Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   11.3.15 21:37:25

Edellinen.

Lähettäjä: :) 
Päivämäärä:   16.3.15 14:57:27

Jatkoa..?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   16.3.15 17:23:13

Hups, mä ihan unohdin, että tää jäi tähän jamaan!
Ja whisky. on kyllä ihan oikeessa tuolla edellisessä. Ihan ymmärrettävää, että Olli on vähän möks.
---------------------------
Olisihan se, jos sitä oikealla asenteella ajatteli, ja mikä esti haaveilemasta?
- Sen pitäisi olla iso. Huoneet sulle ja mulle plus Tellulle ja Tepolle. Ja sen pitäisi olla hyvän matkan päässä niiden koulusta.
- Mä en halua Espooseen joten jos bussireitin varrelta kelpaisi, Mia esitti kompromissia ja mikä minä olin pistämään vastaan. Haaveessahan saattoi haaveilla mitä vaan.
- Selvä. Ja mun huoneessa saattaa asua Rudikin. Säkin saat ottaa lemmikin, lupasin jalomielisesti.
- Reilua. Eli neljä huonetta ja keittiö… mihinkäs sillä bussilla pitääkään päästä?
- No Espooseen, naurahdin ja muistelin, mitkä bussit pysähtyivät koulun vieressä. – Ne taitaa kaikki tulla Vihdintietä pitkin tänne. Konala ja Pitäjänmäki ja mitä siellä on.
- Siellä on vaan tehtaita ja mustalaisia, lähemmäs keskustaa meidän pitää asettua, Mia tiesi. – Etelä-Haaga tai Taka-Töölö.
Minä tiesin, että puhuimme liian kalliista alueista meidän kummankaan kukkarolle, mutta eihän se edelleenkään estänyt haaveilemasta. Aloimme sisustaa, kunnes talon jokainen huone oli sekä kaunis että käytännöllinen ja jaoimme siivous- ja ruoanlaittovuoroja.

Aamulla emme enää jatkaneet virtuaalista kommuuniasumista vaan autoin Miaa setvimään omaisuuttaan. Hänellä oli vaatteita kuin saippuasarjan tähdellä, osa ihan käyttämättömiäkin.
- Viedään nää johonkin osto- ja myyntiliikkeeseen, ehdotin. – Et sä kuitenkaan raaski sun työkavereilta pyytää niin paljon kuin ne kaupassa kehtaa.
- Mä en ole kuullut semmosista, Mia sanoi epäillen. – Paitsi Play it again Samista, ja siellä myydään vaan vintagekamaa, ei näin uusia.
- Mä luulen, että siinä lähellä on muitakin liikkeitä, jotka ei oo niin rajoittuneita, sanoin. Olin joskus käynyt työkavereideni kanssa Krunikan-kierroksella pikkujoulujen alla, mutta siitä nyt oli jo muutama vuosi. – Mahtuisikohan toi mekko mulle?
- Kokeile! Mia innostui. – Sä olet vaan pikkuisen isompi kuin minä.

Kokeilin, mutta vetoketju ei mennyt kiinni. Sitten kokeilin toistakin ja muutamia muita vaatekappaleita. Suurin osa Mian vaatteista oli liian konservatiivisia klassikoita minun makuuni, mutta muutamista pidin kovasti ja jotkut niistä kivoista jopa mahtuivat minulle.
- Ota ne, Mia sanoi.
- Mä voin ostaa ne.
- En mä sulta rahaa tarvitse. Ota ne.
Kinastelimme vähän aikaa ja päädyimme siihen, että minä tarjoaisin lounaan, kunhan olisimme ensin lähteneet etsimään vanhojen vaatteiden kauppaa.

Lauantaipäivä meni siis antishoppaillen ja lounaalla Kasakassa Se olikin kallis paukku, mutta sen arvoista.
- Tää on ehkä paras viikonloppu ikinä, sanoin, kun ajoimme takaisin Mian luo ottamaan päikkärit vatsojemme vieressä.
- Oho. Parempi kuin eka viikonloppu Rudin kanssa? hän ihmetteli
- Ei. Ei sentään. Mutta nyt mulla ei ole huono omatunto mistään. Silloin oli.

Nokosten jälkeen Mia lämmitti taas saunan, mutta sen jälkeen emme ruvenneet suunnittelemaan Villa Utopiaa vaan minun tulevaisuuttani. Pullollinen valkoviiniä avattiin touhua vauhdittamaan.
- Mitä sä haluat tehdä loppuelämäsi? Mia tenttasi minua.
- Mulla ei ole aavistustakaan. Mä kuvittelin olevani tuolla töissä eläkeikään asti niin, ettei mun ole tarvinnut enää aikoihin miettiä, mikä musta tulisi isona.
- Mutta nyt sun pitää. Mikä sua kiinnostaa?
- Ei mikään enää tässä iässä, jos sä tarkotat, että mä menisin johonkin kouluun, sanoin, sillä olin miettinyt ja todennut, että tunsin itseni vanhaksi palaamaan luokkahuoneeseen. Etenkin jos kaikki muut siellä olisivat seitsemän- tai kahdeksantoista vanhoja.
- No sitten sä saat varmaan odottaa, että assan vessan kassan paikka avautuu.
- Mä tiedän, voihkaisin. Assan vessan kassa oli meidän nuoruudessamme ollut niin vanha täti, että siellä varmasti oli jo uusi sukupolvi. Jos joutuisin odottamaan sen eläkkeelle jäämistä, olisin työtön loppuikäni.
- Susta voisi tulla hyvä sairaanhoitaja, kun sä olet tommonen äidillinen tyyppi!
- Mä olen äidillinen ainoastaan olosuhteiden pakosta!
- Mutta eikö sua kiinnosta mikään?
- Kirjat ja puutarhanhoito, mutta vaan kesäaikaan.
- Sä voisit mennä lukemaan kirjallisuutta, Mia tuumi. – Ja entäs hevoset? Vai rupesitko sä harrastamaan niitä vain Tellun takia?
- Ei, mä pistin Tellun harrastamaan niitä, koska mä halusin, sanoin ja ajatukseni alkoivat laukata villisti – miten sopiva kielikuva, kerrankin. En ollut ajatellutkaan ratsastamista muissa kiireissäni ja koska tuntini olivat tauolla, mutta pian saisin kipsin pois ja… - Kuule, tossa vois olla ideaa. Ne kiinnostaa mua oikeasti.

Lähettäjä: hedelmäsalaatti 
Päivämäärä:   16.3.15 22:13:56

Oho, nyt jäi jännään paikkaan.

Lähettäjä: L-R 
Päivämäärä:   18.3.15 21:51:25

"Lauantaipäivä meni siis antishoppaillen ja lounaalla Kasakassa Se olikin kallis paukku, mutta sen arvoista."

Tuosta puuttunee jostain välistä piste?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   18.3.15 22:22:54

Niin puuttuukin!

Lähettäjä: tölkki 
Päivämäärä:   21.3.15 11:29:05

Odottavan aika jne.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   21.3.15 11:49:15

Huomenta!
------------------------
34. Seurasaaressa
Pääsin kuin pääsinkin kipsistä eroon, mikä tarkoitti sitä, että pääsisin takaisin ratsastustunneille. Kävin varuiksi tallilla haistelemassa ilmapiiriä jo ennen kuin oli seuraavan tuntini aika ja ilmoittamassa Lennulle kasvotusten, että aioin palata ruotuun.
- Sulla on kauheasti rästejä. Aiotko sä ehtiä ratsastaa ne ennen kuin kausi vaihtuu? hän paheksui.
Äkkiä laskien minun piti mahduttaa noin kymmenen ylimääräistä tuntia vuoden viimeisiin viikkoihin, niiden kahden viikkotunnin lisäksi, jotka minulla jo muutenkin oli.
- Eihän se tee kuin kolme tai neljä tuntia viikossa, vähättelin, mutta olihan se paljon. – Onko mulla vaihtoehtoja?
- Ei kai, Lennu myönsi. – Ruvetaanko katsomaan mihin mä saan sut sopimaan ennen kuin eka tunti alkaa?
- No mä olen helppo nykyään, mulle sopii kaikki. Mä olen työttömänä.
- Haa! Se helpottaa kovasti! Saat tulla mun päivähoitoryhmiin, niissä on kaikissa vaan vähän oppilaita.

Päiväsaika sopi minullekin kerta kaikkiaan hyvin, sillä näin alkuillastakin tallilla oli ikävän pimeää ja sitä paitsi sitten en olisi kaikkia iltoja menossa. Mitä Rudikin sellaisesta sanoisi? Sitten ilahduin vielä lisää, kun tulin ajatelleeksi, ettei hän varmaankaan sanoisi mitään. Me emme vahtineet toistemme menoja.
- Kuule, saanko mä kysyä jotain? sanoin, kun olin saanut palan paperia ja lainakynän ja kirjottanut kaikki tulevat tuntini muistiin.
- Siitä vaan, Lennu sanoi mutta vilkaisi kelloaan.
- Mä olen ajatellut vaihtaa alaa.
- Ja?
- Jos mä haluaisin hevosalalle niin mitä muuta ois kuin ratsastuksenopettaja? Koska siihen musta ei taida olla.
- Jaa, Lennu sanoi hämmästyneenä. – No, on hevosenhoitajia ja valmentajia, hevosenkouluttajia, kengittäjiä, eläinlääkäreitä… mutta suoraan sanoen useimmat hevosalan ihmiset on harrastaneet niitä lapsesta asti.
- Sanotko sä, että mä olen liian vanha?
- Et kai… mutta mun on vaikea kuvitella, että sä haluaisit käydä sisäoppilaitosta kuus-seitsemäntoistavuotiaiden teiniharakoiden kanssa ja tulla hevosenhoitajaksi.
- En tosiaankaan, sanoin, eikä siihen tarvittu monta hetkeä miettimisaikaa. Jo sisäoppilaitos oli mahdoton ajatus.
- Ja sillä koulutuksella sä pääset ehkä lapioimaan paskaa. Työpäivät aamukuudesta iltaysiin, räntäsateessa ja pakkasessa.
- Kiitos, sanoin ja huokaisin. Lennu oli esittänyt asiat aika tasan niin, etten minä tainnut päätyä hevoshommiin sittenkään.

- Onko sulla ajokorttia? hän kysyi.
- Tietty.
- No mitä jos hommaisit hevostrailerin ja alkaisit ajaa hevoskuljetuksia?
- Mun kauppakassilla? nauroin. – Ei siinä ole edes vetokoukkua.
- No ehkä ei sitten. Oisko sussa sitten enemmän vaikka reportteriainesta?
- Voisi olla, sanoin sekunnin mietittyäni. – Mutta onko täällä muita hevoslehtiä kuin Hevoshullu ja Hippos?
- Mikä vika Hevoshullussa?
- Ei kai mikään, mutta tuskin se mua elättää, huokaisin. – Kiitos kumminkin. Mä tulen sitten… vilkaisin lappuani. – Maanantaina.

Ensimmäinen tuntini oli taas vain viikonlopun päässä, ja se oli taas yksi viikonloppu ilman lapsia. Olin soittanut Ollille ja esittänyt, että hän voisi mennä vaikka veljelleen, jotta minä voisin mennä Espooseen tapaamaan lapsia, mutta se ei sopinut. He olivat lähdössä käymään Pinnen luona. Tieto sai oloni jotenkin tyhjäksi, sillä tajusin, etten ehkä enää koskaan tapaisi anoppiani. Se pisti myös miettimään, että olisiko aika soittaa äidille. En kyllä halunnut.

- Sä olet allapäin, Rudi totesi.
- Olen.
- Mitä mä voin tehdä?
Kysymys yllätti minut, joka olin lähinnä miettinyt, miten yrittää peittää paha mieleni, jottei Rudi häiriintyisi siitä.
- Tiedätkö, sä taisit tehdä sen jo.
- Miten niin?
- Sä huomasit, että mä olen surullinen, naurahdin.
- Joo, tietty. Mutta mitä me tehtäis?
Sitä minä pidin. Rudi oli valmis tekemään minun kanssani asioita ja mitä oudompia sitä parempi. Enkä minä nyt puhu mistään perversioista. Sillä kertaa hän ehdotti, että menisimme Seurasaareen eikä minulla ollut syytä kieltäytyä. Hyvä olikin niin, sillä vaikka varpaitani paleli, unohdin sen, kun katselin Rudin intoa esiantiikkisista tai joka tapauksessa ikivanhoista puuntyöstötavoista.

- Mä rakastan sua, sanoin, kun hän hipelöi jotain paanukattoa, johon minä en ihan ylettänyt.
- Mitä?
Seisoin siinä ja tunsin, miten varpaani alkoivat olla hiukan enemmänkin kuin viileät.
- Että mä rakastan sitä, miten sä rakastat puuta. Ja tekemistä. Ja käsityötä. Ja sua.
Rudin lennähdytti toisen kulmakarvansa ylös.
- Niinkö? Toi on kyllä nätein tapa, millä mua on koskaan haukuttu itserakkaaksi paskiaiseksi.
Minä punastuin samalla, kun aloin nauraa. Oli kyllä helpotus, että julkinen rakkaudentunnustukseni lyötiin leikiksi. Pahempiakin vaihtoehtoja olisi ollut.
- Kuka sua on semmoseksi haukkunut? kysyin yrittäen lopettaa kikatuksen.
- Mun vaimo esimerkiksi.

Lähettäjä: tölkki 
Päivämäärä:   21.3.15 12:28:07

Pum!

Lähettäjä: Toi 
Päivämäärä:   21.3.15 12:43:02

Kas kas!

Lähettäjä: hiljainen lukija 
Päivämäärä:   21.3.15 17:13:49

Ohhoh! Liian jännään kohtaan jätit! :D

Lähettäjä: Emsku 
Päivämäärä:   21.3.15 22:04:11

Auts!

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   22.3.15 01:12:18

Auts! Mä en malttanut jäädä oottelemaan Jessijuttuja, joten kaivoin ne netin syövereistä, ja sit sä meet ja jätät tän tämmöseen kohtaan?! Ei näin saa nainen tehdä!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   22.3.15 01:21:35

Tää on mun elämäni pieniä iloja 0:)

Lähettäjä: Eve 
Päivämäärä:   23.3.15 23:13:46

Eikääääääääää!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   24.3.15 23:06:16

Ihan kuin joku olisi pamauttanut minua palleaan.
- Onko sulla semmonen? kysyin ja kaikki nauru kuoli.
- Siis ex-vaimo, Rudi kiirehti sanomaan.
- Sä et sanonut, että sulla on ex-vaimoa!
- Sä et kysynyt.
- Kysyin… vai kysyinkö, mietin hurjasti. Ei, enpä ollut kysynyt. Muistin kysyneeni, oliko Rudi mennyt Viroon vaimonsa perässä tai mennäkseen siellä naimisiin, ja hän oli sanonut ei. – Sori. Mä vaan oletin, että sä olisit kertonut, jos… sitä paitsi mitä sillä on väliä, jos se on entinen. Tai mitä sillä on väliä, vaikkei oliskaan.
- Niin. Sähän satut itsekin olemaan naimisissa.
- Niin just, sanoin tuntien itseni reiluksi. – Haluatko sä kertoa siitä?
- En erityisemmin. Haluatko sä muka kuulla?
- Haluan!
Ja halusinkin, samalla, kun en halunnut. Tai en halunnut Rudin olleen naimisissa, mutta jos hän nyt kumminkin oli ollut, tahdoin tietää siitä kaiken.
- Joskus, nyt katsellaan taloja.

Me katselimme taloja, kunnes minulla oli niin kylmä, että tärisin; sitten lähdimme kotiin. Annoin Rudin ajaa takaisin, koska palelin liikaa, mutta tilanne parani, kun pääsin kuumaan suihkuun. Olisi ollut äärimmäisen mukavaa, jos Rudi olisi tullut mukaan, mutta kelpasi minun näinkin. Jos hän olisi ollut mukana, en olisi miettinyt sitä vaimoa, mutta oli tämäkin okei. Vesi oli niin kuumaa kuin halusin ja olin Mialta saanut taivaallisen hyväntuoksuisen suihkusaippuan, joka sai ihoni tuntumaan pehmeältä ja sileältä. Pyyhkeisiin kääriytyneenä kävelin lopulta ulos kylpyhuoneesta. Rudi löhösi sohvalla ja televisio oli auki, mutta hän ei katsellut sitä vaan selaili päiväkirjaani, sitä, jonka olin aiemmin antanut.
- Koska mä saan lukea lisää? Tää loppuu kesken, hän kysyi.
- Sitten, kun sä olet kertonut kaiken sun avioliitosta, sanoin ja käperryin hänen jalkojensa viereen. Ne koukistuivat kiusaantuneesti, kun Rudi nousi puoliksi istumaan.
- Äh, mitä sä siitä. Se on ohi. Mä sain eropaperitkin Viroon.
- Saitko? kysyin tuntien hullua ja lapsellista helpotusta. – Näytä!
- Ei mulla ole niitä enää. Mä tein niistä nuotion.
- Ei kai sellasta saa tehdä! huudahdin samalla kertaa pelästyneenä ja ihastuneena.
- Miksei?
- No jos joku haluaa nähdä, ettet sä ole naimisissa.
- Ai niin kuin sinä?
- Ei kun joku viranomainen vaikka.
- No ne saa varmaan selville, että mä olen eronnut samasta paikasta kuin mistä ne on selvittäneet, että mä olen joskus mennyt naimisiin.

Siinä oli eittämätöntä logiikkaa. Tiedonhaluni kiehua porisi silti edelleen pohjaanpalamisen rajoilla.
- Et kai sä ole mustasukkainen? Rudi kysyi kuulostaen melkein kiusoittelevalta, muttei kuitenkaan.
- Miten mä voisin jollekin menneelle olla? Utelias vaan, valehtelin, sillä nimenomaan vatsakramppeihin asti mustasukkainen minä olin. – Mikä sen nimi oli ja missä te tapasitte?
- Anu ja me tavattiin jossain diskossa. Tai monissakin, kaikissa, jotka sillon oli muodissa, kun oltiin vähän yli kakskymppisiä.

Se sai melkein voihkaisemaan, tai ilmeisesti saikin, sillä Rudi katsoi minua ihmeissään ja nykäisi siitä pyyhkeestä, joka oli hiusteni suojana niin, että se löystyi ja irtosi.
- Mitä?
- Mä vaan ajattelin, että siinä iässä mulla oli jo kaks lasta, enkä mä ollut käynyt ulkona vuosiin, sanoin. – Ja mä olen kateellinen!
- Jaa, no siihen mä olen syytön.

Se taisi olla totta, joten usutin vain häntä kertomaan eteenpäin ja kuulin, miten alituinen törmäily oli edennyt tapailemiseen muuallakin kuin diskopallon alla ja sitten kaikki olikin ollut vain yhtä ruusuilla tanssimista.
- Ja sitten te halusitte mennä naimisiin, arvasin.
- Niinhän siinä kävi.
- Ei lapsia?
- Ei me sen takia menty naimisiin.
- Eikä myöhemminkään? kysyin, sillä halusin tietää, olinko mahdollisesti ehdolla äitipuoleksi.
- Ei – vaikka sen takia me muutettiin Raumalle. Anu oli sieltä kotoisin ja kun se luuli olevansa raskaana, se halusi pois Helsingin houkutuksista. Sillä saattoi joskus vähän hirttää ryyppy päälle.

Minua melkein hävetti se, miten hyvältä tuntui kuulla jotain pahaa ihan tuntemattomasta ihmisestä.
- Mutta te ette sitten saaneet vauvaa.
- Ei, se oli väärä hälytys tai jotain.
- Mitä sä tykkäsit Raumasta?
- Mikäs siinä, hauskoja tyyppejä, hassua puhetta, Rudi sanoi ja jotenkin se tuntui summaavan sen, millaisena hänet nykyään tunsin. Kuin kala vedessä missä tahansa. Jos olisin pyytänyt häntä kertomaan siitä, miten hän oli päätynyt Viroon, olisin varmaan saanut aika lailla saman vastauksen. Ehkä minäkin olin hänen mielestään hauska tyyppi, joka puhui hassusti, kun joku tulevista naisista kysyisi. Jos nyt edes olin mainitsemisen arvoinen.
- Mitä sitten tapahtui?

Sitten Anu oli havainnut, että Rudi oli muka ryhtynyt kiinnostuneeksi hänen lapsuudenystävästään, joka ei ollut minkään näköinen, mutta rikas ja fiksu ja koska Rudi ei oikeasti ollut kiinnostunut enää yhdestäkään raumalaisesta naisenpuolesta, hän oli vähin äänin lähtenyt omille teilleen.
- Pari vuotta sitten Anu sitten tapasi jonkun, jonka kanssa se halusi mennä naimisiin, joten se hoiti paperisodan. Se olikin helppoa, kun mä olin häipynyt jo aikoja sitten. Että kyllä se sullekin parissa vuodessa selkiää.

Rudi rutisti minua lohduttavasti, mutta sanat eivät olleet lohduttavia. Pari vuotta oli ihan liikaa. Puoli vuottakin oli liikaa, ja pari viikkoa. Minulla oli niin ikävä paskamaisia kakaroitani, että minua itketti. Tai ehkä se ei ollut ihan pelkää ikävää; mukana oli myös huono omatunto siitä, että annoin Ollin pitää meidät erossa. Jos olisin ollut oikea, kunnollinen äiti, olisin tehnyt jotakin toisin. Vaikka sitten palannut Ollin luo ”lasten takia” tai räjäyttänyt hänen autonsa.
- Älä nyt vetistele, se on mennyttä, Rudi sanoi.
- En mä itke sun takiasi! Mulla on vaan ikävä lapsia.

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   26.3.15 22:59:52

Yhääää! Tahtoo lisää!

Mustaojan myöhemmätki meni ja katos -.- johan se mulla oli monta päivää tossa välilehdellä auki, mut piti saada aiemmat ensin luettua :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   28.3.15 10:57:31

No johan ne siellä roikuskelikin. Ihme juttu kyllä, ettei ne pysyneet tallessa, vaikka mä yritin vinkuakin siitä asiasta, murr!
-----------------------
35. Pikku kana kananen
Ratsastustunnille meno jännitti enemmän kuin olisi kuulunut. Olinhan pitänyt taukoja ennenkin ja käteni oli tuntunut olevan täysin käyttökunnossa jo monta päivää ennen kipsin poistamista. Tosin sen jälkeen se oli osoittautunut vähän voimattomaksi. Pyörin ympyrää asunnossa Rudin lähdettyä töihin ja tajusin lopulta, että minua taisi ahdistaa enemmänkin ajatus myöhästymisestä. Olin viikkokaudet tehnyt mitä huvitti milloin huvitti, mutta nyt minun olisi oltava tallilla tiettyyn aikaan. Kävin vessassa kerran toisensa jälkeen ja lopulta päätin lähteä ulos. Aikaa oli vielä koko iltapäivä, enkä halunnut kiipeillä seinille siinä vaiheessa, kun olisi aika lähteä.

Ajelin keskustan suuntaan, vaikkei se erityisen hauska huviajelukohde ollutkaan. Alitajunta taisi kuitenkin ohjata minua, sillä löysin itseni pian katsomasta hevostavaraliikkeen ovea. Ehkä minun olisi hyvä vähän lelliä itseäni tekemällä ostoksia. Menin sisään ja hipelöin huolellisesti lävitse kaikki ratsastusvaatteet, siirryin suitsiin ja satuloihin ja peräännyin hyvässä järjestyksessä.
- Voinksmä auttaa? kysyi myyjätyttönen jauhaen purkkaa niin, että mässytys kuului. Hän oli inhottavan hoikka: melkein kuvittelin näkeväni hänen sisäelimensä ohuen puseron läpi, enkä halunnut häneltä apua.
- Mä taidan katsella tarkemmin noita kenkiä, sanoin arvokkaasti ja palasin sille osastolle. Olin yllätyksekseni huomannut, että siellä myytiin muutakin kuin pöyristyttävän hintaisia saappaita. Kokeilin lyhytvartisia nahkakenkiä, joita olisin voinut pitää vaikka töissäkin ja totesin ne mukaviksi ja – ainakin saappaiden jälkeen – edullisiksikin.
- Sä haluut varmaan tsäpsit noiden kanssa, ilmoitti tyttönen, joka oli huomaamattani tullut perässä. – Mä haen.

Onneksi hän häipyi, sillä minulla ei ollut hajuakaan, mistä hän puhui. Vaihdoin ruskeat kengät mustiin, joissa oli paksumpi vuori ja sitten neitokainen toi minulle nahkaiset säärisuojat, joita olin nähnyt joillakin tuntikavereillani, enpä vaan ollut tiennyt niiden nimeä.
- Sulle varmaan menee tää vähän lyhyempi ja leveämpi malli.
Mulkaisin häntä vinosti, mutta pidättäydyin sanomasta mitään ja istuin pukemaan vehkeitä jalkoihini.
- Useimmat pistää sen vetoketjun ulkopuolelle, niin se ei hankaa.
Jessus. Harkitsin kaksi sekuntia kävelläkö siltä seisomalta ulos, mutta nielin ylpeyteni, sillä halusin ne kengät. Vaihdoin vain tsäpsin toisinpäin ja kiskoin vetoketjun kiinni.
- Tää on liian leveä. Ei mun tarvitse sinne farkunlahkeita tunkea, ilmoitin tyytyväisenä.
- No mä haen pienemmät, tyttö tuhahti.

Luulen, että lähdin kaupasta voittajana jalkineineni. Viime hetkellä ostin vielä lämpimät hansikkaatkin, sellaiset, joissa oli nahkavahvikkeet niissä kohdin, mistä ohjat kulkivat ja marssin ulos kaupasta pää pystyssä. Olisin mielelläni sanonut muutaman valitun sanan asiakaspalvelusta myymälänhoitajalle tai omistajalle, mutta paikalla ei ollut ollut ketään muuta kuin tuo tyttönen. Oli hävytöntä esitellä uumaansa, mässyttää purukumia ja yliarvioida vanhempien asiakkaiden pohkeiden leveyttä. Mutta ainakin minä olin saanut mukavia varusteita, se oli hykerryttävä ajatus.

Pukeuduin Tellun entisiin, minun nykyisiin ratsastushousuihin, jotka Olli oli sattunut pakkaamaan yhteen ensimmäisistä jätesäkeistä ja uusiin kenkiini ja säärystimiini ja tepastelin ympäriinsä Rudin luona toivoen, että hänellä olisi toinenkin peili kuin kylppärin lavuaarin päällä. Jouduin kiipeämään vessanpöntön päälle, jotta näin professionaalin näköiset jalkani, mutta ei se haitannut, koska kengät olivat uudet ja pohjat vielä aivan puhtaat. Näytin kyllä hyvältä, tai jalkani näyttivät. Hyppäsin kuitenkin vikkelästi alas, kun kuulin oven kolahduksen ja Rudi tuli kotiin.
- Oletko sä syönyt? kysyin kurkistaen kylppäristä.
- Mä hain hampurilaisia ja ranskalaisia tullessa. Otatko sä?
- Otan, sanoin, vaikka mieleni halusi valittaa kaloreista ja kovista rasvoista. Nälkä ei ollut kiinnostunut sellaisista asioista. Söimme ja sitten Rudi kysyi:
- Koska sä lähdet ratsastamaan?
- Kahdenkymmenen minuutin päästä, sanoin katsottuani kelloa ja toivoin, ettei hänellä olisi mitään äkillisiä seksuaalisia haluja siinä kohden, koska aika kävisi vähiin.
- Mä voisin tulla mukaan.
- Täh?
- No ei mulla täälläkään mitään tekemistä ole, ellen halua katsoa A-studiota ja vetää käteen.
- Mä en ole varma siitä, oisko se ollenkaan huonompi vaihtoehto, mutisin, sillä en oikein ollut ymmärtänyt. Olli ei ollut käynyt tallilla ikinä Tellun ensimmäisen talutustunnin jälkeen ja silloinkin hän oli kadonnut autoon istumaan ensimmäisten kymmenen minuutin kuluttua, kun ei kestänyt hajua. – Sulla on siellä tylsää.
- On vai? Miten niin tylsempää kuin A-studio?
¬- Ainakaan sä et saa siellä vetää käteen, tyrskähdin, kun pääni laski yksi ja kolme yhteen.
- Joo en ajatellut sitä siellä tehdäkään, Rudi sanoi ihan epähuvittuneena.
- Tule sitten, mutta sulle tulee kylmä.
- Ei tule, Rudi sanoi ja lakkasin ajattelemasta, että minun tarvitsisi huolehtia hänestä. Se oli todella omituinen tunne.

Lähettäjä: Toi 
Päivämäärä:   28.3.15 12:34:23

Voi, miten mä elättelenkään toiveita siitä, että Unikko vielä kohtaa Hannan jonain suloisena päivänä.

Lähettäjä: :) 
Päivämäärä:   2.4.15 19:01:13

Millon jatkoa? :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   2.4.15 19:42:49

No nyt käy hyvin :)
-----------------
Huolehdin silti ainakin mielessäni aina siihen asti, kun nousin Solen satulaan. Lennu oli ollut tarpeeksi ystävällinen laittaakseen sen minulle ja se oli vieläpä juossut jo yhden tunnin, joten minun ei tarvinnut kuin mennä kentälle ja nousta satulaan. Murtunutta kättäni vihlaisi hiukan satulaan nousemisen rasitus, mutten antanut sen häiritä. Enemmän minua häiritsi se, että Rudi oli katsomassa. Toisaalta se oli ihanaa, mutta entäs jos olisin muiden tiellä tottumattomuuttani ja saisin Lennulta haukkuja? Se olisi noloa.

Mutta en minä ollut tiellä. Päinvastoin, ensimmäisten metrien jälkeen, jolloin minusta tuntui kuin en olisi ikinä istunut satulassa, kaikki palautui ja Sole teputti terhakasti koko tunnin lävitse ilman, että sitä tarvitsi juurikaan käskeä eteenpäin. Olisin kyllä mielelläni tänään ottanut hevosen, jonka kanssa olisin saanut käyttää enemmän jalkoja kuin käsiä. Lopputunnista räpylää särki pahemmin kuin viikkoihin, mutta muuten olin tyytyväinen. Enemmän kuin tyytyväinen. Leijuin.
- Sulle teki näköjään tauko hyvää, Lennukin sanoi.
- Musta tuntui, että mä osasin! riemuitsin. – Ja monta kertaa!
- Muista se tunne. Nauti kun voit. Harvoin se kestää kauan.
- No kiitti, tuhahdin, mutta ei hän onnistunut latistamaan onneani.

Käteni jomotus ei vaan helpottanut vielä kotona Rudin luonakaan ja lopulta minun oli pakko kysyä, olisiko hänellä särkylääkettä. Toinen vaihtoehto oli tiuskia ja käyttäytyä kuin narttu.
- Ei taida olla. Mikä sulla on? Rudi kysyi. – Koska mä tiedän mikä auttaa esimerkiksi kuukautiskipuihin.
- Ei kun tää käsi.
- Jaa. No siihen mulla saattaa olla jotain.
Hän katosi kylppäriin ja palasi saman tien kädessään pieni purkki, jota olin nuuskaissut joskus tutkiessani asuntoa. Se oli tuonut mieleen tiikeribalsamin, jota joku oli tuonut kouluun vuosia sitten, kun olimme olleet pieniä: silmiä kirveli niin, että pelkäsin ripsien tippuvan. Mutta kun Rudi siveli sitä herkin sormin kipeään käteeni, se alkoi samalla kertaa lämmittää ja turruttaa.
- Onko se jotain lepakonsiipiuutetta? kysyin, vaikka saattoi olla, että suurin osa vaikutuksesta tuli siitä, miten Rudi hoiti minua. Hänen sormensa tuntuivat keveiltä kuin siipi, mutta mieluummin linnun kuin lepakon.
- Jotain semmosta joo, hän naurahti. – Tuntuuko se?
- Tuntuu.

Lieko sitten ollut ihmesalvan ansiota vai yksinkertaisesti paranemisen, mutta käteni lakkasi vaivaamasta minua parissa päivässä, vaikka ratsastin joka päivä ja sitten Rudi tuli eräänä päivänä kotiin ja kysyi:
- Uusitko sä sen sun passin?
- En, sanoin, sillä matkaesitteet olivat unohtuneet sängyn alle. – Oisko mun pitänyt?
- Mun hommat loppuu nyt. Voitaisiin vaikka lähteäkin jonnekin.
- Jäätkö säkin työttömäksi? Entäs tää asunto? pelästyin.
- En jää. Uudella työmaalla ei vaan oo vielä hommia mulle. Miten ois?
- Mä lähden heti passikuvaan, sanoin vilkaisten kelloa. Rudi oli tullut tavallista aikaisemmin, joten ehtisin varmaan vielä poliisilaitoksellekin. – Kauankohan passissa menee?
- Viikko, Rudi arveli, mutta poliisilaitoksellakin oltiin vielä optimistisempia.

- Lähdetäänkö saman tien matkatoimistoon? ehdotin, sillä Rudi oli lähtenyt seurakseni ja olin täynnä adrenaliinia nopeista liikkeistäni.
- Eikö sun tarvitse mennä ratsastamaan?
- Mä olin jo päivällä.
- Oliko kivaa?
- Oli. Yritätkö sä vaihtaa puheenaihetta?
- En. Mihin sä haluat lähteä?
- Mihin nopeimmin pääsee! huudahdin.
- Kunhan siellä on lämmintä, Rudi asetti reunaehdoksi. – Missä on matkatoimisto?
En todellakaan tiennyt, mutta kun vähän aikaa muistelin ja aprikoin, uskoin joskus nähneeni sellaisen Ruotsalaista teatteria vastapäätä. Rudille sopi lähteä katsomaan ja jos muistaisin väärin, voisimme joka tapauksessa käydä syömässä jossain.

Löysin autolle paikan Erottajan alusta ja jo ohi ajaessani Rudi oli bongannut Tjäreborgin toimiston. Seuraavaksi siis kiirehdimme sinne puolijuoksua, takit auki, toisiamme kädestä pitäen. Mieleeni juolahti, että käyttäydyimme kuin pahaiset kakarat, jotka olivat sattuneet saamaan ensimmäisen kesätyöpalkkansa ja joilla oli kiire tuhlaamaan se. Ensin se tuntui nololta ja halusin irrottaa Rudin kädestä ja käyttäytyä taas kuin aikuinen, mutta hän ei päästänyt irti. Oikeastaan en halunnutkaan päästää irti. Olin ollut aikuinen ihan tarpeeksi kauan, ja vaikka äitini olisi sanonut minun parhaillaan kanailevan mitä suurimmassa määrin, se oli hauskaa ja ennen kokematonta.

Lähettäjä: whisky. 
Päivämäärä:   3.4.15 17:02:05

Nyt alan oikeastaan vähitellen jo pitää Unikosta, ja Rudistakin. Toivottavasti tässä ei käy kovin pahasti..

Lähettäjä: xD 
Päivämäärä:   7.4.15 16:38:05

Kauhean lyhyitä pätkiä nämä tarinat ;)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   7.4.15 17:46:05

Voipi olla; tätä ei passaa tuhlailla, koska kirjottaminen on niin paljon hitaampaa kuin vanhan kopioiminen tänne paloissa ;)
whisky. saapa nähdä. Mä en tiedä vielä.
----------------------
Suorastaan rysähdimme sisään matkatoimistoon niin, että kaikki siellä olevat kääntyivät katsomaan meitä. Edellispäivänä oi satanut räntää, joten emme olleet ainoita asiakkaita. Meidän ei kuitenkaan tarvinnut odottaa monta minuuttia ennen kuin pääsimme tiskin ääreen.
- Mihin lämpimään paikkaan me päästään lähtemään viikon kuluttua? Rudi kysyi kohteliaasti. Hän näytti ihan samalta kuin silloin koulussa, kun uskonnonopettaja oli kompastunut hänen jalkoihinsa. Yhtä kohteliaasti hän oli silloin mennyt tarjoamaan apua ylösnousemukseen, mutta saanut vain raivostuneen mulkaisun ja torjuvia huitaisuja osakseen. Tällä kertaa hän sai ilahtuneen hymyn sievältä nuorelta naiselta tiskin toiselta puolelta.
- Ja mitenkähän kauan te haluaisitte viipyä?
- Viikon tai pari, Rudi sanoi, enkä minä sanonut mitään, vaikka ajattelin heti, että minun pitäisi sitten ruveta ratsastamaan varmaan kaksi kertaa päivässä, jos halusin käyttää rästini.
- Täällä ois… neitonen, tai nuori rouvashenkilö, sillä hänellä oli sormus, naputteli tietokonettaan tarmokkaasti vähän aikaa ja ajattelin, että hänen täytyi olla kovin tyytyväinen ammattiinsa. Asiakkainahan oli pelkkiä innokkaita, onnellisia, matkaansa odottavia ihmisiä.

- Marokko, Egypti ja Kanaria on niitä takuuvarmimpia aurinkolomia näin talvella. Gran Canarialle pääsisi ens perjantaina ja Teneriffalle keskiviikkona. Marokkoon lennetään vain tiistaisin ja Egypti näyttää täydeltä.
- Kanaria käy hyvin, sanoin, vaikka se kuulostikin vähän tylsältä ja turvalliselta. Toisaalta, olisinko uskaltanut näin ummikkona muualle kuin tylsään ja turvalliseen? Paitsi että Rudin kanssa kyllä.
- Minne siellä me halutaan? Rudi kysyi minulta.
- Mulle on ihan aurinkoisen sama, enhän mä ole ollut siellä! sanoin ja annoin hänen hoitaa asiaa eteenpäin. Vaihtoehtoja ei ollut paljon, olihan tosiaan juuri alkanut sataa räntää, mikä oli varmaan edesauttanut matkakauppaa, mutta joitain sentään. Rudi päätyi minun nyökkäillessäni viikkoon Puerto Rico –nimisessä kylässä ja toiseen viikkoon jossain, joka selviäisi paikan päällä. Vaihtoehtona olisi ollut viiden tähden hotelli, joka oli kolme kertaa niin kallis kuin ensimmäisen viikon majoitus.

Tunsin itseni lopen uupuneeksi, kun lähdimme matkatoimistosta, mutta minulla oli kädessäni paksu kirjekuori ja olin innoissani ja onnellinen. Luvassa oli ensi kertaa elämässäni rehellistä seikkailua.
- Voidaanko me nyt mennä jonnekin syömään? Rudi kysyi. – Kai tätä vois vähän juhlia ja suunnitella matkaakin.
- Mulla on auto parkissa tuolla, muistutin.
- Haetaan se aamulla.

Joten menimme syömään. Kanarialaista ravintolaa ei tietääkseni Helsingissä ollut, mutta espanjalaisen tiesin ja sehän oli ihan sopiva tähän tilanteeseen myös. Tosin se oli melko kallis ja minua hirvitti lukea ruokalistaa, mutta Rudi lohdutti minua.
- Kuule, kerranhan täällä vaan eletään. Ja ainoastaan kerran sä olet ensimmäistä kertaa lähdössä Kanarialle. Muistat sitten tän illan.
- Taidan mä muistaa tän muutenkin, tuhahdin ja tilasin vain perunamunakasta. Kaduin saman tien tokaisuani, sillä siitä tuli mieleen äiti ja hänen periaatteensa, jonka mukaan kaikki hauskanpito ja nautiskelu oli väärin. Missä vaiheessa se oli ryöminyt nahkani alle niin, että osasin sitä näin hyvin soveltaa? Huit hittoon moiset ajatukset!

Söimme, joimme ja luimme läpi kaikki matkatoimistosta saamamme paperit. Lakkasin olemasta äitini tytär ja tunsin ihanaa kihinää seikkailun äärellä. Sitten menimme vielä toiseen ravintolaan juomaan pari olutta ja seuraavaksi heräsinkin aamulla, kun Rudi nousi kellon soittoon.
- Mä luulin, että sun työt loppu, mutisin, sillä miksi hitossa hän muuten olisi halunnut valvoa kapakassa iltamyöhään.
- Mä käyn vaan hakemassa mun työkalut ja Timi menee tähän aikaan. Ja on siellä ehkä pari pikkuhommaakin vielä. Nuku sä vaan, kunnes mä tulen.

Minä kääriydyin tottelevaisesti peittoon ja käänsin kylkeä, mutta taisin enää vain torkkua. Päässäni pyöri kaikenlaisia epämiellyttäviä ajatuksia, kuten morkkista siitä, että olin tässä enkä katsomassa, että Teppo ja Tellu saivat aamiaista ennen kouluun lähtöä. Se johtui juomisesta, tiesin sen, mutta ei se asiaa auttanut. Minulla oli huono omatunto siitäkin. Arki-iltana. Pahin huono äiti –kohtaus tähän mennessä. Minun teki mieli itkeä, joten itkinkin vähän, kun laskin päiviä siitä, kun olin viimeksi nähnyt penskat. Miksi kumpikaan ei soittanut? Eikö Olli antanut heidän tehdä sitä? Mutta ei hän ollut koko ajan vahtimassa. Luultavasti Teppo datasi sydämensä kyllyydestä ja oli unohtanut olemassaoloni kokonaan ja Tellu oli minulle vihainen. Hiton Olli! Ei, minä soittaisin heille illalla, tai ajaisin ratsastustunnin jälkeen käymään. Kenenkään ei pitänyt päästä sanomaan, etten välittänyt edes yrittää. Nyt menisin laittamaan kahvia, ellei Rudi sitten ollut jättänyt minulle sitä termospulloon ja alkaisin miettiä tulevaa lomaamme. Siksikin minun pitäisi käydä kotona. Bikinini olivat vielä jossakin, varmaan yhdessä yläkaapissa, jonne olin siivonnut kaikkein kesäisimmät tavarat alkusyksyllä.

Sitten niskakarvani nousivat pystyyn kauhistuksesta, kun tajusin, että me olisimme matkalla silloin, kun minun pitäisi olla tapaamassa sitä virkamiesihmistä, jonka odotin kertovan minulle, miten saisin lasten ja talon huoltajuuden itselleni avioeroon asti. Olin unohtanut koko asian lomahuumassani ja nyt tunsin itseni vielä huonommaksi äidiksi kuin viisi minuuttia sitten. Ehkä minun pitäisi vain luovuttaa?

Ei! Helvettí sentään, jos elämä oli päättänyt potkia minua tällä tavoin päähän, olisi minun aika ruveta potkimaan takaisin. Olin liian kiukkuinen loikoillakseni enää, joten nousin istumaan ja heilautin peiton sivuun. Nopea vilkaisu kelloon kertoi, ettei virastoaika ollut vielä alkanut, alkoi se sitten kahdeksalta tai yhdeksältä, joten laittautuisin ihmiseksi ennen kuin alkaisin soitella.

Aamut. Joka ainoana aamuna Espoosta lähdettyäni olin nauttinut niistä, eikä tämä tehnyt poikkeusta huonosta alusta huolimatta. Oli parasta maailmassa hipsuttaa puhtaaseen ja siistiin keittiöön ja juoda aamukahvia hiljaisessa yksinäisyydessä. Siellä ei Rudin jäljiltä ikinä ollut leivänmurustakaan. Tosin hän taisikin hakea aamiaisensa vasta matkalla töihin. Minä pidin nykyään huolta siitä, että kaapissa oli edes jotain hyvää. Tein itselleni herkullisia voileipiä ja mutustelin ne kahvin kanssa, katsellen ulos ikkunasta. Sen jälkeen siivosin kaikki muruset ja tunsin yksinkertaista onnea tietäessäni, että seuraavana aamuna kaikki olisi taas juuri näin.

Syötyäni kello oli jo yli kahdeksan, joten pengoin laukustani sen hammaslääkärikortin näköisen lappusen, jossa ajanvaraukseni oli kuulakärkikynällä kirjoitettuna. ”Lakiasiain neuvonta”, siinä luki. Sellaiseenko olin menossa? Se päivä oli ollut niin sekava, että minun mielikuvanikin siitä olivat yhtä puuroa. Tarvitsinko minä lakiasiain neuvontaa? Joka tapauksessa puhelinaika oli vain kymmenestä yhteentoista ja minä halusin selvittää asian nyt. Soitin virastotalon keskukseen, joka oli pääteltävissä kortissa olevasta numerosta ja esittelin itseni. Sanoin, että minun piti perua aikani silloin ja silloin, sillä… en sanonut mitään. Hittoako niille kuului, miksen voinut mennä, vaikka olinkin keksinyt sen seitsemäntoista sopivaa tekosyytä alkaen äitini häistä Aurinkorannikolla. Ei niitä kiinnostaisi.
- Varataanko uusi aika?
- Mä en tiedä, sanoin yllättyneenä avuliaasta vastauksesta. – Mä olen jättänyt avioerohakemuksen ja meidän pitäisi saada sovittua lapsista. Ja asunnosta. Mutta mun mies ei halua keskustella asiasta.
- Jaha. Te tarvitsette ajan lastenvalvojalle, keskus tiesi. – Mikä postinumero?

Änkytin vähän ihmetyksestä, mutta pari minuuttia myöhemmin minulla oli varattuna aika lastenvalvojalle, mitä maailmassa se sitten tarkoittikaan. En tietenkään tiennyt, sopisiko aika Ollille, mutta ajattelin ilmoittaa sen hänelle vähän ota tai jätä –tyyliin. Kertoisihan kovin paljon hänestä, ellei hän tulisi paikalle.

Minulla oli ehkä edelleen krapula, mutta en ollut enää alemmuudentunteen alhossa. Menin suihkuun huuhtoakseni happaman hajun rippeet itsestäni, ja sitten seisoin vähän aikaa peilin edessä yrittäen saada kuvaani pidemmäksi ja hoikemmaksi. Kumpikaan ei onnistunut, mutta en minä nyt sammakolta näyttänyt muutenkaan. Oikeastaan olin aika hyvän näköinen.

Olin kuolla pelästyksestä, kun astuin ulos kylppäristä ja Rudi olikin eteisessä.
- Joko sä nyt, henkäisin.
- Mähän sanoin, että mä vaan käyn.
- Mutta… sanoin, sillä en sentään ollut kuvitellut, että hän palaisi parissa tunnissa, sitten huomioni kiinnittyi toisarvoisempiin asioihin, kuten siihen, miten kaunis miesvartalo saattoikaan olla, jopa työvaatteissa. – Kuule Kaivu.
- Täh? Kuka?
- Etkö säkään muista tommosta nimeä? naurahdin. – Ihan sama. Kuule Rudi.
- Onko sulla asiaa?
- On. Mitä sä oikeen teet, että sä pystyt pitämään kroppasi tossa kunnossa?
- Täh?

Hän ei selvästikään ollut ihan samalla aaltopituudella, jos sitten oli millään aaltopituudella, joten nauroin ja menin keittiöön laittamaan lisää kahvia. Sitten voisi olla hyvä idea jatkaa keskustelua hänen vartalostaan tai vartaloista ylipäänsä.

Lähettäjä: Emsku 
Päivämäärä:   15.4.15 08:35:07

Ylös!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   15.4.15 17:13:13

35. Tyttäreni
Minun on tunnustettava, ettei Espoon-kotona käyminen ollut mikään ilo. Saatoin kaivata lapsia, mutta sinne meneminen ahdisti ja pelotti silti jopa aikaisin iltapäivällä, kun Olli ei ollut kotona. Olin mennyt ja mullistanut lasten maailman ja oli karmeaa todistaa Tepon surkeutta, tai nyttemmin sulkeutuneisuutta ja Tellun poissaoloa. Kirjaimellista sellaista, en ollut nähnyt häntä sen jälkeen, kun hän oli huoritellut minua.

Menin silti. Olin luopunut riemumielin vaatteiden silittämisestä ja muutamasta muusta aiemmin minulle langenneesta ei-niin-mukavasta tehtävästä, mutta tästä kaikista vaikeimmasta ei ollut luopumista. Osutin käyntini ratsastustunnin jälkeen, kun olin muutenkin sillä suunnalla ja yritin iltapäivällä soittaa ilmoittaakseni tulostani, mutta minulle ei vastattu edes Ollin kännykästä. Omapa oli vahinkonsa, ajattelin ja terästäydyin koko matkan tallilta. Olisin viileä ja asiallinen mitä Olliin tuli ja yrittäisin parhaani mukaan näyttää lapsille, ettei ollut minun valintani olla tällä tavoin poissa heidän elämästään. Jätin auton tielle nokka paluusuuntaan ja riisuin tsäpsini ennen kuin marssin ovelle. Kilautin lyhyesti ovikelloa, mutta käytin sitten avaintani saman tien. Talo oli edelleen minunkin.

Olli oli kai tulossa avaamaan, sillä hän seisoi eteisessä kuin Muumilaakson Mörkö.
- Hei, sanoin ja potkaisin kengät pois jaloistani. Ne olivat turpeessa ja kurassa.
- Sitä vaan kävellään sisään.
- Niin, sanoin alkamatta puhua mitään puolustelevaa. – Mä olisin ilmoittanut, mutta puhelimeen ei vastattu. Onko lapset kotona?
- Olen, Teppo sanoi peremmältä.
- No tuu halaamaan vanhaa äitiäsi, huikkasin, mutta ei hän tullut. Minä sain likistäytyä Ollin ohitse olohuoneeseen, että pääsin itse halaamaan häntä. Teppo ei tuntunut huomaavankaan. Se tuntui kylmältä vedeltä päin naamaa, mutta yritin olla masentumatta tai ainakin olla näyttämättä sitä. Pörrötin pojan hiuksia ja sanoin Ollille:
- Meillä on aika lastenvalvojan luokse maanantaina. Kello kaksitoista.
- Minkä?
- Lastenvalvojan. Se auttaa selvittämään, miten me saadaan Tepon ja Tellun asiat parhaaseen järjestykseen.
- Tullaanko mekin? Teppo kysyi osoittaen olevansa sittenkin läsnä eikä tietokoneessa.
- Ette ainakaan nyt ensimmäisellä kerralla, sanoin. Olli kiroili tuskastuneena ja katsoin häntä kohteliaan kysyvästi.

- Mitä… mitä hel… hittoa sä menet tommosta järjestämään keskelle arkipäivää?
- Ei niillä ole vastaanottoa viikonloppuisin.
- Mä en muutenkaan ehdi olla töissä tarpeeksi!
- Ota lomapäivä. Sitä paitsi miten niin et ehdi. Mitä tähdellistä sä olet täällä tehnyt sen sijaan, että oisit ollut töissä? utelin.
- Ruokaa lapsille, ja mitä se sulle edes kuuluu? Mä en tiedä, pääsenkö mä tämmösellä varotusajalla mihinkään.
- Siinä tapauksessa sun pitää vaan luottaa siihen, että mä hoidan homman parhain päin, sanoin ja katselin ympärilleni. – Missä Tellu on?
- Ulkona.
- Näetkö sä sitä enää ollenkaan nykyään?
- Tietysti näen, Olli sanoi harmistuneena. – Oliko sulla muuta?
- Koska se tulee?
- Sen kotiintuloaika on yhdeksältä, mutta ei se tottele, Teppo juorusi. Vilkaisin vaistomaisesti kelloa – se oli jo yli puoli. Minun ahdistuskiintiöni vuoti jo melkein yli, mutta jospa odottaisin häntä ulkona.
- Mä haen vähän vaatteitani, ilmoitin ja kiipesin yläkertaan.

Tunsin itseni huomattavan vieraaksi kiivetessäni yläkertaan. Siellä ei nyt suorastaan ollut villakoira-armeijaa vastassa, mutta kaikki oli jotenkin vähän väärin. Portaissa lojui likapyykkiä ja parivuoteemme ainokainen peitto lojui lattialla. Mitähän Olli oli tehnyt minun peitolleni ja tyynylleni? Polttanut ehkä pihalla lämpimikseen? Lakanat näyttivät samoilta kuin minun lähtiessäni, mutta olihan ne tietysti saatettu pestä tässä välissä. Ehkä. En tutkinut tarkemmin vaan kurotin
yläkaapista laatikon, jota olin tullut tutkimaan. Se sisälsi koko perheen kesäisimmät vaatteet ja keräsin sieltä omani pois. Sitten tulin katsoneeksi niitä tarkemmin. Kamalia. Hirveitä tanttaryysyjä. En minä näitä kehtaisi ottaa mukaan lomalle Rudin kanssa. Bikinitkin olivat mallia, jota äitini olisi voinut käyttää. Tungin ne takaisin laatikkoon ja annoin olla. Minun pitäisi päästä ulos täältä, ennen kuin tukehtuisin joka seinästä huokuvaan katkeruuteen. Mahtaisiko se tuulettua täältä enää ikinä?

Lähettäjä: whisky. 
Päivämäärä:   19.4.15 19:50:23

Ihan kun ei olisi jo valmiiksi kamala lomakuume... Kiitos vaan :D Mäkin tahdon shoppailemaan rantavaatteita!

Kyllä tää vaan etenee tuskastuttavan hitaasti :( Onneksi kuitenkin säännöllisesti, aina tietää että pätkää tulee taas takuuvarmasti. Pitikin mennä ahmimaan kaikki muu kirjoittamasi, nyt ei oikein voi muuta kuin seurailla tätä :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   19.4.15 22:36:43

Lomakuume! <3 Santorinille heinäkuussa!
------------------------
- Mä menen, nähdään maanantaina. Teppo, sä voit soittaa mulle! huikkasin ja huomasin melkein juoksevani. Taloon oli selvästi muuttanut paha karma.
- Koska sä aiot palauttaa auton? Olli tuli kysymään, kun kiskoin kenkiä jalkoihini. Jätin sen homman kesken ja ojentauduin seisomaan.
- Mitä sä tarkotat?
- No, se on mun nimissä.
Se oli totta, vaikka se olikin ollut ”minun” aina siitä asti, kun Olli oli ostanut uuden. Ei ollut ollut mitään järkeä tehdä siitä omistajanvaihdosta, eihän minulla ollut koskaan ollut nimissäni edes vakuutusta niin että sekin olisi tullut kauhean kalliiksi.
- Mihin sä sitä muka tarvitset? kysyin ja kiskoin toisenkin kengän jalkaani.
- Se on mun, Olli sanoi kädet puuskassa ja näytti silmäili minua ylenkatseellisesti nenänvarttaan pitkin. Se teki hänestä kauhean ruman näköisen, huomasin, ja taas kerran tunsin pelkkää valkohehkuista vihaa. Tuntui mahdottomalta ajatukselta, että vain viikkoja sitten olimme vielä jakaneet saman sängyn.
- Me voidaan osittaa se samalla, kun me ositetaan tää talo, sanoin. – Siihen asti saat unohtaa tommoset jutut. Sä et tee mitään parin tonnin rotiskolla, et sä voi kuitenkaan kahdella ajaa yhtaikaa.
- Mä voin aina ilmottaa sen varastetuksi, Olli huomautti. Oli onni, ettemme olleet keittiössä. Sormeni olisivat saattaneet ihan omineen hiipiä leipäveitsilaatikolle ja tehdä minusta rikollisen. Vedin syvään henkeä ja avasin samalla oven takanani, sillä sisällä ei tuntunut olevan ilmaa, ei ainakaan sellaista, jota minä olisin voinut hengittää.
- Miten ihmeessä mä en ole jättänyt sua jo vuosia sitten, sähähdin ja menin.

Olin jo unohtanut, että olin aikonut odottaa Tellua, mutta se onnistui ihan vahingossa, kun järjestin ajatuksiani autooni – Ollin autoon – otsaani nojaillen. Kuulin ensin hänen askeleensa hiekalla ja ennen kuin ehdin nostaa pääni ja katsoa, hän kysyi arasti:
- Oletko sä kunnossa?
- Olen, huokaisin. – Mitä nyt meinaan haljeta raivosta. Kiva kun pysähdyit, lisäsin, sillä en ollut oikeastaan odottanut muuta kuin nokankohottelua, vaikka kohtaisimmekin.
- Isä?
- Kuka muukaan?
- Mitäs alotit, Tellu sanoi katkerasti, muttei liikahtanut lähteäkseen. Pienen pieni voitto, ellei hänkin sitten ollut tappelutuulella.
- Mä just ihmettelin, että miksen mä alottanut jo aikoja sitten.
- Okei. Mä taidan tästä mennä. Täällä on kylmä.
- Tuu autoon istumaan hetkeksi, ehdotin.
- En mä taida, Tellu aloitti, mutta vilkaisi taloa ja muutti mielensä. – Mä olen vihainen sulle.
- Mä uskon, sanoin ja avasin ovet. – Tule silti.
- Tarjootko tupakan?

Tellu katsoi minua lähes ilmeettömästi ja ymmärsin hänen laittaneen minut testiin. Saisin esittää joko kaveria tai ruveta äiteilemään ja jälkimmäisessä tapauksessa hän todennäköisesti kieltäisi minulta kaikki oikeudet tehdä niin, koska olin kävellyt ulos hänen kotoaan.
- Sä saat satikutia, jos meet sisälle tupakanhajuisena, sanoin.
- Mä sanon vaan istuneeni sun autossa, kun sä poltit kuin korsteeni, Tellu sanoi virnistäen häijysti kuin pieni peikko. Äkkiä tunsin melkein säälinhitusen ajatellessani, että Ollin piti pärjätä hänen kanssaan. Se meni ohi sekunnissa.
- Okei sitten, sanoin ja luikahdimme autoon. Se ei ollut ehtinyt ihan jääkylmäksi vielä, mutta pian ehti, sillä jouduin avaamaan ikkunan, kun sytytimme tupakat. Aioin kysyä klassisen ”mitä kuuluu”, mutten kysynytkään. Tuon ikäisen olisi ihan liian helppo vastata siihen ”ei mitään” tai ”ihan hyvä”, tai sitten hän sanoisi, ettei asia kuulunut minulle pätkääkään.
- Mä sain lopulta ajan lastenvalvojalle, kerroin.
- Ai, Tellu sanoi eikä kysynyt, mikä se oli. Tulin ajatelleeksi, että hänellä saattoi olla siitä asiasta enemmän tietoa kuin minulla. Ainakin kahden hänen ystävänsä vanhemmat olivat eronneet.
- Teidän isä ei taida haluta, että mä pääsisin mihinkään tekemisin teidän kanssa. Mä en aio suostua siihen.
- Ai.
- Mutta te ootte jo sen ikäisiä, ettei se taida olla yksin meidän päätettävissä, huokaisin.
- Ei olekaan. Me ollaan yli kakstoista.

Jipii, kokonainen lause!
- Mutta maanantain jälkeen mäkin olen sitten viisaampi, sanoin päättäen lopettaa yksinpuheluni siihen.
- Sinä? Entäs isä?
- Se ei tiennyt, pääseekö se sinne.
- Ai, Tellu sanoi. Olin sivusilmällä seurannut häntä, eikä hän ollut vetänyt kuin poskareita. Hyvä niin.
- Onko sulla kaikki okei? vaihdoin puheenaihetta.
- Kai, hän sanoi kohauttaen olkapäitään. – Pitääkö tää talo myydä?
- Mulla ei ole aavistustakaan, huokaisin, sillä olin ajatellut asiaa. Jos Olli pystyisi kuittiarkistoineen vakuuttamaan päättävät tahot siitä, että oli yksin hoitanut kaikki lainanlyhennykset, ja tietenkin siinä sivussa elättänyt niin minut kuin penskat, talo kai osoitettaisiin ilman muuta hänelle ja tuskin hän sitä myisi. Jos se taas katsottaisiin jollain tavalla yhteiseksi omaisuudeksi niin jommankumman pitäisi ottaa iso pankkilaina saadakseen toinen lunastettua ulos. Kumman, se olisi todennäköisesti uuden suuren tappelun paikka. Olin lakannut ajattelemasta sellaisia järjettömyyksiä, että Olli yksinkertaisesti luovuttaisi ja jättäisi kaiken minulle ja lapsille.

– Ehkä mä saan siitäkin jonkinlaisen aavistuksen maanantaina, sanoin toiveikkaasti. – Mitä sulle kuuluu noin muuten. Koulussa ja silleen?
- Mitäs tässä, Tellu sanoi. – Kiinnostaako sua?
- Joo. Ja jos sä olisit joskus vastaamassa puhelimeen, kun mä soitan tai jos sä soittaisit mulle joskus, niin mä tietäisin.
- Ai.
- Niin just. Mä muistelen, että sä rakastat puhelimessa puhumista.
- Mä taidan nyt mennä, Tellu sanoi, mutta ei kuulostanut tavallista äkäisemmältä vaan paremminkin siltä, että kaipasi raitista ilmaa.
- Okei. Hyvää yötä, sanoin hellästi, sillä en halunnut venyttää hänen hyväntahtoisuuttaan enempää. – Voitaisiin jutella lisää esimerkiksi sitten maanantaina.
- Joo, Tellu sanoi ja meni.
- Me voitais vaikka käydä jossain syömässä, sanoin avoimesta ikkunasta hänen peräänsä.
- Kunnon ruoka ois kyllä kiva juttu. Kouluruoka alkaa olla mun lempiruokaa, Tellu sanoi katsomatta minuun.

Todennäköisesti olin käyttäytynyt vastoin kaikkia vanhemmuuden periaatteita, mutta juuri nyt se ei haitannut. Lähdin ajamaan ymmärtäen, että kaikista pahiten minua oli koko ajan vaivannut Tellun täydellinen poissaolo. Ehkä minä olin nyt tehnyt typeryyksiä lahjomalla hänet tupakalla juttelemaan, mutta ainakin olimme vaihtaneet joitakin ystävällisiä lauseita ja olin riemuissani. Hän oli kuitenkin ainoa tyttäreni ja esikoiseni. Laitoin radion kovalle ja lauloin mukana.

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   19.4.15 22:57:58

Uuu jea! Tähän saatiin lisää!

Tellu muistuttaa mua mun omista teinivuosista, Ollista en tykkää, en oo missään vaiheessa tykännyt. Se on ärrrrsyttävä!

Lähettäjä: miimi 
Päivämäärä:   19.4.15 23:59:05

Mä taas en tykkää unikosta ja ymmärrä Ollia. Pettäminen on tosi alhaista ja niin naurettavia on keski-ikäiset tantat jotka katkerana etsii kadotettua nuoruuttaan. Tellu muistuttaa mua vähän Dannista. Toivon että unikolle ei käy hyvin. Kun se ei kuitenkaan ole oikea ihminen, niin voi toivoa pahaa:D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   22.4.15 20:03:11

36. Sossusetä
Se lastenvalvoja oli vähän kuin hammaslääkäri. Minua hirvitti sinne meneminen, mutta toisaalta pahassa hammassäryssä ei voinut päästä vastaanotolle tarpeeksi nopeasti. Odottaessani aikani alkamista minua alkoi kuitenkin jännittää se, tulisiko Olli. Entä jos molempien läsnäolo oli välttämätön? Jospa minut komennettaisiin vain kotiin, koska en yksin voinut hoitaa asioita? Mutta Olli saapui peloistani huolimatta paikalle pari minuuttia vailla kaksitoista. Hän puuskutti hiukan ja auki repsottavan maihinnousutakin alla näin puvun, kauluspaidan ja kravatin. Hups. Hänhän ottikin tämän vakavasti. Hän ei pannut pukua päälleen kuin pikkujouluihin ja tasakymmenvuotissynttäreille.
- Sä päätit siis koreilla, totesin ja minua harmitti, että olin itse vain farkuissa ja trikoopaidassa. Rudi piti siitä paidasta; hän sanoi, että se imarteli kurvejani. Siltikin tunsin itseni alipukeutuneeksi.
- Stenroos? Meitä kutsuttiin, joten menimme.

Jostain syystä olin kuvitellut, että lastenvalvojan täytyi olla naisihminen, mutta tämä oli parrakas mies. En ollut koskaan pitänyt parroista, mutta tämä tyyppi vaikutti ymmärtäväiseltä tervehtiessään minua ja nyökätessään lyhyesti Ollille. Useimmitenhan äidit saivat lapset ja isät olivat roistoja, piste.
- No niin, mikäs meillä on lähtötilanne? hän sanoi ystävällisesti, kun olimme kaikki saaneet tuolin allemme pienessä huoneessa.
- Meidän lapset on viistoista ja kolmetoista, aloitin.
- Ja toi lähti kävelemään nuoremman miehen perään, ilmoitti Olli ja mulkaisi minua murhanhimoisesti.
- Enhän! huudahdin, sillä siinä oli totta vain siteeksi. – Mä en lähtenyt minnekään, sä ajoit mut ulos!
- Koska sä tulit ilmottamaan, että mä saan mennä ja sä otat jonkun nuoren gigolon mun taloon mun tilalle!

Oli jotenkin kutkuttavaa, että Olli piti Rudia nuorena gigolona, mutta nyt en jaksanut huvittua siitä. Olihan hän tietysti minun ikäiseni eikä Ollin, joten sikäli nuori piti paikkansa, mutta se ei nyt ollut mitenkään tärkeä asia.
- Mä hain avioeroa, koska toi on tylsä jöötti tuvan seinässä ja se ajoi mut ulos meidän kotoa väkivallalla uhkaamalla, sanoin. – Mä en ole sen jälkeen nähnyt lapsia kuin pari kertaa. Siihen pitää tulla muutos.

En voisi ihan puhtain omatunnoin väittää, että lastenvalvojamme oli puolueellinen, mutta Olli esiintyi yllättävän vakuuttavasti jopa minun mielestäni, tai sitten tosiasiat vain tällä hetkellä olivat hänen puolellaan. En minä voinut mennä väittämään, ettenkö asuisi Rudin luona tai että minulla olisi asunto, johon voisin lapset viedä. Lastenvalvoja myöskin kieltäytyi ajamasta Ollia pois talostamme.
- Ei mulla semmoseen ole valtuuksia. Lasten asioita mä vaan yritän ratkoa. Mutta tietysti yksi vaihtoehto on se, että lapset jää nykyiseen kotiinsa ja te asutte siellä esimerkiksi vuoroviikoin heidän kanssaan.
- Talosta olen minä maksanut kaiken, eikä mua sieltä ulos ajeta, Olli rähähti ja sovittelijamme peräytyi hyvässä järjestyksessä.

Laiha lopputulos oli, etten minä siltä istumalta lapsia saanut. Sain luvan tavata heitä silloin, kun se ei häiritsisi koulua ja läksyjä eli viikonloppuisin, mutta tietenkin vain päiväseltään. Eihän minulla ollut asuntoa. Tässäkään tilanteessa en ruvennut esittämään, että veisin heidät Rudille yökylään. Hän saattaisi suostua siihen tai sitten ei, mutta en aikonut kysyä. Ennemmin varaisin lapsille ja itselleni hotellihuoneen kuin alkaisin rasittaa suhdettamme huoltajuusongelmillani. Se oli liian hento sellaiseen.
- Ei joka viikonloppu. Meilläkin on menoja, sukulointia ja sellaista, Olli vetosi.
- Mä etsin asuntoa koko ajan. Mä saatan löytää jotain vaikka vielä tänään! protestoin.
- Meidän täytyy tavata sitten uudestaan, lastenvalvoja sanoi. – Varaatko sitten taas ajan?
- Onko mulla jumaliste vaihtoehtoa?
- Ja sitten meidän pitäisi puhua elatusmaksuista. Niitähän maksaa toinen vanhemmista sille, jonka luona lapset asuvat ja niiden suuruus riippuu säännöllisistä tuloista.

Minä en ollut tullut ajatelleeksikaan elatusmaksuja, paitsi ehkä ohimennen siinä kohden suunnitelmissani, kun lapset asuisivat minun kanssani ja Olli maksaisi niitä.
- Mä en tarvitse Unikon roposia. Sillä on surkea palkka, Olli sanoi ylevästi.
- Et sä multa mitään saisikaan, tiuskaisin takaisin. – Mulla ei ole mitään tuloja.

En ollut aikonut paukauttaa asiaa Ollille tällä tavalla, enkä ollut ajatellut välttämättä kertoa sitä ollenkaan, mutta lipsautettu mikä lipsautettu.
- Mitä häh? Oletko sä sittenkin saanut potkut? tämä innostui.
- Mä olen tilapäisesti työtön, myönsin.
- Miten sä luulet huolehtivasi lapsista, kun sä olet työtön, asunnoton ja rahaton? Naurettavaa!
- Tää on vaan väliaikainen olotila, sanoin kiehuen sisäisesti. – Yhtä väliaikainen kuin sekin, ettei mulla ole vielä omaa asuntoa. Se asia on työn alla.
- Varattoman vanhemman puolesta elatusmaksuja voi saada kunnalta, lastenvalvoja huomautti ja sekös Ollia ilahdutti. Ehkä minunkin roposeni olisivat pienen kursailun jälkeen kelvanneet, mutta viranomaisen kelpaisivat ainakin.
- Olen mä niin paljon veroja maksanut, hän rehvasteli. Minä olin niin tympääntynyt hänen kuuntelemiseensa, että harkitsin nousta ja lähteä kävelemään ulos. Mutta onneksi kaikki alkoi olla sanottu siltä erää.

Lähettäjä: Meow_ 
Päivämäärä:   23.4.15 04:32:05

Miks mä haluan vaan kuristaa Ollin? :D

Lähettäjä: miimi 
Päivämäärä:   23.4.15 11:51:31

Hyvä Olli!

Lähettäjä: mau 
Päivämäärä:   28.4.15 16:05:42

Jatkoa! ^^

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   28.4.15 16:49:54

Olihan se jonkinlainen todellisuuden tarkistuspiste, totesin, kun kävelin autolleni – Ollin autolle – väliaikainen lastentapaamissopimus laukussani. Eihän minulla ollut realistisesti ajatellen ollut ollut mitään mahdollisuuksia sen jälkeen, kun se pirun partasuu oli sanonut, ettei hän voinut puuttua siihen, kenen hallussa talomme oli. Olin jotenkin unelmoinut, että hän voisi määrätä Ollin muuttamaan pois sieltä, mutta se asia kuulemma tulisi ratkaistavaksi vasta sitten avioeron harkinta-ajan päätyttyä, ellemme sitä keskenämme voineet ratkaista. Minä mietin ja olin miettinyt jo lukemattomia kertoja, millä voisin kiristää Ollin muuttamaan pois, mutta aina vaan jäin vastauksetta.
- Se on edelleenkin mun auto, sanoi Olli, joka oli kävellyt yllättävän lähellä takanani.
- Ja lapset on edelleenkin mun lapsiani, heitin tulistuneena takaisin. Juuri nyt minusta ei ollut edes näennäiskohteliaaseen sananvaihtoon.

Olin kiukkuinen kuin pieni nälkäinen eläin vielä, kun pääsin kotiin Rudin luo. Nälkä minulla ei ollut, eikä ruokahalua, mutta kiukkua sitä enemmän. Toivoin oikeastaan, ettei Rudi olisi ollut siellä, mutta missäpä hän sitten olisi ollut ellei siellä, omalla sohvallaan.
- Miten meni? hän kysyi.
- Ihan vituilleen, sanoin ja jos suomalainen paperi olisi liehunut, olisin liehuttanut saamaani sopimusta. Nyt se vain rapisi ja taittui, enkä oikeastaan halunnut turmella sitä. Joku saattaisi joskus myöhemmin päätellä siitä, etten ollut kelvollinen äiti.
- Haluatko sä kertoa siitä? Rudi kysyi. Minä halusin ihan kauheasti, mutta hän ei tuntunut haluavan kuunnella tarpeeksi.
- Äh, mun murheita, ei sun, sanoin.
- Älä höpötä, Rudi sanoi ja nousi sohvalta tullakseen luokseni. – Uskaltaako sua koskea vai puretko sä?

Minun piti miettiä sitä hetki, mutta sulin hänen läheisyyteensä, kuten aina.
- Sä voit uskaltaa, lupasin ja uppouduin isoon, lämpimään syleilyyn. Saatoin myös siirtyä sohvalle istumaan ja näyttää Rudille, mitä paperille oli kirjoitettu.
- Viikonloppuisin, hän luki. – Nyt on maanantai. Mitä jos painuttaisiin sänkyyn?

Emme olleet olleet yhdessä tarpeeksi kauan, ettenkö olisi punastunut.
- Ajattelitko sä naida mua kaikki arkipäivät? kysyin.
- No mikä ettei?
- No nyt ei käy. Mun pitää ajaa Espooseen tapaamaan lapset ja sitten mulla on ratsastustunti. Mutta pysyttele lämpimänä, sen jälkeen sopii, naurahdin.
- Sun tapaamisesi lasten kanssa on just rajoitettu viikonloppuihin, Rudi huomautti.
- Mutta mä olin luvannut tavata ne tänään ja kertoa mitä tapahtui. Sue me, lausuin. Rudin täytyi tietää se fraasi kaikista rikossarjoista, kun minäkin tiesin.
- Kato vaan, ettei ne sue you, hän sanoi. Viesti oli ymmärretty.

Arvelin, ettei Olli olisi kotona kovin aikaisin tänään, kun hän oli joutunut tuhlaamaan osan päivästä minun kanssani ja olin oikeassa. Lapset olivat kuitenkin kotona.
- Olitteko te siellä? Mitä tapahtui? Tellu kysyi osoittaen harvinaista, oma-aloitteista mielenkiintoa mihinkään, missä olin osallisena.
- Ei mitään miellyttävää, puuskahdin.
- No? Teppo sanoi huolestuneena.
- No, kunnes mulla on oma asunto, mä saan tavata teitä viikonloppusin. Mutta ei mitään hätää, mä hommaan kämpän niin pian kuin mahdollista!
- Mistä? Tellu kysyi epäilevästi.
- No, yksi mahdollisuus, jota me pyöritellään, on, että me ruvettaisiin Mian kanssa kämppiksiksi. Sekin on eroamassa.
- Mitä vìttua? Kumpi teistä oikein matkii kumpaa?

- Ja missä sä nyt sitten oikein asut jos sulla ei kerran ole asuntoa, Teppo vaikersi. Minun oli pakko rutistaa häntä.
- En missään sillan alla! Yhden vanhan koulukaverin luona – mutta se on niin pieni kolo, ettei teille olisi siellä tilaa edes vaikka käärisi patjat rullalle!
- Se mies? Tellu totesi.
- Se sattuu olemaan mies, mutta se nyt edelleenkin on enemmän vanha koulukaveri kuin mikään poikaystävä, sanoin arvokkaasti. – Mitä jos mä veisin teidät syömään, niin kuin oli puhe?
- Nyt ei ole viikonloppu, Tellu sanoi.
- Entäs sitten? Meidän täytyy jutella ja kai te tarvitsette ruokaa siinä missä minäkin?
- Ja sitten on sun syy, ettei me ehditä tehdä läksyjä huomiseksi.
- Ei meillä niin kauan mene. Mun pitää ehtiä ratsastustunnille.

Sain sen vaikutelman, että äiti-ihmisen oli sopimatonta mennä ratsastustunnille sellaisen päivän iltana, jolloin hän oli saanut kuulla saavansa tavata lapsiaan vain viikonloppuina. Lähdimme kuitenkin lähiostarille pizzalle iloisen anarkistisissa tunnelmissa. Paitsi että Teppo taisi olla vain huolestunut. Onneksi ei sentään niin huolestunut, ettei ruoka olisi maittanut. Se olisi ollut todella vakavaa. Pysyttelin täydellisen asiallisena ja toista puoliskoa kunnioittavana, kun kerroin lapsille suurimman osan siitä, mitä päivällisessä neuvottelussa oli puhuttu. Ymmärsin, ettei Ollin haukkuminen tekisi tässä tilanteessa mitään muuta kuin vahinkoa. Voisin säästää sen Mialle ja Niinalle, tai ehkä Rudille.

Kaikki meni kuin elokuvissa aina siihen asti, kun katsoin kelloa ja totesin, että minun oli aika lähteä tallille.
- Mun ratsastustunti, sanoin anteeksipyytävästi, vaikka penskat olivat syöneet jo jäätelöäkin ja lasku oli maksettu.
- Ja isi on kyllä jo tullut, Teppo huomasi.
- Näin aikaisin?
- Se tulee aina näin aikaisin tekemään meille ruokaa.

En tiennyt oliko ajatus siitä, että hän oli tänään tehnyt sen turhaan – kumpikin lapsista oli kiskonut hyvänkokoisen pizzan loppumureniin asti – riemastuttava vai sääliä herättävä. Ihmettelin kyllä, että edes mietin. En ollut huomannut, että minulla mitään säälintunteita Ollia kohtaan olisi ollut jäljellä.
- Mitäs sä sitten ajattelit, että tapahtuu viikonloppuna, tiedusteli Tellu, kun lähdimme kohti autoa.
- Mä en voi tavata teitä ens viikonloppuna, pahoittelin, kun totuus jysähti vasten otsaani. – Mä olen varannut loman, en oo täällä.
- Loman? Mihin muka?
- Kanarialle, mutisin, mutta Tellu kuuli kyllä. Että minulla oli huono omatunto sillä hetkellä! Toivoin todella koko sydämestäni, että koko matka olisi jäänyt hommaamatta.
- Mitä? Kanarialle? Oletko sä lähdössä Kanarialle ilman meitä?

Minun olisi pitänyt tietää, että siitä seuraisi kohtaus. Olisin tiennytkin, jos olisin ajatellut kokonaisuutta enkä vain sitä, että olin luvannut tulla kertomaan lapsille, mitä päivällä oli sovittu.
- Sä olet maailman itsekkäin ihminen! Tellu kiljui ja kieltäytyi kyydistä kotiin. Teppo näytti vain surulliselta ja siltä, että oli täysin hukassa, mutta hänkin kieltäytyi lopulta autokyydistä. Minä jäin ostarin parkkikselle kuin nalli kalliolle, kun lapset katosivat. Teki mieli itkeä ja vähän tihutinkin, mutta pian alkava ratsastustunti kummitteli mielessä. En kyllä tiennyt, mitä ratsastamisestakaan nyt tulisi, tai edes auton ajamisesta tallille, kun sydän hakkasi miljoonaa ja kurkku tuntui kuristuvan ahdistuksesta. Miten minä olin tällaiseen ruvennut? Eiköhän Olli antaisi anteeksi, jos pyytäisin, että kaikki voisi palata ennalleen?

Tulin järkiini parissa minuutissa. Olli voisi antaa anteeksi, mutta ikinä hän ei unohtaisi, enkä minä sitä paitsi aikonut palata hänen kylkeensä. En enää ikinä voisi tehdä sitä ja sillä hyvä. Kyllä lapset leppyisivät, kun hetken miettisivät. Niin minun oli pakko uskoa. Ja ellen tokenisi käyttökelpoiseksi tallille päästyäni, ilmoittaisin vain Lennulle, etten ollut ratsastuskunnossa psyykkisistä syistä. Olin tullut uskoutuneeksi hänelle jonkin verran päivisin, kun olin käynyt ylimääräisillä tunneilla ja uskoin hänen ymmärtävän. Juuri tällä hetkellä minua ei kiinnostanut pätkääkään, vaikka mahdollisesti menettäisin ratsastustunnin hinnan. Parempi sekin kuin yrittää tehdä jotain väkisin ja mokata jotain esimerkiksi luunmurtuman verran, etenkin kun lähtisimme sinne helkkarin Kanarialle ylihuomenna.

Lähettäjä: :) 
Päivämäärä:   5.5.15 20:38:58

Jatkoa?

Lähettäjä: whisky. 
Päivämäärä:   5.5.15 20:50:18

Olisi kyllä mukava päästä tässä taas vähän eteenpäin :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   5.5.15 21:02:04

No takuulla! Mä olen ihan hukannut ajantajun, kun oon vaan lukenu noita Henriikoita etuperin ja takaperin...
--------------------
37. Matkakuumeessa
Ratsastin kuitenkin ja vaikka olin maininnut Lennulle, että minulla oli ollut henkisesti erittäin rankka päivä, hän ei tuntunut kuulleen. Sain osakseni sellaista höykytystä, etten ehtinyt enää muistella sitä, miten lapseni olivat jättäneet minut. Se teki niin hyvää, että minun teki tunnin jälkeen mieli halata häntä. Säästin sen kuitenkin ja sanoin vain tunnin jälkeen, että hän oli yksi orjapiiskuri.
- Siitähän sä maksat, nainen totesi ja niinhän se olikin, ymmärsin.
- Mä häivyn nyt kahdeksi viikoksi, muistutin, sillä olin varannut viimeisen päivän pyykkäämiselle, silittämiselle ja pakkaamiselle sekä pankissa ja poliisiasemalla käymiselle.
- Niin. Ja sen jälkeen jatketaan. Mä voin tehdä susta ratsastajan, vaikka sä oletkin jo vanha.
- Enkä ole! kiekaisin, vaikka kai minä hänen mielestään olinkin. Lennu oli kuitenkin tottunut oppilaisiin, jotka olivat puolet hänen iästään eivätkä vähän yli.

Se lähdön aattopäivä oli pahempi kuin mikään ehkä ikinä. Kaikki alkoi siitä, että heräsin aamuyöllä kauheaan aavistukseen siitä, ettei passini ollutkaan valmis ja haettavissa vaan koko hakemus oli hukkunut. Kääntyilin sängyssä vähän aikaa ennen kuin päätin nousta häiritsemästä Rudin unia; hän oli ruvennut nukkumaan myöhään nyt, kun raksalla ei kaivattu häntä ennen kukonlaulua. Istuin sitten juomassa kahvia, kunnes saatoin lähteä poliisiasemalle ja pankkiin hakemaan valuuttaa. Sain matkustusasiakirjan ja pesetatkin ongelmitta ja olin helpottunut hetken ajan, kunnes aloin keksiä uusia huolenaiheita. Jos lipuissamme olikin jokin painovirhe. Jos nukahtaisimme illalla, emmekä ehtisi pikkutunneilla lähtevään koneeseen. Jos vaatteet, jotka halusin mukaan ja jotka vaativat pesua, eivät kuivuisikaan ennen kuin ne olisi pakko pakata. Paniikki kohoili kuin kiehuva maito kurkkuuni ja kun Rudi lopulta lähellä puoltapäivää nousi ylös kuivasin hiustenkuivaajalla kylppärin suihkutangolla valuvia vaatteita.
- Saanko mä käydä paskalla rauhassa? Se varmaan kuivattaa sun rättisikin, hän sanoi. Jonain aamuna olisin ottanut sen vitsinä, nyt vain karkasin kylppäristä ja ajattelin, että räjähtäisin seuraavien kahdentoista tunnin aikana.

Lähellä se olikin, eikä Rudista ollut apua. Hoidettuaan aamuhommansa, jotka kylppärin jälkeen koostuivat vähäpuheisesta aamiaisesta hän heittäytyi sohvalle kirjan kanssa ja loikoili siinä kaikessa rauhassa kuin huonekalu itsekin. Minä olisin halunnut täpistä jollekulle, mutta mitä minä muka saatoin tehdä, kun toinen leikki sohvatyynyä?

Pakkasin matkalaukkuun kaikki kuivat vaatteeni ja palasin kuivattelemaan loppuja, kun arvelin kylppärin tuulettuneen. Yritin jutella Rudin kanssa matkakohteesta ja mitä tekisimme kahden viikon aikana, mutta sain vain hymähdyksiä ja yksitavuisia vastauksia. Se sai minut kiipeilemään pitkin seiniä, ensin vain sisäisesti, mutta sitten en vaan kestänyt enää.
- Mikset sä voi puhua mulle? huudahdin lopulta ja jäin seisomaan vaativan näköisenä sohvan viereen.
- Mitä? Rudi sanoi kuin havahtuen syvästä koomasta ja katsoi minua viattomasti, ellei peräti harmissaan häiriöstä
- Mikset sä voi olla ollenkaan innoissasi?
- Mistä?
- Että me ollaan lähdössä lomalle!
- Mutta sehän on vasta yöllä!
- Ja mä olen ihan hajoamispisteessä, kun mä mietin kaikkea! Etkö sä voisi vähän ajatella sitäkin, etten mä ole koskaan käynyt ulkomailla ja meinaan kuolla tähän jännitykseen!
- Mutta enhän mäkään ole paljon missään käynyt, Rudi sanoi, mutta olin sentään saanut hänet sen verran hereille, että hän nousi istumaan.
- Mä en ole koskaan edes käynyt lentoasemalla!
- En mäkään paitsi kahvilla. Tai siis sen jälkeen, kun mä olin kymmenen.

Kuvitelmani romahtivat, eikä se ollut tänä nimenomaisena päivänä hauskaa.
- Mä luulin, että sä oot matkustanut vaikka miten!
- No en lentokoneessa.
- Ja kun mä luulin, että sä tiedät kaiken, mitä lentoasemalla voi tapahtua!
- Siellä tapahtuu se, että me noustaan koneeseen! Rudi totesi painokkaasti. – Mitä muuta siellä vois tapahtua?
- No kun mä en tiedä! Etkö sä vois sitten jännittää mun kanssa?

En minä halunnut, että Rudi jännittäisi kanssani. Halusin, että hän ottaisi ohjat käsiinsä ja johdattelisi minut maailmanmiehenä perille lomahotelliin.
- Mä olen huono jännittämään seurassa, Rudi sanoi ja uppoutui takaisin kirjaansa. Hän ei edes kieltänyt jännittävänsä ja minulle tuli halju olo. Olisin halunnut katsoa häntä ylöspäin. Teki mieli ruveta naputtamaan, mutta harkitsin kahdesti, ennen kuin avasin suuni. Ei kai tämä sen arvoinen juttu ollut, että järjestäisin ensimmäisen riidan. Sitten vasta olisikin inhottavaa lähteä ja Rudi saattaisi muistaa, ettemme oikeastaan seurustelleet tai mitään. Kanarialla takuulla vilisisi viehättävää, nalkuttamatonta naisihmistä, joka ei pitäisi hänen seuraansa vastenmielisenä.
- Muista pakata jossain vaiheessa, sanoin ja menin makuuhuoneeseen. Istuin keskelle sänkyä muistellen, miten meitä oli ohjattu jooga-asentoon sen kerran, kun olin käynyt entisten työkavereiden kanssa näytetunnilla. Joogaisin itselleni vähän mielenrauhaa.

Lähettäjä: whisky. 
Päivämäärä:   8.5.15 11:09:26

Voi voi, unelmien miehestä alkaa vähitellen paljastua muitakin kuin täydellisiä piirteitä..

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   10.5.15 00:41:46

No ei siinä niin käynyt. Tottumattomat niveleni alkoivat juilia niin, etten kestänyt risti-istunnassa edes kymmentä minuuttia, mutta en kyllä enää kiehunut, kun oikaisin itseni sängylle. Kai siitä jotain hyötyä oli sitten ollut. Ainakin olin lakannut panikoimasta kaikesta. Mikä muka oli pahinta, mitä voisi tapahtua? Ehkä se, ettemme jostain syystä pääsisi tai ehtisi lennolle. Sitten palaisimme kotiin ja se siitä, kukaan ei olisi kuollut tai vammautunut ja aurinko nousisi huomennakin joka tapauksessa. Todennäköisesti kuitenkin söisimme aikaista aamiaista etelän auringossa ennen kuin lähtisimme ottamaan aurinkoa. Paitsi että ensin minun pitäisi ostaa jostakin bikinit. Se ei varmaan olisi ongelma.

Haaveileminen oli hauskaa yksinkin ja taisin torkahtaa siihen, sillä havahduin, kun kaapin ovi narahti. Rudi oli tullut keräämään mukaan otettavia vaatteita. Seurailin vähän aikaa ripsieni lomasta, miten hän kävi läpi pieniä pinoja kaapissa ja keräsi niistä yhden isomman sängynkulmalle. Olli olisi ollut täysin tyytyväinen, jos minä olisin pakannut hänen kamansa siinä missä omani ja lastenkin. Jos me siis olisimme joskus olleet menossa jonnekin kauemmas kuin Pinnelle. Sinne lähtiessä olin usein pakannutkin.
- Herätinkö mä? Rudi kysyi, kun liikahdin puutuneena.
- Vissiin mutta ei se haittaa, sanoin ja tunsin itseni taas enemmän normaaliksi Unikoksi kuin siksi hätääntyneeksi kanaseksi, joka aiemmin päivällä oli täällä pörrännyt. Venyttelin.
- Mä en aikonut… Rudi aloitti anteeksipyytävään sävyyn, kun kännykkäni soi. Säikähdin ihan. Siihen ei ollut liiemmin puheluita tullut ja ajattelin tietysti heti, että lopultakin Tellu tai Teppo oli keksinyt minulle asiaa. Mutta ei, näytöllä ei vilkkunut Espoon-numeroa. Vastasin kuitenkin.

- Oletko sä kokonaan unohtanut, että sulla on vain yksi äiti?
Hittolainen, äiti se oli. Miksi hän nyt soitti? Melkein vähiten maailmassa halusin tänään puhua hänen kanssaan.
- Mulla on ollut vähän kiirettä, sanoin pienehköllä äänellä. Miten hän osasi soittaa kännykkääni?
- Mitäs kiireitä sulla mahtaa olla, kun et kuulemma enää töissäkään ole?
- Kuka sulle semmosta kertoi?
- Sanoivat sun töistä, kun mä soitin sinne. Mikset sä ole kertonut, että sä olet saanut potkut?

Koska mitä se hänelle kuului.
- Miten sä osasit tähän numeroon soittaa?
- Soitin teille tietysti ja Teppo antoi numeron. Koska sä ajattelit kertoa mulle, ettei sulla ole enää työtä eikä kotia? Oletko sä tullut hulluksi?
Suljin silmät hetkeksi ja hain sitä sisäistä rauhaa, joka minulla oli ihan hetki sitten ollut. Pystyin melkein näkemään äidin istumassa eteisessä pienen puhelinpöytänsä vieressä, heiluttelemassa kylpytossua paljaassa jalassaan. Vai olisiko hänellä villasukat jalassa, olihan jo melkein talvi? Ajattelin, että voisin pakata lomalle mukaan keskeneräisen villasukankutimeni. Se olisi ainakin kevyempi kuin kirjat. Vaikka ehkei minua tämän puhelun jälkeen huvittaisi neuloa äidille mitään. Ihan kohta kuulisin, miten huono ihminen olinkaan.

- Mä olen aina sanonut, että Olli on ikävä ihminen, äiti paheksui yllättäen minut täysin. Ikinä hän ei ollut sellaista sanonut.
- Niinkö? äännähdin.
- Niin. Ensin saattaa lapsen raskaaksi ja sitten heittää sen pihalle, kun työ menee. Se ei ole mitään miehen meininkiä semmonen.
- Ei se ihan niin mennyt, aloitin kummissani, sillä olin aina luullut, että äiti piti Ollia hyvänä miehenä, joka vain omaksi onnettomuudekseen oli nainut hänen tyttäristään huonoimman.
- Kai sä saat hyvän elatustuen, työttömänä ja kaikki? Ja mikset sä ole tullut tänne asumaan?

Voi puistatus. Mutta en voinut töksäyttää äidille päin naamaa, etten asuisi hänen luonaan niin kauan, kun saatavilla oli jokin muun vaihtoehto kuin veneenalunen.
- En mä siltä varmaan mitään saa. Lapset voi saada sitten, kun mä saan ne, mutta en minä. Päinvastoin, se haluaa elatusapua multa.
- Se sika!
- Niin, myönsin.
- Kyllä tänne tulee vähän ahdasta ja lasten kai täytyy nukkua lattialla.
- Kuule, ei me olla muuttamassa sun luokse. Lasten koulumatkaan menisi pari tuntia.
- No mutta onko sulla sitten jotain parempaa?
- Kyllä mä jotain löydän, sanoin vakuuttavasti, sillä en nyt aikonut antaa yhtään enempää päivittelyn aihetta kertomalla Miankin avioerosta ja suunnitelmanpoikasestamme

- Mutta entäs nyt? Oletko sä jossain asuntolassa?
- Kaverin luona, huokaisin. Oli vaikeaa vastailla niin, ettei antanut aihetta jatkokysymyksiin ja ettei samalla suorastaan valehdellut.
- Mutta ei se voi pidemmän päälle jatkua.
- Mä etsin asuntoa koko ajan!
- Onko sillä Ollilla joku uusi ja nuorempi? äiti vaihtoi aihetta.
- Eihän sitä kiinnosta muu kuin työ.
- Niinhän sä luulet, mutta mitä säkin miehistä tiedät, kun olet lapsesta asti ollut vaan Ollin kanssa. Katso vaan mitä tapahtuu ja sano mun sanoneen. Tuletko sä tänne syömään?
- Ei kiitos, kieltäydyin kohteliaasti.
- No ei mulla olisi paljon mitään ollutkaan. Mutta huomenna mä käyn kaupassa ja voin ostaa kahdelle.
- Äiti, mä en ole tulossa käymään lähiaikoina. Mä olen lähdössä lomamatkalle.
- Millä rahalla?
- Mun irtisanomisrahalla.

Se oli selkeästi väärin tehty. Minun olisi pitänyt elää suu supussa rahojeni päällä eikä humputella niitä lomailemalla. Olinhan käytännöllisesti katsoen lomalla koko ajan, kun en kerran käynyt töissä. Sain siis sittenkin täyteen sen haukkukiintiön, jota olin puhelun alusta asti odottanut.
- Mä voin soitella sitten, kun me tullaan takasin, lupasin tyynesti ja pohdin, saisinko jotenkin tähän samaan konkurssiin kerrottua, että matkaseurani oli miespuolinen henkilö.
- Sun pitäisi hakea töitä eikä lomailla, äiti sanoi tiukasti. – Mä en ole kasvattanut lapsiani laiskoiksi.
- Mä olen hakenut töitä viikkokausia. Nyt on lama, sanoin ja onnistuin kuin onnistuinkin lopettamaan puhelun.

- Sä et ole tainnut kertoa sun äidille musta, Rudi totesi. Hän oli kuunnellut häpeämättä koko keskustelun samalla, kun luetteloi t-paitojaan.
- En. Et oo tainnu itsekään.
- Mä en oo tainnu puhua perheen kanssa sen jälkeen, kun me… kun sä…
- Kun mä luikertelin tänne, ehdotin kuivasti.
- Varsinainen käärme paratiisissa, Rudi myönsi.
- Haukutko sä mua käärmeeksi?
- Olisitko sä mieluummin mato? Oletko sä nähnyt mun uimahousuja?
- En, sanoin varmasti, sillä ainoa mielikuvani Rudista ja uimahousuista oli kesältä lukion toisen ja kolmannen luokan välissä. Olin iloinen, kun hän oli palannut normaaliksi itsekseen.
- Mä olen sitten kadottanut ne muuttokuormasta jossain vaiheessa.
- Munkin pitää alottaa uikkariostoksilta, lohdutin, kun en itsekään nähnyt kaapissa mitään uimahousujen näköistä. Pääni oli alkanut taas listata kaikkia asioita, jotka meidän oli muistettava ennen lähtöhetkeä. – Mennäänkö syömään jääkaappi tyhjäksi?
- Onko sulla nälkä?
- Ei, mutta haluatko sä, että meitä vastaan ryömii pilaantunutta sapuskaa, kun me joskus palataan?
- Jos palataan, Rudi ehdotti.

Kuulin keittiöön puhelimeni soivan uudemman kerran ja juoksin vastaamaan siihen. Olin taas varma, että lapset soittaisivat, mutta jälleen se oli äiti.
- Mä hommasin sulle töitä, hän sanoi tyytyväisenä.
- Mitä hittoa?
- Mä soitin Iirikselle. Ne ottaa kiireapulaisia näin joulun alla. Se soittaa sulle huomenna, kun on jutellut jonkun asiaa hoitavan kanssa.
Minä narskautin hampaani yhteen.
- Mä en edelleenkään ole täällä huomenna. Mä olen lomalla. Enkä mä ole mikään myyjä!
- Ei sun tarvitse ollakaan, äiti sanoi lohduttavasti.
- Mä tarkotan, etten mä aio ruvetakaan myyjäksi!
- Ettei sun koulutus mene hukkaan?
- Multa loppuu nyt akku, täytyy lopettaa, sanoin ja pistin koko puhelimen virrattomaksi. Minä en kerta kaikkiaan halunnut nyt märehtiä huoliani. Ne eivät katoaisi mihinkään parissa viikossa.

 

Lähettäjä: tölkki 
Päivämäärä:   14.5.15 19:17:23

Toiveikkaana nostellaan

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   14.5.15 19:27:44

No hyvin toivottu :)
------------------
38. Kanaria
Kaikki vaatteeni kuivuivat, ennen kuin ne piti pakata. Me saimme taksin heti, kun soitin ja lentokentällä kaikki meni kuin vanhoilta tekijöiltä; lennon numero oli kymmenissä näyttötauluissa ja meidän tarvitsi vain seurata niiden ohjeita. Koneessa en voinut mitään sille, että minua jännitti, kunnes pääsimme ilmaan. Se oli väistämätöntä, enhän ollut lentänyt ennen ja joskus ne tosiaankin räjähtivät sun muuta. Rudi antoi minun istua ikkunapaikalle, mikä minusta oli kohteliasta, kunnes ymmärsin, että oli yö enkä kuitenkaan näkisi yhtään mitään. Sitten ihmettelin – hiljaa mielessäni toki vain, enhän halunnut antaa kuvaa maalaistollosta maailmalla – tarjottimia, käsinojien nappeja ja pikkiriikkisiä tuhkakuppeja ja katselin totisena turvaesittelyn.

- Mihin aikaan sä nousit aamulla? Rudi kysyi yritettyään turhaan saada koipensa oikaistua edessään olevan istuimen alle.
- Siihen aikaan, kun sä yleensä nouset töihin.
- Nuku sitten. Mä herätän sut, kun saadaan ruokaa. Mitä sä haluat juoda sen kanssa?
- En mä voi nukkua, sanoin järkyttyneenä ajatuksestakin, enkä nukahtanutkaan ennen kuin syötyäni. Se vaan oli liikaa, sen jälkeen purjehdin kauas unten maille ja se kyllä tuli tarpeeseen. Tosin heräsin jäykkänä ja pöllähtäneenä, kun valot kirkastuivat, mutta mieleni oli riemastunut ja täynnä seikkailua. Minun poskeni oli painautunut vasten Rudin olkapäätä ja hänen poskensa taas vasten minun päätäni niin, että naamani tuntui ihan vinolta. Mutta sillä ei ollut mainittavasti väliä, kun hänkin heräsi tajuamaan, missä olimme.
- Tervetuloa lomalle, hän sanoi, tarttui leuastani ja suuteli minua. Silläkään ei ollut väliä, että hän tuoksui oluelle.

Siellä etelän lomaparatiisissa oli hyvin aikainen aamu, mutta sitä ei huomannut mistään, ennen kuin olimme tuskastuttavan hitaassa possujonossa kiemurrelleet läpi lentoaseman ja tungeksineet matkatavarahihnan ääressä odottamassa omaa matkalaukkuamme. Muutama saman koneen matkustajista oli selvästi valvonut koko matkan huolehtien ansiokkaasti nesteytyksestä siinä samalla ja katselin heitä ylemmyydentuntoisena. He nukkuisivat varmaan koko päivän, tai toivottavasti. Itse aioin yrittää kahden viikon valvomista, jotten tuhlaisi hetkeäkään. Kuka tiesi, menisikö minulla toiset kolmekymmentä vuotta ja risat, ennen kuin seuraavan kerran saisin kokea jotain tällaista.

Yritin niin kovasti esittää, etten ollut ensimmäistä kertaa lomamatkalla, että unohdin hetkittäin hengittää, kun seurasimme muita suomalaisia ja löysimme lopulta oppaan, joka ohjasi itse kunkin oikeaan bussiin. En ollut kuvitellut kaikkea tätä hälinää ja puolta tusinaa linja-autoa, mutta unohdin sen, kun pääsin ulos ja lämmin ilma tuntui ottavan minut syleilyynsä kuin kauan kadonneen tuhlaajatyttären. Olisin voinut jäädä siihen lentopetrolin ja dieselöljyn hajuun nauttimaan pelkästä lämpötilasta, ellei Rudi olisi tökkinyt minua eteenpäin.
- Kai sä haluat päästä hotelliin joskus? Ja mereen uimaan?
Kyllä halusin.

Bussimatkakin oli kokemus. Olin jo päättänyt esittää viileää maailmannaista, joka kävi Kanarialla vähintään vuosittain, mutta unohdin sen kymmenessä minuutissa. Selasin innokkaasti lävitse esitteet, jotka opas jakoi ja osoittelin Rudille – joka taas oli antanut minulle ikkunapaikan – kaikkea uutta ja outoa, mitä näin. Ensin olimme kaupungissa, jossa ei ollut muuta katsottavaa kuin sen suuruus ja korkeat talot, sitten olimme yhtäkkiä kaupungin ulkopuolella ja näin vain rakenteilla olevia uusien hotellien luurankoja, joiden seassa parveili kanoja. Asfaltti ei näyttänyt asfaltilta vaan hiekanruskealta betonilta ja suurisilmäisesti ahmin kaikki tiedonjyvät, jotka opas katsoi hyväksi tiputella pitkin matkaa. Sitten havaitsin olevani kaikkea muuta kuin kaikkeen kyllästynyt matkailija ja annoin olla Hitonko väliä sillä oli? Kai kaikki matkustivat joskus ensimmäisen kerran?

Pikku kylämme aukesi lopulta eteen juuri sen näköisenä kuin matkailuesitteissä.
- Jossain tuolla, Rudi sanoi osoittaen ylös vuorenrinteeseen. Hän ei ollut täpissyt ihan yhtä paljon kuin minä, mutta nyt hänkin näytti innostuneelta. – Mun pitää päästä vessaan hän lisäsi repien hetken dramatiikan riekaleiksi.
- Tällä puolella on meri, huomautin ja katselin omasta ikkunastani. Ranta oli kyllä pieni pettymys. Se oli pikkuruinen puolikuu verrattuna niihin dyyneihin, joiden ohi olimme juuri ajaneet. Mutta mitä siitä, se oli valtamerta! Puristin Rudia reidestä ja hän lakkasi tuijottamasta vuorenrinnettä ja tunki suunsa korvaani. Me olimme lopultakin perillä!

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   15.5.15 10:36:07

OOO! Bongasin bugin!

"kyllästynyt matkailija ja annoin olla Hitonko väliä sillä oli?"
--> Puuttuuko tuolta PISTE välistä?!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   15.5.15 17:34:50

No puuttuu :D

Lähettäjä: Toi 
Päivämäärä:   15.5.15 21:53:12

"– Mun pitää päästä vessaan hän lisäsi repien hetken dramatiikan riekaleiksi."

Ja tuolta pilkku! Ai ai!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   21.5.15 19:52:19

Hittulainen, olin melkein unohtanut tän!
----------------------
Tai melkein. Meidän hotellimme oli viimeinen niistä kolmesta, joihin bussista tiputettiin porukkaa ja aloin jo itsekin kaivata vähän venyttelyä ja vessaakin.
- Mä käväisen tuolla, Rudi ilmoitti suupielestään, kun lopulta pääsimme ulos. Toivoin, että hän tarkoitti hotellia eikä sen istutuksia ja keskityin ottamaan haltuun matkalaukkumme. Meidän lisäksemme oli jäljellä vain yksi perusperhe kaksine lapsineen ja seurue, jossa oli nainen ja kaksi miestä. He olivat minun ikäluokkaani, ehkä pariskunta ja bestman häämatkalla. Morsiusneito vain puuttui. Tai morsian, hitostako minä tiesin. En ehtinyt pohtia sitä asiaa, kun tottelin opasta ja menin viemään passini vastaanottotiskille. Tunsin pientä huolestumista, kun sitä ei palautettukaan minulle, mutta annoin olla, kun muillekin näköjään tehtiin samoin. Sain avaimen ja siinä vaiheessa Rudikin oli taas ilmestynyt.
- Onko meillä jo huone? Loistavaa, mennään!
Hän nappasi kiinni matkalaukustamme ja lähti harppomaan kohti opasnuolten osoittamaa suuntaa.

Huoneemme toi mieleen Rudin makuuhuoneen, se oli yhtä askeettisen valkoseinäinen ja sänkykin oli melkein samanlaista tummaa puuta. Paljon muuta siellä ei ollutkaan. Verhojen takaa löytyi ovi parvekkeelle ja vähän tutkittuani osasin avata sen. Sieltä se sitten viimeistään paukahti päin kasvoja, lomafiilis. Aurinko tuntui jo kuumalta ja näköala koko kylän yli merelle oli huikaiseva.
- Tule jo, Rudi kiirehti ovelta.
- Mikä hätä?
- Mä haluan mereen.
- Meillä ei ole uikkareita.
- Ostetaan matkalla alas.
- Matkalaukku pitää purkaa.
- Ei tarvitse, kyllä sen ehtii.
- Mä en aio lähteä mihinkään näissä talvivaatteissa! Avaa nyt vaan se, että mä saan jonkun koltun ja pyyhkeen!

Minulle olisi kelvannut vähempikin kiire, etenkin sitten, kun pääsimme ostoskadulle, mutta Rudin päätä ei saanut käännettyä. Hän nappasi ensimmäiset uimashortsit ensimmäisestä rekistä ja malttoi tuskin odottaa minua.
- Ota noi, hän sanoi ja osoitti rääkyvänpinkkejä pikkuruisia bikinejä, jollaisissa en olisi ikinä esiintynyt Suomessa. Ajattelin, mitä Olli sanoisi niistä ja olin oitis valmis ostamaan ne.
- Mun täytyy sovittaa, sanoin.
- Jessus. Naiset, Rudi puhahti.
- No mitä jos mä pursuan yli niistä? Tai jos ne tippuu päältä? Rauhoitu nyt hemmetissä hetkeksi. Ostanko mä sulle jäätelön, että sä maltat odottaa viis minuuttia? tiuskaisin, sillä rajansa sentään kaikella.
- Mä ostan meille juotavaa sillä aikaa, ettei me läkähdytä sinne, hän myöntyi pahastumatta.

Vasta rannassa Rudi näytti saavan rauhan. Olimme levittäneet pyyhkeet melkein vesirajaan ja hän riisui paitansa, heittäytyi toiselle ja huokaisi syvään. Rannalla oli riveittäin aurinkotuolejakin, mutta Rudi ei halunnut sellaiseen vaan veden ääreen. Minä tunsin hassua hellyyttä häntä kohtaan ja hymyilin itsekseni samalla, kun yritin saada uusia biksuja päälleni riisumatta koko mekkoa. Miksen ollut vaihtanut niitä jo kaupassa? Hölmö minä. Uskomattoman lämmintä täällä oli, olihan talvi, totesin ja heittäydyin itsekin levyksi pyyhkeen päälle.

Ehdimme tehdä kaikki amatöörien virheet siinä heti ensimmäisenä aamupäivänä paitsi että ryöstetyiksi emme sentään tulleet, kun ymmärsimme käydä kastautumassa vuorotellen. Aurinkorasva oli jäänyt ostamatta, eikä Rudikaan ollut ostanut muuta juotavaa kuin olutta, joka lämmenneenä kihosi päähän kuin häkä ja pisti minut ainakin nukkumaan. Iltapäivän puolella päätimme tunnustaa tappiomme ja vetäytyä nuolemaan haavoja.
- Vettä, after sunia, ruokaa, hatut, luettelin.
- Alotetaan vedestä ja ruoasta, Rudi ähkäisi. Hänen silmänympäryksensä näyttivät valkoisilta, kun hän ei ollut luopunut aurinkolaseistaan missään vaiheessa.

Valitettavasti suurin osa ravintoloista oli ehtinyt sulkea ovensa siestan ajaksi, itse asiassa kaikki, joiden ohi kävelimme. Onneksi löysimme sentään kaupan, josta sai vettä ja hotellissamme oli allasbaari. Oli siellä ravintolakin, mutta allasbaarin palmunlehväiset aurinkovarjot tuntuivat houkuttelevammilta, samoin jättimäiset hampurilaiset baarin ruokalistan värikuvissa. Istuminen baarituoleilla oli tuskallista, vaikka taitteli pyyhkeet alle, mutta ruoka ja juoma elvyttivät kummasti. Bongasin sitten naapuriaurinkovarjon alla sen lapsiperheen, joka oli ollut samassa bussissa ja käänsin katseeni pois. En kaivannut mitään muistutusta minkään ikäisten lasten lomariemusta, kiitos vaan. Vastakkaisessa suunnassa näin loput samalla bussilla tulleet suomalaiset. Miehet istuivat siemailemassa olutta ja naisella näytti olevan kahvia korkeassa lasissa. Minä päätin muistaa, että saisimme varoa, mitä juttelisimme, kun joka paikassa näytti olevan suomalaisia.

Lähettäjä: Emsku 
Päivämäärä:   25.5.15 10:07:14

Nostetaas tämä josko saataisiin jatkoa :)

Lähettäjä: :) 
Päivämäärä:   27.5.15 15:30:38

Laitas tännekkin pätkää ^^

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   27.5.15 16:33:57

Emme onnistuneet pilaamaan lomaamme heti ensimmäisenä päivänä, vaikka nukkuminen olikin vähän hankalaa ja toisena päivänä ei voinut ajatellakaan auringon ottamista tai ainakaan rantaan menemistä. Altaalla aurinkovarjojen suojassa istuskelimme ja sekin oli kivaa niin kauan, kunnes suuri englantilaisseurue tuli rikkomaan rauhan kovaäänisillä jutuillaan ja äänekkäillä lapsillaan. Hetken oli hauskaa kuunnella, miten he puhuivat niin paksua kieltä, että se kuulosti parodialta, mutta sitten se alkoi vain tympäistä ja ehdotin, että lähtisimme etsimään lounaspaikkaa. Mieleni teki katselemaan kylää muutenkin, kun en ollut vielä nähnyt juuri muuta kuin uimapukukaupan. Täällä etelässä oli kuulemma niin edullista.

Siesta tuli taas sotkemaan suunnitelmat. Ehdimme syödä, mutta sen jälkeen suurin osa kaupoista oli mennyt päiväunille. Vain muutama pikkuruinen paikka oli auki lähellä rantaa, ja niissä tungeksi auringonottajia ostamassa juotavaa.
- Miten nää voi sulkea kaiken parhaaseen aikaan päivästä, ihmettelin.
- Ne lepää, jotta ne jaksaa valvoa illalla, kun ei ole näin paahtavaa, Rudi selitti ja otti lehtisen, joita leipääntyneen näköinen sievä nuori tyttö jakeli ohikulkijoille. – Kato, tämmöisissä yökerhoissa.
Vilkaisin velvollisuudentuntoisesti hänen lappustaan ja se näytti täsmälleen samalta kuin kouludiskon mainos.
- Näytä! Hei, mennään tonne! innostuin. Me emme olleet käyneet koskaan yhdessä ulkona, ellei luokkakokousta laskettu. Jos vaan pääsisin tanssimaan Rudin kanssa, saisin nujerrettua viimeisenkin nuoruuteni haamuista. – Mennään nyt päikkäreille, niin kuin kaikki muutkin, sitten illalla syömään ja tanssimaan!
- Mikä ettei, Rudi myöntyi.

Siitä tuli yksi ikimuistoisimmista illoista eläessäni. Ajatus kouludiskosta oli niin elävänä mielessäni, että minusta tuntuikin samalta, olin kuplivan jännittynyt ja kiihdyksissäni ja vaikka minä nyt olin menossa Rudin kanssa, tuntui yhä ihanalta yllätykseltä tanssia hänen kanssaan ja suudella tanssilattialla. Paikan parikymppiset varmaan ajattelivat, että olimme eklottava vanha pari, mutta en antanut sen häiritä sekuntia pidempään. Tulisivat he itsekin joskus tähän ikään, emmekä me sitä paitsi olleet ainoita kolmikymppisiä siellä. Vanhempiakin oli. Mutta iällä ei ollut minulle merkitystä nyt, kun tunsin itseni taas seitsemäntoistavuotiaaksi.

- Mennään tänä iltana uudelleen, ehdotin aamulla, kun olin käynyt vessassa siistimässä valuneet silmämeikit, joita en ollut jaksanut aamuyöllä putsata ja niistämässä nenästäni savukoneen savut – siellä oli tosiaankin ollut savukone!
- No ei, Rudi sanoi yllättäen minut. Olin kuvitellut hänen nauttineen illasta yhtä paljon kuin minäkin.
- Miksei? Eikö sulla ollut hauskaa?
- Oli, mutta en mä ajatellut viettää koko lomaa valvomalla yöt ja nukkumalla päivät. Kello on jo melkein kakstoista.

Minun piti hiljentyä käsittelemään tätä yllättävää käännettä.
- Suutuitko sä nyt? Rudi kysyi. – Voithan sä mennä. En mä tiennyt, että sä rakastat yökerhoja noin kamalasti.
- En mä rakastakaan, enkä mä suuttunut. Enkä mene yksin, ne paikalliset ukkelit siellä oli kuin petolauma heti, kun sä lähdit vessaan. Mutta mulla oli niin kivaa, ihan niin kuin jos sä joskus oisit kouluaikojen diskossa huomannut mut, naurahdin puolustautuvasti.
- Ai tää on taas joku osa siitä, miten Unikko etsii menetettyä nuoruuttaan, Rudi totesi. Hän meni aina hetkeksi hämilleen, jos viittasin siihen, miten ihastunut olin häneen ollut, mutta se alkoi mennä aina vaan nopeammin ja nopeammin ohi.
- Taisi olla.
- Okei, no se kohta on sitten hoidettu. Voidaanhan me jonain iltana vielä kokeilla, vaikka sitten toisella viikolla. Nyt mulla on nälkä.
 

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   31.5.15 21:50:44

39. Sisarukset
Rudin käsitys etelänlomasta oli ottaa aurinkoa, lillua meressä ja lukea sekä tietysti syödä aika ajoin. Se oli kyllä ihan hyvä käsitys, mutta pari päivää sellaista alkoi hiukkasen ahdistaa minua.
- Mitä jos mentäisiin mukaan jollekin retkelle, ehdotin, kun olin viettänyt kolmannen rantapäivän lukien yhden englanninkielisen, rantakaupasta ostamani rakkaushömpän ja neuloen parikymmentä kerrosta äidin mahdollisesti jouluksi valmistuvaa lahjasukkaa. Ehkä Rudiakin oli alkanut kypsyttää pelkkä ruhon kääntely, sillä hänelle sopi hyvin ja seuraavana aamuna nousimme aniaikaisin ilmastoituun turistibussiin. Taas yksi uusi kokemus minulle, joskin sellainen, jota en ollut osannut kaivata.

Saimme oppaalta retkiohjelman, aikataulun, pienen pikaoppaan saaren historiaan sekä kyselykaavakkeen ja luin ne tottelevaisesti lävitse jo ennen kuin pääsimme kunnolla pois kylästä. Sitten keskityin kuuntelemaan, mitä opas kertoi, vaikka se kuulostikin teennäisen opetellulta. Samalla vilkuilin maisemia, sillä Rudi oli taas herrasmiesmäisesti antanut minun mennä ikkunapaikalle. Aioin antaa paikan hänelle paluumatkalla tai ensimmäisen pysähdyksen jälkeen.

Oppaalla riitti puhuttavaa ainakin puoleksi tunniksi ja se kaikki oli oikeastaan aika kiinnostavaa, mutta häiriinnyin, kun Rudi nappasi kädestäni.
- Mitä nyt?
- No sinä. Sä olet kuin hikari luokkaretkellä.
Loukkaannuin vähän, sillä hän oli oikeassa.
- Mitä järkeä oli lähteä, ellei aio kuunnella kaikkea?
- En mä sitä… mä vaan yhtäkkiä muistin sut koulussa. Sähän olit aika hikari. Etkö ollutkin?

Luulin jo tottuneeni siihen, miten vähän Rudi muisti yhteisistä teiniajoistamme, mutta ei se kyllä kivaa ollut. Huokaisin syvään ja myönsin kai olleeni.
- Mikä sun toinen nimi on? Rudi kysyi sitten.
- Miten niin? nauroin, sillä en nähnyt kysymyksellä mitään yhteyttä mihinkään.
- En mä tiedä. Kunhan tuli mieleen. Onko sulla toista nimeä?
- Eikö kaikilla ole? Anna-Liisa, sanoin, vaikka moinen yhdistelmä oli aina tuonut mieleeni jonkun mummelin enkä ihan mielelläni kertonut sitä ihmisille.
- Anna-Liisa, Rudi sanoi maistellen ja kun hänellä ei tuntunut olevan enempää asiaa, aloin taas katsella maisemia. Ne olivat karuja ja kivisiä sillä meri aukesi bussin toisella puolella ja minun ikkunastani näkyi lähinnä vuorenseinämää.

- Mun toinen nimi on Tapio, Rudi sanoi vähän ajan kuluttua.
- Mä tiedän, ilmoitin. – Miksi sä luulet, että mun pojan nimi on Teppo Tapio?
- Mitä?
- Oikeastaan hyvä, ettei Olli antanut tehdä siitä Steveä tai Stefania. Tapio ei ois sopinut niihin ollenkaan, jatkoin kätkien tarkasti huvittuneisuuteni.
- Annoitko sä sun lapselle nimen mun mukaan? Rudi kysyi.
- Jep. Annoin, sanoin ja hiljensin hänet kokonaan. Hetken kuluttua hän pisti kätensä ympärilleni ja jäi katselemaan ulos ikkunasta kuin syvissä ajatuksissa. Se oli omituista, mutta niin kauan, kun hän kuitenkin halasi minua poski ohimoani vasten, asiat kai olivat kunnossa.

Ensimmäisellä pysähdyspaikalla pääsimme katselemaan merta korkealta kallionkielekkeeltä ja näköalapaikalla seisovasta kahvilasta tuotiin meille kullekin puoli lasillista tuoretta appelsiinimehua. Silloin huomasin, että mukana oli myös se kolmikko hotellistamme, nainen ja kaksi miestä. Kun pysähdyimme lounaalle saaren pohjoislaidalla, he osuivat samaan kuuden hengen pöytään, johon Rudi ja minä olimme jo asettautuneet.
- Kaikin mokomin, istukaa alas, Rudi sanoi, kun nainen kysyi, oliko pöydässämme tilaa. Minä olisin mieluummin syönyt omassa seurassamme, mutta minkäs siinä teki. Eihän heidän kanssaan ollut pakko jutella tai mitään. Suomalaiset pystyivät oikein hyvin tuijottamaan lautasiinsa kaikessa hiljaisuudessa. Ainakin Suomessa. Täällä asiat olivat vähän eri tavalla, tai sitten syynä oli tämä lämpö ja aurinko. Toisaalta Rudi oli aina ollut puhelias.

- Mä olen Rami Helsingistä, esittäytyi toinen miehistä ja ojensi oikein kätensä. Hän se vasta puhelias olikin, tai ainakin hyökkäävän kovaääninen. Olin pannut sen merkille jo hotellin altaalla aiempina päivinä. Pakkohan minun oli silti häntä kätellä.
- Helsingistä mekin, sanoin kertomatta nimeäni. En tahtonut ajautua kukkanimikeskusteluun kesken syömisen.
- Tässä on mun sisko ja veli, Jarkko ja Mirja, Rami jatkoi ja sitten kättelimme lisää yli kaikkien lautasten ja lasien. Rudi ja minä olimme hurjistuneet ottamaan pullolliset olutta pastamme kanssa, mutta Ramilla oli niitä kaksi, Jarkolla yksi ja Mirjalla puolestaan mehua. Tai saattoihan se olla screwdriverkin, joskin epäilin. Hän näytti tytöltä, joka oli koko ikänsä istunut etupenkissä viittaamassa eivätkä sellaiset juoneet drinkkejä lounaan kanssa.

Lähettäjä: whisky. 
Päivämäärä:   1.6.15 02:09:52

Onko kaikkien etelän lomien tuttujen nimi Rami? :D Vai muistanko ihan väärin, eikö Jessikin matkallaan Jinnan kanssa tutustunut kumipoikiin, joista yksi oli Rami? :D

Lomakuume tässä tulee, vaikka jotenkin noiden loma ei tunnu kuitenkaan menevän ihan sillä tavoin kuin ainakaan Unikko kuvitteli, kaikki ei olekaan ihan niin täydellistä.

Lähettäjä: Sennnu_w 
Päivämäärä:   1.6.15 07:49:47

No just niin, whisky! Mä luin ne Myöhemmät nyt vkonloppuna ja siellä on ihan kauheesti kaikkea, jonka oon sitten vaan unohtanut ja käyttänyt uudelleen!

Lähettäjä: , 
Päivämäärä:   3.6.15 23:44:43

Jatkoa?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   3.6.15 23:48:09

OK
---------------
Rami oli enimmäkseen äänessä sen puolituntisen, joka meille oli suotu syömiseen ja hänen äänensä oli niin kova etten voinut olla kuulematta kaikkea siitä, miten he olivat päätyneet tänne. Siinä oli kuollutta setää ja perintöä ja sitä, miten hän ei kyllä olisi tarvinnut ylimääräistä rahaa lähteäkseen lomalle. Joka vuosi hän kävi etelässä. Äiti olisi ollut ylpeä siitä, miten keskityin syömiseen enkä silmien pyörittelyyn, vaikka kenellepä niitä olisin pyöritellyt. Rudi hoiti ynähtelyn ja kohteliaat kysymykset ja vastasikin tarpeen tullen. Toiset sisarukset tuntuivat olevan hyvin ujoja ja minä olin muuten vaan hiljaisella päällä, kun minua sapetti rauhamme häiritseminen. Sitä paitsi Ramilta tuskin sai suunvuoroa. Yritin kerran ja sitten olin vain iloinen, kun lautaseni tyhjeni.
- Mä menen tonne aurinkoon tupakalle, sanoin ja siirryin bussin viereen kiviaidalle. Ehdin polttaa kaksi, ennen kuin kaikki kanssamatkustajat sekä kuski ja opaskin saapuivat.

- Mä sovin, että mennään illalla syömään noiden kanssa, ilmoitti Rudi, kun pääsimme paikoillemme ja uudet tuttavat jatkoivat ohitsemme bussin takaosaan. Nyt loukkaannuin.
- Miksi ihmeessä?
- No täytyy kai meidän syödä? Ja niidenkin.
- Mutta miksei kahdestaan niin kuin tähänkin asti?
- Mehän syödään aina kahdestaan. Uusia ihmisiä on kiva tavata.
- Mehän tavattiin ne jo.
- Mikä sua nyt vaivaa? Rudi ihmetteli.
- Äh, musta se oli vaan itserakas juntti se yksi niistä, kuittasin ja totesin, etten alkaisi selittää Rudille mitään. Siinä menisi hyvinkin viisikymmentä kilometriä ja opas oli jo alkanut puhua. – Mutta mennään vaan, jos sä kerran oot sopinu niin.
- Ja eihän sun ole pakko tulla mukaan.

Rudi varmaan sanoi sen ihan vilpittömästi ja ilman ilkeyttä, mutta se sai minut värähtämään kauhusta. Koko kuva oli äkkiä ihan selkeänä edessäni. Olin tehnyt virheen kertomalla Tepon toisesta nimestä; Rudi oli tuntenut itsensä ahdistetuksi ja oli puolustautuakseen hankkinut tuon vieraan porukan kilvekseen. Minun pitäisi taas pitää tarkemmin mielessä, ettemme olleet pari, vaikka oudompi olisi voinut niin luulla.

Ramilaisista tuli meille alituista seuraa alle vuorokaudessa. Ensin se illallinen, sen jälkeen jäimme muutamalle oluelle allasbaariin ja seuraavana aamuna he löysivät meidät rannalta. Tai Jarkko ja Mirja löysivät, alfauros oli jäänyt hotellihuoneeseen nukkumaan.
- Ei kai me häiritä, Mirja kysyi ujosti ja eihän siihen voinut vastata kieltävästi. Kahdestaan he olivatkin siedettävämpiä. Siestalle kiskoin Rudin hotelliin, mutta kun illalla lähdimme altaalle pohtimaan illallispaikkaa, saimme taas seuraa heistä. Alistuin väistämättömään. Ainahan oli mahdollista, että he olivat tulleet vain viikoksi ja pääsisin heistä eroon parin päivän päästä ja koska Rudi näytti haluavan kaveerata sisarusten kanssa, tyydyin osaani. Olihan pelottava ajatus, että kyllästyisimme toistemme naamatauluihin, jos emme muuta näkisi ennen kotiin paluuta. Tosin minä en ollut ollenkaan kyllästymässä Rudiin, mutta en halunnut antaa hänellekään tilaisuutta siihen. Ennemmin näin hänen seurustelevan vähän junttien suomalaisten kanssa kuin kiinnostuvan enemmän joistain rannan bikinibeibeistä, joilla oli vartalot kuin pornolehdestä.

- Lähdettekö te jo kohta kotiin? tiedustelin Mirjalta, kun meidät oli eräänä iltana jätetty pitämään toisillemme seuraa. Rami oli komentanut miesväen baariin kanssaan ja he olivat kuulemma menossa sellaisiin paikkoihin, ettei meitä kaivattu mukaan. Minua kirvelsi ajatella strippareita ellei pahempaakin, mutta en voinut asialle yhtään mitään. Istuimme hotellin uima-altaalla, sillä kumpaakaan ei huvittanut lähteä mihinkään seikkailemaan kahdestaan.
- Ei, me ollaan kaks viikkoa, Mirja sanoi näyttäen hetken ajan harmistuneelta. - Miksi ihmeessä Jarkkokin lähti mukaan? Ei se ole mikään baareissa notkuva tyyppi!
- Ehkä se tulee pois omia aikojaan, lohdutin, mutta olin itsekin epämääräisen huolestunut Rudista. Minulla oli käsitys, että hän tipahti aina jaloilleen kuin kissa, mutta olimme sentään ulkomailla ja mitä tahansa saattoi tapahtua

Lähettäjä: Lankakerä 
Päivämäärä:   5.6.15 07:58:07

Mä jollain tapaa ymmärrän Unikkoa tiettyyn pisteeseen asti, mutta huhhuh miten tohon sen vastuuttomaan sekoiluun menee hermo! Rudi vaikuttaa myös epäilyttävältä, mutta Olli on kyllä aika masentava kaveri myös. Eihän Unikolla edes oo kivoja vaihtoehtoja enää tässä vaiheessa. Vähän ehkä koukussa olen :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   5.6.15 21:05:15

Mun täytyy myöntää, että vaikka luulin (tai oon jo pariin kertaa luullut) tietäväni, miten tää loppuu, niin nyt oon taas ihan pihalla :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   10.6.15 18:52:36

- Oletteko te häämatkalla? kysyi Mirja, kun olimme vähän aikaa murehtineet hiljaisuudessa.
- Ei, ei me seurustella, naurahdin kolkosti. Niin olin kuullut Rudin päivemmällä kertovan Ramille, joten kai minun piti olla samaa mieltä, niin loukkaavalta kuin se olikin kuulostanut.
- Ai, mä luulin… Mirja näytti hämmentyvän, eikä ihme. Kai me nyt näytimme enemmän häämatkalaisilta kuin tuttavilta, kun kuljimme välillä käsikkäin ja sellaistakin oli sattunut, että olimme suudelleet ihmisten nähden.
- Mutta on meillä suhde, lisäsin. Mirja saisi ihan rauhassa paheksua sitä jos huvitti, ei tässä nyt enää viisikymmenluvulla eletty. Hänen ilmeestään päätellen olinkin saanut häntä vähän järkytettyä, ja hän vaikeni entistä hämillisempänä. – Oletko sä naimisissa? kysyin rikkoakseni hiljaisuuden jollain tavalla.
- En. Ei meistä kukaan ole.

Jos minun olisi pitänyt arvata, olisin arvannut juuri niin. Rami vaikutti liian juntilta ja Jarkko liian nörtiltä, jotta kukaan olisi heitä huolinut ja Mirja… hän oli vain jotenkin vaisu varjo.
- Miksi? kysyin jotain kysyäkseni, kun ei toinen auttanut pätkääkään. En halunnut mennä huoneeseenkaan märehtimään Rudin poissaoloa yksinäni, mutta ellei tässä jotain rupattelua saataisi aikaiseksi olisi ihan sama, vaikka olisin yksin.
- Jarkko on ihan liian ujo ja kuka nyt Ramin huolisi, semmosen öykkärin? Mirja sanoi yllättäen minut. Mutta eihän sisarusrakkauden tarvinnut olla sokea. Eikä itsestäänselvyyskään.
- Entäs sinä sitten? kysyin. Mirja ei ollut ihan yhtä järkyttävän ujo kuin Jarkko eikä hänen ulkonäössään mitään perustavanlaatuista vikaa, kuten kieroja silmiä, ollut.
- Mä en ole rakastunut kehenkään, hän sanoi yksinkertaisesti.
- Ikinä koskaan?
- Kerran kouluaikoina, mutten koskaan sen jälkeen.
- En minäkään! minulta pääsi ja niin siinä kävi, että outo yhteenkuuluvaisuus syntyi välillemme. Se helpotti juttelua ja kun alkoi viiletä, menimme hotellin ravintolaan illalliselle ja jatkoimme kohtaloidemme vertailua.

- Musta alkaa tuntua, että me ollaan jotkut kauan kadotetut kaksoset, Mirja sanoi poskipäät punehtuneena, kun olimme syöneet.
- Ei ainakaan sen takia, että me oltais eletty samanlaiset elämät, huomautin, sillä Mirjan kouluaikainen ainoa rakkaus oli ollut opettaja, jonka jälkeen hän ei ollut toista miestä vilkaisutkaan ja minä olin lohduttautunut liiankin nopeasti epäsopivalla ukolla ja kahdella penskalla.
- Ollaanhan me tavallaan. Sä olet vaan sittenkin löytänyt sen uudestaan ja minä en. Mutta en mä sitä tarkottanut vaan sitä, miten samanlaiset arvot meillä on.

Minä en ollut ikinä pohdiskellut arvojani, mutta Mirjan kanssa oli ollut yllättävän helppo jutella ja ajattelin kliseisesti, että tässä voisi olla kauniin ystävyyden alku. Sitten ajattelin kyynisemmin, että katin kontit. Loman jälkeen kaikki unohtuisi. Ehkä soittelisimme kerran tai pari ja se olisi sitten siinä. Nyt juuri oli kuitenkin oikein mukavaa kuvitella löytäneensä ystävän.

Hotellin ravintola sulki keittiönsä puoliltaöin ja vähän ennen sitä yksi miehistä hoippui kotiin. Se oli tietenkin Jarkko, vaikka kai se olisi voinut olla Rudikin, ja hän oli pahemmassa kunnossa kuin yksikään aiemmin näkemäni ihminen. Hänen silmälasinsa roikkuivat mukana vain toisen korvan varassa, hän kuolasi ja horjui eteenpäin pitäen välillä seinistä kiinni ja sitten hoippuen monta epävarmaa askelta eteenpäin. Jokaisella pelkäsi hänen kaatuvan.
- Voi apua! Mirja vaikeroi. – Sun pitää tulla auttamaan!

Ymmärsin, että minun piti. Lähdimme pyydystämään humalikon ja kummastakin kainalosta kannatellen saimme hänet huoneeseen. Jarkko itse ei saanut suustaan kuin örinää ja alkoi kuorsata jo ennen kuin saimme hänet sängylle.
- Miten se on selvinny tänne asti? ihmettelin.
- Miten Rami on voinu päästää sen mihinkään tossa kunnossa yksin? Ja miksi se on juottanut sen tommoseen kuntoon? Mirja ihmetteli ja hänen äänestään ja kasvoistaan saattoi päätellä, että joku saisi seuraavana päivänä haukut.
- Mä taidan tästä lähteä odottamaan omaani, totesin ja huoli tuntui inhottavana puristuksena rinnassa. Jarkko näytti melkeinpä siltä, että kaipasi ambulanssia.
- Mikä sun huoneen numero on? Jos se alkaa krampata tai korista, mä haluan hakea sut apuun! Mirja sanoi hätäisesti ja kerroin sen.

Mutta ei hän tarvinnut henkistä eikä fyysistä apua yöllä ja Rudikin selvisi kotiin aamuyöllä aavistuksen paremmassa kunnossa kuin Jarkko. Ainakin hän sai osan vaatteistaan pois ennen kuin rojahti sänkyyn. Se oli suunnaton helpotus, mutta hän haisi kammottavalle ja oli aamuun mennessä kääntynyt melkein poikittain niin, ettei minulle enää ollut kunnolla tilaa. Saatoin rakastaa häntä, mutta nyt minun teki mieli töniä tai potkia. Teinkin niin, mutta siitä ei ollut mitään apua, joten nousin ylös. En uskonut saavani hänestä aamiais- josko muutakaan seuraa tänään, joten päätin lähteä kokeilemaan hotellin aamiaista.
- Unikko, Rudi korisi sängystä, kun olin saanut vaatteet päälleni. Ainakin hän tiesi, missä oli.
- No?
- Etkö sä voisi millään hakea mulle vähän limsaa?

Minun teki melkein mieli kieltäytyä, mutta en minä raaskinut. Olihan se sentään Rudi. Kipaisin lähimmästä kulmakaupasta kahden litran pullon mansikkalimsaa ja katsoin, miten elämäni rakkaus nousi vapisevana istumaan.
- Kiitos, sä olet paras, hän mutisi ja joi siitä hyvän siivun vain todetakseen äkillisen tarpeen juosta vessaan sen jälkeen.
- Mä menen aamupalalle! huusin ja poistuin.

Mirjakin oli syömässä ja menin samaan pöytään hänen kanssaan.
- Mitenkäs teillä? tiedustelin.
- Hengissä.
- Sama meillä, mutta ei sieltä taideta mihinkään tänään lähteä.
- Ei meiltäkään, jos vielä huomennakaan, Mirja sanoi paheksuvasti.
- Mennäänkö me altaalle? ehdotin. En halunnut rannalle asti, sillä tahdoin välillä käydä seuraamassa Rudin tilaa.
- Mä kävin jo varaamassa kaks tuolia.

Lähettäjä: whisky. 
Päivämäärä:   14.6.15 13:46:01

Oho, multa oli mennyt ihan ohi viimeisin pätkä! Noin ne haavekuvat romuttuvat vähän kerrassaan.. Taisi Unikko pompata ojasta allikkoon.

Lähettäjä: Saapasjalkakissa 
Päivämäärä:   20.6.15 08:35:19

Juhannuksen kunniaksi uutta pätkää?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   20.6.15 09:20:29

Kyllä kyllä!
Toivottavasti kaikki on hyvissä voimissa ja silleen :)
-----------------------
40. Oi kylmä kotimaa
Meni iltaan asti, ennen kuin saimme seuraa ja valitettavasti se oli Rami eikä Rudi.
- Missäs sun ukkos on? hän halusi tietää ja tönäisi aurinkotuoliani.
- Yrittää toipua alkoholimyrkytyksestä, kivahdin inhoten ja Mirja nousi istumaan omalla tuolillaan.
- Mene takasin nukkumaan, Rami, sä olet vieläkin kännissä.
- Ei kun mä menen ostamaan yhden kaljan.
- Rami!
- Yhden vaan, mies lupasi ja vaappui baariin.
- Mä käyn katsomassa, onko Jarkossa vieläkään henkeä, Mirja sanoi ja katosi hotelliin. Hän palasi pian sekä harmistuneen että huojentuneen näköisenä ja pudisti päätään. – Mä luulen, että se poikaparka taisi oppia absolutistiksi kerrasta.
- Ja mä luulen, että mäkin käyn katsomassa tilanteen, sanoin. Olin lounasaikaan vienyt Rudille hampurilaisen allasbaarista ja jos hän oli saanut sen syötyä, hän ehkä alkaisi olla elävien kirjoissa.

Huoneessamme haisi vieläkin vanha viina, vaikka olin avannut parvekkeen oven jo päivällä, ja Rudi oli hereillä joskin vielä sängyssä.
- Heippa, hän sanoi kuulostaen äärettömän nololta.
- Heippa vaan.
- Mitähän kello on?
- Eikös sulla ole kello kädessäsi? Mutta neljän paikkeilla se on.
- Mitä sä olet tehnyt koko päivän?
- Me ollaan Mirjan kanssa otettu aurinkoa ja arvioitu rantapojuja, sanoin ja istuin sängyn laidalle, vaikka emmehän me olleet rannalla käyneetkään. Rudi pisti silmänsä kiinni kuin ei olisi pitänyt vastauksesta ja minua alkoi naurattaa.

- Rami selvisi jo allasbaariin, mutta Jarkosta ei tiedä, pääseekö se jalkeille koko loppulomalla, kerroin. – Mitenkäs sinä?
- No ei tää kuolemaksi ole. Tuu tänne.
Aioin totella, mutta kun kumarruin lähemmäksi, ajoi haju minut takaisin.
- Mä en voi, sä löyhkäät niin kamalalle!
- Äh. Entä jos mä käyn suihkussa?
- Mä pelkään, ettei se riitä, pahoittelin. – Sä haiset siltä, että sä mätänet sisältä.
- Mä käyn pesemässä hampaat!

Ei siitä mitään hyötyä olisi, mutta sainpahan ainakin vedettyä lakanat suoriksi sillä aikaa, kun Rudi kävi kylppärissä. Reissu taisi uuvuttaa hänet, sillä hän heittäytyi takaisin saman tien.
- Anteeksi, hän sanoi ja yritti vetää minut viereensä. Annoin periksi. Puoliksi, jäin nojaamaan kyynärpäähäni.
- Mitä sulla nyt on anteeksipyydeltävää. Eihän me edes seurustella tai mitään, sanoin purevasti.
- Eikö?
- No niin sä sanoit Ramille eilen.
- Sanoinko?
- Niin mä ainakin kuulin, sanoin nyt jo hiukan epävarmana. Olisinko voinut kuulla väärin?
- No ehkä mä sanoin. Mutta pitäiskö meidän sitten?
- Oishan se jonkinlaista sitoutumista, jos sitä sattuis haluamaan.
- Haluaisitko sä?
- Haluaisitko sä? Sä yrität sulopuhella, koska sua krapulapanettaa, oletin, sillä eiköhän hän tiennyt vastauksen siihen kysymykseen.
- Sä olet ihan liian fiksu naiseksi, Rudi naurahti ja painoi kasvonsa rintojeni väliin. Ei sentään yrittänyt suudella, mokoma haisuli.
- Mirja odottaa mua alhaalla, sanoin. – Ja anteeksi nyt vaan, mä en vaan voi kestää tota hajua!
- Mitä jos sä joisit oluen tai pari, jos se sitten ois helpompaa?
- Ei meillä taida olla, sanoin, vaikka aloin jo sulaa. Rudi nyt vaan oli Rudi, heikko kohtani. – Älä höngi mua päin. Parempi, jos et hengitä ulos ollenkaan.
- Mä yritän!

Hän melkein onnistui ja hengitti sitten parhaansa mukaan poispäin minusta, kun oli pakko. Minusta se oli liikuttavaa, mutta siedettävää. Ajattelin kaiken suhteellisuutta sitten jälkeenpäin – Olli ei olisi ikinä päässyt kairaamaan minua sen hajuisena, mutta toisaalta häneenhän minä olin ollut muutenkin niin leipääntynyt, että jo hänen suolakeksien maiskuttamisensa oli melkein ajanut minut ulos huoneesta.
- Mrkm, Rudi sanoi olkapäätäni vasten.
- Mitä?
Hän nosti päätään hiukan.
- Musta tuntuu että mä rakastan sua, mutta on tää mahdollisesti krapulaakin.
- No voi nyt víttu, kiljaisin, mutta se oli niin ääliömäinen lausahdus, etten lopulta voinut kuin nauraa.
- Etkö sä sitten? Rudi kysyi ja unohti olla hengittämättä päin minua. Käänsin pääni pois.
- Mä tiedän mitä mä. Selvitä sä, mitä sä, käskin.
- Voidaanko me nyt mennä alas altaalle ja juoda yhdet oluet? Se tekee varmaan meille molemmille hyvää.
- Okei. Mutta Rami on siellä kittaamassa kaljaa ja musta olisi kiva juttu, ellet sä taas karkaisi sen kanssa.
- En enää tässä elämässä!
- Mä menen edeltä, mene sä suihkuun, kehotin ja nousin etsimään kunnolliset vaatteet bikinieni tilalle.

Lähettäjä: Emsku 
Päivämäärä:   20.6.15 22:57:57

Aijai, tässähän alkaa tapahtua!

Lähettäjä: ,, 
Päivämäärä:   22.6.15 23:31:12

Kiitos, jatkoa odottelen :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   23.6.15 21:44:05

Jarkko ilmestyi seuraan vasta seuraavana päivänä ja näytti vielä silloinkin raadolta, mutta se hyvä puoli siinä oli, ettei hän enää näyttänyt mitenkään tunnustavan veljensä auktoriteettia. Rudiakaan ei Rami enää tuntunut kiinnostavan, ehkä hän oli lakannut olemasta mielenkiintoinen uusi tyyppi. Minä, vanha ja epäkiinnostava sen sijaan olin mukavasti nostanut osakkeitani. Melkein olin alkanut itsekin kuvitella, että sittenkin seurustelimme.

Kun ensimmäinen viikko oli melkein kulunut, saimme oppaalta kirjeen. Siinä sanottiin, että toisen viikkomme majoitus olisi sama kuin ensimmäisen. Minä melkein petyin, sillä sehän tarkoitti toista viikkoa samassa paikassa Ramin kanssa. Toisaalta se tarkoitti myös toista viikkoa samassa paikassa Mirjan kanssa ja olin alkanut tosiaankin pitää hänestä. Meidän kaikkien mielestä koko nolo ryyppyreissu oli Ramin syytä ja kohtelimme häntä kylmästi. Hän yritti vähän aikaa, mutta hankki sitten itselleen parempaa seuraa uusista suomalaisista. Mirja ja Jarkko jäivät Rudin ja minun ranta- ja ruokaseuraksi, mutta he olivat sen verran hiljaisia ja hienotunteisia, etteivät olleet häiriöksi, ja osasivat mennä välillä poiskin. Muuten aloin olla samaa mieltä Rudin kanssa siitä, että oli ihan kiva välillä nähdä uusiakin naamoja. Vaikka Jarkosta en kyllä ollut ihan varma. Hän oli niin tuskastuttava. En enää ollut ihan varma siitä, oliko hän pelkästään ujo. Hän saattoi istua puoli tuntia täysin hiljaisena, kädet sylissä, tyhjyyteen tuijottaen ja yhtäkkiä puhjeta puhumaan jostain, joka etäisesti liittyi meidän muiden puheenaiheisiin. Silloin hän käynnistyi kuin joku olisi painanut nappia. Sanoja tuli peräkkäin ja kädet kävivät ja kun hän pääsi loppuun, hän vaipui takaisin kooman näköiseen olotilaansa. Paitsi ettei hän kyllä koskaan päässyt varsinaisesti loppuun. Kaikki lauseet päättyivät johonkin mutistuun ”tai ehkä, täytyy nyt kattoa” –vesitykseen. Se oli niin ärsyttävää, että se oli melkein kiehtovaa.

- Mitä te oikeen teette työksenne? kysyin kerran pohdittuani, mahtoiko hän olla sairaseläkkeellä tai jotain.
- Me ollaan atk-hommissa. Jarkolla on oma ohjelmistoyritys, Mirja kertoi ällistyttäen minut täydellisesti.
- Ollaanko me tässä jonkun toimitusjohtajan seurassa? ihmettelin, sillä Jarkko vaikutti kaiken muun lisäksi liian nuorelta sellaiseksi.
- Olette, Mirja sanoi ja kysyi puolestaan, mitä me puuhailimme.
- Rudi rakentaa taloja ja mä etsin töitä, muistin masennuksekseni.
- Millasia töitä?
- Oikeastaan mitä vaan. Mä en vielä tiedä, mikä musta tulee isona, huokaisin.
- Sähän voit tulla meille töihin, Mirja ehdotti.
- Niin voinkin, sanoin ja vaihdoin puheenaihetta. Tuo oli taas yhtä uskottavaa kuin se, että pitäisimme yhteyttä kotiinpaluun jälkeen.

Mutta se olikin lähes ainoa kerta koko loman aikana, kun ajattelin kotihuolia. Olin oikein ylpeä siitä, miten hyvin olin oppinut laiskottelemaan ja viettämään päiviä auringon ja meren sylissä. Minusta oli tullut ruskea kuin kahvinpapu, samoin Rudista, ja ajatus paluusta talviseen Suomeen oli vastenmielinen.
- Jäädään tänne rantapummeiksi sitten, Rudi ehdotti.
- Voi kun voiskin! toivoin hartaasti, mutta tietenkään emme voineet. Viimeinen ilta meni vaisuissa merkeissä, kun paluubussi lentokentälle tulisi hakemaan meitä ennen kukonlaulua. Mirja ja Jarkko olivat yrittäneet saada Ramiakin liittymään seuraamme viimeiselle illalliselle, kai jottei hän ajautuisi taas joron jäljille ja jäisi koneesta, mutta onneksi he eivät onnistuneet. Minulle oli ainakin ihan sama, vaikka hän unohtuisikin tänne.
- Ota tämä, Mirja sanoi ja antoi minulle käyntikorttinsa. – Soittele, ellet sä ala löytää töitä.
- No et ollut tosissasi, puuskahdin ja otin kortin.
- Oltiin me, hän sanoi ja vilkaisi Jarkkoa, joka näytti taas olevan katatonisen kohtauksen vallassa. – Ja soittele muuten vaan. Tavataan vaikka sitten, kun saadaan valokuvat kehitettyä.
- No selvä, sanoin ja annoin hänelle kännykkäni numeron.

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   23.6.15 21:47:19

Jeee! Tää piristi kyllä Niki-niiskutuksia. Oivoi, pääsispä iteki rantalomalle! Ehkä sit ku ipana on vähä isompi, ei sillä oo ees passia vielä :D

Lähettäjä: Emsku 
Päivämäärä:   1.7.15 07:33:07

Työpäivät on täynnä tylsää, kaikki muu on luettu viidesti... Tätä lisää? :P

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   1.7.15 10:39:28

No tässäpä tähän loppuluku.
----------
Hotellin keittiö ei herännyt tekemään meille aamiaista, mutta eväspusseja meille oli tehty valmiiksi, kun marssimme unisena, apaattisena jonona bussiin. Minua nukutti enemmän kuin nälätti ja jatkoin uniani Rudin olkapäätä vasten. Hän piti minusta kiinni ja kaikki paitsi ajatus kotiinpaluusta oli ihanaa. Me olimme hyvissä väleissä; siinä mielessä loma oli enemmän kuin onnistunut.

Suomessa satoi räntää ja taksimatka Rudin kämpille oli niin ankea, ettei minua ollut huvittanut edes katsella ulos. En halunnut mitään muuta kuin päästä peiton alle ja nukkua kevääseen asti.
- Oletko sä kipeä? Rudi kysyi, kun painuin suoraan sänkyyn.
- En, surullinen vaan.

Selätin kuitenkin kotiinpaluumasennuksen hampaat irvessä ja hartiavoimin sekä nukkumalla yhdet hyvät yöunet. Minun piti ruveta taas järjestelemään elämääni: etsiä töitä, ottaa yhteyttä lapsiin ja Miaan – ehkä hän olisi löytänyt jonkin sopivan asunnon poissa ollessani – ja minulla oli läjä ratsastustuntejakin loppuviikoksi. Tiesin, että niistä olisi apua mihin vaan, vaikka ensimmäinen ajatus ulkoliikunnasta räntäisessä talvisäässä olikin puistattava.
- Mä voin käydä kaupassa tullessani, lupasin Rudille, kun valmistauduin lähtemään tallille. – Onko sulla jotain mielessä?
- Ruisleipää ja piimää.
- Ja lenkkimakkaraa ja kaljaa? naurahdin.
- Joo, voit sä tuoda niitäkin.

Suunnittelin lisää kauppa-asioita mielessäni samalla, kun kävelin autolle, joka ei ollutkaan siinä, mihin luulin sen jättäneeni. Olin varannut vähän ylimääräistä aikaa sen puhdistamiseen mahdollisesta lumikuorrutuksesta, mutta en siihen, että joutuisin etsimään sitä. Kaikkea sitä ehti kahdessa viikossa unohtaakin!

Mutta autoa ei näkynyt missään. Kävelin tutkimassa kaikki lumikasat koko tien varrelta, ennen kuin minun oli myönnettävä, että se oli poissa. Varmuuden vuoksi kävelin sivutietkin, kun ajattelin, että ehkä se oli pitänyt hinata syrjään auraamisen tai muun sellaisen syyn takia, mutta ei. En voinut muuta kuin hölkätä aseman taksiasemalle ja ottaa taksin tallille. Vasta perillä keksin, etten nyt kauheasti olisi hävinnyt, vaikka olisin vain soittanut ja sanonut, etten päässytkään. Taksi maksoi hyvinkin ratsastustunnin verran.
- Sä olet ruskea, muttet erityisen rentoutuneen näköinen, totesi Lennu, kun sovittelin sopivaa lainakypärää sen sijaan, joka oli viety auton mukana.
- Mä olin ihan rentoutunut siihen asti, kun mä huomaan mun auton kadonneen johonkin!
- Oho. Et kai sä vaan ole lainannut sitä jollekin loman ajaksi?
- Kai mä semmosen muistaisin? kivahdin, kun mieleeni tuli uusi, ikävä ajatus. Mitäs jos Olli olikin käynyt hakemassa sen? Eihän hän sitä mihinkään tarvinnut, mutta hän oli niin pirullinen nykyään.
- Mene laittamaan hevosesi kuntoon, jos haluat ehtiä mukaan. Mä laitoin sulle Mokan.

Ratsastaminen ei tällä kertaa auttanut suuresti kadonneesta autosta johtuvaan vítutukseen, vaan se palasi ihan yhtä virkeänä heti tunnin jälkeen. Oli se sentään sen ajan pysynyt poissa.
- Tuletkos sä sun iltatunnille vai pitääkö sun etsiä se auto? Lennu kysyi.
- Mun pitää varmaan etsiä se auto, sanoin, sillä tähän konkurssiin ei houkutellut matkustaa vielä illalla hitaalla bussilla tänne ja takaisin, taksista puhumattakaan. – Jos ei sun säännöt kiellä siirtämästä sitä, tietysti.
- Eiköhän me voida pitää tätä pakkotilanteena, sä voit ratsastaa sen jonain toisena päivänä.

Oli hyvin huono aika talsia bussipysäkille odottamaan bussia. Näin päivällä se kulki korkeintaan puolen tunnin välein ja kun olin kymmenen minuuttia värjötellyt, vaihdoin vikkelästi tien toisella puolella olevalle pysäkille, kun näin väärään suuntaan menevän bussin saapuvan. Voisin ihan yhtä hyvin mennä katsomaan, olisiko autoni vanhan kodin pihalla. Tosin, totesin surullisena, en uskaltaisi ottaa sitä, vaikka se siellä olisikin. Se oli tosiaan Ollin nimissä ja sen rekisteritodistus oli olohuoneen kirjahyllyssä. Jos Olli oli kyllin häijy viedäkseen sen, hän olisi takuulla kyllin häijy myös soittaakseen poliisille, enkä minä nyt halunnut sentään autovarkaaksi ruveta. Mutta saisinpahan tietää.

Siellä se seisoi portin edessä ja miten mustaksi mieleni muuttui. Tuntui niin pahalta, että joku halusi tehdä minulle tuollaista kiusaa ja kostonhimo valtasi minut. Mutta minkäs minä mahdoin hankkiutumatta hankaluuksiin? Halusin niin hirveästi pistää Ollin kärsimään. Halusin, että hän näkisi minun pärjäävän ilman häntäkin, olevan kateellinen minulle. Minun pitäisi saada asiani pian kuntoon, jotta voisin hangata hänen nenäänsä siihen faktaan, etten tarvinnut häntä ja että minulla oli kaikki paremmin ilman häntä. Ja ratsastuskassini kyllä ottaisin, olihan minulla sentään toinen auton avaimista.

Kassi oli onneksi tallella takakontissa ja samalla keräsin auton sisältä omaisuuteni. Se tosin käsitti vain purkkapaketin ja parin hansikkaita. Kiukkuisena rullasin ikkunat auki ja jätin ovet lukitsematta. Olisi ihan oikein Ollille, jos sisusta kastuisi räntäsateessa niin, ettei hän saisi sitä myytyä, tai että joku muu varastaisi sen.

Kun nyt olin täällä, kävin varmuuden vuoksi tarkistamassa, oliko kotona yhtään lapsia, mutta ei siellä näin keskellä päivää ollut ketään. Ehkä olikin hyvä tavata heidät vasta, kun olisin vähän rauhoittunut.

 

Lähettäjä: Emsku 
Päivämäärä:   1.7.15 10:43:12

Siis loppuluku? Eikä!

Lähettäjä: Figaron_haamu ek 
Päivämäärä:   1.7.15 11:43:03

Emsku, käsittääkseni siis loput kesken olleesta luvusta eikä mikään epilogi :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   1.7.15 14:47:07

Figge osaa jo mun jargonini :D Ei tää vielä lopu.

Lähettäjä: Meow_ 
Päivämäärä:   1.7.15 15:07:14

Hngh toi Olli on raivostuttava, argh!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   4.7.15 10:39:24

Tännekin tiedoksi, että mä painun nyt lomalle, saa nähdä, miten mulla siellä yhteydet pelaa!
------------------------
41. Kämppä
Rudi ihmetteli viipymistäni, kun monta tuntia myöhemmin pääsin ruisleivän ja piimän kanssa kotiin.
- Olli on käynyt ryöstämässä mun auton, mä olen matkustanut julkisilla koko päivän, puuskutin edelleenkin kiukkuisena.
- Soita poliisille!
- No kun en mä voi. Se ei oikeasti ole mun nimissä se kottero. Mä haluaisin murhata sen miehen!
- Sä olet melkein pelottava.
Katsoin häntä epäluuloisena, muttei hän näyttänyt kauhean pelästyneeltä, kunhan tyhjensi kauppakasseja.
- Säkin kiehuisit ehkä vähän, jos sulta ois kaikki viety niin kuin multa ja sitten vielä oikeen keksitään lisäkiusaa!
- Mutta onhan sulla mut, Rudi sanoi ja laittoi kätensä ympärilleni. Niin, häneenhän minä olin kaiken Ollin viemän halunnut vaihtaa.
- Onko? kysyin kuitenkin.
- No on, jos huolit. Jos en mä ole pelkkä konsti päästä Ollista eroon.
- Et sä mikään konsti ole, paremminkin syy, sanoin ja lakkasin olemasta yhtä vihainen. Hetki tuntui merkitykselliseltä. Tässä oli enemmän keskustelua suhteestamme kuin kaikkina kuluneina viikkoina.

Kiukkuni ei kokonaan sulanut halaukseen vaan olin edelleen täynnä adrenaliinia. Tein lenkkimakkaravoileivän ja aloin selata loman aikana tulleita hesareita.
- Töitäkö sä etsit?
- Ja asuntoa, sanoin. – Mä tarvitsen edelleen sen asunnon, mihin lapset voi muuttaa. Mutta töitä ensin, koska ei kai kukaan työttömälle vuokraa.
- No mikset sä mene töihin sinne Mirjan ja Jarkon firmaan?
- Otitko sä sen tosissasi? ihmettelin.
- Miksi ne ois huvikseen semmosta ehdottanu?
- Sä olet välillä niin ihanan yksinkertainen! Mä en edes tiedä, mitä ne tekee!
- No jotain tietokonejuttuja. Sähän olit tietokonefirmassa ennenkin.
- Mun täytyy nukkua yön yli ton ajatuksen kanssa, sanoin hitaasti. Ehkä Rudi olikin oikeassa. Jos saisin itsenikin uskomaan sen… - Mutta lapsille mun pitää soittaa, ennen kuin Olli tulee kotiin ja Mialle niin kauan, kun se on töissä, eikä sen mustasukkainen ukko ole kuuntelemassa.

Espoossa ei vastannut kukaan, mutta Mia oli työpaikallaan.
- Miten teidän loma meni? hän halusi tietää.
- Ihanasti, me ollaan ihan ruskeita ja onnellisia, paitsi että täällä on helkkarin kylmää ja pimeetä ja mä haluan tappaa Ollin jollain kivuliaalla tavalla.
- Ei mitään uutta siis, hän kuittasi. – Oletko sä vielä miettinyt sitä asuntoasiaa?
- Kaiken aikaa. Siksi mä soitinkin, että oisitko sä yhtäkkiä keksinyt jonkun kolon?
- En nyt ihan koloa. Ei me koloon mahduttais.
- Kerro! innostuin, kun jokin asia sentään tuntui sujuvan.
- Meidän pitää päättää äkkiä, jos me halutaan se. Siinä on neljä huonetta ja se on kai tarpeeksi lähellä bussireittejä. Se on mun työkaverin äidin asunto, eikä se tiedä, haluaako se myydä vai vuokrata sen, kun se äiti joutui sairaalaan eikä taida tulla takasin. Mutta ei se sitä asiaa halua iankaiken arpoakaan.
- Otetaan se, sanoin päättäväisesti. Halusin niin kovasti saada jotain konkreettista tapahtumaan, että jo tieto huoneiden lukumäärästä riitti vakuuttamaan minut siitä, että asunto olisi meille hyvä.
- Mä voin pyytää siltä avaimen niin voitais mun töiden jälkeen mennä katsomaan sitä, Mia ehdotti.
- Jokke ei ole kotona? arvasin, sillä miten Mia olisi moisen iltamenon selittänyt.
- Ei, reissussa.

Mia antoi osoitteen ja sovimme kellonajan, sitten käännyin katsomaan Rudia.
- Mennään illalla katsomaan kämppää.
- Jaaha.
- Tuletko säkin?
- Mitäs mä siellä teen?
- No jos sulla on jotain tärkeempää…
- Ei ole, mutta mitä sun kämppäsi muhun kuuluu?
- Koska mä haluan, että mikä on mun, on sun. Jos sä joskus joudut pois tästä niin kai sä tulet mun luokse asumaan?
- En mä ole ajatellut joutua tästä pois, Rudi tuumasi uppiniskaisesti, joten annoin olla.

Lähettäjä: whisky. 
Päivämäärä:   4.7.15 15:15:05

Iloista lomaa :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   5.7.15 19:08:32

Kiitos :) Tä ei oo paskempaa :)

Lähettäjä: Tripi 
Päivämäärä:   6.7.15 12:02:56

Oho, oletko sä OIKEASTI kirjoittanut tätä jo KAKSI vuotta??
Mä ihmettelinkin kun laitoin itselleni talteen noita Henu-linkkejä, kun sieltä loppui tarinat jo 2013! Että näinkö pitkään me ollaan oltu ilman uusia tekstejä, mutta Unikko ilmestyi kuvioihin jo silloin! Ja Mustaojan uusinnat ovat tietysti pitäneet kiireisinä ;)

Lähettäjä: Figaron_haamu ek 
Päivämäärä:   6.7.15 16:42:40

Whaaat?! Mä olin ihan siinä luulossa, että tää alko ilmestyä tänne joskus alle vuosi sitten! Miten aika menee näin nopeasti?! Tarkottaako tää nyt et oon tulossa vanhaksi? :D jeesusmaria

Lähettäjä: Sennnu@Santorini 
Päivämäärä:   6.7.15 17:18:25

Pakko sen on olla totta, jos te sanotte... :)

Lähettäjä: Emsku 
Päivämäärä:   6.7.15 21:18:53

MITÄ??

Lähettäjä: Emsku 
Päivämäärä:   13.7.15 07:56:15

Tätä lisää?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   13.7.15 11:12:35

No kyllä :) Mä sain matkalla ideanpoikasen uuteen tarinaan...
-----------------------
Lähdin ajoissa, sillä koska olin autoton, minun piti käydä kioskilla ostamassa matkalippu. Menisin vararikkoon, jos maksaisin käteisellä kaikki talli- ja muut reissuni. Sitten sain odottaa bussia aika kauan ja harhailla vähän aikaa, ennen kuin löysin Mian.
- Etkö sä tullutkaan autolla?
- Ei mulla ole autoa, mutisin. Päivällinen keskustelumme oli keskittynyt asuntoon, joten sain kertoa koko jutun nyt ja Mia oli osaaottavan tuohtunut aina siihen asti, kun pääsimme neljänteen kerrokseen ja hän avasi oven mahdolliseen uuteen kotiimme. Siellä haisi vanhalle ja ummehtuneelle ja saatoin heti kuvitella vanhan, mustapukuisen naisen, jolla oli jo alkanut olla hankaluuksia siivoamisen ja peseytymisen kanssa. Ehdottomasti mustapukuinen ja valkohiuksinen.
- Täällähän on kaikki maailman tavarat, hämmästyin, sillä eteisen naulakossa roikkui takkeja ja lattialla oli muutama pari kenkiä. .
- Se mun työkaveri sanoi hakeneensa täältä tärkeimmät pois, Mia sanoi. – Mitähän ne mahtoi olla, mummelin pankkikirja ja perintökorut ehkä?

Peremmällä oli kuitenkin enemmän raivauksen jälkiä, joskaan mikään huoneista ei ollut tyhjä.
- Tää ei käy, Mia sanoi topakasti. – Mä en aio muuttaa minkään mummon omaisuuden keskelle.
- Aiotko sä saada Jokelta paljonkin huonekaluja mukaan? kysyin kuivasti, sillä itse en ainakaan luullut Ollin luopuvan mistään, mikä sattui olemaan talossamme, ellei sitten minun lopuista vaatteistani.
- Hyvä pointti, Mia myönsi aukoen olohuoneen lipaston laatikoita. – Mutta katso nyt! Täällä on pitsipöytäliinoja ja pöytähopeita! Ei hemmetti.
- Paljonko se haluaa vuokraa? kysyin. Olin käynyt katsomassa jokaiseen huoneeseen ja todennut, että niitä oli sen verran kuin pitikin.
- Kolmesta tonnista se puhui.
- Me otetaan tää, sanoin, sillä se oli naurettavan vähän.
- Niin otetaankin, heti, kun nää roinat on viety pois. Ymmärrätkö sä, että me voidaan olla täällä jo jouluna!

Sana joulu sai minut kaksijakoisiin tunnelmiin. Se lähestyi koko ajan ja minun oli vaikea kuvitella joulua ilman lapsia. Itse asiassa minun oli vaikea kuvitella sitä muualla kuin Espoossa. Ajatusta pitäisi ruveta työstämään. Mutta sama sana näytti herättävän Miassa pelkkää innostusta.
- Joulu ihan yksin!
- Toi ei kuulosta hyvältä.
- Musta se kuulostaa ihan hemmetin ihanalta!
- Entä miltä se kuulostaa, että täällä toivottavasti olen minäkin ja pari hapanta teiniä?
- Just hemmetin ihanalta sekin! Mun yksin tarkottaa ilman Jokkea.
- No se siitä sitten. Mutta kyllä tää tosiaan kaipaa vähän tyhjennystä. Ja tuuletusta. Mun hienohelmat alkaa pitää nenästään kiinni jo eteisessä, ellei täällä tehdä jotain.
- Pakko sen on tää tyhjentää. Ei tätä voi tämmösenä myydäkään, saati vuokrata kenellekään vieraalle. Mä soitan sulle huomenna, että mitä me sovitaan.

Rudi ei ollut kotona, kun palasin sinne, enkä minä nyt kyllä olisi enää häneltä mitään ylimääräistä draamaa kaivannut. Onneksi minulla oli kännykkäni ja saatoin soittaa hänelle.
- Etkö sä viihtynyt kahta tuntia ilman mua? tiedustelin kirpeästi.
- Mä olen töissä, hän sanoi.
- Töissä? Yhtäkkiä? Ilman mitään ennakkovaroitusta?
- No, katsomassa tulevaa työmaata. Timi soitti, mä alotan aamulla. Miten niin?
- Mä luulin, että sä olit suuttunut siitä, että mä lähdin katsomaan sitä asuntoa Mian kanssa ja lähtenyt kaljalle tai naisiin, tunnustin.
- No en, Rudi sanoi ilmeisesti havaitsematta mitään hauskaa. – Mulla menee vielä tunti tai pari.
- Pus pus, sanoin, sillä minua oli alkanut huvittaa.
- Samat sulle, hän toivotti asiallisesti, mutta äänestä kuului kyllä pieni naurunvire, jos vain osasi kuunnella.

Lähettäjä: jackets 
Päivämäärä:   13.7.15 14:09:08

Sennnu, kerro toki lisää tästä ideanpoikasesta :) Tai et varmaan kerrokaan, mutta yrittänyttä ei laiteta, vai?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   13.7.15 16:10:52

No, meidän hotellissa asui iso nuorisoporukka, äärettömän ärsyttäviä enimmäkseen ja... niistä sais hyvän dekkarin, mutta en mä ehkä kuitenkaan murhais ketään... tai. :D

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   18.7.15 20:38:47

Koska jatkuu? :) ja toi uus tarina ois kyl tosi hyvä idea ;)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   18.7.15 20:58:16

No joutaahan tätäkin jatkaa :) Saattaa kyllä olla, että joudun tuuppaamaan tän [ehkä väliaikaiseen] loppuun äkkiä, jos toi uus juttu alkaa kovin kutkuttaa. Nyt en kyllä oo lomahommilta ehtinyt kumpaakaan paljon edes ajatella!
--------------------------
Huomasin, että hetken yksinäisyys tuntui mukavalta minustakin. Lähes koko loman olimme nyhjänneet yhdessä enkä minä varsinaisesti ollut omassa rauhassani ollut kuin seikkaillessani tänään bussilla ympäri pääkaupunkiseutua. Silloin olin ollut niin vihainen, etten ollut edes tajunnut sitä. Nyt heittäydyin sohvalle ja nostin jalkani selkänojan päälle, kuunnellen vain hiljaisuutta.

Jaksoin kuitenkin nauttia siitä vain vähän aikaa, viisi tai kymmenen minuuttia. Ajatus siitä, että olin tänään ehkä kuitenkin saanut edistettyä uutta uljasta elämääni vaati lisää toimintaa. Yritin taas soittaa Espooseen, mutta puhelin oli siellä varattuna. Tellu taisi olla kotona. Päätin odottaessani soittaa sitten Niinalle siltä varalta, ettei Mia ollut vielä ehtinyt raportoida uusinta käännettä.
- Terveisiä lomalta, toivotin, kun hän vastasi.
- Mitenkäs se meni?
- Ihan ihanasti. Kuule, me oltiin tänään Mian kanssa katsomassa meille asuntoa.
- Aiotteko te tosiaan muuttaa kimppaan?

Ystäväni ääni kuulosti paheksuvalta enkä voinut ymmärtää miksi.
- Onhan tästä jo puhuttu… ja nyt Mian työkaverilla on käsissään just meille sopiva paikka. Siellä on huone Tellulle ja Tepollekin.
- Muuttaako ne sun kanssa sittenkin?
- No sitähän ei voinut edes harkita, ennen kuin mulla on joku paikka, mihin ne voi muuttaa mun kanssa!
- Sulla on nyt kyllä joku omituinen kriisi ja pitääkö sun villitä Miakin mukaan? Ja koska sä olet nähnyt sun lapset viimeksi? Mä en voi ymmärtää sitä, että sä karkaat jonnekin lomalle moneksi viikoksi ilman niitä.
- Voi älä jaksa, puuskahdin. Olin sekä loukkaantunut että hämmästynyt Niinan puheista. – Oletko sä saanut jonkun herätyksen sen jälkeen, kun me viimeksi puhuttiin?
- En, mutta ne on sun lapset!
- Niin onkin, mun lapset! kivahdin, sillä nyt en ymmärtänyt Niinaa enää ollenkaan. Enkö minä muka koko ajan yrittänyt taistella niistä kuin leijona?
- Äh, antaa olla. Mun täytyy nyt lopettaa, Niina sanoi ja jätti minut hyvin hämmentyneenä katsomaan puhelintani. Todella omituista. Minun pitäisi kysyä huomenna Mialta, tiesikö hän jotain. Ehkä Niina oli saanut erittäin aikaiset vaihdevuodet tai jotain?

Yritin päättäväisesti soittaa uudelleen Espooseen. Olisin toki yrittänyt joka tapauksessa mutta erityisesti nyt, kun minua oli kiertoteitse haukuttu huonoksi äidiksi. Tunnistin jo soittaessani sen uhan, että tähän aikaan puhelimeen vastaisikin Olli ja juuri niin tapahtui.
- Pyydätkö jommankumman lapsista puhelimeen, sanoin lyhyesti. Olin päättänyt olla tietämättä mitään autosta, jos joutuisin puheisiin hänen kanssaan, sillä en halunnut ovien ja ikkunoiden avaamisen päätyvän minun syykseni – oli taas alkanut sataa räntää.
- Mä luulin, että sä olit unohtanut ne jo.
- Voi en tietenkään, me vaan oltiin vähän Kanarialla ja tultiin vasta, sanoin. Toivoin sen kuulostavan siltä, että uudelle Unikolle Kanaria oli tuttu kuin Ruotsin-laiva. – Anna mä puhun lasten kanssa äläkä horise siellä omiasi. Ei mulla sulle ole mitään asiaa.
- No mitäs niille sitten?
- Ei kuulu sulle.

Onneksi Olli totteli, sillä en tiedä, miten olisin häntä seuraavaksi piikitellyt. Ja selvästikään hän ei osannut kuvitella, että olin jo huomannut autoasian – siksi olinkin antanut ymmärtää, että olin palannut Suomeen noin tunti sitten.

Puhelimeen tuli Teppo, joka oli ikävän lyhytpuheinen ja sanoi vain lähinnä ”joo” ja ”aha”, kun kerroin asunnosta. En tiedä, johtuiko se siitä, että Olli varmaan kuunteli vieressä, vai oliko hänkin minulle vihainen. Ei kai se ihme olisi ollut.
- Mä soitan uudelleen heti, kun tiedän, koska te voitte tulla katsomaan sitä, sanoin. – Onko Tellu kotona?
- Se on suihkussa.
Arvasin, ettei häntä kannattanut ruveta sieltä houkuttelemaan niin vähäpätöisen asian takia kuin minun soittoni.
- Kerro sillekin, ja sano, että se voi soittaa mulle, jos se haluaa jutella. Miten koulu?
- Ihan okei, Teppo sanoi. – Mun pitää nyt mennä.
- Mihin?
- Katsomaan telkkaria.
- Selvä, huokaisin.

Lähettäjä: korppi 
Päivämäärä:   19.7.15 10:17:45

Yleensä tämä niin hiljainen lukija päätti avata sanaisen arkkunsa, kun ärsyttää tuo Unikko niin paljon! Mukamas aikuinen ja fiksu ihminen, siltikään ei osaa hoitaa asioita (lasten huoltajuus, asunnon hankkiminen, irtisanomisen jälkeen saatujen rahojen säästäminen), vaan heittäytyy villiksi ja vapaaksi Kanarialla ja samalla väittää, että haluaisi lapset itselleen, vaikka ei heille edes soittele tai käy katsomassa "kun on niin vaikeaa" >:( Kertoo varmaankin tarinan loistavuudesta, kun näin voimakkaasti tempaisee mukaansa, samalla tavalla ärsyynnyin Henriikkaan Mustaojan tarinoissa :D

Lähettäjä: mato 
Päivämäärä:   21.7.15 00:39:58

Koukussa ollaan ja pahasti! Aloin lukemaan tätä muutama päivä sitten ja nyt tietenkin harmikseni tämä onkin vielä kesken.. Mun tuuria taas, että joutuu odottelemaan uteliaana seuraavaa pätkää, kun on saanut lukea yhteen putkeen koko tarinan tähän asti. :)
Ollista täytyy sanoa, että siinä on oikein perinteinen mies, joka nostaa raivoaggret päälle, teki se sitten mitä tahansa. Tuommonen tossukka ja nössykkä ja mukamas niin hyvä ihminen ja sitten yhtäkkiä heittäytyy mielipuoliseksi ja käyttäytyy lapsellisesti. Vastenmielinen tyyppi.
Unikko on ihan jees, siihen pystyy samaistumaan aika hyvinkin, mikä on vähän yllättävää. Siinäkin on tosin ärsyttävät puolensa, sekin on aika lapsellinen joissain asioissa ja minusta tuntuu, että typerän sinisilmäinen Rudin suhteen. En vieläkään usko, että Rudi olis hyvä tyyppi.
Hirvittävän hyvä tarina, johon jäin koukkuun kyllä heti. Ja täytyy myöntää, etten oo aikasemmin lukenut sun tarinoita, joten mie oon täysin ulapalla Henriikoista ja Veskuista ja Hannoista, joista täälä puhutaan. :D Mutta tästä tykkään, jatkoa vaan!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   21.7.15 17:58:41

Kiitos kommenteista :)
Mä huomaan nyt jälkikäteen, että mulla taisi olla jokin vaihe, että piti kehittää tommosia vähän epämiellyttäviä tyyppejä ja katsoa, tykättäiskö niistä silti. Pakko sanoa, että mä itse tykkään nykyään Henriikasta kuin hullu puurosta, Unikosta en oo vielä ihan varma...
-------------------
42. Lapset
Vietin Mian kanssa enemmän aikaa lähipäivinä kuin Rudin. Mia otti pari lomapäivää sovittuaan työkaverinsa kanssa, että me tyhjentäisimme ja siivoaisimme asunnon, kunhan tämä hommaisi ylimääräiset tavarat sitten sieltä pois.
- Jos me jäädään odottamaan, että se saa siellä jotain tehtyä, menee viikkoja, Mia ennusti ja koska minulla ei muuta ollutkaan kuin aikaa, olin tyytyväinen. Tuntui hyvältä, kun oli jotain tekemistä ja Mian kanssa oli jotenkin kodikasta touhuilla. Hän oli aina ollut kiltti, avulias ja mukautuvainen, jopa pahimmissa murkkupuuskissaan, toisin kuin Niina, joka saattoi olla suorastaan jääräpäinen päättäessään olla jotain mieltä.
- Niina huolettaa mua vähän, tunnustin Mialle, kun pakkasimme mummon pistävän hajuisia kalsareita.
- Miten niin?
- Se kuulosti niin omituiselta viimeksi, kun me juteltiin. Ihan niin kuin mä olisin tehnyt jotain pahaa.
- Sillä on se ajatuksensa ydinperheestä, Mia sanoi. – Isä, äiti ja lapset, pyhä kolminaisuus.
- Hyvähän sillä on olla, kun ei sillä ole lapsia, mutisin.
- Mutta se ei ole vapaaehtoista.
- Eikä sitä alkuun tuntunut haittaavan, lisäsin, sillä sehän tässä oli kummallista. Niina oli tuntunut olevan tukenani aina siihen viimeiseen puheluun asti.
- Sä et ollut sillon lähtenyt lomalle Rudin kanssa.

Hoh hoijaa. Mian sanoissa saattoi olla perää tai saattoi olla olematta. Jos oli, niin ihmiset olivat vielä kummallisempia kuin mitä olin uskonut – jopa ihmiset, jotka olin tuntenut vuosikaudet. Mutta en aikonut tuhlata aikaa pohtimalla Niinan mahdollisia motiiveja olla minulle omituinen, minä yksinkertaisesti kysyisin häneltä, kunhan taas tapaisimme. Sillähän se selviäisi.

Vieraan ihmisen tavaroiden penkominen oli vähän ällöttävää, tavallaan mielenkiintoista ja ehdottomasti surullista. Ymmärsin hyvin, miksei Mian työkaveri ollut halunnut itse tyhjentää asuntoa. Minunkin teki välillä mieli nieleskellä, kun ajattelin, että jonkun ihmisen elämä oli nyt typistynyt sairaalasänkyyn. Me kuulemma saisimme pitää käytössämme kaiken, mitä tarvitsimme, joten otimme järjen käteen ja jätimme kaappeihin astioita, vähän liinavaatteita ja muuta sellaista, vaikka olisikin ollut mukavampi päästä kaikesta eroon. Minulla ei ollut harhaluuloja sen suhteen, että Olli antaisi häälahjapyyhkeemme minulle ilman suurta taistelua, enkä minä oikeastaan niitä halunnutkaan. Miakin aikoi muuttaa kevyesti.
- Mä en pysty kuljettamaan kovin paljon kerralla, enkä mä usko, että mulla on tilaisuutta kovin moneen muuttokuormaan, ennen kuin Jokke on taas poissa. Mutta en mä sieltä paljon mitään haluakaan.
Sitten kello tuli viisi ja Mia lähti kotiin, sillä tietenkään Jokke ei tiennyt, että hän oli siivoamassa uutta kotiaan eikä töissä.

Viikonloppuna pakkaamamme tavarat haettiin pois ja alkoi siivous ja jynssäys. Minä hoitelin sitä Mian leikkiessä pikkurouvaa kotona ja houkuttelin Rudinkin käymään siellä kanssani.
- Vai tänne sä aiot muuttaa, hän totesi tutkittuaan nyt jo säällisen tyhjää asuntoa.
- Tää on mun huone, esittelin makuuhuonetta, jonka Mia ja minä olimme minulle jakaneet. Mia sai parhaan huoneen, hänhän asuisi täällä aina, minä olin tyytyväinen pikkuruisimpaan, jonka kuvittelin olleen palvelijanhuone keittiön vieressä.
- Ja tässä sä asut mieluummin kuin mun luona.
- Vain sillon, kun lapsetkin on täällä! muistutin kiireesti. Rudi kuulosti ikävän viileältä.
- Entä jos sä saat ne kokonaan?

En ollut tosissani edes ajatellut sellaista sen jälkeen, kun Olli oli aloittanut venkoilunsa, ja kun Rudi sanoi sen ääneen, hämmästyin sanattomaksi.
- Mä en usko, että musta on isähahmoksi, hän jatkoi.
- Sä olisit takuulla ihana isähahmo! huudahdin, mutta minunkin oli vaikea kuvitella meitä ja lapsia perheenä. Teppo ehkä vielä menisi, mutta Tellu oli hankalassa iässä. – Ja tää on väliaikaista. Jos – kun – mä saan niiden huoltajuuden, me aletaan miettiä jotain pysyvää. Tää on hommattu nyt vaan, jotta mä saan pitää niitä ja että Mia pääsee Joken luota, selitin.
- Teillä on selkeesti joku kolmenkympin villitys, Rudi summasi.

Lähettäjä: Figaron_haamu ek 
Päivämäärä:   21.7.15 18:48:31

Mä hytisen edelleen joka kerta, kun luen nimet Teppo ja Tellu :D hyrr

Lähettäjä: mato 
Päivämäärä:   30.7.15 03:18:09

Joko tähän sais jatkoa? :>

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   30.7.15 16:54:04

No ois kyllä pitäny saada jo, hyi mua!
-------------------
Hänen nuiva suhtautumisensa söi minunkin iloni. Siivosin tunnollisesti koko asunnon, mutta en enää odottanut sitä hetkeä, että saisin nimeni vuokrasopimukseen ja oveen. Minua ei huvittanut miettiä houkuttelevia huonekaluja ja verhoja lasten huoneeseen, eikä omaanikaan. Koko tulevaisuus näytti vain harmaalta ja tympeältä. Mutta siihen piti kuitenkin valmistautua ja saisinhan ainakin todistettua Ollille!

Sunnuntai-iltana olin mielestäni saanut mummonhajun karkotettua asunnosta ja päätin, että oli turha viivyttää h-hetkeä. Soitin Espoon-kotiin ja tällä kertaa Tellu vastasi. Tosin hän kuulosti pettyneeltä, kun se olin vain minä.
- Puhu äkkiä, mä odotan, että Essi soittaa!
- Teidän Helsingin-koti odottaa vaan sisustusta. Tuutteko katsomaan, mitä te haluaisitte sinne? ilmoitin lyhyesti ja asiallisesti, kun hänellä kerran oli kiire.
- Meidän mikä?
- Mulla on asunto. Teillä on siellä huone, mutta siellä ei ole vielä muuta kuin sängyt.
- Äiti, Tellu sanoi ja kuulosti kerrankin enemmän hämmästyneeltä kuin piikikkäältä. – Ihanko oikeesti?
- Mä seison keskellä teidän huonetta parhaillaan.
- Missä se on?
- Tää on Ruskeasuota, sanoin ja kerroin osoitteen. – Koska te haluatte tulla?
- Sä et voi tulla hakemaan meitä, Tellu totesi; tietenkin hän tiesi, että autoni oli siellä.
- En voikaan, enkä mä halua, että te lähdette seikkailemaan sieltä bussilla enää tähän aikaan, ne kulkee ihan liian harvoin. Mutta entäs huomenna koulun jälkeen?
- Eikö sulla ole ratsastustunti?
Oli miellyttävää, että Tellu oli muistanut sen.
- Mä peruutan sen, jos te tulette, lupasin. – Asiat tärkeysjärjestykseen.
- No kai me sitten tullaan. Mutta sun pitää kyllä sitten maksaa bussirahat takaisin, ei me kylvetä rahassa.
- Tietysti, sanoin ja pistin jo ennestään pitkälle hankittavien asioiden listalle seutuliput molemmille lapsille.

Pistin puhelimen pois vapisevin käsin, enkä viitsinyt uskotella itselleni, että ne vapisivat siivoamisen rasituksesta. Ei sekään olisi ollut mahdotonta, mutta olin niin pelännyt tätä puhelua. Tellu olisi voinut sanoa heti ensimmäiseksi, että olin hullu, jos luulin heidän muuttavan toiseen kaupunkiin edes joka toiseksi viikoksi ja ettei hän muutenkaan ollut kiinnostunut asumaan sellaisen naisihmisen kanssa, joka kehtasi lähteä etelänlomalle ilman lapsiaan. Epäilin, että nämä asiat tulisivatkin vielä puheeksi, mutta kyllä olin iloinen siitä, ettei niistä ollut puhuttu nyt.

Palasin kotiin, mikä vei tuskastuttavan kauan, kun jouduin odottamaan bussia ja pohdin turhautuneena, raaskisinko ostaa auton. Vielä oli rahaa jäljellä, mutta tätä menoa ei kovin kauan. Se oli vähän ahdistava ajatus, mutta ahdistukseni kaikkosi, kun pääsin perille. Rudi soitti musiikkia, joka heläytti taas muistojani viidentoista vuoden takaa ja kun hiljaa siirryin eteisestä peremmälle, näin, että hän makasi sohvalla, jalat pöydällä ja kirja rintansa päällä nukkuen. Vain pienessä lampussa sohvan vieressä oli valo ja hän näytti kylpevän kullassa. Se oli niin kaunis näky, että kurkkuani kuristi ja jäin ovelle seisomaan pitkäksi aikaa. Aina ei tuntunut siltä – ei esimerkiksi vain puoli tuntia sitten bussipysäkillä – mutta oli minun jotain hyvää täytynyt entisissä elämissäni tehdä, kun sain olla tässä nyt.

Taisin tuijottaa hänet hereille, sillä pian hän räpytteli silmänsä auki ja huomasi minut.
- Ai sä tulit vielä.
- Vielä, totesin. – Ja aion tulla niin kauan kunnes sä kiellät.
- Vaikka sulla on nyt asunto.

Minä melkein kimmastuin, vaikka näky olikin niin kaunis, että se oli saanut minut hempeäksi. Ehkä oli aika käsitellä tämä asia kerta kaikkiaan loppuun. Menin istumaan Rudin viereen ja tökin hänen paljasta rintaansa sanojeni painottamiseksi.
- Mä en halua mihinkään sun luota, mutta mä en voi lakata olemasta äiti.
- Etkö? Rudi kysyi epäluuloisesti ja ajattelin lopultakin jättää kursailun sikseen. Jos Rudi säikähtäisi ja käskisi minun häipyä, oli minulla ainakin nyt paikka, minne mennä. En jaksanut tätä näytelmää enää, meni syteen tai saveen.
- Mä olen rakastunut suhun. Aina olen ollut ja edelleen olen. Kyllä mä olisin voinut asua vaikka äidin luona, ellet sä olisi huolinut mua tänne – vaikka sillon voi olla, että mä olisin jo kontannut takaisin Ollin luo tai joutunut vankilaan taposta. Mutta mä en voi luopua lapsista noin vaan. Semmosta ei vaan voi tehdä.
- Sanoo kuka? Rudi kysyi, mutta oli hän tainnut kuulla alkuosankin puheestani, sillä hän siirsi kirjan pois ja otti minusta kiinni. – Oletko oikeesti?
- Eikö se nyt ole aika selvää, vaikken mä ehkä ole koko ajan sanonut sitä noin selvästi.
- Mä en ole ihan varma. Voitko sä sanoa sen uudelleen? Rudi naurahti ja huolestumiseni hälveni.
- Sä vaan kalastelet, totesin.
- Minäkö? Ei, mä en tainnut kuulla, mitä sä sanoit!

Välikö sillä, toistelin sitä ihan mielelläni nyt, kun se ei saanutkaan häntä pelästymään piikkiseksi. Miksen ollut kokeillut aikaisemmin? Rudi tuntui pitävän siitä, että olin niin lääpälläni häneen enkä läsnä vain olosuhteiden pakosta. Ainakin hän halusi viedä minut sänkyyn peuhaamaan ja sekös minulle sopi.

Lähettäjä: tölkki 
Päivämäärä:   1.8.15 21:02:49

Mahtaakohan edessä olla minä tai lapset-asetelma? Ja Olli kuvittelee Unikon palaavan siinä kohden kotia, mikä olisikin kutkuttava tilanne.

Lähettäjä: rai 
Päivämäärä:   3.8.15 21:17:09

Näin unta, että istuin Sennnun kanssa jostain syystä bussissa ja koitin ystävällisesti kysellä, josko tähän voisi saada nopeammin jatkoa :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   3.8.15 21:25:55

Hahah :D
--------------------
Minä aloin olla tallilla niin paljon, että olin alkanut pitää Lennua ihan ystävänäni ja ilmeisesti tunne oli molemminpuolinen. Hän nimittäin soitti minulle takaisin, kun olin jättänyt puhelinvastaajan viestin siitä, etten pääsisi iltatunnille, koska lapset tulisivat kylään uuteen kotiinsa.
- Mä tiedän, että tällä varotusajalla sun ei pitäis saada siirtää tuntia, mutta haluatko sä sitten tulla vaikka huomenna päivällä? hän kysyi. Minä halusin.
- Tosi reilua sulta, sanoin kiitollisena.
- Ei se mitään. Musta on hauskaa katsoa tommosta innostusta ihmisessä, ja edistymistäkin.
Minä punastuin keskenäni, tunsin sen ihan selvästi.
- Mä en tiedä mitä sanoa, sanoin, koska en tiennyt, mitä muutakaan sanoa.
- Älä sano sitten. Käykö yhdeltä?
- Käy. Onko meitä monta?
- Mä ajattelin ottaa vaan sut siihen, ellei nyt sitten tule muita perumisia vielä.
- Oikeesti, yksityistunti? nieleskelin.
- Ellet sä halua niin sitten keskiviikkona.
- Ettenkö mä haluaisi, hulluko sä olet? Kenet mä otan?
- Meillä on käymässä yks Salmiakki, saat ottaa sen.

Aloin taas miettiä, voisinko jotenkin saada ratsastamisesta tai hevoshommista työn itselleni, mutta pääni löi siinä suhteessa täysin tyhjää. Tyhjä se kyllä siinä kohden oli muutenkin. Pyörin ympäri uutta asuntoa ja odotin lapsia. En tiennyt, mitä enää saatoin siellä tehdä, jotta he saisivat paremman ensivaikutelman. Kaikki oli puhdasta ja siistiä, jäljelle jääneet huonekalut arvokkaita ja lasten huone askeettinen kuin paljas, maalausta odottava kanvas. Siellä oli vain kaksi laveria, joista toinen oli siirretty Mian huoneesta hänen päätettyään hankkia uuden sängyn, sekä lipasto. Verhot ja maton olin jättänyt, sillä ne olivat kauniit vaikkakin vanhat, mutta olin ihan valmis hommaamaan niiden tilalle sellaiset kuin lapset haluaisivat, elleivät ne kelpaisi.

He tulivat melko tasan kello neljä ja kiirehdin vastaamaan summeriin, jotta he pääsisivät rappuun. Minua jännitti armottomasti ja tuntui kestävän ikuisuuden, ennen kuin hissi nousi ylös asti. Ehdin jo keksiä, että ehkä olinkin päästänyt sisään vain mainostenjakajan, kun näin Tepon ja Tellun tulevan hissistä. Heidän ilmeensä huvittivat minua. Kyllä he olivat ennenkin matkustaneet hissillä, mutta ei se tainnut ihan jokaviikkoista hupia ollut. Kaveritkin asuivat siinä samalla omakotitaloalueella.
- Lapsikullat, minulta pääsi ja rutistin Teppoa, ennen kuin hän ehti väistää. Tellu ehti ja kiersi minut.
- No näytä nyt, millaseen rotankoloon sä aiot meidät loppusijottaa, hän sanoi.

Minä näytin, vaikka parhaillaan epäilin tehneeni pahan virheen ruvetessani hommaamaan koko asuntoa. Mutta ei, he eivät tyrmänneet mitään. Teppo ei sanonut itse asiassa yhtään mitään ja Tellukin kysyi vain, että yhdessä ja samassa huoneessako heidän piti asua.
- Ens alkuun, sanoin miettien hurjasti, miten heille myisin tämän. – Ymmärtäkää nyt, ettei tässä ajassa ihan mitä tahansa löydy. Kunhan mä saan teidät ensin asumaan mun kanssa, aletaan yhdessä etsiä sellasta asuntoa, joka on meidän kaikkien unelmien täyttymys. Haluatteko te jätskiä tai mehua ja keksejä?
- Joo, Teppo sanoi avaten ensimmäisen kerran suunsa ja vein heidät keittiöön.

Olin loputtoman helpottunut ja iloinen siitä, että lapset näyttivät ottavan uuden asuntoni asiana, joka vain tapahtui, enkä kuullut sananpuolikastakaan siihen suuntaan, etteivät he aikoneet liikahtaakaan Espoon-kodistaan. Tellu luetteli kaikenlaista tarpeellista tavaraa ja minä kirjoitin listaa. Tepolla ei ollut kuin yksi toive, tai kaksi.
- Kai tänne tulee telkkari? Ja voisitko sä mitenkään hankkia tietokonetta?
- Mä en tiedä, kykenenkö mä ostamaan tietokonetta, sanoin pahoillani. Se maksaisi enemmän kuin koko Tellun lista. – Mutta kyllä me hommataan Mian kanssa telkkari.
- Miksi sä muutat Mian kanssa etkä Niinan? kysyi Tellu mutustaen piparkakkua.
- Ei Niina ole muuttamassa kotoaan mihinkään, Mia on.
- Onko toi jotenkin pakollista tossa iässä?
- Ei tietystikään ole.
- Jos Mia hyppäisi kaivoon niin hyppäisitkö säkin?
- Tellu, huokaisin.
- Ja sitten hei, käydäänkö me muka täältä asti koulussa?
- Ainakin alkuun, sanoin lopullisesti. – Katsotaan nyt, miten tää rupeaa sujumaan, tuletteko te tänne kokonaan ja jos tulette, niin muutetaanko me jossain kohden jonnekin muualle. Mutta tietysti Helsingissäkin on kouluja. Nyt meidän täytyy varmaan lähteä siitä, että te ootte viikon siellä ja viikon täällä, vai mitä? Teidän isä nostaa helvetillisen mekkalan jo siitä, että te nyt voitte olla välillä munkin luona.
- Mun kaikki kaverit on siellä, Teppo mutisi.
- No sekin.
- Entäs joulu? Kai sä tulet meidän kanssa viettämään joulua? poika kysyi.

Niin, joulu. Ymmärsin, että hän halusi viettää sitä kuten aina ennenkin, tutussa kodissa, tuttujen perinteiden keskellä ja perhe kokonaisena koossa.
- Mä en mitenkään voi, pahoittelin. En uskonut, että Olli ja minä pystyisimme käyttäytymään edes jouluaterian mittaista aikaa sivistyneesti. – Te saatte tietenkin tulla tänne, mutta mä en voi tulla sinne.
- Isä sanoi, että me mennään Pinnelle jouluksi, Tellu sanoi.
- Vai niin se sanoi, leimahdin, mutta oikeastaan se oli hyvä ajatus. Lasten kannalta siis. Minä olisin murehtinut koko aattoillan, että joutuisivatko he syömään eineksiä, sillä Ollista ei takuulla olisi tekemään perinneruokia. – Tännekin saa tulla, painotin silti. – Tänne saa aina tulla.

Lähettäjä: tölkki 
Päivämäärä:   8.8.15 13:09:15

Viikkokatsauksen aika?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   8.8.15 13:12:52

43. Viikonloppuäiti
Olin niin iloinen siitä, miten hyvin lapset olivat ottaneet asuntoni, että tunsin pitkästä aikaa olevani rehellisen onnellinen. Minulla ei ollut enää muita kovasti kaivertavia huolenaiheita kuin se, etten löytänyt töitä. Rahaa minulla kuitenkin vielä oli, vaikka lasten kanssa oli tullut hankittua paljon kaikenlaista uuteen kotiin – ei sitä tietokonetta kuitenkaan – ja harkitsin edelleen auton ostamista. Aikaahan minulla nyt oli, mutta bussimatkat tallille monta kertaa viikossa tuntuivat välillä ylivoimaisilta. Ajoittain huomasin pohtivani, uskaltaisinko varautua jatkamaan ollenkaan uuden vuoden puolella. Ratsastus oli kallis harrastus, etenkin työttömälle.
- Sähän voit aina siirtyä ratsastamaan Rusalle, jos sä kerran asutkin siellä, ehdotti Lennu, kun taas kerran tulin melkein myöhässä tunnille bussin viivyteltyä.
- Mutta siellä on kamalan kallista etkä sä ole siellä, sanoin. – Mä olen alkanut tottua suhun ja mitä jos siellä on joku semmonen leipiintynyt opettaja, joka vaan sanelee tehtäviä.
- Pah, on siellä hyviä opettajia. Tai osta oma hevonen tai laita halutaan vuokrata –ilmoitus.
- Kai mun pitää harkita, sanoin, vaikken oikeastaan aikonutkaan. Minulla oli tänä syksynä ollut niin paljon muutoksia elämässäni, etten kyllä tieten tahtoen halunnut niitä lisää.

Mia oli tehnyt suuren liikkeensä ja jättänyt Joken. Se näytti ottaneen vähän lujille, sillä hän huokaisi aina kovaan ääneen helpotusta päästessään uuteen kotiin, jonka sijainnista Jokella ei ollut aavistustakaan. Työpaikalle tämä soitteli ja Mia pelkäsi, että hän ilmestyisi sinne jonain päivänä räyhäämään, mutta meidän kolomme oli turvapaikka. Yhdessä me siellä järjestelimme tavaroita ja lähestyvää joulua – maltillisesti - vaikka minä sitten illalla häivyinkin Rudin luokse. En ollut ollut sieltä poissa vielä yhtään yötä enkä aikonut ollakaan ennen viimeistä viikonloppua ennen lasten joululomaa, silloin he tulisivat ensimmäisen kerran. Toistaiseksi he olivat pistäytyneet tutkimassa, miten hyvin olin osannut seurata heidän sisustusohjeitaan ja keksimässä uusia asioita ostoslistalle, mutta yötä he eivät olleet olleet. En painostanut heitä. Kyllähän tässä oli sulattelemista itse kullekin emmekä me, Mia ja minä, olleet vielä saaneet sitä telkkaria hankittua. Kaksi teiniä ja viikonloppu ilman tv:tä kuulosti minusta uhkayritykseltä.

Rudi, Mia ja minä aioimme viettää joulun kolmestaan uudessa asunnossamme. Odotin sitä kovasti ja olin iloinen, kun Rudi oli suostunut ehdotukseen. Mia yksin siellä jouluaattona tuntui surulliselta ajatukselta, vaikka hän sanoikin selviävänsä siitä hienosti.
- Mutta tulkaa ihmeessä, tehdään uusia jouluperinteitä, hän sanoi.
- Syödään vaikka japanilaista ruokaa tai jotain, sanoin mielissäni. Ensimmäinen oikea aikuisjouluni! Minullahan oli ollut Tellu jo, kun vietin ensimmäistä jouluani lapsuudenkodista muuttamisen jälkeen.

- Mitä sä haluat joululahjaksi? tiedustelin Rudilta. En aikonut ostaa paljon mitään, lapsillekin olin sanonut, että heidän uusi huoneensa saisi olla lahjani heille ja he tuntuivat hyväksyvän sen. Rudi oli kuitenkin eri asia.
- En mitään. Mä en välitä koko joulusta, hän tuhahti.
Se kuulosti kerettiläiseltä, mutta huomasin ymmärtäväni sen hyvin. Olin ehkä itsekin saanut jouluhössötyskiintiöni täyteen tähän ikään mennessä, tämä oli vain vapauttavaa. Ehdotin Miallekin, että skippaisimme lahjat ja hän oli samaa mieltä.
- Mutta Niinalle ehkä pitää ostaa jotain ja mä käyn ostamassa siltä jotain äidille. Tuletko säkin?

Minä en tiennyt. Äidistä en selviäisi lahjomatta – sukat olivat edelleen vaiheessa – mutta en ollut ollut puheissa Niinan kanssa sen jälkeen, kun hän näytti suuttuneen minulle. Olin yrittänyt soittaa pari kertaa, mutta sen kerran, kun hän oli vastannut, oli hän sanonut olevansa liian kiireinen puhumaan ja lopettanut siihen paikkaan.
- Musta tuntuu, ettei se halua tavata mua, sanoin.
- Älä ole hassu.
Mutta en halunnut pilata muuten hyvää mieltäni joutumalla ehkä tilanteeseen, että Niina ei olisi näkevinään minua myydessään Mialle koristekynttilänjalkoja.
- Sano sille terveisiä ja pyydä soittamaan mulle, kunhan sille sopii, pyysin. Kun, tai jos, hän soittaisi, olisin ystävällinen ja ilahtunut ja sitten tämä typerä episodi olisi ohitse. Äiti saisi tyytyä sukkiin, jotka vääntäisin loppuun vaikka väkisin ja ehkä joulukukkaan.

Lähettäjä: tölkki 
Päivämäärä:   15.8.15 12:06:12

Jatkopala? =)

Lähettäjä: whisky. 
Päivämäärä:   15.8.15 17:57:58

Lisäpätkää tosiaan kaivataan taas tähänkin :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   15.8.15 19:07:53

No tässäpä.
-----------------
Mialla ei ollut mitään hyvää sanottavaa palatessaan Casaninasta. Päinvastoin hän oli kiukkuinen kuin herhiläinen.
- Se on jotenkin kilahtanut koko akka! hän puhisi.
- Mitä? kysyin
- No nyt ilmeisesti mäkin olen paha ihminen, etkä vain sä. Jos se olisi voinut tuijottaa mun läpi, se olisi, enkä mä todellakaan ostanut sieltä mitään!

Niina oli kuulemma kohdellut Miaa kuin läpinäkyvää, kuin tämä ei olisi ollutkaan siellä. Tyttö kassan takana oli tullut hätiin, kun Niina oli poistunut myymälästä takahuoneeseen, mutta Mia ei ollut kyennyt edes katselemaan mitään; hyvä että hän oli päässyt takaisin kotikoloomme. Minä lakkasin olemasta loukkaantunut, sillä minun piti ruveta voimakkaaksi tueksi ja turvaksi.
- Meissä ei ole mitään vikaa, Niinassa se vika on, vakuutin. Se olikin totuus ainakin meiltä katsoen. Mia ja minä, me emme olisi voineet jatkaa kuten ennen. Jos paras yhteinen ystävämme ei voinut sitä kestää, emme voineet tehdä sille asialle juuri nyt mitään.

Niina ei ollut ainoa kilahtanut. Ollikin pimahti kuullessaan, että aioin kaapata lapset kokonaiseksi viikonlopuksi ja jatkossa ehkä pidemmiksikin ajanpätkiksi. Minun piti lukea hänelle ääneen lastenhuollolta saamaani päätöstä, joka oli jo ryppyinen ja kulunut, mutta sentään vielä luettavissa.
- Ja tästä tää vasta alkaa, uhkasin. Olin riemuissani. – Sä olet kyykyttänyt mua ihan tarpeeksi kauan, nyt mä alan nousta täältä!
- Sä et vie mun lapsia mihinkään pornopesään!
- Mun lapsiani.
- Mä soitan sille lastenvalvojalle!
- Hyvä, hoida sinä vaan se tällä kertaa niin ei mun tarvitse tehdä kaikkea.

Tellu ja Teppo saapuivat perjantaina heti koulun jälkeen. Olin ehdottanut sitä, jotta he pääsisivät matkaan Ollin ollessa vielä töissä. En tiennyt, näyttikö mies lapsillekin sen raivoavan puolen itsestään vai esittikö hän järkevää aikuista, mutta joka tapauksessa lapsille aikataulu sopi ja minä vaihdoin toiseen kotiini valmistaakseni heille ruoan valmiiksi.

Rudi oli ollut vähän lyhytsanainen, kun aamulla olin muistuttanut, että olisin sunnuntaihin asti toisessa kodissani.
- Tee jotain kivaa, mene vaikka kaljalle, olin ehdottanut huolestuneena. Tietysti olin huolestunut, olihan tämä jonkinlainen testi. Hän oli ollut viikonlopun poissa silloin työreissullaan, mutta mahtoiko minulla olla sama oikeus? Tietenkin Rudi sanoi niin, mutta mahtoiko hän tarkoittaa sitä vai oliko se toiveajattelua? Sen näkisi sunnuntaina.
- Nääh, mä meen varmaan sitten töihin, hän oli sanonut ja minä olin halannut häntä kuin olisin ollut lähdössä kuukaudeksi enkä vain viikonlopuksi. Mielessäni oli käynyt liian monta kertaa, että tämä saattaisi olla lopun alku, tämä, että pääsin taas ryhtymään äidiksi.
- Noh, noh, oli Rudi lohduttanut minua ja taputellut selkääni.

Mitä lapsiin tuli, olin varautunut siihen, ettei viikonloppu sujuisi sametinsileästi. Eivät he mitään enkeleitä olleet, kaukana siitä, ja meillä oli tässä monta asiaa hiertämässä. Ainakin uskoin niin, olivathan he hiljattain kokeneet perheen hajoamisen. Mutta kaikki menikin hienosti. He saapuivat nälkäisinä ja lievästi innostuneina uudesta seikkailusta sekä käyttäytyivät hyvin. Kun Mia tuli töistä, meillä oli suorastaan auvoisaa ja illalla katselimme uutta telkkaria kaikki neljä. Lauantaina kävimme pitkällä kävelyllä lähiympäristössä, edelleenkin kaikki neljä yhdessä. Emmehän Mia ja minäkään vielä olleet ehtineet tutkia muuta kuin omaa taloamme. Kävelimme talleille asti ja sitten kauas niiden ohitse keskustaan. Hoidin lapsille seutuliput minun luokseni matkustamista varten ja palasimme raitiovaunulla kotiin. Sekin oli hyvä päivä, sunnuntai samoin. Tosin Tellu huomautti minulle, kun he pakkailivat tavaroitaan palatakseen Espooseen:
- Ymmärräthän sä, että me tarvitaan pidemmän päälle omat huoneet. Ei me voida asua Tepon kanssa samassa huoneessa.

Minä vain mutisin jotain myöntävää vastaukseksi, sillä en heti osannut päättää, oliko se positiivista vai negatiivista. Totta se kyllä oli. He saattoivat välillä tapella kuin kissa ja koira, mutta vielä kesälläkin he joskus olivat piiloutuneet jommankumman huoneeseen supattamaan sisarusjuttuja. Pian he kuitenkin molemmat olisivat pihiseviä teinitynnyreitä, tulisi poikaystäviä ja tyttöystäviä…
- Ja koska sulla on ollut oma huone? Mia kysyi, kun ruodimme viikonlopun tapahtumia vielä yhden kahvikupillisen ääressä.
- Nyt, sanoin hämmästyen sitä, että asia oli niin. – Mutta ne on jo tottunu omiin, enkä mä aio pistää niitä elämään yhtä ankeeta nuoruutta kuin mulla oli.
- Sä aiot lahjoa niitä haluamaan pois Ollin luota, Mia totesi.
- En… tai ehkä ihan vähän, tunnustin, kun ajattelin pidemmälle. Ainakin se oli harkitsemisen arvoinen juttu. Nykyään olin niin vihainen Ollille, että oikein piristyin aina, kun tulin ajatelleeksi jotain, jolla antaa takaisin kaikesta. Kuten autoni viemisestä. Mutta en minä Miallekaan ihan kaikkea kehdannut tunnustaa. – Mä taidan lähteä katsomaan, vieläkö mä pääsen Rudin luokse yöksi.

Lähettäjä: Lankakerä 
Päivämäärä:   21.8.15 20:03:35

Ja tätä yyyyyylös...

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   21.8.15 20:08:08

No laitetaan tännekin sit jatkoa :)
--------------------
Mutta sitäkin asiaa minun piti vielä Mialle avata. Ei, Rudi ei ollut ruvennut mustasukkaisiksi lapsistani, tai ei ainakaan tunnustanut sellaista. Ei, hän ei ollut heittämässä minua elämästään, koska olin hankkinut asunnonpuolikkaan, tai ei ainakaan tunnustanut sellaista. Ja ei, en nähnyt meitä uusioperheenä. Niin oli Rudikin sanonut, eikä minulla ollut mitään suunnitelmia sen suhteen, että esittelisinkö joskus lapset hänelle.
- Että esitteletkö sä lapset sille, Mia toisti hitaasti. – Entä Rudia niille?
- Mikä ero niissä on? ihmettelin, mutta olihan niissä. Kuulin sen omin korvin. – Kuule, mä menen nyt.
- Mene vaan, Mia sanoi ja hymyili venytellen. – Lapset oli ihanasti ja oli kiva viikonloppu, mutta…
- Sä kaipaat rauhaa ja hiljaisuutta, eikä ihme. Toivottavasti mä en ilmesty takaisin!
- En mä sitä tarkottanut.
- Mä tiedän! hymyilin, mutta se oli kyllä ollut minun perimmäinen tarkoitukseni. Viikonloppu oli tosiaan mennyt ihmeen hyvin, mutta suurin osa ajasta oli arkipäiviä ja nyt tällä hetkellä minua huoletti niiden sujuminen.

Matka Malminkartanoon tuntui taas ihan liian pitkältä, vaikka järjellä ajatellen se ei ollutkaan pitkä. Olisivathan asunnot voineet olla eri puolilla kaupunkia, olisin voinut joutua käyttämään montaakin eri bussia. Tämä vain tuntui pahalta, koska minua harmitti olla autoton ja koska minulla oli kiire. Kun lapset olivat menneet, oli minuun iskenyt ihan käsittämätön ikävä nähdä Rudi. Ensinnäkin vain nähdä hänet, halata häntä ja niin edelleen, mutta toiseksi selvittää, olinko nyt hänen mielessään eri ihminen, kun lapseni olivat muuttuneet näin todellisiksi.

Asunto vaikutti tyhjältä ja hiljaiselta, ja ehdin jo pettyä, mutta sitten Rudi ilmestyi makuuhuoneesta kiskoen housuja jalkaansa. Huomasin, että hänen hiuksensa olivat märät, ennen kuin ehdin ruveta veistelemään mitään mahdollisista toimista makuuhuoneessa ja housuttomana. Hän oli vain ollut pukeutumassa suihkun jälkeen. Sitten ikävä ja helpotus sen loppumisesta sulki kurkkuni niin tehokkaasti, etten saanut sanottua mitään, astuin vain lähemmäksi rutistamaan häntä ja hän puristi takaisin. Se tuntui kertovan enemmän kuin satakaan sanaa. Rudi ei muutenkaan ollut kummoinen puhuja, mitä tuli tärkeisiin asioihin, mutta enpä ollut tähän ikään vielä tavannut yhtäkään miestä, joka olisi. Kaikenlaisista tyhjänpäiväisyyksistä saatoimme jutella tuntikausia, mutta aloin kaivata jo jonkinlaista puhetta ja päätöksiä tulevaisuudesta.

Mutta nyt juuri en halunnut ryhtyä naiseksi, joka halusi keskustella vakavasti. Sellainen oli ymmärtääkseni olento, jota kaikki miehet kammosivat. Halusin vähän aikaa olla vain kiehnäävä kissanpentunen.
- Mulla oli ikävä sua, ilmoitin.
- Niinkö kamalaa se oli?
- Ei se ollut oikeestaan kamalaa ollenkaan, mutta sä et ollut siellä.
- Aha, Rudi sanoi tyytyväisenä.
- Ja mitä sä olet tehnyt?
- Töitä vaan.
- Raukka-parka, koko viikonlopun? päivittelin.
- No en mä oikein keksinyt muutakaan. Ihan kuin mä olisin tottunut siihen, että sä olet aina täällä.

No niin, siinä tuli jo hiukkasen puhetta minun makuuni. Jatkoimme sitä paljon myöhemmin illalla, kun oli jo oikeastaan Rudin nukkumaanmenoaika.
- Mä en mene aamulla mihinkään, hän sanoi.
- Et kai säkin ole saanut potkuja? pelästyin.
- No en, mutta ei mulla ole siellä vähään aikaan mitään tekemistä, kun oon ollu koko viikonlopun. Mä oon sun kanssa täällä huomenna.
- Kiva, sanoin tyytyväisenä.

Aamuyöllä Rudi herätti minut olkapäästä ravistaen ja kysyi:
- Tämmöistäkö tää nyt rupeaa olemaan?
- Joo, mutisin, ennen kuin ehdin edes tajuta, että minulta oli kysytty jotain,
- Että sä oot joka viikko puol viikkoa poissa sun lasten takia?
- Joo.
- Onko sulla vaihtoehtoja?
- Onko sulla? kysyin tuntien itseni halvaantuneeksi. Nyt se tulisi. Rudi kiittäisi ja menisi, unohtaisi minut saman tien.
- En mä tiedä. Mutta mä tykkään olla sun kanssa. Mä haluan selvittää, miten sä tikität.

Minä olin valitettavasti tainnut selvittää Rudin jo, tajusin. Valitettavasti, koska hän oli lakannut olemasta silmissäni se tarunhohtoinen prinssi, jonka muistoa olin vaalinut niin monta vuotta. Nyt hän oli vain lihaa ja verta, hyvää kyllä lajissaan, mutta oli ollut hauskaa, kun hän oli ollut jännittävä. Hän oli aikuistunut oikeastaan paremmaksi kuin olin uskonutkaan – hän oli työteliäs ja kunnollinen, mutta toisaalta minulla oli vakaa käsitys siitä, että samalla hän oli aikamoinen päiväperhonen. Silloin, kun hän teki jotain, kuten nyt Timin rakennusprojekteja tai minua, hän teki niitä täysillä, mutta sitten, kun hän väsyi, hän taisi vaihtaa maisemaa nopeammin kuin ehti heippaa sanoa. Niin olivat jääneet Rauman Anu ja Virokin.

Mutta kai tuokin oli jotain, ajattelin. Olisihan hän kyllä voinut sanoa, että olin hänen elämänsä nainen, että meidän piti mennä naimisiin, ostaa talo ja hankkia yhteisiä lapsia, mutta sitten olisin kyllä karannut. Juuri niin oli Olli tehnyt jos ei nyt ihan ensimmäisillä treffeillä niin toisilla kuitenkin.
- Pysytäänkö me yhdessä? kysyin vastahakoisesti. Se oli liian tungettelevaa, se kuulosti pahalta, se oli vastoin omia sääntöjäni, mutta siltikin kysyin. Minusta tuntui, että ikäväkin totuus olisi parempi kuin epävarmuus.
- Mistäs sitä koskaan tietää, Rudi sanoi varovaisesti.
- No ei tietysti tiedä. Mutta jos susta nyt tuntuu, että sä kyllästyt muhun piakkoin niin ole kiltti ja kerro mulle. Mä en jaksais sitäkin.
- Niin, että sä haluat mieluummin varmuuden vuoksi erota heti?
Hänen äänessään oli naurua ja se hälvensi minunkin maailmanlopunfiilikseni. Mahdoin kuulostaa täysin höperöltä.
- En – tai niin, ehkä mä sitä ajattelin, mutta eihän siinä ole mitään järkeä!
- Ei niin. Miten pitkäksi aikaa tässä sitten pitää sitoutua?
- Äh, unohda se, mutisin nolona.
- Ei kun oikeesti. Helpottaako sua puol vuotta? Vuosi? Seitsemän vuotta? hän luetteli ja otti luojan kiitos kiinni minusta. Olin alkanut palella ajatellessani, että eroaisimme.
- Puol vuottakin on ihan kiva tässä kohtaa, sanoin nopeasti.
- Eikö se oo vähän vähäsen?
- Me voidaan sitten katsoa uudelleen, ehdotin ja aloin rentoutua. Eihän tästä sittenkään ollut tainnut katastrofia tulla.

Lähettäjä: Figaron_haamu ek 
Päivämäärä:   21.8.15 23:47:36

Mä oon oikein ruvennut tykkäämään tästä! Pitkään olin hyvinkin nihkeesti asennoitunut, mutta nyt Unikko on alkanut vaikuttaa siedettävältä tyypiltä :D

Luin muutes "uudet" Henriikat (kun Henu on jo iso tyttö ja Jeremias muisto vain) taas läpi, ne on kyllä <3

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   22.8.15 00:36:27

Kiitti, Figge (siitä-kin, että jouduin nyt tekemään uuden, vaikka sehän ei toki ole sun syy.

Tää tarina on melkein lopussa, ehkä. Ja mitä "uusiin" Henriikoihin tulee, laitan ton jälkeen-Jeremiaksen kohta painoon :) Että ei kun kaikki shoppailemaan! (Mainos: eka Henriikkahan löytyy esmes GooglePlaysta / AdLibriksestä / iKirjoista nimellä Äidin tyttö).