Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   22.8.15 00:32:40

Edellinen.

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   22.8.15 19:49:37

Uudessa pitäis aina olla pätkä, sä tiedät sen!

Lähettäjä: jackets 
Päivämäärä:   26.8.15 14:59:31

Vähän oon samaa mieltä flanun kanssa sikäli, että jos ei nyt samana päivänä, niin parin päivän sisään ainakin... Etenkin jos/kun ollaan jo lähellä loppua!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   26.8.15 18:32:06

No just mietin kotimatkalla, että koskakohan mä oon tätä jatkanut, en yhtään muistanut, että se tämmöseksi torsoksi jäi!
----------------
44. Joulu
Lapset olivat lähettäneet minulle joulukortin uuteen asuntooni, mutta se olikin ainoa, jonka sinne sain. Ehkä saisin jossain vaiheessa muutaman lisää vanhoilta sukulaisilta, kunhan postin koontikuori ehtisi perille, mutta kaikki loput oli takuulla lähetetty sekä Ollille että minulle ja jääneet Espooseen. Se ei vaivannut minua, mutta se vaivasi, että olin kieltäytynyt antamasta äidille uutta osoitettani – kumpaakaan niistä – sillä varjolla, että hän voisi antaa joulukorttini minulle käteen ihan ilman postimaksua, kun kuitenkin kävisin ennen joulua. Minun oli siis käytävä hänen luonaan. Yritin iloita siitä, että se olikin ainoa joulupakkoni tänä vuonna.
- Tuletko sä mukaan? kysyin Rudilta, kun vastahakoisesti valmistauduin aatonaattona lähtemään.
- Sun mutsille? hän älähti kuin olisin ehdottanut, että hän voisi minun poissa ollessani käväistä kuussa.
- No ei hitossa, sun mutsille! tarkensin. Rudi näytti huojentuvan, kun en ollutkaan tullut ihan pähkähulluksi, vähän vain.
- En mä ajatellut käydä siellä.
- Jouluna? Kai sun nyt pitää!
- Ei ne mua kaipaa. En mä käynyt viime vuonnakaan.
- Mutta sillon sä olit ulkomailla, vai mitä?

Aloin taivutella Rudia, sillä miksi minun yksin pitäisi kestää äitivierailu ja matka itäisiin lähiöihin olisi hauskempi kahden.
- Sitä paitsi sitten mä voisin sanoa, että mun on pakko lähteä, jos me tehdään treffit Itikseen joskus tunnin kuluttua! oli viimeinen korttini, enkä tiedä oliko se mitenkään tehokas vai kyllästyikö Rudi vain vonkaamiseeni.
- Okei. Jos mennään sitten kaljalle sen jälkeen.
- Takuulla mennään, me ollaan se sitten ansaittu! lupasin.

Matkustimme pitkän matkan halki kaupungin ja kävimme Itäkeskuksessa ostamassa joulukukkia viemisiksi. Sukkani olivat valmiit, mutta ne olivat vähän karut yksinään, kun en ollut niitä varten viitsinyt edes ostaa joulupaperia, sitonut vain loppulangan niiden ympärille rusetiksi. Synkronoimme kellot ja sovimme tapaamispaikaksi ravintolan Tarjoustaloa vastapäätä tunnin kuluttua.
- Rohkeutta! toivotin pidätellen naurua, sillä Rudi näytti siltä kuin olisi ollut teuraaksi menossa.
- Tää juttu jää kyllä miinuspuolelle, kun sä joskus yrität taivaan porteista, hän lupasi.

Minä lähdin kohti äidin asuntoa melkein hilpeänä. Kyllä sitä jouluna piti vähän uhrautua, Rudinkin. Itsekin yritin ryhdistäytyä soittaessani ovikelloa. Olihan äiti sentään puhelimessa puhuessamme kuulostanut siltä, että hän oli minun puolellani. Ja jos hän oli muuttanut mielensä, jättäisin vain tuomiseni ja menisin pois.
- Sähän näytät ihan hyvältä! äidiltä pääsi, kun hän avasi oven.
- Kiitos, kai, sanoin ja aioin riisua kenkäni, mutta hän halusi halata minua. En muistanut, koska sellaista oli viimeksi tapahtunut – ehkä Tepon ristiäisissä? Nyt se tuntui minusta huijaukselta. Enhän ollut saanut aikaan mitään niin merkittävää kuin poikavauvan. Ei se kuitenkaan pahalta tuntunut.
- Tule sisään ja kerro kaikki, hän komensi.
- Ota nyt ensin nää, sanoin ja ojensin kukkapakettia ja ankean harmaata sukkakääröä. Punainen koristekuvio oli jäänyt piiloon.
- Ei sun olisi tarvinnut, äiti sanoi tietenkin, mutta olin ylpeä, kun hän tutki sukkaparia pitkään, sivellen sormillaan kuviota. Se ei takuulla ollut liian tiukkaa eikä liian löysää vaan juuri sopivaa. – Ja parsinlankaakin keksit laittaa mukaan!
- Niin, mutisin. Sellainen ei kyllä ollut käynyt mielessäni, kun olin niitä käärinyt kokoon.

Kaikki sujui ihan hyvin, kunnes äiti antoi ymmärtää, että oletti minun tulevan viettämään jouluaattoa hänen kanssaan. Oli se tietysti ollut odotettavissakin.
- Ei kuule, me ollaan Mian kanssa meillä ja vietetään karanneiden naisten joulua, sanoin varmasti.
- Kai Miakin menee vanhemmilleen? äiti kysyi järkyttyneenä.
- Ei mene. Ei naiset enää juokse takaisin äitiensä helmoihin, kun ne riitautuu ukkojensa kanssa. Sitä ei oo tapahtunut sen jälkeen kuin viiskytluvulla televisiosarjoissa. Sitä voi olla ihan aikuinen sinkkunakin.

Äiti pudisteli päätään ja yritti vedota vielä siihen, että sisarenikin tulisivat käymään. – Ja entä Tellu ja Teppo?
- Olli vie ne maalle Pinnen luo viettämään joulua.
- Miten sä annat?
- Mä luulen, että niillä on hauskempaa siellä kuin kotona vajaan perheen kanssa, sanoin mainitsematta mitään Ollin kokkauksista. Kai Stockmannilta olisi voinut ostaa koko joulumenun niin halutessaan.
- Niin kai, äiti myönsi vastahakoisesti. – Kyllä sä nyt olet sopan keittänyt.
- Mä olen ihan tyytyväinen tähän soppaani, vakuutin hartaasti. Olihan siinä vielä klimppejä, mutta totta se oli ja silloin puhelimeni soi.
- Mä olen jo täällä. Meneekö sulla vielä kauan? Rudi kysyi.
- Ei, sanoin ja katseeni lennähti seinäkelloon. Oli kulunut nipin napin neljäkymmentäviisi minuuttia. Kun Rudilla oli ollut vielä matkaa jatkettavana, hän ei varmaan ollut ehtinyt kuin pyörähtää kotonaan. Aioin kysyä, eikö kukaan ollut kotona, mutta muistin sitten, ettei Rudin äiti enää poistunut sieltä. – Mä voin lähteä tulemaan, nähdään kohta.
- Mä tilaan sulle jo.

- Mun täytyy mennä, mulla on treffit, sanoin äidille ja kulautin kahvikuppini tyhjäksi.
- Kenen kanssa? hän kysyi epäluuloisena.
- Yhden vanhan koulukaverin, nyt kun mä kerrankin tulin näille kulmille, sanoin ja kyllä, omatuntoni soimasi minua puolitotuudesta. Äh, korkeintaan neljäsosatotuus tuo oli, noin kun sen sanoin, mutta ei minulla nyt ollut aikaa ruveta selittämään Rudia.
- Sä et siis tule jouluna.
- En – en mä pääsiskään. Bussithan ei kulje, eikä mulla ole enää autoa.
Äiti ei ehdottanutkaan taksia, kysyi vain, tulisinko sitten joulupäivänä tai tapanina.
- Soitellaan siitä, ehdotin.

Lähettäjä: , 
Päivämäärä:   28.8.15 22:42:25

Lisää tätä, kiitos! :)

Oliko uutta tarinaa jo vireillä?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   29.8.15 14:07:19

On se jo alussaan, mutta pitää päästä vähän pidemmälle, että tietää, tuleeko siitä tosiaan jotain :)
-------------------------
Rudi istui tummanpuhuvassa pubissa edessään kaksi tuoppia, toinen täysi ja toinen lähes tyhjä. Hän ei ollut ravintolassa yksin: muutkin jouluostosten parissa kamppailevat näköjään kaipasivat hetken taukoa. Oman pöydän hän kuitenkin oli löytänyt.
- No? sanoin istuessani tyhjälle tuolille. Riisuin takkini ja asetin äidin antaman muovikassin ylimääräiselle tuolille. Siellä olivat minun joulupakettini. En odottanut isoja yllätyksiä, mutta tässä uudessa tilanteessa äiti oli tietysti saattanut ylittää itsensä. Aattona se nähtäisiin.
- Mitä no? Rudi kysyi, ja kun katsoin tarkkaan, hän näytti vähän siltä kuin olisi nähnyt kummituksen.
- Miten sä selvisit tänne niin nopeasti, tarkensin.
- Mä en viipynyt siellä kauan.
- Mikset? Haluaisitko sä ehkä kertoa siitä ilman, että mun tarvitsee kiskoa joka sana hohtimilla?
- Mä haen ensin toisen kaljan.

- Mä olen ihan varma, että se ei tuntenut mua, Rudi sanoi palatessaan. – Ensin.
- Sun äiti?
- Niin. Okei, enhän mä ole ollut maisemissa ja kyllä se meni parissa minuutissa ohi, mutta oli se aika spookya.
Uskoin sen. Rudin äiti ei ollut vielä höpertymisiässä. Hän oli nuorempi kuin oma äitini, joka oli pelottavan terävä. Mutta tietenkin hänessä jokin kohta oli vähän vinksallaan, jos hän oli viime vuodet viettänyt neljän seinän sisällä.
- Oliko tytöt kotona? vaihdoin puheenaihetta.

He olivat olleet, eivätkä he olleet iloinneet veljensä näkemisestä senkään vertaa kuin äiti sitten, kun oli tajunnut, kuka tuli kylään. Ymmärsin, että kun Rudi oli palannut Suomeen, he olivat kuvitelleet saavansa tervetullutta apua äidin hoitamiseen ja sen sijaan Rudi olikin kadonnut taas kuukausiksi.
- Mun syytä, huokaisin.
- Miten niin? En mä koskaan aikonut jäädä sinne hyyräämään. Mutta ilman mua sulla olisi perhe ja omakotitalo ja perinnejoulu siellä, Rudi sanoi katkerasti.
- Mä en halua sitä, sanoin kiireesti. Vaikka kyllä jokin osa minusta kaipasikin sitä, joulu oli sentään joulu. – Mä olen iloinen siitä, että sä ilmestyit. Ilman sitä mä ehkä olisinkin siellä ja kiipeilisin pitkin seiniä. Mutta ehkä mun ei sitten kannata yrittää ottaa yhteyttä Heidiin – vai kerroitko sä meistä?
- Ne ei tuntunu mitenkään kiinnostuneilta mun tekemisistäni. Sä voit ihan hyvin soittaa Heidille, mutta ehkä sun ei kannata mainostaa, että sä nait mua.
- Niinkö mä teen?
- Toivottavasti, Rudi virnisti ja näytti ensimmäistä kertaa vierailunsa jälkeen muultakin kuin ahdistuneelta.

Kerroin lyhyesti omasta äititapaamisestani, joka tuntui nyt suorastaan lattealta ja sitten päätimme siirtyä vähän lähemmäs kotia.
- Voidaan me silti mennä kaljalle. Tai käydään kaupassa hakemassa korillinen kotiin ja otetaan kalsarikännit, Rudi ehdotti.
- Se kuulostaa pahalta.
- Musta se kuulostaa hyvältä. Koska sä olet herännyt krapulassa jouluaattona?
- En koskaan!

Mutta tälläkään kertaa en herännyt kuin korkeintaan pää hiukkasen puuroisena. Meitä ei ollut huvittanut mennä lähikuppiloihin – minua ei ollut huvittanut. Aatonaattoiltana kuului pakertaa pää punaisena keittiössä eikä rillutella, enkä vaan voinut pistää koko joulua uusiksi kerralla. Rudi oli kuitenkin halunnut käydä ostamassa juotavaa, joten olimme juoneet pullollisen glögiä samalla, kun minä olin keittänyt sekahedelmäkiisseliä huomiseksi jälkiruoaksemme. Olin aina inhonnut sitä, ja syönyt vain näön vuoksi pari limaista luumua, mutta en vaan kyennyt luopumaan joka ainoasta perinteestäni. Ellei se Mialle ja Rudillekaan kelpaisi niin ei sitten. Olinpahan saanut tehdä sen.

Kun aattona siirryimme Ruskeasuolle ennen julkisen liikenteen päättymistä, siellä tuoksui hyvältä. Miakaan ei ollut voinut pitää sormiaan kurissa vaan oli paistanut joulukinkun ja tehnyt joulutorttuja.
- Mitä tapahtu meidän japanilaiselle jouluaterialle? kysyin syyttävästi, mutta Rudi näytti pitävän ainakin tätä kohtaa joulusta kunnollisena ja liittyi Mian seuraan dippaamaan ruisleivänpalasia paistoliemessä. Minä en ollut koskaan saanut maistettua niitä, vaikka kai niiden oli pakko olla hyviä. Olli ja Teppo pyörivät keittiössä kuolaamassa kuin koirat aina, kun kinkku tuli uunista.
- Me voidaan tehdä ihan niin japanilaista ruokaa kun vaan keksitään, Mia vakuutti. – Mitä ne muuten syö?
- Hmm… riisiä?

Päädyimme tekemään sienirisottoa kinkun kaveriksi ja hemmetin hyvää siitä tulikin. Sitten istuimme näkertämään jouluateriaamme, vaikkei vielä edes hämärtänyt, juttelimme ja paransimme maailmaa. Minulla oli äärettömän hyvä olla. Omatunto soimasi siitä, mutten suostunut ajattelemaan sitä. Jos olisin ollut lasten kanssa, olisin poikki koko päivän kokkailusta ja stressaantunut siitä, oliko joka paikka nyt oikealla tavalla ojennuksessa. Puhumattakaan siitä, että mitä Tellu ja Teppo pitäisivät joululahjoistaan, olinko mahtanut ymmärtää heidän toivomuksensa oikein, vai näkisinkö vain pettyneitä kasvoja. Ja sitten en osannut kuvitella sitä tilannetta ilman, että Ollikin oli siinä imeskellen ruoanhöytyviä hampaidensa välistä ja lausuen taas kerran ne kinkku- ja joulupukkivitsit, joihin olin kyllästynyt jo toistakymmentä vuotta sitten.

Lähettäjä: whisky. 
Päivämäärä:   2.9.15 18:42:37

Pitäis lukea tää alusta asti uudelleen, niin voisi varmaksi päättää kuinka paljon tästä tykkää :) Mutta jos tämä kohta on lopussa, niin täytynee lukaista koko tarina sitten sen vamistuttua.

Joko taas kohta saadaan lisää?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   2.9.15 20:55:16

Vähän lyhyt väli, mutta mitäpä tätä säästelemään. En oo ihan varma tosta tänhetkisestä lopusta, mutta... no, katsotaan. Kauheesti vaan muuta hommaa.
--------------
Niinpä en ajatellut muuta kuin että olin onnellinen, kun sain olla tässä parhaan ystäväni ja rakastettuni seurassa.
- Mitä te toivoisitte elämältä? Mia kysyi, kun olimme tehneet selvää risotosta – Rudi tosin pisteli edelleen kinkkua – ja päättäneet ottaa jälkiruoaksi mieluummin joulutorttuja kuin minun sekahedelmäsoppaani.
- Turha semmosta on miettiä. Sitä saa mitä sattuu tulemaan, Rudi sanoi.
- Mutta mä kysyinkin, että jos sä miettisit niin mitä?
Mutta Rudista ei ollut siihen leikkiin. Ehkä se oli jokin miesjuttu tai sitten hän ei vaan halunnut jakaa haaveitaan meille.
- Entäs sinä, kysyin Mialta ajatellen, että kysyisin Rudilta joskus kahden kesken lisää.
- Mä olen nyt just ihan tyytyväinen, hän sanoi ja näyttikin siltä. – Mä olen vapaa! Mä voin syödä jouluateriani teidän kanssa kerettiläisesti keskellä päivää ja lähteä vaikka tapanintansseihin ylihuomenna, jos mua huvittaa!

Miastakaan ei ollut paljon iloa tässä leikissä. Hän ei näköjään kyennyt näkemään tätä hetkeä pidemmälle ja mikäs siinä sitten.
- Entäs sinä?
Entäs minä. No, minulla oli toiveita, vaikka tämäkin hetki oli hyvä.
- Mä haluaisin jonkun pisteen tähän lapsijuttuun, huokaisin, sillä se ei edes nyt, kun aktiivisesti yritin olla ajattelematta sitä, ollut kovin syvällä pinnan alla. – Mä alan kohta toivoa mitä tahansa ratkaisua, koska tää odottaminen on yhtä helvettíä! Ja sitten mä toivoisin tietysti, että saisin töitä.

Hiljensin toiset vähäksi aikaa. Hitto vie, olisin minä kai voinut hymistellä kuten hekin? Enkä ollut edes päässyt siihen asti, että epävarmuus Rudista söi naista myös aika lailla, tosin en minä sitä tässä olisi sanonutkaan.
- Lapsijutulle sä et voi mitään, Mia sanoi. – Nyt sulla on asunto ja kun se lastenvalvojaheppu kuulee sen, se kertoo, missä mennään. Ja miten pitkä aika sulla onkaan siihen, kun ero astuu voimaan? Silloin se viimeistään ratkeaa. Päivä kerrallaan.
- Ja jos sä haluat töitä, niin oletko sä soittanut sille Mirjalle? kysyi Rudi. – Sehän lupasi sulle töitä.
- No se nyt oli vaan semmosta lomalänkytystä! Eihän me olla tässä soiteltu muutenkaan!
- Annoitko sä sille sun numeron?
- En, myönsin. Minua oli harmittanut, kun ei minulla ollut ollut käyntikorttia, kuten Mirjalla, ja sitten joku oli sanonut jotain ja asia oli unohtunut.
- No niin. Soitat sille ja sekin asia on hoidettu. Soita saman tien.
- En aio soittaa jouluaattona! huudahdin kauhistuneena.
- Mikset? Saahan sitä toivottaa hyvää joulua!

Mia oli samaa mieltä ja yhdessä he ylipuhuivat minut. Saattoi siihen olla osuutta punaviinilläkin, jota olimme siemailleet ruokajuomaksi. Ja sitten oli kuitenkin vielä aikaista.
- Ja tää on sen työkäyntikortti, ei se kuitenkaan töissä ole tänään, huomautin. Se alensi kynnystäni soittamiseen huomattavasti.
- Kännykkänumero, sanoi Rudi, vaikken tiennyt, missä välissä hän oli ehtinyt liparetta niin tarkkaan katsoa. Totta se oli, 940-alkuinen kuten omakin numeroni.
- Se soi sitten sen pöytälaatikossa, totesin ja soitin. Mutta Mirja vastasikin heti.

Jouduin pikkuisen hämilleni, mutta onnistuin esittäytymään ja sitten kaikki alkoikin rullata, kun Mirja kuului aidosti ilahtuvan.
- Rudi meinasi, että olisi sopivaa toivottaa hyvää joulua, selvitin. – En kai mä häiritse?
En kuulemma häirinnyt. Sisarusparvi vietti joulua kukin kolossaan. Jarkko saattoi olla töissäkin, Mirja sanoi.
- Hullu, tuumasin.
- No, siellä se on onnellisin. Joko sä muuten olet löytänyt töitä?
Minun ei tarvinnut edes itse keksiä aasinsiltaa.
- En, mutta ei kai me semmosista ruveta nyt puhumaan, kursailin.
- Voidaan me puhua semmosista toistekin, vaikka heti pyhien jälkeen.
- Kuulostaa hyvältä, huokaisin. Minulla oli äkkiä toiveikas olo. Ei sitä vaan oikein osannut olla työttömänä.

Juttelimme vähän aikaa ja yhtäkkiä minulla oli tapaaminen heti Tapaninpäivän jälkeen kello yhdeksän, kunhan toisin mukana valokuvat lomaltamme.
- Niitä ei ole kuin tusinan verran, varoitin.
- Tuo sitten pari korvapuustia tullessasi, mä tarjoan kahvit, Mirja naurahti. – Mutta menkää te jatkamaan joulunviettoa. Mun täytyy ruveta katsomaan Disneyn joulujuttua.

Minua huvitti aika lailla ajatus, että ihminen, jolla oli valtaa ehkä ratkaista yksi isommista ongelmistani, halusi mennä katsomaan Disneyn piirrettyjä, mutta niin mekin teimme, sillä edes Rudi ei pystynyt syömään enempää.
- Meidän pitäisi kyllä juhlia jotenkin, Mia tuumi.
- Mehän juhlitaan joulua koko ajan.
- Niin mutta sun työpaikkaa!
- Mä en ole vielä saanut mitään työpaikkaa.
- Mutta sä saat. Haluaako joku konjakkia? Ja kahvia tietysti.
- Mun on pakko soittaa mutsille hyvää joulua ennen mitään konjakkeja, sanoin päättäväisesti.
- No hoidetaan velvollisuudet ensin, Miakin huokaisi. Rudi vain ei tehnyt elettäkään etsiäkseen puhelintaan.
- Etkö sä soita sun äidille? Mia kysyi.
- Mä näin sen just eilen. Ehkä sitten ens jouluna.

Me soitimme puhelumme ja sitten aioin sulkea koko vempeleen loppujoulun ajaksi, kun se pirahtikin vielä. Ollin numero vilkkui näytössä ja ensin pelästyin hänen haluavan jotenkin pilata jouluni, mutta muistinkin lapset.
- Hei kulta, vastasin. Siellä oli Teppo, luojan kiitos. Olisihan se voinut olla Ollikin.
- Hauskaa joulua, poika sanoi kuin olisi lukenut sen lapulta.
- Sullekin. Miten siellä menee?
- Ihan jees, Teppo sanoi, eikä kuulostanut ollenkaan siltä, että valehtelisi kohteliaisuuttaan. – Täällä on kauheasti porukkaa, mutta se on oikeastaan kivaa. Entäs sulla?
- Täällä on hiljaista ja rauhallista ja se vasta onkin ihanaa, vastasin.

Tepolla ei ollut paljon asiaa ja Tellulla, jonka sitten pyysin puhelimeen, oli vielä vähemmän. Kaikki oli ok.
- Kuule, soittakaa mummille ja toivottakaa sillekin joulua, pyysin. – Se kaipaa teitä.
- Ei me saada, Tellu ilmoitti vihaisena.
- Mitä?
- Ettei me saada soitella enempää kaukopuheluita. Mä en saa soittaa edes Essille! hän juorusi. – Ja Pinnen puhelinlaskua ei ainakaan saa semmosilla kasvattaa.
- Vai saitte te yhden puhelun niin kuin vangit, kiehahdin. – Sano isällesi, että jos te ette saa soittaa jouluna isoäidillenne, se asia ruoditaan sitten lastenvalvojan kanssa, kun keskustellaan, missä te asutte kevään!
- Okei, joo, Tellu sanoi tyytyväisenä ja arvasin, että hän lisäisi viestiini vähän ystävyyssuhteitakin.

Siinä se sitten oikeastaan oli, meidän joulumme. Äidin paketeista löytyi suklaarasia, mikä oli iloinen asia, ja pitkä kerrasto, josta ei syntynyt ihan samanlaista yleistä riemua. Vähän kyllä kuitenkin.
- Musta olisi kivempi jättää koko lahjat sikseen kuin ostaa joka toinen vuosi yöpaita ja joka toinen vuosi kalsarit, sanoin häpeillen vähän äitini mielikuvituksettomuutta. Mia oli saanut omalta äidiltään kirjan ja teatteriliput. – Mulla on näitä molempia lopuksi ikääni.
- Unohdetaan koko joulu jo, Mia puuskahti. – Sitä konua nyt.

Lähettäjä: öö 
Päivämäärä:   12.9.15 17:14:01

Heei, millonkas sais lisää 10päivää on kyllä aika paljon! :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   12.9.15 19:09:11

No niin onkin, sorry!
-----------------
45.
Me selvisimme jouluaatosta, me yksinäiset karanneet. Tosin se vaati koko Mian konjakkipullon ja joulupäivänä pääni tuntui liian painavalta yhden ihmisen kannateltavaksi. Muistin, että Mia oli hövelisti tarjonnut meille hienoa, leveää sänkyään, mitä en ollut suostunut harkitsemaankaan, joten makasimme tiiviisti nahka nahkaa vasten Rudin kanssa. Hän oli kuuma kuin kekäle ja minulla oli hiki, joten kömmin pääni painoa uhmaten ylös ja raahauduin keittiöön. Sieltä löytyi kivennäisvettä. Harkitsin suihkuakin, mutta se tuntui liian rankalta siinä vaiheessa elämääni. Kaadoin vain ison lasillisen vesipullosta evääksi ja palasin huoneeseeni. Ajattelin, että uudenvuodenpäivänä ei auttanut tuntua tältä. Sen päivän aamuhan kuulemma ennusti koko tulevan vuoden kulun. Onneksi joulupäivällä ei ollut samaa rasitetta.

Toinen herääminen oli paljon miellyttävämpi. Rudi oli jotenkin huomaamattani päässyt häipymään ja palasi mukanaan ihanantuoksuista kahvia.
- Noin sitä pitää, sanoin tyytyväisenä ja tuoksu pakotti minut siirtämään tyynyt seinää vasten, jotta saatoin nousta puoliksi istumaan ja ottaa mukin vastaan.
- Kiva jos kelpaa, Rudi sanoi vaatimattomasti ja istui jalkojeni päälle, tai viereen, tai oikeastaan sekä että. – Täällä on kotoisaa.
- Miten niin? Kotoisampaa kuin sun luona?
- Niin kai. Erilaista. Naisen käden jälki tai jotain.
- Mä tykkään sun käden jäljistä, sanoin miettien, miten minimalistisen kliinistä Rudin luona aina oli. Minusta se oli ihanaa, eikä mieleeni ollut edes tullut ruveta sähläämään siellä pöytäliinojen tai koristemaljakoiden kanssa. – Vai Mian käden jälkikö sua niin viehättää? Oliko se jo hereillä vai ihan itsekö sä löysit kahvia?
- Ei siellä ketään näkynyt, mutta kahvia oli täysi pannu, Rudi sanoi hyväntuulisesti, vaikka itse olin kuulostanut vähintäänkin piikikkäältä. En ollut tarkoittanut sitä, joten hyvä, ettei hän ollut sitä kuullut. Joskus miesten putkiaivoisuus oli vain positiivinen asia.

Joimme kahvit ja sykerryimme takaisin sängylle. Kalpea talviaurinko kurkki verhon raosta ja tiesin, että ennen pitkää keittiöstä alkaisi kuulua kolahduksia, kun Mia tulisi nälkäiseksi. Toistaiseksi hänkin oli kuitenkin joko unten mailla tai nautiskeli hiljaisuudesta, kuten me. Tähän hetkeen ei mahtunut paljon tietoisia ajatuksia, vain tunne hyvästä olosta.
- Kuule, Rudi sanoi ja kohensi vähän asentoani hytkäyttäen minua.
- Kerro pois, sanoin laiskasti.
- Koska mä tapaan sun lapset?

No siinä oli minulle tietoista ajatusta. Kaikki raukeuteni katosi.
- Sähän olet sanonut, ettei susta ole isähahmoksi.
- Ei varmaan olekaan. Mitä se tähän kuuluu?
Minusta se oli sama asia, vai oliko?
- Eikö se kuulu, vai?
- En mä näe, miten. Niillähän on isä, on ollut vuosikausia.
- Mutta…
- Mitä mutta?
- Mä ajattelin, että se tarkottaa, ettet sä halua edes nähdä niitä.
- Miten se vois sitä tarkottaa?

Minun piti hiljentyä miettimään. Olinko tehnyt jotain ihan hassuja olettamuksia?
- Haluatko sä tavata mun lapset? varmistin.
- Jos sä luulet, että ne haluaa tavata mut. Mutta jos me aiotaan ihan oikeesti ruveta olemaan yhdessä niin kai ne on pakko jotenkin ottaa mukaan?
- Tietysti, sanoin, sillä en muutakaan keksinyt, ennen kuin vähän ehtisin pureskella tätä kaikkea. Onneksi minulla oli konstini hiljentää Rudi: houkuttelin hänet rakastelemaan, mikä nyt muutenkin oli hauskempaa kuin analysoida sanoja ja tarkoituksia siihen aikaan aamusta. Melkein koska tahansa muulloinkin.

- Kai mun on pakko sitten kertoa niille, että mulla on poikaystävä, totesin vähän myöhemmin.

Lähettäjä: , 
Päivämäärä:   14.9.15 13:08:10

Jatkoa? :)

Lähettäjä: :) 
Päivämäärä:   16.9.15 18:40:36

Jatkoa sitten edes tänne xD

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   16.9.15 19:54:40

Mä olen tätä vähän pantannut, kun tämä-kin on nyt vika osa. Eli loppu slut.
-----------------

Tuota aamua muistelin monta kertaa myöhemmin. Se oli paitsi käännekohta, myös täydellisen onnellinen hetki. Sen jälkeen kaikki tuntui alkavan sujua. Tapasin Mirjan sopimuksemme mukaan ja selvisi, että hän ja Jarkko olivat joulunpyhinä suunnitelleet minulle kokonaisen uran firman jokapaikanhöylänä. Nimellisesti olisin assari, käytännössä tekisin kaikkea messuständien rakentamisesta siellä esiintymiseen, mainoskampanjoiden suunnittelusta asiakaspalautteiden hankkimiseen.
- Luuletteko te, että mä osaan kaikkea tollasta, kysyin pöyristyneenä.
- No ei kai tossa mitään ollut, mistä ei maalaisjärjellä ja puhelimella selviä, Jarkko lausahti. Täällä työympyröissä hän ei enää näyttänyt niin eksyneeltä nörtiltä kuin etelässä, tai näytti kyllä, muttei kuulostanut. Kai se oli ymmärrettävää, jos hän oli koko yrityksen omasta päästään rakentanut. Tunsin hiukkasen kunnioitusta, mutta sanoin:
- Miten puhelimella rakennetaan messuständi?
- Sillä soitetaan jostakin apumiehiä, ellei sulla vasara pysy kädessä.
Asia selkeni ja kun kuulin, mitä he olivat ajatelleet maksaa minulle, en enää tarvinnut miettimisaikaa. Se ei ollut ihan tuplaten kirjastonhoitajan palkkani, mutta niin hyvä, etten voinut muuta kuin suostua ja hihkua mielessäni. Pahinta, mitä voisi sattua, olisi, että he joutuisivat antamaan minulle potkut, mutta kai minä siihen mennessä olisin ainakin parin kuukauden palkan ehtinyt ansaita. Todennäköisesti enemmänkin. Mielestäni minulla oli maalaisjärkeä ihan riittämiin.

Sitä aamua muistelin, kun keräsin rohkeutta ilmoittaakseni lapsille, että halusin heidän tapaavan jonkun.
- Sulla on joku mies, Tellu älähti syyttävästi.
- Niin, myönsin ja tuntui ihanalta sanoa se ääneen, vaikka terästäydyinkin ottamaan vastaan kolmannen asteen kuulustelun. Mutta sellaista ei tullutkaan.
- Asuuko se meidän kanssa? Teppo kysyi.
- Ei. Sillä on oma asunto.
- Okei, he sanoivat ja asia oli sillä kuitattu. Rudi tuli kylään tuomisinaan läjä pizzalaatikoita, jotka tuoksuivat huumaavilta ja vaikka minä olin epäillyt, ettei lapsiani voisi lahjoa ruoalla kuin koiranpentuja, se taisi toimia.

Sitä aamua muistelin silloinkin, kun autoin vapun alla Miaa pakkaamaan. Emme olleet riidelleet tai kyllästyneet toisiimme, itse asiassa minulla oli jo kova ikävä häntä, vaikkei hän vielä ollut paria metriä kauempana. Jokke oli kuitenkin niin tarmokkaasti hänen jäljillään, että Mia oli päättänyt häipyä kaupungista vähäksi aikaa. Hän siirtyi työpaikkansa Turun konttoriin äitiyslomasijaiseksi.
- Teilläkin on sitten paremmin tilaa, kun sulla on lapsiviikko, hän sanoi. – Ja kesällä tuut mun luokse kylään, Turku on ihana kesäkaupunki.
- Tietysti mä tulen, lupasin.

Siinä vaiheessa Rudikin oli jo kaukana. Timillä ei enää ollut ollut töitä hänelle, joten hän oli napannut kiinni uudesta tilaisuudesta ja lähtenyt Stavangeriin. Tuosta noin vaan. Minä olin luullut saavani sydänkohtauksen, kun hän oli kertonut minulle, ja sitten olin halunnut läimiä häntä korville paistinpannulla tai jollain sentapaisella välineellä, mutta hän ei ollut ymmärtänyt tunteitani ollenkaan.
- Ei siellä tehdä työtä vuorotta, tai tehdään, mutta sitten ollaan vuorotta vapaalla. Palkka on jotain ihan järjetöntä. Mä tulen lentelemään tänne sun luokse vähän väliä!
Tietysti totuin ajatukseen, kun se tuolla tavalla minulle esitettiin ja siinä vaiheessa kevättä Rudi oli jo kerran käynyt lomalla. Oli ollut niin suloista tavata eron jälkeen, että olin leppynyt hänelle. Loppujenlopuksi olin jo oppinut tuntemaan hänet aika hyvin. Ellei hän olisi keksinyt häipyä Norjaan, hän olisi häipynyt jonnekin muualle, ehkä jopa kokonaan.

- Nyt tässä taitaa olla kaikki, Mia sanoi katsellen ympärilleen. Kaksi matkalaukkua ja iso urheilukassi, enempää muuttokuormaa hän ei aikonut ottaa. Hänen vuokra-asuntonsa Turussa oli kalustettu ja sieltä oli paljon lyhyempi matka hakemaan jotain kuin Norjasta.
- Te kaikki sen kun lähdette, minä vaan jään, huokaisin.
- No lähdithän itsekin. Okei, Espoosta Helsinkiin on vähän lyhyempi matka kuin Turkuun tai Norjaan, mutta lähtö se oli sekin.

Ymmärsin, että hän oli oikeassa. Eikä se matka niin kauhean lyhyt ollut ollut, ei ajassa eikä tapahtumissa mitattuna.
- Mä lähden nyt menemään, Mia sanoi ja halasimme hyvästiksi pyyhkien molemmat salaa silmäkulmiamme sen jälkeen.
- Aja varovasti, sanoin.
- Tietysti. Soitellaan illalla.

Asunto tuntui järkyttävän isolta ja hiljaiselta hänen mentyään, mutta se ei ollut sittenkään huono tunne. Se tuntui vapaudelta, suoranaiselta ylellisyydeltä. Hain jääkaapista lasillisen valkoviiniä ja istuin pitkin pituuttani sohvalle sen kanssa. Yksi lasillinen tälle uudelle elämänvaiheelleni, sitten silittäisin huomiset vaatteeni. Viettäisin vappuaattoni emännöimällä töissä joukkoa japanilaisia liikemiehiä, jotka olivat tulleet ihmettelemään Jarkon uusimpia innovaatioita. Sen jälkeen lähtisimme Mirjan kanssa katsomaan Mantan lakitusta. Hän aikoi houkutella Jarkonkin mukaan, mutta olin valmis lyömään vetoa siitä, ettei tämä onnistuisi. Seuraavalla viikolla tulisivat lapset ja sitten olisikin enää pari viikkoa Rudin seuraavaan vapaaseen. Ei tässä oikeastaan ollut valittamista. Ei ollenkaan.

Lähettäjä: :) 
Päivämäärä:   16.9.15 20:42:05

Kaikki vaan loppuu :/

Lähettäjä: Figaron_haamu ek 
Päivämäärä:   16.9.15 21:00:24

Hyvä, että Unikko löysi onnen :) tuli oikein hyvä mieli tästä lopusta!

Lähettäjä: tölkki 
Päivämäärä:   17.9.15 18:06:56

Muuten hyvä, mutta tästä puuttui se, kun Olli tukehtuu pullaansa =D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   17.9.15 18:56:30

Jotain pitää jättää teidän omankin mielikuvituksen varaan :D

Lähettäjä: Campsu 
Päivämäärä:   18.9.15 12:08:47

Äh, tämä tarina tuntui loppuvan ennen kun kerkesi kunnolla alkaakkaan. Ei kyllä vedä millään vertoja Mustaojalaisille! Toivottavasti kirjotat niistä taas lisää, niitä kun ei voita mikään. :)

Lähettäjä: Jau 
Päivämäärä:   18.9.15 12:10:19

Plääh. Mä en olis toivonut Unikolle onnellista loppua.

Lähettäjä: Rai 
Päivämäärä:   22.9.15 23:17:17

Oliko uutta tarinaa tulossa? Ja onko jessiveskuja tulossa kirjaksi? Henriikan tarinat ovat vähiten suosikkejani, vaikka on ne pari kertaa tullut luettua ennen kirjaakin.

Kieltämättä näitä lukee paljon mieluummin netistä kuin kirjana, ehkä se on vain tottumiskysymys. Luen paljon kirjoja muuten, mutta läppäri on paljon kevyempi, en edes tajunnut, että ihan vain Henriikat ovat noin tuhottoman monisivuinen tarina! Tuossa kirjassahan ei edes ole loppuosaa, jossa Henriikka muuttuu siedettävemmäksi :P

Hauska on muuten ollut bongata kohtia jotka on "sensuroitu" kirjasta :) On varmasti ollut tekeminen tuon oikolukemisessa!

Kiitos tarinoista ja lisää odotellaan kovasti!

Lähettäjä: Sennnu_w 
Päivämäärä:   23.9.15 12:14:23

:) Kiitos kommentista!

Mulla oli jonkinlainen aavistus siitä, miten paljon enemmän oikeaa painotilaa sivu wordissa vois viedä, mutta kyllä mä yllätyin silti, että pelkkä pikku Henriikka piti panna kahtia ja suurentaa siltikin vielä sivukokoa... se on kuitenkin vain ehkä kymmenes- tai kahdeskymmenesosa tästä kaikesta. Jos mä joskus jaksan aloittaa jessiveskuja niin niistä kyllä raakkautuu pois aika paljon enemmän...

Uusi pikku juttu on tekeillä, mutta haluan sitä enemmän valmiiksi, ennen kuin alan laittaa tänne mitään!