|
Lähettäjä: Sennnu
Päivämäärä: 19.9.14 20:26:43
Jackets voi lakata kihisemästä sitten :D
---------------------
Tässä odotellessa Olli ja lapset olivat muuttuneet etiäisistä taas lihaksi ja vereksi ja erittäin läsnä oleviksi. Myös tietokone oli kovasti läsnä, se oli kuin viides perheenjäsen ja eräänä iltana kotiin tullessani se oli saanut aikaan perheriidan. Tai Ollin syytä se nyt ihan oikeasti oli. Hän oli hommannut taas yhden ihmeellisen vehkeen. Olin oppinut inhoamaan tietokonekaupan muovikasseja ja sellainen lepatteli taas olohuoneen kynnyksellä.
- Miks lattialla on tämmösiä, kivahdin ja kumarruin poimimaan sen, mutta ei minua huomattu, kun Tellu piti ääntä ja polki jalkaa.
- Te ette voi tehdä mulle tämmöstä! Se ei oo reilua! hän huusi.
- Eihän tässä nyt siitä ole kysymys, Olli yritti rauhoittaa tilannetta. Teppo istui tietokonepöydän ääressä ja katseli toisesta toiseen.
- Mikä ei ole reilua? tiedustelin, sillä en voinut ymmärtää, millainen kapistus olisi voinut saada Tellun noin tolaltaan.
- Noi meinaa pistää tietokoneen kiinni puhelimeen! Se pitää puhelinta varattuna vaikka tuntikausia – mä tiedän, Leenan veljellä on ja se vaan piipittää siellä, kun yrittää soittaa! Mä haluan oman puhelimen! Mä en voi elää ilman puhelinta!
Ymmärsin ja jaoin hänen huolensa, vaikkakin vähän eri syistä. Tiesin, mikä oli modeemi ja tiesin, mitä se saattoi tehdä puhelinlaskulle, joskin tuskin mikään sitä kauhean paljon enempää saisi kartutettua kuin Tellu. Enemmän minua suututti se, miten miesväellä ei ollut enää mitään muuta keskipistettä elämässään kuin kone. Olin varma, ettei se ollut Tepolle hyväksi.
- Sähän voit aina lainata isän kännykkää, jos tietokone käyttää puhelinta, ehdotin, ennen kuin ehdin harkita, kannattaisiko minun ottaa kantaa ellei olisi pakko.
- Haa! Niin mä teenkin! Siinäs kuulit! Tellu huudahti voitonriemuisesti.
- Sä et koske mun työpuhelimeen, Olli jyrähti kulmat rypyssä ja arvasin, että hän piti ehdotusta pyhäinhäväistyksenä.
- Sitä paitsi sehän on sen mukana töissä päivisin, puuttui Teppo puheeseen.
- Sä et todellakaan istu täällä modeemilinjoilla iltapäivisin, ilmoitin minä, sillä minusta se oli kuin olisi antanut lapselle aseen. Tai luottokortin kuitenkin. Tepon naama venähti ja niin olin tullut vedetyksi mukaan soppaan. En tiennyt, mitä Olli oikein oli ajatellut ja mihin hän kuvitteli pojan tarvitsevan modeemiyhteyttä, mutta johonkin suunnitelmaan olin nyt laittanut kapuloita pinnojen väliin.
Siitä seurasi lisää kovaäänistä taistelua tytöt vastaan pojat ja ajattelin, mikä onni oli, ettemme asuneet kerrostalossa. Lopulta onnistuin hiljentämään loput osapuolet.
- Nyt riittää tää mekastus. Me aikuiset keskustellaan tää asia loppuun asti.
- Miksei meitä kuunnella? Teppo tuohtui.
- Koska te olette lapsia ja me elätetään teidät ja siksi meillä on määräysvalta, ilmoitin. Sekään ei tietenkään ollut oikein ja reilua, sen näki hänen ilmeestään, mutta en aikonut jatkaa tappelua koko iltaa.
Me aikuiset palasimme aiheeseen nukkumaan mennessä. Naistenlehdissä kyllä neuvottiin, että makuuhuone ei ollut oikea paikka riidellä, mutta se oli ainoa mahdollisuus tänä iltana, kun lapset, poikkeuksellisesti Tellukin, sinnittelivät olohuoneessa katsomassa televisiota. Lokakuussa ei enää keli houkutellut notkumaan ulkona kavereiden kanssa kaikkia iltoja.
- Yritätkö sä oikein tarkotuksella tehdä Teposta jonkun kyttyräselkäisen kummajaisen, joka ei enää poistu tosta koneen äärestä? aloitin diplomaattisesti.
- Ai koska mä ostin modeemin. Sattumalta mä tarvitsen sitä itse, Olli ilmoitti loukkaantuneena.
- Ai, mihin?
- Sähköposteihin.
- Jännä juttu, että mulle riittää sähköposti töissä, tuumasin.
- Mihin sä sitä kotona tarvitsisitkaan? Varmaan sen kautta ei voi pyyhkiä pölyjä kirjoista.
Se oli ilkeästi sanottu ja Olli ei yleensä ollut ilkeä, joten katsoin häntä ihmeissäni.
- Noinko vähän sä arvostat mun työtäni?
- Mitä siinä on arvostettavaa? Sä et tee mitään, mihin ei pystyisi lapsikin.
- Se ei kai ole sulta pois, jos mun lapsellinen työpanos jollekulle kerran kelpaa, sanoin loukkaantuneena.
- Ja lapsellista korvausta vastaan.
- Jos sä et olisi paukauttanut mua paksuksi niin mäkin olisin voinut ehkä opiskella ja tulla joksikin ja saada parempaa palkkaa kuin sinä, vastasin sydämistyneenä.
- En mä muistaakseni sua pakottanut!
Mieleeni välähti muistoja niiltä ajoilta. Ei, ei hän ollut minua raiskannut, mutta hyvin päättäväistä painostusta muistin. Muistin myös, miten en ollut halunnut näyttää, että se vaivasi minua. Olin halunnut vaikuttaa aikuiselta ja kokeneelta joten kyllä. Olin kyllä ihan itsekin osasyyllinen Telluun. Mutta Ollissa oli joka tapauksessa nyt jotakin kummallista. Harkitsin kysyä, oliko hänellä kuukautiset, mutta se olisi saanut ainakin minut raivopääksi, joten se ei ehkä olisi viisasta. Mikähän olisi sopivan korrekti tapa tiedustella samaa?
En ehtinyt keksiä mitään, kun Olli jo jatkoi.
- Mä en ymmärrä, miten sulla ei ole yhtään kunnianhimoa. Sä olisit voinut kouluttautua vaikka työn ohessa eteenpäin, mutta sä vaan jökötät samoissa ympyröissä kuin missä sä alotit vuosikausia sitten. Sitä mä yritän nyt opettaa Tepolle – että ihminen voi oppia uusia asioita. Ja maailma muuttuu. Sille tulee vielä olemaan kauheasti hyötyä sitä, että se osaa käyttää tietokonetta.
- Luuletko sä, ettei koululainen tiedä, että uusia asioita opitaan? tiuskaisin.
- Mutta mä yritänkin saada sen kiinnostumaan siitä – oppimisesta. Ja mä olen onnistunutkin päätellen siitä, miten innoissaan se nyt on. Toisin kuin Tellu, joka ei koenumeroista päätellen ajattele enää mitään muuta kuin poikia ja uusia vaatteita ja ripsivärejä.
Tunsin itseni kauhean huonoksi ihmiseksi. Kaikki, mitä Olli sanoi, osui. Minulla ei ollut ollut mitään tarvetta pyrkiä joksikin muuksi kuin mitä olin, eipä sillä, että se olisi välttämättä onnistunutkaan. Ensin Olli oli opiskellut, sitten oli ollut iso asuntolaina, ei siinä juolahtanut mieleenkään heittäytyä lukemaan. Töissä tietysti olisin voinut yrittää jotain, mutta olin ollut ihan tyytyväinen pieneen omaan sarkaani. Ainakin se oli minun. Ja tyttärenikin oli pilalla, mikä epäilemättä oli myös minun syytäni. Minähän hänen roolimallinsa olin ripsiväreineni.
- Mä en tiennytkään, että sä arvostat mua noin vähän, sanoin pienellä äänellä, sillä se tässä oli se asia, joka yllätti ja kirveli. Jotenkin olin aina luullut hänen rakastavan minua ehdoitta, kun hän oli kerran niin päättäväisesti ominut minut jo koulunpenkiltä.
- Äh, en mä sitä tarkota, Olli sanoi ja hänen äänensävynsä oli muuttunut suorastaan lepytteleväksi. – Mutta luuletko sä, että mulla on helppoa, kun sä olet muuttunut viime aikoina tommoseksi?
Pyhä puistatus, mitä hän tarkoitti? Oliko Olli sittenkin huomannut, että olin muuttunut ihminen? Mutta hänen viime aikansa ulottuikin kauemmaksi kuin luokkakokoukseen asti. En kohdellut lapsia tasapuolisesti, koska harrastin vain Tellun kanssa. Ja enkö ollutkin aika itsekäs, kun ajattelin vain omaa hauskuuttani ja harrastustani sen jälkeen, kun Tellu ei enää halunnut ratsastaa? Puhumattakaan siitä, miten tuhlaavainen olin. Olli osasi mainita pennilleen sen summan, jonka olin kuluttanut omiin vaatteisiini silloin, kun Niina oli yllyttänyt minut shoppailemaan.
- Mistä sä sen tiedät? älähdin.
- Mä kävin läpi sun tiliotteita yhtenä päivänä.
- Teit mitä?
- No kun sähkölaskusta tuli muistutus. Mä luulin, että sä sanoit maksaneesi sen.
Saattoi olla, että olin sanonut, saattoi olla, etten ollut. En aina kuunnellut Ollia, kun myöntävällä muminalla selvisi tilanteesta. Mutta se ei oikeuttanut pankkiasioideni urkkimista, ei ikinä! Ja taas yksi syyllinen jymähdys, kun mietin, oliko hän nähnyt minun ostaneen uusia alusvaatteita. Mutta ei tiliotteessa tietenkään lukisi ”seksikkäitä rintaliivejä”.
- Vai niin, sanoin ja suuni tuntui kuivalta. Miten valaiseva tämä pikku keskustelu olikaan ollut. Olin huono ja halveksuttava, tuhlaavainen ja itsekäs. Olli ei tietenkään lukenut naistenlehtiä, sillä hän oli tehnyt virheen, josta niissä usein varoiteltiin. Jos hän olisi sanonut asian niin, että häntä harmitti, kun en ollut koskaan halunnut kehittää kykyjäni, tai että mahdoinkohan käyttää liikaa vähistä rahoistani vaatteisiini ja ratsastukseeni, en olisi nyt tuntenut tällaista vihaa. Mutta tiliotteiden lukeminen olisi suututtanut minut joka tapauksessa. Se tarkoitti, ettei minulla ollut kummoistakaan ihmisarvoa hänen silmissään.
|