|
Lähettäjä: Sennnu
Päivämäärä: 9.6.10 18:52:06
Heipsan teitille.
Ei jaksanu eilen harkitakaan koneen avaamista. Hyvin olette näemmä huvittaneet itsejänne sillä välin :D
------------
Itsekäs Anni ei kuitenkaan ollut. Kun hän isänsä kanssa oli käynyt ostamassa sievän punaisen fiiatin, hän suorastaan tyrkytti sitä minunkin käyttööni ihan koska vain. Mutta enhän minä tarvinnut sitä muuta kuin tallimatkoihin silloin, kun kävin Annin puolesta ratsastamassa Kodiakilla, ja silloin minä käsittääkseni tein hänelle palveluksen, joten se oli vain oikein ja kohtuullista. Olin toistuvasti sanonut, että hänen pitäisi etsiä Kodille joku oikein maksava vuokraaja, jolloin hän saisi helpotusta tallivuokraan – ”no ei tarvii, porukat maksaa” – tai ainakin bensakuluihin.
Juhana oli ihanan ymmärtäväinen sen suhteen, että halusin viikonloppuisin käydä kotona ratsastamassa ja että autoin Annia, mutta itse ratsastamisesta hän ei kyllä ymmärtänyt mitään. Hän oli niin pihalla, etten viitsinyt edes yrittää saada häntä kärryille. Hän oli suunnilleen sitä mieltä, että Anni ja minä olimme jotenkin jämähtäneen teini-ikään, vaikka olimme jo niin isoja, että saatoimme saada oikeita poikaystäviä halailtaviksemme. En tiennyt itkeäkö vai nauraako moista, mutta ajattelin, että ehkä hän pääsisi jyvälle, kun veisin hänet Mustaojalle. Se hetki ei ollut vielä tullut. Tapasimme niin paljon viikolla, että pidin mielelläni viikonloput lomaa Juhanastakin. Joka ilta meillä oli treffit, olin sitten tulossa töistä tai tallilta, ja silloinkin, jos joskus harvoin en mennyt minnekään koulun jälkeen.
Jos Juhana ei ollutkaan tavannut minun vanhempiani, tai vanhempieni sijaisia, olin minä jo käynyt hänen äidillään, veljellään ja parhaimpien kavereidensa luona. Olin vähän säpsähtänyt sitä seikkaa, että Juhanan äiti asuikin hänen naapurissaan. Okei, hän oli sanonut saaneensa asunnon samasta talosta, ja olihan naapuriasuntokin samaa taloa. Jotenkin minulle vaan tuli sama vähän vieroksuva olo kuin silloin, kun olin ensimmäistä kertaa käynyt Juhanan luona ja huomannut hänen asuntonsa muistuttavan mummonmökkiä.
Juhanan äiti oli nimeltään Mailis ja hän oli kyllä ihan mukava. Minua oli tietenkin jännittänyt ihan järjettömästi mennä näytille Juhanan tyttöystävänä, mutta ei Mailis ollut ollenkaan katsonut minua vinoon. En sano, että hän olisi avosylin toivottanut minut tervetulleeksi perheeseen, mutta hän tarjosi kahvia ja korvapuusteja ja tenttasi minua tavalla, joka sai minut puhumaan enemmänkin kuin mitä oli kysytty. Tai sitten se johtui Juhanasta, joka istui samassa kahvipöydässä melko hiljaisena paitsi milloin hyppäsi pystyyn, kun oli muistanut entisestä huoneestaan jotain, mitä piti hakea mukaan ja viedä naapuriin.
- Mun äiti on kuollut, kun mä olin pieni, mutta se sairasteli jo ennen sitä niin, että mä olen asunut melkein vauvasta mun siskon luona, kerroin ja Mailis oli suunnattoman kiinnostunut.
- Oletko sä raukka orpolapsi? hän kysyi.
- Ei, mun isä on elossa vieläkin, mutta me ei juurikaan pidetä yhteyttä.
- Mutta miksi ihmeessä?
- Ei sitä oo koskaan tuntunut kiinnostavan, sanoin ja kohautin olkapäitäni. Yritin sillä pistää pisteen sille keskustelunaiheelle ja osoittaa, ettei sillä ollut minulle merkitystä, mutta kumma kyllä se jäikin pörräämään omaan mieleeni. Minulla oli isä. Tiesin, että Miila piti häneen yhteyttä. Kyllä kai minunkin pitäisi – minulla oli vain mielikuvia jostain hyvin kaukaa, useampien vuosien takaa.
- Ja mitäs suunnitelmia teillä muuten on? Mailis jatkoi.
- Siis millä saralla? kysyin varovasti.
- No, aiotteko te muuttaa yhteen? Mennä kihloihin?
- Ei me olla semmosista vielä puhuttu! sanoin tyrmistyneenä. – Eihän me olla tunnettu vielä kahta kuukautta!
Juhana ei sanonut siihen mitään, mutta kun siirryimme hänen luokseen, hän veti minut viereensä sängyn päälle. Siinä me yleensäkin istuimme, tai makailimme, sillä sen lisäksi ainoat istuimet olivat pöydän ääressä.
- Pitäiskö meidän puhua? hän kysyi.
- Mistä? kysyin. Se kuulosti enteelliseltä. Se kuulosti rukkasilta, lemppaukselta, erolta. Mutta Juhana sanoikin:
- No vaikka kihloista.
Tunne, joka oli ehtinyt pari sekuntia kivistää vatsassani ja nostaa niskakarvat pystyyn vaihtoi väriä lämpimän vaaleanpunaiseksi.
- Liian aikasta, sanoin voimatta pidättää hymyä.
- Miksi ihmeessä? Mitä sitä aikailemaan? Juhana hymyili ja pyöritti niskahiuksiani niin, että kylmät väreet menivät pitkin selkääni.
- En mä tunne sua vielä tarpeeksi hyvin, että tietäsin, haluanko mä mennä sun kanssa kihloihin, puuskahdin.
- Mä ainakin tiedän, mä rakastan sua, Juhana sanoi.
Minä olin äimistynyt. Tietysti olin ollut melko varma siitä, että hän piti minusta, mutta että noin paljon?
- Tietysti mäkin rakastan sua, sanoin, kun en muutakaan keksinyt. Se oli pikkuisen liioiteltua, mutta ei tuohon oikein voinut toisinkaan vastata. Ja ehkä se oli tottakin. Ainakin pidin hänestä enemmän kuin kenestäkään muusta niin sanotusta poikaystävästäni Arskaa lukuun ottamatta, eikä häntä laskettu. Olin jo käsitellyt hänet, todennut ihanansuloiseksi muistoksi, käärinyt kelmuun ja lokeroinut jonnekin, mistä ehkä vanhana mummona kaivelisin hänet esiin, kun tahtoisin muistella nuoruuttani. Ehkäpä tämä olikin sitä oikeaa aikuisten rakkautta, enkä vain osannut tunnistaa sitä. Juhana ainakin ilahtui sanoistani kovasti ja rutisti minua.
- Se on pääasia. Haluaisitko sä jäädä tänne yöksi?
Hän oli kysynyt sitä monesti ja yhtä monesti olin kieltäytynyt. Minua ei ollenkaan huvittanut ajatella, että nousisin ennen kuutta, kuten hänkin, ja ajatus nukkumaan jäämisestä yksin oli ollut jotenkin vieras. Eihän tämä minun kotini ollut. Tänään tuntui kuitenkin toisenlaiselta.
- Miten me sovitaan tähän? kysyin asiallisesti.
- Kokeillaan, Juhana sanoi ja kellistyi pitkäkseen. Minä seurasin perässä ja totesin, että selkäni ja reunan väliin jäi hyvinkin kämmenenleveys, kun olimme sylikkäin. – Tätä voi kyllä vähän levittää, hän jatkoi.
- No ehkä sitten, lupasin.
- Levitetään se heti ja löhöillään, Juhana ehdotti.
- Okei.
Juhanan sänky paljastui omituiseksi vanhaksi hetekaksi, jonka reunaan sai kolmisenkymmentä senttiä lisätilaa. Hänen patjansa ei kylläkään ollut ihan niin leveä, joten asettelimme sen jatkeeksi riviin koristetyynyjä, jotka normaalisti asuivat sängyn päällä.
- Noi ei tuu pysymään tossa edes puoleen yöhön, ennustin.
- Meinaatko sä, että meillä on niin villiä menoa?
- Mä meinaan, että ne lentää vastapäiseen seinään heti, kun mä käännän kylkeä, sanoin välittämättä hänen vihjauksestaan. – Mun täytyy kai lainata sun hammasharjaa. Ja onko sulla lainata mulle T-paitaa? Mä en tullut pakanneeksi yöpukua.
- Tietysti on. Jos sä haluat.
|