Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   2.11.09 19:05:03

Jahas, täytitte sit topicin sillä aikaa kun mä olin tallilla.
Edellinen
---------------------

Lauantai-aamuna rakensin tytöille esteradan, ihan niin kuin olin luvannutkin. Minä en ollut mikään asiantuntija mihinkään ratsastukseen liittyvässä, toisin kuin Vesku, mutta pidin hyppäämisestä ja on mahdollisuuksien rajoissa, että osasin siinä neuvoa lapsia paremmin. Ainakin niin tytöt kuin ponit nauttivat.
- Hyppyytetäänkö me pikkutyttöjäkin? kysyin, kun ponit alkoivat näyttää väsyneiltä, ja kuikin ympärilleni nähdäkseni, missä Sarri ja Sunna olivat.
- Ne meni majaansa, ilmoitti Vesku ja tuli auttamana minua esteiden pois raivaamisessa, vaikka minua poltteli itseänikin päästä vähän loikkimaan. En kuitenkaan ollut raaskinut sanoa Leksalle, että hoitelisin itse Nikin tänään. Sitä paitsi minun piti mennä kokkaamaan.

Hanna tuli yllättäen miehensä kanssa eikä yksin. Hänen elämäntapansa tuntien olin ollut hämmästynyt, kun hän oli mennä paukauttanut naimisiin, mutta eipä avioliitto ollut niitä mitenkään kai muuttanut.
- Se oli varmaan jonkinlainen liikesopimus, oli Vesku arvellut, kun Hanna ei ollut edes yrittänyt peitellä miesystäviensä alati etenevää kavalkadia Kaitsusta huolimatta. Siltä se kyllä näyttikin. Heillä ei ollut edes yhteistä asuntoa ja Kaitsu vietti aikansa suureksi osaksi ulkomailla. En tiennyt, oliko hänellä jotain matkustamista vaativia bisneksiä, vai huvitteliko hän vain purjehtimalla maapalloa vuoroin myötäpäivään ja sitten vaihteen vuoksi vastapäivään. Joka tapauksessa hän oli erinomaisen karismaattinen mieshenkilö ja minulla oli aavistus, että jos Hanna ketään, ehkä lukuun ottamatta vanhempiaan, hiukkaakaan rakasti, oli se Kaitsu. Olin muutaman kerran saanut kiinni sellaisen ilmeen hänen kasvoiltaan.

- Miten ihmeessä meille suodaan tämmönen kunnia? kysyin ja kävelin Hannan ohi antamaan Kaitsulle suukon poskelle.
- Mulla oli hyvää aikaa, enkä mä ole käynyt täällä vuosiin, mies vastasi ja palautti suukon kummallekin poskelleni.
- Tule sisään, sä voit pitää mulle seuraa, kun mä teen ruokaa. Tuskin sä haluat seistä pölyisen kentän laidalla katselemassa ratsastusta? Sen näkee keittiön ikkunastakin, sanoin ja tartuin häntä käsivarresta.
- Päivää, Jessi! sanoi Hanna kovalla äänellä, kun ohitimme hänet ja kaksoset, jotka myös olivat rynnänneet tervehtimään ja roikkuivat nyt hänen kummassakin kädessään. Jerry oli tallissa harjaamassa Mustia ja Danni ja Alissa, jotka pieninä olivat palvoneet kaunista kummitätiä samoin kuin kaksoset nyt, olivat jossain teillä tietymättömillä. Heidän suhtautumisensa Hannaan oli hiukan viilennyt Jerryn kasvaessa ja kun he olivat ruvenneet huomaamaan, että Hanna tosiaan katsoi olevansa Jerryn kummitäti eikä heidän kaikkien yhteinen.
- Ai niin, säkin tulit, sanoin ja pysähdyin vastahakoista teeskennellen. – Hei Hanna.
Minun oli vaikea pysyä ihan vakavana, kun Hanna irvisti minulle huvittuneena ja varsinkin, kun Vesku mulkoili minua. Kunhan pääsisimme kahden kesken, hän naputtaisi minulle siitä, että olin epäkohtelias osakkaallemme. Ihastuttava leikki.

Vein Kaitsun keittiöön Veskun viedessä Hannan tallille. Tarjosin hänelle juotavaa ja sitten pistin hänet kertomaan viimeisimmistä seikkailuistaan, kunnes olin saanut lihapadan uuniin ja salaatin tehtyä. Siinä vaiheessa minuakin alkoi kiinnostaa, mitä Hanna sanoisi Jerrystä. Kurkin Kaitsun olkapään yli ikkunasta pihalle, kunnes hän ehdotti, että siirtyisimme sinne kokonaan.
- Mennään vaan, sanoin helpottuneena.

Harvinaista kyllä, pääsimme Hannan kanssa ihan kahdenkin juttusille, kun Vesku kiskoi Kaitsun katsomaan uuden varsomistallimme ihmeellisyyksiä. Hanna oli sen jo nähnyt montakin kertaa, joten hän katseli ennemmin varsoja.
- Millä sä ratsastat nyt? hän kysyi, kun nojailimme pihaton aitoihin.
- En mä ole pariin viikkoon ratsastanut millään. Leksa ratsastaa Nikillä ja Irkku on vielä liian pieni ja Daisya mä en vielä vähään aikaan raaski ottaa varsalomalta.
- Entäs Veskun hevoset?
- Se on lomalla, se ehtii ihan hyvin liikuttaa molemmat, Djangon ja Kaoman.
- Jaa. No. Kai siitäkin hommasta on välillä kiva pitää lomaa, Hanna sanoi epäillen.
- Oletko sä viettänyt yhtäkään hevosetonta päivää viimeseen kuuteenkymmeneen vuoteen? kysyin. Hanna ei tietenkään ollut vielä kuuttakymmentä, mutta tein mielelläni numeron siitä, että hän oli minua vanhempi.
- Mikäs sua risoo? hän kysyi ja katseli minua nenäänsä pitkin. – Meneekö teillä huonosti sängyssä?

Nielaisin tyhjää. Olin yrittänyt murjaista viattoman vitsin, olkoonkin, että huonon, ja Hanna oli vastannut iskulla vyön alle. Niin hän tosin aina teki, annoin minä aihetta tai en.
- Mistä sä niin päättelet? heitin takaisin.
- Sä näytät siltä. Te näytätte molemmat siltä.
Hän ei voinut nähdä päällepäin. Eihän?
- Onko Vesku valittanu sulle? kysyin epäluuloisena välittämättä siitä, että kysymykseni paljasti kaiken.
- Mä luulen, että se ei kertoisi mulle, vaikka sä kiduttaisit sitä tekemällä öisin ristipistoja sen selkänahkaan, Hanna sanoi ja katsoi minua tutkivasti. – Mikä mättää?
- Ei kai mikään, tai en mä tiedä. Mua ei vaan kiinnosta, tunnustin ja kohautin vihaisesti harteitani.
- Nomutta. Sä tarvitset vaihtelua. Hommaa joku kiva pikku kesäpoju, kyllä se siitä sitten.

Minä tarvitsin vaihtelua ja tiedostin sen itsekin tuskallisen tarkasti. En kuitenkaan tuontapaista vaihtelua.
- Me ei harrasteta syrjähyppyjä. Se ei kuulu meidän arvomaailmaan, tokaisin, vaikka arvasin, että sanavalintani joutuisi Hannan pilkan kohteeksi.
- Kuuluuko teidän arvomaailmaan sitten kärvistellä puutteessa? Vaikka voin mä toki aina Veskulle tarjota helpotusta.

Joskus olisin saattanut mottaista Hannaa vastaukseksi tuohon, eikä ajatus nyt suorastaan epämieluisalta tuntunut nytkään. Käytännölliseltä kyllä.
- No mieluummin sinä kuin joku muu, sanoin. Hannaan Vesku ei enää rakastuisi, siitä olin varma, ja vaikka meillä ei juuri nyt mennytkään kovin kaksisesti, en todellakaan halunnut hänen rakastuvan johonkuhun toiseen.
- Oho, oho! Nyt kuulostaa jo oikeasti kriisiltä, Hanna sanoi silmät laajentuen. Mutta silloin Vesku ja Kaitsu liittyivät seuraamme, ja juttu katkesi kuin kanan lento.

He jäivät syömään ja sen jälkeen saunomaankin, mitä ei usein tapahtunut.
- Ole sitten kunnolla, Vesku supatti minulle, kun valmistauduimme menemään saunaan, Hanna ja kaksoset ja minä. Kaksosten mielestä se oli ainoa oikea järjestys.
- Ainahan minä, sanoin hurskaasti. – Toivottavasti sä olet muistanut siivota saunan kun teit viikkosiivousta.
- Ihan totta. Ajattele, miten kivaa olisi, jos te voisitte olla Hannan kanssa ystäviä.
- Luuletko sä, että Hanna osaa olla kenenkään ystävä? kysyin. Jostain syystä en halunnut hänen tietävän, että me itse asiassa olimme ystäviä, joskin jollain aika merkillisellä tavalla.
- Niin, enpä kyllä, hän huokaisi.

- Oliko noi pakko ottaa mukaan? Hanna kysyi puoliääneen, kun muksut riipivät vaatteet päältään ja vilistivät lauteille meidän riisuessamme verkkaisempaan tahtiin.
- Ei ne viihdy siellä kuin viisi minuuttia, lupasin ja vilkuilin vinoon Hannan riisumista. Hän oli aina vaan laiha kuin elämänlanka, seikka, mistä olin aina ollut kateellinen. Nyt pääsin kuitenkin ilokseni toteamaan, ettei hän enää ollut mikään tyttönen. Grammaakaan läskiä hänessä ei ollut, mutta eivät nuo pelkät lihakset ja jänteetkään olleet erityisen pukevia.
- Itse olet, Hanna tiuskaisi, kun huomasi minun katselevan itseään ja nolostuin.
- Mitä niin?
- Läski ja rupsahtanut.
- Jestas. Mä olen just hyvä, nainen parhaassa iässä, ja sä et ole läskiä nähnytkään kuin pekonipizzassa, puuskahdin. Hanna nipisti vatsanahkaansa sormiensa väliin ja huokaisi, mutta jätti ulkonäkökeskustelun siihen ja meni suihkuun.

Tytöt jaksoivat viipyä lörpöttelemässä Hannan kanssa kymmenen minuuttia, mutta painuivat sitten pois. Minä kävin tarkistamassa, että he saivat hiuksensa kunnolla huuhdeltua ja palasin sitten löylyyn, kun he lähtivät kylpytakeissaan ylös.
- Mitä sä olet ajatellut tehdä? Hanna kysyi, kuin keskusteluamme ei olisikaan keskeytetty muutamaa tuntia aiemmin.
- Sinnitellä, kai.
- Vaikka sä näytät koko ajan siltä kuin sulla olisi tikkuja pérseessä?
- Kai se ohi menee. Ehkä mä keksin työpuolella jotain uutta. Kai kaikille joskus tulee huonompia vaiheita.
- Mä olen aina ajatellu, että silloin pannaan kaveri vaihtoon.
- Entäs Kaitsu? Te olette ollu yhdessä jo aika kauan, onko se muka ollut koko ajan pelkkää iloa ja riemua?
- Me ollaan enemmän erossa kuin yhdessä, Hanna huomautti.
- Se onkin hyvä tapa pysytellä hyvissä väleissä, naurahdin kuivasti. Siitä ei kuitenkaan ollut minulle apua. Vesku ja minä olimme rakentaneet elämämme sellaiseksi, että olimme molemmat sidottuja tähän tilaan, lapsiin, hevoslaumaan pihalla. Yhdelle ihmiselle niissä oli liikaa kannettavaa, totesin miljoonatta kertaa ja paukautin turhautuneena pääni seinään. Ihan sama miten minä yritin ajatella, aina päädyin siihen, että olin vankilassa.

Lähettäjä: Toi 
Päivämäärä:   2.11.09 20:10:15

Ajatella, että munkinkaltanen laiska lukija on tänne asti pysytellyt mukana :D
Huijui, kylläpä tolla Jessillä nyt on probleemaa kerrakseen kun alkaa tollaset ajatukset pyöriä mielessä. Aini ja Hanna on vaan kertakaikkisen ihana <3

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   3.11.09 10:13:48

Nää Jessin ja Hannan väliset keskustelut on kyllä ihan parasta :D miten sä Sennnu kirjoitat noi? Pitääkö miettiä paljon, vai tuleeko ne ihan sanailutyyliin mieleen?

Musta tuntuu et jos pitäis kirjottaa tollasta keskustelua niin ei kyllä tulis mitään mieleen, mut sit jos toisen kans sanailee ni tulee heti paljon värikkäämpiä kommentteja.

Onko sulla siellä joku toinen persoona, joka laukoo vastaan? ;)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   3.11.09 12:07:43

Haha, kyllä ne aika pitkälle tulee vaan, ihan niin kuin istuisin vieressä kuuntelemassa. Niin kuin noi muutkin. Ehkä mulla on ylimääräisiä henkilöitä päässäni...
----------
12. Lasten kisailua

Hanna ja Vesku aikoivat tosiaan pistää Jerryn kisaamaan Mustilla, helppo A seuraavana viikonloppuna. Minulla olisi ollut siihen paljonkin sanomista, mutta en sanonut mitään. Jerry ei ollut koskaan kisannut A:ta, hän oli mennyt vasta parhaimmillaan melko vakuuttavaa B:tä Villen kanssa. Okei, A:han oli ollut suunnitelmissa tällä kaudella, mutta he eivät olleet ehtineet vielä yhtään sellaista startata. Lisäksi minusta Mustia ei olisi pitänyt päästää tuollaiseen luokkaan. Se oli jumaliste suomenmestari, kisannut HIHSit ja pohjoismaiden mestaruudetkin. Mitä mahdollisuuksia kenelläkään muulla olisi?
- Sä tiedät, ettei se noin mene, Vesku sanoi minulle vihaisesti, kun minun oli kuitenkin pakko avata sanainen arkkuni. Hänelle vain, yön hiljaisuudessa, kun kukaan lapsista ei takuulla ollut kuulemassa. – Jerryä tässä kokeillaan eikä Mustia. Muistaako se radan, saako se sen pidettyä hanskassa. Se ei ole mikään pullaponi niin kuin Ville.
- Miksei se muistaisi rataa? Se ei ole ikinä unohtanut rataa.

Danni ja Alissakin olivat lähdössä koulukisoihin. Danni ei ollut ensin halunnut, hän olisi halunnut lähteä estekisoihin Sipooseen, mutta Alissa puhui hänet ympäri.
- Me ollaan harjoteltu niin paljon koulua nyt, kun Vesku on ollu lomalla, että olis hulluutta olla menemättä kisoihin, hän muistutti.
- Ja hävitään Jerrylle, Danni murisi.
- Ei me Jerrylle hävitä vaan Mustille, Alissa sanoi ja sillä kai sai Danninkin mukaan.

Vesku pakkasi kyytiinsä Mustin ja Rassen ja Ville tuli kuskaamaan kaimaponinsa ja Djangon. Leksaa ei tuntunut haittaavan niin paljon Villen tapaaminen kuin se, että Jinna oli tullut tyttöjen rippijuhliin. Yritin suhtautua siihen tyynesti, olihan selvä, että sen vanhemman kanssa, jonka luona enimmän aikaa asui, tuli eniten konflikteja ja kitkaa, mutta en minä voinut olla vähän loukkaantumatta Jinnan puolesta. Kisoissa Leksa kuitenkin hitsautui meidän porukkaamme, tyttöjen ja minun, kun Ville ja Vesku keskittyivät Jerryyn ennen luokan alkua. Sarri ja Sunna olivat vähän epätietoisia siitä, missä he haluaisivat olla, mutta jäivät pitelemään Rassea ja Villeä Dannin ja Alissan satuloidessa niitä. Sunna kurotti ja nyki minua paidanhelmasta ja arvasin hyvin, mitä sieltä oli tulossa.
- Koska me päästään kilpailemaan?

Danni kuuli sen ja sanoi vähän ylimielisesti:
- Sitten, kun te saatte ne ponit tekemään joskus jotain, niin kuin te haluatte! Minun teki mieli vähän ravistaa häntä. Okei, hän oli ollut melkein puolet nuorempi Sunnaa kilpaillessaan itse ensimmäisen kerran, mutta silloin asiat olivatkin olleet ihan toisin. Hänellä ja Alissalla oli ollut käytössään poni, joka oli ollut kullan arvoinen, kiltti ja opettavainen. Heillä oli myös puolellaan se etu, että he olivat ensimmäisiä eivätkä pahnanpohjimmaisia. Suoraan sanoen minua ei enää kauheasti jaksanut innostaa etsiä shettisten raviluokkia tai puomiluokkia Sarrille ja Sunnalle, eikä heitä Pipin tai Ipanan kanssa ehkä edes sellaisiin olisi voinut päästää. Niistä poneista ei ollut kisakentille eikä kotonakaan muuhun kuin ottamaan piloteiltaan luulot pois.

- Haluaisitteko te kilpailla? kysyin myötätuntoisesti, ja molemmat nyökkäsivät. Hitto. Asialle pitäisi tehdä jotain. Ei ollut yhtään sen enemmän oikein antaa kaksosten hölkyttää kotona itsepäisten lainaponien selässä, niin että he eivät oppineet muuta kuin rennosti putoamisen jalon taidon, kuin antaa pesueen ainoalle poikalapselle tallin paras hevonen ratsastettavaksi.
- Sitten te pääsette, lupasin yltiöpäisesti.
- Koska?
- Mä yritän parhaani, että vielä tänä kesänä, lupasin käsi sydämellä, sillä tiesin, että ensi kesä oli heidän mielestään käsittämättömän kaukana. Tosin minulla ei vielä ollut ajatustakaan siitä, miten. Vesku saisi auttaa ideoimaan. Se todennäköisesti tarkoittaisi Pipin ja Ipanan palauttamista Ullalle. Häneen olin tutustunut viitisen vuotta sitten yhdellä nettipalstalla, ja kun huumorintajumme oli tuntunut sopivan hyvin yhteen, olimme sitten tutustuneet oikeastikin. Hänellä oli pieni ratsastuskoulu Hyvinkäällä, ja pari vuotta sitten, kun Sarri ja Sunnakin olivat tosissaan alkaneet haluta ratsastaa, hän oli tarjoutunut lainaamaan meille ponit. Tosin hän ei ollut muistanut kertoa, miten mahdottoman itsepäisiä Pippi ja Ipana olivat. Nasti oli ollut ihan toisenlainen. Se ei ollut kertaakaan tahallaan tipauttanut ratsastajaansa ja sille olivat alle kouluikäiset Danni ja Alissa saaneet tehdä mitä vaan. Mutta jos luopuisimme niistä, niin mitä sitten niiden tilalle?

- Meidän pitäisi kai lähteä verryttelemään, Jerry menee jo! Alissa sanoi katkaisten ajatukseni. Hänen vuoronsa oli tänään ratsastaa Villellä, ja hän keikautti itsensä kevyesti kullanvärisen ponin selkään. Hän oli viitisen senttiä Dannia pidempi ja totesin, että ponissa ei ollut enää paljon kasvunvaraa hänellekään. Siinä olisi tietysti poni Sarrille ja Sunnalle. Heille se olisi sopivan kokoinen vielä pitkään, ja se ainakin oli hyvin koulutettu, vaikka olikin vähän jäärä ja ilkikurinen. Mutta mistä sitten Dannille ja Alissalle toinen ratsu? Vai olisiko meillä yksi poni isoille tytöille ja yksi pienille?

Äh, Vesku voisi ratkaista sen. Minä pistäisin hänen omatuntonsa ja oikeudenmukaisuutensa sellaiselle hiillokselle, että hän muistaisi, että taloudessa oli neljä tytärtä Jerryn lisäksi. Neljä ihanaa tytärtä.

Lähettäjä: Ruunikko 
Päivämäärä:   3.11.09 13:13:42

Eka!! <3 Up <3

Lähettäjä: Bambi 
Päivämäärä:   3.11.09 13:46:47

OI :)

Lähettäjä: flanelli 
Päivämäärä:   3.11.09 16:28:54

lisää vaan :)

Lähettäjä: Aqua 
Päivämäärä:   3.11.09 18:20:46

Ilmottaudun palanneeksi:P Meni jonkin aikaa ennen ku tajusin, et täällä on ihan uutta juttua=)

Lähettäjä: polli 
Päivämäärä:   4.11.09 16:59:20

nonii veskun silmät auki.. hankkikoot sitte estevalmentajan tytöille :P

Lähettäjä: Ruunikko 
Päivämäärä:   4.11.09 18:45:18

Jatkoo!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   4.11.09 18:51:03


Koska Vesku ja Ville näkyivät roikkuvan verryttelyalueen reunalla, minä menin Sarrin ja Sunnan kanssa varsinaiseen kisakatsomoon. Ei siellä kaivattaisi enempää neuvojia. Leksakin jäi seuraamaan verryttelyä, joten me saimme ihan tyttöjen kesken katsella ratsukoita. Heillä oli yllättävän hyvät hoksottimet. Olin jotenkin jumittunut pitämään heitä pienenpieninä, kun eivät he vielä kisanneet tai mitään, mutta kyllä he näkivät asioita. Kuunnellessani heidän huomioitaan tunsin entistä vahvemmin, että kisoihin heidän piti päästä. Kisoihin tai ainakin vakavasti ratsastamaan.

Alissa tuli meikäläisistä ensimmäisenä ja kuten tavallista, Villen saapuminen areenalle sai yleisön huokaamaan. Se olikin kuin satuponi. Emme ikinä raaskineet letittää sen harjaa edes koulukisoihin kuin ihan pikkuisen ylhäältä ja nytkin se lainehti kuin hopeanvalkoinen putous, kun se ravasi radalle. Sillä oli uskomattoman hienot liikkeet pikkuponiksi, mutta tuskinpa Hanna sitä muuten olisi ostanutkaan edes lahjaksi. Sillä oli myös oma, hyvin ailahtelevainen tahto, mutta ratsastettuaan sillä suurimman osan elämäänsä niin Danni kuin Alissakin osasivat aavistaa, milloin se aikoi jukuroida.

He ratsastivat melko kauniin radan, missä kaikki asiat olivat kohdallaan, ja Danni tuli heti seuraavana. Mietin, mitähän kisajärjestäjä oli ajatellut nähdessään Mustin nimen. Hän oli joka tapauksessa lykännyt sen ja Jerryn luokan viimeisiksi, ikään kuin pitääkseen jännitystä yllä. Siihen nähden Jerry oli kyllä lähtenyt verryttelemään suhteettoman aikaisin, mutta kaipa Vesku tiesi, mitä teki.

Danni ja Rasse tekivät myös hyvää työtä. Raistlin oli Villeä isompi poni, melkein ponimittojen rajoilla ja kauniin suklaanruskea. Se oli tasaisempi ja varmempi ratsu kaikin puolin kuin Ville, sillä se harvoin keksi omaa kivaa. Kotona se saattoi innostua mukaan johonkin Villen hullutukseen, mutta kisoissa se toimi lähes automaattisesti.
- Mä luulen, että Danni voittaa, sanoi Sunna mietteliäästi. Minä en olisi siinä kohden lähtenyt lyömään vetoa kumpaankaan suuntaan, ja Jerry ja Musti olivat vielä tulossa.

Jerryä ennen ratsasti onneksi pienikokoinen naisihminen isolla puoliverisellä, eikä hontelo poikani heidän jälkeensä näyttänyt Mustin selässä ihan hämähäkiltä, mutta kyllä heistä selvästi tuli mieleen, että siinä oli lapsi lainannut isänsä hevosen. Niin kuin olikin, tietysti. Molemmat näyttivät vähän epävarmoilta. Musti, joka oli lähes ensimmäistä kertaa elämässään radalla ilman Veskua, liikutteli korviaan kysyvästi ja Jerry puri alahuultaan. Mietin, mitä poika-paran päässä liikkui. Kuvitteliko hän, että hänen oli pakko ratsastaa kuin enkeli ja voittaa kaikki muut mennen tullen? Toivottavasti Vesku ei ollut ajanut häntä kuvittelemaan sellaista. Minäkin tajusin kunnolla vasta nyt heitä katsoessani, miten pahassa paikassa Jerry oikeasti oli.

Ori näytti epäröivän, lähteäkö ollenkaan liikkeelle tervehdyksen jälkeen, mutta lähti kuitenkin, ja se pieni onnistuminen sai selvästi Jerryn taas hengittämään, näin sen katsomoon asti. Minäkin uskalsin taas hengittää. Musti meni vähän kuin varpaillaan ja varoen, esittämättä sille ominaisia leiskuvia liikkeitä. Se olisi voinut olla mikä tahansa harrasteheppa.
- Jerry unohti voltin, ilmoitti Sarri. Kukaan muu sitä ei tainnut huomatakaan, tuomari ei viheltänyt ja he jatkoivat rataa. Keskiravikin oli vähän vaatimatonta, mutta pompotti silti ratsastajaa muutaman sentin irti satulasta joka askeleella ja laukkaosuuden alussa pojalta tipahtivat jalustimet jaloista ja minun teki mieli sulkea silmäni.
- Danni oli paras, päättivät kaksoset sylini yli ja nyökyttelivät toisilleen, kun Jerry ratsasti pois radalta.
- Mennään kysymään, mitä ne itse arvelee, ehdotin.

Dannia ja Alissaa ei näkynyt missään ja Vesku sanoi heidän menneen kävelemään läheiselle metsäpolulle, mutta Jerry istui edelleen Mustin satulassa.
- Miltä se näytti? hän kysyi huolestuneena.
- Välikö sillä, miltä se tuntui? kysyin.
- Mua jännitti.
- No sen huomasi. Mä meinasin saada sydärin, kun sulta tippu jalustimet.
- Ei ne tippunu, mä tiputin ne. Mä ajattelin, etten mä pysty istumaan laukassa ollenkaan, jos mulla on ne jalassa.
- Ai jaaha. Muuta en keksinyt siihen sanoa.
- Mene vähän kävelemään sen kanssa, Vesku ehdotti ja Jerry kääntyi verryttelyalueelle. Tytötkin näkyivät jo tulevan, Leksa oli näköjään ollut heidän mukanaan kävelyllä.

Puusilmäisyys kunniaan. Istuva tuomari oli kai sokaistunut onnesta saadessaan Mustin silmiensä alle ja hän oli roiskaissut sille pisteitä selvästi enemmän maineen kuin esityksen perusteella. Jerryn paperissa ei myöskään ollut mitään miinusta radan unohtamisesta, ja hän sai vähän yli kuudenkymmenen prosentin tuloksen ja voitti kirkkaasti. Dannikin kutsuttiin palkintojenjakoon kakkoseksi ja jos Alissa oli pahoillaan, hän ei näyttänyt sitä. Ei häntä ehkä hirveästi harmittanut kuitenkaan. Hän tiesi ihan hyvin, että seuraavalla kerralla voisivat asiat olla päinvastoin.
Vesku lähti vuorostaan verryttelemään ja kaksoset lähtivät Villen kanssa katsomaan sitä, kun me muut aloimme hoitaa poneja ja Mustia kuljetuskuntoon. Jerry oli hiljainen kuin pieni hiiri, kunnes saimme Mustin traikkuun ja puuskahti sitten:
- En mä luullut, että voittaisin.
- No kai sä nyt Mustilla, Danni napautti takaisin.
- Mutta mä en ratsastanu erityisen hyvin. Mua jännitti ihan liikaa.

Mietin hetken, osallistuako tuohon vai ei, mutta lopulta minun oli pakko.
- Kouluratsastuksessa ei ole aina kyse pelkästä hyvin ratsastamisesta, muistutin. Minun lapsiani se ei näyttänyt yllättävän, mutta Leksa katsoi minua kummastuneena, niin kouluratsastajan poika kuin itsekin oli.
- Miten niin ei ole?
- No sehän on arvostelulaji. Ja tuomaritkin on vaan ihmisiä. Jerry sai tänään paremmat pisteet kuin mitä se ansaitsikaan, ehkä siksi, ettei se tuomari uskaltanut antaa Mustille huonoja.
- Siinäs kuulit! Danni sanoi voitonriemuisena.
- Joku toinen tuomari olisi voinut tuomaroida teidät ihan eri järjestykseen, selvensin.
- Miten sä olisit tuominnu? Alissa kysyi.
- Luojan kiitos, mä en ole tuomari, eikä mun tarvitse vastata tohon, sanoin ja pyöräytin silmiäni. – Sitä paitsi äitien ei kuulu pistää lapsiaan järjestykseen ikinä, missään tilanteessa. Paremmuusjärjestykseen siis, muuten te saatte kyllä luvan pysyä järjestyksessä.
- Jos sä olisit Sofie Sofien valinnassa, niin kenet meistä sä pitäisit ja kenet lähettäisit kaasukammioon? kysyi Danni kiinnostuneena.
- Brr, sanoin ja värähdin. – Ennen mä menisin itse.
- Mutta jos sun olisi pakko valita?
- Ei ole.
Onneksi hän tyytyi siihen ja alkoi kysellä Alissalta kumman kaa –juttuja.

Veskukin pokkasi sinivalkoisen ja lähdimme kotiin. Ville lupasi jäädä syömään, joten räävin vikkelästi kokoon pyttipannun yhdeksälle hengelle miettien, missä välissä minusta oli tullut suurtalouskokki. Ainakin loppupäivän olisin ratsuttaja.
- Käy sä kaupassa, mä menen vähän touhuamaan Irkun kanssa, sanoin Veskulle, kun olin hotkaissut oman annokseni.
- Tarviiko käydä?
- Tarvii. Tavalliset kymmenen litraa maitoa ja muu tarpeellinen.
- Jessus, sanoi Ville, mutta en jäänyt kuuntelemaan hänen taivastelujaan sen pidemmäksi aikaa, kiitin vain omasta puolestani häntä taas kerran kuskausavusta ja lähdin tallille.

Irie oli kaunis hevonen, ja vaikka minulla ei olisi ollut mitään sitä vastaan, että siitä olisi tullut musta, ei Gawd Daymnilla ilmeisestikään ollut mustaa perimässään. Kaikista sen varsoista oli tullut erisävyisiä rautiaita ja Irkku oli melkein yhtä vaalea kuin se itse, lähes sitruunankeltainen. Toistaiseksi se oli vaikuttanut varsin järkevältä hevoselta lapsuuden tohotuksia lukuun ottamatta, mutta minua kieltämättä vähän jännitti nähdä, mitä siitä kuoriutuisi, kun se saisi ratsastajan selkäänsä. Godis itse oli vähintäänkin persoonallinen ratsastettava ja toivoin melkein, että se olisi jättänyt kilpahevosen hermonsa periyttämättä tähän tammaan, silläkin uhalla, ettei siitä sitten tulisikaan metriviidenkymmenen hyppääjää.

Sidoin tamman tarhan aitaan ja harjasin sen huolellisesti, ja ennen kuin olin sen saanut hoidettua, olivat Danni ja Alissakin ehtineet pihalle.
- Mitä sä aiot tehdä sen kanssa?
- Mä mietin, että joko sinne yrittäisi selkään, tunnustin. Yksinäni en olisi tohtinut, mutta nyt, kun tytöt olivat ilmestyneet avuksi, sitä voisi kokeilla.
- No jes! Mä voin hakea satulan ja suitset! innostui Alissa. – Minkä satulan mä otan?
- Ota Nikin, sanoin, sillä niin pitkälle olin jo päässyt, että olin sovitellut Irkun selkään eri penkkejä ja todennut Nikin oman sopivimmaksi. Oli sille ihan pilan päiten nostettu satula ensimmäisen kerran selkään jo kai yksivuotiaana, joten se ei esineenä ollut sille outo, mutta Nikin oli näyttänyt istuvimmalta ajatellen, että sen päällekin tulisi vielä monta kymmentä kiloa ratsastajan painoa.
Irkku taisi aavistaa, että jotain erityistä oli tapahtumassa, sillä se alkoi liikahdella sijoillaan, kun nostin satulan sen selkään. Kai minun olemuksestani näki, että odotettavissa oli jotain jännää. Niinpä päätin peruuttaa vähän ja samalla, kun hain tallista kypärän ja taskun täydeltä hevosnameja, otin liinankin. Se oli tietenkin jo tottunut juoksutukseen ja ehkä saisin itsekin ruumiinkieleni kuriin, kun aloittaisimme jollain tutulla.
- Etkö sä ratsastakaan? kysyi Alissa pettyneenä, kun palasin.
- Kyllä varmaan. Kohta.
- Mäkin voisin, esitti Danni. – Kai se nyt on sama, kuka sinne ekaksi menee.

Mietin hetken ja totesin ajatuksen hyväksi. Olisi ehkä helpompaa, jos minä olisin suupielessä, mihin kuuluin, kuin selässä. Kun Irkku oli kiertänyt ympyrää kymmenisen minuuttia, pysäytin sen, mutten irrottanut liinaa.
- No niin, nuori neiti, tule lunastamaan lupauksesi, kehotin. Alissan pidellessä liinasta ja ohjista annoin Dannille kypäräni ja punttasin hänet mahdollisimman sulavasti selkään.
- Mitä mä teen täällä? hän kysyi virnistäen kuin olisi ollut ensimmäisellä poniratsastuksellaan.
- Et yhtään mitään. Istut niin kuin et olisikaan. Me talutetaan. Ja jos jotain tapahtuu ja sä tipahdat niin älä luojan tähden satuta itseäsi tai sun isäsi kuristaa mut.

Siitä ei tullut mitään showta. Jos Irkku ihmetteli painoa selässään, se ei kuitenkaan tuntunut häiritsevän sitä, vaikka kävelytimme sitä pari kierrosta kentän ympäri, Alissa toisella puolella ja minä toisella Dannin istuessa satulassa kieli keskellä suuta.
- No niin, tää riittää, sanoin sitten.
- Näin pian?
- Joo. Ei kyllästytetä sitä. Jatketaan huomenna.
- Mä voin mennä huomenna selkään, sanoi Alissa, kun Danni liukui alas, mihin Irkku reagoi luimistamalla korviaan. Minä tungin sille taas yhden namin suuhun ja kehuin sitä fiksuksi hevoseksi.
- Miksei meillä ole enemmän varsoja? Tai siis, miksi ne aina myydään eikä pidetä itse ja kouluteta? Danni kysyi.
- Meillä ei ole aikaa semmoseen.
- Mutta jos ois pidetty vaikka jotkut Irkkua vähän vanhemmat niin siinä olis meille sitten kisaratsut, kun me ei olla enää poni-ikäisiä.
- Niin, niin olisi, huokaisin. Hyvähän sitä oli olla näin kaukaa viisas. Ei tuollaista ollut osannut ajatella viisi-kuusi vuotta sitten.

Lähettäjä: Ruunikko 
Päivämäärä:   4.11.09 21:10:24

Ihana! <3

Lähettäjä: Tripi 
Päivämäärä:   4.11.09 23:15:25

parasta <3

Lähettäjä: Ruunikko 
Päivämäärä:   5.11.09 08:54:32

Up.

Lähettäjä: Smiley 
Päivämäärä:   5.11.09 14:34:40

lisää! :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   5.11.09 18:20:45


- Meidän pitää jutella, sanoin Veskulle illalla. Vuoteestamme oli tullut ennen kaikkea kriisipalaverien neuvotteluhuone, ja mieltäni vähän vihlaisi hänen huokauksensa. En ollut tainnut ottaa siellä puheeksi montakaan hauskaa asiaa viime aikoina. Istuin kuitenkin tukevasti risti-istuntaan tyyny sylissäni ja odotin, että hän ilmoittaisi olemaan valmis kuuntelemaan.
- No niin, mitä nyt?
- Tytöt.
- Onko ne näreissään, kun hävisivät Jerrylle?
- Ei, mä selitin niille, että tuomari oli pöljäke.
- Mitä?
- No en sanonut niin, peruin ja minua nauratti Veskun ilme. – Ei kun Sarri ja Sunna nyt ensimmäisinä. Ne haluaa päästä kilpailemaan.
- Mikä estää?
- Pippiä ja Ipanaa on ihan turha viedä kisoihin. Ne tarvitsee jotkut toiset ponit, joilla opetella jotain muutakin kuin selässä pysymistä.
- Miksei ne kelpaa? Vähän järjestystä vaan niiden pähkinäaivoihin.
- Ole hyvä sitten vaan ja järjestä, sinähän tässä oot valmentajaguru, ja sopivasti lomallakin sitä paitsi.

Melkein näin Veskun silmissä vilistävän filminauhan, jossa hän juoksisi kiinni irtipäässeitä poneja päivät pitkät ja säästin hänet puheidensa perumiselta.
- Mä ajattelin, että ne voisi ehkä ruveta ratsastamaan Villellä. Miksei Rassellakin.
- Ookei, mitäs Danni ja Alissa sanoo siihen, että sä viet niiltä ratsut?
- Se on esityslistalla kohta kaksi. Ei kaksoset niiltä poneja veisi kokonaan. Ei ne jaksa ratsastaa niitä täyspäiväsesti, eikä osaakaan. Ville on hunningolla viikossa, ellei kukaan palauta sitä ruotuun välillä.
- Siis tytöt ratsastaa poneilla ja Jerry Mustilla ja kaikki on tyytyväisiä, ehdotti Vesku ja näytti helpottuneelta.
- Ei ole. Danni ja Alissa tarvii hevoset. Viimeistään ens kesänä se on meillä vastassa, kun on niiden viimeinen ponivuosi.
- Piru vie, Vesku sanoi ja näin, ettei hän ollut ajatellut tai ymmärtänyt tilannetta. – Mutta eihän se tarkota, että on pakko siirtyä hevosiin. Ei vaan saa enää mennä poniluokkia. Ei Jerrykään voi Mustilla mennä poniluokkiin. Ja onhan Niki.

Olin arvannut, että hän ottaisi sen puheeksi ja olin valmistellut vastauksen, joka ei kuulostaisi siltä, että halusin vain ratsastaa sillä itse. Eihän se sitä paitsi edes pitänyt paikkaansa, enkö muka ollut ihan mukisematta antanut rakasta ruunaani Leksan käyttöön?
- Kohta kolme, ilmoitin lempeästi. – Ville on yhdeksäntoista. Rasse on kahdeksantoista. Okei, ei ikäloppuja vielä, mutta ei ne enää nuorenekaan. Niki on vielä vanhempi eikä sen jalat kestä hyppäämistä, eikä se nyt koskaan ole ollut mikään tähti kouluradoilla, että tuskin sillä kannattaa koulukisoihinkaan lähteä. Mustikin on jo seitsemäntoista – kauanko sä ajattelit antaa sen juosta radoilla, vaikka se menisikin helppoja luokkia Jerryn kanssa?
- Sä yrität sanoa, että meillä on talli täynnä vanhoja, hyödyttömiä ruunia, joista tietysti yhdestäkään ei voi hankkiutua eroon, ennen kuin ne kuolee vanhuuteen. Ihan kiva siittola, Vesku sanoi harmistuneena.
- No eihän niitä myydäkään voi! Ei sillä tavalla kohdella vanhoja ystäviä! Sitä paitsi ponit on pitkäikäisiä.
- Sekin vielä, Vesku tuhahti.
- No, en mä odota, että sulla on loistoideoita heti tarjota, mutta kerro, jos saat, tai jos keksit rokotuksen syöpään tai jotain muuta vastaavaa. Joka tapauksessa mun mielestä kaksosten pitäisi saada kokeilla, minkälaista on ratsastaa koulutetulla ponilla.
- Mitä sä ajattelit Pipille ja Ipanalle tehdä? Pidetäänkö me nekin seuraavat kaksikymmentä vuotta, kunnes ne kuolee vanhuuteen?
- Nehän ei ole meidän, muistutin. – Mä soitan Ullalle ja kerron, että meidän perheessä alkaa shettiskokoiset käymään vähiin. Se riemastuu varmaan kovasti, kun saa ne takasin tuntiponeiksi. Ja nyt mulla ei ole enempää.
- Tässä olikin ihan riittävästi.

Vesku painoi päänsä tyynyyn otsa rypyssä ja näytti yhtäkkiä kovin hellyttävältä. Miten helpottavaa olikaan, kun saattoi keventää tällä lailla sydäntään ja olettaa, että hän keksisi ratkaisun. Delegoida huolensa. Hetken mielijohteesta rynttäsin tyynyni siihen hänen omansa viereen ja käperryin pitkästä aikaa ihan kiinni häneen.
- Mikäs sulle tuli?
- Kevyt olo. Huoleton.
- Niin kai, ja mä valvon ja pohdin hevosjuttuja aamuun asti.
- Ihan miten vaan, naurahdin ja etsin hyvän asennon.

Lähettäjä: flanelli 
Päivämäärä:   5.11.09 18:34:17

Kiva pätkä taas, koskas saadaan raamaa ja raketiaa? *perhenoveissa on aina raamaa ja raketiaa*

Lähettäjä: Jekku 
Päivämäärä:   5.11.09 22:32:10

Ylööös! Oli kadonnu kauas :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   6.11.09 00:24:53

13. Häähumua

Unohdin, että asetelmassa oli paljon enemmän liikkuvia osia. Vaikka Vesku ei aamulla herättänytkään minua esittämällä minulle täydellistä suunnitelmaa siitä, kuka ratsastaa milläkin ja koska, minä esitin aamiaisella, että Sarri ja Sunna ratsastaisivat tänään Villellä ja minä opettaisin heitä.
- Me meinattiin lähteä maastoon, älähti Danni kuullessaan sen.
- No ei se paljon rasitu pikkulikoillakaan, se on ihan hyvää palauttelua, sanoin typerästi, ymmärtämättä, ettei se ollut ollenkaan, mitä Danni oli tarkoittanut.
- Mutta millä mä sitten menen maastoon?
- Ota Niki, ehdotin, kun hän näytti niin harmistuneelta.
- Leksa ottaa Nikin! Ja Alissa ottaa Rassen! Minkä mä otan!

Aloin hahmottaa kuvion. Viehättävä kummipoikani mustalla ratsulla, neito kullanvärisellä. Mehän olimme laskeneet leikkiä jo ennen Dannin syntymää, että teimme Leksalle morsianta. En tiennyt missä kohden kuvaa Alissa sitten oli, eikä hän itse paljastanut mitään vaan oli täysin keskittynyt muroihinsa, kasvot melkein kiinni lautasessa – ehkä peittääkseen hymynkareen? Apua, aamiaispöydässäni oli Kauniit ja rohkeat!
- Ensin Jerry vie multa ponin, ja just kun mä saan sen takasin niin eikä se oteta taas ja anneta noille natiaisille! Pitäkää kuulkaa elukkanne!
Dannin ääni alkoi kohota niin, että pelkäsin hänen seuraavaksi paiskaavan minua mehulasilla, mutta ennen kuin ehdin ruveta rauhoittelemaan häntä, Jerry ehti puuttua puheeseen.
- Ota Musti, hän sanoi, ja se hiljensi Dannin. Hän pisti päänsä kallelleen ja ajatteli sekunnin.
- Okei.

Ajattelin, että tilanne oli siinä ja pidin Sarrille ja Sunnalle loistavan ratsastustunnin, vaikka itse sanonkin. Tietenkään he eivät olleet ensimmäistä kertaa Villen selässä, sillä ponilla he olivat opetelleet tasapainoa ja keventämistä ennen kuin olin päätellyt heidän tarvitsevan omat ratsut ja lainannut shettikset. Aikaa siitä kyllä oli aika lailla ja nyt he olivat sekä isompia että reippaampia. Ville yritti vähän vakiotemppujaan, äkkiväistöjä ja pään laskemisia, etenkin jälkimmäisenä ratsastaneen Sunnan kanssa - se ei mielestään ehkä ollut ansainnut kantaa kahta eri ratsastajaa samana päivänä – mutta tytöt nauroivat sen tempuille halveksivasti.
- Te menitte hirveän hyvin, molemmat, sanoin lopuksi ja valutin heidän ylleen vielä lisää ylenpalttisia kiitoksia, kun he hoitivat ponin takaisin tarhaansa kerrassaan ammattimaisin ottein. Mutta kun tulin sivulauseessa maininneeksi, että Pippi ja Ipana varmaankin lähtisivät takaisin omaan kotiinsa, he järkyttyivät.
- Ne on meidän lemmikkejä! parahti Sarri.
- Te olette kohta niille liian isoja… ja jos te kerran haluatte kilpailla… ei me voida pitää niitä ihan turhan päiten syömässä, yritin selittää, mutta sain osakseni vain hurjistuneita katseita. He nakkelivat niskojaan, käänsivät minulle selkänsä ja juoksivat Pipin ja Ipanan luo.

Minä istuin voimattomassa suuttumuksessa niille sijoilleni keskelle tallipihaa. Olisiko minun pitänyt aavistaa tämä? Hetki sitten olin ollut riemuissani siitä, miten taitavasti kumpikin ratsasti riiviöponia ja nyt tunsin itseni maailman huonoimmaksi äidiksi, joka riisti lapsilta heidän läheisimmät ystävänsä. Ellei peräti lähettänyt niitä kaasukammioon. Tunsin itseni hyvin tyhjäksi. Kirveli, kun oli ollut tekevinään jotain oikein hyvää ja se osoittautuikin oikein pahaksi. Olin ollut tyhmä, kun en ollut ajatellut sitä, ettei kaksosten kilpailuinto mitenkään voinut ylittää heidän kiintymystään noihin pahankurisiin karvakasoihin.

- Mikä sulla on? Oletko sä satuttanut itsesi? kuulin Veskun äänen selkäni takaa ja sitten hän oli polvillaan vieressäni silmät huolesta melkein mustina. Jerry oli hänen mukanaan ja katsoi minua kysyvästi, hänkin, joten virnistin ilottomasti.
- Mussa ei ole mitään vikaa paitsi että mä olen huono äiti, sanoin.
- Etkä ole, vakuutti Vesku, ja kun näin Jerryn vuorostaan huolestuvan, kömmin pystyyn. – Sarri ja Sunna ei tykänneet ajatuksesta viedä Pippi ja Ipana takaisin Ullalle.
- Eikö ne haluakaan kilpailla? Vesku kysyi.
- Ne haluaa kaiken. Mitä te meinaatte? kysyin muistaessani, että Jerry oli ollut kultainen ja lainannut ratsunsa Dannille. Minun oli pakko nipistää häntä poskesta ja hetkeksi minulle tuli hyvä mieli, kun hän hymyili minulle. Hän ei ollut yhtä komea kuin Leksa – miten yhdentoista vanha olisi voinut komea ollakaan – mutta hänestä tulisi samalla tavalla hauskannäköinen kuin mitä Vesku oli ollut tavatessamme. Viisaan ja viehättävän näköinen, ja karismaattinen. Vaalean ruusunpunaiset korvat, jotka pistivät vielä aavistuksen verran esiin, eivät pilanneet hänen ulkonäköään minun mielestäni ollenkaan, päinvastoin.
- Mä saan palautella Djangon, Jerry sanoi ja hänen äänensä pursusi intoa.
- Ja seuraavaksi sä ratsastat Kaomaa, totesin.

Joskus parempina aikoina Vesku olisi halannut minua ja kysynyt, olinko varmasti kunnossa, mutta olin tainnut torjua hänet muutaman kerran liikaa. Nyt sain kärsiä siitä, kun olisin tarvinnut tukevaa olkapäätä. Lähdin sisään, ja kun en sielläkään pystynyt keksimään sen parempaa tekemistä kuin vaihtaa tallihousut sortseihin, istuin keittiön pöydälle ja tuijotin ulos. Sarri ja Sunna hoitelivat shettiksiään ja Jerry talutti Veskun ykkösoria, kakkoskouluratsua kentälle. Katsoin, miten hän nousi satulaan vailla häivääkään siitä jännityksestä, mitä olin todistanut edellispäivänä kisakentällä Mustin satulassa. Täällä kotona hän ei vierastanut nuorta Djangoakaan ja sikäli, kun tulkitsin oikein sanoja ja eleitä pihalla kuulematta niitä, Vesku neuvoi häntä ratsastamaan sitä oikein. Ja ori tanssi, se tanssi, kun Jerry pyysi. Minun vítun yhdentoista vanha poikani pisti sen tanssimaan, kun hänen vítun pikkusisarensa eivät halunneet vaihtaa shettiksistä welshiin.

Olisin mielelläni lähtenyt jonnekin, edes autoajelulle tuulettamaan päätäni, mutta vilkaisin kelloa ja totesin, etten ehtisi. Siiri ja Saara olivat tulossa juttelemaan hääjärjestelyistä. Juuri nyt minun teki mieli toivottaa heidät hemmettiin ja harmittelin, että olin koskaan lupautunut koko hommaan, mutta minkäs teit. Oli jo liian myöhäistä perua, kutsut oli lähetetty ja pitopalvelustakin oli kuulemma joku käynyt viikolla kurkkaamassa keittiöömme. Toivoin Veskun tai jonkun siivonneen sen jo ennen sitä eikä vasta sen jälkeen.

Pääntuuletukseksi pistin stereot päälle ja heittäydyin sohvalle. Naputin kaukosäätimestä lisää volyymia, kunnes rytmi tuntui täräyksinä selkärangassa, enkä kuullut enää omia ajatuksiani. Yleensä harrastin sitä vain autossa, jos olin yksin, tietenkin, mutta satunnaistilanteissa piti joskus luukuttaa kotonakin niin, että bassoäänet alkoivat särkyä. Eipähän tarvinnut pyyhkiä pölyjä kaiuttimista. En vaan saanut nauttia siitä kovin kauan, kun Vesku tuli ravistamaan minua jalasta. Minun piti painaa mutea, että kuulin, mitä hän karjui.
- Ootko sä kuollut vai kuuro? Toi kuuluu Järvenpäähän asti!
- En kumpaakaan, mä olen víttuuntunut, ilmoitin, suljin silmäni uudelleen ja palautin äänen. Kun hetken päästä kurkistin, ei häntä enää näkynyt.

Musiikki auttoi, kuten aina, ja kun Danni ja Alissa ja Leksa tulivat sisään kiljumaan minulle, olin jo ihan valmis sulkemaan koko kapistuksen.
- Sä olet outo. Eikö sen pitäisi mennä niin päin, että äiti huutaa teini-ikäisiä hiljentämään eikä päinvastoin, tuhisi Danni ja mulkoili minua kulmat rypyssä.
- Ehkä mä en sitten ole ihan kalkkis, sanoin iloisena.
- No ei se, että sä käyttäydyt omituisesti, sua yhtään nuorenna.
- Älä yritä masentaa mua taas, tai mä joudun laittamaan sen uudelleen päälle.
- Onko mitään ruokaa?
- Etsikää itse. Siiri ja Saara tulee kohta, en mä ehdi.

Selvisin järjestäytymisneuvotteluista hermostumatta kertaakaan ja sen jälkeen Siiri ilmoitti jäävänsä meille ja alkavansa siivota.
- Et kai sä noin vaan voi sanoa jääväsi asumaan, Saara päivitteli.
- Meille saa jäädä kaikki, jotka haluaa siivota, vakuutin. – Mitäs Toni siihen sanoo?
- Ihan sama. Sillä oli eilen polttarit ja se tuli kotiin tossa pari tuntia sitten. Tuskin se edes herää ennen huomisaamua.
- Pistä sitten noi laiskat teinitkin töihin. Saat äkseerata niitä ihan vapaasti.

Lähettäjä: flanelli 
Päivämäärä:   6.11.09 00:33:55

kiva pätkä taas :) tässähän jää oikein toden teolla odottamaan uusia pätkiä :D

Lähettäjä: a_des 
Päivämäärä:   6.11.09 12:06:33

jälkkärii lounaalle, t. nimim. välttelisin oikeita töitä.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   6.11.09 12:39:56


Niin Siiri oli pistänytkin, totesin, kun tulin maanantaina töistä, missä oli ollut ihanan leppoisa päivä. Kun poljin pihaan, minun oli pakko pysähtyä postilaatikolle ja kaivaa kännykamera esiin. Jinna ei ikinä uskoisi ilman todistetta, että Leksa hoippui tikkailla rätti ja lasta käsissään ja pesi ikkunoita. Minua miellytti myös kovasti nähdä Dannin tai Alissan hahmo sisäpuolella samassa touhussa.
- Sä saat koska tahansa mennä täällä uudelleenkin naimisiin, jos teillä ei natsaakaan, lupasin Siirille, joka bandanna otsallaan istui portailla tupakalla.
- Kiitos, mutta mä ajattelin lähteä siitä, että yks kerta riittäisi. Niin kuin teillä, hän sanoi.
- Millä sä sait ne hommiin?
- Rahalla.
- Missähän kaksoset on?
- Vesku meinasi pitää niille ratsastustunnin.

Minun piti mennä katsomaan. Ponien lähtemisestä ei illalla ollut puhuttu enempää, sillä ajattelin antaa tyttöjen rauhassa hautoa ajatusta. Kyllä he sitten ottaisivat sen puheeksi, kun aika olisi kypsä. Joko sen tai sitten kilpailuihin pääsemisensä, mikä oli sama asia. Ullallekaan en vielä ollut raaskinut soittaa, se tuntui jotenkin tekevän asiasta lopullisen – tiedä, vaikka hän olisi sitten halunnut ne saman tien ja halusin antaa tytöille aikaa hyvästellä.

Yllätyksekseni Sarri ja Sunna ratsastivat Villellä ja Rassella. Sunna oli vähän pikkuisen näköinen Rassen satulassa, mutta paljon pahempaakin olin joskus ratsastuskouluissa nähnyt. Hänen jalkansa sentään ylettyivät satulansiiven yli, puoliväliin kylkeä.
- Hei, äiti tuli! hän huomasi ja vilkutti minulle iloisesti. Jostain syystä tunsin silmieni kirvelevän. Miten olinkaan hautonut koko päivän heidän suuttumistaan minulle, se kun oli jatkunut vielä illallakin alta kulmain heitetyin katsein. Nyt se oli ohi, selvästi.
- Onko teillä kivaa? huusin.
- On!

Vaikka Siiri oli miten vakuuttanut, ettei minun tarvitsisi panna tikkua ristiin häiden takia, niin eihän se niin mennyt. Ei hän tiennyt, mitkä verhot näyttivät juhlavimmilta ikkunoissa, ihan vaan yhden asian mainitakseni. Hän kuitenkin tosiaan suursiivosi talon, loppuviikolla Tonin avustuksella, ja he täyttivät jääkaapin kuohuviinillä ja booliaineksilla, sillä niitä ei pitopalvelu toisi, kuten kaiken muun ateriointiin liittyvän. Sitten meidän tarvitsi juhlapäivänä vain pukeutua hienoiksi. Danni ja Alissa kieltäytyivät tulemasta kirkkoon, luulen että lähinnä, koska Leksakaan ei aikonut tulla. Hän sanoi, ettei häntä ollut kutsuttu ja tytöt sanoivat, että olivat saaneet tarpeeksi kirkosta koko loppuvuodeksi rippikoulussa. Vesku vähän ärisi heille, mutta minusta oli ihan sama jättää heidät kotiin. Olisihan sitten ainakin joku päästämässä pitopalveluihmiset sisään, eikä meidän tarvitsisi lähteä kahdella autolla.

Sarri ja Sunna olivat sieviä kuin perhoset mekoissaan, eikä Jerry ollut vielä kasvanut ulos puvusta, jonka hän oli saanut sisartensa konfirmaatiota varten. Veskukin näytti varsin fiksulta tummassa puvussaan ja minä olin mennyt ja ostanut leningin, jota yksinkertaisesti rakastin. Se oli sellaista vaaleanpunaisen sävyä, joka sai jo haalistuneen rusketukseni näyttämään vasta hankitulta ja imarteli minua muutenkin aika lailla.
- Sä olet kaunis, sanoi Sunna.
- Made my day, naurahdin hänelle.
- Mitä se tarkottaa?
- Että kiitos!

Onneksi Sarri ja Sunnakin olivat jo niin isoja, että ymmärsivät käyttäytyä kirkossa. Tosin eivät he malttaneet olla vääntelehtimättä ja heiluttelematta jalkojaan, kun istuimme neljännelle penkkiriville ilmeisestikin Siirin serkkujen, setien ja tätien taakse. Minun olisi oikeastaan tehnyt mieli änkeytyä heti toiselle riville, missä lähimmät sukulaiset tavan mukaan istuivat – emmekö me muka olleet olleet tytölle enemmän kuin vanhemmat ja perhe ainakin ajoittain? Se penkki oli kuitenkin niin omituisesti kansoitettu, ettei sinne viitsinyt tuppautua. Seinän vieressä istui Saara ja hänellä oli mukanaan mieshenkilö, jota en ollut koskaan nähnyt. Tietysti olin Siiriltä kuullut, että hänen äidillään oli joku uusi, mutta en ollut ymmärtänyt sen olevan niin vakavaa, että mies pääsisi häihinkin. Juha istui penkin toisessa päässä yksinään kuin korostaakseen heidän etäisyyttään ja Joonas, Siirin pikkuveli, siinä välissä kuin yrittäen olla ottamatta kummankaan puolta.

Katsellessani Juha nousi ja lähti ulos kirkosta ja oloni helpottui. Ehkä hän olikin kököttänyt siinä penkin päädyssä vain koska hänellä oli rooli seremoniassa. Hyssytin kaksosia olemaan hytkymättä ja sitten, kun urut päästivät ensimmäisen sävelensä, minulle kävi vanhanaikaisesti. Tunsin, miten nenäni humpsahti kuumaksi ja epäilemättä punaiseksi, sitten silmissä alkoi tuntua vetiseltä ja hartiani vavahtivat. Olin tietysti varautunut vedenkestävällä ripsivärillä ja paperinenäliinoilla, mutta jestas sentään, eikö tätä nyt mitenkään järjellä voinut säädellä? Tunsin, miten Vesku laittoi kätensä ympärilleni. Tunsin myös, miten hän hytkyi, enkä luullut hänen pidättelevän nyyhkytyksiä. Ei, hän nauroi minulle.
- Lopeta, kuiskasin penkoessani nenäliinaa laukustani ja kai hän yritti vakavoitua.

Onnistuin pitämään kyyneleet suurin piirtein kurissa, kun Toni vastaanotti säteilevän morsiamen vastaan tämän isältä ja sitten keskityinkin tuijottamaan alttaritaulua ja miettimään mummojeni lääkemääräyksiä, kunnes kaikki oli ohitse ja nuoripari lähti kohden ovea.
- Olisitko sä halunnut kirkkohäät? kysyi Vesku, kun nousimme kokoontuaksemme pihalle pikkuisten riisipussien kanssa, joita oli jaettu kirkon ovella. Mitä hän oikein mietti kaivellessaan antiikinaikuisia asioita?
- En missään nimessä, vastasin. Johan olisin itkenyt silmät päästäni ja kaikki olisivat ihmetelleet, miksi oikein menimme naimisiin, jos se oli minusta niin kamalaa.
- Miksi sä itkit? Sarri tahtoi tietää.
- Kun se oli niin kaunista. Menkääs nyt, saatte heitellä Siirin päälle riisiä, jos me ehditään ulos ennen niitä.

Se sai heihin vauhtia ja ryhmityimme kirkon oven toiselle puolelle ihmisjoukon jatkoksi. Yritin edelleen ajatella jotain arkista ja arvioin vieraiden määrää. Kymmeniä. Luojan kiitos oli kaunis päivä, nämä kaikki eivät olisi mahtuneet meille sisään törmäilemättä pahasti toisiinsa. Jerry antoi Sunnalle oman riisipussinsa ja katseli ympärilleen sen näköisenä, että oli ihan liian vanha moiseen hullutukseen. Minä en ollut. Paiskoin omat jyväni päin nauravaa Siiriä, joka suojasi päätään käsillään kuin rankkasateelta. Sitten lähdimme kohden parkkipaikkaa. Muut järjestäytyisivät vielä hyvän aikaa ja ajaisivat kulkueena meille, mutta minusta oli hyvä päästä sinne vähän ennen muita ja tarkistaa, ettei talo esimerkiksi ollut palanut poissa ollessamme. Mitenkäs sitten suu pantaisiin?

Talo oli pystyssä, teinit juhla-asuissa ainakin omasta mielestään ja pitopalvelun kaksi tomeraa nuorta naista estivät pääsyni keittiöön sanoen, että se olisi nyt heidän tukikohtansa, kiitos ja tervetuloa uudelleen illalla. Minusta se kuulosti hienolta. Niinpä kuljin vain huoneesta toiseen tarkistamassa, että kaikki oli kuten pitikin ja suorimassa suuria kukkalaitteita, jotka Juha oli toimittanut edellispäivänä. Niitä oli pihalla asti, portaiden kummallakin puolen ja huvimajankin pöydällä.

- Nyt ne tulee, ne tulee! kiljui Sarri ja hyppi tasajalkaa, kun pihaan kääntyi vaaleanpunaisilla nauhoilla koristeltu musta audi, jonka tiesin kuuluvan sulhaspojan isälle. Vesku ilmestyi jostain puvuntakkinsa hukanneena ja pisti kätensä vyötärölleni.
- Tiedätkö sä, että meilläkin on kohta hääpäivä, hän kysyi ja katsoi minua tunteikkaasti silmiin. Nyökkäsin, vaikka emme me olleet koskaan hääpäivää erityisesti huomioineet. Juhannus oli ollut se merkkipäivä, tapaamisemme kunniaksi. Olisi ollut luonnollista suudella sen huomion kunniaksi, mutta juuri, kun olin nojautumassa lähemmäksi niin tehdäkseni, tyyttäsi audi takanani ja hypähdin.
- Parkkeeraa vaan sinne kulman taakse mäkeen, Vesku ohjeisti olkani yli. Auto kuitenkin seisoi sen aikaa, että Siiri ja Toni pääsivät ulos ja käännyin halaamaan heitä.
- Onnea nuorelle rouvalle! Ja aviomiehelle varsinkin!
- Nyt juhlitaan! sanoi Siiri onnellisen näköisenä.

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   6.11.09 17:13:24

Kauhia että Siiristä on tullut iso ja fiksu :D

Lähettäjä: Bambi 
Päivämäärä:   6.11.09 18:41:52

Nyt vasta tuntuu, että päästiin vauhtiin :) Hyvähyvä.

Lähettäjä: Jekku 
Päivämäärä:   6.11.09 21:59:37

tää on nii... ihana, mahtava :)

Lähettäjä: Ruunikko 
Päivämäärä:   6.11.09 22:23:06

Hei, mitä oon missannu? Onks tästä ollu aiemmin juttuu jostain näitten ihmisten nuoruudesta? :o Mitä oon missannu?

Lähettäjä: bussipysäkki 
Päivämäärä:   6.11.09 23:24:15

tsekkaappa mansikkakesä

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   6.11.09 23:40:17

Mä olin niin tarmokas, että kaivoin linkinkin: Ruunikko, täältä alkaa muutaman topicin tarina nuoruusvuosista. Ja on niitä sitten enemmänkin, vielä aikaisempia.

Lähettäjä: álávíívádésíré 
Päivämäärä:   7.11.09 17:52:33

Nostelis.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   7.11.09 18:17:41


Oli omituista olla ikään kuin vieraana omassa kodissaan. Omituista, mutta miellyttävää. En voinut muuta kuin kulkea ympäriinsä kuohuviini- tai boolilasi kädessä ja jutella ihmisten kanssa. Suuri osa oli tietysti tuntemattomia, mutta esimerkiksi Juhan sisaruksiin olin tutustunut joskus naapureina asuessamme, kun meidätkin oli kutsuttu heille joihinkin juhliin. Joitakin Siirin ystäviä tunsin myös, ja kun olin lähes huomaamattani juonut pari lasia boolia, ei minulla ollut enää mitään hankaluuksia tutustua kehenkään. Tonin vanhemmat olivat oikein viehättäviä ihmisiä, ja kun hänen äitinsä, Tuula, tunnusti joskus kouluikäisenä ratsastaneensa ja haaveilevansa uudelleen aloittamisesta, vein hänet alapihalle katsomaan hevosia.

- Mä en muistanutkaan, että ne on noin isoja, hän tunnusti ja näytti ottavan puoli askelta taaksepäin, kun Musti tuli katsomaan meitä työntäen päänsä aidan yli. Annoin sen nuuhkaista lasiani ja se pärskähti kuuluvasti.
- Siihen tottuu, vakuutin ja huomasin Leksan maleksivan tallille. Olimme velvoittaneet hänet omatoimisesti huolehtimaan tallista tänään, ja alkoi olla ruoka-aika.
- Eikö ne häiriinny tästä ihmismäärästä? Tuula kysyi.
- Mä toivon, ettei kaikki huomaa hortoilla tänne juottamaan niille boolia, mutta on ne ihmisiin tottunu. Täällä on joskus melkoinen hulina, kun on vuokraajia ja varsankatsojia ja valmennukseen tulijoita. Puhumattakaan niistä, jotka käy kisoissa, kerroin ja huomasin Sarrin ja Sunnan taluttavan kohti ponien aitausta sitä pikkutyttöä, joka oli jakanut riisiä. Hän oli ymmärtääkseni Tonin veljentytär, mutta siinä seurueen lapset sitten olivatkin. – Älkää keksikö mitään hölmöä, niin kuin ruveta ratsastamaan juhlamekoissa, huusin heille ihan varmuuden vuoksi ja toivoin, etten pistänyt ajatuksia heidän päähänsä.

Vastaanoton oli suunniteltu kestävän vain muutaman tunnin, iltapäivän vihkiäisistä noin seitsemään, ja se oli ilmoitettu kutsuissakin. Osa vieraista piti sen mielessään ja alkoi tehdä lähtöä niihin aikoihin, ja hyvä joukko huomasi myös vinkin, kun pitopalvelun tytöt alkoivat kerätä tyhjiä tarjoiluvatejaan ja astioitaan pois. Morsiuspari oli jo tehnyt näyttävän lähdön Siirin heitettyä kukkakimppunsa suoraan äidilleen. He olivat menossa hääyöksi hotelliin Vantaalle ja sinne ymmärsin kaikkien heidän kavereidensakin olevan lähdössä jatkoille. Leikittelin hetken ajatuksella liftata mukaan, mutta kai minä olisin tuntenut itseni mummoksi siellä. Alissa kävi ilmoittamassa, että he lähtisivät uimaan Leksan kanssa ja nyökkäsin vain katsellen ympärilleni. Pihalla oli enää muutama vieras auto ja alkoi tuntua suorastaan autiolta.

Lähdin sisään katsomaan, keitä siellä vielä oli ja Vesku tuli tyttöjen kanssa vastaan portailla.
- Mä menen käyttämään tytöt hampurilaisella. Ne kuulemma kuolee nälkään, kun ei ne voinu syödä voileipäkakkua, hän sanoi ja Jerry seurasi perässä nälkäisen näköisenä, vaikka hän olikin voinut, olin nähnyt.
- Millä? hämmästyin.
- Autolla tietysti.
- Ai. Sä voit ajaa, sanoin hölmönä. Minusta ei olisi ollut auton rattiin, vaikken kokenutkaan olevani humalassa. Olin kuitenkin santsannut boolia useamman kerran, joten en olisi uskaltanut.
- En mä ottanut kuin sen onnittelumaljan. Tuodaanko me sulle jotain?
- Ei tarvitse, mulla ei ollut mitään estoja voileipäkakun suhteen, naurahdin.

Löysin olohuoneesta Siirin perheen ja minun teki mieli kääntyä ovelta takaisin. He olivat, luojan kiitos, vältelleet toisiaan koko illan niin, etten ollut nähnyt heitä pariakymmentä metriä lähempänä toisiaan kuin silloin, kun joku oli halunnut kuvan hääparista ja appivanhemmista. Joonas oli lähtenyt Vantaalle muiden nuorten kanssa, mutta Kari, Saaran miesystävä, osasi olla ihan yhtä kiusaantuneen näköinen kuin se poika.
- Mä otin susta eron just siksi, ettei mun tarvitsisi enää kuunnella tota jäkätystä, ilmoitti Juha parhaillaan. Hän nojasi ikkunalautaan melkein tyhjän boolimaljan vieressä ja näytti joko huolettomalta tai humalaiselta takinnapit avoinna, solmio löysällä ja paidankauluskin auki. Hän oli ainoa tuntemani mies, jota valkoinen kauluspaita ja kravatti eivät saaneet vaivaantuneen tai suorastaan tukehtuvan näköiseksi.
- Kehtaatkin ruveta ryyppäämään tyttäresi häissä, Saara kivahti.
- Ne on ohi jo. Katso vaikka, ei täällä roiku enää muita kuin me, Juha sanoi ja täytti kuin uhallaan lasinsa uudelleen.
- Ja millä sä aiot päästä täältä pois? Vai ajattelitko ängetä yöksi? Saaran ääni oli hyvin kirpeä ja minä olin kuulevinani siinä selvää vihjailua, vaikkei hän ollut nähdäkseni minua huomannutkaan. Ettei vanhoista hairahduksista ikinä päässyt eroon.

- On meillä huoneita, sanoin ja Saara kääntyi pelästyneenä. Hän ei tosiaan ollut tajunnut minun kuulevan.
- Hei, Jessi… kuule, kiitos kaikesta! hän sopersi.
- En mä ole tehnyt mitään kiiteltävää, sanoin ja kohautin olkapäitäni. Minua oli aina inhottanut kuunnella heidän riitelemistään. Se ei ollut reilua kinaa vaan tuntui, että kummankin tarkoitus oli keksiä mahdollisimman myrkyllisiä ja haavoittavia loukkauksia. En olisi halunnut ottaa puolia, mutta Saara oli niin paljon kekseliäämpi, että aina huomasin valuneeni puolustamaan Juhaa.
- Eiköhän me tästä mennä, sanoi Kari päättäväisesti ja nousi sohvalta.

He menivät ja tunnelma keveni merkittävästi. Minäkin menin verottamaan boolimaljaa ja kallistelin sitä arvioivasti.
- Mä otan taksin, ilmoitti Juha sovinnollisesti.
- Ei sun tarvitse. Meillä on oikeesti vierashuoneita.
- Broidin piti ajaa mun auto meille, mutta se aktiivisesti unohti sen, kun sulhaspojat alkoi tarjoilla nurkan takana.
- Mähän sanoin, ettei se haittaa, sanoin ja istuin sohvalle. – Mitäs sun elämään kuuluu nykyään?
En ollut jutellut miehen kanssa varmaan pariin vuoteen, häävalmisteluissakin hän oli häärinyt taustalla ja käynyt kukkareissullaan minun ollessani töissä.
- Rauhallista. Tylsää. Mutta ihanan rauhallista.
- Etkö sä eksy siihen isoon taloon yksinäsi?
- Miten mä nyt kotiini eksyisin? Mutta entäs sinä?
- Rauhallista. Tylsää. Mitään muuta ei tapahdu kuin että muksut kasvaa ja vuodenajat vaihtuu, puuskahdin, vaikken ollut aikonut sanoa mitään sellaista. Se vain jotenkin tuli ulos ja kuulosti omissa korvissani niin säälittävältä, että ponkaisin pystyyn ja kävin hakemassa boolimaljan sohvapöydälle, jotta sain räpytellä taas kerran kostuneet silmäni kuiviksi. – Ihanat häät. Toivottavasti Siiristä tulee oikein onnellinen, sanoin asiallisesti istuessani takaisin.

Lähettäjä: Bambi 
Päivämäärä:   7.11.09 20:32:51

Vesku varmaan tyksii, ku tulee tytsyjen kanssa hamppareilta ja Jessi kiehnää Juhan kanssa o_O

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   7.11.09 20:44:05

Et arvaakaan miten kovasti x)

Lähettäjä: Bambi 
Päivämäärä:   7.11.09 20:58:35

No nyt kyllä laitat jatkoa!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   7.11.09 21:06:17

:D
------------
14. Pahan vaimon morkkis

Oikeastaan en uskonut ollenkaan siihen, että katseeseen voisi herätä, vaikka olin varmasti joskus sitä fraasia käyttänyt. Häiden jälkeisenä aamuna heräsin ehkä patjan liikkeisiin, mutta jos joskus kertoisin siitä jollekin, todennäköisesti väittäisin heränneeni pistävään tuijotukseen. Tai ehkä siihen, miten paksu paheksunta ympäröi minut niin, että oli vaikea hengittää. Tai sitten siihen, miten minun teki yhtäkkiä mieli seksiä niin, että melkein koski, mistä päättelin, että minulla oli krapula.

Vesku oli istunut omalle puolelleen sänkyä ja katseli minua nyt tuiman näköisenä. Hänellä oli jo vaatteet päällään ja niistä leijui nenääni kevyt hevosen ja ulkoilman tuoksu, mikä antoi ymmärtää, että hän oli jo käynyt tallilla.
- Onko sulla kankkunen? hän kysyi silkinsileällä äänellä, jota olisi voinut erehtyä luulemaan ystävälliseksi, ellei olisi tuntenut häntä jo kahdeksaatoista vuotta. Hän oli suunnattoman kiukkuinen.
- On, sanoin siksi ja vedin lakanan pääni yli. Minulla olikin, ja katsoin joka tapauksessa parhaaksi olla samaa mieltä. Siellä piilossa yritin selvittää, miksi minulla oli huono omatunto. En minä ollut houkutellut Juhaa jäämään, hän ei vain ollut ollut ajokunnossa, ja vaikka olinkin viettänyt illan ensin boolia ja sitten jäljelle jääneitä booliaineksia juoden ja jutellen hänen kanssaan, ei siinä sen enempää ollut. Minä en takuulla ollut käyttäytynyt milliäkään huonosti. En, vaikka olisin oikeastaan vähän halunnutkin sen jälkeen, kun Vesku oli mennyt nukkumaan.

- Mitään ei tapahtunut, ilmoitin.
- No hyvä isä, ei tietenkään – et kai sä nyt olisi kehdannut – tytöt vaan oven takana, ja minäkin! Vesku kuulosti pöyristyneeltä.
- Miksi sä sitten näytät siltä, että haluaisit määrätä mulle seitsemänkymmentä Ave Mariaa ja raippoja?
- Oliko sun pakko juoda niin paljon?
- Mä olen nähnyt sut pahemmassakin kunnossa, sanoin jurosti. – Mä en ole ikinä ollut absolutisti, etkä sinäkään, vai onko susta tullut?
- Se on ihan eri asia mitä me ollaan tehty ennen lapsia, tai tehdään, kun ne ei ole näkemässä. Luuletko sä antaneesi hyvää mallia niille?
- Ne ei huomannu? ehdotin.
- Voi, kyllä ne huomasi, joka ainoa. Tuletko sä aamukahville ennen kuin ne herää vai haluatko sä saman tien opettaa, miten humalasta tulee krapula ja miltä se näyttää?

Painuin takasin piiloon vastaamatta. Niin huono olo minulla ei ollut, etten olisi voinut nousta, mutta punastuin nolostuksesta ja suuttumuksesta ja halusin selvitä siitä ensin. Vesku oli tavalliseen tapaansa asettanut sinänsä viattomat sanansa niin, ettei niihin voinut väittää vastaan, vaan hän sai morkkiksen oikein roihahtamaan. Vihasin sitä, miten hän sai minut tuntemaan olevani tyhmä lapsi. Vihasin häntä, kun hän oli niin taitava siinä. Onneksi hän meni pois ja sulki oven perässään.

Pidin kuitenkin huolen siitä, etten viipynyt sängyssä kovin kauan. Näin viikonloppuisinkaan lapset eivät nukkuneet kovin myöhään, ainakaan Sarri ja Sunna, ja he olivat tottuneet siihen, että me olimme jo nousseet. Jos he olivat illalla todistaneet jotain tavallisuudesta poikkeavaa, niin aamulla viimeistään oli hyvä aika palata normaalirutiineihin. Lasten nähden ryyppääminen ei todellakaan kuulunut meidän elämäämme, vaikka hyvin uskalsimme ottaa saunakaljat tai viinilasilliset joskus. Minä olin kuitenkin edellisiltana kiskonut kaksin käsin, muistin sen nyt hyvin. Jano ei ollut tuntunut sammuvan millään.

Kävin suihkussa, kuivasin hiukseni ja piilotin tummat, pussittavat silmänaluset valokynällä. Sipaisin pikkuisen ripsiväriäkin. Minulla ei todellakaan ollut tapana tehdä sellaista sunnuntai-aamuisin, mutta en halunnut näyttää rähjäiseltä lasteni silmien edessä, sillä seurauksella, että kun Sarri ja Sunna tulivat aamiaiselle, Sarri kysyi:
- Miksi sä olet meikannut? Vieläkö meillä on vieraita?
Veskunkin katse lennähti terävänä kasvoihini ja minun teki mieli kyyristyä. Olin unohtanut Juhan. Kuvitteliko Vesku nyt, että olin laittautunut häntä varten? Ainakin toivoin, ettei hän olisi hiipinyt ja karannut yösydännä, sillä hän ei mitenkään voisi olla vielä ajokunnossa. En minäkään ollut.
- Mä en tiedä, vastasin Sarrille.
- Miten niin et tiedä?
- Siirin isä jäi yöksi, mutta en mä tiedä, onko se herännyt aikaisin ja lähtenyt jo.
- Mä voin mennä katsomaan ja sanoa, että tulee aamiaiselle, lupasi Sunna ja niin vikkelä hän oli, että oli jo mennyt, ennen kuin ehdin avata suuni kieltääkseni. Aikuiset meillä yleensä nukkuivat vierashuoneessa, joka oli vastapäätä Jerryn huonetta ja sinne olin toivoakseni Juhankin pistänyt. En muistanut ihan varmasti, mutta tuskin olisin ollut niin hassu, että olisin pistänyt häntä mönkimään ullakolle häiritsemään Leksaa ja Alissaa ja Dannia.

- On se siellä, Sunna ilmoitti palatessaan murolautasensa ääreen.
- Tuleeko se aamiaiselle? kysyi Vesku.
- Tulee.
Enempää siinä ei keskusteltu, mutta olin havaitsevinani hienoista kiirehtimisen sävyä siinä, miten Vesku voiteli kaksosille lisää paahtoleipää ja alkoi puhua kuin itsekseen, että ehkä pitäisi vähitellen katsoa, miten he selviäisivät pikkuisista esteistä Villen ja Rassen kanssa. Siitä oli tietysti seurauksena se, että puoliksi syödyt leivät lensivät pöydälle ja ipanat huoneeseensa etsimään ratsastushousuja.
- Mikä kiire teillä on, yritin huutaa heidän peräänsä, sillä aamiaisen jättäminen puolitiehen ei kuulunut sallittuihin asioihin. He palasivat vain napatakseen leipänsä ja lupasivat syödä ne matkalla tallille.

- Mikä kiire teillä on, kysyin syyttävästi Veskulta, kun ovi kolahti heidän peräänsä.
- Tässä on pitkä päivä täynnä tekemistä edessä. Kaikki hevoset pitää liikuttaa, etkä sä näytä siltä, että sun kannattaisi ratsastaa ainakaan ennen iltapäivää.
- No onhan Jerry, ja vintti väärällään ratsastajia.
- Yläkerran väestä ei taida näkyä häntääkään hetkeen, sen verran myöhään nekin tuli.
- Mutta nehän meni vaan uimaan!
Minulla ei ollut mitään mielikuvaa siitä, mihin aikaan Danni ja Alissa ja Leksa olivat tulleet, mutta ei se minusta ollut mitenkään kovin myöhäistä ollut. Muistin sen. Mutta piru periköön minut, jos sellaista laukoisin ja antaisin Veskulle taas yhden aiheen ivata minua.
- Ilmeisesti ne tuli mutkan kautta kotiin. Mutta jää sä nyt emännöimään, mä menen hyppyyttämään Sarria ja Sunnaa.

Niin hän sanoi ja vielä kerran omituisesti vilkaistuaan jätti minut tuijottamaan kahvimukiini. Muistin, mikä oli ollut ensimmäisiä ajatuksiani sinä aamuna – että minun teki mieli rakastella ja miten Vesku mahtaisikaan ilahtua – ja minun teki mieli nauraa katkerasti. Asiat eivät menneet ihan putkeen tänään.
- Huomenta, Juha sanoi karheasti ovelta ja olin iloinen, kun tytöt olivat ehtineet ulos. Hänestä olisi voinut ottaa kuvan ja laittaa sen tietosanakirjaan kohtaan krapula. Hänen hiuksensa seisoivat pystyssä, silmät verestivät ja leuka näytti tummalta. Valkoinen paita oli edelleen päällä, yllättävää kyllä edelleen melko rapean ja valkoisen näköisenä, mutta napit olivat auki ja kravatti roikkui paljasta rintaa vasten.
- Sulla on onnea, kun et oo kuristunu tohon yöllä, sanoin tuijottaen sitä ja sitten käänsin katseeni pois. Vesku oli jättänyt minut tähän tukalaan tilanteeseen ihan tahallaan. Minun ei ollenkaan tarvinnut tehdä sitä tukalammaksi tuijottamalla puolipukeisen miehen alastonta rintaa. Etenkään tällaisena aamuna ja etenkään, kun hän oli mielestäni joskus ollut todella viehättävä.

Lähettäjä: Bambi 
Päivämäärä:   7.11.09 21:13:59

He-hee, kiitos :)

Lähettäjä: flanelli (eo) 
Päivämäärä:   8.11.09 00:35:44

lisääää :)

Lähettäjä: flanelli (eo) 
Päivämäärä:   8.11.09 01:48:13

"Oikeastaan en uskonut ollenkaan siihen, että katseeseen voisi herätä, vaikka olin varmasti joskus sitä fraasia käyttänyt."
--> Oikeastaan en uskonut ollenkaan siihen, että katseeseen voisi herätä, vaikka olin varmasti joskus sitä fraasia käyttänytkin.

Tai sitten siihen, miten minun teki yhtäkkiä mieli seksiä niin, että melkein koski, mistä päättelin, että minulla oli krapula.
--> Tai sitten siihen, miten minun teki yhtäkkiä mieli seksiä niin, että melkein koski. Siitä päättelin, että minulla oli krapula. (eli voisi olla fiksumpi tuollein katkaistuna)

Vesku oli istunut omalle puolelleen sänkyä ja katseli minua nyt tuiman näköisenä.
--> tuo nyt tuolta pois, on siten fiksumpi :)

Hänellä oli jo vaatteet päällään ja niistä leijui nenääni kevyt hevosen ja ulkoilman tuoksu, mikä antoi ymmärtää, että hän oli jo käynyt tallilla.
--> Hänellä oli jo vaatteet päällään ja niistä leijaili nenääni kevyt hevosen ja ulkoilman tuoksu, mikä antoi ymmärtää, että hän oli jo käynyt tallilla.

^^ kun siinä whitneyn topassa valitit kun en tätä korjaile, niin tässä nyt muutama, jotka tuosta vikasta pätkästä bongailin, kun oikein tarkasti ja tällaisia etsien luin. Ja tosiaan, tää on sen verta hyvää tekstiä, ja käytät tämän tyyppiselle foorumille epätavallisen hankalia lauserakenteita. Sen vuoksi nuo eivät tuolta hyppää silmille, vaan niitä saa etsimällä etsiä suunnilleen. Mutta voin tästä lähtien kyllä noita pätkistä etsiskellä. En kuitenkaan lupaa mitään, sillä vaikka olenkin itse ahkera lukemaan ja kirjoittamaan, sekä innokas äidinkielen opiskelija, ei minulla ole kuitenkaan kymppiä, enkä ole täydellinen näissä. Itsellenikin sattuu virheitä, kuitenkin toisten teksteistä etsimällä ja omaansa korjailemalla oppii aina löytämään niitä, ja siten onnistuu välttämään niitä. Minusta tuntuukin, että olet itse kova lukemaan ja innokas kirjoittamaan, jonka vuoksi virheitä ei sinulle kovinkaan paljoa tule. Niitä joutuu siis etsimään vähän ahkerammin, kuin muista täällä lukemistani teksteistä. Kiva kuitenkin, että täältä löytyy näinkin "tasokas" kirjoittaja, kuin sinä (toivotaan, ettei tämä loukkaa muita kirjoittajia, jotka mahdollisesti tämän hehtaarikommenttini intoutuvat tästä lukemaan :D).

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   8.11.09 02:06:33

Kiitos kiitos Flanelli! ^^
Kuten sanoin, mulla on jo muutama oikolukija (tölkki <3 on ehkä Suomen pahin pilkun nu**sija), joten jos varsinaisia virheitä löytyy, niin pääasiassa syy on minussa, joka en ole huomannut korjata niitä copypastetessani. Kiva kuitenkin saada vaihtoehtoja lauserakenteisiin jne, mulla on tosiaan tapana vääntää niitä vähän ylimääräisille solmuille!

Ja sitten sekin, että mä en ole ihan hetkeen äidinkieltä opetellut, mennyt vaan niin sanoakseni vanhoilla. On jo asioita, jotka olen yksinkertaisesti unohtanut! Plus että painetuissa kirjoissakin on nykyään kieltä, joka laittaa jopa mun henkisen punakynän viuhumaan. Stieg Larssonin käännökset, esimerkiksi, niissä on niin vaillinaisia lauseita, ettei se ole enää tyylikeino vaan vika, imho.

Hups, intauduin paasaamaan. ._.

Lähettäjä: flanelli (eo) 
Päivämäärä:   8.11.09 03:07:33

tota tuo kyllä :). itse juuri kävin kolmannen kerran lukion ÄI1 kurssin, ollen ryhmän paras. Tällä hetkellä menossa ÄI2, ja vuoden päästä olisi tavoitteena päästä edes äikkä kirjoittamaan alta pois, tai jos ei syksyllä, niin seuraavana keväänä. Mutta on se kyllä lohdullista lueskella täällä ja korjailla muiden virheitä, suurin osa kuitenkin iloisesti ottaa vastaan ja kiittelee kovasti. Yksi on kerran ruvennut valittamaan (kirjoitti novellia runomuodossa, sanoin kritiikkini ehkä vähän pahasti, kun tuli niin piikikästä tekstiä takaisin, etten voinut kuin nauraa :D), mutta toisaalta, yksi huono palaute ja monta hyvää?

Itselläni on toisella foorumilla ihan omat kielioppipoliisit. Pyörin sellaisella foorumilla, kuin Tarinatalo, ja siellä on kolme henkilöä, jotka mulle kieliopista jankuttavat. Ja vasta nyt, useamman vuoden jälkeen suostuin uskomaan, että se on niiNpä, eikä niimpä :D. Mutta on se kyllä kiva, kun on foorumi, jossa saa kommentoida ihan vapaasti, vaikka miten rajusti, ja kaikki tietävät, ettet tarkoita pahaa. Täällä sellainen ei onnistu, sen verran nuorempia varmasti suurin osa kirjoittelijoista...

Ja totta, todella monissa nykykirjoissa on oikeasti HUONOJA käännöksiä. Itse luen lähinnä suomenkielistä kirjallisuutta, mutta ne harvat käännöskirjat mitä olen lukenut, ovat olleet onneksi suhteellisen hyviä. Johtuen ehkä siitä, että ovat vanhempaa tuotantoa (ei edes tältä vuosituhannelta). Paitsi tietenkin nämä fantasiakirjat, joita luen myös mielelläni (Narniat, Potterit, Twilightit - näistä vain viimeiset sellaisia, joita luen myös englanniksi, Potterit suunnitteilla lukea myös ruotsiksi :D).

Hups, taisin itsekin intoutua paasailemaan :D. Meille "paasailijoille" pitäis varmaan perustaa ihan oma keskustelu melkeempä :D, tai ihan kokonainen foorumi :D

Lähettäjä: álávíívádésíré 
Päivämäärä:   8.11.09 13:14:00

Sennnu ootko tietoinen tästä: http://kaino.kotus.fi/visk/etusivu.php ?

Mäkin löysin tuolta jonkun kummallisuuden lukiessani mikä pisti silmään, mut lähinnä muotoseikka. Kun Vesku on viemässä lapsia mäkkäriin, se sanoo kun ne ei voinu. Oikeampi muoto olis ehkä voineet, kun lapsia kumminkin oli useampi.

mut mä nyt ehkä jätän ton pilkunnusuttamisen muille, olo on vähän sama ku Jessillä aamulla, paitsi et mua ei ees jaksa panettaa..

Lähettäjä: Ruunikko 
Päivämäärä:   8.11.09 13:29:38

Hyvä hyvä! =)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   8.11.09 14:22:55

Des, mä luulen eksyneeni jonnekin ton alasivuille joskus, kun olen googlannut jotain kinkkistä juttua, mutta en ole tainnut etusivus koskaan nähdä. Kiitos!
Ja mä oon yrittäny pitää repliikit kieliopin kustannuksellakin luontevina - mä en vois kuvitella itse sanovani "voineet" tommosessa kohden, joten Veskukaan ei sitten sanonut.

Mutta jos palataan asiaan.
--------------------

- Mm, Juha sanoi vilkaisten alaspäin. Hän alkoi napittaa paitaansa ja tunkea sitä housujensa sisään ja näytti varsin haluttavalta. Hän ei ollut juurikaan vanhentunut viime vuosina, mutta olin työssä ehtinyt nähdä, että tietyntyyppisten miesten kohdalla aika tuntui pysähtyvän jossain kolmenkymmenenviiden paikkeilla, etenkin, elleivät he olleet lihomaan taipuvaisia. Sitten he jossain kohden noin kuusikymppisinä harmaantuivat ja rypistyivät suunnilleen yhdessä yössä.
- Istu. Haluatko sä mehuakin vai pelkkää kahvia? kysyin karskisti ja nousin leikkimään emäntää.
- Voisko olla mahdollista saada lainata pyyhettä?
- Juo ensin jotain, että saat verensokeriasi vähän nostettua. Tulee parempi olo.

Istuimme siinä nokikkain särpimässä kahvia ja puhumatta mitään, ja kunhan aloin selvitä hämmennyksestä ja suuttumuksesta Veskua kohtaan, joka oli jättänyt minut páskamaiseen ja kiusalliseen tilanteeseen, aloin huomata sen vähemmän kiusalliseksi. Itse asiassa minua alkoi huvittaa Juhan riutunut naama. Minua alkoi naurattaa. Ehkä olin vielä vähän laskuhumalassa, tai sitten se johtui vain siitä, että minulle oli tullut hyvä olo. Kun Juha lakkasi tuijottamasta nolona kahviinsa ja katuvana sisäänpäin, hän vilkaisi minua ja hänen katseensa teki minulle hyvää. Se antoi ymmärtää, että olin vielä ihana ja haluttava. Kyllähän Veskukin halusi naida minua, mutta koska hänen silmänsä olivat viimeksi lähetelleet tuollaisia salamoita minun suuntaani?
- Mitä sä haluaisit syödä? kysyin ja törmäsin pöytään noustessani. – Mä voin paistaa sulle munia, tai paahtaa leipää. Vai haluaisitko sä muroja? Tänään ei oo puuroaamu.
- Mitä sä hösellät? Juha kysyi täydellisen hölmistyneen näköisenä.
- Miten niin?
- Mä haluan vaan suihkun ja sitten kotiin.
- Et sä voi vielä ajaa, sanoin asiallisesti ja avasin jääkaapin. Se oli erittäinkin tyhjä normaalitilanteeseen verrattuna, sinne kun oli pitänyt tehdä tilaa kuohujuomille. Munakoteloa ei ollut ollenkaan, ja kun katsoin roskiskaappiin, näin Veskun rutistaneen sen sinne. – Sori, et saa munaa.
- Miksi sä luulet, että mä semmoista haluaisin, Juha puuskahti ja sai minut kikattamaan ihan holtittomasti. En olisi halunnut, tuollaiselle ei saanut nauraa kuin joku kieroutunut teinipissis. Olin vähällä tukehtua, kun yritin olla nauramatta vaikka nauratti.
- Oletko sä kunnossa?
- Mä taidan olla vielä päissäni, tunnustin ja pistin pääni tyhjälle hyllylle jääkaapissa. – Saisko olla screwdriver? Täällä näkyy edelleen olevan booliaineksia.
- Ei kiitos, Juha sanoi jämäkästi, joten tein meille kaksi vodka-appelsiinimehudrinkkiä.

Juha-parka ilmeisesti kuvitteli minun tarjoilevan tuoremehua, kun palasin jääkaapilta, sillä kun hän siemaisi lasistaan, hän oli vähällä pyrskäyttää kaiken ulos.
- Jessi, oletko sä hullu? Mun pitäisi päästä ajokuntoon eikä ottaa loiventavia!
- Miksi? Kuka sua kotona odottaa? Pysy täällä ja pidä mulle seuraa, ehdotin.
- Kuulostaako toi nyt sun mielestä fiksulta? Vesku nostaa mut kraivelista tielle jos mä jään tänne homehtumaan.
- On tää munkin koti. Ja mä oon saanu jo niin paljon mollausta ja marinaa tälle aamulle, että mä voin tehdä jotain sen eteenkin, möksähdin.

Se kuulosti omissa korvissani vähän joltain, mitä Danni olisi saattanut sanoa, ja äänenikin melkein itkuisen marisevalta, joten suljin suuni, mutta lasistani en luopunut. Miksi heittää hyvää drinksua pois, vaikka kello olikin vasta vaille yhdeksän? Juha ojensi oman lasinsa minulle myös ja alkoi taas puhua suihkusta, joten neuvoin hänet alakertaan ja kerroin, mistä hän löytäisi pyyhkeen. Jäin katselemaan pihalle, missä kaksoset ruokkosivat poneja ja Vesku raahasi heille parhaillaan satuloita ja suitsia tallista. Minun olisi kai pitänyt hävetä, mutta tunsin itseni vain vähän sekavaksi ja loukkaantuneeksi. Ryhdistäydyin kuitenkin sen verran, että nousin pistämään kaksosten ja Veskun aamiaisastiat koneeseen ja pyyhkimään pöydän murusista puhtaaksi. Päässäni pyöri, sitä en voinut kieltää, ja tajusin, ettemme voisi jäädä siihen istumaan, Juha ja minä. Jerry heräisi kohta, vaikkei yläkerta heräisikään, eikä tämä ollut lasten katsottavaa. Siinä Vesku oli surullisen oikeassa. En pystyisi sanomaan huomenta sössöttämättä juomani lasillisen jälkeen. Niinpä ehdotin Juhalle, kun hän palasi hiukset märkinä ja vähän freesimmän näköisenä, että menisimme pihaan istumaan. Hän taisi ymmärtää taka-ajatukseni, sillä hänellä ei ollut mitään sitä vastaan.

- Musta ei kyllä ole ajamaan vielä, hän puuskahti, kun levitin auki pari kansituolia, jotka nojailivat huvimajan seinään.
- Ei susta ole, myönsin. Hän pelasi vähän aikaa puhelimensa kanssa ja yritti soittaa, muttei ilmeisestikään saanut vastausta.
- Pirun juoppo, hän mutisi.
- Kiitos vaan, tuhahdin.
- No en mä nyt sua tarkoittanut. Olisin tilannu kuskin, mutta joko se on hukannut puhelimensa tai nukkuu vielä.
- Koita kohta uudelleen, ehdotin. Yritin muistella, mistä kaikesta olimme edellisiltana jutelleet, kun juttua oli riittänyt. Ainakin Juhan kasvihuoneiden uusista automaattisista tuuletusluukuista.
- Veskulla oli sitten sanomista siitä, että mä jäin yöksi, Juha sanoi havahduttaen minut.
- Ei se susta puhunut. Minä vaan olen huono ihminen.
- Etkä ole.
- Taidan mä olla, huokaisin.
- Et ole ikinä ollut, eikä susta ikinä tulekaan. Juha kuulosti melkein vihaiselta ja hymyilin hänelle vaisun kiitollisena.
- Sulla on vaan jotkut vaaleanpunaiset linssit, kun mua katsot, sanoin, mutta se tuntui hyvältä.

Nukahdin siihen, ja kun heräsin jäykkänä ja kuumissani ja suu perinteiseltä kissanjätökseltä maistuen, totesin Juhan kadonneen. Hänen autonsakin oli poissa, joten kai aikaa oli sitten kulunut riittämiin, että hän oli uskaltanut rattiin, tai sitten hän oli saanut veljensä hakemaan. Toivoin, ettei Vesku ollut ainakaan erityisen räväkästi avittanut hänen lähtöään. Myös meidän toinen automme puuttui, ja kun menin sisään juomaan, totesin talon täysin tyhjäksi. Edes ullakolla ei ollut ketään, mutta olipa kellokin jo kaksi eikä meillä unisinkaan teini yleensä yli yhdentoista sängyssä venynyt.

Olin hyvin hiljaista tyttöä sen päivän, etenkin sen jälkeen, kun perheeni palasi. He olivat käyneet pizzalla ja Sarri ja Sunna toivat minulle tyytyväisyyttä uhkuen pahvilaatikossa omat jämänsä.
- Me ei jaksettu syödä, mutta isi sanoi, että sä varmaan tykkäisit näistä, Sunna sanoi silmät loistaen. Kylmät pizzaviipaleet eivät tuoksuneet ihan niin herkullisilta kuin olivat varmaan ravintolassa tuoksuneet, mutta tytöt olivat niin innoissaan tuliaisistaan, etten voinut kuin rutistaa heitä.
- Vähänkö te ootte kilttejä, kun muistitte mua!
- No täytyyhän sunkin saada ruokaa, sanoi Sarri käytännöllisesti ja sitten he painuivat leikkeihinsä.

Vesku ei puhunut minulle mitään koko iltana, enkä minä hänelle. Hän ei murjottanut, ei tuhahdellut, eikä käskenyt lapsia kertomaan minulle sitä tai tätä sen sijaan, että olisi itse sanonut. Hänellä ei kai vain ollut minulle mitään asiaa. Minullakaan ei ollut hänelle. En osannut pukea sanoiksi sitä, että vaikka olin ollut hölmö, niin en pitänyt siitä, että hän oli moittinut minua kuin en olisi itse ymmärtänyt mitään. Olin sentään aikuinen, suhteellisen älykäs ihminen. Oikein odotin, että tulisi ilta ja voisin mennä nukkumaan ja aamulla pääsisin töihin, missä minua ainakin arvostettiin.

 

Lähettäjä: álávíívádésíré 
Päivämäärä:   8.11.09 15:15:21

Ha! Vähäks siistii kun veskukaan ei koko ajan oo enää mr. täydellisyys vaan narttuilee ja on typerä putkiaivo!

Lähettäjä: Ruunikko 
Päivämäärä:   8.11.09 18:19:13

: D

Lähettäjä: flanelli (eo) 
Päivämäärä:   8.11.09 21:48:28

ja äänenikin melkein itkuisen marisevalta, joten suljin suuni, mutta lasistani en luopunut.
--> ja äänenikin melkein itkuisen marisevalta, joten suljin suuni, lasistani kuitenkaan luopumatta.

mitään muuta itseäni häiritsevää en tästä löytänyt :). Kiva pätkä taas, kivaa tekstiä ja mielenkiintoista perhe-elämää. Jatkahan taas piakkoin :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   8.11.09 21:51:08

Hmm, oisko tossa sun versiossa toi toka pilkku tarpeeton?

Lähettäjä: flanelli (eo) 
Päivämäärä:   8.11.09 21:52:39

kyllä, se on sellainen, jonka vois jättää pois hyvinkin. Huomaa taas, että kun copy-pasteaa, niin tulee jätettyä vahingossa liikaa pilkkuja yms sinne :D.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   8.11.09 22:30:57

15. Kolkyt ja risat

Heinäkuu ja samalla Veskun loma alkoivat lähestyä loppuaan. Niin Noorankin loma, hän palaisi torstaina taas hoitamaan aamutallit ja niinpä Jinna soitti minulle kysyäkseen Leksan kotiinpaluusta. Vaikka olisi hän varmasti soittanut joka tapauksessa. Joka viikko hän oli soittanut ja ollut aina yhtä ihmeissään siitä, että Leksa oli viettänyt taas yhden rauhallisen viikonlopun maalla.
- Se ei oo ollu yötä poissa eikä juonut viinaa? hän varmisti.
- Ei ole, tai jos on ollut niin hyvin salaisesti ja aina se on silti ehtinyt aamutalliin, vakuutin.
- Mä en jaksa uskoa, että se nousee joka aamu tekemään jotain tommosta!
- Arkisin vaan, ei me nyt sentään orjapiiskureita olla. Ja se on kyllä ollut tosi fiksu ja taitava. Mun puolesta se voisi muuttaa meille kokonaan, sanoin. Olisihan mukavaa tehdä ystävälle hyvä mieli ja sitä paitsi se oli totta.
- Oletko sä katsonut tarkkaan, ettei se olekin joku muu?
- Kyllä se on sun poikasi. Kuule, onko sulla vapaata keskiviikko-iltana? Mentäisiin syömään.
- Sun synttärit, Jinna muisti. – Mulla itse asiassa on, mutta miten sä tollasta suunnittelet? Etkö sä juhli Veskun kanssa?
- Se on lähdössä Hankoon, näyttämään lapsia sukulaisille. Mä juhlin ihan yksin, ellet sä auta.
Yritin kuulostaa surkealta, mutta Jinna lupasi jo.

Ajattelin ehdottaa Leksalle, että hän tosiaan voisi jatkaa lomaansa meillä, vaikka Noora palasikin töihin, mutta oli kuin joku olisi napsauttanut sormiaan pojan kasvojen edessä ja hän olisi herännyt tajuamaan olleensa monta viikkoa maalla.
- Mä lähdenkin sitten kotiin, kun Noora tulee, hän sanoi.
- Mikäs kiire sulla on. Ole rauhassa vaikka koulun alkuun asti, sanoin, mutta Leksa vain pudisti päätään.
- Mähän tulin vaan tekemään vähän massii. On siellä kaveritkin jo tullu mökeiltään ja muualta.
Danni ja Alissa katsoivat häntä melkeinpä kauhistuneina. He näyttivät unohtaneen, että poika oli vain lainassa.
- Älä mee! Mitä sulla muka siellä on hauskempaa kuin täällä? Danni rukoili.
- Kuule, ihan vaikka kymmenen juttua tulee mieleen nyt ensihätään ja sata jos vähän mietin!

Siitä seurasi sellaista, että Danni ja Alissa eivät halunneet lähteä tervehtimään Leenaa ja hangonserkkuja. He halusivat viettää jokaisen hetken ennen Leksan lähtöä tämän kanssa.
- Anna niiden jäädä, sanoin Veskulle, sillä tunsin myötätuntoa tyttöparkoja kohtaan. He eivät olleet uskoutuneet minulle niin, etten tiennyt, kumpi heistä järisyttävämmin oli ihastunut Leksaan vai jakoivatko he sen tunteen samoin kuin paljon muita asioita, mutta uskoin voivani kuvitella, miltä tuntui tietää, että hetket kävivät vähiin ennen eroa. Siinä ei pullantuoksuinenkaan mummola paljon varmasti painanut.
- Äiti pettyy, Vesku huomautti.
- No likathan voi mennä itsekseen käymään siellä vaikka ens viikolla, jos niille ei nyt sovi, ehdotin sulkeakseni hänen suunsa.
- Kahdestaan? Sä sait kohtauksen pari viikkoa sitten, kun ne oli menossa paikallisjunalla Helsinkiin.
- Ne selvisi siitä hengissä, ja minäkin, muistutin. En tosissani ollut ajatellut sen pidemmälle kuin estää eipäs-juupas –kinan ja siinä onnistuinkin, sillä Vesku antoi periksi ja päätti lähteä vain Jerryn ja kaksosten kanssa.

- Mä menen keskiviikkona ulos syömään Jinnan kanssa, ilmoitin varmuuden vuoksi, vaikken ollutkaan tilivelvollinen enkä alaikäinen.
- Ai niin, sun synttärit! Vesku muisti ja näytti vähän järkyttyneeltä unohduksestaan. Huokaisin helpotuksesta, sillä olisi hän voinut murjaista myös jotain vähemmän kilttiä viikonlopun jälkeen. – Hei, juhlitaan me sitten, kun me tullaan takasin! hän sanoi anteeksipyytävästi.
- Niin tehdään, lupasin iloisena laihasta ja arkisesta, mutta eittämättömästä sovusta ja aloin sitten vakuutella Jerrylle ja kaksosille, etten ollenkaan pahastuisi, vaikka he eivät olisi paikalla onnittelemassa minua oikeana päivänä.

Lähettäjä: flanelli (eo) 
Päivämäärä:   8.11.09 22:35:44

plääh. Ei tossa ollu taas mtn mikä olis pistänyt silmään. Jotenki ihastuttavaa toi Jinnan ihmettely alussa ton Leksan touhuista siellä :). Kiva ku tää on muuten toinen novelli, jossa tulee tuttuja nimiä vastaan. Ko yhen koulukaverin nimi on Leksa :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   9.11.09 17:14:44



Minä nousin keskiviikkona töihin tavalliseen tapaan ja minua ällistytti nähdä Leksan sijaan Danni ja Alissa tallipihalla kuskaamassa oreja ulos. Ehkä he yrittivät esittää pojalle, miten hauskaa meillä oli, ellei tarvitsisi nousta aamutalliin, sillä tätä ei näkynyt missään. Tai jos he halusivat muuten palvella luomakunnan kruunua. Höppänät tytöt. Mitenkähän saisin heidät ymmärtämään, ettei saappaiden nuolemisella saanut osakseen kuin ylenkatsetta? Ehkä heidän pitäisi vaan saada oppia kantapään kautta.

Kävin tallilla, ennen kuin lähdin töihin.
- Missä Leksa on, kun te ootte täällä? kysyin.
- Me luvattiin, että se saa vapaapäivän. Meidän synttärilahja sille, kun ei se aio olla täällä enää syntymäpäivänään, selitti Alissa.
- No sitten mä ymmärrän, huokaisin. – Voisinko mä saada saman synttärilahjan? Muistattehan te, että mä olen menossa illalla ulos. Hoitaisitte iltatallin.

Danni katsoi minua hiukan alta kulmiensa, mutta Alissa lupasi iloisesti.
- Oletko sä sitten myöhään? Danni kysyi.
- En erityisen, mullahan on huomenna työpäivä, mutta kiva, jos ei tarvitse rynnätä kotiin iltatallin takia.
- Kenen kanssa sä menet?
- Jinnan, edelleen.
- Mihin?
- Järvenpäähän, ja mikä ihmeen kuulustelu tää oikein on? naurahdin.
- Ei mikään. Me kai sitten saadaan liikuttaa kaikki hevosetkin.
- Niin paljon kun jaksatte, lupasin. He olivat ehkä mielestäni vähän nuoria viettämään iltojaan kaupungilla, mutta tallilla he olivat päteviä, eivätkä olleet enää vuosiin keksineet mitään hölmöyksiä. – Soittakaa mulle, jos tulee jotain.

Se työpäivä oli ainutlaatuinen. Vain muutaman kerran aikaisemmin olin saanut puhelun päivystyskännykkään jo ennen kuin ehdin edes työpaikalle. Mummoni ja pappani olivat yleensä hyvin käyttäytyviä ja sairastivat joko virka-aikaan, tai sitten yöllä, jolloin ainoa konsti oli toimittaa heidät akuuttisairaalaan. Nyt kaksi heistä oli päättänyt ruveta tappelemaan, ja minä sain leikkiä plastiikkakirurgia. Siihen minulla sentään oli välineet, paljon muuta kirurgista en pystynytkään tekemään. Minun oli pakko käydä huoneessani nauramassa, ennen kuin ryntäsin myöhässä aamukierrolle. Ilmeisesti kyseessä oli kolmiodraama, joka oli vähän riistäytynyt käsistä. Iltapäivällä sitten tuli muuta, tavallisempaa. Kun päätin, että sydänvaivojaan valitellut pappa näytti paremmalta ja ettei häntä kannattaisi lähteä viemään sairaalaan, oli kello jo viisi, enkä ollut tehnyt ensimmäistäkään päivän paperihommista, en edes avannut postiani. Tänään en kuitenkaan aikonut jäädä ylitöihin.
- Älkää antako kenenkään katkasta niskaansa, mä olen menossa synttärilounaalle, toivoin, kun kävin osastolla vielä viimeisen kerran katsomassa potilastani.
- Myöhäinen lounas.
- Sen piti olla päivällinen, mutta lounas jäi väliin tänään, myönsin. Onneksi iltavuoron sairaanhoitaja oli fiksu ihminen ja tiesin, että hän sen kuullessaan ei hälyttäisi minua takaisin, ellei olisi aivan ehdottoman pakko. Nyt minun piti vain hoitaa itseni kohtaamispaikkaan. Jinna oli luvannut ehtiä junaan, joka olisi perillä kuudelta, ja minä saisin kai ottaa taksin, etten myöhästyisi. Olin tosin aikonut hienostella sellaisella vasta paluumatkalla, mutta ei se nyt järjettömiä maksaisi.

Vaihdoin nopeasti mukaan ottamani puhtaan puseron ja häivyin. Näpyttelin pihalla taksin numeroa kännykkääni, kun näin Veijon terveyskeskuksen parkkipaikalla ja sain onnellisen ajatuksen. Huusin häntä ja huidoin kuin hullu ja onneksi hän vilkaisi suuntaani, ennen kuin ehti istua autoonsa.
- Mitä sä haluat vai oletko sä vaan ylettömän iloinen nähdessäsi mut?
- Sähän asut Jäkessä? varmistin.
- Siellä päin, hän myönsi.
- No niin, saat seuraa kotimatkalle.
Hän ei sanonut mitään, mutta kiersi auton ympäri ja avasi minulle toisen etuoven.
- Kiitos, sanoin ja istuin.

Juttelimme matkalla niitä näitä, mutta se ei autolla kestänyt pariakymmentä minuuttia.
- Mihin täällä sä haluat? Veijo kysyi, kun lähestyimme keskustaa.
- Asemalle, Jinnan juna tulee kohta. Olit tosi kiltti!
- Mikäs tässä, tännehän mä olin tulossa. Mihin te olette menossa syömään?
- Johonkin lähelle. Kuule, mä pyytäsin sut mukaan, mutta nyt ei käy. Meidän pitää jutella tyttöjen juttuja ja sitten parantaa koko maailma.
- No siinä on varmaan hommaa yhdeksi illaksi.
- Mutta lounas huomenna?
- Okei. Ja jos te satutte saamaan maailman järjestykseen jo alkuillasta niin voithan sä pirauttaa.
- Selvä, sanoin tyytyväisenä ja nousin kyydistä. Mieleeni ei ollut koskaan tullut lähteä Veijon kanssa ulos työlounaita lukuun ottamatta, mutta ajatus sinänsä ei tuntunut huonolta. Ei kuitenkaan tänään.

Lähettäjä: flanelli 
Päivämäärä:   9.11.09 18:19:47

hihii synttäreitä :) vitsit, mitäkähän ne mahtaa Jinnan kanssa keksiä *visioi kaikkea mahdollista pienen pääkoppansa sisällä*

Lähettäjä: Ruunikko 
Päivämäärä:   9.11.09 18:27:49

Up! Ja eka!

Lähettäjä: álávíívádésíré 
Päivämäärä:   9.11.09 21:13:29

Eka what?

Lähettäjä: polli 
Päivämäärä:   10.11.09 15:34:09

jatkoa :P

Lähettäjä: whisky. 
Päivämäärä:   10.11.09 17:46:52

Päiväpalaa? :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   10.11.09 18:10:29

Mikälie pala nyt sitten tuli :D
---------

Jinnan juna tuli ajallaan ja halasimme kuin emme olisi nähnyt ikuisuuksiin.
- Tajuatko sä, että me ollaan oltu ystäviä suunnilleen kolmekymmentä vuotta ja tässä sitä vaan porskutetaan, sanoin liikuttuneena.
- Sä olet mun pisin ihmissuhteeni, sanoi Jinna juhlallisesti.
- Samoin!
Siitä oli hyvä jatkaa etsimään hyvää ruokapaikkaa. Kun me joskus kävimme täällä lasten kanssa, kävimme hampurilaisella tai pizzalla. Nyt tuli mieleeni, että heillekin voisi yhtä hyvin syöttää oikeaa ruokaa. Mekin löysimme ravintolan, jossa sai pihviä ja kalaa.
- Ole hyvä, sanoi Jinna, kun olimme saaneet tilattua ja ojensi minulle paketin ja kirjekuoren. Nolostuin vähän, tai oikeastaan enemmänkin.
- En mä tarvitse mitään, sanoin jurosti. En tosiaankaan tiennyt mitään, mitä olisin ollut vailla. Mitään materiaa, siis.
- Et varmaan niin, mutta ansaitset kyllä. Tajuatko sä, mitä sä olet tehny mulle tänä kesänä?
- Käyny sun kanssa Espanjassa, arvasin.
- Joo, ja huolehtinu mun kauhuteinistä juhannuksesta asti. Mä olen nukkunut viikkokausia rauhallisesti, kun mä olen tiennyt, että se on turvassa sun luona.

Menin aika lailla hämilleni, mutta Jinna jatkoi välittämättä siitä, että tarjoilija tuli kaatamaan meille viiniä.
- Ei noihin menny kahta euroa yhteensä niin että älä näytä tommoselta. Ajatus on tärkein.
- Niin onkin, sanoin ja hyvä mieleni palautui. Avasin paketin ja löysin itse poltetun CD-levyn, ja kun aloin tutkia käsin kirjoitettua levynkantta, tunnistin joka ikisen kappaleen.
- Tää on täydellinen autolevy, sanoin, enkä voinut pidättää hymyä, joka tahtoi vain levetä. Melkein kaikki kappaleet olivat sellaisia, että ajatuskin niistä sai selkärankaani vipinää.
- Mä tiedän, sanoi Jinna itsetyytyväisesti. – Mutta avaa se kuori! Tai älä vielä, otetaan ensin sulle!

Hän kohotti lasiaan ja kilautin omaani sen reunaa vasten, ennen kuin avasin kirjekuoren. Siellä ei ollutkaan korttia, jossa olisi jokin muka-hupaisa teksti vaan muutama valokuva. Selasin ne ja totesin, ettei niitä ollut otettu sen paremmin Jinnan kuin minunkaan kamerallani. Me olimme niissä kaikissa. Me olimme niissä Espanjassa, ja osassa oli mukana Reko, osassa Reima, osassa molemmat.
- Sä olet tavannut Remppaa, tajusin ja katsoin ylös. Jinna hymyili, ensin vain huulillaan, mutta sitten niin, että hänen pienet helmihampaansa näkyivät. Hän ei ollut koskaan onnistunut kasvattamaan niitä aikuisen ihmisen mittoihin vaan aina, kun hän hymyili kunnolla, tuli mieleen pikkutyttö.
- En ole.
- No mistä nää kuvat sitten on?
- Mä tapasin itse asiassa Rekon tossa viime viikolla, mutta noi kuvat mä sain sähköpostissa.
- Tapasit Rekon?
- Ihan sattumalta, Jinna kiirehti selittämään. – Tai no en ihan. Kun Remppa lähetti mulle noi kuvat, se sanoi, että Reko oli tulossa Hesaan. Me käytiin kahvilla sitten eilen. No big deal.
- Ei sun tarvitse mulle selittää, sanoin ja selasin kuvia, enkä voinut olla hymyilemättä. Me näytimme iloisilta ja rentoutuneilta.

Sitten saimme ruokamme ja syömisen lomassa vaihdoimme kuulumiset. Minä kerroin, miten tytöt olivat tehneet aamutallin Leksan puolesta ja Jinna halusi tietenkin kuulla kaiken Siirin häistä. Kuvailin puvut ja juhlat ja hetken emmittyäni myös miten olin humpsahtanut humaltumaan Juhan kanssa. Jinna olisi todennäköisesti samaa mieltä kuin Vesku, eikä hän sitä paitsi ollut ikinä pitänyt Juhasta, mutta ei se nyt mikään salaisuuskaan ollut. Leksa saattaisi juoruta joka tapauksessa.
- Yrittääkö se taas vokotella sua? Jinna kysyi ankarasti. Hän oli tosiaan ystävistä uskollisin. Se
nolo, unohdettu juttu, joka meillä joskus oli ollut, oli hänen mielestään yksinomaan Juhan syy.
- Kukaan ei vokotellu ketään, siinä ei ollut mitään semmosta. Vesku vaan veti pultit, koska mä join lasten nähden. Ja saat säkin vetää, vetäisin itsekin, jos siitä ois jotain hyötyä. Vesku vaan oli niin saamarin… etsin vähän aikaa sanaa, kunnes se löytyi. – Holhoava!

Jinna katsoi minua vakavana, eikä sanonut mitään vähään aikaan.
- Sä tunnut nykyään jatkuvasti olevan jotenkin tuskastunu Veskuun. Mikä teillä oikein on vialla?
- En mä tiedä, huokaisin. Jotain oli, ei sitä ollut mieltä kieltää.
- Riitelettekö te? Onko se ilkeä sulle?
- Ei, ei… tai ei me ainakaan paljon riidellä, eikä pahasti. Eikä Vesku ole ilkeä, päinvastoin. Mä toivoisin, että se olisi – mä olen kurkkuani myöten täynnä sitä…
En taaskaan tiennyt, miten jatkaa, ja vaikka ajatukseni oli ollut mainita jotain, mitä Vesku teki, lause oli ihan kokonainen noinkin. Pelottavan kokonainen. – Mä taidan käydä vessassa, töksäytin.
- Pidä kiirettä, jos vaan voit, munkin pitää päästä, Jinna sanoi.

Yritin pitää kiirettä ja kehitellä samalla jotain selityksiä, mutta ei niitä mistään siinnyt. Jinnan vessareissu oli tuloksellisempi.
- Sä tarviit vaihtelua, hän sanoi palatessaan takaisin.
- No älä, tuhahdin.
- No ei se mikään ihme ole. Te ootte ollu yhdessä ikuisuuden. Sä olit vielä koulussa, kun te aloitte seurustella, ettekä oo tainnu olla sen jälkeen päivääkään erossa. Sähän et herranjestas ehtinyt edes leikkiä kaikkia teinivuosiasi.
- Ollaan me oltu, Veskulla on ollu työmatkoja, ja valmennusleirejä, ja semmosta. Ja me ollaan aina haluttu olla yhdessä!
- Ja nyt teillä on tullut mitta täyteen. Mä en ihmettele yhtään.

Aihe oli liian tuskastuttava jauhettavaksi.
- Haluatko sä tilata jälkiruokaa? kysyin reippaasti.
- En mä jaksa syödä enempää. En ainakaan heti.
- No et kai sä vielä halua kotiin?
- Oishan se sääli näin pian karata. Sun synttärit ja kaikki! Tanssimaan ei taida päästä mihinkään näin aikaisin?
- Me voidaan mennä hotellille katsomaan, ehdotin. – Jos siellä on joku esiintyjä niin siellä voi ollakin jo musiikkia. Ja jos sä kyllästyt tuijottamaan mun naamaa, niin mä voin hommata sulle seuraksi viehättävän nuoren lääkärin.
- Mi-inkä lääkärin? Jinna kysyi ja hänen kulmakarvansa lennähtivät hiusten alle piiloon.
- Veijo Valta, terveyskeskuslääkäri. Kyllä mä olen sulle siitä kertonut, se oli joskus mun sijaisena.
- Ai se. Niin olet. Mutta ehkä me viihdytään vielä pari tuntia keskenämme, sitten mun pitää lähteä.
- Samoin. Työpäivä.

 

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   10.11.09 18:56:35

jotenkin huojentunut olo kun Jessi sai avauduttua jollekin Veskusta :D Mun olisi tehnyt mieli avautua siitä. Tosin Jessikin käy hermoille.. se ei tunnu nauttivan mistään!

Lähettäjä: flanelli 
Päivämäärä:   10.11.09 19:00:01

holy! Vitsit että oli hyvä pätkä.. Ja tähän hätään en edes mitään huomautettavaa löytänyt. Laittelehan piakkoin lisää :)

Lähettäjä: Ruunikko 
Päivämäärä:   10.11.09 19:57:09

Sä kirjotat nopsaan jatkoo, ja ai laik juu stoori! <3

Lähettäjä: a_des 
Päivämäärä:   11.11.09 10:35:38

Kun kuitenkin tiedän et notkut täällä niin huomasiks myös et Jamis on alottanut uuden?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   11.11.09 12:34:36

Jepp :)
-------------
16. Rakas tyttäreni

Kello oli noin puoli yksitoista, kun saavuin kotiin. Talo näytti pimeältä, mutta en huolestunut siitä. Tyttöjen olohuoneen ikkuna oli toiseen suuntaan, samoin keittiön ikkuna. Päätin mennä ensimmäiseksi tarkistamaan tallin ja hymyilin tyytyväisenä, kun kaikki hevoset olivat siellä, missä pitikin, ja näyttivät tyytyväisiltä. Talo vaan näytti täysin pimeältä tallipihallekin, ja huolestuin hiukan.

Sisällä huolestuin enemmän. Siellä ei tosiaankaan ollut ketään, ja kaadoin laukkuni sisällön eteisen lipastolle, kun ei puhelin osunut sieltä käsiini. Sitten soitin Dannille. Kesti kauan aikaa, ennen kuin hän vastasi hiukan hengästyneenä.
- Nii?
- Missä te olette?
- Me käytiin uimassa. Ollaan jo tulossa kotiin. Mitä sä teet jo kotona, me luultiin ettet sä tuu ennen kuin joskus myöhään.
- Miten niin? Mulla on huomenna työpäivä!
- Okei, okei. Mee vaan nukkumaan, me tullaan ihan kohta.
- Missä asti te olette? En mä saa unta, ennen kuin te olette kotona.
Danni selitti ja helpottuneena arvioin, ettei heillä menisi kuin ehkä varttitunti. Ehdin siinä ajassa hoitaa itseni sänkyyn asti, ja tuijotin siellä kattoa hetken aikaa, kunnes kuulin pihalta iloisia ääniä. He olivat kotona. Sain siis nukahtaa.

Kolmikko oli keittiössä, kun heräsin hiukan tavallista myöhemmin. Olin suonut itselleni varttitunnin lisäunet. Syy ei ollut niinkään edellisillassa kuin siinä, että olin jättänyt pyöräni töihin ja nyt minun oli pakko mennä sinne autolla, mikä olisi paljon nopeampaa.
- Huomenta! sanoin mennessäni kahvintuoksuiseen huoneeseen. Leksa istui pöydän päässä ja ahtoi suuhunsa voileipää, jossa nähdäkseni oli kolme paahtoleivänsiivua ja niiden välissä kaikenlaista. Hän nyökkäsi minulle, ja niin tekivät tytötkin, kunhan suostuivat huomaamaan minut. Danni oikein pyörähti ympäri tuolillaan.
- Hei, kun sä sait eilen vapaaillan! hän hihkaisi.
- Niin? sanoin ja sipaisin hänen poskeaan.
- No nyt ois sun vuorosi, eikö vaan? Meri haluaa järjestää bileet, kun Leksa on viimestä iltaa, sen vanhemmille sopii.
- Ilman muuta, lupasin. – Huomennako sä aiot jo lähteä?
- Olisin mä lähtenyt jo tänään, mutta hävisin pullonpyörityksessä, Leksa murahti.
- Hyvä, pyörittäkää tänään lisää, ehdotin nauraen ja vilkaisin vanhasta tottumuksesta pihalle. Noora oli selvästi palannut, sillä sisällä yöpyneet olivat jo tarhoissa ja laidunlohkoillaan. Nainen oli kullan arvoinen. – Kävittekö te jo moikkaamassa Nooraa?
- Tietysti, sanoi Alissa ykskantaan ja arvasin, että hän se oli jo käynyt tallilla. Tytössä oli jo pienenä tuntunut olevan vahvaa pyrkimystä pätemiseen ja selviytymiseen. Hän oli varmasti katsonut velvollisuudekseen käydä kertomassa ruokintamuutoksista ja varsojen kehitysasteista.
- Sä olet oikea aarre, sanoin kiitollisena, sillä minun asianihan se olisi ollut, eikä tuon neljäntoista vanhan pikkulikan.
- Sä et tulisi toimeen ilman meitä, hän totesi asiallisesti.
- No siinä oot oikeassa. Nyt mä taas muistan, minkä takia kannatti hankkia paljon lapsia, naurahdin.
- Niin että me ei olla sitten kotona kun sä tuut! huusi Danni perääni.

Se päivä oli paljon edellistä leppoisampi. Kukaan ei ollut kuolemassa käsiini eikä tapellut ja kävin Veijon kanssa lounaalla.
- Ette sitten soittanu mulle illalla, hän huomautti.
- Joo ei. Me ei saatu maailmaa ihan valmiiksi. Haluatko sä nähdä mun lomakuvia?
- Tietysti, hän sanoi esittäen innokasta melko hyvin ja ojensin näytille Jinnalta saamani kuvat.
- Lomaromanssi? hän kysyi.
- Ei, sanoin tajuten vasta, että siltä saattoi ehkä oudomman silmiin näyttää. Olipa onnellista, että Veijo oli suostunut koekaniiniksi. En näyttäisikään kuvia Veskulle. Hän vain turhaan pahoittaisi mielensä nähdessään, minkälaisia aurinkorasvanlevittäjiä meillä oli ollut.

Talo oli tyhjä tullessani kotiin, mutta nyt se ei huolestuttanut minua. Vaihdoin vaatteet ja menin tallille vakaasti päättäneenä hevostella kerrankin oikein kunnolla. Selailin vihkoja ja totesin lasten sentään ehtineen ratsastaa hiukan, ja Noorakin oli liikuttanut Djangon. Tunsin ohimennen iloa siitä, että Leksa lähtisi, mutta ainoastaan sen takia, että saisin Nikini takaisin. Nyt päätin ratsastaa Kaoman ja sitten voisin ehkä hiukan kokeilla poneja. Mieleni olisi tehnyt jo ottaa joku tammoistakin töihin, Mia esimerkiksi olisi joutanut jo hyvin, mutta en aikonut ruveta siihen, kun olin yksin. Varsoista ei koskaan tiennyt, mitä ne keksivät, kun äiti yhtäkkiä vietiin.

Tuon kaiken jälkeen en äkkiseltään jaksanut enempää, vaikka olisin tietysti voinut vaikka juoksuttaa Irkkua. Menin pihattoon ja kävin läpi kaikki varsat, yksi kerrallaan. Ne parveilivat ympärilläni kuin koiranpenikat ja olivat suunnattoman suloisia. Lisäksi ne olivat hurjan kauniita ja hyvärakenteisiakin kaikki, ajattelin puolueellisesti. Godiksen Lol tosin oli syntynyt vähän koukkupolvisena, mutta minusta sen raajat olivat suoristuneet jo parissa päivässä ja nyt ne ainakin olivat täydelliset.

Havahduin siihen, että alkoi hämärtää. En ollut tajunnut ajankulua ollenkaan. Hoidin hevoset ja aloin aprikoida, mihin aikaan Danni, Alissa ja Leksa oikein tulisivat. Vasta nyt aloin pohtia sitäkin, minkälaiset bileet oikein olivat kyseessä. Olin tunkenut sen Dannin kassista löytämäni tyhjän pullon jonnekin muistitaskuun ja aktiivisesti unohtanut sen sinne, mutta nyt minun piti mennä tarkistamaan, oliko kaapissa tallella kaikki, mitä siellä piti olla. Siinä suhteessa saatoin huojentua, mutta kun kaivoin itselleni iltapalaa jääkaapista, totesin, että sen sisältöä oli verotettu. Juha ja minä emme olleet juoneet kaikkia ylimääräisiä booliaineksia, mutta nyt niitä ei enää ollut.

Minä olin aikoinani juonut useammankin kännin Ilsen ja iskän baarikaapista ja Miila vasta olikin kunnostautunut siinä hommassa. Takuulla he olivat sen huomanneet, mutta jotenkin hiljaisesti se oli vain hyväksytty. Olin myöskin aina ajatellut, että kasvattaisin lapseni mahdollisimman paljon samaan tapaan kuin mitä meidät oli kasvatettu, sillä mielestäni meistä oli tullut melko hyviä. Nyt en kuitenkaan voinut olla huolestumatta. Neljäntoista vanhana en sentään vielä ollut pihistellyt väkeviä.

Lähettäjä: whisky.[koulu] 
Päivämäärä:   11.11.09 13:04:45

Olipa miellyttävä turhauttavan atk-tunnin piriste :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   11.11.09 20:32:17


Danni ei vastannut puhelimeensa, ei myöskään Alissa, eikä Leksa. Sain kuitenkin elonmerkin, kun soitin samoja numeroita läpi kolmatta kierrosta, yhtä toisensa perään. Dannin kohdalla tyyttäys katkesi kuin seinään: hän oli painanut punaista. Hän siis ainakin oli hengissä. Tai ainakin hänen puhelimensa oli jonkun elävän olennon käsissä. Hetkeä myöhemmin sain kuitenkin helpottavan tekstiviestin Alissalta. Siinä sanottiin, että he jäisivät Merille yöksi. Mietin hetken aikaa, mutta kun pistin toiseen vaakakuppiin sen mahdollisuuden, että he pyöräilisivät pimeässä kotiin useamman kilometrin, tämä ei ollut huono vaihtoehto. Tietysti minun pitäisi kertoa Jinnalle, että todennäköisesti olin epäonnistunut tehtävässäni loppumetreillä, mutta ainakin Leksa oli nyt hyvässä seurassa. Tyttöjen ystävät eivät olleet mitään nuorisorikollisia vaan kilttejä pieniä tyttöjä.

Lähetin vastaustekstarina ehdotuksen, että voisin ajaa hakemaan heidät, mutta kuten arvasinkin, Alissa vastasi nopeasti, ettei tarvinnut. He eivät halunneet vielä lähteä, juhlat olivat parhaimmillaan, minun pitäisi mennä nukkumaan. Yritinkin, mutta ei siitä tullut mitään. Vaikka kuinka olin itselleni vuosia sitten luvannut, etten kanaemoilisi äitinä, oli tämä tilanne kestämätön. He olivat vain neljäntoista ja tiesin, että heillä oli alkoholia. Kuinka paljon muut lapset sitten olivat saaneet muilutettua vanhempiensa kaapeista tai muuten hankittua, oli vain arvattavissa. Siellä saattaisi tapahtua parhaillaan mitä vaan. ”Merin vanhemmille sopii”. Sehän ei välttämättä tarkoittanutkaan, että he pysyttelisivät omissa oloissaan ja tarjoaisivat tilat. He saattoivat yhtä hyvin olla kokonaan poissa.

Pukeuduin uudelleen ja hyppäsin auton rattiin. Tiesin hyvin, missä Meri asui, tytöt olivat olleet ystäviä ala-asteelta asti. Matala omakotitalo oli selvästi elossa pimentyvässä kesäyössä. Sieltä kuului musiikkia ja ääniä. Pimeässä erotin jopa hehkuvia savukkeenpäitä.

Niin mahdoton en ollut, että olisin vain kävellyt sisään. Soitin sen sijaan Alissalle, joka oli osoittautunut kolmikostani heikoimmaksi lenkiksi ja jatkoin soittamista, kunnes hän vastasi kuulostaen ärsyyntyneeltä, mutta ei luojan kiitos humalaiselta.
- Mä tulin hakemaan teidät, ilmoitin.
- Et kai? hän sanoi pelästyneenä.
- Joo. Mä olen tässä portin edessä, alkakaahan tulla. Tai mä tulen hakemaan teidät sieltä sisältä.
Jos siellä olisi vain tyttöjen lähiseurakunta, Meri ja Elsi ja Heljä ja Emma, minun ilmestymiseni ei olisi idioottimaisuuden huippu, mutta jos mukana olisi muitakin, etenkin poikia, nolaisin tytöt pahemmin kuin kukaan koskaan.

Alissa vaikeni hetkeksi, peitti ehkä mikrofonin, sillä jotain vaimeaa kuulin silti.
- Me tullaan. Älä tule tänne, hän sanoi sitten äreästi, joten istuin tyynenä odottamassa, että talosta ilmestyi kolme hahmoa. Hankaluuksiin olin valmistautunut ja niitä sainkin heti, kun Danni viimeisenä änkeytyi takapenkille.
- Víttu sä oot nolo!
- Onko siellä kaikki kunnossa? Eihän kukaan oo saamassa alkoholimyrkytystä tai mitään? kysyin ja käännyin katsomaan heitä arvioivasti. Jos he olivat jotain juoneet, niin eivät kovin paljon. Ilman pullojen katoamista en olisi epäillyt mitään.
- No ei tietenkään. Susta kai olisi ihana päästä sinne pätemään ja pelastamaan jonkun henki, Danni sanoi myrkyllisesti ja hän jatkoi naputustaan varsin kekseliäästi ja kirvelevästi, kunnes käänsin stereot niin kovalle, etten kuullut sitä.

Leksa oli aamulla ylhäällä ja halusi minulta kyydin asemalle.
- Nytkö jo? Vesku tulee päivemmällä, voihan sekin sut viedä.
- Mieluummin nyt, kiitos, Leksa sanoi, eikä minulla ollut oikeastaan mitään syytä olla tekemättä niin kuin hän pyysi. Saisinpahan tilaisuuden vielä jutustella hänen kanssaan. Leksa ei minusta vaikuttanut ollenkaan niin vaikealta ja toivottomalta tapaukselta kuin mitä Jinna kuvaili, mutta minähän en ollutkaan hänen äitinsä, se, jota vastaan piti kapinoida. Hän jopa suostui lausumaan muutaman sanan edellisillasta.
- Semmoset lasten mehukekkerit ne vaan oli, hän sanoi halveksivasti.
- Ihan kuin sä olisit tottunut rajumpiin kekkereihin?
Se oli kuitenkin liikaa, hän napsautti suunsa kiinni ja avasi sen vasta, kun olimme asemalla.
- Mun palkka, hän sanoi.
- Tekstaa mulle sun tilinumero niin laitan töissä, lupasin.
- Eikö sulla olisi yhtään käteistä? hän kysyi jurosti.
Mieleeni tuli, ettei hänellä ehkä ollut edes junalippuun, joten tyhjensin lompakkoni.
- Kai sä näillä pääset Helsinkiin. Ja kuule, hyvää syntymäpäivää!
- Kiitos, hän sanoi väläyttäen minulle hymyn ja otti kassinsa takapenkiltä. Minä lähdin jatkamaan matkaa töihin ja soitin matkalla Jinnalle ilmoittaakseni, että tyttöni olivat edellisiltana houkutelleet Leksan mehukekkereihin, mutta että hän oli nyt matkalla takaisin kotiin.

Lähettäjä: Ruunikko 
Päivämäärä:   11.11.09 20:43:18

Jatkoo : )

Lähettäjä: Jekku 
Päivämäärä:   11.11.09 21:31:06

Ah! että toi Danni on rasittava :D

Lähettäjä: mustikkaaaa 
Päivämäärä:   11.11.09 21:54:31

että toi jessi on rasittava, en haluu ikinä äidiks jos musta tollanen tulee ! :D tai sit rupeen seuraamaan ilsen jalan jälkiä:D

Lähettäjä: flanelli 
Päivämäärä:   11.11.09 22:06:11

heh, mä jotenki nään noissa muksuissa itteni.. kapinallinen pikkuteini, jonka pitää aina olla näpäyttelemässä kaikkea enempi tai vähempi viisasta porukoille... tosin mä en harrastele alkoholin näpistelyä, taikka bilettämistä :D

saisimmeko ystävä hyvä lisää jatkoa?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   11.11.09 22:16:58

Hauskaa, kun teistä on noin eri tyypit rasittavia :D
Tosin, edelleenkin haluaisin tietää, miksi Jessi on, kun tässä vaiheessa yritin pitää sen vielä aika inhimillisenä.
----------------

Olin olettanut, että Vesku ja Jerry ja kaksoset olisivat jo kotona palatessani, mutta he ajoivat pihaan vasta samaan aikaan kuin minäkin.
- Mitä mutkia te ootte ajellu? kysyin ja huomasin ilahtuvani kauheasti heidän näkemisestään, Veskunkin.
- Me ei vaan päästy lähtemään aiemmin, hän sanoi ja hänen kulmakarvansa kohosivat hieman, kun halasin häntä ja kurotin antamaan suukon. Se oli melko huvittava näky, mutta tuntui mukavalta, kun hän laittoi kätensä ympärilleni, joten annoin toisenkin. Ihmettelin itsekin, mitä muutaman päivän ero oli onnistunut tekemään päälleni. Taputin häntä hellästi takapuolelle.
- Taisi olla kivaa ilman meitä? hän sanoi puoliääneen ja ymmärsin, että vaikkei asiasta ollutkaan puhuttu, hän oli tapansa mukaan nähnyt ja ymmärtänyt kaiken.
- Tiedä siitä… ainakin on kivaa, kun te tulitte takaisin, sanoin syyllisesti. – Likat ja Leksa ryöväsi eilen jääkaapin ja järjesti läksiäisbileet niin, että mä luulen, että mua vihataan nyt kovasti tuolla sisällä, kun mun piti pistää nokkani siihen.
- Jääkaapin?
- Pullonpohjat, tarkensin ja Vesku vilkaisi nopeasti ovelle kuin olisi odottanut näkevänsä krapulaisia ja katuvaisia nuoria siellä odottamassa, mutta silloin Sunna kiskoi minua paidanhelmasta.
- Nytkö me vietetään sun synttäreitä? hän kysyi.
- Muuten vois, mutta mä en ole ehtiny tehdä kakkua, muru.
- Mummi lähetti leivoksia, juhlitaan niillä! Ja me käytiin matkalla ostamassa sulle lahja!

Niin me skippasimme toistaiseksi ratsastamisen ja lämpimän ruoan sijaan keitimme kahvit ja katoimme juhlapöydän.
- Onko Danni ja Alissa kotona, laitanko mä niillekin? kysyi Jerry, joka asetteli lautasia pöytään.
- Mä en tiedä, justhan mäkin tulin. Käy katsomassa, ehdotin. Sarri ja Sunna taittelivat lautasliinoja ja minulla oli hyvä mieli. Perheeni oli koossa taas ja Vesku kiskaisi minut halaukseensa.
- Oliko ne juoneet ne pullonpohjat? hän kuiskasi korvaani.
- Tuskin ne niitä hajuvetenä käytti, suhisin takaisin ja pyöritin silmiäni pikkutyttöjen suuntaan. Tietysti meidän pitäisi jutella asiasta ja päättää, miten suhtautuisimme, mutta en välittänyt erityisemmin siitä, että Sarri ja Sunna olisivat kuuntelemassa sitä keskustelua.
- Okei. Puhutaan myöhemmin. Oliko sulla yhtään ikävä meitä?
Sitä minulla ei ollut ehtinyt olla, mutta eihän sellaista voinut tunnustaa.
- Musta on kiva kun te ootte taas kotona, sanoin totuudenmukaisesti ja suutelin häntä taas. – Nyt sä oot saanu enemmän suukkoja kuin koko alkukesänä yhteensä niin että uskotko?
- Pakko kai se on.

Jerry ja Alissa rymistivät alakertaan ja istuimme kaikki pöytään.
- Murjottaako Danni? kysyin ja katsoin hänen tyhjää paikkaansa.
- Kyllä se kai tulee, Jerry arveli. Alissa ei näyttänyt mitenkään murhanhimoiselta vaan ojensi kätensä kohden Leenan tekemiä pasteijoita. Sarri ja Sunna nyhtivät Veskua hihoista ja kuiskivat niin äänekkäästi, ettei se jäänyt keneltäkään kuulematta, että minun lahjani pitäisi antaa. Neuvoteltuaan hetken sen olinpaikasta tytöt kipaisivat eteiseen ja palasivat sieltä kinastellen siitä, kumpi saisi ojentaa paketin. Yritin näyttää innostuneelta. Siellä olisi jokin koru, Vesku oli aina ja iankaikkisesti ostanut minulle koruja. Tällä kertaa se oli oikein sievä koru, pronssinvärinen ranneketju, ja ihastelin sitä asianmukaisesti.

Danni tuli vasta, kun Sarri ja Sunna olivat syöneet mahansa täyteen ja painuneet tallille. Jerrykin alkoi jo näyttää aika täydeltä ja Alissa oli jo pitkän aikaa istunut pöydässä näköjään vain kyselläkseen häneltä hevosista, joilla hän oli Hannan luona käynyt ratsastamassa.
- Isi, sun pitää ajaa meidät Merin luo, Danni ilmoitti jo ovelta.
- Mä kuulin, että te ootte ollu siellä jo, Vesku tuumasi.
- No mutta meidän pyörät on siellä, hitto soikoon! Ja Jerrynkin pyörä, kun Leksa ajoi sillä sinne! Me ollaan täällä ihan vankeina! Danni sanoi syyttävästi ja mulkoili minua.
- Istu nyt ensin niin jutellaan vähän, ehdotin, mutta hän nosti pienen nokkansa pystyyn ja käänsi suorastaan minulle selkänsä.
- Viethän sä meidät hakemaan ne, etkö viekin?
- Istu nyt ensin ja syö jotain, sanoi Veskukin ja vastahakoisesti Danni kiersi pöydän toiselle puolelle. Minä vilkaisin Veskua ja vaikka emme olleet ehtineetkään pitää taktiikkapalaveria, oli minun pakko pitää pieni valistuspuhe alkoholin vaikutuksesta etenkin lasten elimistöön. He olivat kuulleet sen monesti ennenkin, mutta tämä oli ensimmäistä kertaa vähän niin kuin aiheesta ja Danni näytti ottavan sen henkilökohtaisena loukkauksena.

- Sinä se oletkin paras sanomaan, hän sanoi ja katsoi minua uhmakkaasti. – Vasta juopottelit itse, ensin viikonloppuna ja sitten keskiviikkona.
- Mä en ole alaikäinen, sanoin heikosti, sillä hän oli osunut aika näppärästi.
- Mutta säkin olet juonut alaikäisenä!
- Ei kai teidän tarvitse olla yhtä hölmöjä? kysyin miettien, mistä hän sen tiesi vai arvasiko vain. Ei tuo nyt mikään salaisuus kyllä ollut, joskus me Miilan kanssa äidyimme muistelemaan hurjia nuoruusvuosiamme, jotka todellisuudessa olivat olleet hurjia vain Miilan kohdalla. Danni oli kuitenkin vihainen minulle, hänen silmänsä suorastaan salamoivat, kun hän antoi tulla.
- Sä olet aina olevinas niin pirun täydellinen, ettäs kehtasit ajaa sinne, vaikka meidän piti jäädä yöksi! Mitähän sä oikeen luulit näkeväsi?
- Mä en sentään tullut sisään. Mä olisin voinut yhtä hyvin vaan marssia hakemaan teidät sieltä, jos mä olisin ollut noin utelias, muistutin.
- Ja sitten mä en olisi enää ikinä kehdannut tavata ketään mun kavereista!
- Mitä siellä semmosta oli, mitä ei olisi saanut nähdä? kysyi Vesku ja Danni käänsi vihaisen katseensa häneen.
- Ei mitään, tietystikään! Mutta oletko sä nähnyt, millasia matkavalokuvia äidillä on? Niillä on tainnu olla Jinnan kanssa tosi kivaa siellä Espanjassa!

Lähettäjä: Bambi 
Päivämäärä:   11.11.09 22:23:02

Hahaa, Danni on kauhuteini :D Mun mielestä Jessi on nyt ton juopottelunsa jälkeen menny parempaan suuntaan taas.

Lähettäjä: Jekku 
Päivämäärä:   12.11.09 04:41:20

Ou nou :D nyt menee veskun pelihousut.... ehkä!
Mut ärgh! Miulla menis tommosen teinin kanssa totaalisesti hermot :)

Mut hyvä pätkä. Lisää lisää :)

Lähettäjä: flanelli 
Päivämäärä:   12.11.09 06:08:44

ai että, mä sitte jaksan ihastella tota Dannia..

Mutta mua jaksaa vieläkin pohdituttaa, että mistä ihmeestä sä oot repässy tän noven lähes jokaiselle naispuoliselle tommosen enempi tai vähempi oudon nimen? En oo sitä ääneen vielä pohtinu, mutta nyt olen :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   12.11.09 14:04:16

Oudon? Niinkö. Mutta kun mä pidän kauheasti nimistä, etenkin semmoisista, jotka ei löydy almanakasta tai tule vastaan joka välissä! Tietenkään Jessi ei voinut nimetä lapsiaan Maijaksi, Tiinaksi, Liisaksi ja Leenaksi, eihän vaan? Dannin keksimisestä muuten kunnia sinne, minne se kuuluu, eli Tölkille. :)
--------------
17. Muutosta ilmassa

- Mulla ei ollut lomaromanssia, ilmoitin Veskulle, kun menimme sänkyyn. Olin mielestäni ottanut tilanteen haltuun varsin aikuismaisesti ja esitellyt valokuvat kaikille. Niissähän ei sinänsä ollut mitään pahaa, ellei se ollut väärin, että meillä oli selvästi hauskaa. Olin kyllä varsin kirpeään sävyyn ilmoittanut Dannille, ettei toisten laukkujen penkomista katsottu mitenkään sopivaksi tavaksi, mutta hän kielsi tehneensä niin. Kuvat olivat kuulemma lojuneet eteisen lipastolla kaikkien katseltavina, ja kun vähän mietin, niin olin tosiaan saattanut jättää ne siihen silloin yhtenä iltana, kun olin etsinyt puhelintani.
- Mikset sä sitten näyttänyt niitä kuvia ennemmin? Vesku kysyi. Hän ei ollut sanonut mitään nähdessään ne, eikä paljon mitään sen jälkeenkään.
- Koska mä sain ne Jinnalta vasta keskiviikkona! Mun matkakuvat on läppärillä, jos et sä ole niitä sieltä katsonut, niin syytön mä siihen olen.
- Muutama hassu palmu ja kallio sun kuvissasi vaan oli. Niissä, mitä koneella oli.
- Ne on kaikki siellä, huokaisin. Olin järjettömän vihainen Dannille. Miksi hän oli halunnut kylvää moista eripuraa meidän välillemme? Ja miksi juuri tänään, kun asiat olivat tuntuneet vaihteeksi olevan hyvin? Miksi hän halusi Veskua satuttaa, kun oli minulle vihainen vai eikö hän ajatellut niin pitkälle? Olimmeko hänen mielestään yksi ja sama rintama, jota vastaan piti kapinoida?

- Sä olet ollut niin etäinen sen jälkeen, Vesku sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen.
- Mutta en sen takia, että mulla ois ollu joku toinen!
- Ja sitten se viime viikonloppukin…
- Ei siinäkään mitään ollut, en mä tekisi sulle semmosta, sanoin melkein rukoillen. Oli tilanne mikä tahansa, en halunnut Veskun ajattelevan, että olisin niin häijy ja tunteeton.
- Teit ennenkin, hän sanoi ja käänsi minulle selkänsä.
- Älä, mua raatelee tommonen! pyysin.
- Sä raatelet mua.

Viikonloppu meni vähäsanaisesti ja kohteliaasti. Dannikaan ei puhunut minulle kuin välttämättömän lauantaina, mutta sunnuntai-aamuna hän oli jo paremmalla tuulella. Sillä saattoi olla jotain tekemistä asian kanssa, että he olivat jonkinmoisen keskustelun jälkeen välttyneet kotiarestilta ja olivat viettäneet lauantai-illan Elsin luona. Vesku oli ollut arestin kannalla, mutta minusta siitä ei koituisi mitään hyvää. Minusta tyttöjen piti oppia rajansa muilla tavoin kuin joutumalla liekaan. Sekin saattoi vaikuttaa asiaan, että ajattelin ääneen, että Irkun selkään voisi taas kiivetä.
- Mä voin, mun vuoro, Danni ilmoittautui.
- Oikeesti olis mun vuoro, huomautin, sillä ensimmäisellä koulutusjaksolla olimme ehtineet kokeilla ratsastajaa kahdesti, ensin Dannia ja seuraavana päivänä oli ollut Alissan vuoro.
- Mä olen kevyempi ja sä haluat tehdä mut iloseksi ja antaa mun ratsastaa, Danni maanitteli ja hitto vieköön, oikeassahan hän oli. Sen jälkeen jatkoimme hauskanpitoa sulkemalla varsat pihattoon ja ottamalla tammat töihin. Pyysimme Jerryn neljänneksi porukkaan, jotta saisimme kaiken hoidettua mahdollisimman joustavasti ja nopeasti ja köröttelimme puolisen tuntia keskittymiskyvyttömillä eläimillä, jotka eivät olleet kiinnostuneita muusta kuin pihatosta kuuluvista hirnahduksista.

Iltapäivällä alkoi sataa ja vetäydyin sisätiloihin siivoamaan ja laittamaan ruokaa, kuten hyvälle vaimolle olikin sopivaa. Ei olisi huvittanut sitten hitustakaan. Kapinallisesti jätin imuroinnin, laitoin vain ruoan uuniin ja menin siivoamaan eteisen lipastoa. Jonkun kai piti sekin joskus tehdä. Lapset selviäisivät viikkosiivouksesta vaikka huomenna. Oli heidänkin aika ruveta tekemään jotain.

Hävitettyäni parittomat, rikkinäiset ja pieniksi vanuneet villasukat ja lapaset jatkoin lisäämällä joukkoon reput, jotka vaaleanpunaisine poneineen olivat liian lapsellisia jopa kaksosille ja löysin yhdestä laatikosta vanhoja käsilaukkujani. Päätin ottaa yhden niistä käyttöön, ja kun siirsin sinne tavaroitani, löysin nipun avaamattomia kirjeitä. Olin napannut ne keskiviikkona töistä mukaan, ajatuksena, että voisin avata ne bussissa matkalla Jinnaa tapaamaan, mutta sinne ne olivat unohtuneet. Avasin ne nyt, vaikka ei työpostissani yleensä ollut mainoksia kummempaa.

Tällä kertaa oli. Yksi kirje oli kaupungilta ja kun olin silmäillyt sen, menin olohuoneeseen istumaan ja luin sen uudemman kerran, tarkasti. Työnantajani ja palkanmaksajani tahtoi informoida minua seikasta, että hekin olivat huomanneet, millainen lintukoto minulla oli työpaikkana. He aikoivat puolittaa virkani. Kaksikymmentä tuntia viikossa riittäisi tästedes mummoilleni ja papoilleni ja minä olisin tervetullut käyttämään äkkiä lisääntyneen vapaa-aikani esimerkiksi naapuritalon terveyskeskuksessa tai akuuttisairaalan ensiavussa.

- Ei ole todennäköistä, sanoin puoliääneen itselleni. Naapuritaloon en palaisi, enkä halunnut muuallekaan ensiapuun. Olin harjoitteluaikana kokeillut sitä sen verran kuin oli välttämätöntä, ja vaikka siinä joskus olikin glamouria ja onnistumisen elämyksiä, useimmiten oli vain järjetön kiire ja koko ajan tunne, että olisi pitänyt ehtiä tehdä enemmän. Ensimmäinen shokki alkoi äkkiä muuttua pulppuilevaksi toiveikkuudeksi. Minä olin halunnut muutosta. Minulle annettiin muutos. Tarjottiin suorastaan kultalautasella, ja niin, ettei minun tarvinnut edes tuskailla, teinkö oikein. Minun oli pakko etsiä uusi työpaikka. Kaksikymmentä tuntia viikossa ei riittänyt. Tarvitsimme enemmän kuin puoli palkkaani, tai elämä menisi liian tiukaksi. Tilasta oli vielä lainaa maksettavana.

Kuulin oven käyvän. Vesku ja Jerry olivat jääneet vielä sateeseen ratsastamaan Kaoman ja Mustin, heidän sieltä täytyi tulla.
- Vesku! Hei, tuu tänne! huusin ja kuulin itsekin, miten ääneni kihisi. En ihmetellyt, kun hän tuli ja kiireesti. Lykkäsin kirjeen hänelle ja odotin, että hän luki sen.
- Mitä sä aiot tehdä? hän kysyi sitten.
- Etsin jotain muuta. Ensimmäiseksi mä kartotan erikoistumispaikat.
- Mihin sä ajattelit erikoistua?
- Mulla on muutamia ajatuksia, sanoin. Toki minulla olikin, tyyliin tätä ehkä, tuota ei ainakaan, mutta en todella ollut ajatellut asiaa. Vesku olisi kuitenkin taas katsonut minua kuin hölmöä koulutyttöä. Hän itse oli tiennyt jo ainakin viisitoista vuotta sitten ihan tarkkaan, miten halusi uraputkensa etenevän ja oli sitten yksinkertaisesti mennyt ja toteuttanut suunnitelmansa.

Innostukseni tarttui ja yllättäen löysin meidät sohvalta selailemasta avoimia paikkoja. Kone oli puoliksi kummankin sylissä ja jouduimme nojautumaan hyvin lähelle toisiamme, jos halusimme lukea samaa sivua yhtaikaa.
- Meillä aukeaa yksi erikoistumisvirka lokakuussa, mutta siihen taitaa olla jo tulija, Vesku sanoi epäröiden. Painoin huuleni hänen poskelleen, joka oli huomattavan pistelevä. Hän oli motkotuksestani huolimatta heittäytynyt kauhean laiskaksi parranajon suhteen viikonloppuisin, ellei ollut kisoja.
- Kuule kulta, älä ota henkilökohtaisesti, mutta mä en missään nimessä aio tulla teille töihin.
- Niin, se ei ehkä olisi hyvä idea, hänkin myönsi, mutta näin, että spontaani suukkoni oli pehmittänyt häntä. Hän katsoi minua hiven hymyä katseessaan, joka oli ollut vain kylmä siitä asti, kun hän oli selannut läpi ne valokuvat. Se ei ollut hyvä hetki sanoa, etten tarkoittanut vain hänen osastoaan vaan koko Haartmaninkadun yksikköä. Sen sijaan käytin hyväkseni tilaisuuden yrittää korjata asioita. Nostin koneen pöydälle ja pyörähdin itse tilalle. En ollut tehnyt niin kuukausiin, mutta Vesku ei ollutkaan ollut minulle loukkaantunut ja vihainen, ja sitä paitsi olin nainen. Meillä oli se jumalainen oikeus muuttaa mieltämme.
- Koska me syödään ja syödäänkö me tota, joka haisee uunissa? huusi Jerry keittiöstä ja keskeytti kaiken. Mutta siihenhän oli ollut pakko tottua alkaen siitä, kun Danni oli pienenä, ryppyisenä ja raivostuttavana päässyt sairaalasta kotiin. Se ei enää tuntunut miltään.

Lähettäjä: polli 
Päivämäärä:   12.11.09 17:20:03

Ah, :) ihanaaa. Lisää vaan :P

Lähettäjä: Ruunikko 
Päivämäärä:   12.11.09 17:53:27

: ) Jatkoo. : )

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   13.11.09 15:13:47


Aloitin maanantai-aamun kirjoittamalla ystävällisen irtisanoutumiskirjeen, missä ilmoitin olevani käytettävissä enää sen aikaa, kun saisin palkan koko työviikoltani. Minä en elätellyt harhatoiveita siitä, että löytäisin itselleni erikoistumisviran tällä viikolla, vaikken nirsoilisikaan. Jo opiskeluluvan saamiseen menisi vähintään kuukausi, vaikka täytin senkin hakemuksen heti. Saisin ehkä jopa ottaa jonkin väliaikaisen paikan joksikin aikaa. Se ei haitannut minua. Olin joka tapauksessa liikkeellä ja voisin hyvin kestää puoli vuotta vaikka ensiavussakin, joskaan en sinne menisi kuin viimeisessä hädässä. Löysien vuosieni jälkeen saisin sellaisessa paikassa aikaan vain ruuhkaa, ellen pahempaa.

Vesku tuntui olevan melkein yhtä innoissaan kuin minäkin.
- Musta on upeeta, että sä haluat edetä, hän sanoi. – Etenkin kun ajattelee, miten paljon vuosia sä olet antanut perheelle.
Hänen kiitoksensa tuntui hyvältä, mutta tavallaan kuittasi sen ja esti minua ottamasta asiaa itse esiin itse, katkerampaan sävyyn. Tottakin se oli. Minä olisin voinut lähteä erikoistumaan jo toistakymmentä vuotta sitten, ellen olisi pitänyt tärkeämpänä helppoa työpaikkaa lähellä kotia ja viikonloppuvapaita.

Nämä pari viikkoa ennen koulujen alkua painottuivat taas perheeseen. Olin töissä vain välttämättömän ja lähdin kiertojen jälkeen katsomaan, mitä kaksoset olivat mahtaneet saada päähänsä. Epäilemättä Danni, Alissa ja Jerry pitivät heitä aisoissa – jos olivat hereillä – ja olihan Noora. Hänen toimenkuvaansa ei kuulunut lasten vahtiminen, mutta luotin siihen, ettei hänen läsnä ollessaan tapahtuisi mitään suurempaa katastrofia. Olin sopinut järjestelystä jo silloin, kun lomat oli pitänyt lyödä lukkoon, vaikkei siinä mitään sopimista ollutkaan. Olisin voinut tehdä samoin koska tahansa, kunhan päivystyspuhelin vain oli taskussani.
- Pääsette totuttelemaan siihen, että täällä ei ole ketään iltapäivisin, sanoin kierroillani. Osastojen väet eivät olleet ottaneet kovin hyvin vastaan uutisia lähdöstäni ja uudesta puolipäiväisestä lääkäristä. Minunkin teki pahaa ajatus siitä, että joutuisin lähtemään sieltä, mutta se hävisi innostukselleni jostain uudesta.

Lapsiin näytti iskeneen jonkinlainen paniikki, kun he tajusivat, miten lähellä loppua kesäloma oli, ainakin isoihin tyttöihin.
- Me ei olla tehty mitään! Tää on ollu ihan kaikista páskin loma ikinä! sanoi Danni tuohtuneena.
- Te olitte riparilla, muistutin. – Te ootte saanu ratsastaa.
- Jos ripari on sun mielestä jonkinlainen tapahtuma niin sä oot tyhmempi kuin mitä mä luulinkaan. Me ei olla päästy mihinkään!
- Te ette halunnu lähteä Hankoon viime viikolla.
- No ei ole kuule Hankokaan mikään tapahtuma – paitsi tietysti, jos pääsisi valmennukseen, niin kuin jotkut, hän sanoi ja mulkaisi Jerryn suuntaan.
- Me ollaan oltu mökillä, mutta me ei olla oltu Lintsillä, tajusi Sarri silmät pyöristyen.
- Okei, huokaisin. Se oli hoidettava pois päiväjärjestyksestä, siitä ei voinut laistaa. Jerry ja Lisko lähtisivät myös mukaan, mutta Danni ja Alissa ylenkatsoivat seuraamme, kunnes huomautin, että he voisivat kulkea omia polkujaan siellä, vaikka tulisivatkin saman auton kyydissä.
- Selvä, olkaa valmiina huomenna sitten, kun mä tulen töistä, summasin.

Oli hyvä, että olin varoittanut, sillä Danni ja Alissa näyttivät siltä, että heidän laittautumiseensa oli mennyt koko aamu. He olivat yllättävän ison näköisiä meikeissään ja kampauksissaan. Asut olisivat kelvanneet diskoon.
- Te ootte söpöjä, ilmoitin ja sain heidät silmin nähden hämilleen.
- Mä luulin, että sä sanosit, että meillä on liikaa meikkiä, Alissa sanoi.
- Höh. Kyllä te opitte meikkaamaan järkevästi, kun vähän vanhenette, sanoin ja otin nöyrästi vastaan raivostuneet katseet.

Matkalla Helsinkiin kaksoset ottivat puheeksi ponit.
- Koska Pippi ja Ipana lähtee pois? Sarri kysyi.
- Mä en ole vielä sopinut mitään, sanoin yllättyneenä. – Nytkö ne teidän mielestä saa mennä?
- Sähän sanoit, ettei me voida pitää niitä lemmikkeinä.
- Niin, ja miten te ehtisittekään kaikilla poneilla ratsastaa.
- Niin, Sarri sanoi ja katsoin saaneeni luvan soittaa Ullalle.
- Jos meidän pitää jakaa Ville ja Rasse noiden kanssa niin jaatko sä sitten Nikin ja Daisyn meidän kanssa? kysyi Danni.
- Jaan, lupasin. Olin ehtinyt sitä jo miettiä ja todennut, että se oli ainoa järkevä vaihtoehto. - Mä en välttämättä ehdi enää ratsastaa joka päivä, jos mä joudun töihin jonnekin, missä on päivystyksiä ja tunnin työmatka.
- Miksi sun pitää vaihtaa työpaikkaa? Sunna kysyi.
- Koska munkin on jo aika vähän edetä urallani.
- Mihin sun tarvii edetä, kun sulla on aviomies?
Se oli taas Danni viereiseltä penkiltä ja mulkaisin häntä.
- Ja mistä sä olet oppinut tommosia asenteita? Ei meillä olisi tusinaa hevosia jos me ei molemmat käytäisi töissä.

Jäin miettimään Nikiä. Se oli nyt hyvässä kunnossa, kun sillä oli ratsastettu säännöllisesti, vaikkei Leksa sillä mitään ihmeellistä ollut tehnytkään. Vanhan hevosen kannalta se oli kuitenkin ollut hyvä ratkaisu. Sitä oli liikutettu säännöllisesti ja vaatimatta siltä liikoja mitä tuli temppuihin ja asentoihin, joihin sen lihakset eivät enää taipuneet yhtä helposti kuin nuorempana. Nyt kun tulisi syksy ja ilmat viilenisivät, olisi entistä tärkeämpää, että se liikkuisi tasaisesti. Mahtaisivatko tytöt malttaa mennä sen ehdoilla?
- Ja onhan tammat, lisäsin.

Löysin parkkipaikan vain noin kilometrin päästä takaportilta ja järjestin lapsikatraan ympärilleni.
- Me tavataan tässä kello kymmentä yli yhdeksän, tasan, sanoin ja katsoin jokaista vuorollaan silmiin varmistuakseni, että sanomani meni perille. Tai neljää vanhempaa, en minä kaksosia aikonut päästää kahdestaan huvipuiston vilinään. – Painakaa mieleenne, miten tänne tullaan ja soittakaa, jos tulee jotain tai jos meinaatte myöhästyä.
- Tai jos rahat loppuu, ehdotti Jerry.
- Parempi pitää huoli siitä, ettei ne lopu. Tää on järjettömän kallis reissu ilmankin, huokaisin. Olin luvannut Dannille ja Alissalle ja Jerrylle kullekin parikymppiä jäätelö- ja hattararahaa rannekkeiden lisäksi.
- Anna meille rahat niin me mennään jo, Alissa ehdotti.
- Mutta ei mulla ole niin paljon käteistä, kortilla mä meinasin teille rannekkeet ostaa.
- Ei elämä, eihän me voida tulla teidän kanssa jonottamaan lippukiskalle!

Mieleni teki kivahtaa, että olkoot sitten jonottamatta, jos ennemmin pärjäsivät niillä parilla setelillä, jotka minulla oli lompakossani, mutta en viitsinyt. Itsehän olin melkein houkutellut heidät mukaan.
- Pitäkää metrin hajurako niin mä ostan teille rannekkeet ja sitten sujautan ne teille nurkan takana niin, ettei kukaan huomaa, ehdotin.
- Anna ennemmin rahat, me mennään toiselle kiskalle ostamaan.
Arvasin, etteivät he ehkä hommaisi koko rannekkeita, mutta mitäpä se minulle kuului. Koska minun oli pakko kuitenkin mennä automaatille, tein niin kuin he halusivat ja katsoin, miten he katosivat. Seuraavaksi katosivat Jerry ja Lisko saatuaan rannekkeensa ja minä jäin Sarrin ja Sunnan kanssa.
- Ja nyt aletaan pitää hauskaa, sanoi Sarri päättäväisesti ja alkoi kiskoa meitä kohti viikinkivenettä. Oli hauskaa, että kelpasin edes heille seuraksi.

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   13.11.09 17:17:34

likat lähtee ryyppäämään :S
mäki voisin :(

Lähettäjä: flanelli (eo) 
Päivämäärä:   14.11.09 00:01:43

wibiii mikä jatko! jeii lintsille :). Vitsit, nyt olis kiva saada vähän isompien lasten näkökulmasta juttua, miten tytöt katoaa kummasti, ja sitte ne joutuu vaikeuksiin ja... ahh... mä sitte rakastan omaa visiointia :D

Lähettäjä: Jekku 
Päivämäärä:   14.11.09 13:50:22

up up! Minne ne muka keskellä päivää pääsee ryyppää :O

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   14.11.09 15:04:23

Ei ne tällä kertaa menneet ryyppäämään, ja tyttönäkökulmaa tulee ihan kohta lisää, tän luvun jälkeen.
-----------------
18. Uusille urille

Kaikkein iloisin uusista suunnitelmistani oli varmaankin Miila. Kun syyskuun alussa sain kirjeen, jossa ilmoitettiin, että minut oli hyväksytty erikoistumisohjelmaan ja että minun pitäisi tulla oikein pääkaupunkiin tapaamaan ohjaajaani, hän vaati saada lounastaa kanssani samalla reissulla.
- No jos sä saat soviteltua mut sun aikatauluusi niin totta kai, lupasin. Itse aioin pitää ihan virallisen lomapäivän silloin, joten minulla kyllä oli aikaa.
- Mä siirrän jotakin, Miila lupasi. Minulla oli sellainen mielikuva hänen töistään, ettei hän juuri muuta ehtinyt kuin liitää palaverista toiseen, mutta jonkin palaverin yli hän nyt sitten hyppäsi minun takiani. Hän oli uraputkessa ja näköjään rakasti sitä. Hänen viimeisin nimikkeensä oli myyntijohtaja, mikä minusta oli hauskaa. Hän, joka oli koulunsa kahlannut läpi jokaista rimaa tärisyttäen, piti nyt hallussaan ehkä luokan komeinta titteliä.
- Lopultakin! hän sanoi, kun istuimme odottamassa ruokiamme.
- Lopultakin mitä?
- Sä alat panostaa vähän itseesi. Sä olet ollu ihan liian kauan Veskun varjossa, synnytelly sille vaan lapsia ja kiertäny sen kisahoitajana ja jättänyt oman urasi huomiotta lasten takia. Ihan niin kuin sä et olisi ollenkaan oman elämäsi päähenkilö.

Minusta tuntui, että minun oli pakko pistää vastaan, vaikka jokainen ajatus oli joskus käynyt minunkin mielessäni. Olihan minulla kuitenkin ollut painavat syyt kaikkiin.
- Kun Veskun oli vähän mahdotonta synnyttää. Ja on se vuorostaan mun kisahoitajana, mutta enhän mä missään vaiheessa ole ollut läheskään sillä tasolla kuin mitä se on, totta kai siihen pitää panostaa enemmän. Ja sillä oli jo aikoja sitten selvät sävelet siitä, mihin se haluaa erikoistua, mä en olisi vieläkään päättänyt, ellei olisi ollut pakko.
- Joo joo, Miila huitaisi. – Parempi myöhään, kai, ja toivottavasti se on nyt vuorostaan sun tukenasi. Mitä toi nyt oikeastaan tarkottaa, erikoistuminen? Siis mä ymmärrän, että susta tulee erikoislääkäri, mutta pitääkö sun mennä siis takasin yliopistolle? Kouluun?
- Töihin, pääasiassa. Viiden vuoden pesti eri paikoissa opettelemassa lisää.
- Viis vuotta? Apua! Mä ajattelin, että sä käyt jonkun vuoden kurssin ja se on siinä.
- Ei, on tää pidempi putki.
- Mulla ei kyllä olisi kärsivällisyyttä.
- No sehän nyt on oikeestaan ihan samaa, tavallista työtä. Pääsee vaan näkemään enemmän, sanoin ja kohautin harteitani.
- Mihin sä nyt sitten menet?
- Porvooseen todennäköisesti, sanoin ja tunsin jännityksen värähdyksen. Mitään ei sen suhteen ollut vielä lyöty lukkoon, mutta menisin käymään siellä seuraavaksi.
- Niin kauas? Et saman tien ajatellu jonnekin Ouluun?
- Mä luulen, että meiltä pääsee nopeammin sinne kuin Meikkuun, arvelin.

Se piti melkein paikkansa. Kun iltapäivällä ajoin takaisin kotiin mittasin seitsemänkymmentä kilometriä. Se oli enemmän kuin mitä Veskun työmatka oli, mutta koska teillä ei ollut vielä mitään ruuhkaa, olin kotona melkein puolessa tunnissa. Epäilin, että voisin nipistää matkasta aika lailla, jos oikaisisin pikkuteitä pitkin, mutta sitten en tietenkään voisi ajaa sataakolmeakymppiä.

Tupsahdin kotiin keskelle kotoista pikku kinaa. Ilmeisestikin koulussa oli ollut jotain syötäväksi kelpaamatonta, sillä myöhemmällä kyydillä tulleet Danni ja Alissa syyttivät Jerryä ja kaksosia ahmateiksi ja kaikki välipalaksi varaamani karjalanpiirakat olivat tosiaan kadonneet.
- Se oli Jerry, ei noi kaks pikkusta voi mitenkään syödä semmosta määrää niitä, syytti Alissa.
- Meillä oli nälkä, puolustautui Sunna.
- Mitä ruokaa sä laitat ja kauanko siinä menee? tiedusteli Danni suloisesti ja huokaisin.
- Siihen juttuun tulee nyt muutos.
- Ruokaan?
- Siihen, että kuka sitä laittaa ja mihin aikaan. Jos mulla on uudessa työssä iltavuoro, niin mä olen kotona vasta yhdentoista aikaan.
- Etkö sä ole täällä illalla? Sarri kysyi järkyttyneenä.
- En ehkä joka ilta, sanoin ja melkein säikähdin hänen reaktiotaan. Olin ajatellut heitä jo isoiksi tytöiksi, kolmasluokkalaisiksi, jotka olivat olleet tarpeeksi reippaita luopumaan pikkuponeistaankin, kun tilanne vaati. Sarrin äänensävy ei oikein vakuuttanut siitä.
- Mutta nyt sä olet ja mä kuolen nälkään. Voisitsä keksiä jotain? Danni vihjaisi.
- Tulkaas jelppimään. Mä opetan teille, miten tehdään spagettia.

Olin vähän varautunut saamaan ivanaurua vasten kasvojani, mutta koko joukkio innostuikin asiasta. Dannilla ja Alissalla oli jo ollut kotitaloutta koulussa, ja he väittivät osaavansa spagetin ja jauhelihakastikkeen teon. Pidin heitä kuitenkin hienovaraisesti silmällä samalla, kun neuvoin nuorempia raastamaan porkkanaa ja leikkaamaan tomaattia ja kurkkua. Terävät veitset olivat vähän pelottavan näköisiä Sarrin ja Sunnan käsissä, mutta lohduttauduin sillä, että pahempaa jälkeä tylsillä olisi tullut. Eivätkä he nyt ensimmäistä kertaa olleet asialla, heidän suuri huvinsa oli jo parin vuoden ajan ollut pilkkoa puukolla porkkanoita tallissa.

- No niin, tehän pärjäätte loistavasti ilman muakin, totesin, kun kaikki oli valmista ja kelloa vilkaisemalla saatoin todeta, että Veskukin tulisi todennäköisesti minä hetkenä tahansa. Täydellinen perheidylli.
- Muistatteko te Sound Of Musicin? kysyin äkkiä ja kaikki viisi tuijottivat minua kummissaan. Tiesin heidän muistavan, he tuijottivat sitä vieläkin sadepäivinä, vähän samaan tapaan kuin minä katsoin Ihmeellistä elämää koskaan väsymättä siihen.
- Mitä siitä? kysyi Jerry.
- Menkää jonoon, niin saatte marssia eteiseen Veskua vastaan. Katotaan, pyörtyykö se.
- Ei ikinä! En ainakaan laula! Danni kauhistui, mutta kun muut innostuivat, hänkin tempautui mukaan. Kun ovi kävi, hypähtelin Veskua vastaan. Annoin hänelle suukon, otin ostoskassin hänen kädestään ja autoin takin päältä.
- Mitä hittoa? hän kysyi, mutta kysyvä hymy muuttui täysin äimistyneeksi, kun vihelsin ja lapset marssivat jonossa esiin. He olivat ikäjärjestyksessä, kuten elokuvassakin, mikä asetti pitkän Jerryn sopivasti keskimmäiseksi ja naurua pidätellen he kajauttivat yhteen ääneen:
- Tervetuloa kotiin, isä! Sen pidemmälle pokka ei pitänyt, Sunna alkoi kikattaa, ja se tarttui kaikkiin muihinkin, minuun ehkä kaikista riehakkaimmin.

- Te ootte ihan hulluja, ähkäisi Vesku. Minun piti ottaa tukea hänen käsivarrestaan, että pysyin naurultani pystyssä.
- Ne ei suostuneet laulamaan, enkä mä saanut kammattua niille lettejä, pyrskin.
- Mutta paljonko sä maksoit niille? Vai oletko sä syöttänyt niille jotain? Mitä sä olet itse ottanut?
- Yhden uuden työpaikan vaan, sanoin kepeästi. – Ja sen kunniaksi sun lapsesi on tehneet tänään ruoan.

Lähettäjä: álávíívádésíré 
Päivämäärä:   14.11.09 15:40:39

bd .)

Lähettäjä: flanelli 
Päivämäärä:   14.11.09 23:37:34

hehehehehehahahahahahaha mä voin NIIN kuvitella Veskun ilmeen :D:D:D:D:D:D:D *nauraa niin että meinaa tippua tuolilta*

*kampeaa itsensä takaisin tuolille* Äh, miten sä voitkaan tappaa pahaaa aavistamattomat ihmiset näin pahasti nauruun... Ei hemmetti, mun pitää lähteä varmaan lenkille, että pysyn hengissä :D. Muttamutta, hieno pätkä, tää on nii hyvä stoori kyllä, susta tulee vielä kirjailija joku kaunis päivä, julkaset novellikokoelman, jossa on Jessi-noveja :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   15.11.09 15:56:43

Jessin osuus loppuu tähän. Mä mietin, että varmaankin aloitan sitten uuden topicin - pitää vaan keksiä sille otsikko!
----------------

Minulla oli vielä kolmisen viikkoa töitä vanhassa paikassa ja aloin tehdä pesäeroa. Kävin aamuisin, mutta käytin oikeuttani olla iltapäivät ja illat päivystyskännykän päässä. Siihenhän heidän pitäisi kuitenkin tottua, paitsi että minun jälkeeni ei olisi enää päivystyskännykkääkään. Toisaalta totutin lapset ihan päinvastaiseen kuin mitä ehkä olisi pitänyt, kun olinkin kotona iltapäivisin. Kun lopulta aloitin uuden työni, he olivat vähän hukassa. Ajattelin kuitenkin optimistisesti, ettei siinä olisi paljonkaan totuttelemista. Veskun työpäivät loppuivat joka tapauksessa säännöllisesti samaan aikaan kuin ennenkin, enkä minä useimmiten ollut ollut kuin tuntia häntä aikaisemmin kotona.

Jonkin ajan kuluttua asiat alkoivatkin sujua. Vaikka normaalit päiväni pitenivätkin hiukan, ja ilta- ja viikonloppuvuoroni olivat kaksosista kamalia, oli minulla sitten vastapainoksi arkivapaitakin. Minulla ei ollut ollut sellaisia vuosikausiin ja nyt muistin, miksi olin niistä aikoinani pitänyt kovasti. Syy ei ollut lisissä, jotka kertyivät iltaisin ja viikonloppuisin. Se oli siinä tunteessa, joka tuli, kun oli yksin kotona ja koko muu maailma oli töissä ja koulussa ja velvollisuuksiensa parissa. Vain minulla oli vapaata, eikä se tarkoittanut lintsausta vaan oli sataprosenttisesti ansaittua. Sellaisina päivinä tuntui minun muistikuvissani aina paistavan aurinko. Niinä päivinä yritin korvata Sarrille ja Sunnalle sen, että olin poissa enemmän kuin aikaisemmin. Saatoin hakea heidät koulusta niin, ettei heidän tarvinnut odottaa koulutaksia ja viedä kotiin paistamaan lettuja välipalaksi. Yhtenä iltapäivänä kävimme katsomassa Pippiä ja Ipanaa, mutta yksi kerta riitti. He olivat hoidelleet surutyönsä niiden suhteen ja katsomassa käyminen oli vain viimeinen niitti siihen tarinaan. He olivat halailleet poneja ja kuunnelleet ihastuksissaan Ullan juttuja siitä, miten mahdottomia ne olivat tunneilla. He olivat jopa antaneet Ullalle hyviä neuvoja siitä, miten poneilla pitäisi ratsastaa, mutta he eivät halunneet sinne uudestaan.

Minä olin tyytyväisempi kuin aikoihin, puoleen vuoteen ainakaan, ehkä jopa vuoteen tai useampaankaan. Olin unohtanut, miten nautin uuden oppimisesta. Olin aikoinani lukenut hullun lailla todistaakseni Veskulle, etten ollut häntä tyhmempi, mutta nyt se ei ollut enää tarpeen. Tunsimme toisemme jo niin läpikotaisin, ettei minun tarvinnut sitä todistella. Vaikka syksyn pimetessä se seitsemänkymmentä kilometriä suuntaansa alkoi vähän tympiä, olin silti sitä mieltä, että olin onnistunut tekemään oikean valinnan. Ajattelin, että kun kaiken summasi, oli perhekin voittanut, koska minä olin paljon innostuneempi, jaksavampi ja paremmalla tuulella. Pakkohan sen oli heijastua toisiinkin, olin kai minä sen verran tärkeä perheenjäsen?

Onneksi oli jo syksy ja kisakausi oli käytännöllisesti katsoen ohitse, tai vuorotyöni olisi hankaloittanut elämäämme paljon enemmän. Vain Horse Show oli jäljellä, mutta lapsille ja poneille sopivia kinkereitä ei enää oikein ollut. Sarri ja Sunna eivät olleet päässeet vielä kilpailemaan, mutta elämän kolhuista eli pikkuponien lähdöstä karaistuneina he näyttivät suhtautuvan asiaan melko tyynesti. Danni ja Alissa olivat omineet ratsuikseen Daisyn ja Mian. Daisya ei ollut yritettykään astuttaa tänä kesänä ja Mia kai katsoi ansainneensa vapaavuoden, sillä sekään ei tiinehtynyt, mistä tytöt riemuitsivat kovasti.
- Mitä iloa on treenata jollain hevosella, jos koko kisakausi menee kuitenkin varsomiseen? he kysyivät ja olivat tietysti ihan oikeassa. Nikille heillä ei sitten riittänytkään aikaa, joten minä ratsastelin vanhuksellani ihan vaan itse. Kävin paljon maastossa, ja totesin surullisena, että siitä alkoi tulla paitsi jäykkä, myös vähän kompura. Olin toivonut sen elävän kolmikymppiseksi, mutta nyt alkoi näyttää siltä, että se ei porskuttaisi niin kauan. Vesku kai olisi onnellinen, kun olisi yksi lisääntymiskyvytön turhake vähemmän ruokittavana, ajattelin apeana ja kappas vaan, miten se ajatus jäikin päähäni niin, että ennen pitkää aloin kuvitella hänen tosiaan sanoneen niin.

Vielä Nikistä oli kuitenkin hyötyä. Se oli vanhemmiten osoittautunut hienoksi päiväkodin sedäksi. Nuorena se oli antanut kyytiä kaikille muille hevosille Mustia lukuun ottamatta. Niistä ajoista se oli pehmennyt aika lailla, mutta olimme keksineet, että se oli juuri sopivan kipakka varsojen seurahevoseksi siinä vaiheessa, kun niitä alettiin vierottaa. Se opetti niille herran pelkoa ja vanhempien kunnioitusta. Loimia siinä hommassa kyllä meni, Niki oli liian viluinen ollakseen ilman muuta kuin kauneimman kesän aikaan, mutta minulla oli karhunlankaa ja parsinneula satulahuoneessa ja Noorakin kursi niitä joskus avukseni kokoon.

Syksy oli minusta aina ollut vähän semmoista jälkisammutuksen aikaa ratsastuksen suhteen. Sitä laittoi kuluneen kauden kuvaannollisesti pakettiin ja valmistautui lepojaksoon. Eihän niitä peitelty talveksi havunoksilla, hevosia, mutta kun Vesku oli käynyt HIHSinsä, ei kisoihin yleensä menty ennen seuraavaa kevättä. Ratsasteltiin kotona, palauteltiin mieleen vanhoja ja opeteltiin uutta. Jos kelit osoittautuivat mahdottomiksi, saatettiin käydä maneesilla, mutta viime vuosina ei talvi ollut juuri asettanut esteitä ulkona treenaamiselle. Eläköön kasvihuoneilmiö. Tänä syksynä minulle sopi paremmin kuin hyvin, että Danni ratsasti Daisylla. Minä en tiennyt, ehtisinkö töiltäni ensi kesänä paljonkaan kilpailemaan, eikä se ihme kyllä edes vaivannut minua. Minulle riittivät Niki ja Irkun ajoittaiset ratsastusperiodit, Daisyn palauttamiseen kisakuntoon varsan jäljiltä minulla ei suoraan sanoen ollut nyt edes kiinnostusta. Minun ajatukseni olivat enimmäkseen töissä.

Se oli oikeastaan ihan hullua. En minä ollut koskaan mikään työhullu ollut. Siellä vaan oli niin hemmetin kivaa. Olin vuosikausia ollut talon ainoa lääkäri, vailla ensimmäistäkään kollegaa. Olihan minulla hyviä työkavereita ollut, ystäviäkin, henkilökunnan joukossa, mutta en minä heidän kanssaan ollut ollut ihan tasa-arvoinen. Saatoimme puhua potilaista, mutta he näkivät kaiken eri vinkkelistä kuin minä. Nyt minulla oli tiimi. Saatoin kysyä neuvoa ja apua, minun suorastaan edellytettiin tekevän niin. Lisäksi minulla oli oikeasti sairaita potilaita, sellaisia, joiden näin paranevan. Tietysti vuodeosastoilla oli samanlaisia ikuisuusasiakkaita kuin mitä mummoni ja pappanikin olivat olleet, mutta hoidin ensi kertaa vuosiin myös akuuttitapauksia. Minä osasin, vaikka olinkin se, joka oli tullut kouluttautumaan. En ollut tajunnut, miten paljon iloitsin onnistumisen elämyksistä.

Lisäksi kollegani olivat mitä ihanimpia ihmisiä ja meillä oli hyvä yhteishenki. Minä tunsin itseni tervetulleeksi ensimmäisestä hetkestä alkaen, siitä, kun olin sovittuun aikaan koputtanut ohjaajani ovenpieleen ja pelastanut hänen päivänsä lainaamalla hänelle ehjät sukkahousut. Sellaista olisi voinut ennemminkin tapahtua ravintolan naistenhuoneen vessassa, mutta sattuipa nyt vaan tapahtumaan lääkärin työhuoneessakin. Nuorenpuoleisen, ehkä minun ikäiseni lääkärin, jonka olin jo tavannut käydessäni täällä ensimmäistä kertaa.
- Koira ei arvosta mun töihin lähtöjäni. Ei se tietysti tahallaan revi, mutta tänään näköjään pääsi anomaan vähän turhan läheltä, hän oli selittänyt.
- Mikä koira sulla on? olin kysynyt kohteliaasti. Tie ihmisen sydämeen kävi helpoimmin lemmikin kautta, ellei sitten lapsen.
- Chihuahua. Tervetuloa. Ja kiitos. Mä ostan sulle huomiseksi uudet.
- Ei mitään kiirettä, mulle jäi vielä muutamat.
Se oli totta, laukussani oli säästöpakkaus.
- Luuletko sä tulleesi niin pitkälle itään, että sukkahousut on käypää valuuttaa? oli Anki kysynyt naurahtaen.
- Anteeksi? Minä en ymmärtänyt.
- Äh, sä olet liian nuori. Niin onneksi minäkin. Mutta mun isä tapasi käydä rajan takana niin, että sillä oli mennessä muovikassillinen sukkahousuja ja takasin tullessa pari kassillista vodkaa.
- Sydänlääkkeeksi, olin tuumannut. Anki oli nauranut, samoin minä ja olin aavistanut, että saattaisimme tulla hyvin toimeen. Oikeinkin hyvin.

Lähettäjä: polli 
Päivämäärä:   15.11.09 16:14:36

ihanaa !

Lähettäjä: Bambi 
Päivämäärä:   15.11.09 16:19:17

Oh, kiva kun tuli jatkoa mun koulutyörupeamaa tauottamaan :)

Lähettäjä: flanelli (eo) 
Päivämäärä:   15.11.09 16:57:14

jeii mikä jatko :), lisää!!

Lähettäjä: Jekku 
Päivämäärä:   15.11.09 17:43:45

olipas tullu paljon jatkoa :)
Kiva ku porukka on ilosin mielin, jopa Danni :D

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   15.11.09 21:28:08

jatkoa! :)

Lähettäjä: álávíívádésíré 
Päivämäärä:   15.11.09 21:31:59

Saadaanko me vielä tänään lisää vai pitääkö tää tukkia ekana?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   15.11.09 22:23:36

Saatte heti, kun mä keksin uuden otsikon!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   15.11.09 22:33:39

No niin, jatkuu täällä.