Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   18.10.09 00:04:17

Jessi kertoo:

1. Loma

Ensimmäisenä loma-aamuna heräsin sateen ropinaan. Sadetta oli ollut odotettavissa sääennusteidenkin mukaan, joten se ei yllättänyt, mutta se latisti kyllä fiiliksen oikein hyvin. Toinen puoli sängystä oli jo tyhjä: Veskun loma olisi vasta omani jälkeen, heinäkuussa, ja hän oli jo lähtenyt töihin Tytöt olivat vielä sen verran pikkuisia, että meistä oli parasta, että joku oli enimmäkseen kotona heidän lomaillessaan. Heidän mielikuvituksensa kaipasi, oikeastaan vaati, vähän kaitsemista. Harkitsin vetää peiton pään yli ja nukkua vähän lisää, mutta niin latistava sää ei kuitenkaan ollut. Mieluummin nousin ja nautin hetken omasta rauhasta ja hiljaisuudesta ja isosta mukillisesta kahvia ilman, että tarvitsi vielä puhua kenellekään.

Keittiö oli siivouksen tarpeessa, totesin, kun lampsin sinne. Kahvin tuoksu kuitenkin paransi mielialaa. Vesku oli tapansa mukaan laittanut pannullisen valumaan ennen lähtöään, vaikka hän itse joikin aamukahvinsa vasta töissä. Pieni, huomaavainen ele, jollaisia hän harrasti niin, että tällaisena aamuna sitä saattoi toisaalta ihan saada raivarin mokomasta. Miten sitä joku jaksoikin olla tehokas ja huomaavainen heti aamusta, kun itse oli näin nuuduksissa?

Kyllä se siitä sitten hiljalleen parani. Istuin ikkunan viereen niin, että saatoin nähdä hevoset, joita sade ei näyttänyt häiritsevän. Olimme saaneet ne vihreälle jo aikaisin tänä vuonna ja meillä oli myös aikainen varsavuosi. Jo kaksi tammoista oli varsonut ja ne olivat pihatossa, missä ne pääsivät sateensuojaan ja mistä luojan kiitos olimme jo saaneet kaikki viimekesäiset varsat myytyä. Tosin tammat eivät piitanneet sateesta, vaan nyhjäsivät alueen ruohoisella laidalla, mikä tarkoitti sitä, että varsatkin olivat sateen armoilla: ne olivat vielä niin pieniä, etteivät menneet kauaksi äideistään. Onneksi ei sentään ollut kylmä. Muutkin olivat asianmukaisilla paikoillaan ja tallella, kukin tarpeidensa mukaan. Ponit laihemmalla, jo kertaalleen kalutulla lohkolla, orit oikeiden aitojen takana sähkölankojen sijaan, Niki uskollisesti Mustin kaverina, kuten aina.

Jostain kuului tömähdys ja vaimeaa puhetta ja havahduin siihen, että kohta kaivattaisiin ruokaa. Periaatteessa pikkulikatkaan eivät enää olleet pieniä vaan osasivat ruokkia itsensä paahtoleivällä ja jogurtilla tai muroilla, mutta olin tullut luvanneeksi, että lomani kunniaksi paistaisin aamiaiseksi munalettuja. Siitä ei auttanut livetä, joten kaivoin lettupannun esiin ja aloin vatkata munia kulhossa. Arkinen touhuaminen sai ankean mieleni katoamaan kokonaan ja lisäsin muniin vähän maitoa ja jauhoja niin, että se alkoi oikeastaan muistuttaa lettutaikinaa. Avasin radionkin ja löysin itseni hetken päästä tanssahtelemasta hellan edessä. Siinä vaiheessa, kun kaksoset tulivat keittiöön, olin jo ehtinyt paistaa pari pannullista.
- Ai te olette pukeneetkin jo. Olettepa reippaita, kiitin, kun he ilmestyivät.
- Joo, me mennään rakentamaan meidän kesämökki valmiiksi, Sunna sanoi. Hänellä oli kainalossaan nuhruinen kangaskirahvi, jonka Karoliina oli tehnyt koulussa pienenä.
- Siellä on vähän huono sää ulkoleikkeihin, sanoin vilkaisten ikkunaa, jota sade edelleen pyyhki.
- Me pannaan sadetakit.
- Ja kumisaappaat ja sadehousut ja sadelakit, ilmoitin. Heillä ei ollut mitään sitä vastaan. Kiltit pienet pimut.

Toisia ei sitten tarvinnut pelätä tapaavansa ihan lähitunteina, ainakaan tyttöjä. Jostain syystä murrosikä oli tehnyt Dannista ja Alissasta äärettömän aamu-unisia. Heidän hereille saamisensa oli yhtä @!#$ä muulloin kuin kisa-aamuina, mutta Jerry ehkä laahustaisi kohta esiin, todennäköisesti lähes yhtä aurinkoisena kuin kaksoset ja varmasti nälkäisenä kuin karhu keväällä. Siitäkään ei kyllä ollut takeita, sillä hänen huoneestaan oli kuulunut läppärin naputusta yömyöhälle.

Toistaiseksi olimme siis kolmisin. Sarri ja Sunna istuivat pöydän ääreen ja iskin heille hillopurkin eteen ja lettuja lautasille. Tytöt olivat juuri selvittäneet toisen luokan. Edellispäivänä oli ollut kevätjuhla ja muistuma Suvivirrestä liikutti minua edelleen. Heidän opettajansa oli sanonut minulle, että olisi halunnut antaa kummallekin hymytyttöpatsaan, mutta koska niitä oli vain yksi per luokka, hän oli joutunut antamaan sen jollekulle kolmannelle, kun ei ollut osannut valita. Minusta se ei ollut ihan reilua, mutta oli sentään hauska kuulla, että he olivat oikeastaan olleet jaettuja ykkösiä.

Isot tytöt olivat lähempänä jaettuja jumboja, mikä vaivasi minua kovasti. Kumpikaan ei ollut mitenkään tyhmä, mutta jostain syystä tässä herkässä iässä heidän luokallaan oli muotia olla huono koulussa. Vesku ja minä emme olleet tajunneet sitä ihan pian, ja siinä vaiheessa, kun aloimme huolestua, oli yksi kokonainen ja puolet viimeisestä jaksosta jo menetetty. Olimme yhdessä ja erikseen saarnaten ehkä saaneet nuoret neidit ymmärtämään, mitä he olivat tekemässä ihan ikiomalle elämälleen, mutta tätä todistusta ei enää voinut pelastaa.

- Nyt me mennään ulos, sanoi Sunna kirkkaalla äänellä ja asetti kirahvinsa ikkunalaudalle odottamaan paluutaan. Minä paistoin taikinan loppuun ja heittäydyin sohvalle tuumaamaan vielä tuokioksi. Jospa sade vähän hellittäisi, niin illemmalla pääsisi ehkä hiukan hyppyyttämään Irkkua, kolmivuotiastani. Tiesin, että Vesku toivoi minun myyvän sen, meillä oli liikaa hevosia, mutta sitä en aikonut tehdä. En ollut hyvä myymään hevosia, paitsi varsoja tietenkin, jotka oli kasvatettu vain ja ainoastaan sitä tarkoitusta varten, ja Niki alkoi olla iäkäs. Olin päättänyt pitää Irkun alusta alkaen. Se oli ensimmäinen varsa, joka meille oli syntynyt sen jälkeen, kun Vesku oli pakottanut minut myymään Maggien, mikä kirveli minua edelleenkin. Okei, hän oli ollut oikeassa, mutta se vain teki koko jutusta melkein pahemman. Se hevonen oli ollut minulle liian vaikea ja se oli sittemmin pärjännyt järjettömän hienosti uuden omistajansa kanssa ja sitä paitsi olimme saaneet siitä enemmän kuin yhdestäkään varsasta ikinä, mutta silti se harmitti. Irkusta en luopuisi. Jos siitä tulisi äitinsä kaltainen estetykki, liian hieno minulle, antaisin sen jonkun ammattilaisen kisattavaksi ja ihastelisin itse vain katsomosta. Minä en enää osannut kuvitella itse nousevani GP-luokkiin tässä vaiheessa. Minun olisi pitänyt olla kymmenen vuotta nuorempi.

Mutta eipä ollut kiveen kirjoitettu, että Irkusta GP-hevosta tulisi. Hyvin se loikki itsekseen, mutta kolmevuotiaalla oli vielä pitkä matka minkäänlaisille kilparadoille. Mitä tahansa saattoi tapahtua millä tahansa hetkellä. Onneksi se oli tamma. Tammoilla saattoi aina tehdä varsoja, vaikka arvasin, ettei Vesku katsoisi hyvällä sen astuttamistakaan. Hänestä oli tullut oikea rotuintoilija, ja minä kutsuin häntä arjalaiseksi joskus, kun oikein kimmastuin, ja tein natsitervehdyksiä, jos lapset eivät olleet näkemässä.
- No mutta ei tommosia virolaisia kannata kasvattaa, hän selitti kärsivällisesti.
- Mustikin on puoliksi virolainen, enkä mä ole huomannut sun sitä ruunanneen. Ja mä kasvatankin suoritushevosia! vastasin yleensä leuka pystyssä.

Suoritushevosista tuli mielihalu lähteä tallille tarkistamaan, miten Daisy jaksoi. Se oli Maggien ainoa varsa ja sen vuoro oli varsoa seuraavaksi. Se oli yhdeksän, enkä oikeastaan olisi halunnut astuttaa sitä juuri nyt – olimme kisanneet melko hyvällä menestyksellä kenttää edelliskesänä – mutta olimme saaneet tarjouksen, josta oli mahdoton kieltäytyä ja nyt se kantoi tilausvarsaa saksalaisesta trakehner-oriista, kirjavasta kuten se itsekin. Siitäkin Vesku jaksoi välillä tehdä pilaa: että minä värijalostin, mutta en ollut huomannut hänen epäröineen ehdottaa tulevalle varsalle hintaa, joka ei hävennyt yhtään hänen kouluvarsojensa hintalappujen vierellä.

Noora oli kärräämässä täysiä kottikärryjä lantalaan, kun pääsin pihalle. Vaikka kaikki hevoset olivatkin vihreällä, eivät kaikki olleet siellä vuorokauden ympäri. Eivät oriit, eivät ponit, eikä Kaoma, jolta Vesku odotti eniten tällä kaudella. Eikä minun Nikini, joka olisi syönyt itsensä virtahevoksi viikossa.
- Huomenta, huikkasin Nooralle. Hän oli ollut meillä jo pari vuotta, tullut oppisopimuskoulutukseen ja jäänyt sen jälkeen kuin olisi unohtanut lähteä pois. Hän oli taivaanlahja, näpsäkkä ja osaava ihminen, jota ilman emme olisi enää tulleet toimeen. Hän asui lähistöllä ja kävi normaalioloissa hoitamassa aamutallityöt arkisin, kun sekä Vesku ja minä olimme töissä, mutta hyvin harvoin hän kieltäytyi tulemasta, jos tarvitsimme viikonloppuisin apukäsiä kisoissa.
- Huomenta vaan, tyttö sanoi ja katosi kulman taakse vain palatakseen hetken kuluttua. – Mä laitoin Nikille loimen, kun satoi niin kovasti.
- Hyvä niin. Mitenkäs Daisy?
- Nälkäinen. En mä sitä muuten sen tarkemmin tutkinut.
- No mä menen tutkimaan.

Lähettäjä: Tallukka 
Päivämäärä:   18.10.09 00:22:05

<3

Lähettäjä: luuri 
Päivämäärä:   18.10.09 11:07:27

ihanaa!

Lähettäjä: Tripi 
Päivämäärä:   18.10.09 13:05:24

OIII!!! <3

Kauhea harppaus ajassa eteenpäin, ja mä olen vielä vähän pihalla. Kenen varsa Irkku nyt on, ja onko nyt jo M-vuosi varsoissa?

Heti ensimmäisessä lauseessa tuli sellainen fiilis, että nyt lukee aivan eri tarinaa kuin aikaisemmin. Tyyli oli jotenkin vieras, mutta kyllä sieltä tuli niin tyypillistä Jessi-kieltä esille :) Tarkoitan tietysti näitä omia verbirakennelmia ja.. kyllä te Jessin tunnette. Varo taas sitä ja-sanan käyttöä luetellessasi asioita, ellet tee sitä tarkoituksella.

Toivottavasti Vesku nyt ei ole hienostunut liikaa.. mä vähän vihaan sitä jo valmiiksi tuon rotuintoilun takia :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   18.10.09 13:52:37

Kauheesti kysymyksiä :D
Niillä on L-vuosi ja Irkku on Gawd Daymnin varsa, kai sen verran voi paljastaa, vaikka tulee ne tuolla myöhemminkin esiin.
-------------

Daisyn kanssa samalla laitumella oli Irkun ja Kaoman lisäksi Halcyon, joten pidin silmäni auki mennessäni sinne. Halle ei ollut ihmisystävällisimpiä hevosia ja joskus olin saanut sen kiinni, kun se oli hiipinyt selkäni taakse sen näköisenä, että puraisisi minä hetkenä hyvänsä. Daisy oli ihan toista maata, mutta niin suurin osa kasvateistamme oli. Tosin Vesku sanoi, että kunnon kisahevosen piti olla vähän kovapäinen ja itsetietoinen, mutta vaikka joissakin varsoistamme vähän sentyyppisiä piirteitä ehkä löytyikin, pysyivät ne kaikki käsissä ja kunnioittivat ihmistä. Daisy suorastaan ilahtui saapumisestani ja hieroi otsaansa käsivarteeni niin, että jouduin ottamaan sivuaskeleita. Se ei ollut kauhean miellyttävää, kun sadepisarat valuivat sen otsatukasta, mutta ilmeisesti öttiäiset olivat juhlineet ennen sateen alkua ja nyt sitä kutitti.

Tamma oli selkeämmin kirjava kuin Maggie, jolla oli ollut valkoista vain selässä. Tämän kirjavuutta ei voinut piilottaa satulahuovan alle, eipä sillä, että olisin halunnutkaan. Silittelin sen vatsaa ja kurkin takajalkojen väliin ja hännän alle, mutta en nähnyt mitään merkkejä siitä, että varsa olisi ihan pian tulossa. Ehkäpä se ei halunnut syntyä sateeseen. Taisi olla tamma tulossa, jos se oli niin fiksu.

Kävin katsomassa vielä jo syntyneitä varsoja ja niiden emiä, ja sitten suunnistin kohden tyttöjen kesämökkiä. Se oli pieni aukea keskellä tiheän näköistä pajupusikkoa, eikä sinne olisi ollut kovin helppo löytää, ellen olisi viikonloppuna sitonut pajunoksiin oranssia pressunpalasta katoksi. He touhusivat siellä onnellisen näköisinä, vaikka olivat nenänpäitään myöten harmaita mudasta.
- Te ette tuu sisään sitten noissa kamppeissa, ennen kuin teidät on suihkutettu. Pyytäkää Nooraa, jos ei mua näy, sanoin ja kieltäydyin käymästä peremmälle.
- Me osataan itsekin, sanoi Sarri asiallisesti ja käänsi minulle selkänsä.

Tallilla olisi voinut tehdä kaikenlaista pientä vaikka koko päivän, vaikka Noora hoitikin välttämättömyydet, kuten boksien putsauksen ja iltaruokien laiton valmiiksi ämpäreihin ennen lähtöään. Jerry tuli kuitenkin vastaan pihalla, ennen kuin ehdin päättää, mihin rupeaisin.
- Mun kengät on jääny pieniksi, hän ilmoitti ja irvisteli tuskaisen näköisenä.
- Miten se on mahdollista? Et sä eilen vielä mitään sanonu.
- En muistanu. Puristi ne jo eilen.
- Ei kenenkään jalka voi kasvaa noin kahdessa yössä, sanoin puoliksi epätoivoisena, vaikka itsekseni ajattelenkin, että ehkä se Jerryn kohdalla oli mahdollista. Poika ei ollut koskaan ollut luokkansa lyhimpiä, mutta tänä keväänä hänelle oli tapahtunut jotain kummallista, hän oli kasvanut parilla hyppäyksellä ainakin viisitoista senttiä. Yksitoistavuotiaiden poikien ei kuulunut tehdä niin, ei vielä siinä iässä, mutta ei hänessä mitään vikaakaan näyttänyt olevan, vaikka hän parhaillaan katsoi minua vähän alaspäin. Oli pelottavaa huomata se.

- Lainaa isän ja pistä villasukat, sanoin heikosti. – Joko tytöt heräsi? Haluatko sä lähteä mun kanssa maastoon?
- Isä sano, että mä alan olla liian iso Villelle, Jerry sanoi, ja vaikka hän kai yritti pitää pokkaa, hänen äänensä värähti vähän.
- Et sä vielä ole liian painava, vakuutin silmäillen hänen honteloa olemustaan, mutta poika pudisti päätään.
- Mä sanoin jo Dannille, että se voi ratsastaa sillä tästedes. Mä en halua, että se kärsii.

Minusta kaikki hätiköivät nyt vähän liikaa. Okei, Jerry oli kasvanut Dannin ohi, ja okei, jos hän pyrähtäisi vielä kerran, alkaisivat he olla ehkä vähän koominen näky, mutta ei pojan nyt tarvinnut sillä siunaaman hetkellä rakasta poniaan pois luovuttaa, kun Vesku meni sanomaan jotain noin ajattelematonta. Ville oli ollut Jerryn suurimman osan hänen elämäänsä. Viheliäinen kummitäti oli tuonut sen hänen kolmivuotissyntymäpäivälahjakseen, ja vaikkei Jerry sillä tietysti ollut heti alkuun voinut ratsastaa, oli heillä nyt jo takanaan kiitettävästi yhteisiä kilometrejä. Nyt en kuitenkaan ruvennut julkistamaan ajatuksiaan. Halusin ensin kysyä Veskulta, mitä hittoa hän oikein oli ajatellut, jos mitään.
- Ota Niki niin mä otan Mustin, ehdotin ja Jerryn silmät välkähtivät.
- Oletko sä tosissasi?
- Miksen olisi. Hoitakoot tytöt sitten ponit, jos sä olet kerran niin luvannut.

Hyvin sopivasti sade alkoi laantua. Minä kävin uudemman kerran vierailulla kaksosten leikkimajassa, sanomassa, että me lähtisimme Jerryn kanssa lenkille, mutta että tytöt olivat sisällä, jos he tarvitsisivat jotain. Jerry kävi sillä aikaa vaihtamassa omien jodhpuriensa tilalle Veskun, ja sitten me vain lähdimme.

Maastoretket lasten kanssa olivat ehkä parasta, mitä oli, ainakin siinä vaiheessa, kun he alkoivat tulla teini-ikään. Silloin sitä pääsi paljon lähemmäksi heitä kuin ikinä muutoin, silloin tuli juteltua kaikki asiat, joita ei muulloin oikein voinut ottaa puheeksi. Tänään Jerry oli harvinaisen puhelias, ja ymmärsin pian sen johtuvan siitä, että olin tarjonnut hänelle Nikin ratsastettavaksi. Ruunani saattoi olla jo iäkäs, eikä enää niin vireä kuin mitä parhaina päivinään, mutta se oli aina vaan silmäteräni, enkä minä mielelläni antanut sitä muille.
- Mä en voi enää sitten mennä poniluokkiin, hän totesi fatalistisesti.
- Älä höpötä, tietysti voit. Ville on pikkuponi, niitä on isompiakin, ja sulla on ponivuosia jäljellä vielä sata.
- Ei kun viisi. Mutta mistä mä tähän hätään isomman ponin saisin?
- Onhan Rasse.
- Se on tyttöjen.
- Puhutaan tästä yhdessä illalla, laitoin pisteen sille puheenaiheelle. Minusta ei ollut oikeudenmukaista, että minä sain ratkoa lasten ratsuhuolia yksinäni, jos kaikki oli saanut alkunsa siitä, että Vesku oli väittänyt Villen jääneen pieneksi.

Vesku ehti kotiin viiden aikoihin, mihin mennessä olin saanut sapuskan alulle ja sääkin oli parantunut niin, että kaikki lapset olivat pihalla. Sarri ja Sunna edelleen majassaan, Danni ja Alissa kentällä hyppelemässä poneilla ja Jerry nostamassa heille puomeja ja vahtimassa, ettei Danni vain kohdellut kaltoin hänen kultaponiaan.
- Hei, Vesku sanoi, ja tuli antamaan minulle suukon, kuten aina.
- Mitä sä oikein olet sanonut Jerrylle? aloitin saman tien.
- Miten niin?
- Se on pyytänyt, että Danni alkaa ratsastaa Villellä, koska sä olet sanonut sille, että se on jo liian iso sille.
- Se on, se ei voi enää käyttää pohkeitaan oikein.
- No millä sä ajattelit, että se alkaa ratsastaa?
- Onhan Rasse.

Huomasin, ettei Vesku maininnut Nikiä. Se oli hyvä juttu, sillä olin hiljalleen tullut siihen tulokseen, että ehkä voisin luovuttaa Nikin Jerryn ratsastettavaksi. Maastoretkemme oli mennyt hyvin ja Niki oli aika pienikokoinen hevoseksi. En vaan halunnut, että Vesku esittäisi minun ehdotukseni omanaan.
- Jos se kasvaa tota vauhtia, se on viimeistään ensi keväänä liian pitkä sillekin. Poika-raukka, se menettää ponivuotensa, ennen kuin ehtii kunnolla edes alottaa niitä, huokaisin.
- Mä ajattelin sitäkin, että se voi ruveta ratsastamaan Mustilla, Vesku sanoi yllättäen minut täysin.
- Mustilla? Ethän sä ole antanut edes tyttöjen ratsastaa sillä, kirahdin.
- Niin, en kyllä, Vesku sanoi miettiväisesti ja katsahti ikkunasta ulos, missä mainitut henkilöt porhalsivat ympäri kenttää kiharat liehuen. Danni ei näyttänyt mitenkään silmiinpistävän pitkältä Villen satulassa, mutta hänellä olikin estejalustimet ja hän oli muutenkin samanlainen tappijalka kuin minä. – Eihän sillä kyllä enää ruveta hyppäämään, vanhalla hevosella. Ei sillä siihen ole tekniikkaa, kun ei sillä ikinä ole hypelty kuin huvin vuoksi.
- Mutta ratsastaahan ne kouluakin!

Mutta Veskun ajatukset menivät jo jossain muualla, hän käännähti ja sanoi:
- Hanna pyysi Jerryä muutamaksi viikoksi Hankoon, nyt vielä ennen juhannusta, ennen kuin se lähtee Tanskaan.
- Muutamaksi viikoksi? Onko se mennyt sekaisin?
- Siis ei sen luokse sinänsä, mutta niin, että Jerry voisi käydä ratsastamassa ja tunneilla.
- Hanna ei valmenna lapsia, ei ole ikinä valmentanut!
- Se aikoo näköjään tehdä Jerryn kohdalla poikkeuksen. Ja äiti ilahtuu ikihyväksi, jos Jerry tulee.
- Koska? Entäs tytöt? Mitä ne sanoo?
- Nehän on joka tapauksessa menossa rippileirille.

Joskus toiste, toisenlaisella tuulella, olisin ehkä vain iloinnut Jerryn puolesta, mutta tänään ei ollut sellainen päivä. Kimmastuin moisesta epäoikeudenmukaisuudesta. Olkoonkin, että Hanna oli Jerryn kummitäti eikä Dannin tai Alissan, ei ollut oikein, että vain yksi heistä pääsisi tämän valmennukseen. Ei yhtään sen enemmän oikein kuin se, että hän oli aikanaan ostanut Villen nimenomaan Jerrylle, vaikka tytöthän sillä olivat ensimmäiset vuodet ratsastaneet. Kaikkein loukkaantunein taisin olla siitä seikasta, että Hanna oli jutellut asiasta Veskun kanssa eikä minun.
- Ja nyt sä aiot tuupata sen Mustin selkään, ettei sille tule korkean paikan kammo siellä Hannan kivitalojen satulassa, sanoin katkerasti.
- No siksikin, ja kyllähän sä tiedät, miten erilaisia Hannan hevoset on. Et sä itsekään…
Vesku nielaisi loput lauseesta, mutta minä osasin jatkaa itsekin.
- Niin, en minäkään niillä osaa ratsastaa. Toivottavasti Musti ei nyt mennyt piloille, kun mä kävin sillä maastossa tänään, sähähdin ja paukautin kattilankannen paikoilleen.
- Älä leiki marttyyria.
Mutta minua huvitti leikkiä marttyyria. En enää halunnut jutella koko perheen kesken hevosasioista, kuten olin suunnitellut. Minun pitäisi saada ensin itse miettiä, mitä mieltä oikein olin.
- Mene sanomaan niille, että alkavat lopetella. Ruoka on kohta valmista, käskin.

Lähettäjä: polli 
Päivämäärä:   18.10.09 14:36:38

IHANA ! Kerrassaan ihana. En voi muuta sanoa. Lisää jatkoa nopeasti :D

Lähettäjä: Tallukka 
Päivämäärä:   18.10.09 17:48:33

Vitsit että on ollu ikävä Jessiä ja Veskua. Mutta jatkoa vaan, tätä on ihan mahtava taas lukea.<3

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   18.10.09 19:11:28

Ai kun kiva nähdä kaikki vanhat naamat taas :)

Lähettäjä: jepaa 
Päivämäärä:   18.10.09 21:43:54

jatkooo :)

Lähettäjä: Jemba 
Päivämäärä:   18.10.09 22:16:08

Tätä on odotettu =) Mitään muuta sanotaavaa en nyt tähän hätään keksi ku että äkkiä jatkoa! :D

Lähettäjä: Bambi 
Päivämäärä:   18.10.09 22:49:25

Ihanaa ihanaa :) Hassua ku noi lapset on jo niin vanhoja. Ja hevoset.

Lähettäjä: luuri 
Päivämäärä:   18.10.09 22:53:33

Ja heti mäkin koukutuin takasin ht-nettiin

Lähettäjä: mustikkaaaa 
Päivämäärä:   18.10.09 23:23:36

jatkoa !
kuis vanhoja musti ja niki on?

Lähettäjä: Salts 
Päivämäärä:   19.10.09 01:09:24

Oi, tätä oon odottanutkin! =) Olin niin malttamaton mansikkakesän kanssa, että jouduin nyt odottamaan tätä.

On vaan hassua kun lapset on niin isoja jo, ja hirveästi uusia heppoja ja kun kaikkia ei edes muista muitakaan.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   19.10.09 01:30:17

Mustikkaa, ne alkaa olla parinkympin paikkeilla, kyllä sekin tulee tuolla kohta mainittua :)
--------
2. Äidinhommia

Danni ja Alissa menivät vähän sitruunan nielleiden näköisiksi, kun heille parin päivän päästä kävi ilmi, miksi Jerry lähtisi Hankoon. Sinänsä mummola ei ollut enää ihan ykköslomakohteita, eivätkä pikkuveljen tekemiset heitä juuri hetkauttaneet. Neljäntoista vanhoilla nuorilla neideillä ei ollut juuri muuta iloa veljestä kuin juoksuttaa tätä asioilla ja välillä hyväntahtoisesti kiusoitella, kotileikeistäkin alkoi olla jo vuosia ja vuosia. Ymmärsin kuitenkin hyvin, että heidän oli vaikea olla olematta hiukan katkeria siitä, että Jerryllä oli hyvä haltiatarkummi ja heillä ei. Olisin varmaan itsekin ollut.
- Ei voi puhua tasa-arvosta tässä maailmassa, tälläkään vuosituhannella, Danni puuskahti.
- No ei tää siitä johdu, että Jerry on poika, vakuutin, joskaan en voinut olla ihan varma. Oikeastaan se oli varsin hyvä tekosyy. Epäoikeudenmukaisuus olisi vain korostunut, jos Hannan kummilapsi lapsikatraastamme olisi ollut tyttö, kuten muutkin.

- Mitä siitä, ei me kuitenkaan oltais voitu mennä, kun on se ripari, sanoi Alissa hiukan väkinäisesti.
- Hemmetin ripari, mä en halua sinne.
- Unohda, komensin, ennen kuin Danni ehti pidemmälle. Hän oli keksinyt, että oli hyvin helppoa järkyttää ihmisiä kyseenalaistamalla kaikki perinteiset arvot ja rippikoulu oli yksi niistä. Minä en ollut erityisen uskonnollinen, mutta kun tytöt nyt kerran kuuluivat kirkkoon, he saisivat myös käydä rippikoulun. Saisivatpahan sitten ainakin kirkkohäät joskus, jos sellaiset haluaisivat. – Konfirmaation jälkeen saat erota jos siltä tuntuu, mutta tän homman sä hoidat.
- No sitten on kyllä parasta tulla kunnolla massia rippilahjaksi, Danni möläytti ja katsoa tapitti minua haastavasti.
- Älä mua katso, mä taitan sulle etupihan juhannusruususta oksan ja siinä mun lahjani, tirskahdin. Kaksikin saattoi ihan hyvin pelata tätä peliä. – Hei, katsokaa pikkulikkojen perään. Mun täytyy lähteä Jerryn kanssa ostoksille.
- Just niin, raatakaa te lapsenvahteina niin me mennään ostamaan Jerrylle uusia ratsastusvarusteita, kun se pääsee niin hienolle tallille valmennukseen, jupisi Danni.
- Se ei voi lähteä sinne Veskun kengissä, joihin pitää laittaa kolme villasukkaa, että ne pysyy jalassa, eikä omissaan, missä varpaat on kaksinkerroin. Eikä sen housutkaan oo ihan justiinsa, huomautin.
- Pidetään niille ratsastustuntia, vaihtoi Alissa puheenaihetta ja se sopi minulle loistavasti. Meillä oli ylläpidossa kaksi erinomaisen itsepäistä shettistä, joiden temput saivat minun kärsivällisyyteni aika ajoin koetukselle, mutta joita lapset rakastivat antaumuksella joka ikinen. Dannin ja Alissan lempihuvia oli laittaa niitä järjestykseen, kun ne olivat tarpeeksi monta kertaa keikauttaneet kaksoset selästään.

Jerryn kanssa oli vaivatonta käydä ostoksilla. Ajoin siihen liikkeeseen, jonka kanssa meillä oli ystävyys-, yhteistyö- ja sponsorointisopimus ja pistin hänet sovituskoppiin. Housut ja kengät, sen kummemmasta ei ollut puhettakaan, kun kasvuvauhti oli tuollainen. Kypärä ei sentään puristanut, kuulemma. Kassalla laskettiin meille tukkuhinta ja kysyttiin, missä Vesku aikoi kisata seuraavaksi ja tarvitsimmeko uusia kisaloimia.
- Mä luulen, että ne on ihan kelvollisia, muistelin, mutta lupasin soittaa perään, jos huomaisin toisin.
- Muuta? Meillä on uusia satulahuopia.
- Niitä meillä on tän vuostuhannen loppuun asti, naurahdin.

- Mitäs sitten tehdään? kysyi Jerry heilautettuaan muovikassinsa auton takakonttiin.
- Mitäs tässä muuta, tuumasin.
- Etkö sä halua shoppailla mitään itsellesi?
- Haluatko sä tosiaan mun kanssa ostoksille? kysyin huvittuneena ja pitkä poikani nyökkäsi harkitsevaisesti.
- No jos tarvii.
- Kiva, mutta ei tarvii. Mä shoppailen sitten matkalta, sanoin. Niin, minä olin tosiaan lähdössä matkalle, lomalle. Jinna ja minä lähtisimme ihan kahdestaan viikoksi Espanjaan. Oli jo yli kymmenen vuotta siitä, kun olin käynyt missään, ellei laskettu yhden yön laivaristeilyjä, joita oli kertynyt vuosien mittaan peräti kai kolme. Vesku oli päässyt vähän enemmän maailmalle, tosin työmatkoille sekä kisa- ja valmennusreissuille, mutta ulkomaille kuitenkin. Me menisimme vain ottamaan aurinkoa ja tanssimaan flamencoa, enkä suostunut katumaan sitä, että otin samalla lomaa perheestä ja hevosista. Veskulla olisi kuitenkin lokoisat olot sillä välin, kun kaikki lapset nyt olisivat hajasijoitettuina ympäriinsä juhannuksen alla. Kaksosetkin menisivät minun vanhempieni kanssa mökille, jonka he olivat vuokranneet pariksi viikoksi.

Sen verran Jerryn ehdotus oli kuitenkin lämmittänyt mieltäni, että menimme sitten jäätelölle.
- Koska me mennään koko perhe yhdessä jonnekin lomalle? Jerry kysyi lusikoidessaan tehokkaasti annostaan.
- Lapsi-kulta, sitten kun me saadaan isonpuoleinen lottovoitto, sanoin tasaisesti. – Meitä on sentään seitsemän ja joku pitäisi palkata hoitamaan hevosetkin sitten.
- Niin… hän sanoi mietteliäästi. – Olisi vaan kiva joskus päästä ulkomaille.
Tunsin omantunnon pistoksen. Vesku ja minä olimme tietenkin tehneet tietoisen päätöksen, kun olimme valinneet kotitallin ja hevoset elämäntavaksemme, mutta emmepä olleet silloin ajatelleet, että samalla tuomitsisimme lapsemme samaan. Kun heidän luokkakaverinsa kertoilivat kesäloman jälkeen lomamatkoistaan, heillä oli heittää peliin korkeintaan pari viikkoa Hangossa mummolassa.
- Mihin sä sitten haluaisit? kysyin huolissani.
- No ihan mihin vaan, mihin sais lentää, Jerry sanoi silmät välähtäen ja hetken jo suunnittelin, että jospa ottaisinkin hänet mukaan, mutta eihän se tietenkään kävisi päinsä. Hänhän olisi Hangossa ratsastamassa ja sitä paitsi olisiko se nyt ollut huutava vääryys tyttöjä kohtaan jos mikä?
- Ehkä meidän pitäisi tosiaan yrittää, sanoin tuumivasti.
- Ehkä tänä kesänä syntyy joku niin hieno varsa, että kun sen myy, saa tarpeeksi rahaa, Jerry ehdotti.
- Ehkä.

Sillä ensimmäisellä lomaviikolla kulutin enemmän aikaa lasten vaatehuoltoon kuin mihinkään muuhun. Danni ja Alissakin alkoivat keksiä kaikenlaista välttämätöntä rippileirille, enkä voinut lähettää heitä kahdestaan ostoksille setelinipun kanssa. Sen jälkeen, kun Danni oli saanut farkkurahat ja pistänyt ne housujen sijaan meikkeihin, kun ei ollut löytänyt kivoja, olin luvannut, että seuraavan kerran hän saisi kokeilla vastaavaa viisitoistavuotiaana. Julmaa ehkä, mutta ne farkut oli pitänyt kuitenkin käydä ostamassa, olivatpahan vain tulleet kaksi kertaa kalliimmiksi kuin olisi ollut tarpeen. Heidän kanssaan meni päivä kaupungissa, ja se oli raskas päivä, koska Sarri ja Sunnakin vaativat päästä mukaan. Sitten piti pyykätä ja silittää ja vasta, kun olin tehnyt sitä puolitoista päivää, tuli mieleeni, että oikeastaan se ei ollut yhtään liian vaikeaa hommaa nuorille neideille itselleenkään. Tekivät he sitä silloinkin, kun minulla ei ollut lomaa ja he tarvitsivat jotain tiettyä ylleen kouluun.

Lopulta tuli taas viikonloppu ja lähdimme perjantai-iltana viemään Jerryä. Danni ja Alissa lupasivat hoitaa iltatallin, sillä Noora ei tullut iltaisin, joskin he vähän napisivat. He olivat kuulemma luvanneet mennä Elsille, joka oli heidän paras ystävänsä, suunnittelemaan rippileiriä.
- Hoitakaa hevoset ensin ja menkää sitten. Tai pyytäkää Elsi tänne, ehdotin.
- Joo, innostui Alissa. – Vois pyytää muutkin, Heljän ja Emman. Teillä menee siellä kumminkin monta tuntia!
Danni näytti sen verran nyrpeältä, että katsoin hyväksi uhata jättää kaksosetkin heidän hoidettavakseen, ja se taisi laittaa mittasuhteet paikoilleen hänen päässään.
- Okei. Onko meillä mitään syötävää?
- Katsokaa pakastimesta, tuskin te haluatte tarjota eilistä kalasoppaa tytöille, sanoin, sitten minun piti mennä katsomaan, miksi Jerry kiljui minua huoneestaan kuin hengenhädässä.

Lähettäjä: Tallukka 
Päivämäärä:   19.10.09 05:25:56

Voi vitsit, on niin ihana lukia näitä tekstejä.<3 Huomaa taas miten kauan siitä on, kun on lukenu Jessistä ja Veskusta.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   19.10.09 17:19:05

Ja päivän pätkä :)
-------------

Kyse ei ollut kummemmasta kuin siitä, ettei hän saanut kypäräänsä sopimaan täyteen pakattuun kassiin.
- Ota muovikassi, neuvoin ja painuin pihalle. Minusta tuntui, etten ollut ollut näin väsynyt perjantai-iltana ikiaikoihin. En ehkä sitten edellisen lomani. Se pyöreä huvimaja, jonka olimme päättäneet purkaa heti ensimmäisenä keväänä, kun muutimme tänne Dannin ja Alissan ollessa ihan pieniä, seisoi edelleen keskellä pihaa, vain vähän pönkitettynä ja jo pariin kertaan uudelleen maalattuna, ja sen räystäslaudan kolossa oli edelleen tupakkapiiloni. Siellä oli aski, ihan kuten olin muistellutkin, joskin arvelin, että sen sisältö oli melko kuivahtanut. Saisi siitä varmaan kuitenkin hermosavut irti. Heittäydyin pitkäkseni majaa reunustavalle penkille, ajatellen, ettei lasten tarvitsisi nähdä minun tupakoivan, vaikka haistaisivathan he, kun kohta ahtautuisimme autoon.

Savu meni päähäni ja makailin vähän aikaa ylimääräistä, mutta sitten kuulin, miten Vesku hätisti kaksosia autoon ja minunkin piti nousta. Huomasin olevani paremmalla tuulella.
- Ajatko sä vai mä? kysyin reippaasti.
- Aja vaan, jos sä haluat, Vesku sanoi kiltisti ja kumartui vähän lähemmäs nuuhkaisten tietävästi.
- Älä ala, sä et tiedä miten hyvin sulla on asiat, kun saat olla töissä, tuhahdin.
- Nyt mä en ole töissä kahteen päivään, hän sanoi ja taputti minua takapuolelle.
- Lopeta, senkin vanha irstas ukko, komensin ja otin autonavaimet häneltä.

Vierailu oli melko nopea, ja vaikka Leena yritti houkutella meitä jäämään yöksi, hän uskoi kertasanomalla, ettei taloa ja kaikkia hevosia voinut jättää Dannin ja Alissan vastuulle koko yöksi, etenkin kun Daisy ei ollut vieläkään varsonut eikä Noora tulisi aamulla.
- Onneksi Jerry sentään jää, ja koskas pikkuneidit tulee? hän kysyi ja veti Jerryn tuttavallisesti kainaloonsa.
- Milloin vaan, paitsi nyt, lupasin meidän kaikkien puolesta. Seuraavaksi veisimme isot tytöt riparille ja sitten pikkutytöt Ilselle ja iskälle ja sitten – täysin hiljainen ja huoleton sunnuntai-ilta, hurraa!
- Jerry voi mennä tallille pyörälläkin, Vesku muistutti, mutta sellaista Leena ei suostunut kuuntelemaan.
- Se on ihan liian pitkä matka Jerryn pyöräillä, kyllä mä jaksan sitä kuljettaa, hän sanoi napakasti.

Sarri ja Sunna nukahtivat takapenkille melkein heti, kun olimme lähteneet ajamaan kohden kotia.
- Vieläköhän meillä on talo täynnä tyttölapsia? sanoin jotain sanoakseni, kun hiljaisuus oli käynyt mielestäni liian painostavaksi.
- Ai mitä? Vesku havahtui. Hän oli ollut jossain hyvin kaukana.
- Mietitkö sä hevosia vai Jerryä vai Hannaa? kysyin purevasti. Olisin mieluummin tuonut Jerryn vasta seuraavana aamuna, jolloin olisimme hyvällä onnella voineet käydä tallillakin ja tavata itse gurun, mutta tytöt piti viedä huomenna. Aika ei kerta kaikkiaan antaisi myöten kaikkien kuskaamiseen.
- Yhtä työjuttua mä mietin, Vesku sanoi. – Mitä sä sanoitkaan?
- Ei se ollu mitään tärkeetä, huokaisin. Ollaan sitten hiljaa.

Kun käännyin kotipihaan, Vesku havahtui.
- Täällä taitaa olla vielä juhlat meneillään, hän totesi tuijottaen riviä polkupyöriä rappusten vieressä. – Hoidatko sä ne kotimatkalle niin mä käyn katsomassa hevoset?
Niin hän sanoi ja häipyi niine hyvineen jättäen minut herättelemään kahta nukkuvaa pikkutyttöä. Huokaisin osaani alistuen ja aloin ravistella Sunnaa ja Sarria. Sain heidät jonkinlaisella puoliautomaattiohjauksella sänkyihinsä jaksamatta välittää hammaspesuista ja kiipesin sitten ullakolle. Se oli muuttaessamme ollut yksi suuri, avoin, pölyinen tila, mutta vuosien varrella sinne oli muodostunut sokkeloinen rykelmä erinäköisiä makuuhuoneita. Ikkunoita siellä ylhäällä oli vähän niukasti, joten ei sinne hotellia olisi voinut perustaa, mutta hyvin ne kelpasivat satunnaisiksi vierashuoneiksi ja ne olivat oikeastaan aika hauskoja, kun olin sisustellut ne kaikki mahdollisimman erinäköisiksi, aina sen mukaan, mitä päähäni oli milloinkin pälkähtänyt. Danni ja Alissa olivat ottaneet ikkunallisen päätyhuoneen yhteiseksi olohuoneekseen ja nukkuivat sen vieressä toinen pienessä siniseksi maalatussa huoneessa ja toinen siinä, johon olin löytänyt kirpputorilta kristallilampetit ja josta oli sitten tullut röyhelöinen prinsessahuone.

Koputin päätyhuoneen ovenpieleen ja kurkistin sisään. Kuusi tyttöä löhöili paksulla nukkamatolla ja vanhalla sohvalla, joka oli mukava mutta repaleinen ja siksi peitetty isolla päiväpeitteellä.
- Pitäisköhän teidän ruveta harkitsemaan yöunia, ettette myöhästy huomenna lähdöstä, ehdotin.
- Ei kukaan mene nukkumaan vielä, eihän kello ole kymmentäkään, Danni älähti.
- Mutta se on yli kymmenen, ennen kuin Elsi ja muut on pyöräilly kotiin. Tuokaa astiat koneeseen, ettei ne jää tänne kasvamaan kirkaa koko teidän leirin ajaksi, sanoin ja menin. Oli turha jäädä katsomaan, miten minua toteltaisiin vai toteltaisiinko. Kyllä ne sieltä nyt katoaisivat, kunhan olisivat saaneet juteltua juttunsa loppuun.

Vesku oli ehtinyt sisään, kun palasin alas ja istui läppärin ääressä keittiössä.
- Kaikki kunnossa siellä? kysyin.
- Mä viritin kameraa, Daisy alkaa näyttää siltä.
- Älä, sanoin ja jännitys tulvahti aina vaan ylitseni. Ihan sama, vaikka olimme synnyttäneet lähes neljäkymmentä varsaa jo. Aina se oli samanlainen ihme. – Olihan tytöt ottaneet sen sisään?
- Oli, oli, siellä se oli tallissa Hallen kanssa. Ei hitto, hän ähkäisi ja kiirehdin kurkkimaan hänen olkapäänsä yli. Hän oli ilmeisestikin juuri saanut kameraohjelman toimimaan, sillä kuva pätki vielä hiukan, mutta siitä oli täysin selkeästi nähtävissä, että varsa oli tosiaan tulossa. Puolet siitä näkyi jo ja se oli kirjava. Puristin huomaamattani kynnet Veskun olkapäähän, mutta ei hänkään tuntunut huomaavan.
- Mennäänkö?
- Ei hoppuilla, se näkyy sujuvan ihan hyvin.

Se oli totta. Seuraavaksi varsa oli jo oljilla ja Daisy ponkaisi pystyyn.
- Nyt mä menen, sanoin huolissani. Se oli kuitenkin ensikertalainen, mitä jos se tekisi jotain varsalle, mistä se välttämättä tiesi, mikä sen kotiin ilmestynyt möykky oli? Sellaistakin oli tapahtunut. Vesku kuului seuraavan perässä ja hölkkäsimme alapihalle, varsomistalliimme, jonka rakentamisen olimme uskaltaneet aloittaa Maggiesta saatujen rahojen turvin. Sitä oli rakennettu hartiapankki- ja talkoovoimin pitkään ja hartaasti, mutta nyt se oli jo havaittu hyväksi ja toimivaksi. Siellä oli vain kuusi tavallista suurempaa karsinaa, hyvät valot ja vähän varastotilaa, mutta olin halunnut sinne myös pikkuriikkisen keittokomeron ja vessan. Nythän meillä ei ollut vieraita hevosia asumassa, mutta muistin hyvin ajan, kun olin pitänyt vuokratallia ja miten oli ottanut päähän, kun väki ramppasi meillä sisällä juomassa ja vessassa kuraisine saappaineen. Koskaanhan ei voinut tietää, vaikka ne ajat palaisivat, ja kävi tallilla nytkin vierasta väkeä. Noora keitti siellä aamukahvinsa ja tammojen vuokraajat kävivät hoitelemassa niitä ja varsoja nytkin, vaikka ne olivat varsalomalla. Varsankatsojaa, eläinlääkäriä ja kengittäjää pistäytyi harva se viikko.
- Älä mene sisään, Vesku varoitti takaani, vaikkei minulla ollut aikomustakaan, ellei siellä tarvittaisi apua. Daisy näkyi kuitenkin myötäsyntyisesti tajuavan tapahtuneen ja varsa nosteli jo päätään vastaukseksi sen tutkivan turvan kosketukselle. Aika pysähtyi ja alkoi edetä uudelleen vasta, kun pihalta kuului juoksuaskelia.

- Miksette te sanonu? Jos ei kamera ois ollu päällä ja kone pöydällä, me ei oltais tiedetty mitään, kuiskasi Alissa syyttävästi.
- Teillä oli vieraita, muistutin, vaikkeivät tytöt tosiaankaan olleet edes käyneet mielessäni siinä vaiheessa, kun olin porhaltanut ulos.
- Kumpi se on?
- Orivarsa, sanoi Vesku. Se oli jo pystyssä ja se oli juonut ja kakannut, eikä meillä ollut oikeastaan mitään syytä enää roikkua karsinan äärellä, paitsi se, että se oli niin ihmeellinen.
- Leopold, ehdotti Danni. Vaikka varsa ei jäisi meille, oli ostaja halunnut, että me nimeäisimme sen, että se saisi Mustaojan-etuliitteen nimeensä.
- Leopold kuulostaa ihan hyvältä, myönsin ja pistin käteni hänen hartioidensa ympäri. Tästä tuli sittenkin hyvä päivä, vaikka yhdessä vaiheessa hermosavut olivat tuntuneet välttämättömiltä.

Lähettäjä: álávíívádésíré 
Päivämäärä:   19.10.09 22:21:19

kas, tulin kattomaan et miten vesku selviää aivokasvaimesta, mutta löysinkin jonkun ihan muun laajennuksen!

Lähettäjä: Bambi 
Päivämäärä:   19.10.09 23:18:13

Oi, tykkäilen niin paljon tästä, vaik tää ei oo vielä päässy ihan käyntiin ees :)

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   20.10.09 09:55:06

Jees, kylläpä tätä odotettiinki :) ja onhan se niinku olis kotiin tullut kun pääsee taas näitä lukemaan :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   20.10.09 12:44:24

3. Väliaikaisesti lapseton

Kukaan tytöistä ei olisi aamulla ollut erityisen kiinnostunut lähtemään yhtään mihinkään, kun tallilla oli hirveä hulina. Olin yöllä tekstannut varsan tulevalle omistajalle ja hän oli pihassa jo kahdeksalta, samoin eläinlääkärille, joka hänkin tuli aamukahville. Jutta oli hoitanut hevosiamme alusta asti, ja vaikka hän jo jokin aika sitten oli vaihtanut kiertävästä hevoslääkäristä pieneläinklinikalle siistimpään sisätyöhön, oli hän luvannut, että vanhan ystävyyden nojalla hän hoitaisi Mustaojan hevoset edelleen siitä huolimatta.
- Ne voi ihan loistavasti, hän sanoi tutkittuaan päällisin puolin Daisyn ja varsan. – Teillä on sitten hyvä säkä varsojen kanssa. Ette oo tainnu menettää yhtään sen Desin viimeisen jälkeen.
- Älä manaa, kielsin. Desin viimeinen ei ollut miellyttävä muisto, siinä oli mennyt tammakin saman tien, ja se oli ollut sen vuoden ainoa varsa. Muuten oli pakko myöntää, että hän oli oikeassa. Muutaman kerran oli joku tamma luonut varsansa kesken talven, ja muutaman kerran oli joku niistä elellyt vuoden tyhjänpanttina ja jonkun vuokralaisen ratsastettavana, kun joko ei ollut tiinehtynyt tai sitten astutus olisi mennyt liian myöhäiseksi. Kaiken kaikkiaan meillä kuitenkin oli ollut hyvä säkä.

Jutta halusi saman tien vilkaista isompia varsoja, joten menimme pihattoon. Macadamia oli sukunsa puolesta ehkä hienoin hevosemme. Vesku oli ostanut sen aikoinaan varsahuutokaupasta ja laitteli sitä hitaaseen tahtiin aina syksyisin ja talvisin, kun sillä ei ollut varsa alla eikä se ollut vielä liian tiineenä kunnon ratsastukseen. Siitostammalla kisaaminen oli vähän semmoista rääpimistä, ikinä ei päässyt tärkeimpiin koitoksiin, mutta kyllä sillä muutama ihan kelvollinen tulos jo oli nimissään, joskaan ei mistään vaativammista luokista. Vesku suunnitteli, että jos se joskus jäisi tyhjäksi, hän kisaisi sillä koko kauden, vaikkakaan en tiennyt, mistä hän olisi siihen ajan repinyt ilman virkavapaata. Musti, Kaoma ja Django veivät minun nähdäkseni hänen aikansa ihan tarpeeksi tarkkaan.

Nyt Mia oli kuitenkin lomalla pikku varsansa kanssa, samoin Gawd Daymn. Se ei ollut meidän hevosemme alkuunkaan vaan vanhan ystävän. Kun sen voittoputki esteradoilla oli alkanut osoittaa hyytymisen merkkejä, ei Oona ollut epäröinyt lähettää sitä meille tekemään varsoja viimeiset vuotensa. Hyvin se oli niitä tehnytkin. Oona oli itse pitänyt ensimmäisen, mutta toinen oli minun Irkkuni, Irie, ja nyt syntynyt oli jo viides. Tosin nyt tamma alkoi jo olla niin iäkäs, että melkein ihmettelin, kun se vielä oli tiinehtynyt. Veskun mielestä meidän tamma-aineksemme oli vähintäänkin kyseenalaista, mutta minä en nähnyt mitään pahaa siinä, että Daisy ja Godis pääsivät periyttämään omia hyviä ominaisuuksiaan, Daisy vielä äitinsäkin. Suurin osa oriemme siemenistä meni kuitenkin siirtona vieraille tammoille.

Sattumalta tulin vilkaisseeksi kelloa ja säikähdin.
- Mun on pakko mennä laittamaan Danni ja Alissa nyt järjestykseen. Niiden pitää olla tunnin päästä kirkolla, tai mä saan ajaa koko matkan Pornaisiin bussin perässä, sanoin ja Jutta nyökkäsi.
- Mene ihmeessä.
Löysin tytöt juuri sieltä, mihin he olivat jääneetkin, Daisyn karsinan luota.
- Mars vaihtamaan vaatteet vai lähdettekö te tallikamppeissa riparille?
- Eikö me voitais mennä vähän myöhemmin. Me ei ehditty ratsastaakaan tänään, Danni yritti.
- Olisitte ehtineet, jos ette olis jököttäneet siinä koko aamupäivää. Enkä mä ehdi viedä teitä myöhemmin, mun täytyy sitten viedä Sarri ja Sunna Hesaan.
- Äh, mennään, mä en ainakaan halua jäädä bussista, Alissa sanoi ja puolen tunnin kuluttua molemmat olivat kasseineen autossa.
- Muistitko sä pelikortit? kysyi Danni Alissalta tahallisen kovaan ääneen niin, että minua alkoi naurattaa. Pelikortit olivat suureksi huvikseni olleet kiellettyjen asioiden listalla, ihan niin kuin jo silloin, kun minä olin ollut rippikoulussa. Tietenkin minäkin olin sellaiset pakannut mukaan, vai oliko se ollut Miila? Jompikumpi kuitenkin, ja heti ensimmäisenä iltana hiljaisuuden jälkeen olimme nousseet pelaamaan, vaikkemme erityisesti edes välittäneet korttipeleistä.
- Onko teillä radio ja viinaa ja tupakkaa kanssa varmasti? tarkistin muistellen, mitä muuta lista oli sisältänyt.
- Tietysti on, Alissa sanoi vakavana ja asetteli kännykkänsä kuuloketta korvaan.
- Älkää jääkö kiinni, tai joudutte pesemään ulkovessoja hammasharjalla tai jotain.

Vasta, kun olin jättänyt tytöt kyydistä nuorisojoukkoon, joka kirkon pihalla parveili ison tilausbussin ympärillä, mieleeni tuli, että entä jos Alissa ei ollutkaan vitsaillut. Pelikortit, radiot ja MP3:set olivat minusta jokapäiväisiä tarve-esineitä, joiden kieltäminen oli naurettavaa, mutta enkö juuri eilen ollut ihmetellyt, kun huvimaja-askissani olisi minusta pitänyt olla enemmän jäljellä? No, alkoholia he eivät varmastikaan olleet mistään saaneet. Meillä ei ollut edes baarikaappia, keittiön kaapissa vain joskus konjakkia ja satunnaisesti joku viinipullo. He eivät takuulla olleet tarpeeksi hölmöjä raahatakseen saunakaljojamme mukaan leirille.

En kuitenkaan ehtinyt tarkistaa tilannetta siinä kohden, sillä Ilse soitti jo, kun olin vasta matkalla takaisin kotiin ja kyseli pikkutyttöjen perään. He olivat kuulemma lähtövalmiina ja odottivat vain lapsukaisia takapenkille.
- Sori nyt, mutta menee tässä ainakin tunti vielä, ennen kuin mä ehdin niiden kanssa teille. Ihan vähintään. Meille tuli varsa viime yönä, enkä mä usko, että Vesku on ymmärtänyt kammeta ne irti ihailemasta sitä…
- Varsa? Ilse sanoi ihastuneena. – Hei, mehän voidaan tulla hakemaan ne. Jatketaan siitä sitten mökille.
- No se kuulostaa hyvältä, sanoin tyytyväisenä. Hevoshullusta mummosta oli monesti iloa enemmän kuin ei-hevoshullusta, sen olin päässyt toteamaan jo monesti.

Lähettäjä: Rhodry 
Päivämäärä:   20.10.09 13:18:51

Mä olen nyt vähän pihalla että mitä tätä ennen on tapahtunut, vai onks tää niin sanotusti jatkoa noille mitä löytyy http://www.freewebs.com/jessijutut/ tuolta? :D

Lähettäjä: |katie| 
Päivämäärä:   20.10.09 16:29:23

Oii, ihan huippua! :D En ees otsikosta tajunnu et tää on sun ja miten ihana yllätys olikaan ku näin kirjottajan nimen! :)

Tää kuulostaa hyvältä. :) Hullua ajatella miten paljon kaikki on muuttunut kahdeksassa vuodessa, niillä on paljon omia hevosia, tallityöntekijä ja Musti ja Niki on jo ikivanhoja :D

Lähettäjä: álávíívádésíré 
Päivämäärä:   20.10.09 16:42:25

senkin pihtari .D mitkä oriit monikossa? voisinpa melkein lytistää tölkin just nyt!

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   20.10.09 16:42:56

Odotan vain kauheasti tarinoita, että mistä kaikki hevoset ovat tulleet, mikä on ollut kenenkin osuus asioissa ym.. Ja Siiri? Tuskin maltan odottaa :)

Ihan kiva että tää hyppäsi useamman vuoden, niin että ei tiedäkään kaikkea mennyttä valmiiksi.

Sitten se Hanna-täti, vieläkö Danni jumaloi sitä?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   20.10.09 17:13:21

Rhodry, jatkoapa hyvinkin, ja välistä puuttuu tarkoituksella useampi vuosi, eli lapset on jo aika lailla kasvaneet.

Des mitä mitä, miksi sä haluat lytistää tölkin? :D

Tripi, voiko ihminen muuta kuin jumaloida Hannaa, kysyn vaan?

Lähettäjä: Jekku 
Päivämäärä:   20.10.09 17:22:30

Oi, uskomatonta :) mie löysin tämmösen.
Voi että! Samaa mieki mietin, et onko tää nyt jatkoo siihen mihi edelline loppu? Siis ku kaksoset synty?

Lähettäjä: álávíívádésíré 
Päivämäärä:   20.10.09 17:29:18

sennnu siks koska se tietää!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   20.10.09 17:36:46

Jepp, kaksosten syntymästä hypättiin tähän.
Des, jaaaa... :D

Lähettäjä: tölkki 
Päivämäärä:   21.10.09 01:40:11

Noh, en mä pahemmin tiedä vaikka oonkin alun nusuttanu pilkkuja =) Että jos sieltä löytyy jtn niin sen loan voi kipata todnäk tähän suuntaan ;)

Lähettäjä: tölkki 
Päivämäärä:   21.10.09 01:41:10

Paitsi että heti löysin, MP3:t

Lähettäjä: Jekku 
Päivämäärä:   21.10.09 12:41:31

Uppistakeikkaa!
Jatkoa ootellaan kärsimättömästi :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   21.10.09 12:44:01



Autius löi melkein silmille, kun kaksoset vilkuttivat takaikkunasta ja auto kääntyi pois pihasta. Viisi lasta oli niin paljon, että kuvittelin koko ajan kuulevani jonkun huutavan minua tai että joku heistä vilahti silmänurkassani. Mitenkähän pian tottuisin tähän?
- Mä menen siivoomaan boksit, Vesku sanoi. – Mitä me syödään tänään?
- Ei kuule, mä voin mennä tallihommiin, keksi sä vaihteeksi, mitä me syödään, keskeytin hänet. – Mä olen tehnyt ruokaa koko viikon, enkä mä aio jaksaa sitä enää.
- Selvä, hän sanoi, mutta kun lähdin kiertämään alapihalle näin hänen nousevan portaiden sijaan autoon. Luvassa oli siis todennäköisesti noutopizzaa, mutta olkoon.

Daisy päästi minut siivoamaan karsinan, vaikka olikin vähän varovaisen näköinen. Varsa oli jo sen verran reippaan oloinen ja innokas tekemään tuttavuutta, että mietin viedä ne hetkeksi ulos vielä tänä iltana. Yksi varsomistallin neronleimauksia oli pieni aitaus, joka aukesi suoraan toisesta ovesta niin, että ensimmäiset ulkoiluhetket olivat vain muutaman metrin päässä.

Toisessa tallissa oli käytössä vain neljä karsinaa: orien, Nikin ja Kaoman. Koko hommaan ei mennyt aikaa paljon mitään ja mielessäni kävi, että Noora ansaitsi palkkansa näin kesäaikaan aika helpolla. Mutta kyllä minä sen hänelle soin, talvisin oli sitten ihan tarpeeksi tekemistä loimittamisessa ja tarhaamisessa, kun aikuisia hevosia oli kuitenkin täysi tusina. Sitä paitsi hän jäisi kohta kesälomalle ja palaisi vasta heinäkuun lopulla.

Muut tallityöt tehtyäni pakkasin trailerin. Veskulla olisi seuraavana päivänä kisat. Vain nopea reissu melko lähelle, selviäisimme siitä muutamassa tunnissa. Sattuneesta syystä en ollut tänään ehtinyt tarkistaa lähtölistoja, mutta viimeksi katsoessani ilmoittautuneita oli ollut vain kymmenkunta, enkä uskonut niitä tulleen juurikaan enempää. Olisi luksusta päästä kisapaikalle ihan kahden kesken, melkein odotin sitä, vaikka kisapaikoilla luuhaamisesta oli mennyt jännitys jo aika päiviä sitten, ainakin kun Veskun kisoista oli kysymys. Hän meni ja ratsasti tasaisesti kuin kone ja samaan tapaan liikkuivat hänen hevosensakin. Hän sai sen näyttämään petollisen helpolta ja joskus olin kysynyt, että oliko siitä mitään iloa enää, kun hän oli saavuttanut melkein kaiken mahdollisen. Hän ei ollut ymmärtänyt kysymystä.
- Mä en ole ratsastanut yhtä ainoaa täydellistä rataa eläessäni, hän oli väittänyt.
- Miten täydellinen pitäisi olla?
- Tarpeeksi täydellinen.
- Lopetatko sä sitten, jos saat joskus sata prosenttia?
- Sitten mä vaihdan hevosta. Hölmö. Ei kukaan ikinä, ikinä tule saamaan sataa prosenttia.

Lasten kilpailut olivat hauskempia, tai omanikin, vaikken edellisyönä sattuneesta kirjavasta syystä tällä kaudella ollut kilpaillut kertaakaan, sillä minusta Niki ansaitsi kahdenkymmenen vuoden arvokkaassa iässä jo eläkepäivänsä. Niissä tapahtui aina jotain odottamatonta, eikä lopputulos ollut koskaan selvä. Danni, Alissa ja Jerry onnistuivat yleensä melko vähin mustelmin jakamaan kaksi ponia kisoissa niin, että kaikki pääsivät suunnilleen yhtä usein yrittämään. Joskus oli kyllä tullut sanaharkkaa, jos poni oli ensimmäiseltä radalta vihelletty ulos – silloin kyseessä oli yleensä Ville – ja toisen piti saada se ruotuun seuraavaa luokkaa varten. Kaksosetkin olivat jo jonkin kerran kokeilleet. He eivät tienneet muunlaisesta lapsuudesta ja taas tunsin vähän syyllisyyttä. Mitäs jos he olisivatkin kaikki halunneet mieluummin asua kaupungissa ja ratsastaa korkeintaan leikkipuiston puuhevosilla? Tukahdutin moiset ajatukset. Maaseudulla kasvoi terveitä, reippaita lapsia, eikä ketään omistamme ollut koskaan pakotettu ratsastamaan. Se oli vaan tapahtunut jotenkin itsestäänselvyytenä. Vaippahousuista ratsastushousuihin.

- Turhaan pakkasit satulan, mä ajattelin ratsastaa Kaoman vielä, kuulin takaani ja säpsähdin.
- No yhtä lyhyt matka sun on kai se traikusta hakea kuin satulahuoneesta, sanoin harmistuneena.
- Mutta nyt siinä on jo kisahuopa.
- Anteeksi nyt kauheasti, mä vaihdan sen takasin.
- Tuu syömään ensin, hän sanoi sovittelevasti.
- Pakastepizzaa?
- Ei kun mä hain savusiikaa ja skumppaa. Ja vielä lämpösen patongin ja vähän mansikoita.
- Ohoh, onko meillä jotkut juhlat?
- On. Koska viimeksi meillä on ollut lapsivapaa viikonloppu? Vesku katsoi minua merkitsevästi suoraan silmiin ja tarttui kiinni leuastani, mutta jostain syystä se sai minut ärtymään eikä ilahtumaan.
- Aiotko sä juoda ensin skumppaa ja sitten mennä ratsastamaan? Eikö se ole ohjasjuoppoutta? kysyin ja lähdin menemään sisälle.
- Ostin mä piimääkin. Voidaan säästää skumppa ja mansikat illaksi.

Väliaikaisesta lapsettomuudesta huolimatta en tuntenut itseäni ollenkaan villiksi, vapaaksi tai nuoreksi. Päinvastoin tunsin turhautunutta keski-ikäisyyttä, kun pyörin sängyssä Veskun jo nukahdettua. Olin arvannut, että tilanne vaati hänen mielestään rakastelemista ja minua melkein harmitti, että se oli loppujen lopuksi ollut ihan hyvää. Kaksosten ollessa pieniä meiltä oli kadonnut koko rakastelurutiini. Ensin minä olin ollut aika kipeä synnytyksestä, sillä haavani oli tulehtunut, ja sitten vauvat olivat hirveän lyhytunisia. Parin-kolmen tunnin välein jompikumpi oli herännyt huutamaan, kumma kyllä yleensä vuorotellen ja herättäen ei sisartaan vaan Jerryn, joka nukkui naapurihuoneessa. Dannikin oli ollut vauvana rasittava, mutta elämä hänen kanssaan oli ollut tasaisen ruusunpunaista verrattuna kahteen vauvaan ja pikkupoikaan, joka vähintään kerran, joskus kolmesti yössä hiipi meidän sänkyymme. Se oli kestänyt näin jälkeenpäin ajatellen vain suhteellisen lyhyen aikaa, vain pari kuukautta, mutta sen muisto värisytti edelleen ja minä henkilökohtaisesti tunsin vanhentuneeni sinä aikana kymmenen vuotta. En ollut oikein päässyt siitä tunteesta eroon.

Talossa oli liian hiljaista nukkua. Yritin sanoa itselleni, että meillä oli joka yö hiljaista, mutta se ei auttanut. Tämä oli erilaista hiljaisuutta, tyhjää hiljaisuutta. Kuollutta hiljaisuutta, ahdistavaa hiljaisuutta. Vesku, joka oli nukahtanut selälleen, kääntyi ja otti minusta kiinni, mutta sekään ei auttanut, vaikka joskus se oli minusta ollut parannuskeino maailman kaikkeen pahaan. Nyt sekin ahdisti. Työnsin hänen kätensä varovasti pois ja yritin suggeroida itseni uneen, sillä hevoset odottivat aamuruokiaan seitsemän maissa ja muutenkin aamupäiväksi oli ihan tarpeeksi tekemistä ennen kisoihin lähtöä.

Sitten tuli ajatus, joka rehellisesti ilahdutti minua. Vain kolmen päivän päästä koittaisi minun lomani. Pääsisin irti kaikesta tästä, olisi vain Jinna ja minä eikä ketään, josta pitää huolta. Nukahdin, kun ajattelin meitä kävelemässä avojaloin loppumattoman pitkällä hiekkarannalla ja nauramassa kuin pikkutytöt.

Lähettäjä: polli 
Päivämäärä:   21.10.09 13:35:44

jessi rukka :) se on kyllä lomansa ansainnu

Lähettäjä: whisky.[koulu] 
Päivämäärä:   21.10.09 14:16:43

Ihanaa, vihdoin tämä alkoi :D

Jotenkin alun tyyli oli tosiaan hassu, piti vielä tarkistaa että onko tää varmasti sun kirjoittama, mutta kyllä tää tästä vähitellen lähti taas sujumaan :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   21.10.09 15:14:17

Hmm, mielenkiintoista! Mutta joo, ehkä alku oli tosiaan vähän väkinäinen, kun yritin saada mahdollisimman paljon kaikkia langanpätkiä esiteltyä. Kai. Vai miten?

Lähettäjä: whisky.[koulu] 
Päivämäärä:   21.10.09 15:24:22

Joo, voi hyvinkin olla, että se johtui tuosta esittelystä, jolloin tarina itsessään ei päässyt niin helposti alkamaan. :) Mutta joo, kyllä sun tyylin alkaa taas tunnistaa :)

Lähettäjä: álávíívádésíré 
Päivämäärä:   21.10.09 17:31:29

Väärin. Mun mielestä alun ero on siinä, kun huomaa, kuinka paljon Sennnu on kehittynyt kirjoittajana. Siis kun lukee Mustaojan ja tän peräkkäin, ilman Veskua ja Miilaa siinä välissä, jotka on kirjoitettu myöhemmin.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   21.10.09 20:51:09

Kiitti vaan Des, täältä katsoen toi oli oikein kaunis selitys :P

Lähettäjä: álávíívádésíré 
Päivämäärä:   21.10.09 21:40:48

Se oli hei kehu! Pitääks sua lyädä sellasella ennenko tunnistat sen, vai kerjäileksä ny vaan? ,)

Ja siis jos muut lukee alku as in eka pätkä tms ni musta tääkin on vielä alkua.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   21.10.09 21:56:06

En mä sanonut, etten ois tunnistanu ;)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   22.10.09 10:54:58


Veskun kisat olivat läpihuutojuttu. Ellei olisi satanut, he olisivat hyvin todennäköisesti voittaneet, mutta Kaoma inhosi lätäköitä ja sipsutteli niiden yli kuin ballerina, joten yksi Veskun oppilaista, jonka suomenhevonen ei pärskeistä piitannut, onnistui ohittamaan heidät muutamalla hassulla pisteellä. Vesku loisti kuin olisi itse voittanut ja halasi Tuirea kuin rakkainta lastaan. Okei, olihan se saavutus, pakko myöntää. Harvasta suokista irtosi sellaista liikettä, että pystyi tällä tasolla lyömään puoliverisiä.
- Onnea, toivotin minäkin Tuirelle, johon olin väkisinkin tutustunut näiden vuosien varrella, jotka hän oli ollut mieheni suojatti, tai yksi heistä.
- Kiitos, voi vitsi, että me mentiin ja voitettiin itse guru, tyttö nauroi sen näköisenä, ettei oikein tajunnut vielä itsekään.
- Onni on hevonen, jonka ei tarvitse rikkoa tahtia joka lätäkön kohdalla, totesin, kiepautin Kaoman ohjat kyynärtaipeeseeni ja kurkistin palkintokirjekuoreen, jonka olin ottanut Veskun kädestä. Hyvä, tuli sieltä bensarahat takaisin ja vähän tippiäkin.
- Se menee vaikka valtaojaan, jos mä pyydän, Tuire sanoi ja silitti kiintyneesti ruunansa paksua kaulaa.
- Ja tää menee nyt traikkuun, päätin ja heilautin kättäni hyvästiksi. Minua ei haluttanut viipyä sateessa yhtään pidempään kuin oli välttämätöntä, eikä Kaomakaan siitä nauttinut. Halusin päästä pian kotiin, penkomaan esiin matkalaukun ja kesävaatteita. Nikillä pitäisi myös vähän ratsastaa. Se jäykistyi äkkiä, ellei päässyt tekemään jotain joka päivä ja olin tyytyväinen, kun Noora oli luvannut liikuttaa sen lomani aikana säännöllisesti.

Meille tupsahti kuitenkin yllätysvieras, ennen kuin ehdin päättää, ratsastaako sateessa ja pyhittää ilta vaate- ja pakkausshowlle vai päinvastoin. Tai oliko tuo nyt mikään yllätyskään, olin Veskun verrytellessä ennen rataansa peukaloidenpyörittelyn sijasta lähetellyt maailmalle tekstiviestejä uudesta varsasta ja melkein odottanutkin Siiriä. Hän paukkasi pihaan pikku autollaan, jota hän taisi tätä nykyä pitää lemmikkinään, ainakin se oli aina moitteettoman puhdas ja kiiltävä, ja harppoi kuistille huhuilemaan.
- Täällä me ollaan, vastasin peremmältä.
- No miten te voitte täällä olla, jos teillä on uusi varsa, miksi te ette oo tuijottamassa sitä? nuori nainen ihmetteli.
- Me just kurkattiin sitä, ennen kuin tultiin sisään. Se on vielä hengissä.
- Mutta mä haluan mennä tuijottamaan sitä!
- Mene, mene, naurahdin heittäen sarkasmin sikseen. Siirissä oli vieläkin aika lailla hevoshullua pikkutyttöä, vaikka hän ratsastuslukion jälkeen olikin päättänyt hankkia porvarillisemman ammatin ja lukenut parturi-kampaajaksi ja oli menossa naimisiin myöhemmin kesällä. Niilläkään palkoilla ei hevosia elätetty, mutta hän oli aina tervetullut meille ratsastamaan ja niinpä, ennen kuin hän ehti kadota, kysyin, huvittaisiko häntä maastolenkki.
- Miksi sä luulet, että mulla on ratsastushousut jalassa? hän huikkasi takaisin ja sitten ovi kolahti.
- Saadaanko me lainata Mustia? kysyin Veskulta muodon vuoksi. Tietysti voisin ottaa Rassenkin, se ei ollut minulle liian pieni, eikä hätätapauksessa Siirillekään.
- Siitä vaan. Mäkin voisin oikeastaan tulla mukaan. Nyt ei jotenkin jaksaisi enää säätää. Mä menen ottamaan ne sisään, jos ne vaikka ehtisi vähän kuivahtaa.
- Mä menen juttelemaan Siirin kanssa.

Daisy ja pikku Leo torkkuivat varsin tyytyväisen näköisinä oljilla pehmustetussa karsinassaan, varsa pitkin pituuttaan ja Daisy pitkä oljenkorsi roikkuen suupielestä, kuin olisi nukahtanut kesken suupalan.
- Se on jumalainen, Siiri suhisi, muttei kyllin hiljaa, varsa liikautti korviaan, nosti päätään ja ponkaisi sitten pystyyn. Se oli kovin eläväinen tapaus ja karsinassa sillä oli hyvää tilaa harjoitella liikkumista, mikä oli onnellinen asia, kun en raaskinut sitä ulos sateeseenkaan viedä. Se oli aiemmin laukannut pukkilaukkaa äitinsä ympäri niin, että olin ollut tukehtua nauruun. Nyt se meni ensimmäiseksi syömään.
- Mikä sen nimeksi tulee?
- Leopolitano, vastasin, sillä siksi Dannin ehdottama Leopold oli lopulta jalostunut.
- Leopolitano ja Lol ja Lust, Siiri maisteli.
- Me ei olla ihan varmoja siitä Lustista vielä, sanoin kiireesti. Lol oli valitettavasti kiveen kirjoitettu. Oona oli itse nimennyt varsansa, vaikka seurasikin meidän aakkosjärjestystämme, enkä tiedä mitä ghettoneekerikytkyjä hänellä oli, kun hän sai päähänsä moisia ajatuksia. Ehkä hän ajatteli, että emän nimi velvoitti – Godiksen edellisvuotisen varsan nimeksi oli tullut Kewl ja Iriekin oli jokin rastafarien pössyttelytermi, vaikka sinänsä olikin nimenä kaunis. Pelkäsin, että jos se vielä jaksaisi varsoa, olisi kolmen vuoden kuluttua vuorossa Omg, ja se nyt olisi hullumpi hevosennimi kuin mikään.
- Eihän se voi olla muuta kuin Lust, jos isä on Must, Siiri väitti vastaan, mutta sitten Vesku tuli kysymään, että aioimmeko ratsastamaan vai olimmeko puhuneet lämpimiksemme.

Siiri jäi syömään, kun palasimme.
- Täällä on jotenkin autiota, hän sanoi vilkuillen ympärilleen kuin olisi odottanut kummituksen ilmestyvän jostain nurkasta.
- Lapset ei oo ikinä tainnu olla kaikki yhtaikaa poissa, sanoin mietteliäästi.
- Ja etkö säkin kohta lähde sinne matkalle.
- Lähden, sanoin, enkä voinut olla hymyilemättä vähän.
- Miten Vesku pärjää täällä ihan ypöyksin? Siiri kysyi, kuin mainittu henkilö ei olisi istunutkaan vieressäni.
- Mä aion viettää hurjaa poikamieselämää ja kerätä viikon tiskit pöydälle ja elää makkaralla ja kaljalla, tämä virnisti.
- Onko sulla kisoja? Haluatko sä hevosenhoitoapua? Mä voin kyllä käydä, Siiri tarjoutui.
- Ei mulla kisoja ole, mutta käy ihmeessä, jos sua huvittaa. En mä aio jaksaa joka ilta kaikkia ratsastaa töiden päälle. Vaikka onhan Noora.

- Vaivaako sua, että mä lähden ilman sua lomalle? kysyin Veskulta, kun Siiri lopulta oli lähtenyt. Minulla oli vähän epämukava olo sen asian suhteen. Tietenkään siinä ei ollut mitään, enhän minä ollut menossa tekemään mitään pahaa, vain vähän rentoutumaan, mutta omatuntoni ei ollut samaa mieltä ja se suututti.
- Sä olet sen tarpeessa, Vesku vastasi lyhyesti.
- No niin olenkin, mutta en mä sitä kysynyt.
- Kuule, me ollaan oltu naimisissa viistoista vuotta. Eiköhän siltä pohjalta kestä viikon eron.
En ollut kysynyt sitäkään, mutta koska hän ei näköjään halunnut vastata, annoin olla. Toisaalta olisi ollut hauskaa, jos menoni olisi jotenkin kismittänyt häntä. Silloin olisin päässyt luettelemaan kaikki hänen matkansa ja muistuttamaan, miten en yhdestäkään ollut sanonut poikkipuolista sanaa, oli sitten kyseessä seminaarimatka Eurooppaan tai jopa Jenkkeihin, tai kisamatka tai reissu Hannan kanssa valmennukseen jollekin ulkomaangurulle. Mutta ei hän sellaista ainakaan näyttänyt, tuo jalomielisyyden perikuva.

Lähettäjä: whisky.[koulu] 
Päivämäärä:   22.10.09 12:07:57

Voi että, Siiri menossa naimisiin! Sun pitää pian kertoa lisää siitä miehestä ;)

Lähettäjä: Tallukka 
Päivämäärä:   22.10.09 15:43:48

Mullenki kelpais samanlainen elämä.:D

Lähettäjä: mustikkaaaa 
Päivämäärä:   22.10.09 16:28:27

herranjumala tuo jessi! mulla menee hermot siihen joka pätkässä aina vaan enemmän. nuorena se oli oikein mukava, mutta vuosi vuodelta vanhetessaan alkaa tympimään koko akka :d

mutta joo, jatkoa!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   22.10.09 20:21:04

Whisky, just mietin, pitäiskö se kaivaa esiin, se jäi vähän kevyelle tossa kohden
Tallukka, kenen elämä? :D
Mustikkaaa, apua! Mikä siinä mättää, osaatko sanoa?
-------------
4. E viva España

Lähtöpäivä koitti viimein. Otin taksin kentälle, sillä Vesku oli töissä, eikä voinut viedä minua, enkä tosiaankaan ollut ajatellut maksaa viikon parkkimaksua Ilmailulaitokselle tai Vantaan kaupungille tai kenelle se nyt menisikään. Sitä paitsi mitä jos toinen automme olisi mennyt rikki sillä aikaa ja olisi pitänyt äkkiä saada joku hevosista klinikalle? Eikä Vesku siinä tapauksessa olisi mitenkään järjellisesti päässyt julkisilla töihinkään.
- Mä lähden nyt, koittakaa pärjätä! kävin huikkaamassa Nooralle, joka ratsasti työpäivänsä päätteeksi tänään Djangolla.
- Pidä hauskaa! tyttö huusi takaisin ja tunsin outoa iloa siitä, että kotona oli sentään joku, joka hyvästellä.

Tunsin edelleenkin tekeväni jotain luvatonta, kunnes pääsin lentoasemalle ja löysin Jinnan. Hän istui matkalaukkunsa päällä liukuovien vieressä ja poltti tupakkaa.
- Onko toi nyt sopivaa aikuiselle naiselle? marmatin pysähtyessäni hänen eteensä.
- Ehdottomasti on, Jinna sanoi ja nousi halaamaan minua. – Jätetään hei parikymmentä vuotta tänne säilytyslokeroon ja otetaan ne mukaan sitten palatessa, jos muistetaan.
- Parikymmentä? Ihan liikaa, mä en halua teiniksi takasin. Mutta jätä sä kymmenen ja mä jätän kymmenen, ehdotin ja poimin hänen askistaan itsellenikin tupakan. Kymmenen vuotta sitten olisin tehnyt juuri niin. Tarkalleen ajateltuna, niinhän tein nytkin. Ajatus sai vielä hilpeämmälle tuulelle.

Matka oli ollut Jinnan idea. Hänellä oli ollut aika rankka kevät ja kun hän oli pääsiäisenä ollut meillä pari päivää, hän oli onnistunut puhumaan minut seuraksi. Se ei ollut paljon puhumista vaatinutkaan. Noin viidessä minuutissa olimme surffailleet matkatoimistojen sivuille tarkistamaan, mitä oli vielä tarjolla. Ainoa ehto oli ollut, että matkan piti osua kesäkuulle, kun olimme molemmat lomalla, ja sitten se saisi olla tietysti mahdollisimman halpa. Olimme päätyneet Benidormiin, mistä minä en tiennyt mitään ja Jinna sen verran, että Serranon perhekin kävi siellä lomalla. Se ja kuva hiekkarannasta riitti hyvin suositukseksi. Jälkimmäinenkin olisi riittänyt.
- Mennäänkö hankkiutumaan eroon laukuista? Jinna ehdotti ja pudisteli pois housuilleen karisseet tuhkat.
- Ja sitten otetaan drinksut, suunnittelin.
- Vanha happo!
- No se kuuluu asiaan, kun on lentokentällä, puolustauduin.

Tapoimme sitten aikaa viinibaarissa jutellen niitä näitä, mutta vältellen vakavampia aiheita. Olin kysynyt Leksasta, joka oli keväällä aiheuttanut äidilleen harmaita hiuksia, mutta Jinna sanoi, ettei hän halunnut täällä alkaa puhua siitä asiasta.
- Mä en kuitenkaan voi olla avautumatta, kun ollaan juotu ensimmäinen pullo punkkua illalla ruoan kanssa niin, että säästetään suosiolla siksi. Sitä paitsi sitten ei ehkä kaikki ympärillä olijat ymmärrä, hän sanoi ja vilkuili vainoharhaisesti naapuripöytien asiakkaita.
- Selvä, kuittasin. Meillä olisi seitsemän päivää aikaa parantaa omat ja toistemme maailmat taas täydellisiksi, sitä ei tosiaankaan tarvinnut aloittaa vielä tässä.

Oli jo ilta, kun laskeuduimme lämpimään pimeyteen. Matkatoimiston opas pisti meidät muitta mutkitta taksiin eikä isoon bussiin muiden ryhmämatkalaisten kanssa.
- Teidän hotellin lähelle ei pääse bussilla. Tässä on teidän tervetulokuoret ja huoneen avaimet, Luis tässä vie teidät perille. Tulkaa huomenna tervetuliaistilaisuuteen!
- Mikä säkä, henkäisin ja annoin tumman miehen säätää matkalaukkuni takakonttiin, itse levittäydyin takapenkille. Tämä oli luksusta, päästä suoraan ovelle taksilla sen sijaan, että olisi kiertänyt parhaassa tapauksessa tunninkin hotellilta toiselle väsyneiden lapsien ja lentokonehiprakkaisten isien kanssa. Minua väsytti ja minulla oli tunkkainen olo lentokoneessa istumisesta ja siellä juomastani viinistä.
- Mitä jos se ryöstää ja raiskaa meidät? Jinna sanoi puoliääneen ahtautuessaan viereeni.
- Sitten valitetaan matkatoimistoon.

Mutta Luis ei tehnyt mitään sellaista, ajeli vain vaitonaisena yhä kapeammiksi käyviä katuja pitkin, ja mietin, montako kilometriä olisimme joutuneet raahaamaan laukkuja, jos olisimme joutuneet bussin kyytiin. Lopulta hän pysähtyi, sillä seinät alkoivat lähetä molemmilta puolilta niin, että kohta autonovia ei enää olisi saanut auki ja nousimme pois, kun hänkin nousi. Saimme matkalaukkumme ja mies osoitti eteenpäin.
- Täällä ei ilmeisesti kuulu taksinkuljettajien kantaa matkatavaroita, päätteli Jinna, kun Luis peruutti autonsa pois ja ajoi tiehensä.
- Ehkä jos sille olisi antanut tippiä? Mutta ei tästä voi olla enää pitkä matka.

Hotelli olikin heti kulman takana, mutta se oli niin tavallisen kerrostalon näköinen, että ellei sen seinään olisi maalattu sen nimeä suurin kirjaimin, emme ehkä olisi huomanneet sitä ollenkaan. Jinna kaivoi käsilaukustaan oppaan antaman kirjekuoren ja sovitti sieltä poimimaansa avainta alaoven lukkoon. Ahtauduimme hissiin ja aloimme arpoa, mihin kerrokseen mahtaisimme haluta. Huoneen numero oli yksitoista, tarkoittikohan se ehkä ensimmäistä? Oikea osoite löytyi kuitenkin ylhäältä, neljännestä kerroksesta. Se oli pieni huoneisto, ihan kuin olisimme tosiaan tavallisessa kerrostalossa. Siellä oli keittiö, makuuhuone, olohuone, kylpyhuone ja kaksi parveketta ja kuuma.
- Haluatko sä nukkua mun kanssa makuuhuoneessa vai arvotaanko me toiselle sohva? kysyi Jinna iloisesti avatessaan sekä olohuoneessa että keittiössä parvekkeen ovet niin, että navakanpuoleinen merituuli vihelsi sisään.
- Totta kai me nukutaan makuuhuoneessa. Vedetään vaikka sängyt vähän erilleen, jos sä haluat hajurakoa.
- Nyt mä haluan ruokaa.
- Me syötiin just lentokoneessa.
- Mutta jos me ei pian mennä, menee ravintolat kiinni.

Arvelin, että kai täällä etelässä oli tavallista syödä päivällistä vaikka aamuyöhön asti, mutta ei minulla ollut mitään ulos lähtemistä vastaan, kunhan vain pääsisin ensin eroon hikisistä vaatteistani.
- Mun on pakko ensin vähän freesautua.
- Niin munkin. Mutta ei ruveta suihkuun, sitten menee ikuisuus, jos pitää kuivata hiukset ja kaikkea.
- Joo joo, hienostellaan huomenna!

Puolessa tunnissa olimme vähän keveämmissä vetimissä ja taas ulkona. Tullessamme olin jo pannut merkille, että olimme ihan kaupungissa. Vanhassa sellaisessa. Talot olivat iäkkään näköisiä ja kohosivat korkeiksi tehden kaduista vielä kapeamman ja kuilumaisemman näköisiä, ja kivijalassa oli kauppoja vieri vieressä. Tavallisia kauppoja, joissa myytiin pesuaineita ja kodinkoneita ja muuta, mitä tavalliset ihmiset tarvitsivat tavallisessa jokapäiväisessä elämässään, eikä mitään turistipuoteja. Näin kyllä myös kahviloita ja pubeja ja jäätelöbaareja, mutta en varsinaisia ravintoloita.
- Mihin päin lähdetään? kysyin Jinnalta.
- Tonne päin, sieltä kuuluu meren ääni, hän sanoi empimättä ja osoitti mäkeä alas.

Siellä aukesi erilainen näky. Katu muuttui leveäksi rantabulevardiksi ja jylisevä pimeys sen toisella puolella juorusi siitä, että meri oli lähellä. Täällä kulki enemmän ihmisiä, ja oikeita ravintoloitakin alkoi osua silmiin.
- Otetaan eka, mua alkaa väsyttää, Jinna sanoi ja niin teimme. Hänen haukottelunsa tarttui ja ateriasta tuli kovin hiljainen. Se ei kuitenkaan haitannut ollenkaan. Painuisimme nukkumaan ja heräisimme aamulla pirteinä uuteen päivään.

Lähettäjä: Tallukka 
Päivämäärä:   22.10.09 23:33:26

Jessin elämä mulle kelpais.:D

Lähettäjä: Jekku 
Päivämäärä:   23.10.09 15:37:44

kelpais miullekki :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   23.10.09 16:51:19


Seitsemän päivää tuntui yhtäkkiä kauhean vähältä, kun aamulla heräsin. Verhojen raoista siilautui jo voimakasta auringonvaloa ja Jinna tuhisi vielä viereisessä sängyssä. Vain seitsemän päivää, vaivaiset seitsemän päivää! Miten siitä saisi mahdollisimman paljon irti, kun seuraavaan lomaan menisi hyvin todennäköisesti taas kymmenkunta vuotta? Minun teki mieli ravistaa Jinna heti hereille ja huutaa, että meidän piti oitis lähteä rantaan, ettei aurinko menisi hukkaan, mutta järjen ääni ehti väliin. Voisin mennä suihkuun sen sijaan.

Sillä aikaa Jinnakin heräsi ja tuijotti surullisena tyhjään jääkaappiin, kun tulin pyyhe ympärilläni kylppäristä. Tiesin, ettei siellä ollut kuin puolikas pullo vettä. Olisi kai sitä ainakin saanut jostain illallakin, mutta silloin se ei ollut tuntunut kovin tärkeältä.
- Juodaan se puoliksi ja mennään jonnekin ulos aamiaiselle, ehdotin.
- Ei taida olla paljon vaihtoehtoja? Mäkin käyn suihkussa, mutta mä olen nopea.

Ajatus aamiaisesta ravintolassa oli minusta outo, mutta olin nähnyt aamiaismainoksia illalla ja me poikkesimme ensimmäiseen tilaamaan isot englantilaiset aamiaiset.
- Jessus, tän jälkeen ei tarvitse lounasta, Jinna päivitteli, kun saimme tarjottimet eteemme.
- Sitä parempi. Kun ollaan syöty, käydään ostamassa vähän hätävaraa jääkaappiin ja sitten mennään rannalle, suunnittelin, ja juuri niin teimmekin. Olimme olevinamme fiksuja ja vuokrasimme aurinkovarjopaikan, mutta ahneus iski, ja kun olimme mönjänneet toistemme selät, aloimme hivuttaa tuoleja pois varjon alta, kunnes vain päämme olivat suojassa.

- Tää on naurettavaa. Me tiedetään molemmat, miten aurinko vanhentaa ja aiheuttaa ihosyöpää ja silti me tieten tahtoen paahdutaan tässä, huokaisi Jinna.
- Se on jotenkin sisäänrakennettu meidän sukupolveen, pohdin laiskasti. Ihan niin kuin sekin, että minulla oli taas vähän huono omatunto siitä, että minä olin täällä, kun perheeni räytyi Suomessa. Tai no räytyi ja räytyi. Joka ainoa varmasti nautti elämästään edes muistamatta minua, jopa Vesku saadessaan keskittyä ilman mitään häiriötä niihin asioihin, joita rakasti: työhönsä ja hevosiin. Kyllä hänkin varmasti arvosti viikkoa sinkkuna ja lapsettomana. Sitten muistin, etten ollut laittanut hänelle vielä minkäänlaista viestiä siitä, että olimme turvallisesti perillä. Mutta eipä se ollut niin nokonuukaa. Jos koneemme olisi pudonnut Alpeille, olisimme jo olleet aamun pääuutinen, ja kun emme olleet, hän varmasti arvasi, että kaikki oli kunnossa.
- Haluatko sä mennä siihen tervetulotilaisuuteen? kysyin vaihtaakseni puheenaihetta.

Päätimme mennä katsomaan, missä porukassa oikein olimme matkalla. Sitä paitsi päättelimme käytännöllisesti, että luvattu välipala ja lasillinen viiniä osuisi isoista aamiaisistamme huolimatta ihan hyvään ajankohtaan siinä alkuiltapäivästä. Viimeinen niitti oli, kun Jinna alkoi huolestuneena sivellä nilkkojaan sanoen niiden tuntuvan aroilta.
- Sitten mennään. Ei oo kivaa, jos sä poltat itsesi heti ensimmäisenä päivänä. Onko sulla mitään niiden peitoksi?
- No onneksi otin kumisaappaat, Jinna tuhahti. – Ei ne nyt karrella ole vielä. Mä laitan vähän aloe veraa.

Keräilimme hiljalleen tavaramme ja lähdimme tallustelemaan pois rannalta. Hiekka oli polttavan kuumaa ja tunkeutui sandaaleihin niin, että teki mieli tanssahdella ja kiirehdimme rantakahvilan seinän varjoon niin pian kuin mahdollista. Se oli itse asiassa asuntovaunu, mutta viileän läntin sekin tarjosi vierelleen ja nuori poika, joka seisoi siinä seinään nojaillen, essu edessään ja tupakkaa poltellen, nauroi meille selvästi. Hän sanoi jotain, mitä en tosiaan ymmärtänyt, ja sen huomatessaan sanoi jotain muuta. Jinna vastasi hänelle ja sai vastaukseksi entistä leveämmän, valkohampaisen hymyn.
- Tosta haetaan huomenna juotavaa, hän sanoi tarttuen minua käsikynkästä ja kiskoen eteenpäin. Onneksi olin saanut kenkäni jo tyhjennettyä.
- Jinna, se oli korkeintaan kakskymmentä!
- Tarpeeksi vanha tarjoilemaan, siis. Mitä sä oikeen vihjailet?

Tietenkään en voinut väittää vihjailevani mitään, mutta en minä kyllä ihan sataprosenttisen varma Jinnan tarkoitusperistä ollut. En kuitenkaan jatkanut siitä aiheesta vaan totesin, ettemme taitaisi ehtiä käymään hotellissa ennen tervetulotilaisuutta. Ainakaan emme ehtisi kuin korkeintaan heittää pyyhe- ja aurinkovoidekassit sisään.
- Mennään suoraan sinne. Kai sitä saa rantakamoissa mennä haukkaamaan välipalaa. Katsotaan samalla, kuinka moni näyttää just kömpineen krapuloissaan sängystä.
Minua nauratti. Olimme ehkä vähän ennakkoluuloisia, Jinna ja minä, mutta olimme tulleet siihen tulokseen, että todennäköisesti olimme ainoat kunnolliset ihmiset eilen tulleessa lentokoneessa. Loput olivat ehdottomasti tulleet polttamaan nahkansa ja juomaan liikaa, tietenkin pois lukien lapsiperheet. He eivät toivottavasti joisi liikaa, mutta palamiselta ja huonosti kasvatettujen lasten raivokohtauksilta sitä ei huomaisi.

Valitettavasti se kourallinen suomalaisia, jotka paikalle olivat tulleet, näytti oikein kunnollisilta. Siinä oli yksi perhe, jonka alle kymmenvuotiaat tytöt istuivat heilutellen jalkojaan ja juoden pillillä appelsiinimehua suurista, pyöreistä laseista, pari vanhempaa pariskuntaa yhdessä ja kolmas sivummalla, kaksi nuorta tyttöä – he sentään näyttivät hiukan krapulaisilta, jos oikein tarkkaan katsoi – ja loput näyttivätkin paikallisilta tai ainakin niin ruskeilta, että olivat olleet täällä kauemmin kuin edellisillasta, ja olivat siis vain tavallisia asiakkaita.

Saimme lasilliset kuohuviiniä ja pienen lautasellisen oliiveja, aurinkokuivattua tomaattia ja tuoretta leipää ja siitä vastineeksi istuimme ja kuuntelimme hyvinkin puoli tuntia oppaan puhetta. Se, mitä hän kertoi itse kaupungista, oli lievästi mielenkiintoista, mutta sitten, kun hän alkoi mainostaa erilaisia retkiä, aloin tökkiä oliivinkiviä lautasella ja toivoa, että olisimme kehdanneet jo livahtaa pois.
- Te näytätte siltä, ettette halua mennä possujuhlaan, kumartui viereisessä pöydässä istuva mies sanomaan, säikäyttäen meidät. Hän oli näyttänyt liian ruskealta suomalaiseksi, ei niin ruskealta kuin se poika rannalla, mutta tasaisen pronssinruskealta. Hänellä oli tummanruskeat silmät, samanväriset hiukset ja naurunryppyjä. Ei paha, ei ollenkaan.
- Ei halutakaan, sanoi Jinna häkeltymättä. – Me osataan sikailla ihan ilman ohjausta, jos halutaan.
- Mitä me ei tietenkään haluta, kiirehdin lisäämään.

Tyyppi siirtyi lupaa kysymättä meidän pöytäämme istumaan ja jätimme oppaan puheet kokonaan omaan arvoonsa. Jinna esitteli minut ja itsensä ja mies sanoi olevansa Reima. Ristin käteni paljonpuhuvasti niin, että vihkisormukseni kimalteli ainakin omiin silmiini, ja Jinna vilkaisi minua huvittuneen näköisenä.
- Oletko sä yksin täällä? hän kysyi Reimalta.
- Yksin? Kaukana siitä. Meitä on neljäntoista hengen porukka, mutta mä olin ainoa, joka viitsi raahautua tänne, mies naurahti. Hän oli ehkä meidän ikäisemme, mutta saattoi olla yhtä hyvin viisi vuotta vanhempi tai nuorempikin. Miehistä oli joskus kovin vaikea sanoa. Tämä oli sen verran spontaanin puhelias ja vaikutti kaikin puolin fiksulta, että hänellä oli takuulla siinä neljässätoista hengessä myös vaimo. Tuollaiset eivät juosseet vapaina. Niinpä, jottei hän saisi mitään vääriä käsityksiä meistä, ujutin keskusteluun sopivan sivulauseen Suomeen jääneistä lapsistamme.
- Onko teillä montakin lasta? Reima kysyi pelästymättä.
- Jinnalla on yksi ja mulla on liikaa, sanoin, sillä viisi kuulosti yhtäkkiä liian paljolta ääneen lausuttavaksi.

- No, oli kiva tavata, Reima sanoi lopulta ja nousi. Muutkin suomalaiset näyttivät hajaantuvan jo. Loppuosa tervetuliaispuheista oli mennyt täysin ohitse.
- Joo, lähdetään siestalle mekin, Jinna sanoi ja alkoi hamuilla kassiaan tuolin selkänojalta. – Mihin sä olet menossa?
- Mä käyn katsomassa ton vanhan näköalatornin tuolta niemenkärjestä, Reima sanoi ja viittasi johonkin suuntaan. – Ehkä me tavataan vielä, kun tässä samoilla kulmilla varmaan pyöritään.
- Ehkä, sanoin kohteliaasti.

- Aika symppis, sanoi Jinna, kun lähdimme mekin kohden hotellia.
- Sen on pakko olla varattu, varoitin. – Tai sitten se on psykopaatti tai homo.
- Ihan niin. Joo. Kai mä saan sanoa, että joku on symppis ilman, että tarkotan mitään sen enempää kuin että se on symppis?
- Tietysti, puuskahdin. – Mutta ensin se rantapoika, ja nyt…
- Mä olen hei täysin villi ja vapaa tekemään mitä haluan, Jinna muistutti hiukan purevasti.
- Tietysti olet, lepyttelin. Toivoin silti, ettei Jinna heittäytyisi mihinkään tuliseen lomaromanssiin. Minun lomani huononisi monta sataa prosenttia, jos hän haluaisikin yhtäkkiä viettää aikansa jonkun tumman, komean adoniksen kanssa minun sijastani.

- En mä tullu tänne mitään miestä etsimään, Jinna sanoi, kun olimme päättäneet vaihtaa päiväunet pullolliseen viiniä parvekkeella.
- Olethan sä vapaa menemään, toppuuttelin.
- Jos mä olisin lähtenyt munanmetsästysreissulle niin miksi mä olisin sut pyytäny mukaan?
Se sai minut kertaheitolla paremmalle tuulelle ja kilautin lasiani Jinnan lasin reunaan.
- Mitä Villelle kuuluu? kysyin.
- En mä tiedä muuta kuin että se on parhaillaan Leksan kanssa Ahvenanmaalla. Sillä on joku juttumatka sinne. Sä olet varmaan nähnyt sen viimeksi.
- Se on mahdollista, sanoin, sillä ei ollut kauan siitä, kun Ville oli tullut Veskun avuksi kuljetuskalustoineen, kun kyseessä oli ollut isommat kinkerit ja oli tarvittu kaksi traikkua. He olivat yrittäneet ja yrittäneet aikansa Jinnan kanssa, kerran tai pari kiellonkin päälle, mutta olivat lopulta lakanneet raastamasta toisiaan ja Leksaa. Minusta Ville oli melko herrasmiesmäisesti jättänyt Jinnalle siihen asti saavutetun omistusoikeuden asuntoon, jonka he olivat yhdessä hankkineet ja hommannut itselleen uuden. Se olikin viehättävä pikku koti, eikä Jinna olisi kovin helpolla ominensa päässyt vastaavaan käsiksi. Se nosti Villen arvoa minun silmissäni aika lailla, vaikkei tyyppi muuten ollut koskaan ollutkaan mieleeni.
Leksaa en kuitenkaan ottanut puheeksi. Poika oli nyt viidentoista ja keväällä hän oli ruvennut jäämään öiksi omille teilleen ja näyttämään krapulaiselta. Jinnalle hän ei halunnut kertoa, missä oli, ja oli lopulta suunnilleen peukaloruuveilla uhattuna mutissut jotain tyttöystävästä. Sellaista ei kuitenkaan koskaan esitelty Jinnalle, eivätkä yöjuoksut vähentyneet kuin hetkeksi. En tiedä, mitä kaikkea Jinna-paran päässä oli liikkunut ja liikkui varmaan vieläkin, mutta kuvittelin voivani arvata. Olihan minullakin lapsia, joskaan he eivät olleet vielä toistaiseksi keksineet moisia temppuja ja olivat olleet tyrmistyneitä kuullessaan niistä.

Oli kuitenkin Jinnan asia päättää, koska ruotisimme Leksan asiat vai ruotisimmeko. Jos hän oli parhaillaan isänsä kanssa, olivat asiat varmaan ainakin tällä hetkellä kunnossa. Teimme selvän viinistä, kävimme vuorotellen suihkussa ja sitten laittauduimme ihaniksi päivällistä varten. Lähdimme tänään vastakkaiseen suuntaan, ei merelle vaan keskustaa kohden. Helmat heiluen ja korot kopisten ja ainakin pari vuotta nuorempina kuin edellispäivänä marssimme pitkin valaistuja katuja ja kurkistelimme erinäköisiin ruokapaikkoihin sisään, kunnes annoimme houkutella itsemme istumaan viiniköynnöksen katveeseen ja syömään grillattua kanaa.

Lähettäjä: polli 
Päivämäärä:   24.10.09 13:09:26

voivoi, jatkoa kehiin tää jotenki on niin mielenkiintonen tai haluttaa kuulla vaan kaikkea lisää ku on niin paljon kaikkea mistä vaan vihjataan vähäsen :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   24.10.09 13:16:36

5. Mustalaiskaravaani

Seuraavana aamuna emme enää lähteneet ulos aamiaiselle, kun olimme kerran päässeet kauppaan ja pystyimme tekemään sen itsekin, vaan lähdimme rannalle. Löysimme vähän matkan päästä sen näköalatornin, josta Reima oli puhunut ja sen kupeesta paljon pienemmän hiekkarannan kuin se, jolla olimme ensimmäisen päivän viettäneet. Siellä ei tosin ollut rantabaaria, ei edes pyörillä kulkevaa, mutta meillä oli mukana pienessä kylmälaukussa vettä ja olutta, ja kun tuli nälkä, lähdimme yksinkertaisesti pois. Paluumatkalla harkitsimme pysähtyä siinä ”Jinnan kioskilla”, mutta istuimme kuitenkin bulevardin toiselle puolen ja juomaan kannullisen sangriaa jonkinmoisen hiukopalan kanssa. Sitten menimme hotellihuoneeseemme torkuille, viinilasilliselle ja suihkuun, satunnaisessa järjestyksessä, kunnes kuuden aikoihin aloimme laittautua päivälliselle. Tai ehkä illallinen oli oikeampi sana? Suomessa se ainakin olisi ollut illallinen.

Tällä kertaa valitsimme toisen ravintolan ja söimme kalaa ja kello olikin jo yhdeksän.
- Mitähän täällä vois sitten tehdä? Jinna mietti taitellen kuittia yhä pienemmäksi suorakulmioksi. Edellisillan olimme kierrelleet syötyämme kaupoissa, joita oli paljon, ja jotka olivat auki ainakin puoleenyöhön, mutta se ei ollut fiksua hommaa, kun oli juonut pullollisen viiniä illallisella. Sitä kuvitteli sopivansa ihan omituisiin vaatteisiin. Onneksi olin ostanut vain yhden hullun puseron useamman sijasta. Se oli aamulla osoittautunut niin anteliaaksi, etten ikinä voisi pitää sitä Suomessa. Minun pitäisi antaa se Miilalle, tai ehkä Siirille.
- Ei shoppailla, sanoin siksi. – Mennään ennemmin huomenna heti aamusta shoppailemaan.
- Selvä. Mutta mitä sitten?
- Mun tekisi mieli yöuinnille, paljastin.
- Mä ajattelin ennemminkin jotain tanssimisen tapaista, aloitti Jinna, mutta huokaisi sitten. – Ehkä me ollaan liian vanhoja diskoihin ja yökerhoihin. Mutta niin me ollaan yöuinneillekin.
- Älä höpötä, eikä olla! Mennään ensin tanssimaan ja sitten uimaan!

Emme kuitenkaan löytäneet tanssipaikkaa, joka olisi ollut auki. Oli ihan liian aikaista. Ennen pitkää löysimme itsemme hotellin nurkilta ja meren pauhina kuului kutsuvalta.
- Näyttää uimasäältä, houkuttelin Jinnaa.
- Okei. Haetaan uikkarit sitten. Ethän sä kai naku-uintia ajatellu? Me ollaan keskellä kaupunkia ja rannassa voi olla vaikka miten paljon porukkaa, vaikka onkin yö.
- Mulle riittää itse asiassa kahlaaminenkin, peräännyin vähän. – Olisi pelottavaa uida pimeälle merelle, mitä jos sitten unohtaisi, missä päin on ranta?
- Nää katuvalot saattais auttaa suunnistamaan, Jinna sanoi kuivasti ja viittasi juhlavalaistuun rantabulevardiin. Siellä ilta oli ruuhkaisimmillaan.

Menimme kuitenkin rantaan ja riisuimme kengät. Hiekka oli nyt viileää, melkein kylmää, mutta vesi tuntui yllättävän lämpimältä, kun sinne asti pääsimme. Huokaisin tyytyväisenä.
- Tästä mä olen haaveillu aina, kahlata öisellä hiekkarannalla.
- Ettekö te muka koskaan oo tehny semmosta Veskun kanssa? Reissasittehan te etelässä ennen lapsia.
- Ei yökahlailuja, sanoin. – Niistä reissuista on niin paljon aikaa, etten mä enää edes muista varmasti, mutta mä muistasin kyllä, jos me oltais yökahlailtu.

- Meneekö teillä hyvin? Jinna kysyi ehkä kymmenen metriä myöhemmin. Ohitimme juuri nuoren parin, joka oli ominut yhden aurinkotuolikasan ja istui sen päällä suutelemassa.
- Tietysti, vastasin, se tuli ihan automaattisesti, ennen kuin ehdin edes miettiä, miksi Jinna kysyi. Veskulla ja minulla oli aina mennyt hyvin. Me olimme olleet unelmapari ensimmäisestä päivästä lähtein ja olimme edelleen. Meillä oli ihanat lapset, hyvät työpaikat ja menestyvä pikku siittola omalla pikku tilallamme. Farmariauto ja kultainen noutaja puuttui, mutta toisaalta meillä oli kaksi maasturia ja koiran hauta takapihalla. Marun jälkeen ei ollut tehnyt mieli uutta.
- Mä vaan ajattelin, kun en oo huomannu teidän soitelleen tai mitään.
- Me ollaan oltu yhdessä melkein seitsemäntoista vuotta, on pelkästään helpottavaa, kun ei muutamana päivänä tarvitse puhua eikä nähdä, puolustauduin, mutta minulle tuli jotenkin ontto olo. Sehän oli ihan totta, herrajumala sentään. Minä olin pelkästään iloinen, kun olin poissa perheeni luota. Se oli kylmä totuus. Olin väsynyt heihin, kyllästynyt jatkuviin velvollisuuksiin kotona, hevosiin, kaikkeen. Sen tajuaminen säikäytti minut puolikuoliaaksi.

- Mihin sä jäit? Jinna huuteli edempää, minä en ollut edes huomannut pysähtyneeni.
- Kuule, tää oli tyhmä idea. Mitä jos me astutaan merisiiliin tai rikkinäiseen pulloon täällä pimeässä, puuskahdin. – Mennään sittenkin etsimään sulle yökerho. Ehkä ne alkaa jo avata.
- No ei kyllä enää tänään. Mun hameenhelmat on ihan märät. Mutta lopetetaan vaan kahlaaminen mun puolesta.

Kun ohitimme sangriabaarin, meitä huudettiin nimeltä.
- Reima, sanoi Jinna iloisesti. Kukapa muukaan olisi tiennyt nimemme? Mies istui parin muun kanssa reunapöydässä ja pomppasi pystyyn.
- Tulkaa seuraksi, me tilattiin just uusi kannullinen, hän kutsui.
- Ilman muuta, Jinna hymyili kysymättä minulta, mutta minustakin ajatus oli hyvä. Olin järkyttynyt äskeisestä keksinnöstäni, enkä halunnut mennä huoneeseen tai parvekkeelle puimaan sitä, en Jinnan kanssa enkä omassa päässäni. Seura oli juuri sitä, mitä kaipasin viemään ajatukset muualle.
- Tässä on Reko, mun veli, ja Rami, meidän serkku, ja kohta seuraan liittyy vielä meidän rakas kummitäti. Tai siis ainoastaan mun kummitäti, näiden muiden pelkkä täti, Reima selvitti.
- Onko teillä täällä joku sukukokous? nauroin, kun minulle aseteltiin tuoli takapuolen alle.
- No tavallaan, samaisen rakkaan tädin syntymäpäiviä me ollaan juhlimassa.
- Remppa yrittää omia sen itselleen niin, että hyvä, kun mekin saatiin seuraa, sanoi toinen miehistä ja pyysi saman tien lisää laseja tarjoilijalta, joka kiikutti pöytään valtavaa sangriakannullista. Ja sitten tuli tätikin, pieni ja pyöreä naisihminen, joka näytti samalla kertaa hupsulta ja rakastettavalta ja hiukan humalaiseltakin. Tai ehkä pikkuisen enemmänkin kuin hiukan.
- Reetta, Reima esitteli hänet meille ja meidät hänelle ja hän löi ihastuneen näköisenä kätensä yhteen.

He olivat ihastuttava seurakunta. Ehkä oli sukuvika, että he kaikki onnistuivat sanomaan jotain hauskaa joka lauseessaan, tai ehkä se olikin korvissani. Joka tapauksessa nauroin pian niin, että vatsaani alkoi koskea. Se tarttui, kun hekin nauroivat kaikki koko ajan. He olivat tosiaan koonneet sukunsa ja lähimmät ystävänsä ja tulleet juhlistamaan Reetan kuusikymmenvuotispäiviä.
- Vanhukset meni jo nukkumaan, niin että onneksi mukaan tuli muutamia omanikäisiäkin, Reetta sanoi ja taputti Reiman käsivartta, vaikka heillä oli pakko olla ainakin kaksikymmentä vuotta ikäeroa, ellei enemmänkin.
- Ketkä vanhukset? Jinna kysyi.
- No, mun mies, mun sisko, sen mies. Niin, ja lapsetkin, ja lapsiperheet, Reetta luetteli laskien sormillaan. – Mutta huomenna ne on taas täydessä iskussa. Jos te kaipaatte seuraa, niin tulkaa meidän kanssa pikkurannalle, me ollaan siellä heti aamupuuron jälkeen.
- Aamupuuron? rohkenin ihmetellä.
- Meillä on paketti elovenaa mukana, Reetta paljasti ja sillä siunaaman hetkellä mieleni alkoi ihan hirveästi tehdä mieli puuroa. Olin jo tarjoutumassa aamiaisvieraaksikin, mutta nainen alkoi hapuilla ympärilleen ja etsiä käsilaukkuaan, muhkeaa valkoista kapistusta. – Nyt on tämänkin vanhuksen kyllä aika mennä. Pojat haluaa pistää tän puljun kiinni.

Se oli totta, toisista, tyhjentyneistä pöydistä kerättiin jo pöytäliinoja ja niitä nosteltiin seinän vierelle. Meidänkin sangriakannumme oli jo tyhjä paitsi hedelmämössöä pohjalla.
- Käydäänkö vielä Harrikka-baarissa? kuului Reko kysyvän, ja Reima ja Rami ilmoittivat sen olevan loistoidea.
- Mikä se on? kysyin.
- Siellä on Harley Davidson baaritiskillä. Mutta ei siellä käy naisia, Reko sanoi torjuvasti.
- Rasisti… siis fasisti, ilmoitin hänelle.
- Jessi tarkoittaa että sovinisti, Jinna suomensi, mutta kun nousin ylös, totesin, etten tosiaankaan aikonut enää lähteä hoipertelemaan kaupungille. Sannikkaani tuntuivat hiertävän pahan kerran.
- Ei me tultaiskaan. Me saatetaan teidän rakas kummitätinne kotiin niin, että sen kun menette.
- Ei kun me saatetaan teidät kaikki. Ollaanhan me sentään herrasmiehiä. Me ehditään baariin sen jälkeen, Reima lupasi.

Reetan hotelli oli suoraan sangriabaarin yläpuolella, joten hän ei tarvinnut paljon saattamista, emmekä mekään, joiden tarvitsi vain kiertää kulman ympäri.
- Hyvää yötä ja pitäkää hauskaa, Jinna toivotti, kun jätimme mieskolmikon jatkamaan matkaansa kaupungin yöhön. Minäkin huiskautin kättäni ja kumarruin sitten ottamaan kengät vielä hiekkaisista jaloistani.
- Huomenna on varvastossupäivä, ähkäisin.

Lähettäjä: Jekku 
Päivämäärä:   25.10.09 13:58:30

onko toi jinna iskeny silmäsä reimaan :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   25.10.09 14:20:01

- Unikeko, Jinna ravisteli minua aamulla. Kahvi tuoksui.
- Mä olen lomalla, mutisin ja tunsin oloni vähän puuroiseksi. Sangria ei tainnut sopia minulle.
- No haluatko sä vielä nukkua? Mä voin mennä rantaan omin päinkin.
- Ei, kyllä mä tulen. Kuka sun selkäsi muuten rasvaisi?
- Mä voin pyytää Reettaa tai jotakuta sen kolmestatoista sukulaisesta, Jinna sanoi hilpeästi ja sai minut nousemaan istumaan.
- Et kai sä ottanut tosissasi sitä kutsua? Sehän oli vaan semmosta… huulenheittoa. Se täti oli ottanut muutaman lasillisen liikaa.
- Höpsis. Ja julkinen rantahan se on, saa kai siellä sattumalta tavata kenet vaan?
- Kuka niistä? kysyin happamasti.
- Mistä?
- Kumipojista. Kumitädin kumipojista.
- Älä nipota. Sustakin ne oli hauskoja. Tuletko sä?
- Tulen, mähän sanoin jo, ähkäisin.

Pikku rannalla ei ollut vielä paljonkaan ihmisiä, joten oli helppo nähdä, ettei Reettakaan seurueineen ollut siellä.
- No niin, mihin kohden sä haluat? kysyin tyytyväisenä. Minusta olisi tosiaan ollut kiusallista lyöttäytyä vieraiden seuraan sellaisen kutsun perusteella, joka oli esitetty valomerkin jälkeen.
- Tää käy hyvin, Jinna sanoi ja istui niille sijoilleen, keskelle rantaa. Onneksi häntä ei näyttänyt kummemmin ottavan päähän, että olimme sittenkin kahden, vaan hän tarjoutui levittämään minulle aurinkovoidetta ensin.
- Käydään ensin uimassa, ehdotin, sillä oli jo kuuma.
- Yhtaikaako? Jos joku vie meidän juomat, Jinna huolehti.
- No kai se tarpeeseensa vie, kunhan ei huoneen avainta vie, naurahdin ja sidoin kyseisen esineen bikinieni naruihin, varmuuden vuoksi umpisolmulla.

Vedessä polskiminen oli virkistävää ja tunsin itseni viisitoistavuotiaaksi, kun sukelsin tarttumaan Jinnaa nilkoista, ihan niin kuin joskus ennen. Hän kiljui, kuten silloin ennenkin, muttei kostanut – minä en ollut paljon parempi uimaan, mutta hän ei osannut sukeltaa muuta kuin nenästä pitäen ja niin, että hiukset kelluivat pinnalla.
- Mä en jää tänne sun kiusattavaksi, hän puhisi, kun nousin pintaan.
- Selvä, ruvetaan aikuisiksi taas ja mennään rasvaamaan ryppyiset ruhomme, suostuin.

Pyyhkeemme eivät olleet enää yksinäinen saareke puolityhjällä rannalla, vaan niiden viereen oli tullut uusia, tosin ei ihan lähelle, ja tuoleja ja aurinkovarjojakin, vaikkei tällä rannalla niitä vuokrattu. Itse asiassa näytti vähän siltä kuin mustalaiskaravaani olisi leiriytynyt viereemme.
- Voi miten hauskaa, siinä on Reetta! Jinna huudahti ja niin siinä tosiaankin oli. Hän ja suuri osa hänen sukuaan, pulleita tätejä mustissa uimapuvuissaan ja vanhoja setiä harmaantuneine rintakarvoineen. Lähellä oli myös muutamia lapsia äiteineen, kai hekin kuuluivat karavaaniin, mutta siitä ei voinut olla ihan varma. Joka tapauksessa kumipojat loistivat poissaolollaan, mikä sai mieleni levollisemmaksi.
- Ehkä se ei muista meitä, suhahdin Jinnalle, mutta kyllä Reetta muisti. Se oli menoa sitten. Me saimme laahata pyyhkeemme lähemmäksi ja tulimme esitellyiksi Raijalle, hänen siskolleen, molempien herrapuoliskoille ja muillekin, siinä oli ystäviä ja kälyjä ja niin edelleen. Mikä merkillisintä, he olivat kaikki yhtä mukavia ja hauskoja kuin Reettakin ja vastarintani katosi täysin. Miksi minä leikkisin hankalaa, kun tapasin mukavia, ystävällisiä ihmisiä? Etenkin, kun he eivät tämän enempää aikoneet tuppautua. Reetta nimittäin sanoi pahoitellen, että olisi ollut mukavaa, jos olisimme tulleet heidän kanssaan illalla syömään, mutta ettei hän uskaltanut pyytää. Oli ihan tarpeeksi haastavaa yrittää järjestää pöytä neljälletoista hengelle, kuusitoista olisi jo varmasti ollut katastrofi.
- No eihän me nyt teidän päivällisille tuppauduta, sanoin hyvilläni.
- Tulkaa huomenna minun ja Arvin kanssa, silloin me päätettiin mennä perhekunnittain jokainen omaan suuntaansa, Reetta ehdotti.
- Se olisi mukavaa, hymyili Jinna.

Iltapäivällä vanhempi väki sai tarpeekseen auringonotosta, vaikka nuori väki lapsineen jäikin vielä polskimaan. Minunkin olkapääni kimoilivat, joten ehdotin Jinnalle, että mekin laittautuisimme siestalle.
- Meillä on tapana pysähtyä sangrialle, ennen kuin mennään torkuille, jääkää ihmeessä seuraan, Reetta pyysi.
- Hirveä nestehukka, pakko jäädä, päätti Jinna.

Istuimme täsmälleen samaan pöytään kuin edellisiltanakin, tosin aviomiehet jatkoivat matkaansa pysähtymättä. Heidän sijaansa tulla tupsahti piankin Rami.
- Missä sä olet ollut koko päivän, krapulassa? kysyi Jinna uteliaana, kun hänkin pyysi itselleen lasin saadakseen osuutensa kannusta.
- Älä mainitse sitä sanaa, mä saan kuulla sitä tarpeekseni, kunhan mä löydän perheeni, mies sanoi.
- Ne on pikkurannassa uimassa, Reetta sanoi avuliaana. – Ja ymmärtäähän ne. Kerrankos sitä ollaan lomalla.
- Mä en enää mene Harrikka-baariin, Rami sanoi päättäväisesti. – Ja mä luulen, ettei Remppa ja Rekokaan mene. Ne näytti kuolleilta, kun mä kävin äsken kolistelemassa niiden oven takana.
- Mitäs niiden perheet siihen sanoo? kysyin piruuttani. Tiesin jo hyvin paljon Reetan karavaanista, mutta en ollut tiennyt, että joku perheistä kuului Ramille.
- Niillä mitään riippakiviä ole, Rami tuhahti, enkä äkkiä pitänytkään hänestä. Olinko minäkin Veskun mielestä riippakivi, tai lapset?
- Ei niistä pojista tule ikinä mitään. Toinen on sitoutumiskyvytön ja toinen sitoutumiskammoinen, juorusi Reetta, enkä äkkiä pitänyt hänestäkään. Kaikkea ei vaan halunnut tietää.
- Kumpi on kumpi? kysyi Jinna kuitenkin kiinnostuneena ja sitten he juttelivat Rempan – sitoutumiskyvyttömän – lukuisista tyttöystävistä aikansa, kunnes päätin poistua. Jinna tuli kiltisti perässä.
- Mä taidan oikeasti ottaa tänään torkut, ilmoitin ja haukottelin. Auringonottokin saattoi uuvuttaa.
- Mä koitan soittaa Leksalle, tuun sitten, Jinna sanoi ja livahti parvekkeelle. Minä ehdin nukahtaa, ennen kuin hän ehti viereiseen sänkyyn.

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   25.10.09 17:44:15

kumipojat :P

Lähettäjä: mustikkaaaa 
Päivämäärä:   25.10.09 17:49:21

niin, just sen takia jessistä on tullut musta niin ärsyttävä, koska se leikkii tahallaan kokoajan hankalaa. kaikkien pitäs tanssii just sen pillin mukaan. vesku parka.

mut joo, ei voi olla lukematta, jatkoa !

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   25.10.09 18:12:41

Oukei :)
---------
6. Tyrkyllä

Sillä kertaa tulikin nukuttua pidempi siesta. Kello oli jo seitsemän, kun heräsin, ja huone oli muuten tyhjä. Olisi Jinna voinut minut herättää, jos kerran halusi jo liikkeelle, ajattelin harmissani, ja tekstasin hänelle matkalla suihkuun. Vastaus tuli saman tien, hän sanoi ottavansa ilta-aurinkoa sangriabaarissa ja että kun hankkiutuisin sinne, voisimme lähteä syömään.

Alkoi tuntua melkeinpä tylsältä laiskotella tällä tavoin, totesin suihkussa. Oliko se nyt laitaa, että päivän suurin tapahtuma oli pohtia, missä söisi päivällisen? Muistutin kuitenkin itselleni, että kotona joutuisin sen sijaan pohtimaan, mitä laittaisin itse päivälliseksi, joten päätin kestää tämän koettelemuksen. En jaksanut ruveta kuivaamaan hiuksiani vaan nostin ne kosteina nutturalle pois niskasta kuumottamasta, meikkasin kevyesti ja arvoin hetken vaatteita, kun en tiennyt, miten hienoksi Jinna oli pukeutunut. Kello oli kuitenkin nyt jo niin paljon, että ehkä tänään sitten tulisi odotettua yökerhojenkin aukeamista, joten valitsin sitä ajatellen sopivan mekon ja mukavat kengät.

Pelkäsin vähän, että Jinnalla olisi Reetan seurue tai ainakin kumipojat ympärillään, mutta hän istuskeli ihan yksinään, tosin pöydässä oli useita laseja, enkä uskonut hänen juoneen yksinään sen kokoista kannullista kuin mikä siinä oli myös. Toivottavasti.
- Sulla on ollu seuraa? kysyin, kun istuin häntä vastapäätä.
- Joo, Reima ja Reko, mutta ne lähti jo syömään. Mä sanoin, että mun pitää jäädä odottamaan sua.
- Olisitko sä halunnut lähteä niiden kanssa? Oisit sä voinut soittaa mulla, sanoin, vaikka olinkin iloinen, ettei hän ollut tehnyt niin.
- En mä, nehän meni porukalla.

Niin, niinhän Reetta oli päivemmällä jutellut. Jinna meni käymään vessassa ja lupasi tuoda tullessaan minullekin jotain juotavaa ja minä muistin hänen jääneen soittamaan Leksalle, kun minä olin mennyt päikkäreille. Ehkä minunkin pitäisi vähän muistaa lapsiani? Danni ja Alissa olivat epäilleet, ettei kännyköitä saisi riparilla pitää päällä ikinä, ja todennäköisesti heillä olikin jotain ohjelmaa aamusta iltaan, joten laitoin heille tekstiviestit. Lukisivat kuin ehtisivät. Jerryllekin ehdin näpytellä mitä kuuluu –viestin, mutta sitten Jinna palasi.
- Saitko sä Leksan kiinni? kysyin nyt muistaessani.
- Sain, Jinna sanoi vaisusti ja näin, ettei puhelu ollut ollut menestys.
- No? sanoin myötätuntoisesti yrittämättäkään keksiä itse, mitä poika oli nyt mahtanut saada päähänsä.
- No ei mitään dramaattista, se vaan kiipeilee seinille ja haluaa mennä omaan kotiinsa.
- Onko sillä tylsää siellä Ahvenanmaalla?
- Ne tuli jo sieltä pois. Mä sanoin, että sen on pysyttävä Villen luona, ja ettei se missään nimessä saa mennä yksikseen lusmuilemaan kotiin. Mä haluan, että joku pitää sitä vähän silmällä. Että menköön sitten äidin luo, ellei halua olla Villellä. Siitä tuli aikamoinen tappelu. Mutta kun en mä tiedä, millaset bileet siellä sitten olisi.

Jinna näytti huolestuneemmalta kuin oli miellyttävää ja yritin etsiä jotain lohduttavaa sanottavaa, mutta en keksinyt. Mielessäni pyöri vain kauhukuvia nuorten juhlista, jotka olivat menneet överiksi, joissa oli hajotettu paikat ja tarvittu poliisia. Niin varmasti Jinnankin.
- Kyllä Ville varmaan pitää sen järjestyksessä, toivoin.
- Joo, mutta ei se voi vahtia sitä joka hetki. Sillä on kuitenkin töitäkin, ja hevonen, enkä mä jaksa uskoa, että se saa Leksan tallille mukaansa. Kunpa se saisi jonkun juttukeikan viikonlopuksi, että mä tietäisin niiden olevan jossain kaukana yhdessä… hitto, minkälainen äiti mä oikein olen? Mä olen vaan huolissani siitä, että lapsi menee ja tuhoaa mun kodin!

Kokosin nopeasti faktat mielessäni.
- Ja siitä, että Leksalle sattuu jotain siinä sivussa, oletin. – Ja nyt sä lakkaat olemasta huolissasi siitä asiasta. Et sä kuitenkaan voi täältä käsin mitään tehdä. Kyllä Ville huolehtii siitä, eikö se aina ole huolehtinut?
- Ei kai se sille voi käsirautojakaan laittaa, Jinna mutisi, mutta pudisti sitten päätään kuin tipauttaakseen huolet sieltä. – Oikeessa olet. Turha mun on meidän lomaa sabotoida niitä miettimällä. Mitä sä haluat syödä tänään?
- Mulla olis hurja mieliteko saada pizzaa tai lihapullia, tunnustin. – Ihan hullua, tulla tänne asti ja sitten himoita semmosta, mitä syö kotona kerran viikossa.
- Kai täältä pizzaa ainakin löytyy. Lähdetään etsimään.

Yritimme jutella oikein kepeitä ja mukavia pizzapaikkaa etsiessämme ja sen löydettyämmekin, mutta tunnelma jäi vähän vaisuksi. Minullakin oli jotenkin untelo olo. En huolehtinut siitä, että lapset tekisivät jotain pahaa parhaillaan, tai Veskukaan, mutta minua vaivasi se, miten vähän minulla oli ikävä heitä. Mikä minua oikein vaivasi? Saattoiko tämän pistää vain sen piikkiin, että edellisestä lomasta oli yksinkertaisesti liian kauan?
Mutta miksi, Jinnan sanoin, antaisin sen sabotoida lomaamme? Voisin kärvistellä arjessa taas ensi viikolla mielin määrin. Nyt oli aika pitää hauskaa.
- Tanssimaan, sanoin, kun olimme syöneet.
- Jokohan jostain löytyisi semmonen paikka? Oletko sä varma, ettei me olla liian vanhoja? Ettei meitä naureta ulos?
- Sä et näytä päivääkään yli kaksvitoselta, vakuutin nauraen. – Ja mähän olen sua vaan pari kuukautta vanhempi!
- Mihin päin me lähdetään etsimään?
- Kysytään tarjoilijalta, keksin ja se neronleimaus tuotti tuloksen. Poika neuvoi meidät paikkaan, jonka hän vakuutti olevan lähin, suurin, kaunein ja parhain ja lisäksi varmasti jo auki. Rannalla oli kuulemma useampiakin, joskaan ei meidän päässämme rantaa.
- Ei me ehkä jakseta lähteä kävelemään kilometrikaupalla, eiköhän lähin kelpaa, Jinna päätti.
- Kelpaa, sanoin minäkin. Minulla oli suorastaan epätoivoinen halu päästä tanssimaan ja pitämään hauskaa, päästä eroon ajatuksistani.

Minun oli vaikea muistaa, koska olisin viimeksi ollut tanssimassa. Pari viimeistä vuotta työpaikan pikkujoulutkin olivat olleet vain ruokailu, jonka jälkeen olin lähtenyt autolla kotiin. Tuntui suunnattoman vaikealta yhtäkkiä saada musiikin rytmistä kiinni Cafe de Benidormissa, ujostuttikin.
- Tuolla on joku esitys, mennään ensin vilkasemaan sitä, ehdotin, ja Jinnalla lienee ollut vähän samantapaisia tuntemuksia, sillä hän suostui ja istuimme ujosti suojaisaan loosiin katselemaan sambatanssijoita, jotka keekoilivat näyttämöllä strutsinsulkineen. Heidän esimerkkinsä ja ehkä drinkitkin, jotka olimme tilanneet, auttoivat. Kun esitys päättyi, olin ihan valmis esiintymään itsekin. Siirryimme tanssilattialle.
- Jos me kadotetaan toisemme niin tavataan tuolla aulassa, Jinna huusi korvaani ja nyökkäsin. Täällä olisi ihan turha yrittää soittaa löytääkseen toisen. Musiikki oli aivan liian kovalla. Tanssimiseen se oli sopivan kovalla, se meni korvista sisään ja tuntui selkärangassa ja sai jalat liikkumaan.

Jossain vaiheessa joko Jinnan vaaleus tai hänen kertakaikkinen viehättävyytensä sai pari paikallisen näköistä nuorta miestä pörräämään hänen ympärillään. Minä katselin heitä tuimasti, mutta päättelin, etteivät he ehkä ryöstäisi ystävääni Afrikan puolella myytäväksi, vaikka uskaltautuisinkin etsimään tässä välissä naistenhuoneen. Jinna vilkutti minulle suopeasti, kun yritin kiljua ilmoittautumiseni hänen korvaansa, joten jätin hänet siihen ja lähdin harhailemaan.
En minä ollut itsekään variksenpelättimen näköinen, totesin ilahtuen, kun olin löytänyt vessan ja seisoin ison peilin edessä pesemässä käsiäni. Aurinko oli tarttunut kuluneina parina päivänä niin, että keltaista mekkoani vasten ihoni näytti melkein yhtä tummalta kuin Reiman. Hiukseni olivat hajonneet nutturalta juuri sopivan huolettomasti, eikä silmämeikki ollut valunut. Kaipasin vain vähän lisää huulipunaa, siinä kaikki. Lisäsin sitä huolellisesti ja lähdin takaisin etsimään paikkaa, johon olin jättänyt Jinnan.

Hänellä näytti edelleen olevan hauskaa kavaljeeriensa kanssa, joten kävin ostamassa lasin vettä ja jäin sivummalle katselemaan. He tanssivat kolmen kesken, mutta vaikka miehet olivat minusta lähtiessäni olleet ihan vaarattoman näköisiä, en enää ollut varma. He tuntuivat suhtautuvan Jinnaan jotenkin liian omistavasti ja tunkivat minusta liian lähelle. Jinna läpsäytti muutaman kerran käden pois takapuolensa päältä. Mietin, mitä he tekisivät, jos menisin kiskomaan ystäväni pois, mutta en ehtinyt, kun korvaani yllättäen puhuttiin selvää suomea.
- Tekin olette täällä.

Lähettäjä: Ruunikko 
Päivämäärä:   25.10.09 18:16:46

Hyvä hyva! : ]

Lähettäjä: Toi 
Päivämäärä:   25.10.09 18:57:05

Tätä on ihana lukea. Nams.

"Oisit sä voinut soittaa mulla" - yksi kirjotusfipa, soittaa mulle, mutta se lienee vaan näppisvirhe :]

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   25.10.09 21:53:17

Kappas vaan, Toi, mun okolukijanikin oli sen huomannut, mutta mä en ollut huomannut korjata! My bad.

Lähettäjä: Jekku 
Päivämäärä:   26.10.09 14:42:59

Pingo kerkes ensin, mutta kumipojat :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   26.10.09 14:44:26


Käännähdin ja näin Reiman, mikä ei ollut mikään yllätys, ei sen jälkeen kun olin kuullut äidinkieltäni. Muutoin en ehkä olisi kuvitellut näkeväni kumipoikia yökerhossa.
- Haluaisitko sä käydä pelastamassa Jinnan tuolta? kysyin ennen kuin ehdin harkita, tosin se kuulosti järkevältä hetken harkinnan jälkeenkin.
- Kaipaako se pelastusta?
- Musta näyttää, että se kaipaa.
- Selvä sitten, Reima sanoi ja lähti suorittamaan tehtävää. Ilokseni Jinnan ilme oli helpottunut, kun Reima veti hänet etäämmälle espanjalaisista. Olisinhan voinut myös tulkita väärin hänen suhtautumisensa alkuasukkaiden tunkeilevaisuuteen. Kaksikko jäi vuorostaan tanssimaan espanjalaisten poistuessa julmistuneen näköisinä, mutta minua ei enää huolettanut. Suomalaisista köriläistä olisi takuulla helpompi päästä eroon kuin latinorakastajista, sikäli kun Jinna nyt halusikaan.
Vilkaisin ympärilleni nähdäkseni, oliko Remppa yksin vai saisinko kenties seuraa sen sijaan, että katselisin ystäväni seinäkukkasena ja näinkin Ramin ja Rekon baaritiskillä. He tuntuivat viihtyvän toistensa seurassa ja mietin, mitä Ramin vaimo piti siitä, että mies jätti hänet lapsenvahdiksi jo toisena iltana peräkkäin. Mutta mitäpä se minulle kuului.
- Onko tää parempi kuin Harrikka-baari? kysyin päästyäni luovimaan heidän lähelleen.
- Tää menee aikasemmin kiinni, väitti Reko vakavalla naamalla, vaikka olin takuulla tullessani lukenut paikan olevan avoinna aamuseitsemään. Sinne asti en minä ainakaan ajatellut jaksaa. Mutta ehkäpä se baari ei sulkeutunut ikinä, sellaisiakin kai oli.

Jinna ja Remppa tuntuivat juurtuneen tanssilattialle ja kai ihan kohteliaisuuttaan Rami pyysi minutkin pyörähtämään siellä, mutta sitten läheltä vapautui pöytä ja valtasimme sen. Jonkin akustisen taikatempun takia baaritiskin lähistöllä oli hiljaisempaa kuin alle kymmenen metrin päässä tanssilattialla, ja saattoi puhuakin kiljumatta kurkkuaan araksi.
- Mun alkaa varmaan olla aika lähteä, huokaisi Rami lopulta vilkaisten kelloonsa.
- Miksi sä nyt lähtisit? Hanne ja lapset nukkuu takuulla jo, Reko vastusti.
- Mä lupasin lähteä niiden kanssa aamulla vesipuistoon. Siitä tulee yhtä @!#$ä, ellen mä oo saanu nukkua ensin.
- Vesipuisto kuulostaa kivalta! ilmoitin ja yritin taas kerran löytää Jinnan tanssilattialta. Kauanko he oikein jaksoivat hypellä siellä? Minäkin halusin vesipuistoon!
- Jos sä menetkin niiden kanssa, Rami ehdotti, mutta nousi kuitenkin päättäväisesti lähteäkseen. – Hyvää yötä.
Jäin kahden kesken Rekon kanssa.
- Tanssitaanko mekin? ehdotin, mutta hän kieltäytyi.
- Mä en osaa.
- Okei, no huvita mua sitten muuten, sanoin ylhäisesti. Hänhän oli osoittautunut aika velhoksi suoltamaan juttua tähänkin asti.

Minulla ei ollut mitään aikomusta ruveta vehtaamaan Rekon kanssa, sen paremmin kuin kenenkään muunkaan. Se olisi ollut väärin, naurettavaa ja kliseistä. Se ei kuitenkaan estänyt meitä lähtemästä yhdessä pois yökerhosta joskus aamun sarastaessa, varmuuden vuoksi käsikynkkää. Olin pitänyt varani, enkä ollut missään nimessä juonut liikaa vaan pysytellyt viimeiset tunnit ihan vesilinjalla, mutta se tuntui mukavan tuttavalliselta. Olihan meillä ihan kohtuullisen hauska ilta takana, ainakin Jinnalla. Kun pääsimme hotellimme kohdalle, hän jopa suuteli Remppaa poskelle ennen kuin päästimme itsemme sisään. En seurannut esimerkkiä.
- Nähdään kai joskus jossain taas, sanoin ja annoin oven kolahtaa perässämme kiinni.
- Luoja, miten mä olen väsynyt, Jinna huokaisi hississä.
- Ei ihme, kello on kuusi.
- Mä olen niin väsynyt, etten mä jaksa mennä edes nukkumaan. Keitetään kahvia. Kohta nousee aurinko, voidaan mennä sitten rantaan nukkumaan.

Se kuulosti tarpeeksi hölmöltä ja villiltä ja vapaalta minunkin mielestäni, joten niin me teimme. Aurinko yletti hädin tuskin rantahietikolle näköalatornin takaa, kun olimme jo siellä levällämme.
- Sä viihdyit hyvin Reiman kanssa, vihjaisin Jinnalle tunnustellessani, nukuttiko minua oikeastaan vieläkään. Hän tuhahti.
- Mun teki mieli tanssia. Ei siinä sen enempää.
- No on se ainakin kivan näköinen, sanoin puolueettomasti.
- Mä olen saanut tarpeekseni kivan näköisistä, sitoutumiskyvyttömistä miehistä.
- Se kuulostaa tosiaan ihan Villeltä, myönsin. – Musta voisi olla piristävää olla vaihteeksi sitoutumatta yhtään mihinkään.
- Et sä tarkota tota, Jinna puuskahti, mutta kyllä minä tavallaan tarkoitin. Olin ollut tositarkoituksella yhdessä Veskun kanssa aika tarkkaan puolet elämästäni. Minusta tuntui, ettei teinihösellyskiintiöni ollut koskaan tullut täyteen. Ei edes puolilleen, jos oikein rupesi ajattelemaan.
- En tietenkään, huokaisin ja päätin yrittää torkahtaa, ennen kuin Reetan karavaani saapuisi. Vaikka voisihan olla, että he kaikki menisivät vesipuistoon, eivätkä tulisi tänne ollenkaan.

Näin unta Rekosta ja heräsin sekavana siihen, että puhelin soi korvani juuressa kylmälaukussa, jossa tällä kertaa oli sen lisäksi vain limsaa ja vettä.
- H-haloo, vastasin unenpöpperöisesti, kun lopulta sain sen kaivettua käsiini ja säikähdin samalla, kun huomasin, että olimme saaneet seuraa. Jinna istui vähän matkan päässä pelaamassa korttia Reetan ja Arvin ja Reiman ja Rekon kanssa. Se oli Vesku ja pelästyin sitäkin. Miksi hän minulle soitti keskellä kirkasta aamupäivää? Siksikö, että tiesi minun parhaillaan näkevän unta jostakusta toisesta?
- Mikä hätänä? äyskäisin.
- Herätinkö mä? hän kysyi.
- Herätit, vaikka ihan hyvä että herätit, mun olikin jo aika kääntää puolta, sanoin lepytellen. – Onko kaikki kunnossa?
- Mahdatko sä muistaa, maksoitko sähkölaskun viime kuussa? Siitä tuli muistutus.
Sähkölasku tuntui maailman kaukaisimmalta asialta, minun piti oikein miettiä, mikä se oli. Siihen meni hyvä tovi.
- Mä laitoin sen suoravelotukseen, muistin lopulta. – Kyllä sen sieltä olisi pitänyt mennä, mun tililtä.
- Okei, sitten ne on mählineet jotain.
- Haluatko sä, että mä soitan jonnekin?
- No ei sun kannata sitä sieltä ruveta selvittämään. Ei kai ne ehdi sähköjä katkaista ennen kuin sä tulet.

Miksi hän sitten oli vaivautunut soittamaan minulle ollenkaan? Olin ärsyyntynyt, ja aioin juuri sanoa sen, kun puhelin piippasi. Sen vanha akku ei ollut edellisyönä saanut normaalia lataustaan, eikä aikonut tehdä ylitöitä. Ehdin juuri sanoa, että akkuni oli loppumassa, kun puhelin jo kuoli ja paiskasin sen takaisin kylmälaukkuun.
- Huomenta, Jinna sanoi minulle, kun nousin mennäkseni uimaan. Minulla oli kuuma.
- Ala meidän kanssa, pyysi pari tyttölasta, joiden olin eilen ehtinyt rekisteröidä kuuluvan Reetan seurueeseen, ja jotka nyt istuivat vesirajassa uimapatjan kanssa. He olivat ehkä vähän nuorempia kuin Danni ja Alissa, mutta heissä ei ollut vielä häivääkään happamasta murrosiästä.
- Teidän kanssa mitä? kysyin.
- Semmosta, että yks on uimapatjalla ja toiset yrittää tiputtaa sen.

Tytöt katsoa tapittivat minua niin anovina, etten raaskinut kieltäytyä ja niin kahlasimme vähän syvemmälle telmimään. Se oli järjettömän hauskaa. Takerruin vuorollani patjaan kuin apina, enkä päästänyt irti, ennen kuin ilma loppui keuhkoistani, vaikka he onnistuivat kieräyttämään minut sen alle. Minun pitäisi lähteä omien lasteni kanssa uimaan heti, kun pääsisin kotiin, vaikka Danni ja Alissa eivät ehkä enää suostuisi leikkimään kanssani. Lopulta leikkimme keskeytyi, kun Rekokin kahlasi luoksemme.
- Toi näyttää kivalta, hän totesi.
- Sä et pääse mukaan, ilmoitti Anni, se tytöistä, joka parhaillaan istui keskellä ilmapatjaa.
- Reetta käski teidät lämmittelemään välillä.
- Ei täällä ole kylmä, he väittivät kuorossa, mutta minäkin näin nyt, kun ymmärsin katsoa, että heidän huulensa sinersivät.
- Parempi mennä, määräsin äänellä, joka ei sietänyt vastaväitteitä. Se toimi kaikkialla paitsi kotona, ja joskus sielläkin. Minun olisi kai ollut viisainta mennä mukana, mutta olin edelleen vähän riehakkaalla päällä ja tempaisin uimapatjan itselleni Rekon otteesta. Kierähdin sen päälle ja meloin vähän kauemmas. Siinä olisi hyvä ottaa vähän aurinkoa.
- Älä luule, mies älähti ja keikautti minut saman tien alas.
- Aika porsas, puuskahdin, kun pääsin taas pintaan ja sain patjankulmasta kiinni.
- No älä omi koko patjaa. Mahtuu tähän kaksikin.

Könysin hänen viereensä ja sitten kelluimme aaltojen mukana puhumatta mitään. Se oli tietysti ihan viatonta, olimmehan siinä satojen silmäparien alla, mutta minusta se oli pelottavan mukavaa. Huomasin miettiväni, minkälaista olisi mennä sänkyyn Rekon kanssa ja minun teki hirveästi mieleni ehdottaa, että ottaisimme selvää. Okei, naimisissa olevat naiset eivät tehneet sellaista, mutta oli niin kauan siitä, kun moinen ajatus oli vähänkään kiinnostanut minua, että jäin ihmettelemään sitä. Mutta tietenkään Jinna ei sallisi mitään tapahtuvan. Hänen mielestään olin niin täydellisessä avioliitossa, että sen suojelemiseksi hän pitäisi minua kädestä koko loppuloman, jos aavistaisikaan ajatusteni suunnan.
- Mullakin alkaa olla kylmä, mä taidan mennä rantaan, sanoin huokaisten.

Lähettäjä: Ruunikko 
Päivämäärä:   26.10.09 19:19:03

Jatkoo!<3

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   27.10.09 00:55:27

7. Ah, kultaista kotia

Kävimme illalla syömässä Reetan, Arvin ja kumipoikien kanssa ja seuraavana päivänä vierailimme jälkimmäisten kanssa vesipuistossa ja sen jälkeen drinksulla heidän hotellihuoneessaan. Minä havaitsin olevani ihastunut. Tosin tajusin, etten niinkään Rekoon kuin itse tunteeseen. Oli kuin olisi pitkästä aikaa herännyt kunnolla eloon, kun sydän pomppi ylimääräisiä hypähdyksiä satunnaisen katseen tähden. Mies itse ei tuntunut huomaavan mitään, ja hyvä niin. Hän ei ollut sitäkään vähää flirttailija kuin veljensä, ja Reimakin oli varsin asiallinen henkilö.
- Mitä ne oikeen luuhaa meidän kanssa, kun ei ne tunnu haluavan mitään, ihmettelin Jinnalle.
- Siis ei yritä vängätä sänkyyn, sitäkö sä tarkoitat, hän suomensi.
- No, sitä. Kai täällä olisi länsirannikko väärällään anteliaampiakin naisia kuin sinä, joka esität siveyden sipulia ja minä viisine lapsineni ja kotona odottavine ukkoineni.
- No mehän nyt tietysti ollaan muuten niin hyvää seuraa. Sitä paitsi Reettahan sanoi niiden olevan sitoutumisvammaisia, molempien.
- Sitä voisi ihan hyvin harrastaa vähän hurjaa seksiä ilman sitoumuksia, mutisin puoliääneen. En tosiaan ollut tarkoittanut sitä Jinnan kuultavaksi, mutta hänen korvansa olivatkin tarkemmat kuin olin luullut.

- Jessi, mitä sä tarkotat? hän kysyi kauhistuneena ja minä huokaisin.
- Mä vaan haluaisin tehdä jotain hurjaa ja vastuutonta.
- Et sä halua mitään lomapanoa!
- Enkö? Mitäs jos mä haluankin jotain ihan muuta, kokonaista elämänmuutosta? ehdotin päättäen sitten nostaa koko kissapoikueen pöydälle.
- No et sä sitten ainakaan Rekoa haluaisi.
- Miksen? En minä tiennyt, mitä minä halusin, kunhan jotain vain haikailin, mutta minua kiinnosti kuulla Jinnan vastaus.
- Jessi kuule, pois se minusta että mä sua arvostelisin, mutta sä olet vähän snobi.
- Miten niin? kysyin hiukan loukkaantuen. Mitä snobbailtavaa minulla muka oli?
- Älyllinen snobi. Mitä sä muka tekisit jonkun paperitehtaan yövahtimestarin kanssa muuta kuin kyllästyisit siihen parissa päivässä? Mistä te juttelisitte?
- Ei me Veskunkaan kanssa varsinaisesti avaruusfysiikasta jutella, varsankakoista ja turvetilauksista vaan, väitin vastaan lähinnä vastustamisen ilosta. En ollut ajatellut noin pitkälle, mutta tiesin, että Reko tosiaan oli paperitehtaan yövahtimestari ja arvelin Jinnan saattavan olla oikeassa.

- Me ei tavata niitä enää, hän sanoi päättäväisesti ja raahasi minut seuraavana aamuna pari kilometriä väärään suuntaan, ennen kuin suostui pysähtymään ja leiriytymään auringonottoa varten. Yhtä lahjakkaasti hän piti huolen siitäkin, ettemme pysähtyneet sangriabaariin palatessamme, vaan nautimme siestadrinkkimme ihan ennen käymättömässä pikku pubissa. Olin kiitollinen hänelle. Jotain olisi saattanut sattua ennen pitkää, olisin ehkä lipsauttanut jotain. Oli parempi pitää koko sinänsä nolo, mutta suloinen juttu ohimenevänä unena.

Viikkomme alkoi olla ohitse ja pyhitimme viimeisen aamupäivän tuliaisostoksille. Olin ehtinyt ostella muutamia tuliaisia jo aiemminkin, kun jokin esine tai vaatekappale oli näyttänyt äärimmäisen sopivalta jollekulle, mutta minulla oli niin paljon muistettavia, että asiaan piti ihan oikeasti paneutua. Lopulta kuittasin puuttuvat T-paidoilla ja suklaalla – niitä ei ollut koskaan liikaa – ja pakkasimme laukkumme. Bussin noutopiste oli merkittynä oppaan saapuessamme jakamassa kartassa ja olimme päättäneet raahata tavaramme sinne, kun ei ollut tullut tarkistettua, saisimmeko taksikyydin myös takaisin kentälle matkatoimiston piikkiin. Emme olleet nähneet oppaista vilaustakaan koko viikolla, mutta emmepä olleet heitä kaivanneetkaan.

Oli jotenkin lässähtänyt olo, kun istuimme noutopisteen kohdalla olevan baarin terassilla ja joimme viimeisiä sangrialasillisia. Loma oli ollut virkistävä, joskin minulla oli vähän paha maku suussa Reko-sekoilujeni takia. Luojan kiitos, hän ei tiennyt niistä mitään. Tunsin myös saaneeni ihan tarpeeksi auringonotosta ja laiskottelusta ja halusin jo pois, mutta ei minulla koti-ikäväkään ollut. Halusin jonnekin, mutten tiennyt minne.
- Sä olet hirveän hiljainen, Jinna huomautti, kun olin vaiennut kuoliaaksi muutaman keskustelunavauksen. – Oletko sä vihainen mulle?

Se sai minuun eloa.
- Voi ystävä kallis, en tosiaankaan! huudahdin. Ei ollut hänen vikansa, että mielessäni myllersi, oli hänen ansiotaan, ettei siellä myllertänyt pahemmin.
- Olitko sä tosiaan rakastunut? Jinna kysyi katsoen minua tutkivasti.
- Rekoon? En ollut. Mikä lie hetkellinen mielenhäiriö. Kuule, mä olen miettinyt, ilmoitin, sillä halusin vaihtaa puheenaihetta, ja sitä paitsi olin tosiaankin miettinyt.
- Mitä?
- Lähetä Leksa meille kesätöihin. Noora lähtee juhannukselta kesälomalle, ja se voisi tulla sen tilalle.
- Mahtaako sitä kiinnostaa tallityöt, Jinna epäili, mutta näytti onneksi unohtaneen Rekon.
- Rahaa, muistutin. – Ja rakkaan kummitädin seura. Olin ihan vähällä sanoa kumitäti, kuten Reetan seurue, mutta sain onneksi itseni kiinni.
- Mä sanon sille, vaikka mä vähän epäilen, haluaako se tulla teille asti. Olisi kyllä ihanaa, jos se suostuisi.
- Ehkä kaikki sen kaveritkin häipyy kaupungista kesäksi, ehdotin ja se ajatus näytti ilahduttavan Jinnaa.
- Ehkä, pidetään peukkuja sille!

Lähettäjä: Jekku 
Päivämäärä:   27.10.09 09:58:14

Jee! Ne palaa kotiin:) miusta toi ulkomaamatka oli vähä tylsä.. haluun tietää mitä kotona suomessa tapahtuupi :D

Lähettäjä: Ruunikko 
Päivämäärä:   27.10.09 13:55:00

: ) Hyvä hyvä!!!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   27.10.09 14:20:55

Kone laskeutui Helsinki-Vantaalle epäinhimilliseen aikaan aamukolmelta ja olin iloinen, ettei minulla ollut siellä autoa odottamassa. Olisin ajanut kolarin jo parkkitalossa ihan silkkaa väsymystäni.
- Soitellaan huomenna, sanoi Jinna ja halasimme taksijonossa, ennen kuin päästin hänet ensimmäiseen taksiin ja otin itse seuraavan. Oli vähän samanlainen olo kuin rippileiriltä tullessa. Kun sitä oli tottunut olemaan kavereiden kanssa ympäri vuorokauden, oli kammottavaa palata kotiin, jopa minusta, vaikka minulla oli ollut Miila. Minun pitäisi muistaa se, kun Danni ja Alissa palaisivat juhannusaattona. Kun kiltti minäkin olin kiukutellut Ilselle pienimmästäkin syystä ja ilman syytä, hiukan temperamentikkaammat nuoret neitimme todennäköisesti tekisivät koko talosta maanpäällisen @!#$ vähäksi aikaa. Vesku-parka, joka olisi juuri selvinnyt minun kiukutteluistani! Minun oli pakko naurahtaa ja iloita palanneesta huumorintajustani, ja se teki kotiin tulosta siedettävän.

Aurinko nousi jo, kun taksi ajoi pihaamme. Minä maksoin ja nousin pois. Oli jumalaisen viileää Espanjan jälkeen, ja miten hyvältä alkukesä tuoksuikaan täällä! Olin äkkiä suunnattoman iloinen siitä, että olin juuri tässä juuri nyt, enkä esimerkiksi Hollannissa, johon olin toivonut hätälaskua pari tuntia sitten. Hiivin mahdollisimman hiljaa portaat, mutta ulko-ovesta ei ollut mahdollista kulkea ihan hiljaa, sen lukko lonksui aina, ja niinpä Vesku tuli minua vastaan eteisessä.
- Mä yritin olla herättämättä sua, puuskahdin. Hän näytti hellyttävältä tukka pystyssä ja silmiään räpytellen ja vanhasta tottumuksesta astuin erottavan askeleen ja halasin häntä.
- Mä heräsin taksin ääneen. Mulla oli ikävä sua, hän sanoi ja puhalsi lämmintä ilmaa hiuksiini ja sekin tuntui hyvältä, vaikka juuri viimeksi, lähtöaamunani, se oli tuntunut tunkeutumiselta liian lähelle. Olin luullut palaavani vielä vieraantuneempana kuin mitä olin lähtenyt, ja kaikki olikin heittänyt kuperkeikkaa.
- Haluatko sä aamiaista… tai kahvia, tai jotain?
- Mä haluaisin suihkun… onko meillä lapsia?
- Jerry on jo kotona.
- Ehken mä sitten, se herää.
- Höpsis, ei sitä mikään herätä.

Niinpä hipsin kellariin ja pikasuihkun jälkeen takaisin ylös. Vesku istui keittiössä hörppimässä kahvia sen sijaan, että olisi palannut sänkyyn.
- Mitä sä siinä kukut, etkö sä mene aamulla töihin?
- Mä ajattelin, että sä haluat heti kertoa kaikki matkakuulumiset.
- Ei mulla ole mitään matkakuulumisia. Me otettiin aurinkoa ja syötiin, siinä kaikki. Mä haluan nukkumaan, sanoin ja haukottelin.
- No sitten mennään.

Oli kai itsestään selvää, että hän halusi rakastella. Mutta huomasin, että niin minäkin halusin, joten se oli ihan okei. Tietenkään en voinut paljastaa, että tunne oli kihissyt minussa jo useita päiviä, vaikka olisiko sekään ollut niin vaarallista, kun olin kuitenkin tuonut sen kokonaisuudessaan tuliaisiksi. Sen, enkä mitään inhottavaa tautia, esimerkiksi. Nukahdin ihanan raukeana ja totuttuun tapaan hän oli poissa, kun aamulla heräsin. Tai päivällä, sillä kello oli jo kymmenen. En olisi herännyt silloinkaan, mutta Jerry tuli rapistelemaan ovensuuhun.
- Sun puhelin soi jossain, hän sanoi.
- Ihan sama, siitä loppuu akku heti, jos siihen vastaa, sanoin laiskasti, mutta sitten muistin, missä hän oli ollut. – Jerry Jäppinen! Tuu tänne ja kerro kaikki!

Jerry ei onneksi ollut vielä liian iso äidin kainaloon, ainakaan henkisesti, vaikka jalat kutittelivatkin jo päätylautaa toisin kuin minun.
- Musta tuntuu, että mä opin vasta siellä ratsastamaan, hän sanoi vakavasti.
- Hannalla on semmonen vaikutus, myönsin, joskin hiukan pitkin hampain. – Kellä sä sait mennä?
Poika luetteli puolen tusinaa hevosennimeä, joiden joukossa oli myös Hannan sen kauden huippuratsut.
- En mä niillä osannut oikein mitään, Jerry tunnusti. – Kammottavan vaikeita tapauksia. Mutta Hanna lupasi puhua isälle, että se voisi liisata mulle ens kaudeksi jonkun sen hevosista.

Ensimmäiseksi tuli mieleeni sanoa ei. Se ei olisi reilua tyttöjä kohtaan. Mutta ihan sama, ei sekään ollut, jos Vesku antaisi Jerryn kisata Mustilla, ja se oli kai tänä kesänä ainoa ratkaisu. No, Nikillä olisi voinut mennä koulukisoihin, vaikken enää halunnutkaan sen hyppäävän. Mutta mitäs järkeä siinä olisi ollut, jos käytössä oli oikein osaavakin kouluratsu?
- Entäs tänne? Joko Halle alkaa näyttää varsovalta.
- Ei oikein. Mutta mä taidan tästä mennä. Mulla on kauheasti tekemistä.
- Mitä sä touhuat?
- Mä olen vähän laitellu poneja, ne on ihan villiintyneet, kun ei niillä ole kukaan ratsastanut, Jerry sanoi vaatimattomasti.
- Vai laitellu! Minua nauratti, mutta piilotin sen.
- Joo, Hannakin sanoi, ettei Villelle varmaan tee pahaa, vaikka mä sillä ratsastaisin, mutta että ehkä meidän kisat on kisattu.
Ja koska Hanna oli sanonut niin, se oli perimmäinen totuus. Näinhän se oli.

Minäkin menin perässä heti puettuani ja unohdin autuaasti sen puhelun, joka oli saanut Jerryn herättämään minut. Minun piti haastatella Nooraa ja ratsastaa Niki ja käydä läpi joka ainoa hevosista ja vasta monta tuntia myöhemmin, kun palasin sisään, muistin ja iskin puhelimen laturiin. Löysin onneksi vain yhden vastaamattoman puhelun ja se oli Jinnalta.
- Hei ja anteeksi! Mä en muistanut soittaa takasin, kun menin tallille ja semmosta, ryöpsäytin hänen korvaansa.
- Ei se mitään. Sä kuulostat pirteältä.
- Ei ollut paskempaa tulla kotiin, myönsin.
- Kuule, se mitä sä sanoit Leksasta…
- Niin! muistin
- Mä olen äimänkäkenä, mutta se tuntui ehkä pikkuisen innostuvan ideasta. Ainakin sen seurapiiri tuntuu katoavan kaupungista juhannukseksi, niin että…
- Niin että te tulette juhannukseksi tänne, täydensin.
- No siinähän se saisi kokeilla, että maistuuko. Ei kai teillä kisoja ole juhannuksena?
- Ei, Danni ja Alissa haaveili Estejussiin, mutta eihän siitä mitään tule, kun ne tulee vasta perjantaina pois riparilta. Mutta ihan loistavaa, jos te tulette! Tulisinko mä hakemaan?
- Riittää, jos sä voit tulla hakemaan junalta. Sulla on varmasti tarpeeksi tekemistä ilmankin. Aina sulla on juhannuksena.

Se oli totta. Minä en itse asiassa ollut ollenkaan hajulla siitä, keitä meille tänä vuonna olisi tulossa, mutta koska en sitä tähän hätään voinut saada selvillekään – se ei ollut niin tärkeä asia, että sen takia olisin häirinnyt Veskua töissä – keskityin tyhjentämään matkalaukkuni ja huomasin, ettei Jerry ollut sanallakaan kysynyt tuliaisista. Järjestin pussukat riviin eteisen lipastolle odottamaan ottajiaan ja keskityin pyykkäämiseen lopuksi päivää.

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   27.10.09 15:17:36

Höh, olisin kauheasti toivonu että Jerryn reissusta olisi ollut ihan kunnon juttu :S Mä en ikinä kyllästy tarnoihin Hannan tallilta. Kai se olis jo vähän rupsahtanu ja kurttunen? vähän vaan lihonu edes?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   27.10.09 17:56:58

Ei grammaakaan, Tripi, ei grammaakaan! :D

Lähettäjä: álávíívádésíré 
Päivämäärä:   27.10.09 19:55:21

Mut tiedäks tripi. Ne laihoimmat kääkät on aina niitä ryppysimpiä! Pyöreemmät pysyy sileempinä ,)

Lähettäjä: Ruunikko 
Päivämäärä:   27.10.09 21:04:31

:) Hyvä kun teet nopsaan jatkoo. :)

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   27.10.09 22:37:43

Haha, laihat on vanhana rusinoita, pyöreemmät on nuhjuisia omenoita :P

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   27.10.09 22:52:59

8. Juhannus

- Tästä tulee ihan tynkäjuhannus, sanoi Jerry ja kuulosti pettyneeltä.
- Niin – ihan hullua, että sä olet ainoa lapsi kotona, myötäilin. Olin vähän epäillyt, että minut kutsuttaisiin hakemaan Sarri ja Sunna pois mökiltä jo ennen juhannusta, mutta ilmeisesti he osasivat käyttäytyä, sillä Ilse ja iskä eivät vihjailleet mitään sen suuntaista.
- Karoliinan voisitte hakea, sillä on kestomenkat, Ilse suhautti puhelimeen niin hiljaa, että arvasin tytön olevan jossain lähellä.
- No jestas, laittakaa se junaan, ellei se halua olla teidän kanssa juhannusta siellä, nauroin. Meillä oli jo Leksa vieraslistassa, yksi Karoliina ei mitenkään voinut sitä muuttaa sen hullummaksi.
- Niinkö? Ilse sanoi kiinnostuneena. – Niin kuin jos mä hoidan teidän penskat niin sä hoidat mun?
- Anna Karoliinalle, sä olet kuitenkin liian vanha ymmärtämään teinejä, komensin, ja kun vaihdoin muutaman sanan pikku sisarpuoleni kanssa totesin, että hänen järvenrantamökkikiintiönsä oli siltä kesältä tosiaan täynnä.

- Tuleeko Miila? hän kysyi ainoastaan.
- Ei, ne on pitkän viikonlopun Jenkeissä. Laurilla oli siellä joku konferenssi. Kongressi. Whatever.
- Koska sä menet semmosiin? Karo kysyi kiinnostuneena. – Ja keitä teille tulee?
- Ei valitettavasti ketään mielenkiintoista, pahoittelin.
- Ei se mitään, on teillä kuitenkin enemmän elämää kuin täällä. Tai vähemmän, itse asiassa. Anteeksi vaan, mutta noi kaksoset on kyllä rangaistus jostain ylempää.
- Älä mollaa mun lapsiani, sanoin uhkaavasti ja Karo tirskui toisessa päässä ja lupasi ehtiä ensimmäiseen junaan, mihin iskä vain hänet suostuisi heittämään.
- Ja mistä sä tulitkaan? varmistin, täytyihän minun suurin piirtein tietää, hakisinko hänet Helsingin rautatieasemalta vai jostain lähempää. En voinut kuollaksenikaan muistaa, minkä järven rannalla heidän vuokramökkinsä tänä kesänä oli.
- Lahdesta vaan, mä tulen ihan siihen teidän lähiasemalle!

Se oli torstai-iltapäivällä ja aloin raapustella ostoslistaa laskien, että meillä olisi ruokittavana vain kolme henkeä omaa väkeä sekä Jinna, Leksa ja Karo. Okei, kaikki piti silti viisinkertaistaa, kun seuraava päivä oli pyhä ja Danni ja Alissa palaisivat silloin ja kaksosetkin viimeistään sunnuntaina. Sitten Jerry kysyi, etteikö hänen paras ystävänsä Lisko saisi tulla myös, enkä voinut olla lupaamatta. Minä en lakannut pelkäämästä, että Jerryn kotiolot ja intohimoinen hevosharrastus jossain vaiheessa veisivät häneltä ystävät, joten en ikinä kieltäytynyt päästämästä poikia meille. Sitä paitsi ei Jerrylle ehkä Leksasta tai Karosta olisi ollut seuraa. Kaukana menneisyydessä olivat ne ajat, kun nämä olivat leikkineet kotia pitäen Jerryä vauvana.

Lopuksi kolminkertaistin vielä kaiken, lista tuntui niin lyhyeltä. Juhannukset olivat meillä jotenkin aina paisuneet jättiläisjuhliksi, etenkin sen jälkeen, kun olimme muuttaneet tänne Mustaojalle. Vesku sanoi joskus herkällä päällä ollessaan, että se johtui siitä, että kaikki ystävämme halusivat juhlia päivää, jolloin olimme tavanneet. Alkuun ajatus oli tuntunut viehättävältä, mutta kun hän toisti sitä noin kymmenettä vuotta, minun alkoi tehdä mieli kiljua. Se ei tarkoittanut sitä, etten olisi pitänyt juhannuksesta ja siitä, että ystävät halusivat kerääntyä meille, vaan yksinkertaisesti kyllästymisestä. Asioiden toistelu liittyi minun mielessäni alzheimeriin, ja Veskun aivokasvaimen jälkeen olin vahtinut hänen sanomisiaan ja tekemisiään tarkemmin kuin oli ollut ihan terveellistä.

Tapoin sen ajatuksen ja hyökkäsin imurin kanssa villakoirien kimppuun. Vesku ei ollut elänyt suorastaan sikaillen, se ei kuulunut hänen luonteeseensa, mutta ei hän ollut näköjään ihan hiljattain imuroinut, ja yläkerran vierashuoneetkin piti saattaa asuttavaan kuntoon.

Olin matkalla ruokakauppaan, kun Karoliina soitti ja sanoi nousseensa juuri junaan, joten jouduin muuttamaan suunnitelmia ja ajamaan ensin asemalle. Lahdesta ei tullut meille rautateitse kauankaan, ei missään nimessä niin kauan kuin minulta menisi kaupassa juhannuksenalusruuhkassa. Matkaakin oli meiltä sen verran, etten joutunut montakaan hetkeä odottelemaan, ennen kuin juna jo rullasi asemalle ja tyttö hyppäsi ulos.
- Sä olet kasvanut, totesin. Se oli keskinäinen vitsimme. Karo oli joskus kolmen-neljäntoista vanhana saanut raivarin kuullessaan tuon nimenomaisen lauseen, joka nyt kieltämättä olikin aika typerä. Kai sitä nyt siinä iässä kasvoi. Siitä lähtien olin yrittänyt muistaa sanoa sen tavatessamme.
- Ja mä pidän huolen, että toi kaiverretaan sun hautakiveesi, hän irvisti takaisin.
- Älä viitsi, ei hautakiviin ole enää sataan vuoteen kaiverrettu muuta kuin nimi ja syntymä- ja kuolinpäivä.
- Sitten mä liimaan siihen post-it –lapun.
- Sun tukkasi on ainakin kasvanut, mutisin, kun seurasin häntä autolle. Kullanruskeat suortuvat roikkuivat haalistuneiden farkkujen takamuksen päällä kuin putous. Mietin, miten hän oli malttanut olla koskaan leikkaamatta niitä, ja nyt, kun ne olivat noin mahtavissa mitoissa, raaskisiko hän ikinä? Olin iloinen, ettei minulla ollut samaa ongelmaa. Se varmaan aiheutti unettomia öitä.

- Keitä muita tulee? Karo kysyi, kun annoin hänelle kaupassa ostoslistan käteen.
- Jinna ja Leksa vaan.
- Miksi ihmeessä sä sitten aiot ostaa tämmösen määrän ruokaa?
- Koska on pitkä viikonloppu, ja koska kaikki tytöt tulee kotiin. Eikä olisi ensimmäinen kerta, kun joku paukkaa kylään ilmottamatta. Tosin ne sitten yleensä ymmärtää tuoda omat makkarat.
- Voisit ruveta pitämään hotellia.
- Mä harkitsen sitä, jos joskus jään työttömäksi. Bed and breakfast. Lisämaksusta saa osallistua tallitöihin. Elämysloma.

Vesku tuli aikaisemmin kuin olin kuvitellutkaan ja yllätyksekseni hän oli käynyt hakemassa Jinnan ja Leksan mukaansa. Ennen kuin ilahduin, pelästyin. He olivat olleet samassa autossa yli puoli tuntia. Mitä jos Jinna oli lörpötellyt sivu suunsa, kaiken matkastamme, kumipojista alkaen? Mutta eihän hän tietenkään olisi ruvennut Leksan kuullen ruotimaan tapaamiamme miehiä tai yhteisiä retkiä ja illanviettoja, eikä muutenkaan. Jinnaa luotettavampaa ihmistä ei ollutkaan, eikä oikeamielisempää, ja eihän edes ollut mitään kerrottavaa. Minun omatuntoni vaan oli vähän säikkynä.
- Pitkästä aikaa, murjaisin Jinnalle ja mietin, näytinkö yhtä ruskealta. Huomattavasti häntä vetelämmin vääntäytyi takapenkiltä kummipoikani. Hän oli pukeutunut pelkästään mustaan ja kun vähän kurkistin, saatoin nähdä pitkähköjen hiusten alta korvakorun välkähdyksen.
- Tädin pieni, sanoin ja nipistin häntä hellästi poskesta, vaikka se olikin jo korkealla. Yleensä hän vastasi jotain samaan tapaan, mutta nyt sain vain vihaisen mulkaisun, mikä sai minut kysymään: - Ja mikä on vienyt sun huumorintajusi?
Poika vain huokaisi vastaukseksi, mutta veti suunsa valjuun hymyyn, ja se oli minusta hyvä merkki, niin kuin sekin, että hän oli yleensä suostunut tulemaan. Todennäköisesti tämä synkistely olikin tarkoitettu Jinnalle ja katoaisi, kun tämä ei ollut läsnä. Niin ainakin toivoin.

Pidin siitä, että meillä oli vieraita ja hälinää, olin aina pitänyt ja erityisesti olin odottanut vieraita silloin ennen matkaani, kun Vesku ja minä olimme haahuilleet kotona kahden. Oli ollut niin kammottavan hiljaista, että nekin asiat, joista keskustelimme, olivat kuulostaneet väkinäiseltä tyhjyyden täyttämiseltä ja olin nähnyt kauhukuvia ajasta, jolloin lapset olisivat muuttaneet pois kotoa. Nyt vasta tulin ajatelleeksi, että ehkä siihen oppisi takaisin. Olimmehan viihtyneet ihan hyvin yhdessä aikoina ennen lapsiakin, joten kai se oli ainakin mahdollista?
- Tarviiko kaupasta vielä jotain? Vesku kysyi keskeyttäen ajatukseni.
- Ei, me käytiin jo Karoliinan kanssa, sanoin ja katsoin häntä pitkään. Oliko tuon tyypin sisuksissa vielä se poika, johon olin ikuisuus sitten rakastunut hurjasti? Hän näytti kyllä kadehdittavasti samalta, ei ollut lihonut eikä kaljuuntunut tai harmaantunut, paitsi arven päältä toiselta korvalliselta, mikä sai hänet näyttämään vähän ikääntyneeltä punkkarilta, jolla oli omalaatuinen käsitys hiusten värjäämisestä.
- Mutta muistitteko te kaiken? Ja mitä sä tuijotat? Onko mulla jotain naamassa?
- Huomiseen mennessä selviää, unohtuiko jotain ja aamulla ehtii vielä kauppaan, virnistin hänen ilmeelleen pääteltyäni, että oli hänessä aika paljon sitä poikaa vielä. Oliko minussa sitä tyttöä, se olikin toinen juttu. – Äläkä sä välitä mun tuijotuksista. Mulla on joku keski-iän kriisi.
- Niin mä olen ollut huomaavinani. Sano vaan niin mä ravistan sen ulos susta.
Vakuudeksi hän nappasi minua vyötäröltä ja keikautti jalkani kohti taivasta niin, että kirkaisin yllätyksestä. Se ravisti ainakin keski-ikäisyyden sillä kertaa ja hihitin itsekseni mennessäni perässä katsomaan, mitkä huoneet Jinna ja Leksa valitsisivat.

Sinä iltana Karoliina innostui koristelemaan kuistimme koivunoksilla juhannuksen kunniaksi ja teki tammoille kukkaseppeleitä, jotka varsat tai tarhakaverit kyllä söivät ja Jerry kierrätti Leksaa tallissa. Pojilla oli sen verran ikäeroa, että missä muualla tahansa Leksa ehkä olisi mieluummin pysytellyt omassa seurassaan, mutta mitä tuli hevosmiestaitoihin, oli Jerryllä etumatkaa. Tietysti Leksakin tiesi asioista yhtä ja toista ja oli hän oppinut ratsastamaankin ihan kohtuullisesti ennen kuin oli tullut siihen ikään, että moinen harrastus oli pitänyt hylätä. Hän näytti kuitenkin aina nauttivan meille tullessaan, kun pääsi rapsuttelemaan varsoja ja tammoja ja yritin pitää huolen siitä, että hänelle tarjoutui joka kerran tilaisuus päästä ratsastamaankin.
- Ottakaa ponit tai Niki ja Musti ja menkää lenkille, ehdotin.
- Ei mulla ole enää mitään kamoja olemassakaan, vastusteli Leksa.
- Eiköhän Veskulta löydy sulle jotakin ja kypäriä meillä on joka ainoaa kokoa. Karohan voi tulla kanssa. Oikeastaan mäkin voisin tulla.
- Ja jos sä esität kohta, että mutsikin voisi tulla niin mulle riittää, puhahti Leksa.
Epäilin Jinnan halukkuutta ratsaille, mutta otin opikseni.
- Menkää oikeastaan te lapset vaan, peruin ja hetken kursailtuaan Leksa suostui lähtemään Veskun kanssa sisään kokeilemaan tämän ratsastushousuja.
- Mä voin lähteä näissä, ilmoitti Karoliina ja silitti verryttelyhousujaan. – Saanko mä ottaa Djangon?
- Varmaan, arvelin. Karo oli kovin ihastunut nuorempaan oriimme, Kaoman varsaan ja hän oli pyytänyt rippilahjaksi lahjakortin, jolla saisi teettää joskus siitä itselleen varsan. Se oli ollut hyvin helppo lahja antaa, eihän hänellä ollut tammaakaan, joka hommaan myös tarvittiin. Vielä.

Lähettäjä: Taru 
Päivämäärä:   28.10.09 07:29:27

Mikä oli vanhojen tarinoitten osoitteet ? ;)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   28.10.09 12:49:40

Vanhempieni tarina ja Jessijutut ja on siellä linkit muihinkin.
-------------

Olin ihan varma siitä, että Dannin ja Alissan riparitiedotteessa oli sanottu heidän palaavan juhannusaattona kello yksi, mutta jo puoli yhdeltä Danni soitti kiukkuisena kuin ampiainen. Ei tietenkään ollut ihmeellistä, jos arvioitu aikataulu heitti puolella tunnilla, mutta esikoistyttäreni tuntui ottavan henkilökohtaisena loukkauksena, ettei kukaan ollut ollut levittämässä hänelle punaista mattoa kirkon pihaan.
- Älä jaksa räyhätä, ei mulla mene kuin reilut kymmenen minuuttia sinne! sanoin säpäkästi, vaikka minulla menisi väkisinkin vähän enemmän. Oli laskenut ehtiväni juoksuttaa Irkun ennen lähtöä, ja nyt minun pitäisi vielä kävelyttää se ja hoidella takaisin laitumelle, tai delegoida jotakin jollekulle.
- Älä vaivaudu, Merin äiti lupasi tuoda meidät, Danni tiuskaisi.
- No ihan kiva kun ilmotit, etten mä turhaan lähde, sanoin säyseästi, vaikka sisimmässäni kiehuin. Laskisin hitaasti ja huolellisesti kahteentuhanteenviiteensataan sillä aikaa, kun Merin äiti ajaisi meille, enkä sitten ehkä pilaisi juhannusaattoa riitelemällä Dannin kanssa. Hän olisi todennäköisesti jo itsekin leppynyt siihen mennessä: vaikka hän sähähteli, hän leppyi yhtä nopeasti.

Tytöt olivatkin sitten pihassa jo, kun ehdin tallilta ja vilkuttivat äänekkäästi kiitellen pois kääntyvän auton perään.
- Te olisitte voinu soittaa, että tulette etuajassa, sanoin ja kaappasin yhden kumpaankin kainalooni, kävi miten kävi.
- Ei tullut mieleen, piipitti Alissa ja irrottautui. – Onko Halle jo varsonut?
- Kai mä olisin laittanut tekstarin jos olisi?
- Toitko sä tuliaisia Espanjasta? Danni meni tapansa mukaan suoraan asiaan.
- Pari toppia ja suklaata vaan. Eteisen lipaston päällä.
- Ketä täällä on?

Luettelin vieraamme, tytöt nyökkäsivät ja lähtivät raahaamaan isoja kassejaan sisään.
- Älkää jättäkö niitä mihinkään lojumaan niin, että kukaan kompastuu niihin! huusin perään ja sitten minun piti juosta itsekin sisään. Olin unohtanut kysyä, oliko heillä ollut hauskaa.
- Näh, sanoi Danni, mutta Alissa oli vähän avoimempi.
- Siis mähän en nyt siitä uskontohöpötyksestä piitannut ollenkaan, mutta muuten siellä oli kyllä tosi kivaa! hän sanoi kurkkien pusseihin. – Onko tää sininen mun?
- Sininen on Sarrin. Sun on valkoinen, ellette sitten mieluummin vaihda keskenänne. Dannin on musta.
Pälpätin ehkä vähän, mutta minusta oli kiva, kun he olivat taas kotona, teinikaktuksia tai eivät, ja halasin kumpaakin toistamiseen, ennen kuin he ehtivät karata mihinkään.
- Jessi, älä, Danni sanoi tuskastuneena.
- Menkää totuttelemaan kotonaoloon. Mä alan tehdä sapuskaa, sanoin iloisesti.

Pian näin kuitenkin sivusilmällä molemmat pihatossa, jonne Daisy ja Leokin oli jo siirretty. Vesku ja Jerry olivat kentällä, Vesku Kaoman ja Jerry Mustin satulassa. Vesku oli jo aamuvarhaisella houkutellut Leksan ratsastamaan Nikillä ja pitänyt tälle vähän tuntia. Paljon ohjeita teinihonkkeli ei suostunut ottamaan vastaan: hänen motivaationsa ei ollut kovin korkealla ja naamasta päätellen oli ihan fifty-sixty, ratsastaisiko hän vai ei. Jotain Vesku sai kuitenkin läpi perustellen silkalla turvallisuudella.
- Mä tuun auttamaan, Jinna ilmoitti ovelta, kun aloin nostella vihanneksia jääkaapista pöydälle.
- Siitä vaan. Haluatko sä pujotella vartaita vai tehdä salaattia?
- Vartaita, kiitos. Niitä ei koskaan tule tehtyä kerrostalossa, Jinna sanoi ja aloimme touhuta. Juttelimme herkkusienten fyysisestä olemuksesta, kun ovi kävi. En kiinnittänyt siihen mitään huomiota, se kävi koko ajan muutenkin, mutta sitten sieltä kuului Siirin huhuilu. Hän ja hänen sulhasensa marssivat keittiöön.

- Jaha, ensimmäiset yllätysvieraat, sanoin iloisesti.
- Ei kai meistä ole haittaa? Siiri kysyi huolestuneena ja Toni nojasi työtasoon aika epätietoisen näköisenä myös.
- Ei tietenkään, hassu. Mä olisin pyytänyt teidät, ellen ois kuvitellu, että te ootte jossain paljon paremmissa bileissä, vakuutin. – Ottakaa jääkaapista juotavaa, jos maistuu. Itse asiassa mäkin voisin ottaa siiderin, niin sujuisi tää pilkkominen paremmin. Jinna?
Hänkin nyökkäsi, joten kävin hakemassa kaapista pullon kullekin ja kilautimme niitä niin että muovi kolahti vaimeasti.
- Hauskaa juhannusta! toivotin. Siiri ja Toni istuivat pöydän ääreen katselemaan touhujamme. Toni oli ehkä maailman kiltein nuori mies. He olivat tavanneet Siirin kanssa jo nelisen vuotta sitten ja vakaasti ja vääjäämättä ajautuneet kohti tätä pistettä, tai oikeastaan sitä, joka joidenkin viikkojen kuluttua koittaisi: avioliittoa. Juuri nyt minusta tuntui, että ehkä Siiri kiirehti liikaa vakiintumista, mutta hän oli kyllä toisaalta ehtinyt sekoilla teinivuosinaan ihan riittämiin. Toisin kuin minä, mietin vähän katkerana.
- Jessi, Siiri sanoi, mutta ei jatkanutkaan. Hänellä oli selvästi jotain sydämellään.
- No anna tulla, kehotin, kun ei mitään kuulunut hetkeen.

Vaati vähän tönimistä, että hän sai suunsa auki, mutta sitten se lopulta tuli.
- Saataisko me järjestää meidän häät täällä? Siis se vastaanotto.
Hämmästyin kieltämättä hiukan. Siirin kotitalo oli, ellei nyt merkittävästi isompi, niin ainakin merkittävästi komeampi kuin meidän.
- Paljon paremmat tilathan teillä on, salia salin perään ja perintöhuonekaluja ja se lasiterassi, muistelin ja vilkaisin vaivihkaa olohuoneeseen oviaukosta. Siellä oli vieläkin muutama toistakymmentä vuotta sitten tehty kirpputorihankinta, muistoja ajalta jolloin olimme olleet nuoria ja vyö kovasti kireällä. Tähän päivään mennessäkään ei ollut tullut vielä niin joutilasta rahaa, että olisi tullut pistettyä sitä sisustamiseen. Kyllä se valui aina alapihan puolelle.
- Mutta täällä on parempi tunnelma, Siiri tuhahti ja silloin ymmärsin. Hänen vanhempansa olivat eronneet jokin aika sitten, kun Siirin pikkuvelikin oli muuttanut pois kotoa. Heidän oli kuitenkin ollut jo pitkään ollut niin vaikea tulla toimeen keskenään, että tiesin ainakin Siirin toivoneen, että he lakkaisivat roikkumasta yhdessä ”lasten takia” jo paljon aiemmin.
- Selitä nyt vähän tarkemmin, pyysin kuitenkin. Kyllähän molemmat vanhemmat kuitenkin häihin tulisivat, vaikka ne pidettäisiin missä, se nyt kai oli selvää.
- Äiti haluaa suunnitella ja järjestää, mutta ei siitä tule mitään. Se tuli mukaan käymään isän luona, muka muistiaan virkistämään, mutta mä melkein luulen, että sillä oli vaan tylsää ja että se halusi tulla riitelemään ajankulukseen. Mihin se muka tarvitsee muistin virkistystä jos se on asunut siellä kakskymmentä vuotta? Siiri kysyi ja jatkoi juoruamistaan: - Se sai kohtauksen, kun isä ei ollu vaihtanu verhoja saliin. Siellä kun pitää olla kesällä ne kullanväriset verhot, ruskeat on talvea varten. Ja muutama muu samanlainen juttu, ja lopun sä voit arvata.

Minä arvasin hyvinkin. Olimme aikoinaan asuneet vähän aikaa Siirin naapurissa ja ystävystyneet hänen vanhempiensa kanssa, ja vaikka olimme sittemmin muuttaneet pois, oli tuttavuus kuitenkin jatkunut. Se oli pääosin Siirin ansiota, hevosemme kun olivat vetäneet häntä vastustamattomasti puoleensa ja jossain vaiheessa hän oli käytännöllisesti katsoen asunut meillä noin neljäsosan vuodesta. Hän oli pitänyt meitä vähän niin kuin adoptiovanhempinaan, vaikka faktisesti olimmekin liian nuoria sellaisiksi.

Tavallaan siksi tytön pyyntö tuntuikin erityisen lämmittävältä ja huomasin olevani imarreltu.
- Totta kai mun puolesta, jos tää kerran kelpaa teille, lupasin ja halasin Siiriä. – Mitäs Toni sanoo?
- Musta se on hyvä ajatus, nuori mies virkahti ja pidättäydyin nauramasta ääneen. Hän olisi todennäköisesti sanonut samoin, vaikka Siiri olisi halunnut pitää häät kuumailmapallossa.
- Sä olet huippu! Nyt ne ei voi kumpikaan märistä yhtään mistään toisilleen, kun kumpikin on vaan vieraana! Siiri riemuitsi. – Onneksi me ei ehditty lähettää kutsukortteja vielä, kun ne pitää kirjottaa uudestaan!

Vilkaisin automaattisesti keittiön kalenteria, johon hääpäivä oli merkitty, tarkistaakseni, ettei siihen ollut ilmestynyt päällekkäisiä ratsastuskilpailuja. Tietenkään Vesku ei jättäisi Siirin häitä väliin kuin korkeintaan suomenmestaruuskisojen takia, mutta hän oli joskus vähän hajamielinen.
- Ettekö te ole lähettäneet kutsuja vielä? Jinna kauhistui.
- Ei me ajateltu, että niillä mikään kiire ois. Kaikki joilla on väliä, tietää kuitenkin päivämäärän, ja ne, jotka on pakko kutsua kohteliaisuudesta, tulee sitten, jos pääsee, Siiri sanoi huolettomasti.
- Mä en ole lomalla silloin, niin että älä laske sen varaan, että mä ehdin siivota ja leipoa edellisviikon, muistutin.
- Sä et todellakaan pistä tikkua ristiin, en mä sellasta ajatellutkaan! Sä tulet ihan kaikessa rauhassa perjantaina töistä meidän siivoamaan ja koristelemaan kotiin ja puet lauantai-aamuna pyhäkoltun päälle ja tulet kirkkoon! Olet kuin olisit vieraana! Ainoa vaan, että jos jääkaapissa olisi vähän tilaa samppanjalle.
- Entäs hääkakku ja kaikki muu? kysyi Jinna järkevästi.
- Yhtä näppärästi pitopalvelu siirtyy tänne kuin ois siirtyny isän luo. Ja ihan sama ihmisten kanssa, ei tänne ole kirkolta juurikaan pidempi matka. Kaikki tulee sujumaan niin, ettette te huomaakaan!
- Eikö pitopalvelu tule kamalan kalliiksi?
- En mä osaa leipoa, eikä äiti, joten pappa betalar, sanoi Siiri iloisesti.

Ihan innostuin Siirin juhlista, ja se tarttui. Koko juhannusaattoilta meni suunnitellessa. Karoliina halusi tietää yksityiskohtia myöten, millainen puku Siirillä olisi ja Danni ja Alissa alkoivat luonnostella kutsukortteja tietokoneella ja surffailla hääsivuilla. Minä katselin uusin silmin ympärilleni ja totesin, että eriparisten sohviemme ja nojatuoliemme oli aika lähteä. Kaikki olivat mukavia kuin rakastetun syli, mutta edes irtopäällisillä ei saanut piiloon sitä tosiseikkaa, etteivät ne olleet samaa kalustoa. Omissa häissäni en ollut välittänyt muusta kuin siitä, että päätyisimme virallisesti vihityiksi, mutta nyt huomasin innostuvani kukka-asetelmista ja muista koristeista.
- Isällä on niistä visio ja siellä ne itse asiassa jo alkaa kasvihuoneessa pilkistää, paljasti Siiri, enkä yllättynyt.
- Onko sillä visiolla jo väri? kysyin. Olisi noloa, jos menisin hommaamaan, sanotaan nyt vaikka terrakotan värisen sohvakaluston ja Juha olisikin päättänyt kasvattaa tyttärensä häihin kalpean vaaleanpunaisia tai viininpunaisia ruusuja. Ne riitelisivät kuin hän ja vaimonsa.
- Samppanjanvärisiä ruusuja, ja niihin jotain muuta lisukkeeksi. Se muu riippuu vähän siitä, miten kaikki kasvaa, Siiri sanoi.
- Samppanjanväri riittää mulle, sanoin tyytyväisenä. Siihen sopisi lähes kaikki.

Lähettäjä: Jekku 
Päivämäärä:   28.10.09 20:13:36

mahtavaa :)

Lähettäjä: Bambi 
Päivämäärä:   28.10.09 22:50:36

Mä en keksi mitään hyviä kommentteja :/

Mut tyksin kyllä ja odotan jatkoa :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   28.10.09 23:10:51

Bambi, miten sun kesäjuttu? Sitä kaipais nyt tässä pimeydessä!

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   29.10.09 15:40:53

Aivan ihanaa kun palattiin Suomeen, ja tuttuja on muitakin kuin Jessi ja Jinna. Miksei kukaan tyttölapsista ole suomen huippuratsastajia vielä? Siiristä piti tulla sellainen, mutta nythän se höpsähti ihan kokonaan.

Onpa kivaa lukemista :)

Lähettäjä: Jekku 
Päivämäärä:   29.10.09 16:46:08

upup :D

Lähettäjä: Bambi 
Päivämäärä:   29.10.09 18:00:13

Sennnu, hahaa, kesäjuttuja joo :D Yritän kirjotella sitä etiäppäin ehtiessäni, mut kouluhommat painaa kokoajan päälle niin paljon, ettei sitä hirviäst ehdi...

Lähettäjä: whisky. 
Päivämäärä:   29.10.09 18:03:00

Pätkää täle päivälle kaipaillaan.. :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   29.10.09 18:08:52

Joo, sori vaan, oon ollu menossa koko iltapäivän ja meinasin unohtaa!
-----------------------
9. Teinejä

Vesku kävi herättämässä Jerryn ja Leksan juhannuspäivän aamuna aamutalliin ja palasi sitten sänkyyn. Minä olin tuskin herännyt hänen nousemiseensa ja olisin jatkanut nukkumista ohitse paluunkin, ellei hän olisi tarttunut minusta kiinni ja huokaissut tyytyväisenä hiuksiini.
- Mä nukun, mumisin, teeskennellen vielä nukkuvampaa kuin mitä olinkaan.
- Nuku vaan, Vesku sanoi ja siveli minua hitaasti. Minua ärsytti ja vetäydyin kauemmas.
- En kai mä sitten nukukaan, sanoin äkeästi ja heitin peiton pois päältäni. Osasin odottaa raskasta huokausta, mutten sitä, että Vesku nostaisi kerta kaikkiaan kissan pöydälle.
- Mikset sä enää ikinä halua? hän kysyi.
- Miten niin ikinä? Vastahan me naitiin tällä viikolla, sanoin vihaisesti. ”Ikinä” oli ilkeää liioittelua.
- Ja kerrankin kun naapurihuonekin on tyhjä, hän puuskahti ja vilkaisi sitä seinää, jonka takaa kaksoset aamuisin heräsivät.
- No víttu okei!

Heittäydyin takaisin sängylle, teatraalisesti kaikki jäsenet joka suuntaan sojottaen ja tuijotin kattoon. Naikoon sitten, jos kerran oli niin puutteessa. Mutta nyt oli Veskun vuoro heittäytyä teatraaliseksi. Hän ponkaisi vuorostaan istumaan ja mutisi jotain, minkä mielikuvituksen turvin saatoin muuttaa pariksi ihan järkeväksi sanaksi. ”Pidä värkkis”. Selkeämmin hän sitten sanoi:
- Sulla on varmaan jotain vikaa hormonitasapainossa.
Vedin henkeä väärään kurkkuun.
- Väitätkö sä, että mulla on hormonihäiriöitä? Kas kun ei vaihdevuodet!
Vesku ei siitä kuitenkaan napannut kiinni vaan puki päälleen ja meni. Minä makasin vielä vähän aikaa tunnustellen, olinko nyt pahoillani riidanpoikasesta vai hyvilläni voitosta. Päätin kallistua jälkimmäiseen ja nousin itsekin. Puin päälleni ja vedin nopeasti peitteet suoriksi, sitten menin madonnamaisesti hymyillen keittiöön.
- Kiitos, kun laitoit kahvia, sanoin Veskulle, joka istui pöydän ääressä ja painoin suukon hänen hiuksiinsa. Nyt minulla oli varaa olla hellä ja ystävällinen. Vesku päästi pienen tuhahduksen, mutta ei sanonut enää mitään jatkaakseen riitaa ja se unohtui. Sillä kertaa.

Leksa ja Jerry tulivat pian aamutallista ja todettuaan, ettei Jinna ollut vielä noussut, Leksa suvaitsi hymyillä ja jutella kuin se entinen poika, jonka muistin. Sinä päivänä meillä oli niin paljon innokasta väkeä, ettei minun tarvinnut nousta ratsaille ollenkaan. Hauskinta oli katsella, miten Danni ja Alissa päättivät palauttaa shettisten mieliin, että ne olivat ratsuponeja ja että pilotit palaisivat huomenna. Pittypat ja Ipanema olivat ihan toista mieltä ja tytöt huokailivat raskaasti ja pyörittelivät silmiään ja alistuivat suuresti valittaen ratsastamaan niillä. Ponit olivat pieniä, mutta eivät niin pieniä, että olisivat pahasti kärsineet pienikokoisten tyttöjen kurinpalautuksesta ja itse asiassa näytti pitkään siltä, että ne voittaisivat taistelun. Alissa lensi selästä kahdesti, kun Ipana teki äkkikäännöksiä ja pysähdyksiä pää alhaalla.
- Jos Nasti olisi ollut tämmönen kakkiainen, niin mä en olisi ikinä jatkanut ratsastusta, hän sanoi tuohtuneena juostuaan ponin kiinni toisen kerran. Jotenkin minä en uskonut sitä. Hän näytti nauttivan suunnattomasti.

Iltapäivällä Siiri ja Toni lähtivät kohden omaa kotiaan. He olivat asuneet jo pari vuotta yhdessä, vuokrakaksiossa Klaukkalassa, mutta säästivät omaa asuntoa varten. Karoliina oli viettänyt suurimman osan päivää Siirin kanssa ja heidän mentyään hän ilmoitti minulle, että aikoi jäädä meille vähäksi aikaa.
- Ole hyvä, sanoin suopeasti. Alkoi äkkiä näyttää siltä, että meillä olisi tallihenkilökuntaa enemmän kuin tarpeeksi seuraavalla viikolla, ehkä jopa viikoilla.
- Mä tulen sun kanssa huonekalukauppaan ja sitten ostetaan ilmapalloja ja silkkinauhaa ja serviettejä ja pöytäliinoja… mitä jos sataa?
- Sateen sattuessa sisällä. Ja eiköhän pitopalvelu tuo servietit ja pöytäliinat… suljin suuni, sillä en tiennyt. En tiennyt sitäkään, suostuisiko pitopalvelu operoimaan keittiössäni, joka ei ollut ihan viimeisen päälle ja minkälaiset tarjoilut Siiri oli pappa betalar –meiningillään tilannut. Mihin ne saisi meillä tarjollekaan? Olinko tehnyt viisaasti, kun olin luvannut taloni hänen käyttöönsä?

Jinnakin lähti juhannuspäivän iltana, vastusteluistani huolimatta.
- Kulta pieni, mä menen nauttimaan tyhjästä kodista ja hiljaisuudesta ja pesemään työmatkavaatteita maanantaiksi, hän sanoi, enkä saanut hänen päätään käännettyä. Toisaalta ymmärsin tyhjän ja hiljaisen kodin houkutuksen oikein hyvin. Toisaalta en. Jerry, Leksa ja Karo häipyivät pyörillä uimaan ja Danni ja Alissa ilmoittivat yhtäkkiä lähtevänsä kaupunkiin, oikein pääkaupunkiin.
- Millä ja miksi? vaadin saada tietää.
- Riparijuttuja, sanoi Danni puolihuolimattomasti.
- Helsingissä?
- Me mennään yhdessä Lintsille, me leiriläiset ja isoset. Me oltais menty jo eilen, mutta melkein kaikilla oli jotain muuta juhannusohjelmaa niin, että me päätettiin mennä vasta tänään, selitti Alissa.

- Menkää sitten, huokaisin. He olivat vielä pikkuruisia lähtemään Hesaan lauantai-iltana, minun mielestäni. Dannin silmistä vaan näki, että hän toivoi hartaasti minun yrittävän kieltää ja sitten jäävän tappiolle. Jos halusin säilyttää jotain arvokkuutta, minun piti päästää heidät. Olivathan isoset sentään mukana, kaipa he pitäisivät pienemmistään huolta.
- Me tarvitaan kyyti.
- No en lähde ajamaan Hesaan, enkä tule myöskään hakemaan teitä illalla!
- Hölmö! Junalle!
- Onhan teillä pyörät.
- Jos en mä ihan erehdy, niin sä lainasit ne just Leksalle ja Karolle, Danni huomautti ja oli taas niin oikeassa, että sapetti.

Vesku vei heidät sitten lopulta asemalle ja vakuutti palattuaan, että siellä oli ollut kokonainen lauma lapsia, jotka olivat hyökänneet halailemaan tyttöjämme ja se hälvensi vähän huoliani. Ainakaan he eivät olleet menossa yksin ties minne, vaan porukassa ties minne.
- Ne on niin pieniä vielä, murehdin, ja sitten aloin murehtia sitä, että olimme kahden kotona, kun Jerry ja muut viipyivät vielä uimareissullaan, ja ettei enää ollut edes mitään tekemistä, kun ryhmä rämä oli hoitanut ja liikuttanut kaikki hevosetkin aamupäivällä. Niitä murheita en kuitenkaan alkanut jakaa Veskun kanssa vaan teeskentelin suunnattoman tarmokasta ja keskityin tyhjentämään makuuhuoneita, joista juhannusvieraat olivat jo lähteneet ja pesemään lakanoita. Tyttöjen kassitkin olivat edelleen purkamatta, joskin puoliksi piilossa yläkerran portaiden juurella ja pengotun näköisinä. Kai sieltä oli meikkipussit pitänyt kaivaa esiin. Raahasin kummatkin kellariin ja aloin lajitella niistä likaisia vaatteita eri pyykkikoreihin, kunnes sormeni osuivat johonkin kovaan. Pulloon. Pieneen, mutta tyhjään.

Katselin ja kääntelin sitä vähän aikaa. Kossua. Tällaisia Miilalla, Jinnalla ja minulla oli ollut tapana kuljetella käsilaukuissamme, ei nyt ihan Dannin ja Alissan ikäisinä, mutta ei kovin paljon vanhempina. Miksi ihmeessä Danni oli jättänyt sen kassiinsa? Ehkei sitä leirillä ollut ollut fiksua jättää roskikseen, mutta oli kai hänellä ollut tilaisuuksia sen jälkeenkin? Tyttäreni ei ollut tyhmä huolimatta huomattavasta notkahduksesta arvosanoissaan tänä keväänä. Tässä oli jotain muuta takana.

Lähettäjä: Ruunikko 
Päivämäärä:   29.10.09 21:40:17

Hyvä hyvä! Up! :)

Lähettäjä: Jekku 
Päivämäärä:   29.10.09 22:32:53

wuhuu! Nyt tapahtuu :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   30.10.09 14:28:30


Koska Vesku ei ollut koskaan ollut teinityttö, en kiikuttanut löytöäni suoraa päätä hänen nähtäväkseen. Minun piti ensin itse yrittää järkeillä, miten tähän pitäisi suhtautua. Lakkasin lajittelemasta vaatteita ja jätin kassit pesukoneen päälle saadakseni vähän lisäaikaa. Danni saisi ensin huolestua, sitten todeta, etten ilmeisestikään ollut penkonut tarpeeksi syvältä, ja sitten iskisin, kun tietäisin, mitä sanoa. Minulla oli äkkiä ihan hirveä ikävä Sarria ja Sunnaa. He olivat ainakin vielä vilpittömiä ja suloisia, pikkutyttöni. Minun teki mieli myös juosta yläkertaan, etsiä Vesku ja antautua hänen lohdutettavakseen, kun en tiennyt, osasinko ja halusinko olla teini-ikäisten äiti. Tietysti mainitsematta mitään pullosta, kyllä hän ymmärtäisi muutenkin, vaikken mainitsisi erityistä syytä. Muistin kuitenkin aamulla tapahtuneen ja huokaisten päätin, että nyt ei ollut oikea hetki mennä anelemaan rohkaisua, vaikka tiesin, että olisin saanutkin. Veskulla oli jumalainen taito pistää asiat sopiviin mittasuhteisiin, jos minä olin panikoitunut ja paisutellut niitä mielessäni.

Danni ja Alissa palasivat illalla puolenyön aikaan, tai silloin tuli soitto, että heidät saisi hakea kylältä. Minä olin jo ehtinyt vähän aikaa pureskella kynnennysiäni, sillä olin tarkistanut, että Linnanmäki meni kiinni kymmeneltä, ja että ensimmäisellä junalla sen jälkeen heidän olisi pitänyt olla kotikulmilla jo ennen yhtätoista. En onnistunut tekemään sitä ihan huomaamatta.
- Soita niille, Vesku ehdotti ja ravisti minua niskasta. – Tai mä voin soittaa.
- Ei, vinkaisin. Mitä jos kumpikaan ei vastaisi? Ja jos vastaisikin, saisin niskaani ylenkatsetta ja halveksuntaa, kun olin sellainen kanaemo.
- Tytöillekö? Eihän kello ole vielä paljon mitään, ihmetteli Karoliina.
- Jessus, nehän meni vaan Linnanmäelle, sanoi Leksakin huvittuneena, kuin se olisi naapurin niityllä. Mutta he olivatkin helsinkiläislapsia, ja he olivat vanhempia. Minun pienet maalaistyttöni olivat eri asia. Jo junalla matkustaminen tähän aikaan vuorokaudesta oli heille uutta. Mitä jos he nukahtaisivat ja ajaisivat vahingossa Lahteen asti?

Mutta kuten sanottu, he löysivät kotiin hyvissä voimin ja vain vähän odotettua myöhemmin ja sitä paitsi hyvällä tuulella. Kai se oli sitten sen arvoista.
- Meidän pitää varmaan ruveta miettimään kotiintuloaikoja ja semmosia, sanoin Veskulle, kun menimme nukkumaan. Ullakolta kuului vielä vaimeaa musiikkia.
- Mä luulin, että sä olet kotiintuloaikoja vastaan. Sähän olet aina kehunut, ettei sulla ja Miilalla ollut ikinä sellasia vaan että te osasitte ihan itse olla fiksuja ja järkeviä.
Se oli totta, mutta miten se tähän asiaan liittyi?
- Mutta Danni ja Alissa on ihan eri asia.
- Miten niin? Väitätkö sä, että meidän lapset on tyhmempiä kun mitä te olitte?
- Sä et nyt ymmärrä, huokaisin.

Sunnuntai oli huomattavasti epävakaisempi päivä ja yritimme kaikki livahtaa ratsastamaan ukkoskuurojen välissä, tietenkin onnistumatta sataprosenttisesti. Leksa oli kotiutunut Veskun vanhoihin ratsastushousuihin ja hänen välinpitämättömän teinin roolinsa rakoili selvästi, kun taas tarjosin hänelle Nikin liikutusta. Ehkä toisten teinien kasvattaminen olikin helpompaa kuin omien? En ollut vielä ratkaissut, millä lailla ottaisin Dannin kanssa puheeksi viinapulloasian, vaan se askarrutti mieltäni niin, että ilahduin suhteettomasti iskän ajaessa pihaan.

- Lapsikullat! huudahdin ja ryntäsin halaamaan Sarria ja Sunnaa, jotka hyppäsivät takapenkiltä. He rutistivat takaisin ja nyökyttelivät, kun kysyin, oliko heillä edes ollut koti-ikävä.
- Välillä, mutta sitten me mentiin yleensä uimaan, Sarri sanoi.
- No just niin. Arvatkaa, pääsinkö mä uimaan, kun tuli teitä ikävä?
- Etkö sä päässyt edes Espanjassa?
- No siellä kyllä, myönsin. Matkasta tuntui olevan jo vuosi, enkä välittänyt muistaa, etten minä siellä ollut ehtinyt ketään ikävöidä. Tytöt tuoksuivat savusaunalta ja järvivedeltä ja olin onnellinen, kun he olivat kotona.
- Onko Karoliina valmis? kysyi Ilse ja katseli ympärilleen.
- Öö… se ei aikonut vielä lähteä. Älkääkä tekään nyt kiirehtikö, tulkaa ainakin kahville. Täytyyhän mun kuulla, miten teidän loma meni.
- Hyvin se meni, mitenkäs muuten. Miten niin Karo ei aio lähteä?
- Se aikoo auttaa mua juhlien järjestämisessä.
- Niin, yhdeksältäkö se nyt oli se tyttöjen konfirmaatio? Sunnuntaina?

Olin vajota maan alle. Minkälainen äiti oikein olin? Olin intopiukeana järjestämässä Siirin häitä ja unohtanut kokonaan omien lapsieni rippijuhlan. Onneksi kukaan ei tiennyt!
- Meillä on enemmänkin juhlia tiedossa, tulkaahan vaan kuuntelemaan, sanoin reippaasti ja hätistin heidät sisään.

Jos lomani oli alkanut shoppaillen, se myös päättyi shoppaillen. Danni ja Alissa olivat riemuissaan kuullessaan, että aioin hommata uudet sohvat olohuoneeseen.
- Lopultakin, kyllä kannatti sittenkin käydä se rippi-faking-koulu, Danni sanoi enkä aikonut paljastaa, että ajatus oli tullut Siirin häiden myötä. Rippijuhliin tulisi vain ihmisiä, jotka olivat käyneet meillä noin sata kertaa. He olivat tottuneet sohviimme. He ehkä jopa surisivat niiden poismenoa.
- Mä haluaisin sen ruskean ullakolle meidän huoneeseen, sanoi Alissa hyvin sopivasti.
- Ottakaa vaikka molemmat, ottakaa kaikki! lupasin. Eipähän tarvitsisi erota niistä.

Löysimme kivan sohvan, se oli aika korkeaselkäinen ja näytti jotenkin siltä, että se sopisi maalaistalomme henkeen.
- Saako noita kolme tällä viikolla? kysyin myyjältä, ja vaikka olin valmistautunut kuulemaan, ettei toimituksia olisi luvassa ennen elokuuta, sainkin yllättäen lupauksen.
- Loistavaa, sanoin hämmästyneenä.
- Kolme, henkäisi Karoliina kunnioittavasti.
- Me ollaan suurperhe, muistutin.

Katsoin viisaammaksi, että menisimme samalla lähtemisellä vaatekauppoihin. Tytöt olisivat tietysti albat päällä kirkossa, mutta sen jälkeen ilonpito vasta alkaisikin, ja kevätjuhlissa he olivat olleet farkuissa. En aikonut antaa heidän päästä ripille farkuissa.
- Tuleeko mun isä? kysyi Alissa tullessaan näyttämään valkoista mekkoa, joka sai hänet näyttämään äitinsä kaapilla käyneeltä lapselta.
- Ei tota, tuomitsi Karoliina.
- Mä en ole ajatellut sun isääsi, sanoin hämmästyneenä. – Haluatko sä, että se tulisi?
Alissa meni pois vastaamatta ja sanoi mielipiteensä vasta palatessaan seuraavassa koltussa, punaisessa tällä kertaa.
- En mä sitten ehkä kuitenkaan. Mitä jos sillä on vaikka joku ryyppyputki päällä ja se tulee pilaamaan kaiken?
- Sun päätöksesi, ihan kokonaan. Mieti rauhassa ja kerro. Voithan sä kysyä Miilalta, tietääkö se, missä kunnossa se on nykyään, ehdotin.

Danni ei ollut käynyt esittäytymässä kertaakaan, mutta nyt hän tuli omasta kopistaan yksi musta vaatekasa kummassakin kainalossaan. Muunvärisiä vaatteita hän ei ollut vilkaissutkaan, hänen musta kautensa oli selvästi pääsemässä kunnolla vauhtiin tai sitten hän toivoi ärsyttävänsä minua, tai sekä että.
- Mitä sä valitsit? kysyin, mutta hän ei suostunut näyttämään, ennen kuin huomautin, että näkisin ne kassalla joka tapauksessa. Levittelin pitkää pitsihametta ja toppia, joka sai minutkin kapinalliselle tuulelle. – Söpöä, sanoin ja Danni näytti hetken pettyneeltä. Mikähän hänet sai oikein hakemalla hakemaan kinastelun aihetta koko ajan? Kartoittiko hän rajoja? Olisiko minun pitänyt järjestää enemmän vastusta? Mutta en minä ainakaan tässä kohden ollut eri mieltä hänen kanssaan. Väri oli vähän epätavanomainen tilaisuuteen, tai oli ollut ainakin minun aikoinani, mutta ei se ollut hylkäävä virhe.
- Mä ajattelin värjätä hiukset mustiksi, hän sanoi sitten.
- Sinuna mä en tekisi sitä.
- Sä et ole mä! tuli uhmakkaasti.
- Se ei sovi sun ihonväriisi, sä näyttäsit todennäköisesti kuolemansairaalta. Kysy ennemmin, josko Siiri voisi laittaa sulle mustia raitoja, ehdotin ja kaappasin hänet kainalooni. Piikikäs tai ei, hän oli kuitenkin tyttäreni ja minulle rakas.

Lähettäjä: polli 
Päivämäärä:   30.10.09 14:40:34

hahaa :D Danni on niin murkkuikäinen ku voi olla :D tai eipä se vielä niin paha, mutta pystyn niin kuvittelemaan :P

Lähettäjä: Ruunikko 
Päivämäärä:   30.10.09 21:54:59

: D Komppaan edellistä.

Lähettäjä: álávíívádésíré 
Päivämäärä:   30.10.09 22:19:03

Ha! Mullekin sanottiin et musta ei sovi mulle, mut katinkontit, osaakos edes sennnu kuvitella mua muuten kuin mustapäänä tai nyt punaraidallisena?

Ja mun "musta kausi" on kestäny nyt jo kohta kaheksan vuotta..

/me myötäelää dannia

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   30.10.09 22:41:29

Des, nyt kun mietin, niin sä oot saattanu antaa jotain vaikutteita Dannin tähän vaiheeseen x)
(Sä olet itse asiassa ollut yks toinenkin tyyppi tuolla Mansikkakesän puolella :P)
------------
10. Ehtoisa emäntä

Rippijuhlia edeltävänä iltana meillä oli harvinainen kaaos. Jonkinlaista kaaosta oli useinkin havaittavissa, sille ei kai voinut mitään, kun oli viisi lasta, mutta yleensä minä en suostunut panikoitumaan juhlatilaisuuksista ja nyt se oli lähellä. Olin väkertänyt koko päivän kakkuja, niin, että pelkäsin niiden lopulta olevan maustettuja tuskanhielläni ja nyt totesin, että liivatteen kanssa oli mennyt jotain mönkään. Täyte valui kuin kiisseli pois kakkujen välistä, kun yritin alkaa kuorruttaa niitä ja tuijotin sitä epätoivoisena kuulematta pienempiä katastrofeja ympärilläni. Sarri oli lentänyt Ipanan selästä ja hajottanut paitsi ratsastushousunsa, myös polvensa niin lahjakkaasti, että olimme jo harkinneet tikkejä, ja hän oli koko illan koikkelehtinut ympäri taloa voihkien ja tukeutuen liian pitkään kyynärsauvaan. Vesku yritti saada varsomiskameraa toimimaan, sillä tietenkin Halle oli alkanut näyttää varsovalta juuri tänä iltana kaikista illoista ja Irkkukin oli joutunut sisään odottamaan sen seuraksi.

- Sen kun lapioit ylimääräisen pois, kai sinne jotain jää väkisinkin, sanoi Siiri, joka oli tullut tarjoamaan hovikampaajan palvelujaan ja oli juuri kiivennyt ylös kellarin saunaosastolta perässään Danni ja Alissa, joilla oli folionyyttejä hiuksissaan niin, että he näyttivät avaruusolioilta.
- Mulla ei taida olla vaihtoehtoja, sanoin fatalistisesti. Tarjolla olisi sitten kai pannukakkua, mutta toivottavasti ne edes maistuisivat hyviltä.
- Et kai sä vielä koristele niitä? Kermavaahto on kamalan makuista seuraavana päivänä, Danni älähti.
- En mä laita kermavaahtoa vielä, sanoin lyhyesti. Juuri nyt en jaksanut.
- Mä laitan sen aamulla sillä aikaa kun te olette kirkossa, rauhoitteli Siiri. Hän oli luvannut olla keittiöhengettärenä ja vastata siitä, että kahvia riittäisi.
- Osaatko sä? Danni kysyi kulmat kurtussa. Minuakin vähän epäilytti, mutta siitä en jaksanut enää nyt ottaa paineita vaan aloin asetella mansikanpuolikkaita kakun päälle.
- Osaan. Danni, sun pitää nyt lähteä huuhtomaan, Siiri sanoi lyhyesti.

Tilanne rauhoittui noin tunniksi, ja sain tekeleeni, jotka onneksi näyttivät mansikoineen jo paljon paremmilta, jääkaappiin. Olin melkein iloinen siitä, että lomani oli loppumassa ja pääsisin töihin lepäämään. Tosin kotonakin olisi varmaan leppoisampaa huomisen jälkeen kuin kuluneella viikolla. En voinut oikein uskoa, että Dannilla ja Alissalla oli riittänyt riparitapaamisia ja konfirmaatioharjoituksia lähes joka päivälle, ja yllättäen aina, kun yritin saada heidät avukseni siivoamaan. Ratsastaa he ehtivät, mutta sitten kun piti tarttua rättiin, heille tuli äkkiä menoa. Tunsin itseni vedätetyksi, mutta varmasti ainakin jotkut niistä olivat ihan aitojakin. Miten minä olisin osannut sanoa, mitkä ehkä eivät olleet?

- Toimii se nyt, tuli Vesku ilmoittamaan, kun siivosin hyytelösokerin roiskeita työtasolta.
- Hyvä. Kyllä se voisi silti sinnitellä vielä yhden yön.
- Menetkö sä mieluummin silmät ristissä töihin vai kirkkoon?
- Taidan mennä molempiin, tuli se varsa nyt tai ei, huokaisin ja Vesku halasi minua. Nojauduin vanhasta tottumuksesta häneen ja hetken aikaa siinä tuntui kotoisalta. Sitten Alissa pölähti keittiöön. Hän oli pukeutunut punaiseen mekkoonsa ja hänen hiuksensa olivat selvästi Siirin käsien jäljiltä.
- Oletpa sä sievä, sanoin ja niin hän olikin. Siiri oli taikonut hänelle vaaleita raitoja ja suora otsatukka sai hänet näyttämään viekkaalta keijukaiselta.
- Oottakaas, kun näette Dannin, hän tyrskähti. – Se jäi meikkaamaan.
- Kunhan Siiri ei laittanut sille liikaa mustaa, toivoin.
- Mustaa? sanoi Vesku hajamielisesti. – Ei kai Danni ole värjännyt hiuksiaan mustiksi?
- Toivottavasti ei.

Minulla oli puolellani se etu, että olin nähnyt Dannin vaatteet sentään kaupassa, Vesku-paralle ilmestys tuli järkyttävänä yllätyksenä. Tytöllä oli mustaa niin hiuksissaan, silmissään kuin minun nähdäkseni huulissaankin, ja pitkä musta hame ja korsettimainen toppi toivat mieleen jotain ihan muuta kuin Herran Ehtoolliselle valmistautuvan nuoren neidon.
- Et kai sä aio pukeutua noin? Vesku jyrähti ja tartuin häntä tyynnyttelevästi käsivarresta.
- Eikö oo makee? kysyi pirunpenikka ja pyörähti ympäri.
- Sillähän on se kaapu päällä kirkossa, muistutin Veskulle.
- Mutta ei jumaliste…

Minä lähdin karkuun ja kuulin ihmeekseni makuuhuoneeseen asti, kuinka Danni moittiessaan Veskua kalkkikseksi ilmoitti myös, että minä olin paljon ymmärtäväisempi. Kiitos se on salakuunneltukin kiitos. Olisipa vaan minullakin ollut jotain kapinavaatteita jäljellä! Oli se sitten sopivaa viiden lapsen äidille tai ei, nyt olisin mieluusti vetänyt päälleni jotain samantapaista kuin Dannilla ja haistatellut ihmisille.

Siinä tohinassa Halle pääsi pyöräyttämään varsansa kenenkään huomaamatta. Leksa sen huomasi siirtäessään hetkeksi katseensa televisiosta läppäriin, kun elokuvassa tuli mainoskatko ja loppu elokuva jäikin sitten pojilta näkemättä. Minä kävin vain pikaisesti tallissa katsomassa ruunikkoa tammavarsaa ja painuin nukkumaan. Halle oli aina ollut hyvä emä, vaikka sen käytöksessä muuten olikin usein sanomista ja varsa oli reippaan oloinen heti alkuun. Turha sen takia oli yöuniaan menettää, päätin, vaikka kaikki muut näyttivätkin olevan toista mieltä.
- Älä anna niiden roikkua täällä koko yötä. Myöhästytään siitä konfirmaatiosta vielä koko sakki, sanoin Veskulle ja lähdin tallista. Olin iloinen siitä, että varsa oli tamma, sillä varastossani oli vielä yksi kaunis L-nimi, jonka ehdottomasti halusin käyttää: Lacrymosa.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   31.10.09 20:36:16

Emme myöhästyneet. Leksakaan ei myöhästynyt aamutallista, ja Siirin tytöt olivat herättäneet laittamaan kampauksiaan kai jo ennen sitä, sillä hän tarjoutui kampaamaan minutkin, kun nousin aamukahville.
- Sä olet valinnut varsin hyvän ammatin, kiitin, kun hän alkoi vetää kampaa kiharoideni läpi. – Mitäs me ollaan velkaa? Kaks värjäystä, kolme kampausta?
- Ja me! muistutti Sunna.
- Hölmö. Ette mitään. Mitä sä laitat päällesi? Siis mihin tyyliin mä nää laittasin?
- Laita vaan ihan mummotyyliin, mä tunnen itseni niin vanhaksi, huokaisin.
- Hölmö, sanoi Siiri uudelleen ja alkoi tupeerata otsatukkaani.

Vesku oli saanut itsensä nopeammin kuntoon ja lähti etukäteen juhlakalujen kanssa kirkolle, minä, Jerry ja kaksoset menimme toisella autolla perässä. Siiri jäi vatkaamaan kermaa ja Leksa lontusteli ympäriinsä todellisen maalaisjuntin näköisenä, hän oli löytänyt autotallista työhaalarit, jotka oli ottanut talliasukseen silloin kun ei ratsastanut. Ne olivat noin neljä numeroa liian isot ja pysyivät ylhäällä vain henkseleidensä ansiosta.
- Mä ymmärrän, että tossa iässä on kiva shokeerata, mutta oo kiltti ja pistä jotain muuta päälle, ennen kuin me tullaan takasin, pyysin. – Alissan Katri-täti ei ymmärtäis tota asua ollenkaan, ei edes renkipojan päällä. Ei se kyllä ymmärrä Danninkaan asua, mutta se on sentään jollain lailla juhlava.
- Mä laitan, Leksa lupasi, ja niin hän laittoikin. Hänellä oli mustat farkut ja musta hihaton T-paita, kun palasimme.

Itse juhlat sitten onneksi sujuivat yhtä leppoisasti kuin aina. Kiitos Siirin tarjoilu pelasi ja nuoret neidit antoivat suopeasti onnitella ja lahjoa itseään, eikä Katri-tätikään pyörtynyt Dannin nähdessään, vaikka puristikin suunsa tiukaksi viivaksi. Sarri oli luojan kiitos jo unohtanut kyynärsauvan, vaikka polvessa komeilikin isonpuoleinen taitelma ja he Sunnan kanssa tekivät opastettuja tutustumiskierroksia pihattoon varsoja katsomaan. Talliin olin kieltänyt heitä viemästä yhtäkään ihmistä. Halle saisi páskahalvauksen, jos kaikki kymmenet vieraat kävisivät sen varsaa kuikuilemassa.

- Ihanaa kakkua, kiitteli Siirin äiti, Saara, kuistilta, kun purjehdin hänen ohitseen. Päätin, ettei minulla ollutkaan kiire. Saara oli soittanut minulle kai heti kuultuaan, että häät oli siirretty ja selvittyään järkytyksestä. Tosin en tiedä, oliko hän järkyttynytkään kovin kovasti vaiko ollut vain iloinen siitä, ettei Siiri halunnut juhlia isänsä talossa. Minusta oli tuntunut, että minun oli pakko kutsua hänet tyttöjen juhlaan, vaikkemme olleetkaan enää juuri pitäneet yhteyttä sen jälkeen, kun Siiriä ei tarvinnut kuskata meille, eli useampaan vuoteen.
- Kiitos, sanoin. Se katosi sitä vauhtia, että olin tainnut turhaan huolehtia illalla. – Mitä sä arvelet, paljonkohan sitä porukkaa tulee häihin? Mahtuuko tänne kaikki? Tuleeko katastrofi jos sataa?
- No tietystikään tänne ei mahdu pöytiä niin, että kaikki mahtuisi istumaan ja syömään. Mutta ei olisi mahtunut Juhallekaan.

Saara näytti tyytyväiseltä, mutta ohitin sen. Toivoin, että jos me Veskun kanssa joskus eroaisimme, voisimme pysytellä paremmissa väleissä kuin Saara ja Juha. Tosin heidän väleissään nyt ei ollut ollut kehumista ennen eroakaan. Siitä olin joka tapauksessa iloinen, ettei Saara enää nykyään mulkoillut minua vihaisena ja epäluuloisena, kun luuli, etten minä huomannut. Hän oli tehnyt niin vuosikausia, ja vaikka itse olin parhaani mukaan yrittänyt haudata syyn jonnekin muistiarkistojen pohjalle, tuli se nyt mieleeni, kun näin hänet. Elämäni suurin moka, ei siksi, että se enää olisi varjostanut elämääni mitenkään vaan siksi, että muuten olin selvinnyt aika vähillä typeryyksillä. Vain Juhan kanssa sänkyyn eksymistä olin oikein todella katunut ja toivonut tekemättömäksi. Onneksi kaikki muutkin, Veskua myöten, tuntuivat unohtaneen sen jo.

Juttelimme vähän tulevista järjestelyistä, mutta totesin, etten saattanut jumittua siihen kovin pitkäksi aikaa. Minua huudeltiin sieltä sun täältä.
- Palataan asiaan, kun tää vierasjoukko vähän vähenee, lupasin ja nousin seisomaan.
- Mä en voi olla pitkään, Saara pahoitteli. – Mutta soitellaan joku ilta!
- Tehdään niin, lupasin ja suunnistin seuraavaksi huvimajaan, jonka olivat vallanneet Veskun äiti ja kaksi veljeä vaimoineen. Veljien lapsia oli yhteensä seitsemän kappaletta, mutta vain kaksi nuorinta oli mukana, Launo ja Tauno, ja he näkyivät heittelevän frisbeetä nurmikolla Jerryn ja Jessen kanssa. Vaihdoin muutaman kohteliaan kuulumisen heidän kanssaan ja katsoin sitten etsivästi ympärilleni yrittäen keksiä, missä minua tarvittaisiin seuraavaksi. Miila huitoi hurjasti portailta, joten suuntasin sinne.

- Mene pelastamaan Katri-täti, se saa kohta sydänkohtauksen, kun Kiie ja Mikaela kiusaa sitä, hän sanoi.
- Pelasta sinä Katri, vie se vaikka katsomaan mun yrttimaata, niin mä haukun ne, sanoin päättäväisesti. Kiie, Jessen äiti, oli Jinnan ja minun ikiaikaisen vanha ystävä, ihana ihminen, mutta joissain asioissa vähän kovapäinen. Etenkin muiden kovapäisyys sai hänet ihan muuliksi. Saisin olla kiitollinen, elleivät he olleet esittäneet kielisuudelmia Katri-paran edessä. En tiennyt, oliko Mikaela nyt Kiien elämän suuri rakkaus, mutta ainakin he näyttivät viihtyvän upeasti yhdessä.
- Vanhat akat, te käyttäydytte huonommin kuin yksikään mun teineistäni, toruin Kiieä ja Mikaelaa, kun Miila oli vienyt Katri-tädin jonnekin pois.
- Ei me kyllä mitään tehty, sanoi Mikaela pahoillaan. Ennen kuin olin tavannut hänet ensimmäisen kerran, olin vähän kuvitellut kohtaavani ronskin, ruutupaitaisen naisihmisen – vaikka olimmekin olleet ystäviä kauan, ei Kiie ollut aiemmin esitellyt minulle tyttöystäviään – mutta hän olikin sirorakenteinen nainen, jonka vaaleat hiukset ulottuivat olkapäille asti ja joka pukeutui hyvin istuviin jakku- ja housupukuihin.
- Miila sanoi toista.

- Oikeesti, Jessi, me puhuttiin vaan siitä, miten asenteet on muuttunu neljässäkymmenessä vuodessa, Kiie virnisti. – Me ei oikeasti päästy vielä Dannin korsetista tärkeämpiin asioihin. Mä nostan sulle hattua.
- Jaa nostat? Mä en kylläkään valinnut Dannin korsettia, sanoin vilkaisten, näkyisikö sitä pahanilmanlintua missään, mutta tunsin rehellistä mielihyvää Kiien kiitoksista.
- Mutta sä annoit sen pistää sen päälle. Oliko teillä iso tappelu sen ja kukkamekon välillä?
- Ei ollenkaan. Mä en edes yrittänyt.

Lähettäjä: álávíívádésíré 
Päivämäärä:   1.11.09 12:27:46

noni. nyt jäin miettiin et kuka oikeen oon .D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   1.11.09 13:02:49

Älä ;D
----------------
Juhlilta en ollut ehtinyt ruveta stressaamaan töihin paluuta, enkä kai olisi stressannut sitä vaikka olisin ehtinytkin. Sen verran se kuitenkin pyöri mielessä, että nukuin huonosti ja aloin heräillä aamuyöllä katsomaan, oliko herätys mahdollisesti jo mennyt ohitse minun kuulemattani. Ei se ollut, mutta meni aina vähän aikaa, ennen kuin sain nukahdettua uudestaan. En yhtään kadehtinut Veskua, joka saisi nyt jäädä vahtimaan tätä sirkusta sijastani ja toivoin, ettei kovin moni mummoistani ja papoistani ollut kupsahtanut lomani aikana. Minulla oli heitä satakunta, kokonainen vanhainkodillinen, ja kaikki ihan vaan minun. Minusta se oli ihana asiaintila, mutta välillä mieleeni tuli, että mahtaisinkohan enää kelvata minnekään muualle. Tietysti se oli arvokasta työtä ja saatoin halutessani tituleerata itseäni ylilääkäriksi tai johtavaksi lääkäriksi, jos halusin, vaikken todellisuudessa johtanutkaan kuin itseäni ja satunnaisia harjoittelijoita. Olin kuitenkin tehnyt sitä jo pian kymmenen vuotta ja aika ajoin mietin, pitäisiköhän minun kokeilla jotain muutakin, ennen kuin olisin liian vanha oppimaan uutta.

- Mitä sä pyörit? Vesku kysyi äkeästi juuri, kun olin miettimässä, mitä sitten haluaisin kokeilla, jos haluaisin muutosta.
- Työjuttuja.
- Jätä ne aamuun. Et sä vielä saa palkkaa.
- No en sillä lailla. Vaan että mikä musta tulis isona.
- Sähän olet ollut ihan tyytyväinen tuolla, hän sanoi ja veti peiton päänsä yli. Niin olinkin, mutta nyt minusta tuntui, että kaipasin muutosta.
- Jos mun kunnianhimo on herännyt, ehdotin.
- Mä en tiennyt, että sulla onkaan semmosta.

Se oli minusta vähän ilkeästi sanottu. Okei, olinhan minä aika vähään tyytynyt jos vertasi siihen, että Vesku oli kaiken aikaa valmistumisensa jälkeen pysynyt töissä yliopistosairaalassa ja oli ehtinyt erikoistuakin, kun minä olin toivonut työpaikoiltani lähinnä lyhyttä työmatkaa ja pienten lasten äidille ystävällisiä työaikoja. Mutta nyt he eivät enää olleet kovinkaan pieniä. Voisin ihan hyvin ottaa ja lähteä erikoistumaan vaikka TYKSiin, jos se vain lapsista riippui.
- Eikö nyt vois olla mun aika ruveta ajattelemaan vähän muutakin kuin lapsia ja hevosia, kivahdin ja käänsin hänelle selkäni. Vesku vaan oli tainnut jo nukahtaa uudelleen, ainakaan hän ei vastannut.

Nousin ylös ihan turhan aikaisin, mutta laitoin sitten kahvia ja puuron hautumaan ja tunsin kerääväni tulisia kekäleitä Veskun pään päälle. Ei hän ollut ainoa, joka osasi olla kiltti ja huomaavainen tässä talossa. Olin ylhäällä jopa ennen Leksaa.
- Sä olet ollut kauhean virkeä ja reipas, kiitin häntä, kun hän kurkisti keittiöön haalareissaan.
- Ai, sanoko mutsi, että mä nukun puoleen päivään enkä pistä tikkua ristiin minkään eteen? hän kysyi haastavasti ja katsoi minua merkillisillä turkooseilla silmillään, jotka olivat samanlaiset kuin hänen isällään, ja jotka saisivat takuulla aikanaan tytöt lääpälleen. Hitto, varmasti saivat jo. Hän täyttäisi ihan kohta kuusitoista, enkä jaksanut uskoa, että Karoliina oli viihtynyt meillä niin hyvin vain, koska halusi ehdottomasti auttaa minua siivoamaan, vaikka olikin itse vuotta vanhempi.
- Se sanoi ettei usko sun haluavan raataa tallissa, ei, ettet sä pystyisi tai osaisi, oikaisin.
- Jaa. No, se on yllättävän kivaa.
- Niin se onkin, sanoin tajuten, etten ollut itse ainakaan viikkoon käynyt itse aamutallissa, lapsityövoimaa vain olin käyttänyt. – Mulla olisi aikaa auttaa sua hetki, mutta mulla on jo työvaatteet…
- Ei tarvii, Leksa sanoi ja meni.

Minäkin menin, kunhan olin meikannut. Olin ottanut tavakseni pyöräillä töihin aina sään salliessa, mikä tarkoitti noin yhdeksää tai kymmentä kuukautta vuodessa. Minulla ei ollut paljon matkaa, eikä minun tarvinnut enää kuljettaa päiväkotilapsia eikä mitään muitakaan lapsia, vaan koulutaksi hoiti sen. Ainoa, mitä säännöllisesti kuskasin, oli maitoa pyörälaukussani, sillä sitä ei mitenkään voinut ostaa kerralla viikon tarpeiksi. Jotenkin minusta oli jossain vaiheessa alkanut tuntua, etteivät tallihommat ja ratsastelu riittäneet liikunnaksi. Onneksi pyöräily oli juolahtanut mieleeni. Olin alkanut löysistyä kaksosten jälkeen enkä ollut ensin edes huomannut sitä itse, mutta lapset olivat lahjomattomia totuudentorvia. Olivat olleet silloin ja olivat edelleen.

Työhuoneeni oli tyhjillään, ihan niin kuin pitikin. Minulla oli ollut sijainen nämä neljä viikkoa, mutta hän oli parhaillaan jo jossain muualla sijaistamassa, enkä tiennyt hänen tekemisistään tuon taivaallista. Tietokoneelta varmaan kuitenkin löytyisi jotain, kunhan saisin sen auki. Parhaiten kuitenkin kuulisin kaiken, kun menisin kiertämään kaikki osastoni joka-aamuiseen tapaan.

Siinä hommassa meni koko aamupäivä ja vähän iltapäivääkin. Osastonhoitajat tahtoivat olla perusteellisia ja raportoida koko kuukauden tapahtumat, ja sitä paitsi heistä kaikista oli ehtinyt tulla ystäviäni, joten he halusivat minun raportoivan lomastani. Iltapäivät juoksin yleensä osastolta toiselle, jos vanhukset olivat sairastavaisina, tai sitten vietin ne huoneessani välillä jopa tylsistyneenä. Välillä tapasin omaisia ja joskus vain karkasin kotiin. Olin kuitenkin puhelimen päässä iltaan asti, eikä kukaan velvoittanut minua istumaan toimistossani.

Tänä iltapäivänä istuin siellä pitkään. Kirjauksia ei ollut tehtävänä kovin paljon, mutta surffailin netissä etsien jotain, etsien kiinnostuksen kipinää. Haluaisinko patologiksi? Neurologiksi? Kirurgiksi en ainakaan. Minä en tiennyt, eikä se siinä selvinnytkään, mutta pääni oli täynnä vaihtoehtoja, kun lopulta muistin lähteä kotiin.

Lähettäjä: polli 
Päivämäärä:   1.11.09 18:34:21

Noni, tätä mä oon oottanu :)

Lähettäjä: Ruunikko 
Päivämäärä:   1.11.09 20:17:07

Jes, nyt tuli jatkoo! <3

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   2.11.09 00:33:39

Polli niin mitä oot odottanu? Että Jessi lakkaa olemasta äiti-ihminen? :D
--------------
11. La Hanna

Hevosasiat olivat mitä erinomaisimmassa järjestyksessä Veskun ollessa lomalla. Tammat siemennettiin. Varsoja käsiteltiin ja harjailtiin. Kaikki ratsastettavat ratsastettiin. Minulle ei jäänyt mitään paitsi tavalliset kotihommat. Niitä Vesku ei ehtinyt, sillä hän oli haalinut heinäkuuksi vakituisten valmennettaviensa lisäksi ylimääräisiäkin, eikä hän malttanut lapsiakaan olla ohjaamatta, välillä oikein asiakseen, mutta aina ohi mennessään joka tapauksessa. Leksa ratsasti Nikin joka jumalan päivä, enkä minä raaskinut häntä siitä moittia, sillä totta puhuen se oli ainoa hevonen, joka oli hänelle sopiva. Hän oli liian pitkä poneille ja Veskun ratsut olisivat höynäyttäneet häntä mennen tullen, jopa vanha ja viisas Musti. Etenkin se. Kaoma ja Django eivät ehkä rehellisesti olisi ymmärtäneet hänen haparoivia apujaan, Musti olisi venkoillut vain, koska ymmärsi pystyvänsä.

Jerry ratsasti Mustilla ja hän ratsasti järkyttävän hyvin. Hän ei ollut liioitellut sanoessaan, että oli nähnyt valon Hannan luona. Oli kuin hän olisi hypännyt parissa viikossa parin vuoden yli. Se repi minua miljoonaan eri suuntaan. Ensinnä olin pyörtymisen partaalle ylpeä hänestä, mutta toisaalta tunsin väkevästi, että ei ollut reilua, miten Vesku keskittyi häneen muita enemmän.
- Mä alan olla niin väsynyt kouluratsastukseen, että mä oksennan kohta, sanoi Danni, kun minä pysähdyin torstai-iltana katsomaan, miten Jerry ratsasti mukana valmennusryhmässä, joka oli tullut Veskun luo äkseerattavaksi.
- Mä uskon, huokaisin. Minä olin väsynyt siihen, etten päässyt ratsastamaan ollenkaan, mutta se nyt ei ollut niin tärkeää. – Ootteko te hypänny ollenkaan?
- Ei kun esteet pitäis kuulemma kerätä heti pois. Ei me olla jaksettu.
- Entäs kaksoset?
- No niille nyt riittää se puol tuntia posotusta kentän ympäri. Sitten ne on tipahdelleet tarpeeksi.
- Niin. No, hypätään viikonloppuna. Mä autan esteiden kanssa.

Danni kohautti olkapäitään kuin ei olisi oikeastaan välittänyt ja huolestuin säikähdykseen asti. Nytkö se tuli, teinitympääntyminen?
- Ja sitten tammoja voisi pikkuhiljaa ruveta ratsastamaan, jatkoin, ja hänen ilmeensä muuttui hiukan. Lopullisesti se laukesi, kun jatkoin ääneen ajatteluani. – Ja Irkku pitää penkittää.
- Sen mä haluan nähdä, hän sanoi hartaasti.
- Katotaan viikonloppuna sitäkin, lupasin ja suunnittelin sanakäänteitä, joilla illalla ilmaisisin Veskulle, että hän toimi yksinkertaisesti väärin.

- Jerry on edistynyt ihan silmissä, Vesku sanoi minulle innoissaan, kun painuimme sänkyyn.
- Niin, mä näin, sanoin kuivasti. – Ei kai sulla ole koko lauantaita valmennuksia?
- Ei mulla ole yhtään, miten niin?
- Koska mä lupasin laittaa tytöille esteitä. Ne ei ole kuulemma hypänneet koko viikolla.
- Kai te voitte hoitaa sen heti aamusta? Hanna lupasi tulla päivemmällä katsomaan, mihin luokkaan Jerryn ja Mustin voisi sen mielestä tuupata.
Nousin istumaan ja jäin tuijottamaan häntä, sanomatta mitään, korostaen sitä, että hän oli sanonut jotain äärettömän typerää.
- Mitä? hän kysyi lopulta.
- Etkö sä näe, mitä sä teet?
- Mä… mitä sä nyt oikeen tarkotat?

Kuulin Veskun äänestä, että hänellä oli jo haju asiastani, mutta ei se estänyt minua sanomasta sanottavaani.
- Okei, Jerry sai kultalusikan suuhunsa, kun Hanna änkeytyi sen kummitädiksi. Mutta tarviiko hitto vie sun tunkea sinne vielä haarukkakin? Miksi Jerrystä ollaan nyt rakentamassa tän perheen toista tähtiratsastajaa? Eikö ensin olisi Dannin vuoro, ja Alissan? Miksi niiden pitää körötellä noilla vanhoilla poneilla ja Jerry saa alleen GP-hevosen?
- Jessi hei, sä tiedät, miten Jerry on kasvanu…
- Mä tiedän, että tää kaikki lähti siitä, mutta kato, missä se menee nyt! Jerryä valmentaa pari tommosta kuin sinä ja Hanna ja kaikki perheen tytöt jää sen varjoon! Se on sovinismia!
- Okei, okei, hän sanoi mietittyään vähän aikaa. – Mä en osannut ajatella sitä tolla tavalla.
- Ala harjotella.

Kääriydyin voitonriemuisena peittooni, mutta mieleeni tuli vielä jotain.
- Hei, jos sulle tulee vieras lauantaina niin sä voisit kai hoitaa jonkun näkösen viikkosiivouksen tässä ennen sitä.

Lähettäjä: Jekku 
Päivämäärä:   2.11.09 08:38:21

Wuhuu! Hanna tulee, mahtavaa :D

Lähettäjä: Bambi 
Päivämäärä:   2.11.09 12:23:19

Hui, toivottavasti musta ei tuu suurperheen äitinä tollasta hirviötä ku Jessistä :O

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   2.11.09 13:56:48

Bambi, milleen se on susta hirviö? *utel*
----------------

Ajatus Hannan tapaamisesta sai minut hykertelemään ja hymyilemään itsekseni aina, kun se tuli mieleeni. Onneksi olin töissä yleensä yksin silloin, kun minulla oli aikaa pysähtyä ajattelemaan, mutta perjantain lounaalla jäin kiinni.
- Mitä sä virnistelet täällä yksinäsi?
Se oli Veijo. Hän oli tullut pari kesää sitten lomasijaisekseni, ja meillä oli natsannut heti, vaikkemme silloin olleet tavanneet kuin parina päivänä, kun hän oli tutustumassa hommiini. Useimmat sijaiseni tulivat vain puolipäiväisiksi välttääkseen hiljaiset iltapäivystykset, joista tosin yleensä selvisi puhelimella, ainakin minä selvisin, ja tekivät sitten toisen puolikkaan päivää naapurirakennuksen terveyskeskuksessa, missä sai oikeasti kokemusta ja halutessaan täysihintaisia ylityötunteja. Hän oli jäänyt naapuriin kokonaan sen jälkeen, kun olin palannut lomalta, ja aika ajoin me törmäilimme ja kävimme yhdessä lounaalla. Minäkin olisin hyvin voinut tehdä puolta päivää terveyskeskuksessa, mutta olin ollut siellä ennen vanhainkotiin siirtymistäni ja minulla oli sieltä sellaiset muistot, etten olisi mennyt sinne edes kipeää koiraa näyttämään. Ja sitten kaksoset olivat vielä ihan vähän aikaa sitten olleet vielä pieniä ja minä priorisoin perheen pitkien, rahakkaiden työpäivien edelle.

Veijo ja minä olimme kuitenkin ystäviä, siitä ei ollut epäilystäkään. Ei sen enempää. Hän oli minua joitakin vuosia nuorempi, hänellä oli tummat hiukset ja tiesin, että terveyskeskuksessa oli jonotuslista niistä, jotka halusivat hänet omalääkärikseen. Tuossa nimenomaisessa terveyskeskuksessa koko omalääkärijärjestelmä tosin toimi vain paperilla – siellä oli ihan liikaa poissaoloja ja sijaisia.
- Minä mitään virnistele, virnistin. – Odottelen huomista.
- Villi viikonloppu tiedossa? Veijo istui alas tarjottimineen. Lounaspaikat lähellä olivat niin vähissä, että ilman autoa piti tyytyä joko huoltoaseman kuppilaan, kahvilaan, hampurilaispaikkaan tai omiin eväisiin. Tänään olimme molemmat osuneet kahvilaan, josta sai kyllä keittoja ja salaattejakin.
- Kiva vieras, oikaisin ja sitten juttelimme niin, että tuskin muistimme välillä syödä. Sovimme tapaavamme samoissa merkeissä heti, kun Veijo palaisi lomalta, jolle oli juuri lähdössä.

Se tapaaminen paransi työviikon lopun niin, että kun palasin vanhainkotiin ja totesin kaiken rauhalliseksi, päätin lähteä. En siivoamaan, senhän olin jättänyt Veskun huoleksi, mutta käydäkseni matkalla kaupassa hoitelemassa viikonlopun ostokset. Olin ihan sitä varten lähtenyt tänään autolla, sillä ei ollut luultavaa, että sinne tänä lauantaina ehtisi. Vaikken siivoaisikaan, loihtisin jotain ääreisherkullista syötävää. Jotain, joka saisi Hannan tyytymättömän näköiseksi, ehkä valittelemaan, ettei itse koskaan ehtinyt laittaa ruokaa, tai vielä mieluummin muistelemaan viimeisintä ravintola-ateriaansa miehensä kanssa. Jotain, mikä lihottaisi häntä välittömästi.

Hanna oli loistotyyppi. En ollut koskaan tavannut ketään toista hänen kaltaistaan. Hän oli enemmän läsnä jopa poissa ollessaan kuin kukaan muu tuntemani. Hän ja Vesku olivat olleet yhdessä joskus esihistoriallisina aikoina ennen kuin me olimme tavanneet, ja koska molemmille kouluratsastus nyt oli henki ja elämä, pulpahteli Hangossa päämajaansa pitävä Hanna elämäämme vähän väliä. Ensimmäiset vuodet olin sätkinyt mustasukkaisuudesta kuin elävältä halstrattava makrilli, mistä Hanna oli saanut suunnattomasti iloa ja hupia. Hiljalleen hän vain kuitenkin oli kietonut minutkin pikkurillinsä ympärille, vaikka hän olikin täydellisen itsekeskeinen, muiden tunteista piittaamaton, ainoastaan omaa napaansa tuijottava sosiopaatti. Hän rakasti kiusata minua sillä seikalla, että oli muka opettanut Veskulle kaiken, mitä tämä osasi sängyssä, ja antoi ymmärtää, ettei hänen olisi mahdotonta koukistaa sormeaan niin, että mieheni lentäisi sinne takaisin.

Jotenkin kaikesta tuosta huolimatta minun oli pakko pikkuhiljaa alkaa pitää hänestä. Täydellisen itsekeskeisenäkin hän oli rehellisempi kuin kukaan muu tuntemani ihminen. Hän oli kuitenkin alkanut vanhemmiten säröillä. Hän oli ihastunut vauva-Jerryyn niin, että oli syntynyt tämä parhaillaankin päänvaivaa tuottava kummiussuhde, mutta varsinaisesti kaikki palaset olivat järjestyneet uudestaan silloin, kun Vesku oli sairastunut. Hanna se oli pitänyt minut pystyssä silloin. Perheeni ja omien ystävieni arka, hellä myötätunto oli vain saanut minut itkemään, Hanna oli potkinut minua perseelle, kunnes olin kiukuissani ryhdistäytynyt raapimaan häneltä silmät päästä.

Hän oli sietämätön tyyppi ja rakastin häntä enkä ikinä sanonut hänelle kaunista sanaa, jos vain saatoin sen välttää. Veskua vaivasi se, että olin Hannalle niin epäkohtelias, etenkin, kun hän oli osakkaana tilassamme, oli ollut alusta asti. Alkuperäinen yhden prosentin osuus oli vuosien varrella noussut seitsemään prosenttiin, sillä aika ajoin me olimme joutuneet tilanteeseen, että jostain oli pakko saada rahaa, eikä pankki kaikin ajoin ollut myötämielinen. Hanna oli, vaikka yritinkin aina kynsin hampain vastustaa hänen sijoituksiaan väittäen, että hän yritti soluttautua vaatimattomaan pikku siittolaamme ja eräänä aamuna huomaisimme, että hänellä oli viisikymmentäyksi prosenttia ja hän häätäisi meidät Mustaojalta.
- Hanna ei tekisi semmoista, sanoi Vesku, mutta hänen äänensä oli aina hyvin epävarma.

Lähettäjä: Bambi 
Päivämäärä:   2.11.09 16:10:29

No tollanen, joka joka asiasta kiukuttelee ja kettuilee!

Lähettäjä: a_des 
Päivämäärä:   2.11.09 16:24:43

No Vesku on niin ärsyttävän täydellinen et mäki vaan kettuilisin ja kiukuttelisin et sais provottua sen ees vähän joskus menettään malttiaan ,)

Lähettäjä: Ruunikko 
Päivämäärä:   2.11.09 19:01:34

Hyvä hyvä, tuli nopsaan jatkoa. : )