Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   15.11.09 22:32:12

Tämä on jatkoa tälle.
Danni kertoo.
----------------
1. Ratsutilan lapset

Meillä oli aina ruvettu suhertamaan joulujuttuja jo marraskuussa. Pienenä sitä oli meinannut tulla ihan hulluksi, kun ensin piti odottaa joulukuun alkua, että sai pikkujoululahjan ja pikkujoulukuusen ja joulukalenterin, ja sitten, kun oltiin siinä pisteessä, varsinainen odottaminen vasta alkoikin. Luukkuja oli niin mahdottomasti ja yksi päivässä oli liian hidas tahti. Siltikään en ollut avannut kaikkia luukkuja kerrallaan kuin kerran. Se ei ollut auttanut ajan kulumiseen ja sen jälkeen joulun odotus oli ollut vielä vaikeampaa. Alissa sai joka aamu avata luukun omasta kalenteristaan, ja vaikka minä olin painanut omat luukkuni tiukasti kiinni tajuttuani, etteivät ne olleet toimineet aikakoneena, ei niiden avaaminen toiseen kertaan enää ollut mitään. Ne eivät olleet enää tuoreita, ne olivat uusintoja. Seuraavana vuonna ymmärsin paremmin, enkä aukonut määrääni enempää ja myöhemmin mietin, olisinko saanut uuden kalenterin, jos se olisi ollut suklaakalenteri ja olisin kaikki kaksikymmentäkolme seuraavaa aamua joutunut katsomaan, miten Alissa sai namin. Meille ei kuitenkaan koskaan ostettu suklaakalentereita. Äidillä oli aina ollut vain kuvakalentereita, joten mekään emme tarvinneet sellaisia. Sitä paitsi hän sanoi, että kalentereiden suklaa oli pahaa, mutta mistä hän sen sitten tiesi?

Tänä vuonna joulun tekeminen näytti vähän nihkeältä. Aamuisin, kun Alissa ja minä kiirehdimme alas ehtiäksemme juoda edes lasin mehua ennen koulutaksin tuloa, ei vastassa ollut jouluverhoja, kynttelikköjä eikä ikkunakoristeita, joilla oli ollut tapana öisin ilmestyä kuin tyhjästä. Tietysti ne olivat aika turhaa hömpötystä, mutta olisi ne nyt Jerryn ja kaksosten iloksi voinut ottaa esiin.

- Mikä on? kysyin äidiltä yhtenä aamuna, kun hän aamutakissaan pureskeli hajamielisenä paahtoleipää ja tuijotteli ikkunasta ulos lähetettyään kaksoset ja Jerryn jo kouluun. Alissakin oli jo mennyt, mutta minulla ei ollut valinnaista musiikkia kuten hänellä ja sain nukkua myöhempään.
- Mikäs tässä? hän havahtui.
- Joulu tulee, huomautin ja istuin häntä vastapäätä.
- No ei luojan kiitos vielä vähään aikaan.
- Etkö sä ole muka yleensä tähän aikaan jo ruvennut kaivamaan koristeita esiin ja leipomaan piparkakkuja?

Äiti katsoi minua hetken sen näköisenä kuin ei olisi tajunnut, mistä puhuin ja vilkaisi seinällä roikkuvaa kalenteria.
- Jaa, olenpa tainnut, tosiaan. Mä en ole nyt ehtinyt ollenkaan ajatella semmosia.
- Oletko sä mahtanut muistaa Alissan synttärit? Entäs kaksosten joulukalenterit? kysyin silkinsiloisesti. – Sarrille ja Sunnalle tulee ainakin paha mieli, jos ei kohta ala näkyä joulukoristeita.
- Tottakai mä olen muistanut Alissan synttärit, hän sanoi vilkastuen. – Kai te pidätte taas yhteiset juhlat? Mutta joulujuttuja mä en tosiaankaan ole vielä ajatellu. Pitäiskö jo?
- No ehkä nyt on vielä vähän aikaista, myönsin. – Mä vaan ajattelin varmistaa, että sä muistat.
- Kuule, sä olet ihan oikeessa. Huvittaisko sua laittaa illalla jotain? Ihan jotain pientä, muutama pikku juttu? Mä näytän, missä kaikki koristeet on.

Hän nousi pystyyn niin ripeästi, että tuoli huojahti ja innostus tarttui minuunkin. Seurasin perässä, kun hän harppoi kellariin ja siellä varastolle.
- Ne on täällä, hän sanoi ja nosti ylähyllyltä pahvilaatikon, jossa luki ”joulukoristeita”. Kumarruimme penkomaan sitä ja minun teki mieli kerätä heti sylini täyteen ja viedä kaikki ylös.
- Mä olen aina valinnut vaan muutaman joka ilta. Musta oli ihana katsoa, kuka teistä huomasi ensimmäisenä, mitä uutta mä olin edellisiltana laittanut, äiti naurahti. Minäkin muistin sen. Se oli ollut vähän niin kuin aarteenetsintää.
- Laitetaan jotain nyt heti! sanoin.
- No mikä ettei, laitetaan! Ja sitten sä voit laittaa illalla jotain, kun tytöt on menny nukkumaan.
- Niin voinkin, sanoin, ja suupieleni levisivät, kun ajattelin, että minä olisinkin nyt joulun hengetär.

Valitsimme muutaman tontun eteisen lipaston päälle ja yhden roikkumaan keittiön lampusta ja minä suunnittelin jo, mitä illalla kellarista toisin, mutta äidin ajan ja paikan taju palasi ja pilasi kaiken.
- Eikö sun kyytisi tule just? Syö äkkiä jotain aamupalaa!
Ähkäisin, mutta tiesin, että se oli siinä. Joulun hengettären nolo romahdus koulun hengettäreksi.

Lähettäjä: álávíívádésíré 
Päivämäärä:   15.11.09 22:39:00

Hatsiuh ja kiitokseja .)

Lähettäjä: flanelli (eo) 
Päivämäärä:   15.11.09 23:27:10

hei jee, lisää Sennnua :). Ai että, Danni on joulunhengetär... vautsi... lisäää!!! heti :D

Lähettäjä: Jekku 
Päivämäärä:   16.11.09 04:59:13

Kuulostaa tosi ouvolta, et Jessistä puhuttaan äitinä :)
Vaikka sitähä se on. Mutta ku on tottunu et se on vaa Jessi :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   16.11.09 11:41:55

Ei Danni semmosta sentään päin naamaa kehtaa sanoa :D
------------

Alissa ja Elsi olivat luokan edessä kyselemässä toisiltaan englannin sanoja, mutta ketään muuta kiinnostavaa ei näkynyt.
- Me esiinnytään joulujuhlassa, Alissa ilmoitti, ikään kuin se olisi ollut mikään ihme. Kai joululaulujen laulajat nyt valittiin niistä, jotka osasivat laulaa. Alissa ei kylläkään osannut, ikävä kyllä, joten toivoin, että hän saisi soittaa ksylofonia tai jotain muuta sellaista, ettei nolaisi itseään.
- Kiva, sanoin ja samassa minua tönäistiin niin, että olin vähällä romahtaa naulakolla istuvien tyttöjen päälle.
- Mitä poniprinsessa? kysyi naurava ääni, joka sai lämpimän olon vatsaani. Reppuni oli valahtanut olkapäältä melkein Elsin kasvoille, joten minun tarvitsi vain pyörähtää ja se mäjähti kuin moukari Ossin keskivartaloon. Virnistin, kun hän ähkäisi, ellei kivusta niin yllätyksestä.

- Älä ala paremmillesi! tuhahdin. Ossi ja muutamat muut olivat kiusanneet minua ratsastuksesta vuosikausia – vain minua, kumma kyllä, eivät Alissaa – eikä sille näyttänyt loppua tulevan. Aikoinaan olin suuttunut monesti oikeasti, paukuttanut heitä kirjoilla päähän ja pistellyt kynillä, kunnes opettajat olivat puhutelleet minut. Nyt se oli kuitenkin enää vain leikkiä. Riparilla Ossi oli tunnustanut, että hän oikeastaan nälvi vain, koska ihaili minua ja pelkäsi itse hevosia. Meidän oli kaikkien pitänyt paljastaa jotain itsestämme ja hän olisi voinut sanoa mitä tahansa muutakin, vaikka että hänellä oli kalsarit nurinpäin jalassa, mutta ei. Hän sanoi kunnioittavansa sitä, että uskalsin ratsastaa. – Mä käsken mun ponin purra sua, lisäsin, mutta sitten opettaja tuli ja meidän piti mennä luokkaan.

Muuta mielenkiintoista sinä päivänä ei tapahtunutkaan. Lisää koepäiviä vain ilmestyi kalenteriin ja alkoi sataa räntää. Olisi tehnyt mieli jäädä sisään venyttelemään ja katsomaan telkkaria, mutta sehän ei käynyt. Sarri ja Sunna olivat jo kentällä, posottivat satulattomilla poneilla edes takaisin vailla ilmeisesti minkäänlaista suunnitelmaa. Rassella ei tainnut olla edes suitsia, vain kaksi riimunnarua, joita Sarri puristi lapasissaan. Lapset! Hymähdin alentuvasti, mutta en voinut mitään sille, että se näytti houkuttelevalta. Näin kurjassa säässä olikin ehkä viisasta tehdä jotain hauskaa eikä yrittää ratsastaa tavoitteelliseksi. Sitä menisi huomattavan nopeasti herne nenään, jos ei sujuisikaan.
- Oletteko te menossa ratsastamaan? kysyi Jerry Mustin boksista, kun talutin Daisyn sisään ja pyyhin sen selän päältä märkää, valkoista kerrosta.
- Mitäs luulisit? tuhahdin.
- Kentälle siis?
- Joo.

Jerry huokaisi kuuluvasti ja tunsin omantunnon pistoksen, joka tosin meni heti ohi. Hän oli kesästä asti saanut ratsastaa Mustilla ja jossain vaiheessa hiljaisesti ajautunut siihen, että sai ratsastaa sitä omin päinkin, kun alkuun isä oli vahtinut heidän joka askeltaan. Oli kuitenkin yksi sääntö, jota ei ollut rikkominen. Jerry ei saanut tulla kentälle pyörimään orin kanssa, jos siellä oli tammoja. Siksi hän usein ryntäsi tallille suoraan koulusta, mutta tänään hän ei ollut ehtinyt, kun olimme tulleet samalla kyydillä. Hän kuitenkin haki satulan ja suitset huolimatta sanoistani.
- Mitä sä meinaat? kysyin.
- No menen ratsastamaan. Kai sulla nyt vähän aikaa menee harjaamisessa.
- Ei tässä mene kuin sekunti, mä meen ilman satulaa, sanoin ja vein märän loimen satulahuoneeseen kuivumaan.
- Mä lähden sitten maastoon, kun sä tulet.

Alissa oli kadonnut tammatalliin Macadamian kanssa, mutta ei tullutkaan sieltä yksin ulos. Klaudiakin oli tullut tallille. Hän oli Hallen vuokraaja ja kiskoi perässään luimistelevaa ruunikkotammaa. Minusta hän oli vähän ärsyttävä, hänellä oli suuret silmälasit ja hän näytti aina hirveän huolestuneelta, mutta Alissan kanssa he tulivat oikein hyvin toimeen, vaikka ikäeroa olikin nelisen vuotta.
- Me ajateltiin mennä maastoon, Alissa sanoi.
- Höh, sanoin pettyneenä. Minä en kyllä viitsisi palata hakemaan satulaa, enkä toisaalta kyllä ilman sitä ja liukkaat toppahousut jalassa lähtisi Daisyn kanssa metsään. En pelännyt putoamista sinänsä, mutta en pääsisi sitten takaisin eikä poluilla olisi tilaa pysähtyä ja pyytää punttausapua. – Menkää sitten, menkää kaikki. Mä en tule.

Jerry kärjessä he ratsastivat metsään ja minä kiipesin muovijakkaralta Daisyn selkään. Se tepasteli, vaikka ärisin sille, potkaisi jakkaraa ja loikkasi kolahduksen kuullessaan metrin niin, että olin jo keikahtaa saman tien alas.
- Räkäpää! kiljaisin ja tarrasin harjasta. Daisy ei ollut sinänsä mikään hörhöilijä, mutta kyllä se joskus äityi loikkimaan.
Sarri ja Sunna viipyivät vielä hetken seuranani, mutta he alkoivat olla jo aika läpimärkiä.
- Mä tärisen, sanoi Sunna.
- Mä en tunne mun sormia, sanoi Sarri.
- No menkää hitossa pois, ennen kuin saatte kuolemantaudin!
Oli ehkä maailman ankeinta kiertää kenttää yksin, kun alkoi hämärtää ja joka askel litsahti ja kylmät tipat valuivat kauluksesta sisään ja imeytyivät läpi takin olkapäistä. Päätin hyvin pian, ehkä parinkymmenen minuutin kuluttua, ettei Daisykaan siitä pitänyt ja lopetin. Jätin tamman talliin ponien seuraksi kuivattelemaan itseään ja lampsin sisään.

Lähettäjä: álávíívádésíré 
Päivämäärä:   16.11.09 12:17:20

jee, päiväpala. jotain tekemistä aivastelun lomassa.

Lähettäjä: Ruunikko 
Päivämäärä:   16.11.09 19:33:50

Jesh! <3

Lähettäjä: Jekku 
Päivämäärä:   16.11.09 19:47:03

iltapalaa :D

Lähettäjä: flanelli (eo) 
Päivämäärä:   16.11.09 19:53:58

saiskos vaikka lisää iltalukemista?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   16.11.09 20:43:36


Jostain syystä kaksoset olivat päättäneet ruveta laittamaan ruokaa. Pakko sanoa, että onneksi en ollut jaksanut ratsastaa kauemmin. Heidän perunankuorimisensa näytti hengenvaaralliselta.
- Äiti oli jättänyt lapun, että keittäkää perunoita ja laittakaa pata uuniin, he puolustautuivat.
- On tää kyllä yhtä hélvettiä, ettei ikinä enää pääse valmiiseen ruokapöytään, murisin ja pelastin heidän rannevaltimonsa. Seuraavaksi terä oli omassa peukalossani. Se kirveli ihan järjettömästi ja perunan pintaa valuva veri näytti siltä, että minun teki mieli oksentaa. Teki mieli jättää koko homma sikseen ja heittää pottu ikkunan läpi pihalle, mutta ehdin muistaa Sarrin ja Sunnan, ennen kuin tein mitään. He pelästyisivät.
- Paljonko me pannaan uuniin lämmintä? Sarri kysyi Sunnan kurottaessa pataa jääkaapista.
- En mä tiedä, ihan sama, tiuskaisin peukalo suussa.
- Saitko sä haavan? kysyi Sarri tarkkanäköisesti.
- Ihan pienen vaan, väitin, vaikkei se ollut pieni. Se repsotti kuin puoliksi saranoiltaan oleva kaapinovi, mutta onneksi isä tuli silloin kotiin.
- Dannilla on haava! kiljui Sunna ja hän harppoi takki vielä päällä keittiöön.
- No toi ei onneksi oo kuolemaksi, hän sanoi helpottuneena.
- Jos mä kuolen verenhukkaan, sanoin synkästi, mutta hän taittoi minulle palan talouspaperia pieneksi tyynyksi.
- Paina sitä tällä vähän aikaa niin eiköhän se tyrehdy. Mä hoidan noi perunat.

Perunoita kuorivat isähenkilö oli jotenkin surullinen näky. Olin nähnyt hänen tekevän sitä ainakin sata kertaa, mutta tänään hänkin näytti kömpelöltä ja siltä, ettei kuulunut keittiöön. Äidin siinä olisi pitänyt olla. Isää ei kuitenkaan tuntunut häiritsevän, ettei hän ollut ehtinyt edes vaatteitaan vaihtaa, vaan hän jutusteli kaksosten kanssa näiden koulupäivästä ja kuunteli selostusta siitä, miten kumpikaan ei ollut pudonnut, vaikka olivat ratsastaneet ilman satuloita. Vaikka ihmekö tuo, molemmat olivat oppineet sellaisiksi apinoiksi, ettei paremmasta väliä.

- Miksi äiti halusi vaihtaa töitä? töksäytin, kun isä sai kattilan levylle ja alkoi kuivata käsiään.
- Kai kaikki haluaa välillä vaihtelua, isä tuumasi.
- Mutta miksi se haluaa sellasta vaihtelua, ettei se ole ikinä kotona?
- Onhan. Vastahan sillä oli eilen vapaa.
- No mutta se on silloin tällöin, miten sattuu. Siinä ei oo mitään järjestystä. Mä haluaisin järjestystä, marisin.
- Asioilla on tapana pyrkiä kohti epäjärjestystä. Sitä sanotaan entropiaksi, isä sanoi sen näköisenä, että hän piilotteli hymyä. Okei, olin mokannut ja pedannut hänelle tilaisuuden tarjota minulle järjestyksen tekemistä huoneeseeni. Hän ei kuitenkaan ollut tarttunut siihen. Minä sen sijaan painoin entropia-sanan visusti mieleeni. Käyttäisin sitä seuraavalla kerralla, kun joku motkottaisi siivoamisesta.
- Huutakaa, kun pääsee syömään, sanoin ja karkasin yläkertaan. Vaara ei ollut vielä sataprosenttisesti vältetty vaan sen kannatti antaa unohtua.

- Missä Jerry ja Alissa on? isä kysyi, kun minut lopulta kutsuttiin alas.
- Ne lähti maastoon Klaudian kanssa, sanoin ja tajusin, että siitä oli kauheasti aikaa. Ulkona oli jo pimeää ja heidän lähdöstään oli pakko olla jo yli kaksi tuntia. Isä rypisti otsaansa.
- Kai niillä on heijastimet ja lamput? hän kysyi. Minä rypistin otsaani ja yritin miettiä.
- Ei kai ne nyt niin hölmöjä ole, että lähtis ilman, sanoin, kun totesin, etten voinut muistaa varmasti. Isä ei sanonut mitään ja kaksoset lörpöttelivät omiaan, mutta minun ruokahaluni oli äkkiä mennyttä. Tökin perunanpalasia lautasellani, mutta sitten pistelin ne nopeasti ja päättäväisesti suuhuni ja nielin pois. Isä olisi huolestunut, jos olisin jättänyt ne syömättä, enkä halunnut huolestuttaa häntä vaan päästä äkkiä soittamaan Alissalle. Ilman puhelimia he eivät ainakaan olleet lähteneet, siitä olin ihan varma. Kukaan meistä ei tekisi sellaista unissaankaan.

Palasin ullakolle ja menin toiseen päätyyn. Siellä, Alissan ja minun olohuoneessa oli ikkuna, josta näki tallipihalle ja toivoin näkeväni metsästä otsalamppujen välkehdintää. Kaikki oli kuitenkin täysin mustaa pihavalojen kaarien ulkopuolella ja puhelin tuuttasi korvaani kiusallisen hitaasti. Mitä jos heille oli sattunut jotain? Mutta mitä kaikille kolmelle voisi tapahtua? Ja kolmelle hevoselle? Ehkä heidät oli ammuttu hirvilaumana, vaikka siihen olisi varmaan tarvittu konekivääri. Tai he olivat eksyneet suolle ja uponneet sinne jonossa. Tosin en tiennyt, että missään näillä seuduin olisi soita, mutta sitä pahempi sellainen kai olikin, jos sinne ratsasti pahaa aavistamatta. Tai auto oli voinut ajaa heidän päälleen, jos he olivat olleet tarpeeksi hulluja mennäkseen tielle, ja kaikki kolme makasivat nyt ojassa…

- Mitä? Alissa vastasi.
- Missä hemmetissä te ootte?
- Me ollaan just tulossa.
- Kuka idiootti haluaa tehdä kolmen tunnin maastolenkin tässä säässä ja pimeessä?
- Jerry, mutta ei täällä enää sada. Me ollaan ihan just siellä.
Niin hän sanoi ja pisti puhelimen pois. Näin isän harppovan pihalla ja sen sijaan, että hän olisi mennyt ottamaan Djangoa tai Kaomaa tarhasta, hän jäikin seisomaan keskelle pihaa, tuijottaen metsänrajaan yhtä kiinteästi kuin minäkin. Minun teki mieli avata ikkuna ja huutaa hänelle, että he olivat tulossa, mutta samassa olin näkevinäni metsässä jotain, aran välkähdyksen. Se oli hyvin vaimea, mutta se toistui pian ja huokaisin helpotuksesta. Siinä he tosiaan olivat. Olisin voinut sähistä helpotuksesta. Saisivat kyllä kuulla kunniansa, molemmat.

Meni ikuisuus, ennen kuin kuulin Alissan kiipeävän ylös. Siihen mennessä olin muuttanut taktiikkaa. Istuin sohvannurkassa läppäri sylissä, enkä ollut huomaavinani häntä ollenkaan. Sainkin istua hyvän aikaa, sillä hän vain vaihtoi vaatteet ja palasi sitten takaisin alakertaan, kai syömään. Sillä aikaa ehdin unohtaa, että minun piti hautoa kaunaa, sillä Leksa tuli meseen ja sydämeni humpsahti. Häntä näkyi harvoin ja hän viipyi yleensä vain vähän aikaa ja lähes aina hän väitti olevansa varattu, joten yleensä en uskaltanutkaan sanoa mitään. Nyt mieleeni tuli asianpoikanen, jonka takia uskaltauduin avaamaan keskustelun hänen kanssaan. Mutta eihän hän vastannut, vaikka tuijotin ruutua miten ja pidätin henkeä. Lopulta kirjoitin asianikin, ehkä hän vastaisi sitten. ”Tuuthan sä meidän synttäreille?”

Mitään ei edelleenkään tapahtunut vähään aikaan, mutta kun olin jo heittämässä toivoni, hän suvaitsi vastata: ”Mehua ja täytekakkua?” Vastasin vikkelästi, että kyseessä oli sentään viisitoista- eikä viisivuotispäivät ja että aioimme pitää bileet, ja että kun hän oli melkein kuin serkkumme, hänen kuului tulla. Ja hän vastaili ja juttelimme itse asiassa aika kauan, kunnes hän sanoi, että piti mennä. Minäkin pistin itseni offline-tilaan, vaikka olin huomannut, että olin saanut viestejä muiltakin Leksan kanssa kirjoitellessani. Ne eivät voineet olla puoliksikaan niin kiinnostavia, enkä aikonut keskittyä niihin nyt. Halusin sen sijaan maistella uudestaan ja uudestaan jokaisen hänen kirjoittamansa sanan ja lauseen. Niissä ei ollut mitään erityistä, mutta ne oli kirjoitettu minulle.

Melkein hermostuin, kun Alissa tuli ja käänsi kanavaa, vaikken ollut vilkaissutkaan televisiota ainakaan puoleen tuntiin.
- Mä kutsuin Leksan meidän synttäreille, ilmoitin ja Alissan vihertävä katse lennähti minuun.
- Tuleeko se?
- Ei se tienny vielä, mutta kai se tulee. Koska me pidetään ne?
- Itsenäisyyspäivänä, Alissa ehdotti. Silloin meillä tosiaan oli yleensä synttärijuhlat järjestetty.
- Mutta se ei oo hyvä, jos aikoo pitää kunnon bileet. Silloin pitäis aamulla mennä kouluun, eikä me saada mitenkään järjestettyä, että kaikki muut on yötä poissa.
- Meinaatko sä semmosia bileitä? Alissa kysyi ja hänen silmänsä levisivät vähän.
- Joko semmoset tai ei ollenkaan, sanoin päättäväisesti. – Ei mehua ja täytekakkua. Sanotaan vaikka, ettei me haluta mitään muuta synttärilahjaksi kuin saada pitää bileet.
- Mutta mä haluan!
- Sähän voit pyytää sen kaiken joululahjaksi, sanoin käytännöllisesti. – Mennään hei kattomaan Jessin työvuorolistaa.

Lähettäjä: flanelli (eo) 
Päivämäärä:   16.11.09 21:06:06

lisää lisää :) Tää oli taas taattua Sennnua, kiva pätkä, ja voi vitsit, mä jo meinasin unohtaa, et täs on samat tyypit ko Aikuises naises :D

Lähettäjä: Jekku 
Päivämäärä:   17.11.09 00:48:09

Tuo oli jo toine kerta, ku Danni sano jessii jessiks :D

Lähettäjä: Tripi 
Päivämäärä:   17.11.09 00:49:52

Hassua, mä ajattelin hiljaa mielessäni etten halua lukea teinin näkökulmasta, mutta kumma kyllä tämä maistuu minullekin paremmin kuin hyvin :) Kohta ollaankin jo siinä iässä, missä Jessi oli aloittaessaan :o Taattua laatua!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   17.11.09 11:50:48

2. 15+15

Synttärikutsuille löytyi täydellinen päivä: joulukuun viides, itsenäisyyspäivän aatto. Äidillä oli iltavuoro ja isä suostui kuin suostuikin lopulta lähtemään käymään Hangossa Jerryn ja kaksosten kanssa. Hän oli paljon epäileväisempi sen suhteen, että oliko viisasta antaa meidän emännöidä juhliamme ihan kahdestaan kuin äiti. Minä otan suuren kunnian siitä, että hän lopulta taipui. Esitin loukkaantunutta ja marttyyria ja huokaisin, että koko luokka varmasti pettyisi pahan kerran.
- Koko teidän luokanko te olette kutsuneet? isä kysyi.
- No nii-in, ne kaikki suunnittelee jo, mitä ne laittaa päälle. Mutta en mä kyllä ala, jos Sarri ja Sunna ja sinä pörräätte täällä, ja Jerry nauraa, jos me tanssitaan hitaita. Olkoon sitten koko juhlat, ja toivottavasti se painaa sun sydämellä ikuisesti!
- Mutta iltatalli.
- Voidaan me kai siksi hetkeksi karata vierailta, että käydään hoitamassa se. Eihän siinä mene kuin kymmenen minuuttia, jos me voidaan ottaa hevoset sisään jo ennen kuin vieraat tulee. Ja Leksa voi auttaa.
- Tuleeko Leksakin teidän synttäreille? äiti kysyi nopeasti.
- Tätä menoa ei näköjään tule, kun näyttää koko synttärit vähän heikoilta.

Jostain syystä, jota en ymmärrä, se taisi olla ratkaiseva oljenkorsi. Minulla ei kyllä edelleenkään ollut Leksalta mitään lupausta siitä, että hän tulisi, mutta enhän voinut sellaista tivatakaan, ennen kuin tiesin, että koko bileet toteutuisivat.
- Eiköhän me anneta niiden hoitaa omat juhlansa, äiti sanoi isälle. – Mähän tulen joka tapauksessa yhdentoista maissa.
- Mä olen muuten miettiny, että miten sä jaksat ajaa tänne aina iltavuoron jälkeen ja sitten nousta kuudelta ja lähteä ajamaan uudestaan töihin. Eikö sun kannattaisi nukkua siellä? esitti Alissa ovelasti.
- Missä mä siellä nukkuisin? Jonkun potilaan vieressä?
- No Tehiksessäkin on lääkäreille pimeä huone, missä ne nukkuu kun ei oo potilaita. Tai mene jollekin sun työkaverille.
- Juuei, mä olen kyllä tulossa nukkumaan ihan omaan sänkyyni, niin että yhdeltätoista on juhlien parempi olla aika lailla ohitse.

Siihen oli pakko tyytyä, mutta oli sekin aika hyvä. Mehän voisimme sitten vetäytyä yläkertaan, meidän olohuoneeseemme ja jatkaa siellä hiljaisemmin. Leksan pitäisi tietysti jäädä yöksi, sillä ei hän millään ilveellä pääsisi meiltä pois keskellä yötä. Se oli mukava ajatus.

Uskaltauduin soittamaan Leksalle, kun päivämäärä kerran oli selvillä. Sitä en ollut tehnyt koko syksynä, vaikken nuorempana ollut ujostellut häntä ollenkaan. Kesän jälkeen asiat olivat kuitenkin ihan toisin, sen jälkeen, kun olin rakastunut häneen. Joskus alle kymmenvuotiaina, kun olimme saaneet ekat kännykkämme, olimme soitelleet niin paljon, että äiti ja Jinna olivat ottaneet ne pois vähäksi aikaa. Minä olin soittanut Leksalle, Leksa oli soittanut Alissalle. Mikä hulluinta, Alissa oli soittanut minulle, vaikka olimme samassa huoneessa. Sitten Alissa oli soittanut Leksalle, Leksa minulle ja minä Alissalle ja niin edelleen. Eihän sitä silloin ollut ymmärtänyt paremmin. Nyt en kuitenkaan ollut soittanut kertaakaan sen jälkeen, kun hän oli lähtenyt takaisin kotiin. Pari hauskaa tekstaria olin hänelle lähettänyt, mutta ajatuskin puhumisesta oli tuntunut kuristavan kurkkuni mehupillin kokoiseksi.

En minä tietystikään ollut räytynyt Leksaa muistellen koko syksyä. Totta puhuen olin melkein unohtanut hänet, paitsi silloin, kun hänen nimimerkkinsä hyppäsi silmille tietokoneelta hänen tullessaan meseen ja kunnes olin tullut ajatelleeksi, että hänkin voisi tulla synttäreillemme. Tietysti hän oli komein tietämäni poika, mutta mitä iloa siitä nyt tarkalleen ottaen oli, jos hän oli neljän- tai viidenkymmenen kilometrin päässä?

Nyt oli kuitenkin asiaa, ja nieleskelin tyhjää, kun etsin hänen numeronsa. Onneksi kukaan ei nähnyt, sillä olin mennyt varmuuden vuoksi talliin soittamaan. En halunnut Alissankaan kuulevan. Hän vastasi ikuisuudelta tuntuneen ajan kuluttua.
- Hei, sanoin, ja kuulostin piru vie hengästyneeltä, kuin olisin juuri juossut. – Viides päivä.
- Joo, mä tiedän.
- Tiedät?
- Joo, Alissa soitti mulle just.
- Häh? Tiesin, että se kuulosti idioottimaiselta, mutta mitä Alissan päässä oikein liikkui? Minähän koko Leksan olin keksinyt pyytää! Mutta se ei nyt ollut tärkeintä, ehtisin höyhentää Alissan myöhemmin. – Tuuthan sä?
Leksa huokaisi raskaasti.
- Kuule, oikeesti, mitä mä tekisin ysiluokkalaisten luokkabileissä?
- Ei ne oo luokkabileet, ne on meidän synttärit! vingahdin. – Sun ei tarvii tuoda lahjoja eikä mitään, tulisit vaan itse!
- Millä sä ajattelit mun pääsevän sinne?

Ajattelin hurjasti. Olin miettinyt vain sitä, että juhlien jälkeen hän ei ainakaan voisi lähteä mihinkään, ei äiti suostuisi ajamaan häntä asemalle päästyään viimein kotiin, eikä varmaan muutenkaan päästäisi häntä matkustamaan siihen aikaan. Mutta olihan sama ongelma tosiaan toiseenkin suuntaan. Asemalta ei jaksanut kävellä meille, ei ainakaan joulukuun loskassa, ja kesälläkin se oli liikaa, ellei nyt ehdoin tahdoin halunnut kuntoilla hulluna.
- Taksi? ehdotin. – Jos sun isä tois sut? Tai Vesku voi ottaa sut kyytiin, kun se lähtee töistä ja tulee hakemaan Jerryn ja kaksoset.
- Eikö ne ole kotona? Leksa kysyi, ja virkistyikö hänen äänensä hiukan?
- Ei, ne menee Hankoon.
- Ai. No kuule, voisinhan mä kai tulla. Ei mulla täälläkään sen parempia bileitä ole tiedossa.

Minun teki mieli kiljua, mutten halunnut kuulostaa pissikseltä.
- Hyvä poika, sanoin sen sijaan.
- Siis mitä sä sanoit?
- Kiltti poika, reipas poika! Voitko sä hankkia jotain terästettä meidän booliin?
- Ai sen takia sulla oli niin hirveä hinku saada mut sinne? Leksa sanoi, ja hänen äänensä muuttui kylmäksi ja epäluuloiseksi.
- Hölmö, en tietystikään, sanoin nopeasti.
- Vaan?
- Koska mä haluan!
- Okei. Kai.

Jokin esti minua aloittamasta kokonaisvaltaista vakuuttelua. Leksa olisi ihmetellyt sitä, ja minä olisin vaikuttanut typerältä kanalta. Saatoin olla ihastunut häneen, mutta oli minullakin arvokkuuteni. En rupeaisi mihinkään, ellei hän tekisi minkäänlaista aloitetta.
- Pyydänkö mä Veskua nappaamaan sut kyytiin silloin? Tai vaikka jo edellisenä iltana? Ai, mutta kai sullakin koulua on.
- Alissa kysyi jo.
- Ai, sanoin ja tunsin itseni vähän narutetuksi. Leksa nauraa kihersi hiljaa, mutta sanoi sitten, että hänen piti mennä.

Lähettäjä: Jekku 
Päivämäärä:   17.11.09 17:05:50

Jee! Jatkoo on tullu :)

Lähettäjä: Ruunikko 
Päivämäärä:   17.11.09 18:28:39

Ihanaa, sulla tulee jatkoo ihan himputi nopeesti, ja se on hyvä ! <3 <3

Lähettäjä: Lady-Rahtari 
Päivämäärä:   17.11.09 20:06:06

Taattua Sennnu-laatua taas, kiitos!!

Saisiko linkkiä ihan vanhimpiin tarinoihin, Jessin vanhempiin jne. Lukisin ne mieluusti uudelleen.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   17.11.09 21:25:07

Täällä on Vanhempieni tarina ja linkit sitten eteenpäinkin kaikkiin uudempiin. Tosin jotkut on valittanu, ettei linkit näy ollenkaan ihan kaikilla selaimilla/käyttiksillä, joten semmosia saa toki raportoida.
-------------

Minunkin piti, mutta ensin piti roudata hevoset sisään, sillä varjolla olin sanonut tallille meneväni. Hemmetin uteliaat vanhemmat, jotka eivät voineet ymmärtää, että joskus ihminen vain saattoi haluta pistäytyä pihalla. Osa olikin jo tallissa, ne, joilla me olimme ratsastaneet iltapäivällä ja illalla, mutta kävin hakemassa Irkun ja Hallen ja Kaoman, jonka Noora oli ratsastanut päivällä, ja viimeiseksi pelastin Nikin varsojen luota, jotta se saisi nukkua yönsä rauhassa lämpimässä karsinassaan. Yöheiniä en malttanut vielä jakaa, oli vähän aikaistakin niille, ja sitä paitsi minun piti mennä kuristamaan Alissa.
- Kaikki on inessä, en antanu ruokia! kiljuin potkiessani tallikengät jaloistani kuistin ovella ja rynnistin suoraa päätä rappusiin. Alissa makasi sohvalla ruotsinkirja rintansa päällä ja tuijotti telkkarista Frendejä. Hyppäsin istumaan hänen mahansa päälle.
- Älä, hän sai puhahdettua, ennen kuin kaikki ilmat katosivat ja hän alkoi huitoa. Kasvot muuttuivat hiljalleen punaisiksi kuin punajuuri ja hän kääntyi kyljelleen niin, että sekä minä että ruotsinkirja valuimme lattialle.

- Mitä sä oikeen yrität? Tappaa mut? hän kysyi vihaisena saatuaan taas henkensä kulkemaan. Hänen poskensa punoittivat edelleen ja silmät salamoivat ja katseeni nauliutui siihen suoraan, kauniiseen nenään, joka minulta puuttui, vaikka muuten olimmekin hyvin paljon samannäköisiä. Minun teki mieli rusentaa se.
- Sä soitit Leksalle! murisin.
- Tietysti soitin, miksen olisi soittanut? Jessi halusi tietää, millä se ajatteli tulla tänne! Alissa parkaisi.
- Mäkin soitin, ja kuulostin tietysti ihan idiootilta, kun en tienny, että sä olit jo soittanu! huusin ja Alissa katsoi minua hetken.
- Sä olet ihastunut siihen, hän sanoi.
- Paskat olen!

Tässä kohden pitää kertoa, että Alissa oli paljon sievempi kuin minä. Pieninä olimme olleet kuin kaksi marjaa. Edes Sarri ja Sunna eivät muistuttaneet yhtä paljon toisiaan kuin me olimme muistuttaneet, vaikka olivatkin oikeita kaksosia. Koulukuvissa alkoi eroja jo kuitenkin huomata. Alissa oli pidempi ja hänen hiuksensa olivat vähän vaaleammat, ihanan kullanpunaiset, kun minun olivat lähempänä kuranruskeaa. Hänen kasvonsa eivät olleet yhtä pyöreät kuin minun naamani. Hän oli jotenkin… tyylikkäämpi. Olin tähän asti ottanut sen faktana, jonka kanssa piti elää ja jolla ei ollut suurtakaan merkitystä, mutta nyt minua korvensi kummasti.
- Mitä me tarjotaan? tuhahdin. Oli aika vaihtaa puheenaihetta. Olimme liian isoja ollaksemme pihkassa samaan poikaan, ja epäilin nyt, että Alissakin oli.

Alkuperäinen ajatus oli, ettei meidän tarvitsisi tarjota oikeastaan mitään muuta kuin boolia, mutta sehän ei tietenkään ollut sellainen ruokalista, jonka olisi voinut äidille esittää.
- Sipsit ja limu riittää, ei ainakaan mitään lapsellista kakkua! sanoi Alissa.
- Sipsejä ja limua kolmellekymmenelle lapselle? Ostoruokaa? sanoi äiti järkyttyneen näköisenä.
- No haloo, ei me olla konkurssissa, vaikka tarjottaiskin kerrankin ostoruokaa! sanoin vihaisesti. Ihmeellistä nipotusta!
- Jos te ette kerran halua täytekakkua niin mä voin tehdä vaikka pikkupizzoja tai nakkikääröjä tai jotain semmosta, äiti ehdotti, ja kun tarkemmin ajatteli, niin se ei oikeastaan ollutkaan yhtään hullumpi idea. Pojat ainakin olivat aina nälkäisiä, ja kai tytötkin odottivat saavansa jotain purtavaa. Ei kuitenkaan missään nimessä synttärikakkua. Nämä olisivat nyt isojen ihmisten juhlat. Ei serpentiiniä, ei ilmapalloja, ei kermakakkua.

Alkoholipuolessa oli vähän järjestelemistä. Meillä oli kyllä jonkin verran piilossa: äiti oli tuonut kesällä Espanjasta jotain paikallista viinaa, josta he olivat isän kanssa vain maistaneet. Sen jälkeen oli ollut helppo kaataa sieltä toiseen pulloon ja laittaa vettä tilalle. Ja sitten Siirin hääjuhlat. Jessus, että niihin oli tuotu viinaa! Kukaan ei takuulla voinut olla varma siitä, paljonko sitä oli ollut alunalkaen ja paljonko sitä oli käytetty. Olin laittanut talteen ensin yhden pullon kirkasta viinaa, ja sitten toisenkin. Se, että olimme sitten näpistäneet jäljelle jääneet jääkaapista Merin bileitä varten, oli ollut aika typerää, mutta jotenkin kaikki oli vaan ajautunut siihen. Leksa oli ollut lähdössä takaisin Helsinkiin ja ollut itse asiassa aika raivostuttava, kun Alissa ja minä olimme saaneet hänet jäämään vielä vähäksi aikaa Merin bileiden takia. Hän oli pilkannut meitä, kutsunut pikku maalaistytöiksi ja kysynyt, leikittäisiinkö Merillä aasinhännän kiinnitystä ja kuurupiiloa. Siihen ei ollut ollut mitään muuta vastausta kuin kerätä jääkaapista kaikki vajaat pullot kassiin ennen lähtöä, vaikka oli ollut itsestään selvää, että siitä jäisi kiinni. Ja sitten Leksa ei ollut edes maistanut niistä. Hän oli sanonut, ettei niistä tipoista tulisi kuin vihaiseksi. Me olimme tyttöjen kanssa maistelleet, mutta niitäkin oli vielä pikkuisen.

Varmuuden vuoksi olimme laittaneet vielä Elsin isoveljen asialle. Hän oli jo kahdenkymmenenyhden, eikä pistänyt pahakseen ansaita vitosen hakupalkkiota per pullo.
- Näitä on kamalasti, Alissa sanoi katsellessaan riviä, jonka pullot muodostivat sohvan eteen.
- Paljonkohan booliin pitää laittaa? pohdin minä.
- Katotaan netistä joku ohje, sanoi Alissa ja minä ilahduin.
- Kerrankin sulla välähti!
Sitten meille tuli kiire tunkea kaikki putelit sohvan alle, sillä joku kuului tömistävän portaita ylös. Jerry luultavasti, sillä kaksoset olisivat tulleet yhdessä kevyemmin askelin ja jutelleet keskenään, ja äiti ja isä olivat tallilla.

- Mitä sä täällä teet? kysyin epäkohteliaasti, kun Jerry heittäytyi toiselle sohvalle.
- Tulin kattomaan telkkaa. Likat haluaa kattoa jotain idioottimaista leffaa.
- Ja mistä lähtien sä luulet, että meidän olohuone on sunkin olohuone?
- Siitä lähtien kun mä olen iso poika.
Jerry käänteli kanavia, kunnes löysi Simpsonit, mutta tuo nyt oli minusta vähän nokkavaa pikkuveljeltä.
- Ehkä meillä on kahdenkeskisiä juttuja, Alissa ehdotti.
- Mä tiedän teidän juttunne kyllä. Ja mä jään teidän bileisiin kanssa.
- Et muuten jää! me sanoimme yhteen ääneen ja tunsin taas hurjan lämmintä yhteenkuuluvaisuutta Alissan kanssa. Nostimme molemmat oikean peukalomme ja painoimme ne yhteen, kuten kuului tehdä, jos sattui sanomaan saman asian samaan aikaan.
- Mä tiedän, että te aiotte juoda, ja jos te ette sano noille, että mäkin saan jäädä, niin mä vien kaikki teidän viinapullot. Ne on siellä sohvan alla, Jerry sanoi keskustelusävyyn ja Alissa ja minä katsoimme toisiamme tyrmistyneinä.
- Sä kiristät meitä? kysyin.
- Niin mä taidan tehdä.

Jerry sai minut kihisemään raivosta niin, etten saanut edes unta. Mikä nappulaa oikein riivasi? Yksitoistavuotiaiden kyllä kuului kulkea ihan nätisti vanhempien mukana eikä roikkua kiusaamassa isosiskojaan. Tilanne oli kuitenkin ohi. Alissa oli antanut periksi melkein heti, mutta minä suunnittelin vielä tuskallisia vastaiskuja.

Minua ei niinkään häirinnyt ajatus siitä, että Jerry jäisi. Hän oli fiksu ikäisekseen ja rakastin häntä hellästi silloin, kun hän ei ollut mahdoton tai saanut suhteettomia etuuksia. Hän ei varmasti juoruaisi mistään, mitä tapahtuisi äidille ja isälle. Hänellähän oli kaikki juoruttava jo nyt hyppysissään, jos hän kerran oli tutkinut viinavarastomme, ja jos hän kerran halusi osalliseksi, hän likaisi samalla omat pahnansa kertomalla. Ei, minua otti päähän joutua kiristyksen uhriksi, ja kun hän oli yrittänyt vielä jatkaa esittämällä, että Liskonkin pitäisi saada tulla, olin lyönyt häntä kirjalla.
- Sitten saa olla koko homma! Perutaan bileet!
Niin, että Jerry peruutti vähän ja lupasi tyytyä omaan seuraansa, ja Leksan, tietysti.

Lähettäjä: flanelli 
Päivämäärä:   17.11.09 22:16:43

lisää lisää :) Kivat pätkät taas. Jotenki jännä lukea jostain muusta, kun Jessin näkökulmasta :D

Lähettäjä: Lady-Rahtari 
Päivämäärä:   17.11.09 23:34:36

Kiitos, Sennnu!!!

Lähettäjä: Toi 
Päivämäärä:   18.11.09 10:46:31

Aamupalaa? Kipeälle jotakin luettavaa :]

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   18.11.09 11:05:32

Sairaille ja terveille
----------------

3. Juhlat

Meillä oli onneksi viidentenä päivänä lyhyt päivä koulussa. Kahdeltatoista alkoi itsenäisyyspäivän juhla ja sen jälkeen alkoi vapaus. Ehdimme melkein kotiin, ennen kuin äiti lähti töihin – hän ajoi koulutaksia vastaan ja vilkutti meille. Hän oli selvästi kuluttanut koko aamun leipoen, sillä koko talo tuoksui ihanalle.
- Nam nam! sanoi Sarri silmät loistaen ja tuijotti herkkuja. Hän oli molemmin käsin kaappaamassa nakkikääröjä, mutta läppäsin häntä sormille.
- Ne on meidän synttäreille! Kyllä mummi syöttää teidät illalla!
- Älä nyt oo niuho, Danni, Alissa sanoi. – Anna niiden maistaa, kyllä niitä on tarpeeksi.
Hellyin, kun katsoin Sarria ja Sunnaa, jotka tapittivat minua pyytävästi.
- Ottakaa sitten, muttei montaa. Mä menen nyt suihkuun, että ehdin meikata rauhassa.
- Aiotko sä meikata viis tuntia?
- Ehkä meikkaankin. Ratsastamaan mä en ainakaan ehdi.

Muut eivät aikoneet olla niin kiireisiä, Alissakaan, vaan he painuivat tallille minun hipsiessäni saunaan. Daisy ei kärsisi vapaapäivästä sen paremmin kuin isänkään hevoset, ei hänkään tänään ehtisi satulaan. Epäilin, ettei äitikään ollut ehtinyt. Ei se niin vakavaa ollut, olisihan huomenna uusi päivä. Pesin hiukseni, mutten raaskinut seistä suihkussa ylettömän kauan, tai Alissalle ei riittäisi lämmintä vettä ja Jerryllekin olisi säästettävä. Onneksi hän oli jo pääsemässä siitä haisukaudesta, joka kaikkiin esiteini-ikäisiin poikiin nenäni perusteella jossain vaiheessa iski. Koulussa oli ollut joskus oikein tukalaa istua, etenkin jumppatunnin jälkeen. Ei tietenkään nyt enää, mutta muutama vuosi sitten.

Ikinä en ollut meikannut huolellisemmin. Seurasin kaikkia koskaan lehdistä lukemiani neuvoja, alustin, pohjustin, puuteroin ja rajasin, kunnes ei enää ollut mitään lisättävää. Väänsin ja käänsin hiuksiani, ja toivoin, että ne olisivat olleet paljon pidemmät, esimerkiksi takapuoleen asti, mutta sitten niitä ei kai olisi saanut ikinä leikata.

Olin paitaa vaille valmis, kun Alissa tuli tallivaatteet kainalossaan ja hiukset märkinä ja menin sitten katsomaan hänen laittautumistaan ja käymään läpi, mitä vielä pitäisi tehdä. Ei juuri mitään, totesimme. Kunhan vaan isä tulisi ja toisi Leksan ja pakkaisi kaksoset autoon ja ajaisi pois, voisimme tehdä boolin, ja sitten vain odottaisimme.
- Tytöt soitti, että ne tulee jo kohta, Alissa sanoi harjatessaan ripsiväriä ripsiinsä. – Ne saa Merin äidiltä kyydin, mutta sen täytyy tuoda ne viimeistään viideksi, kun sillä on joku meno. Mä sanoin ettei haittaa.
Nyökkäsin, ei se haitannutkaan. Minun puolestani Elsi ja muut olisivat voineet tulla jo vaikka suoraan koulusta, olisi ollut kiva laittautua yhdessä. Minua alkoi hiljalleen vähän jännittää. Koulussa ei ollut koko viikolla ollut juuri muuta puheenaihetta kuin meidän bileemme. Osa luokan tytöistä oli mennyt järkyttyneen näköisiksi kuullessaan alkoholitarjoilusta, mutta minkäs teit, jos jotkut olivat nössöjä. Saisivat juoda pelkkää limsaa sitten ja sillä hyvä. Kaikki eivät ehkä tulisi, mutta uskoin, ettei monikaan uskaltaisi jäädä pois. Ihan senkin takia, että he olisivat sitten ihan ulkopuolisia jälkeenpäin, kun kaikki muut puhuisivat vain juhlista seuraavan viikon. Hitto, ehkä niistä puhuttaisiin koko loppulukukausi!

Sitten alkoi tapahtua. Merin äiti toi Merin ja Elsin ja Heljän ja Emman ja melkein samalla ovenavauksella tuli isä töistä.
- Lopultakin, ota pian noi lapset ja mene, että me päästään juhlimaan, kehotin tullessani kaksosten huoneesta. Minulle oli juuri tullut mieleen pistää heidät pakkaamaan yöpaitansa ja hammasharjansa, ettei heillä turhaan siihen tuhrautuisi aikaa isän tultua.
- Ihan kuin sulla olisi kiire päästä eroon meistä, hän naurahti ja katsoi minua päästä varpaisiin. – Sä näytät vähän nokivarikselta.
Olisin voinut loukkaantua, ellei hän olisi hymyillyt sitä sanoessaan.
- Musta on kohtalokasta! Musta on kaikkien värien äiti!
- No eipähän tahrat näy. Mä syön jotain ja kai me sitten voidaan mennä.
- Ei sun tarvitse syödä. Mummilla on kuitenkin jo padat porisemassa, kun se odottaa teitä, sen kun menette vaan! Hei!
Katselin etsivästi ympärilleni. Leksa, missä hän oli?
- Unohditko sä hakea Leksan kyytiin? kysyin kauhistuneena.
- Oho, isä sanoi rypistäen otsaansa ja olisin voinut lyödä häntä.
- Unohditko tosiaan? Et voinu unohtaa!
- No en unohtanu. Kai se meni saman tien ylös viemään kassinsa.

Se oli mahdollisuuksien rajoissa, enhän ollut ollut näkemässä keitä tuli, kun ovi oli käynyt. Minun piti kuitenkin juosta katsomaan. Leksa oli meillä kesällä ollessaan ominut ullakon isoimman huoneen, ja olin henkilökohtaisesti laittanut hänelle sinne puhtaat lakanat edellisiltana. Siellä hän olikin ja sydämeni hypähti pikkuisen, kun näin hänet taas pitkästä aikaa.
- Vesku kiusasi unohtaneensa sut, huokaisin.
- Ois voinu unohtaakin, mä en oikeen tiedä, mitä mä täällä teen, poika murahti vastaukseksi eikä näyttänyt mitenkään ilahtuneelta minun näkemisestäni. En minä nyt ollut kuvitellut hänen ryntäävän syleilemään minua, mutta edes hymy olisi ollut ihan kiva saada.
- Sulle tulee kivaa, lupasin ja ahmin häntä salavihkaa silmilläni. Hän oli aika pitkä ja hoikka ja hänellä oli mustat hiukset, mustat farkut ja musta pitkähihainen T-paita, joka sai hänet silti näyttämään lihaksikkaalta, mutta parasta olivat hänen silmänsä. Ne olivat näin sähkövalossa vain vaaleansiniset, mutta tiesin, että auringonpaisteessa niihin tuli melkein uima-altaan värinen turkoosi sävy. – Tule alas, pyysin.
- Mä taidan hengähtää ensin hetken, Leksa sanoi ja heittäytyi sängylle.
- Hengähtää? Mikä vanhus sä olet?
- Mun tarvii kerätä voimia, että jaksan, hän virnisti. Jaksoi mitä? Jätin sen kuitenkin selvittämättä ja lähdin varmistamaan, että isä ja kaksoset tosiaan menisivät.

Lähettäjä: a_des 
Päivämäärä:   18.11.09 16:59:32

pyr pyr.

laitaks lisää ennenko oon kotonassa? käyn viel moikkaan ens viikon hoitokoirat länttäkin lännempänä.

Lähettäjä: Ruunikko 
Päivämäärä:   18.11.09 17:25:04

Jatko! * tap tap *

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   18.11.09 17:40:28


Olimme ilmoittaneet, että juhlat alkaisivat seitsemältä, jotta talo varmasti olisi tyhjä ylimääräisistä perheenjäsenistä, mutta isä oli nyt totellut minua niin ripeästi, että meille jäi vähän liikaakin aikaa tehdä loput valmistelut. Booli sekoitettiin isoon kulhoon ja Alissa huomasi, ettei meillä ollut jäitä.
- Se on nyt myöhästä, sanoin harmissani. Limsat olivat kyllä kylmiä, mutta kuinka kauan?
- Maistetaanko me? Meri kysyi, kun Alissa oli mitannut sekaan viinaa.
- Täytyyhän meidän maistaa, että tiedetään, onko se hyvää, päätin.
- Ja meneekö se päähän, Emma tirskui.

Se oli niin pahaa, että se todennäköisesti meni päähän jo ennen kuin sen ehti nielaista. Maistoimme kaikki vuorotellen samasta kertakäyttömukista, toistemme ilmeille kikattaen ja jonon viimeisenä oli Jerry, joka otti mukin Elsiltä ja tyhjensi sen.
- Kaameeta! hän raakkui ja näytti siltä, ettei saanut henkeä.
- Kuka lupasi sun maistaa? Alissa kysyi ankarasti. – Sä olet vielä lapsi.
- En mä huoliskaan, Jerry tuhahti. Leksa, joka oli suostunut lopettamaan lepohetkensä ja auttanut minua kantamaan pullot alakertaan, katseli meitä keittiön kaappiin nojaillen, kädet puuskassa ja vähän ylimielisen näköisenä.
- Ennen kuin te lapset rupeette ryyppäämään niin ajattelitteko te tehdä hevosille jotain?

- Apua! Alissa vingahti ja minunkin teki mieli. Olimme unohtaneet koko elikot. Katsoin pahoillani vaatteitani, pitsisen hameeni helmat olisivat mennyttä ensimmäisen loimen riisuttuani. Ravassa ja repeilleet. Alissalla oli hyvin vaaleat farkut kuin kontrastiksi minun mustalle asulleni, eikä hän näyttänyt yhtään sen innostuneemmalta. Onneksi sain neronleimauksen.
- Jerryhän voi mennä iltatalliin, sanoin.
- Nope, sanoi ärsyttävä veljeni.
- Mikset menisi? Sua ei ole muutenkaan tänne kutsuttu, itse änkesit niin, että voit hyvin olla vähän hyödyllinenkin!
- Äh, mennään, Jerry. Ne on takuulla hiljaisempaa seuraa kuin tää papukaijaparvi, Leksa sanoi epäkohteliaasti. Auoin suutani hetken aikaa ja taisin vaihdella painoa jalalta toiselle, kun tajusin, että olisinhan voinut vetää äidin pilkkihaalarin päälle ja mennä mukaan, jos Leksakin kerran meni, mutta toisaalta se olisi ollut noloa sen jälkeen, mitä olin sanonut. Pojat eivät aikailleet, joten minun ei tarvinnut keikkua kahden vaiheilla kauan.
- Tulkaa maistamaan, paraniko tää, sanoi Alissa, joka oli juuri kaatanut booliin vielä yhden limsapullollisen ja muistin, mikä oikein oli illan tarkoitus.

Ovikello alkoi soida, kun olimme saaneet boolin hyvään malliin, siis hyvän makuiseksi. Ensimmäisinä saapuivat luokan kiltit tytöt, Janika ja Erika ja paksu Pippa, he, jotka eivät takuulla olleet ikinä maistaneet edes siideriä. Me emme tavallisesti olleet juuri missään tekemisissä keskenämme, mutta nyt Alissa ja minä toivotimme heidät tervetulleiksi suorastaan ylitsevuotavaisen iloisina.
- Tulkaa sisään! Haluatteko te limsaa vai boolia? Alissa kysyi ja halasi jokaista. Niin pitkälle minä en sentään aikonut mennä, mutta nyökkäilin heille kaikille ja usutin peremmälle.
- Me ostettiin teille yhteiset lahjat, sanoi Janika. – Tai ei siis yhteistä teille, mutta meiltä yhteisesti teille kahdelle, meiltä kolmelta. Siis kummallekin oma lahja…
Minä keskeytin hänen selittelynsä ja pyörähdin ympäri katsomaan Elsiä ja muita.
- Lahjoja! Apua, mä en ollenkaan ajatellu, että me ehkä saadaan lahjoja!
- Synttäreille on tapana tuoda lahjoja, nauroi Meri. – Meilläkin on, mutta te näette ne vasta myöhemmin!

Seuraavaksi saapui ryhmä luokan poikia siitä nörtimmästä päästä ja kiitettyäni heitä kauniisti lahjapaketeista kiitin myös onneani siitä, että Leksa ja Jerry viipyivät vielä tallissa. Leksa oli tietysti tavannut meidän porukan tytöt jo kesällä Merin bileissä, mutta kyllä hän saisi mielenkiintoisen kuvan meidän muista ystävistä, jos sattuisi juuri nyt tulemaan takaisin sisään. Janika ja muut olivat istuneet rinnakkain yhdelle sohvalle, kullakin limsalasi kädessä ja Visa ja muut istuivat heitä vastapäätä katsellen kattoon ja verhotankoihin ja näyttäen siltä, että olisivat mieluummin jossain muualla. Onneksi Erika ei voinut koskaan olla kauan hiljaa. Hän oli luokan hiljaisia vain nimellisesti, sillä hän ei tuntunut pystyvän ajattelemaan ääneti, eikä hän osannut lukeakaan muuta kuin sopottamalla vähintään puoliääneen joka sanan. Kokeissa sen aina huomasi, ellei muualla, kun hän selitti itselleen koekysymyksiä.

- Teillä on ihana talo, ja kauheen iso! Tää on kuin joku herraskartano! hän sanoi hartaasti.
- Menkää katselemaan ympärillenne, ei teidän siinä tarvii istua! sanoin riehakkaasti.
- Yläkerta on ihana, sanoi Emma hartaasti, ja niinhän se tavallaan olikin. Jos sattui pitämään pienistä, pimeistä huoneista, ja vähän puolitekoisen tunnusta. Minä kyllä pidin. Kaikista hauskinta oli se, miten joka kolo oli erinäköinen kuin edellinen. Harpoin sitten itsekin tyttöjen perään ja kuuntelin, miten he ihmettelivät erilaisia huoneita. Äiti oli kehitellyt mitä hulluimpia ideoita ullakon vierashuoneisiin. Yksi oli sisustettu kullanvärisillä samettiverhoilla joka seinältään. Hän epäili niiden tulleen kirpputorille jostain hotellista. Minun huoneeni oli enimmäkseen sininen ja olin siihen aika kyllästynyt, mutta Alissan huone kirvoitti eniten huokailuja. Siellä oli kristallilampetteja ja hörhelöitä. Se oli minusta melkein oksettava, mutta kai Alissa viihtyi siellä.

Seuraavaksi tulivat luokan pissikset, Kaisamaija ja Moa ja Sira. Minä kuulin ovikellon äänen ylös asti ja menin avaamaan.
- Tervetuloa, sanoin kohteliaasti. Henkilökohtaisesti olisin ollut ihan valmis jättämään tämän porukan kutsumatta, mutta en minä heitä nyt erityisemmin pelännytkään tai mitään. He olivat niin kammottavan typeriä, että Alissa ja minä olimme jo aikaa sitten päätyneet raakkaamaan vakavasti otettavien ystäviemme joukosta pois ne pojat, jotka heitä vilkaisivatkaan.
- Ihanaa päästä teille! Kaisamaija kirahti ja halasi minua. Hän vilkuili innoissaan joka suuntaan olkapääni yli ja arvasin, etten hänen suustaan kuulisi mitään kommenttia herraskartanosta. Onneksi pääsin hänestä eroon, kun auki jääneestä ovesta alkoi kuulua mopojen pärinää ja sitten poikien ääniä. Ossi ja loput luokasta olivat tulleet.
- Tulkaa ottamaan boolia! kuului Jerry huutavan keittiöstä hyväntuulisesti. Ilmeisesti hän piti juomanlaskijan roolia sopivana itselleen, eikä kumma kyllä näyttänyt ollenkaan ujostelevan meidän luokkaa.
- Ja tulkaa te avaamaan lahjat! huusi Elsi. – Sitten tanssitaan!
Nappasin täyden mukillisen boolia ja tottelin häntä. Tunnelma oli vähän jäätävä, ihan kuin kaikki olisivat olleet vieraita toisilleen, vaikka olivat istuneet kaksi ja puoli vuotta samassa luokkahuoneessa. Leksakin oli ylhäisesti erillään. Toivoin, että hän lakkaisi näyttämästä niin halveksuvalta. Tyttöjä se ei varmasti haittaisi, hän oli silti komea, mutta pojille saattaisi tulle mieleen sanoa jotain.

Lähettäjä: tölkki 
Päivämäärä:   18.11.09 21:06:09

Hän on täällä taas. Ja hän tahtoisi iltapalasta ehkäpä jooko?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   18.11.09 22:44:06

*ruokkii Tölkkiä*
-----------

Lahjoja ei ollut ihan kauheasti, sillä monet olivat lyöneet rahansa yhteen ja ostaneet jotain yhteisesti. Niiden avaaminen kyllä oli hauskaa. Siellä oli mitä ihmeellisimpiä juttuja, kertakäyttöpartakoneista siideripulloon, jonka avasin saman tien. Se kuohui ylitse, oli kai hölskynyt paketissaan, ja valui hameelleni, sohvalle ja matollekin.
- @!#$, manasin.
- Se oli viimenen lahja, sanoi Alissa löytäessään hänkin samanlaisen, mutta varoi avaamasta pulloa. Hän sipsutti stereoiden luokse ja laittoi musiikkia kovemmalle. Maan hiljaiset vetäytyivät nopeasti kauemmas, seinän vierille ja minä aioin mennä hakemaan Leksaa tanssimaan, mutta Jerry esti.
- Danni, boolimalja on tyhjä. Laitanko mä sinne jotain vai alanko mä tarjoilla limsaa?
- Mä tuun tekemään lisää, sanoin vähän harmistuneena, mutta velvollisuudentuntoisesti.

Siinä ei olisi mennyt viittä minuuttia, mutta sain laahuksena perääni Pipan ja Erikan, jotka katselivat epäluuloisen näköisinä, miten sekoitin juomaa.
- Maistakaa ihmeessä, kehotin, vaikken uskonutkaan heidän ottavan. Minun piti tietysti maistaa, että siitä tuli hyvää, vaikka minulla oli siiderikin juomatta.
- Danni, sä tulet humalaan, sanoi Jerry ja katsoi minua kiinnostuneena.
- Ehkä tulen, ehkä en, nauroin ja sitten totesin, että keittiöön oli muuttanut myös suurin osa pojista. Se ei yllättänyt minua. Pojat noin yleisesti ottaen eivät minun nähdäkseni välittäneet tanssimisesta. he kuitenkin alkoivat tehdä selvää äidin leipomuksista siihen tahtiin, että minun piti laittaa niitäkin enemmän esille. Ossi ei syönyt vaan joi olutta. Tyhjennettyään pullon hän pamautti sen tiskipöydälle, röyhtäisi ja tarttui minua hameesta.
- Dannipanni.
- Voisitko sä laittaa ton kaljapullon takasin sinne, mistä sä otitkin sen? ehdotin suloisesti. – Porukat ihmettelee muuten, että kuka täällä on juonu kaljaa, eikä mun sängyn alla ole tilaa kaikille tyhjille pulloille.
- Tanssitaan, hän ehdotti. Se oli niin yllättävää, etten voinut kieltäytyä, ja valuimme eteisen puolelle, missä oli väljempää, mutta minne musiikki kuului oikein hyvin. Tuumasin, ettei Leksan tekisi pahaa nähdä, että minulla oli vientiä. Se sujui muuten hyvin, mutta kompastuin jonkun kenkiin ja romahdin naulakon alle.
- Sä taidat tosiaan olla humalassa, nauroi Ossi ja pelasti reppunsa altani. Hänellä oli siellä lisää kaljaa, sen kuuli kilinästä.

He olivat kyllä oikeassa, Ossi ja Jerry, molemmat. Minä olin humalassa. Pääni pyöri ja ajantaju oli jotenkin vääristynyt. Kello oli ihan yhtäkkiä melkein yhdeksän, vaikka oli vain hetki siitä, kun vieraat olivat tulleet ja olimme avanneet lahjoja ja ruvenneet tanssimaan. Tosin minä en sitten tanssinutkaan. Ossi oli kieltäytynyt auttamasta minua ylös, joten istuin itsepäisesti edelleen naulakon alla kenkäläjässä ja annoin hänen tarjoilla itselleni olutta, vaikken pitänytkään sen mausta. Mutta sitten tajusin, että koko bileet olivat menossa ohitse ilman minua. Voisin istuskella Ossin kanssa naulakon alla koulussakin, joten aloin kömpiä pystyyn.
- Mihin sä menet? hän kysyi.
- No en kai mä nyt tässä sun ilonasi voi koko iltaa istua. Ja mun pitää päästä vessaan.

Kaikki vessamme olivat olleet ahkerassa käytössä koko illan ja jouduin nytkin odottamaan vähän aikaa. Moa sieltä tuli lopulta ulos ja koko huusi tuoksui niin, että silmäripset olivat tippua. Hänellä täytyi olla parfyymipullo laukussaan.
- Ihanat juhlat, hän kihersi.
- Kiva, sanoin ja vedin oven kiinni perässäni, minulle oli äkkiä tullut kiire.

Taisin nukahtaa sinne, ainakin hetkeksi, sillä kun menin ulos, näytti eteisen kello jo melkein kymmentä. Tuijotin sitä epäuskoisena, en halunnut uskoa, että se oli niin paljon. Äiti pääsisi kymmeneltä töistä.
- Missä sä olet ollut? kysyi Alissa, joka tupsahti keittiöstä.
- En missään, vessassa vaan.
- Kuule, meillä on ongelma.
- Joo, aika loppuu!
- Ei kun oikea ongelma.
- Meidän pitää siivotakin, huokaisin ja katsoin ympärilleni. Eteinen oli sentään ihan ok. Takit olivat vähentyneet aika lailla. Osan oli täytynyt jo lähteä.
- Älä nyt höpötä vaan tuu tänne.

Alissan ongelma oli Pippa. Hän istui sohvalla jotenkin velton näköisenä ja nikotteli, Janika ja Erika kummallakin puolellaan ravistelemassa.
- Onko Pippa kipee? kysyin ja väistin tanssijoita vääntäen samalla musiikkia vähän hiljaisemmalle.
- Ei, mutta se on juonu ainakin viis mukillista boolia, Alissa sanoi.
- Miten me saadaan se kotiin? kysyi Janika huolestuneena.
- Miten te meinasitte mennä kotiin? kysyi Alissa.
- Pipan äiti tulee hakemaan, sitä mä tarkotan, että sehän huomaa heti, että Pippa on juonu, kun se menee etupenkille. Te ootte kyllä mahdottomia!
Janika kuulosti suuttuneelta, mutta suututti vain Alissankin.
- Kukaan ei oo pakottanu sitä juomaan! Ihan omaa syytään se on tossa kunnossa.

Vessassa käynti tuntui selvittäneen päätäni. Pippaa ei saisi päästää tuon näköisenä äitinsä silmien eteen. Hän narahtaisi nalkkiin ja seuraavaksi hänen äitinsä soittaisi Jessille ja kysyisi, miten oli mahdollista, että tytär tuli 15-vuotissynttäreiltä humalassa. Siinä sitten narisisimme mekin.
- Sen pitää jäädä yöksi meille, sanoin.
- No ihmetteleekö sen äiti, jos me vaan mennään sen kyytiin ja se jää tänne, Erika kysyi.
- Mistä mä tiedän? Jääkää mun puolesta vaikka kaikki, mutta nyt on pakko ruveta vähän siivoomaan. Pullot pitää ainakin kerätä piiloon ja… katselin ympärilleni nähdäkseni, keitä vielä oli jäljellä. Ossi ja Nooa olivat keittiössä tyhjentämässä tarjoiluvateja viimeisistä nakkikääröistä ja Meri ja Elsi ja Heljä ja Emma tanssivat Jerryn kanssa. Pissiksetkin olivat vielä jäljellä. Moa ja Sira tanssivat myös, ketkuttivat oikein vartaloitaan loppujen poikien seistessä ringissä heidän ympärillään, mutta Kaisamaija näytti ahdistaneen Leksan sohvannurkkaan ja nojautui puhuessaan tätä kohden niin kuin olisi yrittänyt tarjoilla kaula-aukkoaan lähempiä tutkimuksia varten. Ojensin käteni ja sammutin stereot.
- Juhlat loppu nyt! ilmoitin kovaan ääneen, kun tanssijat pysähtyivät. – Meidän mutsi lähtee parhaillaan duunista kotiin ja on täällä varmaan puolen tunnin kuluttua.

Lähettäjä: Tripi 
Päivämäärä:   18.11.09 23:30:58

uih, jännitystä :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   19.11.09 18:11:51

4. Liskojen yö

Puoli yhdeltätoista kaikki näytti väsyneisiin, tokkuraisiin silmiini kelvolliselta. Ei hyvältä, mutta kelvolliselta. Sen parempaa ei äitikään varmasti odottaisi. Kaisamaija porukoineen oli vähän kimittänyt, ja marmattanut. Arvasin, että heiltä kuulisi pientä piikkiä siitä, miten vieraat ajettiin ulos, kun oli kaikista hauskinta, vaikka kyllä kaikille oli sanottu etukäteen, että kymmenen aikoihin muuttuisivat mopot kurpitsoiksi. Tässä iässä nyt vaan oli elettävä sen faktan kanssa, että vanhemmat oli pakko ottaa huomioon. Pipankin äiti. Olimme saaneet Pipan sen verran jalkeille, että hän oli tullut kuistin ovesta sanomaan, että halusi jäädä meille yöksi. Se kuulosti melkein luonnolliselta ja Janika ja Erika olivat hoitaneet hämäyksen loppuun touhuamalla pissikset ja itsensä Pipan äidin kyytiin. Pojat olivat lähteneet mopoillaan, kun Pipan äiti oli ajanut pihaan, ja helpottuneena olin todennut, että Ossi oli kiivennyt Nooan kyytiin. Hän oli ollut heistä pahiten kännissä.

- Ihme, jos ei se noista eukoista haista mitään, sanoi Leksa, joka oli tullut rappusille myös katsoessaan Pipan äidin auton perään. Minä tuhahdin.
- Ne löyhkää niin parfyymille, että se peittäisi viikon ryypiskelyn, sanoin myrkyllisesti.
- Sä et. Mä suosittelisin hammaspesua ja purkkaa ennen kuin Jessi tulee, Leksa sanoi. Se tuli äkkiarvaamatta ja osui vyön alle ja katsoin häntä vähän aikaa pohtien suuttuisinko vai alkaisinko itkeä. En uskonut Kaisamaijan haisseen yhtään sen paremmalta kuin minäkään, mutta hänellä oli isommat tissit, siitä ei päässyt mihinkään.
- Et sä itsekään oo ihan freesi, jupisin osaamatta päättää, ja kun hän kaivoi taskustaan tupakka-askin, nappasin sen häneltä. Kaivoin sieltä yhden ja sytytin sen lupaa kysymättä, mutta ei hän näyttänyt pahastuvan.
- Huvimajassa on tuhkakuppi, sanoin ja vedin poskareita. – Haisuli.
- Ite oot.

Kävelimme huvimajan luo ja haroin lasipurkin penkin alta. Äiti ehkä luuli polttelevansa siellä salaa, mutta Alissa ja minä ainakin olimme tienneen hänen salaisuutensa jo vuosia. Äkkiä minulle tuli hyvä olo siitä huolimatta, että Leksa oli väittänyt minun haisevan. Nyt bileet vasta alkaisivat, ne todelliset bileet. Istuisimme iltaa yläkerrassa, meidän olohuoneessamme. Voisimme valvoa koko yön, jos siltä tuntuisi.
- Mennään hammaspesulle, sanoin ja heitin tupakan pois. Se maistui kamalalta joka tapauksessa. Leksa poltteli vielä hetken omaansa, mutta heitti sitten senkin purkkiin.

Tarkistin vielä uudemman kerran, että kaikki oli suunnilleen okei. Kyllä, kaikki käytetyt astiat olivat koneessa, tyhjät pullot kerätty muovikassiin ja viety ullakolle. Kukaan ei ollut oksentanut mihinkään, vaikka Pippa olikin hetken näyttänyt siltä, että se oli lähellä. Ei siellä siistiä ollut, mutta sepä vasta olisi epäilyttävää ollutkin. Mikään ei kuitenkaan paljastanut, että siellä oli tarjottu viinaa, ja se oli pääasia. Paitsi minä. Pysähdyin, kun näin kuvani peilistä. Minun silmäni paljastivat kyllä asioita, ne seisoivat oudon näköisinä päässä ja meikit olivat vähän levinneet. Katsoin epäluuloisena Leksaa, mutta hän näytti ihan normaalilta itseltään.
- Säkö et taaskaan juonu mitään?
- Sun on parasta olla näyttäytymättä Jessille, hän tuumasi vastaamatta.
- Se alkaa epäillä.
- Mä voin sanoa sille, että te menitte jo nukkumaan.
- Sitten se ainakin epäilee.
- No mä sanon että te leikitte yläkerrassa sen yhden kännisen kanssa.

Minä en jaksanut puntaroida kaikkia vaihtoehtoja nyt. Jerry tuli kylpyhuoneesta ja hänenkin silmänsä näyttivät seisovan päässä, mutta hän näyttikin siltä aina, kun oli väsynyt.
- Mä menen nukkumaan, hän sanoi, kun änkesin hänen tilalleen. Pesin hampaat isolla tohinalla, mutta jotenkin en kehdannut ruveta putsaamaan meikkejä, kun Leksa seisoi ovella katsomassa. Voisin hoitaa ne yläkerrassakin meikinpoistoaineella ja pumpulilla.
- Ala mennä, mä kuulen auton äänen, hän sanoi. Minäkin kuulin sen, kun väänsin vesihanan kiinni. Juoksin yläkertaan.

- Danni, tuu tänne! sanoi Alissa sekä tuskastuneena että helpottuneena nähdessään minut. Olin lyönyt varpaani ylimpään rappuseen ja olin hyvin vähällä huutaa ääneen, sillä kivusta päätellen siitä takuulla irtoaisi kynsi.
- Mitä? ähkin.
- Pippa-perhana, Alissa suhisi. – Se ei haluu mennä nukkumaan!
Menin sen vierashuoneen ovelle, josta Alissa oli tullut ja katsoin sisään. Pippa makasi kyllä sängyllä, mutta näytti olevan itkuun purskahtamaisillaan. Minun teki mieli lyödä häntä. Varpaaseeni sattui ja hän näytti typerältä, posket tuhrautuneina ripsiväriin ja hän näytti maatessaan vielä lihavammalta kuin pystyasennossa.
- Oo hiljaa, meidän äiti tuli just, määräsin.
- Millä mä pääsen kotiin? Pippa kysyi surkeana.
- Se vie sut varmaan huomenna.
- Mä en halua olla täällä yksin! Nurkat narisee!
- Voi apua, puuskahdin.

Katselimme häntä, eikä hän näyttänyt uskaltavan enää sanoa mitään, saati nousta sängyltä.
- Meidän nurkissa ei narise kuin tuuli, sanoin vihaisesti. Luuliko tuo paksukainen, että meillä oli hiiriä? Alissa oli kuitenkin jo pehmennyt.
- No tuu meidän kanssa katsomaan telkkaria. Ei mekään vielä mennä nukkumaan.
Se oli siinä mielessä hyvä järjestely, että olimme tuskin päässeet olohuoneeseemme, kun Leksa ja äiti tulivat ylös. Leksa jauhoi suureellisesti purkkaa ja äiti näytti epäluuloiselta, mutta kun me kökötimme kiltisti sohvalla, Alissa ja minä toisella ja Pippa toisella, hänen ilmeensä muuttui. Jos hän oli yllättynyt siitä, että yövieraana oli Pippa, eikä kukaan läheisemmistä ystävistämme, ei hän sitä siinä Pipan kuullen ihmetellyt.
- Teillä oli kuulemma kivaa, hän sanoi lämpimästi kuulostaen hyvän äidin perikuvalta ja me hymistelimme vastaukseksi. Se riitti, hän kääntyi ja sanoi vielä olkapäänsä yli, että emme saisi valvoa koko yötä ja että meidän pitäisi muistaa putsata meikit.

Lähettäjä: Ruunikko 
Päivämäärä:   19.11.09 19:41:47

Sä teet hiton nopsaa jatkoo : )

Lähettäjä: polli 
Päivämäärä:   19.11.09 21:10:11

hahaa :D kuulostaa niin mun teini juopottelu ajoilta :D

Lähettäjä: Ruunikko 
Päivämäärä:   19.11.09 21:23:59

Up : D

Lähettäjä: JamoBakteeri. 
Päivämäärä:   20.11.09 00:56:47

Musta on tullu kamalan laiska kommentoija, mutta nyt päätin ottaa itseä niskasta kiinni ja läpättää tänne jotakin. Mä en tykkää tarinoista, joissa on hevosia, mutta luen enemmän kuin mielellään sun tarinoita. Eli sun kirjottamana luen heppajuttuja :D Jos jostakin voin naputtaa, niin ja-sanan liiallisesta käytöstä :D Niin ja sulla on hauskoja nimiä näillä lapsilla. I like!

Lähettäjä: Jekku 
Päivämäärä:   20.11.09 11:31:07

Lisää lisää :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   20.11.09 12:14:40

Jamis, moi! *vilkuti* Mun täytyy näköjään tosiaan ruveta varomaan tota ja-sanaa...
Ruunikko, en mä tätä tätä tahtia sentään kirjota, oon kirjotellut valmiiksi jo kesästä asti, nyt vaan annostelen tänne.
------------

Telkkarista tuli Simpsonit, mutta vaikka odotin sen loppuun, mikään ei ruvennut menemään niin kuin olin suunnitellut. Minun kuvitelmissani emme olleet tuijottaneet mitään typerää piirrettyä sarjaa, ehkä olisimme kuunnelleet vain musiikkia. Leksa ja minä olisimme istuneet samalla sohvalla, minä olisin nojannut häneen ja hän olisi pitänyt käsiään ympärilläni. Alissa olisi tietenkin jo mennyt nukkumaan. Ehkä olisimme vielä tyhjentäneet viimeiset pullonpohjat niistä Siirin häälikööreistä, joita ei ollut kaadettu booliin. Nyt Leksa oli istunut hetkeksi katsomaan ohjelmaa, Pipan viereen kaikista maailman paikoista, mutta ilmoittanut sen jälkeen menevänsä nukkumaan. Alissa ja Pippa jatkoivat telkkarin tuijottamista tuskin huomaten hänen menemistään.
- Mä menen kanssa, sanoin. Kun jännitys Leksan läsnäolosta ja odotukseni olivat romahtaneet, tunsin itseni pöpperöiseksi ja kuolemanväsyneeksi. Valvokoon Alissa tai nukkukoon vaikka sohvalla, ellei Pippa uskaltanut olla yksin. Teki mieleni huutaa ja kiljua, saada raivari. Jätin meikit putsaamatta, juhlavaatteeni keskelle lattiaan ja painuin sänkyyn manailemaan sitä faktaa, ettei minussa ollut tarpeeksi ytyä hiipiä Leksan huoneeseen. Haaveilin tekeväni niin mutta nukahdin, ennen kuin lakanat lakkasivat tuntumasta viileiltä ihoani vasten.

Heräsin pian. Minulla oli hiki ja aika huono olo ja ensimmäinen ajatukseni oli, että olin tulossa kipeäksi, mutta tuhahdin halveksivasti, kun muistin tilanteeni. Danni Aleksandra, ei sinua vatsatauti vaivaa, eikä flunssa. Tuo on niin sanotusti itse aiheutettua. Laskuhumalaa ja krapulaa. Ajatus oli oudolla tavalla miellyttävä. Itse aiheutettu. Minä olin ihan itse päättänyt, kuinka halusin juhlia synttäreitäni ja jos oloni ei nyt ollutkaan maailman parhain, oli se ihan minun oma yksityisasiani. Syy ja seuraus. Oma lupa. Valta. Se oli oikein hyvä tunne. Tämä ei ollut ihan ensimmäinen kerta, kun olin maistanut alkoholia, mutta ensimmäinen, kun olin ottanut sen verran, ettei tunne ollut haihtunut puolessa tunnissa tai tunnissa. Tunsin itseni hyvin aikuiseksi.

Jostain kuului ääniä, rasahduksia ja narinaa, ja muistin Pipan. Minä olin tottunut vanhan puutalon ääniin, mutta ymmärsin nyt, että joku saattoi niitä arkaillakin. Pipasta juonnuin miettimään juhliemme kulkua. Kai ne olivat sujuneet ihan hyvin, jos ajatteli vieraiden kannalta. Minun kannaltani kaikki kiva oli loppunut siihen hetkeen, kun olin nähnyt Kaisamaijan tyrkyttämässä itseään Leksalle. Vaikkei tämä nyt ollut näyttänyt järjettömän kiinnostuneelta, ei hän ollut myöskään kadonnut paikalta. Voi nolous, saatoin kuvitella sanasta sanaan, mitä tapahtuisi, kun näkisin Kaisamaijan seuraavan kerran! ”Mikä ihana tyyppi se olikaan se Leksa, oliko se teidän serkku tai jotain? Ihanat silmät! Antasitko sä mulle sen mesen ja numeron, meillä jäi juttu kesken, kun joku meni pistämään musiikin pois ja kiekumaan, että party’s over!” Saattaisin joutua lyömään häntä siinä kohden.

Vielä inhottavampi ajatus tuli mieleeni sitten. Entä jos Kaisamaija vaan vinkuisi ja ihastelisi, muttei kyselisi puhelinnumeron tai muunkaan perään? Se tarkoittaisi vain yhtä asiaa – että hänellä olisi ne jo.

Pyörin ja pyörin ja lakanani menivät ruttuun ja minulla oli kuuma. Lopulta sytytin valon ja nousin ylös. Minulla oli kaamea jano, eikä siitä selviäisi kuin menemällä keittiöön. Mieleeni tuli, että jos Pipalle tulisi yöllä vessahätä, mahtaisiko hän edes löytää alakertaan vessaan. No, ei ollut minun ongelmani. Ullakon käytävän vaimea valo näytti melkein pimeältä oman lukulamppuni jälkeen, mutta olisin osannut portaisiin vaikka pimeässäkin ja hipsin ne alas. Sielläkin oli pimeää, muttei yhtä pilkkopimeää. Jostain syystä ikkunoista tuli jonkinlaista kajoa joulukuun pimeimpinäkin öinä, vaikka lähimmät katuvalot olivat parin kilometrin päässä ja ne lamput, jotka paloivat tallien ovien päällä, olivat hyvin himmeät, vain näyttämässä, missä kohden ne olivat.

Eteisen kello näytti vain yhtä. En ollut siis nukkunut montakaan hetkeä ja silti minusta tuntui, etten enää ikinä voisi saada unta. Kävin juomassa lasillisen vettä, mutta sitten piristyin. Tunsin kylmän viiman ja näin, että kuistin ovi oli raollaan. Olisiko Leksa hiipinyt tupakalle? Saattoi se tietysti äitikin olla, mutta päätin ottaa riskin ja mennä katsomaan. Olisi ihan mielenkiintoista narauttaa äitikin huvimajasta. Vedin päälleni äidin pitkän takin, sillä yöteepaitani ei ylettänyt kuin hädin tuskin puolireiteen, ja jalkaan talliloaferit. Ulkona oli kosteankylmää, mutta se tuntui vain hyvältä kuuman sänkyni jälkeen ja hetken räpyteltyäni erotin huvimajan ääriviivat. Joku siellä oli, tupakansavu tuntui nenään.

Se oli Leksa ja istuin hänen viereensä.
- Anna mullekin, pyysin.
- Miks antasin? Loppuu, hän murahti.
- Ei sitten, jos oot noin pihi.
Nousin ja tunnustelin äidin tupakkapiiloa. Olihan siellä aski. Aina siellä oli ollut.
- Sun ei pitäisi polttaa, Leksa sanoi, mutta tarjosi sentään tulta.
- Miksen mä polttaisi jos säkin poltat. Et sä ole kuin vuoden vanhempi.

Minä en pitänyt tupakan mausta, en kai ollut ehtinyt tottua, kun en ollut monta kertaa kokeillutkaan. Riparilla olin maistanut ensimmäiseni, koska siellä se oli ollut nimenomaan kiellettyä. Oliko parempaa tapaa saada teini-ikäisiä kokeilemaan jotain? Sitä varten Nooa oli tuonut sinne pullon viinaakin piilotettuna makuupussinsa sisään siltä varalta, että tavarat tutkittaisiin heti alkajaisiksi. Olimme yhtenä yönä kokoontuneet heidän huoneeseensa juomaan sen, mutta kun siellä oli ollut Nooan ja Ossin lisäksi ne neljä poikaa, jotka siellä myös nukkuivat ja me kuusi tyttöä, ei siitä ollut riittänyt kuin kulaus tai pari per nokka. Mutta oli se ollut jännittävää. Sitten Nooa oli vaan tehnyt sikamaisen tempun ja piilottanut tyhjän pullon minun kassiini. Olin löytänyt sen sieltä kai viikkoa myöhemmin, kun olin tarvinnut jotain vaatetta, jonka muistin olleen riparilla mukana. Onneksi äiti ei ollut tyhjentänyt pyykkejä sieltä ja löytänyt sitä, hän olisi varmaan saanut kohtauksen.

Lähettäjä: JamoBakteeri. 
Päivämäärä:   20.11.09 12:32:34

Moi vaan! Mä tuun täyttämään tätä, kun ei oo Juskupaolaa, jota voisi täyttää, ja on vielä ylimääräistä aikaa, kun kouluunkaan ei voi mennä. Tykkään näiden muutamien pätkien perusteella enemmän tuosta Dannista kuin tykkäsin Miilasta ja Jessistä (siis ainakin vielä tykkään).

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   20.11.09 13:02:39

Tule ihmeessä :)
Mä olen ehkä ehtinyt miettiä Dannin olemusta kauemmin kuin Miilan ja Jessin. Mähän haudoin tätä varmaan vuoden, ennen kuin päätin, että vois kuitenkin jatkaa.

Lähettäjä: flanelli 
Päivämäärä:   20.11.09 13:56:01

jeiii lisää vaan :) kivoja pätkiä taas. Harmi vaan, etten nyt paremmin ehdi kommailla, kun kaveri nököttää tossa vieressä :D

Lähettäjä: whisky.[koulu] 
Päivämäärä:   20.11.09 14:01:14

Nää päiväpätkät on oikeesti niin ihania, etenkin kun 6 tuntia atk;ta peräkkäin....

Lähettäjä: Bambi 
Päivämäärä:   20.11.09 14:09:08

whisky, 6 tuntia?! Meillä on "vaan" neljä, ja siinäki ajassa tulee hulluks...

Mäki alan tykkäilee Dannista, se on omasta näkökulmastaan kivempi ku Jessin :)

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   20.11.09 14:13:52

viikonloppu poissa koneen äärestä, kammotus sentään!
Mä en osaa sanoa yhtään mitään mihinkään, mä vaan ahmin. Ehkä toisella lukukerralla huomaisi huomautettavaakin :)

Lähettäjä: Lady-Rahtari 
Päivämäärä:   20.11.09 14:59:56

Heii Sennnu! Olen nyt lukenut uudelleen vanhempia tarinoita, jotka linkitit. Sivumennen sanoen olet vienyt yöuneni... ei malta lopettaa lukemista... Julkaise nyt ihmeessä jo kirjana nämä alkusta lähtien!!!

Mut siis asiaakin oli: "Oi kultainen nuoruus"-linkin takana on tyhjää? Miksi? Mistä ne tarinat nyt löydän? *vaipuu epätoivoon*

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   20.11.09 15:08:16

Auts, pitääpä käydä katsomassa. Kyllä se sivu on olemassa, täällä.

Ja kyllä, pitäis vyöttää kupeensa ja editoida tyrkylle jonkinmoinen yritelmä. Jotenkin se aikaansaaminen vaan on niin vaikeeta...

Lähettäjä: Lady-Rahtari 
Päivämäärä:   20.11.09 15:32:38

KIITOS!!! Epätoivo pois pyyhkäisty! Hassua kun "Vanhempieni tarina 2"-sivun linkistä aukeaa jokin sivu, mutta kirjoitusta siellä ei ollut. Muuten ulkoasu sama kuin "Vanhempieni tarina"-sivuilla.

Hieman nyt meinaa sekoilla, kuka on kuka, kun tätä ja vanhoja lukee sekaisin. No, onhan ainakin hyvää aivojumppaa vanhalle :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   20.11.09 15:36:00

L-R, no just tommosta mun mäkkikaveri kanssa raportoi, mutten oikein tiedä, mitä sille vois tehdä, kun mulla toimii kuin junan vessa...

Lähettäjä: Lady-Rahtari 
Päivämäärä:   20.11.09 15:47:58

Ei paniikkia, Sennnu, kun ne nyt löytyy tuolta uudesta linkistä ja ovat visusti tallennettuina kirjanmerkkeihin.

Mutta oikeasti, se kirjasarja näistä. Minä ainakin ostaisin jok´ikisen. Varsin viihdyttävää luettavaa ilmn hevosiakin, kuten Ilsen aika Stumpin kanssa ja Artsi ja Kaisa, siinä ajassa hevoset aika pienessä osassa. Kirjoitustyylisi on loistava, huumoria ja draamaa sopivasti ja oikeaa elämää. Tarina etenee sopivan vauhdikkaasti, muttei kuitenkaan liian nopeasti.

Pari kertaa on tullut sellainen tunne, että hei, minnekäs nyt loikattiin, mutta kun lukee edellisen pätkän lopun ja seuraavan alun ajatuksen kanssa, niin syseemi selkeytyy.

Huomattavasti mielenkiintoisempaa luettavaa kuin monet sadat jo myynnissä olevat kirjat. Ja minä olen kuitenkin lukenut jo 35 vuotta, kirjastoauton ja kirjaston vakioasiakas...

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   20.11.09 16:48:31

Loistavaa, ensimmäinen asiakas! :D
Saapa nähdä btw, mitä pidätte Alissasta, kun tulee sen vuoro.
---------------

Joka tapauksessa tupakoiminen antoi taas sen kutkuttavan vallan tunteen. Minä ihan itse päätin, halusinko tervata keuhkojani vai en, ja kun nyt kerran halusin, tein niin.
- Joitko sä mitään illalla? kysyin uteliaana. Minusta oli hirveän jännittävää, että Leksa oli kuulemma joutunut huonoon seuraan. Sitä varten hän oli tullut meille kesällä kokonaiseksi kuukaudeksi. Sitä syytä ei kyllä ollut kerrottu Alissalle ja minulle, mutta meillä oli ihan toimivat korvat ja jo keväällä olin kuullut isän ja äidin juttelevan Leksasta ja miten tämä oli öitä poissa ja lintsasi koulusta ja haisi viinalle.
- Noita teidän limulitkuja? En, Leksa sanoi hiukan halveksivaan sävyyn.
- Mä luulin, että… keskeytin, kun en tiennytkään, miten jatkaa. ”Luulin, että sä juot kaiken mitä näet”. ”Luulin, että sä olet alkoholisti”. Hölmöä, hölmöä! Ei kukaan nyt sentään ihaillut alkoholisteja.
- Kuule, en kai mä nyt teillä ala ryyppäämään. Mähän olin paremminkin lapsenvahtina. Tai järjestysmiehenä.

Loukkaannuin taas kerran. Miten Leksa kehtasi?
- Mikä sä olet meitä vahtimaan, et sä ole kuin vuoden vanhempi! sanoin taas.
- No mutta te ootte tommosia kilttejä pieniä tyttöjä, Leksa sanoi, eikä piru vie kuulostanut edes siltä, että olisi kiusoitellut. Ei, hän oli selvästi sitä mieltä, että Alissa ja minä olimme pikkusiskoja, joita piti suojella.
- Sä et ole meidän isoveli! tiuskaisin.
- No olenhan mä melkein.
Se oli kyllä tavallaan totta. Leksan kanssa me olimme leikkineet niin kauan kuin saatoin muistaa, ja jossain vaiheessa olin huijannut koulukavereitakin väittämällä, että hän oikeasti oli meidän veljemme, joka vain asui äitinsä luona eikä meillä. Olin ollut niin kateellinen siitä, että Elsin isoveli oli pistänyt järjestykseen isommat pojat, jotka olivat kiusanneet meitä koulussa. Alissa oli kuitenkin mennyt ja paljastanut minun valehtelevan.

Tätä nykyä minä en vain tuntenut mitään veljellistä häntä kohtaan. Olipa hirvittävää, jos hän piti minua edelleen pikkusiskonaan.
- Muistatko sä, että meidän pitää mennä naimisiin jossain vaiheessa? kysyin. Se ei ainakaan ollut sisarellista.
- Älä höpäjä, Leksa sanoi epäkohteliaasti, mutta se oli ihan totta. Ihan pienestä pitäen äiti ja Jinna olivat naureskellen kertoneet, että minä olin Leksalle tilattu morsian. Joskus olimme leikkineet häitäkin, vaikka Alissa oli sitten kyllä myös halunnut olla morsian ja Leksa-parka oli joutunut menemään kaksi kertaa naimisiin peräjälkeen. Hänestä se ei ollut ollut mitenkään hauska leikki, eikä kotileikkikään, vaikka meillä oli sentään Jerry, joka saattoi leikkiä vauvaa.
- En mä höpäjäkään. Sun äiti ja mun äiti on suunnitellu sitä jo ainakin viistoista vuotta.
- Mä en oo ajatellu mennä naimisiin ikinä.
- Etkö? kysyin hiljaa. Olin kumartunut hämärässä niin lähelle kuin kehtasin. Jos Leksa vain kääntäisi päätään ja katsoisi minua, olisimme ihan suuteluetäisyydellä.

Ja hän käänsi. Voi, miten toivoin, että olisi ollut vähän valoisampaa! Olisin halunnut nähdä hänen silmänsä.
- Mitä sä nyt oikeen yrität? hän kysyi, ja niin lähellä hän oli nyt, että tunsin hänen hengityksensä kasvoillani. En pysähtynyt miettimään, vaan yritin osua hänen huulilleen. Kai se nyt sentään hävittäisi kaikki veljelliset ja sisarelliset ajatukset hänen päästään? Leksan huulet tuntuivat pehmeiltä ja nostin toisen käteni hänen poskelleen toivoen, ettei minulla olisi ollut sitä hiton tupakkaa.
- Hölmö Danni, Leksa sanoi ja tiputti tupakkansa lasipurkkiin. Minä heitin omani perässä ja saatoin siten ottaa hänestä molemmin käsin kiinni. Hänkin suuteli minua, ja se tuntui huimaavan ihanalta. Minua melkein pyörrytti.

- Ei lopeteta, sanoin, kun Leksa lopulta päästi irti minusta.
- No ei kyllä jatketakaan. Sä olet ihan hassu ja mä olen ihan jäässä. Sunkin on pakko olla.
- En mä ole, tässä on ihan lämmin.
- Mennään sisään, hän määräsi nousten seisomaan ja tarttui käteeni vetäen minut mukaansa.
- Saanko mä tulla sun sänkyyn nukkumaan? kysyin, kun haparoimme kohden ulko-ovea.
- Et takuulla!
- Mutta mä haluan.
- Danni, ei.

Leksa sanoi sen niin painavasti, että näin äkkiä koko tilanteen kuin ulkopuolisin silmin. Minähän käyttäydyin kuin mikäkin tyrkky. Jos olisin vielä tirskunut ja huudahdellut, olisin voinut saman tien kirjoittaa hakemuksen päästäkseni Kaisamaijan jengiin. Niinpä yritin kerätä arvokkuuteni rippeet ja vedin ääneti ulko-oven kiinni perässämme.
- Ilmoita sitten, kun sulle sopii, sanoin ylhäisesti ja ripustin takin naulakkoon. Minun teki mieli yrittää vielä yhtä pusua, mutta pelkäsin Leksan kieltäytyvän, enkä halunnut sellaista muistoa itselleni. En voinut muuta kuin kävellä arvokkaasti yläkertaan ja omaan sänkyyni. Olihan minulla nyt joka tapauksessa jotain, mitä mietiskellä ja muistella, ellen saisi unta.

Lähettäjä: Bambi 
Päivämäärä:   20.11.09 16:57:53

OI mä tykkään Leksasta <3

Lähettäjä: a_des 
Päivämäärä:   20.11.09 17:05:54

Ha, Leksapätkäkin vois olla veikee x) Ainakin tosta tilanteesta!

Lähettäjä: Muisto97 
Päivämäärä:   20.11.09 17:05:55

Voi Danni parkaa, kyllä miehet on julmia:D
En muista olenko aikasemmin kommentoinut, mutta yhdyn täysin L-Rn sanoihin, kirja sarjaksi tää niin olen jonossa julkaisupäivänä ekana:) Luoen kanssa samaan aikaan noita vanhoja. Nää on ollu mukavaa ajankulua atk-tunneilla, joita meillä tässä on kolme päivää ollu.

Jotakin pikkuvirheitä on sielä täälä näkynyt, mutta ei paljoa.

Lähettäjä: JamoBakteeri. 
Päivämäärä:   20.11.09 17:12:40

Mä tykkään myös Leksasta.

Lähettäjä: Toi 
Päivämäärä:   20.11.09 17:29:37

Mä KAAPPAAN Leksan :D

Juu, joku on vähän hurahtanut lukemaan näitä. Mä olen aina luullut, etten jaksa kovin pitkiä tarinoita lukea, mutta näihin jää riippuvaiseks. Lisää vaan :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   20.11.09 17:40:04

Toi, vanhetessaan kehittyy ;)
(Miten musta tuntuu, että sä olet aina vaan 12 kuten marttojen aikaan?)

Lähettäjä: Toi 
Päivämäärä:   20.11.09 17:44:17

Haha, ei se aika ole mun kohdalla pysähtynyt, vaikka eipä niitä vuosia silti ole kertynyt kovin paljoa. Apua, onko marttajutuista jo menny niin paljon aikaa? Huhhuh. En mä vaan tajunnut. Eiköhän mun sisällä asusta vielä se 12-vuotias adhd-lapsikin :) Hassua, miten tuntuukin että eihän siitä ole kun muutama kuukausi kun marttatopikia vilkuilin. On siitä sitten pari vuottakin jo kulunut, näköjään.

Lähettäjä: Ruunikko 
Päivämäärä:   20.11.09 18:31:19

Ihanaa, ihanaa : )

Lähettäjä: flanelli (eo) 
Päivämäärä:   20.11.09 19:51:59

mäki haluun kirjasarjana nää! Taas niin kiva pätkä, että... Heitteles lisää mahollisimman pian :)

Lähettäjä: Ruunikko 
Päivämäärä:   20.11.09 20:20:04

Komppaan edellistä. : )

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   20.11.09 20:46:03

Niin paljon kivaa kommenttia tullu tänään, että toki :)
----------
5. Juhlan jälkeen

Heräsin vasta, kun Alissa tuli ravistelemaan minua.
- Nouse, meidän pitää siivota.
Se ei sinänsä ollut uutinen, mutta en olisi välittänyt herätä sitä kuulemaan.
- Myöhemmin, mutisin ja yritin kääntää kylkeä, mutta Alissa oli taipumaton.
- Jessi käski hoitaa sen heti, ennen kuin Vesku ja ipanat tulee.
- No voi elämän kevät. Johan me siivottiin illalla.
- Pitää imuroida ja pyyhkiä lattiat ja pöydät ja semmosta. Mä laitoin jo astianpesukoneen päälle.
- Vau. Älä vaan luule, että mä hoidan sitten loput! Ota Pippa apuun.
- Jessi lähti jo viemään sitä kotiin ja Leksaa asemalle.

Se sai minut pystyyn sekunnissa. En ollut tullut ajatelleeksikaan muuta kuin että Leksa jäisi tietysti vielä koko päiväksi, että ratsastaisimme yhdessä ja kaiken näköistä muuta.
- Mikä kiire sille tuli?
- No hyvä, että meni, mokoma itkupilli, ja Leksa halus sitten lähteä samalla kertaa, ettei Jessin tarvii ajaa monta reissua, Alissa sanoi ymmärtäen täydellisen väärin, kenestä puhuin.
- Sanoko se mitään mulle?
- Että kiitos yösijasta, ja että oli hauskaa, vaikka ei sillä kyllä ollut. Mä en oo ikinä nähny ketään niin nolona, kun Jessi yritti jutella sille aamiaispöydässä. Se ei tainnut sanoa yhtään kokonaista lausetta.
- En mä puhu Pipasta, pönttö! Leksa!
- Ai Leksa, Alissa toisti. – Ei se mitään sanonu. Oisko sen pitäny?
- Ois, tuhahdin, mutta nousin ylös.
- Oletko sä tosissas ihastunu Leksaan? Sehän on perhettä!
- Ei se ole mun perhettä, ja vielä vähemmän se on sun perhettä, sanoin ilkeästi. En yleensä ikinä, ikinä viitannut siihen, ettei Alissa ollut oikeasti sisareni vaan tätini. Joskus ala-astevuosina olin järkeillyt niin, että hän asui luonamme armosta ja isä oli pistänyt minut niin järjestykseen, että olin itkenyt. Enhän minä ollut pahaa tarkoittanut, olin vaan ajatellut, että kun asiat olivat niin kuin olivat, olisi oikein, jos Alissa tekisikin jotain asumisensa eteen. Esimerkiksi auttaisi minua näyttämällä läksyt, jos hän oli ne jo tehnyt tai antamalla minun ratsastaa millä ponilla milloinkin halusin. Oli ollut inhottavaa ajatella, että isä oli ehkä kuvitellut minun tehneen niin ilkeyttäni. Ei, minusta se oli ollut vain oikeudenmukaista.
- Se on ihan täsmälleen yhtä paljon sukua sulle kuin mulle, sanoi Alissa tulistuen ja lähti alakertaan odottamatta minua.

Omatunto naputti sen verran, että kun hipsin itsekin alas, tarjouduin pyyhkimään lattiat, jos Alissa imuroisi. Tiesin, että hän inhosi likavesien kanssa läträämistä.
- Okei, hän sanoi ja hymyili ja tiesin, että anteeksipyyntöni oli hyväksytty. Sain pettymykseni Leksan katoamisesta ja pienoisen huonon olon, joka ehkä oli krapulaa, kadotettua vimmaiseen hinkkaamiseen.
- Miten ahkeria lapsia, sanoi äiti tyytyväisenä tullessaan kotiin. Jerry oli näköjään ollut mukana.
- Lapsityövoimaa, valitin.
- Sä et ole vieläkään putsannu meikkejäsi, herrajumala miltä sä näytät!
- Ihan sama, mutisin, vaikka sillä hetkellä olin ihan tyytyväinen, ettei Leksa ollutkaan ollut näkemässä minua. Olin unohtanut koko meikit ja niitä oli ollut niin paljon, että taisin ihan oikeasti näyttää kamalalta. Pirun Alissa, kun ei ollut mitään sanonut.

Meidän itsenäisyyspäivärutiineihimme kuuluivat joulutortut ja linnanjuhlat televisiosta ja viime vuosina olimme käyneet koko perheen voimin jonkinlaisella maastolenkilläkin. Hyvin leppoisalla ja lyhyellä tosin, sillä vanhukset epäilivät Pipin ja Ipanan heittävän kaksoset maahan ja karkaavan omille teilleen, jos saisivat tilaisuuden laukata. Tänään saimme tehdä retken nelisin, sillä kun aikamme olimme odottaneet isää ja kaksosia kotiin, kävi ilmi, että he aikoivat käydä ennen kotiin tuloa vielä Hannan tallilla ja tulisivat vasta illalla.
- Me ei odoteta niitä vaan mennään nyt, kun on valosaa, sanoi äiti päättäväisesti.

Lähettäjä: flanelli (eo) 
Päivämäärä:   20.11.09 20:56:05

salee ne tuo sieltä Hannalta tullessaan pikkulikoille russiponit tai vastaavat jajajaja... :D Mä taas vaan visioin täällä kaikkea omaa :p

Lähettäjä: Bimbelibommi 
Päivämäärä:   20.11.09 21:04:47

Hmm tuota noin. :D
Muistaakseni tarinoillesi on netissäkin osoitteet? Freewebsillä ihan kai? ;) Niin että perjantai illan kunniaksi voisin alkaa niitä lukemaan. Niin ja luku järjestys ois kiva. (:

Lähettäjä: Ruunikko 
Päivämäärä:   20.11.09 21:13:31

: D Jatkoo . : )

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   20.11.09 21:34:19

Bimbelibombeli, on ne varmaan tässäkin topicissa jossain tuolla ylempänä linkattu mut:
Vanhempieni tarina ja Minä, Miila
Oi kultainen nuoruus
Jessijutut ja
Jessijutut jatkoa

Lähettäjä: álávíívádésíré 
Päivämäärä:   20.11.09 22:28:04

Ai niin mäkään en päässy tuossa taannoin VT:sta okn:iin, vaik oon ihan normaali ceepee ja käytän tulikettuu.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   20.11.09 22:40:46

No olihan siellä vika. Nyt linkin pitäisi löytyä kohdasta Linkit.
Ja tässä vielä sivu kun toi katkes noin vammaseen kohtaan.
-------------

Olisin voinut pitää toisenkin vapaapäivän ratsastuksesta, mutta harjasin ja satuloin Daisyn velvollisuudentuntoisesti. Olin ollut puhkeamiseen asti pollea, kun äiti oli luvannut, että minä saisin ratsastaa sillä tämän talven. Se oli hieno hevonen ja äiti oli kilpaillut sillä, ennen kuin se oli astutettu. Nyt, muutamaa kuukautta myöhemmin, minulla oli kuitenkin ikävä poneja. Daisy oli niihin verrattuna iso kuin panssarivaunu, ja yhtä huumorintajuinen, ja tunsin kirvelevää itsesääliä ajatellessani, että minun olisi pitänyt saada ratsastaa vielä seuraavakin vuosi poneilla sen sijaan, että ne oli jo periytetty Sarrin ja Sunnan käyttöön. Meidän kaikkien olisi vielä pitänyt saada, mutta annettiinko meille mahdollisuus, mitä? Jerry ei enää olisi voinut, siitä ei päässyt mihinkään. Hän oli kasvanut varmasti kaksikymmentä senttiä sitten kesän, ja hän oli ollut pitkä Villelle, joka oli kirjoissa ja kansissa hänen oma poninsa, jo silloin. Mutta en voinut ymmärtää, miksei Sarrille ja Sunnalle olisi voinut hommata vähän fiksumpia pikkuponeja kuin Pippi ja Ipana, jos he kerran hinkuivat kilpailemaan. Tai mieluummin tietysti Alissalle ja minulle, emmekö me olisi ansainneet tilaisuutta esittää loistokasta viimeistä ponivuotta? Mutta ei meille ostettu kaiken voittavia kisaponeja, eikä edes liisattu. Meillä keskityttiin isän ratsuihin ja siinä sivussa äiti piti huolen siitä, että hänelläkin oli. Tosin nyt, saatuaan uuden työpaikan, hän ei näyttänyt enää olevan kovinkaan kiinnostunut muusta. Nikillä hän kävi köpöttelemässä tunnollisesti, mutta se hevonen hänellä olikin ollut jo ennen kenenkään meidän syntymää, enkä oikeastaan olisi ihmetellyt, jos hän jonain päivänä olisi ilmoittanut olevansa siihen kiintyneempi kuin meihin, lapsiinsa.

- Eikö me sunkin mielestä olla vähän syrjittyjä? kysyin Alissalta, kun osuimme yhtaikaa satulahuoneeseen.
- Miten niin?
- No meillä pitäis olla kisaponit!
- Meillä on kisahevoset, hän huomautti. Hänen nimikkonsa oli Mia, joka oikeastaan oli siitostamma, mutta ei ollut tällä kertaa tullut kantavaksi. Se oli viettänyt ison osan elämäänsä varsoen, mutta varsojen välissä isä oli kouluttanut sitä ja kilpaillut sillä ja nyt hän piti huolen siitä, että Alissa ratsasti sitä huolellisesti ja oikein. Tietenkin hän opetti minuakin siinä samalla, mutta oli selvää, että hän keskittyi siihen, että Mialla voisi seuraavana kesänä kisata täysillä ja saada hienoja tuloksia, jotta sen varsoista voisi sitten pyytää enemmän rahaa. Äidin kenttähevosella, jota hän ei aikonut enää varsottaa, ei ollut ilmeisesti niin väliä.
- Mutta me voitaisiin voittaa ponicup ens kesänä!
- Nyt me voidaan voittaa junnucup, Alissa sanoi ja kieltäytyi tapansa mukaan ymmärtämästä, miksi minä koin itseni kaltoin kohdelluksi. Hän oli välillä niin raivostuttavan ymmärtäväinen ja tyytyväinen elämäänsä.

Retki oli kuitenkin aika kiva, kunhan olimme ensin rämpineet puoli tuntia pikkupolkuja, että Niki sai nivelensä lämpimiksi. Sitten siitäkin alkoi löytyä vauhtia ja saatoimme laukata kilpaa yhdellä metsätien pätkällä. Niki lähti jättäen mahtavan hajuraon meihin muihin, mutta se ei jaksanut enää koko matkaa. Jerry ja minä ohitimme sen vähän ennen kuin meidän piti kääntyä tieltä pois, ja sitten minä ohitin vielä Jerryn.
- Kenellä on paras laukkahevonen, mitä? pröystäilin.
- Sillä on äitinsä laukka, äiti sanoi ja katsoi Daisya hellästi. – Mutta jos nyt hiljaksiin kotiin päin. Nikille alkaa riittää.

Joskus toiste olisin ehkä yllyttänyt Alissan jatkamaan lenkkiä omin päin, mutta nyt minullekin riitti. Halusin päästä juttelemaan Elsin kanssa siitä, oliko edellisiltana tapahtunut jotain sillä aikaa, kun Ossi oli juottanut minulle olutta eteisessä. Ehkä Leksakin olisi koneella niin, että voisin vaatia hänet tilille siitä, että hän oli karannut sanomatta hyvästiä, vaikka olimme suudelleet yöllä. Jos uskaltaisin. Oli hemmetinmoista kasvaa niin aikuiseksi, että osasi pohtia, mitä toiset ajattelisivat, jos tekisin niin tai näin.

Leksa ei kuitenkaan ollut mesessä, mutta Elsi ja Emma olivat ja kävimme edellisillan läpi minuutti minuutilta. Kävi ilmi, ettei ollut tapahtunut mitään maata järisyttävää. Tanssittu oli, mutta minä olin ainoa, josta oli tullut edes supinaa, kun olin viettänyt puoli iltaa Ossin kanssa eteisessä.
- No se nyt on vaan Ossi, huitaisin puheenaiheen pois. Kukaan ei maininnut mitään Kaisamaijasta ja Leksasta ja aloin ajatella, että olin ehkä kuvitellut omiani.

Lähettäjä: flanelli (eo) 
Päivämäärä:   20.11.09 22:57:23

kiva pätkä tämäkin :). Mä niin voisin vaan lukea ja lukea tätä.. ilman mitään erityistä huomautusta. Sulla on niin harvoin niitä virheitä, ettei niitä oikeesti huomaa ku vasta tokalla tai kolmannella lukukerralla. Ja itseasiassa tällä hetkellä mä oon semmosessa mielentilassa, etten millää ees keksi mtn kommentoitavaa, järkevää siis (joo-o, oli fiksua käydä kattoo twilight - uusikuu yöennakkona, ku sitte tuli puhuttua siitä koko yö jajajaja.... :D)

Lähettäjä: JamoBakteeri. 
Päivämäärä:   21.11.09 00:53:15

Nyt mä nolaan itseni kysymällä, että kenes nassikka Alissa on?

Mä oon heittäytynyt ihan kevytkenkäseksi tälle illalla, ehkä mun pitää tulla tänne palauttamaan ajatukseni takas karuun arkeen.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   21.11.09 00:57:51

Jamis, se on Kaisan ja Stumpin. :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   21.11.09 19:03:35


En ollut kuvitellut, en ollenkaan. Perjantai-aamuna koulussa Kaisamaija hyökkäsi Alissan ja minun kimppuun jo pihalla, vaikka hän yleensä talvisaikaan hipsutteli suoraan sisään ja pysyi siellä koulupäivän loppuun asti, etteivät hänen hiuksensa suoristuisi tai kihartuisi ja meikkinsä leviäisi. Nytkin hänen mokkasaappaansa olivat selvästi suuressa vaarassa.
- Hei Alissa! Hei Danni!
- Hei, Alissa sanoi ystävällisesti. Tiesin ihan tarkkaan, että hän ei pitänyt Kaisamaijasta sen enempää kuin minäkään, hän vaan oli muuten kiltimpi. Luulen, että tuijotin Kaisamaijaa vähän kuin salaatista ryöminyttä matoa, mutta hän ei joko huomannut tai välittänyt, sirkutti vain omaa asiaansa. Hän halusi tietää Leksasta kaiken.

- Se asuu Hesassa, Alissa sanoi. – Ja käy kymppiluokkaa.
- Mikä sen sukunimi on? Onko se teidän serkku?
- Se on meidän tuleva aviomies. Meidän vanhemmat on sopinu jo ennen mun syntymää, että me mennään naimisiin, minä sanoin ja kiskaisin Alissaa oven suuntaan.
- Teidän? Molempien? Mutta eihän semmosta voi tehdä, Kaisamaija sanoi ihmeissään.
- Mormonit voi.
- Onko se mormoni? Kaisamaija uteli kipittäen perässämme.
- On! kiljaisin ennen kuin Alissa ehti sanoa mitään. Yritin karistaa kiusankappaleen perästämme, mutta ei se onnistunut, kun olimme kaikki samaan luokkaan menossa. Naulakoilla oli pakko pysähtyä ja taas Kaisamaija pyöri nenäni edessä. Hän oli vielä lyhyempi kuin minä ja on pakko myöntää, että hän oli nätti. Tosin paremmalta hän olisi näyttänyt, jos hänen hiuksiaan ei olisi vaalennettu haalistuneen olkituppaan näköiseksi ja jos meikkiä olisi ollut vähän vähemmän. Hänellä oli kuitenkin silmiinpistävän hyvä vartalo, muodokas ja pyöreä olematta hiukkaakaan lihava, joten vältin katsomasta, miten hyvin tiukat farkut ja antelias paita sitä korostivat.
- Me ollaan mormoneja ja muutetaan heti naimisiinmenon jälkeen jenkkeihin opiskelemaan mormoniaa, sanoin. Kaisamaija jäi paikoilleen aprikoimaan sitä hetkeksi, mutta juoksi sitten perässämme luokkaan.
- Miksi te sitten ootte tavallisilla uskontotunneilla?

Onneksi opettaja tuli saman tien perässämme niin, että saatoin olla kuin en olisi kuullutkaan ja rupesin ensitöikseni pulpetin suojassa kirjoittamaan Alissalle tekstaria varoittaakseni häntä missään nimessä antamasta Kaisamaijalle mitään Leksan yhteystietoja.
- Danni Kamke, jos ei se puhelin katoa laukkuun niin kuin NYT, se katoaa mun laatikkoon, sanoi opettaja, vaikka oli tuskin ehtinyt istua paikoilleen ja oli teknisesti vielä välitunti. Tiesin hänen kuitenkin todennäköisesti toteuttavan uhkauksensa, joten saatoin vain huokaista raskaasti ja totella. Ehtisihän tuon välitunnillakin.

Kun kello soi, olin kiireellä poistumassa, mutta en onnistunut edes kumartumaan ottaakseni laukkuni lattialta. Oli kuin minut olisi sidottu tuoliin. Kurkustani. Tungin sormeni kaulaliinan alle löysentääkseni sitä niin, että paniikki kuristumisesta katosi ja pystyin kääntymään hiukan.
- Moi, sanoi Ossi. Hän istui kaulaliinan kummankin liepeen päällä takanani olevalla pulpetilla ja näytti tyytyväiseltä saatuaan minut kiipeliin.
- Älä kurista mua, tampio! kähisin.
- Tommoset pitkät kaulaliinat on vaarallisia. Ajattele jos se jäis vaikka junan oven väliin ja sitä raahautuisi mukana, kun se lähtis liikkeelle.
- Mä en kulje junalla kouluun, sanoin ja sain kaksin käsin kiskomalla toisen pään hänen takapuolensa alta. Se venyi surulliseksi luiruksi, joka muistutti minua Scarryn piirroksesta, jossa herra Karjula meni tokiolaiseen metroon pullean makkaran kanssa ja tuli ulos käärme kainalossa.
- Lähe ruokiksella hampurilaiselle.
- Ai sun kanssa?
- Ei kun mä ajattelin, että jos sä menisit muualle syömään niin mun ruokahalu parantuisi. Totta kai mun kanssa, idiootti. Ruokalassa on kumipalloja ja maksayrjöä.
- Mulla ei ole rahaa, totesin ja totesin samalla, että jäisin sitten nälkäiseksi tänään. Koulun jauhemaksakastike ei ollut syötävää.
- Mä voin lainata.
- Mutsi on kieltäny lainaamasta pojilta, sanoin ja vilkaisin häntä vinoon. Ossilla oli yleensä aina rahaa, pienellä suostuttelulla hän kohta suostuisi tarjoamaan minulle.
- No mä tarjoon, kun en mä tuonu sulle synttärilahjaakaan, hän sanoikin, vaikka samaa syytä käyttäen hän oli minulle kaljaa silloin meillä tarjonnut.
- No sitten, lupasin ja aloin pakata tavaroitani, sillä kaikki muut olivat jo menneet ja kohta välituntivalvoja tulisi ajamaan meidätkin.

- Mennään fyssanluokan eteiseen, Ossi ehdotti ja ennen kuin ehdin ajatella, olimme jo menossa. Fysiikanluokka oli käytävän perimmäisenä ja siinä oli tosiaan eteinen, jossa oli vetokaappeja vaarallisia kokeita varten. Vetokaapit olivat lasia ja eteisen ja käytävän välinen seinä oli osaksi ikkunaa, joten yleensä kukaan välituntivalvoja ei viitsinyt oikein avata ovea ja katsoa sisään. Oli maailman helpointa mennä istumaan seinää vasten ja olla näkymättömissä koko välitunnin.
- Saitko sä mopon? Ossi kysyi, kun olimme livahtaneet eteiseen ja istuneet selkä seinää vasten.
- Ei mun synttärit oikeesti ollu vielä, ne on jouluaaton aattona. Mutta en.
- No mistä sä vielä tiedät, ellei ne oikeasti ollukaan vielä?
- Koska Alissakaan ei saanut. Mutta me ehkä saadaan ne joululahjaksi, sanoin piristyen ajatuksesta.
- Pidä huoli, ettei ne mee ostamaan mitään Tarjoustalon tarjousromua, Ossi sanoi luottamuksellisesti ja mieleeni tuli, että Tarjoustalossa ei tainnut tähän vuodenaikaan juurikaan mopoja myytävänä. Joulukoristeita vain.
- Millanen sen sitten pitäisi olla? kysyin. Minua kiinnosti, ihan oikeasti, mutta Ossi oli tuskin päässyt alkuun kuin välitunti loppui.

- Mä kun ajattelin, että se sais olla söpö ja punanen ja semmonen, mitä voi ajaa hame päällä, veistelin kömpiessäni pystyyn.
- Ei juma, Ossi vaikeroi. – Naiset! Mä kerron lisää ruokiksella.
Silloin muistin, että minun oli pitänyt puhua Alissan kanssa.
- Vitsit sun kanssa! Mun piti tehdä jotain ihan muuta tällä välkällä! puuskahdin ja mottasin häntä kostonhimoisesti.
- No teet sitten seuraavalla, hän sanoi huolettomasti.

En ehtinyt enää jutella Alissan kanssa, opettajamme olivat harmittavan täsmällisiä tänään. Tällä tunnilla uskalsin kuitenkin tekstailla, mutta vaikka tuijotin Alissaa merkitsevästi koko tunnin, ei hänen mieleensä näköjään tullut katsoa puhelintaan. Ja sitten olikin jo ruokatunti. Huokaisin ja annoin olla, kun Ossi tuli virnuillen kiskomaan kaulaliinastani.
- Mä en tuu ruokalaan, huusin Alissalle, joka oli selvästi jäänyt minua odottamaan.
- Aijjaa, hän sanoi, tai jotain vastaavaa ja lähti toiseen suuntaan. Koulun alakerrasta leijui käytäville maksayrjön haju ja olin iloinen siitä, että Ossi oli luvannut tarjota minulle hampurilaisen. Tosin sain sen särpimeksi kuunnella mopojuttuja enemmän kuin olin kuvitellut mahdolliseksi, mutta sittenpähän ainakin tiesin, miten ohjeistaa isää asian suhteen. Alissan sain kuitenkin käsiini vasta iltapäivävälitunnilla.

- Ethän sä antanut Kaisamaijalle Leksan puhelinnumeroa? kysyin vaativasti.
- Miten niin? hän kysyi ja katsoi minua omituisesti.
- Ethän?
- No en. Ei muakaan yhtään innosta ajatus, että ne alkais jotain, sehän alkaisi sitten roikkua meillä aina kun Leksa tulee käymään.
- Hui, sanoin minä. Sitä en ollut ajatellutkaan, mutta ajatus oli puistattava. Vielä ikävämpää olisi, jos Leksa ei enää tulisikaan meille kylään vaan Kaisamaijalle. Häntä oli suojeltava siltä bimbolta hinnalla millä hyvänsä.

Lähettäjä: Ruunikko 
Päivämäärä:   21.11.09 21:47:45

Jatkoo <3

Lähettäjä: flanelli (eo) 
Päivämäärä:   21.11.09 22:25:18

jeiiiii lisäää! :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   22.11.09 15:25:25

6. Kaupungilla

Leksan silmät unohtuivat onneksi Kaisamaijalta pian, enkä minäkään suoraan sanoen niitä jaksanut koko ajan miettiä. Hän ei kuulunut normaaliin päiväjärjestykseen. Sen sijaan minua alkoi nyppiä se, että joulun laittaminen näytti kuuluvan tänä vuonna minun päiväjärjestykseeni. Äiti silitti yhtenä iltana läjän jouluverhoja, mutta kertaakaan hän ei käynyt etsimässä kellarista uusia koristeita seuraavaksi päiväksi. Se teki vatsaani jotenkin puristavan ja korventavan olon. Vanhempien ei kuulunut muuttua.

Isä ei onneksi muuttunut mihinkään, mutta kyllä äidin uudet kuviot vaivasivat häntäkin. Minä näin sen, vaikken usko, että tiesi minun huomaavan. Hänen kulmakarvansa tuntuivat valahtavan muutaman millin alemmas aina, kun äiti kertoi intoa pursuten, mitä joku työkaveri oli tänäänkin tehnyt tai sanonut. Saiko töissä muka olla hauskaa? Edelliseen paikkaansa hän oli mennyt aamulla ja tullut illalla pois, eikä sieltä ollut koskaan ollut mitään kerrottavaa. Minusta se oli ollut hyvä järjestys. Oli jotenkin väärin, että hän näytti olevan noin innoissaan jostain, mihin me emme ollenkaan kuuluneet.

- Mä olen ilmottautunut pilatekseen, hän sanoi yhtenä iltana, taas silmät loistaen. – En mä tietysti joka kerta välttämättä pääse, jos on iltavuoro, mutta sitä on kahtena iltana viikossa, sillon voi änkeytyä toiseen ryhmään.
- Pontius Pilatius? kysyi Sarri.
- Ei kun pilates on semmosta jumppaa. Jos mä lopultakin pääsisin lähempään tuttavuuteen syvien vatsalihaksieni kanssa, äiti nauroi.
- Missä semmosta järjestetään? isä kysyi ja näin, että hänen kulmakarvansa olivat valahtaneet niin alas, ettei ollut epäilystäkään siitä, mitä mieltä hän oli.
- Porvoossa, maanantaisin, tai torstaisin on se toinen ryhmä.
- Sulla menee ne illat sitten vähän myöhäsiksi, isä tuumasi. Hänen äänensä ei ollut mitenkään merkitsevä, mutta oli siinä sen verran vihjettä, että äiti ymmärsi. Oli melkein säälittävää nähdä, miten nopeasti hänen iloinen ilmeensä katosi.

- Miten sä kehtaat? Enkö mä muka ansaitse yhtään omaa aikaa? Mulla ei oo ikinä ollut mitään harrastusta, ei ikinä!
- Eikö ratsastus oo harrastus? kysyi Jerry viattomasti.
- Kyllä se tässä taloudessa on työ ja elämäntapa, äiti tuiskahti ja alkoi kerätä lautasiamme pois kysymättä, halusiko kukaan lisää niin, että kolina kuului ja kastikkeenrippeet roiskuivat. Nousin kadotakseni vähin äänin yläkertaan. En kuitenkaan voinut olla sotkematta lusikkaani soppaan vaan käännyin ovella.
- Jaa että sulle on syvät vatsalihakset tärkeämpiä kuin sun omat lapset, sanoin niin häijysti kuin osasin. Äiti kääntyi katsomaan minua sen näköisenä kuin ei olisi ollenkaan odottanut hyökkäystä selkänsä takaa.
- Danni…
En jäänyt kuuntelemaan, vaan menin.

Pilateksesta ei sitten puhuttu enempää, eivätkä äidin kotiintuloajat ainakaan sillä tai seuraavalla viikolla muuttuneet mihinkään. Ajattelin tyytyväisenä, että olin saanut hänet tulemaan takaisin järkiinsä. Joululomakin alkoi lopulta ja isä suostui yhtenä aamuna ottamaan Alissan ja minut mukaan aamulla, kun hän lähti töihin. Pitihän meidän päästä jouluostoksille.
- Teille tulee pitkä päivä, jaksatteko te muka tosiaan kiertää kaupoissa siihen asti, kun mä pääsen lähtemään? isä kysyi kääntyessään suurelle sairaala-alueelle, missä hän oli töissä. Hän kieltäytyi viemästä meitä lähemmäs keskustaa sanoen, että häneltä kestäisi käynti siellä yhtä kauan kuin mitä koko matka kotoa oli kestänyt, mutta ei se haitannut. Oli joka tapauksessa niin aikaista, että vaikka me kävelisimme sinne, kaikki kaupat eivät vielä olisi auki.
- Me voidaan mennä mummille odottamaan, jos me ei jakseta enää, Alissa sanoi ja siitä sain idean, vaikken pitänytkään kahdeksaa tuntia kaupoissa mitenkään mahdottomana ajatuksena.
- Tai Jinnan ja Leksan luo, hymyilin.
- No, ilmottakaa itsestänne sitten, tai tulkaa tähän takaisin, isä sanoi.

Yritin yllyttää Alissaa yhtä tehokkaaseen ostosvimmaan kuin mikä minut oli vallannut heti, kun olin keksinyt, että voisimme mennä moikkaamaan Leksaa. Olin ihan valmis ostamaan kaikki perheen lahjat heti ensimmäisestä Forumin kaupasta, mihin astuimme sisään. Hän ei kuitenkaan mennyt lankaan.
- Lopeta toi sähläys, hän sanoi ja nykäisi minua hiuksista. – Mä aion shoppailla kunnolla, kun me nyt kerrankin ollaan täällä.
Oikeastaan hän oli oikeassa, mutta noin kolmen tunnin kuluttua aloin oikeasti olla aika puhki. Minulla oli kuuma, vaikka kannoin jo takkia kainalossani ja kengät tuntuivat hankaavan ja kassit painoivat.
- Mä en jaksa, valitin ja Alissa suostui pysähtymään pirtelölle.
- Mun täytyy etsiä vielä jotain kaksosille ja Merille ja Hangon mummille, Alissa luetteli kurkkien pusseihinsa.
- Mä en tarvitse enää mitään, mulla on kaikki! Sä voit käydä vaikka tossa Tiimarissa ja…
- Suu kiinni, Tiimarista ei kannata ostaa kuin joulukortteja, Alissa sanoi kuulostaen yllättävästi äidiltä. Hän kuitenkin heltyi ja lupasi kiertää yksinään lähimmät kaupat minun särpiessäni pirtelöä ja vahtiessa ostoksia.

- Mistä sä muuten edes tiedät, että Leksa on kotona? hän heitti noustessaan. Kas, siinäpä olikin kysymys, josta olin juuri ajatellut ottaa selvän. Yritin soittaa heti, kun Alissa oli kuulomatkan ulkopuolella. Valitettavasti en saanut vastausta, vaikka yritin kolme kertaa peräperään ja sitten minun oli lopetettava. Enhän halunnut vaikuttaa epätoivoiselta. Siirryin suunnitelmaan b ja soitin Jinnalle.
- Täällä on sun rakas Dannisi, esittäydyin, kun hän vastasi.
- Mä tiedän, mun puhelin juorusi, hän sanoi lämpimästi.
- Mä yritin soittaa Leksalle, kun me ollaan Alissan kanssa ostoksilla ja Vesku lähtee vasta neljän jälkeen ja mulla on jo jalat ihan puuroa ja kaikki lahjat hommattuna.
- Tulkaa vaan tänne, jos sä sitä meinaat. Mä teen joulusiivousta, mutta tää alkaa olla jo aika valmista.
- Onko Leksa kotona?
- Se meni käymään Villen luona, mutta ei se yleensä siellä kauan viivy.
- Hienoa, sanoin tyytyväisenä. – Alissalla on vielä jotain ostettavaa, mutta kyllä me voitais kohta tulla. Mitenkäs teille pääsikään?

Jinna neuvoi, millä raitiovaunulla meidän piti tulla ja millä pysäkillä jäädä pois, autollahan me siellä aina olimme käyneet, joten tarvitsimme vähän ohjetta. Sitten tajusin, ettei minulla ollut joululahjoja heille kummallekaan. Ne olisi kyllä vielä pakko hankkia. Tunnin kuluttua olimme kuitenkin valmiita lähtemään. Alissa oli saanut hyvän idean ja ostanut lahjapaperia ja –narua: voisimme paketoida ostoksemme Jinnan luona niin, että kaksoset eivät näkisi kaikkea, kun palaisimme kotiin. He olisivat ostoskassiemme kimpussa nopeammin kuin ehtisimme kissaa sanoa.

Lähettäjä: polli 
Päivämäärä:   22.11.09 19:21:57

Äh, en tykkää yhtään tuosta Dannista :P

Lähettäjä: ? 
Päivämäärä:   22.11.09 21:56:33

iltalukemista! :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   22.11.09 22:39:47


Leksa ja Jinna asuivat Kalliossa, mikä sai minut aina katselemaan ympärilleni ja kuvittelemaan, että olin ulkomailla. Olisin muutenkin tavallaan halunnut asua Helsingissä. Tietysti rakastin kotia, hevosia ja sitä, että ne asuivat takapihallamme, mutta siellä ei tapahtunut mitään. Aloin olla siinä iässä, että kaipasin vähän äksöniä, tuumasin. Ehkä voisin tulla Helsinkiin lukioon?

Jäimme pois oikealla pysäkillä ja siitä olikin helppo osata perille. Jinna tuli avaamaan oven ja päästi meidät pesuaineen tuoksuiseen, puhtaana kiiltävään asuntoon.
- Onko teillä nälkä? hän kysyi.
- Onko Leksa kotona jo? minä kysyin.
- Ei oo vielä näkyny.
Niinpä me menimme keittiöön ja aloimme kääriä paketteja. Minä olin halunnut ostaa Leksalle bänditeepaidan, mustan tietenkin, mutta se oli ollut niin kallis, että minun oli ollut pakko antaa Alissan osallistua myös. Jinnalle olimme sitten viimeisillä lanteilla ostaneet joulukukan, jonka hän asetti olohuoneen pöydälle.

Pidin Jinnasta, me molemmat pidimme. Hän oli yhtä äidillinen kuin äiti parhaimmillaan ja samalla kertaa kuitenkin kaikkea muuta, melkein kuin isosisko. Hän osasi puhua tyttöjen juttuja kuulostamatta alentuvalta. Tosin äitikin osasi, mutta Jinnalle oli helpompi vastailla. Ei sitä äidille voinut ihan kaikkea kertoa. Niinpä oli vain mukavaa, kun hän istui kolmanneksi pöydän päähän juttelemaan ja kommentoimaan ostoksiamme. Tuskin kuulin puhelintani, kun nauroimme pikkuisille hörhelöisille alustopeille, jotka Alissa oli ostanut Sarrille ja Sunnalle. Pikkulikat olisivat haltioissaan ja äiti kieltäisi heitä käyttämästä niitä, hänen mielestään pikkutyttöjen piti olla pikkutyttöjä.

- Haloo, sanoin puhelimeen ehtimättä katsoa, kuka se oli. Ehkä Leksa, joka halusi tietää, miksi olin soittanut hänelle kolmesti?
- Hei, minä täällä, missäs te olette? Se oli isän ääni ja hän kuului kävelevän puhuessaan.
- Jinnan luona. Joko sä olet päässyt töistä?
- Hyvä. Mun pitää ajaa kotiin. Jerry soitti, että Sunnalle on sattunut onnettomuus.
- Mitä? sanoin ja taisin valahtaa kalpeaksi. Apua, miksi meidän olikaan pitänyt lähteä ja jättää pikkuiset kotiin keskenään? Oliko Ville pukittanut hänet jäiseen maahan? Oliko hän kuolemaisillaan?
- Ei mitään hengenvaarallista. Lipaston laatikko oli pudonnut sen varpaille. Mä menen katsomaan, tarviiko se röntgeniä. Voisitko sä soittaa Jessin hakemaan teidät kotimatkalla?
Huokaisin helpotuksesta. Olin jo nähnyt Sunnan verissään maassa makaamassa. Toisaalta, olisi Jerry varmasti silloin ymmärtänyt soittaa hätänumeroon eikä isälle, ainakin, ellei hän olisi kovin hätääntynyt.
- Soita heti, kun sä olet nähnyt sen, komensin ja sain onnellisen ajatuksen. – Ja mehän voidaan varmaan jäädä tännekin yöksi, niin Jessin ei tarvii kiertää yömyöhällä.
- Tietysti te voitte, sanoi Jinna, ikään kuin olisi tiennyt, mistä olimme puhuneet ja huomasin yhtäkkiä, että tästä oli tulossa vieläkin parempi päivä kuin mitä olin kuvitellut.

Kun olimme paketoineet jo kaikki lahjat, autoimme Jinnaa kiillottamaan hopealusikoita – kotona olisin tehnyt sitä vain tuohtunein äänitehostein, mutta täällä en kehdannut jupista – ja sitten isä soitti. He olivat käyneet varmuuden vuoksi Hyvinkäällä kuvissa, mutta kaikki Sunnan pikku varpaat olivat ehjät, vaikkakin kipeät.
- Jäättekö te nyt muka tosiaan sinne?
- Jäädään, Jinna on riemuissaan meidän seurasta, ilmoitin. – Me kiillotetaan hopeita.
- Mutta te ette pääse kotiin sitten ennen kuin huomenna iltapäivällä.
- Niin.
- Daisy ja Mia, isä huomautti ja minä harmistuin.
- No apua, eikö me saatais paria vapaapäivää pitää? Ratsastakoon Jerry ne, ellei niillekin voi antaa joululomaa!
- Niin, hän sanoi vain saaden omatuntoni puristamaan minua vatsasta. Se oli inhottavaa. Tietysti halusin ratsastaa, halusin edistyä ja kilpailla mutta piru vie, vuoden jokaisena päivänä? – Mä voin käydä juoksuttamassa ne, ehditte te huomenna ratsastaa, hän lupasi.

Lähettäjä: flanelli (eo) 
Päivämäärä:   22.11.09 22:43:57

vautsi, jeii tytöt pääs ostoksille. Ihanku mä jouluostoksilla; Oon valmis ostamaa kaiken vaikka ekasta kaupasta, mut sit tajuun, etten saa sieltä kaikkea kivaa, ja sit joudunki kiertää tota itistä sen viis tuntia melkeen :D. Mutta on se sen arvosta kyllä, että saa KIVAT joululahjat ostettua...

Jos vaikka lisää?

Lähettäjä: hehe 
Päivämäärä:   22.11.09 22:50:38

lisää ? :)

Lähettäjä: flanelli (eo) 
Päivämäärä:   22.11.09 22:53:24

hei jee, olit postannu ton just silleen, ettei se ollu viel tullu ku mä omaa kommenttiani kirjotin (ja tyhmä kun olen, niin en päivittänyt ennen kommenttini lähettämistä). Kivakiva mikä pätkä. Lisää vaan mahollisimman pian :). Vaikka mä tuskin huomenna mtn luenkaan missään, kun hillun koulussa, kuorossa ja sitte vielä pitäis mennä syömään, ja ehkä sitä innostuu lähtemää jatkoillekin ;p

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   22.11.09 22:58:17

On täällä nyt ruuhkaa :D Ehdin mä lukea ton sun edellisen ennen kuin lähetin. Menköön nyt sitten loppulukukin, oli toi ehkä vähän lyhyt-
-----------------

Leksaa ei vaan kuulunut kotiin ennen kuin kahdeksan maissa. Kun avain lopulta rapisi lukossa, olin hypähtää paikoiltani ja juosta vastaan, mutten onneksi ehtinyt, kun kuulin puhetta. Leksalla oli joku mukana.
- Moi! Jinna sanoi ja kurottui katsomaan eteiseen. Minä kuikuilin samaan suuntaan, mutta Alissa vain vilkaisi televisiosta. Leksa ei vastannut, mutta näin hänet nyt, hän oli menossa omaan huoneeseensa edellään toinen poika, jolla oli hyvin lyhyet hiukset vastapainoksi Leksan pitkille kiharoille. Leksa kuitenkin pysähtyi huomatessaan meidät.
- Tytöt on täällä, Jinna kertoi.
- Miks? Leksa kysyi ainoastaan. En ollut tuntea hänen ääntään, hän ei ollut koskaan puhunut minulle tuollaiseen sävyyn.
- Ne jää yöksi. Sunna…
Mutta Leksa oli jo mennyt. Suuni taisi loksahtaa auki. Tiesin, etteivät heidän välinsä olleet olleet ihan lämpimimmillään koko vuonna, mutta tällaista en ollut ollenkaan osannut odottaa. Olin jaloillani saman tien kun Leksan huoneen ovi kolahti poikien perässä.

- Millasta vítun käytöstä toi oikeen on? kysyin repäistyäni sen auki ja jäin kynnykselle seisomaan kädet lanteilla. Leksa oli kaivamassa kirjoituspöydän laatikosta jotain ja toinen tyyppi röhnötti hänen sängyllään. Kumpikaan ei ollut riisunut sen paremmin takkejaan kuin kenkiäänkään, aivan kuin he olisivat olleet vain käymässä ja kääntymässä.
- No mutta, onko sustakin tullut joku nipottaja? Leksa kysyi. Hän ei enää kuulostanut yhtä ärsyttävältä kuin äsken puhuessaan Jinnalle, mutta minä olin liian kiukkuinen huomatakseni. Tökkäsin häntä etusormellani keskelle rintaa.
- Sano mulle hei, kiva nähdä! Tai sano, että ikävää, kun sun siskos on loukkaantunut! määräsin ja huomasin, että sormella tökkiminen oli hyvä tapa korostaa sanojaan.
- Kuka on loukkaantunut? Leksa kysyi ja kuulosti omalta itseltään ja kiitettävän huolestuneelta myös.
- Sunna!
- Mitä sille tapahtui?

Rauhoituin. Leksa oli taas tavoitettavissa ja halusi selvästi kuulla vastauksen. Nyt tuntui vaan vähän nololta mennä kertomaan varpaille tipahtaneesta lipastonlaatikosta.
- Ei mitään vakavaa, sanoin siksi jurosti. Tilanne tuntui vesittyneen, enkä enää tiennyt mitä sanoa. – Me ei vaan päästä kotiin, kun Vesku joutu lähtemään sinne kesken päivän.
- No, me ollaan menossa joka tapauksessa, Leksa sanoi ja tunki jotain taskuihinsa. Tyyppi sängyltäkin nousi ylös. – En kyllä suosittele mun sänkyä. Siellä kasvaa hiiren kokosia luteita.
- Mihin sä olet menossa? kysyin sivuuttaen luteet. Jinna ei sellaisia sietäisi samassa rapussakaan.
- Mennään vähän juhlimaan loman alkua.
- Hei, mähän voin tulla mukaan!
- Ei tuu tapahtumaan, sanoi Leksa ja se toinen tyyppi siirtyi kärsimättömän näköisenä ovelle.
- Tuu jo, meille tulee kiire kauppaan, hän sanoi.

Ei siihen enää ollut mitään sanomista, vaikka Jinna kyllä yritti, kun pojat purjehtivat vielä saapumistaan äänettömämmin ulos.
- Et viivy koko yötä! Jinna huusi heidän peräänsä, mutta ovi vain sulkeutui ja hän näytti äkkiä hyvin väsyneeltä.
- Leksa ei ollut ollenkaan tollanen meillä, Alissa sanoi.
- Kiva kuulla.
- Oikeesti, se oli kiva ja reilu.
Jinna näytti nyt myös surulliselta.
- Mitä mä olisin voinut tehdä, ettei se olisi häipynyt? Sanokaa te, te ootte paremmin samalla aaltopituudella.

Mutta emme me olleet. Minä en ainakaan tiennyt, mikä Leksan olisi saanut pysymään kotona, jos hän jo sisään astuessaan oli nostanut kaikki piikit tuolla tavoin pystyyn. Minun kävi Jinnaa niin sääliksi, että menin istumaan hänen viereensä ja otin häntä kädestä kiinni. Alissakin katsoi häntä myötätuntoisesti.
- Kuule, ainakin sulla on tänä iltana kaks ihanaa, kilttiä lasta, hän yritti murjaista. Jinna hymyili hänelle valjusti.
- Niin on. Pitäiskö meidän levittää tää sohva, joko teitä väsyttää?

Ei tosiaankaan väsyttänyt, eihän kello ollut vielä juuri mitään, mutta Jinna tuntui kaipaavan tekemistä. Olin hetken leikitellyt ajatuksella, että antaisin sohvan Alissalle ja menisin itse Leksan sänkyyn, mutta olin vielä näreissäni hänelle. Ludejutusta se ei johtunut, mutta Jinna säälitti minua niin, etten halunnut hieroa hänen naamaansa sitä seikkaa, että tiesin, ettei Leksa tosiaankaan aikonut tulla tänä yönä kotiin.
- Levitetään vaan, sanoin ja tekohaukottelin leveästi.

Lähettäjä: flanelli (eo) 
Päivämäärä:   22.11.09 23:10:24

kiva loppukin luvulla :). Ai että.. Mä niin tykkään tästä, sun on paree vaan toivoa, että kun saan mun vakkarikommaajani palaamaan mun vakkarinovepaikkaan, niin mä saatan unohtaa tän mestan kokonaan, jos huonosti käy (mä oon niin pirun kiintyny tarinataloon). Mutta mä yritän olla unohtamatta. Tai ehkä mä puhun sutkin sinne :D. Hihi...

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   23.11.09 00:03:17

Voisipa sitä joskus käydäkin vilkaisemassa :)

Lähettäjä: JamoBakteeri. 
Päivämäärä:   23.11.09 01:07:09

Nyt Dannista tuli mun silmissä miilamainen :( Muuten kyllä Sennnu-tasoista kirjoitusta.

Lähettäjä: a_des 
Päivämäärä:   23.11.09 12:08:37

No hei, Danni on, mitä, 15, eiks kaikki sen ikäset oo rasittavii pissistelijöitä?

Mut ilahduttavan aidosti Sennnu on palannut teinielämän aaltopituuksille .)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   23.11.09 13:31:20

7. Hevosten syntymäpäivä

Joulu meni sentään niin kuin kuului. Isä piti vähän lomaa, ja kävimme Hangossa päiväretkellä vaihtamassa lahjakasseja, äiti oli töissä paitsi pyhinä. Mopoja ei kuusen alle ilmestynyt, mutta lupaus niistä tuli punaisissa kirjekuorissa.
- Mä en ymmärrä miksi odottaa johonkin maaliskuuhun niiden ostamisen kanssa, sanoin kyllä.
- Koska me ei haluta, että te harjottelette niillä ajamista liukkaassa talvisäässä, sanoi äiti.
- Jaa missä talvisäässä? kysyi Alissa kuivasti. Lunta ei ollut kämmenenkokoista länttiä missään.
- Kyllä ne hanget vielä tulee.
- Niin niin.

Mutta ne tulivat, ja yllättävän pian vielä. Uudenvuodenaattona alkoi pyryttää. Äiti oli ollut töissä ja tuli melkein tuntia tavanomaista myöhemmin.
- Mä jo luulin, että sä oot päättäny jäädä viettämään uutta vuotta työkavereidesi kanssa, sanoin vähän pisteliäästi.
- No en, mutta kun moottoritielläkin piti ajaa kuuttakymppiä, kun ei nähnyt mitään. Ihan kauhea ajosää, hän puuskahti ja tyrmistyneenä katsoin, miten hän laski itselleen lasillisen punaviiniä laatikosta, joka oli avattu jouluaterialle. Alissa ja minäkin olimme saaneet tilkan.
- Et sä voi ruveta juomaan nyt! Meidän pitää päästä Merin luo! kielsin.
- Tohon säähän? Et oo tosissas!
- No todellakin olen, et kai sä ajatellut, että me ollaan täällä? Kylällä sentään tapahtuu jotain.
- Voi jessus!
- Jos meillä olisi ne mopot jo niin me ei tarvittaisi mitään kyytiä, huomautin.
- Ja kyllä tarttisitte, ei toi oo mikään mopokeli. Hyvä kun nelivedolla pääsee eteenpäin. Mutta okei, mihin aikaan te olette menossa?
- Kunhan meikataan, sanoin.

Niin äiti sitten ajoi meidät Merin luo ja kääntyessään näiden tielle hiljensi mateluvauhtiin.
- Mihin aikaan mä tulen hakemaan? hän kysyi. Minua alkoi säälittää. Hän olisi halunnut lasillisen viiniä epäilemättä rankan työpäivän ja hankalan kotimatkan jälkeen, ja se oli häneltä evätty. Nyt hän oli valmis luopumaan siitä kokonaan ja vaihtamaan sen yölliseen ajoreissuun meitä hakemaan.
- Me voidaan varmaan jäädä Merille yöksi niin sun ei tarvitse toista kertaa lähteä ajamaan, sanoin ystävällisesti.
- Jaha, aiotteko te juhlia niin, ettette kehtaa enää näyttäytyä? hän kysyi silmät epäluuloisesti siristyen ja loukkaannuin. Minähän olin tarkoittanut vain hyvää hänelle, vaikka meillä tietysti kyllä olikin vähän lämmikettä varattuna, jotta tarkenisimme keskiyöllä ulos vastaanottamaan uutta vuotta.
- Miten sä jaksat olla noin epäluulonen ja inhottava?
- No et sä varmaan halua huviksesi ajella tänne aamuyöllä uudestaan, Alissakin sanoi järkevästi. – Ja etkö muka oo aina voinu luottaa meihin?
- Olen, anteeksi vaan, äiti huokaisi. Raukka parka ei tiennyt, mitä kaikkea ei tiennyt – vaikka emmehän me ikinä olleet mitään oikeasti kamalaa tehneetkään vaan käyttäytyneet aina ihan fiksusti. – No, jos Merin vanhemmille sopii.

Alissa lupasi soittaa hänelle heti, kun se asia olisi selvä ja hyppäsimme kyydistä. Illasta ei ollut suunniteltu mitenkään erityisen riehakasta. Merin vanhemmat olivat kotona, eikä meidän lisäksemme ollut tulossa kuin Elsi, sillä Emma ja Heljä olivat lomamatkalla, toinen Lontoossa ja toinen Kanarialla, onnelliset. Aioimme paistaa makkaroita ja omenoita takassa ja katsoa elokuvia ja sitten vähän ennen puolta yötä lähteä ulos. Hyvin kilttiä, todellakin, mutta vaihtoehtoja ei oikein ollut, ei etenkään tässä säässä.

Lähettäjä: JamoBakteeri. 
Päivämäärä:   23.11.09 15:50:00

Jos ei kaikki ole, niin suurin osa ainakin on rasittavia pissiksiä, myönnän :D

Lähettäjä: ? 
Päivämäärä:   23.11.09 21:39:57

jatkoa?

Lähettäjä: flanelli 
Päivämäärä:   23.11.09 22:06:24

jeii mikä pätkä, tässähä vois hakea lasillisen kuoharia ja jäädä odottelemaan lisäpätkiä :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   23.11.09 22:13:53

No haehan nyt sitten kuoharia, uuden vuoden kunniaksi!

(Btw, se omata kuulemma on tosiaan suomea, joskin olen edelleen sitä mieltä, ettei sen pitäisi olla.)
---------
Merin vanhemmilla oli omat juhlansa yläkerrassa ja sieltä kantautui kellarin takkahuoneeseen sellainen nauru ja puheensorina, että minun teki mieli käydä ottamassa äidille videokuvaa.
- Mä vihaan noita niiden peli-iltoja, Meri puuskahti jossain vaiheessa käytyään hakemassa meille lisää vaniljakastiketta. – Ne on jo kaatanu ainakin yhden lasillisen viiniä trivial pursuit –laudan päälle, niin että se löyhkää taas kuin spurgu keväällä, kun sen seuraavan kerran ottaa esiin.
- Otetaanko mekin jo? kysyi Elsi. Hän oli tavalliseen tapaan juomakuriirimme, tai hänen veljensä paremminkin. Päätimme kuitenkin odottaa vähän. Lunta tuprutti edelleen niin, ettei ollut mitään mieltä miettiä ulos menemistä kuin joskus puoli kahdentoista aikaan. Oli tietysti mahdollista, että olisimme ainoat hullut lumimyrskyssä silloinkin, mutta sen näkisi vasta sitten.
- On siellä kaikki ne, jotka on ostanu kassillisen raketteja, pakkohan niiden on saada ne ammuttua, arveli Elsi.

Siinä vaiheessa, kun aloimme tehdä drinkkejä Elsin tuomasta pullosta, yläkerran meno kuului jo kerta kaikkiaan riistäytyneen käsistä. Musiikkia oli väännetty koko ajan pikku hiljaa kovemmalle, kuului hurja räsähdys kuin jotain olisi kaatunut tai tipahtanut ja sen päälle kaakattavaa naurua.
- Siat, mutisi Meri ja tyhjensi lasinsa kertaheitolla.
- Saa kai nekin nyt uutta vuotta juhlia. On meilläkin välillä vieraita tupa täynnä, Alissa lohdutti, mutta vaikka se oli totta – nytkin siellä oli Riikka-täti perheineen, ellei keli ollut pelästyttänyt heitä tulemasta – ei meillä kyllä ikinä kuulostanut tuollaiselta.
- Ne ei varmaan huomaa tolta rypemiseltä, vaikka mä hakisin meille evääksi yhden pullon kuoharia, Meri keksi piristyen hiukan, ja niin hän teki saman tien. Sitten aloimme kiskoa ulkotamineita yllemme.

- Te jäädytte noin, Alissa huomautti Merille ja Elsille, joilla oli vain lyhyet pusakkansa ja ohuet talvisaappaat. Me asuimme vain vajaat viisi kilometriä enemmän maalla kuin he, mutta varmastikin kiitos hevosten meillä oli ihan erilainen taju siitä, mitä oli säänmukainen pukeutuminen. Alissa oli aikonut ottaa toppahousutkin, mutta sitä en ollut antanut hänen tehdä, meillä kun ei ollut muita toppiksia kuin ratsastushousuja. Eivät ne sentään kelvanneet edes maalaiskylän uudenvuodenjuhlintaan. Mutta paksut, hupulliset untuvatakit meillä oli, ja karvavuoriset tallikengät, ja Alissalla vielä pitkät villasukkansa, jotka hän kiskoi nyt ylös reisiin asti.
- Sitä varten meillä on tämä, muistutti Elsi riehakkaasti ja taputti laukkuaan, johon viinapullomme oli tungettu.

Oletimme, että se vähä, mitä kylälläkään tapahtuisi, tapahtuisi koulun lähellä, joten sinne me rämmimme. Lunta oli tullut oikeasti paljon. Kenkien varsista meni sisään, paikoitellen sitä oli puolisääreen tai ylikin. Tuli hikikin. Onneksi enää ei satanut niin kauheasti. Koulun edessä puistomaisella alueella oli tosiaan ihmisiä ja siellä ammuttiin raketteja. Sään huomioon ottaen siellä oli oikeastaan yllättävänkin paljon ihmisiä, jopa lapsiperheitä. Me asetuimme yhden puun alle katselemaan heitä ja raketteja, joita ammuttiin taivaalle. Meri ähelsi kuohuviinipulloa auki sormet punaisina, tipauttikin sen kerran, mutta onneksi lunta oli niin paljon, eikä se ollut vielä auki siinä vaiheessa. Sitten se kuohui yli, kun hän lopulta sai korkin auki.
- Hyvää uutta vuotta! hän sanoi kiireesti ja vei pulppuavan pullon huulilleen.

Minun ei tehnyt enää mieli juoda, mutta otin silti kulauksen vuorollani. Päässäni tuntuivat raskaina ne muutamat lasilliset, jotka Merillä olin ottanut ja olin äkkiä kummallisen surumielinen. Mitä järkeä oli seistä umpihangessa talviyönä ja haistella ruutia? Edes parhaiden ystävien seurassa? Kaipasin omaan sänkyyni niin kovasti, että kurkkua kuristi.

Yhtäkkiä olinkin makuullani, lumessa rähmälläni. Upposin sinne ja lunta meni silmiini ja kasteli kasvoni. Jokin raskas ja lämmin romahti päälleni ja meni hetki, ennen kuin tunnistin naurun, joka kuului vaimeasti huppuni läpi.
- Nyt sä kuolet, Korhonen, sanoin, kun sain kasvoni esiin lumesta. Meni kuitenkin vähän aikaa, ennen kuin pääsin pois Ossin alta. Sitten en tuntenutkaan armoa. Kiipesin hänen päälleen istumaan ja mätin kaksin käsin lunta hänen kasvoilleen ja takin sisään.
- Hullu, Ossi pyrski ja lopetin tyytyväisenä, kun hän muistutti lumiukkoa.
- Kuka alotti, mitä?
- Nouse pois mun päältä, mä tukehdun.
- Ite oot läski, ilmoitin ja istuin entistä painavammin. Lumi alkoi kuitenkin sulaa polvieni alla ja kaulaliinani reunalla ja arvelin viisaammaksi nousta putsaamaan vaatteeni, ennen kuin olisin ihoa myöten märkä.

Ossin mukana oli Nooa ja hän seisoi toiveikkaana tyttöjen kanssa ryyppyringissä ja tarttuikin pulloon, kun se tuli hänen kohdalleen. Sitten hän kieltäytyi antamasta sitä eteenpäin Alissalle, nosti vain sen niin ylös, ettei tämä ylettänyt ottamaan sitä. Koska minä nyt olin jo valmiiksi väkivaltaisella tuulella, menin pojan taakse ja potkaisin häntä polvitaipeeseen. Hän romahti polvilleen ja Alissa sai Elsin avustamana pullon itselleen.
- Sä oot yks sáatanan Pikku-Myy! Nooa sanoi minulle irvistäen.
- Mitäs itte ootte, tommosia penikoita! Katselin kumpaakin pitkin nenänvarttani. He olivat niin lapsellisia!
- Hei, nyt kello tulee kakstoista, huusi Meri ja sen kuulikin. Raketteja alkoi paukkua koko ajan tiheämpään tahtiin ja käänsin kasvoni kohden taivasta, jotta näkisinkin ne. Ne olivat oikeastaan aika hauskoja lumisateessa. Huppuani nykäistiin ja tajusin Ossin huitovan minusta lumia. Annoin hänen tehdä niin, hänen takiaanhan olinkin luminen. Sitten tunsin, miten käteeni tartuttiin. Ossi halusi vaihtaa vuotta pitäen minua kädestä!

Ensi reaktioni oli kiskaista lapaseni pois ja nostaa meteli niin, että hän nolostuisi, mutta jostain syystä en tehnytkään niin. Jos tytöt huomaisivat, he nostaisivat ison mekkalan. Meidän kissa ja koira –leikkimme huvitti heitä muutenkin, ja jos he nyt huomaisivat, että siinä oli oireita muuttua rakkaudesta se hevonenkin potkii –leikiksi, he pilkkaisivat Ossia, kunnes tämä ei enää uskaltaisi tulla kouluun. Se ei olisi hauskaa, sillä hassulla tavalla minäkin pidin siitä leikistä. Astuin siis vain vähän lähemmäksi häntä niin, ettei otetta huomannut niin helposti ja kun räpyttelin lumihiutaleita silmistäni raketteja tuijottaessani kuulin, miten hän kuiskasi korvaani:
- Hyvää uutta vuotta, Dannipanni!

Lähettäjä: flanelli 
Päivämäärä:   23.11.09 22:32:55

plääh, porukat joi mun synttärilahjakuoharin loppuun :( Mut ehk mä haen lonkkua :D. Maanantai on hyvä päivä keitota :D

Mutta kiva pätkä tuokin, tää sun tarinas on liian koukuttava, tiesitkö? Mun ei tnää pitäny tulla koneelle, mut täs mä istun, ku oli pakko tulla kattomaa ootko jatkanu :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   23.11.09 22:53:50

No sepä sopivaa :D

Lähettäjä: flanelli 
Päivämäärä:   23.11.09 23:05:21

Sennnu, no älä :D sainpahan koneella tulolla viestitettyä porukoille, etten oo siivoomassa, ko siirtelen tavaraa ulkoselle :p.. Mutta mutta, toivottavasti nää jatkelet taas piakkoin, huomenna ku koulusta tullessa kuitenki tekee mieli lueskella ;p

Lähettäjä: Jekku 
Päivämäärä:   23.11.09 23:32:42

Hitsi mie oon ihan koukussa tähän tarinaan. Alusta asti ollu :)

Jatkoo tekee mieli saaha hetihetiheti :D

Mutta taasen hyvä pätkä. Toi Dannin ja Ossin käestä pitämine, oli aika söpöä :)

Lähettäjä: Tripi 
Päivämäärä:   24.11.09 00:26:06

Aina säästän pätkien lukemiset illan viimeiseksi tekemiseksi, ja valmistaudun niiden lukemiseen kuin leffailtaan, eli kaikki herkut valmiiksi ja sohvalle löhöämään :)

Aika jännä, että Danni ajattelee krapulaa ja tupakointia ym. asioita tuolta kantilta, että on tarpeeksi iso päättämään omista paheistaan.. Ei mulle tullut tuon ikäisenä mieleenkään ajatella noin päin niitä asioita!

Kammottavaa tuo, miten koko perhe suhtautui Jessin harrastuksen aloittamiseen.. Muakin säälittää oma äitini, kuinka julmia me ollaan oltu, ja miten äiti vieläkin ainoana perheestä tekee ruokaa, siivoaa ja huolehtii kaikkien hyvinvoinnista, eikä saa edes lupaa sairastaa. Vesku itse kannusti Jessiä etenemään urallaan, ja nyt se sitten synkistelee kun Jessillä on hauskaa. Mun teki mieli paiskoa kamoja Jessin puolesta, kun Vesku ja Danni eivät voineet yhtään ymmärtää.

Voi että, ihanaa kun oli monen päivän tekstit lukematta ja sai tarpeeksi iltapalaa :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   24.11.09 00:34:03

Tripi, kiva kuulla :)
Mitä sulle muuta kuuluu? Laita vaikka fb:ssä!

Lähettäjä: a_des 
Päivämäärä:   24.11.09 13:47:11

Must on edelleenki just siistiä (yök mikä ilmasu, se en ollu minä!) et Veskussakin on vähän kryhmyä ja vammaa, ettei se aina oo pelkkä mr. täydellisyys. Enemmän se ottaa Jessin puolesta päähän, huippukouluratsastaja, huippulääkäri, huippuisä jne joka ei koskaan tee mitään väärin. Olisko vähän oksettavaa elää sellasen kanssa.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   24.11.09 13:57:36

Tässä vähän pidempi pätkä, mä lähden tästä kaupungille ja tulen vasta joskus iltamyöhällä varmaankin.
-------------------

Äiti haki meidät sitten kuitenkin pois. Hän soitti ja tarjoutui, kun olimme kävelemässä takaisin Merille. Se tapahtui hyvin pian keskiyön jälkeen, sillä Elsi ja Meri palelivat niin, että hampaat kalisivat. Meidän ei tarvinnut kauan miettiä, mitä tehdä, kun Merin vanhempien vieraat jatkoivat juhlimista entistä riehakkaammin. He olivat pihalla, ainakin osa heistä, ja joivat kuoharia pullon suusta ihan niin kuin me äsken ja lauloivat ja kaatuilivat.
- Mä jään sun kanssa, Elsi sanoi Merille, joka katseli menoa paheksuvasti, ja olin tyytyväinen. Itse en tosiaankaan halunnut jäädä sinne, mutta oli mukavaa, ettei Merin tarvinnut jäädä yksin. Vaikka ei siellä tietenkään mitään kamalaa tapahtuisi. Merin vanhemmat olivat kunnon ihmisiä, vaikka juuri nyt isännöivätkin bakkanaalia.

Niinpä heräsin omassa sängyssäni epämääräiseen aikaan ja ihmetellen, vieläkö satoi lunta. Toivoin, että huoneessani olisi ollut ikkuna. Oliko se muka liikaa pyydetty, häh? Se ei kuitenkaan ollut tuntunut tärkeältä silloin, kun Alissa ja minä olimme halunneet muuttaa tänne ullakolle. Meistä oli ollut reilua ottaa ikkunallinen päätyhuone yhteiseksi olotilaksi ja viereiset huoneet nukkumista varten, ja toista päätyä ei silloin vielä ollut rakennettukaan.
- Mihin me nukkuessa ikkunoita tarvitaan? olin perustellut silloin. Nyt en ollut enää ihan samaa mieltä. Piti katsoa kännykästä kelloa, ja kun näin, että se oli vasta seitsemän, harmistuin. Mikä hitto minut tähän aikaan sai heräämään, tuskin kuuden tunnin yöunien jälkeen? Käänsin kiukkuisesti kylkeä miettien, mitä tekisin. Jos nousisin jo ylös, oli olemassa vaara, että isä tai äiti olisi juuri lähdössä aamutalliin ja minut kutsuttaisiin mukaan. Se nyt ei olisi katastrofi, ei ollenkaan. Ehkä parasta maailmassa oli mennä aamulla talliin heinäkärryjen kanssa ja saada vastaansa kaikki ne toiveikkaat katseet ja ilahtuneet hörähdykset. Periaatteesta en kuitenkaan halunnut osallistua siihen tänä aamuna. Olin jotenkin vähän huonolla tuulella. Edellisilta ei ollut ollut ollenkaan niin hauska, kuin mitä olin toivonut.

Sytytin lukulampun ja jäin katselemaan seinää pohtien, millaisen uudenvuodenaaton sitten olisin halunnut. Päädyin hurjaan. Elsi ja Meri olivat mukavia, mutta me voimme paistaa omenoita minä tahansa iltana. Olisin halunnut juhlia enkä jutella, tanssia enkä kuunnella töminää yläkerrasta, tavata mielenkiintoisia, ihania, komeita poikia… vaikka muisto Ossin kädestä pitelemisestä kieltämättä lämmitti vielä nytkin. Se kuitenkin vain lämmitti, samaan tapaan kuin ajatus hellästä koiranpennun nuolaisusta ja minusta tuntui, että olisin kaivannut vähän jotain kuumempaa. Vaikka korventavaa, hitto soikoon. Olin jo iso! Olin valmis vähän maistamaan elämää! Saatoin kuvitella, että jos jotenkin olisin onnistunut hoitamaan asiani niin, että olisin päässyt Helsinkiin uudeksi vuodeksi, jotain jännittävää olisi tapahtunut minullekin, ainakin jos olisin päässyt Leksan mukaan. En hetkeäkään epäillyt hänen tulleen kotiin jo yhden aikaan, hän oli varmaan vieläkin jossain juhlimassa. Sysäsin sen ajatuksen kuitenkin pois. Olin vieläkin vähän vihainen Leksalle siitä, miten hän oli käyttäytynyt silloin joulun alla, enkä mitenkään ollut keksinyt sopivaa tekosyytä, jolla olisin päässyt uudenvuodenaatoksi kaupunkiin. Sitä paitsi epäilin, että olisiko Leksa suostunut ottamaan minut mukaansa, vaikka olisin varta vasten siitä syystä tullut.

Äh, koko jätkä oli raivostuttava. Jo kymmenen kertaa olin päättänyt pysyä hänelle kiukkuisena ja nostaa vain nokkaani, kun hän seuraavan kerran tulisi meille, ja yhtä monta kertaa olin päättänyt sopivassa välissä hankkiutua Jinnan luo kylään ja puristaa hänestä teinikusipään elkeet pihalle, ainakin niiltä osin, kun hän harkitsi niitä minulle esitellä.

Kymmenen aikaan Alissakin oli herännyt ja kolisteli aamiaisastioitaan koneeseen, kun äiti, joka oli kulkenut levottomana ympäri asuntoa ratsastushousuissaan, pysähtyi taas kerran katsomaan ikkunasta ulos.
- Ei, pakko mennä, hän mutisi.
- Pakko mitä? kysyin.
- Pakko lähteä pelloille vähän laukkaamaan. Jos tää lumi alkaa sulaa niin näin paljon ei ehkä enää tule.
- Joo! innostuin. Miten ihmeessä en ollut itse tullut ajatelleeksi, olin vain harmitellut lumen paljoutta. Viidessä minuutissa innostus levisi muihinkin, etenkin kaksosiin, jotka eivät olleet ennen saaneet olla mukana lumilaukassa. Pippi ja Ipana eivät olisi jaksaneet tuollaisessa hangessa, ja jos ne vastoin odotuksia olisivatkin jaksaneet, olisivat tytöt hukkuneet lumeen ja löytyneet vasta keväällä, jos ja kun heidät olisi heitetty selästä.
- Jaa, että mä aurasin kentän ihan turhaan, mutisi isä.
- Niin teit! äiti ilmoitti iloisesti ja meni kiskomaan kenkiä jalkaansa.
- Ei kai tässä sitten muu auta.

Tunsin harvinaista yhteenkuuluvaisuutta perheeni kanssa, kun lähdimme koko porukka tallille. Kyllähän me vähän Trappin perhettä taisimme muistuttaa, vaikka luojan kiitos meitä lapsia ei ollut yhtä paljon.
- Ai sä otat sitten kuitenkin sen, isä sanoi äidille, kun tämä toi Nikin sisään talliin satuloitavaksi. Äiti oli miettinyt ääneen vähän aikaa sen ja Djangon välillä, huolehti tietysti vanhuksensa kintuista, jotka hänen mielestään taisivat olla koko tilan kallisarvoisimmat ja hauraimmat kapineet.
- Mun on pakko – se rakastaa – ja kuka tietää, näkeekö se enää ens talvea! Tää voi olla sen 21-vuotislahja, äiti sanoi ja antoi suukon hevosensa turvalle.
- Ai niin, näillä on kaikilla synttärit, Alissa nauroi. – No sepä sopiva synttärilahja joka ainoalle!

Kesälaitumien takana aukesi aukeaa peltoa silminkantamattomiin. Se oli aikanaan kuulunut Mustaojaan eli meille, mutta vanhukset olivat myyneet sen, koska eivät osanneet kasvattaa heinää, eivätkä mitään muutakaan. Se olikin hyvä juttu, sillä muutoin me olisimme takuulla saaneet raataa siellä orjatyössä kesäisin. Muutamana kesänä olimme olleetkin Alissan kanssa ja se oli ollut periaatteessa hauskaa, kun tiesi, että sieltä sai kipittää kotiin heti, kun kyllästyi.

Nyt ratsastimme jonossa pellon laitaa. Olisin halunnut porhaltaa laukkaan heti pihasta, mutta Niki-perhana vaati puolen tunnin verryttelynsä jopa lumihangessa. Äiti oli vähän ylisuojeleva sen kanssa.
- Eikö me voitaisi mennä jo? huusin lopulta. Daisy oli katsellut oudon näköistä maisemaa ensin varuillaan, mutta olin pikkuhiljaa herätellyt sen menohaluja kutittelemalla sitä kantapäilläni ja leikkimällä kuolaimella ja nyt se suorastaan tanssi jo.
- Ei, kaikki yhdessä, hallitusti, isä määräsi. – Tuolta ojan luota voidaan kääntyä ja lähteä. Jerry saa mennä ensin, ettei Musti saa mitään päähänsä, eikä mitään kiitolaukkaa. Rauhallista ja hallittua. Mä tulen viimeisenä ja katson, ettei kaksoset tipahda selästä.
- Miksi ihmeessä me tipahdettaisiin? Sarri vastusteli.
- Joo joo, sanoi Jerry ja kuulin hänen äänestään, ettei hänellä ollut aikomustakaan totella. Melkein jo kuulin, miten viattomasti hän esittäisi, ettei ollut saanut Mustia pideltyä. En minä oikeastaan uskonut isänkään sitä olettavan. He saisivat itse mennä hallittua ja rauhallista vauhtia, kun Jerry ja Alissa ja minä ottaisimme lumikelistä kaiken irti.

Se oli ihanaa. Daisy painoi korvansa niskaa vasten ja antoi mennä. En minä kuitenkaan päästänyt sitä Mustin ohi. Eihän sillä kiimaa ollut siihen aikaan vuodesta, eikä Musti todennäköisesti ajatellut muuta kuin vauhdin huumaa, mutta jotenkin se vaan oli iskostunut päähän. Laukkasimme Alissan kanssa rinnakkain, ja lumi Mustin kavioista pöllysi silmiimme. Se oli raskasta ja hevoset alkoivat huohottaa, mutta jatkoimme silti. Jerry aikoi selvästi laukata pienen metsäsaarekkeen ympäri, mutta Mustinkin vauhti alkoi hiipua. Ilmestyimme sen takaa jo hyvinkin rauhallista laukkaa ja etsin katseellani vanhuksia ja kaksosia. Lumipilvi juorusi heidän sijaintinsa ensimmäisenä, he eivät olleet lähteneet tekemään ylimääräistä kiemuraa vaan olivat jatkaneet suoraan kohti kotia. Niki meni ensimmäisenä, sitten kaksoset ja isä Kaomalla piti perää ihan niin kuin oli luvannutkin. Sitten yhtäkkiä Niki katosi näkyvistä.
- Niki tais kaatua, huomasi Jerrykin ja hidasti Mustia entisestään.

Se ei noussut ylös. Kaoma hidasti vauhtiaan, mutta ponit jatkoivat suoraa päätä tallille ja Nikiä ei vaan erottanut hangesta. Ei kai se ollut tehnyt kuperkeikkaa ja musertanut äitiäkin saman tien?
- Mennään katsomaan, sanoi Alissa ja lähti ravaamaan kohti heitä. Jo matkalla näin äidin hahmon kömpivän pystyyn, mikä sai minut huokaisemaan helpotuksesta, mutta Niki ei noussut. Ei kai se ollut katkonut jalkojaan tai mitään? Ehkä se oli vain liian hengästynyt noustakseen, olihan hankilaukka varmaan ollut sille vielä rankempaa kuin nuoremmille.

Totuus oli kuitenkin nähtävissä heti, kun pääsin tarpeeksi lähelle. Olin nähnyt kuolleita hevosia ennenkin, ja Nikin avoin silmä ja liikkumaton kylki paljastivat, ettei siinä enää ollut elon kipinää.

Lähettäjä: whisky. 
Päivämäärä:   24.11.09 14:31:35

Voi ei.. Niki-raukka :(

Lähettäjä: flanelli 
Päivämäärä:   24.11.09 18:52:46

nööööööy! ;( *snif* voi Nikiä, jatkelehan taas piakkoin

Lähettäjä: |katie| 
Päivämäärä:   24.11.09 19:08:00

Voi eii. ;(

Hauska muuten lukee Dannin näkökulmasta :)Alissakin varmaan vuorossa joskus, tasapuolisuuden vuoksi? :D

Lähettäjä: polli 
Päivämäärä:   24.11.09 19:10:57

hyihyihyihyi. Niki raukka, Jessi raukka

Lähettäjä: Jekku 
Päivämäärä:   24.11.09 20:31:53

Nöyyyyy.... miks just Niki :(

Lähettäjä: Ruunikko 
Päivämäärä:   24.11.09 21:12:56

Voi Nikii : (