|
Lähettäjä: Sennnu
Päivämäärä: 16.12.08 20:45:50
Hih :)
Nyt joudutte sitten ehkä hyppäämään tän kappaleen yli, tää on pelkkää hevostelua
--------
Oona kytki traileria vetokoukkuun kun ajoimme tallin pihaan ja nousi vilkuttamaan meille. Hän oli nuori, hoikka naisihminen ja näytti sitkeältä ja vahvalta kuin parkkinahka.
- Vai saa tytöt oman hevosen, hän tervehti meitä.
Miila näytti lähinnä pelästyneeltä. – Ilsen se on! hän sanoi nopeasti.
- Eiköhän siitä riitä meille kaikille, tokaisi Ilse. – Kunhan nyt nähdään millaisessa kunnossa se on. Ilmeisesti sitä on liikutettu koko kevään ajan korkeintaan kerran kuussa ja silloin viikon edestä kerralla.
- Just joo, sanoi Oona ja hänen äänensävynsä oli paljonpuhuva. – Tuletteko mun kyytiin vai omalla autolla?
- No mitä me turhaan kahdella autolla menemään kun yhteenkin sovitaan, päätti Ilse.
Oona sai matkalla kuulla koko tarinan, vaikka osan jo tiesikin. Hän ei näyttänyt ollenkaan pitävän Ilseä pähkähulluna, arveli vaan, että jos hevonen on terve, niin Ilse oli saattanut tehdä elämänsä kaupat. Mutta Oonallapa oli tapana toimia samoin itsekin, hän osti nuoria kouluttamattomia tai huonosti koulutettuja hevosia, ratsutti niitä aikansa ja myi sitten eteenpäin. Hänen seurassaan tuommoinen maailmaa mullistava asia kuin hevosen omistaminen kutistui hyvin pieneksi ja arkipäiväiseksi jutuksi. Naurahdin, kun ajattelin, että jos Miila ja minä olisimme olleet neljä tai viisi vuotta nuorempia, olisimme luulleet päätyneemme johonkin hevoskirjaan. Nyt sitä oli jo sen verran vanha ja viisas, että tuli miettineeksi vähän toiselta kantilta, vaikka vatsassa kiversikin mukavasti. Mutta huvittaisiko syyspimeällä ja talven räntäsateissa käydä tallilla monta kertaa viikossa? Paljonko Ilse oikein laski meidän, Miilan ja minun, apuun vai suunnitteliko hän hoitavansa koko elukan itse? Mitä jos sille antaisi vaikkapa väärää ruokaa ja se sairastuisi… sitten vilkaisin Oonan niskaa ja helpotuksen tunne tuli. Oona ainakin osaisi auttaa, jos meiltä menisi sormi suuhun.
Matka ei ollut kovin pitkä, puolessa tunnissa olimme jo aivan maaseudulla ja sitten alkoi Ilse katsella karttaa ja tienviittoja. Oikea paikka löytyi pienen hiekkatien päästä. Talli ja piharakennukset olivat punaiset, samoin iso maneesi, joka jäi vähän kauemmaksi ja osaksi pienen metsikön taakse. Hiekkatarhoja oli ainakin kymmenkunta, kussakin yksi tai kaksi hevosta ja kauempana iso vihreä aidattu alue, jossa sielläkin näkyi ruskeita hahmoja. Pihassa oli muutama auto, pari traileria ja traktori, ja epälukuinen määrä polkupyöriäkin. Muutamaa hevosta tuotiin sisään ja muutamaa satuloituna ulos tallista. Oona pysäytti yhdistelmänsä muiden autojen lähelle ja nousimme kaikki ulos.
- Ketäs me nyt oikein etsitään? Miila kysyi.
- No, tallin omistaja tietää odottaa meitä, ja sitten Aaltosetkin lupasivat tulla paikalle – tuolla ne onkin, sanoi Ilse.
Hopeanharmaan Volvon vieressä seisseet mies, nainen ja nuori tyttö lähtivät hiljalleen kävelemään meitä kohti. Tytön ilme oli sekä nyrpeä että itkuinen, mutta vanhemmat tervehtivät Ilseä lämpimästi.
- Saana saa mennä kai tyttöjen kanssa hakemaan Mansikan sisään, ehdotti tytön äiti, ja katseli meitä äidillisesti. Ajatteli varmaan että Miilalla ja minulla oli onnen päivä tänään, ja muisteli ehkä oman tyttärensä riemua tuoreena hevosenomistajana. Mistäpä hän olisi arvannut, että Ilse se meistä oli, joka oli eniten täpinöissään.
- Mennään porukalla, sanoi Ilse nopeasti ja katseli ympärilleen kuin kysyen mihin suuntaan piti lähteä. Saana lähti pää painuksissa ja kiviä potkien kävelemään kauemmas, poispäin tarhoista, vihreän laitumen suuntaan. Mietin, miltä hänestä mahtoi tuntua. Surua vai helpotusta? Huono omatunto?
Hevosia oli laitumella puolen tusinaa, päitä nousi kun saavuimme portille. Yritin arvuutella mikä noista oli Se. Niin yrittivät ilmeistä päätellen Saanan vanhemmatkin. Saana katsoi epäuskoisena kasaa kuluneita riimunnaruja portinpielessä, huokaisi sitten ja otti niistä päällimmäisen. – Näistä ei kyllä mikään ole meidän, hän mutisi.
Ilse livahti Saanan kanssa laitumelle, me muut jäimme portin luokse. Yksikään hevosista ei piitannut lähestyvistä ihmisistä, ei kyllä lähtenyt karkuunkaan vaan kaikki jatkoivat välinpitämättöminä ruohon nyhtämistä. Kaksi oli liinaharjaisia suomenhevosia, sitten oli pari punertavaa rautiasta ja kaksi tummaa ruunikkoa. Saana napsautti riimunnarun toiselle punarautiaista ja lähti taluttamaan sitä takaisin päin. Ilse hypähteli vieressä.
Tamma oli kauniin värinen auringossa, mutta aika surkean näköinen muuten. Sen harja hapsotti pitkänä ja maha roikkui. Silti selkäranka erottui ja takapuoli näytti luisevalta. Karvassa oli kuivuneita likaläiskiä. Se oli kohtuullisen kookas, korkeampi kuin yksikään ratsastuskoulun suomenhevosista, mutta antoi silti jotenkin hauraan vaikutelman. Ilsen naama loisti. Hän hymyili kuin lapsi jouluaattona ja taputteli kävellessään hevosta kapealle kaulalle. Saana ei edelleenkään hymyillyt, puhunut eikä pukahtanut, tuijotti vaan maahan kävellessään.
Saattueemme marssi tallin suuntaan peräkanaa. Pihalla Saana sitoi hevosen kiinni puomiin ja sanoi vähän puolustelevasti että kai se pitää harjata. Hän kävi hakemassa sisältä harjapakin ja rojautti sen maahan hevosen viereen. Hetken seisoimme kaikki hiljaa, sitten Ilse otti ohjat.
- Tytöt, harjatkaa te se, me pakataan sillä aikaa satula ja muut tavarat, hän ehdotti. Hän hävisi perhe Aaltosen kanssa talliin. Oona jäi ulos ja katseli hevosta arvioivasti joka suunnalta.
- Ei pahan näköinen, hän lopulta päätti. – Ei lihaksia ollenkaan, mutta se korjaantuu kyllä. Muuten hyväkuntoisen näköinen. Kengätkään ei varmaan ole kovin vanhat.
- Ei niin, kuului ääni takaamme. – Kengitytin sen samalla kun pari omaani pari viikkoa sitten.
Siellä oli vähän vanhempi nainen, ehkä nelikymppinen, joka tuli käsi ojossa tervehtimään Oonaa ja sitten meitäkin, Anjaksi hän esittäytyi. Hän oli selvästikin paikan omistaja ja kertoi, että viimeiset kaksi viikkoa tamma oli vain laiduntanut. Sitä ennen yksi hänen talliapulaisistaan oli muutaman kerran silloin tällöin käynyt vähän maastokävelyillä sen kanssa ehtiessään. Saanan käymisistä hän ei ollut varma, viimeksi hän oli nähnyt Saanan maastoilemassa joskus huhtikuussa.
- On tietysti voinut käydä sen jälkeenkin niin, ettei täällä ole ollut muita paikalla. mutta minä en ole nähnyt. Enkä kuullut. Nainen napsautti suunsa kiinni niin että melkein kuuli kolahduksen, mutta kohautti sitten olkiaan. – Vaikka mitäpä se minulle… kukin tavallaan, mutta sääli vaan jättää käyttämättä ihan hyvä harrastehevonen. Että hyvä jos ostatte sen.
- Ei se mulle tule, Oona hymähti. – Näiden tyttöjen äiti on tuolla tallissa keräämässä tavaroita.
Hinkutin hevosen ryntäitä kumisualla ja Miila selvitti häntää. Tamma oli vähän huolestuneen näköinen, mutta seisoi lähestulkoon aloillaan. Siitä irtosi lyhyttä karvaa kuin pölyä ja suka oli hetken päästä täynnä harmaata möhnää. En osannut arvioida koska sitä olisi viimeksi harjattu. Mahanalus rapisi ötökänpuremia ja tamma nosti ensin kiukuissaan takajalkaa kun ruoputin niitä sualla, sitten se taisi huomata rapsutuksen mukavaksi ja alkoi venyttää ylähuultaan. Oona haastatteli tallinomistajaa ja sai selville, että Saana oli edelliskesänä kisannut lähes joka viikonloppu, mitä kisoja vaan oli lähialueilta löytänyt. Syksyllä he olivat kokeilleet jo paria ensimmäistä metrin rataa, mutta ne eivät Anjan muistaman mukaan olleet menneet hyvin. Sitten kisakauden vaihduttua talvipakkasiin olikin tyttöä alkanut näkyä tallilla harvemmin. Yhä useammin hän ei käydessään ollut viitsinyt kuin pintapuolisesti harjata ja sitten taas vilahtaa tiehensä. Anja oli yrittänyt esittää, että Saana etsisi Mansikalle jonkun vuokraajan tai hoitajan ja tyttö oli kyllä pitänyt ajatusta hyvänä, mutta mitään ei ollut kuitenkaan tapahtunut.
– Klassinen teinitympääntyminen, Anja lopetti.
Pintapuolista tai ei, mekin harjasimme tamman lähinnä päällisin puolin, kunhan irtokarvat ja pöly oli saatu ensin irti. Sen punainen kiilto näytti jo paljon punaisemmalta, mutta arvelin että parempi oli saada se kunnolla pestyä kunhan pääsisimme kotiin sen sijaan, että hankaisimme sen vereslihalle harjoilla. Jouhia ei saanut selviksi kertayrittämällä myöskään. Ja Ilsekin jo marssi tallista isoa mustaa jätesäkkiä raahaten. Hänen silmänsä olivat kuin teelautaset. Perässä tuli Saanan isä työntäen – ei voi olla totta – kisakaappia. Saanan äidillä oli myös jätesäkki. Saana tuli viimeisenä parin kassin kanssa.
- Saadaanko me Oona nää kaikki mahtumaan mukaan ollenkaan? kysyi Ilse huolestuneena. – Mä oletin ostaneeni satulan ja suitset ja tässä onkin kamaa pienelle ratsastuskoululle.
- Kaapin voi nostaa traikkuun, Oona sanoi. –Sille on siellä paikka. Mutta jos noi kaikki säkit pitää saada mukaan tyttöjen täytyy ottaa osa syliin.
Minulle tuli mieleen, että Ilse oli sanonut maksavansa varusteista parisataa – mutta ei kai se voinut pitää paikkaansa. En tiennyt mitä kaikkea säkeissä ja nyssyköissä oli sisällä, mutta tiesin, että jo satulan mukaan antaminen sillä summalla oli hyväntekeväisyyttä, ja että pelkkä hieno kisakaappi saattoi olla uutta satulaakin arvokkaampi. Oli pakko mennä nyhjäisemään Ilseä. – Et sä voi ottaa kaikkea tätä tavaraa sillä hinnalla, se on varkaus! supatin hänelle. Saanan isä sattui kuitenkin olemaan kuuloetäisyydellä ja rykäisi kuuluvasti, niin että kaikki ihan hiljenivät.
- Sovittu mikä sovittu! sanoi mies jämäkästi. – Ei näillä ole meille enää käyttöä. Ja kiittäähän tässä muutenkin pitäisi kun pääsee tästä rahanreiästä eroon.
Saana näytti entistä kiukustuneemmalta. Hän paiskasi kantamansa Ikean kassin maahan niin, että hevonen hypähti, ja sanoi, että siinä olivat kuljetussuojat.
Oona kysyi, saisiko täyttää heinäverkon, ja miten Mansikkaa oli ruokittu.
- Kourallinen kauraa vaan aamuin illoin, noin hyvän mielen vuoksi kun muutkin saa, ja säilöheinää. Vihreällähän se on nyt ollut jo kauan. Anja vastasi. - Lisärehuja se ei ole saanut sen jälkeen kun ne pääsiäisen tienoilla loppuivat mutta eipä ole ollut tarviskaan.
Ilse ja Aaltoset pakkasivat Oonan auton takakonttia, Oona ja Anja katosivat heinäverkon kanssa talliin ja Miila ja minä kyykistyimme ihmettelemään kuljetussuojia. Kummallakaan ei ollut aavistustakaan miten ne pitäisi mihinkin jalkaa arpoa. Saana seurasi meidän touhuja hetken ja alentui sitten neuvomaan, että tarrat piti kiinnittää niin, että ne olivat jalan ulkosivulla ja osoittivat taaksepäin. – Tarpeeksi tiukalle myös, ettei ne valu jalasta. Ja sitten kuljetukseen nahkariimu. Tuon voitte heittää roskiin, siellä on kyllä varariimujakin tavaroissa.
Nahkariimukin oli kassissa, samoin pitkä liina. Miila vaihtoi ne Mansikalle päälle ja vanha, kieltämättä kurainen ja rispaantunut riimu jäi narustaan roikkumaan puomiin. Mun teki mieli napata ne siitä talteen Saanan sanomisista huolimatta, mutta en kehdannut. Kuinka ahneina se meitä olisi pitänytkään jos olisin sen tehnyt!
Sitten Ilse talutti Mansikan koppiin, Oona sulki takapuomin ja luukun ja olimme valmiit lähtemään kotiin.
|