Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   22.12.08 21:31:42

Edellinen

Lähettäjä: Böö 
Päivämäärä:   22.12.08 23:49:36

Eihän toi vanhempien tarina oo kokonaan tuolla sivuilla?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   22.12.08 23:53:56

Siellon linkki eteenpäin, (To be continued -kohdassa). Se ei mahtunu yhdelle sivulle...

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   23.12.08 00:01:02

Ja asiaakin
------------

Mika järjesti oluensa jääkaappiin, Jaakko avasi telkkarin ja heittäytyi sohvalle. Minä kävin omassa huoneessani tarkistamassa, ettei sinne ollut unohtunut mitään alusvaatteita lojumaan pitkin vaan kehtaisin päästää Jinnan ja Arton sinne hyyryläisiksi ja menin sitten keittämään kahvia. Join ison lasin vettä odotellessani, juodun konjakin maku suussa ei ollut kovinkaan hyvä. Muut istuivat tuijottamassa TV:tä ja kun illan elokuva loppui menin selaamaan DVD-hyllyä. Siellä oli parikin elokuvaa joita en ollut nähnyt ja nyt kun oli seuraa laitoin koneeseen kamalimman kauhuelokuvan, sillä epäilin etten uskaltaisi sitä yksin katsoa.
- Menkää te tonne sohvalle, siellä on enemmän tilaa, häädin Raisan ja Raulin pois iskän nimikkotuolista. Kiltisti he tottelivat. Minä halusin sopivan, omankokoisen kolon ja korkeat selkä- ja käsinojat turvakseni jottei selkäni taakse pääsisi hiipimään verenhimoisia kummituksia. Enkä tahtonut mistään hinnasta istua Jaakon ja Mikan vieressä, vaikka se ehkä olikin lapsellista. Käperryin oikein solmuun, pää toisella käsinojalla ja sääret toisella ja syliini otin varmuuden vuoksi tyynyn, josko tarvitsisi jotain puristaa tai purra.

Elokuvassa olikin oikein juoni, yllättävää kyllä, ja se eteni hitaasti ollakseen kammotuselokuva. Suvantopaikoissa ehti hyvin jutella ennen kuin tuli seuraava karvat nostattava kohtaus. Mika ja Jaakko suunnittelivat strategiaa pakoputken kesyttämiseksi. Jinnan puhelin soi ja siellä oli ilmeisesti hänen äitinsä, sillä Jinna ilmoitti vaan nopeasti jäävänsä meille yöksi. Raisankin puhelin soi, hän meni parvekkeelle puhumaan ja viipyikin hyvän aikaa. Mietin olisiko se Miila mutta päättelin, ettei hänellä olisi aikaa soittaa laivalta juoruilupuhelua kaikelta bailaamiselta, ja tuskinpa keskeltä Itämerta pystyisikään soittamaan. Sitten piippasi minun puhelimeni ja jouduin aukeamaan kerältä saadakseni sen pois shortsien taskusta. Toivoin, että se olisi Veskulta ja niin se olikin. Hymyilin kun luin viestin. ”Haluatko puhelinseksiä?” Näpyttelin vastaukseksi ”En voi, talo on täynnä väkeä” ja melkein menetin elokuvasta kohtauksen, joka sai Jinnan kirkaisemaan pienen kirahduksen kun kuollut käsi tuli esiin portaiden välistä ja tarrasi sankarin nilkkaan. Huomasin että sanottu sankari muistutti Veskua. Joka samassa soittikin.

- Mitä se haittaa jos sulla on talo täynnä väkeä, hän kiusasi ja kuulin äänestä, että hän hymyili.
- No me katotaan tässä elokuvaa, ja mäkin haluan nähdä sen.
- Katso vaan, ei sun tarvitse kuin kuunnella.
- Eikä, lopeta, senkin hirviö! Tai, siis älä aloita!
- Ai, sä et siis rakasta mua.
- Sulla taitaa olla tylsää siellä, arvelin. Vastasin hyvin nopeasti sillä rakasta-sanan käyttäminen oli yllättänyt minut ja halusin vähän aikaa ajatella sitä, vaikka se nyt tulikin tuollaisessa lauseessa joka oli lähes vitsi.
- No väki alkaa vähetä. Siistimmät poistuu. mutta kyllä juhlakalu ja pääjoukko on vielä vahvasti pystyssä. Ja mulla on ikävä sua.
- Jaha. Eikä juhlapöydässä ole jäätelöä.
- Ei ole. Eikä koko Hangosta saa suklaajäätelöä, kirsikan kanssa.
- Kyllä sä varmaan kestät huomiseen.
- Melkein jo liftasin kyytiin kun sinne päin lähti sukulaisia.
- Olisitkin, sanoin haikeana. Sitten oli Veskun vuoro lohduttaa minua. Ynähtelin vastaukseksi ja ennen pitkää hän alkoi puhua niin intiimejä että minun oli pakko keskeyttää hänet. Tuntui että naamastani näkyi mitä hän puhui, vaikken uskonutkaan, että puhelimesta kuului mitään muiden korviin ja ponnistelin näyttääkseni ilmeettömältä. Se oli oikeastaan aika jännittävää.
- Sä olet oikeesti ilkeä, sanoin ja taisin kuulostaa vähän hengästyneeltä.
- Ja sä olet ihana.
- Mä en voi kuunnella enempää. Usko nyt.
- Laita viesti sitten kun voit. Mä täällä valvon ja juhlin ja mietin sua kuitenkin.
- Okei!
- Ja ajattele mitä mä sanoin.
Hymyillen vienosti katkaisin puhelun. Ikään kuin olisin voinut olla ajattelematta.

Elokuva katkesi siinä samassa ja nousin vaihtaakseni seuraavan levyn. Viimeisistä tapahtumista minulla ei ollut mitään käsitystä mutta ehkä pääsisin takaisin kärryille kuitenkin. Samaan konkurssiin voisin pitää tupakkatauonkin. Raisa istui vielä parvekkeella ja tajusin että hän jutteli Hannin kanssa. Niin, Hanni oli tietysti siellä Hangossa hänkin. Ei olleet kummoiset juhlat jos juhlavieraille oli aikaa ja tarvetta soitella kavereilleen, joskaan en ollut kyllä koskaan kuvitellutkaan, että 50-vuotisjuhlat voisivat näin nuorisonäkökulmasta olla kauhean hauskat. Kun Raisan puhelu loppui hän vilkutteli minulle silmäänsä ilkikurisen näköisenä.
– Hanni sanoo, että sun äijäsi vaeltaa siellä ympäri pihaa murheen murtaman näköisenä ja ikävöi sua. Ajattelin, että haluaisit kuulla.
En voinut pidättää pientä tyytyväistä hihitystä.
- Niin se väitti itsekin.
- Miten herttasta. Pikku pupuset.
- Pupuvitsit alkaa tulla jo korvista ulos kohta, varoitin minä. Raisa nauroi.
- Sori, se oli kyllä ihan viattomasti ajateltu ja sanottu! Kyyhkyläiset sitten!

Elokuva olikin ihan järjettömän pitkä. Noin kolmen tunnin kuluttua aloin katsoa koteloa tarkemmin ja eikö siinä puhuttukin minisarjasta, kahdeksan tuntia kaikkiaan. Tässähän menisi koko yö! Arto ja Jinna olivat jo luovuttaneet ja vetäytyneet nukkumaan minun sänkyyni. Jaakko näytti torkkuvan. Raisa oli heittäytynyt toiselle sohvalle makoilemaan pää Raulin sylissä ja melko unisilta hekin näyttivät. Mika kuorsasi lievästi olutpullo kädessään. Nousin ja pelastin sen pöydän kulmalle ja hain itselleni kahvia. Minua ei liiemmin nukuttanut enkä kumminkaan katsonut emäntänä voivani jättää tätä porukkaa tänne omin nokkineen. Niinpä, kun tuhina sen kuin taajeni ympärilläni ja kaikki näyttivät nukkuvan kaivoin puhelimeni esiin ja lähetin Veskulle kokeilevan viestin. ”Hereillä?” Miten maailma oli tullut toimeen ennen henkilökohtaisia puhelimia, sitä ei oikeastaan voinut ymmärtää.

Vastaus tuli hetken kuluttua joten soitin hänelle.
- Puhelintyttönne päivää.
- Jessi-kulta.
- Haluatko puhelinseksiä? Ottaa kengät pois, ottaa slipoverin pois, ottaa kravatin pois.
- Ei mulla ole noista mitään. Pääsin just sänkyyn.
- Ootko yksin?
- On mulla tässä pari blondia ja yks punapää, ja tää kännykkä tietysti.
Höpisimme ja kuuntelimme toistemme hengitystä kunnes akkuni loppui. Tai niin luulen, sillä nukahdin samoihin aikoihin.

Lähettäjä: maxxine 
Päivämäärä:   23.12.08 04:12:12

tää on niin hieno ja hyvin kirjoitettu tarina. Juoni on niin realistinen ja asiat hyvin kuvailtuja. Ja jotenkin tässä on niin paljon yhteneväisyyksiä omaan elämääni, että jaksaa aina odottaa mitä seuraavaksi tulee. Jatkoakin tulee ihanan nopeasti :)

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   23.12.08 09:10:24

ihanaa lueskella vanhoja juttuja <3 ja jotenkin mä tykkään noista ratsastustuntijutuista, aina jännää kun on uusia hevostuttavuuksia :) siitä on aikaa kun on saanut jännittää seuraavan tunnin hevosta.. :/

tää ilta tais olla tässä, öiiitä

on se jännnä.

Lähettäjä: mirabE 
Päivämäärä:   23.12.08 15:13:59

Löysin juuri Tarinatuokion pelastuksen. Olen tässä varmaan viikon etsinyt jotain mielenkiintoista tarinaa, jota tekisi mieli lukea. Eilen sitten siinä kahden aikaan yöstä löysin tämän ja heräsin äsken lukemaan tämän loppuun.

En edes keksi mitään rakentavaa sanottavaa, kieli on loistavaa ja kuvailu on loistavaa!

Innolla odotan jatkoa! =)

Lähettäjä: ssfä 
Päivämäärä:   23.12.08 16:11:27

Sanoisinko että varsin hurmaavaa tekstiä!
Itseasiassa näin lukemiseni jälkeen ja tarkemmin ajateltuani, eihän tämän lukemiseen nytten niin montaa tuntia mennyt, ottaen huomioon vessassakäynnit...

Nytten ainakin tiedän sitten mitä teen loppu joululoman. 8)

Oikeasti aivan mahtavaa tekstiä! No, mitä muuta sitä voisikaan odottaa sinunlaiselta mestarikirjoittajalta.

Ja kuten olen aiemminkin jossain todennut, en osaa antaa rakentavaa palautetta, joten jätän sen suosiolla muille ja keskityn itse vain nauttimaan lukemisesta. :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   23.12.08 20:23:52

Maxxine ja mirabE ja ssfä, kiitos!! Vallan ylenpalttista!
Ja Tripi mitä ihmettä sä oot taas puuhannu? Yötöitä? :o
-----------

Aamulla väki oli häipynyt. Tosin oletin että minun huoneeni oli asuttu mutta olohuoneessa olin yksin minä, juuttuneena nojatuoliin. En meinannut päästä ylös, niskani oli kipeästi jäykistynyt, toinen jalka oli puutunut ja toisesta alkoi vetää suonta. Hoipuin sohvalle ja heittäydyin siihen kiitollisena tilaisuudesta ojentaa joka raaja ja katsoin kelloa. Vasta seitsemän. Elokuvan olisi pitänyt jatkua vieläkin, mutta ei tietenkään kukaan ollut vaihtanut levyä. Enkä ollut tainnut tätäkään jaksaa nähdä kokonaan. Selasin kaukosäätimellä vähän aikaa ja totesin että hyvinkin puolet oli jäänyt näkemättä kun nukahdin. Katsoisinpa sen tässä joutessani. Varmuuden vuoksi vedin torkkupeiton päälleni jotta pääsisin sen alle piiloon Mustaa miestä, ja sitä paitsi tähän aikaan aamusta avoimesta parvekkeenovesta tuli melko viileää. Ikävöin edelleen kovasti Veskua ja aprikoin mihin aikaan hän palaisi Helsinkiin. Sitten tajusin etten voisi sitä tietääkään, enkä edes kysyä, kun puhelimeni makasi hengettömänä lattialla. Nousin viemään sen laturiin ja päätin saman tien käydä suihkussa. Vaatteet päällä korvapuustimuodossa nukkuminen oli hikistä hommaa. Ja eiliset meikitkin oli vielä naamassa.

Pukeuduin suihkun jälkeen vain kylpytakkiin, sillä kaikki puhtaat vaatteeni olivat tietenkin omassa huoneessani enkä halunnut mennä häiritsemään Artoa ja Jinnaa. Keittäisin uutta kahvia ja menisin parvekkeelle lukemaan Hesarin. Raisa ja pojat olivat ilmeisesti lähteneet vasta lehden tulon jälkeen sillä se ei maannutkaan kynnysmatolla vaan oli nostettu puhelinpöydän päälle. Vaeltelin levottomana edes takaisin kun odotin kahvin tippumista. Katsoin pätkän elokuvaa ja menin sitten parvekkeelle harkitsemaan yhden tupakan polttamista. Enää ei tuntunut viileältä. Aurinko paistoi paksun froteen peittämiin olkapäihini niin, että jo hetken kuluttua yritin kääriä hihoja ylös ja avasin kaula-aukkoa enemmän jotten tukahtuisi. Mietin minkälaista olisi rakastella parvekkeella ja yritin arvioida näkisivätkö naapurit sinne. Kipaisin äkkiä sisälle. Aika tarkistaa, koska se mies tulisi. Eiköhän puhelimessa ollut virtaa jo tarpeeksi.

Puhelimessa olikin yksi viesti. Sen oli täytynyt tulla sillä aikaa kun olin ollut suihkussa, heti kun olin pannut puhelimen päälle. ”Olen jo matkalla, tuun Hannin kyydillä”. Jestas! Ja se oli lähetetty koska? Tunti sitten? Voiko lähetysaikaan luottaa jos puhelin olikin ollut pois päältä silloin kun viesti lähetettiin? Soitin Veskulle.
- Missä ootte? Joko ootte Helsingissä?
- Melkein mun luona jo, hän vastasi.
- No älä sinne mene, käske Hannin tuoda sut tänne, nyt heti, se tietää kyllä missä mä asun!

Nyt olisi kyllä parasta kuitenkin häiriköidä nukkuvaa pariskuntaa että saisin vaatteet ylleni. Ellei… eiliset ostokseni olivat jääneet olohuoneeseen sen jälkeen kun olin pitänyt Jinnalle muotinäytöstä. Voisinhan… jos kehtaisin… pukeuduin uusiin mustiin pitsialusvaatteisiini ja keikaroin niiden kanssa peilin edessä. Sitten lisäsin sen paksun vyönkin. Se näytti uskomattoman riettaalta pelkästään paljaalla vatsallani. Hihitin. Siinä saisi kaveri takaisin seksipuheluistaan kun menisin avaamaan oven näin. Pistin kuitenkin varmuuden vuoksi kylpytakin takaisin päälle. Mielessäni kummitteli ajatus, että naapurin vanha mummo tulisi lainaamaan hunajaa aamuteehensä. Ei hän ikinä ennen ollut tehnyt niin, mutta tulisi se kerta ensimmäinenkin jos oli tullakseen ja todennäköisesti juuri silloin kun avaisin oven puolialastomana.

Kävin nyt polttamassa sen savukkeen ja join vähän kahvia kuulostellen ovikellon ääntä. Hetket tuntuivat tunneilta. Kävin kampaamassa hiukseni ja pesemässä hampaani ja vaihdoin oman paksun aamutakkini Miilan ohueen silkkiseen. Aina vaan parempi, vaikka vyö näkyikin sen alta kohoumina. Tein löysän nutturan. Sitten purin sen. Ja tein vielä uudestaan kun en ollutkaan varma oliko se ollut parempi kuin kosteat hiukset pörrönä auki. Ja sitten se siunattu ovikello lopulta soi. Sidoin äkkiä kylpytakin vyön kiinni mummo mielessäni ja juoksin avaamaan. Veskuhan se, ja miten hienona. Hänellä oli suorat tummat housut ja valkoinen paita. Ei sentään kravattia eikä pikkutakkia. Iso urheilukassi roikkui olkapäällä. Pieni pirulainen meni minuun.
- Niin? Mitä myytte? Tietosanakirjoja meillä ei tarvita mutta imurille voisi olla käyttöä.
- Minä sulle imurit näytän, Vesku sanoi ja astui sisään.
- Niin? Herra kaupparatsu esittelee vaan. Sitten avasin vaivihkaa takin vyön ja päästin sen valahtamaan auki samalla kun nojauduin puhelinpöytään. Vesku tipautti kassinsa kynnykselle ja näin miten hänen silmänsä tummenivat.
- Sinä pirulainen. Vai imurikauppiaita täällä odotellaan tommosissa vetimissä. Vesku vajutti kylpytakkia alaspäin niin, että se kahlitsi kyynärtaipeeni ja tarttui sitten lujasti vyöstä kiinni. – Ettei rouva vaan odota koiranulkoiluttajaa ennemmin?
- Ihan mitä vaan kunhan se on näissä housuissa. En voinut nostaa käsiäni sen ylemmäksi joten sujautin ne hänen housuntaskuihinsa ja aloin kiskoa häntä perässäni kohti Ilsen ja iskän huonetta ja vedin hänet päälleni vuoteelle.

- Anna nyt vähän armoa, ei mulla ole kumejakaan mukana! Vesku puuskahti.
- Mä en oikeesti nyt välitä, kuiskasin minä vastaan. – Oon sentään odottanut sua kaks jumalattoman pitkää yötä. Yritin vapauttaa käteni aamutakista jotta olisin saanut riisuttua Veskun mutta en onnistunut kun itse makasin sen päällä ja Vesku vielä minun päälläni.
- Mä välitän, en mä halua vielä isäksi. Vesku sanoi ja hänen hengityksensä alkoi tasaantua. – Mutta ehkä tässä sentään voi vähän paijailla... Hän silitteli hiuksiani ja minä olin nolo. Olin pukeutunut viettelijättäreksi ja minut oli torjuttu. Uskomattoman typerää. Käänsin pääni pois enkä liikahtanutkaan. En uskaltanut enkä tahtonut enää näyttää innostumistani, makasin vain paikoillani, kädet edelleen sivuillani aamutakin hihoissa ja annoin pojan vetää liivinolkainta alemmas ja suudella minua olkapäälle. – Vai haluatko että soitan sulle ja esittelen vaihtoehtoisia tapoja?
- Älä, en mä halua mitään puhelinseksiä enää ikinä.
- Älä nyt itke, lapsi kulta, Vesku huolestui ja nousi istumaan.
- En itkekään, minä möksähdin mutta valitettavasti se taisi kuitenkin kuulostaa vähän nyyhkäisyltä.
- Kyllä mä voin mennä käymään kiskalla vaikka heti!
- Ei tää sitä ole... mutta olenko mä jotenkin ihan omituinen… onko mussa jotain vialla, kun koko ajan tekee mieli sua… kiskoin aamutakkia paremmin päälleni ja aloin avata vyötäni, joka äsken oli näyttänyt minusta niin seksikkäältä, nyt vain naurettavalta.
- Ei, ei, ei! Ja anna sen olla, se on täydellinen, sä olet täydellinen. Vesku yritti kai yhtaikaa halata minua ja irrottaa käteni vyöstäni ja vetää Miilan takkia taas alas olkapäältäni onnistumatta oikein missään niistä.
- Mutta jos mä olen liian päällekäyvä, mitä sä oikein ajattelet musta?
- Sä voit ihan itse kokeilla mitä mä ajattelen susta, Vesku sanoi ja veti käteni housuilleen.
- Ai niin, olinkin unohtanut missä miesten aivot on. Sitten minun oli pakko tirskahtaa ja vaikka se kuulostikin vielä vähän surkealta, tuli minulle parempi olo.
- Missäs omasi on? Senkin noita-akka.

En olisi juuri välittänyt nousta sängystä koko päivänä mutta nousin kumminkin kun Arto ja Jinna alkoivat kolistella keittiössä. Ja olinhan luvannut hoitaa Mansikan. Istuimme myöhäisellä aamiaisella iltapäivällä kaikki neljä ja söimme kuin hevoset. Kaupassakin siis pitäisi käydä.
- Me voidaan käydä ostamassa ruokaa, Jinna ilmoitti. – Noin niin kuin huoneenvuokrana.
- Käykää vaan. Mun pitää mennä käymään tallilla. Mutta mä annan teille vara-avaimen.
- Okei. Kauanko sulla menee? Mä voin laittaa ruokaakin!
- Pari kolme tuntia, arvelin.
- Mä voisin lähteä mukaan, ehdotti Vesku. Hän oli näyttänyt vähän hämmästyneeltä kun oli ymmärtänyt että meillä oli hevonen ja että joka päivä tuli ainakin jonkun perheestä käytyä tallilla ja epäilin ettei hän ollut ikinä nähnytkään hevosta lähietäisyydeltä.
- No tule. Sä voit lainata Miilan pyörää. Niin, ja jos sulla on jotain muuta kun noi hienostelukamppeet niin vaihda.
- On mulla farkut kassissa mutta niille läikkyi kahvia niin että ne on aika hirveessä kunnossa.
- Sitten ne on just omiaan tallille. Siellä likaantuu kuitenkin aina.

Lähettäjä: pissisprinsessa 
Päivämäärä:   23.12.08 21:06:53

Luen just tota Huvikumpuu tuol ja en malta ollenskaan lopettaa :D Alotin vissii maanantaina lukemaa ja nyt istun täs aamusta iltaa heh.

Mutta toi mä en tiedä miks mä tahtoisin et Jessi ja Vesku riitelis oikee kunnolla :DD

Lähettäjä: ssfä 
Päivämäärä:   23.12.08 21:25:38

No hitto! Olin jälleen kerran tyhmä.
Luin päivällä tietenkin pari lukua eteenpäin siitä mitä olit tänne kirjoittanut.
No tietenkin tulin innoissani sitten katsomaan tänne josko olisit jatkanut ja tietenkin riemastuin kun olit, mutta sitten tajusin että luin tuon pätkän jo päivällä. /:

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   23.12.08 21:31:26

Hih, kandeeko mun ollenkaan jatkaa tänne jos kaikki roikkuu mun sivuilla? :D
Vaikka taidan mä jatkaa kuitenkin, sinne ei kukaan kommaile ;)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   23.12.08 21:54:17

18.

Oli tullut kuuma, niin kuin jo aamulla olin ounastellut, mutta puin silti ratsastushousut jalkaan. Jos ratsastaisin tänään, voisin huomenna antaa Mansikalle vapaapäivän, kun minulla olisi kuitenkin tunti. Ajelimme hitaasti, sillä päivä oli todella helteinen. Harmittelin, etten ollut ymmärtänyt ottaa juotavaa mukaan, se olisi tullut ihan tarpeeseen vaikka matka ei ollutkaan pitkä.

Vesku katseli ympärilleen hyväksyvän näköisenä kun pääsimme perille. Paikka olikin sievä maallikonkin silmiin: perinteistä punamaalia, tiiltä ja valkoisia puitteita, varjostavia puita ja ammattimaisen näköisiä valkoista lankkuaitaa kentän ympärillä. Kiiltäväkarvaisia hevosia erotti vihreistä tarhoista kuin kukkia konsanaan ja kentältä kuului melko riemukasta naurua, alkeiskurssi oli näköjään päässyt kokeilemaan laukannostoja tänään.

Mansikka norkoili tänään yksinään laitumen portilla ja näytti ikävystyneeltä, joten päättelin Kimin ja Kisun olevan joko maastossa tai maneesissa, tai mistäpä tiesin vaikka heillä olisi kisat jossain. Esittelin ylpeänä hevoseni Veskulle, joka antoi sen puhallella käsilleen kaikessa rauhassa.
– Sepä on viisaan näköinen, hän sanoi.
- Fiksu se onkin, ainakin tän parin viikon perusteella mitä se on meillä ollut.
Talutin Mansikan puomin luo ja aloin harjata sitä. Vasemmassa etusääressä huomasin naarmun ja nappasin pakista vihon nähdäkseni, oliko Ilse huomannut sen jo eilen ja kirjannut siitä mitään. Mutta ei. En uskonut, että ne olisivat Kisun kanssa riidelleet, mutta olihan se voinut repäistä sen vaikka oksantynkään ryteikössä, mikä laitumen takaosassa kasvoi, tai tallissa oli saattanut olla jotain terävää jossain.
- Ei se pahalta näytä, putsaa se vaan jollain, Vesku sanoi. Katsahdin häneen hämmästyneenä. Mitä hän saattoi haavoista ymmärtää.
- Älä nyt silmiäsi tiputa. Mustahan tulee lääkäri.
Meinasin tipahtaa istualleni. En ollut ehtinyt viikon mittaan miettiä mitä Vesku opiskeli, mutta olin epämääräisesti kuvitellut, että jotain tietotekniikkaa tai vastaavaa. Mutta että lääkäri. Öö.

- Oho, sain sanottua ja pengoin pakista haavasuihketta.
- Ei, toi on laastarisuihke, ensin puhdistetaan. Vesku nappasi toisen pullon ja pumpulipussin ja hölväsi naarmun kuin ei olisi ikinä muuta tehnytkään. – Nyt voit laittaa sitä päälle, sen pitäisi sulkea pöpöt ulos kunhan saa vähän kuivua.
- Ettei eläinlääkäri? varmistin ja katselin pulloja käsissäni.
- Ei kun lääkäri.
- Oot tainnut sitten joskus harrastaa hevosiakin, epäilin. Miten joku ummikko olisi muuten heti tunnistanut mitä kummassakin pullossa oli, itsekään en olisi tiennyt lukematta etikettejä.
- No olen mä sitäkin tehnyt, Vesku naurahti.
- Mä en tiedä susta mitään! puuskahdin ja tuijotin häntä epäuskoisena.
- Sä et ole kysynyt, Vesku kiusasi ja halasi minua. – Miten sulla onkin ollut niin kiire ettet ole ehtinyt mistään ottaa selvää.
Lauseen sisältämä vihjaus sai minut lievästi punastumaan ja tipautin pullot takaisin pakkiin.
- Olet sitten ratsastanutkin, oletin.
- No olen, sitäkin. Ja vieläkin jos ja kun ehdin.
- Sä olet sitten täynnä yllätyksiä. Haluatko kokeilla Mansikkaa?
- Mielelläni.
En tiennyt mitä ajatella. Puistelin päätäni ja harjasin Mansikan valmiiksi. Mitähän muuta en tiennyt.
- Onko sulla jossain vaimo ja lapsia joista mä en ole ehtinyt kysyä? kysyin ja vilkaisin poikaa alta kulmieni.
- Ei, semmosia mulla ei ole, Vesku vakuutti.

Laitoin Mansikan sisään karsinaan siksi aikaa kun kävelimme ratsastuskoulun puolelle etsimään sopivaa lainakypärää Veskulle. Talli oli melkein tyhjillään, sillä tunti oli loppumaisillaan ja hoitajaporukka kentän laidalla kärkkymässä hoitsujensa ohjia alkeisratsastajilta. Vesku vilkuili uteliaana nimikylttejä karsinoiden ovissa. Kaikki hevoset, jotka eivät olleet tunnilla, olivat ulkona, paitsi tallin omistajan oma ratsu Histeeria. Epäilin että Niina oli lähdössä ratsastamaan sillä ja toivoin, ettei se villitsisi Mansikkaa jos he sattuisivat yhtaikaa kentälle.
- Tän mä olen nähnyt joskus kisoissa, Vesku sanoi ja pysähtyi sen boksin eteen.
- Se on aika hieno, eikö?
- On, ja temperamenttia taitaa löytyä kanssa.
- Pakko sut on sitten ratsastajaksi uskoa jos oot kilpailujakin käynyt katsomassa, huokaisin. Vesku vilkaisi minua hymyillen, häntä taisi suunnattomasti huvittaa ällistykseni.

Sopiva kypärä löytyi helposti, vaikka iso osa olikin tuntilaisilla lainassa ja palasimme Oonan tallille juuri kun hevos- ja tyttöruuhka oli poistumassa kentältä. Mansikka hirnui kuullessaan askeleemme, taisi raukka luulla, että se oli hylätty jouduttuaan jäämään ypöyksin talliin. Hain varusteet. Vesku vilkaisi vaatteitaan ja sanoi: - Mä en taida haluta satulaa, kun ei mulla oo tän parempia varusteita. Jalustimet vaan hankaa.
- Jaha, sanoin minä ja vein satulan pois. Mitähän seuraavaksi. Ehdotin, että voisimme käydä ensin kävelemässä peltolenkin, vaikka taluttaenkin, se olisi varmaan mukavampaa kuin pölyisellä kentällä verryttely.

En tiedä miksi olin olettanut että Vesku olisi ollut ehkä jatkokurssin käynyt harrastelija. En kai kuvitellut että yllätyksiä voisi riittää loputtomiin. Mutta poika osasikin ratsastaa, sen näki heti kun hän oli kiivennyt penkin päältä selkään ja ottanut ohjat. Mansikka ryhdistäytyi ja kaarsi kaulansa kuin sormia napsauttamalla. Istuin pallille kentän keskelle ja katselin sanattomana, miten hevoseni liikkui. Se yritti ensin vängätä vähän vastaan eikä halunnut taipua, se jopa ravisti päätään ja pukitti kun Vesku tahtoi ajaa sitä eteen pitkällä sivulla, mutta se keskustelu oli pian käyty. Parinkymmenen minuutin kuluttua Mansikka esitti suu vaahdoten mitä hienoimpia temponvaihteluita eikä Vesku näyttänyt tekevän selässä mitään. Valtaisa kateus ja masennus valui ylleni. Miten se voi näyttää noin helpolta?

Niina ja Histeeria ratsastivat kentälle ja Vesku antoi Mansikalle pidemmät ohjat. He ravasivat vielä muutaman kierroksen suuntaa vaihdellen ja siirtyivät sitten käyntiin. Mansikka oli hikinen, se suorastaan vaahtosi takajalkojen välistä, vaikken ensin tahtonut uskoa silmiäni. En muistanut, olinko koskaan ennen nähnyt vaahtoa sellaisessa paikassa. Ja Vesku oli kuitenkin ratsastanut vain vajaan tunnin. Sekä Niina että Vesku ratsastivat sitten minun luokseni ja alkoivat suurin piirtein yhteen ääneen kehua Mansikkaa. Tamma parka laski kuolaisen päänä minun syliini ja kuvittelin sen pyytävän apua, ”ota toi kauhea vaativa mies pois mun selästä, mä en jaksa enää yhtään!”
- Ootte hommanneet ratsuttajan? kysyi Niina ja katseli Veskua.
- Siltä näyttää, totesin minä vieläkin vähän ymmälläni tilanteesta.
- En mä ole mikään ratsuttaja, Vesku naurahti ja liukui alas selästä. Hänen kulmakarvansa rypistyivät kun hän kokeili takapuoltaan. Mansikan selässä oli hikinen läiskä. Vilkaisin nopeasti Veskun takapuolta ja kikatin. Näytti siltä kuin hän olisi pissannut housuun. – Mennäänkö kävelemään se lenkki taas?
- Mennään, sanoin. – Ja sitten taidatte päästä suihkuun. Molemmat.

Vesku talutti Mansikkaa ohjien päistä ja piti toista kättään vyötäisilläni kun lähdimme kiertämään peltoplänttiä taas. Hän halusi tietää Mansikan taustoista ja kerroin sen vähän mitä itsekään tiesin. Tamma maleksi perässämme ja taisi silloin tällöin napsia pidempiä korsia polun varrelta. Sen hengitys lakkasi kuulumasta puuskuttavana vasta kun olimme kiertäneet pellon kahdesti.
- Odota tässä, mä käyn hakemassa sen riimun, sanoin kun pääsimme kentän kohdalle ja Vesku vilkaisi kiinnostuneena kentällä laukkaavaa Histeeriaa. Etsin samalla hikiviilan, tosin jouduin tyhjentämään puoli kaappia ennen kuin se löytyi. Sitten menin ottamaan hevosen Veskulta ja vein sen vesiboksiin. Vesku viivytteli hetken, mutta tuli sitten kumminkin auttamaan. Suihkutimme Mansikan nopeasti, vetelin valuvat vedet pois, pesin kuolaimet ja sitten palasimme katsomaan Niinan ratsastusta.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   24.12.08 14:18:01

- Senkin perhanan koppelo, hän manasi parhaillaan, kun hevonen nimensä mukaisesti näytti saavan hysteerisen kohtauksen ja loikkasi suoraan ilmaan joka jalka eri suuntaan sojottaen.
- Vähän energiaa, vai? kysyin.
- No on, en oo ehtinyt pariin päivään ratsastamaan sillä kunnolla. Niina laittoi ison tamman ravaamaan pari tiukkaa volttia, sitten pari isompaa ja hyppäsi sitten alas.
- Tuutko vähän auttamaan, mä annan sen nyt itse ilahduttaa itseään ennen kuin musta tulee ruumis. Vesku pujahti aidan välistä ja riisui satulan sillä aikaa kun Niina irrotti ohjia kuolainrenkaista. Sitten hän huitaisi ohjasperillä vähän tamman hännän suuntaan ja sihahti että ”juokse”, ja se lähti saman tien. Se laukkasi ympäri kenttää pää pystyssä ja selvästi nauttien omista voimistaan. Kun se ehti meidän kohdalle, Niina heilautti taas ohjia pikkuisen ja hevonen köyristi selkänsä ja heitti suuntaamme semmoisen pukin että maha väikkyi valkoisena. Sillä oli suunnattoman hauskaa. Ehkä kymmenen kierroksen jälkeen se siirtyi jo kohdallamme raviin ja Niina kävi taputtamassa sen hikistä kaulaa hellästi hymyillen, vaikka kiroilikin vielä ääneen. Sitten hän vaihtoi ohjat toiseen käteen ja lähetti hevosen toiseen suuntaan. Se laukkasi laukkaamistaan kuin ei ikinä väsyisi.

- Aika erikoinen treenaamistapa kisahevoselle, Vesku huomautti.
- Niinkö meinaat, kysyi Niina.
- No, monissa paikoissa ne ei pääse edes sen kokoiseen tarhaan, että mahtuisivat laukkaamaan ja sä juoksutat sitä tolleen.
- Mä en kannata sitä, että elukoita pidetään pumpulissa, Niina sanoi.
- En mäkään.
Siihen vastaukseen Niina ilmeisesti oli tyytyväinen, sillä varuillaan ollut ilme muuttui hymyksi ja hän ojensi Veskulle kätensä ja esittäytyi.
- Sinäkö tolla kisaat? Vesku kysyi esittäydyttyään itsekin.
- En vaan sen omistaja. Mä vaan enimmäkseen liikutan sitä. Niina vilkaisi hiljalleen auringossa kuivuvaa Mansikkaa ja totesi uudelleen, että se oli näyttänyt hyvältä tänään.
- No niin näytti, minä puuskahdin. - En mä tiennyt että siitä lähtee tommosta liikettä.
- Mitä sä sanoit että sillä olikaan kisattu? Helppoa beetä?
- Niin kai. Tai ceetä. En mä ole ihan varma.
- Mä luulen että sillä voisi kokeilla mennä vaikka jonkun helpon vaativankin vielä tänä kesänä, sanoi Vesku mietteliäänä ja käänsi hänkin katseensa punaiseen tammaan.
- Ai? En osannut sanoa muuta.
- Niin, tietysti jos huvittaa, Vesku sanoi kiireesti.
- Meillä ei taida olla vaativan tason ratsastajaa sille, sanoin kuivasti.

Histeeria oli lopettanut laukkaamisen ja jopa ravaamisen, mitä se oli jatkanut vielä erinäisiä kierroksia, ja alkoi lähestyä meitä tutkien aidan alta josko joku vihreä tupas olisi syöntietäisyydellä. Sitten se nosti päänsä aidan yli ja katseli uteliaana Mansikkaa, joka ylettyi kyllä nyhtämään lyhyttä ruohoa kentän laidalla. Mansikkakin ojensi turpansa ja tammat haistelivat epäluuloisina toisiaan. Histeeria vingahti ja molemmat hypähtivät taaksepäin. Niina kiinnitti ohjat takaisin ja lähti taluttamaan hevosta vielä muutaman kerran kentän ympäri ja me lähdimme viemään Mansikan takaisin laitumelle. Kisua ei näkynyt vieläkään, joten aloin uskoa että se oli jossain matkalla.

Jätin Mansikan riimun portinpylvääseen roikkumaan ja lähdin viemään olallani roikkuvia suitsia talliin. Vesku seurasi mukana ja painoi minut rehuhuoneen seinää vasten kun sinne asti pääsimme.
- Anna suukko, hän sanoi ja tottelin mielelläni.
- Mikset sä sanonut että sä osaat ratsastaa? kysyin.
- Et sä oo koskaan kysynyt.
- Olisit silti voinut kertoa.
- Miksi? Ketään ei kiinnosta jos ei ne itse ratsasta ja jos ratsastaa niin ne luulee silti että kaikki kouluratsastajat on homoja.
- Sä oot siis kouluratsastaja, varmistin.
- Ehkä enemmän, jos nyt mitään.
- Kuinkahan me saatais tää homojuttu selville, minä aprikoin ja yritin pysyä vakavana. – Saisinkohan mä esimerkiksi mitenkään vieteltyä sua…
- Täytyy muistaa käydä kiskalla matkalla, muisti Vesku siinä samassa ja litisti minua lähemmäs seinää niin että jouduin hengähtämään ulospäin. Yritin ujuttaa käteni hänen farkkujensa sisään mutta hän vetäytyikin kauemmas kun tallista kuului askeleita.
- Jessi? kuului Niinan ääni ja samassa hän kurkistikin ovesta sisään. – Oho, anteeksi!
- Ei mitään, sanoin ja yritin olla sen näköinen kuin mitään ei olisi tapahtunut.
- Mä vaan ajattelin… kun sulla on se tunti huomenna. Ja nyt näyttää ettei muita oo tulossakaan kuin sinä, kun Ilse ja Miila on poissa…
- Niin? Halusikohan Niina perua koko tunnin?
- Niin ajattelin että jos sä Vesku haluaisit kokeilla tota Histeeriaa? Voisit tulla samaan aikaan Jessin kanssa? Jos sulle sopii.

Veskun silmät välähtivät ja hän suostui jo melkein ennen kuin Niina sai lauseensa loppuun.
- Eikö sulla ole töitä? Se on illalla, kysyin varovaisesti.
- Mulla on aamuvuoro. Illalla on pelkkää aikaa.
- Hyvä! sanoi Niina tyytyväisenä. –Mä nyt vielä tarkistan ettei Eukolla ole mitään sitä vastaan, mutta tuskinpa.
Ratsastuskoulun omistajaa ei toki selän takana kutsuttu eukoksi; hänen nimensä oli Eivor ja tuo oli ihan oikea lempinimi, myös päin naamaa.
- Jatkakaa, heitti Niina ja lähti menemään.
- Odota! mä muistin. – Kenellä mä menen? Luuletko että Mansikan voisi jo ottaa tunnille?
- Tule vaan sillä. Lopetetaan sitten, tai helpotetaan, jos se näyttää nääntyvän.


Jinna ja Arto olivat keittäneet riisiä ja paistaneet kanaa sekä tehneet salaattia. Oli omituinen mutta kotoinen tunne tulla kotiin, missä tuoksui ruoka, vaikka sitten keittiössä istuivatkin Ilsen ja iskän sijasta kaverit.
- Hei äiti, hei isi! huikkasin.
- Lapset syömään, Arto komensi.
- Mä käyn kyllä suihkussa ensin, ilmoitti Vesku ja kävin näyttämässä hänelle mistä hänelle löytyisi puhdas pyyhe.

Ruoka oli hyvää mutta oli niin kuuma, ettei oikein tehnyt mieli syödä. Närkin salaattia – se oli ainakin viileää ja raikasta - ja paljastin, että Vesku oli ammattilaisratsastaja.
- No enkä ole, hän pisti vastaan.
- Eihän pojat ratsasta, sanoi Arto, - Paitsi homot.
- Mitä mä sanoin, Vesku sanoi mulle.
- Ei ne yleensä mutta yleensä ne jotka ratsastaa, on hyviä, sanoi Jinna ja katsoi Veskua silmät pyöreinä. Hänkin ymmärsi asiasta jotain, hän oli joskus käynyt meidän kanssa samalla tunnilla mutta oli vähitellen jättäytynyt pois. – Oletsä hyvä?
- On se, mä sanoin. – Niina antaa sen mennä huomenna Histeerialla.
- On se sitten, sanoi Jinna kunnioittavasti.
En ollut ihan varma halusinko ratsastavaa poikaystävää, mutta tässä tilanteessa sitä nyt kai oli jo turha murehtia. Halusin Veskun joka tapauksessa eikä siinä paljon harrastukset painaneet.
- Missä sä olet käynyt ratsastamassa sitten? kysyi Jinna Veskulta.
- En mä ole käynyt oikeen missään täällä Helsingissä. En oo jaksanut etsiä mitään paikkaa ja vaikeata se olisi ollutkin kun on opiskelut ja vuorotyö. Hangossa käyn kun käyn siellä.
- Me tullaan katsomaan huomenna, Jinna päätti.
- Jaaha, sanoi Arto.

Löhöilimme laiskoina olohuoneessa ruoan päälle ja pohdimme mitä tehdä. Sisällä oli kuuma mutta ulkona oli vielä kuumempi. Jinna ehdotti laiskasti uimista mutta Veskulla ei ollut uimahousuja mukana kassissaan. Arto ehdotti että lähtisimme käymään terassilla oluella ja Jinna pamautti häntä nyrkillä käsivarteen.
- Me ollaan alaikäisiä.
- Voidaanhan me silti kokeilla. Tullaan sitten pois jos ei teille limuakaan myydä.
Kävelimme kuppilaan, joka oli rannan lähellä ja istuimme terassin viimeiseen vapaaseen pöytään. Muutama muukin ihminen oli kuumissaan saanut saman ajatuksen. Pojat lähtivät ostamaan olutta ja Jinna ja minä istuimme vähän jännittyneinä odottamassa. Kyllä kai juomanlaskijan röntgenkatse näkisi heti, että olimme vasta seitsemäntoista. Ollakseen aikuisemman näköinen Jinna sytytti tupakan ja tarjosi minullekin. Mutta pojat toivat ihan arkisesti neljä oluttuoppia pöytään ja näyttivät hölmistyneiltä kun kysyin, eikö kukaan ollut edes kysynyt kelle toiset tuopit tulivat.
- Niin kuin ne tässä helteessä ehtisivät mitään vahtia, hyvä että ehtivät rahastaa, Arto nauroi.
- Miksei me olla keksitty tätä ennen? Jinna kysyi ja nosti hymyillen tuoppiaan minulle.
- Koska me ollaan niin kauhean kilttejä, ettei olla tultu ajatelleeksikaan.

Jaakko ja Mika ilmestyivät paikalle ennen kuin ehdimme saada oluita juotua, ja koska terassi oli siinä vaiheessa jo ihan täynnä, istuivat he meidän pöytään sen kummempaa kutsua odottamatta.
- Joko on pakoputki paikoillaan? hymyili Arto vähän vinosti.
- On, nyt se on kunnossa. Seuraavaksi mä ajattelin kromauttaa kannen, mutta sitten se kyllä joutuu seisomaan sen aikaa niin että täytyy vähän harkita missä välissä sen viitsii tehdä.
Pyöritin silmiäni Jinnalle joka alkoi kikattaa. Arto kysyi vieläkö jostain sai valkosivurenkaita ja Jaakko alkoi tehdä selkoa asiasta. En ollut ihan varma oliko Arto oikeasti kiinnostunut vai oliko vain olevinaan ja pilaili. Saattoi olla kummin päin vain.

Varmaa kyllä oli että minun mielestäni Jaakko oli naurettava ellei suorastaan omituinen. Vähän tylsä hän oli ollut aina mutta tämä tylsyyden maksimoiminen, mihin hän ihan vakavissaan näköjään oli ajautunut ostettuaan sen @!#$ saappaan oli melkein sietämätöntä. Ja se, ettei hän näkynyt näkevän, kuulevan tai muuten havainnoivan mitään koko muusta maailmasta myös. En tosiaan tiennyt, oliko hän huomannut, että minulle oli juhannuksena tapahtunut jotain. Tarkalleen sanottuna en kyllä myöskään tiennyt, olimmeko me hänen mielestään jossain vaiheessa seurustelleet vai emme.
- Lähdetsä Jessi huomenna ajelemaan? Jaakon kysymys oli kuin piste ajatusketjulleni.
- En, mulla on tunti illalla, hymyilin suloisesti.
- Ai niin.
Puristin Veskun kättä pöydän alla.

Lähettäjä: ssfä 
Päivämäärä:   24.12.08 15:34:58

(Lupaan tästä lähtien lukea tätä vain täältä, koska muuten siitä menee se odotus/yllätys-fiilis, junou!

p.s. HYVÄÄ JOULUAAA!

(en oikein osaa käyttää tätä safaria vielä, mutta pakko kai yrittää ku tuli kirjottamisen esto explorelille vai mikä víttu onkaan! :'D )

Lähettäjä: saltsi 
Päivämäärä:   24.12.08 16:18:12

Hyvää joulua :)

Jatka tätä vaan tänne, kun mä tykkään enemmän lukea täältä, vaikka sivuiltas sais luettua nopeammin :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   24.12.08 18:27:31

HYVÄÄ JOULUA teillekin!
--------------
19.

- Sun täytyy ottaa siltä ensimmäiseksi luulot pois, neuvoi Niina Veskua, joka sääti jalustinhihnoja vähän pidemmiksi ennen satulaan nousua. – Se on kovapäinen, sitä voisi luulla oriksi jos ei tietäisi. Ensin turpiin ja sitten se toimii mutta jos käyt anelemaan, niin kuin tammoja yleensä, se kusettaa sua minkä kerkeää.
Vesku nyökkäili keskittyneen näköisenä ja kiristi vielä satulavyötä vähäsen. Sitten hän keikautti itsensä kevyesti selkään ja kumartui vielä kokeilemaan satulavyötä. Hän oli päivällä töiden jälkeen käynyt kämpällään hakemassa tavaroita ja oli näköjään kuitenkin saanut tuotua Hesaan asti ratsastuskamojakin, sillä hän oli nyt farkkujen sijaan pukeutunut ruskeisiin ratsastushousuihin ja saappaisiin. Kypärääkään ei ollut tarvinnut lainata enää tallilta. Hän näytti upealta, joten annoin Mansikan löntystää kaikessa rauhassa pitkin kaviouraa ja katselin toista ratsukkoa.

- Jessi. Niinan ääni oli sen verran painokas, ettei hänen muuta tarvinnut sanoakaan. Ryhdistäydyin, otin jalustimet jalkaan ja ohjat käteen ja toivoin, että Mansikka luulisi selkäänsä yhtäkkiä ilmiintyneen toisen ratsastajan kuin se, joka oli sen antanut aloittaa päivän session puoliunessa. Perisynti, josta Niina jaksoi jankuttaa. Ensimmäinen kierros jo kertoi kumpi on pomo. Varmuuden vuoksi käänsin sen vielä kentän keskelle tarkistaakseni satulavyön kireyden. Sitten vaadinkin tamman lähtevän liikkeelle heti ja reippaasti. Sitä se ei tokikaan tehnyt, joten pysäytin sen uudestaan ja kokeilin toistamiseen. Nyt heilautin vähän raippaa avuksi ja Niina näytti minulle peukkua, vaikkei mitään sanonutkaan.

Histeeria käveli vielä pitkin kauloin ja ohjin, turpa edimmäisenä ja silmät lupsahdellen, mutta Niina komensi Veskuakin ottamaan jo ohjat. Olimme käyneet taluttamassa hevosia ennen kentälle tulemista sen aikaa, että nivelnesteiden luulisi jo lämmenneen, joten pääsimme suoraan töihin. Se oli ollut Niinan ehdotus. Hän ei luottanut Histeeriaan hiukkaakaan eikä tahtonut oudon ihmisen joutuvan kävelyttämään sitä selästä käsin pitkin ohjin.

Katselijoita oli kentän laidalla ihan ennätysmäinen määrä. Jinna ja Arto olivat tulleet, kuten Jinna oli luvannutkin, mutta sen lisäksi joka ainoa tallin hoitajista oli kentän laidalla ja monet olivat soittaneet kavereilleenkin kuullessaan, että Niina oli antanut Histeerian tunnille. Vesku ei onneksi tainnut tietää olevansa päivän ohjelmanumero.
- Aloittakaa kevyessä ravissa, temponvaihteluita ja voltteja, Niina määräsi. Yritin parhaani mukaan keskittyä omaan ratsastukseeni mutta minun oli pakko sentään välillä vilkuilla miten Veskun kävisi alkutaistossa. Histeeria näytti heiluttelevan harmistuneen näköisenä päätään ja sitten nostavan sen kerrassaan pystyyn. Vesku pysäytti sen ja käski saman tien taas liikkeelle. Ja sama näkyi toistuvan kohta taas, niin olin huomaavinani silmänurkastani, mutta en ollut varma, sillä yritin juuri saada Mansikkaa ravaamaan vähän reippaammin.

- Ei kun tehdäänkin näin. Ei mitään voltteja. Sä tulet Jessi uran sisäpuolelle ja vaihdat suunnan myötäpäivään. Jatkat ravia etkä mene uralle ton koppelon tielle vaikka mikä olisi, Niina huusi. Tottelin ja yritin jatkaa omaa vaatimatonta yritystäni samalla kun Vesku näytti välittävän käskyjä isolle harmaalle hevoselle salamatahtia. Sikäli kun näin hän ei jatkanut kymmentä askelta mitään mitä oli tekemässä vaan teki joko pysäyksen tai siirtymisen askellajista toiseen vielä kun hevonen näytti miettivän mitä siltä äsken oli pyydetty. Histeeria alkoi jo hiota mutta alkoi ratsastajakin punoittaa. Pari kertaa tamma lähti pysähdyksestä räjähtävään laukkaan, sen takajalat näyttivät jousilta ja se näytti loikkivan kerrassaan kaikilla neljällä jalallaan yhtaikaa ylöspäin. Sitten, vähitellen, he alkoivat ottaa pidempiä ravipätkiä, välillä taipuneena avotaivutukseen ja välillä väistäen takaosaa sisäänpäin. Molemmat alkoivat näyttää rennommilta. Huomasin äkkiä ravailevani itse samaa tasaista hölkkää jo ties kuinka monetta kierrosta ja otin nopeasti muutaman pysähdyksen ja uudestaan raviin siirtymisen ennen kuin Niina huomaisi.

- Jatketaan siirtymisiä, Niina huokaisi sitten, kun oli ilmeisesti todennut Veskun selvinneen voittajana. - Voit Jessi siirtyä uralle säkin, Vesku vaihtaa suuntaa. Ja nyt otetaan ne voltit mukaan. Uralla käyntiä tai ravia, voltit laukassa. Mutta voitte ensin ottaa parin kierroksen verran laukannostoja ja isoja laukkaympyröitä. Älkääkä törmätkö toisiinne!

Mansikka ei ollut ehkä ihan niin aktiiviseksi verrytelty kuin olisin voinut toivoa mutta omapa oli vikani. Nyt kun Veskulla tuntui olevan homma hanskassa, yritin itse keskittyä saamaan muutaman oikein napakan laukannoston. – Jessi, sulla ei ole edestä tukea, huusi Niina kentän keskeltä kun näki mitä yritin.

Tunti oli ehkä rankin mitä ikinä olin ratsastanut. Olin olettanut että olisin mukana lähinnä statistina, mutta Niina toimikin ihan päinvastoin ja heitti lopputunnista enää vain muutaman ehdotukselta kuulostavan kommentin Veskulle.
- Nyt lopuksi pari kierrosta ravia, koko-rata-leikkaa, lävistäjä lisäten. Jessi menet heti Histeerian häntään etkä päästä sitä karkuun. Jos sen tarvitsee laukata niin ei haittaa, mutta teillä ei saa olla kymmentä metriä enempää rakoa.

Meinasin huutaa, että Niina kai tahtoi tappaa kunnonkohotuskuurilla olevan hevoseni, mutta olin niin hengästynyt, etten voinut tuhlata happea puhumiseen. Ja Mansikka juoksi mielellään toisen turvallisessa hännässä, tosin laukaten, koska minulla ei toden totta ollut enää voimia yrittää saada sitä lisäämään ravia. Tunsin itseni makaroniksi, kun Niina armollisen pian antoi luvan siirtyä kevyeen raviin loppuverryttelyksi. – Kymmenen kierrosta ja sitten voitte mennä pellolle kävelemään lopuksi. Hoitajajoukko kohahti. Se nyt jo oli ennenkuulumatonta että Histeeria meni tunnilla, mutta että se pääsi peltolenkille muiden kuin Niinan tai Eukon kanssa – semmoista ei ollut koskaan nähty. Olisin hymyillyt jos olisin jaksanut, mutta minun oli paitsi ravautettava Mansikkaa väisteltävä Histeeriaa joka jymisti milloin mistäkin suunnasta kentän poikki.

Kun seuraavan tunnin ratsastajat muodostivat hevosineen jonon kentän portin taakse, ajoi Niina meidät pois ja lähdimme kävelemään. Annoin Veskun mennä edeltä sillä minulla oli tunne, että Histeeria ei välittäisi löntystellä Mansikan hännässä. Minun hengitykseni alkoi tasaantua vasta kierroksen jälkeen ja Veskukaan ei viitsinyt kommentoida mitään ennen kuin kiersimme polkua toiseen kertaan. – Nyt kun pääsis suihkuun, hän sanoi. Minä en jaksanut vastata, tuskin sitä kaivattiinkaan.

Voimat onneksi palautuivat vähitellen, etenkin kun Jinna oli tuonut meille limsaa kylmälaukussa. Vesku oli ehtinyt ensin pesuboksiin mutta oli jo melkein valmis, kun talutin Mansikkaa sinne. Jos olisin ollut yksin tallilla, tai jos olisin tiennyt, että hoitajia ei ole läsnä, olisin riisunut saappaat ja housut ja kastautunut viileässä vedessä itsekin, nyt tyydyin vain huuhtelemaan naamani. Sitten suihkutin Mansikkaan ötökkämyrkkyä ja päästin sen takaisin laitumelle. Kisu tuli sisään yöksi, mutta olimme sopineet, että Mansikka saisi ulkoilla yötä päivää. Sille tuotaisiin yöksi seuraksi koulun puolelta vanha Spöökke, joka parhaillaan juoksi päivän ainoaa tuntiaan.

Lantustin kentän vierelle kun olin saanut kaiken hoidettua ja tavarat paikoilleen. Vesku oli ehtinyt ennen minua ja istui nurmikolla Arton ja Jinnan vieressä juomatölkki kädessään ja näkyi Jaakkokin löytäneen paikalle. Olisin harmistunut jos olisin jaksanut.
– Haluisko joku auttaa multa saappaat pois? kysyin vain ja lösähdin maahan.
- Jos sä kiskot mun, vastasi Vesku raukealla äänellä ja niin avitimme toisiamme.
- Silkkaa feromonia, totesin, kun sain häneltä ensimmäisen pois ja siitä tuntui nousevan ihan silminnähtävä höyry. Vesku iski minulle silmää hyvin vähän mutta hyvin piristävästi. Tuskin sitä kukaan muu huomasi.

Lähettäjä: mirabE 
Päivämäärä:   24.12.08 23:53:29

Joskus unohdan, että luen tätä ht.netistä:D Voisi luulla, että tää on joku kirja tai jotain.

Selkeä itsensäilmaisu joululomalla...

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   25.12.08 00:04:44

Hauskaa :D
-----------

Makoilimme melko lailla zombeina katsomassa viimeisen tunnin viimeiset viisitoista minuuttia. Jinna tarjoili edelleen limua, mutta seuraava pullo mistä maistoin ei kyllä ollut spriteä vaan siideriä tai jotain sen tyyppistä, sanoi etiketti mitä sanoi.
- Ajattelin ettei tänne voi tulla julkiryypiskelemään aidan taakse, sanoi Jinna viattomana kun katsoin häntä kysyvästi.
- Aika kettu. Oli se mitä oli tahansa, se tuntui kihahtavan nestehukan ja helteen keventämään nuppiini.

Niina tuli seuraamme päästettyään ratsukot loppukäyntien jälkeen kentältä. Hän oli pukeutunut vain ratsastushousuista leikattuihin shortseihin ja ohutolkaimiseen toppiin ja oli punainen kuin keitetty rapu, kuluneet aurinkoiset päivät ja ulkotyö olivat antaneet väriä jo ennestään ahavoituneeseen kroppaan. Hän vaikutti melko tyytyväiseltä Veskuun ja halusi tietää, olisiko tällä kiinnostusta käydä ratsastamassa Histeerialla toistamiseenkin.
- Mä tulisin mielelläni, Vesku sanoi kauankaan miettimättä. – Mä luulen, ettei tarvitse monta kertaa enää keskustella sen kanssa kaapin paikasta, ja sitten se onkin kuin eri hevonen. Mitä se oikeastaan osaa?
- Sitähän on oikeastaan treenattu vaan hyppäämään joten saat ihan itse ottaa selvää muusta. Mä olen sileällä tyytynyt siihen että se toimii tappelematta, mutta en oo oikeastaan kokeillutkaan mitään vastalaukkoja ja yksittäisiä vaihtoja hankalampaa.
He keskustelivat vielä vähän aikaa käytännön järjestelyistä ja vaihtoivat puhelinnumeroita ja sitten Niina vilkaisi minua.
- Mansikkakaan ei ollut ollenkaan huono tänään mutta sun pitää kyllä tehdä kunnollesi jotain.
- Mille kunnolle? kysyin ja heittäydyin teatraalisesti selälleni.
- No niin just.

Jaakko oli istuskellut hiljaisena sivussa mutta kysyi, kun aloimme koota jäseniämme, että haluaisimmeko kyydin kotiin.
- Se olisi ihanaa! sanoin oitis. Kyllä polkupyörät täältä huomennakin saisi. Niinpä menimme kaikki saabiin ja Jaakko ajoi hetkessä matkan, johon meillä olisi mennyt parikymmentä helteistä minuuttia. Sitten kyllä vähän kadutti kun en voinut estää häntäkin tulemasta meille kun kaikki muut nousimme mennäksemme sisään.

Kävin napsauttamassa saunan päälle ja käänsin sen täysille. Alle puolessa tunnissa pääsisimme sinne; säädin munakellon soittamaan hälytyksen. Arto ja Jinna olivat lähteneet tallille vasta aika lailla meidän jälkeemme ja olivat sillä aikaa loihtineet meille valmiin iltapalan. Uunissa oli pari tuntia sitten paistettua ja vain vähän kuivunutta patonkia ja pizzaa ja jääkaapissa salaattia. Kävimme kimppuun kuin ahmat. Kun kello soi saunan merkiksi, nappasin viimeisen pizzanpalan lautaseltani ja lähdin viemään Veskua saunaan.
- Me haisulit mennään tästä nyt. Pankaa te ikkuna auki niin saatte tuuletettua meidän löyhkät.

Olin tahmea ja hikinen ja varmaankin haisin muullekin kuin feromoneille mutta niin oli Veskukin. Heitin kaikki vaatteemme paitsi ratsastushousuja suoraan pesukoneeseen ja säädin senkin päälle ennen kuin edes suihkua avasin. Sitten jäinkin tuijottamaan pyöreää ovea.
- Ajattele, siellä kaikki meidän vaatteet nyt tanssii yhdessä.
- Niin, ja kaikki meidän bakteerit sekoittuu keskenään. Vesku piti kiinni olkapäistäni ja hengitti hiuksiini. – Mennäänkö yhdessä suihkuun?
- Mennään.
Vesku oli innoissaan ratsastuksestaan. Hän puhui Histeeriasta taukoamatta kun, saippuoin hänen hiuksiaan, kunnes shampoota pääsi valumaan silmiin ja suuhun. Sitten hän ryhdistäytyi, ravisteli päätään ja pärski ja otti shampoopullon minulta. – Mun vuoro. Silmät kiinni. Katsoin kuitenkin parhaaksi pestä tukkani itse, Veskun kädet eivät tuntuneet kovinkaan tottuneilta vaahdottamaan hiusmäärää joka minulla oli ja pelkäsin että saisin kammata sitä aamuyöhön asti jos antaisin hänen jatkaa.

Kiipesimme saunan lauteille ja löhösimme siellä raukeina vierekkäin seinää vasten. Nyt en kaivannutkaan sen enempää. Illan fyysinen rasitus oli tehnyt olon kovin löysäksi.
– Ootko koskaan rakastellut suihkussa? kysyi Vesku äkkiä yllättäen minut sillä hänen edellinen lauseensa oli ollut Histeeriasta.
- En.
- En mäkään. Pitäiskö kokeilla? Mä olen aina miettinyt miten se onnistuu?
- Kai sun pitäisi jotenkin saada mut kiilattua seinää vasten… olin harkitsevinani. – Se voi olla aika rankkaa, noin fyysisesti. Pitäiskö sitä kokeilla joskus kun ei olla näin… poikki?
- Niin. Viisas niin kuin aina. Jos vaan mennään pesemään nää hiet pois.
Päädyimme kuitenkin yrittämään, mutta koko homma kaatui liian liukkaisiin saippuaisiin vartaloihin ja voimattomiin raajoihin ja melkein hysteeriseen nauruun. En ollut ikinä tullut ajatelleeksikaan, että epäonnistunut rakasteluyritys voisi olla naurun aihe. Sammutin suihkun ja nappasin narulta Veskun pyyhkeen alkaen kuivata varovasti hänen kasvojaan. Tunsin aivan suunnatonta hellyyttä häntä kohtaan ja yhtäkkiä poikakin oli aivan vakava.

Olisi ollut täydellinen tilaisuus sanoa ”mä rakastan sua” mutta sillä hetkellä tuntui siltä, ettei sitä ollut tarpeen sanoa.

- Sauna on vapaa, kailotin, kun lopulta poistuimme sieltä kylpytakit yllä. Olohuoneessa soi musiikki ja Jinna ja Arto tanssivat. En tiedä miksi he olivat halunneet yhtäkkiä ruveta tanssimaan ja vielä vähemmän ymmärsin, miksi he olivat musiikista päätellen panneet soimaan jonkin Ilsen ja iskän vanhoista levyistä. Tai siis upouusista levyistä tarkalleen ottaen; iskä oli ottanut vasta hiljattain asiakseen siirtää heidän vanhoja c-kasettejaan CD:lle monimutkaisella viritelmällä, jossa kasettisoitin oli viritinvahvistimen ja DVD-soittimen kautta yhdistetty tietokoneeseen, tai jotain sinne päin. En tiennyt miten se toimi enkä aikonut vaivautua sitä ymmärtämäänkään. Joka tapauksessa osa kaseteista oli niin puuroutunut vuosien varrella että piti olla hyvä mielikuvitus tunnistaakseen mikä kappale siellä soi, ja Ilse oli itkenyt heittäessään niitä pois.

Tämä kuitenkin soi kohtuullisen selkeästi ja mikä parasta, Jaakkoa ei näkynyt missään. Joko tanssiva pari oli saanut hänet karkoitettua kauhealla musiikilla tai sitten… mutta saman tien Jaakko marssikin esiin vessasta.

- Kuka haluaa seuraavaksi saunaan? kysyin. Jinna ja Arto eivät olleet kuulevinaan joten Jaakko ynähti ja sanoi kyllä käyvänsä mielellään, jos sopii. Neuvoin mistä ottaa pyyhe ja hän häipyikin. Vesku ja minä menimme parvekkeelle istuskelemaan. Istuin lattialle hänen eteensä ja ojensin kamman.
– Katsotaanpas miten sä nää jouhet selvität, hevosmies.
Vesku kampasi ikuisuuden, hellästi ja varovaisesti, tukistamatta kertaakaan. Se tuntui niin ihanalta että olin nukahtamaisillani kauan ennen kuin hän lopetti. Havahduin kun hän laittoi kamman pöydälle ja alkoi varovasti hieroa hartioitani. Sisältä kuului edelleen musiikkia ja keskustelua, ja ellei takapuoltani olisi alkanut palella kylmällä kovalla lattialla, en olisi liikahtanutkaan.

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   25.12.08 04:13:06

ihanaa <3
mitäs sä luulet mitä olen tehnyt ;)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   25.12.08 12:42:56

No sä olet humpsutellu tietenkin ;D
------------
20.

Siitä alkoi kuumin muistamani heinäkuu. Säätieteilijät väittivät, ettei se ollut vuosisadan kuumin, mutta epäilin sitä kyllä. Kuivin se varmasti ainakin oli. Torikatoksen alla oli kuin saunassa ja kaikki me myyjät olimme jatkuvasti ohuen hikiharson peitossa. Juomavedestä puolet meni ulkoiseen käyttöön kun oli pakko saada välillä huuhtaista niskaa tai kasvoja. Vähätkin vaatteet tuntuivat liialta, mutta tuskinpa siinä olisi ollut mukavaa edes bikineissä.

Tallilla Oona antoi nuorikoilleen kesälomaa ja päästi ne laiduntamaan. Meillä riitti kuitenkin intoa käydä liikuttamassa Mansikkaa ainakin lähes päivittäin ja Kimikin treenasi Kisun kanssa ihan täysillä. Vesku kävi tallilla myös pari kertaa viikossa ratsastamassa Histeerialla, ja yleensä oli mukana myös, kun oli minun tallipäiväni. Hän oli alkanut ihan vaivihkaa vähän treenata meitä ja huomasin sen oikeastaan vasta kun yhtenä iltana ratsastelin kentällä hänen ollessaan iltavuorossa ja huomasin kaipaavani kommentteja ja ehdotuksia harjoituksiksi.

Mutta. Pojat tallilla. Harvinaista herkkua, sen tiesin, joten uteliaana seurasin miten tilanne hoitajaleegiossa kehittyi, kun uusi uros alkoi käydä heidän reviirillään. Koululla ei ollut poikahoitajia eikä -ratsastuksenopettajia joten nuoret tytöt olivat perustaneet ihailijakerhoja niin Kimille kuin koulun muutamalle harvalle tuntiratsastajallekin. Kimi oli lyhyehkö ja länkisäärinen mutta sentään aikuinen, kilparatsastaja ja hevosenomistaja, joten hän oli ehdottomasti huippusaalis. Tuntiratsastajista vanha, ainakin viisikymppinen Taito, oli sentään jätetty rauhaan mutta pari teinipoikaa sai vipinää tyttöjen puntteihin. Ja tuohon otolliseen maaperään sitten jouduin luovuttamaan Veskun.

Olin kyllä pääasiassa huvittunut enkä huolestunut. Vesku oli varmasti tottunut samaan suhinaan Hangossakin, sillä eivätköhän tallitytöt olleet samanlaisia joka paikassa. Eikä tullut mieleenikään olla mustasukkainen – nuohan olivat sentään alaikäisiäkin kaikki. Tai ainakin minua nuorempia. Tai ainakin melkein kaikki. Tai ainakaan Vesku ei näyttänyt minkäänlaista kiinnostusta laumaa kohtaan, jos nyt yksi absoluuttinen totuus piti tähän lohtuajatusketjuun kirjata. Päinvastoin naureskelimme yhdessä iltaisin jos oli sattunut sellaista, että joku likoista oli oikein yrittänyt itseään tykö Veskun ollessa tallilla.

Asuin käytännöllisesti katsoen Veskun luona. En suostunut kyllä viemään sinne tavaroitani vaan kaikki hammasharjaa ja vaihtoalushousuja myöten kulki kassissani. Minulla oli jotenkin semmoinen tunne, ettei ollut viisasta tai asiallista levittäytyä sinne. Ei niin, että olisin epäillyt mitään tai ollut epävarma väleistämme, mutta jotenkin se ei vaan tuntunut oikealta. Olimme yltiörakastuneita, niin uskoin, mutta tuntui siltä, että jos olisin muuttanut alusvaatteeni Veskun kaappiin olisi se merkinnyt tämän ensihuuman ja kuherruskuukauden päättymistä. Enkä tahtonut ajatella niin pitkälle vaikka ymmärsinkin, ettei tämmöinen kesäromanssi voinut jatkua tällaisenaan ikuisuuksia. Jotkut asiat muuttuisivat väkisinkin kun aika kuluisi ja koulut alkaisivat ja illat pimenisivät.


Minulla oli töitä heinäkuun puoleenväliin asti. Olisi ollut pidempäänkin, todennäköisesti olisin saanut olla torikauppiaana vaikka loppuvuodenkin, mutta vanhemmat olivat painostaneet pitämään myös ihan oikeaa lomaa ennen abivuotta. Olin vängännyt vastaan ja valittanut tarvitsevani rahaa jotta pääsisin syksyllä autokouluun, mutta sekä iskä että Ilse olivat luvanneet kustantaa osan siitä, samoin kuin oikea äitini jo aiemmin, joten itse asiassa olin ihan tyytyväinen. Miila oli täsmälleen samassa tilanteessa, paitsi että hänen 18-vuotispäivänsä olivat useita viikkoja myöhemmin minun omiani, ja ettei hänen isänsä ollut osallistumassa kuluihin. Miila ei ollut nähnyt koko miestä kuin ihan pienenä. Minun äitini sentään kutsui kylään säännöllisesti kerran kuussa.

Vein viimeisenä työpäivänäni työkavereille itse illalla leipomaani pullaa ja vaikka vähän haikeana lähdinkin viimeistä kertaa kojulta, oli oloni kovin kevyt ja viheltelin. Kuukauden loma ja määrättömästi vapaa-aikaa oli sentään kuitenkin ihana juttu, puhumattakaan siitä, että aamuherätykset ensimmäiseen bussiin tai ratikkaan olivat ohi! Tunsin olevani vapaa, nuori, terve, kaunis, ruskea ja rakastunut – ihanille adjektiiveille ei tuntunut tulevan loppua – ja annoin empimättä shortsieni taskusta euron bussipysäkillä kerjäävälle spurgulle.
- Kiitosh, kiitosh, ukko örisi mutta kun olin päässyt parin metrin päähän bussin ovelle kuulin hänen jatkavan mutinaansa: - Shaatanan snobi akka… Sekään ei kuitenkaan saanut hyvää mieltäni huonommaksi.

Veskulla oli aamuvuoro, joka päättyisi noin tunnin kuluttua ja olimme sopineet tapaavamme tallilla. Niina oli lähdössä lomalle seuraavalla viikolla ja hän oli yrittänyt ylipuhua Veskua pitämään viikonlopun tunnit, jotta olisi päässyt livahtamaan paria päivää aikaisemmin, mutta siihen ei Vesku ollut suostunut. Uskoin, että Oona oli kuitenkin päästänyt rasittuneen opettajaparan pälkähästä – yhtäkaikki Histeeria oli jäänyt Veskun vastuulle kokonaisiksi kahdeksi viikoksi. Mansikkavuoro oli kai Miilalla tänään, mutta minusta oli kiva katsella Veskun ratsastelua ja erityisen hauskaa minusta oli pörrätä tallilla hänen kanssaan. Suunnittelin hommaavani T-paidan jonka rinnuksissa olisi teksti ”He’s with me”. Hiukan lapsellista, ehkä, oli pakko tunnustaa, mutta ei teinilikkaporukkakaan ollut ikinä ollut minulle järin ystävällinen. Olin itsekin haaveillut hoitohevosen saamisesta, muutama tai vähän useampi vuosi sitten, ja minut oli suunnilleen savustettu ulos. Todennäköisesti se oli ollut vain jonkinlainen uuden tulokkaan tulikoe mutta ujouttani en ollut pitänyt pintaani vaan olin sitten päättänyt tyytyä pelkkään tuntiratsastajan rooliin. Nyt, kun perheestäni oli tullut Hevosenomistajia oli tilanne taas muuttunut, enkä ollut ihan varma siitä, missä nyt seisoin. Toisaalta olin kadehdittava olio, toisaalta se entinen luuseri, ja nyt oli sitten tullut kuvioita sekoittamaan uusi poikaystäväni, joka sai ratsastaa tallin hienointa hevosta. Toki osa silloisista tytöistä oli jo häipynyt kuvioista ja uusia nuorempia tullut tilalle, mutta minusta tuntui, että hoitajajengi oli jonkinlainen yhtaikaa hengittävä ja samalla lailla ajatteleva ameeba, jolla oli yhteinen muisti ja perimätieto.

Yhtäkaikki loikiskelin tallille vihannes- ja leipäkasseineni välittämättä käydä kotona. Suihku olisi tehnyt hyvää mutta toisaalta näillä säillä se olisi tehnyt hyvää joka kymmenes minuutti. Heitin kassini Oonan rehuhuoneeseen tavalliseen tapaani ja arvoin hetken keräisinkö lannat Mansikan ja Kisun laitumen hiekkaiselta etuosalta vai istuisinko varjossa ja putsaisin suitsia. Jostain syystä lannanlappaminen voitti, ehkä siksi, että tammat olivat siistejä ja pitivät vain yhtä kohtaa vessana. Tai siksi, että minulla oli levoton olo ja koko kropan liikuttaminen tuntui mielekkäämmältä kuin pelkkien sormien. Kaivoin kassista muutaman kurkun ja torilla tallatun porkkanan mukaani kun lähdin kärryjen kanssa laitsalle, vaikka epäilinkin, etteivät hevoset viitsisi tulla edes tervehtimään. Riisuin varmuuden vuoksi topin ja shortsit puomille sillä jo kottikärryjen hakeminen tallin takaa sai hien pintaan, ja olin jo monta päivää sitten siirtynyt käyttämään bikineitä alusasuna juuri siltä varalta, että äkillinen vaatteidenvähentäminen tulisi äkkiä tarpeeseen, esimerkiksi hevosenpesutilanteessa tai uimarannan ohi kulkiessa.

Siellä lapoin toista kärryllistä sitä itteänsä kun muita alkoi valua tallille. Koulun puolella varmaankin oli hoitajia, siitä en tiennyt enkä välittänyt, mutta Ilsen auto kaarsi pihaan ja vähän sen jälkeen tuli omalla autollaan Kimi ja lopulta Vesku shortsit jalassa ja urheilukassi olkapäällä. Miila ja Ilse tulivat hakemaan Mansikkaa ja Kimi Kisua ja he kuuluivat kovasti suunnittelevan yhdessä päivän ohjelmaa. Vesku löntysti hikeä otsaltaan pyyhkien myös Oonan puolen pihaan kun ylitin sitä lantakärryjen kanssa ja halasimme niin intohimoisesti kuin helteessä voi toista kuumaa ja hikeä valuvaa kroppaa halata. Se ei ollut pitkä hetki.
- Haluaisitko suihkuttaa tän tamman viileellä vedellä? kysyin, ja yritin pyyhkiä silmistäni hikeä.
- Haluaisinpa kyllä, tuutko heti?
Tartuin jo mehevänhajuisten kottareiden aisoihin siirtääkseni ne lantalan suuntaan ja aioin ihan tosissani lähteä pesuboksiin kasteltavaksi, kun Kimi huusi Veskua tallin ovelta. Pojat olivat, arvattavaa kyllä, ystävystyneet tai muodostaneet ainakin jonkinlaisen puolustusliiton havaittuaan olevansa ainoat täysi-ikäiset kaksilahkeiset tallilla. Nyt Kimi halusi tietää mitä Vesku oli suunnitellut tehdä Histeerian kanssa tänään. Vesku arveli jatkavansa tavanomaista taisteluaan ja sen jälkeen, jos selviytyisi voittajana, kokeilevansa maistuisivatko sarjavaihdot harmaalle leidille tänään.
- Unohda se ja tuu meidän kanssa hyppäämään, multa jäi eilen valmis rata maneesiin ja Miila jo lupasi tulla Mansikan kanssa.
- Ei ole koskaan ollut puhetta että mä hyppäisin sillä, Vesku epäröi.
- Ei ole siis kiellettykään. Mä satun tietämään, ettei Niina oli juurikaan jaksanut loikkia tällä viikolla joten se varmaan kaipaisi jo vaihtelua.
- No mikä ettei, Vesku päätti ja lähti kävelemään koulun tallin suuntaan. Minä jäin seisomaan kakkakärryineni keskelle pihaa.
- Hei, entä se mun suihku?
Hän käännähti salamana ympäri ja suu levisi leveään nauruun.
- Vie se lasti pois ja tuu perässä, kyllä mä sut suihkutan!

Kävin kuitenkin pukeutumassa ennen kuin suuntasin ratsastuskoululle. Bikineissäni ei lukenut ”He’s with me” enkä muutenkaan halunnut ihan ehdoin tahdoin keekoilla puolialastomana siellä. Vesku oli harjaamassa Histeeriaa, ilmeisesti aikoen vaihtaa ratsastuskamat vasta saatuaan sen urakan valmiiksi. Iso tamma seisoi käytävällä ja muikisti huuliaan kun mahan alta rapsutettiin. Se näytti muutenkin tyytyväiseltä, eikä ollenkaan niin epäluuloiselta kuin ensimmäisinä kertoina Veskun hoitaessa sitä. Sitä eivät käsitelleet juuri muut kuin Oona ja Niina, sillä sen räjähtävän temperamentin takia sitä ei uskaltanut antaa sellaisten käsiin, joihin se ei ollut tottunut – olin kerran talvella ollut todistamassa, kuinka se oli kiskonut yhtä tallitöissä apuna ollutta hoitajaa perässään pitkin tarhakäytävää kymmeniä metrejä – mutta ilmeisesti se oli nyt hyväksynyt Veskun kalustoon kuuluvaksi.

Minua se kumminkin mulkaisi kerran ja käänsi sitten päänsä pois kuin olisin ollut ilmaa.
- Älä pottuile mulle, hevonen, minäkin olen hevosenomistaja, usko tai älä! sanoin sille.
Vesku näytti unohtaneen suihkulupauksensa, hän putsasi vielä kaviot ja lähetti sitten hevosen takaisin boksiinsa läimäyttäen sitä lautasille ja lähti vaihtamaan vaatteita. Talli oli muuten melko tyhjä, mutta puolen tusinaa tuntihevosta oli jo tuotu sisään ja niiden päässä tallia kävi iloinen hälinä. Katsoin kuitenkin parhaaksi mennä satulahuoneen ovenrakoon vahtimaan, ettei Veskun riisuutumista tullut vahtimaan muita kuin minä.
- Ratsastushousut ei sitten tosiaankaan oo miehelle mikään imarteleva vaate, sanoin puoliksi ajatuksissani kun seurasin toimitusta. Vesku vilkaisi vähän huolissaan alas päin ja sanoi surkeana, että eivätpä tainneet olla.
- En mä sua tarkoittanut, hölmö. Vaan kun on tullu nähtyä niitäkin jotka paljastaa kaljamahan ja nöpöpippelin ja rimppakintut, nauroin. Veskun housut olivat täydelliset jos kohta minusta mies niiden sisälläkin oli täydellinen. Hän näytti huojentuneelta ja veti saappaat jalkaansa.
- No niin, nyt jos olisi joku virkapukufetissi niin noi saappaat olis tehneet sen, tajusin. – Voisit olla SS-upseeri. Nyt Vesku vilkaisi minua jo pitkään.
- Sä olet jotenkin omituinen tänään. Ootko saanut auringonpistoksen? Ota satula ja häivy siitä!

Tottelin naureskellen ja lähdin raahaamaan Histeerian satulaa talliin. Vasta kun hevonen oli satuloitu, suitsitettu ja varmuuden vuoksi suojitettu ja Vesku oli lähtenyt taluttamaan sitä ulos hän käännähti kannoillaan.
- Ai niin, se sun suihku. Mutta jos saat sen sitten kohta?

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   25.12.08 14:05:40

ah, ihanaa kun Veskulla on pilkettä silmäkulmassa :)

Lähettäjä: álávíívádésíré 
Päivämäärä:   25.12.08 14:47:43

Oh the nostalgia! Muistan ne ajat kun vaan luin tätä läpi yön ja menin kouluun kuulemaan et tunnit on peruttu ja torkkujen jälkeen jatkoin lukemista <3

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   25.12.08 20:40:33

Hih :D
Tää on nyt vieraillut kaikki jouluvierailut, hallelujaa!
--------

Ilse istui maneesin katsomossa kun pääsimme sinne, Mansikka ja Kisu jo astelivat pitkin hiekkapohjaa. Kuuma oli sielläkin, mutta yllättäen ei niin kuuma kuin olin pelännyt. Hallissa oli kolme ovea ja kaikki olivat auki, joten siellä sentään vaihtui ilma jonkin verran.
- Kas, tuhlaajatytär, sanoi Ilse kun istuuduin hänen viereensä autettuani Veskun satulaan.
- Kuinka niin?
- No olet vallan kadonnut isäsi kodista.
- Vastahan mä eilen kävin.
- Niin. Kävit. Vaihdoit vaatteet ja häivyit. Ilse hymyili kuitenkin joten tiesin, ettei tämä ollut saarna. Äkillisen päähänpiston vallassa painoin pääni hänen olkapäälleen ja huokaisin: - Ei ole nyt just ollut aikaa.
- Hmm. Onhan se ihan ymmärrettävää. Ilse katsoi ratsastajia ja minusta tuntui että juuri Veskua. – Kyllä mä muistan mitä on olla nuori ja rakastunut, vaikkakin musta tuntuu, että itse olin sun ikäisenä vähän… pidättyväisempi. Hän kietaisi nopeasti käsivartensa olkapäideni ympäri ja puristi. – Mutta mä olen onnellinen sun puolestasi.
- Sä olet niiiin paljon mukavampi kuin Kaisa, mutisin, tarkoittaen äitiäni.
- No, mäkin sain aika lailla nuorena jo mennä niin kuin itse katsoin parhaaksi enkä mä luule sen tehneen mua ainakaan huonommaksi.
- Vaikka saitkin Miilan ihan omin päin?
- No ei se nyt sentään ihan omin päin onnistunut, Ilse nauroi.
- Saisit joskus kertoa miten se meni.
- Ehkä mä joskus kerronkin. Jos on pitkä pimeä syysilta eikä muuta tekemistä kuin juoda teetä. Ja muuten, mä soitin ja pyysin uusimaan sen sun pillerireseptisi. Se on mulla käsilaukussa, että muista pyytää se.

Minä olin joskus edellisvuonna saanut e-pillerireseptin jokseenkin kivuliaisiin kuukautisiin. Mitään apua siitä ei kyllä ollut ollut vaan olin hetimiten palannut buranaan. Olin tietysti kaivanut jäljelle jääneet vähin äänin esiin viime päivinä, mutta en ollut ajatellut, että ehkäpä ne olivatkin jo vanhentuneet? Lievästi punastuen irrottauduin hänen halauksestaan ja mutisin kiitoksen.

Ratsukot olivat jo alkaneet ravailla ja laukkailla kaviouralla. Yllätyksekseni Histeeria näytti todella rauhalliselta ja Veskukin näytti olevan vähän ymmällään selässä. En ollut nähnyt jokapäiväistä tahtojen taistoa ollenkaan. Kimi ja Miila alkoivat jo ylittää pienintä estettä, joka oli helpossa paikassa keskellä pitkää sivua, mutta Vesku vielä jatkoi laukkailua esteiden lomitse. Huomioni oli enimmäkseen keskittynyt hyppääjiin, mutta välillä vilkaisin miksei Vesku tullut esteelle ja totesin hänen laukkailevan siksakkia esteiden lomassa. Histeeria ei punkenut vähäänkään vastaan kun se joutui tiukoissa kurveissa vaihtamaan laukkaa tuon tuostakin ja minulle välähti, että Vesku oli halunnut harjoitella sarjavaihtoja. Täälläkö hän sen nyt teki, esteradalla? Lopulta he laukkasivat vapaan pitkän sivun lennokkaasti vaihtaen joka neljännellä askeleella ja sen jälkeen Vesku taputti tammaa kaulalle ja käänsi sen esteelle. Histeeria suunnilleen räjähti ja otti riemuissaan puolentoista metrin loikan 70 sentin esteelle.
- Ei kai se vie sua? virnuili Kimi mutta Ilse puristi käsivarttani ja henkäisi ehkä jopa kunnioittavasti. – Ovelaa!

Kimi esitteli miten oli suunnitellut radan hypättäväksi ja lähetti Miilan ensimmäisenä kiertämään sen. Mansikka näytti nauttivan tehtävästään ja sen perään lähti Vesku. Kimi itsekin hyppäsi kerran ja sitten hän huikkasi meille katsomoon, että jos vain mahdollista, voisimme tulla nostamaan paria estettä. Tottelimme juosten. Miila otti radan toistamiseen, Kimi tarkkaili ja ehdotti muutamaa parannusta pariin esteväliin. Sarjaestettä Kimi pyysi heitä hyppäämään useita kertoja, vielä sittenkin kun Ilse ja minä olimme nostaneet sitä ja muitakin esteitä vielä uudestaan.
- Mitähän ne nyt ois korkeita? Kimi pohti. – 90 ehkä? Miila, kokeiletko vielä koko radan?
Miila alkoi näyttää epäröivältä mutta puri sitten hampaansa yhteen ja nyökkäsi. Mansikka ei enää liitänytkään kuin lintu vaan epäröi niin kovasti parilla esteellä, että kieltäytyi niille useammankin kerran. Mutta lopulta he pääsivät maaliin asti ja Miila taputti riemuissaan hiostunutta Mansikkaa.
- Mä luulen että meille riittää, me mennään ulos ravailemaan hän ilmoitti sitten.
- Nostakaa te pari pykälää, komensi Kimi Ilseä ja minua ja tottelimme poikain laukkaillessa ympärillämme. He hyppäsivät ja me nostimme, ja he hyppäsivät taas.
- Mä luulen, että meillekin alkaa riittää, Vesku sanoi sitten ja Kimi katsoi heitä pettyneenä.
- Eihän nää ole vielä sen korkeuksissa ollenkaan,
- Ei ehkä, mutta ei mua todellakaan ole pyydetty hyppäämään tän kanssa.
- Kokeillaan edes toi linja vielä, Kimi ehdotti ja viittoili meitä nostamaan puomeja lisää. Minuun iski kunnianhimo tai jotain ja nostin sitä estettä, minkä vierellä olin, hyvinkin kolme pykälää vielä, ja säikähdin sitten itsekin, kun totesin sen olevan kainaloni korkeudella. Mutta Kimi ja Kisu tulivat jo ja heidän perässään Vesku ja Histeeria. Kumpikaan hevosista ei edes epäröinyt, loikkasi vaan yli hurjalla voimalla.
- Nyt meille riittää tosiaankin, Vesku totesi ja Kimikin näytti tyytyväiseltä. He alkoivat ravailla ja Ilse ja minä livahdimme ulos.

Autoin Miilaa Mansikan hoitelussa ja jäin suustani kiinni niin, että Vesku ehti tulla koulun puolelta ennen kuin muistin häntä ollenkaan.
- Sä et sitten halunnukkaan suihkuun, hän sanoi moittivasti ja laittoi sen käden, missä ei ollut kassia, tiukasti vyötärölleni.
- Kuinkahan se pääsi unohtumaan, ihmettelin ja tungin käteni hänen shortsiensa takataskuihin, syvälle. – Miilan syy.
- Voitte tulla meille suihkuun. Mä voin oikeastaan soittaa Artsille että laittaa saunan päälle, ilmoitti Ilse.
- Saunaan tässä säässä, voihki Miila.
- Ehkä tää sää tuntuu viileältä sen jälkeen, arveli Vesku.
- Ehkä, sanoi Miila epäilevästi.

Vesku ja minä istuimme takapenkille ja käpälöimme hävyttömästi koko matkan. Kotona olikin sauna kuumana ja iskä laittoi parhaillaan minimoilasia uuniin. Miila ehti livahtaa ensimmäisenä saunaan, joten vetäydyimme Veskun kanssa minun huoneeseeni. Tönin hänet sängylle ja istuin itse hajareisin päälle valmiina viettämään miellyttävän kymmen- tai kaksikymmenminuuttisen.
- Mitä sä haluat tehdä tänään? Vesku kysyi tarraten käsiini ennen kuin ne ehtivät hänen paitansa alta housujen alle.
- Tänään? Kuinka niin? Yritin vapauttaa käsiäni mutta Vesku vetikin ne kauas päänsä taakse niin että jouduimme nenäkkäin.
- No sun loman alkamisen kunniaksi.
- Ei mulla oo mitään mielitekoja.
- Leffaan? Ravintolaan? Terassille? Vesku luetteli.
- Sun sänkyyn? Mun sänkyyn? jatkoin minä luetteloa ihan kiusallani mutta aloin sitten miettiä. – Olisihan oikeastaan kiva käydä syömässä vaikka. Se on aina niin jotenkin juhlallista. Mutta onko meillä varaa siihen?

Veskun työpaikka ei ollutkaan minkään tietokonefirman konesali, niin kuin ensin olin uumoillut, vaan hän oli kesäsijaisena vanhusten palvelutalossa. Vaikka hän lääkisopintojensa takia sai korotettua palkkaa, ei se kuitenkaan ollut kummoinen. Tai siis oli minun torimyyjän palkkaani verrattuna, mutta ei siltikään suuri.
- Kyllä mulla on varaa viedä sut ulos syömään. Vesku hymyili.
- Tehdään sitten niin. Haukkasin sopimuksen kunniaksi kevyesti Veskua alahuulesta ja yritin irrottaa ranteeni hänen otteestaan, siinä kumminkaan onnistumatta. Hän vain keikautti minut alleen, missä olin kovinkin herkullisesti likistyksissä kun ohikulkeva Miila jyskytti oveen ja huusi, että sauna on vapaa.

Lähettäjä: ssfä 
Päivämäärä:   25.12.08 22:12:24

Ooiiiijoijoi kun tää tarina on niiiin paras! <3

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   25.12.08 22:49:55

Hitsi miten imartelevaa on lueskella moisia kommentteja ^^
--------
21.

Pukeuduimme hienoiksi ja menimme ravintolaan, jossa oli valkoiset pöytäliinat ja kukkia pöydillä. Minua vähän jännitti, sillä vaikka nyt olinkin käynyt ulkona syömässä ennenkin, en ollut tehnyt sitä koskaan näin pariskuntana, aikuisena, treffeillä. Mitä jos kaataisin lasini, tiputtaisin haarukkani ja saisin vihanneksia takertumaan hampaanväleihini?

Vesku tilasi meille kuohuvat alkudrinkit samalla kun saimme ruokalistat ja ihmettelin taas, kuinka tarjoilija ei nähnyt päältäni, etten ollut vielä täysi-ikäinen. Tai kyllä hän ehkä hiukan arvioivasti vilkaisi mutta ei sanonut mitään.
- Hmm… kesälomalle, sanoi Vesku ja kohotti lasiaan. Minä kohotin omaani yhtä vakavana ja kilistimme. Ravintolasali oli melko tyhjä – ei tainnut olla vielä oikein virallinen päivällisaika – mutta terassi auki vedettyjen lasiovien ulkopuolella oli sitä vastoin tupaten täynnä. Sisäpuolella oli varjoisaa ja melkeinpä viileää ja ihanan rauhallista.
- Mitä sä haluat syödä? Vesku kysyi.

Silmäilin ruokalistaa vähän huolestuneena. En tiennyt alkuunkaan. Ruokalajien nimet sentään olivat aidolla ja oikealla suomen kielellä mutta en osannut päättää. Lihaa ei tehnyt mieli näin kuumalla mutta voisiko näin hienossa paikassa tilata pastaa? Ja luulisiko Vesku että epäilin hänen rahavarantojaan jos tilaisin jotain listan halvemmasta päästä?
- Entä itse? kysyin voittaakseni aikaa. Vesku ei näyttänyt sen varmemmalta sen asian suhteen. Sitten huomasin maksa-annoksen ja vesi herahti kielelleni. Rakastin maksaa. Olin aina rakastanut, mutta meillä sitä ei syöty sillä kukaan muu ei pitänyt siitä. Niinpä äiti yleensä laittoi sitä aina, kun olin menossa kylään syömään.
- Maksaa, sanoimme yhtaikaa, Vesku harkitsevaisesti ja minä ilahtuneena.
- Se on sitten sitä, Vesku sanoi ja tilasi sen kanssa lasilliset punaviiniä. Tarjoilija häipyi ja jäimme pöytään tuijottelemaan toisiamme silmiin ja siemailemaan juomia. Ihmettelin, miksemme puhuneet mitään. En keksinyt mitään sanottavaa, kun Veskunkin hiljaisuus tuntui jotenkin pahaenteiseltä. Oliko kyse vain siitä, että ympäristö oli niin epätavallinen ja virallinen? Niinpä vain join taas vähän lasistani ja kun huomasin pöydällä tuhkakupin aloin kaivaa laukkuani. Olikohan minulla tupakoita jäljellä ja jos, olivatko ne mukana? Saisin ainakin käsilleni tekemistä.

- Odota, Vesku sanoi, kun löysinkin lähes tyhjän askin ja asetin sen pöydälle, ja laski kätensä käteni päälle. – Mulla on sulle jotain.
Katsoin häntä yllättyneenä. – Mitä niin? Mun synttäreihin on vielä yli kaksi viikkoa.
- Ei se synttärilahja olekaan.
- Mitä sitten?
Vesku kaiveli taskujaan ja sanoi sitten: - Mä haluaisin sun ottavan tämän. Hän roikotti kädessään avainta, jossa oli avaimenperänä punainen sydän. Tunsin veren kohahtavan kasvoillani ja kaulallani.
- Onko se sun luokse? sain kysyttyä ja Vesku nyökkäsi.
- Ohoh, sanoin ja otin epäröivästi avaimen hänen etusormestaan roikkumasta. – Miksi?
- No koska mä haluaisin jonkinlaisen pysyväisyyden merkin. Ja voi olla vähän aikaista mennä kihloihin kolmen viikon tuttavuuden jälkeen. Vesku hymyili vähän ilkikurisesti.
- Ohoh, sanoin uudestaan ja puristin avaimen nyrkkiini. Miten suloista. Miten lämmittävää. Miten ihanaa.
- Tietysti mä otan sen!

Vesku tarttui vakavan näköisenä mutta silmät hymyillen käsiini ja suukotti sormiani. Se sopi tänne, tähän paikkaan, sillä oikea pusu pöydän yli kurkottaen olisi kenties kaatanut kukkamaljakon. Ryhdistin hartiani ja nyökkäsin hänelle armollisesti, vaikka minua naurattikin. Vasta hetken kuluttua huomasin että tarjoilija odotti vieressä, että antaisimme hänelle tilaa laskea pöydälle lautasemme ja viinilasimme.

Lähdimme syötyämme kävelemään päämäärättömästi ympäri keskustaa. Ihmisiä oli paljon viettämässä ihanaa kesäiltaa, näkyi japanilaisryhmiä ja amerikanenglantia ja saksaa kuului enemmän kuin suomenkieltä. Istuimme Espan puistossa vähän aikaa ja kävimme kauppatorilla kääntymässä. Puhuimme kuluneista viikoista ja siitä, millaista sattumankauppaa kaikki olikaan elämässä. Ellei Raisa olisi sattunut tulemaan meille iltateelle sinä yhtenä iltana, tai ellei Hanni olisi sattunut pyytämään serkkujaan mukaan juhannuksenviettoon, emme ehkä olisi koskaan tavanneet.

- Muistatko sä mistä kaikki alkoi? kysyin ja vilkaisin Veskua.
- No muistan tietysti, juhannuksesta.
- Ei kun tarkemmin. Siitä kun te kävitte porukalla mun kimppuun kutittamaan.
- Niin, Vesku hymyili. – Mä olin oikein tyytyväinen kun sain niin hyvän tekosyyn koskettaa sua.
- Sä et kutittanut, sä silittelit.
- Ja mä ihmettelen mistä sä tiesit että se olin minä joka silitin kun siinä sentään oli kahdeksan muutakin kättä. Mutta mä tiesin että sä tiesit heti kun me lopetettiin ja sä katsoit mua.
- Se johtu siitä että mulle tuli kylmiä väreitä vaan yksistä käsistä. Katsoin Veskun kättä joka piteli omaani. Jopa se oli minusta seksikkään näköinen.
- Mutta miksi? Vesku jatkoi vähän ajan kuluttua ja alkoi miettiä tieteellistä selitystä sille, että jotkut vetävät toisiaan puoleensa ja toiset eivät.
- Mitä meistä tulee? kysyin katsoen häntä ylöspäin ja keskeyttäen yksinpuhelun.

Vesku ujutti molemmat kätensä hiuksiini, molemmille ohimoille ja ravisti hellästi.
- Kunpas tietäisinkin. Ehkä vanha pariskunta joka vuonna 2060 kiikkuu vierekkäin vanhainkodissa.
- Jaa käsi kädessä kahdessa keinutuolissa? Ajatus sai minut hymyilemään.
- Niin. Ja kuusi lasta ja 26 lastenlasta käy katsomassa meitä joka sunnuntai.
- Herra varjelkoon mua pungertamasta kuutta lasta.
Painoin pääni hänen rintaansa vasten ja mietin, että jos tuo oli toinen ääripää niin mikä oli toinen.
- Tai sitten jompikumpi kyllästyy tähän huomenna ja mitään ei muuta jää kuin muistot aktiivikesälomasta, sanoin surullisena.
- Tää on aika surullista kuitenkin, Vesku sanoi silittäen vähän hajamielisesti poskeani. Hätkähdin ja säikähdin.
- Mitä, kuinka niin?
- No ajattele nyt. Mä olen ihan penska ja sinä se vasta penska oletkin. Mitä jos meidän elämien paras suhde on tässä ja kaikki tästä eteenpäin on alamäkeä jos me erotaan? Mikä harmaa aavikko tästä eteenpäin.

Yritin hahmottaa ajatusta ja se oli tosiaan aika surkea. Mutta samassa meitä huudettiin nimeltä viereisen terassin reunapöydästä. Hätkähdin vähän nolona kun joku tuttu oli saanut meidät kiinni halailemasta keskeltä Esplanadia. Vesku ei kuullut mitään ennen kuin huuto toistui. Siellä istuivat Kimi ja Oona ja Kimi heilutti tarmokkaasti meitä seuraan. Hän kävi hakemassa nurkassa seisovasta tuolipinosta pari ylimääräistä ja mahdutti ne vaivoin pikkiriikkisen pöydän ympärille. – Tulkaa tänne istumaan!

Menimmekin.
- Olettepas te hienoina, Oona sanoi mittaillen meitä päästä jalkoihin, minun kesämekkoani ja sandaaleja ja Veskun paitaa ja kesähousuja.
- Niin, me käytiin juhlaillallisella, Vesku sanoi ja puristi minua kädestä.
- Mitä juhlitte? Ei kai kihlajaisia sentään? uteli Kimi.
- Melkein, Vesku hymyili.
- Kolmeviikkoispäivää ja mun kesälomaa, hymyilin minä. En viitsinyt sentään esitellä avainta vaikka se tuntuikin melkein polttavan kylkeäni laukun nahan läpi.
- Voi lapset, Oona sanoi lempeästi hymyillen ja naulitsi seuraavaksi katseensa minuun. – Jos sä olet lomalla niin haluatko tulla tallitöihin?

Mietin hetken mutta pudistin sitten päätäni.
- En ainakaan heti. Mä aion nukkua nyt viikon joka aamu kymmeneen. Mutta ehkä sitten vähän myöhemmin.
- Mitäs te täällä sitten juhlitte? kysyi Vesku.
- Ei me juhlita, mä vaan houkuttelin ton Oonan yhdelle tai kahdelle kun oltiin saatu iltatallit hoidettua, Kimi sanoi. Hän teki välillä Oonan avuksi hommia ja alensi siten Kisun tallivuokraa.
- Suunniteltiin loppukesän kisaohjelmaa, Oona sanoi ja heitti Veskun eteen pari Esran lehteä ja pari printtiä. – Tiedätkö sä mihin Eukko on menossa Histeerian kanssa?
- Ei mihinkään vähän aikaan sillä se on lähdössä ens viikolla matkoille, Vesku tiesi.
- Kysypä saisitko tulla sillä meidän kanssa Riihimäelle ens viikonloppuna. Mä lähden Funnyn ja Meerin kanssa ja Kimi ja Kisu tulee.
- Ai esteitä? Vesku kysyi näyttäen ällistyneeltä. – En mä kisaa esteitä.
- No valitettavasti siellä ei ole koululuokkia kun ne on estekisat.
- Lähde ihmeessä, Kimikin houkutteli.
- Mä voin puhua Eivorin kanssa, lupasi Oona.
- Ja mä itse asiassa jo vähän vihjailin sille äsken kun näin sen tallilla… tunnusti Kimi. Veskun katse kääntyi toisesta toiseen ja hän näytti hämmentyneeltä.
- Mä en ole osallistunut estekisoihin varmaan viiteen vuoteen. Liekö osaan enää sääntöjäkään.
- No niitä on vähemmän ja ne on järjellisempiä kuin koulukisoissa, tuhahti Oona. Sitten hän alkoi selata kisalistaansa ja heitteli ehdotuksia seuraaviksi kisakohteiksi. Kimi ja hän tähtäsivät Laakson isoihin kisoihin syyskuun alussa ja harmittelivat, kun ennen niitä oli niin vähän tilaisuuksia harjoitella.
- Aluekisoja on vaan parit ja seurakisoissa ei ole tarpeeksi isoja luokkia, Oona manasi.
- Voidaanhan me aina ajaa jonnekin Hämeeseen tai muualle, Kimi pohti. Sitten hän huomasi, että hänen ja Oonan tuopit olivat lähes tyhjät, ponkaisi pystyyn ja lupasi käydä hakemassa uudet.

Lähettäjä: roossaa 
Päivämäärä:   26.12.08 00:14:26

muute, oon nyt lukenu tätä sun sivuilta aika pitkälle =) oon jo c-kesässä menossa, ekan kerran luin täältä sillon kun julkaisit ekaa kertaa täällä, mut nyt huomasin että ihan ku tuolla puuttuis jotai tuolta välistä, sen yksin kotona ja c-kesä välistä ?? maggien tulo esim.. ja varsojen syntyminen ?? alko kauheesti ahistaa ku tajusin tän. :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   26.12.08 00:51:43

O.o :x
mä oon tokikin voinut mokata jotain siellä sivuilla, mun pitää tarkistaa!
Tänä yönä en kuitenkaan aio enää jaksaa, mutta huomenissa...

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   26.12.08 01:11:08

Joo, sieltä puuttui yksi Siirin pätkä :/
Ja mikä ikävää, vaikka mä nyt lisäsin sen sinne asianomaiseen väliin niin mun selain ainakaan ei näytä ääkkösiä oikein. Saatan joutua siirtämään koko sivuston uudempaan freewebsin versioon.
------------
Vesku selasi Esran lehteä ja näytti sitten minulle yhtä kilpailukutsua.
- Tänne sä voisit mennä Mansikan kanssa.
- Ei, sanoin mutta otin kuitenkin vastahakoisesti lehden käteeni. Lähitallin seurakoulukisojen kutsu. – Mä en tahdo kisata.
- Näytä, Oonakin sanoi ja otti lehden. – Joo, tää ois hyvä tilaisuus teille. Ja toi helppo B vois olla ihan hyvä luokka.
- Ei ei ei, mä en tahdo. Enkä missään nimessä mitään helppoa beetä. Jos mä joskus suostuisinkin niin en ainakaan vaikeempaan kuin C. Pudistin tarmokkaasti päätäni niin, että tunsin miten nutturani meinasi hajota.
- No vaikka niinkin, mutta miksi pitää hevosta ellei halua kilpailla sillä? Oona näytti siltä että oli ihan ymmällään.
- No mä en kyllä ehtiny miettiä yhtään perustetta hevosenpidolle ennen kuin toi tupsahti meille, puolustauduin.

Kimi palasi oluiden kanssa, hän oli lainannut pienen tarjottimen ja laseja oli neljä. – Mä nyt toin teillekin vaikken huomannu kysyä että juotteko te kaljaa. Siellä oli niin ruuhkaa että ajattelin, ettei tarvitse jonottaa moneen kertaan. Sitten hän yhtyi seireenikuoroon, joka tahtoi ajaa minua kilparadalle.
- En kyllä ymmärrä, että mikä hinku teillä on mua saada kilpailemaan, puuskahdin.
- Se on ihan sama asia joka saa hevosenomistajat houkuttelemaan kaikkia muitakin hommaamaan hevosia, hymyili Kimi.
- Niin, kun itse huomaa, että kaikki rahat menee yhtäkkiä suoraan hevosen suuhun on kiva houkutella muitakin samaan jamaan, sanoi Oona.
- Kyllä mä silti luulen että Miila saa hoitaa kisaamisen meidän perheessä. Sen mielestä se on kivaa, sanoin melko varmalla äänellä.
- Harkitse nyt kumminkin toisenkin kerran, Vesku pyysi ja tunsin miten hän silitti reittäni. Mulkaisin häntä ja vedin hamettani alemmas. Mieleni teki kysyä aikoiko poika painostaa minut radalle seksuaalisilla palveluksilla mutta Oonan ja Kimin kuullen en voinut joten vain kiemurtelin pois lämpimän käden alta.

Illemmalla sitten sain ensi kertaa avata oven omalla avaimellani ja kylpyhuoneessa odotti toinenkin yllätys; Vesku oli asettanut keskelle peilin hyllyä vaaleanpunaisen hammasharjan, joka seisoi vaaleanpunaisessa sydänmukissa.


- Teillä on vähän omituinen perhe, kehtasi Vesku sanoa jossain vaiheessa jotain aamuyötä kun harkitsin juuri noustako sammuttamaan kattovalo.
- Kuinka niin? kysyin hämmästyneenä. – Mä luulin että sä tykkäät niistä, ne ainakin suunnilleen jumaloi sua!
- Niinhän mä tykkäänkin, en mä sitä tarkoittanut. Vaan sitä, että te olette tommonen uusioperhe ja kuitenkin noin sopuisa.
- Sopuisa? Sellainen sana ei ollut tullut ennen mieleenikään. Mutta joo, sopihan se meihin kyllä.
- Meidät asutettiin samaan huoneeseen Miilan kanssa ehkä just oikeassa iässä. Me oltiin parhaita kavereita ensi silmäyksestä.
- Vanhojako te olitte?
- Neljän suunnilleen. Ja molemmat ainoita lapsia, aina olleet ilman leikkikaveria, siis sillä tavalla ilman ettei lasketa leikkikoulun muita lapsia.
- No entäs ne jäljellejääneet vanhemmat?
- Mä olen aina ollut isin tyttö. Äiti aina vaan komensi ja kasvatti. Mun päivä alkoi vasta kun iskä tuli töistä kotiin.
- Ja Miilako äidin tyttö?
- Sikäli kun mä tiedän Miilan isä ei ikinä ollut kuvioissa. Tai siis oli tietenkin joskus, mutta ei enää niin, että Miila muistaisi sitä.
- Just.
- Ilse on joskus luvannut kertoa siitä, mutta sen verran mä olen ymmärtänyt, että se oli joku Ilsen nuoruudenrakkaus. Joko se ei halunnut olla isähahmo ja se katosi tai sitten se ei osannut olla isähahmo ja Ilse potkaisi sen pellolle.
- No, semmoista kai sattuu. Useinkin.
- Mä luulen, että Ilse olisi halunnut kymmenen lasta ainakin. Ja saihan se ne, tavallaan.
- Miten niin, miten iso teidän uusioperhe oikein on?
- Meillä oli sijaiskoti silloin kun me oltiin pieniä. Meillä oli aina viikonloppuisin penskoja ja toiset asui meillä pidempäänkin. Siinä sitä oli sitten sisaruksia meille kummallekin ihan tarpeeksi.
- Ihan tottako? Miltä se tuntui?
- No, pienenä se oli kivaa. Aina oli uusia kavereita kylässä. Ja mä luulen, että me oltiin aika hyviä siinä hommassa Miilan kanssa, vaikka tietysti me vaan haluttiin leikkiä kaikkien niiden lasten kanssa. Siis niiden sopeuttamisessa, tai mitähän se oli. Sijaissiskoina.
- Mihin se sitten loppui?
- Yhteen pelottavaan poikaan. Kurtistin kulmiani ja hiljenin hetkeksi. – Ja siihen, että sen ison talon, missä me oltiin vuokralla, halusi kaupunki purkaa.

- Mihin poikaan?
- No, useimmat niistä, ketkä meille tuli asumaan oli vaan onnettomia ja väsyneitä. Jotkut oli selvästi häiriintyneitä, mutta sillä lailla surullisesti ja vetäytyvästi. Tai oli joitain, jotka oli aggressiivisiakin välillä. Mutta sitten oli tää yks meitä vanhempi poika, joka asu meillä vähän pidempään. Me pelättiin sitä oikein tosissamme, Miila ja minä.
- Miksei sitä sitten lähetetty pois?
- Koska me ei ymmärretty kertoa. Kun mehän oltiin Sijaissiskoja. Auttaa meidän piti eikä kannella.
- Millä lailla se oli pelottava?
- Se seurasi meitä. Ja tuijotteli. Me oltiin kahdentoista silloin kun se tuli meille. Ja se oli jo iso kaveri, vaikkei ollut kuin vähän meitä vanhempi, kahden- tai kolmentoista. Hirveä kaappi. Ainakin kaks kertaa sun levyinen. Mutta se kai sopi ikähaarukkaan tai jotain. Aina ne lapset oli korkeintaan meidän ikäisiä.
- Tapahtuiko sitten jotain? Tekikö se teille jotain?
- Se pelotti meitä. Se oli aina jossain lähettyvillä tuijottamassa. Meillä oli pihalla uima-allas, semmoinen iso astia, tiedäthän, ei sentään mikään maahan kaivettu ja kaakeloitu, vaan semmoinen mihin kiivettiin laidan yli.
- Tiedän, joo.
- Pienemmät ei tietenkään saaneet sinne mennä, portaat siirrettiin aina pois. Mutta ei mekään haluttu siellä enää käydä koska jos jompikumpi meistä meni altaaseen, se Henkka tuli myös. Ei se mitään tehnyt, sinänsä, se pysytteli vastakkaisella laidalla. Mutta voit arvata miten inhottavaa oli nuorena ja ujona istua uikkareissa siinä kun viiden metrin päässä istui joku hyypiö joka koko ajan näytti kuvittelevan, miltä näytät alasti.

- Mutta mitään konkreettista ei tapahtunut että olisitte päässeet eroon siitä?
- Mä en tiedä. Mutta saattaa olla. Tai siis varmaankin tapahtui, mutta mä en tiedä mitä.
- Kuinka niin?
- No kun se majoittautui jossain vaiheessa meidän kellariin. Iskä remontoi sinne huoneen sille, koska se väitti haluavansa kuunnella musiikkia siellä kaikessa rauhassa, kovalla. Ja Miila ja minä lakattiin käymästä kellarissa. Se nappasi kerran tai pari mua käsivarresta ja raahasi sinne komeroonsa ja yritti kouria. Mutta mä osasin potkia aika hyvin. Minua puistatti kun muistin sen.
- Etkö sä siltikään kertonut?
- En. Mutta me ei enää menty sinne alas, kumpikaan, paitsi saunaan ja sinnekin vaan, jos Ilse tai iskä oli mukana.
- Mutta miten niin saattaa olla että jotain tapahtui?
- Mä luulen, että se teki jotain Miilallekin, tai ainakin yritti. Ja se kertoi. Miila oli kauhean omituinen pari päivää mutta lähti Henkkakin seuraavalla viikolla. Ja sitten lähti muutkin lapset, tai niitä ei tullut enää, koska me jouduttiin luopumaan siitä talosta. Että semmonen perhe meillä oli.

Lähettäjä: Tallukka 
Päivämäärä:   26.12.08 01:40:58

On se kiva täälläkin välillä käydä.:D Oon ollu koko ajan töissä ja koulussa, niin ei oo ikinä ehtiny täällä käymään. Pikkasen ikävä ehti jo tulla.<3

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   26.12.08 01:47:09

:)
Tiesithän sä että Karo aikoo saada vauvan parin kk:n kuluua?

Lähettäjä: Tallukka 
Päivämäärä:   26.12.08 02:09:14

Juu, tiedän.:D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   26.12.08 02:16:53

Tarttiskohan sille kutoa joku pikkuruinen DFH-potkupuku? ;D
------

22.

Lähdin Veskun kanssa tallille seuraavana päivänä, kun olin varmistanut, että Ilse oli tulossa suunnilleen samoihin aikoihin ja toisi minulle vaihtovaatteita. Hienostelumekkoni oli mukavan viileä, muttei ehkä käytännöllisin tallivaate. Miila tuli Ilsen mukana, kuluttamaan aikaa kuulemma, mikä tarkoitti sitä, että löhöilimme varjoisan puun alla kentän laidalla katsellen kun Ilse ja Vesku ratsastivat. Miila arvioi Mansikan liikkeitä, jotka näyttivät jotenkin vähän jäykiltä ja epäili eilisen hyppysession tuntuvan vielä lihaksissa. Minä olin naulinnut katseeni Veskuun. Histeerialle näytti eilinen hyppääminen tehneen vain hyvää. Se oli hyväntuulisen näköinen ja liikkui näyttävästi. Tiesin, etten oikeasti osannut arvostella, mutta jotkut sen lisäykset toivat melkein kyyneleet silmiin.
- Mitä nyt, kysyi Miila joka sattui tietenkin vilkaisemaan minua silloin kun yritin pyyhkäistä tipan silmäkulmastani.
- No ei oikeesti mitään, se vaan näyttää niin upeelta!
- Eihän se pahan näköinen jätkä oo mutta ei mua sentään kyyneliin liikuta sen katsominen, Miila sanoi kuivasti.
- Mä tarkotin hevosta.
- Niin niin. Vielä omituisempaa.

Saadakseni vaihdettua puheenaihetta minun piti kertoa Miilalle avaimesta ja hammasharjasta. Hän innostui ja ihastui ihan.
- Ei kai? Kauheeta, en mä olisi uskonut että sun juhannusromanssisi etenee tommosta vauhtia!
- En mäkään, tunnustin mutta venyttelin nautinnollisesti hymyillen kun ajattelin kuluneita viikkoja.
- Ja itse asiassa mä jo ajattelin ettei se kauan voi kestääkään kun semmosella roihulla lähditte sitä polttelemaan. Oletko kertaakaan ollut kymmentä tuntia erossa Veskusta? Paitsi sen yhden viikonlopun?
Kohautin hartioitani, en ollut semmoista laskenut.
– Varmaan vielä vähemmän nyt kun tallaattekin yhdessä, arveli Miila.
- Kyllä tässä ehditään erossakin olla, synkistyin sitten. Olin edellisiltana saanut kuulla, että Vesku oli lähdössä lomalle piakkoin. He olivat opiskelukaverinsa kanssa keväällä jo varanneet matkan Santorinille ja lähtöpäivä oli kuin kohtalon ivaa: päivää ennen synttäreitäni. Mutta ravistin päätäni karkottaakseni ajatuksen sieltä ja kysyin, aikoiko Miila tavata ruotsinlaivalla tapaamaansa kaveria tänä viikonloppuna. Miila sanoi aikovansa ja alkoi miettiä, joko uskaltaisi tuoda sen kotiin näytille. Minua hihitytti. Kundi oli kuulemma fiksu ja komea ja kaikin puolin ihana, mutta musta. Tai tarkalleen sanoen Maraboun maitosuklaan värinen.
- Ei niillä siihen mitään sanomista ole kuitenkaan, sanoin rohkaisevasti.
- Ei varmaan ole, mutta mä mietin että varoittaako etukäteen vai ei. Kun olisi kiva nähdä niiden ilme, mutta en toisaalta tahtoisi sitten Antin näkevän sitä ilmettä.
- Antin? Mikä sen oikee nimi on?
- Antti. Miila mulkaisi minua. – Ei se ole mikään pakolainen, se on ihan Suomessa syntynyt.
- Mutta jos ne näkikin teidät jo siellä laivalla, ettei se olekaan enää mikään uutinen?
- Ne ei nähneet laivalla mitään. Ne vetäytyi sviittiinsä pupuilemaan päivällisen jälkeen, vanhat ihmiset, Miila puhahti.

Ilse lopetti ravaamisen ja antoi Mansikalle pitkät ohjat. Hän näytti vähän huolestuneelta ja pysähtyi meidän kohdallemme. Mansikka kuulemma tuntui omituiselta.
- Se ehkä on vähän jumissa eilisen jäljiltä, arveli Miila ja hypähti pystyyn. – Se näyttääkin vähän jäykältä. Hän meni kentälle silittelemään tammaa, joka näytti muuten varsin elämäänsä tyytyväiseltä.
- Meille ehkä riittää, mä menen taluttelemaan sitä vielä vähän, Ilse päätti. Hän riisui satulan ja antoi sen Miilan syliin ja lähti taluttamaan Mansikkaa pois kentältä. Seurasin katseellani punaista tammaa. Se oli ihan mukava hevonen, ihan loisto-ostos hintaansa nähden jos kerran piti hevonen hommata, mutta en ollut vielä ehtinyt siihen saada sen syvempää suhdetta kuin lempiratsuihini ratsastuskoululla. Mutta ehkä se tulisi sitten ajan myötä.

Vesku jatkoi vielä joten jäin löhöilemään ja katselemaan, vaikka Miila lähti kantamaan satulaa tallille. He olivat päässeet laukkavaiheeseen ja harjoittelivat tänään näköjään temponvaihteluja siinäkin. Histeeria luimisti korvansa ja kilisytteli kuolaimiaan kun Vesku yritti koota ja hidastaa sitä, mutta sen ilme muuttui, kun se sai välillä paahtaa kokonaisen pitkän sivun kovempaa. Lopulta Vesku hölläsi vähän ohjia ja nosti takapuoltaan satulasta; tamma veti päänsä ja kaulansa alas niin että se välillä näytti kyntävän turvallaan hiekkaa ja posotti sydämensä kyllyydestä. Sitten se keikautti peräpäätään ihan silkasta riemusta ylöspäin, ihan vähän ja ystävällisesti vaan. Kuulin miten Vesku nauroi ja minuakin alkoi naurattaa. Ratsastava poikaystävä ei enää tuntunutkaan niin huonolta idealta. Jos minulla olisi bailaava ja ryyppäävä poikaystävä olisimme ehkä viettäneet aamupäivän nukkuen krapulaa pois. Hellepäivä tallilla – etenkin varjossa makaillen – tuntui paljon paremmalta vaihtoehdolta.

Oona oli näköjään todella suostunut Niinan sijaiseksi, sillä hän tuli hevosia taluttavan tyttöjonon kärjessä kohti kenttää. Vesku katsoi parhaaksi poistua samalla portinavauksella ja kenttä alkoi kuhista. Hoitajat olivat seuranneet hoitohevosiaan ja alkoivat auttaa tuntilaisia satuloihin. Muutamassa tapauksessa ratsastaja olikin seurannut hoitohevostaan taluttavaa hoitajaa, kunnioittavan välimatkan päässä. Tiesin, että Oonaa ärsytti tuo hevosten omiminen, sillä hän oli sanonut niin, mutta ei hän näköjään aikonut puuttua asiaan ainakaan nyt, kun tämä ryhmä tosiaan tarvitsi vielä apua selkään nousussa, jalustinhihnojen säätämisessä ja satulavyön kiristyksessä. Seurasin hetken tunnin alun järjestäytymistoimenpiteitä ja mietin, mitä tuntilaiset mahtoivat pitää sijaisestaan. Niinakin oli tiukka, mutta Oonaan verrattuna hänellä oli silkkihansikkaat. Mutta sitten kömmin pystyyn lähteäkseni katsomaan, joko Vesku oli palannut loppukäynneiltään ja haluaisiko hän apua.

Hoitajaporukan vanhimmat olivat paikalla, Niiskun hoitaja Neea ja Siiri ja Anna, jotka hoitivat poneja. Kuulin heidän äänensä Histeerian boksista joten pysähdyn tallikäytävälle enkä jatkanutkaan perälle asti. Ilmeisesti he pesivät tamman ruoka- ja juomakuppeja ja suunnittelivat, mitä sanoisivat Veskulle kun tämä toisi hevosen sisään.
- Mä voin ottaa siltä satulan.
- Mä otan sit suojat.
- Mä voin luvata pestä kuolaimet. Ja sitten ne varmaan menee vesiboksiin, mä voin tarjoutua pitämään Koppeloa, ettei se taas saa vetopaniikkia.
- Kunhan se Jessi ei taas raahaudu mukana.
- Toivottavasti se pysyttelee mutsinsa apuna hoitamassa sitä omaa hevostaan.

Käännyin ja hiivin takaisin ovelle odottamaan Veskua. Minua nauratti, ja toisaalta harmittikin. Arvoin hetken mitä tehdä, häipyäkö Oonan tallin puolelle ja antaa tytöille tilaisuus, mutten ehtinyt päättää kun Vesku ratsasti pihalle ja hyppäsi alas. Hän antoi ohjat minulle sen enempää kyselemättä ja riisui kypäränsä huokaisten ja kasvojaan käsivarrella pyyhkien.
- Nää helteet ihan pikkusen puristaa mehut ihmisestä. Olisitko kullannuppu ja haluisit riisua sen?
- Toki, minä hymyilin ja käännyin löysäämään satulavyötä ohjat kyynärkoukussa. Vesku nosti toisen puolen jalustimen ja sitten törmäsimme Histeerian pään edessä. Hän hohkasi kuumaa kosteutta ja haisi hielle ja hevoselle. En voinut vastustaa haluani pikaisesti halata häntä, vaikka paidassakin oli rinnuksissa märkä läiskä.
- Mmmm, sä tuoksut herkulliselle, mumisin. Vesku pärskähti.
- Odota vaan kun mä saan saappaat pois, jos ne ikinä enää irtoaakaan. Mun sukat haisee varmasti kuolemalle.
Mutta olin ollut ihan tosissani enkä raaskinut päästää irti vaan nuuskin häntä kunnes Vesku varovaisesti irrottautui.
- Mun on pakko saada juoda vähän, mä tulen just perässä.

Lähettäjä: Tallukka 
Päivämäärä:   26.12.08 02:36:59

Sellanen vois olla aika mahtava lahja.:D

Lähettäjä: whisky. 
Päivämäärä:   26.12.08 02:57:11

Mä en millään kuitenkaan malttanut lukea näitä juttuja, vaan oli pakko mennä sun sivuilles.. Ja oon jo sentäs kerran lukenu ne jo! :D

Lähettäjä: d 
Päivämäärä:   26.12.08 12:14:46

whisky.> mikä sivu? kerrokerro D::D:D

Lähettäjä: D 
Päivämäärä:   26.12.08 13:13:14

aa ihana! :) jatka pian!
hei mikä se sun sivun osote on? ku nyt lomalla on niin tylsää niin voisin lukee tätä ku ei jaksa enää ootella ees jatkoo :)

Lähettäjä: roossaa 
Päivämäärä:   26.12.08 14:42:02

okei =D alkaa olla loppusuoralla jo tää mun lukeminen :D millos tulee jatkoo jessin ja veskun tarinalle ?

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   26.12.08 14:47:59

hihih, ihanaa tosissaan lueskella näin vanhaa juttua :) nyt se on vaan niin erilaista kun tuntee taustat.

Lähettäjä: whisky. 
Päivämäärä:   26.12.08 16:25:49

http://freewebs.com/antenainen

Mustaakseni noin, toivottavasti meni oikein :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   26.12.08 16:43:57

Oikein se meni, whiskypiate :)
Roossaa, ei aille ehkä tule enempää jatkoa. Kai. Luultavasti.
------------------

Niinpä talutin Histeerian talliin ja boksissa hyörivien tyttöjen naama venähti sanottavasti kun he näkivätkin minut tammaa taluttamassa Veskun sijaan.
- Ai, te olettekin siellä. Haluisitko sä Neea ottaa Histeerian satulan, ja sä voisit riisua suojat, Siiri. Talutin hevosen boksiin kun tytöt olivat toimineet ehdotuksien mukaan ja riisuin vikkelästi suitset ja ojensin ne Annalle. – Viittisitkö sä pestä kuolaimet niin mä vien sen pesulle. Äläkä unohda pestä kuolainrenkaitakin ja kuivata niitä. Siinä vaiheessa minun oli pakko kääntää heille selkäni sillä en voinut pidättää äänetöntä kikatusta. Omatunto kyllä soimasi mutta melko vaimealla äänellä. Vesku ei onneksi huomannut äänetöntä hytkymistäni kun annoin riimunnarun hänen voipuneen olemuksensa hervottomaan käteen ja suihkutin hikisen hevosen.

Kävelimme Oonan tallin puolelle vietyämme Histeerian tarhaan ja Vesku heittäytyi varjoon istumaan. Miila ja Ilse puunasivat edelleen puomiin sidottua Mansikkaa ja tunnustelivat sen jalkoja huolestuneen näköisinä.
- Ihan kovat ne kyllä on, eikä se aristele, Ilse totesi kokeiltuaan jokaisen.
- Se oli vaan väsynyt eilisestä, toisti Miila.
- Huomasitko sä Vesku että se olisi liikkunut oudosti? Ilse kääntyi Veskun puoleen.
- En mutta en mä sitä juuri ehtinytkään seurata. Liikkuiko se sitten oudosti?
- No kyllä mun mielestä.

Vesku äheltäytyi pystyyn ja meni Mansikan luo tunnustelemaan sen jalkoja.
- Ihan hyviltä nää ainakin tuntuu. Mutta tää ei tunnu hyvältä. Hän oli sivellyt pitkin selkää ja hevonen värähti ja niiasi.
- Onko sillä selkä kipeä? Kysyi Ilse.
- Näyttäisi vähän siltä. Onko teillä sopiva satula?
Miila, Ilse ja minä vilkuilimme toisiamme. Mansikka käytti edelleenkin Oonan lainasatulaa, jo ties kuinka monetta viikkoa.
- Ehkä se olisi kasvanut jo takaisin omiin satuloihinsa, uskalsin ehdottaa.
- Kannattaisi kokeilla, Vesku päätti kun kuuli tarinan laihtuneesta hevosesta ja lainasatulasta. Lainasatula olikin vielä puomin päällä ja Vesku komensi nostamaan sen selkään.
- Tää on liian kapea. Sillä kipeytyy lavat kun se puristaa tästä, kokeilkaas. Hän liu’utti kättään satulan ja hevosen välistä. Kokeilin perässä eikä siinä tosiaan liikaa tilaa ollut.
- Äh, miten tyhmää meiltä! sanoi Ilse harmissaan.
- Saat palauttaa ton huomenna Oonalle ja kokeilla sen omia, sanoi Miila minulle.

Menimme kaikki meille, Ilse tahtoi ruokkia myös minut ja Veskun.
- Kai te kohta häivytte sinne poikamiesboksiin mutta en mä jaksa uskoa että saatte siellä aterian valmiina eteen.
- Ei tietenkään saada. Jos saadaan ateriaa ollenkaan, virnisti Vesku.
Iskä palasi kaupasta suunnilleen samalla ovenavauksella meidän kanssamme ja istui keittiön pöydän ääreen kuuntelemaan viimeisiä tallikuulumisia Ilsen ryhtyessä kokkaamaan. Ilse aprikoi minun epämääräisiä olemattomia kisasuunnitelmiani ja Mansikan jäykkyyttä ja kehui vuolaasti Veskua, joka oli tajunnut epäillä satulan sopivuutta.
- No hellberg, sanoi iskä harmissaan ja avuttomasti naurahtaen. – Sanokaa nyt vielä että se sama kolli joka on keikauttanut mun ainoan tyttäreni nurin vie multa vielä vaimonkin!
- Mitä meinaat? kysyi Ilse silmät ymmyrkäisinä.
- Enpä vaan muista koska mua olisi noin kehuttu.
-Jaa et vai? Ei siitä mun mielestä ole kovinkaan kauan, mutta kehunpa nyt että olet osannut ostaa ihan maailman upeinta pihvilihaa, Ilse nauroi ja kävi suukottamassa iskää.

Lähettäjä: álávíívádésíré 
Päivämäärä:   26.12.08 19:13:45

Artsi <3 Toi on ollu aina mun lempikohtia!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   26.12.08 21:59:32

Ja mä kun harkitsin leikata sen pois :D
-------------
23.

Minut saatiin monelta suunnalta tulevalla painostuksella lopulta suostumaan siihen, että ilmoittautuisin Mansikan kanssa kouluratsastuskilpailuihin. Hirvitti ja jännitti ja monesti avasin suuni peruakseni koko homman mutta Ilse, Miila, Vesku, Kimi ja Oona olivat liian pelottava sakki ympärilläni. Niinpä purin hammasta ja päätin, että tämä sai olla ensimmäinen ja viimeinen kerta. Jos unohtaisin radan kolme kertaa ja joutuisin ulosajetuksi he ehkä uskoisivat, ettei kilpaileminen ollut minun alaani.

Ennen sitä olivat kuitenkin Riihimäen kisat. Oonan suunnitelmat muuttuivat sikäli, että hän saikin yhtäkkiä myytyä Funny-tammansa ja hänelle jäi ratsuksi vain Moody Mary. Vesku, joka oli jo lupautunut lähtemään mukaan, Eukon luvalla, aikoi livahtaa pälkähästä vedoten siihen, että Kisu ja Moody Mary voisivat mennä samalla trailerilla eikä tarvitsisi lainata enempää kuljetuskalustoa, mutta sitten keksittiin, että Miila ja Mansikka voisivat myös lähteä mukaan. Luulen, että sekin reissu jännitti eniten minua, ainakin enemmän kuin rautahermoisia ratsastajia. Olin tietenkin lähdössä mukaan Veskun kisahoitajaksi enkä ollut ikinä ennen ollut siinä ominaisuudessa kilpailuissa. En oikein tiennyt mitä hommiini kuuluisi. Oonalla ja Kimillä oli yleensä apuna koululta joitakin vanhemmista hoitajatytöistä, tällä kertaa mukaan olivat lupautuneet Anna ja Siiri. Sekin jännitti minua, etenkin kun vielä Neea änkeytyi viime hetkellä mukaan.
- Apukäsiä ei ole koskaan liikaa, tuumi Kimi kun kokoonnuimme anivarhain tallilla ja laskimme päät.

Harjasimme Veskun kanssa kaksin Histeerian, jolla näytti olevan kohtalaisen hyvä päivä. Ainakaan se ei irvistellyt minulle niin kuin usein teki. Kaikki kamat oli etsitty ja pakattu jo edellisiltana, mistä olin tyytyväinen. Aamun lievässä hysteriassa ja vielä unisena en olisi ikinä voinut olla varma, että kaikki tarpeellinen tuli mukaan. Oona ja Kimi kytkivät koppeja vetokoukkuihin pihalla ja parkkeerasivat ne houkuttelevasti lastaussillat alhaalla aamuaurinkoon. Oonalla oli oma kalusto, mutta Kimi lainasi yleensä Eukon traileria pick-uppinsa perään.

Kädet kivistäen raahasin tavaroita traikkuun ja tarkistin ne vielä kerran taskuuni kirjoittamasta listasta. Satula ja suitset oli, hyvä. Laatikossa suojat, harjat, kaviokoukku, varaohjat, hikiloimi. Veskun kassi. Minun kassini. Lompakko ja juotavaa. Otinkin kunnon hörpyn vesipullosta. Oli jo kuuma vaikkei kello ollut seitsemää. Oona antoi viime hetken ohjeita Annikalle ja Lauralle, jotka olivat tulleet hoitamaan viikonlopputallia. Ilse näkyi jo taluttavan Mansikkaa ulos – hän oli tietenkin Miilan hoitajana. Keskellä kaikkea hyörinää seisoi kädet ojossa iskä, joka oli tahtonut lähteä mukaan videokameroineen. Tosin hän oli aamulla venytellyt sängyssä harkitsevan unisena toisenkin hetken mutta oli kuitenkin päättänyt päästä jalkeille ajoissa. Ilmeisesti kun ei muuta hyödyllistä keksinyt hän alkoi kuvata pakkaus- ja lastaushyörinää ja näytin hänelle kieltäni kun kamera kääntyi minuun.

Mansikka osallistuisi ensimmäiseen luokkaan joten Kimi ja Ilse lähtivät ajamaan ensimmäisinä. Miila oli mennyt Kimin kyytiin ja Anna ja Neea Ilsen ja iskän takapenkille. Vilkutin heidän peräänsä ja palasin sitten talliin, missä Vesku vieläkin pyyhki Histeeriasta viimeisiä pölyjä. Oona ja Moody Mary osallistuisivat jo toiseen luokkaan ja Oona oli laskenut, että jos olisimme paikalla ensimmäisen luokan alkaessa, hän ehtisi sekä nähdä Miilan ratsastuksen että tehdä lähdönvarmistuksen paikan päällä joten emme sitten juuri aikailleet enempää mekään.

- Hyvä että on ylimääräinen auto, kyllä olisi tullut ahdasta taas muuten, Oona totesi kun lähdettiin menemään.
- Juu, ei oo kiva istua neljäntenä takapenkillä näin kuumalla, todisti Siiri etupenkiltä. Vesku vieressäni näytti keskittyneeltä. Mietin, miten hän mahtoi psyykata itseään. Ainakin hän oli suunnitellut tarkan treeniohjelman vapaapäivineen, palautumisineen ja omine juoksulenkkeineen heti kun oli tehnyt päätöksen lähteä mukaan ja saanut ilmoittauduttua. Kunnioittaen olin katsonut miten kellontarkasti hän sitä noudatti. Pari iltaa sitten olimme tehneet iskän autolla pikavisiitin Hankoon hakemaan kisavarusteita, joita hän ei ollut aiemmin nähnyt tarpeelliseksi tuoda Helsinkiin. Olin jännittänyt koko matkan Veskun vanhempien tapaamista ja ihan turhaan; he eivät olleet olleet kotona emmekä mekään kauan viipyneet. Ehdin vain pikaisesti vilkaista valkoista pitsihuvilaa, joka seisoi vanhan puutarhan keskellä .

Matka Riihimäelle tuntui pitkältä kun Vesku ei puhunut mitään, puristi vain välillä hajamielisesti kättäni. Siiri papatti aikansa mutta hiljeni hänkin kun ei Oonakaan tuntunut olevan puheliaalla tuulella. Loppumatkasta alkoi tiellä näkyä muitakin trailereita ja lopulta ajoimme jonossa kisapaikalle. Yritin etsiä Kimin yhdistelmää, mutta samanlaisia harmaita trailereita oli niin paljon, etten pystynyt erottamaan heitä. Jossakin keskellä kaaosta he olivat ja Oona joutui ajamaan pidemmälle rivin jatkoksi. Kello oli melkein yhdeksän.

- Mä menen ilmoittautumaan ja jos löydän niin tuon teillekin lähtölistan, Oona ilmoitti ja lähti lampsimaan pois. Vesku avasi kopin etuoven ja kurkkasi sisään. Ilmeisesti molemmat hevoset olivat hyvin hengissä. Takaluukun yläosan hän avasi myös. Minun teki mieli lähteä etsimään Mansikkaa ja perhettäni, mutta en tohtinut lähteä kun en edelleenkään oikein tiennyt mitä minun hoitajana pitäisi tehdä. Enkä aikonut Siirin kuullen kysyä. Niinpä nojailimme siinä vaan autonkylkeen ja odotimme Oonaa takaisin.

- Tässä, Miila lähtee näköjään kymmenentenä. Oona lykkäsi meille lähtölistat käsiin. – Siiri, mä meen vaihtamaan nyt vaatteet, ole sä tässä hevosten luona jos noi tahtoo mennä katsomaan Miilan verkan ja radan. Mä menen sitten kanssa sen radan katsomaan. Me ehditään Meeri ottaa ulos ja laittaa sen jälkeen, mä lähden vasta jossain kahdenkymmenen paikkeilla seuraavassa luokassa.

Olin kiitollinen selkeistä ohjeista ja lähdin kiskomaan Veskua traikkujonoa takaisin päin. Halusin nähdä mihin kohtaan Kimi oli parkkeerannut ja olisiko Mansikka vielä siellä. Mutta löysimme vain Annan ja Neean istumassa takasillalla ja Kisun kopissa odottamassa omaa luokkaansa. Miila oli kuulemma jo lähtenyt verryttelemään.

Ihmisiä ei onneksi ollut ainakaan vielä niin paljon ettei olisi nähnyt suunnistaa oikeille paikoille. Verryttelyalue ja kisakenttä olivat selkeästi näkyvissä, samoin isot Kanslia-kyltit. Ilse ja iskä seisoivat verryttelyalueen lähellä pidellen kullanpunaisena kiiltelevää Mansikkaa.
- Onko Miila ihan hermona? Missä se on, oksentamassa? kysyin.
- Se on Kimin kanssa kävelemässä rataa, Ilse sanoi ja yritti kurkkia sinnepäin. Suorituspaikka oli pelottavan professionaalin näköinen. Oli kukkia ja härpäkettä ja toivoin, ettei Mansikka saisi päähänsä pelätä niitä. Mutta, lohdutin itseäni, olihan se kisannut ennenkin. Miila ei ollut, tällä tasolla, mutta hän tuskin pelkäisi limoviikunan käyvän kimppuun.
- Mä en ikinä uskaltaisi, huokaisin ja musta masennus uhkasi vallata minut kun muistin, että ensi viikolla olisi minun vuoroni.
- Höpö höpö, sanoi Vesku, ensimmäiset sanansa minulle sen jälkeen kun olimme lähteneet tallilta, ja ravisti minua olkapäistä. – Tää on ihan kivaa hommaa. Sä huomaat sen kyllä vielä.
- Epäilenpä, sanoin synkeänä. Miilan paluu ei paljon piristänyt, hän näytti olevan kuin kotonaan valkoisissa housuissaan ja paidassaan ja kiipesi satulaan samalla hetkellä kun luokan kuulutettiin alkavan.

Ensin ratsastivat poniratsukot ja heitä olikin kaikki yhdeksän kappaletta ennen Miilan vuoroa. Seisoimme verkka-alueen ja kisakentän välimaastossa niin, että saatoimme nähdä molemmille. Mansikka näytti rauhalliselta joskin vähän löysältä mutta ylitti puhtaasti joka kerran kun Miila ohjasi sen verryttelyesteelle. Oona liittyi seuraamme kun Miila kuulutettiin sisään.

Lähettäjä: roossaa 
Päivämäärä:   26.12.08 22:09:55

pitää tulla jatkoo =D jää vaivaamaan muuten et mitä niille kuuluu :D

Lähettäjä: roossaa 
Päivämäärä:   26.12.08 22:15:00

nyt on kyllä menny ihan sekasin noi sivut =D mulla jää veskun loppusanat lukematta ku se näyttää siinä kohti vaaan sitä siiri kertoo taas kohtaa :D ja sitte tosiaan ne ä ja ö ei oikein toimi =DD

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   26.12.08 22:57:42

Joopa, mun täytynee tehdä koko sivu uusiks :x
Mutta ainakin vikassa luvussa on nyt oikea sisältö, vaikka onkin sitten hässäkänkuvia.
Huoh mikä homma!

Mutta päästetään noi ensin kisoista kotiin
-----------
Rata alkoi hienosti. Miila laukkasi pari ympyrää yrittäen selvästi saada vähän vieteriä viritettyä ja Mansikka ponkaisikin kiitettävän tarmokkaasti lähtölinjan yli. Samassa huumassa meni kolme ensimmäistä estettä mutta sitten en tiedä mitä tapahtui. Sen vauhti hidastui hetkeksi ja tahti rikkoontui ja sitten seurannut eteneminen neloselle ei ollut enää yhtä energistä. Yli he kuitenkin pääsivät, samoin vitosesta, joka oli sarjaeste. Mutta sitten hevonen taas hyytyi ja vaikka Miila läiskäisi sitä varoittavasti raipalla, se tuntui saaneen purukumia kavioihinsa ja kieltäytyi liukuen estettä päin, niin että järjestäjät saivat soittaa kelloa ja keskeyttää ajanoton. En osannut tulkita Miilan ilmettä, kiehuiko hän raivosta vai oliko tuo vain päättäväisyyttä – hän nosti laukan ja ajoi Mansikkaa hurjasti eteen sillä aikaa kun puomia nostettiin. Sitten kello kilahti taas ja vips, loppurata meni samalla innostuksella kuin ensimmäisetkin esteet. Miila silitti Mansikan kaulaa ja käveli sen kanssa ulos radalta.

- Mun moka, hän puuskahti jo kaukaa ennen kuin kukaan meistä ehti sanoa mitään. – Mä luulin unohtaneeni missä nelonen on ja jouduin jarruttamaan sitä ja sitten siltä hajosi laukka.
- No hyvä kun itse tiedät, Oona sanoi.
- Muuten se meni kyllä ihan hyvin! onnitteli Kimi.
- No, ehkä olisi ollut liikaa odottaa sijoitusta ekoissa kisoissa, tuumi Miila filosofisesti ja taputellen Mansikkaa lähti kävelemään sen kanssa verryttelyalueen reunoja. Minä vedin syvään ilmaa ja tajusin että olin tainnut unohtaa hengittää pari viimeistä minuuttia.

Oona lähti seuraavaksi valmistautumaan ja Vesku ja minä maleksimme perässä. Kolmanteen, metrin luokkaan, osallistuisivat niin Oona, Kimi kuin Veskukin ja pojat sitten vielä metrikymppiin. Kimi oli pitkään aprikoinut mennäkö 100 ja 110 senttiä vain 110 ja 120, mutta oli sitten ihan käytännön ja kuljetusteknillisistä syistä päätynyt tällä kertaa pienempiin. Kaikkien päivä venyisi ihan tarpeeksi pitkäksi vaikka kisapaikalla viivyttäisiin vain neljän luokan verran ja kun Oonallakaan ei enää ollut Funnya joka olisi isoon luokkaan voinut mennä, ei hän yksin tahtonut viivyttää muita.

Seurasin tarkkaan sivusilmällä mitä Siiri toimitti, mutta hän ei tehnyt sen kummempaa kuin piti Meeristä kiinni Oonan satuloidessa sen ja talutteli sitä sitten sen aikaa kun Oona kävi kävelemässä radan. Histeeria ei ollut enää yhtä hyväntuulisen näköinen kun toinen hevonen oli otettu autosta ulos ja se joutui jäämään yksin ja kun se hetken oli kolistellut siellä, päätti Vesku että parempi oli kai sekin ottaa ulos. Hän kiipesi sisään ja suitsi sen, minä sain avata takapuomin ja siirtää väliseinän, että he pääsivät helpommin ulos. Tamma näytti tyytyväisemmältä joskin pelottavan eloisalta katsellessaan iso pää korkeuksissa ympärilleen. Vesku talutteli sitä hetken ja lykkäsi sen sitten minun käteeni.
- Taitaa olla parasta että mä menen selkään. Se taitaa olla paremmin hallittavissa sieltä kuin maasta käsin. Pidä sä nyt hetken aikaa niin vaihdan vaatteet.
Niin taluttelin tanssivaa eläintä sen aikaa kun Vesku pujahti Oonan auton takapenkille pukeutumaan. Siiri palasi onneksi paikalle ja auttoi minua satuloimaan sillä aikaa. Huomasin hänen vilkuilevan autoon päin yrittäen ilmeisesti pysyä selvillä Veskun pukeutumisen tai riisuutumisen vaiheista ja ellei minulla olisi ollut täysi työ katsoa, ettei Histeeria tanssinut varpaillani olisin saattanut suutahtaa. – Pidä sä hetki niin mä laitan suojat, sanoin sitten ja lykkäsin ohjat Siirille. Vesku tuli saman tien esiin ja oli niin vieraan näköinen valkoisissaan, vakavan keskittynyt ilme naamallaan, että ihan vierastin häntä.
- No niin, kiitos vaan. Mä luulen että Oonan vuoro alkaa olla, menkää vaan katsomaan. Mutta tule Jessi sitten ottamaan tää hirviö kun kuulutetaan että mun pitää mennä tutustumaan rataan.

Oona ratsasti valtavan hienosti ja virheettömän radan jälkeen kuuluttaja mainitsi, että Moody Mary oli myytävänä. He voittivat luokan.

Minusta alkoi päivä tuntua pitkältä jo siinä vaiheessa kun Kimin ja Veskun suoritus alkoi lähestyä. Vein Histeerian sivummalle ja Anna, Siiri ja Neea seurasivat minua sinne Kisun ja Meerin kanssa kun ratsastajat lähtivät kävelemään rataa. Yritin seurata kolmikkoa katseellani mutta kadotin heidät pian kaikkien muiden valkohousuisten ja –paitaisten ja kiiltäväsaappaisten sekaan. Neea poppoineen arvosteli kuuluvasti ohikulkevien ratsastushousuisten miesten takapuolia ja he tirskuivat niin että yritin tehdä vähän hajurakoa heihin. Onneksi Miila tupsahti seuraani ja saatoin irvistellä hänen kanssaan. Mansikka oli kuulemma laitettu jo traikkuun ja se söi siellä muina naisina heinää.

Vesku palasi onneksi niin kauan kun varpaani vielä olivat ehjinä. Hän lykkäsi ratsastustakkinsa minulle ja kiipesi satulaan.
- Onnea, sain sanottua ja kesti hetken ennen kuin hän näytti kuulleenkaan. Mutta sitten hän hymyili ja kumartui antamaan minulle suukon.
- Kiitos, tää olisi kai pitänyt tehdä ennen kuin nousin tänne ylös. Mutta ei mulla ennen ole ollut pussattavaa hoitajaa mukana.
Hymyilin tyytyväisenä itsekin, kunnes Miila tönäisi minua ja nyökkäsi hoitsutyttökolmikkoon päin. He näyttivät sitruunasta haukanneilta enkä tiennyt olisinko huokaillut vai nauranut.

- Tää on kyllä niin välineurheilua, totesin kun olimme siirtyneet verryttelyalueen laidalle seuramaan lämmittelyä.
- Mitä meinaat? kysyi Miila.
- Katso miten hienon näköisiä kaikki on. Noi kisavaatteet saa kaikki näyttämään niin hirveän taitavilta. Ne pelottelee toisiltaan kaikki mahdollisuudet jo ihan sillä että ovat niin voittamattoman näköisiä!
- Ja höpsis, samassa jamassahan ne on kaikki, Miila nauroi. Mutta en pyörtänyt puheitani. Kun ojensin aina vaan yhtä vakavan ja keskittyneen näköiselle Veskulle ruskean ratsastustakin hänestä tuli niin pätevän näköinen että saatoin tuskin uskoa hänen äsken suudelleen minua.

Luokan taso oli aika kova mutta kova oli tallimme joukkuekin. He ratsastivat kaikki virheettömästi, joskin Meeri alkoi jo kai vähän väsyä ja pudotti uusinnassa yhden esteen. Mutta Vesku ja Kimi ottivat kaksoisvoiton ja kiljuimme kurkkumme käheiksi kunniakierroksen aikana. Olin niin ylpeä että sain salavihkaa pyyhkiä kyyneleitä silmistäni. Veskukin näytti melkein pöllämystyneeltä tuodessaan hevosen taas minulle.
- On se ihme peli, se hyppäisi varmaan vaikka auton yli, hän sanoi ihmeissään ja taputteli tammaa.
- Sä olet aikamoinen peli itsekin, sanoin minä ja kurotuin ihan kiusallani suutelemaan oikein näytösluonteisen kielarin. Vesku näytti hämmästyneeltä, pudisti päätään ja heitti taas takkinsa minulle lähtiessään seuraavan radan tutustumiseen. Jäin sisäisesti hymyilemään Neean ja muiden vilkaistessa minua nyrpeinä.
- Lapsellista, kuiskasi Miila minulle. Nyökkäsin pontevasti, olin ihan samaa mieltä. Oletin hänen tarkoittavan minua eikä toisia tyttöjä.

Metrikymppi meni yhtä juhlallisesti, poikien sijoitukset vain vaihtoivat paikkaa. Neea ja Anna tanssivat toistensa kaulassa. Minä huokaisin lähinnä helpotuksesta, kun pojat lähtivät kävelemään ja vilvoittelemaan hevosia, oli ihanaa, että reissu alkoi olla lopuillaan ja pääsisimme kohta lähtemään kotiin. Helle alkoi käydä päähäni ja minua vähän huimasi. Kävin täyttämässä kaikki mukana olevat vesipullot ja laahustin sitten takaisin autolle. Kuinka ollakaan Neea oli ehtinyt sinne Veskun avuksi. Meinasin mennä väliin vaatimaan paikkaani, mutta yhtäkkiä silmissäni musteni ja tuntui että maailma keikahti, jouduin nojautumaan Histeerian hikiseen kylkeen, ja se luimisti korviaan kiukkuisesti.
- Mikä sulle tuli? Vesku huudahti ja nappasi minua vyötäröltä kiinni. Arvostin sitä kovasti ja nostin käden silmilleni, aurinko tuntui paistavan ihan liian kirkkaasti.
- Oon tainnu saada vähän liikaa aurinkoa, mutisin. Korvissa suhisi ja tunsin olevani vähän erilläni muusta maailmasta.
Vesku istutti minut auton takapenkille sekä pakotti minut juomaan vettä. Siellä oli vielä kuumempi kuin ulkona, mutta tilanne vähän helpotti kun hän avasi loputkin ovet ja auton sisään pääsi läpiveto.
- Istu siinä nyt, me laitetaan hevoset koppiin ja lähdetään. Neea kuului auttavan tehokkaana ja tarmokkaana, en jaksanut kääntää päätäni ja katsoa enkä halunnutkaan. Taisin torkahtaa ja havahduin, kun muut kömpivät autoon. Neeakin änkeytyi tällä kertaa meidän kyytiin, Veskun viereen.

- Joko on parempi olo? Vesku kysyi huolestuneena ja laittoi kätensä ympärilleni niin että kyhjötin hänen kainalossaan. Nyökkäsin voipuneesti, vaikkei oikeastaan ollutkaan, paitsi että oli mukava istua kun ei tarvinnut pelätä polvien pettävän.

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   26.12.08 23:51:16

<3
13/15 taas menossa

Lähettäjä: roossaa 
Päivämäärä:   26.12.08 23:51:46

jepp, nyt saan luettua loppuun, vaikka toinen siiri pätkä jääki välistä =D

Lähettäjä: TohveliSankari 
Päivämäärä:   26.12.08 23:53:41

Joulu on ohi ja minä palasin kotia mummulasta. Oon lukenu koko ajan Veskun Vetskuks .D Mutta joo, hyvä on, vaikka en oo jaksanukkaa vielä ihan loppuu lukee ^^

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   27.12.08 00:04:19

Roossaa, täällä ois uus versio jatkosivusta :)

(Ja mä olen ihan hikipäässä kun olen niitä naputellu.)

13/15? Ei ummarra.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   27.12.08 00:07:34

Ja kas, TS:kin palannut!

Yöpala
--------------
24.

Jonkinlaisessa horroksessa torkuin koko kotimatkan, havahduin siitä vasta kun auto pysähtyi tallin pihaan ja minulle tuli ihan hirvittävän huono olo. Oli hypättävä ulos ja juostava tallin vessaan oksentamaan. Onneksi jalat kantoivat taas. Kykin pöntön ääressä hyvän aikaa nojaten otsaani kylmään posliiniselustaan ja se helpottikin oloa. Sitten kömmin pystyyn ja kävin vessassa ja totesin että kas, kuukautiset olivat alkaneet ja oikein ryminällä myös. Tietenkin nyt ja täällä kun minulla ei ollut mitään mukanani, laukkukin oli jäänyt Oonan autoon. Tarkistin onnettomana tilanteen, mutta paljon ei ollut ehtinyt valua shortseihin asti. Jos en kovasti pyllistelisi selviäisin kotiin asti. Runttasin suunnilleen puoli rullaa vessapaperia housuihini ja menin ulos.

Mitään ei ollut enää tehtävissä, hevoset oli viety talliin ja tavarat kannettu trailerista sisään myös. Tai ainakin melkein, Histeerian varustelaatikko näkyi olevan vielä tallinovella ja minun kassini sen päällä. Nappasin laatikon kahvasta kiinni ja lähdin vetämään sitä sisään. Neea hääräsi Histeerian boksin ympärillä mutta olin tällä hetkellä siitä ihan vaan tyytyväinen. Istahdin varustelaatikon päälle ja nojasin karsinan seinään voipuneena. Vesku tuli hetken kuluttua boksista ulos ja huomatessaan minut lykkäsi harjan kädestään Neean syliin ja tuli kokeilemaan otsaani.
- Sä olet ihan hirveän näkönen. Millanen olo sulla on?
- Ei kauheen kehuttava, kuiskasin.
Vesku läimäsi Histeerian karsinanoven kiinni ja pyysi Neeaa raahaamaan varustelaatikon satulahuoneeseen, hän hoitaisi sen itse pois tieltä huomenna. Minut hän nosti kainaloista pystyyn ja lähti viemään ulos. Nojasin vain häneen melko voimattomana ja kuljin mukana.

Kimin auto näkyi vasta ajavan pihaan ja Ilse sen perässä. Miten lie heillä mennytkin matkaan sen verran kauemmin, vai oliko sitten lastauksessa tullut viivytyksiä. Vesku istutti minut penkille varjoon ja kävi juttelemassa iskän kanssa, sitten haki minut, laukkuni ja oman kassinsa ja asetteli minut takapenkille. Iskä tuli kokeilemaan otsaani myös ja istui sitten kuskin paikalle.
- Oletko sä ihan varma? hän kuului tenttaavan Veskua taustapeilin kautta. – Pitäiskö ajaa kuitenkin ensiavun kautta.
- Siellä menee tunteja ja tunteja ennen kuin kukaan edes vilkaisee. Aja mun luo vaan, mä laitan sen kylmään suihkuun ja katsotaan eikö se siitä tokene.
- Jos se onkin jotain muuta?
- Sitten katsotaan uudestaan. Jos se onkin jotain muuta ja joutuu soittamaan ambulanssin niin pääsee ainakin nopeammin tutkittavaksi.
- Mä soitan sulle heti kun saan noi toiset naiset tallilta kotiin. Iskä kuulosti vähän epäilevältä vielä, mutta näytti ajavan kuitenkin paremminkin Veskun kämpän suuntaan kuin meille kotiin. Suljin silmäni ja annoin heidän neuvotella rauhassa. Alppilassa iskä viittoi Veskua ottamaan oman kassinsa ja minun ja tuli auttamaan minut takapenkiltä.
- Haluatko sä jäädä tänne Veskun luo vai luuletko että sun pitäisi käydä sairaalassa? Vai haluatko kotiin, hän kysyi vakavana ja ravisti minua käsivarsista sen verran että avasin silmäni ja katsoin suoraan hänen huolestuneisiin harmaisiin silmiinsä. Hymyilin parhaani mukaan rauhoittavasti ja taputin häntä käsivarrelle.
- Ei, kyllä mä jään tänne. Kyllä kai nyt lääkisopiskelija saa yhden auringonpistoksen hoidettua. Mä soitan sulle kun oon käynyt suihkussa.
Iskä näytti huojentuneemmalta ja auttoi minut sisään.

Paniikki meinasi iskeä kun Vesku talutti minut kylppäriin ja alkoi riisua minua. Ne kuukautiset! Ja vessapaperitupponi!
- Mun täytyy käydä vessassa! En mä nyt vielä mikään raato ole! Anna mun laukku vaan ja käy vaikka hakemassa mulle vähän vettä.
Vesku teki työtä käskettyä, minä lukitsin oven ja kaivoin laukustani tamponeja. Olo alkoi jo muutenkin tuntua vähän paremmalta ja pystyin vastaamaan ihan pirteästi kun Vesku koputti kiukkuisena lukittuun oveen, kuvitteli kai minun pyörtyneen sinne.
- Ihan hetki, odota nyt, hyvä ihminen. Tungin veriset vessapaperit roskikseen, sillä tallilla käärimäni väliaikaisside olisi heti tukkinut minkä tahansa vessan, ja riisuin vaatteeni yhteen myttyyn vessan nurkkaan toivoen, ettei Vesku ehtisi niitä käpistelemään ennen kuin ehtisin itse ne järjestää pois näkyvistä. Sitten avasin oven ja peräännyin suihkun alle. Vesku melkeinpä lennähti sisään kädessään lasillinen urheilujuomaa mutta huojentui silminnähden kun seisoin jo suihkukopissa.
- Juo tästä, hän komensi ja ojensi lasin. Maistoin pari kulausta ja käänsin sitten veden päälle. Vesku meinasi astua perässä mutta tajusi viime hetkellä olevansa vielä kisavaatteissaan.
- Riisu vaan, kyllä mä pysyn täällä pystyssä ihan itsekin, lupasin kasvot kohti roiskuvaa vettä nostettuna. Join siitä. Se tuntui ihanalta. Tunsin voimieni palautuvan. Elvyin. Päätä jomotti edelleen mutta enää ei pyörryttänyt. Ja vatsassa kouristeli mutta se nyt oli tuttua, ja sitten tyytyväinen riemu valtasi minut. Ainakin ne olivat alkaneet. Olin ollut jo vähän huolestunut, vaikken ollutkaan viitsinyt siitä Veskulle puhua.

Seistä törötin edelleen kasvot kohti ryöppyävää viileyttä kun Vesku kiipesi seurakseni. Hymyilin hänelle ja ilmaisin voivani jo ihan hyvin.
- Näytät paremmalta, hän sanoi, ottaen leuastani kiinni ja tarkastellen kasvojani eri suunnilta.
- Mä tunnun paremmalta.
- Söitkö sä mitään koko päivänä? Ja joitko?
- Kyllä mä yritin juoda, mutta syödä en kyllä ole muistanut, tunnustin. – Ja sitten mun kuukautiset alkoi, siitä tulee aina joskus vähän paha olo.
- No eiköhän siinä ollutkin sitten syytä kylliksi, Vesku sanoi huojentuneena ja käänsi vettä hitusen lämpimämmälle. Hän saippuoi ja pesi minut ja annoin sen tapahtua sillä se tuntui niin mukavalta, ja kääri minut sitten pyyhkeisiin.
- Miltä nyt tuntuu?
- Nyt tuntuu ihanalta, sanoin raukeana ja join lisää pojan tuputtamaa urheilujuomaa. Vesku veti itselleen kylpytakin päälle ja lähti muuten vettä valuen viemään minut sänkyyn. Heittäydyin pitkäkseni ja aloin nauttia olostani kun Vesku istahti sängyn laidalle ja alkoi taputella näkyviä osiani kuiviksi kolmannella pyyhkeellä. Oli ihanaa maata hoidettavana ja paapottavana. Suljin silmäni mutten ehtinyt nukahtaa kun kuulin kännykkäni soivan kylpyhuoneessa.
- Se on varmaan iskä, arvasin ja tein yrityksen nousta ylös, mutta Vesku kävi hakemassa puhelimeni.

- Hei, vastasin. – Mä alan olla ihan kunnossa jo.
- Ihan varmasti? Iskän ääni oli tummana huolesta.
- Ihan totta. Kylmä suihku auttoi. Mulla on melkeinpä nälkä jo. Ja vatsani kurnaisi kuin todisteeksi. Sain vähän aikaa todistella pirteyttäni ennen kuin hän raaski lopettaa puhelun, sitten nousin istumaan sängyllä ja aloin kuivata hiuksiani.
- Sanopas nyt herra melkein-kandi että mitä mä söisin?
- Kunhan nyt juot tuon ensin niin mä menen katsomaan onko kaapissa ylipäätään mitään, Vesku sanoi suukottaen minua otsalle ja lykäten taas kerran sen saman lasin käteeni.
Nousin ja vein märät pyyhkeet kylppäriin kuivumaan, sitten pujahdin takaisin sänkyyn ja piilouduin lakanan alle, käpertyen kasaksi yhteen kulmaan. Nukahdin siihen ennen kun Vesku ehti palata ruoanhakureissultaan keittiöstä.

Heräsin iltakahdeksalta elämäni kunnossa, paitsi vatsakipua, ja nälkäisenä kuin susi. Vesku loikoili vieressäni kaukosäädin kädessään ja kanavasurffaili. Käännyin tyytyväisesti ynähtäen häneen päin ja kiedoin käteni hänen vyötäisilleen.
- Hei kulta.
- Mikä on olo?
- Ihana. Kuinka tämmöisessä paikassa voisi muuta olla. Painoin poskeni hänen olkapäätään vasten ja hymyilin tyytyväisenä. – Mä en ehkä aio nousta tästä ikinä.
- Nouse nyt kumminkin jos vaan jaksat. Sä tarvitset ruokaa. Ja mä laitoin vähän aikaa sitten Miilalle viestin että vois tuoda sulle vähän vaatteita kun mä laitoin sun rytkyt pesukoneeseen.
- Ai. Tuntui vähän inhottavalta ajatella että Vesku oli käsitellyt verisiä pöksyjäni. Mutta myöhäistäpä sitä kai nyt oli surra.
- Oma vikasi kun et ole tuonut tänne vaihtovaatteita, Vesku hymyili.
- No niinpä. Tästäpä opin kai sitten, huokaisin. Vara-alushousut olisivat kuitenkin kassissani ja lähdin käymään vessassa ja vetämään ne päälleni.
- Et mahtais T-paitaa lainata? huikkasin sieltä.
- En missään nimessä.
- Okei. Kaivoin pyykkikorista päälleni Veskun hevosenkuolatahraisen kisapaidan, joka tuoksui hänelle, ja tepastelin tyytyväisenä takaisin.

Siihen olisi päättynyt se enimmäkseen nolo episodi elämässäni mutta Miila tuli vielä käymään vaatekassin kanssa juuri kun meinasimme saada aikaan käsirysyn siitä, pitäisinkö ylläni hikisen kisapaidan vai ottaisinko puhtaan T-paidan.
- Mikä sulle oikein tuli? Hän kysyi ennen kuin oli edes saanut molemmat jalkansa kynnyksen yli.
- Liikaa aurinkoa, liian vähän juotavaa, ei ruokaa ja menkat alkamassa.
- Jahah. No hyvä ainakin että et ole raskaana, Miila tokaisi ja iski syliini pienen kantokassin.
- En tietenkään ole, sanoin melkein loukkaantuen.
- Niin niin, kortsuthan on satakymmenenprosenttisen varmoja. Sitten hän astui sisään ja katseli uteliaana ympärilleen. Kuljin mielelläni emäntänä perässä. Veskun kämppä oli kiva. Ei puolen suvun jämätavaroista koottu kuten varmaan useimmat opiskelija-asunnot vaan siellä oli ihan oikeasti mietitty ja ilmeisesti sitten jätetty vielä puolet pois. Vaikka se oli pieni siellä oli ihan minimalistisesti tavaraa. Huoneessa vain sänky, lepakkotuoli, kirjahylly ja tietokonepöytä ja keittiössä vain pikku pöytä ja kaksi jakkaraa.

Vesku heittäytyi istumaan sängylle ja minä kömmin hänen jalkojensa väliin, missä voin turvallisesti nojata hänen rintaansa vasten. Miila istui lepakkotuoliin pikku parvekkeen oven viereen ja kertoi, että he olivat joutuneet viipymään tallilla hyvinkin puolitoista tuntia ennen kuin iskä oli ehtinyt takaisin hakemaan heitä. Osa ajasta oli tietysti mennyt Mansikan hoiteluun, mutta sitten Miila oli sattunut todistamaan pariakin myöhemmin tallille saapuneen hoitajan keskustelua ja silmäni meinasivat tipahtaa päästä. Kisoissa mukana olleet hoitajat olivat ehtineet näemmä kukin tahollaan juoruta parhaan ymmärryksensä ja pahimman tahtonsa mukaan vaikka mitä. Yksi juoru oli, että minä olin raskaana ja olin saanut aamupahoinvointikohtauksen kesken kisojen. Toisen mukaan minua ei ollut huvittanut hoitaa Histeeriaa vaan Neea, joka onneksi oli sattunut lähtemään mukaan, joutui tekemään kaikki työt. Ja sitten oli vielä vaihtoehto, että olin saanut itkupotkuraivarin kun Vesku olikin näyttänyt kiinnostuneen Neeasta ja siksi olin ruvennut teeskentelemään sairasta.

- Voi elämä, voihkaisin. Toivoin että olisin voinut nauraa mutta minua ei naurattanut. Veskukaan ei pihahtanutkaan mutta puristi minua sentään pikaisesti vähän tiukemmin.
– Älä sä välitä niistä, hän mutisi.
- Onneksi mun ei tarvitsekaan, mutisin, mutta oloni oli kuitenkin vähän ontto. Kävinhän tallilla kuitenkin useita kertoja viikossa, ja vaikka normaalisti olisin voinut olla käymättä koulun puolella muuta kuin maanantaisin kun meillä oli tunti, oli tilanne nyt toinen kun Veskulla oli Histeeria vastuullaan nämä pari viikkoa. Ilkeäisinkö päästää häntä sinne yksin? Ilkeäisinkö olla päästämättä?
- Äh, mitä sä niistä, nehän on vaan tyhmiä pikkulikkoja! Miila huudahti. – En mä olisi kertonut mitään jos en olisi kuvitellut että te nauratte koko jutulle! Silloin Vesku naurahti, ihan aidosti, ja sitten se pirulainen kutitti minua kyljestä niin, että minunkin oli pakko ruveta nauramaan ja Miila näytti huojentuneelta.

Lähettäjä: Deric. 
Päivämäärä:   27.12.08 03:12:12

Sun syy että oon väsyny koko huomi- eiku tämänpäivän. Alotin joskus puolenyön aikaan lukee tätä enkä oo vielä läheskään lopussa. Pakko lopettaa kohta ku pikkuveli tulee seittemän aikaan kerjään aamupalaa ;D

Tää tarina on aivan mahtava. Koitan huomenna kirjoittaa jotain vähemmän tyhmää palautetta. Gut nait ;D

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   27.12.08 04:15:15

alotin kaks viikkoa sit perjantaina.. keskiviikot ollu välipäiviä. rappiolla ku rappiolla.
ihanaa lueskella näitä pätkiä <3 voi ku vesku pysyis tollasena.

Lähettäjä: álávíívádésíré 
Päivämäärä:   27.12.08 11:19:03

Tripi niimpä!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   27.12.08 12:48:04

Deric, ha-haa! Taas yhdellä koukku tukevasti kiduksissa. :D
Tripi, joko alkaa olla kaljamaha?
------------

Minun kisani seuraavana viikonloppuna alkoivat painaa päälle. Olisin mielelläni perunut maanantain ratsastustuntini, ettei olisi tarvinnut mennä näyttäytymään tallilla surkean sunnuntain jälkeen, mutta voin jo aivan loistavasti enkä halunnut huolestuttaa perhettä ja Veskua. Etenkin kun Niinan loman ajaksi tullut sijainen oli muina aikoina vuodesta kouluratsastuspainoitteinen maineikas valmentaja ja Ilse ja Miila olivat väen vängällä antaneet minulle Mansikan tunneille sekä edellis- että tällä viikolla. Niinpä vain nappasin buranaa vatsakipuihin, toppauduin hyvin ja marssin pää pystyssä tallille.

Heinäkuu oli hiljaista aikaa koululla ja Vesku oli puhunut itsensä samalle tunnille meidän kanssa. Hän oli itse asiassa puhunut itsensä muutamalle tunnille edellisviikollakin, vaikka olikin pääasiassa harjoitellut hyppäämistä. Mutta tilaisuudet piti käyttää hyväksi, hän sanoi, ja jos normaalin opetustunnin hinnalla pääsi Marjon valmennukseen, oli mentävä.

En ehtinyt käydä koulun tallin puolella kun minun oli laitettava Mansikka kuntoon, mutta Miila lupasi silmäänsä vilkuttaen olla Veskulle avuksi. Minun avukseni hän meni, hän tahtoi silmäniskullaan sanoa, vahtimaan, ettei Neea tai joku muista erehtynyt pörräämään liikaa Histeerian ympärillä. Suin Mansikan kiiltävän punaiseksi ja valitsin sille satulahuovan, joka oli saman värinen kuin omat vaatteeni. Toisin kuin ikinä ennen tallilla kaivoin kassistani peilin ja tarkistin oman naamani ennen tunnille menoa. En voinut kieltää, etteivätkö kaikki Miilan kertomat rumat juorut olisi jääneet kaivertamaan. Mutta en olisi tunnustanut sitä kenellekään, mistään hinnasta. Minun täytyi vain olla välinpitämätön ja itsevarma ja osoittaa olevani mokomien typeryyksien yläpuolella.

Marjo tuli juttelemaan kanssani kun talutin Mansikan kentälle ja aloin kiristää satulavyötä.
- Sä olet kuulemma menossa kisoihin sen kanssa, hän sanoi ystävällisesti.
- No olen, sanoin surkeana. – Vaikka mua ei kiinnosta kilpaileminen oikeasti yhtään. Mua on vaan painostettu ja puhuttu ympäri!
- Ei se niin kamalaa voi olla. Eikö ole kiva kutenkin saada ammattitaitoista palautetta?
- Sitä varten mä olen tässä sun tunnillasi, virnistin lyhyesti.
- Multa et saa sitä kirjallisena niin kuin kisoista, Marjo napautti.
- Suullinenkin riittää hyvin.
- Minkä luokan te menette?
- Helppo C:1 2000.
Marjo näytti siltä kuin olisi puraissut jotain hapanta, muttei sanonut mitään muuta kuin että ehkä oli minun hermoilleni hyvä sitten aloittaa ceestä. Ja että olihan siinä sentään jonkinlaisia temponvaihteluita.

Tiesin itsekin, että rata oli periaatteessa, ainakin paperilla, kauhean helppo, mutta en aikonut antaa houkutella itseäni yhtään pahempaan paikkaan. Jos kisoissa olisi ollut raviluokka, tai vielä parempaa, talutusluokka, olisin mennyt siihen ja lunastanut sillä lupaukseni kokeilla kerran kilpailemista.

Kuinka ollakaan, kävimme tunnilla läpi koulurataa. Mutta pois se Marjosta että se olisi ollut minun helppo ceeni. Kun toistimme kerran toisensa jälkeen samoja kuvioita peräjälkeen, oli selvää että ratsastimme jotain tiettyä ohjelmaa, ja saimme lopuksi ratsastaa sen jokainen yksitellen.
- Teidän keskiaskellajeissa on vielä parantamisen varaa, mutta muuten ihan nätti juttu, Marjo huikkasi minulle kun olimme lopettaneet.
- Ei kukaan tilannu mitään keskiaskeleita, puuskahdin.
- No mutta kai sä nyt ohjelman tunnistit, että tähän tulee keskilaukka ja tähän keskiravi?
Minun oli pakko pudistaa päätäni. Olin kyllä lukenut kohtalaisen tarkasti läpi kaikki HeC- ja monet HeB–ohjelmat, mitä olin netistä löytänyt, mutta tämä ei ollut tuttu. Kysyin tunnin jälkeen Veskulta että mitä rataa oikein olimme harjoitelleet ja hän naurahti.
- Se oli kenttäohjelma kutonen, kultaseni.
- Minkä tasoinen? En mä muista tuommoista ohjelmaa.
- Helppo aa.

Lopun viikkoa Vesku piti minulle tunteja. En toki ratsastanut Mansikalla joka päivä pölyisellä kuumalla kentällä; Miila ja Ilse maastoilivat sillä välillä, mutta enemmän kuin oman osani mansikkavuoroja sain. Yritimme hioa lähinnä tarkkuutta, siirtymisiä oikeissa paikoissa. Muutenhan ohjelma ei tosiaankaan ollut vaikea eikä minua sen ratsastaminen pelottanutkaan vaan se, että olisin yksin radalla ja kymmenet ihmiset tuijottaisivat minua.
- Sä unohdat yleisön kun pääset radalle, Vesku lohdutti minua.
En tiennyt uskoako häntä.
- Ajattele että Mansikka nauttii päästessään esiintymään. Suo se sille.
Tuo ajatus oli vähän parempi, mutta en voinut tietää nauttisiko Mansikka vai olisiko se yhtä kauhuissaan kuin minäkin, joten siihenkään en voinut tukeutua.

Lainaisin Miilan valkoiset housut, omia minulla ei ollut, enkä koskaan semmoisia hankkisikaan. Ne olivat vähän tiukat lanteilta mutta toivoin niiden sentään kestävän ratkeamatta tai venymättä piloille. Ilse pakotti minut kiillottamaan saappaani vaikka minun puolestani pölyjen pyyhkiminen olisi riittänyt. Kypärästäkin piti pestä kuivunut pellavamössö pois. Oona oli luvannut kuljettaa Mansikan. Kisapaikka oli kyllä periaatteessa ratsastusmatkan päässä, mutta välissä oli iso tie, jonka ylittämistä ei voinut ajatellakaan ratsain. Panikoin perjantai-iltana niin, että Vesku uhkasi käydä töistä hakemassa minulle diapamia, mutta heräsin sitten lauantaina jotenkin onnettoman fatalistisena. Ajattelin, kuin hammaslääkäriin lähtiessä, että kohta se olisi ohi ja että kai tämän ajan kestäisi vaikka aidanseipäänä.

Paikka ja tohina olivat ihan toista luokkaa kuin isoissa aluekisoissa edellisviikonloppuna. Huokaisin helpotuksesta kun näin, että paikalle oli tullut vain yksi toinen traileri, ilmeisesti suurin osa kilpailijoista ainakin näin ensimmäisessä luokassa oli kyseisen ratsastuskoulun omia oppilaita. Yleisöäkään ei vellonut satamäärin eikä ylpeiltä ja jännittyneiltä vanhemmilta näyttänyt riittävän silmiä muuta kuin omille kullannupuilleen, jotka puunattujen ja letitettyjen ponien kanssa sinkoilivat sinne tänne ympäri tallipihaa. Aloin hymyillä miedosti. Ehkä kuitenkin selviäisin tästä hengissä.

Oloni sen kun parani kun odotellessani ja verrytellessäni ehdin seurata muiden ratoja. Ratsastuskoulun poneista osa oli vähän leipääntyneen näköisiä ja ne juoksivat radan silmät puoliummessa, reagoiden epätoivoisesti paukuttaviin pohkeisiin silloin kun niitä huvitti, yleensä vasta metrejä myöhemmin kuin mitä piti. Toisessa trailerissa oli tullut honkkelin näköinen lämppäriruuna, joka ei suostunut nostamaan vasenta laukkaa vaan sen sijaan tarjosi vermoravia. Henkäisin syvään kun minun nimeni kuulutettiin ja ratsastin radalle. Kyllä se tästä.

Mansikka ei ihmetellyt kouluradalle joutumistaan vähääkään vaan ravasi joustavasti ja pysähtyi tervehdykseen kun vain ajattelinkin sitä. Irrotin käteni tervehdykseen, päässäni välähti Veskun komento ”hymyile” ja yritinkin hymyillä, joskin se taisi olla lähempänä irvistystä. Mutta kun siitä lähdimme taas – luojan kiitos, suoraan ravissa – eteenpäin, rentouduin lopultakin. Nyt enää muutama minuutti ja tämä olisi hoidettu. Mansikka tekisi kyllä mitä halusin, minun tarvitsi vain olla tarkkana ja tehdä oikeat asiat oikeissa kohdissa. Oloni parani koko ajan ja kun pääsimme toiseen temponlisäykseen asti ajoin sitä jo tosissani eteen. Mansikka tuntui liitävän.

Sitten se oli ohi, ja ihan oikeasti hymyillen ohjasin hevosen pois radalta. En ollut kuollut, en ollut oksentanut, enkä ollut edes unohtanut rataa.
- Se vaihtoi vääräksi laukaksi viimeiset kaks askelta! huusi Miila kun ratsastin heidän luokseen.
- Se meni hienosti, kehui iskä videokameransa takaa. Vesku rutisti minua, tai yritti, mikä oli hankalaa kun vielä istuin satulassa.
- Ei se ollut niin kamalaa ollenkaan, minun oli pakko tunnustaa.
- On ihme, ellet voita, Oona ennusti.

Ja voitinkin, siitä väärästä laukasta huolimatta. Miedosti kiinnostuneena luin arvostelupaperiani kun olimme saaneet Mansikan ja itsemme pakattua taas autoon. Muutamia siirtymisiä oli kehuttu tarkoiksi, muutamia ei, ja temponlisäyksen kohdalla luki ”hyvä!” mutta sitten mahassani lumpsahti kun paperin alaosaan oli kirjoitettu: ”voit kyllä siirtyä jo vaativampiin luokkiin”. Taisin päästää jonkinlaisen äänen sillä Vesku, joka oli käsi ojossa odottanut paperiani nappasi sen lopulta ja hymyili tyytyväisenä sitä lukiessaan.
- Just niin, mähän sanoin sulle jo alun perin. Nyt kun sä tiedät, ettet kuole radalle niin voidaan ruveta katsomaan seuraavia kisoja.
En viitsinyt väittää vastaan, asettauduin vain mukavammin ja nostin jalkani hänen syliinsä. Enköhän ollut jo tarpeeksi monta kertaa julistanut että tämä oli ensimmäinen, ainoa ja viimeinen esiintymiseni kilparadoilla.

Lähettäjä: roossaa 
Päivämäärä:   27.12.08 14:25:53

oijjoi ! kiitos kamalasti ! =)

Lähettäjä: Deric. 
Päivämäärä:   27.12.08 19:25:20

Hupsista heijjakkaa :D

Lähettäjä: ssfä 
Päivämäärä:   27.12.08 19:33:26

Voin sanoa, että kovinkaan monen muun heppapätkiä en ikinä jaksa lukea, mutta tämän tarinan nekin pätkät menee hyvin. : )'

Jatkelehan! (:

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   27.12.08 19:51:43

Huppup :)
------------
25.

Suhteeseemme tuli kriisi, sillä Veskun lomamatka lähestyi ja tunnit ennen lähtöä kuluivat väkisin vähiin. Ei kriisi perinteisessä mielessä, emme riidelleet asiasta, mutta ajatus viikosta erossa oli pelottava. Sitten minua alkoi pelottaa se miten minua pelotti. Oliko se merkki jostain liiallisesta omistamisenhalusta? Olinko tukahduttava kuin mustekalan syleily? Ehkä Veskusta oli ihanaa päästä vähäksi aikaa eroon minusta? En kuitenkaan suostunut antamaan paniikille valtaa, autoin vain häntä uskoakseni sopivan, ei liian, surullisella naamalla pyykkäämään ja pakkaamaan. Luin jopa matkaoppaita hänen kanssaan. Paikka kuulosti ja näytti kuvissa ihanalta. Mutta kun ovi sulkeutui Veskun ja matkalaukun perässä taksin jo odottaessa kadulla, en voinut olla parkumatta hyvän aikaa kasvot tyynyihin haudattuna. Sitten kun itku loppui, tuntuikin jo vähän paremmalta. Lähdin kotiin.

Oli aikainen aamu ja vielä viileää ja maleksin hitaasti Hakaniemeen hypätäkseni sieltä bussiin. Ei huvittanut käydä kojullakaan moikkaamassa työkavereita. Jotain muuta ajatellakseni aloin miettiä syntymäpäivääni. Mikä vahinko, että Miila ja Jinna olivat molemmat vielä alaikäisiä, tai olisimme voineet lähteä Helsingin yöhön bailaamaan! Minun oli pakko hymyillä. Johan ajattelin kuin vanhus ainakin. Alaikäiset ystäväni ja sisareni.

Jotenkin olisi ollut kiva juhlistaa merkkipäivää, mutta en oikein tiennyt mitä olisin halunnut tehdä, etenkään ilman Veskua. Ehkä voisin sentään leipoa kakun ja kutsua Jinnan ja Arton ja ehkä muutaman muun kahville. Naurahdin valjusti. Kuulostipa todella railakkailta synttäribileiltä täysi-ikäisyyden saavuttamisen kunniaksi! Kahvikestit. Mutta ehkä Jinnalla olisi parempia ajatuksia. Kaivoin kännykän laukusta ja soitin hänelle. Samassa tajusin, mitä kello oli ja olin painamassa punaista luuria, mutta hän vastasikin ja kuulosti pirteältä kuin peipponen. Selitin ongelmani ja Jinna kuulosti aprikoivalta. Ei sieltä ainakaan heti tiskiltä tullut vuosisadan ideaa mutta hän lupasi tulla meille aamukahville niin, että voisimme panna aivoriihen pystyyn.

Meillä nukuttiin vielä, joten yritin olla kolistelematta kun laitoin kahvin valumaan ja harmittelin, kun en ollut tajunnut torilta tai hallista ohi tullessani hakea tuoreita sämpylöitä. Kun ovikello soi parinkymmenen minuutin kuluttua ja Jinna tuli sisään oli hänellä jo pakettiratkaisu valmiina.
- Mennään Suomenlinnaan piknikille. Tai siis, ensin me tietysti herätetään sut shamppanjalla ja mansikoilla, sitten sidotaan silmät ja pannaan autoon ja kuljetetaan sut salaa Suomenlinnan lautalle. Sitten mennään sieltä jonnekin saunomaan ja illalla terassille.
- Hmm. Taisit ottaa ideoita systerisi polttareista, arvelin.
- No vähän, Jinna nauroi. – Mutta eikö olisi kiva mennä oikeasti piknikille. Otettaisiin aurinkoa ja uitaisiin koko päivä, ja illalla vois sitten tosiaan mennä vähän terassille.
- Sä et ole täysi-ikäinen, muistutin.
- No onkos se ennenkään haitannut. Arto hakee mulle olutta, tai sinä, vanhus.
- Ihan kiva idea, myönsin. Synttärilounas kylmälaukussa helteisellä rantakalliolla kuulosti kivalta. Ainakin se kuulosti paremmalta kuin kahvikutsut.

Miila hiihti keittiöön silmät puolitangossa.
- Mitä te mekkaloitte täällä tähän aikaan aamusta?
- Suunnitellaan mun synttäreitä.
- Ai. Hän kaatoi itselleen kahvia ja istui alas. Kupillisen juotuaan hänkin jo pystyi osallistumaan keskusteluun.
- Ketkä saa tulla mukaan?
- Te tietysti, pitäisikö muita?
- Raisan voisi pyytää ainakin jos sulle sopii.
- Tietysti, sanoin vähän epäröiden ja toivoin ettei se tarkoittaisi myös Raulia ja sitä myöten Jaakkoakin.
- Arto voi tulla vasta töiden jälkeen.
- Mä voisin kysyä josko Anttikin tulisi illemmalla. Ja tallilta vois pyytää Kimin, Miila ehdotti.

Päätin heittää ihmishuolet mielestäni, nuo kaksi varmaan saisivat kokoon ihan riittävän porukan, eikä minulle ollut väliä, kun ei Vesku kerran pääsyt.
- Mitäs sitten syödään siellä piknikillä? Onko hullua tehdä täytekakku rannalle?
- Ei mitenkään. Täytekakku on ihan pakko olla.
- Ja jotain salaattia ja patonkia.
- Joo, jotain majoneesisalaattia ettei salaatinlehdet lennä merituulen mukana pois.
- Ja kuohuviiniä.
- Mansikoita.
- Keitettyjä munia.
- Vahinko ettet ole syntynyt vähän myöhemmin niin voitaisiin pitää rapujuhlat!

Aloin innostua ja rupesin ja selaamaan keittokirjoja löytääkseni sopivan täytekakkureseptin. Ja oliko meillä kylmälaukkua? Jinna saisi kysyä josko Arto haluaisi hakea kuohuviiniä jotta sen ehtisi jäähdyttää. Ajatus, että menisin itse huomenna matkalla Suomenlinnaan Alkoon houkutteli juhlallisuudellaan, mutta ajatus lämpimästä kuohuvasta ei.
- Ihan kiva etten ole syntynyt marraskuussa, totesin ja aloin vatkata munia kakkupohjaa varten saman tien. Miila pisti loput kananmunat kiehumaan ja alkoi raapustaa ostoslistaa. Kun iskä nousi ylös vähän myöhemmin hän hämmästyi lievästi nähdessään keittiössä täyden touhun päällä. – Tuhlaajatytärkin, hän mumisi minulle.

Ilse sai houkuteltua meidät tallille. Oona oli pyytänyt apua aidanrakennustalkoisiin ja paremman tekemisen puutteessa hyppäsimme kyytiin kun Ilse lähti ratsastamaan. Koululla oli vielä hiljaista, hoitajat tulisivat vasta illemmalla, kun tunnit alkaisivat ja olin siitä tyytyväinen. Oonan tallin vieressä oli kuitenkin muutama ihminen, jotka tunnistin Oonan veljeksi ja Kimiksi. Kimi pyyhki hikeä ja kiroili kuin turkkilainen yrittäessään rautakangen ja lapion kanssa saada reikää pitkän kuivuuden kovettamaan maaperään. Oona itse oli samassa hommassa parin metrin päässä. Pihalla oli peräkärryllinen tukevia tolppia ja lankkuja sekä teräväpäisiä metallihärpäkkeitä, jotka kai oli tarkoitus upottaa maahan tolppien pohjiksi. Katselin vähän aikaa touhua ymmärtämättä oikein mitään; he kaivoivat tolpanpaikkoja jo olemassa olevan sähkölanka-aidan tolppien viereen, yhden sivun verran kuoppia oli jo ja muutamaan oli saatu tolppakin pystyyn.

- Mikä tässä nyt on homman nimi? Onko tässä tarkoitus tehdä aita aidan ympärille?
- Just niin, puuskutti Oona.
- Eikö samat tolpat kävisi? Tai edes tolpanreiät? Olin ymmälläni.
- Ei, nyt tarvitaan norsuaitaus, jupisi Kimi.
- Sekä sähköt että lankkuaita, selitti Oona ja pyyhki hikeä otsaltaan. – En tiedä teinkö elämäni virheen mutta lupasin ottaa orin ratsutukseen. Vasta sitten tajusin, ettei mulla ole muuta kuin lankoja missään tarhassa.
- Jaha. Olin tyytyväinen selitykseen ja katselin ympärilleni miettien mistä tarttua töihin. Lapioita oli vielä yksi joten otin sen ja aloin kaivaa seuraavaa kuoppaa. Jinna ja Miila katsoivat Oonan veljeltä mallia ja alkoivat kiinnittää tolppia metallijalkoihin ja pystyttää niitä.

- Ihan @!#$ viheliäistä hommaa! huomasin pian. Maa oli kuivunut kovaksi kuin asfaltti. Olin saanut aikaan matalan kuopan ja käteni uumoilivat jo rakkoja. Varvastossutkaan eivät olleet parhaat jalkineet tähän työhön, kun niillä yritti painaa lapion syrjää, tuntui kuin olisi painanut paljaalla jalalla. Nojasin hetken lapioon ja mietin, sitten hain tallista kastelukannun, jolla Oona yleensä kasteli käytävän ennen lakaisua, ja valutin siitä vettä kuopantekeleeseeni. Järkeilin, että jos maa kerran mutaisena upotti niin sitä olisi varmasti helpompi kaivaa jos sen saisi märäksi. Ja niin olikin. Avuliaasti kävin sitten lirauttamassa vettä Oonankin kuoppaan. Työ muuttui sotkuisemmaksi mutta helpommaksi.

Fyysinen huhkiminen sai jotenkin valtaansa ja kaivoin kaivamistani, sitten täytin kuoppia sitä mukaa kun muut saivat tolppia pystyyn. Lopulta viimeinenkin oli paikoillaan ja vasta silloin tajusin, miten selkää kolotti ja käsiä kirveli. Katsoin vähän onnettomana työhanskoja jotka olin löytänyt peräkärrystä ja mietin uskaltaisinko ottaa niitä pois. Tuntui siltä että niiden sisältä löytyisi vain jauhelihaa.

Oona katseli työmme tulosta ihastuneena.
- Te ootte ollu ihan hirveän ahkeria, kiitos! Nyt meidän tarvitsee vaan naulata poikkipuut mutta rankin homma on hoidettu!
- Ensin levätään, puuskutti Kimi, joka oli riisunut paitansa jo monta kuoppaa sitten ja makasi nyt varjossa. – Ja sitten niitä talkoovirvokkeitakin olisi korkea aika saada.
- No niitä tulee. Oona kipaisi talliin ja raahasi sieltä korillisen pulloja. Menin uteliaana katsomaan mitä hän oli varannut ja valitsin siiderin.
- Seis, sä olet ihan limuiässä vielä, Oona sanoi napakasti mutta minä tartuin kaksin käsin pullooni.
- En ole ihan, tää on viimeinen päivä kun olen alaikäinen. Ja enkö muka ole ansainnut parasta mitä löytyy kun keksin käyttää vettä?
- Olkoon, jos ei äitisi näe, Oona myöntyi.
- Ei Ilse välitä, vakuutti Miila ja otti itselleenkin siiderin.
Jinna sytytti vieressäni tupakan ja pyysin yhden myös. En ollut polttanut vähään aikaan ollenkaan, mutta jotenkin savu tuoksui nyt hyvältä nenääni.
- Kerro siitä orista, pyysi Miila, kai jottei lepotauko loppuisi liian pian.
- Estesukuinen, kolmivuotias FWB, tuli Oonalta kuin tykin suusta.
- Mitä tommonen kolmivuotias oikeen osaa? Joudutko sä rodeoratsastamaan sillä? kysyi Jinna kiinnostuneena.
- Toivottavasti en, Oona naurahti. – Kyllä sillä on jo ratsastettu, se on tottunut satulaan ja ratsastajaankin.
- Jaa, sitten vaan niin kuin avut ja muu ratsastajan kieli?
- Suunnilleen niin, aika hyvä vertaus.

Miila kuului kutsuvan Kimiä huomiselle piknikille, ja Oonaakin, kun tämä nyt sattui kuulemaan.
- Mä olen töissä, ei täällä lannat itsekseen juokse ulos eikä se orhikaan osaa tarhaansa, jos mä lähden aurinkoa ottamaan.
- Tule sitten illalla mukaan jos nää lapset tosiaan aikoo päästä jonnekin terassille, ehdotti Kimi, joka oli jo luvannut. Sitä Oona lupasi harkita.

Ilse oli jo aikaa sitten palauttanut Mansikan laitumelle ja tullut myös avuksi naulaamaan lankkuja kun aita alkoi näyttää valmiilta. Portti puuttui vielä, mutta jäljellä oli pari pitkää lankkua, joiden Oona sanoi käyvän portista, kunhan hän illalla hakkaisi niille laudoista hahlot, joissa niitä voisi liikuttaa.
- Oletko varma, että korkeus riittää jos se on estesukua, virnuili Kimi.
- Älä nyt maalaa piruja seinille, pakko tuon on riittää, onhan se ainakin 170 senttiä.

Ilse ajoi kaupan kautta kotiin, ostimme kertakäyttöastioita, salaattiaineksia ja kermaa ynnä muuta täytekakkua varten ja tarjoutuipa Ilse hakemaan myös kuohuviiniä. Kokonaista kolme pulloa peräti.

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   27.12.08 19:52:06

no voiii että kun mä en tiedä onko toi maha tullut siitä vai onko se vaan väliaikanen! ei sitä joka päivä ole!!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   27.12.08 21:55:11

Jjust :D Ettet oo raskaana? xD
-----------
26.

Tunnustelin aamulla silmiäni avaamatta, tuntuiko missään erilaiselta tänä merkittävänä päivänä. Kieltämättä tuntui, selkää särki aika lailla. Muuten en tuntenut olevani vanhempi tai viisaampi. Mietin, olisiko pitänyt, mutta ehkä äkillinen valaistuminen tiettynä kalenteripäivänä ei vaan ollut asioita jotka tapahtuvat. Tai ainakaan sellaiset päivät eivät sattuneet syntymäpäiviksi. Mietin sitäkin, että kannattaisiko pitää silmät tiukasti kiinni kunnes joku ymmärtäisi tuoda minulle kahvia vuoteeseen, mutta en ajatellut sen olevan todennäköistä, joten nousin ylös. Kännykkäni kilahti juuri kun olin lähdössä vessaan ja kun tunnistin Veskun numeron, heittäydyin takaisin sängylle.

- Huomenta kullannuppu! vastasin.
- Hyvää syntymäpäivää! Veskun ääni kuulosti vähän karhealta ja mietin oliko hän ryypiskellyt edellisiltana, vai vasta herännyt, mutta päätin sitten sen johtuvan pitkästä välimatkasta.
- Kiitos! Miten matka meni? Onko siellä ihanaa?
- On tää mieletön paikka mutta olisi tietysti ihanampaa jos sä olisit mukana eikä Lauri, Vesku sanoi.
Vaihdoimme tärkeimmät kuulumiset, mutta en raaskinut pitkittää puhelua kun epäilin että soittaminen Kreikasta Suomeen ei ollut ihan halpaa: minä kerroin nopeasti synttärisuunnitelmistani, Vesku kuvaili hotellinsa ja kylän ja lepertelimme niin lyhyesti kuin pystyimme.

Olin taas jo toinen jalka huoneeni oven välissä kun kännykkäni soi uudelleen. Tällä kertaa se oli äitini.
- Onnea, iso tyttö! hän toivotti pirteästi.
- Kiitos!
- Miten aiot juhlia? Ehditkö pistäytymään kylässä tänään tai lähipäivinä niin saisit pakettisi?
- Enpä taida tänään ehtiä, lähdetään kavereiden kanssa viettämään synttäripiknikkiä.
Sovimme vierailusta joskus seuraavalla viikolla. Eipä ollut tullut sielläkään käytyä koko kesänä. Lopetin puhelun ja otin kännykän mukaan vessaan jotten taas joutuisi kääntymään takaisin jos puheluita tulisi lisää.

Keitin kahvia ja piruuttani katoin muille oikein aamiaispöydän. Jos ei sankarittarelle tarjottu aamiaista vuoteeseen niin kai sitten vuori tuli Muhammedin luo. Sitten aloin etsiä kylmälaukkua vaatehuoneesta ja taisin kolistella sen verran pontevasti - ihan vahingossa - että makuuhuoneista alkoi kuulua liikettä. Olisin joutunut Miilan herättämään kohta kuitenkin, sillä kello oli jo kymmenen ja olimme päättäneet piknikin alkavan puoliltapäivin. Päivä oli sään puolesta ihanteellinen, mutta enpä ollut muuta odottanutkaan. Helle ei tuntunut saavan loppua tänä kesänä ollenkaan. Olin jo unohtanut miltä tuntui sade kasvoilla.

Sain Ilseltä ja iskältä lahjaksi paksun valkokultaisen kaulaketjun, joka oli ihana.
- Olisit saanut rahaa autokoulua varten, mutta sitten me ajateltiin ettei siitä jää sitten mitään pysyvää muistoa, iskä sanoi.
- Mä voin ottaa rahaa lisäksi, sanoin toiveikkaana. Olin jo varannut ensimmäiset ajotuntini ja teoriatunnit alkaisivat ensi viikolla.
- Ei käy, te tulette liian kalliiksi muutenkin.

Jinna tuli vanhempiensa kylmälaukun kanssa pian ja aloimme pakata ruokia ja uimavälineitä. Matkalla pitäisi pysähtyä vielä Veskun kämpillä; olimme edellisiltana vieneet sinne säilöön muutaman kuohuviinipullon, jotka Arto oli käynyt ostamassa. Aloin epäillä koko retkiajatuksen järkevyyttä jo ennen kuin pääsimme Alppilaan asti. Kylmälaukut painoivat niin että hiki valui pitkin ruumista. Vaihtelimme solidaarisesti kantamuksia sillä kori, jossa oli kertakäyttöastiat ja patongit sekä pöytäliina ja radio oli paljon kevyempi kuin kumpikaan kylmälaukuista.

Samalle Suomenlinnan lautalle ehtivät juuri ja juuri juosten Raisa, Raul ja Jaakko. Huokaisin sisäänpäin mutten kehdannut pyöritellä silmiäni edes Jinnan ja Miilan nähden. Eihän noissa pojissa mitään perustavanlaatuista vikaa ollut lievää tylsyyttä lukuun ottamatta ja ainakin siinä saapui tervetullutta apua raahaamaan laukkuja.

Minä en ollut käynyt koko Suomenlinnassa useampaan vuoteen joten seurasin ihan kiltisti muita, joilla tuntui olevan jonkinlainen ajatus siitä, mihin perustaa retkitukikohtamme. Paikka olikin hyvä, lähellä rantaa mutta ainakin toistaiseksi rauhallinen. Levittäydyimme vieri viereen ja meinasin heittäytyä ottamaan aurinkoa, kun Raisa vaati avaamaan heti kuoharipullon, jotta saisimme kilistää syntymäpäivämaljoja.
- Nämä ei paljon kilise, valittelin anteeksipyytävästi kun kaivoin korista muovisia shamppanjalaseja.
- Ei se mitään, ajatellaan että ne kilisee.
Skoolasin kaikkien kanssa, minua halattiin ja sain pieniä paketteja. Tunsin itseni vähän vaivautuneeksi kun availin niitä siinä muiden ympäröimänä, kuin olisin täyttänyt peräti kahdeksan enkä kahdeksantoista, mutta muut näyttivät niin innostuneilta että avasin ja ihastelin kaikkia tunnollisesti ja vähän liikuttuneenakin.

Päivästä tuli leppoisa ja mukava, paitsi että ikävöin Veskua. Yritin ajatella, että hän todennäköisesti makasi parhaillaan samalla lailla meren rannalla saman auringon alla, olkoonkin että välimatkaa oli, mitähän, vaivaiset parituhatta kilometriä. Miila tahtoi välttämättä kuunnella radiosta iskelmäkanavaa täysi-ikäisyyteni kunniaksi ja vaivauduin nousemaan ja vaihtamaan taajuutta aina kun hän meni uimaan. Olin musiikin suhteen aika kaikkiruokainen, mutta tanssilavahumppa ei ihan mahtunut listalle. Jaakko tarjoutui päästämään minut saabin rattiin ennen kuin ajotuntini alkaisivat, jotta saisin vähän tuntumaa. Kiitin hymyillen mutten ruvennut sopimaan mitään päivää. Hän näytti siltä kuin olisi halunnut sanoa enemmänkin mutta emme onneksi olleet hetkeäkään kahdestaan ja olin onnistunut asettamaan oman pyyhkeeni Jinnan ja Miilan väliin niin, ettei hän voinut päästä kovin lähellekään.

Kimi saapui vasta melkein illansuussa, punoittaen ja kuumissaan. Hän riipaisi vaatteensa pois ja painui suoraa päätä mereen, vaati sitten kylmää kuohuviiniä, joka ei tosin enää ollut kovin kylmää, onnitteli minua ja heitti vielä yhden pienen paketin syliini.
- Siinä tuli sitten säpinää tallille, hän totesi kun sai sanotuksi jotain ja laski tyhjän lasin kalliolla viereensä.
- Miten niin, kysyimme Miila ja minä melkein yhteen ääneen ja asetuimme hyvään kuunteluasentoon.
- No se Oonan ori.
- Onko se hieno?
- Hieno? On totisesti, ja täys nutipää nulikka. Se tuli ensimmäisen tunnin kuluttua ulos siitä tarhasta kun ei Oona ollut ehtinyt laittaa niitä porttilankkuja paikoilleen.
- Sähköistä läpi?
- Ei se varmaan ehtinyt huomata mitään sähköä, semmoinen kiire sillä oli kun piti päästä uhoamaan kaikille naapuritarhojen hevosille.
- Kai siinä nyt on jo portti? kysyin.
- On, kyllä me äkkiä saatiin useampikin vasara käteen mutta ensin saatiin juosta sen perässä ihan muutama hetki. Onneksi ei koulun puolella ollut vielä tunteja.
- Minkä näköinen se on? tahtoi Miila tietää ikuisesti kiinnostuneena urospuolisten ulkonäöstä.
- No se on kuin lastenkirjoista, pikimusta. Ja iso. Onneksi Oonalla on sen verran hevosnaistaitoa että saa sille varmaan näytettyä kaapin paikan. Onko noissa laukussa vielä jotain syötävää vai oletteko ihan juomalinjalla?

Kimi teki ansiokkaasti lopun ruoanrääppeistä ja minä taisin torkahtaa hetkeksi sillä havahduin kun muut olivat jo suunnittelemassa terassille lähtöä. Illan tuloa ei huomannut mistään. Aurinko paistoi yhtä kuumasti ja väkeä oli ympärillämme paremminkin enemmän kuin aikaisemmin päivällä. Venyttelin ja nousin istumaan, suussa maistui tympeältä ja pää tuntui raskaalta. Otin kulauksen vettä, joka oli suunnilleen kiehuvaa, mutta sentään märkää.
- Mennään tietysti meidän rantakuppilaan, sanoi Jinna. – Mä en jaksa uskoa että me päästäisiin sisään minnekään tänne keskustaan.
- Selvä. Te lapsiparat, Kimi kiusasi. – Ja sitten tarvitsee vaan tietää mikä se teidän rantakuppila on. Ja missä.
Tehtiin työnjako; pojat lähtivät terassille etukäteen ja me tytöt lähdimme viemään nyt jo onneksi tyhjät ja siis kevyet kantamukset Veskun asunnolle, missä kävisimme suihkussa ja laittautumassa, olimme jo edellisiltana vieneet sinne vaihtovaatteetkin lukuunottamatta Raisaa, jolla oli ne laukussaan. Miila varoitteli että meillä saattaisi kestää hetken, eikä liioitellut ollenkaan. Vuorosuihkun jälkeen alkoi perusteellinen meikkaus- ja kampaussessio. Vaatteita ei onneksi sanotusta syystä voinut kauheasti valikoida ja vaihdella. Tosin Raisa ja Miila vaihtelivat toppejaan pariin kertaan ennen kuin päättivät kumpi pukeutuu kumman puseroon. Miila oli valinnut minulle vaatteet ja vähän irvistellen pukeuduin minihameeseen. Olisin viihtynyt shortseissa paremmin, mutta en uskaltanut arvioida hänen makuaan, olisin mennyt metsään kumminkin.

Kaikkien muiden puhelimet alkoivat pirahdella ennen kuin pääsimme lähtemään. Pojat kyselivät perään, Arto oli päässyt töistä ja Raul tahtoi tietää oliko ripsiväri jo levitetty. Miilallekin soitti ilmeisesti Antti, joka halusi tietää treffipaikan. Minä huokailin teatraalisesti ja yritin esittää loukkaantunutta mutta olin oikeasti liian hyvällä tuulella harmistuakseni moisesta. Nyt vaan oli niin, että en tapaisi omaa poikaystävääni tänään. Voisin silti juhlia syntymäpäivääni. Ja niin aioinkin, parhaani mukaan. Tarkistin vielä että henkkarini olivat mukana ja hoputin muut lähtöön.

Terassi oli tietenkin tupaten täynnä, mutta onneksi pojat olivat menneet sinne niin paljon etukäteen, että olivat vähitellen saaneet meille vallattua hyvän paikan. Muut livahtivat suoraan pöytään mutta minä marssin tiskille ostamaan siideriä, käsi jo valmiina laukussa henkilöllisyystodistuksen kulmassa. Pettymykseni oli karvas kun myyjätyttö ei kysynytkään mitään. Harkitsin hetken, että esittäisin todistuksen silti, mutta minua tönittiin jo kiireisesti selkään, joten katsoin parhaaksi päästää seuraavan jonottajan asioimaan. Onneksi sentään oma porukka huomioi voitonriemuisen saapumiseni siiderilasin kanssa ja taputti käsiään. Jouduin ahtautumaan nauraen pitkälle penkille sillä tuoleja ei ollut vapaana. Miilan Antti oli tullut ja katsoin häntä uteliaana. Kaveri oli tosiaan komea. Samoin Oona istui Kimin kanssa toisessa päässä penkkiäni. Kaikki puhuivat toistensa suuhun, toiset hevosista, toiset autoista, loput jostain kuudennesta tai seitsemännestä asiasta. Arto, jonka viereen olin änkeytynyt, nosti tuttavallisesti kätensä harteilleni ja onnitteli. Sain poskisuukonkin ja kikatin kun hänen pikku partansa kutitti.
- Harmi että Vesku on reissussa just tänään, hän sanoi ja tyydyin nyökkäämään.

Oona ei viipynyt kauan, aamutalli tietysti odotti taas vääjäämättä, ja Raul ja Raisa katosivat myös melko pian. Pääsimme levittäytymään vähän paremmin. Antti oli hakenut Miilalle jo ainakin pari olutta ja rakas sisareni tahtoi pitää minulle juhlapuheen. Se sisälsi sekavia muistoja lapsuuden ajoista ja ensimmäisestä talutusratsastuksesta tähän päivään asti, päättyen ruusukkeeseen jonka olin saanut ratsastuskilpailuista. Sitten hän alkoi penkoa laukkuaan ja luulin hänen jo lopettaneen, tai kaikki luulivat, mutta Miila nostikin sieltä pienen rasian.
- Lupasin Veskulle että annan tämän sulle tänään.
- Oi! Taisin punastua ja otin punaisen mokkapäällysteisen laatikon. Emmin hetken avatako sitä tässä kaikkien nähden, mutta niin monta vaativaa ”näytä” -pyyntöä kuului, että avasin rasian. Siellä oli sormus, hopeanvärinen, jossa oli turkoosi kivi.
- Ei hitto, antoiko se sulle sormuksen eikä ole edes itse paikalla laittamassa sitä sormeen! huudahti Jinna, joka oli lipittänyt ainakin pari olutta jo hänkin.
- No ei tää ehkä ole kihlasormus, minä nauroin ja yritin pujottaa sitä keskisormeeni. Ei sopinut. Pikkusormeen se oli liian suuri. Henkäisin ja laitoin sen hitaasti nimettömään ja siihen se istui kuin valettu.
- Ja niin kihlasi hän itse itsensä, lausuin ja ihailin sormusta.
Sivummalta kuului kolahdus ja kun vilkaisin sinne huomasin Jaakon poistuvan selän.

Lähettäjä: Violetta 
Päivämäärä:   27.12.08 23:17:24

Jeij.. Rakastan tätä tarinaa ja taidan nyt mennä koukuttaan sitä tonne sivuille :)

Lähettäjä: pissisprinsessa 
Päivämäärä:   28.12.08 12:16:10

hei apua saanko kysyy täält yhen jutun ku kestä miljoona vuot ennenku sä oot siinä kohas mitä mä ihmettelen?:D

Lähettäjä: random 
Päivämäärä:   28.12.08 13:00:36

Tää on niin loistava! Oon lukenu kerran aikasemminki nää kokonaan läpi ja nyt alotin tuolta sivuilta uudestaan. Oon vakavasti sitä mieltä että lähetät nää Jessi-jutut johonki kustantajalle!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   28.12.08 15:17:35

PP kysy pois!
Ja kiitti vaan taas kehuista :)
------------
27.

Seuraavana päivän lupasin Oonalle tulla muutaman päivän ajan tarvittaessa aamutallihommiin, sillä en nähnyt mitään järkeä lomailla ja lorvailla, kun ei minulla ollut Veskuakaan seuranani. Tosin katselin kunnioittavasti Oonan uutta oria ja aprikoin, osaisinko käsitellä sitä. Se oli tosiaan upea eläin, ei nyt ihan pikimusta, sillä nivusissa ja turvan sivuilla näkyi kellertävää, ja ainakin 170 senttiä korkea.
- Hevonen sekin vaan on, Oona töksäytti. – Et vaan anna sen saada mitään ideoita päähänsä jos joudut sitä viemään mihinkään. Ketju suuhun vaan. Mutta kyllä mä tässä pyörin kuitenkin sen verran, että voin tarhata sen itse.
- Et anna sen saada ideoita, matkin epäuskoisena. Mitenköhän se tehtiin?
- Ja muuten se on maailman kiltein, ja ihan vauva. Oona rapsutti boksin oven yli katselevaa isoa hevosenpäätä, ja se alkoi välittömästi hamuta hänen hihaansa.
- Mikä sen nimi on?
- Wot.
- Hä? What?
- W-O-T, Oona tavasi. – Pääsetkö sä tulemaan jo huomenna?
- Pääsen.

Siirsin herätyskellon takaisin aikaisherätykselle ja poljin aamulla tallille. Hoitaisin Oonan tallin ruokinnan, tarhaukset ja karsinoiden siivouksen sillä aikaa kun Oona hoitelisi leipätyönsä, koulun puolen. Luulin selviäväni siitä helposti, Oonalla oli kuitenkin vain kahdeksan karsinaa käytössä, ja kun pääsin tallille totesin, että hän oli jo heittänyt hevosille heinät niin että siinä meni sekin tehtävä. Hain sitten rehuhuoneesta väkirehukärryn ja nappasin ovesta listan mukaani, jotta osaisin antaa kullekin hevoselle annokset oikein. Pyörittelin hetken peukaloitani hevosten rouskuttaessa kaurojaan ja päättelin, että olisi hyvä hetki lähteä täyttämään tarhojen vesiastiat.

Se ei ollutkaan ihan nopeaa hommaa joten jätin letkun valumaan kolmanteen saaviin ja lähdin kurkkaamaan tilannetta tallissa. Voisin viedä elikoita ulos ja siirtää letkua seuraavaan tarhaan aina ohi mennessäni. Aloitin Mansikasta, joka käyttäytyi mielestäni omituisesti. Se kopisti levottomana karsinan ovea eikä ollut syönyt kaikkia kaurojaan. Silittelin sitä vähän huolestuneena mutta ei se oikein kipeältäkään näyttänyt. Tosin mistäpä olisin tiennyt. Silmät nyt kuitenkin vilkkuivat kirkkaina eikä se ollut mitenkään apaattisen oloinen.

Jätin orhin viimeiseksi ja mietin, jäisinkö odottamaan, että Oona tupsahtaisi paikalle ja veisi sen itse. Iso nallukka painoi päätään olkapäälleni ja hamusi olkapäätäni, joten päätin olla sen verran rohkea että veisin sen ihan itse. Eihän sen tarhaan ollut tallin ovelta kuin kymmenen metriä. Kävin avaamassa lankut ja langat valmiiksi ja puin sille sitten riimun, unohtamatta Oonan ohjetta ketjusta. Hevonen seurasi minua kuin vanha bernhardinkoira. Suljin huolellisesti sekä sähkölankaportin että nostin lankut paikoilleen ja sitten suorastaan juoksin napsauttamaan sähköt päälle. Helppoahan se oli ollut.

Sitten aloin huhkia talikon kanssa. Nautin fyysisestä työstä ja heittelin kikkareita laulaen radion mukana. Olin valmis nopeammin kuin olin kuvitellutkaan ja katselin arvioivasti työni jälkeä. Vähän lisää turvetta karsinoihin ja sitten voisin lakaista ja katsoa mitä muuta keksisin tehdä. Päätin pitää juomatauon ja kuin olisin lausunut ajatukseni ääneen, puhelin värisi shortsien taskussa. Iloisena kaivoin sen esiin; se oli varmasti Veskun joka-aamuinen puhelu.
- Huomenta kulta. Enää kolme päivää.
- Onko sulla mua ikävä, Veskun ääni tuntui kutittavan korvaani ja siitä alaspäin selkärankaa pitkin.
- Arvaa vaan miten paljon.
Vesku kertoi miten heidän edellispäiväinen retkensä oli mennyt ja minä kerroin olevani hukuttamassa ikävääni ruumiilliseen raadantaan. Yritimme pitää puhelun lyhyenä, taas kerran, mutta vasta Oonan paikalle tuleminen katkaisi sen.
- Huh huh, Oona huokaisi.
- Mä vein Wotinkin ulos.
- Kato, niinpä teit. Oliko se kiltisti?
- Ihan ihanasti!
- Missä vaiheessa muuten oot?
- Turvetta pitää lisätä ja lakaista mutta siinä kai tärkeimmät.
- Mä voin auttaa sua huitasemaan ne kuntoon niin voit tulla mun kanssa kahville ja syömään vaikka voileivän.
- Selvä! Hypähdin pystyyn ja nappasin kiinni turvekärryjen aisoista. Oonalla oli pieni asunto tallin yläkerrassa ja olin utelias näkemään sen.

Se oli tuskin muuta kuin huone. Vessa sentään oli, mutta keittiö oli vain hella ja pieni tiskipöytä vierekkäin yhdellä seinällä. Tallin perusteella olisin kuvitellut Oonan kodinkin olevan siisti ja tip top mutta kaaos oli pöyristyttävä. Sänky oli petaamatta, tiskejä altaassa, lehtiläjiä joka paikassa ja kattoon oli ripustettu pyykkinaruja, joilla roikkui vaatteita. Oona nosti kaapista pari puhdasta mukia pöydälle ja yritin olla vilkaisematta omani sisään ennen kuin hän kaatoi niihin kahvia termoskannusta.
- Tän pitäisi olla vielä juotavaa, se yleensä pysyy kuumana suunnilleen tähän asti. Haluatko sä leipää?
Nyökkäsin myöntävästi sillä minulla oli jo nälkä, ja Oona nosti pöytään leikkuulaudan, sen päällä melko tuoreen näköisen leivän ja rasian sulatejuustoa. Leikkasin, voitelin ja söin hyvällä halulla. Suu täynnä katselin Oonaa. Hän oli ehkä kahdenkymmenenviiden, jäntevä ja hoikka kuin pajunvitsa. Meikittömät kasvot olisivat olleet silmiinpistävät laitettuina ja hiukset, paksu vaaleanruskea massa, oli vedetty niskaan tiukalle poninhännälle ja sen jälkeen palmikoitu pitkälle letille. Nuoren hevosnaisen perikuva. Olin vähän arastellut häntä hänen lyhytsanaisen ammattitaitoisuutensa takia mutta tässä uudessa tilanteessa onnistuimme juttelemaan ihan niin että unohdin tuntea itseni nuoreksi hölmöksi. Mainitsin Mansikan oudosta käytöksestäkin ja syömättömyydestä ja Oona vain naurahti, että se ehkä teki kiimaa nyt kun talliin oli tullut uusi nuori mies.

Oli Miilan vuoro tulla ratsastamaan Mansikalla ja minun hommani oli tehty joten lähdin sitten pyöräilemään kotiin. Miila palasi illemmalla tallilta vähän huonotuulisena ja sanoi, että Mansikka oli ollut ihan mahdoton ratsastettava. Minä löhöilin sohvalla lukemassa kesän mittaan tulleita naistenlehtiä ja muistin mainita, mitä Oona oli sanonut sen kiimailusta.
- Eikö sekin voi vaikuttaa?
- Kai se voi. Mutta kamala se oli silti. Ei tahtonut liikkua mihinkään ja sitten kun huomautti se vaan vinkui ja pukitti.

Lähettäjä: karamelli 
Päivämäärä:   29.12.08 12:09:16

siiis wut mitä tää teki JO KOLMANNELLA SIVULLA?! :o pitää kai nostaa, säikähin jo et mihin tää on hävinny mut löytyhän se :DD

Lähettäjä: ssfä 
Päivämäärä:   29.12.08 14:58:13

Hih, anteeksi mutta ajattelin säästää nuo uudet pätkät vielä uudeksivuodeksi ni on sitten paljon lukemista. n_n
Joten kommentoin vasta sitten enemmän. :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   29.12.08 16:02:10

Ei siis mtn elämää jos aikoo uudenvuoden tuhlata koneella ^^
Ei silti, niin mäkin varmaan...
-------------
Seuraavana päivänä oli enää kaksi päivää Veskun paluuseen. Lapoin karsinat edellispäivääkin nopeammin ja menin auttamaan Oonaa koulun puolelle. Sielläkään ei ollut juuri mitään enää tehtävänä; karsinoita ei ollut montaa käytössä kun osa koulun hevosista oli ulkona yötä päivää.
- Tää ei ole ollenkaan niin rankkaa kuin mitä mä kuvittelin.
- Ei näin kesällä, mutta kuvitteles talvella kun joudut loimittamaan joka elukan ja hakkaamaan jäistä turvetta.
- Hmmh. Voipi olla vähän hankalampaa, myönsin.

Menimme taas aamupäiväkahville ja ajattelin maanantaina tuoda Oonalle vaikka pullaa tullessani. Oli perjantai ja kesäviikonloppuisin tallihommat oli jaettu toisin; minua ei tarvittaisi. Kimi saapui tallille kun tulimme ulos, ja kun kuulin, että hän oli lähdössä Kisun kanssa maastoon, pyysin päästä mukaan. Se olisi varmaan mielekkäämpää kuin yrittää vääntää jotain kentällä, jos tamma kerran vain halusi vinkua ja jumittaa. Meillä olikin ihan kiva reissu, en enää jaksanut ujostella Kimiäkään vaikka hän olikin Hevosenomistaja ja Kilparatsastaja – mutta niinhän olin minäkin, enkö? Joka tapauksessa kaveri oli ehtinyt tulla tutuksi kesän mittaan ja vaikutti mukavalta tyypiltä.

Nyt hän kuitenkin oli vähän lyhytsanainen ja sitten ymmärsin syynkin kun hän lenkin loppupuolella alkoi tentata minulta, että mikä mies Miilan Antti oikein oli. Naureskelin vain sisäänpäin ja kerroin parhaani mukaan. En tosiaan tiennyt, oliko Antti poikaystävä vai kokelas vai jotain muuta – Miila oli käynyt Antin kanssa pari kertaa leffassa, mutta mitään sen intiimimpää en tiennyt heidän välillään tapahtuneen. Eli sellaista ei todennäköisesti ollut tapahtunut. Miila olisi varmasti kertonut.
- En mä tiedä kummasta teistä se tykkää enemmän, sanoin lohduttavasti ja Kimin ilmeestä päätellen se lohduttikin.

Maleksimme takaisin tallille omituisen toverillisuuden hengen vallitessa ja mietin ratsastinko siinä tulevan lankomieheni kanssa. Kummasti vaan tämä hevosharrastus oli tarrautunut meidän perheeseen, vaikka yleensä kai se hiipui murkkuikävaiheessa. Ilsellä saattoi tietysti olla osuutensa asiaan, kun hän oli itse uusioinnostunut meidän tullessa sopivaan ikään, mutta tuskin pelkkä seura ja autokyyti tallille oli pitänyt meitä molempia tyttäriä ratsastuksen parissa.

Hoidettuamme hevoset päätin jäädä vielä auttamaan Oonaa päiväheinien jakamisessa. Eihän minulla ollut kiire minnekään. Kimikin liittyi seuraan ja saimme työnnettyä yhdellä kertaa pari valtavaa kärryllistä koulun tallin taakse niiden tuntihevosten tarhoihin, jotka eivät olleet laitumella. Jäimme katselemaan Histeeriaa, joka söi tyytyväisenä samasta kasasta Nimoyn kanssa ja Oona ja Kimi pohtivat sen kisaohjelmaa. Eukko hyppäsi ainoastaan esteitä ja Kimi mietti, olisiko harmaasta tammasta kenttähevoseksi.
- Kun sillä näkyy olevan aika hyvät liikkeet kouluunkin. Mun mielestä sitä kannattaisi käyttää kouluradoillakin, jos vaan aikatauluihin sopii.
- Ei siitä ainakaan kenttää ole tänä kesänä kisaamaan, se ei ole saanut minkään näköistä kestävyystreeniä. Se hylättäisiin maastoradalle ihan varmasti, Oona tuhahti.
- Voihan olla, ettei se uskaltaisi yksin maastoon lähteäkään, Kimi arveli. – On se sen verran hermoheikko hysteerikko välillä.
- Jos menisi ruokkimaan omatkin. Vieläkö tuut apuun, Jessi?
- Joo, kyllä mä voin tulla, lupasin ja lähdin lykkimään tyhjiä kärryjä edelläni.

Tallipihalle kantautui hirvittävä kiljuna, kuin sumutorvi olisi soinut.
- Mitä hellll… Oona puuskahti, jätti omat kärrynsä siihen paikkaan ja lähti juoksemaan omille tarhoilleen, me Kimin kanssa perässä. Ensin en nähnyt mitään liikettä, sitten huomasin lankunpätkät Wotin tarhanportilla. Se pirulainen oli tullut niistäkin läpi. Mutta missä se oli? Kimi puhkesi myös kiroustulvaan ja paineli Kisun ja Mansikan tarhalle päin. Ori ravaili siellä kaula kaarella Kisun ympärillä ja tamma kiljui sille kiukuissaan. Minä jäin seisomaan tönkkönä tietämättä oikein mitä tehdä, mutta Oona nappasi ketjuriimunnarun ja lankunpätkän ja pinkaisi Kimin perään. Tammojen laitumen langat makailivat surullisesti naksuen maassa. Wot oli päättänyt mennä vierailulle eikä ollut tainnut niitä huomatakaan. Ja missä oli Mansikka?

Tuossahan se, vähän taaempana tuijotti menoa ja melskettä. Kisu oikaisi molemmat takasensa päin oria mutta ei näyttänyt onneksi osuvan. Sitten Oona olikin jo huitomassa oria kohden lankullaan ja Kimi rynnisti roikkumaan Kisun riimuun. Sain minäkin eloa jalkoihin ja nappasin maasta riimunnarut mennessäni. Ojensin toisen niistä Kimille, jonka oli kuitenkin pakko päästää Kisusta irti kun se loikkasi kauemmas. Oona taisi vahingossa osua Wotia laudalla ja sekin loikkasi kauemmas ja huomasi Mansikan. Ne ravasivat muutaman askeleen kauemmas, turvittelivat ja lähtivät sitten pinkomaan kohti takalaidunta, kun Oona ja minä lähestyimme.
- No tota perhanaahan se havitteli, Oona manasi kun musta ja punainen katosivat ryteikköön.
Olin ollut aiemmin riemuissani siitä, että Mansikka ja Kisu olivat suurimmalla laitumella mutta en enää. Kylkeeni alkoi pistää ennen kuin saavutimme takaosassa kasvavan pusikon, jonka taakse lemmenpari oli kadonnut.
- Kun ei nyt vaan pääsisi tamman makuun huohotti Oona.

Laidunta jatkui pajupusikkona hyvän matkaa ja vaikka siellä oli jonkinlaisia polkuja, joita hevoset olivat tehneet, oli siellä eteneminen aikamoista rämpimistä. Rytistimme itse niin, ettemme kuulleet karkulaisten mahdollista ryminää, juoksimme vain päättömästi eteenpäin. Sitten Oona seisahtui ja painoi kädet läähättäen polviinsa.
- EI tässä ole mitään järkeä, ollaan hiljaa niin voidaan kuulla missä ne menee.
Mutta mitään ei kuulunut mistään. Olivatko ne menneet laitumen takalangoistakin läpi ja painelivat nyt jossain puolivälissä Porvoota? Hajaannuimme erikseen ja päätimme seurata aitaa takalaitaan päin kumpikin omasta suunnastamme.

Aita oli ehjä ja edelleen oli hiljaista, ainakaan kukaan ei juossut pajukossa.
- Mennään aitaa pitkin takaisin päin ja katotaan, että se on muualtakin ehjä, ehdotin, ja niin teimme. Kun pääsin takaisin aukealle, näin karkulaiset sieltä. Kimiä ja Kisua ei näkynyt missään. Oona oli ehtinyt ennen minua ulos puskasta ja asteli nyt vaarallisen mutta rauhallisen näköisenä kohti hevosia, päätin seurata esimerkkiä vaikka mieleni tekikin juosta. Ne seisoivat päät vasten toisiaan, tai paremminkin kaulakkain, haistelivat ja inahtelivat. En osannut arvioida niiden käytöksestä, oliko jotain jo ehtinyt tapahtua vai ei – ainakaan ne eivät huomanneet meitä kumpikaan kuhertelultaan. Oona napsautti ketjun kiinni ja kiersi sen salamannopeasti Wotin turvan ympäri ja kiljaisi minua viemään Mansikan äkkiä pois.

Yritin kiskoa tammaa mutta se kiinnitti minuun tuskin sen vertaa huomiota kuin olisi kiinnittänyt kärpäseen kyljellään. Kiepautin minäkin narun sen turvan ympäri ja nykäisin. – Hei haloo! Nyt mennään! Kimikin saapui jo hätiin ja hänen avustuksellaan saimme molemmat elikot lopulta talliin.

Oona kiehui raivosta. Hän suuntasi potkun karsinanoveen mutta vaihtoi viime hetkessä suuntaa ja polki vain jalkaa lattiaan sekä kiroili pitkän kekseliään pätkän.
- Joudunko mä rakentamaan jonkun tiilimuurin ton elukan takia? Vuorotarhaukseen ainakin on pakko siirtyä. Ja kai se tulee seuraavaksi ylikin, pitää hommata TVH pystyttämään puhelinpylväitä. Hän oli niin kiukkuinen, etten uskaltanut kysyä, luuliko hän Wotin ehtineen astumaan.
- Lähetä takaisin se, neuvoi Kimi, joka näytti enää miedosti vihaiselta.
- En mä voi lähettää sitä takaisin sillä perusteella, ettei se pysy mun aidoissani. Itsepä otin vaikka se on ori.
- No, kai siitä siitosori tulee jossain vaiheessa tolla suvulla kumminkin.
- Saapa nähdä saatteko kallisarvoisen varsan tuolle lorttotammallenne, Oona sanoi minulle mutta alkoi jo hymyillä hiukan toisella suupielellään.
- Mennäänpä korjaamaan aitoja, sanoi Kimi sitten ja meni napsauttamaan sähköpaimenen pois päältä.

Vedin uutta sähkölankaa tammojen aitaan Oonan ja Kimin ruvetessa suurisuuntaisempaan työhön; he rakensivat kunnollisen korkean portin Wotin tarhaan. Olin valmis paljon aikaisemmin ja sain luvan ruveta hakkaamaan korotuspaloja aidantolppiin. Tarvitsin jo penkin siihen hommaan, samoin vähän harkintaa että sain suunniteltua työni niin, että jatkeet pysyisivät paikoillaankin. Kovin kestäviä niistä ei tulisi mutta ehkä pelkkä korkeus masentaisi oripoikaa sen verran, ettei se lähtisi yrittämään ylihyppyä. Mietin kovasti kiinnostuneena Oonan sanoja. Varsa olisi tietysti sinänsä hellyttävä juttu mutta kannattaisiko ollenkaan varsottaa tuollaista virontuontihevosta kuin Mansikka, jota ei millään ilveellä saisi Suomessa kuin tilastorekisteriin, oli ihan toinen juttu. Vaan minkäs sille mahtoi jos vahinko oli käynyt? Ei kai hevosille abortteja tehty?

Uusissa aitatalkoissa meni niin kauan, että perhe oli jo syömässä kun pyöräilin kotiin. En ollut itse huomannutkaan, etten ollut syönyt mitään sitten Oonan tarjoaman voileivän aamulla, ennen kuin haistoin eteiseen ruoan tuoksun.
- Johan sä viivyit! Ilse sanoi.
- Tuli kaikenlaista hommaa tallilla. Istuin jo pöydän ääreen mutta nousinkin sitten pesemään käteni kun vilkaisin niitä, tai oikeammin jälkeä, jonka sormeni olivat ehtineet jättää pöytäliinaan.
- Koko päiväksi?
- Joo ja vieläkin olisi riittänyt. Susta saattaa nyt Ilse tulla mummo.
Ilse rojahti tuoliin niin että jalat kirskahtivat ja myös iskä ja Miila kääntyivät katsomaan minua silmät pyöreinä. Sitten tajusin mitä olin sanonut, punastuin ja aloin nauraa.
- En mä tarkoita itseäni vaan Mansikkaa, herranjestas sentään!

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   29.12.08 17:26:32

hihi ;)

Lähettäjä: pissisprinsessa 
Päivämäärä:   29.12.08 18:17:54

Niin siis, älä naura mua maan alle heti alkuunsa :D
Ku vesku ja jessi meni naimisiin tuolla joskus kauan muinoin sitte, ni miks niil on silti omat sukunimet :( Oisin halunnu lukee siit kiistasta et kumman otetaa ! Oon aika ilkee mutta sou vata=)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   29.12.08 18:35:29

Koska kumpikin halus pitää omansa. :D En mä usko, että kummallekaan tuli edes mieleen ruveta mokomasta riitelemään.
-------------
28.

Puhelimeni soi, kuten tavallista, maanantaina aamupäivällä. Vesku soitti ja kertoi istuvansa hotellin pihassa matkalaukkunsa päällä odottamassa lentokenttäbussia.
- Illaksi kotiin! hihkaisin.
- Meidän pitäisi laskeutua neljän aikaan. Tuutko vastaan?
- Tuun tietysti. Toivottavasti ette ole pahasti myöhässä, mun tunti on seitsemältä.
- Mä yritän painaa kaasua parhaani mukaan!

Ajatus siitä, että näkisin Veskun taas tänään, oli riemastuttava. Mitä yhdestä ratsastustunnista, päätin, kävisin koulun puolella jättämässä Niinalle toimistoon lapun, etten tulisi. Raahaisin sen sijaan Veskun ensimmäiseen taksiin ja kämpille, mistä ei pistettäisi nenää ulos ennen seuraavaa päivää.

Vai… olisiko se liian hyökkäävää? Pitäisikö minun lopulta ruveta osoittamaan vähän pidättyvyyttä ja naisellisia tapoja? Olisinko silloin kenties kiinnostavampi? Unohduin pohtimaan tätä asiaa käsi poskella pitkäksi aikaa, kunnes Oona kulki ohi ja kysyi ihmetellen, olinko jo valmis. Olin melkein, mutta hypähdin pystyyn hakemaan vielä turvetta ja päätin jättää lapun toistaiseksi viemättä. Harkitsisin.

Tänään en kumminkaan jäänyt tallille viivyttelemään. Kävin Oonan luona kahvilla mutta hyppäsin sitten bussiin ja ajoin Veskun kämpille. En ollut käynyt siellä joka päivä ja tahdoin tarkistaa, oliko kaikki kunnossa ja siistiä ja katsoa, mitä tarvittaisiin jääkaappiin. Piimää ja ruisleipää pitäisi ainakin käydä ostamassa. Muistin, mitä itse olin eniten kaivannut harvinaisilta ulkomaanlomilta palatessani. Ja sitten minun pitäisi käydä suihkussa ja vaihtaa vaatteita ja laittautua muutenkin – aikaa ei ollut yhtään liikaa! Julkisella liikenteellä kulkemiseenkin piti varata oma epämääräinen aikaviipaleensa. Oli onni, että autokouluni alkaisi jo. Tosin ei sitä pelkällä kortilla ajettaisi, mutta ehkä saisin sitten joskus lainata Ilsen tai iskän autoa tällaisina päivinä kun piti sinkoilla paikasta kolmanteen ja takaisin. Sekin piti selvittää, millä bussilla pääsisin lentokentälle.

Ehdin sinne hädin tuskin neljäksi. Aamullinen pidättyväisyysajatus yhä vaimeana päässäni olin pukeutunut tavallista pitkälahkeisempiin shortseihin ja T-paitaan avoimen topin sijaan, vaikka nyt kärsinkin kun paljon tuntuinen kangas, johon en ollut tottunut tuntui kiristävän kainaloissa ja hiottavan. Jopa reisiä kuumotti. Ärsyynnyin. Konekin näytti olevan myöhässä. Kävin ostamassa tupakkaa ja menin lentoaseman edustalle varjoon polttamaan yhden. Siellä oli viileämpää kuin sisällä ja kävin vain välillä katsomassa TV-ruuduista saapuvien lentojen tilannetta. Aika mateli, ja sittenkin kun olin jo lukenut lennon tilan muuttuneen laskeutuneeksi ja siirryin aulaan, tuntui kestävän ainakin puoli tuntia ennen kuin lopulta näin Veskun. Polveni muuttuvan hyytelöksi ja sydämeni alkoi hakata. Tuolla hän käveli, lasin takana, seurassaan pitkähkö hauskannäköinen poika. He nauroivat ja juttelivat keskenään ja minun teki mieli ruveta pomppimaan ja vilkuttamaan että hei, olen täällä, huomaa minut jo!

He tulivat ovesta kärryineen ja silloin vasta Veskun katse alkoi tapailla ihmisjoukkoa. Se harhaili kerran ohitseni ja olin jo nostamassa käsiäni ylös huiskuttaakseni hullun lailla, kun se palasi takaisin ja tunnisti minut. Kasvoille levisi tyytyväinen hymy, hän jätti kärryt ja seuraavassa hetkessä olin tiukassa syleilyssä. Huokaisin erittäin tyytyväisenä ja tunsin lämpimät huulet huulillani. Tosin vain ohikiitävän hetken, sillä sitten minut esiteltiin Laurille, Veskun matka- ja opiskelukaverille.
- Vai sä oot Jessi. Toisen pojan ääni oli hyvin syvä ja lämmin ja mieleeni tuli että hän varmaan lauloi.
- Minäpä hyvinkin. Hymyilin vaikka toivoinkin koko tyypin hemmettiin jotta olisimme saaneet jatkaa jälleennäkemistämme.
- Lauri tulee mun kämpille pariksi tunniksi, Vesku sanoi anteeksipyytävästi. – Sen juna lähtee vasta illemmalla.
Oh, miten petyin. Sitten muistin, etten ollutkaan peruuttanut ratsastustuntiani ja huokaisin.
- Okei, munhan täytyy joka tapauksessa kohta lähteä tallille. Halasimme uudelleen.
- Tulisinko sun mukaan?
- Ei sun tarvitse, mee vaan lepäämään tai purkamaan pyykkisi tai jotain. Että olet sitten virkeänä. Mä tulen tunnin jälkeen, lupasin ja painoin pääni hänen olkapäälleen kun kävelimme taksijonoa kohden.

Taksi teki pienen kierroksen ja heitti minut matkalla kotikotiin, mistä jatkoin tunnille. Minun mansikkavuoroni. Tammaa ei todellakaan huvittanut kentällä työskentely. Mietin, johtuikohan sen edelleen jatkuva temppuilu siitä että Wot ei ollut ehtinyt astua sitä vai että se halusi uusintakierroksen. Kaikkea sitä tuli mieleen kun itse olin joutunut päästämään Veskun käsistäni vielä pariksi tunniksi.

Niina kyllästyi meihin ennen kuin tunti loppui ja ajoi meidät maastoon.
- Teidän pitää hommata sille jotain hormoneja jos se meinaa ruveta tuommoiseksi aina kiima-aikoina, hän huusi perääni.
Maastossa se käyttäytyi paremmin, kuten perjantainakin. Teimme pienen lenkin, laukkasimme vähän, mihin se ei ollut ollenkaan suostunut kentällä, ja sitten annoin sen maleksia tallille. Wot oli tarhassaan ja hirnui sille vaativasti.
- Lorttomummoparka, supisin Mansikalle, kun jätin sen boksiinsa vaeltamaan rauhattomana ja menin itse vaihtamaan ratsastushousut ja saappaat kevyempään asuun. Minusta ihan tuntui kuin olisin tiennyt miltä siitä tuntui ja olin kiitollinen kun Miila ja Ilse olivat näköjään jo saaneet hevosensa jo pois käsistä ja pääsisimme toivottavasti kohta lähtemään.

Heitä nauratti kovasti kun he kävelivät koulun tallista autolle ja yrittivät vetää naamansa vakaviksi minut nähdessään.
- Mitä nyt? kysyin epäluuloisena.
- Noi lapset vaan, Ilse sanoi hilpeästi.
- Ei ne nyt ihan lapsia ole, melkein meidän ikäisiä, Miila oikaisi. Ilse selitti:
- No se Niiskun hoitaja, mikä sen nimi olikaan? Noora? Neea. Ei varmaan tiennyt mun olevan Tonin boksissa tai ei se olisi puhunut Veskusta mitään sille toiselle tytölle. Epäili teidän eronneen kun ei sitä ole näkynyt moneen päivään tallilla. Ja mietti ne tyttöraukat, uskaltaisivatko soittaa sille ja sanoa, että täällä voi kyllä käydä, vaikka te olisittekin riidoissa. Että kyllä lohduttajia löytyy.
- Et ole tosissasi että ne semmoista suunnitteli? Olin melkein järkyttynyt.
- Ei ne varmaan enää suunnittele. Mä kävin sanomassa niille, että te olette käytännöllisesti katsoen kihloissa. Ilse vilkaisi syntymäpäivälahjasormustani.

En ollut ihan varma oliko tuo nyt sitten parempi käänne, mutta minua huvitti kuitenkin ajatellessa miten Neean oli täytynyt nolostua.
- Voisko nyt ruveta lähtemään? Mulla olisi vähän kiire katsomaan sitä melkein-kihlattuani.
- Et varmaan tule yöksi kotiin, Ilse arvasi.
- En jos ei heitetä ulos, virnistin.
- Mä voin viedä sut sinne ensin niin sun ei tarvitse odotella bussia, lupasi Ilse hövelisti.
- Sä olet mukava, hymyilin.
- Jotenkin tulee mieleen oma nuoruus nyt teitä katsellessa. Ei siitä niin kauan ole aikaa… hän näytti uppoutuvan ajatuksiinsa eikä puhunut enempää matkalla Alppilaan. Erityisen pitkän katseen hän loi Linnanmäen kallioihin kun ajoimme Helsinginkatua siitä ohi.

Olisiko Vesku odottanut minua oven takana? Niin nopeasti hän ainakin oli minua vastassa että olisi voinut ollakin. Tunsin miten minut kaapattiin, nostettiin ilmaan ja seuraavaksi istuin eteisen lipaston kulmalla ja minua suudeltiin perusteellisesti.
- Ohh… ottaisit nyt oven kiinni, sanoin, kun sain irrottauduttua hetkeksi.
- Nyt just mä en ehdi, Vesku mumisi korvani juuresta ja juoksutti käsiään pitkin kylkiäni ja selkääni.
- Sun on pakko, nauroin, sillä minua kutitti. – Vaikka mukava huomata että sullakin on ehkä ollut vähän ikävä? Joko Lauri muuten lähti?
- Öh, havahtui Vesku ja suoristautui. – Ei vielä mutta ihan just, sen juna lähtee vähän yli yhdeksän.
- Mä olen jo menossa, kuului huvittunut ääni peremmältä ja pitkä tumma poika käveli ohitsemme.
- Osaatko asemalle, kysyin kohteliaasti ja hämmennyin sitten kun tajusin että todennäköisesti; jos hän oli Veskun opiskelukaveri niin hänenkin täytyi asua talvisin Helsingissä.
- Osaan, oli kiva nähdä, Jessi, tai se vähä mitä susta olen ehtinyt nähdä! Ja mä voin sulkea kyllä oven mennessäni…

- No niin, sanoin ja ryhdistäydyin, kun ovi kolahti lukkoon. Vesku työnsi kätensä hiuksiini ja ravisti vähän.
- Mitä no niin?
- Kerro nyt matkasta.
- Kuumaa. Kallista. Aurinkoa. Eikö me ehditä puhua myöhemminkin? Hänen kätensä valuivat taas kylkiäni alas ja sitten takaisin ylös, nyt paidan alla ihoa vasten.
- Eiköhän, arvelin, sillä arvelin nyt olleeni tarpeeksi kauan pidättyväinen ja naisellinen. Vedin hänet shortsien vyötäröstä lähemmäs, jalkojeni väliin ja kiedoin sääreni hänen ympärilleen. – En sitten peremmälle pääse? Tähän pitää jäädä eteiseen kuin joku jehovantodistaja?
- Juu et pääse. Pysyt just siinä kunnes muuta sanotaan. Mutta sitten hän ujutti kätensä pakaroideni alle ja kantoi kikattavan minut muutaman metrin matkan sängyn päälle. – Onko parempi nyt?
- On. Nappasin kiinni T-paidasta ja vedin häntä alemmaksi kunnes hän peitti minut koko painollaan.
- Saatko sä henkeä siellä? Enkö mä tukehduta sua?
- Saat tukehduttaa ihan kokonaan, en mä mitään henkeä tarvitse, pihisin mutta olin tosissani. Viikon ikävöinnin jälkeen halusin tuntea enemmänkin kuin, mitä, seitsemän- tai kahdeksankymmentä kiloa päälläni. Yritin puristaa häntä lähemmäs, mutta sitten tahtoi henkeni tosiaan loppua ja oli pakko kiemurrella pois.

Vesku silitti kasvojani.
- Mulla oli sua niin ikävä etten olisi uskonut mahdolliseksi.
- Niin, mä tiedän miltä se tuntuu. Nyt.
Tuijotimme toisiamme harvinaisen vakavina. Äskeinen kiire päästä sänkyyn ja repiä vaatteet pois toiselta oli väistynyt jonnekin. Tämä oli jonkinlainen käännekohta ja totuuden hetki. Painoin pääni hänen olkapäätään vasten ja sanoin, että taisin rakastaa häntä.
- Mäkin rakastan sua. Ja luulen, että aion rakastaa lopun elämääni, Vesku vastasi yhtä vakavana.
Olin pitkän, pitkän aikaa hiljaa, sillä luulin, ettei ääneni kestäisi vakaana. Ainakin yksinäinen kyynel valui jostain merkillisestä syystä toisesta silmästäni. Sitten tuli mieleeni: - Pitäisiköhän mun joskus esitellä sut mun äidille?

Lähettäjä: kieroutunut 
Päivämäärä:   29.12.08 20:19:12

Mä oonki lukenut jo Yo-kevääseen asti :) Tää on vaan niin ihanakiva tarina :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   29.12.08 20:21:11

Kie, sua ei oo näkyny ikuisuuteen!

Lähettäjä: saltsi 
Päivämäärä:   29.12.08 23:44:05

mä olen jossain hangon puolessa välissä. Mä erehdyin kerran vilkasemaan sun sivuilles :D

Lähettäjä: pissisprinsessa 
Päivämäärä:   30.12.08 11:42:18

No voi hö :D
Mä alotin just sitä maalla ja en oikeesti pysty lopettaaa, kirjota seuraavaks joku vähemmän koukuttava tarina jooko?

Lähettäjä: Nuotti 
Päivämäärä:   30.12.08 11:46:28

Oi voi.. Mä eksyin THE sivuille, ja nyt on menny elämä sekasin. Mut on tää hyvä, pirun hyvä, teksti.

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   30.12.08 16:06:19

oi että, ihanaa kun Veskulla vielä on vähän persoonaa :)

Lähettäjä: ssfä 
Päivämäärä:   30.12.08 17:04:17

sennnu // mutta onko joku väittänykkään että mulla olisi elämää? :'D
ja hei, jos olen mökillä uuden vuoden, ja suunnitelmissani on datailla, kattoo frendien 9. tuotantokausi ja jotain leffoja, ja syödä ja lukea ja juoda ja kaikkea, niin mulla ei todellakaan ole elämää. :'D

ps. maltoin vieläkin olla lukematta ^^)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   30.12.08 18:22:47

No mä laitan silti sinnikkäästi tännekin pätkiä, vaikka te oisitte kaikki mun sivuilla :D (paitsi ssfä)

Tripi, mäpä yritän saada tällä kertaa kiinni siitä, missä kohden Veskusta tulee pullamössöä. Jospa sen saisi kiinni. ;) Tai huomauta siinä vaiheessa!
--------------
29.

En kumminkaan ottanut Veskua mukaan lähtiessäni äidin luo käymään. Ajattelin, että voisi olla vähän radikaalia yhtäkkiä taluttaa näytille kaveri, josta äiti ei ollut koskaan kuullutkaan. Menin ruoka-aikaan, äiti oli paistanut maksaa ja tehnyt perunamuusia. Lapoin lautaselleni läjittäin paistettua sipulia kaiken kukkuraksi ja aloin pistellä. Pikkupojat maistelivat huomattavasti maltillisemmin, Jani pyöritteli suussaan palasta sen näköisenä kuin olisi pelännyt että minä hetkenä hyvänsä sille kasvaa jalat ja hampaat, Jeri sylki ruoan suoraan takaisin lautasen reunalle kun äiti katsoi pois päin. Pojat taisivat inhota vierailujani kun silloin sai aina pahaa ruokaa.

Vierailuni äidin uudessa kodissa olivat vanhetessani muuttuneet kerta kerralta virallisemmiksi ja varautuneemmiksi. Ne alkoivat jo todellakin muistuttaa kohteliaisuuskäyntejä. Kuinka voit, rakas lapseni? Hyvin, rakas äiti. Meneekö koulu hyvin? Kyllä, entä sinulla töissä ja pojilla koulussa? Luulen, että äidillä oli aluksi ollut huono omatunto minun jättämisestäni – kenelläpä äidillä ei olisi ollut - mutta kun hän tajusi että olin itse täysin tyytyväinen elämääni iskän ja kohta uuden perheen kanssa, hän taisi loukkaantua. Ja kukapa äiti ei olisi.

Vaihdoimme kuulumisia. He olivat vuokranneet mökin Päijänteeltä ja viettäneet siellä kokonaiset neljä viikkoa. Minä kerroin aloittaneeni autokoulun. Äiti kysyi, joko olin päättänyt mitä tekisin lukion jälkeen, ja aioinko saada kaikki aineet kirjoitettua kevääseen mennessä.
- Aion, sanoin ja rypistin hiukan otsaani, sillä muu olikin auki. En tosiaankaan tiennyt mikä minusta tulisi isona. – Mä olen vähän miettinyt että haluaisinko lääkikseen. Tai eläinlääketieteelliseen.
- Oho, äiti kuulosti hämmästyneeltä mutta mukavan kunnioittavalla tavalla.
- Ne on aika rankkoja aloja molemmat, arveli Matti, äidin uusi mies. Tai ei hän tietenkään enää ollut uusi, mutta iskänjälkeinen.
- Niinhän ne varmaan on. Mutta enpä ole vielä parempaakaan keksinyt.
- Onko teillä koulussa ammatinvalinnan ohjausta? Työvoimatoimistossahan on.
- On meillä ollut joskus. Mutta siitä ei mulle selvinnyt muuta kuin että taiteilijaa musta ei tule.
- Entä sairaanhoitaja? Tai, mikä sitten olisi vastaava, eläintenhoitaja? Koulutus olisi lyhyempi ja vastuu pienempi, Matti ehdotti.
- Eiköhän ne ole ihan yhtä raskaita aloja, ja pienemmällä palkalla vielä, sanoin ärsyyntyneenä. Eikö tuommoiset lausahdukset nykyaikana jo laskettu sukupuolisyrjinnäksi? Eikö minusta muka ollut kantamaan vastuuta koska olin tyttö?
- Mitenkäs rakkausrintamalla menee? kysyi Matti sitten. Se oli ollut hänen vakiokysymyksensä jo kolmisen vuotta.
- Kiitos, oikein hienosti. Se oli puolestaan minun vakiovastaukseni, eikä minua nyt huvittanut kertoa enempää.
- Oletkohan vähän pyöristynyt? mietti äiti.

Oloni keveni kilokaupalla kun astuin vähän myöhemmin ulos. Velvollisuus oli hoidettu taas vähäksi aikaa! Nyt oli tiedossa mukava ilta, menisin ensin ajotunnille ja sitten olimme päättäneet lähteä Veskun kanssa romanttiselle iltaratsastukselle maastoon.

Ajo-opettajani oli keski-ikäinen, menninkäisennäköinen mies, joka puhui rauhallisesti. Hän oli niin lyhyt, ettei minun tarvinnut säätää penkkiä kun hän oli ajanut auton hiljaiselle asuntokadulle ja vaihdoimme paikkaa. Vähän jännitti painaa kytkin pohjaan ja käynnistää auto. Kokeilin vaihteita ja polkimia, säikähdin kun tulin painaneeksi kaasua niin että moottori murisi.
- Ykkösellä lähdet liikkeelle. Nosta varovasti kytkintä samalla kun painat kaasua.
Tottelin ja auto murahti taas ja nytkähti eteenpäin. Painoin salamannopeasti vasemman jalkani takaisin lattiaan.
- Yritä uudestaan. Kyllä siihen täytyy kaikkien vähän totutella. Ja joka autokin on vähän erilainen.
Yritinkin, ja kolmannenkin. Sitten rullasin eteenpäin moottorin kehrätessä.
- Koitapa jarruttaa.
Unohdin painaa kytkimen alas ja auto sammui, mutta menninkäinen ei nauranut eikä suuttunut joten käänsin vain uudestaan avainta.
Minä ajoin! Käännyin kulmasta ja ajoin edelleen! Vaihdoin jopa kakkosvaihteelle ja aina vaan auto kulki. Olin ihmetystä täynnä, tämä tunne oli ihan upea! Minä määräsin tätä konetta, sitä mihin se meni ja miten kovaa.
Pysähdyimme töksähtäen ja opettaja viittoi eteenpäin. Hän oli painanut jarrua.
- Sun täytyy varoa risteyksiä. Tämä ei ole etuajo-oikeutettu tie ja jos oikealta tulee joku sun täytyy antaa tietä.
Yhtäkaikki jatkoin eteenpäin ja nautin. En ollut osannut aavistaa, että autolla ajaminen voisi olla näin kivaa, olin vain tuuminut että ajotaito oli välttämätön paha jotta pääsisi paikasta A paikkaan B. Mutta en ollut arvannut, että huumaantuisin näin tästä hallinnan tunteesta.

Kertasin innoissani ajotuntini jokaisen metrin ja minuutin Veskulle kun ratsastimme illalla rinnakkain hiekkaista polkua pitkin metsässä. Yritin kuvailla sitä tunnetta, mikä minut oli saanut valtaansa kun jalkojani liikauttamalla havaitsin pystyväni liikuttamaan montaa sataa teräskiloa, mutta se oli vaikeaa. Veskua näytti huvittavan pulinani, mutta ymmärsin hänen olevan hajulla kun hän sanoi, että samassa tilanteessahan olimme nytkin. Teräksen tilalla vain oli elävää hevosenlihaa.
- Mutta auto ei haukkaisi puskista oksia. Kiskaisin Mansikan pään kauemmas pensaikosta.
- Toivottavasti ainakaan. Mitä tällä tiellä tulee? Voidaanko ravata tai laukata jo?

Vesku oli ensimmäistä kertaa maastossa Histeerian kanssa ja kun tamma ei yleensäkään päässyt maastoon, pidin sitä vähän varuillani silmällä. Mansikka oli kyllä aina käyttäytynyt hyvin maastossa, mutta jos toinen alkaisi riekkua, en ollut varma miten se reagoisi.
- Kyllä tässä voi, tää onkin itse asiassa hyvä laukkapätkä. Kumpi menee ensin?
- Jos sä menet kun tiedät missä pitää ruveta hiljentelemään.
Mieleni teki kysyä saisiko Vesku harmaan varmasti pideltyä meidän takana mutta en viitsinyt. Sehän nähtäisiin sitten. Nostin laukan ja nousin saman tien kevyeen istuntaan. En kuitenkaan päästänyt Mansikkaa menemään kovin kovaa, ja kun polku taas kapeni ja haarautui, se siirtyi helposti käyntiin. Histeeria puhisi takanamme mutta sekin näytti rauhoittuvan kun käännyin ryteikköisemmälle polulle. Siellä tulisi vastaan mäkiä, mutkia ja kuusenoksia, mutta lopulta päätyisimme merenrantaan, missä ajattelin, että hevoset voisivat kahlata vähän.

Histeeria ei suostunut menemään veteen, ei millään ilveellä. Sen silmät pyörivät päässä kun Vesku yritti ajaa sitä päin vesirajaa ja Mansikka katsoi sitä selvästi huolestuneena. Vaikka sillä oli omat etukaviot jo vedessä se näytti pohtivan loikatako taaksepäin.
- Äh, perhanan kaakki, Vesku kirosi ja näytti harmistuneena. Hän käänsi sen ympäri ja yritti peruuttaa, mutta kun takajalka räiskäisi vettä, Histeeria loikkasi eteenpäin kuin jänis. Aloin kävellä Mansikan kanssa vesirajassa edestakaisin, vähän kerrallaan syvemmälle, ennen kuin se keksisi ruveta seuraamaan esimerkkiä.
- Pakko sen nyt on kyllä käydä siellä, Vesku päätti, ja huokaisten kahlasin vähän syvemmälle. Tästä tulisikin pitkä reissu jos nuo kaksi rupeaisivat taas taistelemaan kaapin paikasta.

Mutta ei siihen sitten mennyt kuin kymmenen minuuttia; Vesku näkyi ratsastavan voltteja ja väistättävän hevosta aina veden suuntaan niin, että se lopulta huomaamattaan käveli siellä suunnattoman tyrmistyneen näköisenä.
– No niin, hieno elukka, Vesku kehui sitä taputtaen ja ehdotin, että jatkaisimme matkaa ennen kuin he keksisivät uuden keskustelunaiheen.
- Mä voisin näyttää sulle laukkaradan vielä ennen kuin mennään takaisin.
- Onko täällä laukkaratakin?
- Se on rakennettu hiittiradaksi joskus aikoinaan kun täällä oli ravureita.
- Mennään, mennään sitten jo, kuulostaa hyvältä!

Kävelimme ensin radan ympäri, sitten Vesku halusi lyhentää jalustimia.
- Meinaatko ihan jockeyksi ruveta? ihmettelin
- Ajattelin että jos antaisi sen vähän päästellä. Otetaanko kisa?
- Me taidetaan tulla kaukana perässä, epäilin, mutta suostuin. Histeeria oli isompi, sillä oli pidemmät jalat ja muutenkin se vaikutti olevan pelkkää lihasta koko hevonen. Mutta minun pikku Mansikkani ei ollut samaa mieltä. Kun Histeeria loikkasi liikkeelle ja minäkin annoin tammalleni laukka-avut, se otti hurjan spurtin. Minun oli pakko kumartua alaspäin, tuuli suhisi korvissa ja puhalsi silmiin niin että vedet valuivat. Histeeria oli saanut pienen etumatkan, mutta Mansikalla ei ollut aikomustakaan antaa sen jätättää meitä ainakaan yhtään enempää. Menimme aivan hirvittävää vauhtia ja pääsimme lopulta rinnalle, mutta silloin minun oli jo pakko yrittää nousta pystympään ja ruveta jarruttelemaan sillä reisilihakset alkoivat krampata. Onneksi Veskulla taisi olla sama ajatus ja hiljalleen saimme tammat siirtymään hallittuun laukkaan ja raviin.
- Me saatiin teidät kiinni! ihmettelin.
- Niin, tää otti hyvän spurtin mutta sitten se vaan alkoi hyytyä.
- Mun laukkahevonen, hymisin ja halasin Mansikkaa.
Menimme käyntiä loppumatkan jotta hevosten karva ehtisi kuivahtaa, vaikka kiharalle jäänyt kaulanalus ja kupeet juoruaisivatkin hurjasta hiitistä. Pikku ötökät alkoivat innoissaan pörrätä ympärillä; isot hiostuneet hevoset olivat kai niiden käsitys paratiisista, joten emme seikkailleet enää sen enempää vaan valitsin suorimman tien takaisin tallille. Metsässä alkoi jo hämärtää.

Lähettäjä: álávíívádésíré 
Päivämäärä:   30.12.08 20:51:24

Veskusta tulee joo jossain vaiheessa liian kiltti tai jotain. Vesku täydellinen. Elämä sellasen kans vois olla hirveen tylsää, ni ymmärrän kyllä ehkä miks Jessi teki tiettyjä ratkaisuja.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   30.12.08 21:05:52

Aagh, saa antaa vinkkejä missä kohden se alkaa mättää :D Mähän voin vaikka kirjottaa sille kauheita kiukkukohtauksia siinä vaiheessa!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   30.12.08 21:17:45

Ai niin, ja pitäkäähän tekin täällä peukkuja yhdelle kipeelle pikku kissalle, jooko!

Lähettäjä: hk 
Päivämäärä:   30.12.08 23:52:44

Ei voi Sennnu muuta sanoa teksteistäsi,että upeaa jälkeä teet. koko loman ajan oon lukenu noita linkkejä.. Kauanko oot noita kirjotellu?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   30.12.08 23:56:18

Mä alotin nää joskus heinäkuussa 2006 :D
Että onhan siitä jo tovi :D Ja kiitos!
-------------
30.

Helle ei hellittänyt vieläkään vaikka elokuu alkoi lähetä. En koko kesänä ollut saanut pukeuduttua pitkiin housuihin kuin pari kertaa ja nautin suunnattomasti. Lämpö päivällä ja sitten vähitellen kirpeämmiksi muuttuvat illat. Koulun alku läheni, mutta sitä en tahtonut vielä ajatella, elää vain tässä nykyhetkessä kun kaikki, ihan kaikki, oli täydellistä pikku maailmassani.

Kerran innostuttuani olin käynyt monesti uudestaankin laukkaamassa hiittiradalla. Mansikka tuntui aina tietävän milloin olimme menossa sinne ja alkoi ehdotella pikku laukkaspurtteja vaikka olimme vasta umpimetsässä lähestymässä rataa. Sen lihakset kasvoivat ja kun laukkaaminen kerran oli sille mieluista, menimme siellä aina vaan pidempiä pätkiä. Ei toki kiitolaukkaa pelkästään vaan välillä aina kierroksen tai pari hitaasti ja sitten taas reippaammin. Tämä oli paljon mielekkäämpää kuin kouluratsastus ja harmittelin vähän, ettei Suomessa järjestetty laukkakilpailuja.

Miila puolestaan harjoitteli esteratsastusta ja aikoi ruveta ratsastamaan Mansikalla aina torstaiset estetuntinsa. Hän oli suunnitellut kisakalenterinkin, joskin sen toteutuminen oli ihan sen varassa saisiko Oonalta tai Kimiltä kuljetusapua. Tallin tavoitteelliset ratsastajatkin treenasivat niin ahkerasti kun helteeltä jaksoivat. Oonalla oli Moody Mary, jonka kanssa hän kisasi esteitä ja sitten tietenkin Kimi ja Kisu. Eivor oli palannut ulkomaanmatkoiltaan ja alkoi enimmäkseen itse ratsastaa Histeerialla. Vesku vaikutti vähän turhautuneelta, tallille tullessaan hän yleensä vain loikoili kentän laidalla katselemassa kun ratsastin ja antoi välillä hyviä vinkkejä.
- Kyllä varmaan Oonalta liikenisi sulle välillä joku ratsastettava, yritin lohduttaa.
- Joo, kyllä se on kysynyt maastoiluapua.

Mutta nuorten hevosten välipäiväliikutus ei tainnut olla ihan se, mitä Vesku olisi halunnut harrastaa, vaikka olikin kivaa että välillä pääsisimme yhdessä maastoon. Ymmärsin, että hän olisi halunnut jotain pysyvämpää, jonkin projektin, jonkin minkä kanssa vakavasti tehdä töitä, ja Oona hoiti nuorten hevostensa koulutussessiot ihan itse.
- Pitäisikö sun hommata joku ylläpitohevonen? pohdin, mutta sen ajatuksen Vesku tyrmäsi heti. Ei opiskelijan budjetilla, eikä etenkään ajan takia. Syksymmällä hän olisi hartioitaan myöten kiinni opinnoissa. Ei siihen enää kokonaista hevosta sopinut.
- Ota ja treenaa sitten Mansikkaa. Sähän sanoit, että sen kanssa voisi mennä vaikka jonkin vaativankin radan, ehdotin.
- Mutta jos mä menen sen kanssa johonkin vaikeampaan luokkaan niin sitten se ei välttämättä pääse enää kilpailemaan kaikissa helpommissa luokissa. Niissä on aina välillä rajoituksia, ettei ratsukko ole saanut startata kuin jollain tietyllä tasolla.
- Ei haittaa yhtään. Mä en tähtää enää kilpailemaan, niinkus tiedät. Ja sitä paitsi sinä ja Mansikka olette eri ratsukko kuin minä ja Mansikka.
- Joo, mutta kyllä ne rajoitukset joskus koskee pelkkää hevostakin. Tai ratsastajaa. Mutta Vesku jäi miettiväisen näköiseksi. Olin jo jatkamassa houkuttelua, mutta sitten päätin antaa hänen ihan itse hautoa asian valmiiksi. En edes viitsinyt tarjota Mansikkaa hänelle ratsastettavaksi, niin kuin olin ensin harkinnut, vaan kiipesin itse selkään.
- Et ota satulaa tänään?
- En, mä en ole pitkään aikaan mennyt ilman. Mun täytyy kokeilla, vieläkö sen selkäranka tuntuu.

Ei se enää tuntunut niin terävänä kuin alussa, mutta tuntui sentään. Epäilinkin, tulisiko Mansikasta koskaan niin rotevaa, että se kävisi sohvasta. Se ei ollut sen rakenteinen. Onneksi se oli nyttemmin unohtanut pahimmat kiimatemput ja sillä saattoi jo taas ratsastaa kentälläkin ilman jatkuvaa vinkumista ja tyssäilyä. Sen mahdollisesta tiineydestä ei ollut tietoa. Ilse oli sen verran fatalisti, ettei suostunut ainakaan vielä tutkituttamaan sitä. Hän sanoi, että ennen ensi kesää todennäköisesti huomaisimme miten asia oli.

Hevonen oli kyllä muuttunut jo kuluneiden viikkojen aikana. Se sai paljon ruokaa ja sillä ratsastettiin paljon, olihan meitä sentään kolme vuorottelemassa. Niinpä se oli nykyään vireämpi ja säpäkämpi kuin alussa ja sillä oli jo melko hyvä kunto. Heinämaha oli muuttunut lihaksiksi ja niitä oli tullut muutenkin lisää joka paikkaan.

En oikein ollut ajatellut mitä tekisin ja pääni oli ihan tyhjä kun otin ohjat ja lähdin ravailemaan uralla. Yritin haravoida muististani mitä olin minäkin päivänä harjoitellut, mutta nyt en voinut mitenkään muistaa muuta kuin että edelliskerralla olin ollut maastossa. Kentällä oli rivi kavaletteja ja kun olin uskoakseni tarpeeksi kauan ravaillut, käänsin Mansikan niille. Se ylitti ne töyssähtelevässä, joustavassa ravissa, joka melkein heitti minua ilmaan joka askeleella.

Pysäytin hevosen Veskun luo, joka istui puun alla juomassa limsaa.
- Mä en keksi mitään tekemistä. Ei sulla olisi ehdotuksia?
- Taivuta sitä, Vesku sanoi heti. – Se näyttää jäykältä kuin linja-auto.
- Miten?
- Kyljistä.
- Aha, kiitos neuvosta!
Vesku ehdotti muutamaa tehtävää, joita lähdin sitten tekemään. Seuraavaksi saimme pyöriä pikkiriikkistä volttia niin, että Mansikka oli melkein kiepillä itsekin, turpa lähellä kenkääni. Avasin suuni huutaakseni Veskulle, että kohta se pyörtyisi kun minuakin jo pyörrytti, mutta samassa @!#$ ratkesi. Eukon pikku terrieri ryntäsi aidan alitse kentälle haukkuen kita levällään niin kovaa kuin jaksoi. Tuo perhanan koira oli oikea riiviö kaikkien muiden mielestä kuin Eukon itsensä, se ei totellut mitään eikä ketään, ja vaikka se Eukon mielestä kai olikin maailman ihanin, hän yleensä ymmärsi olla ottamatta sitä tallille mukaan. En voinut ymmärtää mistä se nyt oli putkahtanut, liekö karannut.

Mutta sitä en ehtinyt sillä hetkellä pohtia, sillä Mansikka säikähti tietenkin hirveästi ja sinkosi laukkaan kohti kentän peränurkkaa. Koiranpentele vaan seurasi perässä, sen räkytys kuului ihan melkein takajalkojen alta, ja seuraavaksi Mansikka yritti päästä vainoojasta eroon yrittämällä potkia sitä. Minun tasapainoni ei ollut ollut erityisen hallinnassa äkillisen ryntäyksen jäljiltäkään ja tasalaitapotkusta ei ollut mitään mahdollisuutta selviytyä; lensin kuin leppäkerttu päin kentän aitaa.

Aika hidastui kummasti. Tunsin valuvani maahan, se kesti noin viisi tai kymmenen minuuttia, sitten silmien avaamiseen meni minuutteja myös. Ehdin katsella pitkän aikaa, miten hiekka pöllysi kun koiranretale räyhäsi potkivan ja pukittelevan Mansikan perässä ennen kuin tuli mieleen, että pitäisi ehkä hengittääkin. Sitten ajankulku palautui normaaliksi ja minua alkoi sattua. Päässä jytisi ja kumisi ja toista kättä vihloi, olin ilmeisesti ne edellä osunut aitaan.

Harkitessani istumaan nousemista näin, miten Eukko juoksi kentälle kiljuen koiralleen täyttä kurkkua. Otus ei tietenkään tuosta piitannut mitään, mutta sitten Mansikka taisi saada siihen yhden osuman, sillä yhtäkkiä se lähti kiljuen vastakkaiseen suuntaan ja katosi kentältä vilauksessa. Mansikka jatkoi vielä tovin aikaa potkukarkuaan, ennen kuin uskalsi hiljentää ja todeta, että riivaaja oli kuin olikin kadonnut. Sen ohjat roikkuivat katkenneina maassa ja se oli hyvin epäluuloisen näköinen kun Eukko, hetken emmittyään lähtisikö koiran perään vai jäisikö kentälle, otti niistä kiinni.

Havaitsin, että Vesku oli ilmestynyt viereeni ja näytti säikähtäneeltä. Huokaisin ja vaivuin takaisin hiekalle. Eihän tässä enää mitään hätää ollut kun hän oli tullut, kyllä hän hoitaisi minut.
- Miltä tuntuu? Satutitko sä?
- Taisin mennä pää edellä tohon aitaan, ähisin vaimeasti.
Vesku kurottui avaamaan kypäräni soljen ja otti kypärän varovasti pois. Toivoin, ettei pääni ollut halki. Ja jos oli, ettei se olisi koossa ainoastaan kypärän varassa. Kuvittelin miten aivoni leviäisivät hiekalle kuin kananmuna. Ajatukselle oli ihan pakko naurahtaa. Vesku näytti kysyvältä, mutten voinut ruveta selittämään niin pitkää asiaa.

Eivor käveli luoksemme myös Mansikkaa taluttaen ja näytti kauhistuneelta.
- Kuinka sulle kävi? Se perhana livahti autonovesta ennen kuin mä ehdin tehdä mitään.
- Kyllä mä olen ihan hengissä, yritin lohduttaa pihisten ja ajattelin yrittää istumaan, mutta Vesku painoi minut hartioista takaisin.
- Ole nyt siinä vähän aikaa, että saat edes henkesi kulkemaan.
Niinpä makailin ja tuijottelin sinistä taivasta ja Mansikkaa, jota Eukko talutteli, ja Veskua, kunnes olo alkoi tuntua lähes normaalilta.

Vesku yritti tarttua käsiini auttaakseen minut ylös ja silloin tajusin, että toinen taisi olla poikki, tai murtunut ainakin. Hän irrotti äkkiä otteensa siitä ja asetin sen varovasti vatsaani vasten. Pääsin kumminkin seisomaan asti, kun hän auttoi minua kainalosta ja vyötäisiltä.
- Huimaako?
- No ei pahasti. Mutta luulenpa että joudun lähtemään kuvauttamaan tän käsivarren.
- Mä lähden viemään sut, lupasi Eukko heti. – Vaikka Bamse mun pitää kyllä varmaan ensin etsiä ennen kuin se käy jonkun muun hevosen kimppuun.

Istuin kentän laidalla puunrunkoon nojaten sen aikaa kun Eukko oli koirajahdissa ja Vesku hoiti Mansikan tarhaan. Pää tuntui paremmalta mutta käsivartta oli alkanut vihloa niin että itketti. Yritin olla niiskuttamatta ja sormeilin vieressä lepäävää kypärääni. Se rutisi pahaenteisesti kun painoin sitä maata vasten. Taisi mennä kypärien taivaaseen se.

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   31.12.08 04:49:59

ja sit vesku lakkaa olemasta liian huolehtiva jo nyt!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   31.12.08 16:25:36

Kai se nyt saa vielä vähän paapoa, niillähän on vielä kuherruskuukausikin menossa?!
-----------------

Lähetin Eukon pois kun hän oli kuskannut meidät tapaturmapoliklinikalle. Siellä joutuisi kuitenkin odottamaan vaikka kuinka kauan ja minulle riitti kun oli Vesku seurana. Käteen sattui niin, että kyyneleet valuivat silmistä ja kyhjötin aika surkeana hänen kainalossaan yrittäen olla niiskuttamatta. Veskun ensiavuksi sitoma pinteli alkoi jo kalvaa niskasta, kun lopulta pääsin kuvattavaksi ja sitten kipsattavaksi, sillä murtunut se oli. Sitten tutkittiin varmuuden vuoksi päätäkin ja todettiin, että se sentään oli siedettävässä kunnossa, lievästi tärähtänyt vaan.
- Lepoa ja rauhallista elämää pari päivää, sain ohjeeksi, ja viikon päästä takaisin tarkistuttamaan miten luutuminen oli alkanut.
- Tuutko mun luo vai haluatko kotiin? kysyi Vesku tilattuaan taksin.
- Sun luokse tietysti. En edes miettinyt.

Ensiavussa saamani särkylääke alkoi vaikuttaa ja tuli pöhnäinen olo. Tuskin jaksoin kävellä sisään kun pääsimme perille ja olin jo melkein unessa kun kaaduin sänkyyn saappaineni kaikkineen.

Heräsin tietenkin yöllä pirteänä kuin peipponen. Tai olin herännyt muutaman kerran aiemminkin, kun Vesku oli herätellyt minua ja kysellyt typeriä ja nukahtanut sitten uudelleen. Nyt tuntui kuitenkin siltä, että tabletin vaikutus oli loppunut ja pääni tuntui kirkkaalta. Kipu käsivarressakaan ei ollut enää yhtä kova. Minun teki mieli tupakkaa ja vettä, tässä järjestyksessä, mutta päätin tyytyä veteen, kun ylös nouseminen vähän huippasi. Havaitsin, että Vesku oli riisunut saappaani ja ratsastushousuni, mutta muuten olin vielä pukeissa.

Huoneessa oli kuuma, vaikka miniparvekkeen ovi oli auki ja menin sinne vähäksi aikaa viilentymään. Öinen kaupunki oli jo hiljentynyt. Autojen ääniä tietysti kuului, mutta ratikat eivät enää kirskuttaneet kiskoja ja kapakatkin kai olivat sulkeutuneet sillä ihmisten ääniä ei kuulunut. Olin jo tottunut siihen, että täällä kuppiloista viimeisinä hoippuvat lauloivat ja huusivat aamuyöhön asti. Nyt ei näkynyt kuin yksinäinen taksi ja pysäköityjä autoja. Hain sittenkin yhden tupakan ja polttelin sen hiljaisuudessa, kipsikäsi aseteltuna huolellisesti parvekkeen kaiteelle. Vesku käänsi sisällä kylkeään ja toivoin, ettei tupakansavu herättäisi häntä.

Kun olin päässyt takaisin sänkyyn ja asetellut käteni hyvin vatsani päälle, kurotuin silittämään Veskun poskea terveellä kädelläni. Hän mumisi jotain unissaan ja tarttui siihen lujasti, mutta kohta ote hölleni kun hän vaipui takaisin unien syvyyksiin.


Aamulla heräsin taas särkyyn ja Vesku tarjoili minulle aamiaiseksi appelsiinimehua ja panacodia. Sitten makailin sängyssä ja tuijotin kattoa ja odotin, että kipu lievittäisi.
- Sattuuko kauheesti? kysyi Vesku myötätuntoisesti ja änkeytyi ihan viereeni.
- No aika lailla.
Siispä hän silitteli ja hellitteli minua siinä, kunnes pillerit alkoivat vaikuttaa, tai sitten ajatukseni vaan harhautuivat muualle, kuten hänen sormiinsa.
- Parempi?
- Mm, joo. Eikä se kauan särje, ainakin viimeksi kolme ekaa päivää oli pahimmat, mumisin.
- Ai sulla on tapana oikein katkoa jäseniäsi?
- Olen mä ennenkin tipahtanut hevosen selästä. Ai niin, silmäni taisivat levitä kun muistin jotain. – Mä en varmaan ihan heti kohta voi ratsastaa.
- En mä ainakaan suosittelisi.
- Hoidatko sä mun mansikkavuorot?
- Tietysti mä autan neitoa hädässä.
- Mitenkäs sitten se kisaaminen?
Vesku otti minua leuasta kiinni ja katsoi tiukasti.
- Et varmaan ole niin hullu, että katkaset kätesi jotta mä kisaan sun hevosella?
- Ilman muuta olen. Mä tilasin Eukolta yhden koirankarkuunpäästämisen ihan vaan jotta sä pääsisit kilpailemaan.

Siitä tuli outo, ihana, taianomainen päivä. Vesku vaati minua soittamaan kotiin ja todistamaan, että olin hengissä, mutta muuten olimme erillämme koko maailmasta omalla lintulaudallamme. Vesku soitti minulle omituisia levyjä – vai johtuiko niiden omituisuus vain lievästi huumaavasta kipulääkkeestä tai tärähtäneestä päästäni? Hän teki minulle mansikkakiisseliä kaupan paketista ja syötti sitä lusikalla. Katsoimme mustavalkoisia elokuvia videolta. Välillä nukuin. Ja kun heräsin taas, hän oli vieressäni valmiina tekemään mitä vain keksin pyytää. Minulla oli turvallinen olo kuin kuumeisella lapsella, jota valvottiin ja hoidettiin.

–Etkö mennyt töihin? huomasin kysyä kun illansuussa havahduin taas kerran torkuskeltuani ja tunsin itseni virkeämmäksi ja selkeämmäksi.
- En, kultapieni, tänään on lauantai.
- Ohoh.
En saattanut enää nukkua, eiköhän kulunut vuorokausi riittänyt lääkärin määräämäksi levoksi.
- Lainaapa muovipussia, mä tahdon suihkuun.
Vesku kääri kipsini muovipussin sisään ja veti varmuuden vuoksi maalarinteippiä ympärille.
- Pärjäätkö vai tuunko pesemään?
- Olisi kiva jos tulisit mutta kyllä mä pärjäänkin.
- Mä vaihdan ensin lakanat ja tulen sitten.

Kylpytakkeihin pukeutuneina menimme sitten parvekkeelle; hädin tuskin mahduimme sinne molemmat yhtaikaa. Oli ihanan lämmintä.
- Katsottaisko vielä joku elokuva? Vesku ehdotti.
- Sopii, mutta olisiko mun vuoro valita?
Mutta löysinkin videohyllystä nauhan, jossa luki arvoituksellisesti ”Katrina, viimeinen kesä”. Tuijotin tekstiä hyvin pitkään.
- Mikä tää on? kysyin lopulta.
Vesku vilkaisi nauhaa ja punastui syvästi.
- Et sä sitä halua nähdä, hän sanoi nopeasti.
- Miksi en? kysyin vaativasti.
- No, se on melko tylsää.

Vesku yritti napata videon kädestäni, mutta puristin sen rintaani vasten.
- Jos mä haluan kuitenkin?
Vesku näytti nololta ja harmistuneelta kun ei ilennyt ruveta taistelemaan nauhasta kanssani vaan sain tungettua sen nauhuriin.
- No niin, sanoin, heittäydyin sängylle ja painoin kaukosäätimen nappeja. – Etkö sä tule mun kanssa katsomaan? Luulen, että ääneni oli vähän kireä. Ainakin minua oli ruvennut palelemaan sillä minua pelotti se, mitä olin näkemäisilläni. Mutta minun oli pakko saada selville kuka ja minkä näköinen oli Katrina.
Vesku nauroi yhtäkkiä ja tuli kuin tulikin sängylle pujottautuen taakseni niin, että saatoin hyvin nojata häneen.
- Se on kyllä kamalan tylsää ja noloa mutta paina nyt sitten sitä nappia, hän sanoi.

Video oli ratsastuskilpailuista. Meni hetken aikaa ennen kuin tajusin, että ratsastaja oli Vesku, kun olin valmistautunut näkemään kuvaa jostakusta ihanasta saaristonruskeasta blondista.
- Toiko on Katrina? kysyin tuijottaen mustaa hevosta.
- Sepä se.
En tiennyt mitä ohjelmaa he ratsastivat, mutta seuraavalla radalla, joka oli päivätty ensimmäistä vähän myöhemmäksi, Veskulla oli frakki ja silinteri.
- Missä ihmeen kilpailuissa sä olet tolla tavalla pukeutuneena? kysyin äimistyneenä. Olinhan nähnyt, että Vesku osasi ratsastaa, mutta ikinä ei pieneen mieleeni ollut juolahtanutkaan, että hän olisi frakkitason kouluratsastaja.

- Ne oli vaan meidän paikalliset viime kesänä, hän sanoi muka välinpitämättömästi ja silitteli kosteita hiuksiani taaksepäin otsalta.
- Uh, sä olet niin häijy. Olisit heti sanonut että Katrina on hevonen. Mä jo ehdin luulla näkeväni sun entisen tyttöystäväsi.
- On sekin siellä jossain, hän sanoi, mutta tukisti minua saman tien sen verran, että jouduin kiinnittämään huomioni päänahkaani sen sijaan, että olisin ruvennut tenttaamaan.
Katsoimme videota vielä parin radan verran, mutta sitten Vesku tahtoi laittaa sen pois.
- Saat katsoa sen ihan koska haluat, kunhan mun ei tarvitse. Mä olen noi radat jo analysoinut ja ottanut niin paljon opiksi kun pystyn, nyt en enää halua katsoa itseäni enempää.
- Okei, katsotaanko Hitchcockia sitten? Tai ei, katsotaan Ihmeellinen on elämä.

Mutten saanut keskitytyksi elokuvaan, vaikka se oli yksi lemppareistani. Käännyin takaisin Veskun puoleen.
- Mitä sitten tapahtui? Tai siis, miksi sä olet tänä kesänä täällä etkä Hangossa ratsastamassa Katrinalla?
- Se teloi jalkansa loppukesällä ja astutettiin sairasloman ajaksi. Mutta olisin mä ehkä muutenkin tullut tänne kesäksi. Kun kerran täällä on kuitenkin talvielämä, ja työpaikkakin löytyi jo keväällä.
- Kenen se on? Ei sun?
- Ei totisesti. Yhden ystävän.
- Joko se on varsonut?
- En ole kuullut. Veskua ei tuntunut kiinnostavan puheenaihe, joten yritin palata elokuvan pariin.

Lähettäjä: ssfä 
Päivämäärä:   31.12.08 17:04:30

Oops!
Sorruin jo lukemaan tähän asti, vaikka suunnittelin lukevani vasta myöhemmin. /:
Joten voisit vaikka laittaa lisää tulemaan näin uudenvuoden kunniaksi? ^^)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   31.12.08 17:30:40

Heh, no onhan jo kai melkeen niin kuin uusivuosi? :P
-----------
31.

Istuimme meillä kotona iltateellä. Miila ja Vesku selasivat päät yhdessä Esran lehteä ja kalenteria, minä surffailin netissä olohuoneen puolella. Selasin kisapalvelusta aluetason kisoja.
- Mitä luokkaa mä etsin, Vesku?
- Jos joku helppo A.
Tulostin pari kilpailukutsua ja vein ne keittiöön, sitten jäin ihmettelemään mitä muuta netistä löytäisin. Mitähän Katrinasta siellä olisi? Tai Veskusta? Klikkailin vanhoja tulostilastoja. Tunsin oloni vähän epämukavaksi. Ihan kuin olisin ollut vakoilemassa. Mutta kai sain katsoa, julkista tietoahan tuo kaikki oli, ja kenen tahansa saatavilla.

Katrinan omistaja oli nimeltään Bror Lund. Vesku oli osallistunut sen kanssa niin moniin kisoihin edellisvuonna, että jouduin rullaamaan näyttöä alaspäin. Vähän järkyttyneenä luin sijoituksia. Suuri osa oli kymmentä pienempiä numeroita. Hassua, etten muistanut koskaan kuulleeni Veskun nimeä aikaisemmin, kyllä näillä tuloksilla oli varmaan päässyt joitakin kertoja hevoslehtien tuloslistoille. Vilkaisin alta kulmieni keittiöön. Mitähän kaikkea minun pitäisi osata kysyä häneltä kun jatkuvasti yllätyin.

Ilse liittyi Miilan ja Veskun seuraan keittiön pöydän ääreen ja hänen avullaan saatiin pian päätettyä, että seuraavana lauantaina Mansikka kävisi hyppäämässä Miilan kanssa lähitallilla ja sunnuntaina starttaisi Veskun kanssa Laaksolla.
- Eikö se tuu vähän äkkiä? Ja jaksaako se enää sunnuntaina mitään? kysyin minä huolestuneena. En tahtonut, että Mansikan ja Veskun ensiesiintyminen menisi penkin alle sen takia, että se olisi uuvuksissa edellispäivästä, tai että he eivät olisi ehtineet harjoitella tarpeeksi.
- No, otetaan se vaan semmosena rataharjoituksena, Vesku lohdutti. – Menee miten menee.
En ollut ihan tyytyväinen mutten viitsinyt hämmentää enempää. Hän taisi kuitenkin huomata myrtyneen ilmeeni ja jatkoi:
- Sen kuntohan on noussut ihan hirveesti. Eikä tossa ohjelmassa ole sinänsä mitään ihmeellistä.
- Mä menen vaan yhden luokan, uhrautui Miila. – Se ei rasita edes sen vertaa kuin kunnon estetunti.
Ilse lupasi soittaa Oonalle ja kysyä ehtisikö hän kuskaamaan.
- Sillä ei ainakaan itsellään ole kisoja. Mutta Kimi ja Eivor menee Tampereelle, Vesku tiesi kertoa.
- Sovitaanko treenivuorot, ehdotti Miila.
Sitten he jakoivat viikonpäivät kristillisesti tasan ja Ilse oli jalomielinen ja luopui omista ratsastusvuoroistaan kokonaan.

Saapumiseni tallille seuraavana päivänä aiheutti pienen kohun. Kaikki olivat tietysti kuulleet tarkkaan ja kauniisti väritettynä kuinka minulle oli käynyt. Nuoremmat hoitajat tenttasivat minut kuiviin heti tallipihalla.
- Potkiko Mansikka tosiaan Bamsen kuoliaaksi?
- Joutuiko Vesku kantamaan sut ambulanssiin?
- Saitko kallonmurtuman?
Huokaisin ja esittelin kypärääni, jonka olin poiminut kentän laidalta; olin näemmä unohtanut sen sinne.
- Ei, kaikki ihan puppua. Kypärä vaan halkesi. Ja yksi luu. Kädestä.
- Oo, ihmettelivät tytöt ja rutistelivat vuorotellen naksuvaa kypäränraatoani. En ollut koskaan nähnyt kenenkään heistä ratsastavan ilman kypärää, mutta ajattelin, etteivät he tämän jälkeen edes harkitsisi. Tunsin itseni vanhaksi, viisaaksi tädiksi.

Vesku oli luvannut tänään liikuttaa Wotia Oonan puolesta ja menin Oonan tallille katsomaan, voisinko pyöriä Miilan tai Veskun jaloissa. Avuksi minusta tuskin olisi yksikätisenä. Ilse meni koulun puolelle satuloimaan Kadaaria. Vesku ehti ensin valmiiksi Wotin kanssa ja kun oripoikaa vietiin Mansikan karsinan ohi, Mansikka luimisti ja kiljaisi sille. Se siitä rakkaustarinasta kai sitten, ainakin seuraavaan kiimaan asti.

Roikuin oikealla kädelläni jalustimessa kun Vesku kiipesi selkään ja väistin sitten pois tieltä kun ori alkoi tanssia hänen kiristäessään satulavyötä viimeisen reiän.
- Pysy selässä, varoitin.
- Juu juu, ja sitten he kääntyvät metsään.

Miila ja Ilse olivat tunnilla tällä kertaa Neean ja Annan kanssa. Neea ratsasti Niiskulla erittäin kauniisti, minkä hampaita kiristellen jouduin myöntämään. Anna ei ollut yhtä hyvä ratsastaja, mutta ei nyt sentään tielläkään pyörinyt. Sinänsä tunnilla ei tapahtunut mitään mielenkiintoista mutta minua ilahdutti nähdä miten energinen Mansikka oli. Miilalla oli ajoittain jopa vaikeuksia pidättää sitä. Ajattelin mielissäni, että ehkäpä olin ehtinyt tehdä sille jotain hyvää hiittiratalaukoillani.

Vesku ja Wot palasivat vasta reilun tunnin kuluttua, molemmat hyvin tyytyväisen näköisinä.
- Oliko kivaa?
- Tää on hauska tyyppi, Vesku myönsi ja silitti sen kaulaa kiintyneesti.

Loppuviikon ratsastuksia oli hauskempi seurata. Kun minulla ei mitään muuta tekemistä ollut, roikuin mukana tallilla, vaikken yksikätisenä oikein mitään pystynytkään toimittamaan. Ajotuntinikin olin joutunut keskeyttämään ainakin toistaiseksi, ajo-opettajani mukaan siihen asti kun saisin kipsin pois, mutta ajattelin yrittää pyörtää hänen päänsä, kunhan särky lakkaisi. Kokemuksesta tiesin, että viimeiset viikot kipsin kanssa olisivat pelkkää sukkapuikolla sen alta raaputtamista ja että seuraavan kerran kättä särkisi kun kipsin antama tuki olisi poissa ja sitä joutuisi oikeasti käyttämään.

Miila loikiskeli Mansikan kanssa eikä tamma juurikaan enää hämääntynyt vaikka estekorkeus nousi yhdeksäänkymmeneen senttiin. Näin sen kieltäytyvän vain pari kertaa, kun askeleet eivät mitenkään osuneet kohdilleen. Yleensä seurasin mieluummin esteratsastusta, mutta nyt taisin olla puolueellinen; joka tapauksessa minusta oli kiehtovaa katsoa miten Vesku sai Mansikan liikkumaan. He keskittyivät paljon temponvaihteluihin, sillä kisojen ohjelma oli enimmäkseen koottujen ja lisättyjen askellajien vaihteluja. Ei Mansikka ehkä oikein hieno kouluhevonen ollut, se taisi olla liian kevytrakenteinen, enkä osannut sanoa olivatko kokoamiset ja lisäykset tarpeeksi näyttäviä, mutta ainakin minä huomasin eron.

Muutkin seurasivat Mansikan treenaamista, ainakin silloin kun oli Veskun vuoro, huomasin. Vanhemmat hoitajat kokoontuivat tallinportaille istumaan ja sieltä kuului iloista naurua ja puheenpälinää. Olisin mielelläni kuullut, mitä siellä puhuttiin, mutta en uskonut olevani tervetullut. Samoin kuvittelin, että puheenaihe vaihtuisi äkkiä jos yrittäisin. Niinpä istuin yksinäni, tai välillä Miilan tai Ilsen kanssa puun alla kentän toisella laidalla.

Lähettäjä: álávíívádésíré 
Päivämäärä:   1.1.09 15:12:28

Tälle vuodelle ei oo viel yhtään pätkää?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   1.1.09 15:40:17

Ei oo ykskään lukija vielä heränny? :)

------------
sanoo.
- Mitä sä luulet sen sanovan?
- Hyvää, toivottavasti. Jos me meinataan kokeilla vaikeampaa luokkaa ne pitää kuitenkin olla.
- Mutta tässäkin olisi voinut olla?
- Olisi joo. Haluatko tulla mukaan kävelemään pellon ympäri?
- Tietysti. Ajatuksissani silmäsin haikeasti Mansikkaa ja mietin, koska pääsisin seuraavan kerran sen selkään. Ainakin vielä tarvitsisin vinssin sitä varten. Sitten aloin miettiä, miltä minusta tuntuisi nousta sinne taas. Pää edellä aitaan lentäminen ei ollut ollut mikään miellyttävä lopetus viimeisimmälle ratsastuksellemme. Mutta tietenkään se ei ollut ollut sinänsä Mansikan syytä. Toivoin muistavani sen kun ratsautumisen aika tulisi taas.
- Haluatko selkään? Vesku huomasi katseeni.
- En, enhän mä pääse sinne millään ilveellä.
- Totta kai pääset, nouset vaan tohon penkille ensin.
- Ehkä mä en kuitenkaan rupea urheilemaan vielä, tuhahdin.
- Okei, harjoitellaan sitäkin ensi viikolla. Vesku hyppäsi joustavasti alas ja riisui satulan, nostaen sen aidalle. Hän laittoi kätensä vyötärölleni ja lähdimme kävelemään, niin kuin usein ennenkin, Mansikan maleksiessa perässämme. Pysäytin molemmat antaakseni Veskulle pitkän suudelman ennen kuin katosimme hoitajaporukan näkyvistä ja sitten minua alkoi hävettää. Olipa lapsellista, täysi-ikäiseltä ihmiseltä.

Miilan kisat menivät hienosti. Hän oli etukäteen pohtinut kovasti uskaltaisiko jo ilmoittautua 90 sentin luokkaan, mutta olimme saaneet hänet ylipuhuttua vielä matalampaan luokkaan. Mansikka oli 80 sentin radalla kuin kotonaan ja liiteli vain esteiden yli. Vastus ei ollut juuri kummoisempi kuin mitä minulla oli ollut kouluratsastuskilpailuissani. Ainoastaan yksi tallin tuntiponeista oli nopeampi ja Miila ja Mansikka saivat sinisen ruusukkeen.
- Ensi kerralla me kokeillaan isompaa! hän säteili.
Minä silittelin Mansikkaa aivan yhtä ylpeänä ja Ilse roikkui sen kaulassa ja rapsutti korvia. – Äidin oma ilves, hän kujersi. Mansikka alistui kaikkeen tyynesti, vaikka näyttikin vähän vaivautuneelta ja kun ei Ilse säällisessä ajassa päästänyt irti se luimisti korviaan ja katsoa muljautti häntä niin että silmänvalkuaiset näkyivät.

Vesku otti Mansikan hoteisiinsa kun palasimme tallille. Se oli pesty edellisiltana, mutta Vesku suihkutti sen vielä hikisen esteradan jälkeen ja ruiskutti siihen karvankiilloketta niin, että olisi voinut kuvitella hevosen seisovan sumupilvessä. Sitten hän sitoi riimunnarun puomiin ja alkoi letittää sen harjaa. Minä yritin kiivetä puomille onnistumatta, joten istuin vain harjapakin päälle ja katselin kiinnostuneena. Myöhemmin opettelisin tuon homman itsekin, mutta tällä hetkellä sormeni eivät toimineet tarpeeksi hyvin.
- Hiuslakkaa, sanoi Vesku sitten, kun Mansikan harja oli ällistyttävän nopeasti kolmellatoista lyhyellä letillä.
- Mitä?
- Onko sulla hiuslakkaa?
- Ei, mulla ei tosiaankaan ole hiuslakkaa tallilla. Olin tyrmistynyt.
- No hitto. Mä käyn katsomassa olisiko Oonalla.
Uskomatonta kyllä Vesku palasi pian hiuslakkapullon kanssa ja alkoi suihkuttaa sitä jokaiseen palmikkoon. Seuraavaksi hän viittasi minua nousemaan, etsi pakista sakset ja alkoi saksia Mansikan korvakarvoja. Meinasin kirahtaa vastaan, mutta koko homma oli niin nopeasti tehty – hän vain litisti korvia ja leikkasi yli tursuavat, - etten ehtinyt.
- Turpakarvoihin et kyllä koske! komensin kun keksin, mikä saattaisi olla seuraava parturointikohde.
- En, rouva, en koske. Mutta saako vuohiskarvoja siistiä? Ja häntä on pakko tasoittaa.

Niihin annoin luvan ja seurasin kiinnostuneena, miten pikkutarkasti Vesku toimi. Kiillokkeella sumutettu häntä näytti selviävän helpommin kuin minun hiukseni saunan jälkeen ja Vesku kyykistyi leikkaamaan siitä alimmaiset pari senttiä pois.
- No niin, hän sanoi ja näytti tyytyväiseltä. – Nyt se kelpaa.
- Oletko varma? Vai hakisinko kotoa vielä papiljotit häntään?
Vesku mulkaisi minua mutta alkoi sitten nauraa ja sain suukon päälaelleni.
- Ulkonäkö on puolet, suoritus vaan toinen puolikas.
- Laitetaanko ne papiljotit sitten sulle?
- Saat yrittää. Vesku sutaisi hiuksiaan, jotka muuten olivat lyhyet, mutta niskassa kasvoi pieni tupsu. Hän tarttui siihen mietteissään kiinni.

- Joko te olette valmiita lähtemään? Ilse ja Miila ilmestyivät Oonan kanssa tallin päädystä; olivat varmaan käyneet Oonan luona kahvilla.
- Ollaan, Vesku ilmoitti Hetken jo kuvittelin hänen taluttavan puunatun hevosen sisään talliin seisomaan, mutta kyllä se pääsi kuitenkin laitumelle.
- Se varmasti piehtaroi ensimmäiseksi, varoitin.
- Ei sen niin väliä, toi kiilloke hylkii likaa. Eikä sitä voi pitää sisällä seisomassa näin ihanana päivänä, Vesku kuittasi. Olin epämääräisesti helpottunut, kun hänen ulkonäöstä huolehtimisensa sentään pysyi ymmärrettävissä rajoissa. Ja kun lastauduimme Ilsen autoon. Näin totisesti Mansikan antaumuksella hierovan kiiltävää karvaansa maahan.

Menimme meille, kotiini siis, syömään ja käymään läpi Miilan rataa iskän kuvaamalta videolta ja sitten Vesku ilmoitti lähtevänsä juoksemaan kämpilleen.
- Et ole tosissasi, kuukahdat tässä helteessä ja maha täynnä! ihmettelin taas.
- Onhan siitä jo tunti kun syötiin.
- Eikö me voitaisi ennemminkin harrastaa hurjaa seksiä sen edestä, ehdotin vähän surkeana. Tunsin kerta kaikkiaan olevani vähän ulkopuolinen koko tilanteessa.
- Juu, tietenkin. Ellen mä olisi laskenut sitä mukaan, olisin juossut jo tallilta kotiin, hymyili Vesku ja sitoi kiinni lenkkareidensa nauhoja.
Minä jouduin turvautumaan bussiin. Ehdinpähän kotiin ennen Veskua, joka raahautui sisään hiestä valuen ja paita päänsä ympäri kiedottuna.

Lähettäjä: álávíívádésíré 
Päivämäärä:   1.1.09 16:07:53

Mä tsekkasin jo kun mä tulin himaan!

Ja tosta alusta puuttuu tavaraa.

Lähettäjä: ssfä 
Päivämäärä:   1.1.09 17:08:21

Jeejeee!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   1.1.09 17:56:43

:x
---
- Olispa kankikuolaimet, puuskahti Vesku kun hän perjantaina lopetti ratsastuksen, melko keveän sinä päivänä. Helle kuitenkin jatkui ja molemmat näyttivät olevan todella kuumissaan. Minun teki mieleni lyödä otsaani.
- Olishan meillä. Miten mä en semmosta muistanut? Haluatko kokeilla?
- Ei, kyllä nyt on myöhäistä, sunnuntaita ajatellen. Mutta ensi viikolla voisi katsoa mitä se niistä sanoo.
- Mitä sä luulet sen sanovan?
- Hyvää, toivottavasti. Jos me meinataan kokeilla vaikeampaa luokkaa ne pitää kuitenkin olla.
----
toi pätkä siis puuttui edellisen alusta
------



32.

Yllättäen myös kisa-aamu, kuten noin viisikymmentä edellistäkin tänä kesänä, valkeni autereisen aurinkoisena. Olin jo tottunut siihen, että tuo juuri ja juuri havaittava usvantapainen heti, kun katseensa loi aamulla ulos, merkitsi kuumaa päivää.

Käytyäni laittamassa kahvin valumaan yritin miettiä herkullisinta tapaa herättää Vesku. Päädyin työntämään käteni lakanan alle ja kutittamaan häntä, ihan aavistuksenomaisen hiljaa vain, kunnes näin, että hän alkoi liikuttaa silmäluomiaan ja hymyillä. Jatkoin laskemalla oliko kylkiluita kuinka monta tänä aamuna mutta kun olin päässyt kymmeneen, hän oli täysin hereillä ja nappasi kiinni minun kylkiluistani.
- Mitä sä noita-akka luulet tekeväsi?
- Herättäväni sut ratsastuskilpailuihin! kikatin, sillä hän kutitti, ja paljon kovakouraisemmin kuin mitä minä olin.
- Mitä kello on?
- Seitsemän.
- Hyvä, sitten ei ole mikään kiire vielä!
- Mä ajattelin että sulla menee föönaamiseen ja meikkaamiseen kuitenkin pari tuntia kiusasin ja saman tien tuli mieleeni, että olinkohan mennyt liian pitkälle. Mutta Vesku ei näyttänyt pahastuneen.
- Me selvitään kyllä jos sä lakkaat mun kynnet.

Ei meille kiirettä tullutkaan. Ratsastusasu oli pakattu edellisiltana valmiiksi pukupussiin ja saappaat ja kypärä urheilukassiin ja söimme kaikessa rauhassa aamiaista ennen kuin hyppäsimme tallille vievään bussiin. Oona oli jättänyt Mansikan aamulla sisään ja se katsoi meitä harmistuneen näköisenä kun kävelimme talliin. Vesku oli ollut oikeassa, pienellä harjauksella karvaan palasi edellispäiväinen kuparinkiilto.

Oli omituista lähteä ratsastuskilpailuihin keskelle Helsinkiä. Kun Oona parkkeerasi auto-traileri-yhdistelmänsä Laakson kentän parkkipaikalle tähyilin Alppilan suuntaan ja melkein kuvittelin näkeväni kulman siitä talosta, missä Vesku asui. Ja siis minäkin, tietenkin, nykyään.
- Mitäs nyt? kysyin. Nyt kehtasin kysyäkin kun tallin kaikenkokeneet kisahoitajat eivät olleet mukana.
Oona vilkaisi kelloaan.
- Käykää katsomassa mikä on tilanne ja ilmoittautumassa, mä voin olla tässä sen aikaa.


Lähdimme kävelemään pientä polkua ratsastusstadionin ohi ja ympäri. Isolla kentällä oli aidattu koulurata ja katsomon keskiosa oli mustanaan väkeä. Sivuilla oli harvempaa. Vesku harppoi määrätietoisen oloisena mutta syvällä ajatuksissaan eteenpäin ja minä perässä. En olisi tiennyt minne mennä, mutta hän selvästikin tiesi. Matalassa rakennuksessa taaempana oli kanslia. Vesku kävi ilmoittamassa olevansa paikalla ja maksamassa lähtömaksun. Minä odottelin ulkopuolella ja yritin kuunnella kuulutuksia, mutta ilman lähtölistaa niistä ei voinut päätellä mikä luokka oli menossa ja missä vaiheessa. Mutta kun Vesku palasi ulos, hänellä oli mukanaan lähtölistakin ja hän ilmoitti, että aikaa hänen luokkansa alkuun olisi melkein tunti.
- Meillä oli suunnilleen täydellinen ajoitus.

Oonan oli saanut seuraa. Jotkut hänen tuttavansa olivat huomanneet tutun auton ja pysähtyneet juttusille. Minä yritin tiirailla näkyisikö meidän perheen autoja missään, mutta tajusin sitten, että he ehkä joutuisivat parkkeeraamaan jonnekin kauemmas.
- Otetaanko se ulos, ehdotti Vesku ja yhdessä Oonan kanssa peruuttivat Mansikan ulos trailerista. Se sai saman tien varusteet ylleen, sitten minä taluttelin sitä terveellä kädelläni edes takaisin pysäköityjen autojen välissä sillä aikaa kun Vesku vaihtoi autossa shortsinsa ja lenkkarinsa kisa-asuun. En vieläkään nähnyt perhettäni ja aioin jo kiukuissani kaivaa kännykän esiin kysyäkseni missä viipyi videokuvaaja ja huutosakki. En vain voinut tehdä sitä niin kauan kun hyvä käteni oli Mansikan ohjissa ja huono kantositeessä. Hetken jo kuvittelin mielessäni pätkän kauhuelokuvaa, missä Mansikka paineli raitiovaunua karkuun keskellä Mannerheimintietä.
- Mä voin ottaa sen nyt, jos sä otat mun takin, kuului Veskun ääni selkäni takaa. Käännähdin ja totesin taas, että hän oli hemmetin komea kisavarustuksessaan. Taisin vallan jäädä tuijottamaan, sillä hetken päästä hän otti naurahtaen Mansikan ohjat minulta.
- Veikö kissa kielen?
- Ei kun sun ulkonäkösi.
- Oho, Vesku taisi ymmärtää punastua. Minun oli ihan pakko ottaa häntä niskan takaa kiinni ja kurottautua antamaan suukko.
- Onnea teille, tai pitäkää hauskaa, jos se tuntuu paremmalta, toivotin.
- Kiitos, hauskan pitäminen kuulostaa paremmalta kuin onni. Sitten Vesku nousi satulaan ja seurasi häntä hitaasti verryttelyalueella hänen takkinsa painaessa kuumasti käsivarrellani. Totesin, että hän oli sitonut onnettoman lyhyen niskatukkansa ympärille mustan samettinauhan. Ensi näkemältä se oli naurettava, mutta toistamiseen katsoessani ei enää. Itse asiassa se saattoi olla seksikkäintä mitä olin koskaan nähnyt.

Seisoskelin verryttelyalueen reunalla kun puhelimeni piippasi shortsien taskussa ja kaivoin sen esiin.
”Mä näen sut täältä katsomosta”. Mitä hittoa? Katseeni lennähti katettuun katsomoon ja sitten mahassani jysähti järki. Olinhan jo lukenut, että viesti oli iskältä. Miksi sitten moinen säikähdys? Mutta sitten vilkutin katsomon suuntaan ja jostain eturivin reunalta nousi käsi vilkuttamaan vastaan. Se saattoi olla kuka tahansa, mutta yhtä hyvin siellä saattoi istua perheeni. Voisin kysellä tarkempia koordinaatteja kunhan Vesku tahtoisi kisatakkinsa ylleen ja olisin hetken vapaalla.
- Moi, kuulin samalla hengästyneen äänen takaani. Käännähdin, ja siinä oli Miila Antin kanssa, ja jatkojoukkona Jaakko.
- Vesku ei ole vielä mennyt? kysyi Miila.
- Ei, tuolla se vielä verryttelee. Katsahdin kentälle, missä punainen tammamme otti erittäinkin vauhdikkaan spurtin parhaillaan. Veskulla oli ensi kertaa kannukset jalassaan sen kanssa, eikä se ilmeisesti juurikaan pitänyt niistä, vaikka ne olivatkin lyhyttä ponimallia.
- Mistäs te tuutte? Iskä ja Ilse ilmoittautui just tuolta katsomosta. Viittasin epämääräisesti toiselle puolen kenttää.
- Oltiin Antin luona yötä ja nukuttiin pommiin, selitti Miila. – Ja sitten Jaakko ajoi ohi kun oltiin menossa bussipysäkille ja tarjosi kyydin.
- No menkää sinne istumaan, mä tulen kunhan Vesku tahtoo takkinsa.
- Me odotetaan sua, sanoi Miila päättäväisesti.

Vesku tuli manaillen luoksemme kun kilpailija numero yhdeksän kuulutettiin radalle.
- No? kysyimme Miila ja minä yhteen ääneen. Oliko Mansikassa jokin vialla.
- Ei muuta mutta kun ei vaan tarvitsisi tuota haarniskaa pukea päälle. Vesku katsoi inhoten villakangastakkia, joka oli käsivarrellani. – Ihan riittävän kuuma muutenkin.
- Kymmenen minuuttia niin voit riisua vaikka paidankin pois, lohdutin.
- Sinä se aina jaksat lohduttaa… Vesku napitti huokaillen takkinsa ja antoi Mansikan jatkaa kävelyä. Me siirrymme katsomoon niille paikkeille, mistä luulin nähneeni huiskutuksen ja löysimme kuin löysimmekin Ilsen ja iskän. Oonakin oli löytänyt heidät. Iskä sääteli jo videokameraansa.

En ollut verkka-alueen laidalta nähnyt yhtäkään rataa niin, että olisin tiennyt millainen vastus Veskulla oli. Radan toki tiesin ja olin opetellut hänen seurakseen ulkoa jo viikko sitten. Tai Vesku näytti imeneen sen jo äidinmaidossa, hän ei ainakaan nähdäkseni edes vilkaissut printtiin, jonka olin tulostanut. Kun ihmettelin sitä, hän sanoi aina keväisin tylsillä luennoilla opettelevansa kouluratojen päivityksiä, kun uudet julkaistiin. En ollut ihan varma oliko se vitsi.

Radan hän kumminkin osasi, ja minäkin osasin sen jo tässä vaiheessa. Se ei ollutkaan niin helppo kuin olin ensi näkemältä olettanut, vaikka ei siinä ollutkaan piruetteja ja piaffeja. Mutta ajatus siitä, että alkurata oli kootussa askellajissa oli vastoin sitä Niinan päähäni takomaa ohjetta, että alusta asti eteenpäin. Mietin, että sitä vartenkohan Mansikka oli näyttänyt niin eteenpäin pyrkivältä verryttelyssä, että Vesku oli yrittänyt saada siihen liikettä jotta hänellä olisi radan alussa jotain mitä ottaa pois.

Katseemme olivat suorastaan nauliutuneet radalle. Avotaivutukset olivat Mansikalle helppoja, mutta kun vuoroon tuli keskiravi, taisin puristaa kynteni Miilan käsivarteen. Ainakin hän inahti. Mutta Vesku onnistui tekemään selvän kokoamisen sen jälkeen ja saatoin hengittää taas ulospäin. Ehdin vakuuttua siitä, että Vesku ja kannukset –yhdistelmä taitaisivat saada Mansikasta irti tarpeeksi näyttäviä liikkeitä, kun huomasin alkaa pelätä vastalaukkakiemuroita. Kuinka en ollutkaan tajunnut niitä pelätä ennemmin! Miilahan oli juuri ollut sen kanssa esteradalla, missä laukanvaihdot olivat tärkeitä – miten se nyt ymmärtäisi, että haluttiin ihan päinvastaista?

- Miten se meni? oli minun pakko kysyä Oonalta, kun Vesku oli esittänyt lopputervehdyksen. Ratsastaja itse ainakin hymyili tyytyväisenä taputellessaan hevosta, mutta en uskaltanut luottaa siihen vaan halusin ammattilaismielipiteen heti.

Oona ei ehtinyt vastata kun yleisöstä ryntäsi pieni harmaan pölyhuiskun näköinen koira radalle räkyttämään. Mansikan vapaa käynti loppui siihen paikkaan, enkä sitä ihmetellyt ollenkaan. Se veti korvansa luimuun, heitti molemmat takasensa haukun suuntaan ja rynnisti ulos kentältä. En ole varma menikö se portista vai hyppäsikö se aidan yli, mutta se oli jo kaukana radalta kun Veskulla pelasivat hoksottimet sen verran, että hän sai ohjat käsiinsä.
- Jeesus maaria @!#$, lausui Ilse juhlallisesti ja sitten painelimme katsomosta alas kentälle koko porukka.

Vesku ja Mansikka olivat tanssineet jonkinlaisessa pukkiravissa verryttelyalueelle siinä vaiheessa kun me olimme ehtineet katsomosta pois enkä voinut kauempaa tulkita oliko Vesku räjähtämispisteessä sen takia että hän oli vihainen vai sen takia että hän yritti pidätellä naurua. Nopeaälyinen porttivahti näkyi tallanneen pölyhuiskun hihnan päälle niin, että se rimpuili tehottomana joskin edelleen yhtä kovaäänisenä paikallaan nyt. Mansikka mulkoili silmät pyörien ympärilleen ja aiheutti suunnatonta pahennusta ja paniikkia, niinpä Vesku ohjasi sen suorinta tietä ulos verryttelyalueen portista.
- Eihän tämmöistä voi tapahtua, hän hekotti niin, että joutui hyppäämään satulasta pois. – Tommonen koira, ja viikkoa sen jälkeen kun edellinen turre säikytti sen. Ei tämmöistä epäonnea voi olla!
Mansikka säpsyi edelleen ja kuulin kuuluttajan sanovan kovaääniseen närkästyneellä äänellä, että koirat piti pitää kytkettyinä.

Oona tarrasi Mansikan ohjiin ja nappasi Veskun kypärän, kun hän oli jalkautunut.
- Mä käyn vähän sen kanssa kävelemässä, hän ilmoitti, nousi hevosemme selkään shortseineen ja tennistossuineen ja katosi paikalta Ruskeasuon suuntaan. Vesku riisui kiireimmän kaupalla paksun takkinsa ja avasi paitansa ja nauroi. Ajattelin jo hänen saaneen auringonpistoksen, mutta sitten hän veti itsensä kokoon ja kysyi, olisiko kellään juotavaa. Ilse ojensi vesipullon ensimmäisenä ja Vesku tyhjensi sen.

- Mitä nyt tapahtuu? kysyin kiinnostuneena.
- Se riippuu tuomareista. Jos ne on sitä mieltä, että Mansikka karkasi aidan yli, niiden on pakko hylätä se. Muuten ne vaan joutuu antamaan huonot pisteet loppukäynnistä. Mutta se ei ole varmaan kauhean vaarallista, muutenhan se meni kuin unelma!
- Ai menikö?
- No meni, missä sun silmäs oli, nainen? Veskun hikinen olemus kaappasi minusta kiinni.
- Miten luulet että teidän käy?
- No sitä ei voi tietää, nämä arvostelulajit on niin henkimaailman juttuja. Mutta hevonen oli hyvä vaikka se hylättäisiinkin. Niin että nyt ruvetaan katsomaan seuraavia kisoja.
- Ai jotain vaikeampaa kuin tää luokka? kysyi Ilse.
- Etsitään jos löytyisi yks vaativa bee ennen kuin mun opiskelut taas jatkuu.

Lähettäjä: álávíívádésíré 
Päivämäärä:   1.1.09 22:14:16

Tässois muutama korjausehdotus:

hän ei ainakaan nähdäkseni edes vilkaissut printtiin, jonka olin tulostanut

ja löysimme kuin löysimmekin Ilsen ja iskän. Oonakin oli löytänyt heidät.

- voisko nää sanoo jollain muulla tavalla, lievää toistoa?

Ja pitäskö Jeesus maariassa olla Maaria? Ku se on kumminki etunimi, vaikka onkin vakiintunu sanonta? Ja kylkiluita kai on yhtä monta aamusta riippumatta, taiteilijan vapaus? .D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   1.1.09 22:53:24

Kiits des! Ja onhan niitä, mutta välillä ehkä tarvii tarkistaa :D
------

Veskua ja Mansikkaa ei hylätty, vaikka jälkeenpäin semmoinen, joskin ylipyyhitty, kommentti olikin luettavissa arvostelupaperista, vaan heille merkittiin vallan kelvolliset pisteet. Rusettisijalle ne eivät kuitenkaan riittäneet. Yhtäkaikki olimme juhlatuulella. Iskä tahtoi viedä meidät ulos syömään tilaisuuden kunniaksi ja kun olimme palauttaneet Mansikan tallille, lähdimmekin sen enempää miettimättä. Emme tietenkään olleet ihan viimeisen päälle pukeutuneet. Veskulla oli shortsit ja lenkkarit, kun hän oli kieltäytynyt lähtemästä kaupungille ravintolaan ”valkoisissa sukkahousuissaan” ja minulla aamulla valitsemani viilein mahdollinen varustus, pienin toppi ja lyhyimmät shortsit mitä omistin, yhdistettyinä turvakärkimaihareihini, mutta ei Ilsellä ja Miilallakaan ollut helleasua kummempaa, saati iskällä tai Antilla. Viime hetkellä saimme houkuteltua mukaan Oonan, jolla olisi ollut tilaisuus käydä vaihtamassa parempaan, mutta meitä vilkaistuaan ei vaihtanutkaan.

Saimme autot, Jaakon saabin ja iskän volkkarin, parkkeerattua iskän työpaikan kellariin ja kapusimme sieltä keskustan helteiseen iltapäivään.
- Mennään tuonne, ehdotti iskä osoittaen Chico’sia, ja ellen väärin nähnyt, hänen katseensa ensin pyyhkäisi meidän kaikkien vähemmän juhlallisia asuja. Mutta paikka sopi meidän juhlaamme vallan hienosti. Iskä sai järjestettyä tarpeeksi pitkän pöydän meille kaikille kahdeksalle ja tilasi jo sisään kävellessään kannuittain sangriaa.
- Mikä sillä nyt on? vaadin saada tietää Ilseltä. Mies vaikutti omituiselta. Mutta Ilse vain hymyili muka tietämättömänä. Iskä nappasi käteensä lasillisen sangriaa kuin juhlamaljan.
- Läsnäolijat! hän aloitti, ja minua hiukan värisytti. Tämä ei välttämättä ollut hyvä juttu. Ainakin se oli outo. Hiivitytin kättäni oikealle Veskun suuntaan ja armollisen nopeasti hän huomasikin sen ja tarttui siihen lujasti kiinni.
- Tämä kesä on ollut omituinen, sanoi iskä miettiväisesti. – Meiltä on ihan kadonnut yksi tytär. Oli aikamoinen shokki huomata että lapsi lähtee yhden viikonlopun viettoon eikä ikinä enää tule takaisin. Olisin voinut olla kovastikin kiukkuinen mutta onneksi mulla on viisas vaimo. Hän katsoi tarkoittavasti Veskua ja minua, ja sitten Ilseä.
- Ja eikä aikaakaan kun toinen tytär näyttää valuvan perässä, jatkoi isä ja viittoili Miilan ja Antin suuntaan, jotka olivat parhaillaan pussailemassa. Miila hätkähti kun tökkäsin häntä selkään. Oona ja Jaakko, jotka istuivat pöydän toisessa päässä, näyttivät vähän hämillisiltä.
- Mutta kun jotain menee, jotain tulee! Niinpä minulla on kunnia ilmoittaa, että perheeseen lopulta on tulossa vauva! Iskä heilautti taas lasiaan, joka nyt jo oli tyhjä, ja kaivoi jostain esiin sikarin. Koko pöytäseurue hiljeni.

Minun ensimmäinen mielitekoni oli rynnätä halaamaan Ilseä, joka näytti hämilliseltä ja nuorelta, tuskin itseäni vanhemmalta. En voinut ymmärtää miksi iskä oli halunnut pitää noin virallisen tilaisuuden ilmoittaakseen asiasta, etenkin kun läsnä oli muitakin kuin oma perhe, mutta olin aivan riemuissani heidän puolestaan. Miila taas ei. Hän istui jäykkänä kuin seiväs eikä saanut sanaa suustaan. Ja kun Miila jäi sanattomaksi, tiesin, että oli vaikeuksia tiedossa.
- Vai sitä se teidän pupupanoloma tiesi, hän sanoi matalalla äänellä ja näytti kokonaan unohtaneen vieressään istuvan Antin. Kurkistin pöydän alle tähdätäkseni hyvin hänen varpailleen ja sitten polkaisin. Miila hiljeni ja kaatoi itselleen hyvin täyden lasin sangriaa. Minä käännyin onnittelemaan tulevia vanhempia ja muut seurasivat esimerkkiäni, saimme kai aikaan melkoisen mekkalan päätellen siitä, että muut asiakkaat kääntyivät katsomaan pöytäämme.

Miilan lähtiessä vessaan syötyään livahdin mukaan. Hän oli synkeän näköinen ja minä kysyin heti kun pääsimme pois kuuloetäisyydeltä:
- Mitä ihmettä sä kenkkuilit tuolla?
- Äh, en tiedä, se oli joku primitiivireaktio! Miila sanoi mutisi.
- Ihan kuin joku pikkukakara.
- Joo, mä tiedän! Nolottaa ihan hirveesti. Hyvä kun talloit mun varpaat ennen kuin ehdin mokata pahemmin.
- Et sitten enää ole kiukkuinen?
- En kun hävettää niin kauheasti.
- En usko että muut ehti huomata mitään, lohdutin minä.
- Kyllä muori huomasi.
- Mutta ehkä se ymmärtää parhaiten sen primitiivireaktionkin.
- Oikeesti, se on aika hieno juttu. Vaikka ne onkin aika vanhoja jo.
- Äitien keski-ikä nousee koko ajan, lohdutin.

Pöydässä jatkui oikea juhlatunnelma palatessamme. Ilse katsoi Miilaa kovin huolestuneena, mutta helpottui kun kävimme molemmat oikein halaten onnittelemassa vielä kerran. Muut nauroivat ja puhuivat toistensa suuhun. Sangriaa oli vielä vähän kannuissa ja Vesku ja Antti näyttivät juovan olutta. Iskä tuprutteli edelleen sikaria, vaikka yskikin välillä. Onneksi se sammui usein kun hän unohti sen käteensä selittäessään jotain. Puristauduin isojen tuolien lomasta takaisin omalle paikalleni ja nappasin äkkiä suullisen Veskun olutlasista. Sitten tilasimme vielä jälkiruokaa. Jaakko ja Oona, jotka olivat aluksi näyttäneet olevan vähän kiusaantuneita jouduttuaan yhtäkkiä tämmöiseen perhejuhlaan mukaan, olivat nyt kuin kotonaan. Jäin ajatuksissani katsomaan Jaakkoa vähän pitkään. Miten ihmeessä hän olikin sattunut mukaan juuri nyt?

Sitten Oona tahtoi päästä takaisin kotiin, hänen pitäisi vielä jakaa hevosille iltaruoat. Jaakko lupasi tarjota hänelle kyydin ja katsoi kysyvästi minua. – Takapenkki on vapaana, Jessi? Niin, ja Vesku, tietysti, hän lisäsi kuin jälkeen päin muistaen. Vilkaisin Veskua, mietimme hetken ja päätimme mennä mieluummin kävellen.

Lähettäjä: ssfä 
Päivämäärä:   2.1.09 00:23:59

Jatkuu!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   2.1.09 16:45:26

jepjep
----------
33.

Laakson kisojen jälkeen Miila dumppasi Antin, niin namu kun poika olikin. Kun ihmettelin sitä, hän vain totesi:
- Sen mielestä oli tylsää kun mä tuhlasin niin paljon aikaa tallilla. Ja sitten ajattelin, että jos sille tulee tommosesta sanomista niin mistä muusta sitten, jos pidemmälle päästään.
- Aika kauaskantoista, arvelin.
- No, ehkä. Sitä paitsi se olisi halunnut kaiken aikaa istua jossain kuppilassa näytillä, eikä se nyt sitten ollut mun mielestä niin kauhean hauskaa. Tai ainakin mä tahdon olla noin yleensä ottaen se kauniimpi osapuoli suhteessa.

Me Veskun kanssa emme ehtineet istuskella kuppiloissa. Vesku kävi töissä, ja sitten kävimme tallillakin lähes päivittäin, kun Oona oli keksinyt miten aikaa säästävää oli lähettää hänet maastoilemaan ja Oona itse sai enemmän keskittyä nuortensa ratsastukseen vain opetusmielessä. Ja sitten oli tietenkin Mansikkakin. Minulla ei ollut mitään sitä vastaan, että roikuimme siellä, etenkin, kun viimeiseksi viikoksi ennen koulujen alkua oli ratsastuskoulun hevosetkin pantu laidunlomalle ja hoitajia ei juuri näkynyt. Varusteetkin he saattoivat pestä vain kerran lomaviikon mittaan, eikä hevosia muuten saanut rutuuttaa. Pidin tallin tunnelmasta nyt, kun siellä sai kuluttaa aikaa ihan omin nokkineen eikä joka puolella vilissyt tuntilaisia ja hoitajia. Jos Vesku meni aamuvuoroon, saatoin maleksia sinne ihan vaan omia aikojani jo aamusta, levittää ehkä filtin Mansikan laitumelle tai Oonan tallin taakse ja makoilla hevosten touhuja seuraten aurinkoa ottamassa. Yhtenä päivänä Niina oli organisoinut esteidenmaalaustalkoot ja sielläkin hyörin mukana, vaikka silloin olivatkin myös kaikki kynnelle kykenevät hoitajat tallilla. Olin joka tapauksessa jo alkanut toivoa, että he jättäisivät Veskun rauhaan – ehkä syyskaudella tulisi tunneille joitain uusia miespuolisia!

Kantositeen olin jo jättänyt pois, mutta muuten vasen käteni oli aika käyttökelvoton – ei sillä esimerkiksi mitään nostanut. Niinpä kuljin vain sudin kanssa puomilta toiselle ja maalailin raitoja. Välillä vain vaihdoin paikkaa maalipurkki ja pensseli samassa kädessä. Harmillinen vahinko sattui kun lampsin Neean ja Siirin ohi heidän maalatessaan keltaisia puomeja – Neea sattui astahtamaan taaksepäin pensseli kädessä niin, että se osui reiteeni.
- Kiitos kaunis, sanoin harmissani kun maali valui pitkin jalkaani. Meinasin jo ruveta rähisemään, mutta Neea näytti niin aidon kauhistuneelta, että aloin aavistella sen olleen ihan rehellinen vahinko. Siiri yritti pidätellä nauruaan niin että hytkyi ja tartutti sen sitten myös Neeaan ja minuun. Vetäydyin hihittäen sivummalle, missä oli penkille jätetty tärpättiä ja paperia kai myöskin tällaisia onnettomuuksia varten. Niina sattui kulkemaan ohi ja avasi minulle tärpättipullon.
- Mihinkäs Mansikka pääsee seuraavaksi kisaamaan? hän kysyi.
- Miila menee sen kanssa jonnekin Sipooseen ylihuomenna, mutta koulukisoista ei ole vielä tietoa.

Seuraavien kisojen etsiminen ei enää ollutkaan helppoa. Veskun toivomaa rataa ei löytynyt järjestettävistä kilpailuista, paitsi erilaisista joukkue- ja mestaruuskisoista, mihin ei tietenkään ollut asiaa Mansikan kanssa.
- Nehän voi aina kysyä, saako osallistua luokan ulkopuolella, ehdotti Niina.
- Voiko niinkin tehdä? kysyin äimistyneenä.
- Voi toki, jos järjestäjät suostuu. Hitto noita ipanoita!
Niina syyhkäisi kentälle väistellen maalattuja puomeja. Kai innostuneina minun vahingostani pari nuorempaa tyttöä roiskivat toisiaan maalisilla pensseleillä. Toinen näytti jo tuhkarokkoiselta naama punapilkullisena.

Sain keltaisen maalin melko helposti pois, sillä se oli vielä ihan märkää ja jäin miettimään Niinan sanoja. Laaksolla oli kohta tiedossa isot koulukisat ja tiesin, että niissä oli Veskun haikailemia vaativia luokkia, sillä aloin osata loppukesän kisakalenterin jo ulkoa. Mutta olivatko he kuitenkaan ehtineet harjoitella tarpeeksi?

Kaikki puomit kiiltelivät kirkkaina ja värikkäinä siihen mennessä kun Vesku tuli töistä suoraan tallille. Minä olin jo siirtynyt takaisin passipaikalleni Mansikan laitumelle ja torkuin siellä vesipullo käteni ulottuvilla. Hän näkyi heittävän kassinsa tallin ovelle ja hiipivän minun suuntaani. Harkitsin, esittäisinkö nukkuvaa ja antaisin hänen muka herättää minut, mutta vilkaisin ylös väärällä hetkellä.
- Täällä sitä vaan laiskotellaan.
- Höpsis. mä olen maalannut puomeja koko päivän.
- Joo, näköjään koko kentän täydeltä.
- Mitä sulla on ohjelmassa tänään?
- Mansikalla olisin ratsastanut, mutta näköjään kentälle ei pääse.
- Uhh, miten tylsää, tajusin. – Ja maneesi on kuin sauna kumminkin.
- Ehkä sille voisi antaa vapaapäivänkin, sillä on ratsastettu nyt niin ahkerasti että se kohta leipääntyy ihan, Vesku mietti.
Mansikka oli kääntänyt mielenosoituksellisesti takapuolensa meihin päin ja näytti olevan ihan samaa mieltä.
- Ei kun mä tiedän. Sä saat mennä selkään ja mennään metsään kävelemään. Epäröintini taisi näkyä silmistäni, sillä Vesku ei jäänyt odottamaan vastalauseita vaan nousi hakemaan Mansikkaa. Minulla oli epämukava olo. Suoraan sanoen vähän pelotti. Kömmin kuitenkin pystyyn ja otin toivoakseni rohkaisevan kulauksen vettä. Jos jo nyt tuntui tällaiselta, taisi olla parasta ottaa härkää sarvista saman tien eikä myöhemmin.

Vesku harjasi Mansikan ripeästi ja satuloi sen. Minä kävin Mansikan kaapista hakemassa Miilan kypärän – en ollut vielä tullut hommanneeksi itselleni uutta – ja raahasin rehuhuoneesta tuolin ulos. En ollut muutenkaan oikein varustautunut ratsastamaan shortseissa ja varvastossuissa, mutten voinut peräytyäkään.

Selkäännousua piti vähän miettiä, mutta tuolille nousten ja Veskun tuupatessa takapuolesta onnistuin saamaan jalkani selän yli. Vähän huimasi ja Mansikan pieni liike sen vaihtaessa painoaan takajalalta toiselle sai minut säpsähtämään. Vesku katsoi minua tutkivasti ja irrotti riimun Mansikan kaulalta.
- Ootko okei? Olet vähän kalpea, hän kysyi.
- Kai mä olen kun olen kauhusta kankea, tunnustin hampaitteni välistä.
- Mitä?
- Ei mitään, mennään vaan. Vedin syvään henkeä.

Muutaman ensimmäisen minuutin jälkeen oloni kuitenkin parani ja huomasin rentoutuvani. Vesku käveli Mansikan lavan vieressä ohjat käden ulottuvilla ja pitipä hän minua välillä säärestäkin kiinni silittelyn varjolla. Tai päinvastoin. Kerroin mitä Niina oli ehdottanut luokan ulkopuolisena osallistumisesta ja Vesku näytti harkitsevalta.
- Niin no, eihän siinä mitään menetä jos kysyy. Ehtisipähän sitten kokeilla ennen kuin tarvitsee palata koulun penkille. Seuraavat sopivat, mihin virallisesti voisi ilmoittautua, taisi olla vasta syyskuun loppupuolella.

Kun palasimme tallille, olin jo aikaa sitten irroittanut kouristuksenomaisen otteeni satulan etukaaresta ja päästäni oli suunnilleen kadonnut muistikuva siitä, miten pelottavalta oli tuntunut nousta selkään. Huokaisin syvään helpotuksesta enkä voinut olla hymyilemättä leveästi.
- Oli kivaa? Vesku kysyi.
- Joo. Miten ajattelit saada mut alas täältä?
- Hmm.
Olisin kai päässyt normaalillakin tavalla, mutten vastustellut, kun Vesku tarjoutui nostamaan minut, kunhan vain nostaisin ensin jalkani kaulan yli. Hitaasti ja nautinnollisesti valuin hänen vartaloaan pitkin maahan.
- Kiitos vaan kun komensit mut selkään, sanoin vakavana.
- No, on se ainakin nyt kokeiltu, eikö vaan?

- Juu, ja hengissä selvitty. Pääsisi vaan tästä hemmetin kipsistä nyt pian eroon! Ravistin turhautuneena vasenta kättäni ja onnistuin kolauttamaan sillä Veskua kyynärpäähän. – Oho, anteeksi…

- Ei se mitään, sanoi Vesku auliisti ja yritti vähän hapuillen kiskoa ylös kiertynyttä toppiani alaspäin. Sattumalta hänen kätensä osui rinnalleni ja sitten satuimmekin suutelemaan ja olisimme ehkä unohtuneet siihen, ellei Mansikka olisi kyllästynyt seisomaan paikoillaan ja ottanut tunnustelevaa askelta kohti lähintä ruohotupasta. Horjahdin, kun se katosi selkäni takaa ja hetki meni ohi. Tai Vesku nappasi ohjista kiinni ja nojasi otsansa minun otsaani.
- Eikö ole vahinko, ettei enää missään ole rehellisiä vanhanaikaisia heinälatoja?
- On täällä ihan rehellinen heinälato, minä kuiskasin vastaan. – Siellä on vaan lehmänmunia irtoheinän sijaan.
- Mitähän Oona sanoisi jos hajoitettaisiin niistä yksi?
- Ei hyvää, epäilin. Huokaisin ja päästin vastahakoisesti irti käteni Veskun vyötäisiltä. Olisi ollut kiva tehdä jotain hurjaa mutta muovipaalatut heinät eivät herättäneet mitään romanttisia väreitä.


Ilse järjesti vauvakutsut ystävilleen ja oli vaatinut meitä näyttäytymään myös, etenkin Miilaa. Ilsen paras ystävä vuodelta seitsemänkymmentäjotain oli Miilan kummitäti, mutta olisimme varmaan käyneet moikkaamassa käskyttäkin. Tädit olivat, vaikka olivatkin jo noin nelikymppisiä, hauskoja tyyppejä ja Ilse oli kokannut pari päivää kaikkea mahdollista herkullista, mikä veti Veskua vastustamattomasti puoleensa. Oltiin torstai-illassa ja Miilalla oli estetuntinsa ja Veskulla iltavuoro, joten pääsimme kaikki paikalle vasta vähän myöhemmin, kun kotona oli jo ilo ylimmillään. Tädit, Nita ja Ali, istuivat iskän seurassa olohuoneessa viinilasit käsissään ja Ilse täytti keittiössä tarjoiluastioita.
– Hyvä kun tulitte nyt, kohta ei olisi ollut mitään jäljellä! hän huudahti hilpeästi.
Kävimme kimppuun ja täytimme lautasemme ennen kuin siirryimme olohuoneen pöydälle.

Nita, Miilan kummitäti, pompsahti sohvasta pystyyn ja tuli halaamaan Miilaa. Hän oli hoikka ja hyvinsäilynyt tumma nainen, joka oli muutama vuosi sitten muuttanut Italiasta takaisin Suomeen. Miila oli ollut katkera siitä, ettei Nita ollut asunut siellä enää siinä vaiheessa kun Ilse oli melkein jo, joskin epäröiden, ruvennut harkitsemaan, että Miila saisi yksin matkustaa kylään. Minut halattiin samoin tein ja Veskua Nita otti harteista kiinni ja mittaili päästä jalkoihin.
- Ei paha paketti, Jessi, hän totesi minulle. Toivoin, että Vesku oli ottanut varoitukseni tosissaan eikä kovin hämmentyisi. Mutta ei hän näyttänyt hämmentyneeltä, huvittuneelta vain.

Ali, toinen naisista, oli pidättyväisempää tyyppiä, mutta halusi halata myös. Minä olin vähän niin kuin ominut hänet omaksi kummitädikseni pienenä, kun oikea kummitätini oli äidin sisko ja avioeron myötä oli jäänyt vähän syrjään uudesta perhe-elämästäni.
- Mä en edelleenkään osaa sanoa, kumpaa sä muistutat enemmän, isääsi vai äitiäsi, hän sanoi Miilalle.
- Ilsen silmät ja Stumpin nenä, lausui Nita vähän aikaa mietittyään.

- Saitko luvan lähteä sinne Laaksolle? kysyi Ilse Veskulta kuin haluten vaihtaa puheenaihetta.
- Sain. Siellä on 6-vuotiaiden vaativa bee, jossa ei ole montaa osallistujaa. Ja se on onneksi sunnuntai-aamuna kukonlaulun aikaan niin, ettei siellä ole vielä yleisöäkään, Vesku sanoi tyytyväisenä.
- Miten luulet sen menevän?
- Sittenhän sen näkee. Mansikka on onneksi niin nöyrä hevonen, että se kyllä yrittää parhaansa vaikka pyytäisi mitä. Se osaa kaiken mitä siinä pitää esittää mutta sitten nähdään, miten se jaksaa kaiken peräkkäin.

Lähettäjä: Campsu 
Päivämäärä:   3.1.09 02:13:07

Jatkoa :> Aivan upeeaa kirjotusta ! :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   3.1.09 11:16:58

Tadaa, uusi henkilö:
--------
34.

Niin olimme taas Laaksolla. Oona oli joutunut tänä sunnuntaina jäämään tallitöihin mutta hän oli lainannut Veskulle autonsa ja traikkunsa, tosin hiukan epäillen. Vesku oli saanut puhua häntä ympäri toisenkin hetken ja ilmoittaa kuskanneensa hevosia ainakin tuhansia kilometrejä. Miila ja Ilse olivat tulleet avuksi. Nyt kaikki oli jo tuttua edelliskerrasta, minullakin oli suorastaan kokenut olo kun kävelimme kolmestaan katsomon suuntaan Veskun lähdettyä verryttelemään.

Aamu oli harmaahko, mutta en ollut ihan varma siitä, olivatko kaikki pilvet vain pilviä vai oliko savu Venäjän metsäpaloista tänä aamuna vain tavallista sakeampi. Olimme haistelleet sitä jo moniaisia iltoja parvekkeen oven ollessa alati levällään, ja uutisissa valitettiin kuinka keuhko- ja sydänsairaat saivat oireita itäisissä kaupungeissa. Näin kaukana savun tuoksu oli minusta vain miellyttävä. Vähän kuin rantasauna. Hirvittävän kuuma oli joka tapauksessa ja mielessäni kävi pikaisesti ajatus, että entä jos se metsäpalo olikin lähestymässä. Jokohan se lämmittäisi Helsinkiä jos Porvoossa roihuaisi?

Miila ja Ilse kiipesivät jo katsomoon, minä jäin vielä verryttelyalueen laidalle tuttuun tapaan odottelemaan Veskun kisatakki etusormessani roikkuen. Silmäilin ympärilleni ja arvelin kaikkien luokan osanottajien olevan jo lämmittelemässä. Ratsukoita oli puoli tusinaa ja seuranani aidan takana ehkä kymmenkunta ihmistä. Katsomossa oli tuskin saman vertaa. Täydellinen koelähtö Mansikalle.

Muut ratsukot olivat tosiaan nuoria hevosia, mutta hurjan isoja ja näyttäviä. Mansikka näytti niiden rinnalla pieneltä, hontelolta ponilta. Monet niistä esiintyivätkin todella hienosti. Jännittyneenä seurasin kunkin ohjelman, mutta nähdäkseni yksikään ei tehnyt ihan täydellistä suoritusta. Kenellä katosi vastalaukka, kenen laukanvaihto myöhästyi pahasti, erään tamman laukanvaihto muistutti enemmänkin hurjaa pukkihyppyä. Mutta hienoja ne olivat. Minun oli huokaistava kun Vesku kaikkien muiden jälkeen ratsasti radalle. Mansikka oli niin kotoisan ja vaatimattoman näköinen noiden muiden jälkeen. Ohjelma sujui kuitenkin lähes kirjaimelleen oikein, ainakin siirtymiset tulivat oikeissa kohdissa. Vain laukanvaihdot käynnin kautta töksähtelivät ja venyivät vähän. Kun he pysähtyivät lopputervehdykseen, lähdimme valumaan alas verryttelykentälle.

- Mitä luulet? kysyin kun Vesku oli ravaillut siellä pari kierrosta ja ratsasti luoksemme riisuutuakseen takistaan.
- Teknisesti se meni ihan hyvin mutta nyt sitten nähdään mitä noi sanoo sen liikkeistä. Haluatteko talutella sitä niin mä käyn katsomassa, joko saan arvostelun?
Ilse otti Mansikan ja Miila ja minä lähdimme Veskun mukaan kansliaan. Jäimme ulos odottelemaan ja Miila kaivoi olkakassistaan tupakka-askin ja tarjosi minullekin. Hän näytti olevan ainakin yhtä hermona kuin minä.

Veskulla kesti vaikka kuinka kauan ja ymmärsin, ettei arvosteluja ollut vielä ehditty juoksuttaa tuomareilta kansliaan. Kun hän lopulta palasi, hän jutteli vilkkaasti kuvankauniin tytön kanssa, jonka olin huomannut aiemmin verryttelyä seuratessani. Hän oli pitkä, hoikka, ruskea ja vielä vaaleampi hiuksiltaan kuin Miila ja oli pukeutunut valkoisiin ratsastushousuihin ja valkoiseen tiukkaan toppiin, vaikken ollutkaan nähnyt hänen ratsastavan äsken.
- …taida olla ihan oikeessa luokassa? tyttö sanoi juuri.
- Me tultiinkin ihan kokeilemaan, Vesku sanoi silmäillen ahneesti arvosteluaan. – Mmm, ei tää oo paha oikeastaan ollenkaan.
- Näytä, sanoin ja nappasin paperin Veskulta. Hän pysähtyi hölmistyneen näköisenä kuin olisi unohtanut meidät kokonaan, mutta kokosi itsensä nopeasti.
- Miten kävi? Miilankin pää painui omani viereen ja silmäilimme ahneesti kommentteja. Ystävällisesti paperiin oli laskettu prosentit valmiiksi: 50,30%.
- Hyväksytty! Sä olit kuitenkin oikeessa! ilmoitin silmät pyöreinä ja luovutin paperin Miilalle. Sitten muistin taas tytön.

- Jessi, tää on Hanna, Vesku esitteli ja vähän epävarmana tökkäsin käteni tytölle. En tiennyt oliko se sopivaa vai ei mutten muutakaan osannut tehdä. Tunsin itseni lyhyeksi, lihavaksi ja ihan väärin pukeutuneeksi hänen rinnallaan, aina vaan iänikuisissa shortseissani. Mutta tyttö hymyili ja puristi reippaasti kättäni.
- Ja tässä on Miila, Jessin sisko. Jessi on mun tyttöystävä ja hevonen on niiden, Vesku kertoi Hannalle.
- Terve, sanoi Hanna Miilallekin. – Vesku ratsasti viime kesänä mun hevosella.
- Jaa Katrinalla? kysyin ja tunsin edelleen itseni nuoreksi ja hölmöksi kaiken muun lisäksi.
- Niin.
- No, joko se on varsonut? kysyin, ensimmäinen asia mikä juolahti mieleeni.
- Viime viikolla, tuli musta tammavarsa.
- Onnea, mutisin.
- Vahinko etten eilen tiennyt että sä pyörit täällä, olisit tullut eilen kisabilettämään meidän kanssa, Hanna sanoi hymyillen Veskulle kauniisti, ja vilkaisi minua. – Niin, te molemmat tietysti. Mutta sua ei ollut missään listoissa.
- Ei niin, mehän tultiin tosiaan vaan kokeilemaan mitä tuomarit sanoo, ja luvankin sain vasta pari päivää sitten.

Miila oli lopettanut arvostelun lukemisen ja näytti nyt vasta havaitsevan Hannan.
– Moi, hän sanoi kuuluvalla äänellä. Hanna tervehti taas ja rupesi sitten tekemään lähtöä.
- Mun täytyy mennä katsomaan onko mun hevoseni hengissä. Törmätään taas joskus! Ja sitten hän hävisi kuin tuulenväre. Miila tuijotti tytön perään.
- Olipa pakkaus! Oliko toi joku sun exä?
Olin kiitollinen kun Miila kysyi sen, mikä minunkin mielessäni pyöri, mutta sydämeni tuntui jäätyvän ja valahtavan jonnekin vyötärön korkeudelle kun Vesku nyökkäsi. En saanut enää sanaa suustani, vaikka Miila tenttasi Veskua arvostelu kädessään kohta kohdalta. Miksi tästä ja tästä oli annettu tällaiset pisteet. Mitä tarkoitti tämä kommentti? Ellei Vesku olisi tarrannut minua vyötäröltä, olisin unohtanut kävellä heidän mukanaan.
- Tule nyt hituri!

Huomaamattani raahasin Veskun takkia kentän pölyssä kun kävelimme trailerin luo, minne Ilse ja Mansikka olivat jo menneet odottamaan. Ilse ja Miila riemuitsivat niin Mansikan hyväksytystä tuloksesta, ettei heitä haitannut vähääkään paperin lopussa seisova kommentti ”hevonen taitaa olla äärirajoillaan tällä tasolla”, eivätkä he huomanneet minun olevan lähes sanaton. Mutta Vesku huomasi kyllä. Kun olimme saaneet Mansikan ja Oonan yhdistelmäajokin onnellisesti tallille, hevonen oli tallissa ja Miila ja Ilse purkivat tavaroita hän nappasi minua vyölenkistä kiinni kun olin karkaamassa muiden perään.
- Nyt seis, ja äänessä oli sen verran arvovaltaa että lakkasin rimpuilemasta ennen kuin aloitinkaan. Seisahduin ja annoin hänen kääntää minut, mutten saanut nostettua katsettani maasta.
- Mikä sulla on?

En saanut vastattua joten hän nappasi minua vyötäröltä ja nosti puomin päälle istumaan niin, että vaikka tuijotin edelleen alas, näin hänen kasvonsa.
- Et kai sä ole mustasukkainen Hannasta? Se on ikivanha ja ohimennyt juttu!
- Mitä muuta mä voisin olla kun se on ihan täydellinen! puuskahdin minä.
- Voi kulta pieni! Vesku nauroi ja tuli lähemmäs seisomaan, pitäen minua edelleen vyötäisiltä kiinni. Tunsin hänen hengityksensä vatsallani ja kädet selkääni vasten ja mielialani alkoi vähän parantua.
- Ihan oikeasti, musta tuntuu että olen kauhean nuori ja tyhmä ja ruma ja lihava ja…
- Nyt suu kiinni. Sä et ole mitään noista. Paitsi ehkä vähän nuori. Vesku kohotti toppiani ja puraisi kevyesti mahastani. Se kutitti niin, että minun oli pakko kirkaista, ja olisin tainnut keikahtaa taaksepäin, ellei hän olisi pitänyt minusta kunnolla kiinni. Nappasin Veskua kiinni hiuksista, jottei hän saanut naamaansa nostettua vatsaltani, se tuntui niin hyvältä. Eikä häntä tuntunut häiritsevän. Lopulta hän puraisi uudelleen, vähän kovempaa ja vetäytyi irti.

- Mä luulen, että me voitais ehkä saada kyyti kotiin, Vesku ilmoitti ja nyökkäsi päätään tallista ulos astuviin Ilseen ja Miilaan.
- Mennään sitten heti. Ääneni ei tuntunut kulkevan oikein kunnolla, mutta Vesku kuuli ja nosti minut alas, suukottaen minua ohimennen ohimolle. Hän mumisi jotain mistä en saanut selvää mutta äänensävy riitti palauttamaan osan kadonnutta itsetuntoani.

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   3.1.09 16:00:29

oiii Hanna :):)
Tässä kohtaa varmaan alkaa Vesku tympiä kun Jessi on noin hölmö.

pitkästä aikaa kotona!!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   3.1.09 16:25:13

Ja mä tein uuden