Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   3.1.09 16:24:23

Edellinen

------------

Hanna ei kuitenkaan lakannut kummittelemasta mielessäni, hän palasi takaisin karkoituksensa jälkeen, kun Vesku oli nukahtanut illemmalla. Kirkkaansiniset silmät ja pitkät mustat ripset ruskettuneissa kasvoissa ilmestyivät kattoon tuijottamaan minua. Hän oli juuri sitä mitä olin odottanut nähdessäni sen videokasetin, jonka selkämyksessä luki Katrina. Tyttö, joka olisi voinut olla Miss Ruotsi suoraan jostain Tukholman edustan pikku ökysaaresta. Kiemurtelin kiusaantuneena, vaikka kuluneen illan mittaan mielessäni ei hetkeäkään ollut käynyt, että Vesku ajattelisi mitään muuta kuin minua. Olin itsekin unohtanut koko Hannan, jonka haamunaama näytti irvistelevän minulle katosta. Kiukuissani käänsin kylkeä, laskeuduin pahasti kipsikäden päälle ja nousin älähtäen istumaan. Minulla oli niin kuuma, että lakanat allani tuntuivat kosteilta ja päätin mennä parvekkeelle.

Hain mukaan tupakka-askin ja keittiön kaapista lasillisen jotain, mistä en oikein tiennyt mitä se oli, mutta mitä Vesku siellä oli iän kaiken säilönyt. Otin vielä keittiön työtasolta mukaani Mansikan arvostelupaperin ja aloin kynnyksellä istuen lukea sitä järjestelmällisesti läpi. Pari kertaa tavattuani sen tulin siihen tulokseen, että kaikki hyvät kommentit olivat Veskulle ja riittämättömäksi kuvattiin hevosta. Mutta ei se minua masentanut sen pahemmin kuin Ilseä ja Miilaakaan oli masentanut. Vastahan Mansikka oli pari kuukautta sitten ollut laitumelle hylätty olio, ja vaikkei siitä lähtisikään GP-tason liikkeitä ehkä ikinä, oli meillä nyt paperilla että se oli tosiaan Hieno Hevonen. Ja ehkä minäkin vielä joskus kehittyisin niin, että voisin…

Mitä mietinkään? Minä kilpailukammoinen?

Hannan hyvin istuvat kisahousut palasivat mieleeni. Hän oli ollut menossa kilpailemaan asustaan päätellen. Tiesin, että loput päivän luokista olivat jo todella vaativia. Sitäkö minä kadehdin ja halusin? Kilpailla Veskun entisen tyttöystävän kanssa? Sen taistelun olisin tuomittu häviämään, kaikissa lajeissa.
Nappasin itseäni otsahiuksista ja kiskaisin. Toivoin, että typerät ajatukset häipyisivät samoin tein ja keskityin taas lukemaan arvostelua. Sitten aloin miettiä, että mitä Vesku haluaisikaan seuraavaksi tehdä Mansikan kanssa. Josko enää mitään. Hän tuntui suhtautuvan opiskeluunsa vakavasti ja joutuisi hänkin jo parin viikon päästä palaamaan koulun penkille. Minun kouluni alkaisi jo parin päivän päästä. Se tuntui omituiselta. En inhonnut koulua ja ajatus siitä, että viimeinen vuosi alkaisi, oli tuntunut mukavalta. Mutta jotenkin nyt tuntui niin kaukaiselta ajatus paluusta koulun penkille. Olinhan ihan eri ihminen kuin kesäkuun alussa loman alkaessa.

- Mitä sä täällä kykit? Veskun uninen ääni säikäytti minut ja hypähdin, kun käsivarret kietoutuivat hartioideni ympärille.
- Tuli kuuma.
- Ollaan tässä sitten, ja hän suukotti kaulaani niin, etten voinut olla värähtämättä.
- Ihan mitä haluat, hymyilin ja kallistin päätäni antaakseni enemmän tilaa.
- Ihan mitä vaan?
- Vaikka.


Hanna palasi takaisin myöhemminkin. Vesku meni töihin aamulla ja minä jäin turhautuneena makoilemaan hänen kämpilleen. Puristelin mahamakkaraani ja mietin, miten uskomattoman hoikalta Hanna olikaan näyttänyt. Ratsastushousut olivat taatusti korkeintaan kokoa 34 vaikka tyttö oli pitkä. Ja ne hiukset olivat olleet kuin kehrättyä hopeaa. Minua masensi. Mieleni teki lähteä saman tien lenkille ja juosta niin, että ainakin pari kiloa jäisi hikivanana perääni mutta en voinut ajatella sitä vielä. Murtunutta luuta ei ollut tarkoitettu tärisemään juoksuaskelten tahdissa. Mutta kampaajalle ehkä voisin päästä. Se voisi olla ihan aiheellistakin nyt ennen koulun alkua. Olin elänyt aina vaan peikkomaisempana koko kesän.

Nousin ja pyöriskelin vähän aikaa peilin edessä. Pienehkö ja pyöreähkö. En ollut oikeastaan lyhyt, enkä oikeastaan lihava, sen mallinen vain. Mutta äidistäni päätellen tulisin kyllä vanhemmiten helposti lihomaan. Hän alkoi nyt, neljissäkymmenissä, olla jo melko ylitsepursuava. Päätin pitää varani sen asian suhteen. Hiukseni olivat punertavanruskeat ja sillä tavalla laineikkaat, ettei niistä helposti saanut sen paremmin kiharaa kuin suoraakaan, tai kohtuullisella vaivalla kummat vaan. En ollut juuri viitsinyt vaivautua niiden takia näin arkioloissa mutta ehkäpä voisin aloittaa. Silmät vihertävänharmaat. Niihin olin kyllä tyytyväinen, vaikka oli pakko myöntää, etteivät ne olleet ollenkaan niin hätkähdyttävät kuin Hannan silmiinpistävän siniset. Niissä oli kuitenkin ulommaisina tummanvihreät renkaat, joista pidin.

Pukeuduin, petasin sängyn parhaani mukaan ja sutaisin vähän muutenkin kämppää kuntoon ja lähdin sitten kaupungille. Jos kolkuttaisin jokaisen kampaamon ovea, löytäisin varmasti ennen Hakaniemeä jonkun, joka ehtii laittaa hiukseni, vaikka varmaan muutama muukin koulutyttö olisi tänään asialla.
Ja löysinkin, ihan heti ensimmäisestä kulmasta. Paikka olikin onneksi peräti ammattimaisen näköinen, vaikka olikin pieni. Ainakaan se ei näyttänyt siltä että kulmien spurgut kävisivät siellä leikkauttavassa haiveniaan.

- Mä haluaisin väriä ja siistimistä, sanoin ja istuin tuoliin.
- Mitäs väriä olit ajatellut? tyttö oli nuori ja hänellä oli itsellään lyhyet tummat hiukset, joissa oli punaisia kuin pensselinsutaisuja jotka saivat tukan näyttämään leopardin turkilta.
- Vaaleaa? Siis raitoja, ei kokonaan, ehätin tarkentamaan.
Tyttö tutkiskeli hiustuppoani.
- Jos tää on sun oma värisi niin tää näyttää semmoiselta että vaalentamalla tästä tulee sitten kirkkaankeltaista.
- Ai, sanoin pettyneenä. – Eikö siitä millään saa semmoista… harmahtavaa?
- Enpä usko. Mutta voidaan me kokeilla. Ja varmaan sitten voisi laittaa vähän punaisempaakin?

Annoin hänelle vapaat kädet kokeilla mitä haluaa ja suljin itse silmäni. Nautin kun minua hoidettiin. Mietin, mihin seuraavaksi menisin. Ehkä vähän ostoksille? Tokihan ihminen tarvitsi muutaman uuden vaatteen koulun alkaessa? Kesäpalkastani oli hiukan jäljellä, vaikka olinkin laittanut autokoulurahat, joista suurin osa tosin oli lahjoituksia vanhemmilta, sivuun.

- Miten sä haluat tän laitettavaksi? Suoraksi vai kiharaksi? kysyi kampaaja pitkän ajan kuluttua.
- Ehkä suoraksi. Tai ei, kiharaksi. En halunnut sentään yrittää Hanna-kopioksi, eikä asialla kuitenkaan ollut niin väliä. Illalla olisi pakko käydä viimeistään suihkussa ja se siitä kampauksesta. – Ei kun jos sittenkin vähän suoremmaksi.
- Jos mä teen ihan oman pääni mukaan, tuumi tyttö, kun en saanut päätettyä, ja nyökkäsin tuskastuneena.
- Tee vaan!

Kampaajattaren oma pää jätti hiukseni melkein samanlaiseksi kuin mitä ne olivat olleet tullessani. Hän kuvaili niitä luonnollisiksi ja olin oikeastaan ihan tyytyväinen. Ei ehkä ollut tarpeen heittäytyä ihan eri näköiseksi kerralla. Kääntelin päätäni ja katselin arvostelevasti. Hän oli saanut aikaan lähes kaikenvärisiä raitoja, kai antamalla toisissa tupsuissa aineiden vaikuttaa kauemmin kuin toisissa. Yhtään hopeanvaaleaa ei kyllä näkynyt, mutta kullan ja kuparinvärisiä, ja melkein kirkkaan punaisia.
- Ei paha, totesin. Ei minulle saanut Hannan hopeista harjaa ja niin vain oli asia. Ainakin tunsin itseni piristyneeksi ja lähdin hyväntuulisena lampsimaan kohti keskustaa. Matkalla sain päähäni soittaa Miilalle ja Jinnalle ja kysyä shoppailuseuraa. Miila lupasi hypätä ensimmäiseen bussiin ja Jinna ilmoitti olevansa jo kaupungilla.

Ostoksilla kiertäminen oli kuitenkin tuskallista. Oli edelleen kuuma, vaikka päivä olikin omituisen harmaa – en osannut sanoa oliko taivaalla pilviä vai savua. Tuulikin puhalsi mutta se tuntui kuumalta kuin olisi tullut suoraan Saharan aavikoilta. Tuli hiki jo ajatuksesta vääntäytyä sovituskoppiin ja vetää päälle jotain missä oli pitkät lahkeet tai pitkät hihat, vaikka järki sanoikin, että shortsikelien oli pakko loppua lähiaikoina. Hammasta purren kuitenkin yritin, mutta lopetin löydettyäni yhdet pitkikset ja siirryin takaisin kesävaateosastolle. Ei kesälomalla vaan voinut ostaa muuta kuin kesävaatteita, vaikka miten olisi viimeinen lomapäivä kyseessä. Niinpä paneuduin T-paitoihin ja alusvaatteisiin.

- Käydään vielä Stockan heppaosastolla, ehdotti Miila lopuksi.
- Käydään vaan, mä tarvitsen uuden kypärän, muistin. Sitä paitsi Stockmannilla oli meidän näkökannalta edullista käydä, meillä oli molemmilla luottokortti lompakossa. Ainakaan toistaiseksi ei ollut tullut vakavia uhkauksia ottaa niitä pois.
Minä kokeilin kypäriä, Jinna ihmetteli merkillisiä kuolaimia ja Miila penkoi kaiken mahdollisen siinä toivossa, että löytäisi jotain Mansikalle tarpeellista, mutta huonolla menestyksellä. Sitten hän siirtyi penkomaan ratsastusvaatteita.
- Tässä ois Jessi sulle kisahousut, hän esitteli ja ojensi minulle paria. Hänen silmänsä meinasivat tipahtaa päästä kun en lykännytkään niitä samoin tein takaisin.
- Pitäisköhän kokeilla? mietin ja vilkaisin hintalappua. Mutta sitten heitin ne takaisin Miilalle kuitenkin. – Melkeen kaks sataa! Pistä pois!
- On täällä halvempiakin! Odota! Miila penkoi freneettisesti ja ojensi minulle seuraavan parin.
Molemmat jäivät suu auki tuijottamaan kun menin sovittamaan niitä ja tein ostopäätöksen saman tien kun näin miten hyvin ne istuivat. Ei yhtä hyvin kuin Hannan housut Hannalle mutta hyvin.
Kumpikaan ei edelleenkään saanut sanaa suustaan kun menin kassalle vinguttamaan korttiani niiden ja uuden kypärän kanssa. Minua nauratti.

- Meinaatko sä sittenkin ruveta kilpailemaan? kysyi Miila kun olimme päässeet metroon.
- Nyt mun on kai pakko, vai mitä? Tai iskä antaa satikutia monen kympin tuhlaamisesta ihan turhuuteen! virnuilin.

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   3.1.09 16:39:17

hih :) Vitsi että mä tykkään Miilasta, se tietää niin tarkkaan mitä se haluaa. Tai ainakin esittää tietävänsä :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   3.1.09 17:43:24

Tripille ;)
--------
35.

Kouluun oli määrä ilmestyä kahdeksitoista ja eikö vaan kymmentä vailla alkanut sataa kuin saavista. Ensin en meinannut uskoa, mitä ihoni, silmäni ja korvani minulle kertoivat, sitten pinkaisin juoksuun ja kipitin viimeiset sata metriä kouluun. En tietenkään mitään sateenvarjoa ollut ajatellutkaan ottaa mukaan. Eikä sade jatkunutkaan sillä erää juuri muutamaa minuuttia kauempaa. Ehdinpähän kuitenkin kastua vähän.

Oli ihan kiva tavata vanhoja kavereita monen viikon eron jälkeen. Yritimme pikaisesti vaihtaa tärkeimmät kuulumiset ennen rehtorin puhetta juhlasalissa. Juuri sen enempää ei tänään olisikaan ohjelmassa. Puhekin taisi olla sama kuin joka vuosi aiemmin.
- Mennään kahville, ehdotti ystäväni Susanna kun valuimme salista ulos. Ja niin teimme. Tutussa kahvilassa läheisessä ostoskeskuksessa oli selvästi jo varauduttu koulujen alkamiseen, vitriini suorastaan notkui munkkeja ja kahvia oli monta kannullista valmiina. Muita ei sentään ollut sinne ehtinyt joten saimme ensimmäisenä valita pöydän. Susannan lisäksi joukossa olivat Miilan hyvät kaverit Tia ja Teresa, sekä tietysti Jinna ja Miila.

Kerroimme kesäjuorut ja matkakuulumiset ja suunnittelimme lukujärjestyksiä. Jäljellä olevat kurssit olivat itse kullakin aika hyvin tiedossa, ja niiden sijoittelukin. Minä saisin omat jäljellä olevani kyllä sopimaan tähän talveen; enää niiden suorittaminen ja voisin kuin voisinkin kevääseen mennessä kirjoittaa kaiken.
- Missäs te meinaatte olla vuoden kuluttua? kysäisin, sillä jatkosuunnitelmani, tai niiden epämääräisyys, vaivasi edelleen.
- Tässä, sanoi Miila heti. Hänellä ei ollut kummempaa lukupäätä ja hän oli alusta alkaen päättänyt rämpiä lukiota läpi ainakin kolme ja puoli, todennäköisesti neljä vuotta. Niin arvelivat Tia ja Teresakin. Jinna aikoi seuraavana kesänä hakea sairaanhoito-opistoon, mutta sen olimme kaikki tienneet jo viimeiset viisi vuotta. Susanna, älypää, näytti yhtä aprikoivalta kuin minäkin.
- Mä haluaisin hakea joko Polille tai oikeustieteelliseen mutta en oikein tiedä kumpaan, ja jaksaako molempiin pääsykokeisiin lukea?
- Haet molempiin ja sitten heität kolikkoa kumpaan menet, kun kumminkin pääset molempiin, ehdotin.
- Entäs itse, Jessi? Tia kysyi.
- Ei mulla ole harmaata aavistustakaan. Mä olen vähän miettinyt lääkistä tai jotain, mutta en ole ollenkaan varma. Miilaa alkoi hymyilyttää ja hän tökkäsi minua ystävällismielisesti kyynärpäällään.
- Eikä sitten kullalla ole mitään tekemistä tommosen suunnitelman kanssa?
- En tiedä, voi olla tai voi olla olematta, sanoin lyhyesti.
- Onko se sun poikaystäväsi lääkiksessä? kysyi Tia silmät pyöreinä. – Senhän täytyy sitten olla kauhean vanha!
- Ei se nyt niin kauhean, puolustauduin. En jotenkin halunnut puhua Veskusta tytöille. Hän ei kuulunut tähän ympäristöön. Vähän vieraaksi tunsin minäkin oloni, jos rupesin oikein miettimään, vaikka ensin olinkin solahtanut kuin kala veteen tutuille koulunjälkeiskahveille. Mutta ehkä se tästä.

Sade oli palannut, tai paremminkin muuttunut jonkinlaiseksi kaikenkattavaksi usvaksi, josta ei oikein tiennyt oliko se sumua vai tihkua. Arvelin, että Veskulla olisi jokin Oonan hevosista ratsastettavana tänään enkä viitsinyt lähteä harmaassa kosteudessa maleksimaan tallille siksi aikaa kun hän olisi maastossa. Voisin vaikka yrittää sillä aikaa järjestää lukujärjestykseni ja ehkä tehdä jotain ruokaakin. Jos kämpillä nyt oli mitään mistä tehdä mitään. Elimme siellä enimmäkseen hapankorpuilla ja hedelmillä. Minä kävin välillä kotona syömässä, tai kävimme yhdessä, ja Vesku söi joka tapauksessa töissä. Pyykkiäkin pitäisi pestä.

Kävin juuri kurkkaamassa, joko kone olisi kohta valmis kun se jyrähtikin linkoamaan ja samassa ovikello soi. Minulla ei ollut aikomustakaan avata ovea, mutta menin varmuuden vuoksi katsomaan, ettei se ollut Vesku, joka olisi unohtanut avaimensa. Vaikka miten hän olisi sitten päässyt alaovesta? Tihrustin vähän aikaa varpaillani ovisilmästä ja sitten tunnistin oven takana Riikan, Veskun sisaren. En ollut tiennytkään, että hän oli tulossa Helsinkiin! Avasin kiireesti oven ja pyysin hänet sisään.
- Moi, mistäs sä tupsahdit? Mä en tiennyt mitään. Ja miten pääsit rappuun sisään?
- Mä tulin vaan vähän ostoksille ja ajattelin pistäytyä, Riikka ilmoitti ja käveli peremmälle. – Joku oli just tulossa ulos niin ettei tarvinnut ruveta soittelemaan. Eikö Vesku ole kotona?
- Ei, se on tallilla, mutta eiköhän se kohta ilmesty.

Menimme pikkuriikkiseen keittiöön ja tarjosin kahvia, siivoten lukujärjestykseni pöydältä sivummalle.
- Jaa Vesku ei malttanut sitten pysyä hevosista erossa?
- Ei näköjään. Minun oli hymyiltävä. Ensin poika ei ollut puhunut mitään koko hevosharrastuksestaan mutta oli ollut heti ensimmäisen tallilla käynnin jälkeen taas tukevasti koukussa. Parhaillaan hän kävi Oonan kanssa keskusteluja siitä, josko rupeaisi Oonalle oikein hommiin ja saisi touhuta muutakin kuin vain maastoilla jonkun nuoren kanssa.
- Mä olen aina ollut sitä mieltä, että sen pitäisi hommata ammatti siltä alalta, kun se niin vetää, muttei se suostunut, sanoi Riikka mietteliäänä.
- Se on niin huonosti palkattu ala, etten ihmettele.
- Ja sitten mä kuvittelin että se sai koko hommasta tarpeekseen kun erosi Hannasta viime kesänä, mutta ei näköjään osunut sekään oikeaan.

Vatsassani mulahti taas epämiellyttävästi.
- Kerro Hannasta, pyysin.
Riikka katsoi minua tutkivasti ja kysyi, mitä minä sitten tiesin.
- Me tavattiin kerran kilpailuissa. Ja olen nähnyt videon, missä Vesku ratsastaa Hannan hevosella. Ja sitten kuulin, että ne seurustelivatkin.
- Niinhän ne seurusteli. Riikka ei sanonut sen jälkeen mitään pitkään aikaan ja lopulta minun piti kysyä:
- Miksi ne sitten erosivat?
- No ei sitä mulle koskaan kokonaan kerrottu. Kai ne oli todenneet, että oli liian rankkaa kun toinen oli Hangossa ja toinen Helsingissä. Ja taisi siinä jotain muutakin olla. En ole ihan varma vaikka Hanna olisi syyttänyt Veskua siitä hevosen loukkaantumisesta, vaikka mä kyllä ymmärsin että se tapahtui ihan muualla kuin ratsastettaessa.
- Tarhassa?
- Niin kai.
- Kauanko ne oli yhdessä?
- Hmm, ainakin pari vuotta. Ja vähän on ja off sitä ennen aika pitkäänkin.
- Minkälainen se Hanna on?
- No, jos sä olet kerran tavannut sen niin tiedät, Riikka hymyili vinosti.
- Niin, täydellinen, puuskahdin.
- Ei se ole yhtä mukava kuin kaunis, hän lohdutti.
- Tarvitseeko ollakaan jos on sen näköinen ja osaa näköjään ratsastaa ja taitaa olla vielä rikaskin. Saatoin kuulostaa vähän katkeralta. Riikka naurahti.
- Onhan se aikamoinen saalis, juu. Niillä on siittola Ahvenanmaalla ja tila Hangon liepeillä ja hienoja kilpahevosia niin etteivät ehdi itse kaikkia hoitaakaan – niin se Veskukin sinne joutui. Ja jäi nalkkiin. Ainakin vähäksi aikaa, hän jatkoi nopeasti ja taputti sitten kättäni. – Älä sä niistä huolehdi. Velipoika vaikuttaa vallan tyytyväiseltä sun kanssasi.

Samassa ovi kävi ja Vesku tuli. Olisin mielelläni udellut Hannasta vielä vähän lisää, vaikka kaikki Riikan kertoma tuntuikin tökkivän haavoja nahkaani ja lihaani, mutta tilaisuus oli ohitse.

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   3.1.09 17:54:34

<3

Lähettäjä: ssfä 
Päivämäärä:   3.1.09 19:01:59

Oivoih... <3

Lähettäjä: álávíívádésíré 
Päivämäärä:   3.1.09 20:07:26

Hm, minkä ikänen Riikka on, 16? Eiks se ollu Jessiikin vielä nuorempi?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   3.1.09 20:17:22

Joo, on se nuorempi, mutta en mä ole koskaan ihan tarkkaan päätänyt että miten paljon. Saattaa se olla jo 17:kin kun johan Jessikin täytti 18.
--------
Jaakko otti taas tavakseen pyydellä minua kahville koulun jälkeen, ihan kuin keväälläkin. Ensimmäisellä kerralla mulkaisin häntä pahasti, mutta lähdin sitten kumminkin mukaan kun Susanna ja Raul olivat myös menossa. Ehkä tämä oli vain ihan ystävällismielinen kutsu ilman taka-ajatuksia – ja mitä taka-ajatuksia hänellä nyt voisi olla? Emmehän olleet juuri jutelleetkaan juhannuksen jälkeen ja tässä vaiheessa piti olla ilmiselvää Jaakollekin, että seurustelin toisaalla, vaikkei asiaa kirjaimellisesti ollutkaan koskaan lausuttu ääneen. Mutta eipä ollut koskaan sanallisesti sovittu sitäkään, että me muka keväällä olisimme jotenkin olleet kimpassa. Asiat vain olivat ajautuneet sellaiseen pisteeseen, että kaikki, minä mukaan lukien, silloin pitivät meitä parina. Ei Jaakon kanssa puhuttu yksityisasioista, ei edes omista tai yhteisistä! Hän saattoi pussata mutta puhetta ei saanut ulos, ellei se sitten koskettanut jotain ihan yleismaailmallista. Mutta sitten hän kuitenkin kohta sen ensimmäisen kerran jälkeen ehdotti, että lähtisimme illalla vähän ajelemaan ja minä äimistyin.
- Ei kiitos, en mä ehdi, sanoin vaan. Sitten harmistuin itseeni ja kiltteyteeni ja sanoin kipakammin kuin olin ajatellutkaan että ei, en enää lähtisi ajelemaan hänen kanssaan, ikinä, sillä seurustelin Veskun kanssa. Jaakon kasvoilla ei ilmekään värähtänyt, ellei sitten silmissä, ja hän kääntyi menemään pois.

Pohdimme Jinnan kanssa asiaa illemmalla. Jinnakaan ei voinut oikein ymmärtää mitä Jaakko ajatteli tai aikoi.
- Siis eihän yleensä toisten tyttöystäviä pyydetä ulos?
- Ei niin. Eikä se voi olla tietämättä, että mä seurustelen.
- Niin, justhan siitä oli kahvilla puhettakin eilen.
- Se on niin omituinen.
- Ehkä se on suhun vielä salaa rakastunut ja yrittää parhailla tietämillään konsteilla saada sua takaisin?
- Jos noi on sen parhaat konstit niin johan on!


Sain seuraavalla viikolla ylipuhuttua lääkärin vaihtamaan kipsini irtomalliin, jonka sain itse otettua pois halutessani. Hän kuitenkin vannotti minua käyttämään sitä ja lupasin auliisti. Pääasia että pääsisin rohjosta likaisesta putkesta eroon ja voisin käydä kunnolla suihkussa taas! Sitten tottelin häntä tallille saakka, missä riisuin kipsin, kiedoin tilalle pintelin ja kiipesin Mansikan selkään, kun Vesku oli ensin ratsastanut sillä tunnin verran. Olin muutaman kerran käynyt metsäretkellä hänen kanssaan sen ensimmäisen kerran jälkeen ja kammo oli luojan kiitos kaikonnut. Nyt teki mieleni vain ratsastaa oikein kunnolla, pursuin intoa.

Ohjasotteeni taisivat kuitenkin olla vähän epätasaiset, sillä hevonen kiemurteli ja poikitti, yritin sitten tehdä mitä vain, tai sitten se oli lomani aikana tottunut niin hyvään ratsastukseen, että keikutin sitä jo pelkästään epävarmalla istunnallani. Huokaisten heitin ohjat pois ja tyydyin lopulta vain kävelemään sen kanssa kun kättä alkoi tukisiteestä huolimatta särkeä. Arvelin, että saisin ehkä taas illalla napata särkylääkkeen.
- Ei tästä tuu mitään, sanoin surullisena kun liu’uin alas satulasta.
- Totta kai tulee kun pannaan tulemaan, Vesku sanoi sellaisella äänensävyllä että se tuntui sanovan ”älä valita tyhjästä”. Niinpä nielin loput itsesäälin purkaukset. Vesku oli varoittanut minua vielä luopumasta kipsistä, joten en sitten viitsinyt edes kipua valittaa, kävin vaan omia aikojani illalla lääkekaapilla pariinkin otteeseen.

Niinpä nuokuin vähän pöllähtäneenä kun äitini soitti illalla. Hän kuulosti kireältä.
- Mitä kuuluu? kysyin.
- Mitäs tässä meille, mutta teille kuulemma sitäkin enemmän, isäsi soitti tänään ja kertoi että teille tulee perheenlisäystä.
Hullun hetken kuvittelin hänen tarkoittavan että minulle ja olin jo väittämässä närkästyneenä vastaan kun muistin.
- Niin, Ilselle, juu!
- Olisit voinut kertoa mulle, ei ollut kiva kuulla semmoista yllätystä Artsilta.
- No mutta hyvä ihminen, miten niin ei? Sullahan on jo kaksi uutta lasta? En ymmärtänyt.
- No, olisin halunnut olla jotenkin vähän… valmistautunut. Ja nehän on jo vanhoja ihmisiä vanhemmiksi!
- Sä olet saman ikäinen! Nousin istumaan sängyllä ja yritin ravistaa lääkepöhnän pois päästäni jotta pysyisin mukana keskustelussa.
- Mutta en mä tässä iässä enää aiokaan synnyttää!

Olin aina jotenkin tiennyt, että äitini oli Ilselle katkera ja mustasukkainen ja oli ehkä ollut koko elämänsä. En tavallaan enää ihmetellyt sitä, jos olin oikein ymmärtänyt sen, että iskä oli ollut Ilseen rakastunut sekä ennen että jälkeen äidin ja hyvin todennäköisesti sinä aikanakin. Mutta miksi kaataa se minun niskaani?
- Ei tullut mieleen soittaa, ja vasta äsken ne meillekin kertoi, sanoin sovittelevasti. Äitikin kuulosti äkkiä sovittelevammalta.
- En mä sen takia oikeastaan soittanutkaan. Vaan siksi että Artsi sanoi sun muuttaneen jonkun pojan luokse eikä siitäkään ole mulle kerrottu mitään.
- En mä ole muuttanut mihinkään, mitä nyt välillä vähän yökyläilen, sanoin nopeasti ristien sormeni, mistähän sekin tapa oli jäänyt.
- Ethän sä voi ruveta nukkumaan ympäriinsä ties missä tuossa iässä, koululainenkin olet vielä!
- Mä olen täysi-ikäinen, huomautin lyhyesti.
- Ja koululapsi.

Hengitin syvään.
- Musta tuntuu että tämä keskustelu ei nyt etene oikein hedelmälliseen suuntaan, lausuin hitaasti ja huolellisesti. Olisin voinut sanoa paljon muutakin, kuten että äidin kasvatusvelvollisuus minun suhteeni oli päättynyt vuosia sitten ja että olisiko ollut parempi jos olisin ollut täysi-ikäinen siivooja ja monta muuta asiaa, mutta en halunnut ruveta räyhäämään, etenkään kun Vesku kuunteli kiinnostuneen näköisenä.
- Mun täytyy saada nähdä minkälaisen kollin luona mun tyttäreni roikkuu, ilmoitti äitini.
- Voit soittaa huomenna kun olet vähän rauhoittunut niin sovitaan siitä. Ääneni muuttui kylmemmäksi ja muodollisemmaksi lause lauseelta.
- Kauanko te olette edes tunteneet? En olisi kuvitellut että sun tolla tavalla annetaan… että tommosta kasvatusta…
- Soitapa vähän myöhemmin uudelleen, kehotin ja painoin punaista nappia ennen kuin äiti ehtisi ”se nainen” –vaiheeseen, jonka epäilin olevan tulossa. Sitä en ollut usein kuullut mutten halunnut kuulla enää ikinä, se oli inhottavaa.
Puhelin soi uudestaan mutten vastannut. Kolmannella kerralla se näytti tuntematonta numeroa mutten vastannut siihenkään. Panin koko vehkeen äänettömälle ja paiskasin sen sängyn jalkopäähän, heittäytyen itse takaisin levälleni.

- Sun äiti? arvasi Vesku.
- Sepä se, saat papukaijamerkin. Minua suututti ja hävettikin vähän.
- Mitäs se.
- Öh, Oli kuullu Ilsen vauvasta, ja sinusta.
- O-ou. Vesku heittäytyi viereeni ja tarkasteli kasvojani kuin olisi yrittänyt lukea äskeisen keskustelun repliikit.
- Se haluaa tavata sut, mutta mä käskin sen palata siihen asiaan myöhemmin. Nyt se kävi vähän ylikierroksilla.
- Okei. Vesku silitteli poskeani.
- Kehtasi vihjailla, että mä nukun missä ja kenen luona sattuu, minun oli pakko paljastaa vaikka olin niin vihainen että melkein itketti.
- No johan nyt.
Veskun lakoniset vastaukset kuulostivat lohduttavilta, mutta vielä paremmalta tuntui kun hän siirsi silittävän kätensä selälleni, missä se meni lämpimänä edestakaisin.
- Munkin vanhemmat on alkaneet vihjailla, että haluaisivat tavata sut, hän sanoi kuin ohimennen ja jäykistyin.
- Mitä?
- Ei kai se nyt mikään ihme ole?
- Hirvittää, tunnustin.
- Niissä nyt ei ole mitään hirvittävää, Vesku nauroi.
- Ei varmaan sun mielestäsi…
- Ne halusi tietää, päästäisikö me käymään ensi viikonloppuna, mitäs sanot?

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   3.1.09 21:19:56

yööök Kaisa.

Lähettäjä: ssfä 
Päivämäärä:   3.1.09 22:32:53

Whih! Tykkään tosissaan näistä sun tarinoistas! 8) <3

Pisti kyllä huvittamaan tuo puhelu. :'D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   3.1.09 23:14:58

Kiva kuulla ^^
--------
36.

Kävin Miilan kimppuun heti aamulla koulussa ja vannotin häntä ottamaan Hannilta selvää millaisia Veskun vanhemmat olivat.
- Miten niin? Miila oli ymmällään.
- No kun mun pitää mennä kuulemma näyttäytymään!
Miila alkoi nauraa katketakseen.
- Eihän sillä ole mitään väliä millaisia ne on, pakko sun vaan on tulla niiden kanssa toimeen!
- Kuinka niin?
- Niistähän tulee kuitenkin sun appivanhemmat.
- Ai tulee vai?
- No se nyt oli selvää jo juhannuksena.

Löin Miilaa nyrkillä ja yritin huitaista laukullakin, mutta hän väisti. Sain hänet kyllä lupaamaan, että hän haastattelisi Hannia ja ruokatunnilla sainkin jo helpottavia uutisia.
- Kuulemma tosi mukavia ja rentoja. Relaa nyt vähän! Miila pisteli hyvällä halulla makaronilaatikkoa mutta minun oli tyydyttävä tökkimään annostani haarukalla. Se ei näyttänyt ollenkaan semmoiselta, että olisin voinut pistää sitä suuhuni vaan maitomaiselta ja lötköltä. Melkein oksetti. Miila mulkoili minua sen näköisenä että kohta tulisi saarna joten aloin syödä kaaliraastetta ja näkkileipää.
- Toi ei näytä oikein terveelliseltä tänään, sanoin puolustelevasti.
En kuitenkaan ollut luonteeltani erityisen ujo ja loppuviikkoa kohden ajatus Veskun vanhempien tapaamisesta alkoi tuntua ihan mukavalta. Ja olisihan siellä Riikka kuitenkin.

Lähdimme lauantaina junalla, molemmilla maltillinen kassi mukana. Toivoin että pääsisin jo pian jatkamaan ajotuntejani ja saamaan sen pirun ajokortin, mutten ollut onnistunut toistaiseksi pyörtämään ajo-opettajani päätä. Luulen, että olisin nauttinut pitkän matkan ajamisesta – jos vain joku olisi lainannut auton, tietysti. Istumme koko matkan vierekkäin puolityhjässä junassa ja käpälöimme toisiamme niin hienovaraisesti kuin mahdollista, sillä seurauksella, että olimme molemmat punakoita ja nauravia kun hyppäsimme kyydistä.
- Mitäs nyt? Meneekö teille busseja?
- Odotahan, mä soitan ja kysyn missä kaikki menee, Vesku sanoi muttei tehnyt elettäkään etsiäkseen puhelinta vaan nappasi minusta kiinni ja suuteli niin, että henki meinasi loppua, kovasti ja vaativasti.
- Mistä hyvästä toi oli? kysyin kun sain irrottaudutuksi.
- No kun kiusasit mua koko matkan! Veskun silmät nauroivat ja tanssivat ja niinpä nappasin häntä pakaroista kiinni.

- Tässä sitten sulle siitä hyvästä! kuiskasin ja nappasin puolestani häntä kiinni alahuulesta hampaillani. Silloin soi parin metrin päässä auton torvi ja hätkähtäen vetäydyimme erilleen. Aseman viereen oli jossain vaiheessa ajanut pieni vihreä Polo, josta nousi ulos naurava nainen.
- Mahdatteko haluta kyydin? hän huusi.
- Halutaan, ilmoitti Vesku, nosti kassimme maasta ja lähti viemään minua auton suuntaan.
- Sä olet varmasti Jessi, sanoi nuorekas joskin hiukan harmaantunut, edelleen naurava nainen ja halasi minua kuin olisin ollut hänen kauan kadoksissa ollut sisarensa.
- Jessi, tässä on mun äiti. esitteli Vesku.
- Olipa mukavaa, että mä satuin olemaan Jessi enkä joku uudempi, töksäytin ensimmäisen päähäni tulleen ajatuksen.
- Totisesti, myönsi nainen ja siirsi etupenkkiä niin, että pääsin livahtamaan takapenkille. Sitten hän sipaisi Veskun niskaa ja osoitti tämän toiselle puolen autoa.
- Sopiiko että mä istun tänne eteen, mä en vaan meinaa taipua tarpeeksi sinne piippuhyllylle? Vesku kysyi. En voinut kuin nyökätä myöntävästi, ja samalla Veskun äiti esittäytyi Leenaksi.

Jos olin vielä vähän jännittänyt vierailua oli se nyt ainakin puhallettu taivaan tuuliin. Leena esitteli lyhyen matkan varrella tärkeitä paikkoja – sellaisia kuin Veskun hoitotädin koti ja Veskun käymä ala-aste, ja hyvin pian olimme jo perillä valkoisen pitsihuvilan pihassa, missä olin kerran ennenkin käynyt.
- Onko teillä nälkä? kysyi Leena. – Me ei laitettu päivällä ruokaa kun päätettiin odottaa teitä ja nyt mä luulen että Karilla on jo grilli kuumana takapihalla.
- Ei mekään olla syöty kuin aamupala, ilmoitin minä. Junassakaan emme olleet ehtineet ravintolavaunuun asti, jos sellaista nyt oli ollutkaan.
- Me voitaisiin ensin käydä kyllä kotiutumassa, jos tiedät mihin huoneeseen me mennään? Vesku ehdotti.
- Mä petasin teille sun vanhan makuuhuoneen. Mutta vierashuonekin on valmiina jos haluatte mieluummin sen.
- Käydään katsomassa, Jessi saa päättää.

Huvila oli yhtä viehättävä sisältä kuin ulkoa ja eteisestä, mihin tutkimusretkeni oli edelliskerralla päättynyt. Kalustus oli jonkinlaista maalaisromantiikkaa käsittääkseni, maalattua puuta ja raidallisia kankaita.
- Mun täytyy saada tutkia tää talo kunnolla! yritin sanoa kun olin nähnyt vilaukselta jotain keittiön näköistä, missä välkkyi seinällä kuparikattiloita.
- Kyllä sä sen ehdit tehdä! Tässä on vierashuone! Vesku lennätti auki oven neutraalin näköiseen vaaleaan huoneeseen, jossa oli parisänky ja yöpöydät enkä muuta sitten ehtinyt rekisteröidäkään.
- Ja tässä on toinen vaihtoehto. Se oli selvästi asuttu huone, joskin ehkä vähän yksinäisen näköinen. Mutta seinillä oli valokuvia ja kun ovi aukesi kokonaan, huokaisin ällistyksestä: yksi seinä oli ruusukkeiden peittämä.
- Voi ei, Vesku ähkäisi ne nähdessään.
- Noi on kaikki sun? oletin.
- On, mutta ei ne ole tuolla seinällä ikinä olleet, älä luulekaan! Äiti on vähän sisustanut. Saattaa olla, etten mä voi nukkua täällä.

- Mä voisin ehkä kyllä, arvelin. Sänkykin oli sentään ainakin 140-senttinen eikä teinipojan laveri.
- Me voidaan miettiä sitä myöhemmin.
- Missä sun vanhemmat nukkuu? Ja Riikka? tahdoin tietää.
- Tässä molemmin puolin, vierashuone on erillään.
- Nukutaan sitten siellä, päätin ja lähdin kävelemään takaisin päin, joskin päätin tulla vielä tutkimaan tämän pojanhuoneenkin.
- Odota, ellet sä tykkää pahaa niin mun on pakko saada rakastella sua nyt, Vesku sanoi arkisesti seurattuaan minua sinne ja työnsi kiinni oven takanamme.
- Mä saatan kestää sen, henkäisin ja tarrasin jo hänen vyöhönsä.
- Ihan pikaiset vaan… Vesku mumisi ja kiskoi puolestaan minun farkkujani alaspäin.
- Nopeatakin nopeammat!

Viitisentoista minuuttia myöhemmin kävelimme tyyninä ja siistiytyneinä matkan rasituksista takapihalle. Pulppusin hyvää tuulta ja hivelin ihan huvikseni pitkällä pikkusormen kynnelläni Veskun kämmentä. Hän yritti muutamaan otteeseen kiskaista kätensä pois, mutten päästänyt.

Takapihalle pääsi ison salin läpi lasiovista. Vähän matkan päässä surullisen kellertävällä ruohokentällä – täälläkään ei ollut säästytty kuivalta kesältä – oli kivilaatoin pohjustettu alue, minkä keskellä seisoi kaasugrilli kuin rautakauppiaan märästä unesta. Grillin ääressä puolestaan seisoi suuri järkäle mieheksi. Hänen vatsanympäryksensä täytyi olla pitkälti toista metriä, mutta kun hän katsoi meihin päin, näin häivähdyksen Veskun piirteistä ja ystävälliset silmät.
- No siinä, lopultakin, totesi mies ja astui minun luokseni, kaapaten minut yhden karhumaisen käden syleilyyn. En voinut muuta kuin hymyillä, kun iso mies työnsi minut kädenmitan päähän ja mittaili pikaisesti päästä varpaisiin ja takaisin.
- Et ole koolla pilattu, mutta hyvältä näyttää. Tervetuloa. Mä olen Kari.
- Kiitos! sanoin ja istahdin lähimmälle penkille.
- Missä Riikka on? kysyi Vesku.
- Häipyi jo päivällä uimaan. Mutta kai se ainakin vaatteet tulee vaihtamaan jossain vaiheessa ennen kuin tulee ilta. Leena penkoi kylmälaukkua ja kysyi halusimmeko olutta, viiniä vai mitä. Valitsin lasillisen viiniä ja annoin Veskun kiilautua aivan viereeni.
- Mä en sitten totu tarjoilemaan tolle lapselle alkoholia, Leena sanoi lievä epätoivo äänessään mutta ojensi kuitenkin Veskulle pullollisen olutta.
- Lapset kasvaa, Kari lohdutti.
- Mä olen ollut täysi-ikäinen jo monta vuotta, ilmoitti Vesku.
- Tuskin vuottakaan meidän vanhanaikaisen mittapuun mukaan, jupisi Leena.

Lähettäjä: ssfä 
Päivämäärä:   3.1.09 23:31:08

Voi hitsiläinen sinua kun pistät näitä pätkiä niin tiuhaan tahtiin että saa olla joka viiden minuutin välein tarkistamassa tilannetta uuden pätkän varalta! :'D
Noei, hyvä vain! : ))

Tänäänkin ehtisi kyllä tulla vielä yksi pätkä.. ;)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   3.1.09 23:48:47

Hyvin ehtii ^^
Täähän kun on jo valmis.

Sulla on muuten ssfä hyvä maku - huomaan et seurailet samoja tarinoita kuin minäkin :D
-----------

Söimme pitkään ja huolellisesti, jutellen, ja aina vaan lisää pieniä paloja napsien niin, että yhtäkkiä vaan huomasin silmieni lupsuvan kiinni ihan silkasta kylläisyyden tunteesta. Leenakin taisi huomata sen; hän alkoi korjata astioita pois ja ehdotti kollektiivisesti ruokatorkkuja, joiden jälkeen laitettaisiin sauna lämpiämään.
- Siellä meneekin sitten myöhään iltaan kuitenkin, mä menen ainakin lepäämään hetkeksi, hän ilmoitti.
- Minäkin, sanoi Kari ja jätti grillin odottamaan joskus myöhemmin tapahtuvaa siivousta.
- Entäs me? Vesku kysyi. Minä haukottelin ja ilmoitin simahtavani siihen paikkaan. Niinpä raahauduimme vaaleaa vierashuoneeseen mekin. Asettauduin hyvin pää Veskun kainaloon, avasin farkkujen napin pinkeän mahani päältä ja suljin silmäni. Taisin olla unessa siinä silmänräpäyksessä.

Herätessäni olin vähän pöpperöinen ja kuumissani, enkä heti tajunnut missä olin. Veskua ei näkynyt missään ja harkitsin juuri nousta ylös etsimään häntä, kun hän palasikin, käsissään kassimme, jotka olimme aiemmin jättäneet hänen poika-aikojen huoneeseensa. Minulla oli kotoisa ja tyytyväinen olo ja venyttelin nautinnollisesti raajat joka suuntaan.
- Tules tänne, poju, kutsuin. Ei huvittanutkaan ihan vielä nousta ylös.
Vesku loikkasi viereeni niin että sänky velloi.
- Mä meinasin jo lähteä laittamaan saunaan tulen, mutta ei kai sillä niin kiire ole?
- Ei kai. Vieläkö sun porukat nukkuu?
- Varmaan. Ainakin kuorsaus kuului.
- Sittenhän meillä on aikaa ja rauhaa vaikka mihin. Pujotin käteni hänen paitansa alle ja kiskoin häntä lähemmäksi. Vesku ei pistänyt vastaan vaan alkoi hitain, tutuin liikkein sivellä kylkiäni ja selkääni. Hymyilin tyytyväisenä. Oli ihan uskomatonta miten hyvin meillä sujui sängyssä. Hellitin otettani aavistuksen ja rypistin kulmakarvojani.
- Onko varmaa ettet sä ole mun kanssa vain seksin takia?
- On tietysti. Mutta ootko huomannut, että sulta en ole uskaltanut koskaan kysyä tota, Vesku mumisi.
- Öh, senkin porsas! Minua nauratti ja vähän harmittikin, vaikka se taisi olla vain vitsi.
Pyöriskelimme sängyllä vähän aikaa, sitten alkoi muualta talosta kuulua elämisen ääniä ja lähdimme ulos.

Tonttiin kuului pieni rantakaistale, jonka ääressä kökötti pieni sauna. Vesku kertoi, että kellarissa oli myös sauna talvikäyttöä varten. Miten ylellistä, ajattelin. Olin vaihtanut saunomista ja uimista ajatellen päälleni bikinit ja rantamekon ja riisunut kipsin pois ja istuin laiturilla katselemassa merelle kun Leena ja Kari saapuivat, kummallakin kori kädessään. Karin korissa oli halkoja ja Leenan korissa juomapulloja ja makkaraa. Mahtoiko hän kuvitella, että tänään voisi joku vielä syödä jotain?

Söin kuitenkin myöhemmin yhden makkaran, osaksi kohteliaisuudesta ja osaksi koska vedessä pulikoiminen alkoi hiukoa. Merivesi oli viileää ja oli pakko aina käydä uimisen jälkeen hetken ajan saunassa lämmittelemässä. Riikkakin ilmestyi seuraamme myöhemmin, söi puolikkaan makkaran ja sanoi lähtevänsä takaisin kaupungille.
- Menettekö tekin? kysyi Leena meiltä.
Vilkaisin Veskua kysyvästi. En ollut ajatellut että eteen tulisi tilaisuus lähteä tutustumaan Hangon yöelämään enkä ollut varma, olisiko minulla sopivia vaatteitakaan mukana. Mutta… Vesku kohautti harteitaan ja arveli, että voisihan sitä kai käydä kaupungilla pyörähtämässä.
- Menkää sitten, ennen kuin kastutte. Yöksi näkyy tulevan ukkosta, tuumasi Kari ja katsoi taivaanrantaan. Minä en nähnyt kuin kaukaisen tumman viivan horisontissa mutta enpä asunutkaan meren äärellä. Ehkä tuo oli tosiaan ukkosrintama tai Kari oli merikarhu ja haistoi sen.
- Näkyy tulevan, hah! Säätiedotusta kuuntelit radiosta, paljasti Leena miehensä bluffin.
- Mennään sitten pian, jos sieltä on myräkkää tulossa, Vesku sanoi ja nousi ylös.

- Mulla ei ole kuin farkut ja shortsit, murehdin kaivaessani kassiani vierashuoneessa.
- Ne kelpaa kyllä, ei meidän tarvitse mihinkään segelklubbenille mennä. Eikä niitä sielläkään vinoon katsottaisiin kun kaupunki vilisee rähjäisiä purjehtijoita!

Rähjäisiäpä hyvinkin. Kaupunki oli kaunis ja vastaantulevat ihmiset myös. Olisin voinut luulla olevani Monacossa. Ruskettuneita hopeaohimoisia miehiä valkoisissa shortseissaan, tai sinisenharmaantuneita rouvia, ja uskomattoman kauniita nuoria kuka millaisessa kesäasussa vilisi kaduilla ja istui terasseilla. Mieleeni tuli Hanna. Hän sopi tänne kuin nyrkki silmään. Toivoin ettei hän olisi päättänyt lähteä ratsutilaltaan pikku purjehdukselle kaupunkiin juuri tänään. Satamassa huojui valkoisten mastojen metsä ja kuului musiikkia veneistä ja terasseilta, ja lasien kilinää ja ilonpitoa.
- Tää on ihan uskomatonta! lausuin ja katselin ympärilleni kuin maalaistollo.
- Ai? Vesku näytti vähän välinpitämättömältä. Hän oli tietysti tottunut tähän.
- Mihinkähän Riikka meni niiden kavereidensa kanssa?
- Ne on varmaan jonkun luona, ei ne lapset juuri pyöri täällä. Haluatko pysähtyä jonnekin juomaan jotain?
- Vaikka. Olisi varmaan hauskinta istua johonkin ja vain katsella ihmisvilinää.

Löysimme pienen vapaan pöydän kadun varresta ja istuimme siemailemaan kylmiä juomia. Veskua kävi tervehtimässä muutamakin nuori kaveri, jotka minulle sitten esiteltiin, vanhoja koulukavereita ja naapurin poikia. Yksi istui seuraamme hetkeksi ja sitten näin Hannan, kuinka ollakaan. Hän oli valkoisiin pukeutuneessa nauravassa porukassa toisella puolen katua ja vilkutti innoissaan nähdessään meidät. Pojat vilkuttivat maltillisesti takaisin ja huokaisin helpotuksesta kun Hannan seurue vain jatkoi matkaansa. Seurasin kyllä heitä katseellani, lähinnä ollakseni varma, ettei tyttö päättänyt kääntyä takaisin ja tulla läheisemmin tervehtimään exäänsä, ja totesin ilahtuneena, että lyhyiden shortsien esiin jättämät polvet näyttivät isoilta ja pahkuraisilta verrattuna hoikkiin reisiin. Ei hän ollutkaan ihan täydellinen.

Sitten alkoi yhtäkkiä hämärtää, aurinko katosi, ja kun vilkaisi taivaanrantaan, olivat siellä tosiaan ne Karin ennustamat ukkospilvet. Osoitin niitä Veskulle, ja päätimme lähteä takaisin pitsihuvilaan. Nautin kävelystä takaisin ukkosen uhkaamana vielä enemmän kuin menosta kaupungin suuntaan iltaisessa auringonpaisteessa. Kävelin takaperin osan matkaa ja seurasin, miten musta pilviseinä vyöryi kohti. Se oli värisyttävän ihana näky – rakastin ukkosta. Ja sitten minun oli oikein pysähdyttävä katsomaan kun pilvissä alkoi salamoida ja jyrisi kumeasti.
- Tule nyt, kohta me kastutaan, Vesku yritti hoputtaa.
- Ei se vielä ole päällä, ja johan me ollaan melkein perillä, vastustelin. Ihana kylmä viima oli alkanut puhaltaa ja pimeni pimenemistään.
- Etkö sä pelkää?
- En tietenkään, sehän on vaan upeeta! Katsoin häntä kummissani ja ehdotin, että voisimme kai jäädä terassille katselemaan.
- Kyllä se mulle sopii.

Niinpä teimme terassin keinuun pienen pesän, Vesku haki sisältä pari kudottua torkkupeittoa joihin kääriydyimme kylmää myrskytuulta suojaan ja katselimme myrskyn nousemista. Leena kävi muutamaankin kertaan kysymässä, emmekö tosiaan aikoneet tulla sisään suojaan.
- Ei se halua, ilmoitti Vesku.
- No kai tulette kun alkaa sataa vaakasuoraan.

En olisi halunnut mennä silloinkaan; kyyhötin herkullisesti kippurassa Veskun sylissä ja peiton alla oli ihanan lämmin. Mutta sade tosiaan piiskasi terassin katon alle ja alkoi kastella peittojamme, joten huokaisten nousin ylös.

Lähettäjä: ssfä 
Päivämäärä:   4.1.09 00:12:11

Ooooi ihana!<3 ^^)

Niinno, mulla on hyvä maku tarinoiden suhteen! (;
(Ja joka tarinoissa mun kommentit on "ahh ihana pätkä" laatua. :'D

Lähettäjä: álávíívádésíré 
Päivämäärä:   4.1.09 02:51:27

Oooh! Niin monta pätkää since baariinlähdön!

Lähettäjä: ssfä 
Päivämäärä:   4.1.09 12:11:53

^^) Joko tulisi vähän jatkoa, aamukin kun on jo. 8)) :'D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   4.1.09 12:18:38


Leena ja Kari istuivat hämärissä olohuoneessa. Lamppuja oli sytytetty vain yksi ja takassa paloi tuli. He olivat vetäneet kaikki verhot ikkunoiden eteen, minkä pettyneenä totesin. Aioin ehdottaa Veskulle, että menisimme nukkumaan kun puhelin soi sivupöydällä. Vesku oli menossa vastaamaan kun Kari nosti kieltävästi kätensä.
- Ei ukkosella saa vastata puhelimeen!
- Ai niin.
En minäkään olisi muistanut. Tuntui että ajasta, jolloin oli käytetty johdolla seinässä kiinni olevia puhelimia, olisi ollut ikuisuus.
- Saako kännykkään vastata? aprikoin kun sellainen soi Veskun taskussa. Hän ainakin vastasi, eikä siitä purkautunut salamaa korvaan.

- Ai hei. Ei, mä olen jo kotona. Ei, en mä voi, olen jo menossa nukkumaan. Ei. Ei käy. En voi.
Puhelu ei kestänyt kovinkaan kauan ja Vesku näytti vähän harmistuneelta. Äitinsä kysymykseen hän vastasi välinpitämättömällä äänellä, että se oli ollut Hanna, joka oli pyytänyt meitä vielä seurakseen ravintolaan.
- Ai te näitte Hannan kaupungilla? Leena kysyi.
- Joo, ohimennen. Ja monta muutakin tuttua. Mennäänkö nukkumaan, Jessi?

Vetäydyimme vierashuoneeseen; ensi töikseni avasin verhot, sitten riisuuduin ja pujahdin viileiden lakanoiden väliin. Ikkuna oli pikkuisen rakosellaan ja sateen humina kuului selvästi. Odotin salamoita ja laskin aikaa jyrähdyksiin. Vesku kömpi viereeni ja painautui selkääni vasten, enkä liikahtanutkaan. Minun teki mieli sanoa jotain Hannan soitosta mutta en tiennyt yhtään mitä olisin voinut sanoa. Niinpä makailin vain hiljaa kunnes nukahdin.

Aamulla ukkosesta ei ollut jälkeäkään, paitsi pisaroita pensaiden matalimmissa oksissa, mistä aurinko ei ollut vielä ehtinyt niitä kuivata. Heräsin omia aikojani, venyttelin ja totesin Veskun nukkuvan vielä lievästi kuorsaten. Kurotuin suukottelemaan hänen suupieltään kevyesti, mutta hän ei tuntunut huomaavan unen läpi mitään. Päätin mennä käymään uimassa; riisuin kipsin, puin bikinit ja livahdin pihalle. Olin suunnattoman hyvällä tuulella, aamu oli ihana ja tunsin itseni nuoreksi ja terveeksi. Taisin lauleskella kävellessäni rantaan.

Oloni vielä parani, jos vaan mahdollista, kirpakassa vedessä. Kuivailin enimmät vedet ja hiivin takaisin huvilaan. Vesku ei näköjään ollut liikahtanutkaan poissaoloni aikana. En voinut vastustaa kiusausta vaan kiskaisin lakanan pois ja heittäydyin hänen päälleen nihkeänkylmine ihoineni ja märkine uima-asuineni, pidin vielä huolen, että harvat tipat jotka hiuksista valuivat, osuivat kaulalle ja kasvoille. Vesku älähti jotain missä oli paljon h-kirjaimia ja räväytti silmänsä auki.
- Mitä sä luulet tekeväsi? hän huokaisi.
- Mun oli ihan pakko tulla tähän lämmittelemään, kihersin.
- Sähän olet ihan märkä ja kylmä?
- Niin niin!
- Olet käyny uimassa? tajusi Vesku ja alkoi ilmeisesti herätä.
- Loistavasti päätelty, ukkopaha!
- Itse sä paha olet. Vesku kiskaisi auki selässäni olevan rusetin ja kiskoi märän yläosan pois välistämme ja yritti tehdä samaa alaosalle.
- Älä vie mun ainoita vaatteita!
- Märissä vaatteissa vilustut vielä.


Päivällä ahtauduimme taas vihreään Poloon ja Leena lähti ajelemaan nähtävyyskierrosta. Saatoin edelleen vain todeta, että Hanko oli kaunis paikka, ainakin näin kesäisessä auringonpaisteessa.
- Käydäänkö tallillakin? kysyi Leena kun olimme kierrelleet muutaman tunnin verran.
- Haluatko? kysyi Vesku kääntyen katsomaan etupenkiltä.
- Ai sinne Hannan paikkaan? Voiko sinne mennä noin vaan, eikö se ole yksityistalli?
- Eiköhän me olla tarpeeksi tuttua väkeä, arveli Leena ja painoi kaasua. Menisimme siis näköjään.

Tila oli upea, kuten olin aavistellutkin. Kivirakenteinen talli, maneesi ja putkitarhoja, vihreää nurmea jopa tänä kaiken polttavana kesänä ja asiallinen kenttä. Tarhoissa oli upeita hevosia mutta talli oli tyhjillään. Olimme osuneet sellaiseen hetkeen, ettei siellä ollut eläinten lisäksi elävää sielua näkyvissä. Huokaisin salaisesti helpotuksesta. Vesku esitteli ne hevoset, jotka tunsi nimeltä, kaikkia hän ei ollut aiemmin nähnytkään. Vilkuilin ympärilleni ja yritin etsiä Katrinaa varsoineen mutta sitten muistin Riikan kertoneen, että näillä oli toinenkin talli Ahvenanmaalla. Kai se oli siellä sitten. Mutta nämäkin elikot olivat ihan omaa luokkaansa, isoja, kiiltäviä ja näyttäviä kaikki. Omiaan kilparadoille.

Tunsin kuitenkin itseni tungettelijaksi täällä ja olin iloinen kun käännyimme palaamaan autolle kenenkään edelleenkään ilmestymättä paikalle. En tarvinnut varsinkaan elävää Hannaa, näin hänet kyllä sieluni silmin ratsastamassa kentällä jollain noista upeista hevosista tai saapastelemassa tallipihalla hoikkana ja hienona. Tai ratsastavan paljain päin ulos maneesin ovesta, jonka viereen Leena oli parkkeerannut. Ei, se oli aito versio. En olisi sentään osannut keksiä hänelle pinkkejä ratsastushousuja.
- Hei, ei ole totta! Hanna huudahti niin, että hänen ratsunsa, joka oli valtava massakas kimo, alkoi tanssahdella. Hanna hyppäsi maahan ja huikkasi maneesiin, mistä saapui tumma nuori tyttö ottamaan hevosen ohjat.
- Olipa kiva että tulit sittenkin, hän hymyili Veskulle ja kysyi minulta, olinko jo nähnyt hevoset. Nyökkäsin ja toivoin olevani sen näköinen kuin näkisin tämän tasoisia ratsuja päivittäin ja kyllästymiseen asti.
- Mennään sitten kahville, Hanna sanoi, tarttui Veskua käsivarresta ja minua toisesta ja lähti harppomaan tallin suuntaan. Hän tuoksui jollekin miedolle hajuvedelle tai –saippualle, huolimatta siitä, että oli juuri ilmeisesti ollut treenaamassa. Jos nuori nainen oli niin täydellinen, ettei edes hikoillut, hän varmaan kakkasikin orvokkeja? Sitten muistin pattipolvet ja hymyilin.

Tallin yläkerrassa oli oleskeluhuone, jossa oli pieni keittiö ja kahvi kuumana. Se oli todellakin oleskeluhuone, eikä vain soppi vaatteiden vaihtamista varten. Sohva ja nojatuoleja, pirttipöytäryhmä sekä televisio ja videot. Olin nähnyt huonommin sisustettuja koteja. Hanna kaatoi meille kahvia punaisiin posliinimukeihin, jotka olivat sointuivat huoneen väreihin ja istuuduimme pehmeille sohville.
- On täällä puitteet, varmaan ihana lösähtää tähän ratsastuksen jälkeen, sanoin, päättäneenä olla kohtelias.
- Ai niin, otatteko pullaa? Hanna hypähti uudelleen pystyyn ja nosti sohvapöydälle kaapista ison vadin korvapuusteja. En halunnut, tänä viikonloppuna oli muutenkin tullut syötyä enemmän kuin oli tarpeen, mutta Hanna mutusti kaksi samalla kun tenttasi Veskun tekemiset koko kesän ajalta.

- Et haluaisi pitää vähän väliä opinnoista ja tulla mulle töihin? Mulla olisi totisesti yhden ratsuttajan tarvis, Hanna kysyi hymyillen suloisesti.
- Ei kiitos, Vesku sanoi kohteliaasti.
- Voisin maksaa sulle ihan kilpailukykyistä palkkaa.
- Uskon, mutta mulla on paikka Helsingissäkin ja siellä mä voin samalla jatkaa lukuja. Vesku oli edelleen hyvin ystävällinen.
Minä keräsin myös ystävällisesti hymyillen jalkani alleni sohvannurkkaan ja otin sittenkin yhden korvapuustin. Hah! Siitähän sai – ei onnistunut vikittelemään minun miestäni!
- Jokohan meidän pitäisi lähteä, että ehditään junaan? ehdotin sitten ja laskin pöydälle pullani, josta olin haukannut vain pienen puraisun. Ja niin kiitimme kahvista ja poistuimme. Hanna halasi lujasti Leenaa hyvästellessään, ja samoin Veskua. Minua hän puristi virallisesti kädestä. Hän ei olisi voinut yrittää enemmän saada minut tuntemaan itseni ulkopuoliseksi.

Lähettäjä: ssfä 
Päivämäärä:   4.1.09 12:27:03

Whih! 8) *virnistys*
Hihhei, muo tosiaan ärsyttää kun en ikinä kommentoi mitään järkevää.. /:

Lähettäjä: álávíívádésíré 
Päivämäärä:   4.1.09 12:32:40

Hämärässä vai hämärissä?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   4.1.09 12:38:39

Hmm. Mä hain tossa vähän niin kuin tunnelmaa että istuivat iltahämärissä ja sitten lisäsin vielä että missä. (Ja mistähän mä tonkin voin muistaa?)
Mut joo. Lopputulos näyttää tosiaan vialliselta.

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   4.1.09 12:58:38

olipa paljon luettavaa, ja mä en muistanut näistä pätkistä yhtään mitään! nyt on pakko nukkua vähän, ei se oikein yöllä luonnistunut, piti vahtia että kaveri pysyy tajuissaan :s

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   4.1.09 15:17:23

37.

Vesku oli varoittanut, että joutuisi käyttämään paljon aikaa opiskeluun eikä ollut liioitellut yhtään. Harkitsevana istuin pari viikkoa katsomassa hänen pänttäämistään ja päätin sitten muuttaa kotiin. Hän luki tai kirjoitti tehtäviään välillä tunteja illassa luentojen päälle, ja vaikka minullakin oli sentään läksyjä, en saanut uhrattua niihin tuollaista aikaa, enkä varsinkaan tuollaista keskittymistä. Tunsin olevani tiellä ja häiriöksi enkä tahtonut että hän alkaisi ärjyä minulle jos sattuisin kysymään jotain viatonta kun hän oli jossain mikrobiologian syövereissä. Eikä hän voinut kuulemma keskittyä jos telkkari oli auki joten minulla ei ollut suunnilleen mitään muuta tekoa siellä kuin maata sängyllä ja tuijottaa kattoon. Pakko on myöntää, että olin vähän loukkaantunutkin. Vesku näytti surulliselta kun ensimmäisen kerran ilmoitin meneväni kotiin nukkumaan tallilta lähtiessämme, mutta ei juurikaan vastustellut, joten tiesin, että se oli hänestäkin hyvä ajatus, tai ainakin välttämätön. Minun oli pakko itkeä kun pääsin omaan sänkyyni omaan huoneeseeni, tuntui niin kamalalta, että olimme eri sängyissä ja eri kaupunginosissa tämän kuuman, hurjan kesän jälkeen. Olisiko meillä sittenkään mitään tulevaisuutta?

Aamulla nousin ylös ennen kuutta. Olin nukkunut niin huonosti, etten uskonut enää saavani unta ennen kuin näkisin Veskun taas. Otin koululaukun ja kirjat, joita päivällä tarvitsisin, hyppäsin bussiin ja ajoin Alppilaan, leikkien matkalla ajatuksella, että mitä jos Vesku ei olisikaan yksin. Hiivin hiljaa raput ylös ja yhtä äänettömästi avasin kämpän oven. Seisoin hetken eteisessä kuuntelemassa, montako eri hengitystä kuulisin, mutta en nähnyt ainakaan ylimääräisiä kenkiä joten soimasin itseni idiootiksi ja livahdin peiton alle sänkyyn. Vesku avasi hämmästyneenä silmänsä ja tuijotti minua.
- Mä en oikein saanut nukuttua ilman sua, selitin.
- Hyvä kun tulit, tässä olikin yksinäistä, hän hymyili vastaan ja laittoi silmänsä uudelleen kiinni.

Illalla koulun ja tallin jälkeen menin taas kyllä kotiin, mutta tällä kertaa se oli jo paljon helpompaa. Näkisimmehän kuitenkin toisemme joka päivä, tai ainakin lähes, ja viikonloput tulivat aina vääjäämättä. Vesku oli jatkanut Mansikalla ratsastusta aikansa, mutta nykyään minäkin jo kiipesin selkään ja yritin tehdä jotain. Lisäksi Vesku oli tehnyt Oonan kanssa sopimuksen, että hän saisi ratsastaa, oikein ratsastusmielessä, yhdellä Oonan omista nuorista hevosista. Minä en olisi ruvennut siihen hommaan, en ilmaiseksi enkä edes rahasta, sillä Oonalla oli tiukat säännöt ratsastuksen suhteen ja hän vaati niitä noudatettavaksi pilkuntarkasti. Eipä silti että olisin kuvitellutkaan pystyväni kouluttamaan nelivuotiasta.

Lisähommaa iltoihini sain kun ilmoitin autokoulussa meneväni seuraavalla viikolla kipsin poistoon ja sain varattua uusia ajotunteja. Nyt tarvitsi vain toivoa, että lääkäri tosiaan suostuisi ottamaan sen lopullisesti pois! Miilakin oli jo aloittanut autokoulunsa; hänen syntymäpäivänsä lähestyi. Hän tuskaili teoriatuntien tylsyyden kanssa – ne minä olin sentään ehtinyt kuunnella alta pois vaikken ollutkaan ajamaan päässyt.

Maaginen vallan tunne ratin takana ei ollut kadonnut mihinkään ja varailin pian tunteja niin paljon kuin varauskirjasta vaan liikeni. Onneksi minulla oli sentään muutama myöhäinen aamu ja hyppytunti lukujärjestyksessäni ja sain ne käytettyä usein hyväkseni; illat olivat ruuhkaisia. Kuppilassa koulun jälkeen hehkutin usein, miten kivaa autolla ajaminen olikaan. Muut alkoivat jo naureskella minulle mutta pistin suuni soukemmalle vasta, kun Jaakko innoissaan innostani lupasi päästää minut heti ajamaan saabilla kun saisin kortin. Minä en enää ollut kuulevinani tarjousta.

Kävi ilmi, että minun oli helppo sovitella opiskelutahtini Veskun mukaan. Hän pänttäsi kuitenkin enemmän ja lukio – jopa abivuosi - alkoi tuntua kovin kevyeltä ja helpolta kun katselin hänen omistautumistaan. Totesin, että jos vietin koeviikon hänen kämpillään, sain luettua enemmän ja tehokkaammin kuin mitä kotona olisin saanut. Muina viikkoina sitten pysyttelin poissa häiritsemästä, vaikka näimme kyllä yleensä jossain vaiheessa päivää, tallilla tai muuten. Ei Veskukaan sentään pystynyt hautautumaan opintoihinsa ensin luennoilla koko päivää ja sitten toista täyttä päivää kotona. Järjestelystä tuli siedettävä ja jopa hyvä, kun siihen tottui, ja sain itse ihan uskomattomia numeroita kokeista. Jinna ja Miila alkoivat kiusasta minua kutsumalla hikipingoksi. Jotenkin jäin nalkkiin lukemiseen. Hirveä kunnianhimo alkoi näykiskellä kantapäistä. Ehkä halusin vain näyttää Veskulle, ettei hänen tyttöystävänsä mikään pahvipää ollut.

Ja välillä oli sitten löysempiä viikkoja molemmilla; joskus ne jopa osuivat samanaikaisesti. Miilan synttärit osuivat sellaiselle viikolle, ja kun ei enää ollut piknik- tai auringonottoilmoja, hän päätti juhlia yksinkertaisesti ravintolassa. Ensin Ilse ja iskä saisivat mennä ulos syömään, jotta laaja tyttölauma saisi tulla meille etkoille. Sitten lähdettäisiin lähiravintolaan, jonka terassiin olimme kesällä tutustuneet ja lopuksi kaupunkiin bailaamaan isolla B:llä. Minä sekä Jinna, joka oli täyttänyt maagiset vuodet pari viikkoa aikaisemmin, olimme luvanneet olla paikalla ja huolehtia siitä, että synttärisankarilla ja vierailla olisi pöydässä syötävää ja juotavaa, ja tietenkin liittyisimme sitten seuraan kun varsinaisesti juhlimaan lähdettäisiin.

Meillä ei ollut paljon valmistelemista. Miilan ystäväporukka olisi todennäköisesti ylenkatsonut pizzaa ja täytekakkua, mutta väänsimme lauantai-iltapäivänä cocktailpaloja ja ostimme vähärasvaisia sipsejä ja valkoviiniä, jota oli tarkoitus tarjota boolina kivennäisveden ja siiderin kanssa. Kun iskä ja Ilse istuivat autoonsa ja lähtivät huristelemaan Porvooseen - heidän piti saada matkaankin kulutettua vähän aikaa etteivät palaisi liian aikaisin kotiin - napsautin saunan päälle ja laitoin Miilalle tekstiviestin, että talo oli tyhjä ja valmis. Vastaus tuli hetken päästä: ”täytyy käydä vielä parissa kaupassa, jos joku jo tulee juota ja saunota!”

Ketään ei kuitenkaan kuulunut vaikka kello alkoi olla neljä, mikä oli sovittu määräajaksi, joten Jinna ja minä päätimme käydä koeistumassa saunan. Ehdimme hyvin saunoa ja käydä suihkussakin, ennen kuin ovikello soi ja kipaisin kylpytakissani avaamaan. Siellä olivat Leeni ja Hanni.
- Miila on vasta tulossa mutta olkaa kuin kotonanne, niiasin kuin sisäkkö ainakin. Kävin kaatamassa boolimaljaan siideriä ja kivennäisvettä jäisten mansikoiden ja viinin päälle ja tarjosin tytöille lasilliset.
- Sauna on vapaa, ilmoitti Jinna, joka käveli sieltä ulos pyyhkeisiin kääriytyneenä. Minä sain mennä taas avaamaan ovea; Tia ja Teresa saapuivat. Sen jälkeen asiat alkoivatkin mennä omalla painollaan. Tytöt joivat viinisiideriboolia, levittelivät vaatteita ja meikkejä ympäriinsä ja jakoivat saunavuoroja. Kun Miila ja Raisa saapuivat kassiröykkiöineen olin juuri itse livistämässä huoneeseeni meikkaamaan. Sillä aikaa Miila levitteli ostoksiaan pitkin sohvanselkämyksiä ja kun olohuoneessa oli jo ennestään levällään Leenan, Hannin, Tian ja Teresan hörhelöitä alkoi se näyttää muotinäytöksen takahuoneelta.
- Tuhlasitko sä kaikki synttärirahasi hepeneisiin? minun piti kysyä.
- En ihan, osan vaan. Miila tanssi ympäriinsä valkean leningin kanssa.

Vielä kylpytakissani kävin tekemässä lisää boolia. Jinna käveli esiin minun huoneestani toisessa kädessään valkoinen toppi ja toisessa musta, muuten pukeutuneena vain alusvaatteisiin, mikä muutenkin oli yleisin asu tyttöjoukossa ja kysyi epätietoisena:
- Kumman mä laitan? Sanokaa nyt kun mä en osaa päättää!
- Mitä muuta sä laitat? kysyin.
- Se oiskin ollut mun seuraava kysymys, en osaa päättää sitäkään, sanoi onneton Jinna.
- Mieti sillä aikaa kun mä laitan sun hiukset, ehdotti Tia.
Katselin miedosti hymyillen ympärilleni. Näistä oli tullut merkilliset syntymäpäiväjuhlat, puoli tusinaa puolialastonta tyttöä meikkaamassa ja kampaamassa toisiaan, ja pari vielä saunassakin. Miila ei ollut koskaan tullut kertoneeksi minulle, että hänen kaveripiirissään harrastettiin tämmöisiä bileitä. Ei ihme, että kaikki poikaystävät oli tarkoitus tavata vasta myöhemmin ravintolassa, silmänsähän ne olisivat tiputtaneet täällä!

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   4.1.09 17:54:51

toi olis niiin kivaa jos olis enemmän rahaa pistää muotijuttuihin ja hienoihin vaatteisiin. osaan vaatekaappini ulkoa ja tilakin loppuu kesken :(

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   4.1.09 20:05:32


Palasin pukeutumaan. Muilla tytöillä oli toinen toistaan ihanampia alusasuja yllään joten minäkin valitsin omani parhaasta päästä. Aprikoin hetken aikaa mustien ja valkoisten välillä ja aioin jo mennä kysymään muiden tuomiota, mutta ajattelin että se olisi sentään ollut liian huvittavaa. Kai nyt ihmisellä pitää sen verran omaa arvostelukykyä että osaa päättää kalsareidensa värin vaikka paitaan jo pitäisikin kysyä neuvoa! Sitten valitsin oranssit, koska minusta näytti, ettei kellään muulla ollut ollut sen värisiä vaikka olivatkin kuin perhoslauma silkeissään ja pitseissään.

- Haluisko joku tehdä jotain mun tukalle? menin kysymään olohuoneesta, jossa oli jo musiikkia väännetty vähän kovemmalle ja Raisa tarjoutui käymään kimppuun jonkinlaisten piippausrautojen kanssa. Tia tanssi ja Hanni otti valokuvia. Jinna oli saanut ihanan kampauksen ja keskittyi nyt meikkaamiseen siiderilasi toisessa kädessä ja ripsiväri toisessa. Miila raahasi huoneestaan toisen peilin. Vilkaisin vaivihkaa kelloa ja totesin, että oli parasta laittaa jonkinlainen hälytys soimaan. Vauhti alkoi näyttää siltä, että saattaisimme unohtua tännekin, ja pojat oli tarkoitus tavata jo kahdeksan aikoihin. Nappasin pöydältä kännykkäni ja asetin sen soimaan seitsemältä, silloin pitäisi ruveta hätyyttelemään ihmisiä pukeutumaan.

Mutta sitten Raisa sai hiukseni valmiiksi ja muisti, mitä juhlimme. Hän haki huoneestani ison paketin, joka oli ollut siellä säilössä pari päivää, ja ojensi sen juhlallisesti Miilalle. Juhlapuheita ei pidetty mutta maljoja juotiin ja lahjoja kasattiin sohvalle Miilan viereen. Tämä näytti liikuttuneelta ja availi niitä; koruja, meikkejä ja hajuvesiä enimmäkseen. Sitten Hanni halusi oikein synttäriposeerauskuvan ja asetuimme Miilan ympärille. Hetken mietin, että mitä Hanni sitten aikoi tehdä kuvilla puolipukeisista tytöistä, mutta ajattelin että ehkä hän lähettelisi meille niitä iloksemme.

Kännykkäni piipitti ja tuskin kuulin sitä musiikin ja naurun seasta mutta kävin kuitenkin varmuuden vuoksi vilkaisemassa sitä. Herätyshän se jo.
- Hei, tunti aikaa pukeutua! huusin musiikin yli ja tajusin etten ollut itse meikannut saati miettinyt mihin pukeutuisin. Sain kuitenkin kiitettävää vipinää aikaan toisissa ja pujahdin ruuhkan jaloista omaan huoneeseeni maalaamaan naamani. Siellä tuntui suorastaan raikkaalta olohuoneen jälkeen kun ilmassa leijui ainoastaan Jinnan hajuveden tuoksu. Avasin ikkunan vähän isommalle ja meikkasin nopeasti, joskin paljon voimakkaammin kuin ikinä muuten ja palasin sitten olohuoneeseen katsomaan mihin tyyliin muut aikoivat pukeutua. Sen ravintolan nimi, mihin Miila aikoi illemmalla jatkaa, ei sanonut minulle mitään joten en siitäkään voinut päätellä.

Muilla oli minihameita ja mekkoja joten menin kaapilleni etsimään jotain vastaavaa. Jinnakin singahti sisään, edelleen musta ja valkoinen toppi käsissään.
- Apua, en mä voi laittaa tätä valkoista kun rintsikat näkyy läpi! Hän valitti ja heitti sen tuolini selkämykselle.
- Laita sitten musta ja kerro mitä mä laitan!
Jinna kiskaisi ensin ylleen mustan hameensa ja tuli sitten avukseni, mutta jouduimme jo melkein riitoihin kun hän halusi yhtä ja minä toista. Miila tuli tapansa mukaan pelastamaan tilanteen, näyttäen itse valkoisessa mekossaan tyrmäävältä.
- Muista ottaa henkkarit mukaan, sä näytät niin viattomalta että voisit olla 14, Jinna huokaisi. Miila ei näyttänyt kauheasti ihastuvan ja nappasi käteensä mustan hameeni, jossa oli röyhelöhelma.
- Tää, ja mustat sukkikset ja kengät, ja sitten se mustavalkoraidallinen paita missä on iso kaula-aukko. Hän oli selvästi miettinyt vastauksen valmiiksi ja huokaisin. Näinköhän oppisin itse ikinä pukeutumaan?
- Mutta eikö tää ole vähän liian arkinen? uskalsin kuitenkin epäillä. Paidan kaula-aukko oli tosin kiva, mutta raidat eivät näyttäneet kovinkaan juhlavilta toisten tyttöjen vaatteiden rinnalla.
- No sitten saat ottaa mun punaisen mekon, mä vaan ajattelin ettet halua välttämättä hehkua niin ettei Vesku saa pideltyä susta kiinni. Kun oot noin vakiintunut nainen jo, Miila nauroi.
- Mä voisin kokeilla sitä, arvelin ja pujahdin Miilan huoneeseen. Miilan punainen oli, kuinka ollakaan, kaapin ovessa roikkumassa. Pujottauduin siihen miettimättä sopisinko ja totesin nipin napin sopivani vaikka olinkin eri mallinen kuin pitkä hoikka Miila.
- Tai sitten mun nahkakorsetti, huusi Miila minun huoneestani.
- Ei niin ikinä! Miltä näyttää? Menin epäröivänä näytille.
- Vau, sanoi Jinna.
- Ton kanssa et voi laittaa mustia sukkiksia, huomautti Miila oikoessaan leninkiä.
- En mä laita sukkiksia. Ei vielä ole niin kylmä.

Kaikkien pukeutuminen kesti niin kauan että vasta kahdeksan jälkeen olimme lähdössä vaikka olin kuvitellut ottaneeni hyvän varaslähdön kun olin alkanut hoputtaa tuntia ennen. Miila juoksi vielä viime töikseen keräämässä ostoksensa olohuoneesta; se oli uhannut jäädä vähän alusvaateosaston sovituskopin näköiseksi. Teresa olisi halunnut ottaa puolityhjän boolimaljan mukaan ja hänet tyynnyttääkseni kaadoin Jinnan avustuksella siitä tyhjään siideripulloon ja törkkäsin sen Teresan käteen. Kävelimme hiukkasen horjuen lyhyen matkan treffikapakkaan. Onneksi oli melkein autiota sillä olimme varmaan aikamoinen näky hämärtyvillä kaduilla. Meidän kulmilta kaikki lähtivät kaupungille juhlimaan käymättä paikallisessa ensin – mutta nyt tässä tapauksessa se oli meille hyvä kohtauspaikka.

Ravintolassa ei ollut paljonkaan ihmisiä, mutta ei siellä toisaalta kai koskaan ollut, ellei ollut jotain yksityistilaisuutta. Muutama kanta-asiakkaan näköinen istui takanurkissa ja seuralaisjoukkiomme odotteli jo pitkästyneen näköisenä, olimme reilut puoli tuntia myöhässä. Mutta kun Miila purjehti sisään, heidän katseensa kirkastuivat joka ikisen, baarimikkoa myöten. Hän olikin kuin jokin taivaallinen ilmestys pölähtäessään pimeästä syysillasta hämärään kapakkaan valkoisissaan. Hanni oli taas kameransa kanssa asemissa ja ikuisti onnitteluhalaukset. Jinna meni suoraa päätä Arton kainaloon ja minä olisin mielelläni tehnyt samoin mutta en nähnyt Veskua missään. Sami ja Tomi olivat kyllä tuolla, samoin Raul ja Jaakko sekä Mikakin. Jäin vähän epätietoisena seisomaan ovenpieleen ja aloin kaivaa kännykkää laukustani kysyäkseni missä hän oli, mutta en ehtinyt tehdä sitä kun ulko-ovi takanani aukesi ja viileää ilmaa tuli sisään. Siinähän hän, ja mukana Lauri, jonka olin kesällä tavannut.
- Mä oon myöhässä, sori! Vesku ilmoitti.
- Pääasia että tulit, sanoin minä huojentuneena.
- Toivottavasti ei haittaa että nappasin Laurin mukaan. Me törmättiin kaupungilla.
- Mitä se nyt haittaisi? Moi!
- Moi, sanoi Lauri ja katseli minua kiinnostuneena.
- Mitä nyt? vähän vaivaannuinkin moisesta tuijotuksesta.
- No kun en viimeksi oikein ehtinyt katsoa että minkä näköinen sä oikein olet kun toi oli koko ajan kääriytyneenä sun ympärille!
- Jaa, no kelpaako? pyörähdin ympäri ja Vesku nappasi minua vyötäröltä.
- Kelpaa!
- No niin, nyt se taas aloitti sen kietoutumisen, Lauri nauroi.
- Aika hienona olet itsekin, totesin vilkaistessani Veskun olan yli Lauriin. Hänellä oli tumma puku päällään.
- Joo, tuun suoraan töistä. Ja molemmat pojat alkoivat hekottaa.
- Missä töissä tuolleen pitää pukeutua? kysyin uteliaana.
- Mä olen katusoittaja.
- Häh, nyt yrität vedättää…
- On se. Se soittaa jotain pilliä kadunkulmassa ja ihmiset antaa rahaa, todisti Veskukin. Lauri kaivoi takkinsa taskusta kourallisen kolikoita todisteeksi.
- Uskomatonta. En mä ole ikinä ajatellut että joku oikeasti tekee sitä. Tai tiesin tietysti että tekee, mutta että joku oikea ihminen… taisin seota sanoissani ja pojilla oli entistä hauskempaa. – Joku jonka tuntisin, korjasin.
- Eikä se ole mikään pilli vaan torvi. Ja me ollaan myöhässä, koska mun piti viedä se kotiin ensin.
- Kiva kumminkin, että tulit, arvelin. Yksi uusi poika olisi varmaan tervetullut joukkoon. Siltä ainakin toisten tyttöjen ilmeet näyttivät kun talutin molemmat baarin puolelle.

Lähettäjä: ssfä 
Päivämäärä:   4.1.09 21:10:27

<3

Lähettäjä: Aqua 
Päivämäärä:   4.1.09 22:28:35

Aattelin ilmottautua taas tännekin:) Tietenkin malttamattomana oon huhkinu sivuilla eteenpäin, tosin nyt on ollu taukoa enkä oikein muista missä oon menossa...:/
Sitten sellasta fiksua:
tykkäsin alusta asti jo siitä, että tarina ei alkanu niin, että Vesku ja Jessi tapaa, vaan jostain aikasemmasta. Yleensä kaikki alkaa siitä tapaamisesta, Jessit on väripilkku joukossa:) Tietysti oon lukenu sitä vanhaa versiota, jossa alussa käytät kaikkitietävää kertojaa (menikö hieno termi oikein?:D), mikä ei tuo henkilöitä niin lähelle. Tässä korjaillussa versiossa on vissiinkin suoraan Jessi kertojana (laiska ei jaksa selata paria topsua taakse päin...)? Ja vanhassa versiossa alkuun huomaa ettet oo vielä niin päässyt henkilöiden sisään vaan siinä on jonkun aikaa "lasi" välissä.
Oot varmasti korjannu noi kaikki tähän uuteen versioon ja kaikesta huolimatta on ihanaa lukea, vaikka päätapahtumat tietääkin, niin on paljon pikkujuttuja mitä ei muista:)
Ootko uusia juttuja kehitelly? Jotain Jesseihin liittyvää olis kiva lukea;)

Lähettäjä: Aqua 
Päivämäärä:   4.1.09 22:29:02

Hui, siitähän tuli pienoisromaani:D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   4.1.09 22:36:07

Moiij Aqua ja kiitos romskusta! :D

Veskunhan piti olla vaan ohimenevä sivuhenkilö, mutta se ryysäs yhtäkkiä kulisseista lääppimään Jessiä eikä ole suostunut menemään pois :D

Mä kirjottelen paria juttua parhaillaan mut toinen ei sovi tänne ja toinen on aika alussa ja sitä paitsi tylsähkö sanoo ne, joille oon sitä vilauttanu joten saa nähdä tuleeko siitäkään mtn. Melkein joka päivä mietin jatkoa tälle, mutta onko teidän enää iloa lukea yli kolmekymppisten ja pikkulasten elämästä? En oikeen jaksa uskoa. Perhana kun ne vanhenee väkisin.

Laitetaan vähän yöpalaa
--------------

Joimme siellä yhdet tai kahdet drinkit, miten nyt kukakin ehti, ja sitten lähdimme kaupungille. Lauri oli alkuun istunut Veskun ja minun kanssa, mutta matkalla jouduimme eroon hänestä, tai oikeammin tytöt veivät hänet. Ehdimme lopultakin vaihtaa muutaman kahdenkeskisen sanan bussissa.
- Mulla on ollut ikävä sua koko päivän, tunnustin. Vesku antoi suukon poskelleni, mutta niin varovasti, että arvasin hänen varovan puutereitani.
- Kävitkö tallilla?
- Joo, oltiin Ilsen kanssa maastossa. Mutta Mansikalta irtosi kenkä ja sen piti kääntyä takaisin aika pian.
- Kenellä sä menit? Paulilla?
- Niin. Vesku ei tuntunut kiinnostuneelta hevosista tällä hetkellä vaan silitteli sileän tulenpunaisen kankaan peittämää reittäni. Läpsäisin kättä, kun se yritti tarttua hameenhelmaan.
- Irti! Me ollaan julkisessa liikennevälineessä.
Hän totteli ja hetken hiljaisuuden kuluttua kysyin epäröiden:
- Vai mennäänkö suoraan sun luokse?
- Ei kai nyt sentään. Kai meidän pitää käydä vähän näyttäytymässä ettet ole ihan turhaan laittautunut noin hienoksi, Vesku arveli ja yritti seuraavaksi ujuttaa käsiään vyötärölleni. – Näin mä kai saan tehdä?
- Jos mäkin saan. Työnsin omat käteni hänen takkinsa alle ja sitten pussailimme loppumatkan.

Ravintolassa, jonka Miila oli valinnut oli aivan tupaten täyttä ja pimeää. Musiikki soi niin kovaa, ettei voinut puhua – tai tietenkin voi, mutta kuuleminen oli mahdotonta. Tanssilattialle ei mahtunut paitsi silloin kun soi jokin todella omituinen kappale. Istumapaikoista ei voinut haaveillakaan. Porukkaa oli toivotonta yrittää pitää yhdessä läjässä, ja mitäpä iloa siitä olisi ollutkaan. Jonkinlaiseksi päämajaksi ja kokoontumispisteeksi näkyi muodostuvan syrjässä seisova leveä kaide, jossa synttäriseurueemme ihmiset yksittäin tai kaksittain kävivät välillä juomassa drinkin ja sitten palasivat tanssilattialle tai vessaan tai käymään tiskillä tai mihin kukakin nyt oli menossa. Olisin todennäköisesti viihtynyt siellä paremmin sinkkuna, nyt olisin mieluiten painunut Veskun kanssa kotiin. Bussissa alkanut ja täällä jatkunut pussailu alkoi nostattaa kaikenlaisia tuntemuksia. Nojailimme kaiteeseen ja meidän oli oltava aivan kiinni toisissamme, jotta voimme keskustella, suu piti viedä aivan kiinni toisen korvaan ja sitten hengityskin kutitti. Olin oikeastaan kiitollinen, kun Miila sännähti paikalle Laurin kanssa ja veti minut mukaansa tanssilattialle jättäen pojat keskenään.

Muitakin seurueestamme oli lattialla ja tanssimme puolen tusinaa kappaletta peräkkäin, sitten olinkin hiestä märkä ja varpaisiin alkoi koskea kengissä, joita en yleensä käyttänyt. Lähdin käymään vessassa, lähinnä tarkistamaan oliko meikkini valunut ja sitten ostamaan jotain juotavaa. Hetken pyörin eksyksissä baaritiskin vieressä pitkä lasi kädessäni ennen kuin osasin suunnistaa sinne, mihin olin Veskun ja Laurin jättänyt. Mutta he olivat kadonneet ja siellä pussailivat nyt Raul ja Raisa. Luulin heidän jo eronneen kertaalleen, mutta ilmeisesti vanha suola oli alkanut janottaa. Käänsin heille hienotunteisesti selkäni ja siemailin kylmää juomaani niin kauan kun se oli kylmää, sitten palasin tanssilattialle kun en muutakaan keksinyt. Vahingossa tönäisin lähtiessäni muutamia tyhjiä laseja kyynärpäälläni lattialle mutta en edes kuullut, särkyivätkö ne kun musiikki täytti koko ilmatilan.

Sitten en kohta enää nähnyt ketään tuttua mutta muutama innokas kaveri tuli kyllä tarjoamaan drinksuja ja tahtomaan tanssimaan. Lähdin vähän tuskastuneena kiertelemään ravintolaa yrittäen löytää edes jonkun ja ajankulukseni kävin ostamassa lisää drinkkejäkin niin, että aloin olla jo ihan hiprakassa. Mietin surkeana, joutuisinko kohta lähtemään omin nokkineni kotiin kun olin hukannut kaikki. Tai kun he olivat minut hylänneet. Tämä alkoi muistuttaa jotain surrealistista painajaista.

Onneksi oli jo niin myöhä, että alettiin soittaa hitaita kappaleita ja hakeuduin tanssilattian lähelle varmana siitä, että ainakin jotkut meikäläisistä ilmestyisivät sinne, Jinna ja Arto ehkä. Valitettavasti vain minun oletettiin olevan siinä tyrkyllä ja jouduin pudistelemaan päätäni useammallekin ohikulkevalle nuorelle miehelle, jotka tarttuivat käteeni ja yrittivät kiskoa minua lattialle. Viimeisin oli niin sinnikäs että harkitsin jo mottaisinko häntä nyrkillä vai heittäisinkö viereisellä pöydällä seisovan puolitäyden oluttuopin hänen naamalleen. Ojensin jo vapaata kättäni tuoppia kohden, kun jostain ilmestyi toinen käsi joka irroitti humalaisen jätkän otteen ranteestani. Käännyin katsomaan ja se oli Lauri. Toinen kaveri katosi, kun Lauri heilautti omistajan elkein kätensä olkapäilleni ja sanoi jotain. En tietenkään kuullut mitä, mutta tajusin sitten pään liikkeestä lattian suuntaan, että hän oli ehdottanut tanssimista. Hymyilin vähän ja seurasin lattialle. Ehkäpä loputkin tutut ja varsinkin Vesku vielä löytyisivät.

Niin tietysti lopulta kävi. He olivat saaneet vallattua pienen loosin, joka oli niin sivussa ja hämärä, etten ollut huomannut vilkaista sinne, vaikka olin kulkenut ohi monta kertaa. Vesku oli ilmeisesti juuri palannut baaritiskiltä, sillä hän oli istuutumassa sohvan nurkkaan täysi lasi kädessään, kun Lauri veti minut sinne. Tunsin suurta huojennusta. Käperryin puoliksi hänen syliinsä ja puoliksi käsinojalle ja kuiskasin suoraan hänen korvaansa, että olisin valmis lähtemään ihan koska tahansa. Vesku taputti rauhoittavasti polveani ja tarjosi lasiaan juodakseni. Maistoinkin, ja kun se oli tyhjentynyt lähdimme lopulta.

- Mä en taida oikeen välittää tommosista paikoista, sanoin kun pääsimme ulos. Ääneni kuulosti kummalliselta kun korvissa humisi ja vaikka öinen keskusta oli kaikkea muuta kuin hiljainen, tuntui se siltä ravintolan jälkeen.
- Ainakin Miilalla näytti olevan hauskaa.
- Hyvä, se kai on pääasia tänään.
Jouduimme ottamaan taksin ja nojailin unisena Veskun rintaan jonossa seistessämme. Täällä raittiissa kirkkaassa ilmassa tuntui, että löyhkäsin tupakansavulle, alkoholille ja hiestyneille vaatteille ja mietin laiskasti mitä Veskun naapurit sanoisivat suihkun äänestä tähän aikaan yöstä.

Lähettäjä: Aqua 
Päivämäärä:   4.1.09 22:49:39

En mie tienny, et sen piti olla vaan sivuhenkilö:) Hyvä sivuhenkilö onkin;D
Miksi ei sovi tänne? Onko se jossain muualla esillä...?
Jos kirjustaisit jonkun Jessi-tarinoiden sivuhenkilön juttuja tai jotain...? (kaipaa Sennnun juttuja..)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   4.1.09 23:00:42

No mua kyl edelleen kutkuttaa Vesku ennen Jessiä ts. Vesku/Hanna :D
Ja siitä toisesta ei, se on paremminkin päiväkirjaa, enkä halua sitä ihan julkiseksi.

Lähettäjä: amandd 
Päivämäärä:   4.1.09 23:02:08

mä alotin lukee tätä pari päivää sitten, ja täytyy sanoo että sä kirjotat hyvin.

jatkoa odottelen ;)

Lähettäjä: Aqua 
Päivämäärä:   4.1.09 23:07:16

Toi Vesku/Hanna vois olla hyvä:) Hanna on ollu aina miun suosikkihenkilö, olis kiva kurkistaa senkin pään sisään;D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   4.1.09 23:11:48

Amandd kiitos!
Ja Aqua, niin, ne ei ainakaan ole vielä liian vanhoja! :D
(Tarkottaakohan tää et mun pitää lopultakin mennä käymään Hangossa :D)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   4.1.09 23:16:19

Nii ja laitetaan nyt toinenkin yöpala
--------
38.

Ajatukseni, pääni ja mielialani olivat kaikki seuraavana aamuna yhtä tympeitä ja suussani maistui tuhkakupille. Sääkin oli harmaa ja hautasin pääni takaisin lakanan alle saman tien kun olin avannut silmät ja vilkaissut maailmaa kerran. Tänään en tahtoisi nousta ylös ollenkaan. Oloni ei ollut juurikaan mukavampi, kun parin tunnin kuluttua heräsin uudelleen. Fyysisesti tuntui vähän paremmalta mutta henkisesti pahemmalta, kun oli tullut tuhlattua koko aamupäivä nukkumiseen. Lakanatkin tuntuivat kosteilta ja muistin käyneeni illalla – tai paremminkin yöllä - pikaisesti suihkussa ja sitten kaatuneeni sänkyyn edes jaksamatta kunnolla kuivata. Kärsi nyt sitten tässä siitäkin.

Vesku liikahteli vieressäni ja ihmettelin kun hänkin nukkui niin pitkään. Sitten tajusin, ettei hän nukkunutkaan vaan luki. Kurotuin suukottamaan paljasta olkapäätä ja minulle tuli parempi olo heti. Hän hätkähti ja tiputti kirjansa pois sanoen:
- Heräsithän sä lopultakin!
- En mä ole hereillä, mä olen vaan jonkinlainen zombi. Hän käännähti puoliksi päälleni, mutta yritin liukua sieltä pois.
- Mun täytyy käydä juomassa.
- Tässä, Vesku poimi lattialta cokispullon ja ojensi minulle. Se oli vielä viileää ja hapokasta ja paransi oloani huomattavasti.
- Johan alkoi elämä hymyillä! en enää vastustellut kun Vesku kääntyi päälleni ja alkoi suudella minua hitaasti ja hellästi. Päinvastoin, kaikki edellisiltana patoutuneet halut pulpahtivat pintaan ja hän oli kiusallisen rauhallinen liikkeissään. Pirulainen, nauroi vain kun yritin hoputtaa. Mutta lopuksi hän puristi minua niin tiukasti, etten tahtonut saada hengitettyä. Supisimme ikuisen rakkauden valoja ja muuta semmoista fiksua vielä pitkän aikaa.
- Juostaan tallille, ehdotti Vesku sitten.
- Hulluko oot? Mä voisin ennemmin ruveta taas nukkumaan?
- Aivot turpoaa jos on vaakatasossa koko päivän. Usko vaan mua, mä tiedän. Luennolla oli viime viikolla.
- Mulla on krapula, mä saan sydänkohtauksen jos lähden lenkille sinne asti!
- No mennään puolet matkaa bussilla. Tule, hop hop!

Tietysti hän sai minut taivuteltua siihen, niin kuin kaikkeen muuhunkin. Jaksoin juosta peräti Kulosaareen asti, mistä olin suunnattoman ylpeä, mutta sitten oli turvauduttava julkisiin. Oli kyllä ollut hyvä juoksuilma, päivän harmaus oli kosteaa ja happirikasta, mutta jos olisin taapertanut tallille asti olisin luultavasti kaatunut kuolleena maahan.

Vesku sen sijaan oli tarmoa täynnä. Hän kiskoi minut vaihtamaan ratsastusvaatteisiin Oonan rehuhuoneessa ja halusi maastoon, laukkaradalle. Yritin esittää, että Mansikan kenkähän oli irti, mutta hän sanoi Oonan lyöneen sen saman tien eilen kiinni.
- Nyt mennään eikä meinata. Pauli tahtoo kirittäjän, ja sä et ole tainnut käydä siellä kuin kesällä?
- En olekaan, myönsin ja pieni innostuksenpoikanen heräsi.
Haimme hevoset. Pauli eli Paul Oxley oli iso ja kolho rautias ruuna, joka oli mieleltään vielä täysi vauva ja tahtoi maistella kaikkea mihin ylettyi. Mansikka oli oma suloinen itsensä. Muistin kesäisen episodin ja tunnustelin sen mahaa mietteissäni. Olikohan Ilse unohtanut koko jutun? Pitäisikö se tutkia?
- Mistä tietää onko tamma kantava? kysyin Veskulta. Sain vastaukseksi luennon.

Oli edelleen harmaata ja tihkuista kun pääsimme liikkeelle, mutta valoisampaa, ikään kuin pilvet olisivat ohentumassa. Tuoksui syksylle ja maa oli kosteaa ja joustavaa. Mansikka alkoi varovasti kiskoa kuolaimiaan kun se tajusi minne olemme matkalla, ja ravistella päätään.

Vesku pysähtyi tavalliseen tapaansa lyhentämään jalustimiaan kun pääsimme radalle. Mietin tehdäkö sama, mutta Mansikka täpisi jo sen verran, että arvelin olevan turvallisempaa pärjätä näillä mitä minulla oli. Vesku mulkaisi sitä ja sanoi, että nyt oikeastaan pitäisi poistua paikalta. Mutta ei raaskinut. Pauli ei ollut vielä yhtä ehdollistettu, se vain törötti paikallaan ja ihaili pihlajanmarjoja välittämättä edes Mansikan tepastelusta.
- Valmis? kysyin kun Vesku alkoi taas kerätä ohjia käsiinsä.
- Joo… loppua en kuullutkaan, käänsin Mansikan ja annoin pienen vihjeen ja sitten mentiin. Tamma pisti korvansa luimuun ja pinkoi minkä jaksoi. Minun teki mieleni huutaa ääneen riemua ja elämäniloa mutta vastaan puhaltava tuuli oli niin voimakas, etten voinut tuhlata ilmaa toisarvoiseen.

Pauli oli tainnut vähän ällistyä mutta sai pian jutun juonesta kiinni ja lähti intoa puhkuen peräämme. Se jymisti jo ihan takanamme ja ensimmäistä kertaa ajoin Mansikkaa sen sijaan, että olisin yrittänyt pitää sitä varman päälle hanskassa. Kai me nyt yksi ruunavauva jätettäisiin. Ja niin Pauli alkoikin jäädä kun Mansikka vain madaltui ja kiihdytti. Vilkaisin taaksepäin ja totesin tilanteen, sitten aloin hiljalleen yrittää hidasteita läpi. Mansikka ei hangoitellut vastaan vaan hiljensi kiltisti hitaampaan laukkaan, jota jatkoimme yhä hidastaen vielä kierroksen. Sitten pyysin sen raviin ja käyntiin, ja silittelin sen kaulaa tyytyväisenä. Mansikkaa ei kävely juuri huvittanut vaan sen askellaji oli jotain omituista tanssia ravin ja käynnin väliltä ja minä vilkaisin Veskua, joka yritti tyynnytellä puuskuttavaa mutta edelleen eteenpäin tahtovaa ruunaa.
- Kuka voitti, hä?
- Kyllä me tällekin vielä kuntoa saadaan, odota vaan! Sun käsi taitaa olla ihan ok jo?
Hämmästyin kun huomasin, etten ollut ajatellut koko murtumaa. Vähän se nyt ehkä juili, mutta ei häiriöksi asti.
- Niin taitaa, myönsin.
- Otetaanko vielä pari kierrosta hidasta laukkaa?
- Ihan mitä vaan haluat. Nostin laukan ja annoin Mansikalle löysempää ohjaa merkiksi siitä, että nyt jäähdyteltäisiin. Se veti päänsä alemmas ja laukkasi melkein turpa säärien tasalla. Pauli taisi katsoa siitä mallia, tai sitten Vesku sai sen jollain merkillisellä telepatialla myös venyttämään kaulaansa alas. Nousin jalustimien varaan ja nautin rasituksesta reisi- ja säärilihaksissani. Tämä tuntuisi huomenna, sen tiesin jo.

Maleksimme matovauhtia takaisin kotiin niin, että hevosten kaulakarvat ehtivät jo melkein kuivua ja juttelimme siitä, että miten kaikki sienien ystävät oikein aikoivat tulla toimeen talven, kun kuivan kesän takia sieniä ei näkynyt missään. Aamullinen ruumiillinen ja henkinen krapula olivat pois puhallettuja ja olin erittäin tyytyväinen elämääni.
- Pitäisköhän meidän joskus perustaa ratsutila? ehdotin.
- Ei huono idea mutta palataan siihen joskus kymmenen vuoden päästä.
- Ajattelin vaan miten romanttista olisi tälleen karata kahdenkeskiselle ratsastusretkelle sillä aikaa kun meidän englantilainen Nanny vahtii lapsia. Sitten voitaisiin auttaa niitä hoitamaan niiden shettikset.
- Vanhimmalla voisi olla jo welsh-poni, Vesku ehdotti. Hän oli heti saanut juonesta kiinni.
- Joo, semmoinen pieni leluhevosen näköinen 110-senttinen. Ja kimo tietysti.
- Ja tallissa kasvamassa kullekin oma FWB-varsa.
- Entäs siinä välissä? Pikkuponien ja puoliveristen?
- Tinkereitä? Vuonohevosia? Connemaroja?
- New Foresteja, päätin.
- Vai piensuomenhevosia?
- Vaikka niitäkin. Kuka mitäkin haluaa.
- Montako niitä sitten olisi?
- Hevosia? Kymmeniähän niitä täytyisi olla tätä menoa, nauroin.
- Ei kun lapsia.
Hiljenin miettimään. En oikeastaan ollut miettinyt koko asiaa sen pidemmälle kuin että joo, joskus ehkä hankkisin lapsen, tai lapsia.
- En mä osaa sanoa. Montako sä haluat?
- Ei sillä ole väliä. Mutta haluan. Joskus. Tulee sitten mitä on tullakseen.

Ojensin käteni polun poikki Veskua kohden ja hän tarttui siihen. Kyllä minä voisin kasvattaa vaikka tusinan jos hän haluaisi. En kyllä ollut ihan varma haluaisinko synnyttää niistä montakaan. Mutta se oli sivuseikka tällä hetkellä, mietin vain ihanaa aurinkoista kartanoa, missä asuisimme. Sitten joskus kun.
- Lottovoitonkin tommoinen hevosmäärä todennäköisesti vaatisi ylläpitoa varten, totesi Vesku kun pääsimme tallipihalle ja hyppäsimme alas.
- Perhanan tylsä realisti.

Lähettäjä: Aqua 
Päivämäärä:   4.1.09 23:16:36

En oo Hangosta kotosin, ni voit satuilla mitä päähän putkahtaa:D Viime kesänä kyllä käytiin Hangossa, se on iihanaa paikka<3

Lähettäjä: :> 
Päivämäärä:   4.1.09 23:18:38

Luin sen sun kirjottaman tarinan, joka on sulla siellä freewebsissä Jessistä ja Veskusta ja se oli tosi ihanaa ja helppoo luettavaa. Oli ku ois jotain kirjaa lukenu. :)) Ois muuten hyvä idea kirjottaa niistä Veskusta ja Hannasta ennen Jessiä. :) Toivon todellaki että saan lukea sun juttuja vielä lisää.. :D

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   5.1.09 02:04:49

voi että näitä sun pätkiä. mulle tuli niin ikävä sitä miestä jonka luota mä tänään (eilen) heräsin.. ihan vaan näiden pätkien perusteella tuli fläsäreitä lauantailta ja sunnuntaiaamusta. saa nähdä montako päivää mä jaksan haikailla elämäni rakkauden perään :D

Lähettäjä: ssfä 
Päivämäärä:   5.1.09 12:52:47

Oi, hurjan ihana tuo viimeksi tullut pätkä! Rakastuin vielä enemmän tähän tarinaan. <3

Miten ois pieni aamupala? ^^)

Lähettäjä: Reikou>> 
Päivämäärä:   5.1.09 13:26:07

AAMM tykkään tosi paljon sun kirjotustyylistä ja muutenkin tarina on tosi hyvä :o Pää on tyhjä kun yhteen topikkiin jouduin perustelemaan "valittelujani" joten en nyt kyllä keksi mitään rakentavaakaan (no en varmaan keksis muutenkaan).
Hurjan hyvin sä kyllä kirjotat.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   5.1.09 16:55:40

Kiitti Reikou!
Tripi sis tän viikonlopun elämän rakkaus? xD (Ei tää oo pilkkaa, tää vaan näyttää siltä xD)
Ja ssfä, tässä topicissa tarjoillaan vain iltapaloa.
-----------

En enää voinut vältellä Veskun esittelemistä äidilleni. Tämä ei ollut soitellut hetkeen ensimmäisen nolohkon puhelunsa jälkeen mutta oli sitten aloittanut uudestaan tihenevään tahtiin ja mietin jo sanoisinko, ettei minulla enää mitään uutta poikaystävää ollut, että olimme riidelleet ja eronneet, jottei minun tarvitsisi järjestää Virallista Esittäytymistä. En kuitenkaan saanut olluksi niin vilpillinen etenkin kun Veskukin alkoi kysellä samasta asiasta.

Niinpä marssimme sinne eräänä iltana kun kummallakaan ei ollut hevosia, ajotunteja tai kiireellisiä kotitehtäviä hoidettavana.
- Me syödään sitten todennäköisesti maksaa, ilmoitin kun soitin ovikelloa.
- Jaa, kiva! Vesku näytti nälkäiseltä. – Mistä tiedät?
- Koska sitä on aina kun mä käyn täällä.

Pojat tulivat yhdessä avaamaan oven ja ilmoittivat erittäin tyytyväisinä, että olivat jo saaneet syödä kaverillaan Lassella. En voinut olla nauramatta ääneen, ne näyttivät molemmat niin onnellisilta tilanteesta.
- Sehän on hyvä, mulle jää enemmän jos te ette syö, sanoin. Esittelin ipanat Veskulle ja päinvastoin, ne tuijottivat häntä tarkkaan hiuksista kenkiin ja sitten menettivät mielenkiintonsa ja painuivat omaan huoneeseensa toimittamaan jotain tärkeää mitä lapset nyt toimittavat. Äiti tuli keittiöstä punakkana ja hiukset pörrössä ja kuivasi käsiään keittiöpyyhkeeseen.
- Jaha, tässäkö se vävypoika nyt on.
”Ei kun nappasin tän vaan kadulta mukaan” minun teki mieli sanoa, mutta äiti ja Vesku tervehtivät kohteliaasti ja esittäytyivät. Kävimme suoraa päätä pöytään, missä isäntä jo odotteli ja kuinka ollakaan, äiti nosti hellalta padallisen maksaa kermakastikkeessa ja keitettyjä perunoita.

Vesku tentattiin melko perusteellisesti sukujuuria myöten, niin että minua alkoi jo hävettää ja harmittaa. Olisi ollut eri juttu jos hän olisi tullut hattu kourassa kysymään tyttären kättä, mutta hänethän oli väen väkisin kutsuttu tänne. Hän kuitenkin vastasi kiltisti joskin välillä keskusteluun tuli taukoja kun hänen oli pureskeltava ensin suunsa tyhjäksi. Tilaisuudesta tuli, ellei nyt ihan sydämellinen niin kuitenkin ystävällismielinen ja huokaisin helpotuksesta kun kyselytykistö siirtyi Veskusta minuun ja sain selvittää kouluasiani. Lievästi ylpeänä sen teinkin, joskin olin itse enemmän innoissani inssiajostani, joka oli varattu seuraavalle viikolle.
- Luuletko pääseväsi ensimmäisellä kerralla läpi? kysyi Matti epäilevästi, vai kuvittelinkohan vain äänensävyn.
- Luulen tosiaankin. Jos en nyt tee mitään kardinaalimokaa.
- Montako ylimääräistä tuntia otit?
- En vielä yhtään.

Matti kasvoilleen ilmeen, jota ei voinut tulkita kuin epäileväksi. En viitsinyt mainita, että olimme Veskun kanssa pari kertaa lainanneet Ilsen pikku autoa ja käyneet autiolla marketin parkkipaikalla harjoittelemassa parkkeerausta. Sille hommalle ei ollut tahtonut riittää aikaa ajotunneilla ja se oli epävarmin kohtani. Mutta muuten uskoin tosiaankin pääseväni läpi.
- Aiotko sitten oikein auton hommata? kysyi Matti.
- En ihmeessä, mistäs mulla semmoisia rahoja olisi!
- Niin, niinpä… onkos sulla autoa? Seuraava kysymys oli Veskulle, joka pudisti tarmokkaasti päätään suu täynnä.
- Yhtä köyhä opiskelija sekin on, selitin.
- Mutta kumminkin on asunto? Siis et kai sä nyt mihinkään poikasoluun ole muuttanut? kysyi äiti vaativasti.
- En mä mihinkään ole muuttanut, kotona mä asun, ilmoitin vähän loukkaantuneena.
- Olisi vähän pitkät matkat jos ei olisi kämppää Helsingissä, selitti Vesku kiltisti.
- Niin, kai opiskelijat saa jotain asumistukeakin, äiti mietti.
- Se on oikeastaan mun äidin asunto. Siellä asui ensin mun veljet opiskellessaan ja nyt on mun vuoro. Pikkusisko kai tulee perässä parin vuoden päästä niin että sitten pitää keksiä jotain muuta. Yllätyin. En ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että kuka omisti Veskun kämpän, että oliko se opiskelija-asunto vai vuokralla vai miten.
- Asunnot Hangossa ja Helsingissä, kai teillä sitten on varaa muutamaan autoonkin? ihmetteli Matti.
- Vanhemmilla voi olla, mulla ei, Vesku sanoi ja napsautti suunsa kiinni sen näköisesti että asia oli loppuun käsitelty. Ihmeekseni Matti taisi huomata sen vaikka hänelle joskus pitikin hienovaraisesti kirveellä avittaa joitain asioita.

- Mutta on sulla vaan asiat hyvin, Jessi, sanoi äiti kaihoisasti. Toivoin ettei sieltä alkaisi tulla mitään sinun iässäsi hiihdettiin kouluun kesät talvet –juttuja, jotka sitä paitsi olisivat rankasti liioiteltuja, sen tiesin. Äidillä ei ollut oikein mitään koulutusta ja hän oli nuoruutensa asunut kaupungin vuokra-asunnossa, mutta kyllä minun nähdäkseni hänenkin elämässään olivat asiat ihan hyvin. Ja Matti, vaikka ei ollutkaan dippainssi vaan putkimies, ansaitsi kättensä töillä takuulla paremmin kuin moni akateemisen koulutuksen hankkinut ihminen.
- Ei sullakaan taida olla valittamista, arvelin.
- Mutta ei mulla sun iässäsi ollut ajokorttia, ylioppilaslakkia eikä hevosta. Eikä mun sulhasellani ollut omaa asuntoa Helsingissä. Se hevonen oli ilmeisesti äidin mielestä kaiken ylellisyyden huippu.
- Ei mullakaan tarkasti ottaen ole mitään noista.

Siirryimme jälkiruokaan, suklaamousseen, ja toivoin että ehtisimme saada sen syötyä ennen kuin keskustelu ehtisi Ilsen raskauteen, sillä silloin aavistelin hankaluuksia. Melkein ehdimme, joskin äiti ehti tentata Veskua siitä, mitä tämä piti Ilsestä ja iskästä. Potkaisin Veskua terävästi isovarpaallani ja toivoin että hän älyäisi olla puhkeamatta mihinkään vuolaisiin kehuihin, mutta ehkäpä hän oli tajunnut tilanteen itsekin ja vastaili melko miedosti ja yleispätevästi.
- Nyt meidän pitää mennä, mulla on kohta vielä ajotunti! henkäisin vilpillisesti heti kun olin saanut kuppini tyhjäksi. Vesku näytti hetken ihmettelevältä ja hänen kätensä, joka oli jo ollut matkalla santsaamaan jälkiruokaa, pysähtyi hetkeksi ilmaan, mutta tarttui sitten kumminkin kauhaan.
- Etköhän sä ehdi vaikka mä söisin vielä muutaman minuutin?
Äiti näytti tyytyväiseltä ja niinpä minäkin kehuin kiltisti päivän ateriaa.
- Musta näyttää edelleen, että sä olet vähän pyöristynyt, Jessi? Ethän vaan ole raskaana?
- Ei, en varmasti ole! melkein tiuskaisin ja pyöriskelin tuolillani tuskissani. – Mähän olen käytännöllisesti katsoen neitsyt, jatkoin ja ristin sormeni pöydän alla.
- Miten voi olla käytännöllisesti katsoen neitsyt? kysyi Matti kiinnostuneena.
- Ei kai tää nyt ole mikään ruokapöytäaihe, torjuin ja totesin huojentuneena, että Vesku tipautti lusikkansa tyhjään maljaan.
- Kiitos, olipa hyvä ateria, hän totesi.
- Mennään sitten! Melkein kiskoin hänet ulos.

- Mihin sulle tuli semmoinen kiire? Ja eihän sulla mitään ajotuntia tänään ole? Vesku ihmetteli kun pääsimme kadulle.
- Mun oli pakko päästä sieltä ulos, äiti olisi seuraavaksi ottanut selvää siitä käytätkö sä talvella pitkiä kalsareita tai sitten se olisi alkanut haukkua Ilseä.
- Ihan mukaviahan ne oli.
- Ehkä, mutta kyllä tunti kuukaudessa riittää mulle niiden seuraa.
- Käykö Ilse ja Kaisa toistensa hiuksiin jos ne tapaa toisensa?
- En osaa sanoa. Voi käydäkin, sanoin synkeänä.
- Kai ne on tavanneet joskus?
- On tietysti, nehän on tunteneet toisensa vuosikymmenet. Tai siis jo teini- ikäisistä asti. En tiedä mitä vipinää iskällä ja Ilsellä jo silloin oli mutta jotain ilmeisesti, eikä äiti tainnut tykätä siitä, että iskä päätyi just Ilsen kanssa yhteen kun ne erosivat.
- Harmi, että sulle tuli niin kiire, mä olisin mielelläni katsellut niitä valokuvia sun lapsuudesta, mistä äitisi puhui.
- No niitä on meilläkin jos joskus tosiaan haluat nähdä.
- Haluan. Mennäänkö heti?
- Sä olet omituinen. Kuka nyt välittää vanhoista valokuvista?
- Minä. Valokuvat on mielenkiintoisia.

Niinpä menimme meille ja selasimme vanhoja valokuvakansioita. Minulla oli pari vauva- ja taaperoajoilta ja joskus mietin, minkälaisen ositustaistelun iskä ja äiti olivat niistä kuvista käyneet, vai olivatko he onnistuneet jakamaan ne sovussa. Myöhemmiltä vuosilta kuvia oli vielä enemmän. Jossain vaiheessa iskä oli ollut hirveän innokas turistivalokuvaaja ja kaikista lomareissuista oli sivuittain kuvia. Vesku uppoutui niihin niin, että minun oli pakko potkia hänet liikkeelle, kun halusin nukkumaan.

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   5.1.09 17:58:21

HUOM! Matti kasvoilleen ilmeen, jota ei voinut tulkita kuin epäileväksi.

Matti otti? loihti?

niin siis elämäni rakkaus.. kyllä mä vielä muistan miltä se näytti, miten se puhui, miltä se tuntui sylissä, jopa mitä se puhui, muistan ilmeet ja kosketukset.. katotaan muistanko mä vielä huomenna :D

kirjottaminen auttaa kyllä. eilen mä meinasin tuskissani tirauttaa, mutta kun kirjotti vähäsen, tuli paljon parempi olo. Nyt mä jopa uskon komeisiin herrasmiehiin, joilla on pilkettä silmäkulmassa. Aloin uskoa suhteeseen jossa olisi sitä kaikkea. Usko tai älä!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   5.1.09 18:09:37

Tripi kiiiitos!
Jos se mies saa sut taas kirjottamaan niin saat jatkaa ikävöimistä kaikin mokomin :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   5.1.09 20:43:19

39.

Miila oli kisannut Mansikan kanssa alkusyksyn ajan niin paljon kuin oli vain saanut kyytejä sovittua, mutta sekalaisella menestyksellä. Jossain vaiheessa he olivat olleet oikein hyvässä iskussa ja yksi sinivalkoinenkin rusetti oli päässyt eteisen seinälle, mihin Ilse tahtoi niitä kerätä. Viimeisimmät koitokset olivat kuitenkin menneet huonosti ja päättyneet hylkäämisiin. Miila mietti, oliko Mansikka mahtanut kyllästyä hyppäämiseen, mutta toisaalta se loikki mielellään kotona ja etenkin maastossa mitä tahansa.
- Ei sillä oikeastaan ole niin väliä, kisakausi loppuu kohta, hän lohdutti itseään.
Minä en invalidina ollut ehtinyt vielä kisoihin asti ja olin kiitollinen kisakauden hiipumisesta. Nyt voisin rauhassa treenata koko talven ja ehkä ensi vuoteen mennessä olisin itsekin varma siitä, että kelpaisin kouluradalle.

Ilse jätti vähitellen ratsastuksen pois. Hänen mahansa alkoi näkyä, joskin vasta vain meidän sisäpiiriläisten silmiin, mutta ravaaminen alkoi kuulemma tuntua epämukavalta. Hän piti suojelevasti kättään vatsansa päällä, kun ilmoitti meille asiasta ja arvelin, että jos olisi tarpeen, hän pysyisi vaikka vaaka-asennossa seuraavat kuukaudet. Mutta me sitten jaoimme vaan Miilan kanssa keskenämme enemmän päiviä. Samalla jaoin itselleni lauantai-aamuisin tallivuoron Oonan apuna. Ratsastuskoulun puolelle Oona ei päästäisi minua, se oli hänen leipätyönsä, mutta Oonan puolen saisin hoitaa. Odotin innolla, olin oikein kaivannut tallihommia. Vielä enemmän odotin, että pääsisin tallille autolla. Inssiajoni oli mennyt läpi laakista ja olin niin ylpeä että hyvä kun mahduin housuihini - sen kunniaksi iskä oli luvannut lainata lauantai-aamuna autoaan. Hän sanoi, ettei kuitenkaan nousisi ylös ennen kuin ehtisin takaisin.
- No johan meinaat nukkua pitkään, tuhahdin. Tallitöissä ei mennyt montaakaan tuntia mutta sitten piti ratsastaa ja kaikkea muuta. Ajalla tuntui olevan eri mittasuhteet tallilla kuin muualla.
- Etkö sä sitten tulekaan mun luokse viikonloppuna? kysyi Vesku ja tökki minua etusormellaan kylkiluihin.
- Tuun tietysti... jaa… Logistiikkaongelma pisti minut rypistämään otsaani.
- Voit sä saada sen jo perjantaina, lupasi iskä jalomielisesti.

Auton parkkeeraaminen Alppilaan perjantai-iltana oli hiukan haasteellista, mutta sainpahan ainakin hyvää kokemusta pikkukaduilla ajamisesta kun etsimme tyhjää tilaa. Isoin löytämämme rako oli sellainen, että minulla meni hyvinkin viisi minuuttia ennen kuin lopulta sain auton sinne, ja olin yltä päältä hiessä. Voipuneena sammutin sen ja heittäydyin selkänojaa vasten.
- Olisi pitänyt lainata Ilsen auto, se olisi mahtunut tänne paremmin!
- Hyvinhän se meni, sanoi Vesku, joka oli istunut tyynenä viereisellä penkillä koko ajan. Sitten hän ehdotti, että haettaisiin kiinalaista ruokaa iltapalaksi, kun kuitenkin joutuisimme pari korttelinväliä kävelemään kämpille. Hyväntuoksuinen ruokapussi sylissä sitten lampsimme kotiin.

Minulla oli vähän ontto olo mutta onneksi ruoka täytti sen. Täyttikin paremmin kuin hyvin. Vatsat täynnä heittäydyimme sängylle katsomaan telkkaria, minä kasasin hyvän läjän tyynyjä selkäni taakse ja jatkoin vauvannutun kutomista. Vesku otti käteensä jonkin oppikirjan, mutta vilkaisi sitä vain velvollisuudentuntoisesti mainoskatkoilla. Pikku parvekkeen ovi oli pikkuisen raollaan ja sieltä tuli viileää, melkein kylmää ilmaa. Vesku laski kirjansa vatsansa päälle ja jäi katselemaan minua.
- Mitä nyt? kivahdin vähän turhankin ärhäkästi kun katse ei tuntunut siirtyvän pois.
- Oikea pikku äiti, Vesku kiusasi ja laski kätensä minun mahani päälle.
- Ei siellä ole mitään, Ilselle tää tulee.
- Niin tietysti mutta silti! Mä en voi olla miettimättä että mitä jos…
- Sä sanoit itse ettet halua lapsia ennen kuin opiskelut on ohi, huomautin.
- En haluakaan. Mutta on toi silti jotenkin hellyttävän näköistä.


Vesku oli onneksi laittanut kellon soimaan ja siihen herätessäni totesin, että hän oli riisunut ja peitellytkin minut. Olin jotenkin pöllämystynyt kun havaitsin piippauksen ja ajattelin, ettei kello voi olla vielä puoli kuusi. Eikä se ollutkaan kuin puoli viisi. Turhautuneena muksaisin vieressäni nukkuvaa kohoumaa nyrkillä.
- Sä oot laittanu kellon soimaan liian aikaisin! Peiton alta kuului uninen ynähdys ja muksautin uudelleen. Kello oli toisessa kädessäni ja olin jo paiskaamassa sen lattialle kun tajusin, että tarvitsisin kohta herätystä kuitenkin. Säädin sen uudelleen, ja kännykkäni varmuuden vuoksi myös. Sitten kävin vessassa, tupakalla ja juomassa ja hivuttauduin takaisin peiton alle.

- Herää, senkin riiviö! ravistelin Veskua. Kun se ei oikein tuottanut tulosta, aloin kutittaa. Hän vain mumisi ja huitoi. Kukapa haluaisikaan nousta puoli viideltä? Harkitsin hakeako kylmää vettä, mutta päätin sitten kuitenkin olla ystävällinen, ja siirsin kutittavat sormeni polvitaipeeseen ja siitä hiljalleen reiden sisäpuolelle ja ylöspäin.
- Mmh, mitä sä teet?
- Mä halusin vaan kysyä että miksi sä olit laittanut kellon soimaan tuntia liian aikaisin?
- Mmh. Hän näytti nukahtavan uudelleen.
- Ole sitten. Nousin ylös ja aloin pukeutua. Minulla oli jo nykyään pieni vaihtovaatevarasto Veskun kaapissa. Kaivoin sieltä T-paidan ja eteisen nurkasta tallifarkut ja menin keittämään kahvia.
- Mitä sä siellä kolaat, mikset tuu tänne? kuului sängystä.
- Mä olin siellä jo.
- Mikset herättänyt mua?
- Arvaa yritinkö.
- Et tarpeeksi näköjään. Tule tänne nyt!
- Miksi ihmeessä sä olit laittanut kellon soimaan keskellä yötä? Seisoin kädet lanteilla sängyn vieressä kuin Justiina ainakin.
- Just siksi! Nyt Vesku oli hereillä ja kiskoi minut viereensä.
- Mulla on likaiset farkut! Kiemurtelin nopeasti niistä pois ja asettauduin mukavasti Veskun päälle. Kello soi uudemman kerran kuitenkin ihan liian nopeasti.
- Äh, täytyy lähteä.
- Mä tulen mukaan. Veskukin nousi ja pukeutui sillä aikaa kun hörppäsin kupillisen kahvia.

Iskän auto seisoi juuri siinä, mihin olin sen illalla jättänyt ja poislähtö oli paikoittamista helpompaa. Kadut olivat aivan autiot ja huristelin reipasta vauhtia ulos kaupungista. Vilkuilin välillä viereiselle penkille, tarkoituksena saada Vesku kiinni penkin tai kauhukahvan puristelusta, mutta hän istui vaan ihan tyynen näköisenä. Nouseva aurinko tahtoi pilkistää silmiin, mutta onneksi tuulilasi oli puhdas.

Tallilla oli yhtä autiota kuin kaduillakin, ja syksyinen usva leijui tarhojen yllä. Oonakaan ei ollut tainnut vielä nousta. Mutta eiköhän hänkin saisi liikettä niveliin kun hevoset kuulisivat tulomme ja alkaisivat kolistella aamuheiniään. En mennyt talliin vielä vaan kävelin suoraan latoon, missä täytimme isot heinäkärryt avatusta pyöröpaalista. Heinänkorsia tippui hiuksiin ja kaula-aukosta sisään ja yritin kaivaa ne pois rintsikoistani saman tien; ne kutittaisivat ikävästi kun kohta saisin hiota karsinoita puhdistaessa.

Heräämisen ääniä alkoi kuulua tallista heti, kun kärryjen hiekalla rahisevat pyörät lähestyivät. Muutama kiukkuinen kolaus oviin kavioilla ja sitten pidempiaikainen kahina ja kopsutus, joka juorusi, että joku oli nukkunut makuullaan. Epäilin sen olevan Mansikka, sillä ainakin oli usein kyljet turpeessa. Tallin ilma oli lämmintä ja maanläheisen tuoksuista, vaikka ikkunat olivatkin vielä yötä päivää auki.
- Huomenta muruset! toivotin ovelta ja aloin heitellä karsinoihin heinäsylyksiä. Kun kaikki olivat saaneet osansa, pysähdyin tyytyväisenä katselemaan ja kuuntelemaan. Aamuaurinko paistoi jo sisään ja vallitsi idyllinen rauha ja mutustelu.
- Tän hetken takia kannatti nousta, tuumasin. Vesku nyökkäsi ja työnsi kärryt takaisin ulos. Pihalta kuului Oonan huomenhuikkaus kun hän nappasi heinäkärryt saman tien viedäkseen niillä heinää myös koulun puolelle. Vesku lähti avuksi täyttämään toiset kärryt sinne ja minä menin viemään vesiletkun pään ensimmäisen tarhan saaviin. Sitten palasin talliin jakamaan kaurat ja muut pöperöt.

Lähettäjä: karamelli 
Päivämäärä:   6.1.09 00:47:04

päätin tulla pitkästä aikaa tänne katteleen, sorruin nimittäin noihin sun sivuihin enkä oo saanu itteeni irti koneelta ku syömään ja tallille melkeen viikkoon:D tossahan se seitsemän veljestä odottaa lukijaansa vieressä muttaku olis paljon kivempaa lukee sun tekstiäs ku koittaa epätoivosesti lukee jotain mistä ei ymmärrä paskan vertaa ja tässä viikon aikana oon päässy huimasti sivulle 100 ja se pitäs olla luettuna alle kahen viikon päästä... ei näytä hyvältä, ei :DD

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   6.1.09 10:56:21

Karamelli, kiva! ...kai xD
Kerro mullekin jos saat äikänopen vakuutettua siitä, että netistä löytyy jotain A. Kiveä parempaa...
---------------
Hevosia ei loimitettu vielä, joten niiden ulos vienti oli nopeaa hommaa. Kahdestaan se sujui ihan minuuteissa. Kisun jätimme sisään; Kimi oli jättänyt sen oveen lapun, että se oli heti aamusta lähdössä kisoihin. Karsinoiden putsauksessa ei mennyt myöskään kahden hengen voimin kauan ja olimme melkein valmiita kun Kimi jo saapuikin.
- Mihin te lähdette? kysyi Vesku.
- Ypäjälle.
- Eikö lähempää enää löydy kilpailuja?
- No ei. Ei enää tähän aikaan vuodesta. Kimi alkoi vihellellen harjata Kisua käytävällä ja minä pujahdin putsaamaan sen karsinan. Sitten enää uutta turvetta ja olisimme valmiit. Olin ihan pettynyt kun hommat oli hoidettu niin nopeasti.
- Mennään auttamaan Oonaa, Vesku ehdotti, kun marisin hänelle ilon pikaista loppumista.
- Mutta Oona sanoi haluavansa itse hoitaa koulun puolen.
- Kai se tarkoitti ruokintaa ja tarhausta. Ei kai kukaan voi lappaa lantaa väärin?

Oona irrotti juuri sähkölankakäytävää, jota pitkin oli ajanut ruunat isoon yhteistarhaan ja ottikin kiitollisena vastaan aputarjouksen, kun marssimme paikalle. Koululla oli karsinoita paljon enemmän ja sain hauisliikuntaa ihan tarpeeksi asti. Kun olimme saaneet siellä paikat kuntoon, oli Kimi jo kadonnut hevosineen ja Oona kutsui meidät kahville.
- Mitenkäs te ajattelitte ratsastella tänään? hän kysyi.
- Tuntilaiset taitaa vallata kentän ihan kohta, joten pitää kai mennä maneesiin, arvelin. Aioin vääntää Mansikan kanssa oikein ajatuksella. Maastoilu oli kivaa, mutta aikansa kutakin.
- Pauli voisi kyllä pitää maastoilupäivän, Vesku arveli.
- Haluaisitko sä Jessi viedä Wotin maastoon? kysyi Oona ja olin tipahtaa penkiltä.
- Hulluko sä olet? Sun vauvaorisi?
- Niin. Sen.
- Enhän mä voi sillä ratsastaa!
- Se on kiltti pieni pupujussi, totta kai voit, sanoi Veskukin.
Ajatus oli kieltämättä kiehtova. Minä ja Musta Ori.
- Mä voin sitten pitää sulle tuntia sen jälkeen, Vesku houkutteli.
- Okei, saitte ylipuhuttua! kuulin itseni sanovan, vaikka epäilin, että käteni vähän tärisivät, ja ehkä äänenikin.
- Hyvä, mä ehdin sitten maneesiin Shakin kanssa sillä aikaa, Oona sanoi tyytyväisenä ja alkoi hätyytellä meitä ulos.

Minun oli vähän hankala päästä selkään, Wot oli paljon korkeampi kuin Mansikka eikä muistanut seistä paikallaan. Se kyllä pysähtyi komennettaessa nöyrästi, mutta sen ajatus oli kuin kanan lento ja kahden sekunnin kuluttua sen piti taas kääntyä ihmettelemään jotain.
- Mene sä edellä, se tuskin haluaa kulkea eunukin perässä, kehotti Vesku, joka oli jo valmiina Paulin satulassa. Nielaisin, mutta käänsin orin metsää kohti. Sen askeleet olivat pitkät ja joustavat, ja se tuntui järkyttävän isolta. Epäilin, uskaltaisinko päästää sitä laukkaamaan ollenkaan – antaisiko se kiinni jos pääsisi vauhdin hurmaan? Mutta tuskinpa Vesku olisi houkutellut minua ratsastamaan sillä, jos se olisi kovasuinen ryöstäjä.

Ratsastimme enimmäkseen ryteikköisiä pikkupolkuja pitkin, ja välillä ihan umpimetsäänkin, missä kapusimme joka kukkulan ja nyppylän. Hevospojat pärskyivät tyytyväisen oloisina ja yrittivät ryöstellä suullisia kuusenoksista ohi mennessämme. Vasta ennen kuin lähdimme palaamaan, laukkasimme hyvän hiekkapohjaisen suoran. Wot ei tuntunut kovin tasapainoiselta, joten olin kiitollinen kun polku pieneni ja se suostui ihmettelemättä hiljentämään isoon raviin ja sitten käyntiin. Ehkäpä olin itse keikkunut selässä ja horjuttanut sitä, joskin arvelin että kyseessä saattoi olla ihan vaan sen tottumattomuuskin. Palasimme samalla tavoin pikku polkuja tallille, putkahdimme vain esiin peltolenkin laidasta ja jouduimme kiertämään koulun tarhat ja ohittamaan kentän että pääsimme kotipihalle.
- Mitäs tykkäsit? kysyi Oona, joka tuli juuri tallista ulos, ilmeisesti olimme viipyneet niin kauan, että hän oli jo ehtinyt ratsastaa.
- Olihan se tosiaan kiltti kuin plyysipupu. Mutta osaako se laukata ratsastajan kanssa vai horjutinko mä sitä kun tuntui että se menee nokilleen?
- Onhan sillä siinä vielä harjoittelemista, tuskin sä sitä keikutit tolla painolla, Oona lohdutti.

Hoidin Wotin tarhaan ja hain Mansikan. Johan aloin olla kuin ammattiratsastaja. Onneksi päivän tunnit alkoivat olla loppumaisillaan, totesin kelloa vilkaisten, joten voisin kohta mennä kentälle eikä vielä tarvitsisi hautautua sisätiloihin. Maneesissa ehtisi kyllä ratsastaa talvella ja sateisina päivinä. Vesku tuli lupauksensa mukaan höykyttämään meitä ja kyllä hän höykyttikin. Mansikka oli jotenkin tahmea ja haluton ja me saimme treenata nopeutta. Tai siis tarkoitus oli, että Mansikka olisi vastannut minun apuihini nopeasti, mutta aluksi oli siinä ja siinä vastasiko se niihin edes hitaasti. Valuin hikeä ennen kuin tuntiakaan oli kulunut, enkä ollut pätkän vertaa tyytyväinen.
- Se ei ole oma itsensä, ihan oikeesti ei ole, valitin ja makasin kaulalla lopen uupuneena. Vesku katseli meitä tuumaillen ja käski kävellä pari kierrosta. Sinä aikana hän raahasi kentän keskelle pari tolppaa ja puomia ja rakensi pikku esteen.
- Tule tämä, hän komensi.
- Hullu, en mä hyppää!
- Nyt hyppäät, katsotaan eikö sille tule yhtään pilkettä silmään.

- Äyh. Kokosin kuitenkin kuuliaisesti ohjat ja nostin pitkältä sivulta laukan. Mansikka ei tuntunut tajuavan koko estettä ennen kuin se oli melkein kohdalla ja sitten se lompsahti yli. Mikään muukaan sana ei sitä voinut kuvata.
- Uudestaan, Vesku sanoi. Nyt Mansikka alkoi jo vähän imeä esteelle. Vesku kumartui nostamaan sitä.
- Tuu kahdeksikkona uudelleen, kunnes mä sanon. Joka toinen kerta vasemmalle ja joka toinen oikealle.
Alkoi se sitten vähän jo innostua. Vesku seisoi esteen vieressä ja nosti sitä välillä, kunnes olimme hypänneet ehkä jo kymmenkunta kertaa ja Mansikka oli totisesti hereillä.
- Eikö riitä jo? huusin epätoivoisena sillä reisilihakseni tuntuivat jo repeävän. Vesku oli kumartuneena esteen puoleen ja sanoi jotain, mistä en saanut selvää; todennäköisesti se oli jotain tyyliin ”kerran vielä”. Purin hampaani yhteen ja päätin, että tämä kerta olisi viimeinen. Mansikka törötti korvansa suoraan eteenpäin ja painoi esteelle semmoista kyytiä että olisin pelännyt jos olisin ehtinyt, mutta siinä vaiheessa olimme jo yli. Pääty-aita läheni kovaa kyytiä ja jouduin keskittymään sen vauhdin hiljentämiseen ennen kuin ehdin ruveta ihmettelemään, miltä hyppy oli tuntunut. Se oli ollut melkoinen loikka, liito oli kestänyt varmaan sekunteja.

- Tuntuuko erilaiselta? Vesku kysyi virnuillen.
- Näyttääkö erilaiselta? Arvaa vaan! yritin tuhista. Olin antanut jo pitkät ohjat mutta hevosta ei enää ollenkaan huvittanut löntystellä vaan se ravaili kaula pitkänä, vaikka miten yritin istua vastaan.
- Nyt me voitaisiin oikeastaan aloittaa se koulutunti uudestaan.
- Älä unta näe, mä olen jo ihan jauhelihaa! Mä menen pellolle ravailemaan, jos avaat portin.
- Ensi kerralla voidaan aloittaa näillä herätysharjoituksilla. Vesku ei tehnyt elettäkään lähteäkseen portille vaan nojaili kädet puuskassa esteeseen. Minun piti pysäyttää Mansikka ja katsoa uudelleen. Puomi oli häntä ainakin lonkkaluuhun asti. Mitä kamalaa este mahtoi olla korkea? Ratsastin lähemmäs ja laskin tolpan reiät. Ainakin 110, ellei 120. En ollut eläissäni hypännyt lähellekään noin korkealta ennen.
- Miten ylhäällä se oikein on? kysyin epäuskoisena. Vesku suoristautui ja mittaili estettä vartaloaan vasten.
- En oo varma. Jonkun reilun metrin. Mun kellotaskuun asti.
- Mä en ole hypännyt kuin 70-senttisiä!
- Nyt olet.
- Kaikkeen sä saat mut huijattua!
- Halusitko sä sinne pellolle? Vesku lähti harppomaan portille ja käänsin tamman hänen peräänsä. Kehtasi vielä vaihtaa puheenaihetta. Mutta en ehtinyt jäädä riitelemään, Mansikka puhisi ja puuskutti ja kaipasi viilentelyä. Ja minä myös. Toivoin että olisin voinut riisua kypärän. Ilmastoituja kypäriä ei oikeasti ollut olemassakaan.

Lähettäjä: saltsi 
Päivämäärä:   6.1.09 14:03:39

Ehkäpä karkin pitää näyttää tää sille äikän opelle :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   6.1.09 16:42:51

Mielenkiintoinen ajatus :D
-----------
40.

Miila huomasi jotain samankaltaista haluttomuutta Mansikassa seuraavana päivänä ja alkoi vaatia, että Ilse soittaisi eläinlääkärille.
- Jos sille antaisi vaan vähän lomaa, jos sillä on ratsastettu liikaa? yritti Ilse.
- Mutta eihän me edes vielä tiedetä onko se kantavana. Kai sitä voisi näyttää? Koska kai sille pitää ruveta antamaan eri lailla ruokaa jos se on, Miila intti, ja Ilse lupasi huokaisten jutella Oonan kanssa asiasta. Siihen saimme tyytyä.

Minä maleksin ympäri asuntoa rauhattomana miettien mitä tekisin. Olin jo aamulla karannut Veskulta kotiin pakoon, sillä hän oli viimeistelemässä jotain tutkielmaa. Ei siihen pitänyt koko päivää mennä, mutta kello oli jo neljä ennen kuin puhelimeni soi.
- Mitäs Miila tekee tänään? kysyi Vesku ensi töikseen.
- En mä tiedä, kuinka niin?
- Ota se mukaan ja tulkaa tänne, mulla on sille sokkotreffit.
- Mitä sä nyt oikein höpäjät? Luuletko sä että mä saan sen tolla perusteella mukaan?
- Kokeile nyt kumminkin.

Yllätyksekseni Miilan silmiin syttyi kerrassaan omituinen loiste kun kysyin, oliko hänellä parempaa tekemistä kuin lähteä Veskun luo sokkotreffeille. Sitten vasta minulle välähti. Olisin voinut läimäistä itseäni otsaan. Lauri, tietenkin.
- Mä olenkin tässä jo pari viikkoa odotellut, lausahti Miila tyytyväisenä, kun hyppäsimme raitiovaunuun Hakaniemessä.
- Odottanut mitä?
- Että se ottaa yhteyttä.
- Mikset sä ole soittanut sitten sille? En voinut ymmärtää, ei Miila tietääkseni ollut koskaan arkaillut ehdottaa treffejä kenellekään.
- Tää nyt vaan oli tämmönen juttu. Että sen piti tehdä se.
En pysynyt kärryillä, mutta kieltämättä Miilalla oli enemmän kokemusta miesjutuista. Kaipa tuossa oli jokin järki jossain.

Avasin rapun oven omalla avaimellani mutta asunnon ovikelloa soitin. Jostain tuli ihana tuoksu, mutta tuskin se saattoi Veskulta tulla? Vaan tulipa sittenkin. Lauri tuli avaamaan oven, minä livahdin nopeasti hänen ohitseen vain pikaisesti moikaten, ja jätin hänet Miilan kanssa eteiseen. Heitin kengät jaloistani ja menin keittiöön, pois näkyviltä, vaikka mieleni tekikin kurkata heti kulman takaa mitä siellä tapahtui. Tuskin huomasin Veskua ennen kuin hän tarttui vyöhöni ja kiskaisi minut peremmälle.
- Hei vaimokekulta. Sitten minua suudeltiin kevyesti ja kokeilevasti huulille ikään kuin kysyen millä mielellä olin. Unohdin Miilan ja Laurin ja käännyin hymyillen häneen päin. Vesku tuntui tutulta ja uunikuumalta ja maistui punaviiniltä ja minun teki mieleni puraista häntä sileästä ruskeasta poskesta tai mistä vaan mihin ylettyisin. Hän väistyi älähtäen – vaikka olin tähdännyt ihan kevyesti.
- Mitäs tää nyt oikein on? kysyin.
- Me tehdään pitsaa teille.
- Miila oli heti lähdössä tänne kun kysyin.
- No mutta sepä kiva. Niiden kannalta. Vesku kumartui kurkkaamaan uunin ja vilkaisi kännykkäänsäkin. – Se saa olla varmaan ainakin kymmenen minuuttia vielä.
- Anna mullekin punaviiniä, pyysin, ajattelin että hapan maku, jonka tunsin hänen huulillaan katoaisi, jos itsekin maistuisin samalta. Vesku irrotti kätensä ympäriltäni ja laski laatikon hanasta minulle lasillisen. Maistoin, enkä enää voinut olla ihan äkkiä kurkistamatta eteiseen. Miila ja Lauri juttelivat siellä hiljaisin äänin ja saatoin taas keskittyä Veskuun. Hän katsoi minua sillä tietyllä tavalla, mikä sai jonkin sisuskaluissani vetäytymään tiukkaan nyrkkiin ja jouduin painautumaan ihan kiinni ja toivomaan, että eteinen olisi tyhjä ja me kaksin kotona. Mieleni teki edelleen syödä koko mies.

Onneksi, tai sitten ei, Miila ja Lauri päättivät siirtyä eteisestä peremmälle niihin aikoihin. He marssia jytistivät keittiöön käsi kädessä ja hymyillen hölmön näköisinä molemmat. Heille oli pakko nauraa, vaikka tulivatkin häiritsemään. Irrottauduin vastahakoisesti ja kumarruin taas kurkkaamaan uuniin, avasin oikein luukunkin.
- Ainakin kymmenen minuuttia vielä, mä taidan mennä tupakalle kun on niin kuuma, totesin viattomana. Talutin Veskun perässäni parvekkeelle välittämättä ottaa koko tupakka-askia mukaan, ja lähdimme sisään vasta kun Miila huusi meitä. Pitsa oli nostettu hellan päälle, se oli jo alkanut ruskettua reunoista. Katsoin keittiön pöytää. Siihen ei parhaalla tahdollakaan mahtunut syömään kuin kaksi ihmistä, etenkin kun jakkaroita oli vain kaksi. Palasin eteiseen, kaivoin vähän kaappeja ja levitin valkoisen lakanan lattialle, taitettuani sen ensin kahtia keskeltä. Ikkunalaudalla oli aina seissyt pari tuikkukuppia. Sytytin kynttilöihin niissä tulen ja nostin keskelle lakanaa ja hain keittiöstä lautasia.
- Juhlapöytä on täällä, ilmoitin. Muut tulivat perässä ja naureskelivat kattaustani, mutta kantoivat sitten auliisti laseja ja aterimia.

Siitä tuli mukava ateria, meillä oli hauskaa ja katselin mielikseni miten Lauri katseli ihastuneena sisartani. Minusta kaveri oli kiva ja hyvännäköinenkin ja minusta hän sopi Miilalle täydellisesti. Toisen pitsapalan ja varmaankin kolmannen viinilasillisen jälkeen hän otti Miilaa kädestä, suuteli sitä juhlallisesti ja kysyi:
- Karkaatko mun kanssa etelämaille?
- Mihin? kysyi käytännöllinen Miila heti.
- Jouluna Kanarialle.
- Totta kai, sanoi Miila kevyesti ja pisti haarukallisen pitsantäytettä suuhunsa. Pohja oli vähän kovaa, se olisi vaatinut ehkä peltisakset tai jotain. Ajattelin viedä sen Mansikalle, kunhan olisimme syöneet kaikki täytteet päältä.

Vesku pyöritteli niskakiharoitani sormissaan ja kysyi, lähtisimmekö mekin.
- Totta kai, vastasin ihan yhtä kevyesti, kunnes tajusin, ettei tuommoinen vitsailu ollut Veskun tapaista. Eivät kai ne olleet tosissaan?
- Meinaatko tosiaan?
- Joo.
- Siis ihan tosissasi? Millä rahalla? Mehän ollaan persaukisia opiskelijoita kaikki!
- Laurin porukoilla on siellä lomaosake. Eikä se nyt ihan jouluna ole, vaan joulun jälkeen. Lentoliput tarvitsee vaan ostaa.
- Oletko sä ihan tosissasi? kysyin kääntyen Laurin puoleen. Mutta ei hän minua huomannut ennen kuin tökkäsin monta kertaa vaativasti sormella. Komensin häntä kertomaan yksinkertaisin lausein mistä oikein oli kysymys. Vaivoin hän havahtui ja kiinnitti huomionsa minuun.
- Niin, meillä on siellä semmoinen viikko-osake. Vanhemmat ei mene tänä talvena, kun siskon laskettu aika on just jouluna. Se on mun käytössä. Lähdettekö mukaan? Vesku jo lupasi lähteä jos säkin lähdet. Lauri keskitti hetkeksi huomionsa minuun ja kääntyi sitten taas vilkaisemaan Miilaa, joka myös näytti vähän yllättyneeltä siitä, että kutsu taisikin olla totta.
- Tarpeeksi yksinkertaista, hyväksyin ja nousin innoissani polvilleni. Halusinko lähteä etelään keskellä talvea? Halusinko lähteä lomalle Veskun kanssa? Arvatkaa nyt ihmeessä! Halasin Veskua myrskyisästi niin, että punaviini loiskui lasista, jonka olin unohtanut olevan kädessäni.

Siitä käynnistyi innokas keskustelu ja suunnittelu. Miila ja minä tenttasimme Lauria siitä missä ja minkälainen paikka oli ja mietimme mistä napata lentolippujen hinta. Minkähänlainen sää siellä olisi keskellä talvea, tarkenisiko uimaan ja aurinkoa ottamaan? Lauri oli todennäköisesti aavistanut reaktiomme edeltä, sillä hän otti Veskun kirjahyllystä pienen valokuvakansion, jota en ollut ennen nähnyt siellä ja ojensi sen Miilalle. Miila aloittikin sen selailun mutta vilkaisi sitten minuun ja loikkasi juhlapöytämme yli viereeni, jotta saimme selata sitä yhdessä. Taisimme molemmat pari, kolme kertaa kysyä Laurilta, oliko hän ihan varmasti tosissaan. Yhtäkkiä Lauri meni kovin vaikean näköiseksi.
- Älä nyt kuvittele, että mä yritän jotenkin lahjoa sua, hän ähkäisi osoittaen sanansa Miilalle. – Ei tullut mieleeni ennen kuin just nyt, miltä tää vaikuttaa!
- Eiköhän tässä vielä ole aikaa päättää miten käy ennen joulua, Miila arveli hymyillen vinosti, sysäsi äkkiä kansion minulle ja loikkasi takaisin kattauksen toiselle puolelle istuakseen Laurin päälle. Poikaparka joutui heittäytymään lattialle selälleen, vaikka naamasta päätellen se ei tainnut juuri häntä häiritä. Käänsin häveliäästi katseeni pois heistä ja takaisin kansioon, eikä minua oikeastaan enää huvittanutkaan heitä katsella. Molemmat vaikuttivat tyytyväisiltä ja se oli pääasia.

Kun he kerran keskittyivät muuhun kuin matkailuun, selasin minä kansiota. Siellä oli kuvia valkoisesta huvilasta, jota bougainvilleat peittivät, toisissa kuvissa oli ihmisiäkin mukana ja vilkaisin miedosti kiinnostuneena Laurin perhettä. Mutta päähuomioni saivat kuitenkin maisemat.
- Millä rahalla me sinne lennetään? kysyin Veskulta. – Mun kaikki rahat on menneet autokouluun ja jäljellä on vaan hiluja. Oon ihan vanhempien elätti.
- Oikein hyvä kysymys, mutta eiköhän me jotain keksitä. Vesku otti albumin käsistäni, sulki sen ja työnsi sängyn alle. Sitten hän nousi ylös ja päättäväinen ilme kasvoillaan nosti minut sängylle.
- Noh, mitä nyt? Meillä on vieraita?
- Eiköhän ne ymmärrä lähteä kotiinsa jos me mennään sänkyyn?
Kikatin vähän sillä Miila ja Lauri tuntuivat olevan täysin kuuroja.
- Ehkä käydään ensin tupakalla ja siivotaan jäljet ja käydään tupakalla, että ne ehtii havahtua, ehdotin.
- Sun pitäisi oikeasti lopettaa toi tupakanpoltto.
- Mikä tupakanpoltto? Vääntäydyin pystyyn ja kiskoin Veskun perässäni ulos parvekkeelle. Naulitsin hänet kulmaan ja nojasin häneen koko painollani.
- Ei tästä mitään iloa kyllä ole noiden ulosheittämisessä, Vesku arveli, mutta sisällä oli ollut jo sen verran kuuma, etten viitsinyt edes vastata heti, kiskoin vain hänen paitansa ulos housuista ja tungin sormeni tilalle. Vesku pujotti kätensä kaulalleni, siitä niskaani ja hiuksiini ja tunsin hänen huulensa hyvin kevyesti omillani. Mitä se nyt taas leikki? Vanhapiikatätikö minä olin? Mutta enempää en saanut hänestä irti vaikka miten yritin, joten vetäydyin irti ja todella sytytin tupakan, ja vilkuilin häntä alta kulmieni. Ehdin ottaa siitä vain muutaman henkosen kun sisältä alkoi kuulua liikettä ja kohta Miila tuli kurkistamaan oven raosta.
- Me siivottiin kattaus pois lattialta ja lähdetään nyt katsomaan Laurin asuntoa, hän ilmoitti.
- Lopultakin, kehtasi Vesku sanoa ja vilkutti jo valmiiksi.

Olin kuitenkin ehkä pikkuisen loukkaantunut ja jäin seuraamaan Miilan ja Laurin menoa pimeällä kadulla, vaikka Vesku menikin jo sisään. Tuolla he kääntyivät kulmasta ja katosivat näkyvistä. Tiesin, että Laurin opiskelijasolu oli kävelymatkan päässä Pasilassa, ja tiesin myöskin, että hän enimmäkseen sai olla siellä yksin viikonloput. Toivoin Miilalle mukavaa loppuiltaa ja –yötä.

Lähettäjä: karamelli 
Päivämäärä:   6.1.09 17:53:23

joo jos kysyn että voisko tän lukee mielummin että tulis vaihtelua opellakki siihen esseittentarkastukseen ku ei olis kaikki sitä samaa jauhantaa siitä mitä seittemän veikkaa teki mettän keskellä:DD

Lähettäjä: ssfä 
Päivämäärä:   6.1.09 17:53:26

^^)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   6.1.09 21:31:19

Kylläpä oliskin kiva kuulla mitä joku äikänope sanos tästä x)
----------

Ilse oli saanut eläinlääkärin kutsuttua jo maanantai-illaksi, joten hän tuli kanssamme tallille kun lähdimme ratsastustunnille. Sekä Miilalle että minulle oli jaettu tallin hevoset, ilmeisesti Ilse oli Niinallekin huomannut soittaa ja sanoa, ettei kumpikaan voisi tulla Mansikalla tänään. Miila ratsasti Litsillä ja minä olin yllätyksekseni saanut hänen esteratsunsa Nimoyn. Olin mennyt sillä harvoin, se oli aina ollut vähän liian kuuma ja helposti loukkaantuva minun makuuni. Se saattoi tehdä täydellisen lakon jos se oli sitä mieltä, ettei ymmärtänyt mitä ratsastaja siltä pyysi. Nyt se kuitenkin oli varsin mukavalla tuulella, ja kulki tyytyväisenä korvat lupsuttaen, kunhan ensin olin saanut punnerrettuani itseni sinne korkeuksiin.

Ryhmämme kokoonpano oli vähän muuttunut syyskauden alettua, entisten tuntikaverien tilalle oli tullut yksi keski-ikäinen äiti tyttärineen ja kun Ilse oli jättäytynyt pois vielä lisäksi Siiri, yksi hoitajista. Harjoittelimme kaarevia uria ja ympyrän pienentämistä ja suurentamista. Nimo tuntui nauttivan hommasta, joskaan minä en kun suurin osa tunnista oli ravityöskentelyä ja sillä oli suuret ja korkeat askeleet.

Niina lähetti muut tunnin jälkeen pois ja huusi Miilan ja minut luokseen.
- Mä haluaisin laittaa teidät johonkin toiseen ryhmään. Te olette molemmat ratsastaneet ja kehittyneet niin paljon sen jälkeen kun ostitte ton kopukan, että saisitte enemmän irti muussa porukassa, hän sanoi kaunistelematta.
- Ai. Niinkö. Olin yllättynyt, joskin toki imarreltu.
- Mihin ryhmään? kysyi Miila järkevästi ensimmäiseksi.
- Huomisen viimeinen tunti olisi hyvä. Eikä siellä ole kuin kaksi ratsastajaa vielä.
Mietin hetken, olinko koskaan katsonut tiistain viimeistä tuntia. Olinpa tainnut. Neea, suosikkihoitajani, taisi ratsastaa silloin.
- Selvä! Tullaanko me heti huomenna? sanoi Miila iloisesti ja koko juttu oli sillä selvä kun Niina nyökkäsi ja hätisti meidät viemään hevoset sisään.
Nimon hoitaja oli tallin ovella vastassa ja ilmoitti voivansa hoitaa hevosen. Miilakin luovutti Litsin sen hoitajalle ja tuli nappaamaan minua kyynärpäästä.
- Mennään katsomaan, onko se eläinlääkäri vielä Mansikan luona.

Olihan hän, joskin oli jo pakannut tavaransa ja kirjoittamassa laskua.
- Tiedätpä itsekin, ettei se mikään invaliditeetti ole, hän sanoi parhaillaan Ilselle.
- Onko se siis kantavana? kysyi Miila. Olimme molemmat saman tien tulkinneet lauseen samoin.
- On se.
- Oho! En ollut oikein sittenkään osannut valmistautua uutiseen, vaikka olinkin osannut sitä odottaa. Mansikka itse mutusti rauhallisena muutamaa karsinasta löytämäänsä heinänkortta ja näytti yhtäkkiä kovin äidilliseltä. Ilse puolestaan näytti järkyttyneeltä.
- Mä soitan tulokset näistä verikokeista parin päivän päästä, sanoi lääkäri, ojensi Ilselle laskun ja lähti kantamaan kahta isoa laukkuaan ulos.
- Nyt mulle tulee stressi. Miten me osataan hoitaa kantavaa tammaa ja sitten vielä varsaa, ähkäisi Ilse.
- Onhan meillä Oona apuna, lohdutti Miila.
- Osattiinko me muka hoitaa hevosta ylipäätään silloin kun sä hommasit Mansikan? minä kysyin. Siirryin Mansikan luota rapsuttelemaan Wotia, joka katseli kiinnostuneena korkeuksistaan käytävälle.
- Mutta mitä me tehdään sillä varsallakin, ei kukaan tahdo ostaa semmoista sekasikiötä jonka emä on virolainen tilastohevonen, Ilse vaikeroi.
- No kyllä haluaa, jos isän suku on niin kuin tällä.
- Me joudutaan varmasti pitämään se itse. Miila ja minä puhuimme päällekkäin. Sitten muistin, mitä varten eläinlääkäri oli alun perin kutsuttu.
- Sanoiko se muuta, siis onko se terve?
- On se ainakin päällisin puolin, mutta se otti verikokeita jotta nähdään onko sillä jotain puutostiloja. Voi olla että vaan alkaa kaivata jotain lisää… tilansa takia. Kilpailukausi alkaa onneksi olla ohi mutta ihan normaalisti sitä muuten saa vielä ratsastaa.
- Nyt mä ostin ne kisahousut ihan turhaan, muistin, ja samalla tuli sekä helpottunut että pettynyt olo.
- Et vaan saa lihoa pariin vuoteen, voihan se palata sieltä radoille sitten kun varsa on isompi.

Oona työnsi heinäkärryt sisään ja tallissa alkoi tuttu kolina. Kaikki kahdeksan päätä ilmestyivät ovien yli tuijottamaan toiveikkaana ruokaa. Ajatuksissani siirryin kärryjen viereen ja aloin heitellä heiniä avuksi. Oona tahtoi tietää mitä lääkäri oli sanonut ja Ilse kertoi.
- Saapa nähdä mitä orin omistaja sanoo.
- Ei kai se ala vaatia meiltä astutusmaksua, Miila kauhistui.
- Eihän se voi mitään vaatia kuin multa korkeintaan, Oona tuhahti.

Mietimme koko kotimatkan, minkä värinen varsasta mahtaisi tulla ja yritimme keksiä sille nimeä. Ilse mietti oliko olemassa alan kirjallisuutta. Arvasin hänen painuvan Akateemiseen heti seuraavana päivänä etsimään kantavan tamman hoito- ja ruokintaopuksia.


Iltateellä Miila ja minä teimme täsmähyökkäyksen. Ilseä oli vaikea saada puhumaan nyt muusta kuin raskaus- ja tiineysasioista, mutta meillä oli yllättäen mielessä myös eilinen matkakutsu. Oli ollut kyllä hankalaa päättää lähestymistapaa. Olimmehan molemmat jo täysi-ikäisiä ja täysivaltaisia muutoin, mutta finanssipuoleen oli pakko saada mukaan myös myötämieliset vanhemmat.

- Josko vietettäisiin joulua vähän aikaisemmin tänä vuonna, ehdotti Miila mietteliäästi. – Vaikka marraskuussa. Iskä ja Ilse vilkaisivat häntä molemmat, mutta lause oli kai niin järjetön, ettei kumpikaan viitsinyt kommentoida sitä.
- Hyvä ajatus, 24. marraskuuta olisi ihan hyvä päivä, se osuu viikonlopuksikin, minä säestin. Vanhukset vilkaisivat uudelleen meitä ja sitten toisiaan.
- Mitäs tossa on takana? kysyi iskä. Yritin olla viattoman näköinen.
- Mä tiedän, tai me, mitä haluttais joululahjaksi.
- Mutta se pitäisi ehdottomasti saada tossa kuukautta ennen joulua. Viimeistään.
- No, antakaas kuulua.

Miila selitti mitä suunnittelimme tekevämme joululomalla. Lentoliput piti vaan varata ajoissa ja maksaakin reilusti ennen lähtöä.
- Ettehän te lapset… aloitti Ilse ja laittoi sitten suunsa kiinni. Sitten hän meni vähän surullisen näköiseksi.
- Ei me jouluksi olla lähdössä, lohdutin nopeasti. Jouluaatto oli aina ollut Ilselle jonkinlainen pyhä asia. Silloin tehtiin kaikki asiat ikivanhan rutiinin mukaan, ei nyt stressaavan tarkasti, mutta melkein samalla lailla vuosi vuoden jälkeen. Hänelle mahtaisi olla kauhean kova pala kun tulisi ensimmäinen joulu jolloin jompikumpi meistä olisi muuttanut omilleen. Vaan ehkäpä vauvasta olisi lohtua siinä tilanteessa.
- Minkäslaisesta summasta me puhutaan? kysyi iskä.
- Liput on siinä viisisataa.
- Voi kamalaa, sanoi Ilse, mutta hänen äänensävynsä oli sellainen, etten uskonut hänen vieläkään puhuvan rahasta vaan siitä, että oli tajunnut meidän olevan jo isoja.
- Meidän pitää varmaan vähän sulatella tätä, iskä arveli ja taputin häntä hymyillen käsivarrelle. Juttu oli selvä, vaikkei hän ehkä itse ollutkaan siitä vielä ihan varma.
- Nyt sitten tarvitsee hommata enää vähän iltatöitä, että saadaan käyttörahaakin, iloitsi Miila.
- Mä taidan mennä nukkumaan, korjatkaa te tiskit koneeseen, Ilse sanoi ja nousi pöydästä. Iskä nousi ja meni hänen peräänsä.

- Sehän meni kivuttomasti! Aloin nostella leikkeleitä jääkaappiin.
- No miksei olisi oikeastaan mennyt. Ei se niin iso raha lopulta ole kuitenkaan.
- Äh, ne rahathan olisi voinut ottaa lapsilisätileiltä, tajusin vasta. Meidän molempien avustukset olivat iankaikkisesti menneet omille tileilleen, odottamaan tiukkaa paikkaa joskus tulevaisuudessa, kuten opiskeluja ja omaan kotiin muuttoa. Tosin oli niiltä lainailtu tiukkoihin paikkoihin ennenkin, kuten kun jääkaappi oli hajonnut joskus Espoon aikoina ja uusi oli pitänyt saada heti, mutta ne lainat oli pikkuhiljaa makseltu takaisin. Tilit olivat tietysti meidän nimissämme mutta päähän oli niin tiukkaan iskostettu, ettei raha niillä ollut käytettäväksi, että muistin koko asian ensimmäistä kertaa varmaan vuoteen.
- Niin ne varmaan otetaankin.
- Mutta sittenhän me kinuttiin ihan turhaan!
- Mutta se oli psykologisesti ovela veto. Ja nyt mä menen soittamaan Laurille. Miila oli saanut astiat koneeseen ja katosi omaan huoneeseensa myös. Minä menin olohuoneen kirjahyllyn ääreen tutkimaan eikö meillä ollutkin jokin matkaopas Kanarian saarista. Sen kanssa vetäydyin omaan sänkyyni kasvattamaan matkakuumetta.

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   7.1.09 01:13:47

heppoiheppoi! ja ratsastustunteja uusilla hepoilla!

Lähettäjä: álávíívádésíré 
Päivämäärä:   7.1.09 20:08:50

Olit pudonnu kolmossivulle o__O

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   7.1.09 20:37:03

No, tänään on ollu kaikenlaista...
---------
41.

Viimeinen koe! Tunsin pulppuilevani kuin ravistettu samppanjapullo joten minun oli pakko hypähdellä ulos kun olin varovasti sulkenut luokan oven. Se kyllä meinasi kostautua saman tien, sillä korkoni sattui jonkun kengästä sulaneelle lätäkölle ja olin liukastua. Hiukan säikähtäen oikaisin itseni ja jatkoin arvokkaammin ulos asti.

Miilan piti olla odottamassa parkkipaikalla, sillä olimme lainanneet Ilsen auton ja avaimet olivat taskussani, mutta häntä ei näkynytkään missään. Tosin satoi hiljalleen isoja valkoisia lumihiutaleita harmaalta taivaalta ja vaikka ne olivat kauniita, ne todennäköisesti kastelivat tehokkaasti laskeutuessaan hiuksille ja kasvoille. Kaivoin laukusta kännykän ottaakseni selvää missä hän luuhasi, mutta siinä olikin viesti. ”Menin kahvilaan kun viivyit niin kauan”. Olinpa viipynyt kauan, hah! Tuskin viittätoista minuuttia Miilaa kauemmin!

Harjasin lumet tuulilasilta ja ajoin parinsadan metrin matkan kuppilan luo. Sisällä oli jotenkin kosteaa; ihmiset olivat tulleet märkine takkeineen ja huiveineen ja sulava lumi tipahteli lattialle tuolinselkämyksiltä ja naulakoista. Ikkunapöydässä istuivat Miila ja ystävänsä Tia ja Teresa. Minäkin hain kupillisen kaakaota ennen kuin liityin heidän seuraansa. Yleensä olen kahvikissa mutta kaunis lumisade tuntui vaativan jotain makeampaa ja suklaisempaa.
- Miten meni? kysyin yleisesti.
- Uusintaa odotellessa, sanoi Miila vähän välinpitämättömästi. – Sulla meni tietysti loistavasti.
- Kyllä kai mä läpi pääsen.
- Pinko.
- Älä nyt murjota, nyt alkoi loma! Miila ei pystynyt saamaan minua huonommalle tuulelle.
- Eikä alkanut, mulla on huomenna vielä historian uusinta.
- No huomenna alkaa loma, riemuitse sitten sitä! Kurkin häntä höyryävän kuppini reunan yli ja hän alkoikin näyttää vähän iloisemmalta.
- Lähdetään huomenna jonnekin bilettämään, pyysi Tia.
- Mennään ja huuhdotaan koko hiton syyslukukausi kurkusta alas, sanoi Miila ja se ajatus näytti piristävän häntä oikeasti.

Kahvilan ovi kävi ja lisää tuttuja tuli sisään, mutta minä aloin hoputtaa Miilaa kun olin saanut kaakaoni juotua.
- Mä haluan mennä nyt, niin että jos haluat kyydin niin hop hop.
- Mikä kiire sulla on?
- Mä haluan ehtiä Veskulle ennen kuin se lähtee Hankoon.
- No hyppää bussiin ja anna autonavaimet mulle, mä voin ajaa sen kotiin.
Mietin hetken ja kaivoin avaimet taskustani. Niinhän se menisi kaikkein fiksuimmin. Vein mukini pois, vilkutin tytöille ja lähdin kävelemään bussipysäkin suuntaan. Lunta satoi edelleen ja se sai mieleni jouluiseksi. Teki taas mieli hypähdellä, ja pyydystää lumihiutaleita kielen päälle. Nautin kaikesta muusta paitsi ruuhkaisista liikennevälineistä ja kaupoista tähän aikaan vuodesta. Joulukoristeet ikkunoissa sykähdyttivät ja joululauluja en kyllästynyt kuuntelemaan ennen kuin joulun jälkeen, niin lokakuusta asti kun niitä oli soinutkin.

Viheltelin yhtä kävellessäni viimeistä rappuväliä Veskun luo. Olin ripustanut hänenkin oveensa tonttukoristeen jo monta viikkoa sitten.
- Moi! huikkasin eteisestä. Jotain mutinaa kuului vastaukseksi peremmältä. Vesku heitti kaksi kassia alas sängyltä kun kävelin huoneeseen ja heittäytyi sängylle selälleen.
- Kas, olenpas mä kouluttanut sut hyvin! lausuin ja pysähdyin sängyn viereen katselemaan häntä. Hymyilin alaspäin.
- Mä sitten vihaan pakkaamista! Vesku puuskahti rasittuneen näköisenä.
- Voi raukkaa. Vain neljän päivän reissu ja tuskastuttaa jo? Miten sä saat pakattua viikon vaatteet?
- Ei mua vaatteet huoleta vaan kaikki noi joululahjat. Ne ei asetu mitenkään järkevästi.
- Mä autan sua, lupasin, mutta istuin ensin sängyn laidalle ja kumarruin suukottelemaan häntä, leukaan ja nenän päähän ja poskelle. Vesku laittoi kätensä niskani taakse ja veti minua alemmas. Suutelimme melko pitkään, mutta sitten selkääni alkoi krampata kun istuin kuin korkkiruuvi ja jouduin ähkäisten ojentautumaan. Jäin katselemaan häntä oikein tarkasti. Kesän rusketus ei ollut vieläkään ihan kadonnut kapeilta poskilta ja kaulalta. Kulmakarvat ja harmaat silmät saattoivat yllättäen näyttää hyvinkin teräviltä, mutta sen ilmeen näin niissä vain harvoin, yleensä silloin kun hän pohti jotain. Olimme olleet yhdessä kolmea päivää vaille puoli vuotta ja se puoli vuotta oli ollut elämäni parasta aikaa.

- Mitä sä nyt oikein syynäät, luuletko unohtavasi parissa päivässä miltä mä näytän?
- Mulle taitaa tulla ikävä sua.
- Tule mukaan.
Harkitsin ihan pienen hetken mutta pudistin sitten päättäväisesti päätäni.
- En mä voi jättää Ilseä hoitelemaan yksin kaikkia joulujuttuja. Miilasta ei oikein ole semmosiin. Tai se yrittää kyllä kauheasti mutta aina sille sattuu jotakin.
- Meillä on kolmisen tuntia ennen kuin mun juna lähtee, Vesku ilmoitti ja silitti sormellaan suupieltäni.
- Mä voisin tulla hakemaan sut aattoiltana jos saan lainata autoa! keksin. – Jos sä raaskit lähteä aattona jo pois, siis.
- Raaskin jos sä haet. Tai sähän voit jäädä yöksi ja sitten lähdetään joulupäivänä takaisin?
Sekin kuulosti hyvältä, ainakin paremmalta kuin odottaa koko pitkä joulupäivä, että junat alkaisivat kulkea ja Vesku pääsisi takaisin Helsinkiin.


Heräsin, mutten jaksanut avata silmiäni koska minulla oli ihanan lämmin ja peitto tuntui niin pehmeältä iholla. Ojensin kättäni hamuillakseni, missä Vesku oli, mutta tavoitin vain tyhjää. Oli pakko katsoa.

Huoneessa oli jo hämärää ja olin ypöyksin. Ei kai se retale ollut voinut lähteä junalle nukkuessani? Nousin istumaan ja katselin joka suuntaan mutta ei, asunnossa ei todellakaan ollut ketään muuta. Sängyllä vierelläni oli kuitenkin paperilappu. ”En raaskinut herättää sua, kun nukuit. Soitellaan!” Äh! Kääriydyin uudelleen peittoon, joka ei enää tuntunut yhtä suloiselta ja aloin murjottaa. Olisin halunnut mennä saattamaan Veskua. Mieluummin olisin tietysti halunnut, ettei hän olisi lähtenyt mihinkään. Mieluiten olisin rakentanut tästä peitosta majan sänkyyn ja pitänyt hänet siellä vaikka kokonaisen viikon. Päätin murjottaa vähän aikaa ja annoin muutaman kyyneleenkin valua. Olinhan yksinäinen ja hylätty. Sitten mieleeni välähti ettei niin monenkaan päivän kuluttua pääsisimme tosiaan viikoksi karkuun, lomalle.

Mielialani parantui väkisinkin ja hetken päästä nousin kaivamaan puhelimeni farkkujen taskusta ja keräsin loputkin vaatteeni lattialta. Soitin Veskulle.
- Miks ihmeessä sä et herättänyt mua? kysyin syyttävästi. Junan kolke kuului selvästi; hän oli vielä matkalla.
- En mä vaan raaskinut, ja kun mulle tuli kauhea kiire itsellenikin. Oli pakko ottaa taksi että ehdin edes Pasilan asemalle.
- No huh! Missä asti oot nyt?
- Ehkä puolimatkassa.
Olisin voinut maata siinä rupattelemassa ja kuuntelemassa hänen hengitystään vaikka miten kauan mutta puhelimeni piippasi ja minun oli ryhdistäydyttävä.
- Akku loppuu. Ja mun pitää muutenkin ruveta häipymään tästä kotihommiin. Hyvää loppumatkaa!

Nousin, pukeuduin ja lähdin kotiin. Siellä vallitsi pienimuotoinen kaaos, onneksi jo näköjään loppuvaiheessaan. Ilse levitteli tuulettuneen tuoksuista mattoa eteisen lattialle ja oikaisi ähkäisten selkänsä kun kävelin sisään. Hänen vatsansa oli jo melko suuri ja vilkaisin sitä alati kiinnostuneena. Oli jotenkin ihmeellistä ja toisaalta ällöttävää ajatella, että siellä kasvoi jokin elävä olento.
- Etkö sä saanut ketään muuta tekemään tota? kysyin, kun hän käveli olohuoneeseen ja istui nojatuoliin lepuuttamaan jäseniään.
- En mä mikään invalidi ole, kuului loukkaantunut vastaus.
- Mitäs sulla sitten on työlistalla?
- Siivous on hoidettu. Huomenna ajattelin leipoa. Lähtikö Vesku jo?
- Joo. Saanko lainata sun autoa jos käyn jouluna hakemassa sen Hangosta?
- Vaikka. Tai jos on huono keli niin saat kyllä ottaa Artsin auton mieluummin. Siinä on enemmän peltiä ympärillä.
- Mä voisin leipoa jotain tänään?
- Sen kun. Haluatko pullat vai kakut vai joulutortut?

Päätin aloittaa pullasta. Joulutorttuja voisin tehdä taikinan noustessa. Pidin leipomisesta ja Miila varsinkin jaksoi aina ihmetellä järjestelmällisyyttäni, kun aloitin keräämällä kaikki tarvikkeet, mieluiten samassa järjestyksessä kuin ne reseptissä lueteltiin, työpöydälle riviin. Mutta mieluummin niin kuin huomata kriittisessä vaiheessa, ettei talossa ollut leivinjauhetta. Niinpä tämänkin iltainen suunnitelmani kaatui heti kättelyssä kun totesin, että hiiva puuttui.
- Ei voi tehdä pullaa ilman hiivaa, huikkasin Ilselle olohuoneeseen.
- No ei varmaan voikaan. Täytyy jättää se sitten huomiseksi.

Lähettäjä: álávíívádésíré 
Päivämäärä:   7.1.09 20:39:28

Ainiin, anteeks .x
Perun julmat sanani!

Lähettäjä: maxxine 
Päivämäärä:   7.1.09 22:21:47

viimeinkin sai tän luettua, kun reissujen takia on tullu pieniä taukoja. rakastan tätä tarinaa, niin todenmukainen, ihmisillä omat selkeästi erottuvat persoonansa ja toi jessi vaikuttaa hauskalta tyypiltä. lisäksi on kiva lukea, kun tapahtumat sijoittuvat tuttuun ympäristöön, tutuille talleillekkin. jatkoa tulee kiva usein, toivottavasti tämä ei vielä ole loppumassa pitkään aikaan!

Lähettäjä: |katie| 
Päivämäärä:   7.1.09 23:01:48

koko pitkän (ja tylsän) päivän odotin et pääsen tänne lukee paljon jatkoa, ja sit olikin vaan yks pätkä :D

siis miten oon voinu näin täydellisesti unohtaa kaiken mitä tässä on tapahtunu, vaik oon lukenu nää jo kahdesti aikasemmin :O

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   7.1.09 23:06:25

Maxxine, oispa kiva kuulla että mitä talleja sä oot bongannut! :D Osalla kun tosiaan on ihan oikea esikuva vaikkei mainittaisikaan.

Katie, tässä lisää. Mä olen valvoskellut kipeän kissan kanssa ja sitten joutunut viemään sen lopetettavaksi ja sitten piti ottaa univelkaa takasin ja käydä tallilla niin ei vaan ehtiny.
------------

Siispä leivoin joulutorttuja ja suklaakakkua ja talo alkoi tuoksua ihanalta. Joululta. Iskä tuli töistä ja Miila tallilta, molemmat tallustivat tervehtimättä suoraan keittiöön, vaikka Ilse ja minä jo istuimme olohuoneessa maistelemassa glögiä ja katsomassa televisiota. Ilse halusi tietää mitä tallille kuului ja Miila tuli joulutorttu kummassakin kädessään kertomaan kuulumisia. Oonan, talliemäntämme, myymät kaksi hevosta oli haettu tänään. Kisu, meidän hevosemme Mansikan tarhakaveri, oli nyrjäyttänyt kai tarhassa jalkansa ja sen omistaja Kimi oli kiipeillyt seinille. Mansikan kanssa Miila oli käynyt maastolenkillä. Ratsastuskoulun tallissa tohistiin lauantaisista joulumaastoista ja tapeltiin hevosista.
- Miten sä maastoon viitsit mennä näin pimeellä, ihmettelin.
- Lumi valaisee. Ja maneesissa oli tunteja.
- Noh, onneksi mä ehdin huomenna mennä ratsastamaan jo aamupäivällä.
- Meidän täytyy ruveta pakkaamaankin! Miila muistutti.
- Koska Lauri tulee takaisin?
- Joulupäivänä, Miila vastasi. Laurikin oli Helsingissä vain opiskelemassa ja oli oikeasti kotoisin jostain Lahden seudulta, minne hän oli lähtenyt joulun viettoon jo pari päivää sitten.
- Me ollaan joululomaleskiä, totesin alakuloisesti.
- Ja höpsis, nyt tanssitaan pöydillä kun ukot on poissa. Lähdetkö säkin meidän kanssa huomenna ulos?
- En mä tiedä, huvittaako mua.
- Koska olet muka käynyt viimeksi ravintolassa?
- Ensi viikolla syödään ravintolassa varmaan joka ilta, huomautin.
- Syöminen on ihan asia erikseen, nyt mennään tanssimaan.
Miila todennäköisesti puhuisi minut pyörryksiin seuraavaan iltaan mennessä, mutta ihan heti en halunnut antaa hänelle sitä tyydytystä. Nousin ja sanoin meneväni penkomaan lomavaatteita.

Olin tainnut edellisen kerran olla ravintolassa tosiaan kuukausia sitten, Miilan syntymäpäiviä viettäessämme. Minulla ei ollut ollut kovinkaan hauskaa. En tainnut olla bilettäjätyyppiä, ja kun en ollut etsimässä mitään miehiä, en oikein ymmärtänyt miksi pitäisi mennä pimeään savuiseen luolaan juomaan. Olinkohan vähän tylsä?

Lähdin sitten kuitenkin mukaan, kun Miila ja hänen kaverinsa houkuttelivat. Olin ähertänyt koko päivän Ilsen apuna, paitsi kun kävin tallilla ja ratsastamassa, ja viemässä äitini uudelle perheelle pari joulupakettia, ja Ilsekin hienovaraisesti vihjaili että saisin heittäytyä vähän vapaalle.
- Olet nyhrännyt viimeiset kuusi kuukautta niin Veskun kyljessä että osaatko edes itsellesi olutta ostaa?
- Yritätkö sä usuttaa mua ryyppäämään? kysyin vähän loukkaantuneena.
- Pois se minusta. Mutta yritän saada sut muistamaan, ettette te ole yhtä kappaletta. Kyllä välillä pitää voida ottaa vähän etäisyyttäkin.
- No on tässä nyt toista sataa kilometriä etäisyyttä!
- Niinpä voitkin hyvin mennä vähän katselemaan miltä kaupunki näyttää.
- Äh, mä en ymmärrä. Mutta menen, menen, jos se nyt on teille niin tärkeetä! En tosiaan tajunnut mitä Ilse oikein yritti. Eikö ollut vain positiivista jos ihmisellä oli sellainen suhde, että ei halunnut olla muiden kanssa?
- Tuskin se Veskukaan yksin kotona istuu siellä Hangossa, sanoi Ilse vielä perääni kun kävelin ärtyneenä huoneeseeni. Istuin hetken sängylläni tuijottaen vastapäistä seinää otsa rypyssä. Mitä tuo viimeinen oli tarkoittanut? Soitin Veskulle.

- Mitä kuuluu?
- Täällä on hirveä hässäkkä, hän sanoi ja kuulosti uupuneelta kuin yövuoron jälkeen.
- Miten niin?
- Broidit tuli perheineen just ja niillä on yhteensä viisi ipanaa.
- Ai kauhistus. Mä oon menossa Miilan ja likkojen kanssa ulos.
- Mäkin meen vanhojen kavereiden kanssa kaupungille parille kaljalle.
- Ai.
- Ootko myöhään? Soitellaanko illalla?
- En mä vielä tiedä, mutta tuskinpa. Kokeillaan ainakin.

Miila avasi oveni siinä vaiheessa ja lopetin puhelun.
- Mitä? taisin kuulostaa vähän äreältä.
- Mä tulin katsomaan oletko sä löytänyt vaatteesi.
- En mä ole edes ajatellut niitä. Pengo sä mulle.
- Tavataan muut metroasemalla kahdeksalta, Miila mainitsi selatessaan henkareitani.
- Okei. Haluttomasti kaivoin laukustani meikkipussin ja aloin etsiä sieltä ripsiväriä ja vaihdoin sitten tummiin housuihin, toppiin ja avokaulaiseen neuleeseen, jotka Miila oli nostanut sängylleni. Totesin, että rintsikat piti vaihtaa sellaisiin, joiden olkaimet eivät olleet harmaantuneet ja nyppyyntyneet. pesukoneessa. Ihan salavihkainen pieni juhlamielenjuonne alkoi kuitenkin hiipiä mieleeni. Kun Miila tuli takaisin huoneeseeni valmiiksi laittautuneena hoputtamaan minua, maistoin jo hyväntuulisena pienestä viinipullosta, jota hän tarjosi.
- Kelpaanko? kysyin ja pyörähdin ympäri.
- Korvikset, huulipuna?
- Jaha, no hetki sitten vielä. Maistoin toisenkin kulauksen viiniä ja laitoin pitkät roikkuvat korvikset ja vähän punaa huuliini.

Miilan juhlamieli tarttui viimeistään bussissa ja olin jo oikein hyvällä tuulella kun löysimme neljä muuta tyttöä odottamassa metroaseman kioskin vieressä. Etenkin kun ohi maleksiva poikajoukko vihelteli peräämme kun lähdimme kipittämään metroon. Vaunut olivat aika täysiä, mutta onnistuimme valtaamaan yhden kokonaisen loosin, missä sitten kylki kyljessä naukkailimme salaa toistemme käsilaukkupulloista. Tai siis Miilan ja Tian, keillä semmoiset oli. Ovensuussa seisova jäyhän näköinen keski-ikäinen täti tuijotti meitä hyvin paheksuvasti, mikä sai meidät hihittämään vielä koko matkan metroasemalta ravintolaankin. Siellä ryhdistäydyin ja katselin arvioivasti ympärilleni. Paikka oli minulle uusi, tietenkin, eikä onneksi ollut yhtä pimeä ja savuinen kuin mitä olin pelännyt. Musiikkikin soi kohtuullisella volyymilla vain. Tia viittoili meitä jo peremmältä, hän oli huomannut vapaan pöydän, jonka ympärillä oli muutama korkea jakkara ja valtasimme sen.

Musiikki kääntyi sitä kovemmalle mitä myöhempi tuli, mutta siihen turtui pikkuhiljaa. Tanssin innokkaasti muiden mukana, ja pari kertaa hitaitakin, kun kerran muutkin näkyivät käyvän lattialla, Miilaa myöten. Ensimmäinen jätkä osoittautui olevan jo sen verran humalassa, ettei häneen puheestaan oikein saanut selvää, joten irtauduin nopeasti, mutta toinen oli kaikin puolin mukava eikä ollenkaan pahan näköinenkään. Hetken mietittyäni annoin hänen ostaa minulle uuden lasillisen viiniä tanssin jälkeen. En oikein tiennyt paikan käyttäytymiskoodeja, mutta oletin, etten tehnyt mitään kauheaa mokaa, ja erosimmekin omille tahoillemme kun olimme jutelleet sen aikaa, kun join viinini. Raisa, Miilan paras kaveri, istui yksin pöydässämme näpyttelemässä kännykkäänsä kun palasin sinne. Taisin hänen seurakseen juoda sen lasillisen, joka katkaisi kamelin selän, eikä minulla ole ihan kirkkaita mielikuvia lopusta iltaa, mutta hauskaa minulla kai oli. Etenkin kun yritin aamuyöllä pestä horjuvan ja huojuvan Miilan hampaita kotona. Yritin olla hipihiljaa, mutta en voinut olla hihittämättä, kun kävin peittelemässä hänet sänkyynsä ennen kuin itse rojahdin nukkumaan.

Lähettäjä: álávíívádésíré 
Päivämäärä:   8.1.09 16:52:41

nyppyyntyneet. pesukoneessa.

Miilan juhlamieli tarttui viimeistään bussissa ja olin jo oikein hyvällä tuulella kun löysimme neljä muuta tyttöä odottamassa metroaseman kioskin vieressä. Etenkin kun ohi maleksiva poikajoukko vihelteli peräämme kun lähdimme kipittämään metroon.
Vaikka mun helmasynteja onkin kirjoittaa liian pitkiä lauseita, niin musta tuo jälkimmäinen jää edelleen vähän sivulausemaiseen asemaan. Laittaisin siis pilkun pisteen tilalle.

Lähettäjä: |katie| 
Päivämäärä:   8.1.09 17:15:07

ei, Sennu, en mä pahalla ettet oo kirjottanu, ihmettelin vain ku yleensä päivässä tullu useempi pätkä. Mutta sulle nostan hattua ku aina jaksat ilahduttaa meitä kivoilla kirjotuksillas :)
Voi kissa-parkaa :(

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   8.1.09 17:52:20

Kiits des! Ton yhden pisteen huomasinkin ja toinenkin ehdotus kuulosti hyvältä. Ja jos tölkki ois tässä, se muistuttaisi tapansa mukaan että pilkku-kun.

Katie kiits, tjtn, en mä kuvitellutkaan että pahalla!
----------------
42.

Aamulla vaivasi vähän morkkis ja nälkä, mutta molemmat paranivat kun Ilse paistoi aamiaiseksi munia ja pekonia. Oli mukavaa, että hänen hajuherkkä kautensa ei ollut kestänyt kauan. Oli mennyt joitain viikkoja, ettei asunnossa voinut paistaa mitään ilman että Ilse kyykisteli vessassa oksentamassa. Miilakin istui jo syömässä niin pirteän näköisenä kuin ei olisikaan ollut kyvytön harjaamaan omia hampaitaan vain muutamaa tuntia aiemmin. Minua alkoi taas naurattaa mutta piilotin sen tunkemalla suuni täyteen.
- Oliko kivaa illalla? Ilse kysyi hellan äärestä, essu sidottuna idioottimaisen näköisesti pömppömasun päälle. Nyökkäilimme suut täynnä.
- Kertoisit nyt kumpi se on, sanoin kun sain suuni tyhjäksi siirtämättä katsettani vatsasta. Tiesin, että Ilse tiesi. Häntä oli testattu, ultrattu ja analysoitu niin paljon että taatusti sieltä oli sekin tieto saatu.
- Mähän oon sanonut ettei me haluttu tietää.
- Niin niin. Joo joo.
- Mä lähden nyt, Miila sanoi nousten ylös ja totesin että hän oli ratsastusvaatteissa.
- Johan meinaat olla aikainen.
- Tänään on joulumaasto!

Minä söin vielä vähän aikaa; Ilse pakkasi tiskikonetta ja nappasi sitten tyhjien pullojen kassin tiskikaapista, hän oli lähdössä kauppaan. Harkitsin tarjoutuako mukaan, mutta minulla oli vielä kahvi kupissa, enkä ollut pukeutunutkaan, joten annoin hänen mennä omin päin.
- Soita sitten autolta kun tuut, niin mä tulen auttamaan kantamisessa, huikkasin perään.
- Ei tarvitse, mä haen vaan vähän välttämättömyyksiä, ei siinä oo mitään painavaa.
- Sä keksit kuitenkin ostaa jonkin ylimääräisen kinkun tai jotain.
- Siinä tapauksessa mä voinkin soittaa.

Miila ehti kuitenkin soittaa ensin tallilta.
- Haluatko sä joulumaastoon kanssa?
- No arvaa, tietysti haluan! huudahdin. Olin ollut vähän katkera kun täksi päiväksi oli osunut Miilan vuoro.
- Oona sanoo että jos ehdit tänne kahdeksitoista saat lähteä Wotilla mukaan.
- Saanko? Mä luulin että se maasto lähtee yhdeltätoista.
Riivin jo toisella kädellä aamutakkia päältäni.
- Ensimmäinen ryhmä, juu. Koululla on niin paljon osallistujia että piti järjestää kaksi maastoa. Ensin menee pienet ja heikot ja kahdeltatoista kunnon retkue.
- Mä olen jo puolimatkassa! Harjaa se hevonen mulle ellei mua ala kohta kuulua, jos bussit menee nenän edestä tai jotain, että joudun juoksemaan!
Niin hullusti ei sentään käynyt. Kun olin saanut puettua, palasi Ilse jo ostoksineen ja nappasin häneltä auton avaimet kohdatessamme eteisessä.
- Saanhan lainata, nyt on hoppu… meillä on liian vähän autoja!

Pikku volkkari vähän luisui tuoreessa lumessa kun kurvasin parkkipaikalta kadulle, ja katuvaisena hiljensin vauhtia. Ei tässä nyt sentään tarvinnut ruveta peltiä rypistelemään, autolla olisin tallilla alle viidessätoista minuutissa. Laitoin radion kovalle ja lauloin mukana koko matkan. Yllättäen Ilsellä oli joululaulukanava päällä.

Tallin parkkipaikka oli niin täynnä, että minun oli ajettava Oonan tallin pihaan asti. Ratsastuskoulun kentällä oli kova hyörinä menossa, ja kun vilkaisin kelloa, totesin sen olevan melkein yksitoista. Pieniä hoitajia auttoivat vanhemmat satuloihin ja kamerat kävivät ahkerasti kentän laidalla. Niina, ratsastuksenopettaja, vahti porukkaa silmä kovana, enkä kadehtinut hänen hommaansa ollenkaan. Puolet pikku tilliäisistä todennäköisesti kellahtaisi selästä jos hän uskaltaisi viedä ne laukkaamaan muualle kuin lyhimmälle laukkasuoralle. Ehkä he palaisivat kentälle ottamaan lopuksi laukannostot, niin kuin Niina joskus maastoreissuilla teki jos mukana oli vähemmän kokenut porukka. Katsoin vielä, miten Niina nousi ison tumman Nimoyn selkään ja alkoi huutaa tilliäisille järjestystä, sitten käännyin menemään Oonan talliin.

Sielläkin oli melkoinen kuhina tavallisiin päiviin verrattuna. Tallissa oli yhdeksän karsinaa, mutta niistä ei tällä hetkellä ollut käytössä kuin seitsemän, eivätkä kaikki hevoset olleet sisälläkään, mutta silti. Mansikka seisoi käytävällä molemmin puolin kiinnitettynä ja Miila harjasi sitä. Kimi oli tuomassa Kisu-tammaansa ulos. Muistin, että Miila oli kertonut sen haaverista ja katsoin sen jalkoja – yhdessä oli kirkkaanpinkki pinteli.
- En mä ehtinyt vielä harjata sitä, toin vaan sen sisään, huikkasi Miila huomatessaan minut.
- Kiitos. Mä pääsinkin nopeasti kun nappasin auton.
Oona harjasi uusinta ostostaan, nuorta ruunaa nimeltä Ohne Sahne. Sen, Mansikan ja Wotin lisäksi sisällä oli vielä Shakatak, joka oli nyt Oonan pisimpään pitämiä koulutettavia. Sen oli tarkoitus keväällä palata omistajalleen, jos muistin oikein. Mietin, miksi se siellä seisoi, mutta asia selvisi kun Kimi palasi sisään ja alkoi sutia sitä kuntoon. Minä kaivoin kumisuan Wotin harjapussista, joka roikkui karsinan ovessa, ja pujahdin sisään karsinaan.

Olin ratsastanut isolla nuorukaisella aika monta kertaa syksyn kuluessa ja tiesin, että se oli kiltti ja leikkisä vauva niin kauan kun mikään ei muistuttanut sille että se oli maan päällä jatkaakseen hevosten sukua. Nytkin se tahtoi ensin tutkia mitä minulla oli kädessä, sitten mitä minulla oli päällä. Villapaidan pehmeys taisi miellyttää sitä ja olin kiitollinen kun se ei muistanut hiuksiani tällä kertaa. Pari kertaa olin saanut äkäisenkin tukistuksen kun se oli hamuillut poninhäntääni.

Oona oli äärimmäisen tarkka hevosistaan ja olin ollut ihan ymmälläni kun hän ensimmäistä kertaa oli päästänyt minut Wotin selkään. Myöhemmin, kun pääsin sinne toistamiseenkin, ja sitten melkein säännöllisesti, analysoin, että minut oli helppo päästää antamaan sille liikuntaa kun en oikein osannut vaatia mitään väärällä tavalla. Tokikaan en sen kanssa saanut muuta tehdä kuin käydä maastossa. Vesku, joka osasi ratsastaa, oli päässyt peräti kouluttamaan paria Oonan omista nuorista hevosista syksyn aikana. Ne Oona oli kuitenkin nyt myynyt ja mietin, olisiko Veskulle nyt uutta ratsastettavaa. Ja ehtisikö hän edes opiskeluiltaan kun kevätlukukausi alkaisi.
- Jessi ja Kimi, laittakaa niille kaikkiin jalkoihin suojat. Ja Jessi, sä vedät.
- Minäkö vedän joulumaaston? Minun oli astuttava käytävälle kysymään, jotta näkisin Oonan ilmeen kun hän vastasi.
- Sinä juu. Niina ei tule tälle reissulle mukaan, mä lupasin vastata, Wottia ei voi laittaa jonon hännille.
- No jestas.
- Mä tuun kakkosena, älä huolehdi. Miila ja Kimi saa vahtia peräpäätä.
Harjasin Wotin kiiltäväksi ja hienoksi ja mietin, mitä porukan hoitajatytöt siitä sanoisivat. Alkukesästä olin vielä ollut tavallinen tuntiratsastaja, jota he olivat saaneet katsella nenänvarttaan pitkin, mutta sitten Ilse oli mennyt ostamaan Mansikan ja minusta oli yhtäkkiä tullut Hevosenomistaja, ja sittemmin Kouluratsastajan Tyttöystävä, ja nyt saisin vetää maaston Mustalla Orilla. Saatoin ihan kuulla isot kirjaimet heidän supatuksessaan maaston jälkeen, etenkin jos jokin menisi pieleen.

Mutta kaipa Oona tiesi. Olin, olimme koko perhe, tottuneet jo luottamaan Oonan arvioihin kaikessa mikä liittyi jotenkin hevosiin. Jos hän kuvitteli Wotin ja minun olevan tarpeeksi turvallinen kärkiratsukko, todennäköisesti olisimmekin. Lakkasin siis huolehtimasta.

Lähettäjä: ssfä 
Päivämäärä:   8.1.09 20:09:50

^^)

Sainkin monta pätkää luettavaksi, kun en eilen käynyt tarinapuolella ollenkaan. (:

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   8.1.09 22:00:11

Ai sä paastosit :)
----------

Kellon lähestyessä kahtatoista veimme hevoset pihalle ja nousimme satuloihin. Ensimmäinen maastoryhmä oli jo palannut kentälle ja toden totta laukkasi siellä pitkin uraa Niinan seistessä ratsuineen keskellä. Kun hän huomasi meidän olevan valmiina, hän huusi kuuluvalla äänellä ratsukot käyntiin ja luetteli, ketkä saisivat lähteä loppukäynneille pellonreunaa kiertävälle polulle. Lopuille tulisi uusi ratsastaja, ja muutamaa virkeääkin hevosta vielä talutettiin tallista. Niina luovutti omankin ratsunsa pois sen hoitajalle ja tuli Oonan kanssa neuvottelemaan järjestyksestä. Oona viittoili minuun, Miilaan ja Kimiin päin selittäessään mitä oli suunniteltu, Niina nyökkäsi ja alkoi järjestää koulun hevosia osastoon.

Tunsin tietenkin kaikki hoitajista. Jotkut olivat huomattavasti parempia ratsastajia kuin mitä tiesin itse olevani ja loputkin taitavia. Katselin joukkoa vähän arkaillen, ja kysyin Oonalta, kun hän ratsasti takaisin meidän luokse, voisiko porukan viedä hiittiradalle. Siellä saisivat laukata tarpeekseen eivätkä ainakaan pääsisi valittamaan jälkeenpäin, etten ollut uskaltanut vetää kunnon maastoa, vaikka sitä en sanonutkaan ääneen. Oona nyökkäsi ja sanoi ajatelleensa samaa. Siellä oli ainakin hyvä pohja, senhän tiesimme.

Siispä liikkeelle. Oona tuli lupauksensa mukaan heti Wotin perään. Oripoika kurkisteli vähän kummissaan taaksepäin; näin isoa laumaa se ei ollut tottunut johtamaan. Mutta hyvin tyytyväiseltä se sitten vaikutti tilanteeseen kun oli, niin kuvittelin, laskenut seuraajansa. Kimi ja Miila näkyivät ratsastelevan rinnakkain vihoviimeisinä. Minä käänsin Wotin ihan piruuttani pois ratsastuspolulta heti kun pääsimme metsään, sillä niin minulla oli tapana tehdä muutenkin. Himmeä uppouma näkyi merkkinä vanhasta polustamme, vaikka lunta olikin satanut. Osasin jo väistellä matalimpia oksia, mutta monille perässä tuleville ne tulivat yllätyksinä ja kuulin huudahduksia kun he yhtäkkiä saivat lunta niskaansa. Hymyilin itsekseni ja jatkoin yhä syvemmälle, sillä tämä reitti oikaisi kauemmas ratsastustielle ja sitten saisimmekin ottaa muutaman hyvän ravipätkän ja kokeilla yhden laukkasuorankin ennen kuin olisimme hiittiradalla. Tai laukkaradalla, kuten minä sitä kutsuin.

Wot käyttäytyi kuten kuka tahansa hevonen, enkä ollut ainakaan tässä vaiheessa sen nuoruudesta tai oriudesta huolissani. Suurin osa perässä seuraajista oli joka tapauksessa ruunia, ja joka tapauksessa ne olivat takanapäin. Ja se oli syksyn mittaan saanut jo hyvin tasapainoakin, mikä oli ollut vasta ankarassa etsinnässä alkusyksyllä kun olin sillä ensimmäisen kerran ratsastanut.

Ravi- ja laukkapätkät polulla menivät hyvin ja takaa kuului vain ”lujempaa” –kiljahduksia. Hymyilin vähän vinosti. Kyllä, kohta pääsisivät lujempaa. Otin kuitenkin ensin käyntiin. Joutuisimme oikaisemaan vielä vähän umpimetsän läpi jotta pääsisimme radalle, ellen haluaisi kiertää paria kilometriä. Enkä halunnut. Toivoin, että olisin voinut nähdä jonon päähän, missä Miila ja Mansikka olivat. Tiesin sen tietävän jo mihin matka johti ja sillä oli tapana ruveta kiirehtimään näillä paikkeilla, sillä se rakasti laukkaamista yli kaiken.
- Jee, me mennään hiittikselle, kuulin jonkun riemuitsevan.

Annoin Wotin kävellä kaikessa rauhassa pitkälle radalle, kunnes näin kaikkien päässeen metsästä ulos. Mansikka oli ainoa, joka oli oikeasti täpinöissään, tuntihevoset harvoin pääsivät tänne eivätkä välttämättä tienneet mikä niitä odotti. Oona huusi kuuluvalla äänellä ohjeita. Me menisimme edellä ja missään tilanteessa meitä ei saisi ohittaa. Sitten hän nyökkäsi ja kehotin Wotia nostamaan laukan. Oona ja Sahne seurasivat vähän takaoikealla, eivät ihan rinnalla mutta sen verran sivussa, että meitä olisi vaikea ohittaa, jos nyt joku saisi semmoista päähänsä. Ja sitten laukattiin. Ensimmäisen vajaan kierroksen menimme hallittua harjoituslaukkaa, sitten annon orille vähän pohjetta ja ohjaa ja se kiristi vauhtia hiukan, juuri sen verran kun olin ajatellutkin.
- Kauanko jatketaan? kiljuin Oonalle.
- Anna mennä vaan! Oona kiljui vastaan ja niinpä sitten annoin. Menimme kolmannen kierroksen niin lujaa kuin Wot pitkistä jaloistaan pääsi. Valitettavasti ihan unohdin, että minulla oli muita mukanani ja tajusin sen vasta kun väsyneimpien takapuolia alkoi näkyä edessäni. Silloin tajusin ruveta pidättelemään. Oona oli jäänyt kauaksi taakse, mutta kun pyyhkäisin silmiäni ja vilkaisin sinne, hän oli asennosta päätellen hidastanut ihan tarkoituksella eikä sen takia että hänen nuori ruunansa olisi väsähtänyt. Wot ei tykännyt ihan hyvää vauhdin hiljenemisestä, mutta reagoi kuitenkin kun tein muutaman ronskimman pidätteen. Sen kaula höyrysi. Siirsin sen raviin, jota yritin saada koottua tai edes hidastettua, kunnes muut saivat meidät kiinni ja osaston taas järjestykseen.
- Nyt ei laukata enää, osa noista näytti kuumenevan aika lailla, Oona sihautti minulle kun käänsin taas metsään. – Mutta ravauta se hyvä pitkä pätkä vanhalta ladolta isolle kivelle.

Toimin hänen ohjeidensa mukaan ja ohjasin osastoni takaisin tallin suuntaan. Minusta retki oli mennyt kauhean nopeasti, mutta kun uskaltauduin kaivamaan kännykän takin taskusta ja vilkaisemaan kelloa totesin, että tunti oli jo kulunut, vaikkemme olleet vielä tallilla. Takaa kuului puheenpulinaa ja pölpötystä ja sikäli kun kuulin, melko tyytyväistä. Siihen olin tyytyväinen. Vaikka Oona olikin reissun varsinainen vetäjä, olin minä Wotin selässä se, joka tyttöjen mielestä oli vastuussa retken onnistumisesta, kun kerran ratsastin ensimmäisenä. Olin sitten halunnut sitä tai en.

Vasta tallilla tajusin, että olin itsekin hionnut alimmaisen T-paitani sekä hiukseni kypärän alta märäksi. Hoidimme nopeasti mutta huolellisesti hevoset, heitimme niille fleeceloimet päälle ja menimme koulun puolelle glögille sillä aikaa kun ne kuivattelisivat. Siellä oli tallissa kova hulabaloo, kun vasta maastosta tulleita hevosia vielä hoidettiin ja edellisenkin maaston osallistujat vanhempineen pyörivät käytävällä ihailemassa hevosia ja olemassa jaloissa.
- Onko mitään muuta kuin glögiä? puuskahdin kun pääsin satulahuoneeseen. – Mitään kylmää?
Eivor, tallin omistaja, seisoi tarjoilupöydän ääressä tonttulakki päässään ja pudisti pahoittelevasti päätään.
- Ei mutta ota muki ja hae vettä.
Sen teinkin ja sitten alkoi jo glögikin tuoksua hyvältä kun olin puolisen litraa juonut. Pöydässä oli lisäksi piparkakkuja ja joulutorttuja ja hyvällä halulla nappasin molempia siirtyäkseni ulos syömään. Tallissa oli kerta kaikkiaan liian lämmintä ja täyttä. Oona tuli pian seurakseni.

- Mitenkäs meni? kysyin hänen mielipidettään.
- Likat vaikutti tyytyväisiltä. Oletko sä käynyt Wotin kanssa tuolla paljonkin, tuolla radalla siis?
- No en nyt joka kerta kun olen sillä ratsastanut, mutta aina välillä.
- Jatka vaan.
- Oletko sä miettinyt, onko sulla Veskulle nyt uutta ratsastettavaa kun myit Paulin?
- Varmaan toi Sahne. Tai sitten mä harkitsen ottaa yhden ravurista ratsuksi –projektin, Oona irvisti ja näytti hetken ihan Pikku-Myyltä.
- Miten sä semmosen ottasit?
- Raha puhuu. Mutta ei mun ehkä ole pakko ottaa sitä nyt kun sain Meerin ja Paulin pois käsistä. Koskas te sinne reissuun lähdette?
- Tapaninpäivänä. Ja kiitos. kun pyysit mut mukaan.
- Ei kestä. Säästit multa pari tuntia aikaa. Nyt ehdin vielä jouluostoksille. Et muuten tahtoisi päiväheiniä heittää?
- Kyllä mä voin, lupasin auliisti. – Ja voin viedä Sahnen uloskin, lähde sä vaan shoppailemaan.
- Hyvä tyttö, hymyili Oona ja lähtikin saman tien kävelemään kohti vanhaa Land Roveriaan, lykkäsi vain muovisen glögimukinsa käteeni.

Sain Kimistä ja Miilasta apua päiväruokien jakamiseen. Miilan varaan nyt olinkin laskenut, hän kuitenkin varmaan halusi tulla kyydissäni kotiin, mutta Kimi oli iloinen yllätys. Muutama hoitajakin roikkui vielä koulun puolella ja auttoi täyttämällä heinäkärryjä, joten koko homma oli vieläkin helpompi kuin olin kuvitellut.
- Hyvää joulua, likat, toivotti Kimi kun olimme valmiita ja aloimme maleksia autolle päin. Ensin hän nappasi minut halaukseensa ja antoi suukon poskelle, pussasin ja toivotin nauraen takaisin. Miilaa Kimi taisi pitää ihan muutaman hetken pidempään ja suukkokin taisi osua paremminkin suupieleen kuin poskelle. Miila nauroi myös ja suuteli Kimiä suoraan suulle. Hän ei huomannut yleisöä tallin ovella, mutta minä huomasin. Tuskin Miila olisi välittänytkään. Tiesin kuitenkin, että tallilla lähtisi kiertämään uusi herkullinen juoru, niin viatonta kuin tuo oli ollutkin.

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   9.1.09 02:19:13

Voi ku Kimi tykkää Miilasta.. Mä en muistanu sellasta ollenkaan!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   9.1.09 17:05:58

Perjantaita!
----------
43.

Jouluaattoaamuna lähdin käymään tallilla heti aamulla, ja kävin Mansikan kanssa ilman satulaa kävelemässä lumisessa metsässä. Muuten tallilla ei juuri elämää ollutkaan, Oona vain teki päivittäisiä töitään. Tavallisesti hänellä oli viikonloput vapaat, mutta ymmärrettävästi jouluksi oli ollut vaikeaa saada apua. Mietin mahtoiko Oonan joulu olla kovinkin kurja. Minkähänlaista olisi viettää jouluaattoa yksin pienessä sotkuisessa asunnossa, joka hänellä oli tallirakennuksensa yläkerrassa? Minusta ajatus tuntui vähän kolkolta, kun ajattelin lämmintä, ilosta hulinaa, mikä minua kotona odottaisi. En kumminkaan kehdannut kysyä, vaikka näinkin hänet loimittaessani Mansikkaa takaisin tultuani. Huikkasin vain iloiset hyvät joulut ja sanoin jättäneeni hänelle joulupaketin rehuhuoneeseen.
- Ai, kiitos! Oona näytti iloiselta ohi kävellessään ja palasi hetken kuluttua. – Mullakin on teille jotain, tässä! Hän ripusti punaisen paketin Mansikan karsinan edessä olevaan koukkuun.
- Oo! Ei sun ois tarvinnu!
- Ei tietenkään olisi.
- Mitä sä teet illalla? Kysyin kuitenkin kun en voinut olla kysymättä.
- Minä? Teen iltatallin ja syön ja menen nukkumaan!
- Kai sä edes syöt jouluruokaa? kysyin huolissani. Oonaa alkoi naurattaa.
- Joo, semmosta jouluruokaa mistä mä tykkään. Kukaan ei tunge lanttulaatikkoa mulle, eikä lipeäkalaa!
- Kun ajattelin vaan että onkohan sulla kauhean yksinäistä, yritin selittää ja aloin tuntea itseni ihan penskaksi. Onneksi Oona meni jo. Huikkasi hän sentään vielä olkansa yli:
- Saatan mä pyytää mun miesystävän kylään jos haluan seuraa! Ja sitten häipyi ennen kuin ehdin ruveta kyselemään tarkemmin siitä asiasta. En ollut aavistanutkaan että Oonalla olisi aikaa millekään miesystävälle kun työ ja hevoset pitivät hänet tallilla yli puolet joka vuorokaudesta.

Syötin Mansikalle muutaman porkkanan, rapsuttelin sen otsatukkaa ja suukottelin valkoista läiskää turvan päällä ennen kuin vein sen ulos. Palasin sitten vielä pilkkomaan sen kuppiin lisää porkkanoita odottamaan iltaa, kun Oona toisi sen sisään. Siinä sen joulu, paitsi isoa piparkakkua, jonka olin leiponut sen oveen roikkumaan ja jonka Ilse saisi syöttää sille jonain tulevista päivistä.


Kotona tuoksui kaneli ja havu. Muut olivat ilmeisesti jo syöneet aamiaista joten sain kaikessa rauhassa yksin levittäytyä keittiöön ratsastushousuissani, selata lehden ja syödä riisipuuroa. Toiseksi viimeisellä lusikallisella totesin puraisseeni manteliin ja hymyilin miedosti tutkaillessani sitä. Mitä sen pitikään tarkoittaa? Hyvää onnea? Hyvää naimaonnea ja häitä tulevalle vuodelle? No, sitä ei kyllä kumminkaan. En ollut ajatellut mennä naimisiin vielä hyvään aikaan, mutta hyvän onnen enteenä otin sen mielelläni vastaan. Kirjoituksissa sitä ainakin tarvittaisiin. Ilse kuului avaavan television olohuoneessa ja arvasin olevan jo joulurauhan julistuksen aika. Sitten kaikki menisikin kuten joka vuosi ennenkin.

Ilse ja iskä lähtivät ajelemaan hautausmaakierrokselle ja Miila kaverikierrokselle vaihtamaan viimeisiä joulupaketteja. Minä kävin suihkussa ja heittäydyin sohvalle tyynyn ympärille katsomaan televisiota. Joulupukin puhelinohjelma alkoi ärsyttää joten rupesin katsomaan Ihmeellistä elämää, henkilökohtaista jouluelokuvaani. Torkahdin kuitenkin kesken kaiken, ja heräsin kun puhelimeni soi. Etsiessäni sitä tukka pystyssä ja vielä puoliunessa mietin, miksei ipanana koskaan osannut ottaa päiväunia jouluaattona, kun päivä kerran oli tunnetusti vuoden pisin ja pitkäveteisin.
- Hyvää joulua kulta, sanoi Vesku, kun lopulta löysin kännykän.
- Samoin!
- Tuutko illalla?
- Tulen tietysti. Mitäs te touhuatte siellä?
- Kaikennäköistä. Kuusenkoristelua ja ruoanlaittoa.
Heittäydyin tyytyväisenä takaisin sohvalle, oli mukava höpöttää Veskun kanssa. En ollut itse saanut soitettua hänelle, kun olin pelännyt häiritseväni jotain sukuperinnettä, joulukirkkoa vaikka. Ikäväni sen kun yltyi, kun Veskun piti lopettaa, kun häntä kutsuttiin avuksi johonkin hommaan. Mutta illalla olisin siellä minäkin.

Söimme kuuden aikoihin jouluaterian ja avasimme sitten paketteja. Niitä ei enää ollut järisyttävää kasaa kuusen alla kuten silloin kun Miila ja minä olimme olleet pieniä, ja hyvässä lykyssä sijaislapsiakin oli ollut joulua viettämässä. Silloin lahjojen jakaminen ja avaaminen oli saattanut olla tuntienkin itkunaurukiljuntatapahtuma. Tai niin olin kuullut, itse olin tietysti hysterisoinut mukana. Nyt en meinannut malttaa hoitaa koko hommaa kun jalkojani alkoi poltella päästä tien päälle, mutta piilotin rauhattomuuteni niin tarkoin kuin osasin. Sain muutaman kirjan, pari vaatetta ja sitten sitä kapiotavaraa, minkä etäisemmät sukulaistädit jossain 13 ikävuoteni paikkeilla olivat keksineet hyväksi lahjaideaksi nuorelle tytölle. Minulla oli jo tarpeeksi aterimia vaikka olisin halunnut järjestää juhlapäivälliset ja lakanoita suurperheen tarpeiksi. Ilse avasi Oonan kuhmuraisen paketin, ja purskahti nauruun. Siellä oli varsariimu ja pikkiriikkiset tallikengät, varmaan kokoa 20 jotain.
- Eihän niille saisi hommata tavaroita etukäteen, hän sitten sanoi.
- Lahjat on erikseen, ilmoitti Miila ja kokeili kenkiä käsiinsä. – Nää on niin pienet, ettei näille taida oikeasti olla käyttöä. Jos on tän kokoiset jalat ei kai vielä osaa kävellä?

Iskä meni keittämään kahvia ja minä jäin avaamaan viimeiseksi jättämääni Veskun pakettia. Olin harkinnut viedäkö se mukanani Hankoon jotta olisin avannut sen vasta siellä, mutta en sitten malttanut kuitenkaan. Siellä oli hopeanvärinen kaulakoru, jossa oli turkoosi kivi – samanlainen kuin sormus jonka olin saanut häneltä kesällä syntymäpäivälahjaksi. Silloinkin olin saanut avata paketin yksin kun Vesku oli ollut matkojen päässä niin kuin nytkin, lomalla Kreikassa. Huokaisin ja laitoin korun kaulaani. Pitäisi ennen lähtöä vaihtaa päälle paita, jonka kanssa se pääsisi oikeuksiinsa.

Kello oli yli kahdeksan kun pääsin lähtemään. Sää ei ollut tavallista talvisäätä kummempi, ei satanut lunta eikä räntää, mutta iskä oli kuitenkin lykännyt oman, isomman volkkarinsa avaimet minulle.
- Aja varovasti, ja soita heti kun olet perillä! vanhemmat komensivat.
- Joo joo. Lähetin eteisestä Veskulle viestin, että olin nyt lähdössä. Meinasin unohtaa reppuni, jossa oli varusteet yhden yön yli viipymiseen, ja viime hetkessä Ilse muisti tuoda keittiöstä kukkapaketin.
- Tässä, vie terveisiä!
Otin rehun vähän nolona. Minulle ei ollut juolahtanut mieleen että olisi ehkä hyvä viedä jokin tuliainen jos meni vieraisille jouluaattona. Siunattu Ilse.

Maailma oli aivan hiljainen. En nähnyt edes harhailevia joulupukkeja kun ajoin läpi lähiön. Keskustassa sentään oli muutama muukin auto liikkeellä, osa niistäkin takseja. Soitin radiota kovalla ja lauloin välillä mukana ja olin jo ehtinyt ajaa Turun moottoritielle ennen kuin jokin hälytyskello soi ja tajusin olevani menossa väärään suuntaan. Onneksi pääsin vielä helposti kehätien kautta oikealle väylälle.

Nautin yleensä ajamisesta, mutta pimeällä ja hiljaisella tiellä vatsa täynnä se oli jotenkin turruttavaa. Vaikka musiikki soi, aloin tuntea epämääräisen pehmeän, uneliaan olon, joka ei lupaillut hyvää. Vääntelin lämmitintä ilmastoinnin puolelle ja avasin ikkunaa, mutta lopulta päätin pysähtyä hetkeksi, kun näin huoltoaseman tien varressa. Se oli kiinni, mutta mainosvalot paloivat kuitenkin. Nousin autosta, kävelin sen ympäri ja poltin yhden tupakan. Tuijottelin tähtiä ja haukoin kylmää ilmaa, kunnes arvelin taas olevani kokonaan hereillä ja selviäväni loppumatkasta.

En ollut ennen ajanut Veskulle vaikka kyydissä olinkin ollut, ja sain hetken miettiä reittiäni kun Hankoon asti pääsin, etenkin kun oli pimeää. Hiljalleen yksi suunta alkoi kuitenkin näyttää muita houkuttelevammalta ja osoittautuikin oikeaksi. Ajoin autioita teitä valaistujen huviloiden ohi, kunnes tulin perille – Veskun koti oli kaikista valaistuin ja piha täysin. Amerikkalaisia katonreunavaloja siinä ei sentään ollut, mutta joka ikkuna oli valaistu ja pihalla oli lumilyhtyjä, kynttilälyhtyjä sekä pensaisiin kieritettyjä jääpuikkovaloja. Autoja oli myös piha täynnä niin, että passatille ei näyttänyt löytyvän mitään paikkaa. Istuin hetken sormi kirjaimellisesti suussa ja päätin jättää sen siihen, missä olinkin, ajotielle. Saisinhan sen sitten siirrettyä jos joku muu tarvitsisi autoaan. Soitin pikaisesti kotiin ennen kuin keräsin tavarani ja nousin autosta.

Lähettäjä: ssfä 
Päivämäärä:   9.1.09 18:39:32

Heh! :'D

^^)
Hitsi kun koulu sotkee kaiken aina! :'D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   9.1.09 21:17:30


Portaita noustessani alkoi jännittää tunkeutua keskelle toisten sukujoulua. Sisältä kuului lasten ääniä ja pysähdyin järjestelemään hitaasti kantamuksiani jotta voisin painaa ovikelloa. Uhh. Onneksi näin sitten oven aukeavan ennen kuin ehdin soittaa ja luojan kiitos se oli Vesku itse eikä kukaan vieras.
- Tulithan sä lopultakin! Hän kiskaisi minut sisään, otti reppuni, kukkani ja takkini ja rutisti minua pikaisesti. Kaikki loksahti kohdalleen taas ja kurotuin ottamaan häntä kiinni niskan takaa ja painoin nenäni vasten hänen poskeaan.
- Mulla on ollu ikävä sua. Vesku suuteli minua, mutta se loppui lyhyeen kun jostain lonkkani korkeudelta kuului kirkasääninen kiljaisu:
- Äiti! Mummi! Ne pussaa!
Vesku huokaisi ja näytti aavistuksen verran kärsivältä. Lähdimme peremmälle. Keittiön ovella tuli vastaan Veskun äiti, Leena, joka toivotti minulle hyvää joulua ja halasi myös. Ojensin hänelle kukkapaketin ja mumisin Ilsen terveiset. Kun kurkkasin keittiöön, siellä oli täysi tiski- ja tavarakaaos ja vanhempi pariskunta pöydän ääressä. Rouva joi kahvia ja herra kahvia ja konjakkia.
- Mun vanhemmat, esitteli Leena ja kävin esittäytymässä.

Yläkerran portaat oli vallannut lapsilauma, joiden leikki näytti sekä vauhdikkaalta että vaaralliselta. Ohi mennessäni yksi liukastuikin kolauttaen päänsä kaiteeseen ja alkoi kiljua koko keuhkojensa voimalla. Jostain peremmältä ryntäsi paikalle nuorehko naisihminen, joka otti tilanteen haltuunsa ja kantoi parkujan yläkertaan ehtimättä kiinnittää minuun mitään huomiota. Muut lapset sen sijaan kiinnittivät kyllä, ja seurasivat jonossa kun menimme olohuoneeseen. Siellä oli väkeä. Takan ympärillä istuivat Veskun isä, ilmeisesti tämän isä ja toinen veljistä. Sohvalla oli pariskunta, kaiketi Veskun toinen veli vaimoineen. Riikka, Veskun pikkusisko, jutteli vanhemman naisihmisen kanssa toisella sohvalla. Mietin, pitikö minun ruveta kiertämään seuruetta käsi ojossa, vai mikä oli oikea etiketti. Kari, Veskun isä, huomasi meidät ja nousi hiukan horjuen seisomaan.
- Sieltä tulee uusin miniäehdokas! Hän oli kovaääninen ja hyväntuulinen, kiitos kai lasin, jota hän heilutti kädessään, ja hoiti huojennuksekseni virallisen esittelyn joka suuntaan. Sitten hän hätisti Veskun istumaan valtavaan nojatuoliin, josta oli juuri itse noussut ja minut myös. Istahdin varovasti käsinojalle, mutta Vesku nappasi minut syliinsä kuin pehmolelun ja siinähän nökötin takkatulen lämmössä ja totesin neljän natiaisen seuranneen meitä tänne asti. Nyt ne seisoivat rivissä ja tuijottivat minua.
- Miksi sä istut siinä sylissä? kysyi ensimmäinen.
- Koska täällä on niin täyttä, sanoin ensimmäisen mieleeni juolahtaneen asian.
- On tuolla tilaa mun äidin vieressä! Ilmoitti seuraava ja osoitti sohvaa.
- Siksi koska mä otin sen syliin, sanoi Vesku äänessään sen verran auktoriteettia, että lapset katsoivat aiheen loppuun käsitellyksi ja palasivat omiin hommiinsa. Niitä oli kaksi poikaa ja kaksi tyttöä. Pienimmästä, joka oli kadonnut äitinsä käsivarsilla yläkertaan en ollut varma.

Kari toi meille kummallekin mukillisen glögiä eikä minun tarvinnut edes maistaa, kun kuuma höyry, joka oli vähällä tiputtaa silmäripseni juorusi, että sitä oli terästetty voimallisesti. Vanha täti Riikan vierestä loi takanympärysherroihin tuikean katseen ja totesin että kaikki olivat melko pöllyssä. Minulle tuli pian kuuma, kun takan liekit lämmittivät toista kylkeä, Vesku toista ja glögi sisäpuolelta. Vääntäydyin varovasti vähän erilleni Veskusta ja riisuin villapaitani. Hän huomasi korun, joka roikkui kaulassani, hymyili hiukan ja kosketti sitä.
- Tykkäätkö siitä?
- Tietysti tykkään. Painoin huuleni hänen ohimolleen ja tunsin, miten hänen otteensa vyötärölläni tiukentui. – Miten pian me voidaan mennä nukkumaan?
- Ei ennen kuin ollaan syöty jouluyön yöpala.

Ennen pitkää minun alkoi olla todella tukalan kuuma ilman villapaitaakin, ja olin kiitollinen kun Riikka kutsui minua viereensä istumaan. Vesku päästi vastahakoisesti irti ja siirryin kauemmas tulesta Riikan ja mummonsa seuraan. Lapsia alettiin hätistellä keittiön suuntaan iltapalalle, joskin päänsä kolauttanut oli ilmeisesti jo jäänyt yläkertaan nukkumaan. Vanhus olikin tuimasta katseestaan huolimatta vallan herttainen ja Riikka selitti, että vaari, isä ja Jaska tapasivat istua jouluisin takan ja konjakin ääressä niin kauan kun silmät pysyivät auki. Usein eivät siirtyneet siitä senkään jälkeen ennen kuin aamulla.

Vesku seurasi minua luovuttaen laiskanlinnan taas isälleen ja asettui istumaan lattialle jalkojeni juureen.
- Sehän seuraa sua kuin hai laivaa, tirskahti Riikka.
- Antaa seurata vaan, mikäs sen mukavampaa, tuumasin ja kurotuin hipelöimään Veskun niskahiuksia.
- Me joudutaan muuten nukkumaan saunalla, ilmoitti Vesku.
- Ai rannassako? Ilahduin.
- Niin. Siellä on kyllä vielä lämmintä, siellä saunottiin pari tuntia sitten. Ja täällä on kaikki mahdolliset paikat jo täynnä.
Ella-mummo puuttui puheeseen anteeksipyytävästi, ja selitti, ettei hän voinut nukkua samassa huoneessa takan ääressä parhaillaan röhöttävän miehensä kanssa. Tämä kuulemma kuorsasi tavallisestikin niin ettei ilman korvatulppia pärjännyt. Saati nyt sitten kun oli ryystänyt konjakkia puolen iltaa.
- Mä joudun ullakolle asti evakkoon, totesi Riikka vähän alakuloisesti. Mummo taputti hänen polveaan.
- Menisin minä sinne jos jalat kestäisi.
- Höpö höpö, en mä sitä tarkoittanut. Musta vaan olisi ollut niin romanttista mennä saunalle nukkumaan.
- Mene kellarin saunaan, kiusasi Vesku.
- Ei sieltä ole mitään merinäköalaa.
- Haluatko sä vielä saunoa, Jessi? kysyi Vesku ja tarjoutui käymään heittämässä vähän puuta saunaan.
- Mä tulen mukaan! Täällä on niin kauhean lämmin! Keräsin villapaitani ja takkini ja otin jo reppunikin ja sitten livahdimme ulos tähtikirkkaaseen yöhön. Minun piti pysähtyä heti portailla hengittämään keuhkoni täyteen.

Polku saunalle oli reunustettu kynttilälyhdyillä, niin kuin ajotiekin ja polku oli hyvin tallattu, mikä ei ollut ihme, jos koko porukka oli jo käynyt siellä illalla. Saunan terassillakin roikkui pari lyhtyä ja sisällä oli juuri sopivan lämmintä. Saunakamarin laveri oli valmiiksi sijattu ja näytti kutsuvalta, mutta käänsin selkäni sen houkutuksille ja heitin vain reppuni ja päällystakkini tuolille.
- Me joudutaan kyllä vähän ahtaalle tossa, sanoi Vesku anteeksipyytävästi tullessaan saunan puolelta, mistä alkoi jo kuulua palavan puun humina.
- Ton kauempana susta mä en suostuisikaan nukkumaan.
- Niin, kyllä mä ajattelin että varmaan me sovitaan. Sitten rupesimme halailemaan, lopultakin ilman vahtivia silmiä millään suunnalla. Hetkeä ennen kuin suunnittelin sittenkin kiskovani Veskun sängylle, hän irrottautui.
- Käydään nyt ensin syömässä niin ei tarvitse palata sinne enää. Hänen silmänsä näyttivät hymyilevän kiusoittelevasti ja äänessä kuului haastetta. Pystytkös vielä odottamaan? se tuntui kysyvän, vaikka kuulostikin vähän käheältä. Niinpä suoristin niskani, nielaisin hengästymiseni ja ehdotin arvokkaasti, että menisimme.

Lapset olivat kadonneet seurasta, olivat kai lopultakin simahtaneet, ja molemmat äitihenkilöt auttoivat Leenaa kattamaan pitkää pöytää ruokasalissa. Ei enää jouluateriaa, mutta jonkinlaista piirasta tai kohokasta näkyi olevan, ja kalaa, juustoja sekä salaattia. Herrakerholaiset takan ympärillä viittasivat kintaalla kutsulle tulla pöytään ja ilmoittivat syövänsä sitten kun alkaisi hiukoa mutta me muut istuimme pöydän ympärille. Leena istui pöydän päässä näyttäen tonttumuorilta ja vahti silmä kovana että kaikki saivat ruokaa lautasilleen. Minulla ei ollut erityisen nälkä, mutta maistelin kuitenkin yhtä ja toista. Veskun Jaska-veli piti jonkinlaisen improvisoidun jouluyön puheen ja hänen vaimonsa Titta näytti nukahtavan istualleen. En ihmetellyt sitä; elämä kolmen alle kouluikäisen perässä juosten mahtoi olla rasittavaa. Leenan vanhemmat halusivat haastatella minua ja vastailin kiltisti, vaikka epäilenkin, että siihen aikaan yöstä minunkin vastaukseni alkoivat olla vähän töksähteleviä. Alkoi nukuttaa ja meillä oli vielä saunomatta ja rakastelematta. Vesku ymmärsi onneksi isovarpaalla tökkimiseni ja nousimme poistuaksemme ensimmäisinä pöydästä.
- Me meinattiin saunoa vielä, sanoin selittävästi, kun lähdimme.
- Hyvää yötä, toivotti Leena ja muut yhtyivät siihen.

Veskun lataama pesällinen puita oli jo melkein hiipumisvaiheessa, kun hengästyneinä nopeasta kävelystä saavuimme saunalle.
- Muistatkos meidän ekan kerran? kysyin kun heittelin saappaitani nurkkaan.
- Totta kai muistan. Siellä juhannussaunassa. Vesku näytti harkitsevan avittaako minua riisuutumisessa vai vähentääkö omia vaatteitaan.
- Siitä on nyt puoli vuotta.
- Muistan mä senkin. Hän näytti päättävän minun hyväkseni ja tuli avaamaan vyötäni. Pujottauduin ulos villapaidastani ja farkuistani, sitten sukista ja t-paidasta.
- No, etkö sä meinaa tulla saunaan ollenkaan? kysyin ilkikurisesti kun seisoin alusvaatteisillani eikä Vesku tehnyt elettäkään riisuutuakseen, seisoi vain ja tuijotti minua. Yritin saada ääneeni saman haastavan sävyn, minkä olin ollut kuulevinani hänen äänessään aikaisemmin ja ojentauduin avaamaan hänen paitansa nappeja. Vesku antoi sen tapahtua, laittoi kätensä kyljilleni ja painoi huulensa jonnekin solisluuni tietämille. Hän avasi rintaliivini ja tiputti ne maahan samalla kun minä sain hänen farkkunsa auki.
- Etkö pysty odottamaan, nauroin, vaikka minullakin oli olo joka oli sekä epätodellinen että pyörryttävä, enkä olisi välittänyt odottaa enää sekuntiakaan. Mutta Vesku tuntui kuulevan, suoristautui ja ryhdistäytyi.
- No mennään saunaan! Hänenkin silmänsä näyttivät nauravan ja niin riisuimme itse loput vaatteemme ja menimme, istuen säällisesti kymmenen sentin päähän toisistamme.

- Mitäs tykkäät näköalasta? jutusteli Vesku laskiessaan muutamaan ämpäriin vettä kuumavesivaraajasta ja heitti sitten kylmää vettä perään.
- Upea. Näköalaikkunan takana oli pilkkopimeää ja siinä näkyi vain heijastus meistä.
- Ootko ollut lumihangessa saunan jälkeen koskaan?
- Oon mä koskaan mutten moneen vuoteen.
- Kokeillaanko uskallatko? Ja ennen kuin ehdin vastata. Vesku heitti kiukaalle ison kauhallisen vettä. Se pihahti vähän väsyneesti mutta pullautti kuitenkin kuuman pilven lauteille kun jaksoi vähän odottaa. Ei se olisi vaatinut karkuun lähtöä, mutta ajattelin näyttää uskaltavani ja livahdin ulos. Lyhdyt saunan räystäänkulmissa valaisivat sen verran, että näin muutamia lumienkelin näköisiä kuoppia hangessa ja heittäydyin sellaiseen. Ilma purkautui keuhkoista kun upposin lumeen ja keho tajusi viiveellä lämpötilaeron. Vesku tuli perässä ja heittäytyi päälleni ja se vasta omituiselta tuntuikin. Selkäpuoli alkoi turtua kylmästä ja vatsapuolta lämmitti toisen löylynkuuma iho.
- Mun selkä on jo ihan tunnoton, sun täytyy nousta pois! sanoin niin pian kun henki alkoi kulkea normaalisti.
- Niinkö? Vesku ei tehnyt elettäkään liikahtaakseen ja aloin työntää häntä tosissani pois, kunnes sain kieräytettyä hänet vuorostaan hankeen selälleen.
- Niin, vai mitäs sanot? Kauhoin kourittain lunta hänen päälleen, mutta sitten käteni ja polveni menivät tunnottomiksi myös ja ajattelin, että oli parasta palata sisään. Mieleeni juolahti, ettei kannattanut hankkia vuosisadan flunssaa jos oli seuraavana päivänä lähdössä Kanarialle. Hoputin Veskun ylös ja kipitimme jäisin varpain takaisin saunaan. Kiuaskivet pihahtivat enää vain ihan säälittävästi, joten Vesku heitti sinne vielä yhden halon. Hampaamme pitivät duettona kalinakonserttia.

- Tää ei ollut ehkä ihan hyvä idea, arvelin.
- Päinvastoin, tämä se vasta terästää ihmistä. Tule tänne, mä lämmitän sua. Vesku veti minut syliinsä hajareisin niin, että selkäni ja jääkylmät varpaani olivat lähinnä kiuasta ja todentotta kohta aloin tuntea miten veri taas kiersi kaikissa jäsenissä. Kurotin ämpäristä pesusienen ja aloin pestä Veskun kylmästä punoittavaa ihoa. Hän teki minulle samoin ja lopulta olin sekä lämmin että kiihottunut ja hengitin katkonaisesti. Nyt minun puolestani sai riittää tämä odottelu, nostin vähän lantiotani ja autoin häntä sujahtamaan sisääni. Se tuntui suloiselta ja kuvittelin jo hetken kuluttua sulavani pois ja valuvani lattialle.
- Nyt mennään sänkyyn, Vesku komensi ja nosti minut pois päältään. Siirryimme saunakamarin puolelle, heittäydyin raukeana pedille ja odotin, että Vesku tulisi viereeni, mutta hän kaivoikin ensin ovensuusta korista pullollisen vissyä. Juotuaan puolet hän tarjosi minulle loppuja ja asettautui vasta sitten ympärilleni. Kohottauduin kyynärpääni varaan ja aloin suukotella häntä kaulalle ja hartioille, mihin vain siitä yletin. Tunsin ja kuulin, miten hän nautti ja yritin keksiä uusia paikkoja.

Jossain vaiheessa aamuyötä alkoi nukuttaa ja palella. Kaivoimme peiton jostain altamme. Vesku kävi avaamassa saunan oven, jotta sieltä pääsisi lämmintä kamarin puolelle, ja sammutti samalla valot. Supattelimme vielä matkasuunnitelmia peiton alaisessa lämpimässä luolassa hyvän aikaa. Maailmassa tuntui olevan kaikki kohdallaan.

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   10.1.09 15:30:27

onko sulla seuraava projekti jo käsittelyssä? Sulla olis nyt hyvää aikaa kirjoittaa siitä Hannasta! Ja tarinahan loppuu vasta siihen kun Vesku lähtee Helsinkiin.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   10.1.09 16:41:36

Joo, mä alottelin sitä tossa toissapäivänä, mutta mun pitää saada se kunnolla vauhtiin, ennen kuin alan miettiäkään tänne laittamista.
--------------
44.

Heräsin varovaiseen koputukseen ovella. En heti tajunnut mikä, kuka ja missä, mutta kun tajusin nukkuvani Veskun vanhempien saunamökissä, pomppasin pystyyn kiskoen sängystä lakanaa ympärilleni. Vesku kiskoi sitä unissaan toisesta päästä niin, että minun piti kääntyä ja antaa hänelle peitonkulma käsiin jotta pääsin ovelle toogassani. Siellä oli Riikka.
- Huomenta, noi Jaskan porukat alkaa suunnitella lähtemistä, mutta sun auto on tiellä.
- No voi hitto! Mä tuun just! lupasin ja aloin katsella vaatteitani.
- Ei ne nyt just oo lähdössä, aamiaisella ne vasta on. Mutta kohta.
- Okei!

Saunamökin kello näytti yhdeksää ja siellä alkoi olla jo hyytävää. Tuli kiukaassa oli sammunut eikä pieni sähkölämmitin jaksanut paljon puhaltaa. Oliko lattiakin huurteessa? Hyppäsin kiireesti takaisin sänkyyn paikallistaakseni vaatteeni sieltä käsin ennen kuin varpaani jäätyisivät. Taas. Vesku tuntui tulikuumalta seistyäni kylmässä ilmassa ja hän tarttui lakanaan kääriytyneeseen olemukseeni tavalla, joka kieli hänen hyvinkin olevan hereillä, vaikka näyttikin nukkuvalta.
- Mun pitää mennä siirtämään autoa, sanoin ja painoin varpaani hänen nilkkojaan vasten.
- Hui miten kylmä sä olet.
- Joo, pitää etsiä vaatteet.
- Lämmittele nyt ensin.
- Mun pitää päästä vessaankin.
- Niinkö? Vesku avasi silmänsä.
- Joo. Mullakin on tarpeita.
- Mekin varmaan voitaisiin ruveta kohta ajelemaan kotiin päin. Oletko sä jo pakannut lomaa varten?
- Melkein. Minua lämmitti kun Vesku oli puhunut Helsingistä kotina.
- Sitten ei kun kahville, vai mitä? Vesku pussasi nenääni ja nousi reippaana poikana ylös, alkaen heitellä erilaisia vaatekappaleita lattialta sängylle.
- Mun reppu kanssa.
Sekin lennähti tuolilta sängyn päälle ja aloin kaivaa sieltä puhtaita vaatteita ja meikkipussia. Puhdistuspyyhkeitä, kosteusvoidetta ja deodoranttia. Ripsiväriäkin. Vilkaisin ulos. Oli vielä sinisenharmaata, ja leijuvat lumihiutaleet juorusivat siitä, ettei päivän mittaan juuri valkenisikaan. Talvinen, jouluinen sää, sitä oli ihanaa katsella lasin sisäpuolelta.
- Tullaan järjestämään paikat täällä myöhemmin, Vesku ehdotti ja kiskoi villasukkia jalkoihinsa. Hänen tukkansa seisoi pystyssä ja silmät näyttivät vielä unisilta. Tarkistin, että autonavaimet olivat vielä tallessa farkkujen taskussa ja vedin talvisaappaat jalkaan.

Pihalla totesin, että sivummalla olisi kuin olisikin ollut hyvin vielä tilaa iskän passatille, en vain ollut sitä pimeässä edellisyönä hahmottanut. Ajoin sen pois tieltä ja juoksin sisään, ravistellen rappusilla lumihiutaleita hiuksistani ja villapaidaltani.

Talossa oli yhtä kaoottista kuin edellisiltanakin, joskin jouluaaton jännittynyt hysteria oli hävinnyt. Keittiöstä ja ruokasalista kuului puheenporinaa. Osa lapsista istui naama mutrussa syömässä pitkän pöydän ääressä ja pari jäljellejäävää juoksi joulukuusen ja ruokapöydän väliä esittelemässä millä he milloinkin leikkivät ja syömistä yrittävien naama meni entistä surkeammaksi. Ilmiselvästi leikkiminen serkkujen kanssa olisi voittanut aamupalan ja liikkeellelähdön sata-nolla.
- Voileipä loppuun vielä, Taija, ja sitten voit mennä vielä vähäksi aikaa leikkimään. Ja Tapani kanssa, komensi väsyneesti Titta, joka pisteli puuroa pienimmän suuhun. Huokaisin helpotuksesta kun kääpiökolmikko ehti poistua pöydästä ennen kuin olin ehtinyt käydä vessassa ja hakea keittiöstä kupin kahvia. Veskun toisen veljen, Riston, vaimo Eeva istui siinä myös ja näytti puoleksi nukkuvan. Tuotako äitiys teetti ihmiselle?

Illalla takan ääressä kokoontunutta herraklubia ei näkynyt, isoäidit sen sijaan saapuivat keittiöstä kahvikuppien ja kahvipannun kanssa. Yritin kuunnella ja kun puhe hetkeksi taukosi kuulin jylisevän kuorsauksen jostain päin taloa. Se oli mahtanut pitää hereillä vaikka olisi nukkunut vain viereisessä huoneessa. Ehkä se oli valvottanut koko huvilaa. Kauhoin isosta savipadasta puuroa lautaselleni ja lätkäisin kohtuullisen voisilmän päälle. Minulla oli mukavasti nälkä. Vanhat rouvat toivat tullessaan pöytään kotoisen rupattelun, johon oli helppo liittyä. Päätin pitäväni enemmän mummohenkilöistä kuin lapsihenkilöistä, kunnes serkussarjan pienin, joka tänään oli pukeutunut siniseen samettimekkoon ja oli ilmeisesti siis tyttö, tuli ja kiipesi muitta mutkitta syliini. Hän tuijotti minua hyvän aikaa ja sanoi sitten:
- Sä olet nätti. Anna mulle puuroa.
Minua nauratti, mutta levitin ison lautasliinan mekon suojaksi ja jatkoin ipanan syöttämistä lopulla puurolla, mitä en ollut ehtinyt itse syödä. Kun lautanen oli tyhjä, hän poistui arvokkaasti. Lautasliinaa en ehtinyt napata pois vaan se lensi matkalla leijaillen lattialle, kun ipana poistui takaisin joulukuusen luo. Nousin ja kävin poimimassa sen talteen ja palasin santsaamaan puuroa. Isoäidit nyökyttelivät tyytyväisen näköisinä.

- Joko me ollaan valmiita? tuli Jaska kysymään. Punaisista poskista päätellen hän oli ollut jossain ulkona. Titta nousi huokaisten pöydästä ja lähti keräämään lapsiaan.
- Ollaan, onko kassit jo autossa?
- On.
He poistuivat melkoisen hälinän kera kun lapset eivät olisi halunneet pukeutua eivätkä lähteä ja sitten laskeutui ihana rauha taas hetkeksi. Kiitin Leenaa aamiaisesta ja sanoin meneväni hakemaan tavarani saunalta. Vesku oli kadonnut jonnekin.
- Ette kai te nyt vielä ole lähdössä, tekin? Leena vastusteli.
- Mun täytyy vielä ehtiä pakata loppuun kotona, mehän lähdetään heti aamulla.

Pysähdyin saunan terassille polttamaan yhden tupakan ennen kuin rupesin järjestelemään sisätiloja. Sinisyys oli muuttunut harmaudeksi ja merinäköala oli pelkkää valkoista ja harmaata silmänkantamattomiin. Hengähdin tyytyväisenä. Olin tainnut selvitä tästä vierailusta kunnialla, niin ainakin luulin.

Sisällä pakkasin reppuni, vedin lakanat petistä ja viikkasin ne tuolille ja kas, kaikki näyttikin jo siistihköltä. Kynttilälyhdyt terassilla paloivat vielä ja jätin ne sikseen. Kohta olisi kuitenkin taas hämärää. Heitin reppuni ja takkini jo autoon ja menin sisälle etsimään Veskua. Häntä ei näkynyt keittiössä eikä ruokasalissa mutta isoäidit taivuttelivat minut vielä istumaan ja juomaan lisää kahvia. Ehdin juoda kupillisen ennen kuin Vesku ilmestyi yläkerrasta.
- Joko mennään? hän kysyi.
- Mun puolesta.
- Täytyy hakea laukut.

Menin mukaan auttamaan, avasimme varovasti jylisevän huoneen oven, missä vaari makasi selällään ja piti infernaalista meteliä. Hajusta päätellen konjakkia oli nautittu pitkään ja hartaasti. Oven pielessä oli pieni matkalaukku ja pari kassia, joiden kahvoihin tartuin. Niiden takana makasi pari ratsastuskenkiä ja kirjahyllyllä kypärä.
- Ootko sä käynyt ratsastamassakin täällä?
- Joo, tuli käytyä.
- Hannan luonako? tuntui kuin kylmä nyrkki olisi jysäyttänyt minua vatsaan. Miksei Vesku ollut maininnut semmoisesta? Kai olisi ollut kertomisen arvoinen juttu, että hän kävi ex-tyttöystävänsä tallilla kuluttamassa aikaa. Tai että oli ylipäätään tavannut koko riipaisevan täydellisen nuoren naisen. - Sä et kertonutkaan.
- Enkö? Hanna pyysi käymään kun tavattiin sattumalta kaupungilla. Se on hommannut taas uuden huippuhevosen.
- Silläkö sä menit?
- Joo. Vesku ei kuulostanut mitenkään katuvalta tai siltä, että olisi tehnyt jotain omituista, mutta minun oloni oli silti epämääräisen surkea.
- Minkälainen se sitten oli? kysyin vaisusti haluamatta paljastaa että räydyin yhtäkkiä kauhean mustasukkaisuuden kourissa.
- Kyllä siitä varmaan ihan hyvä tulee, mutta mun mielestä Hanna kehui sitä kyllä vähän liikaa.
- Jaha.

Lähettäjä: ssfä 
Päivämäärä:   10.1.09 16:49:26

<3

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   10.1.09 17:00:55

kuule, kirjota sitä niin paljon kun kerkiät sillä aikaa kun me luetaan Jessi-juttuja. ethän sä voi luetuttaa meille kahta tarinaa samaan aikaan!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   10.1.09 17:03:12

Tieksä Tripi että Jessijutuista on tässä vasta kymmenesoasa :D Mut kiitos luvasta, kumminkin :)

Lähettäjä: Aqua 
Päivämäärä:   10.1.09 18:09:41

Onko seuraava juttu Vesku/Hanna?
Ihan erilainen lukea uudestaan noita Jessi-juttuja, kun välillä Jessi on todennu, et sitä ei koskaan tuu tapahtumaan tms. Voin naureskella itekseen, et hähää, ootas vähän aikaa:DD

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   10.1.09 19:30:58

Aqua, semmosta mä ainakin alottelin, tai itse asiassa se on tällä hetkellä vielä Vesku ennen Hannaa. Mut mut.
--------------
Kannoin kassit eteiseen asti ja sulkeuduin sitten äkkiä vessaan. Nojasin otsaani kylmään, kaakeloituun seinään ja yritin selvittää ajatuksiani. Miksei Vesku muka olisi saanut käydä ratsastamassa? Siksi, että ratsastaminen tarkoitti kauniin, hoikan, itsevarman ja rikkaan Hannan tapaamista. Hannan, joka kesällä oli yrittänyt houkutella Veskua jäämään taas Hankoon ja tulemaan hänelle töihin. Mutta eipä ollut onnistunut, muistin lievästi ilahtuen. Pesin naamani jääkylmällä vedellä, totesin sotkeneeni ripsiväriä poskille ja jouduin tuhraamaan vessapaperin kanssa hyvän aikaa, että sain itseni taas siistin näköiseksi. Vesku odotti oven takana huolestuneen näköisenä.
- Et kai sä pahastunut? Kyllä mä luulin maininneeni, että kävin siellä, hän kysyi ja tarttui minua leuasta.
- No et muistanut mainita. Huomasin kuulostavani paljon kipakammalta kuin mitä oli tarkoitukseni ja pehmitin nopeasti äänensävyäni samalla kun pistin käteni hänen ympärilleen. Tunsin tarvitsevani vähän lohtuhalausta. – Mitäs mä siitä, totta kai sä saat siellä käydä. Kai se on houkuttelevaa päästä GP-hevosen selkään.
- Ei se nyt ihan GP-tasoa sentään ollut, Vesku nauroi ja suuteli minua lämpimästi. – Ja tiedäthän sä että se on vanhentunut koko juttu.
- Tiedän, mulle tulee vaan niin kauhea alemmuudentunne kun ajattelen koko Hannaa, kiukuttelin.
- Mitä sillä muka on mitä sulta puuttuu?
- Alkajaisiksi vaikka ulkonäkö ja omaisuus.
- Niinkö? Vesku jatkoi suukotteluaan ja minulle tuli parempi olo. Sain jo hymyiltyäkin.
- Tulkaa nyt vielä ottamaan kupilliset kahvia ennen kuin menette! huusi Leena ruokasalista.
- Kai meidän pitää käydä kuuntelemassa viimeiset matkaohjeet, Vesku huokaisi.
- Mä en kyllä voi juoda enää tippaakaan kahvia tai tulee korvista ulos.

Isoäidit halusivat kertoa kaikista Kanariansaarten matkoistaan, joita armollisesti ei ollut kuin yksi mummoa kohden, eikä kumpikaan ollut käynyt sillä saarella mihin me olimme menossa. Madeiralla he olivat käyneet näin talvella ja vannottivat meitä ottamaan mukaan lämpimiä vaatteita.
- Siellä pitäisi olla ihan kesäsäät, epäilin.
- Yöt on kylmiä, talvi sielläkin on. Ja saattaa sataa.
- Eikä siellä harrasteta lämmitettyjä taloja. Villasukkia mukaan.
- Ja aurinkovoidetta. Aurinko polttaa siellä talvellakin.
- Ja maitohappobakteeria. Outo ruoka voi pistää vatsan sekaisin.
- Minkälainen paikka se oikein on, mihin te menette?

Kerroin, mitä tiesin. Talo oli pienessä kylässä keskemmällä saarta. Siinä oli uima-allas mutta meren rantaan oli matkaa useampia kilometrejä.
- Tehän olette siellä sitten ihan eristyksissä, kauhistui Leena.
- Onhan takseja. Ja me meinattiin vuokrata auto.
Se lause oli vikatikki. Autolla ajaminen siellä oli kuulemma vaarallisinta mitä saattoi keksiä.
- Katsotaan nyt, lupaili Vesku diplomaattisesti kun meitä vaadittiin luopumaan ajatuksesta, joka aiheuttaisi varman kuoleman kaukana kotoa. Sitten hän vilkaisi kelloa ja sanoi, että meidän oli tosiaan aika lähteä.
- Odottakaas, ruokapaketti! Leena keksi.
- Äiti, me ei ehditä olla kotona edes puolta vuorokautta, ei me ehditä syömään mitään ruokapakettia! Vesku ähkäisi.
- Pakkaatte mukaan! Omilla ruoillahan te siellä olette! Leena käveli päättäväisenä keittiöön. Isoäidit nousivat tuoleiltaan ja tahtoivat halata minua lähtiäisiksi. Olin liikuttunut. Leena palasi pullean muovikassin kanssa ja ojensi sen Veskulle. Mietin mitä espanjalaiset tullimiehet sanoisivatkaan löytäessään matkalaukuistamme lanttulaatikkoa. Ajatus nauratti vielä kun istuimme autoon ja kaivoin avaimia taskusta.
- Kiva kun piristyit, tuumasi Vesku.

Jouduin ajamaan kieli keskellä suuta, sillä uusi lumi oli liukasta. Jotenkin keskustelumme ajautui hevosiin. Vesku ei ollut ehtinyt nähdä Oonan Ohne Sahnea ennen lähtöään ja halusi tietää millainen se oli, vaikkakin hän epäili, ehtisikö kevätpuolella enää yhtä usein ratsastamaan. Hän mietti mahtaisiko Oona enää olla kiinnostunut hänen panoksestaan jos ei voinut varmuudella sitoutua moneksi kertaa viikossa.
- Ei sun opinnot kai voi viedä niin kauheasti aikaa, ettet ehdi paria kolmea kertaa viikossa tallille? puuskahdin.
- Saa nähdä mikä totuus on, mutta niin huhu kertoo. Kun tarvii kumminkin nukkuakin välillä. Ja sulle pitää varata aikaa, ja Mansikalle, kun kohta Ilse ei taida päästä tallille ollenkaan.
- Mun aika voi olla yhteistä tallin ja nukkumisen kanssa, ehdotin. – Ja sulla pitäisi olla oma hevonen, ettet olisi Oonan osto- ja myyntihevosten varassa.
- Millä ajalla? Millä rahalla?
- Mutta saisit keskittyä ihan oikeasti ratsastamiseen ja kilpailemiseen, eikä niitä myytäisi pois heti kun alkaa toimia. Osta Wot!
- Hah, se on ollut yli mun budjetin jo monta vuotta.
- Tai sitten sun pitäisi saada joku hyvä kisahevonen ratsastettavaksi.
- Sama juttu niiden kanssa kuin Oonan myyntihevostenkin, ne voidaan koska tahansa ottaa pois, sanoi Vesku kuulostaen vähän katkeralta. Muistin, että hän oli aiemmin ratsastanut kilpaa Hannan hevosilla, mutta se ilo oli kai loppunut välirikkoon. Ja nehän olivat joka tapauksessa Hangossa ja Vesku oli Helsingissä.

- Hanna kyllä tarjosi jotain hevostaan mulle Helsinkiin ylläpitoon, Vesku mainitsi kuin sivulauseena. Vilkaisin häntä nopeasti.
- Ihanko totta? Mitäs sanoit?
- Äh, kieltäydyin. Eihän siitä mitään tulisi. Ensinnäkin se hevonen ei todennäköisesti ikinä ehtisi muuttaa, mun pitäisi vaan käydä Hangossa joka viikonloppu ratsastamassa sillä. Ensin Hesasta ei löytyisi tarpeeksi hyvää tallipaikkaa ja sitten Hanna keksisi seuraavan syyn ja sitten sitä seuraavan. Olisi kevät ja olisi pakko alkaa treenata tosissaan ja saisin muuttaa Hankoon kokonaan viimeistään toukokuussa.
- Huu, vilkaisin uudelleen. Hannan suunnitelma kuulosti pelottavalta ja niin myös se, että Vesku tunsi tytön noin läpikotaisin, että osasi esittää mitä tapahtuisi jos hän tarttuisi syöttiin.
- Eikä mulla edelleenkään ole tarpeeksi aikaa kokonaiseen hevoseen, eikä rahaa maksaa ylläpitoa, Vesku sanoi kuin pisteeksi aiheelle.
- Sulla pitäisi olla, sanoin vähän surullisena. Vesku osasi tosiaan ratsastaa, ja oli kurjaa, ettei hän päässyt näyttämään taitojaan siellä, mihin kuului, vaikeammissa luokissa. Hän ojensi kätensä ja puristi minua varovasti reidestä.
- Mä voin ostaa Mansikan varsan teiltä. Siinä vaiheessa kun se alkaa olla koulutusiässä mun tilanne on jo ihan toinen. Olen toivottavasti jo valmistunutkin.
- Ihan totta? innostuin. – Voi miten jumalaisen ihana idea! Aloin hyräillä radion mukana enkä huomannut sitä ennen kuin olimme melkein perillä eikä Vesku voinut enää pidättää nauruaan. Minä taas olin ollut ajatuksissani jo HIHSissä katsomassa, miten Vesku voitti kürin Mansikan aikuisella, silmiinpistävästi Wotin näköisellä orivarsalla.

Alppilasta oli mahdotonta löytää parkkipaikkaa. Mitään liikennettä siellä ei ollut, mutta eivätpä nämä kaupunkilaiset näyttäneet kadonneen mihinkään mökkijoulunkaan viettoon. Kierreltyäni korttelin pari kertaa jätin Veskun pakaaseineen kyydistä ja lähdin kalastelemaan tilaa etäisemmiltä vesiltä. Pelkkiä lumisia autorivistöjä vain ja missä olisi muutoin ollut autonmentävä aukko, oli lumikinos. Suututti. Lopulta uhmasin kieltomerkkejä ja jätin volkkarin kääntöpaikalle lähelle Veskun kämppää toivoen, että lappuliisat eivät työskentelisi näin joulupäivänä.

Vesku oli avannut matkalaukun sängylleen kun ehdin sisään. Kesävaatteet hän oli pakannut kyytiin Hangossa, nyt hän nosti sinne farkut, pyyhkeen ja näköjään villapaidankin, ilmeisesti isoäitiensä säikyttämänä.
- Muista villasukat! Ja mitäs me tehdään näille ruoille? kysyin kun huomasin Leenan varustaman muovikassin keittiön tiskipöydällä.
- Ne on pakko viedä teille, kai. Vai pitäisikö katsoa mitä siellä on?
- Pitäisi. Aloin nostella sisältöä ulos. Pullaa ja leipää, mehua, suolasieniä ja puolukkahilloa. Olipa hyvä, ettei ollut tullut nostettua koko kassia vain matkalaukkuun ja mukaan, niin kuin Leena oli ehdottanut. Epäilin, ettemme neljään pekkaankaan olisi saaneet tuhottua purkillista puolukkahilloa viikon kanarianmatkalla.
- Ehkä me viedään leivonnaiset meille, päätin.
- Joo, eiköhän me saada siellä tuoreempaa leipää kaupasta.
Avasin suolasienipurkin ja närkin sieltä muutaman sienensuikaleen suuhuni. Vesku meni lopettelemaan pakkaamista. Lähtöhetki läheni.

Lähettäjä: álávíívádésíré 
Päivämäärä:   10.1.09 22:03:00

Minä taas olin ollut ajatuksissani jo HIHSissä katsomassa, miten Vesku voitti kürin Mansikan aikuisella, silmiinpistävästi Wotin näköisellä orivarsalla.
Onks tää niitä muutettui kohtia?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   10.1.09 22:07:16

Ei oo!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   11.1.09 00:46:31

45.

Saavuimme lentokentälle kello puoli viisi aamulla. Ainoa, joka vaikutti olevan hereillä ja kykenevä puhumaan siihen aikaan aamusta oli Lauri. Uumoilin, että hänestä tulisi hyvä päivystävä lääkäri, kun kerran pystyi toimimaan siihen kellonaikaan. Hän marssitti meidät jättämään matkalaukut ja läpi passintarkastuksen ja sitten suoraa päätä avoinna olevaan baariin kansainvälisellä puolella.
- Istukaa, mä haen meille kahvia, hän komensi ja me muut tottelimme. En tosiaankaan ollut ihan hereillä, tai ainakaan en osannut ajatella että kohta olisimme lentokoneessa matkalla unelmalomalle. Miila istui silmät kiinni nojaten poskiaan käsiinsä ja kyynärpäitään pöytään. Vesku tuijotti jonnekin kaukaisuuteen suu puoliavoinna. Alahuuli näytti niin houkuttelevalta, että piristyin aavistuksen verran ja kurottauduin nappaamaan siitä kiinni.
- Mitä? Vesku sanoi.

Lauri palasi tarjottimen kanssa ja nosti kullekin eteen kermavaahdolla koristellun kahvimukin. Siemaisin pitkän hörpyn, poltin kieleni ja sitten tajusin ettei se mitään kahvia ollut, ei ainakaan pelkkää.
- Tarjoatko sä meille jotain drinksuja tähän aikaan aamusta? älähdin. Lauri hymyili koko naamallaan.
- Täytyy kai teidät jollain saada hereille, tai mulle tulee kauhean tylsä matka.
Miila heräsi kuullessaan, että juoma olikin drinkki eikä vain kahvia ja maistoi siitä tyytyväisenä. Kun hän heräsi, heräsimme muutkin. Miilalla oli semmoinen ominaisuus. Hän alkoi suunnitella loppupäivän ohjelmaa, kun ensin olisimme päässeet perille. Millä menisimme lentokentältä talolle? Saisiko jonkin hotellibussin ehkä kiertämään sitä kautta? Pelkäsin että hän aikoi yrittää ja sanoin lujasti, että otetaan taksi. En halunnut todistaa, miten Miila yrittäisi kiertää pientä hikistä espanjalaisbussikuskia pikkusormensa ympärille sinitukkaisten turistitätien kiehuessa raivosta vieressä.
- Eikö me voitaisi vuokrata sitä autoa jo lentokentältä? ehdotti Vesku. Hänkin oli jo juonut kahvia sen verran että sai suunsa auki.
- Ei kannata, meillä on vuokraamo siellä kylässä. Autokin on jo varattuna siellä, sanoi Lauri. – Niin että mennään vaan taksilla. Ja sitten kauppaan, hakemaan auto ja uimaan ja siestalle ja syömään. Se riittääkin täksi päiväksi.
- Onko meidän uima-altaassa vettä, vaikka on talvi? kysyin huolissani.
- On, Lauri vakuutti.

Myöhästymisittä pääsimme nousemaan koneeseen. Olimme onnistuneet saamaan kaksi peräkkäistä kahden penkin penkkiriviä, joten ei tarvinnut kompuroida kenenkään kanssamatkustajan yli vessaan tai kärsiä vieraista kyynärpäistä kylkiluissa. Käperryin penkille, kaivoin repustani sudoku-lehden ja valmistauduin puutumaan. Vesku pisti silmänsä kiinni ja otti käteni syliinsä, minä toivoin myös saavani nukuttua jossain vaiheessa jonkin aikaa. Jännittikin vähän koko tuleva viikko. Vesku havahtui kun tarjoiltiin jonkinlainen aamiainen ja alkoi jo vaikuttaa omalta itseltään sen jälkeen. Miila ja Lauri kilistelivät kuohuviinillä ja naureskelivat edessämme. Minä vaihdoin sudokut matkaoppaaseen ja aloin osoitella Veskulle paikkoja, missä olisi kiva käydä.
Vähän jälkeen puolen päivän, omaa aikaamme, laskeuduimme. Perillä kello oli vielä vähemmän, vasta aamupäivä. Olimme, kuinka ollakaan, jäykistyneitä pitkästä istumisesta mutta muuten melko hyväntuulisia. Olin saanut torkahdettua hetken, sitten olimme ruvenneet ihan hypoteettisesti keskustelemaan siitä, miten lentokoneen vessassa muka voisi rakastella, ja tulisivatko lentoemot hätistämään toisen pois, jos huomaisivat, että sinne livahtaisi kaksi ihmistä. En halunnut lähteä kokeilemaan.

Istuimme kaikessa rauhassa sivummalle odottamaan, että matkatavarat joskus purettaisiin koneesta. Lomamatkailijat olivat muodostaneet jo monen hengen paksuisen muurin hihnojen ympärille, pariskunnat riitelivät ja lapset kiukuttelivat, matkatavarakärryjä tungettiin toisten takapuoliin ja akillesjänteisiin. Muutama urho heilui punakkana oikein hyvässä laitamyötäisessä ja oli jo suuntaamassa ulos koko matkatavarahallista. Ilmeisesti heillä ei ollut mitään matkatavaroita tai sitten he olivat unohtaneet niiden olemassaolon kokonaan. Toivoin, ettei heillä ollut perhettä tai tyttöystävää unohtuneena turistijoukkoon myös.
- Ei käy oppaita kateeksi, arvelin nyökäten miehiin päin.
- Niin, onneksi me ollaan näin hyveellisiä, totesi Miila ja kaivoi repustaan esiin pienen konjakkipullon ja tarjoili sitä meille kaikille vuorotellen. Naureskellen maistoin vähän.

Parikymmentä minuuttia siitä kun matkatavarahihnat olivat humahtaneet käyntiin oli valtaosa ihmisjoukkiosta kadonnut. Näimme jo suoraan hihnalle ja arvelin näkeväni oman matkalaukkuni, jossa oli oranssi hihna ympärillä. Hypähdin hakemaan sitä ja törmäsin juuri hihnan ääressä nuoreen kaveriin joka oli astunut toisesta suunnasta suoraan eteeni.
- Ai! sanoin sillä nenäni oli osunut suoraan hänen kyynärpäähänsä. Jäppisellä totisesti oli pituutta, kun tuommoinen törmäys oli edes mahdollinen.
- Aikamalaanteeksi! se sanoi ja näytti kauhistuneelta. Minä pitelin nenääni ja pelkäsin sen alkavan valua verta ja tuijotin surkeana matkalaukkuni perään. Se meni jo kaukana.
- Oliko toi sun? poika osoitti yksinäistä laukkuani ja saatoin vain nyökätä ja varovasti nostaa käteni nenän päältä. Se oli onneksi ihan puhdas, paitsi kivun kyyneleitä jotka valuivat silmistäni. Onneksi olin tallettanut lentokoneaterialta lautasliinan taskuuni ja sain kuivattua silmäni ja paineltua varmuuden vuoksi nenäänikin. Ei verta, tosiaankaan.

Pitkä tyyppi palasi luokseni ja tiputti matkalaukkuni melkein varpailleni. Hän oli juossut sen kiinni. Minun oli vilkaistava vähälukuista ihmisjoukkoa joka hallissa vielä seisoskeli tarkistaakseni, kuinka moni muu oli saanut jotain vammoja hänen loikkiessaan siellä seassa.
- Anteeksi tosiaan kauheasti! Kaveri kuulosti surkealta joten en voinut kuin huitaista kädelläni ja vähätellä koko juttua.
- Mä olen Jukka, mihin hotelliin sä menet?
- Jessi. Enkä mihinkään.
- Miten niin et mihinkään?
- Meillä on muu majoitus.

Toiset olivat lähteneet hakemaan laukkujaan toiselta hihnan kiemuralta ja saapuivat siinä vaiheessa nostamaan minunkin laukkuni matkatavarakärryyn.
- Mitä nyt? Vesku kysyi ja tuli nostamaan servetin nenältäni. Mietin hetken ennen kuin vastasin diplomaattisesti:
- Törmäsin tän kyynärpäähän ja osoitin Jukkaa, vaikka minusta asia oli kyllä ollut päinvastoin.
- Sattuuko? kysyi Miila kiinnostuneena ja silmäili samalla Jukkaa varpaista päähän.
- No vähän, muttei tule edes verta. Että se siitä. Onko teillä jo kaikki laukut?
- Nyt on, sanoi Lauri, joka juuri nosti hihnalta omansa.
- Mennään sitten.
Hetken mielijohteesta käännyin heilauttamaan servettiäni Jukalle, joka oli jämähtänyt katsomaan peräämme.
- Poika parka luuli löytäneensä lomaromanssin heti lentokentällä, tuumi Miila.
- Niin kai, oli tosi iskevä yritys, tuhahdin ja tunnustelin nenääni. – Ei kai se ole turvoksissa?
- Ei, sanoi Vesku tarkasteltuaan sitä huolellisesti. – Se on ihan kunnossa. Sitten hän painoi siihen nopean kevyen suukon ja minusta näytti, että hän vilkaisi vielä taaksepäin, kuin olisi halunnut varmistua, mahtoiko Jukka vielä katsella. Sitten olimmekin ulkona ja lämmin ilma hulvahti vastaan. Aurinko paistoi pilviharson läpi mutta paistoi kuitenkin.

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   11.1.09 04:41:45

hihi, mäkin herään aina kun kuulen saavani jotain vettä vahvempaa ;)

Lähettäjä: álávíívádésíré 
Päivämäärä:   11.1.09 10:44:34

Tripi ai niinku appelsiinimehua? ,)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   11.1.09 11:55:56

Mä en tuntenu Tripiä noihin aikoiohin, kun kirjottelin tota, mutta kieltämättä Miilassa on joitain Tripin piirteitä ;)
---------------

Lauri oli pysähtynyt yhden matkatoimiston kylttiä pitelevän oppaan luo juttelemaan kärrymme kanssa ja osoitti sitten taksiasemaa vähän etäämmällä. – Tuolta pitäisi valita joku roisko, mihin me kaikki sovitaan. Yksi taksikuskeista tuli tarttumaan Lauria kyynärpäästä ja osoittamaan valkoista farmariautoa. Se olikin ainoa laatuaan jonossa tällä hetkellä. En ollut tiennyt Laurin puhuvan espanjaa, mutta kyllä hän ainakin auttavasti sitä osasi kun kuului sillä kielellä neuvottelevan kuljettajan kanssa. Kuski levitti käsiään, lausui legendaarisen ”no problem” ja nosti kaikki laukut yhden toisensa jälkeen takakonttiin sillä aikaa kun me kiipesimme sisään. Lauri sai jäädä etupenkille. Tunnustelin vielä kerran nenääni ja päätin jättää sen sitten rauhaan. Kyllä se paikoillaan oli.

Olin kuvitellut saarta kuivaksi ja karuksi mutta kaikki olikin vihreää ja elinvoimaista. Tajusin, että turistikuvat mielessäni taisivat olla kesäkuvia eivätkä näin talvelta. Katselin uteliaana ikkunasta ulos koko matkan. Aluksi ajoimme pitkin rannikkotasankoa, mutta sitten kuski kääntyi vuoristotielle, joka nousi maltillisia serpentiinejä vielä nähdäkseni aika loivaa rinnettä. Välillä sain vilkaistua alas rannikolle päin ja näin siellä taajoja lomakyliä, kilometreittäin hiekkarantaa ja loputtoman meren, jota aurinko pilkutti niin, että silmiin koski. Tartuin huomaamattani Veskun käteen ja puristin sitä niin, että hän ähkäisi. Kaikki oli niin mahdottoman kaunista että melkein vatsaan koski. Varsinkin meri.

Taksi ei kiivennyt kovinkaan korkealle, vuoret ja serpentiinitie jatkuivat vielä paljon ylemmäs. Olimme saapuneet pieneen kylään, jossa katu oli mukulakiveä ja talojen seinät valkoisia ja lähellä. Näin kukkia ja mustaleninkisiä naisia ja lapsia ja pikku myymälöitä. Yritin ahmia kaiken kerralla ja havahduin, kun Vesku tarttui leukaani ja nosti sitä vähän ylöspäin. Tajusin, että suuni oli ollut auki.
- Sun silmäsi meinaa tipahtaa, hän sanoi naurua äänessään. Nolostuin hiukan, mutta nauroin sitten itsekin ja nojauduin tyytyväisenä hänen olkapäähänsä.
- Eikö ole ihanan kaunista?

Pysähdyimme yhden talon eteen ja katselin sitä jo kiinnostuneena mutta ihmettelin kun olimme edelleen kylässä ja rakennusta puristi kummaltakin seinustalta seuraava talo. Tämä ei ollut mikään huvila.
- Mä haen avaimet! ilmoitti Lauri ja hyppäsi ulos. Hän palasi pian ja jatkoimme matkaa. Enää muutama minuutti, ulos kylästä ja Lauri osoitti kuskille valkoista taloa, joka oli hauraan näköisen rautaportin takana. Lauri kiipesi taas ulos, avaamaan portin, joka oli riippulukolla ja kettingillä kiinni - miksi, sitä en ymmärtänyt, sillä itse aita oli vielä hauraamman näköistä puuta ja vähän matkan päässä pelkkää rautalankaa. Taksi ajoi pihaan ja Lauri käveli perässä käärien ketjua kokoon. Hän maksoi kuskille, joka nousi nostamaan matkalaukkumme ulos ja lähti sitten takaisin.

- No niin, tervetuloa! sanoi Lauri ja meni avaamaan ulko-oven, jossa myös oli munalukko.
En malttanut liikahtaakaan, pyörin vain niillä jalansijoillani ympäri. Pilviharso oli hävinnyt ja aurinko porotti kuumasti suoraan yläpuolelta. Pihassa oli vihreää, jopa sorakäytävä versoi rikkaruohoa. Itse talo oli valkoinen rapattu laatikko, jossa oli vihreät ikkunanpuitteet ja ikkunaluukut ja matala harjakatto. Seinän vieressä oli isoja terracottaruukkuja, joissa kasvoi miehen kokoisia kukkapensaita.
- Tuletko sisään? tuli Vesku kysymään ja tajusin muiden jo menneen, matkalaukutkin olivat kadonneet. Olin tainnut olla vähän omissa maailmoissani.

Sisällä oli huomattavasti viileämpää. Näin valkoisen keittiön, valkoisen huoneen, toisen valkoisen huoneen ja kolmannenkin. Tummaa puuta oli huonekaluissa mutta muuten kaikki oli samaa valkeaa rappausta kuin ulkoakin. Minun piti käydä oikein sormellani kokeilemassa hyllyjä, joka olivat oikeastaan vain koloja seinässä. Lauri aukoi järjestyksessä ikkunaluukkuja kaikista ikkunoista.
- Minkä huoneen te haluatte? Mä olen yleensä nukkunut täällä, hän esitteli. Huoneet olivat suunnilleen samanlaisia kaikki vaatekaappeineen ja parisänkyineen, ainoa ero oli että yksi niistä avautui tielle päin ja kaksi muuta takapihalle. Kaiken keskelle jäi jonkinlainen oleskelutila. Valitsin toisen pihalle päin olevista huoneista ja Vesku kantoi matkalaukkumme sinne.
- Mä en voi uskoa tätä! huokaisin ja hyppäsin sängylle pomppimaan. Huomasin ikkunasta takapihalla väikkyvän sinisen uima-altaan ja sen valkoisen laattareunuksen. Siellä oli myös suuri palmunlehväinen aurinkovarjo ja sen alla valkoisia muovihuonekaluja.
- Ihan yllättäenkö olet joutunut tänne? Ei olla ollenkaan paria kuukautta suunniteltu ja katseltu valokuvia? Vesku kiusasi.
- Äh, ilkimys! Mulla on kuuma! Ihana tunne! Lakkasin hyppimästä ja riisuin farkut pois, samoin pitkähihaisen T-paitani, jossa harkitsevaisesti olin lähtenyt liikkeelle kun täälläkin kerran oli talvi. Ojensin käteni Veskua kohden ja rutistin häntä heti kun yletyin.
- Mennäänkö uimaan? ehdotin.
- Jos sä haluat. Vesku rutisti pikaisesti takaisin ja kääntyi sitten avaamaan matkalaukkuaan. Minä pengoin repustani bikinit ja vaihdoin ne päälle, mutta matkalaukusta jouduin etsimään varvastossut ja pyyhkeen.
- Eiköhän kumminkin pureta tavarat ensin, harkitsin sitten ja käännähdin ovelta takaisin.
- Jos sä haluat, sanoi Vesku edelleen ja avasi ison mausteiselle tuoksuvan vaatekaapin ovet. Meillä ei ollut kovin kummoisia vaatevarastoja, matkalaukut olivat pieniä ja niissä oli runsaasti tyhjää tilaa mahdollisia tuliaisia varten. Jos semmoisten ostamiseen nyt elämiseltä jäisi rahaa. Työnsin tyhjän matkalaukkuni sängyn alle ja painoin nenäni kiinni tuoksuvaan kaappiin.
- Eikö elämä ole kerta kaikkiaan ihanaa?

Lähettäjä: ssfä 
Päivämäärä:   11.1.09 12:52:43

Hih! ^^)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   11.1.09 16:50:35

46.

Lauri ja Miila olivat jo pihalla kun astuimme sinne. Talon takapuolelle ei päässyt kuin talon lävitse ja sitä reunusti matala rapautunut muuri. Uima-allas ei ollut kummoisenkaan kokoinen mutta vesi välkkyi puhtaan turkoosina ja jostain oli taiottu valkoiselle pöydälle aurinkovarjon alle pannullinen kahvia ja astioita.
- Saako olla? kysyi Lauri, joka oli myös ehtinyt vaihtaa shortseihin ja seisoi kahvikuppi kädessään. Miila oli istunut uima-altaan reunalle mutta hänellä ei ollut kädessään kahvikuppia vaan lasillinen jotain kullanruskeaa.
- Mitä meillä on? kysyin.
- Kahvia ja konjakkia, käly rakas. Lidlin kahvi ei ole kelvannut siivoojatädille ja juomavettä on mutta mitään muuta ei talossa olekaan. Vielä. Lauri hörppäsi kupistaan.
- Saa olla, sanoin ja menin kaatamaan itselleni kupillisen kahvia. Hetken mietittyäni lorautin vähän konjakkiakin sekaan. Vesku otti kupin kädestäni joten sain toistaa koko operaation.
- Annatko yhden tupakan? kysyi Miila laiskasti ja ojentautui aurinkoa kohden altaan reunalla.
- Odota, mun pitää hakea repusta. Sitten istuuduin hänen viereensä ja sytytin itsekin yhden. Pojat jäivät istumaan varjon alle. Nostin kasvoni kohti aurinkoa ja nautin.

Jouduimme istumaan takapihalla jonkin aikaa, sillä Lauri sanoi, että pikku kylä alkoi juuri sulkeutua siestaa varten. Mikään paikka ei aukeaisi uudelleen ennen kuin aikaisintaan muutaman tunnin päästä. Niinpä joimme kahvia, tutkimme paikkoja, otimme aurinkoa, pulahdimme altaaseen ja joimme vähän konjakkiakin. Nälkä alkoi jo hiljalleen kurnia vatsassa ja aloin kaivata Leenan leipomaa leivänkyrsää jonka olimme niin auliisti hylänneet matkasta. Meillä oli vain pari pussia suolapähkinöitä. Mutta vettä onneksi riitti ja joimme jo kolmatta pannullista kahvia kun Lauri lopulta vilkaisi kelloaan ja sanoi, että kylä ehkä alkaisi heräillä.
- Apua, me ei olla soitettu kotiin, keksin. – Soita, Miila.
- Enkä shoita, sanoi Miila joka oli keskittynyt hitusen enemmän konjakkiin kuin kahviin.
Niinpä soitin iskän puhelimeen ja yritin suunnilleen minuutissa ehtiä kuvailemaan kaiken ympäröivän ihanuuden, jottemme olisi vararikossa kun puhelinlasku tulisi. Sitten juotin Miilalle puoliväkisin loput kahvista, jotta hän jaksaisi kävellä takaisin kylään kanssamme.

Ensimmäinen kohde oli autovuokraamo, joskaan se ei näyttänyt sellaiselta. Yhtä kaikki Lauri marssi sisään, läppäsi kättä nuoren kaverin kanssa ja sai suuremmitta muodollisuuksitta avaimet pihalla seisovaan vanhaan oranssiin relluun.
- En mä tiedä kannattaako teidän edes hypätä kyytiin, Lauri sanoi istuessaan autoon. – Kauppa on tossa seuraavassa kadunkulmassa. Hän kuitenkin ajoi auton sinne suunnilleen samassa ajassa kuin mitä meillä meni kävellessä ja sitten astuimme sisään pieneen puotiin. Vesi herahti kielelleni kun katselin ympärilleni. Hedelmiä oli sen seitsemää sorttia, samoin tomaatteja, paprikoita sun muuta, ja mikä parasta, vielä muutama leipä. Olisin ollut niihin tyytyväinen, mutta Lauri osasi kerätä noin kolmeakymmentä muutakin asiaa koreihimme, mukaan lukien kissanruokaa.
- Mihin sä tota tarvitset? kysyi Vesku.
- Talon päiväkirjassa luki, että sinne on kotiutunut joku narttukissa ja sen pennut. Ei niiden ruokkimista voi lopettaa jos edelliset on ruokkineet.

Ostokset ja puoli tusinaa vesipänikkää veivät käytännöllisesti katsoen koko takapenkin pikku autosta ja Lauri ehdotti, että Miila ja minä voisimme kävellä seuraavan kadunkulman kuppilaan odottamaan, kun he Veskun kanssa veisivät ostokset huvilalle. Miilalle se sopi erinomaisesti, joten seurasin perässä.

Epäilin, oliko koko kuppila vielä edes auki, mutta sisältä ilmestyi pullea keski-ikäinen setä kun olimme istuutumassa pöydän ääreen. Hänellä oli toisessa kädessään kolme lasia ja toisessa pari karahvia ja suussa savusi tupakka. Muitta mutkitta hän istui seuraamme ja kaatoi meille viiniä, mihin tarjoutui lisäämään toisesta pullosta vettä. Alkoi vimmattu haastattelu, mikä oli kyllä vähän töksähtelevää kun yhteiset sanat olivat melko vähissä. Miila oli silti elementissään. Hän puhui kuin etelämaalainen ainakin noin kolmea kieltä sekaisin ja käsillään vielä lisäksi. Olin tyytyväinen että hän oli mukana, minun kekseliäisyyteni ei olisi riittänyt kuvailemaan miehelle mistä ja keitä olimme ja missä asuimme, kun tämän paras kieli oli selvästi kotoinen espanja. Mutta kyllä hän osasi jonkin verran myös englantia ja saksaa. Ainakin esittelyt tuli hoidettua; mies oli Manolo, ja riemuissaan siitä, että osasi lausua meidän nimemme, tarjosi meille tupakkaa rypistyneestä askista joka hänellä oli rintataskussaan. Haju, joka hänen ympärillään leijui, sai minut pudistamaan hymyillen päätäni ja otin omasta askistani yhden kevytsavukkeen. Miila sen sijaan ei arkaillut, mutta meinasi kuolla yskänkohtaukseen heti vedettyään ensimmäisen henkosen. Manolo karjui naurusta ja hakkasi toisella kädellään polveaan ja toisella Miilan selkää.

Siinä vaiheessa Lauri ja Vesku saapuivat myös kaikessa rauhassa kädet taskuissa maleksien paikalle.
- Teillä taitaa olla hauskaa kun kuului melkein tonne huvilalle asti, Vesku arveli. Manolo nousi tervehtimään Lauria halaten toisella kädellä ja taputtaen toisella selkään; suussa roikkuva savuke oli vaarallisen lähellä Laurin hiuksia. Sitten noudettiin sisältä myös talon rouva näytille. Hän oli yhtä keski-ikäinen ja pullea kuin miehensäkin. Pöytään tuotiin lisää viinilaseja ja monikielistä keskustelua jatkettiin, tosin nyt se painottui espanjaan kun Laurikin oli tullut. Sitten isäntä poistui ja kantoi hetken kuluttua vielä yhden viinikarahvin pöytään.
- Ne alkaa vasta valmistella illan menyytä mutta Manolo tuo meille tapaksia. Kyllä me niillä eletään loppuilta, Lauri sanoi. Ja totisesti. Pöytään ilmestyi tusinan verran erinäköisiä kuppeja ja lautasia sekä leipää ja voita. Tunsin vatsani täydeksi jo ennen kuin olin ehtinyt maistaa jokaisesta, enkä todellakaan tiennyt mitä kaikkea olin syönyt. Varmuudella tunnistin oikeastaan vain oliivit ja makkarakin oli makkaran näköistä, joskaan ei maistunut saunalenkille. Kun alkoi hämärtää, kiitimme, maksoimme ja poistuimme. Manolo vasta sytytteli värivaloja terassin ylle ja ensimmäiset aikaiset päivällisvieraat astuivat sisään, mutta minusta päivä oli ollut jo ihan riittävän pitkä.

Lähettäjä: ssfä 
Päivämäärä:   11.1.09 16:53:37

Oih!<3

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   11.1.09 17:28:43

en ole muuten aikaisemmin Kanariajuttuja lukenut kuin silmäillen, nyt mä ehkä voIsin yrittää :) (tänään pitää mennä treffaamaan yks dj.. jos se nyt selvinpäin vielä muistais mitä on tullu luvattua :D)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   11.1.09 20:07:47

(Mitä se sit lupaili??)
------

Heräsin omituisesta mykkyrästä sängyn yhdestä kulmasta kun aurinko paistoi silmiini. Olin vetäytynyt jonkinlaiseen sikiöasentoon ja vein korkeintaan neljänneksen sängystä. Muistin, että yöllä oli ollut kylmä ja yritin tunnustella, missä peitto oli. Tosin nyt, kun aurinko porotti sisään, en enää palellut. Vesku näkyi makaavan vinottain sängyn jalkopäässä. Mikähän meidät oli villinnyt tällä tavalla möngertämään, eiliset maustetut makkaratko? Kotona heräsimme yleensä säällisesti päät tyynyllä. Ojensin jalkani ja kutitin Veskua varpailla polvitaipeesta kunnes hänkin heräsi.
- Tule tänne, komensin. – Haluatko naida, uida vai keittää mulle kahvia?
- Kaikkea, kiitos, mumisi Vesku ja kömpi toiseen päähän sänkyä ja puraisi minua hellästi olkapäästä. – Haluatko sä päättää järjestyksen?
- Eikö toi ollut ihan hyvä järjestys? kysyin ja työnsin hänen päätään vähän alemmas. Suljin silmäni ja nautin lämpimästä auringosta kasvoillani ja lämpimästä vartalosta päälläni. Yritin purra huuleni yhteen, sillä en halunnut että mitään ääniä kantautuisi Miilan ja Laurin huoneeseen.
- Sun nenässä on mustelma, ilmoitti Vesku vähän myöhemmin. Kosketin sitä varovasti ja se tuntuikin hellältä.
- Ei kai se ole ihan kamalan näköinen? kysyin huolestuneena.
- Ei sitä välttämättä huomaa muut kuin minä, Vesku lohdutti ja pussasi minua silmään. Miten sekin saattoi tuntua niin hyvältä? Todella omituista.
- Nyt sinne uimaan, ehdotin.

Vesku kävi laittamassa kahvin päälle ja liittyi sitten seuraani aurinkoiselle pihalle. Olin jo käynyt pulahtamassa altaassa ja heittäytynyt rantatuoliin, joita pihan nurkassa oli muutama päällekkäin pinottuna. Oli ylellistä maata siinä tekemättä yhtään mitään – voimatta oikein tehdä mitään. Mikään paikka ei huutanut siivoamista, läksyjä ei voinut tehdä eikä lukea kokeisiin. Korkeintaan olisi voinut ratkoa muutaman sudokun tai lukea, mutta nekään eivät olleet mitenkään välttämättömiä toimia.

Miila ja Lauri tulivat esiin huoneestaan vähän sen jälkeen kun olin hakenut meille kahvia.
- Ajetaan tänään alas rantaan katsomaan, tarkeneeko siellä vai tuuleeko liikaa. Loppuviikon voi hyvinkin olla pilvistä jos on huono säkä, tai jopa sataa, Lauri ehdotti.
- Saanko mä ajaa? kysyin toiveikkaana.
- Jos mä ajan sinne niin aja sä takaisin?
- Selvä, tyydyin siihen.
- Mä haluan ensin syödä ennen kuin mennään minnekään, sanoi Miila ja meni keittiöön tekemään itselleen voileivän. Pojat seurasivat esimerkkiä mutta minä kävin syömässä vain yhden jugurtin ja tomaatin. Jotenkin tämä lämmin ilmanala söi ruokahaluni, vaikka lämpötila ei ollutkaan paljon päälle kahdenkymmenen. Normaaleissa suomalaisissa kesälukemissa – viime kesän pois lukien.

Sitten siirsimme joutilaat luumme joitain kilometrejä etelämmäs, meren rantaan. Se oli valtava. Kuin Sahara ainakin. Auringonpalvojia siellä oli, mutta tilaa oli niin mahdottomasti etten voinut kuvitella sen olevan täpötäynnä edes pahimpaan sesonkiaikaan. Atlantilta puhalsi vilvoittava tuuli mutta ei liian kovaa tai kylmästi. Siltä varalta, että Laurin pahimmat aavistelut osuisivat oikeaan, emmekä pääsisi auringonottoon enää toista kertaa, olin napannut mukaani niin lukemista kuin ristikoita saadakseni aikani kulumaan. Vaikka sitten kyllä pelasimme rantalentistä enimmän osan aamupäivää, ja se oli kauhean kivaa, joskin joutui kioskista hakemaan alvariinsa kylmää juotavaa. Ennen siestan alkamista kävimme myös välipalalla toisella rantakioskilla, mistä sai hotdogeja, vaikka Lauri sanoikin, etteivät rantakuppilat juuri siestaa viettäneet. Osuipahan vaan nälkä siihen kohtaan. Sitten makoilimme auringossa suunnitellen laiskasti loppuviikkoa. Jonain päivänä ajaisimme Las Palmasiin. ”Shoppailemaan koko päiväksi” ilmoitti Miila iloisella äänellä ja pojat ähkäisivät. Vuorilla voisi ajella vaikka miten monta päivää. Matkatoimisto järjesti ylihinnoiteltuja retkiä joille ehkä saattaisi päästä osallistumaan halutessaan, mutta olimme kaikki sitä mieltä, että mieluummin ajelisimme omin päin. Lauri sanoi että oli joskus iltaisin nähnyt rannalla ratsastajia, mutta hän ei tiennyt mistä ne retket lähtivät, emmekä ihan kauheasti hingunneet ratsastamaan. Sitä sai harrastaa kotonakin tarpeeksi, joskaan ei auringonlaskun aikaan hiekkarannalla. Oletin, että Miila ainakin tahtoisi jonain iltana myös jonnekin discoon, mutta sitä hän ei ainakaan vielä ottanut puheeksi. Ainoa säällinen ruokapaikka kävelymatkan päässä oli Manolon paikka, joten Lauri ehdotti, että ajaisimme illalla takaisin alas tänne rantaan johonkin ravintolaan illalliselle.

Pää tuntui vähän kevyeltä kun lopulta väsyimme auringonottoon ja palasimme autolle. Join varmuuden vuoksi puoli pullollista vettä ennen kuin kävin kuskin paikalle; olisi kurjaa pyörtyä rattiin ja tapattaa itsensä ja ystävänsä. Pikku auto oli kuin sauna, vaikka kaikki ikkunat olivat olleet auki koko päivän. Lauri oli aamulla pysäköinyt sen paikkaan, minkä vieressä oli puu, mutta hän oli arvioinut viipymisemme väärin ja puun varjo oli jo siirtynyt aikaa sitten pois auton päältä.
- Eiköhän kohta ala viima puhaltaa, yritin lohduttaa muita, jotka tuskailivat lämpötilaa, mutta sain vain säikäytettyä Laurin, joka ilmeisesti kuvitteli minun viittaavan aikomaani ajovauhtiin.
Muistin reitin takaisin suunnilleen, vain kerran jäin empimään liikenneympyrässä, että mistä pitäisi lähteä ulos. Serpentiinitie oli elämys, kunhan sain tuntuman siihen, minkälaisia mutkia pikku rotisko jaksoi milläkin vaihteella vetää puuskuttamatta. Toivoin, että olisin saanut ajaa alaspäin. Mutta ehkä tilaisuuksia vielä tulisi.

Kinusinkin sellaisen heti illalla kun palasimme oikein parempiimme pukeutuneina alas ranta-alangolle. Lauri epäröi edelleen, autohan oli vuokrattu hänen nimissään, mutta kun huomautin, että hän saisi sitten juoda minun osuuteni viinistä illallisella, oli asia selvä. Miila ja Vesku olivat molemmat olleet kyydissäni jo niin usein, että hyppäsivät luottavaisesti mukaan nytkin pimeälle vuorenrinteelle. Serpentiinit olivatkin kovin hauskoja pimeässä. Sitä paitsi vastaantulevien autojen valot näkyivät jo kaukaa ja niihin saattoi varautua paljon helpommin kuin valoisalla. Siitä huolimatta tööttäilin riemuissani ennen joka mutkaa.
- Oletko sä käyttänyt tota Linnanmäellä? kysyi Lauri Veskulta.
- En, miten niin?
- No se mahtaa olla riemuissaan vuoristoradassa.
Nauroin niin että meinasin unohtaa töötätä mutkassa.

Rantakatu oli erinäköinen illalla. Se oli jouluvalaistu ja kauppojen näyteikkunoiden valot välillä oikein häikäisivät silmiä. Turistilaumoja käyskenteli laatoitetulla kadulla, mihin ei ajoneuvoilla kai pitänyt olla asiaakaan, joskin aina välillä joutui väistämään autoa, joka ikkunat avoimina soitti europoppihumppaa niin että jaloissa tärisi, tai minkä tahansa kokoista kaksipyöräistä. Ravintolat ja myymälät vuorottelivat ja Lauri ehdotti, että kävelisimme ensin kadun päästä päähän ja päättäisimme sitten vasta mikä ruokapaikka näytti houkuttelevimmalta. Miila ja minä pysähtelimme katsomaan näyteikkunoita ja Vesku ja Lauri lukemaan ruokalistoja, joten kaikki olivat tyytyväisiä. Miila osoitteli vaatteita, joita halusi käydä kokeilemassa. Yritin esittää, ettei hänellä ikinä Suomessa olisi käyttöä tuommoisille hepeneille, mutta suljin sitten suuni. Miilan tuntien saattoi ollakin.

- Mitäs sanotte? kysyi Vesku kun olimme päässeet kadun päähän.
- Niin mistä asiasta?
- Missä syödään?
- Valitkaa te, tehän ne ruokalistatkin luitte, ehdotin.
- Ai te ette vilkaisseetkaan mitään muuta kuin vaatekauppoja?
- Eipä juuri. Vaikka kyllä säkin siihen alusvaatekaupan ikkunan eteen aika hyvin juurruit.
- Hmm, siellä voidaan mennä käymään kun ollaan syöty, Vesku arveli. Tuijotin häntä. Mies joka tahtoi naisten alusvaatekauppaan, eikö sen pitänyt olla ihan vihoviimeinen juttu mitä kukaan kaksilahkeinen tahtoi?
- Joo, mennään sinne jälkiruoaksi, kihersi Lauri.
- Ensin ruokaa, sanoi Miila, jonka maha murahti kuuluvasti.

Pojat valitsivat siis ravintolan. Minun ei tehnyt mieli lihaa joten Vesku taivutteli minut maistamaan mustekalaa. Olin joskus ennenkin sitä yrittänyt syödä, mutta siitä oli aikaa useampi vuosi ja päätin kokeilla, olisiko makuni kehittynyt sinä aikana. Silloin oli tainnut jäädä syömättä. Nytkin sitkeät renkaat vähän välillä tökkivät, mutta jos keskittyi makuun eikä tuntumaan, ruoka oli aika hyvää. Sitten Vesku halusi ihan tosiaan pitsihörhelökauppaan ja mallasi kaiken maailman liivejä ja korsetteja eteeni niin, että tympeäilmeinen myyjätärkin alkoi hymyillä. Lauri oli kuitenkin jänistänyt viime hetkessä ja vienyt Miilan vastapäiseen jäätelöbaariin. Miila kurkki kateellisena meihin päin ja olisi ilmiselvästi ollut mieluummin ostoksilla. Vesku valitsi parikin settiä rintsikoita ja stringejä jotka kuulemma tarvitsin.
- Sinä niitä tarvitset, haluut vaan päästä riisumaan ne, tuhahdin.
- Nii-in, Vesku myönsi ja maksoi.

Miila kiusasi Lauria armottomasti Laurin ujoudesta kun liityimme heidän seuraansa ja Lauri heitteli Veskuun tuskastuneita ”mitä teitkään hyvä veli” –silmäyksiä.
- Ajatteles nyt jos siellä olisi ollut kaikkia ihania pornonpunaisia hepeneitä joissa on reiät nännien kohdalla ja jalkoväli halki, Miila piikitteli ja kaivoi ostoskassiani. Tempaisin sen takaisin ja sanoin hyss. Mieleeni oli juuri juolahtanut, että kahvilassa saattoi olla muitakin suomalaisia, enkä tahtonut tulla tunnetuksi minään pornokuningattarena. Ainakaan en tahtonut että Miila levittelisi pikkuhousujani kaiken kansan nähtäväksi. Vilkuilin ympärilleni ja minusta näytti, että viereisen pöydän vähän vanhempi pariskunta nauroi selvästi. Mutta meillekö, sitä en tiennyt.
- Haluatteko te vielä käydä jossain vai lähdetäänkö jo? kysyin.
Mila tahtoi vielä ostoksille ja poikkesimme muutamassa kaupassa matkalla autolle, ennen kuin pääsin taas ajamaan.

Lähettäjä: Campsu 
Päivämäärä:   11.1.09 22:48:29

Jatkahan. ;> En osaa oikein muuta sanoakkaan, upeeta tekstiä !

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   11.1.09 23:21:31

Kiitos campsu :) Yöpala vielä
-------
47.

Seuraavana aamuna heräsin kun Vesku nousi ylös jumalattoman aikaisin.
- Mitä ihmettä sä luulet tekeväsi? mumisin tyynyyn.
- Mä käyn pienellä lenkillä. Haluatko mukaan?
- En mä jaksa, ainakaan tänään. Hautasin pääni takaisin lakanan alle ja mietin aikoiko Vesku juosta vuorta ylös vai alas, kumminpäin tahansa ylämäki olisi vastassa.

Sen päivän vietimme retkellä ajellen ympäri saaren sisäosia. Lauri halusi ehdottomasti ajaa, mutten kehdannut murjottaa. Oli myös melko mukavaa saada keskittyä maisemiin. Mitä ylemmäs tie nousi, sitä viileämmäksi kävi ilma ja olin tyytyväinen, kun mukana oli pitkähihaistakin. Tosin kävimme muutamassa kylässä, missä oli turistibussien pysähdyspaikkoja ja niiden lähellä myytiin monivärisiä kirjavia neuleita, paitoja ja myssyjä.
- Pitäisikö ostaa villapaita tuliaisiksi aurinkolomalta, mietti Miila hilpeänä ja nosteli isoa painavaa puseroa.
- Tostahan näkyy päivä läpi, tuhahdin ja tökkäsin sormeni harvinaisen löysään silmukkaan. – Mä ehdin kutoa sulle tuommosen ennen kuin lähtöpäivä tulee, jos haluat. Hankit mulle vaan vähän värillistä pyykkinarua ja pari ongenvapaa puikoiksi. Myyjä, vanha tai oikeastaan ikivanha täti taisi ymmärtää että arvostelin tekelettä ja puhkesi kiihkeään sanatulvaan. Hymyilin anteeksipyytävästi ja kiskoin Miilan pois.

Sain ajaa viimeisen etapin takaisin kotiin ja vakuuttaakseni Laurin ajoin hyvin maltillisesti ja huolellisesti.
- Pysähdytäänkö Manololle kahville, ehdotin kun saavuimme kylään ja setä vilkutti terassiltaan. Muut vastasivat yksimielisen myöntävästi joten päästin heidät ulos ja ujutin sitten auton kapeaan väliin talojen välissä, missä ei olisi mahtunut avaamaan molempia ovia ja kuskinkin ovesta sain kiemurrella. Saisin ainakin ajaa vielä loppumatkan huvilalle, sillä Lauri ei pääsisi sisään!

Oli hetki siestan loppuessa ja Manolo näytti juuri heränneen. Hän tarjoili meille mielellään viiniä ja kahvia, kun sai sitten itse istua juttelemassa ilman että Maria kehtasi tulla räyhäämään. Ainakaan ihan pian. Lauri taisi valittaa kuinka riitelimme autolla-ajovuoroista ja Manololla oli suunnattoman hauskaa, kuten usein meidän arkisten huoliemme kanssa. Hän selitti jotain kielellä, josta osa oli englantia, joten se oli ilmeisesti tarkoitettu minulle. En ymmärtänyt, mutta Lauri ymmärsi ja sanoi Manolon ehdottaneen, että meidän pitäisi ajaa vähän länteen päin, missä oli karting-rata.
- Mennään, innostuin heti ja taputin käsiäni ja sitten Manoloa käsivarrelle kiitokseksi vinkistä. Sitä en ollut koskaan kokeillut mutta olin monesti ajatellut, että pitäisi.
- Meidän piti mennä huomenna Las Palmasiin, sanoi Miila.
- Mennään mennään Las Palmasiin, mutta jonain päivänä autoradalle kanssa!
Manolon korvaan oli tarttunut tuttu kaupungin nimi ja hän kysyi, millä aioimme sinne.
- Autolla tietysti, sanoin.
- Siellä on aika lailla liikennettä, aloitti Lauri epäröiden ja Manolon repliikki oli suunnilleen samankuuloinen.
- Voi, kyllä mä ajan! lupasin huoletta. Luulivatko ne että ruuhkaa pelkäisin.

Sitten Manolo ilmoitti, että heillä oli juhla-ateria tiedossa tänään ja kai tulisimme illemmalla syömään. He olivat saaneet – jotain - mitä Maria jo haudutti keittiössä yrttien ja vihannesten kanssa. En ymmärtänyt lauseen avainsanaa, mutta Manolon ilme ja sormien suutelu kertoi minkälaisesta herkusta oli kyse. Siihen ei oikeastaan voinut muuta kuin luvata palata parin tunnin päästä. Eipä meillä muitakaan suunnitelmia täksi illaksi ollut. Manolo esitti haltioissaan kattavansa meille hienoimman pöydän – jossa itse asiassa istuimme jo.


- Nyt ei sitten auta paljon välipalaa haukata, meille on kohta pöytä koreana, varoitti Lauri kun pääsimme kotiin. Muut eivät olleet välittäneet edes kiivetä auton kyytiin vaan sain ihan itsekseni ajaa sen huvilan pihatielle.
- Mä otan ihan vaan muutaman sipsin, ilmoitti Miila, joka oli ehtinyt tapansa mukaan ensimmäiseksi keittiöön. Minuakin hiukan hiukoi mutta arvasin Laurin puhuvan kokemuksesta ja söin vain pikkiriikkisen tomaatin. Sitten livahdin nopeaan suihkuun ennen kuin muut ehtivät, hain keittiöstä lasillisen viiniä ja vetäydyin pihalle vilvoittelemaan. Vesku tuli kohta perässäni, vain pyyhkeeseen kääriytyneenä hänkin, ja asettui makaamaan lepolasseen, jalkojeni väliin ja pää mahani päällä, missä minun oli hyvä hipeltää hänen hiuksiaan ja korviaan. Hän oli jo ehtinyt ruskettua ja iho tuntui sileältä sormissani. Hellyys ja omistushalu hyökkäsivät kimppuun niin, että minun oli pakko vähän nipistää korvasta.
- Auts.
- Mikset laita reikää korvaan, sulle sopisi korvakoru? kysyin.
- Mullahan on.
- Eikä ole, mä ole sulla ikinä mitään korua nähny!
- Se on hukkunut. Mutta reikä on.
- Näytä. Kumarruin tutkimaan Veskun korvalehteä ja irrotin sitten omasta korvastani pienen timanttinappini ja laitoin sen hänelle. Vähän piti väkisin rusauttaa, mutta hän kesti sen kuin mies.

Miila ja Lauri valuivat myös pihalle ja heilutin vihjailevasti Miilalle tyhjää viinilasiani. Hän kävi täyttämässä sen kuin kiltti pikkusisko ainakin ja näkyi ottaneen itselleenkin samalla, vaikka oli jo äsken Manolon luona tainnut juoda pari lasillista. Vaan mikäpä minä olin niitä laskemaan. Jatkoin Veskun silittelyä vielä vähän aikaa, kunnes hän ähkäisten nousi ylös ja väitti, että kutitin, ja lähti pukeutumaan. Aurinko alkoi vajua piiloon ja piha käydä pimeäksi ja viileäksi, joten seurasin kohta perässä.
- Mitä me pannaan päälle? huikkasin Miilalle vastapäiseen makuuhuoneeseen.
- Pannaan jotain nättiä niin että Manolo tipahtaa polvilleen, hän ehdotti hilpeästi.
- Maria ei ehkä tykkää jos sä laitat sen polvilleen, huomautin. Kaivoin vaatekaappia eikä minun täällä tarvinnut pyytää Miilalta pukeutumisapua. Minulla oli niin vähän vaatetta mukana, ettei niistä ollut vaikeuksia valita.
- Pitäisköhän ottaa kamera lopulta mukaan, mietin ääneen pukiessani uusia alusvaatteitani ja samassa salama välähti sängyn toiselta puolelta.
- Et kai sä piru vie musta napsi alastonkuvia!
- Et sä ollut alasti, Vesku nauroi. – Siitä tuli ihan taidevalokuva!
- Näytä!
- En mä nyt jouda. Hän tähtäsi uudelleen enkä tiennyt mitä tehdä, piiloutuako kaapin oven taa vai hyökätä tavoittelemaan kameraa. Niinpä vedin äkkiä päälleni hameen ja topin ja näytin voitonriemuisena kieltä. Vesku oli kuitenkin ehtinyt napata muutaman kuvan lisää ja vaadin uudestaan saada nähdä ne.
- No tuu kattomaan. Vesku kiersi toisen kätensä ympärilleni ja näytti kameraa varovaisen matkan päästä.
- En mä hävitä niitä, anna nyt vaan tänne se. Yritin irrottaa kylkeäni vasten painettua kättäni ja sainkin lopulta kameran käteeni. Eivät ne pahoja olleetkaan. Sitten, kun kerran olimme jo valmiiksi lähekkäin, pysähdyimme suukottelemaan hetkeksi aikaa.
- Mennään jo? Miila pisti päänsä ovesta.
- Jep.

Manolo odotti meitä puhdas pyyheliina olkapäällään keskellä valtakuntaansa. Tai sen vaikutelman hän taisi haluta antaa, todennäköisesti hän oli käynyt juuri viemässä leipää nurkkapöydän vanhalle papalle, jonka Lauri epäili olevan Manolon appiukko. Kolmaskin pöytä oli varattu ja harvinaista kyllä siinä ei istunut kyläläisiä vaan turisteja. Mutta meidän pöytämme oli, kuten luvattu, vapaana ja kävimme istumaan. Manolo palasi saman tien kainalossaan tavanomaiset viini- ja vesipullot ja toisessa kädessä neljä lasia. Skoolasimme ja joimme hänen terveydekseen, kunhan hän oli ehtinyt kaataa meille kaikille ja hän myhäili. Sitten hän lennähti taas sisään hakeakseen leipää, voita ja valkosipulimajoneesia. Skoolasimme varmuuden vuoksi toisillemmekin ja aloimme suunnitella seuraavaa päivää. Kärtin kärttämistäni Laurilta, että hän antaisi minun ajaa Las Palmasiin.
- Onko sulla mitään käsitystä minkälainen hornankattila se on? kysyi Lauri
- No en mä siellä ole käynyt mutta olen mä muuten nähnyt millasta liikenne voi olla etelässä.
- Eihän sulla ole ollut korttiakaan kuin pari kuukautta.
- Entäs sitten, mä olen ajanut niin paljon kuin oon vaan pystynyt.
- Katsotaan aamulla. Lauri päätti. Kulautin turhaannuksissani viinilasini tyhjäksi ja kaadoin lisää. Pöytään tuli muutenkin hiljainen hetki ja korviini osui lause toisesta ulkomaalaispöydästä. Nekin kuuluivat puhuvan suomea, ellen ihan erehtynyt.
- Onko noikin suomalaisia? kysyin kuiskaten Miilalta ja Laurilta, jotka istuivat kasvot sinne päin. Miila alkoi hymyillä.
- Siellä on se sun nenänmurskaajasi! hän kuiskasi.
Minun piti vaivihkaa vilkaista olkapääni yli ja niinpä saattoi olla, ainakin yhdessä tuolissa istui yhtä elämänlangan pituinen tyyppi. Muut olivat vanhempi pariskunta, sitten oli nuori tyttö, sisko tai tyttöystävä.

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   12.1.09 01:26:34

kyllä se muisti, ja tarjosi lpaamaansa pari ;) jatkoa seuraa! mut heiii, niillä lumpun työntekijöillä oli KUVIA viime viikon keskiviikosta kun mä EHKÄ sekaannuin yhteen niiden baarimikkoon..

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   12.1.09 17:06:40

Ehkä? :D
--------

Manolo alkoi kantaa ruokaa pöytiin ja Mariakin tuli hätiin. Vilkutimme hänelle ja hän nyökkäsi tyytyväisesti hymyillen viedessään vanhukselle lautasta ja pientä pataa. Toinen turistipöytä sai astiansa ensin; Manololla oli sentään jokin oikeudentaju vaikka epäilinkin, että me olimme hänen lempiasiakkaansa tänä iltana. Täällä ei näemmä tarjoiltukaan valmiita annoksia lautasille aseteltuina vaan ruoka tuotiin isoissa astioissa ja lautaset jaettiin huolettomasti eteen. Manolo kuului selittävän vuolaasti ja mietin, mitä toinen seurue mahtoi saada irti siitä, ellei heillä ollut espanjantaitoista henkilöä mukana kuten meillä, vaikka mies kuuluikin yrittävän puhua englantia. Anteeksipyydellen alkoi hän sitten kantaa meille lautasia, jotka olivat kaikki vähän erilaisia ja lohkeilleita. Ruoka oli jonkinlaista lihapataa, ja sen lisäksi tuli kulhollinen pienen pieniä kuoriperunoita, riisiä ja muutama vadillinen muita lisukkeita.
- Maistakaas näitä perunoita, Lauri kehotti pottu haarukan nokassa. – Ne on paikallinen erikoisuus, aika vinkeitä. Pitäisi olla vielä salsakastiketta.

Ruoka oli tosiaan hyvää, mutta en pystynyt sanomaan mitä se oli. Perunatkin olivat ovelan makuisia, ryppyisiä ja suolaisia. Liha mureni suuhun ja maistui kesäpäivässä lämmenneille yrteille. Rosmariinin ainakin kuvittelin maistavani.
- Mitä me oikein syödään? kysyi Miila lopulta Laurilta. Minä olinkin unohtanut ihmetellä sitä asiaa kun ruoka kerran maistui hyvältä.
- Jänistä. Tai kania, en ole ihan varma.
- Mielenkiintoista, sanoi Miila ja tökki epäilevän näköisenä haarukallaan lihanpalaa, jonka oli juuri aikonut keihästää. Sitten hän otti sen kuitenkin ja pisti suuhunsa.

Olimme päässeet hyvään vauhtiin keskustelussa Mansikan varsan nimestä ja syöneet kaikista astioista suurimman osan kun toiset suomalaiset ilmeisesti alkoivat olla valmiita lähtemään. Olin jo jonkin aikaa kuunnellut toisella korvallani keskustelun sävyä siinä pöydässä eikä se kuulostanut ollenkaan mukavalta. Vanhempi naisihminen oli alkanut puhua kovalla ja korkealla äänellä ja epäilin, että Manolon auliisti tarjoilema viini oli kadonnut hänen lasistaan ennätysvauhtia. Toivoin, ettei seurue aiheuttaisi mitään kiusallista välikohtausta, etenkin kun olivat vielä maanmiehiä. Ilmeisesti naisella oli hätänä sekä vessahätä, taksin saaminen tänne yläkylään että se, ettei Manoloa tai Mariaa ollut kumpaakaan näkynyt ainakaan kymmeneen minuuttiin, että he olisivat voineet pyytää laskua. Muut tuntuivat yrittävän rauhoitella häntä matalammin äänin, mutta nainen tuntui vain keräävän höyryä.

- Ei hitto, sanoi Lauri lopulta ja nousi ylös. Samaan aikaan oli nainenkin päättänyt nousta ja ilmeisesti lähteä etsimään naistenhuonetta. Sitä hän ei kyllä löytäisi omin avuin, sen tiesin, sillä terassilta piti ensin poistua kadulle ja sitten kiertää talon sivulle pieneen puutarhaan, missä kyseisen paikan ovi oli kivijalassa valaistuna ja merkittynä – jos vain osasi vilkaista sinne.
- Hae sä Manolo niin mä vien ton tädin vessaan, ehdotin Laurille, joka oli jo menossa, ja nousin myös. Myöhästyin kumminkin, nainen oli noussut seisomaan ja yrittäessään kiertää pöytää rojahtanut päin terassin kaidetta. Ehdin tuijottaa häntä pitkiltä tuntuvien sekuntien ajan arvuutellen, hajoaisiko kaide vai keikahtaisiko hän siitä yli. Jälkimmäinen tapahtui ja koko hänen seurueensa hyökkäsi kauhistuneena katsomaan kaiteen yli hämärään pusikkoon, joka siellä alhaalla oli.
- Ei voi olla totta! Miila istuutui takaisin tuoliinsa, josta oli jo puoliksi ehtinyt nousta ja näin että hän oli puhjennut nauruun, josta ei ihan heti tulisi loppua. Mulkaisin häntä, totesin hyödyttömäksi ja kipaisin kadulle ja siitä naisen luo. Terassi ei onneksi ollut korkealla, mutta kyllä tuo reilu puolitoista metriäkin riitti ainakin ilmat päästämään ihmisestä. Vesku tuli perässäni ja löysimme tädin makaamasta selällään, jalat yhä pystyssä pensaikosta. Hän haukkoi henkeään ja tuijotti ylös, mistä kolmet kauhistuneet kasvot yhä tuijottivat kaiteen yli.
- Sattuiko? kysyin mutta kesti hetken ennen kuin nainen oli saanut hengityksensä taas järjestykseen. Hän näytti pöllähtäneeltä. Sitten hän tarttui ojennettuun käteeni ja yritin kiskoa häntä ylös.
- Ei tarvitse, pihisi sitten tuo naisolio ja alkoikin rämpiä itsekseen jalkeille. Hänen oletettu puolisonsakin oli jo päässyt puutarhaan ja miehen avulla täti suostui nousemaan seisomaan. Vilkaisin ylös. Nuorten kasvot olivat kadonneet mutta vanhus tuijotti kulmapöydästään alas ja hekotti äänettömästi hampaaton suu ammollaan. Minua alkoi naurattaa kun katsoin häntä.

Vesku haastatteli naista niin virallisella äänellä, etten ollut ennen sellaista kuullut. Koskiko johonkin? Kääntyikö pää? Huimasiko? Sen täytyi olla hänen tuleva ammattiäänensä mutta niin erilainen kuin tavallinen, että koko mies tuntui ihan vieraalta. Nainen pudisteli päätään kaikkeen ja kakoi vieläkin saadakseen puheäänensä kulkemaan. Kun hän otti muutaman haparoivan askeleen ja kurottui putsatakseen lehtiä ja roskia takapuolestaan, arvelin hänen olevan kunnossa.
- Se vessa on tuossa, sanoin miehelle ja osoitin valoisaa ovenrakoa metrin päässä. Tämä kiitti, kai, ja lähti taluttamaan naista sinnepäin. Vesku ja minä vilkaisimme toisiamme ja palasimme pöytään. Laurikin palasi jo sisältä Manolon kanssa. Heiltä oli jäänyt koko huvi näkemättä. Miila ei ollut saanut nauruaan loppumaan vaan haukkoi jo henkeään hänkin. Vanhus nauroi myös edelleen ja aloitti kovaäänisen selostuksen viittoillen vuoroin seurueen pöytään ja vuoroin alas pimeään. Hänelle en voinut tehdä mitään mutta Miilalle kaadoin lasillisen vettä ja ravistin häntä niskasta sen verran, että kikatus loppui ja hän sai juotua. Nuori tyttö ja poika istuivat pöydässä päät kumarassa sen näköisinä kuin olisivat halunneet vajota suoraa päätä kellariin, enkä ihmetellyt. Onneksi yleisöä ei ollut ollut meitä enempää.

Manolo oli saanut jonkinlaisen käsityksen asiasta ja lähti lähes juosten alas hänkin, Laurin seuratessa perässä. Hetken päästä sieltä alkoi kuulua hillitympää keskustelua ja Laurin tulkkausta. Manolo harppoi sisään huutaen ilmeisesti Mariaa soittamaan taksin ja sitten seurasivat muut perässä. Nainen asetettiin istumaan tuoliin, joka oli kauempana terassin kaiteesta ja Lauri palasi omalle paikalleen meidän pöytään. Hänkin näytti huvittuneelta. Maria tuli vähän ajan kuluttua ulos kantaen tarjottimella kahvikuppeja ja ja tarjoili niitä onnettomalle seurueelle. Pelkäsin että tuo pahansisuinen nainen alkaisi taas säksättää jostain, laskua ja taksiahan hän oli halunnut eikä mitään kahvia, mutta onneksi hän vain kökötti pöydän ääressä. Mies pyysi saada konjakkia kahvinsa seuraksi ja Maria haki sitä suunnattoman suuren lasillisen hymyillen ja nyökytellen iloisesti. Kai hän katsoi että ukkopaha oli sen tarpeessa. Manolokin palasi mukanaan paperilapulle raapustettu lasku, jonka ojensi miehelle, sitten hän kuului arvioivan, että taksilla menisi hyvinkin vielä parikymmentä minuuttia päästä tänne asti. Mies nyökkäsi alistuneesti ja kaivoi lompakkonsa esiin. Pitkä poika ja nuori tyttö päättivät poistua pöydästä ja heidän kävellessään ohi totesin, että kyllä se oli se kaveri lentokentältä, Jukkako sen nimi oli.

Terassille laskeutui täydellinen hiljaisuus. Minä napsin leipämme lopusta pieniä palasia ja kastoin niitä aioliin. Vesku totesi, että viinimme oli lopussa ja kävi sisällä vaihtamassa tyhjän pullon uuteen. Miila sytytti tupakan. Parikymmentä minuuttia oli onneksi tällä kertaa parikymmentä minuuttia, vaikka oletin sen yleisesti tarkoittavan noin tunti kahtakymmentä minuuttia näillä main. Kun alhaalta rannasta saapunut taksi pysähtyi kadulle ja koko pöytäseurue oli saatu kyytiin – nuoret livahtivat jostain pimeydestä autoon myös – kuului terassilla kollektiivinen helpotuksen huokaus. Sekä Manolo että Maria olivat tulleet ulos vilkuttamaan hyvästiksi ja kun auto ajoi pois, alkoi Manolo touhukkaasti korjata astioita tyhjentyneestä pöydästä. Pappa alkoi taas nauraa käkättää ja Maria tuntui toruvan häntä, mutta toi silti papallekin lisää viiniä. Meille hän hymyili leveästi valkoisilla hampaillaan ja kantoi kohta pöytään ison tarjottimen, jolla oli hedelmänlohkoja ja tahmean näköistä kakkua ja kahvikupit. Manolo tuli perässä kantaen samanlaisia saavinkokoisia konjakkilaseja kuin suomalaismieskin oli saanut ja istui pöytämme päähän. Ihmettelin, että hän oli tuonut lasit myös meille tytöille, mutta Manolo taisi olla edistyksellinen mies. Seurasi pitkällinen keskustelu, mihin pappa naapuripöydästä aina välillä heitti sivuhuomautuksen ja mitä enemmän maistelin konjakkia, sitä hauskemmalta koko tapaus alkoi minustakin tuntua ja sitä paremmin huomasin ymmärtäväni espanjaa.

Lähettäjä: Aivokana 
Päivämäärä:   12.1.09 18:04:38

Pelkäsin pahinta kun huomasin että kirjoitat hevosista, mutta täytyy sanoa että ei todellakaan paha! Muuten en hevostalli.netissä hevosjuttuja luekkaan mutta tähän jäin koukkuun. Oikeasti koukkuun, eilenkin luin koko päivän lukuunottamatta vessassa käyntejä, syömistä ja Morsiamen katsomista, ja tänään oon lukenut about 3-4 tuntia ja urakka jatkuu.:D Nyt menen neljäkolmosessa..:--)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   12.1.09 19:13:15

Aivokananen, olipas mukava kuulla!
---------
48.

Jätimme suosiolla Las Palmasin seuraavan päivän ohjelmasta. Heräsimme kaikki rehellisen krapulaisina. Manolo oli valuttanut fundadoriaan omaksikin ilokseen yöllä niin, että lopulta Marian oli pitänyt tulla pistämään koko porukka ruotuun. Vanha mies oli livahtanut vähin äänin terassilta ja mekin olimme katsoneet parhaaksi poistua paikalta hiukkasen horjuen.

Makailimme sitten vain omalla pihalla aurinkotuoleissa. Minulla oli surkea olo, enkä tarkoita fyysisesti. Olin aamuyöllä herännyt ja käynyt oksentamassa ja kun sen jälkeen olin nukahtanut, olin nähnyt kammottavaa unta siitä, miten Vesku oli Hannan tallilla ja tyttö oli vietellyt hänet tallinsa punaisessa lepohuoneessa, jossa paloivat tunnelmakynttilät. Unikuvat pyörivät elävinä silmissäni enkä tahtonut puhua Veskulle, vaikka tämä tekikin muutaman yrityksen, vaan teeskentelin nukkuvani. Miten pelkkä kuvitelma saattoikin olla niin todentuntuinen? Näin miten pehmeä sohva painui heidän allaan ja vaatteita oli viskottu ympäri huonetta, Hannan hopeanvaaleat hiukset levinneinä hänen päänsä ympärille ja kuulin äänet päässäni. Ja Hanna oli jumalaisen kaunis.

Ei. Hulluhan olin kun tuommoisen annoin pyöriä mielessäni. Yritin ajatella jotain muuta mutta kun torkahdin, uni palasi kahta elävämpänä. Seisoin nyt muka itsekin Hannan taukohuoneessa, ja näin miten Vesku ja Hanna molemmat katsoivat minua ja nauroivat minulle. Ja jatkoivat vain hommiaan.
- Herää! Näetkö sä painajaista? Vesku ravisteli minua.
- No näen kyllä, tiuskaisin ja totesin, että silmistäni valui kyyneleitä. Voi elämä! Pinkaisin sisälle ja vessaan huuhtomaan naamani kylmällä vedellä. Vesku seurasi perässä ja näytti huolestuneelta.
- Mikä sua vaivaa?
- Painajaiset, sanoin, enkä saanut vieläkään muutettua äänensävyäni vähemmän piikikkääksi. Menin keittiöön ja join lasillisen mehua, tuijottaen kulmat rypyssä pihatielle.

- Tule tänne, Vesku sanoi ja veti minut meidän huoneeseen sängyn laidalle istumaan. Hän otti varovaisesti kiinni hartioideni ympäriltä kuin olisi pelännyt että huitaisen häntä. Huokaisin lopulta pitkään ja painoin pääni hänen olkapäälleen.
- Kerro?
- Se on niin tyhmää.
- Silti.
- No, mä oon koko aamuyön nähnyt unta että sä petit mua. Jouluna Hangossa Hannan kanssa. Siellä punaisessa tallihuoneessa.
Samassa olisin halunnut vetää sanat takaisin. Mitä jos Vesku menisikin nyt hiljaiseksi ja vaikean näköiseksi? Jos hän paljastaisikin jollain eleellä että jotain oli tosiaan tapahtunut? Miksi olinkaan ottanut koko asian puheeksi, olisi pitänyt vain pitää koko juttu omana tietona.

Huojennukseni oli ihan valtava kun Vesku alkoikin nauraa hiljaa ja otti minusta toisellakin kädellään kiinni.
- Voi hölmö rupsukka parka! Mistä sä semmoista sait yhtäkkiä päähäsi? Mä luulin että jotakin on oikeesti tapahtunut! Hän heijasi minua edes takaisin kuin olisin ollut lohdutettava lapsi, enkä saanut vastattua, kun pelkäsin rupeavani itkemään, helpotuksesta tai jostain.
- En tiedä, huokaisin vain lopulta.
Kaaduimme sängylle ja käperryin Veskun kylkeen kiinni. Hän naurahteli vielä kerran, pari, ja silitteli hiuksiani. Vähitellen ahdistunut olo alkoi valua pois mielestäni ja aloin itsekin ajatella olleeni täysi kana ja hölmö, ja kun nukahdin, en enää nähnyt unta vaan heräsin hyväntuulisena ja nälkäisenä, vaikka Vesku olikin kadonnut vierestäni.

- Lähdetään ajamaan niillä karting-autoilla, ehdotin hypähdellen pihalle. Kukaan ei edes päätään nostanut.
- Entäs rantaan? Lounaalle? Shoppailemaan? yritin. Edes viimeinen ei saanut eloa edes Miilaan ja istahdin pettyneenä aurinkotuolilleni.
- Kyllä mä voin lähteä sun kanssa syömään, sanoi Vesku ja raotti silmiään aavistuksen verran, kun aloin moittia heitä haljuiksi ja tylsiksi. Lauri ja Miila vain käänsivät kylkeä ja toivottivat tervemenoa.
- Haluatko ajaa? kysyin jalomielisesti mutta Vesku oli yhtä jalomielinen ja antoi minun pitää auton avaimet. Päästelin lopultakin serpentiinitien alas niin lujaa kuin uskalsin kun Lauri ei ollut mukana arvostelemassa. Yhdessä mutkassa meinasi vähän luiskahtaa mutta Vesku ei äännähtänytkään.
-Eikö sua pelota, kysyin vilkaisten häneen.
- Mitäs tässä. Jos sä meinaat ajaa oikotietä suoraan alas niin kuolenpahan ainakin hyvässä seurassa.
Kävimme rantabulevardilla syömässä ja katselimme vähän kauppoja ja menimme sitten rantaan istuskelemaan käsi kädessä, Afrikan suuntaan katsellen, kunnes Miila soitti kännykkääni ja halusi tietää olimmeko vielä ehjiä vai missä viivyimme.

Pari seuraavaa päivää meni autoillessa ja kyllä, Las Palmasin liikenne sai jopa minut hikoilemaan, kun Lauri lopulta suostui antamaan minulle ohjat eli ratin keskustaa lähestyessämme. Espa ja Mannerheimintie ruuhka-aikaan alkoivat tuntua hiljaisilta ja rauhallisilta kyläteiltä. Täällä oli tuplasti enemmän yhtä täysiä kaistoja ja vauhtia kolme kertaa enemmän. Piti olla kieli keskellä suuta ja silmät niskassakin. Mutta sain lopulta tunnustustakin kun sain pikku rellun kolhimatta parkkiin ison tavaratalon tuntumaan.
- Aika likka oot, sanoi Lauri.
- Mä taidan ruveta pizzataksiksi, sanoin ja nauroin helpottuneena kun pääsin nousemaan autosta.

Teimme hetkellisen pesäeron ja lähdimme Miilan kanssa vaatekauppoihin, pojat häipyivät omille teilleen. Ei meillä ihan kauheasti ollut rahaa käytettävissä, mutta jouluaattona oli tupsahtanut vähän vahvistusta budjettiin kummallekin, joten oli kiva kiertää kaupoissa. Lastenvaatteet olivat ihania ja niistä oli vaikea valita sopivia tuliaisia, niitä tuli siis hankittua ehkä vähän enemmän kuin olisi tarvinnutkaan. Harmittelin ettemme tienneet olisiko vauva tyttö vai poika ja kaikki pikku mekot oli pakko jättää. Paitsi että Miila osti kuitenkin yhden pikkuisen valkoisen pitsileningin, joka muistutti kermaleivosta.
- Jos se on poika niin säästän tän itselleni, tai sulle, hän sanoi.
- Toi onkin tosi käytännöllinen jos on synttärijuhlilla ja syö suklaakakkua, arvelin.
- Ei tää päällä saa syödä, maataan vaan lampaantaljalla ja näytetään söpöltä.

Tapasimme Laurin ja Veskun tunteja myöhemmin tavaratalon kahvilassa ja päätimme lähteä kaupungista ennen pimeää. Ensin olimme harkinneet jäämistä sinne iltaan asti ja päivällistä siellä, mutta jopa minä olin nyt sitä mieltä että mieluummin valoisalla pois. Sitä paitsi siihen, kun ravintolat taas illalla aukeaisivat oli, vielä pitkä aika ja jalat alkoivat kaivata lepoa. Niinpä menimme pakkaamaan ostoskassit rellun takakonttiin ja aloitimme suunnistuksen takaisin etelää kohden. Lauri ei enää edes aloittanut väittelyä siitä, kumpi meistä saisi ajaa. Tunsin saaneeni työvoiton.
- Mennäänkö nyt ajamaan niillä pikkuautoilla, ehdotin, kun olin päässyt moottoritielle asti.
- Etkö saä ole saanut tarpeeksesi jo tänään? Lauri ihmetteli.
- Olen, itse asiassa. Vitsailin vaan.

Kävimme illalla Manolon luona kysymässä, mitä tapahtuisi viikonloppuna kun vuosi vaihtuisi. Rannassa oli toki koko viikon jaettu lentolehtisiä joissa mainostettiin toinen toistaan hurjempia juhlia, mutta halusimme kuulla sisäpiirin tietoa. Manolo levitteli käsiään ja ilmoitti, että hänellä oli suuri perhepäivällinen, mihin olimme tervetulleita, mutta, hän arveli, varmaan halusimme mieluummin rantaan isoihin juhliin. Niin arvelimme mekin, mutta lupasimme tulla lähtiessämme poikkeamaan ja pyytämään, että hän tilaisi meille kyydin alas lomakylään. Uutta vuotta en sentään minäkään halunnut viettää maistamatta samppanjaa, vaikka kuinka olisi auton avaimet toisessa vaakakupissa.

Lähettäjä: fdfd 
Päivämäärä:   12.1.09 21:11:14

hihhei :D en jaksanu iha alusta lukee mutta tosi kivalta kuulostaa!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   12.1.09 23:24:19

Voi miten kivaa saada uusia lukijoita! Jo kaks tänään! ^^
----------

En ollut enää nähnyt painajaisia sen konjakinhöyry-yön jälkeen, mutta lienenkö siirtänyt ne Veskulle. Hän oli minusta alkanut nukkua levottomasti. Uudenvuodenaaton vastaisena yönä heräsin siihen, että hän haali minua syliinsä. Ei suinkaan vain kainaloonsa vaan hän oli noussut istumaan selkä vasten sängyn päätyä ja nosti minut sinne. Yritin käpertyä ja jatkaa unia, mutta siltä kannalta paikka oli paljon patjaa epämukavampi, vaikkei siinä muuten ollutkaan valittamista.
- Mitä nyt, mumisin. Yritin asettaa peffaani hyvin ja päätäni rintaa vasten, mutta tunsin olevani ihan liian iso pidettäväksi näin. Vesku puristi minua ja hengitti hiuksiini.
- Mä näin unta, että sä katosit multa.
- En kadonnut, mä olen tässä näin. Väkisinkin aloin heräillä. – Mihin mä katosin?
- Sä suutuit mulle ja jätit mut ja sitten sua ei enää löytynyt mistään.
- En suuttunut, vakuutin. Veskun ote tiukkeni vielä hetken, mutta sitten hän alkoi rentoutua. Kuulin miten sydämensykekin rauhoittui hiljalleen.
- Hyi, mikä uni, hän huokaisi.
- Kuulosti yhtä hirveältä kuin se mun uni pari yötä sitten. Mistä tommoset unet oikein tulee?
- Epävarmuudesta.
- Mustako sä olet epävarma? Ei tarvitse, naurahdin.

Vesku laskeutui takaisin pitkälleen mutta emme päästäneet irti toisistamme. Supattelimme mukavia, vakuuttavia ja lohdullisia pitkän aikaa. Luulin hänen jo nukahtaneen, kun oli jo kauan ollut hiljaista, mutta sitten hän kysyi:
- Haluaisitko sä mennä kihloihin? Mun kanssa siis?
- Tietysti haluan, hölmö, sanoin ennen kuin ehdin ajatella, mutta sitten omituinen tunne valahti mieleeni ja tuntui siltä että jäseniinikin. Sehän taisi tarkoittaa ihan totta. Olimme monesti puhuneet tulevaisuudesta ja suunnitelleet lapsien lukumäärää ja häitä, mutta se oli ollut sellaista huulenheittoa. Tämä ei tainnut olla.
- Ihan varmastiko?
- Ihan varmasti. Tunsin tekeväni jotain merkittävää kun vastasin, jotain mikä vaikuttaisi koko loppuelämääni, ja se veti vakavaksi. Vesku irrotti otteensa, sytytti yövalon ja nousi penkomaan reppuaan, joka lojui tuolilla sängyn vieressä. Hänellä oli takaisin tullessaan kädessä pieni rasia.
- Mä ostin tän kaupungilta, vaikka en kyllä tiennyt koska mä sen sulle näyttäisin. Tänä iltana vai joskus paljon myöhemmin. Jos tosiaan haluat.
Nousin istumaan ja tuijotin rasiaa ja siellä olevaa sormusta. Herra isä, se oli ostanut sormuksenkin valmiiksi!
- Johan mä sanoin, että haluan, kuiskasin ja ojensin vasemman käteni hänelle.

Epäilyksiä ei tullut aamullakaan, vaikka tiesin kyllä millaisia olisi voinut tulla. Olinko, tai olimmeko molemmat liian nuoria. Olimmeko olleet liian vähän aikaa yhdessä. Tunsimmeko toisiamme tarpeeksi – emmehän olleet vielä ikinä edes riidelleet! Ehkä ainakin jonkin noista asioista olisi pitänytkin huolettaa mutta minkäs minä sille voin, ettei huolettanut? Tunsin itseni hyvin aikuiseksi ja tärkeäksi. Ja onnelliseksi ja varmaksi.

Emme yhteisestä sopimuksesta puhuneet mitään aamiaisella emmekä päivemmälläkään. Lähdimme lopultakin ajamaan himoitsemillani karting-autoilla ennen kuin olisi myöhäistä. Hyvä ihme miten se oli hauskaa! Vaihteita vain olisi saanut olla enemmän, mutta toisaalta sitten olisi voinut mennä vähän liian lujaa reunapehmusteisiin. Juutuin niihin muutamankin kerran kun kokeilin, miten autoni oikein käyttäytyy mutkissa ja miten kovaa voi mennä, mutta sitten alkoi sujua enkä olisi malttanut lopettaa millään.
- Sä olet kyllä niin omituinen, sanoi Miila kun lopulta maltoin ajaa varikolle. Toiset olivat ajaneet sinne jo ensi kehoituksesta ja olivat jo riisuneet lainavarusteet.
- Taidan mä olla, myönsin. – Olenkohan mä liian vanha aloittamaan rallikuskin uran?
- Älä edes harkitse, rajansa kaikella! ilmoitti Vesku ja auttoi kypärän pois päästäni.
- Ai mä saan mennä kiitolaukkaa hevosella ja hypätä esteitä mutta en ajaa autolla, vaikka siinä on turvavyöt ja turvakaaret? nauroin ja tökin Veskua kylkiluiden väliin etusormella.
- Mihin mennään syömään? kysyi Lauri.
- Rantaan? ehdotti Miila.
- Selvä.

Annoin Laurin ajaa ja kömmin takapenkille Veskun viereen. Ehkä vauhdin hurma riitti tälle päivälle. Oikeastaan pelkäsin vauhtivaihteen jääneen päälle ja että kanttaisin johonkin hiekkadyyniin. Illan juhlia mainostavia sisäänheittäjiä oli rantakadulla jo niin että sai enimpiä potkia tieltä pois. Miila keräsi kuitenkin kaikki lehdykäiset ja vapaaliput ja sanoi tekevänsä niistä leikekirjan kotona. Menimme pizzalle pieneen muka-italialaiseen paikkaan ja kun odottelimme ruokaa, katseeni tuntui koko ajan osuvan kapeaan renkaaseen sormessani – se kiilsi kirkkaassa valossa niin, että ihmettelin kun muutkin eivät sokaistuneet siitä. Sormus oli kauniskin – vaikka kai se minusta olisi ollut, vaikka se olisi ollut villalangasta virkattu – siinä oli valkoista ja keltaista kultaa punoksena. Olin ilmoittanut Veskulle, että halusin hänenkin pitävän sormusta ja olimme suunnitelleet illalla livahtavamme ostoksille, mutta nyt oli yhtä hyvä hetki, ellei parempikin, kuin silloin.
- Menkää te nyt sinne rintaliivikauppaan ennen kuin joudutaan lähtemään Suomeen, kehotin Miilaa ja Lauria, kun lopettelimme ateriaa. Lauri näytti miedosti kauhistuneelta, mutta Miilan mielestä ajatus oli loistava. Sovimme tapaavamme tunnin päästä autolla.

Me lähdimme toiseen suuntaan ja kuten olin aavistellutkin, ei tarvinnut mennä toista kultasepänliikettä kauemmaksi kun näimme samantyyppisiä sormuksia. Ihan samanlaisia ne eivät olleet, mutta tarpeeksi. Mikä parasta rahani riittivät hyvin ja juhlallisesti pujotin Veskulle sormuksen sormeen heti kaupassa.
- Nyt sut on rengastettu, ilmoitin tyytyväisenä. – Siihen voisi kaiverruttaa palautusosoitteen Suomessa siltä varalta että joudut hukkaan.
Meillä oli mennyt aikaa tuskin kymmentä minuuttia ja päätimme mennä juomaan jotain ja odottamaan toisia auton lähettyville.
- Mitä sä haluat? Samppanjaa? ehdotti Vesku.
- Mä luulen että nyt vesikin maistuisi samppukselle, mutta ehkä meillä on syytä juhlia, hymyilin.
Autoa lähimmässä baarissa ei kuitenkaan ollut mitään kuohuvaa joten saimme tyytyä valkoviiniin. Melkein juomatta sekin jäi kun unohduimme pitelemään toisiamme käsistä ja tuijottamaan sormuksia. Sivelin Veskun kättä ja ihmettelin miten hänen ihonsa saattoikin olla niin sileä ja ruskea.

- Mihin sä aiot erikoistua? kysyin. Vesku näytti yhtä pöllähtäneeltä kuin olisin kysynyt maailman väkilukua.
- Niin, kai sulla jokin ajatus jo on?
- Jaa sä tarkoitat niin kuin opiskelua, hänellä sytytti sitten ja tajusin, ettei hän ollut tietenkään ollut voinut seurata ajatuksiani käden muodosta ammattiin.
- No sitä niin. Kun mä mietin että onko sulla kirurgin kädet, vai gynekologin.
- En mä sano tohon mitään ennen kuin olen kokeillut klinikoita. Ne on vähän kuin työharjoittelua.
- Mutta miksi sä haluat lääkäriksi?
- Koska mä haluan tietää mikä pistää ihmisen tikittämään.
- No sitten susta tulee varmaan patologi.
- Paljon mahdollista, voi tullakin! Vesku nauroi.
- Koska sä pääset kiertämään klinikoita sitten?
- Tänä keväänä.
Uppouduimme lääketieteelliseen keskusteluun. En ollut tullut maininneeksi Veskulle että harkitsin seurata hänen jalanjälkiään, kun en ollut itsekään varma, mutta en voinut kieltää, etteikö aihe kiinnostanut. Olisi ehkä kiinnostanut, vaikkemme olisi koskaan tavanneetkaan.

Miila ja Vesku palasivat vähän ennen määräaikaa ja huomasivat meidät ennen kuin me heidät. He istahtivat pöytään ja tilasivat myös juotavaa, Miila puristi tyytyväisen näköisenä sylissään muovikassia. Luulen, että hän aikoi kuin aikoikin ruveta esittelemään pikkuhousuja siinä kadun varressa, mutta sitten hän kiljaisi ja totesin hänen lopulta huomanneen sormukset.
- Mitä te ootte menneet tekemään!?
Menin vähän hämilleni moisesta huudosta ja pistin käteni nyrkkiin, mutta Miila nappasi sen ja tutki sormusta tarkasti.
- Onko tää nyt ihan oikea kihlasormus? On, koska sullakin on, hän kurottui ottamaan Veskun käden toiseen käteensä. Lauri näytti huvittuneelta.
- Et sitten malttanut edes vuoden vaihtumiseen asti odottaa? hän virnuili ja tönäisi Veskua kyynärpäällään. Ja mitä, punastuiko Vesku tosiaan?
- Tuli parempi hetki, hän vain totesi. Muistin, että Lauri oli ollut Veskun mukana, kun Miila ja minä olimme jättäneet heidät Las Palmasissa shoppaillaksemme itse. Tiedä, vaikka olisi ollut makutuomarina, mutta oli kuitenkin tiennyt ennen minua, että minua varten oli hommattu sormus. Ihmettelin, ettei ajatus tuntunut häiritsevältä.
- Voi miten romanttista! sanoi Miila sitten ja halusi halata minua. Hän näytti liikuttuneelta ja minustakin tuntui siltä, ettei muutama kyynel ollut kaukana, joten olin iloinen, että Lauri halusi siinä vaiheessa kohottaa maljan. Miila halusi tietää, olinko jo soittanut kotiin ja kielsin jyrkästi. Kotiväki saisi kyllä odottaa kunnes olisimme kasvokkain.
– Miten sä uskalsit? hän kysyi vielä ja se oli minusta omituisin kysymys ikinä.
- Mä en ymmärrä? Miksen olisi uskaltanut?
- Oh, etpä taida tosiaan ymmärtää. Mutta onnea! Ja hän halasi minua uudestaan ja kulautti oman lasinsa tyhjäksi. – Ja nyt mennään, että mä ehdin kokeilla kaikkia näitä hepeneitä ennen kuin tarvitsee tulla takaisin tänne juhlimaan!

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   12.1.09 23:40:54

<3

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   13.1.09 17:38:28

Emme siis nähneet minkälaisia röyhelöitä Miilalla oli kassissaan, mutta hyvän aikaa niiden sovitteleminen kesti, vaikka Laurikin oli apuna, tai ehkä juuri siksi. Vesku ja minä menimme takapihalle löhöilemään aurinkotuoleissa ja jatkamaan keskustelua lääketieteen opinnoista.

Pimeän jo tultua lähdimme parhaisiimme pukeutuneina kävelemään kylään. Manolon paikan terassilla oli tänään yksi pitkä pöytä, jonka ääressä istui ilmeisesti koko suku, myös se yksinäinen hampaaton pappa. Kurkistin sinne vähän epäröiden, oliko tuota nyt sopivaa mennä häiritsemään? Mutta Maria huomasi meidät ja Manolo karjui peremmälle, hän halusi tarjota meille juotavaa ja esitellä kaikki ruokavieraat. Kieltäydyimme istumapaikoista, vaikka niitä tarjottiinkin, ja seisoskelimme vähän sivummalla odottamassa, että alhaalta lomakeitaasta ehtisi taksi meitä hakemaan. Yllättävän äkkiä se saapuikin, kun ajattelee miten paljon ihmisiä täytyi olla liikkeellä.

Rantakadulla oli ruuhkaa. Kaikki ravintolat olivat täpötäynnä ja jouduimme kävelemään monta kertaa edes takaisin ennen kuin satuimme kohdalle, kun yhdestä tyhjeni yksi pöytä. Siinä ei paljon tarvinnut vertailla ruokalistoja – oli valittava se paikka mihin mahtui. Eikä ravintolassa eikä ruoassa mitään vikaa ollutkaan, paitsi että tilattuamme huomasin, että parin pöydän päässä istui se onneton suomalaisseurue, joka oli käynyt meidän yläkylässäkin syömässä. Jos se olisi ollut mahdollista, olisin kadonnut siitä paikasta, mutta nyt oli vain parasta olla kuin ei olisi huomannutkaan ja toivoa, että täti ei tänään intoutuisi. Vaan oliko se todennäköistä uudenvuodenaattona?

Tänä iltana tarjoilu pelasi ihan epäespanjalaisen vikkelästi. Nopeaa se täällä turistikadulla oli muutenkin, mutta nyt oli henkilökunnalla kiire saada mahdollisimman monta asiakasta palveltua liukuhihnalta. Ehdimme tuskin aloittaa keskustelua siitä, mihin syötyämme menisimme. Jaetuissa lehtisissä oli mainostettu niin diskoja kuin rokkibaareja – Miila oli selannut ne huolellisesti läpi ennen kuin lähdimme – mutta osa niistä oli kauempana enkä tiennyt huvittiko lähteä kävelemään pimeässä kauhean kauas rannasta. Siellä järjestettäisiin kuitenkin ilotulitus puoliltaöin. Muutenkin olisin kaikkein mieluiten mennyt vaikka rannalle istumaan enkä ahtautunut sadan muun turistin kanssa jonnekin pimeään sisätilaan.

Saimme laskunkin ensimmäisestä viittauksesta ja poistuessamme huomasin, että toisesta suomalaispöydästä oli nuoriso karannut. Vanhempi pariskunta joi vielä viiniä ja selasi ruokalistaa. Miila osoitti vastapäisen rakennuksen yläkerrassa olevaa viinibaaria, minkä ikkunoista välkkyivät diskovalot. Kadulle tässä kohden jumputtava musiikki taisi tulla sieltä.
- Käydään yhdellä, mutta sitten mä haluan mennä rannalle, ehdotin vilkaisten kelloani. Vähän yli yhdentoista jo.
- Jos eksytään niin nähdään kotona! ehdotti Lauri ja se olikin hyvä ajatus. Seuratkoon hän siskoani baarista baariin, me voisimme Veskun kanssa keksiä jotain rauhallisempaa.
Sisällä yläkerrassa oli juuri niin meluista ja täyttä kun olin pelännytkin. Vilkaisin Veskua ja hän vilkaisi minua ja käännyimme ovensuusta pois. Miila ja Lauri olivat jo kadonneet tungokseen. Laskeuduimme lähimpiä rappusia myöten rannalle parin talon välistä.

Sielläkin oli kansaa ihan mustanaan ja palavia kokkoja ja jokainen rantakuppila oli auki. Meno ei siis ollut paljonkaan rauhallisempaa kuin bulevardilla mutta olipa tilaa ainakin satakertaisesti. Osa rannasta oli erotettu heppoisella langalla, sieltä ilmeisesti ammuttaisiin raketit. Lähdimme kävelemään vähän kauemmas, missä oli väljempää. Yötuuli oli viileä, mutta ei suorastaan kylmä, kun olin tajunnut ottaa takin mukaan.

Kun rantabaarit loppuivat väheni väkikin. Viimeisen baarin takana oli aurinkotuolien varikko ja takavarikoimme siitä yhden, minkä päälle istuimme katselemaan juhlintaa ja halailemaan.
- Eikö olisi hienoa rakastella rannalla kun vuosi vaihtuu? ehdotti Vesku.
- Hulluko olet, kaikkien näiden satojen ihmisten keskellä?
- Se oli kysymys, voit ottaa sen ihan hypoteettisesti, Vesku sanoi ja suuteli minua tavalla, missä ei ollut mitään hypoteettista.
- Mmm… täytyi myöntää, että ajatus houkutteli, mutta eihän semmoista voinut tehdä.
- Kävellään vielä vähän kauemmaksi. Dyynitkin alkaa tuolla vähän matkan päässä.
- Sä olet ihan hullu! nauroin, mutta tunsin miten pulssini alkoi kiihtyä. Suuteleminen ei auttanut asiaa, eikä Veskun kädet, jotka seikkailivat takkini alla.
- Kaikki katsoo kuitenkin ilotulitusta.
- No mennään sitten! Tartuin häntä kädestä ja lähdin kiskomaan kohti länttä, missä hiekkaranta muuttui kumpuileviksi dyyneiksi. Kohta ei rannalla enää istuskellut ihmisiä, joskin joitakin pareja tai pieniä ryhmiä tuli vielä vastaan päästäkseen lähemmäksi ilotulitusta. Hiekassa oli raskasta tarpoa ja kauempana oli pimeämpää ja kun tavoitimme ensimmäisen kohoavan hiekkarinteen, olin jo aivan hengästynyt. Heittäydyimme sen taakse, mihin ei näkynyt mitään muuta kuin tähtinen taivas ja kirahdin, hiekka oli kylmää kun aurinko oli laskenut monta tuntia sitten.
- Ei täällä tarkene riisua.
- Ei riisuta! Paitsi että Vesku nosti parhaillaan hamettani ja kiskoi alushousuja pois. Samalla kuului ensimmäinen paukahdus ja kohta taivaalle lennähti kullanvärinen raketti.
- Täydellinen ajoitus sun ajatukselle, sanoin ja autoin Veskua avaamaan housujaan. Tästä tulisi taas yksi niitä nopeita, räjähdyksenomaisia kertoja, arvasin, eikä minulla ollut mitään sitä vastaan.
- Jumaliste mitkä erikoisefektit, huohotti Vesku muutaman minuutin kuluttua. Ilotulitus oli päässyt täyteen vauhtiin emmekä totisesti olleet enää pimeässä.

En tarennut jäädä makailemaan jälkeenpäin vaan työnsin hellästi Veskun pois päältäni. Kylmyys alkoi taas tuntua takinkin läpi, ja kun nousin istumaan totesin, että joka paikassa oli hienoa hiekkaa.
- Voi elämä, tää hiekka ei irtoa musta! tuskailin ja yritin ravistella paitaani. Sitä oli mennyt paidan alle ja tarttunut selkääni, ja hiukset olivat kuin olisin viettänyt päivän hiekkalaatikolla. Vesku ojentautui raukeasti pystympään ja auttoi putsaamaan vaatteitani. Sitten en meinannut löytää alushousujani mistään, ilotulituskin oli ja jaksottaisempaa ja välillä oli taas pimeää. Laukku sentään oli tallessa hiekalla.
- Ne on kadonneet ikiajoiksi! Hautautuneet hiekkaan! tuskailin.
- Nääkö? Vesku kaivoi taskuaan ja roikotti pöksyjäni etusormessaan.
- No just. Sieppasin ne ja pukeuduin. En tiennyt näkyisikö vaatteistani hiekassa myllääminen sitten kun palaisimme valaistulle kadulle, mutta Vesku saisi tarkistaa tilanteen lähempänä. Vilkaisin häntä ja yhtäkkiä jostain iski kauhea ujous ja nolostumus. Mitä olikaan tullut tehtyä! Tästä ei ainakaan voisi ikinä kertoa lapsenlapsille!
- Sä olet niin ihana, mutisi Vesku kun oli saanut omat vaatteensa järjestykseen ja veti minut luokseen.
- Mua vähän nolottaa, tunnustin, kun lähdimme kävelemään takaisin päin kylki kyljessä.
- Ei voi nolottaa. Mistäs tiedät tulisiko tämmöistä tilaisuutta enää ikinä?
- Mihinkähän sä puhut mut seuraavaksi?
- Se kymppikerho olisi vielä…
- Ei käy! Sen saat kyllä unohtaa!
- Ai niin! Hyvää uutta vuotta!
- Samoin! Minkähänlainen tästä vuodesta tulee…
- Eikö semmoinen sanonta ole että niin se jatkuu kuin alkaakin?
- On vai? Sitten mä ymmärrän miksi sä halusit tonne rantaan peuhaamaan! Yritin vieläkin ravistella hameestani hiekkapölyä.
- Ei sua tarvinnut kauheasti painostaa.
- No ei nyt ruveta tekemään musta mitään kevytkenkäistä naikkosta. Miehethän ne aina on vonkaamassa.
- Mä alan pitää kirjaa sun vonkaamisista tänä vuonna, Vesku uhkasi.
- Mennäänkö jo takaisin kotiin jatkamaan? ehdotin nauraen.


Miila ja Lauri saapuivat tuntikausia meidän jälkeemme, aikamoisessa tuiskeessa. He kuuluivat kuitenkin kaatuvan suoraan sänkyyn ja hiljenivät pian. Pysyivätkin kovin hiljaisina koko päivän, joka oli harmaahko. Vesku ja minä kävimme ajelemassa, ensin rantaa pitkin ja sitten myöhemmin nousimme vuorille, ja pimeä meinasi yllättää meidät kotimatkalla. Seuraava päivä oli viimeisemme ja yritimme illalla porukalla miettiä miten sitä juhlistaa. Olimme uineet, olimme kolunneet vuorilla, olimme käyneet suurkaupungissa ja shoppailleet. Mitään ”tärkeää” ei ollut jäänyt tekemättä. Päätimme mennä rantaan, jos olisi kaunista. Viimeiset auringonsäteet talteen. Se on D-vitamiinia, valisti Lauri. Sielläpä sitten laiskottelimme vihoviimeiseen asti. Illalla siivosimme pintapuolisesti huvilan – avainten haltija tulisi aamulla lähdettyämme tekemään perusteellisemman siivouksen seuraavan viikon asukkaita varten ja menimme illalla Manolon luo syömään. Mies osoittautui taas enkeliksi ja lupasi viedä meidät lentokentälle aamulla, kun lähtisi itse ostoksille Las Palmasiin. Tosin hän ei siinä vaiheessa huomannut mainita ajokkinsa olevan vanha kuorma-auto. Seisoimme hetken sormi suussa aamulla, kun se jyrisi savupilvessä huvilan portille. Manoloa ei huolettanut, hän heitti matkalaukut lavalle ja osoitti pojat sinne myös, Miila ja minä saisimme kunnian nousta hyttiin hänen seurakseen.
- Mene sinä sinne, törkkäsin Lauria. – Mä voin mennä lavalle Veskun kanssa.
Vaikka en olisi ehkä luvannut, jos olisin tiennyt millaista kyytiä se oli. Serpentiinitie alaspäin oli vielä hauskaa, vauhti oli hiljainen ja olisimme voineet olla yhtä hyvin Linnanmäellä, joskin jousituksen puuttuminen tuntui takapuolessa varsin ikävältä. Mutta kun pääsimme isommalle tielle meinasi viima viedä hiukset päästä ja lentokentän kupeessa olisi voinut tukehtua kerosiinin ja pakokaasujen katkuun. Aloin miettiä, oliko moinen kyyditys täälläkään ihan laillista vasta, kun ajoimme lentokenttäalueella muutaman poliisiauton ohi. Onneksi ne eivät lähteneet perään kovistelemaan. Hytisin kylmästä, tärisin suorastaan, kun hyvästelimme Manolon.

Kävimme heittämässä matkalaukut suoraan pois käsistämme mutta sitten halusin palata ulos aurinkoon lämmittelemään vähäksi aikaa. Pelkäsin, että kansainvälinen puoli olisi täällä ultramoderni ja ilmastoitu ja ajatuskin puistatti lisää, mikäli mahdollista.
- Nyt kun saisi kuuman rommitotin, sanoin hampaat kalisten.
- Mä käyn katsomassa jos joku osaisi tehdä, Lauri tarjoutui ja livahti takaisin lentokenttärakennukseen. Merkillistä kyllä, hän palasikin kahden kuuman juoman kanssa, joista Vesku sai toisen. Hän oli kuulemma joutunut ostamaan teepussitkin ja blandaamaan itse rommit kuumaan veteen, mutta toti se oli, joskin muovimukissa. Se lämmitti mukavasti sisäpuolta ja aurinko ulkopuolta ja elämä alkoi hymyillä taas.

Kuinka kotiinpäin matkustaminen olikin aina niin paljon hitaampaa? Kone ei sentään ollut myöhässä, mutta sinne pääsemistä sai odottaa ja odottaa. Minua väsytti ja teki mieli torkkua, mutta tuolit olivat epämukavat enkä viitsinyt heittäytyä lattiallekaan. Sain odottaa koneeseen asti, missä laskin selkänojaa heti kun olimme nousseet ja laitoin silmät kiinni.
- Vieläkö sua palelee? kysyi Vesku huolissaan mutta pudistin päätäni. Nyt oli kuuma. Alkoi tuntua flunssaiselta. Hitto soikoon, mikä päätös lomalle.
- Mä taidan olla tautinen, kähisin.
- Ota toinen rommitoti, Vesku ehdotti, ja tilasikin minulle semmoisen. Kumma kyllä se helpotti oloa ja jaksoin lähteä käymään vessassa.
- Ei sinne sovi, kerta kaikkiaan, ilmoitin, kun palasin paikalleni.
- Pakko sopia, ei kaikki ne jutut voi olla tarua.
- Ehkä ne jutut on jostain concordesta tai air force ykkösestä?
- Kokeillaan, miksi jättää hyvä tilaisuus käyttämättä? Vesku kiusasi. Vilkuilin ympärilleni koneen hyörinää. Lapsia juoksi käytävillä ja vessoihin alettiin jonottaa heti kun juomakärryt olivat menneet ohi.
- Jos joskus, kun ollaan pitkällä yölennolla jonnekin, ehdotin.

Lähettäjä: Aivokana 
Päivämäärä:   13.1.09 18:46:57

Aah ihana tarina, kertakaikkiaan:D Kyllä muuten ketutti kun menin ajatuksissani lukemaan joidenkin kommentteja tuolla aiemmissa töpöissä ja luin sieltä juonipaljastuksia..:s
Muttajoo, nyt olen päässyt taas mukaan menoon ja ei kun seuraavaa pätkää venailemaan ;--D

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   13.1.09 19:03:36

oivoi, että mä odotan huomista ja perjantaita.. korista! ja sitten sitä lauantaita (jos se vielä muistaaa eikä oo löytäny parempaa :D)

Lähettäjä: Aivokana 
Päivämäärä:   13.1.09 19:13:13

Btw, en keksi mitään hinttimäisempää verbiä jota käyttää miehen yhteydessä kuin "kihertää".:----D Jotenki ihan hirvee.:D Tulee mieleen jotkut pikkutytöt hihittelemässä ja supattamassa.:---D

Lähettäjä: ssfä 
Päivämäärä:   13.1.09 19:36:08

Voi hitto, hirmu monta pätkää lukematta! Ja nyt on just semmonen fiilis ettei pysty keskityä yhtään mihinkää, ei ees lukemiseen! :s

Lähettäjä: Aqua 
Päivämäärä:   13.1.09 19:49:18

Oon edelleen hyvässä vauhdissa lukemassa siun sivuilta eteenpäin, mut aattelin taas tänekin ilmottautua:)
Lupasin jo melkein itelleni, et en lue netistä pätkääkään tekstiä ennenkuin oon saanu yhen englanninkielisen kirjan luettua koulua varten, mutta... siitä onkin olemassa suomenkielinen versio, jonka käyn lainaamassa ja huitasen muutamassa tunnissa läpi ja voin taas roikkua siun sivuilla päivät pitkät:DD Että se siitä enkun kanssa ryhdistäytymisestä...

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   13.1.09 21:06:55

Kivoja kommentteja! ^^ Nyt en ehdi perehtyä niihin pahemmin (paitsi hyi, Aqua!) kun pitää mennä värjäämään yhdet hiukset ja te varmaan kaipaatte jatkopätkää.
--------------
48.
Ilse tuli vastaan meitä iskän autolla. Raahasimme kamat sinne kuolemanväsyneinä, tai minä ainakin olin kuolemanväsynyt. Rommitotin taika oli kadonnut.
- Mä jään tässä kanssa, sanoin heikosti, kun olimme ensin jättäneet Laurin Pasilaan ja seisoimme Veskun osoitteessa.
- Oletko sä kipeä? kysyi Ilse ja vilkaisi minua terävästi taustapeilistä.
- Taidan saada flunssan. Mutta kyllä Vesku hoitaa mua. Vai mitä?
- Mene sitten, Ilse sanoi ja huokaisi. – Soita illalla. Ja tulkaa aamiaiselle, vaikka.
- Joo, katotaan!
- Onko teillä ruokaa?
- Mä käyn kaupassa, Vesku lupasi ja auttoi laukkuni ulos takakontista. Hän auttoi sen ja omansa saman tien sisälle asti.
- Mä meen nukkumaan vähäksi aikaa, ilmoitin, riisuin vaatteeni sängyn viereen ja pujahdin peiton alle. Ei ollut ensimmäinen kerta kun sairastin täällä ja huokaisin tyytyväisenä turvallista oloani. Sammuin kuin saunalyhty ja herätessäni olo oli taas parempi. Talo oli tyhjä ja vaelsin keittiöön katsomaan, löytyisikö juotavaa. Ei, ehkä Vesku oli siellä kaupassa. Otin vähän vettä ja menin suihkuun ja sitten takaisin petiin kaukosäätimen kanssa. Vähän etsittyäni löysin uutiset ja katsoin mielenkiinnolla, mitä Suomessa oli tapahtunut. Kun Vesku tuli, kaappasin lakanan ympärilleni ja menin uteliaana penkomaan kauppakassia.
- Ihana ihminen, kiitin kun löysin piimäpurkin.
- Mä arvasin että sä kaipaat sitä, kun olit ostanut sitä mun tullessa Kreikasta kesällä.
- Joo. Saako sun sängyssä syödä leipää?
- Jos nuolet murut.
- Totta kai, lupasin, mursin palasen jälkiuunileivästä ja palasin makuulle.

Toivoin että Vesku olisi tullut seurakseni mutta hän menikin tietokoneelle ja uppoutui sähköposteihinsa – tai johonkin. Kun ei hän tuntunut irtoavan sieltä vielä tunninkaan kuluttua, vaikka olin nähnyt jo parit uutiset, rykäisin. Ja uudelleenkin.
- Etkö sä nukukaan? Vesku vilkaisi minua.
- En, vastasin ja kipristelin varpaitani joutilaana.
- Mä luulin että sä podet.
- Mä podin jo. Mitä sä teet?
- Kunhan surffailen.
- Jos ei sen tärkeämpää niin tännekin sopisi? Taputin tyhjää sängynpuolikasta vieressäni.
- Joo, odota hetki. Hän kääntyi takaisin ruudun ääreen ja kirjoitteli jotain vielä hetken aikaa, naurahti ja kirjoitti lisää. Sitten hän lopulta nousi ja heittäytyi sängylle niin että se vellahti.
- Et sä ole kuuma, hän sanoi painaen käden ensin otsalleni ja sitten kaulalleni.
- Musta tuntuu ihan hyvältä jo. Aloin ujuttaa kättäni hänen paitansa alle ja laskea kylkiluita. Vesku näytti huvittuneelta.
- Telkusta varmaan alkaisi elokuva justiin.
- Sen voi panna kiinni, ilmoitin.
- Ja urheiluruutukin on menossa. Ja sitten tulee uutiset pian.
- Lopeta nyt jo, nauroin.
- Mehän ollaan jo vanha vakiintunut pari, mitä me nyt koko ajan enää sängyssä myllättäis?
- Niin just, kihlauduttukin jo viime vuonna. Eikö sua enää kiinnosta muuta kuin jollain julkisella paikalla? Ujutin kättäni hänen housunkauluksensa alle.
- Sun piti soittaa kotiin, muisti Vesku vähän ajan kuluttua.
- Kyllä mä ehdin.
- Soita nyt ennen kuin ne alkaa soitella tänne!
- Sä keksit noita ihan tahallasi! puuskahdin ja nousin etsimään kännykkäni.
- Mitä mä muka keksin?
- No viivytyksiä.
Soitin nopean puhelun Ilselle ja ilmoitin olevani hengissä ja hyvissä voimin ja palasin sänkyyn.
- Nyt pidät suusi kiinni kunnes mä kysyn jotain, uhkasin ja istuin Veskun päälle. Hän näytti erittäin hilpeältä ja aikoi selvästi jo sanoa jotain, mutta painoin etusormeni hänen huulilleen. Helpotuksekseni hän sitten luopui ajatuksesta ja vastarinnasta ylipäätään.


Menimme aamulla aamiaisvierailulle kuten oli kutsuttu ja saimme sen jälkeen kyydin tallille. Ilse ja Miila olivat keskenään jakaneet tallipäiviä sillä oletuksella, että olin tosiaan flunssassa joten Miila oli menossa ratsastamaan, mutta halusin mennä mukaan katsomaan, kun oletettu flunssakin oli päätynyt vain vähän tukkoiseksi nenäksi. Oli ehtinyt tulla talli-ikävä viikossa.

Oona tuli juuri tallista tyhjän turvekärryn kanssa ja näytti ilahtuvan saapumisestamme.
- Sinä, hän sanoi ja osoitti Veskua, - Mennäänpäs kahville.
Katsoin asiakseni seurata mukana, vaikkei minua ollutkaan erikseen osoiteltu ja sainkin mukillisen kahvia. Oona halusi jutella Veskun kanssa kevään ohjelmasta.
- Mä mainitsin Wotin omistajille että sä olet ollut mun apuna täällä ja ne halusi, että sä esittäisit sen oripäivillä, hän täräytti. Vesku meinasi pärskäyttää kahvit pöydälle.
- Miksi ihmeessä minä, sullahan se on koulutettavana?
- Sulla on enemmän nimeä koulupuolella.
- Mitäs väliä sillä oripäivillä on, eihän siellä erikseen ratkota mihin noin nuoret suuntautuu? Ja siellähän on koeratsastajat omasta takaa.
- En mä tiedä, mutta semmosen kärpäsen ne nyt on saaneet. Lupasin kysyä sulta.
Odotin, että Vesku olisi pysähtynyt edes miettimään, mutta hän nyökkäsi saman tien.
- Jos se sulle sopii niin mikä ettei.
- No hyvä, Oona hymyili. – Mitäs muuta sä haluat touhuta?
- En tiedä paljonko ehdin ennen kuin saan kevään opintosuunnitelman selväksi.
- Mulle on tulossa parin viikon päästä yksi uusi nelivuotias pariksi kuukaudeksi…

Hörpin kahviani ja mietin, miten merkillisesti asiat menivät näissä hevospiireissä. Oli laumoittain pikkutyttöjä, jotka olivat ikionnellisia jos saivat hoitohevosen, tai edes satunnaisesti harjata tai vaikka luoda lantaa. Tunneille pääsi, jos vanhemmilla oli rahaa, ja mitä vakavammin halusi harrastaa, sitä enemmän siihen upposi rahaa. Mutta annas olla, jos satuit omistamaan hevosen niin tilaisuuksia touhuta niiden kanssa mitä tahansa alkoi tunkea ovista ja ikkunoista. Minä itse siitä olin hyvä esimerkki, vuosi sitten olin ollut tuntiratsastaja, jolla ei ollut edes hoitohevosta mutta Mansikan tulon jälkeen olin minäkin päässyt ratsastamaan nuorta, arvokasta oria. Pojille se kaikki näytti olevan paljon helpompaa. Ei Veskulla ollut ikinä ollut omaa hevosta mutta niin vaan hän oli tuohon ikään jo ehtinyt saada ”nimeä” kuten Oona oli sanonut. Kiitos tietenkin pääosin kuului Hannalle, joka oli hienoja hevosiaan antanut ratsastettavaksi. Näinkö tämä oli maailma, missä miespuolisten oli helpompi kiivetä reittä pitkin? Siltähän tuo Veskunkin harrastelu varmasti ulkopuolisen silmin näytti, joskin sitten hänen olisi pitänyt tällä hetkellä tietysti seukata Oonan kanssa, jolla oli enemmän ja hienompia hevosia kuin minulla!

Kun lähdimme Oonan kämpältä, oli Miila juuri kipuamassa Mansikan selkään ja Ilse kokoili harjoja pakkiin. Mansikasta ei vielä näkynyt, että se varsoisi kesällä, mutta kai eläinlääkäriä oli uskottava.
- Minne te katositte? kysyi Miila – Meidän pitäisi hei kokeilla hiihtoratsastusta!
- Pitäisikö? kysyin minä.
- Totta kai! Koululla on hiihtoratsastusvaljaat.
- Entäs sukset?
- No ne pitää kaivaa kotoa kellarista. Kai suostut?
- Joo, jonain päivänä, lupasin epämääräisesti.

Lähettäjä: Aivokana 
Päivämäärä:   13.1.09 21:16:14

Hoho, voin vaan kuvitella ton hiihtoratsastuksen :D Herran jestas kun tää kirjotus on yhtä sönkötystä ku oma puheeni; en osaa enää kirjoittaa sanaa ratsastus, vaan kirjotan sen rastsanstus. Jotain rajaa :----D Mutta siis niin että jatkoa vaan lisää!;D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   13.1.09 21:37:34

Tein uuden

Joo, laitan kohtapuoleen lisää, nyt pitää vähän hengähtää ja tehdä ehkä vähän salaattia tjtn, kaamee nälkä, kun on ollu kaamee kiire koko päivän!

Mutta tuonne sitten.