Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   13.1.09 21:35:48

Edellinen

Lähettäjä: Aivokana 
Päivämäärä:   13.1.09 22:08:02

Joopa joo, tänne kärkkymään heti.:D No ei vaan, taidan lähtee kohta puolin nukkumaan ja nauttia vasta huomenna iltapäivällä mahdollisen yöpalan :---D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   13.1.09 23:15:10

Hups! Meinas unohtua!
----------

Vesku oli luvannut lähteä kokeilemaan Ohne Sahnea ja oli livahtanut talliin vaihtamaan ratsastustamineisiin. Minä kävin hakemassa tummanruskean nuoren ruunan tarhasta puomille sillä välin ja ehdin aloitella jo sen harjauksen. Ilse tuli auttelemaan, mutta hevosta ei miellyttänyt että sen ympärillä hääräsi useampi ihminen kuin yksi ja annoimme lopulta Veskun hoitaa sen itse ratsastuskuntoon. Hän nousi sen selkään ja lähti kävelemään maneesiin, mihin Miila ja Mansikkakin olivat aiemmin kadonneet. Ilse ja minä seurasimme perässä ja menimme katsomoon juttelemaan, lähinnä minä kerroin matkakertomusta. Olin nenää myöten kääriytynyt isoon kaulaliinaan mutta siellä oli kylmä silti. Otin katsomon penkiltä filttiläjästä yhden loimen ja kääriydyin siihen jotta saatoin lakata tärisemästä ja Ilse seurasi esimerkkiä. Kerroin miten olimme matkustaneet lentokentälle auton lavalla ja Ilse näytti kauhistuneelta. Sitten ilmoitin kevyesti, että olimme sattuneet menemään kihloihinkin matkalla.

- Et ole tosissasi, Ilse sanoi ja kääntyi tuijottamaan minua tutkivasti.
- Totta kai olen, sanoin vähän loukkaantuneena.
- Luuletko sä olevasi tarpeeksi vanha sitoutumaan sillä lailla?
- Luulen. Käänsin katseeni uralle, missä Miila ja Vesku ratsastivat enkä sanonut sen enempää. Olin kuvitellut Ilsen olevan yksinomaan iloinen puolestani, hän kun tuntui aina olevan niin ymmärtäväinen. Iskän olisi ehkä voinut kuvitella kysyvän tuollaisia. Sitten juolahti mieleeni, että mitähän äiti sanoisi. Vilkaisin sivusilmällä Ilseä, joka ei ollut siirtänyt katsettaan minusta. Hän huokaisi syvään.
- Niin, ehkä sä oletkin. Mä en varmaan olisi ollut. Ja Miila ei varmasti ole, toivottavasti se ei nyt saa
mitään päähänsä!
- En mä luule että ne on niin vakavissaan Laurin kanssa, eikä Miila muutenkaan taida haluta rauhoittua vielä hyvään aikaan, arvelin.
- Niin, eipä taida. Mutta olet sä merkillinen ipana. Ilse pudisteli vähän päätään.
- Et sitten edes onnittele? Taisin kuulostaa surulliselta sillä Ilse kurottautui halaamaan minua.
- Totta kai onnittelen! Ehkä se on teille kahdelle just se oikea tapa!
Halasin Ilseä takaisin mutta vetäydyin pois kun vauva potkaisi minua kaikkien toppavaatteiden läpikin. Käännyimme takaisin seuraamaan toisten ratsastusta.
- Mansikalla oli jalat vähän turvoksissa, sanoi Ilse keskustelusävyyn. – Mutta ei kai se mitään, niin on mullakin.

Kumpikaan ratsukoista ei tehnyt mitään merkillistä, kunhan ravailivat ja laukkailivat ympäri uraa. Sahne näytti vähän arastelevan oviaukkoa, mistä lankesi vaaleampi raita sisään ja yritti väistää sitä tai venyttää askeleitaan sen yli. Muuten se ei liikkunut hullummin. Unohduin tuijottamaan Veskun ratsastamista, joka ei näyttänyt miltään. Siis hän ei näyttänyt tekevän mitään, paitsi kerran kun otti ison ruman pidätteen kun Sahne päätti, että läikkä, johon se näytti jo tottuneen, aikoikin purra, ja yritti sinkaista vastakkaiseen päätyyn. Olisin rakastunut tuohon tapaan ratsastaa, ellen olisi jo ollut valmista kauraa siinä vaiheessa kun näin hänet ensi kertaa hevosen selässä.


Joululomaa oli vielä vähän jäljellä ja yhtenä niistä päivistä lähdimme uudelleen käymään Hangossa. Veskun matkalaukku piti palauttaa, sillä kaupunkiyksiössä sille vaan ei ollut tilaa, ja sitä paitsi pitihän meidän käydä näyttämässä sormuksia sielläkin. Vesku oli soittanut äidilleen ja olimme saaneet kutsun, tai oikeastaan komennuksen, tulla käymään. Lainasimme taas iskän autoa ja ajoimme sinne loppiaisaattona.

Talo oli edelleen joulupukeissa ja yhtä lämmin ja vastaanottavainen kuin koskaan, joulun hälinä vain oli kadonnut. Läsnä olivat kotiväen lisäksi vain molemmat isovanhemmat, jotka asuivat lähettyvillä. Isoäidit ja Leena tuppautuivat kaikki eteiseen vastaan, kun saavuimme, ja halusivat halailla ja onnitella meitä niin että ihan vaivauduin. Kari ja vaarit odottivat olohuoneessa mutta eivät olleet yhtä ylitsevuotavaisia, mistä olin kiitollinen.

- Koska te aiotte vihille? alkoi tenttaus lounaspöydässä. Se oli Mirja-mummi, Leenan äiti. Vilkaisin anovasti Veskuun. En ollut aavistanut, että joutuisimme muuta kuin vastaanottamaan onnitteluja. Vesku vilkaisi minua vähän anteeksipyytävästi.
- Ei me… aloitin, aikoen sanoa, ettemme olleet keskustelleet asiasta, mutta onneksi Vesku aloitti samaan aikaan diplomaattisemman lauseen:
- Ei nyt tänä kesänä vielä, täytyy ensin päästä töihin. Oikeisiin töihin siis.
- Ihan hyvä, päätti Ella-mummi. – Täksi kesäksi kaikki parhaat vihkipaikat onkin jo varattu. Seuraavaksi kesäksi saadaankin varattua mikä kirkko vaan, minkä haluatte, kunhan päätätte päivän ajoissa.
- Tuleeko sun vanhemmat niin hyvin toimeen, että tulevat molemmat häihin? kysyi Mirja-mummo minulta, hän oli jouluna ottanut tarkasti selvää perhetaustastani ja tunsi asian.
- Sun vanhempien pitää tulla kylään, että saadaan tutustua, sanoi Leena.
- Mihin aiotte asettua asumaan? kysyi Aaro, Karin isä.
Oletin että jälkiruokaan mennessä minulle olisi jo valittu hääpuku ja morsiusneidot ja minua alkoi armottomasti naurattaa. Mitä herttaisia hössöttäjiä! Vesku näytti tuskastuneelta ja vilkuili minua välillä huolestuneen näköisenä, kun uskoi, etten huomaa.
- Otetaan nyt yksi asia kerrallaan, mun täytyy ensin päästä ylioppilaaksi, sillä en mä nyt sentään aio rouvasihmisenä istua lukion penkillä, ehdotin.
- Ja sitten täytyy tosiaan löytää asuntokin, jos Riikka aikoo tulla ensi vuonna Helsinkiin opiskelemaan ja vie mun luukun, mainitsi Vesku.
- Riikka aikoo kyllä, puuttui puheeseen Riikka itse.

Mutta ajankohdan epävarmuus ei estänyt rouvia heittäytymästä innolla häiden suunnitteluun, ja he syventyivät nautiskellen miettimään, mitä erityisen hienoa oli ollut missäkin sukulaisten häissä. Ruusunlehdet, riisipussit ja häämarssit vilistivät korvissani. Onneksi istuin Veskun vieressä ja saatoin puristaa häntä reidestä kun oikein alkoi naurattaa.
- Entäs jos me päätetäänkin että mennään naimisiin maistraatissa? kysyin yrittäen pysyä vakavana. Kolme silmäparia nauliutui minuun enemmän tai vähemmän kauhistuneena, mutta sitten Leena hymyili.
- Oikeassa olet, teidän hääthän ne on.
- Suunnitelkaa te vaan, sitä on kiva kuunnella, lupasin suurpiirteisesti. Ja tädithän jatkoivat.
- Mä olen niin aina toivonut, että joku haluaisi käyttää meidän perintöpukua, mutta ei Titta eikä Eeva ole halunneet edes vilkaista sitä, eikä Riikkakaan ole halunnut pitää sitä sen jälkeen kuin pienenä prinsessaleikeissä, huokaisi Mirja-mummi.
- Käytinhän minä, väitti Leena vastaan.
- Niin mutta tää nuori sukupolvi. Minua vilkaistiin vihjailevasti mutta rehellisen kiinnostuneena tuijotin vastaan.
- Mikä perintöpuku?
- Mun äiti on jo mennyt naimisiin siinä, lausui Mirja-mummi tyytyväisenä mielenkiinnostani.
- Voiko se olla ehjä enää? Eikö se ole hapertunut palasiksi?
- Ei siinä ole mitään vikaa. Sitä on huolella säilytetty. Ja kastemekkokin meillä on perintökalu, melkein yhtä vanha.
- Se on meillä kotona, tule katsomaan sitä, Mirja ehdotti ja lupasin auliisti – joskus. Niinpä jouduimme siirtymään olohuoneen puolelle kahville, jotta saisin nähdä puvun edes valokuvissa.

- En mä arvannut että ne heittäytyy noin mahdottomiksi, sanoi Vesku puolustellen kun olimme lähdössä takaisin.
- Eihän ne mitään mahdottomia olleet, ihan herttaisia!
- No kyllä säkin vähän kauhistuneelta näytit aluksi.
- Koska enhän mä ollut ajatellut tommoisia juttuja ollenkaan. Että pitäisi häät pitää ja tietää vielä koska.
- Kai sitäkin voisi jossain vaiheessa miettiä, Vesku ehdotti.
- Niin, sitä ajankohtaa? Muut suunnitelmathan on jo valmiit mun pukua myöten! En voinut olla kikattamatta kun istuin autoon.

Lähettäjä: fdfd 
Päivämäärä:   14.1.09 10:29:18

oon lueskellu tätä sun juttua ja tosi hienoo tekstiä! ;) Loppua kohti vähä vipinä loppuu, mutta edellee mun parhaisiin tarinoihi kuuluu ehottomasti.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   14.1.09 17:31:51

Kiitti fdfd :)
Tää on vähän tämmönen hidastemponen verrattuna moniin muihin täällä, mutta mä halusin pitää tän aika realistisena eikä niin, että yhdelle tyypille sattuu kaikki mahdollinen vuoden aikana.
----------
49.

Arki alkoi. Vesku oli ottanut lyhyen lomasijaisuuden sairaalassa kroonikko-osastolla, sillä hänen luentonsa eivät alkaneet ennen kuin paria viikkoa myöhemmin kuin minun kouluni. Kuuntelin mielenkiinnolla työjuttuja kun näimme iltaisin. Höperöt papat ja mummot kuulostivat hauskoilta. Minulla ei koulussa pitänyt juurikaan kiirettä ja itse asiassa olin sitä mieltä, että olisin saanut kertauksesta enemmän irti itsekseni kotona, mutta en viitsinyt ruveta liiemmin lintsaamaan tässä vaiheessa. Eihän tässä ollut kuin reilu kuukausi ennen kuin virallinen lukuloma alkaisi.
- Pääsisinköhän mä töihin sinne penkkareiden jälkeen? aprikoin.
- Et sä halua sinne, Vesku kuittasi kysymykseni.
- Miksen haluaisi?
- Miksi sä haluaisit mennä kylvettämään niskaa myöten kakkaisia kiukkuisia potilaita?
- Miksen haluaisi?
- Mä luulin että sä halusit pizzataksiksi.
- Joo, huokaisin. Olin ihan oikeasti käynyt kysymässä pariakin autolähetin paikkaa mutta ketään ei kiinnostanut tyttölapsi, jolla oli ollut kortti alle puoli vuotta.
- No mene ihmeessä kysymään sitten.
- Taidan mennäkin. Kyllähän sä tiedät miten mä tykkään paskanlappamisesta.

Meninkin, parin päivän päästä. Vesku oli kehottanut mainitsemaan nimensä varmuuden vuoksi jos tilanne alkaisi näyttää mitäänsanomattomalta ja vaikka ajatus tuntui ällöttävältä etukäteen vedin sen kumminkin taskustani kun työhönottaja tyhjin ilmein vastaanotti täyttämäni hakemuskaavakkeen. Silloin hän alkoi hymyillä ja kirjoitti paperiini omin käsin jonkin merkinnän. Minulle tuli vähän likainen olo, mutta ehkä tämä oli näitä tämän maailman juttuja? Mutta sitten kohautin olkapäitäni kävellessäni ulos. Jos töitä sai vain suhteilla niin kai ne suhteet oli käytettävä.

Mutta koulua oli toki vielä jäljellä, ja ratsastusta, ja lukemista. En epäillyt ettenkö pääsisi kirjoituksista hyvinkin kunnialla läpi, mutta halusin päntätä erityisesti niitä aineita, joita lääkikseen tarvitsisin. Ihan hiljalleen pieni idea oli jotenkin kypsynyt suunnitelmaksi syksyn mittaan. Miila taas otti elämän kevyesti ja tuntui viettävän enemmän aikaa kaupungilla juhlimassa kuin lukemassa. Lauria ei paljon näkynyt, hän opiskeli. Minä asuin puoliksi kotona ja puoliksi Alppilassa, riippuen siitä, minkälainen ilta Veskulla milloinkin oli. Jos hän istui kulmat rypyssä tietokoneen ääreen, kaikkosin, paitsi jos minulla oli jotain luettavaa itsellänikin. Välillä jopa tartuin Veskun oppikirjoihin vain, koska en halunnut mennä pois.

- Onko sulla sun pääsykoekirjoja täällä? kysyin lopulta eräänä iltana kun en olisi millään viitsinyt lähteä kotiin eikä Vesku ollut sanonut minulle sanaakaan sen jälkeen kun olimme tulleet tallilta.
- Mitä pääsykoekirjoja?
- Mitä sä luit lääkikseen aikanasi?
- On, sanoi Vesku poissaolevasti ja tuijotti omia muistiinpanojaan kulmat rypyssä. – Mitä sä niillä?
- No ajattelin lueskella aikani kuluksi.
- Jos keität mulle kahvia niin mä etsin ne sulle.
Niinpä painelin keittiöön ja kun kahvinkeitin oli pörähtänyt viimeisen kerran, tuli Veskukin keittiöön kantaen muutamaa paksua opusta.
- Nää nyt ainakin, hän sanoi ja kaatoi itselleen mukillisen kahvia.

Asetin kirjat huolellisesti tiskipöydälle ja menin nojaamaan häneen. Vesku pelasti kahvikuppia pitelevän kätensä kauemmas ennen kuin törmäsin siihen nenälläni ja tuntui lopultakin näkevän minut. Hän näytti ihan ilahtuneelta, mikä oli miellyttävää.
- Sä olet selkeesti professorisainesta, sanoin ja halasin häntä tiukasti.
- Minä? Miten niin? Ei hän ihan maan päällä näyttänyt olevan kuitenkaan.
- No kun pystyt tolla tavalla uppoutumaan johonkin. Kurotin toiveikkaana naamaani ylöspäin, mahtaisinko saada edes suukkoa – ja Vesku näytti palautuvan omaksi itsekseen. Hän laski kahvimukin pöydälle viereensä ja sujautti kätensä salamannopeasti verkkareideni sisään.
- Mitä sä oikeasti meinaat noilla kirjoilla tehdä?
- Ajattelin lukea ne. Ja päättää sitten, että haluanko mä hakea lääkikseen myös.
- Mistä lähtien sä olet semmoista suunnitellut?
- Enpä tiedä, jossain vaiheessa tässä se on tullut. Olin tyytyväinen kun minulla vaihteeksi oli Veskun koko huomio enkä olisi välittänyt keskustella vähemmän oleellisista asioista.

Abirientoja oli jonkin verran, joskaan kaikkiin en katsonut olevani velvoitettu osallistumaan. Miila oli bailaamassa vähän väliä. Tammikuun lopulla Jinna, paras ystäväni, jota joulunajan olin häpeämättömästi laiminlyönyt, erosi poikaystävästään Artosta, jonka kanssa oli aloittanut seurustelun samoihin aikoihin kuin Vesku ja minä, ja kulutin aika lailla aikaa hänen kanssaan. Aloimme tentata toisiamme iltaisin kirjoituksia varten silloin, kun Vesku oli professorituulellaan. Sairaalasta soitettiin, että pääsisin töihin heti hiihtoloman alussa. Minua kyllä jännitti, sitä en voinut kieltää. Kävin näytillä ylihoitajan luona puhelun saatuani ja kävin osastollakin, minne joutuisin töihin ja tapasin muutaman kiireisen näköisen naisihmisen ja hurjan löyhkän. Se ei ollut ihan suorastaan oksettava mutta tottumista se varmasti vaatisi. Jinna intoutui kuullessaan minun saaneen työpaikan sairaalasta, hän kun oli iän kaiken halunnut sairaanhoitajaksi, ja marssi vielä samana päivänä työhönottoon. Menin oppaaksi mukaan ja iloitsin, kun nyt tuskaantuneen näköinen työhönottovastaava lupasi hänelle töitä siltä istumalta, ilman suosittelijoita tai suhteita.

Päivät vähenivät vähenemistään ja sitten tulivat kielten kokeet ja penkkarit. Penkkareita edeltävänä iltana menin kotiin, olimme kutsuneet sinne kavereita juhlistamaan viimeistä iltaa ”koululapsina”, Jinnan, Tian ja Teresan, sekä tietysti Raisan, vaikkei hän ollutkaan abi. Söimme valkosipulipatonkia ja salaattia ja joimme maltillisesti vähän valkoviiniä ja muistelimme koulumuisteloita aikojen alusta. Tunsimme itsemme, tai ainakin minä, äärettömän iäkkääksi. Miten jännää olikaan muutamaa vuotta aiemmin ollut mennä lukioon – ja nyt sieltä oltiin lähdössä. Aika paljon viisastuneena, kuvittelin.

Tytöt viipyivät myöhään ja unohdin pistää kelloni soimaan joten nukuin autuaasti aamulla pommiin. Kukaan ei edes huomannut herättää minua vaan heräsin kun Miila kiljaisi eteisessä oveni takana että ”nukkuuko Jessi vielä?” En ehtinyt syödä enkä meikata, kävin vain pesulla, heitin meikkipussin reppuuni ja sitten kipitettiin käsi kädessä kouluun.
- Tää on ihan kuin ekana koulupäivänä, tirskuin huohottaen, tilanne oli hyvä jatkuma eilisiin muisteloihin.
- Paitsi että vanhemmat ei ole saattamassa ja mulla on viskipullo repussa! myönsi Miila.
- Eikä oo!
- On on.
- Sä olet niin mahdoton!
- Pakkohan sitä on saada lämmikettä sinne kuorma-auton lavalle!

Meillä ei ollut isoa abiporukkaa, yksi kuorma-auto riittäisi. Se seisoikin jo koulun pihassa ja totesimme juosseemme turhaan. Kaikki muutkin seisoivat sen ympärillä ringissä ja muutamat naulasivat kuljettajan apuna auton lavaan talven mittaan maalattuja kylttejä. Lähes kaikki olivat pukeutuneet pilkkihaalareihin. Karvahattuja näkyi päiden peittoina ja rukkasia käsissä. Avasin oman haalarini vetoketjua ja laskin yläosan harteiltani, olin kuumissani juoksusta. Muutama opettajakin liittyi sisältä joukkoon, kuvaamataidonopettaja kameran kanssa. Saimme poseerata kylttien edessä ja sitten meidät hätistettiin sisään.

Virallista ohjelmaa ei ollut, joskin sellaiseksi olisi ehkä pitänyt laskea opettajien hyvästely. Aiemmin oli ollut tapana väsätä opettajista ja abeista lauluja, mutta siitä tavasta oli luojan kiitos jo luovuttu. Olisi ollut korvia ja hermoja raastavaa kuunnella kymmeniä ja taas kymmeniä tekohauskoja renkutuksia. Sitten saimme rellestää koulussa mielin määrin ja käydä häiritsemässä tunteja. Ruokalaankin marssimme häiriköimään ihan ajattomaan aikaan, ja saimme kerrankin kuuman ja vastavalmistetun aterian. Miten ironista, että se osui viimeiseksi päiväksi! Miila kierrätti salaa pöydän alla viskipulloaan ja tarjosi ruokaryyppyjä.

Tunsin äkkiä suurta kiintymystä kaikkia koulukavereitani kohtaan. Siinä ne istuivat ympärilläni nauraen iloisina ja lirautellen viskitippoja maitolasiensa pohjille, ajattelematta ilmeisesti ollenkaan, että tänään tiemme oikeastaan eroaisivat. Minulle tulisi ikävä heitä, uskoin, kaikkia. Paitsi ehkä Kimmoa, joka oli hiljainen nyssykkä, johon en ollut ikinä saanut tutustuttua. Tai ehkä sentään kaipaisin hänenkin hiljaista olemustaan, joka kerran, pari koko lukioaikana oli yllättänyt ottamalla tunnilla oma-aloitteisesti puheenvuoron. Tyttöjä varmaan tapailisin, ainakin noita Miilan kavereita ja Jinnaa tietysti, mutta en voinut kuvitella että hengailisin enää kahvilla luokan suosittujen, Roopen ja Aapon kanssa, tai edes Jaakon ja Raulin, vaikka he olivatkin tavallaan kuuluneet porukkaani jossain vaiheessa. Tai enemmänkin, olinhan melkein seurustellut Jaakon kanssa ennen Veskua. En oikein tiennyt oliko se ollut seurustelua vai ei. Ainakaan se ei ollut ollut mitään samanlaista kuin Veskun ja minun. Katseeni livahti sormukseeni, joka joulun jälkeen koulun taas alettua oli herättänyt valtavan hälyn luokassa.

Jaakko oli istunut viereeni syömään ja jäin miettimään häntä. Olimme edelliskeväänä liikkuneet yhdessä, istuneet iltaa Jaakon kavereiden luona, välillä vähän pussailleet ja pari kertaa olleet sängyssäkin. Mutta se oli ollut semmoista itsestään selvää liukumista kimppaan ilman, että olisimme koskaan oikein keskustelleet asiasta, tai mahdollisista tunteistamme. Vesku sen sijaan oli räjäyttänyt pääni suunnilleen ensi silmäyksellä, joskin tilanne oli ollut hankala, kun olimme olleet juhannusta viettämässä isolla porukalla, ja olin lähtenyt sinne Jaakon seurassa ja Jaakon autolla. Olin yrittänyt olla kiinnittämättä Veskuun mitään huomiota siellä, mutta mahdotontahan se oli lopulta ollut. Ja Jaakko oli silloin sietänyt sen kuin ei olisi huomannut mitään, olipa itsekin kehittänyt jonkinlaista vipinää Veskun pikkusiskon kanssa. Tilanteen epämääräisyys vaivasi minua välillä vieläkin, vaikka se oli jo ammoin mennyttä.

Holautin lasini tyhjäksi muistamatta, että siinä ei ollutkaan vettä vaan viskiä ja meinasin tukehtua yskänpuuskaan. Jaakko toiselta puolelta ja Jinna toiselta hakkasivat minua ystävällisesti selkään niin, etten meinannut lopulta saada henkeä sen takia, ja huidoin epätoivoisena heitä lopettamaan.

Sitten oli aika toppautua talvitamineisiin ja kiivetä auton lavalle. Koko loppukoulu kerääntyi pihalle ympärille kiljuen karamelleja, ja niitähän toki heittelimme. Nostalginen olo ei kadonnut koko ajelun aikana. Tämä olisi varmaan semmoisia hetkiä, joka jäisi mieleen loppuiäksi, aavistelin. Miila heilui koko porukan äänekkäimpänä, hän se osasi ottaa joka asiasta ilon irti. Ehkä sillä viskilläkin oli hiukan osuutta asiaan. Loppumatkasta maistoin minäkin hörpsyn tai pari, kun alkoi palella, ihan niin kuin hän oli ennustellutkin. Sitten horjahdin kun palasimme koululle ja laskeuduin korkealta lavalta. Aurinko oli alkanut paistaa siinä vaiheessa, kun ajoimme kaupungissa autoletkassa, vaikka aamu oli ollut harmaa, ja nyt näytti juuri siltä, miltä hiihtoloman alkaessa kuuluikin näyttää. Menneen viikon räntäsateet olivat vähän vajuttaneet ja harmaannuttaneet hankia, mutta niitä oli sentään, ja taivas oli muuttunut siniseksi.
Sovimme Tian ja Teresan kanssa treffit metroasemalle illaksi, kun lähtisimme syömään, ja lähdimme kotiin laittautumaan, Jinna kävisi kotonaan ja tulisi meille saunomaan ja pukeutumaan myös.

Ilse oli jo jäänyt töistä pois ja makaili sohvalla jalat ylhäällä.
- Miten meni ajelu? hän huikkasi.
- Ihan hyvin, kukaan ei pudonnut kyydistä, kuittasin. Kävin laittamassa saunan lämpiämään saman tien ja lähetin Veskulle tekstarina sydämenkuvan. Tänään ei ehtisi tavata, joskin aioin hiipiä hänen luokseen yöksi, kunhan juhlaillallinen koulukavereiden kanssa olisi syöty. Kävin juomassa kupillisen kahvia ja selaamassa postin odotellessani, että Jinna tulisi. Miila oli sanonut ottavansa päiväunet. Olimme menossa syömään oikein parempaan tanssiravintolaan ja muutama opettajakin oli pyydetty mukaan. Osa luokasta olisi halunnut abiristeilylle, mutta olimme ruvenneet niin jälkijunassa suunnittelemaan penkkari-illanviettoa, että abikiintiöt olivat jo täynnä.

- Mä aion houkutella Jaatisen tanssimaan kanssani tänään, ja pussailemaan vähän, ilmoitti Miila saunassa.
- Etkä aio! kauhistuin. Hän puhui englanninopettajastamme, joka oli nuorekas ja kieltämättä vetävän näköinen mies.
- No aion, ei koko seurueessa ketään muutakaan ole ketä voisi vikitellä.
- Mä luulin että sä seurustelet, Jinna sanoi moittivasti.
- Kai mä nyt silti voin tanssia jos kerran tanssimaan mennään, Miila virnisti.
- Ei opettajat saa pussailla oppilaidensa kanssa, sanoin jyrkästi. – Siitä on varmaan lakikin. Hommaat sille vaan vaikeuksia jos joku näkee, tai siis toiset opettajat.
Miila ei enää vastannut, mutta hymystä päätellen varoitukseni oli pompahtanut kuin vesipisara lätäköstä. Tuntui hurjistuvan vanhetessaan koko tyttö.

Lähettäjä: ssfä 
Päivämäärä:   14.1.09 17:45:15

Voi vattu! Varmaan kymmenen pätkää joita en oo lukenu -.-

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   14.1.09 21:51:15

vanhempia miehiä, niitähän riittää joka sormelle ;)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   14.1.09 22:51:42

Niinpä...
Hei, mä taisin päästä alkuun sen Vesku-jutun kanssa ^^
-----------

Pukeuduimme viimeisen päälle hienosti ja mahdollisimman aikuismaisesti ja lähdimme kaupungille. Matkalla arvuuttelimme, olisivatko seurueen pojat ottaneet tosissaan kehotuksen pukeutua kunnolla.
- Mä tiedän kolme, jotka on kuitenkin farkuissa ja villapaidassa, sanoi Teresa synkästi ja osoittautui, että hän oli arvannut aivan oikein. Tai farkkuja ei sentään näkynyt, mutta samettihousuja ja neuletta, ilman edes kauluspaitaa ja kravattia.
- Olisi pitänyt mennä jonnekin missä on kravattipakko, supisi inhoten touhutäti Aija, joka eniten oli mesonnut pukeutumisetiketistä, kun löysimme hänet kampaamasta naistenhuoneesta.
Muilla oli kuitenkin pukuja tai ainakin pikkutakkeja, ja opettajat, Jaatinen ja luokanvalvojamme Ström olivat yhtä hienoina.

Meille oli varattuna neljä pöytää ja Aija ystävineen oli ottanut asiakseen arpoa paikoille nimikortit. Jonkinlaisen hälinän vallatessa siis etsimme paikkojamme. Jinna ja minä osuimme onneksi samaan pöytään, vain yksi paikka välissämme. Salamannopeasti vilkaisimme molemmat, kenen nimi oli tyhjän paikan kortissa; hiljaisen Kimmon.
- Kuka sun sillä puolella on, suhisi Jinna ja nappasi itse viereiseltä paikalta lapun, jossa luki Aapo.
- Täällä on Jaatinen, luin.
- No vaihda se tähän, äkkiä ennen kuin ne löytää tänne!
Tein työtä käskettyä. Kaikki eivät vielä olleet tulleet ja saapuneista osa oli jäänyt palloilemaan aulaan, joten se oli helposti toteutettu. Muuallakin näkyivät kädet käyvän, kun ensimmäiset pöytiin saapujat järjestelivät arvonnan tuloksia mieluisammiksi. Miila saapui saliin Jaatisen käsipuolessa ja hänet istutettiin herrasmiesmäisesti meistä seuraavaan pöytään, ennen kuin opettaja itse lähti etsimään omaa paikkaansa.

Oli outoa nähdä koulukaverit tämmöisessä ympäristössä. He olivat ikään kuin vieraassa paikassa ja mieleeni tuli huolehtia, että kai porukka nyt osaisi käyttäytyä ikänsä ja abiarvonsa mukaisesti. Syöminen sujuikin vielä hyvin, mutta sitten huolestumiseni sai katetta. Kun lautaset oli korjattu pois ja ateriat maksettu, alkoi paikkojen vaihtelu ja drinkkien tilaaminen. Orkesteri saapui – todellakin, oikea orkesteri – ja kun se alkoi soittaa, Jaatinen nousi kumartamaan kohteliaasti Jinnalle. Tämä näytti kauhistuneelta mutta ei tainnut keksiä keinoa päästä pälkähästä. Surkean näköisenä hän lähti tanssilattialle, jossa jo muutamia muita pareja pyörähteli. Minua nauratti. Strömmi seurasi esimerkkiä ja haki Aijaa tanssimaan. Tämän kasvoilla ei ollut kauhistuksen häivääkään, päinvastoin hiukan itsetietoista ylpeyttä.

Musiikki oli kammottavaa ja tanssivien parien katseleminen vielä tuskallisempaa. Lähdin käymään naistenhuoneessa ennen kuin joku keksisi tulla pyytämään minua tanssimaan. Olihan tuntunut ajatuksena ihan kivalta tulla tällaiseen ”aikuiseen” paikkaan viettämään iltaa, mutta totuus oli kuvitelmia pahempi. Viivyttelin oikein kunnolla, kävin vessassa ja meikkasin suunnilleen alusta asti uudestaan, sitten istuskelin sohvalla ja soitin Veskulle pitkän ei-mitään-asiaa –puhelun, ennen kuin lähdin hitaasti kävelemään takaisin saliin.

Pöydissämme ei ollut enää jälkeäkään alkuperäisestä istumajärjestyksestä. Yhden pöydän olivat vallanneet Roope ja Aapo sekä heidän kaveriporukkansa ja sinne kannettiin juuri täyttä tarjottimellista drinkkilaseja. Jinna istui Tian ja Teresan kanssa yhdessä pöydässä ja suuntasin sinne. Yhdessä pöydässä oli samettihousujengi. Miilaa ei näkynyt istumassa mutta kun tiirasin tanssilattialle, näin hänen vaalean päänsä siellä. En voinut erottaa, kenen kanssa hän tanssi, kaikki tummapukuiset miehet näyttivät kauempaa hämärässä samanlaisilta. Raul pysäytti minut ennen kuin ehdin turvaan Jinnan ja tyttöjen luo ja tuskastuneena seurasin häntä tanssilattialle. En tiennyt kuinka olisin saanut kieltäydyttyä. Jotain positiivista sentään: kun pääsimme lattialle asti, lopetti orkesteri soittamisen, napsautti levysoittimen päälle ja kokosi soittimensa. Solisti kuulutti heidän lähtevän tauolle ja palaavan pian.
- Luojan kiitos, huokaisin.
Raulin kanssa oli ihan hauska tanssia, totesin yllättäen, hän piti mukavan kevyesti kiinni ja eikä puhunut kuin vähän mutta asiaa. Kappaleen loppuessa olin karkaamassa pois, mutta seuraavaksi minut otti kiinni Strömmi, kumartaen kohteliaasti. Hänen kanssaan tanssimisesta en ainakaan voinut kieltäytyä, ukkoparka oli todennäköisesti ottanut urakaksi valssata jokaisen tyttöoppilaansa kanssa. Sitä paitsi hän oli ollut ihan mukiinmenevä opettaja. Sitten juutuin lattialle Jaakon kanssa, joka tarrasi minuun kiinni kuin omaansa ja haiskahti epäilyttävästi väkeville. Yritin pitää vähän rakoa ja karkasin ensimmäisen tilaisuuden tullen tilaamaan itselleni siiderin.

Samettihousupoppookin oli kerännyt pöytäänsä jo aimo annoksen tyhjiä laseja ja Aapon ja Roopen poppoo oli kovin kovaäänisenä. Tytöt olivat kadonneet, mutta Aija ja Mandi istuivat nyt heidän paikallaan, joten istuin siihen seuraan. Kiireisen näköinen keski-ikäinen tarjoilija purjehti ohi ja sain hädin tuskin hänen huomionsa kiinnitettyä itseeni saadakseni yhden siiderin. Täti ei näyttänyt ollenkaan hyväntuuliselta, päinvastoin näytti siltä että hän olisi mielellään puraissut tai paukauttanut minua tarjottimella päähän.
- No johan on, ihmettelin Aijalle silmät pyöreinä.
- Ei ihme että se on näreissään, noi pojat on juoksuttaneet sitä kuin vierasta sikaa, Aija supatti. – Niillä taitaa olla kunnia-asiana saada lasit tyhjiksi sillä aikaa kun se hakee seuraavaan pöytään niin että se saa olla menossa koko ajan.
- Ne on kohta pöydän alla koko porukka, ennusti Mandikin.
- Onkohan täällä jossain baaria, mietin. En viitsisi kärttyistä tätiä toiste häiritä.
Sain kuitenkin siiderini ja yritin hymyillä tarjoilijalle oikein lepyttelevästi maksaessani sen. Hän ei vaan tainnut ehtiä nähdä sitä, kun Aapo huusi jo kovaan ääneen lisää juotavaa. Mandi vilkaisi poikaan hiukan haaveellisen näköisenä mutta minua hävetti. En kuitenkaan päässyt nyt karkuun ottamatta juomaani mukaan, eikä tämä näyttänyt olevan sen näköinen paikka missä kuljeskeltiin lasi kädessä.

Jaatinen ja Miila saapuivat tanssilattialta ja istuivat viereiseen pöytään, joka sillä hetkellä oli tyhjillään. Miila iski minulle silmää opettajan olkapään yli eikä irrottanut tämän kädestä vaikka he istuivat alas. Pahuksen penikka! Mutta sitten päätin, etten voi aikuisen miehen puolesta ruveta huolehtimaan. Kai hän itse tiesi mihin asti oli sopivaa mennä. Huomasin Jaakonkin huojuvan meidän suuntaan ja yritin karata takaisin naistenhuoneeseen, oli siideriä tai ei, mutta sekoonnuin jotenkin laukun hihnaan enkä päässyt ylös.
- Mä haluaisin jutella sun kanssa, Jaakko ilmoitti ja istui viereiselle tuolille. Huokaisin ja käännyin hänen puoleensa, toivoen että Aija ja Mandi ymmärtäisivät kadota pöydästä, mutta ei, he kääntyivät katselemaan ja kuuntelemaan oikein kiinnostuneen näköisinä. Jaakko asetti kätensä harteilleni ja alkoi tunnustaa räytyvänsä ikävästä, ja miten kulunut talvi oli ollut yhtä @!#$ä ja miten olin voinut jättää hänet sillä lailla kuin nallin kalliolle.
- Kuinka niin jättää, eihän meillä mitään virallista ollut, ihmettelin.
- Mutta oli kumminkin jotain. Ja mä olin niin rakastunut suhun.
- Olit vai, saatoin vain sanoa kun en muutakaan keksinyt.
- Ja olen vieläkin, Jaakko näytti surkealta ja mulkaisin tyttöjä jotta he ymmärtäisivät jo kadota. Sen sijaan he ottivat vain paremman kuunteluasennon kumpainenkin.
- Mennään tanssimaan, ehdotin, sillä en halunnut jatkaa tätä noloa kohtausta muiden kuullen.
Jaakko taisi käsittää tilanteen väärin tai sitten hän unohti että meillä oli keskustelu kesken. Tanssilattialla hänellä ei ollut enää mitään sanottavaa, hän halusi vain kouria minua, joten melko lailla kipakasti poistuin paikalta. Suututti ja harmitti ja menin taas naistenhuoneen sohvalle istuksimaan. Jokohan kehtaisi kohta häipyä?

Päätin kuitenkin etsiä ensin Jinnan käsiini ja löysinkin hänet ihan toisesta päästä ravintolaa, missä oli baari ja pieni erillinen pubin näköinen alue ja minne tanssimusiikki ei kuulunut liian kovaa. Matkalla olin saanut torjua muutamia sinnikkäitä tanssinhaluisia, isäni ikäisiä miehiä ja Jinnan näkeminen ilahdutti totisesti. Hän istui Tomin ja Raulin kanssa yhdessä pöydässä juomassa tuopillista olutta ja vilkutti iloisesti. Ostin matkalla itselleni oluen ja istuin sitten tyytyväisenä seuraan.
- Tuolla alkaa olla ihan hirveä meno, tämmöstäkö on aikuisten tanssipaikoissa? puuskahdin.
- Ilmeisesti, Jinna hymyili.
- Hyi, musta tuntuu kuin olisin lihatiskillä, ja noi vanhat humalaiset miehet on miljoona kertaa oksettavampia kuin omanikäiset! Vilkaisin arvioivasti Tomia ja Raulia, mutta heillä ei ollut näköjään tarvetta juoda kilpaa keskenään, he vaikuttivat suhteellisen selviltä ja hymyilivät hyväntuulisina. Juttelimme luokkakavereiden käytöksestä, joskaan en viitsinyt kommentoida Miilan ja Jaatisen kädestä pitelemistä ja tuomitsimme yhdestä suusta sen ylettömän ryyppäämisen, mitä poikaporukat harrastivat. Meille tuli oikein hauska loppuilta siinä oluen ääressä jutellen. Muut eivät löytäneet, tai välittäneet löytää pois tanssimapuolelta joten saimme istua ihan rauhassa ja jossain vaiheessa Jinna yritti kutitella minua säärestä varpaillaan. Vetäisin jalkani nopeasti pois, sillä arvelin, että ele oli tarkoitettu Tomille eikä minulle.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   15.1.09 17:36:37

50.

Hiivin hiprakassa kotiin Veskun luo. Asunnossa oli jo pimeää joten riisuin kenkäni eteiseen ja yritin ripustaa takkini naulakkoon, mutta se ei osunut. En raaskinut sytyttää valoa, enkä löytänyt sitä enää pimeässä, joten ajattelin jättää sen aamuksi. Sitten tiputtelin loput vaatteet matkalle ja pujahdin Veskun viereen peiton alle. Ajattelin, että juotu olut varmaan haisi melko pahalle hengityksessäni, joten käänsin hänelle huomaavaisesti selkäni, sykerryin ihan sängyn reunalle ja nukahdin. Tai olin nukahtamaisillani kun Vesku ravisti minua.
- Mitä sä siellä kyyristelet?
- Mitä? En ymmärtänyt mistään mitään, en edes ollut ihan varma missä olin.
- Miksi sä pakoilet siellä metrin päässä? kysyi Vesku kärsivällisesti.
- Koska mä haisen kumminkin vanhalta viinalta, selitin ja painoin pääni takaisin tyynyyn.
- Niin haiset, mitä siitä?
- No en mä sitä halua hönkäillä sun naamaasi.
- Käy pesemässä hampaat jos se sua häiritsee ja tule tänne, Vesku komensi. Tottelin, koska se oli helpointa, ja heräsin matkalla niin, että sain pestyä meikitkin samalla. Sitten pujahdin takaisin sänkyyn ja kutsuvasti kohotetun peiton alle.
- Mä jo luulin että sä olet suuttunut jostain, Vesku sanoi ja painoi naamani hellävaraisesti jonnekin kainaloonsa.
-Miksi ihmeessä mä olisin suuttunut sulle? mumisin sinne.
- Tai löytänyt jonkun uuden miehen.
- Kai mä sitten olisin jossain muualla? Avasin kiinnostuneena silmäni. Oliko se mustasukkainen? Vai mistä oli kyse?
- Tässä oli vaan vähän yksinäistä, Vesku kuittasi ja rupesi nukkumaan.

Aamulla en saanut hellyyttä enkä halauksia vaan ravistuksen.
- Ylös ja tallille, kello on jo kymmenen.
- En mä voi, mä kuolen.
- Etkä kuole.
Minua ärsytti hirvittävästi miten virkeän näköinen joku saattoi ollakaan. – Eikö sinne voisi mennä iltapäivällä vasta? Anna mä nukun vielä vähän…
- Voit nukkua sen aikaa kun mä laitan kahvia.

En nyt sentään ehkä kuolisi, mutta olisi ollut kiva loikoilla pidempään. Yritin houkutella Veskua takaisin sänkyyn kun hän tuli uudelleen keittiöstä, mutta hän sortui vain hetkeksi.
- Et saa seksiä koko viikolla ellet nyt nouse, hän uhkasi ja kiskoi minut ylös.
- Mutta mistä tää kiire?
- Lupasin Oonalle jakaa päiväheinät.
- No olisit heti sanonut. Laahustin suihkuun kahvikupin kanssa ja sen jälkeen aloin tuntea olevani elossa. Ja itsepä olin luvannut ottaa mansikkavuoron tänään, kun olin arvannut että Miila ei kuitenkaan pääsisi ylös sängystä koko päivänä. Mieleni tuli vähän kevyemmäksi kun mietin, millainen kankkunen hänellä täytyi olla.
- Kellä sä tänään ratsastat? kysyin kun keräilin läjään edellisyönä sirottelemaani vaatepolkua.
- Wotilla.
- Mennäänkö maastoon? Mä en mitenkään jaksa vääntää koulua.
- Okei. Kyllä mä voin vääntää huomennakin.

Pirautin matkalla bussista ensin Miilan puhelimeen ja sitten, kun siihen ei vastattu, Ilselle. Piti tarkistaa että siskokulta oli päässyt kotiin. En ollut nähnyt häntä loppuiltana. En itse asiassa sen jälkeen kun olin jättänyt hänet pöytään pitelemään Jaatista kädestä. Ilse vakuutti, että lapsi oli kotona ja kuulosti ilahtuneelta kun pröystäilin, että olin kevätaamuakin pirteämpänä matkalla tallille. Vesku tosin siinä vaiheessa alkoi kaivella minua kylkiluista niin, että piti lopettaa puhelu lyhyeen.

Oli ollut semmoista harmaan räntäistä kuin edellisenäkin aamuna oli ollut, mutta samoin pilvet repesivät tänäänkin. Ratsastimme ihanan metsässärämpimismaaston, joka tosin olisi ollut miellyttävämpi ilman oksilla vaanivia märkiä lumikasoja ja palasimme juuri ajoissa päiväruokinnalle. Mansikalle oli joku vaihtanut uuden satulavyön sen jälkeen kun olin viimeksi ratsastanut sillä, ja tunnustelin mietteissäni sen vatsaa. Se ei ollut silmiinpistävän iso, mutta oli ilmeisesti salavihkaa kuitenkin kasvanut niin, että sen oma vyö oli jäänyt turhan tiukaksi.

Ratsastuskoululla oli tavallista viikonloppua paljon pahempi hyörinä. Siellä pidettiin päiväleiriä ja asiakkaita oli parisenkymmentä, ja sitten vakituiset hoitajat lisäksi. En voinut ymmärtää miksi he roikkuivat tallilla leirin aikana, tuijottamassa vihamielisesti lapsia, jotka saivat hoitaa heidän hoitohevosiaan tämän viikon ajan. Ellei heitä sitten ollut kaikkia luvattu leiriavustajiksi näin ensimmäisinä päivinä. No, eipä ollut minun murheeni. Jaoimme heinät, mihin hommaan värväsimme päiväleirilapset mukaan ja annoimme heidän arvioida minkä kokoinen kasa oli kilo heinää. Siinä siis menikin jonkin verran enemmän aikaa kuin muuten olisi mennyt, mutta eipä ollut kiirekään.
- Mitäs sitten tehtäis? kysyin kun palautimme heinäkärryjä latoon.
- Etkö sä enää haluakaan nukkumaan?
- En todellakaan, miksi mä haluaisin nukkua näin ihanana päivänä?
Emme kyllä muuta saaneet enää aikaan. Oli liian kylmä siivota tarhoja, tai kokkareet olisi pitänyt hakata irti rautakangella, eikä sisäsiivous houkutellut auringonpaisteessa. Istuimme Oonan portaille löhöilemään auringossa vähäksi aikaa. Mutta oli kuitenkin vain helmikuu.
- Mennäänkö meille syömään? ehdotin. Halusin nähdä itse Miilan krapulan, jos vain mahdollista.
- Onko meidän kutsuttu?
- Mä tarkistan. Kaivoin taas puhelimen esiin.
- Totta kai tulette, Ilse sanoi ja käski tuomaan maitoa ja tummaa leipää tullessamme.

Lähettäjä: orom 
Päivämäärä:   15.1.09 17:45:41

jatkuu

Lähettäjä: Aivokana 
Päivämäärä:   15.1.09 19:17:49

Tänään vielä yks pätkä suihkunjälkeislukemiseks? :--D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   15.1.09 20:06:05


Jinna aloitti työt jo sunnuntaina ja ihmettelin kun hän ei illalla soittanut minkäänlaista raporttia eikä vastannut puhelimeen, mutta minkäs teit. Ehkä hän oli heti ensimmäisenä päivänään löytänyt jonkun nuoren lääkärin ja karannut Etelämerelle. Jokseenkin jännittyneenä nousin itse maanantai-aamuna töihin. Löysin oikean osaston, marssin sisään, ilmoittauduin ja sain käskyn seurata keski-ikäistä Maija-nimistä naista joka käveli kumipohjaisissa kengissään nopeammin kuin minä hölkkäsin. Hän puhui koko aamun, vuoroin minulle ja vuoroin potilaille ja ihmettelin, ettei hän käheytynyt.

Enpä ollut osannut aavistaakaan minkälaista siellä olisi. En nyt sentään ollut luullut pääseväni istumaan vuoteen laidalle ja silittämään vienosti hajuvedelle tuoksuvalla kädelläni kuumeisen potilaan otsaa mutta en ollut tajunnut likikään minkälainen työ oli muutaman naisihmisen voimin syöttää, pestä ja pukea kymmenittäin joko liikuntakyvyttömiä tai omissa maailmoissaan karkuun vaeltelevia vanhuksia. Meni täydet neljä tuntia – pikainen aamukahvihetki pois lukien – ennen kuin ensimmäistä kertaa ehdimme hengähtää ja istua ja ajatella omaa lounasta. Olin siinä vaiheessa valmis istumaan lopun elämääni pallilla kanslian nurkassa, jalat särkien ja puolet kehon nestevarannosta uloshionneena.
- Tule nyt syömään meidän kanssa, ennen kuin iltavuorolaiset tulee, Maija kehotti ja zombina tottelin, vaikka tuskin jaksoin laahustaa ruokalaan asti.
Iltapäivällä onneksi vähän helpotti, joskin aina vaan riitti syöttämistä, kuivittamista ja potilaiden siirtelyä sängystä tuoliin tai päinvastoin. Kun pääsin lopulta lähtemään, olin nukahtaa bussiin, ja kotona Veskun luona kävelin suoraan suihkuun. Minusta tuntui, ettei osaston tympeä ruoan ja eritteiden haju lähtisi hiuksistani ja nenästäni ikinä.

Vesku ei ollut vielä tullut, hän oli aikonut viettää päivän yliopiston kirjastossa. Niinpä yritin uudelleen saada Jinnan kiinni ja tällä kertaa hän vastasikin puhelimeen.
- Mitäs tykkäät töistä? kysyin.
- Se on ihanaa! kuului pirteä vastaus.
- Mitä meinaat? Hulluko olet?
- Tosi kivaa! Mä olen oppinut jo vaikka mitä ja saanut oman nimikkopotilaankin!
- Etkö sä ole ollenkaan rasittunut? Noin niin kuin fyysisesti?
- Olen tietysti, mutta se nyt oli odotettavissakin.
- Mä en ole varma pääsenkö enää ikinä ylös tästä sängystä.
- Äh, älä valita, nuori ja terve ihminen! Se oli niin poikkeuksellista Jinnalta, että minua ihan alkoi hävettää.
- Taidat olla oikeassa. Mutta olen mä silti onnellinen, ettei tänään tarvitse enää tallille mennä!
- Mikä vuoro sulla on huomenna?
- Aamu, edelleen, ja samoin keskiviikkona.
- Mulla on huomenna eka iltavuoro, kiva nähdä mitä sillon tapahtuu!

Jinnan innostus piristi minuakin ja juttelimme pitkät pätkät työkavereista ja töistä. Minun mielessäni kaikki nyt oli vielä yhtä kaaosta mutta Jinnalla oli jo selvä kuva aamuvuoron rutiineista ja se selvitti minunkin ajatuksiani. Tänään olin vain kulkenut perässä ja tehnyt mitä käskettiin. Sovimme, että yrittäisimme käydä yhdessä syömässä, kunhan molemmat seuraavan kerran olisimme aamussa.

Oikeastaan kivaa saada tehdä jotain, millä oli oikeasti jotain merkitystä jollekulle, tuumin ja venyttelin kun olimme päättäneet puhelun. Päätin olla jopa sen verran piristynyt että jaksaisin lähteä käymään kaupassa. Sukkahousuni – ainoat vaaleani – olivat hajonneet ja ainoat kenkäni, jotka jotenkin malliltaan sopivat työkengikseni olivat osoittautuneet vaarallisen liukkaiksi märällä korkkimatolla.

Kun palasin ostosreissulta oli Veskukin jo kotiutunut ja halusi kuulla, miten päivä oli mennyt. Ellen olisi jutellut Jinnan kanssa ja saanut vähän uutta näkökulmaa olisin todennäköisesti purskauttanut ilmoille pitkän valituslitanian ja saanut kuulla ”mitä mä sanoin”. Vesku näyttikin ihan hämmästyvän kun ei kuullut sitä.
- Mä kuvittelin sun olevan henkihieverissä jalat pystyssä täällä.
- Niin mä olinkin ensin, tunnustin. – Mutta sitten piristyin.
- Se käy kyllä helpommaksi kunhan tottuu olemaan jaloillaan koko päivän, Vesku lohdutti.
- Kiva kuulla. Mutta niistä kammottavista työpuvuista ei kyllä voi muuta kuin valittaa. Hirveitä hiostavia telttoja! Missä on söpöt valkoiset minimekot?
- Benny Hillissä. Tai pornoleffoissa.

En tiedä oliko seuraava aamu juurikaan sen helpompi, mutta ainakin tiesin mitä odottaa. Olinhan koko yönkin unissani pyöriskellyt osaston kaaoksessa. Ja aloin tunnistaa työrytmin. Ensin aamuraportti, sitten aamupalan syöttäminen, sitten urakalla pesua ja pukemista. Lounas omaan suuhun ja asukeille ja vaipanvaihtoa, vessakäyntejä, välipaloja. Aloin ymmärtää kakkavihon merkityksen ja näin, miten makuuhaavat puhdistettiin. Taisin tehdä aivan älyttömiä kysymyksiä joidenkin työkavereiden ilmeistä päätellen, mutta en antanut niiden jäädä vaivaamaan minua. Ei kai nyt hitto vie kukaan kuvitellut, että lukiossa opetettiin sairaanhoitoa joten mistä voisin kaiken tietää?

Mitä ei ollut ihan helppo sisäistää oli auringontarkka hierarkia osastolla. Osastonhoitajaa pelättiin ja sairaanhoitajien ja lähihoitajien kuilu oli ammottava. Sairaala-apulaiset, kylvettäjät ja minun kaltaiseni sijaiset olivat pieniä hiiriä nurkissa, jotka väistelivät koulutetumpia. Kun lääkäri tuli osastolle oli kuin jumala olisi laskeutunut taivaasta. Se, mitä kukakin sai tehdä, oli säännelty kirjoittamattomin laein joita ei ollut helppo ymmärtää. Minä en voinut pestä lattialta läikyttämääni kahvia vaan sitä varten piti pyytää sairaala-apulainen. En myöskään saanut mennä lääkekaapista ottamaan buranaa mummolle, joka valitti päänsärkyä, ei varjelkoon! Jinna sanoi, ettei hänen osastollaan ollut yhtä vanhakantaista ja pikkutarkkaa, mutta siellä olikin pomona noin neljäkymmentä vuotta nuorempi sairaanhoitaja. Ihmettelin asiaa Veskullekin, mutta hänkään ei osannut selittää sellaiselle herran pelolle mitään minun mielestäni hyväksyttävää syytä.
- On se kuitenkin kiva tietää että sekin vanha haahka niiaa mulle jos joskus tulen valmiina lääkärinä tonne töihin, jupisin vähän kostonhaluisena, sillä osastonhoitaja oli sinä päivänä ojentanut minua mielestäni vähän asiattomasti.
- Oletko sä sitten päättänyt haluta lääkäriksi? kysyi Vesku venytellen tietokoneensa ääressä.
- Olen mä päättänyt ainakin hakea. Katsotaan sitten miten käy.
- Meinaatko hakea jonnekin muuallekin?
Tuijotin ajatuksissani telkkaria, vaikkei se ollut edes päällä.
- En oikein tiedä vielä. Ei varmaan pysty lukemaan moniin isoihin pääsykokeisiin samalla kertaa.
- Oletko sä tarkistanut mitä sinne eläinlääketieteelliseen pitää lukea? Jos ne onkin vaikka miten lähellä toisiaan, niiden vaatimukset.
- En. Löytäsitkö sä netistä? Hain keittiöstä jakkaran ja istuin Veskun viereen tietokonepöydän ääreen ja nojasin hänen selkäänsä kun hän naputteli konetta.

Mutta ensin piti tietysti hoitaa kirjoitukset. Olin sopinut tekeväni töissä ensin vain kolmen viikon sijaisuuden, ja sen jälkeen hoitaisin viimeiset kertaukset ja itse kokeet ja palaisin sitten hoitsuksi. En niitä viitsinyt jännittää, minulla oli tosiaan hyvä tuntuma, että osaisin tarpeeksi päästäkseni hyvillä arvosanoilla läpi. Enemmän minua jännitti Ilse, joka alkoi olla isompi kuin keskikokoinen tynnyri, ja jonka en voinut kuvitella enää pysyvän tolpillaan kovin kauan, ellei vauva vähitellen aikonut tulla ulos. Miila valitti, että kaikki yöt kotona olivat yhtä heräämistä vessassa ramppaamiseen ja sängyn natinaan kun Ilse käänteli kylkeä.

Lähettäjä: Aivokana 
Päivämäärä:   15.1.09 20:35:16

Heeh, jatkoa taas:---D Nyt ois loistava lukuputki päällä.:DD

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   15.1.09 20:45:23

No jestas, sitä pitää kai ruokkia sitten :D
------------
51.

Viimeisenä työpäivänäni, kun olin vaihtamassa siviilivaatteisiin soi puhelin ja iskä ilmoitti, että Ilse oli otettu Naistenklinikalle lopuksi aikaa odottamaan synnytystä. Verenpaineet kuulemma heittelivät ja veriarvot olivat vinksallaan.
- Oletko sä siellä? Haluatko sä että mä tulen? kysyin yrittäessäni yhdellä kädellä saada farkkujen nappia kiinni.
- Ei sun tarvitse tulla, mä viivyn vähän aikaa ja tullaan sitten vaikka huomenna paremmalla ajalla. Mutta mä en saa Miilaa kiinni, jos viitsit kokeilla saatko sä? Mun pitää sulkea puhelin kun menen takaisin sisään.
- Joo, kokeilen toki. Kun olin heittänyt puhelimen takaisin reppuun ja saanut vaatteet päälleni, tuli mieleeni, että Miila saattoi olla ratsastamassa. Hyppäsin tallille vievään bussiin. Hyvällä säkällä Veskukin saattaisi vielä olla siellä: tiesin että hänellä oli ollut ratsastettavia tänään. Näin sunnuntaisin ei enää iltapäivällä ollut tunteja, vaan kaikki olivat aamusta, joten tuntui järjelliseltäkin, ettei hän ollut viitsinyt lähteä sinne kovin aikaisin.

Oli jo loskaista ja lämmintä ja saappaani kastuivat kävellessäni tallitien. Mansikka oli tarhassa, samoin nähdäkseni Oonan muut asukit, ja kaikkialla oli hiljaista. Missäs hitossa Miila sitten oli, ellei täällä? Kaivoin kännykkäni ja yritin soittaa hänelle, ja kuulin hiirenhiljaisen soittoäänen Oonan rehuhuoneesta. Miilan laukku näkyi olevan siellä. Mutta entäs emäntä itse? Kun en muuta keksinyt, vaelsin ratsastuskoulun puolelle, mistä kuuluikin ihmisääniä. Karsinat olivat tyhjillään paitsi yhtä, missä seisoi pieni suomenhevonen Niisku. Jatkoin käytävää pitkin eteenpäin ja kurkkasin sekä satulahuoneeseen että toimistoon, mistä löysin Miilan ja Veskun. He löhösivät sohvalla ja lisäksi huoneessa oli Neea, Niiskun hoitaja ja hänen kaverinsa Anna. Oonakin oli siellä, istuen toimistopöydän ääressä. Kahvinkeitin porisi nurkassa.
- Täälläkös te kaikki piilottelette? kysyin pistäessäni pääni sisään. Vaimeakin keskustelu taukosi.
- Täällä, Oona totesi.
- Miksi? Ja miksi Niisku on sisällä?
- Odotellaan eläinlääkäriä, se löytyi ontuvana tarhasta.
Se selitti Neean apean ilmeen, enkä viitsinyt sanoa mitään mukahauskaa päiväkahvittelusta. Sitten muistin miksi itse olin tullut tallille.
- Ilse on otettu sairaalaan, ilmoitin Miilalle.
- Joko se vauva tulee? siskoni suoristautui sohvannurkasta salamannopeasti.
- Ei, mutta se joutuu jäämään sinne tarkkailtavaksi kunnes se tulee.
- Pitäiskö meidän lähteä sinne?
- Iskä sanoi ettei kannata, se on siellä. Rysähdin sohvaan Veskun ja Miilan väliin ja aloin ottaa selvää mikä Niiskun jalkaa vaivasi. Kukaan ei kuitenkaan osannut vastata siihen, sen verran pahasti se kuitenkin nilkutti, että Oona oli metsästänyt päivystävän eläinlääkärin käsiinsä.
- Mikä unohtui? mutisi Vesku korvaani.
- Oho, sanoin ja annoin hänelle suukon. – Mitä sä olet tehnyt tänään kun mä olen raatanut töissä?
- Mä olen ratsastanut kolme hevosta niin että älä tuu mulle puhumaan raatamisesta.
Minun ei ollut ollut tarkoitus vilkaistakaan Neeaa ja Annaa mutta meidän pusuttelu näkyi vetäneen Neean naaman entistä kireämpään ruttuun. Hän oli tainnut aikojen alusta asti olla vähän ihastunut Veskuun.

Eläinlääkäriä ei kuulunut joten Oona nousi kelloaan vilkaisten ja sanoi käyvänsä jakamassa iltapäiväsapuskat.
- Mä voin tulla jelppimään, sanoin ja vääntäydyin sohvasta. Muutkin seurasivat esimerkkiä. Koulun hevoset ajettiin jo tässä vaiheessa sisään syömään joten Neea ja Anna alkoivat viritellä aitalangasta niille käytävää. Vaikka ne tiesivät kyllä, että tallissa tarjoiltiin ateria, ja olisivat juosseet suoraan omiin bokseihinsa joka ainoa ilman mitään ohjailua. Miila, Vesku ja minä haimme heinää Oonan tallin hevosille ja jaoimme sen tarhoihin. Miila oli vähän hermostuneen näköinen.
- Mikä hätänä? kysyin.
- No ei oo kiva ajatus, että oma äiti on sairaalassa. Kai sä tuut kotiin tänään? En mä halua olla siellä yksin.
- Ei iskä luvannut olla siellä kauan.
- Mutta siihen asti kuitenkin?
- Tietysti, lupasin kun hän oli niin anovan näköinen.

Ei edelleenkään merkkiäkään eläinlääkäristä joten lähdimme pois. Vesku lähti omaan koloonsa lopettelemaan jotain tehtävää, vaikka olisin mielelläni ottanut hänet tueksi ja turvaksi. Kyllä minuakin vähän pelotti Ilsen puolesta. Oli hän kuitenkin aika iäkäs ihminen synnytysosastolle. Heittäydyimme kotona sohville ja aloimme tuijottaa elokuvaa, joka oli joskus alkusyksystä nauhoitettu ja juttelimme hajanaisesti lauseen silloin, toisen tällöin. Iskästä ei kuulunut mitään.
- Ei sen pitänyt jäädä kuin vähäksi aikaa, sanoin lopulta, kun kello alkoi jo lähetä yhdeksää ja katsoimme jo toista leffaa.
- Tää ei mun mielestä ole vähän aikaa. Pitäisikö sinne soittaa, sinne sairaalaan?
- Soita vaan.
Miila näytti arvioivan, uskaltaisiko, mutta otti sitten puhelimensa ja meni parvekkeelle, sytyttäen jo kynnyksellä tupakan. Hän viipyi hyvinkin kymmenen minuuttia, kahden tupakan verran, ennen kuin palasi.
- Ilmeisesti se on kumminkin alkanut se synnytys. Tai aloitettu, en tiedä.
- Voi kamala! Kylmyys valahti vatsaani ja minua alkoi oikeasti hermostuttaa. Miila tuli viereeni istumaan ja istuimme siinä kuin pikkulapset pidellen toisiamme käsistä. Elokuva pyöri ihan omia aikojaan loppuun ja keskityimme odottamiseen. Kymmenen jälkeen Vesku soitti ja kysyi, missä mennään, aioinko tulla yöksi sinne vai mitä.
- En mä voi lähteä mihinkään ennen kuin kuulen enemmän, sanoin ja selvitin tilanteen.
- Haluatko sä että mä tulen sinne?
- Tulisitko? Se olisi ihanaa. Mä voin tulla hakemaan sut jos haluat tulla. Eiköhän Ilsen auto ole kotona.
- Mä tulen kyllä sun mukaan, en mä jää tänne yksin, Miila ilmoitti.
Niin kävimme hakemassa Veskun ja palasimme istumaan sohvaan kolmestaan. Vesku nojasi sohvankulmaan, minä häneen ja Miila minuun emmekä puhuneet juuri mitään.

Puoli kahdelta Miilan puhelin soi ja iskä ilmoitti, että tyttö tuli ja että molemmat voivat olosuhteisiin nähden hyvin.

Lähettäjä: ! 
Päivämäärä:   15.1.09 20:50:50

Luin sitten koko stoorin tuolta sun sivuilta siis molemmilta sivuilta :D Mielettömän hyvä! Meinaatko jatkaa viellä jessi juttuja (toivottasvasti!) Voisin lukea tätä tarinaa vaikka miten paljon viellä!

Lähettäjä: Aivokana 
Päivämäärä:   15.1.09 21:06:28

Oi, jatka :D:D Nojoo, ehkä mä maltan huomiseen ellet tänään haluu enempää laittaa.:---)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   15.1.09 21:22:51

! en mä ehkä jatka pidemmälle, kun ne alkaa jo ehkä olla vähän vanhoja päähenkilöiks, mut en uskalla sanoa että ei koskaan... Kirjottelen näitä lievejuttuja sen sijaan (Joko sä luit Vanhempieni tarinan?)

Aivokana, täältä pesee, tätä riittää :)
----------
Vesku oli kadonnut aamulla kun heräsin, ja kun tarkkaan muistelin olin melkein herännyt, kun hänen kännykkänsä piippasi herätystä. Nyt kello oli jo yli kymmenen ja kotona oli hiljaista. Mietin oliko iskä lähtenyt töihin – oli, todennäköisesti - ja siitä olin varma, että Miila vielä nukkui. Tuijotin kattoa ja mietin miltä Ilsestä mahtoikaan tuntua. Miltä tuntuisi äheltää joku elävä olento maailmaan? Ja sattuikohan se ihan järjettömästi? Mihinkähän aikaan siellä olisi vierailuaika?

Yllätyksekseni Miila olikin jo pystyssä ja joi keittiössä kahvia. Hän näytti vähän pakokauhuiselta ja paljon murjottavalta.
- Mitä nyt?
- Rupesin vaan miettimään, että olisi se ipana voinut odottaa vielä kolme viikkoa. Mä olen ihan varma että se huutaa kaikki yöt enkä mä saa keskityttyä kirjoituksiin.
- Ei välttämättä.
- Ehkä se huutaa seuraavat kolme vuotta, niitä on kuulemma sellaisiakin. Mun täytyy löytää oma kämppä ja pian.
- Älä nyt hätäile ennen kuin nähdään!
- Hyvähän sun on olla hätäilemättä kun asut täällä vaan satunnaisesti.
- Ehkä se ei huudakaan. Ehkä se on vaan hiljainen ja suloinen.
- Paskoo se joka tapauksessa.

Otin kahvia ja menin avaamaan tietokoneen.
- Vierailuaika on vasta viideltä. Mitäs tehdään siihen asti?
- Mä menen etsimään töitä. Ja asuntoa.
- No netistä sä ne löydät. Mä menen sitten tallille jos sä meinaat vaan murjottaa.
Lähdin pukeutumaan ja kun vilkaisin lähtiessäni olohuoneeseen, oli Miila jumittunut koneen eteen.

Otin auton, sillä löysin portaita alas mennessäni sen avaimet takin taskusta ja hurautin tallille. Oonaa ei näkynyt, mutta hain Mansikan, harjasin sen ja laitoin suitset päähän. En jaksanut tarkistaa vihosta mitä Miila oli edellispäivästä kirjoittanut tehneensä, minä halusin mennä metsään rämpimään joka tapauksessa. Vietimmekin siellä lähes kaksi tuntia, kunnes reisiäni alkoi kihelmöidä kostea kylmyys ja puiden oksista valuneet pisarat. Mansikka oli ollut vähän höpsöllä tuulella ja loikkinut sulavesikohtien yli ja pörissyt niille ja se oli piristänyt minua huomattavasti Miilan kiukuttelun jälkeen. Viivyttelin, harjaten sen huolellisesti vielä toistamiseen ratsastuksen jälkeen ja odottelin, näkisinkö Oonaa jotta voisin kertoa hänelle uutiset. Kävin lopulta koputtamassa hänen ovelleenkin, mutta en saanut vastausta. Olkoon sitten. Laitoin kuitenkin tekstiviestin.

Iskä tuli töistä kerrankin normaalien ihmisten aikaan, tai itse asiassa jo neljältä, mikä oli melko ennenkuulumatonta. Hän näytti omituiselta, väsyneeltä ja säteilevältä samalla kertaa, itse asiassa vähän sekopäiseltä.
- Ehkä mä ajan sairaalaan, ehdotin.
- En kai mä voi sun antaa ajaa keskustaan! iskä vastusteli, mutten ottanut kuuleviin korviini moisia estelyitä.
- Mä olen ajanut isommassa suurkaupungissa kuin tää kuppanen Helsinki!
Niin sitten ajoin Naistenklinikalle ja löysin parkkipaikankin.

Iskä tiesi tien Ilsen osastolle ja löysimme hänet sängystä nukkumasta. Säikähdin ihan, miten vanhalta ja kuihtuneelta hän näytti unissaan. Silmänaluset näyttivät mustilta ja iho vitivalkoiselta. Miila istahti sängyn laidalle vielä pelästyneemmän näköisenä ja Ilse havahtui hereille.
- Miten sä voit? Miila kysyi ja hänen äänensä värähti epäilyttävästi. Mutta Ilsen hymy oli sama vanha tuttu, kun hän tajusi missä oli ja kenen seurassa, ja hän näytti huomattavasti enemmän elävältä ihmiseltä.
- Ihanasti, hän vastasi melko reippaasti ja halasi Miilaa. Ja sitten iskää, ja minua. Vähän väriä nousi kasvoille ja hän näytti huomattavasti paremmalta.
- Millasta se oli? minun piti kysyä ensimmäiseksi.
- No sanonko vaan että onneksi päättivät leikata, Ilse sanoi ja näytti siltä että häntä puistatti.
- Eikö se halunnut tulla?
- Ei oikein. Mä olen kai vähän vanha tähän touhuun. Että eiköhän tää riitä mun osalle. Kaksi ihanaa tyttöä.

Miila käpertyi Ilsen viereen kuin olisi ollut vauva itsekin ja Ilse hymyili iskälle, joka seisoi toisella puolen sänkyä sellaisin ilmein, että minusta tuntui että minun olisi kuulunut kääntää katseeni pois.
- Onko se… ihan okei? Ja tarpeeksi iso, ja semmoista? Yritin keksiä mitä yleensä tuoreilta äideiltä kysytään.
- Se on ihan just hyvän kokoinen ja ihan kunnossa, Ilse sanoi ja hymyili minulle sen näköisenä kuin olisi toivonut että hänellä olisi vielä kolmaskin kylki ja käsi. Istuin varovaisesti sängyn jalkopäähän ja taputin häntä säärelle.
- Oletteko te jo keksineet nimen? Ja koska me saadaan nähdä se? Ja koska te pääsette kotiin?
- Veskukin kävi täällä päivällä, sanoi Ilse yllättäen vastaamatta yhteenkään kysymyksistäni. Läimäisin kauhistuneena käden suuni päälle. Olin ihan unohtanut, että hänen klinikkaharjoittelunsa oli alkanut tänään. Ja me olimme valvottaneet häntä puolen yötä selkänojana.
- Kävi vai? Mitä se täällä teki? Miila havahtui.
- Poikkesi ruokatunnilla, kai. En mä tunnistanut edes ennen kuin se puhui, ajattelin vaan, että taas yksi lääkärinplanttu. Ilse nauroi, joskin vähän heikohkosti.

Vauva tuotiin vähän myöhemmin huoneeseen ja katselimme sitä arvioivasti. Olin yrittänyt miettiä etukäteen mitä sanoa siitä jos se olisi vain kammottavan ruma ja ryppyinen, mutta se oli itse asiassa aika hellyttävä eikä juurikaan pahan näköinen. Ilse sai sen syliinsä ruokkiakseen sen ja vaikka koko nyytti näytti olevan muissa maailmoissa, se havahtui kuitenkin sen verran, että ymmärsi imeä. Tuijotimme sitä ihmeissämme. Edelleenkin minusta tuntui omituiselta ja kammottavalta ajatus, että se oli vuorokautta aikaisemmin ollut Ilsen sisällä.

Kun se oli syönyt, Ilse antoi sen iskän syliin, joka sitten vuorostaan kierrätti sen ensin Miilalle ja sitten minulle. Onneksi se oli niin hyvin paketoitu, ettei tarvinnut pelätä retkauttavansa niskaa tai mitään.
- Ootteko te miettineet nimeä? kysyin uudestaan kun en aikaisemmin ollut saanut vastausta.
- Ollaanhan me mietitty mutta ei se taida olla ihan valmis vielä, Ilse sanoi ja vilkaisi iskää. Minä laskin vauvan takaisin kehtoonsa ja nykäisin Miilaa käsivarresta. Minusta tuntui, että oli aika jättää vanhemmat kahden vähäksi aikaa.
- Me mennään jo… tota, tupakalle. Nähdään autolla!
Miila onneksi seurasi perässä sen verran vastustelematta, ettemme ehtineet kuulla kuin alkua, iskän lauseesta ”mistä asti te olette tupakoineet” ennen kuin ovi sulkeutui.

- Sehän oli suloinen, huokaisi Miila, kun pääsimme ulos ja tosiaan sytytimme tupakat.
- Niin oli, myönsin.
- Ja hiljainenkin.
- Ainakin toistaiseksi, myönsin taas.
Istuuduimme penkille pääovien eteen eikä siinä tarvinnut oikeastaan sen enempää jutella. Toivoin vain että olisin nähnyt Veskun lääkärinvaatteissaan, mutta eiköhän hän ollut jo häipynyt kotiin tältä päivältä.

Lähettäjä: ! 
Päivämäärä:   15.1.09 23:04:27

No toivon parasta! Ehkä veskun ja jessin lapsista voisi tulla joku tarina :D? En olekkaan lukenut viellä tota vanhempieni tarinaa! Sinne siis ! :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   16.1.09 01:32:43

Lapsensaamisjutut pyörivät mielessäni suostumatta kaikkoamaan sieltä. Kovin ajatuksissani menin illalla toiseen kotiini Veskun luo.
- Lopultakin sä tulit, musta tuntuu etten ole nähnyt sua ikuisuuksiin, hän tervehti.
- Kuinka niin? Aamulla viimeksi, ja eilen ja viime yönä, ja eilisaamuna?
- Mutta en kahden kesken rauhassa!
- Me käytiin sairaalassa.
- No sen mä arvasin. Mäkin kävin päivällä kurkkaamassa sun pikkusiskoa.
- Ilse kertoi. Olit kuulemma tyrmäävä lääkärintakissa.
- Häh, Vesku meni hämilleen. Eihän Ilse ihan sellaista ollut sanonut, mutta saatoin kuvitella sen olevan totta.
- Olisinpa mäkin nähnyt, kiusasin.
- Mitä tyrmäävää valkoisessa kaavussa voi olla? Itsekin haukuit työpukusi kammottaviksi.
- No, arvovaltaa, ja auktoriteettia.
- Mä luulin että univormut on niitä mistä naiset tykkää.
- En mä ole ikinä niistä piitannut.

Vesku ei opiskellut, merkillistä kyllä, vaan katseli elokuvaa ja söi pähkinöitä. En viitsinyt kaivaa kirjojani esiin minäkään vaan kömmin hänen viereensä ja työnsin käteni kupille myös. Ei kertaamisesta tänään olisi kuitenkaan tullut mitään.
- Miltähän synnyttäminen tuntuu, mietin ääneen.
- Ei kai se nyt ihan miellyttävää ole.
- Ja miltähän tuntuu olla raskaana? Musta tuntuu että olisi aika inhottavaa, että omassa vatsassa kasvaa joku muu. Ihan kuin joku loinen.
- Mä olen kuvitellut, että sitä pidetään aika mukavana jos siellä on suojassa oma vauva. Vesku laski kupin oman vatsansa päälle ja kurottautui sipaisemaan minun mahaani.
- Mä en osaa kuvitella sitä. Mulle tulee vaan joku avaruushirviö tai alien mieleen, sanoin vähän epätoivoisena. Olinkohan jotenkin omituinen?
- Kyllä varmaan hormonit pitää huolen siitä, että se tuntuu hyvältä.
- Mua ällöttää ajatus imettämisestäkin, jatkoin surkeana, päättäneenä tunnustaa saman tien kaikki huolenaiheeni.
- Miksi ihmeessä?
- Ajattele nyt että joku elää susta! Imee kuiviin niin kuin joku vampyyri! Silloin Veskua alkoi naurattaa.
- Eiköhän se hoidu ihan samoilla hormoneilla? Tai sitten siihen pitää vaan totutella. Mä voin auttaa.
- Älä kiusaa! Sähän olet ihan eri juttu, mähän rakastan sua! Muksaisin häntä nyrkilläni.
- Voiskohan sillä olla jotain tekemistä asian kanssa?
- Mutta en mä voi kuvitella rakastavani jotain jota mä pidän loisena, vai voinko? Äläkä naura mulle.

Vesku laittoi pähkinäkupin lattialle ja otti minusta kiinni toisellakin kädellään.
- Älä nyt stressaa. Kai ihmiset olisi kuolleet sukupuuttoon jo vuosituhansia sitten, jos se olisi niin kamalaa? Ja sitten hän hönkäili lämpimästi hiuksiini ja puristi minua.
- Entäs jos mä en vaan pysty siihen?
- No sitten et. Ei kai kaikkien ole pakko lisääntyä.
- Mutta sä haluat vauvoja.
- Niin. Mielellään. Sitten joskus.
- Mutta miten meidän sitten käy jos sä haluat ja mä en uskalla? Aloin tuntea itseni entistä epätoivoisemmaksi. Vesku oli vähän aikaa hiljaa.
- Luuletko sä olevasi pelkurimpi kuin sata miljoonaa muuta naista maailmassa?
- En tiedä, voin ollakin.
- Murehditaan sitä sitten. Ei kaikki saa lapsia vaikka molemmatkin haluaisi.
- Mutta onhan se nyt erilainen syy, fyysinen eikä henkinen.
- Totuttele nyt ensin tähän tilanteeseen. Ehkä toi olo menee ohi.
- Mutta jos se ei menekään, pidätkö sä mut silti, vaikka ilman lapsia? Käännyin niin, että olin puoleksi hänen päällään ja saatoin katsoa suoraan silmiin. Niissä näkyi huvittuneisuutta edelleen, vaikka minusta asia oli kuolemanvakava.
- Kyllä mä varmaan pidän. Vaikka en tiedä, mä voin sitten orjuuttaa sua jossain ihan muussa asiassa sen sijaan. Tiedä mitä tässä vanhetessaan vielä keksii.
- Sä olet häijy, tää on vakava asia.
- Mutta ei sitä tarvitse nyt murehtia. Säkin voit olla parin vuoden, tai parin kuukauden kuluttua ihan eri mieltä. Sitten hän otti minua niskasta kiinni ja veti lähemmäs ylettyäkseen suutelemaan minua hitaasti ja lämpimästi. En saanut suunvuoroa väittääkseni vielä vastaan, ja sitten ajatukseni jo karkasivat muualle, niin kuin oli varmaan ollut Veskun tarkoituskin.


Ilse ja vauva pääsivät kotiin vasta neljän päivän päästä. Ilmeisesti he olisivat päässeet nopeammin, jos Ilse olisi ollut vähän nuorempi ja hänen leikkaushaavansa olisi alkanut parantua kunnolla. Mutta sitten hän olikin jo aika hyvässä kunnossa ja täysin tottunut vauvanhoitoon – vai voiko semmoista unohtaakaan vaikka oli kahdeksantoista vuotta väliä? Vauva oli kiltti ja hiljainen ja ihastuin, kun huomasin sillä olevan pitkän tupsun punaisia hiuksia, jotka aina sairaalassa sen nähdessäni olivat olleet myssyn alla piilossa. Sillä oli tapana maata hiljaa paikoillaan ja tuijotella, eikä se suinkaan kärissyt kaiken aikaa.
- Onko se varmaan ihan normaali kun ei se sano mitään? epäilin.
- Totta kai se on, Ilse tuhahti. – Sillä ei ole mitään syytä vinkua kun se on kaiken aikaa masu täynnä ja kuiva ja lämmin.
- Ai se on niin helppoa!

Miilakin oli tyytyväinen kun ei joutunut valvomaan yökausia ja sain hänet lähes aina kotiin mennessäni kiinni istumasta vauva sylissään tai loikoilemassa sohvalla se mahan päällä nukkumassa.
- Tää on melkein yhtä kiva kuin kissanpentu, hän ilmoitti minulle.
Minäkin opettelin vaipanvaihtoa ja kylvetystä milloin osuin paikalle, ja pian myös syöttämistä, sillä pikkulikka joutui pulloruokintalinjalle aika pian. Se oli tosiaan aika kiva ja vaivaton ollakseen vauva ja lupasin ottaa sen meille hoitoon heti kun tulisi tarvis. Siitä ei tosin ollut heti pelkoa. Iskä oli lomalla myös ja Miila pörräsi poikkeuksellisesti kotona niin, että Ilse jo välillä uhkasi jakaa vauvalle hoitopäivät samoin kuin Mansikalle, ettei itse jäisi ihan osattomaksi.

- Voisitte nyt kyllä jo paljastaa sen nimen, utelin kun yhtenä iltana olimme käymässä ja vauva oli vaihteeksi Veskun olkapäällä nukkumassa. Ilse ja iskä vilkaisivat toisiaan.
- Ei me nyt olla vielä ihan yhtä mieltä siitä, Ilse myönsi.
- Teillähän on ollut kuukausia aikaa päättää siitä!
- Teidän pitää pistää laput hattuun ja arpoa, ehdotti Ali, Ilsen lapsuudenystävä, joka myös oli tullut kylään katsomaan lasta.
- Vai olisiko parempi ojentaa papille pari kolme lappua ennen ristiäisiä ja antaa sen vetää niistä sokkona yksi? virnuili Vesku.
- En ihmettelisi vaikka meidän pitäisi vielä tehdä niin, iskä huokaisi.
- Mä voin auttaa, kunhan kerrotte mistä pitää valita, lupasin.
- No lähinnä me väännetään kättä Karoliinan ja Veronikan välillä sanoi Ilse lopulta pitkään mietittyään.
- Karoliina, sanoimme Alin kanssa yhteen ääneen. Ilse näytti voitonriemuiselta. Ihmettelin, että iskä ylipäätään oli ruvennut väittämään Ilselle vastaan, sillä sitä hän ei yleensä tehnyt. Mutta sitten muistin, että Veronika oli Ilsen toinen nimi, ja siksi hän kai oli sitä halunnut ajaa läpi.
- Se voi olla Karoliina Veronika, lupasi Ilse jalomielisesti.
- Oletpa kiltti, urahti iskä.
- Mistä sä Karoliinan keksit? Ali uteli.

Ilse meni vähän hämillisen näköiseksi ja sanoi, että se oli vaan nätti nimi, ja sopi sitä paitsi sukunimen kanssa loistavasti. Minulla oli aavistus, mutta se oli niin naurettava, etten viitsinyt avata suutani ollenkaan. Olin joskus alkusyksyllä tehnyt kouluhommia Ilsen koneella ja löytänyt sieltä ihanan, romanttisen rakkauskertomuksen. Ensin olin luullut, että Ilse oli vanhoilla päivillään ruvennut kirjailijaksi, ja uteliaana olin ruvennut kaivelemaan lisää. Mutta vaikken mikään tietokonenero ollutkaan keksin, että hän oli tallentanut sen netistä ja tarinan oli oikeasti kirjoittanut joku Karoliina. Oli tietysti etäisesti mahdollista, että asia olisikin päinvastoin ja Ilse olikin itse tuolla nimimerkillä esiintynyt verkossa, mutta hänet tuntien se ei ollut oikein uskottavaa. En usko, että edes wordin oikoluku olisi saanut hänen mielikuvitustaan laukkaamaan sillä tavalla.

Vauva – Karoliina – alkoi inistä ja Ali hypähti pystyyn ottaakseen sen seuraavaksi.
- Saanko mä syöttää sitä? Vai pitääkö sille vaihtaa kuivaa? Vai mitä?
- Kokeile peffasta, neuvoin.
- Mikä vauvanukke, Ali kujersi sille.
- Me varmaan lellitellään se ihan pilalle ennen kuin se on edes vuoden vanha, ennustin.

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   16.1.09 13:32:44

voi että mulle tuli ikävä meidän karoliinaa!!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   16.1.09 16:47:40

Ehkä se joskus saa sen kotinetin ja palailee jutskaamaan meidän kanssa!
---------------
52.

Kirjoitusviikot olivat itse asiassa sitten kuitenkin kevään keveimpiä. Joka toinen päivä muutama tunti läsnäoloa. Välipäivinä lukemista ja vapaata ja päntätäkin voi vain rajallisen ajan. Ensimmäisen kokeen jälkeen ei enää jännittänytkään muu kuin se, että ehti aamulla ajoissa saliin. Vesku oli samaan aikaan klinikkaharjoittelussa joten meillä oli iltaisin ruhtinaallisesti yhteistä vapaata aikaa. Kulutimme sen useimmiten tallilla, joskin minun ratsastamiseni olivat vähän niin ja näin. Kävin edelleen viikottain Niinan tunnilla, mutta Mansikalla ratsastelu alkoi olla vähän pakkopullaa. Syksyllä laimeasti leimahtanut kipinä päästä edistymään ja ehkä sittenkin joskus uudestaan kilpailemaan ei oikein sopinut yhteen sen kanssa, että ratsuna oli tamma, jota tarvitsi vain liikutella ilman että voi oikeastaan tähdätä mihinkään ennen kuin varsomisen jälkeen. Ja siihen tuntui olevan ikuisuus. Niina oli kyllä ymmärtäväinen ja olin saanut useimmiten ratsastaa tunneilla samalla hevosella, lempparillani Niiskulla, mutta nyt kun se oli satuttanut jalkansa ja saisi lomailla kai kesään asti, oli motivaatio vähän kateissa.

Mutta riittihän Mansikassa harjaamista ja sen varusteissa kiillottamista enkä koskaan väsynyt katsomaan Veskun ratsastamista. Oona oli tyytynyt siihen että hän ehtisi ja jaksaisi minkä ehtisi ja jaksaisi joten käytännössä hänellä oli täydellinen tilanne. Ratsastettavia oli aina silloin kun vaan huvitti lähteä tallille. No, sain minäkin edelleen aina silloin tällöin Wotin lainaksi maastoon, mutta sen kanssa minulla nyt ei ollut tavoitteita senkään vertaa kuin Mansikan. Sitä paitsi kun oripäivät alkoivat lähestyä ja sitä ratsastettiin enemmän kunnolla ja se sai enemmän kuntoa, se alkoi tuntua liian vahvalta minulle: ei enää siltä luottavaiselta vauvalta, joka meni minne ehdotin vaan itsetietoiselta teiniltä, joka yhä useammin haastoi johtajuuskeskusteluun.

Niinpä vähän haluttomana laittauduin tunnille tiistaina ja jätin Veskun pyörimään Sahnen kanssa maneesinpäätyyn. Se oli kotiuduttuaan osoittautunut aika vintiöksi ja se oli salamannopea kun keksi jotain, minkä takia saattoi kehittää pakoreaktion. Olin varma, että sillä oli ruunanpäässään ponitamman aivot. Oona ja Vesku olivat pitäneet lukuisia strategiapalavereita sen suhteen. Mietin laahustaessani ratsastuskoulun talliin, ettei siitä varmaan ikinä mitään kansanratsua tulisi. Se vaatisi pitkäpinnaisen ja taitavan ratsastajan.

Edellinen ryhmä oli maastossa ensimmäistä kertaa koko keväänä, alkoi juuri ja juuri olla sen verran valoisaa, että aikaisimmilla iltatunneilla saattoi uskaltautua metsään. Toivoin oikeastaan, että Niina olisi laittanut minulle listaan jonkin sellaisen hevosen, joka oli jo ollut tunnilla ja olisi valmiina. Ei huvittanut harjata ja satuloida, eikä huvittanut myöskään kohdata nyrpeää hoitajalaumaa tallissa. Mutta nimeni kohdalla olikin ihan outo hevonen, Balla. Mitä ihmettä? Luulin olleeni kärryillä siitä, mitä tallinmäellä tapahtui, jopa koululla, ja nyt jostain oli ilmestynyt huomaamattani uusi hevonen?

Menin sisään ja kysyin ensimmäiseltä hoitajalta Ballasta.
- Tuolla se on, perällä, hän viittoili taakseen ja jatkoi matkaansa. Niin jatkoin minäkin. Toiseksi viimeisessä karsinassa seisoi hevonen, jota en ollut ennen nähnyt. Se oli kirjava ja jykevä ja yksi tytöistä harjasi sitä parhaillaan. Hevosella oli pitkä pää ja jurottaen taaksepäin suunnatut korvat saivat sen näyttämään ikävystyneeltä ja huonotuuliselta. Varsinainen helmi!
- Mikä tää oikeen on? kysyin. En ollut sen näköistä otusta ennen nähnyt.
- Tää on Balla, vastasi tyttö ja tuli ulos boksista. – Se on tinker.
- Mistä se on ilmestynyt?
- Se on lainassa sen aikaa kun Niisku on saikulla. Annatko sen satulan?
Annoin, ja tarkastelin otusta tarkemmin. Se oli oikeastaan aika hauskan näköinen, kun ensi shokista oli toipunut. Harja oli pitkä ja jaloissa oli pitkät vuohiskarvat puolisäärestä maahan. Mahtoi olla ihana hoidettava kun kurakelit alkaisivat.

Oli kumminkin kiva päästä kokeilemaan ihan uutta ratsua ja olin miellyttävän hyvällä tuulella kun lähdin taluttamaan sitä maneesiin, vaikka se edelleenkin näytti happamalta ja yritti salavihkaa näykkäistä minua kun otin ohjat kaulalta. Meitä ei ollut viimeisellä tunnilla montaa, tänään vain Miila ja Neea lisäkseni. Miila oli tulossa Mansikalla, mutta olimme jutelleet, että taitaisi olla aika jättää se pois tunneilta. Neea ratsasti Nimoylla. Balla ei ollut kovin korkea mutta pyöreä kuin pallo ja vaikka pääsin satulaan helposti, tuntui siellä, että lonkat venyivät luvattoman leveälle. Omituista! Luulisi, että ne kantavalla Mansikalla tai muuten suurella Wotilla ratsastaessa olisivat tottuneet, mutta tämä taisi olla jotenkin eri mallinen.

Vesku ei ollut vielä lähtenyt maneesista vaan käveli vielä pitkin ohjin ja katseli kiinnostuneena ratsuani. Niin katsoi Sahnekin. Se käveli suorastaan sivuttain ja käänsi toisella sivulla päätään taaksepäin kuin ihmetelläkseen omituisen näköistä otusta. Kun olin saanut jalustimet sovitettua ja satulavyön kiristettyä ja pyysin Ballaa astumaan eteenpäin, Sahne parka taisi pelästyä että se käy kimppuun ja loikkasi pari metriä sivulle silmät pyörien.
- Älä säikyttele mun hevosta sillä lehmällä, nauroi Vesku.
- Vie sinä se hirvi ulos täältä, tuhahdin vastaan ja sipaisin harjanjuuresta Ballaa, joka oli itse säikähtänyt Sahnen loikkaa.
- Joo, menossa ollaan jo. He häipyivät ja uskomattoman äkkiä Vesku palasi takaisin istuskelemaan katsomoon. Olimme vasta ehtineet verryttelyraviin. Balla tuntui mukavalta. Sillä oli tasaiset ja joustavat askeleet ja se kulki luonnostaan kaula kauniisti kaarella.
- Täähän on ihan aarre, sanoin Niinalle.
- On vai? Mä en ole ehtinytkään ratsastaa sillä.
- Tosi kiva!

Tunnin ohjelmassa oli väistöjä, saimme väistää vinottain uraa pitkin ja vinottain halkaisijalta uralle ja kun niitä oli tahkottu hyvinkin parikymmentä minuuttia, otettiin väliin vähän laukkaa. Balla ryntäsi innoissaan kiireiseen laukkaan, jalat kävivät kuin rumpupalikat ja siellä oli yhtä helppo istua kuin sohvassa. Niina oli mennyt nojailemaan katsomon kaiteeseen Veskun lähelle ja molemmat näyttivät nauravan.
- Katsokaas sen karvajalkoja, Niina sanoi Miilalle ja Neeallekin ja minäkin yritin kumartua alas. Vaikea niitä jalkoja oli kuitenkin satulasta nähdä.
- Onko niissä jotain vikaa? kysyin vähän närkästyneenä.
- Ne liehuu kuin purjeet noi karvat! Miila hihkaisi toiselta puolen maneesia.
- Ei saa pilkata toista, vastustin.
- Yritä vähän koota sitä, Jessi, näköjään se osaa kyllä mennä eteenpäin! Niina kehotti. Yritin totella ja ehkä vähän onnistuinkin.
- No niin, palataan asiaan. Siirtykää harjoitusraviin, ja sitten jatketaan samoja väistöjä.
Balla oli entisestään piristynyt päästyään laukkaamaan ja kun lopettelimme, en voinut muuta kuin ihastella.
- Varmasti kivoin elukka millä mä olen ratsastanut, raportoin Niinalle, joka näytti tyytyväiseltä.

Talliin mennessä Balla ei enää ollutkaan kiva, se ei välittänyt kulkea yrittämättä jyrätä ohitseni tai vaikka päältäni ja kun sain sen boksiin asti, se yritti taas purra. Vesku oli seurannut mukana ja tarttui sitä ohjista niin, että sain vammoitta satulan pois, sitten avasin suitsien soljet ja kiskaisin ne pois. Hevonen vetäytyi saman tien karsinan takalaidalle hamuamaan turpeesta heinänkorsia ja mulkoili sen näköisenä, etten harkinnutkaan mennä enää harjaamaan sitä.
- Vähän kärtty se on, totesin.
- Aika kivan näköinen.
- Mä luulin että sä tykkäät isoista kiiltäväkarvaisista! Ojentelin jalkojani vähän ähkäisten. Nivuset tuntuivat venyneiltä ja kipeiltä.
- Niistäkin. Mutta vähän tapoja tolle pitäisi opettaa.
- Totta. Mutta ehkä se ei vaan ole tottunut tämmöiseen hälinään.
Toivoin, että Niina antaisi minun ratsastaa Ballalla seuraavallakin viikolla, mutta todennäköisesti hän joutuisi kierrättämään sitä muillekin niin kauan kun se uhkui uutuudenviehätystä.
- Harmi, että se on tuntihevosena, huokaisin, kun kävelimme Oonan tallille kysäisemään saisiko Miilalta kyydin kotiin. Hän näkyi tulleen Ilsen autolla.
- Mikä vika siinä on, sittenhän sä pääset ratsastamaan sillä? Vesku ihmetteli.
- Mutta mulla ei ole mitään sananvaltaa siihen. Mä en voi suunnitella mitään sen varalle. Enkä minkään. Alkaa tuntua vähän tylsältä.
- Taidanpa tietää mitä sä tarkoitat.
- Mä jopa mietin että lakkaisinko käymästä tunneilla. Kannattaako siitä maksaa, että joka viikko matkustaa tunnin eri kopukan satulassa. Ei mitään jatkuvuutta.
Vesku ei vastannut. Hän taisi tosiaan tajuta miltä minusta tuntui.

Miila oli näköjään saanut Mansikan hoidettua valmiiksi. Se seisoi karsinassaan ja Miila ja Oona taputtelivat sen vatsaa.
- Tuutko huomennakin? kysyi Oona Veskulta
- Joo, tulen. Mitäs sulla on tarjolla?
- Wot?
- Okei. Saanko mä laittaa Jessin selkään ja pitää sille tuntia?
- Mun puolesta.
- Multakin voisi kysyä, huomautin.
- Sopiiko sulle? Vesku kysyi anteeksipyytävästi.
- Kai. Kohautin olkapäitäni.
- Sahnea tullaan katsomaan huomenna, Oona ilmoitti sivumennen. – Kuulostavat aika hyviltä ehdokkailta.

Lähettäjä: Campsu 
Päivämäärä:   16.1.09 21:51:07

Jatkajatka :>

Jännä kun olen puhunut "kaveripoikani" kanssa, juuri samanlaisista omituisista aiheista mitä täälläkin on sanottu. mm. lentokoneessa paneminen ja mikököhän se toinen samantapainen olikaan tässä.. ;o

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   16.1.09 22:26:34

Hauskaa :D Ehkä tää ei ookkaan ihan epäuskottava juttu sit :D
------------

Kirjoitin seuraavana päivänä kemiaa ja lähdin sen jälkeen jo iltapäivällä tallille. Minun pitäisi huolehtia Mansikastakin, ja Vesku ehtisi sinne myös todennäköisesti jo ennen viittä. Oli harmaa ja räntäinen päivä niin, etten viitsinyt lähteä maastoon kastelemaan itseäni ja hevosta. Talutin Mansikan maneesiin ja vinkaisin kivusta kiivetessäni sen satulattomaan selkään katsomon portailta. Eiliset venytysharjoitukset tuntuivat kahta pahempina lonkissa tänään. Mansikkaan taisi tarttua haluttomuuteni ja kiersimme ryhdittöminä ympyrää kierroksen toisensa jälkeen. En viitsinyt edes pistää sitä ravaamaan. En itse asiassa viitsinyt edes ottaa ohjia. Ellei tiedossa olisi ollut Wotilla ratsastamista myöhemmin en olisi viitsinyt vaihtaa ratsastusvaatteisiinkaan. Sitten alkoi jo itseänikin huvittaa moinen apatia.

Maneesin ovelta kuului ääniä ja Mansikka käänsi päänsä sinnepäin. Oona sieltä tuli muutaman muun ihmisen ja hevosen kanssa ja muistin Sahnen ostajaehdokkaat. Hyvä, saisinpa oivan tekosyyn jo lopettaa. Käänsin Mansikan keskemmälle aikomuksena hypätä alas selästä, mutta Oona huusi kiireesti:
- Ei sun tarvii lopettaa, Jessi, kyllä tänne sopii. Mietin hetken mitä hänellä oli mielessään, mutta arvelin sitten, että ehkä hän uskoi Sahnen käyttäytyvän paremmin jos sillä oli Mansikka turvanaan. Mikäs siinä, saatoimmehan olla turvapilarina. Etenkin kun vilkaisin ostajaehdokkaita ja tunnistin yllätyksekseni Hannan. Olin tipahtaa selästä. Miten ihmeessä tyttö oli eksynyt tänne katsomaan Sahnen tapaista hevosta? Eihän se ollut ollenkaan sentyyppinen raamikas kouluhevonen kuin mitä hän tuntui suosivan. Paremminkin se näytti sopivalta risuestelaukkaan.

En tiedä tunnistiko Hanna minut tai nimeni tai tiesikö hän ylipäätään mihin oli tullut – Veskun ja minun kotitallille. Ainakaan hän ei vilkaissutkaan minua. Ohjasin Mansikan mahdollisimman huomaamattomasti takaisin uralle ja yritin sulautua seinään. Tätä en jättäisi näkemättä mistään hinnasta. Hannan mukana oli toinen nuori nainen ja vähän vahingoniloisena mietin, eikö hän ollutkaan löytänyt itselleen uutta orjapoikaa Veskun jälkeen. Tuo toinen tyttö nousi Sahnen selkään ja alkoi kävellä sen kanssa pitkin uraa. Otin itsekin ohjat ja yritin saada Mansikan tekemään jotain odottaessani, ratsastaisiko Hanna itse myös. Aloin tehdä siirtymisiä, toinen silmä Sahnessa, ettei se loikkaisi arvaamatta niskaamme jostain kulmasta.

Tyttö ratsasti ehkä kaksikymmentä minuuttia, kokeili kaikki askellajit ja pysähtyi sitten juttelemaan Oonan ja Hannan kanssa. Oona meni nurkassa seisovan estevaraston ovelle – joka säikäytti Sahnen välittömästi peruuttamaan karkuun auettuaan - ja nosti ulos pari tolppaa ja puomia.
- Mä teen vaan yhden yksittäisen, sano sitten jos haluat enemmän, hän ilmoitti ja rakensi yhden pystyesteen pitkälle sivulle. Sahne vinkaisi huomatessaan esteen ja nosti innoissaan päänsä pystympään. Se vinkaisi uudestaan, kun sai nostaa laukan ja mennä esteen vierestä, ja kolmannen kerran se vinkaisi päästyään esteelle ja yli. Sitten se minun nähdäkseni silkkaa riemuaan veti päänsä alas ja pukitteli esteen jälkeen. Onneksi olin ollut silmä tarkkana ja pysäyttänyt Mansikan nurkkaan odottamaan tilanteen rauhoittumista. Pilotti ei näyttänyt pahastuneen, nauroi vain ja otti esteen uudelleen. Oona ja Hanna huusivat neuvoja katsomon portailta, ”pää ylös” ja ”eteen” eikä Sahne enää uudelleen ehtinyt ruveta heittelemään takapäätään vaan se joutui hypystä laskeuduttuaan etenemään täyttä vauhtia. Mansikka ja minä seisoimme edelleen turvallisesti maneesin kulmassa. Oona nosti puomeja korkeammalle ja ratsukko hyppäsi vielä pari kertaa, sitten ensimmäinen ratsastaja hyppäsi alas ja Hanna kiipesi tilalle. Oona keräsi esteen pois.

Katsoin kiinnostuneena Hannan ratsastusta. Sahne oli kuumentunut päästyään hyppäämään niin, että se höyrysi kirjaimellisestikin ja taisin alitajuisesti vähän toivoa, että se keksisi jotain Hannan päänmenoksi. Toki se yrittikin vähän koikkeloida, mutta Hanna oli ikävän tukevan näköisesti satulassa. Vähän tiukalla ohjalla hän minusta ratsasti, Sahne meni hetkittäin leuka ryntäissä ja suutaan aukoen. Mutta kun sille sitten suotiin vähän ohjaa, se suorastaan liisi eteenpäin. Se oli masentavan hienon näköinen niin kauan kuin se jaksoi, sitten meno tyssähti täysin ja liike katosi.
- Anna sen kävellä vähän aikaa, Oona ehdotti, mutta Hannalle tuntui riittävän ja hän hyppäsi satulasta. Kolmikko seisoi keskellä maneesia keskustelemassa ja minäkin annoin Mansikalle taas pitkät ohjat. Hanna ja toinen tyttö viittoilivat ulko-oven suuntaan ja Oona vilkuili ympärilleen.
- Jessi kiltti, voisitko sä kävelyttää tätä vähän aikaa? Mä voin viedä Mansikan, Oona pyysi ojentaen Sahnen ohjia. En voinut oikein muuta kuin suostua, tai Oona ei pääsisi kaupankäyntiin ja hyppäsin alas Mansikan selästä. Hän otti hevoseni ja katosi maneesista minun kiivetessäni vaihteeksi Sahnen satulaan. Se oli hionnut ja väsähtänyt ja kävelin vielä hyvinkin viisitoista minuuttia maneesia ympäri ennen kuin lähdin viemään sitä talliin.

Oona oli jättänyt Mansikan boksiinsa ja se näytti siellä aivan tyytyväiseltä elämäänsä. Ketään muuta ei näkynyt tallissa, joten jouduin riisumaan Sahnen ja pyyhkimään hikisen kaulan ja satulanalusen. Heitin sille vielä fleeceloimen selkään imemään kosteutta. Sitten loimitin Mansikankin, tarhaloimella, ja vein sen ulos vielä pariksi tunniksi. Vilkaisin kelloa, jo paljon yli neljän. Ottaisin Wotin saman tien sisään harjattavaksi. Mietin, mihin Oona, Hanna ja kolmas nainen olivat kadonneet ja toivoin, ettei Vesku ilmestyisi ihan vielä.

Laitoin Wotin käytävälle molemmin puolin kiinni ja riisuin sen loimen. Sillä ei ollut kovin kummoista talvikarvaa ja se kiilsi vielä mustempana kuin kesällä ja nautti, kun hankasin sitä kumisualla. Lavoissa karva oli vähän ohuempaa ja mietin, oliko Oona huomannut sen. Jotain pitäisi keksiä sen loimien alle suojaksi, ei kaljulapaista hevosta voinut viedä orinäyttelyyn. Sain sen juuri harjattua, kun Oona astui talliin Hannan ja sen kolmannen seuraamana. Molemmat pysähtyivät kynnykselle kun Wot nosti kiinnostuneena päänsä pystyyn ja katsoi heitä.
- No siinä on hyvän näköinen hevonen, Hanna sanoi liikahtamatta.
- Joo, se on mulla ratsutettavana, Oona kuittasi.
Hanna halusi tietää iän ja suvun ja omistajan ja minä harjailin vielä olemattomia pölyhiukkasia satiininsileältä selältä. En oikein voinut napata sitä siitä irti ja boksiinkaan kun nuo kiertelivät ympärillä ja tarkastelivat hevosta. Mutta sitten he lopulta jatkoivat matkaa tallin päätyyn Sahnen luo. Päästin orin boksiin ja keräilin sen harjat kokoon. Ehtisivätkö nuo lähteä ennen Veskun tuloa vai eivät? Mitä minä välitin siitä vaikka he tapaisivat? Menin pihalle tupakalle. Satoi räntää.

Poltin toista kun näin Veskun lähestyvän kaulukset pystyssä ja pää painuksissa pitkin tallitietä. Huokaisin ja stumppasin kurkkupurkkiin. Hanna ja kumppani olivat vielä tallissa, he siis joutuisivat tai pääsisivät kohtaamaan nokikkain.
- Missä sun piposi on? kysyin kun Vesku oli tarpeeksi lähellä jotta yletyin pyyhkimään räntähelmiä hänen hiuksistaan.
- Kotona, missäs muualla. Hän laittoi kätensä tyytyväisen näköisenä minun ympärilleni ja antoi suukon.
- Hanna on täällä ostamassa Sahnea.
- Mitä, onko? Itselleenkö?
- En mä sitä tiedä, jonkun toisen kanssa se on.
- Ei se kyllä Hannalle sopiva hevonen ole.
- Ei munkaan mielestä.
- Oletko sä valmis ratsastamaan? Olisi varmaan hyvä ehtiä Wotin kanssa maneesiin ennen tunteja.
- Se on harjattu ja odottaa vaan kamoja.
- Mennään sitten. Vesku laittoi kätensä hyvin vyötärölleni ja lähti menemään talliin. Kynnyksellä hän kuitenkin pysähtyi ka suuteli minua oikein kunnolla, jopa niin, että vaikka olin siihen jo aika tottunut, polveni notkahtivat.
- Ettäs muistat ettei sun tarvitse huolehtia Hannasta.
En voinut olla hymyilemättä vähän vaisusti ja puristin häntä aika nälkäisesti, luulisin.
- No niin, pupuset, te tukitte tien, sanoi Oona korvani juuresta ja hätkähdin erilleni Veskusta.
- Mä laitan sen kuntoon, sanoin ja livahdin pois tilanteesta satulahuoneeseen. Kuulin takaani Hannan hämmästyneen tervehdyksen ja sitten naurua ja selittelyjä. Vilkaisematta sinne enää vein Wotin satulan ja suitset talliin ja laitoin sen kuntoon. Kypärä päähän ja hanskat käteen ja lähdin taluttamaan sitä ulos.
- Anteeksi, sanoin kuuluvasti, sillä nyt ryhmä puolestaan tukki tallin oven suun. Se väisti vikkelästi ja häivyin maneesiin. Minua alkoi pelottaa, että Hanna ja kaverinsa seuraisivat Veskua sinne ja joutuisin ratsastamaan heidän nähtensä. Tai että Vesku jäisi niin suustaan kiinni, että ei ehtisi opastamaan minua ollenkaan ennen kuin Niina johdattaisi maneesiin jonon tuntilaisia ja joutuisin ulos sieltä. En uskaltaisi pyöriä tuntihevosjoukossa orin kanssa.

Lähettäjä: Aivokana 
Päivämäärä:   16.1.09 22:35:39

Lisää vaan. :--) Tätä jaksais lukea ihan mielin määrin.:DD

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   16.1.09 22:40:58

Käskystä :D
---------

Kiristin satulavyön, nousin selkään ja kiristin vielä reiän. Jalustimiakin sain lyhentää. Wot tuntui olevan vähän ajatuksissaan, mutta lempeällä tuulella, se käveli kaula pitkänä kaviouraa pitkin, joustavin askelin. Laskin kymmenen kierrosta ja vaihdoin suuntaa. Veskua ei kuulunut vieläkään, joten purin hampaani yhteen, otin ohjat ja aloin ravata. Hevonen tuntui edelleen hyvältä. Yritin muistella oliko Oona sanonut ratsastaneensa sillä edellispäivänä vai oliko sillä ollut vapaata, mutta en saanut mieleeni. Nyt se kuitenkin asettui nätisti ja oli ilmeisen innokas työskentelemään. Tein kevyessä ravissa ympyröitä päätyihin ja kun hevonen kerran tuntui toimivan ajatuksella, päätin verrytellä vähän laukassakin. Nousin vähän kevyeen istuntaan – se tuntui paremmalta nivusissa – ja annoin sen mennä ensin uraa pitkin kaula melko pitkänä, sitten aloin vähitellen kerätä ohjaa ja istuin itsekin paremmin. Oli aika riemullinen tunne, kun aloin tuntea takajalkojen liikkeen takapuoleni alla ja laukkaan alkoi tulla rytmiä joka nosti minua joka askeleella ylöspäin. Minulla ei ollut aavistustakaan miltä se näytti – maneesissa ei ollut ollut peilejä sitten marraskuun kun siellä oli sattunut pikku onnettomuus – mutta se tuntui ihan hiton hienolta. En malttanut lopettaa vaan kokeilin, onnistuisiko pääty-ympyrä ilman, että rytmi katoaisi. Se oli kuitenkin liikaa, ori ei tahtonut kääntyä vaan lähti ympyrältä kuin tangentti lapa ulkona.

Aloitin alusta, ensin pitkällä laukalla, jota sitten kokosin ja sitten kävin mielessäni läpi joka ainoan avun, jolla auttaa hevosta taipumaan ympyrälle, ennen kuin aloin kääntää sitä. Tulos oli mielestäni paljon parempi ja pyysin sitä siirtymään käyntiin hetkeksi. Maneesin kello näytti jo kahtakymmentä vailla kuutta – kohta saisin häipyä täältä ja se Veskun tunnin pitämisestä. En halunnut tuhlata aikaa vaan vaihdoin suuntaa ja laukkasin myös oikeaan kierrokseen. Se oli yllättäen vielä helpomman tuntuinen ja ympyräkin onnistui jo ensimmäisellä kerralla melko hyvin. Tein niitä muutaman lisää ja sitten minua alkoi tosissaan korventaa ratsastaa täällä yksin ilman valvovaa silmää nuorella hevosella. Jos Vesku ja Oona kerran katsoivat hyväksi jäädä juoruamaan talliin, vaikka minua oli luvattu ohjata, saivat itse vastata seurauksista, jos tekisin jotain ihan hullusti. Jatkoin uhallakin laukkaamista ja Wot pärskähti kuuluvasti joka askeleella. Kyllästyin ympyröihin ja yritin sen sijaan saada tehtyä kulmia. Pitkillä sivuilla annoin sen mennä vähän reippaammin. Itse asiassa aloin ajaa sitä eteenpäin aina kulman jälkeen, kun ei se oma-aloitteisesti lisännytkään vauhtia. Lyhyillä sivuilla pidätin. Kulmat eivät onnistuneet oikein hyvin ja sitten alkoi minulta kunto loppua. Hiukan huohottaen siirsin Wotin kevyeen raviin. Se puhisi ja korskahteli, mutta tuntui aika rennolta. Kun hämärästä alkoi kuulua ratsastustuntilaisten ääniä olin ehtinyt kävellä jo muutaman kierroksen loppukäyntejä. Ratsastin oven luo tarkoituksenani huutaa Niinalle, että odottaisi oppilaiden kanssa hetken, että ehtisin ratsastaa ulos. Ovensuun pimeästä nurkasta ojentui käsi joka tarttui Wotia ohjista.

- Sehän meni ihan hemmetin hienosti, sanoi Vesku.
Säikähdin niin, että olin tipahtaa satulasta. Wot hätkähti kun minä hypähdin mutta Veskua se ei kummastellut ollenkaan. Hevonen oli varmaan huomannut hänen hiipivän sisään, minä en.
- Kauanko sä olet siinä seissyt? kysyin kun sain nielaistua kerran.
- Ihan tarpeeksi kauan. Hän talutti meidät ulos ovenpielessä jononsa kanssa odottavan Niinan ohi.
- Siis miten kauan? Mikset sä sanonut mitään? Sun piti pitää mulle tuntia!
- Et sä näyttänyt kaipaavan mitään tunninpitoa.
- Avaa mulle portti, sanoin vähän kärttyisästi. Olimme päässeet tallipihalle asti ja aioin mennä kentälle kävelemään vielä vähäksi aikaa.

- Sä teit kaiken ihan oikein, Vesku jatkoi kun päätin Wotin jäähdytelleen tarpeeksi ja palasin portille.
- Ai tein? Se lämmitti vähän, vaikka olinkin vielä näreissäni.
- Joo, ei liikaa asiaa, ei liian vaikeata asiaa. Ja sitten autoit sitä selviämään siitä mitä sä pyysit.
- Ei niitä kulmia nyt voinut kehua.
- Yrititkö sä tehdä kulmiakin? Vesku nauroi.
- No yritin.
- Okei, mutta ympyrät oli täydellisiä. Etenkin sen ekan korjaus. Kun mä sen näin päätin jäädä nurkkaan kurkkimaan mitä sä sitten keksit.
- Olitko sä siellä niin kauan?
- Jep.
Olin leppynyt kehuista ja annoin Veskulle suukon hypättyäni alas satulasta.
- Ei kai Hanna ja se toinen olleet katsomassa? muistin.
- Ei, ne halusi kyllä nähdä sen liikkeessä mutta mä sanoin ettet sä kaipaa yleisöä kun et oo ennen mennyt sillä kuin maastossa.
- Hyvä, sanoin tyytyväisenä.
- Kirjota sä siitä raporttia niin mä voin hoitaa sen pois, Vesku lupasi.

- Miten meni? kysyi Oona satulahuoneesta kun tulimme talliin.
- Et olisi uskonut silmiäsi, sanoi Vesku. Minä en sanonut mitään.
- Ai mitä?
- Ihan ok, vastasin ennen kuin Vesku ehti toistaa ja menin satulahuoneen kirjahyllystä valitsemaan Wotin vihon. Epäilin, ettei Oona ottaisi kuitenkaan täydestä jos Vesku alkaisi kehua retostella.
- Etkö sä hoida sitä pois ensin? Oona kysyi kulmat rypyssä. Huitaisin kädelläni talliin päin istuessani kirjoittamaan.
- Ratsupalvelijan hommia. Ostiko ne sen Sahnen? muistin äkkiä kysyä kesken laukka-sanan kirjoituksen.
- Ne käy vielä huomenna katsomassa jotain ennen kuin päättää.
- Kumpi niistä sitä oikein oli ostamassa?
- Se tummempi. Mutta en tiedä vaikka se menisi sille toiselle, sen verran se vaikuttui kun tajusi Veskun ratsastaneen sitä. Mikä se oikein on naisiaan? Tunnetko sä sen?
- Se on Veskun entinen pomo ja tyttöystävä, Hanna Lund Hangosta, sanoin kuivasti.
- Ai se! Miten mä en yhdistänyt nimeä mihinkään? Vaikka sen toisen kanssahan mä oikeastaan asioinkin. Oona jäi miettiväisen näköiseksi.

- Hevosenne on hoidettu, madame, tuli Vesku ilmoittamaan.
- Kiitos, James.
- Miten sun kirjotukset muuten tänään meni?
- Varmaan ihan ok.
- Mitä seuraavaksi?
- Ruotsi perjantaina.
- Tarviiko päntätä?
- Ei kummemmin, se menee kyllä.
- Sitten mä vien sut ulos syömään, Vesku lupasi. Katsoin häneen kummissani.
- Mistä ihmeen hyvästä?
- Hienosta ratsastuksesta ja siitä ilosta, että mulla on huomenna vasta iltavuoro.
- Selvä! Me ei olla ikuisuuksiin oltu missään! iloitsin.

Lähettäjä: Aivokana 
Päivämäärä:   16.1.09 22:58:08

Pistäppä nyt vielä yksi kun venaan latauksia. ;--D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   16.1.09 23:04:16

Oukei :D
-------
53.

Kirjoitusten päättymisen kunniaksi oli luvannut tavata äidin maanantaina saksan kokeen jälkeen. En ollut käynyt siellä ollenkaan yhtä usein viime aikoina, oikeastaan sen jälkeen kun olin täyttänyt 18. Mietin, olikohan hän luovuttanut ja päästänyt narut käsistään kun olin tullut täysi-ikäiseksi. Kerran olin tavannut hänet tammikuussa kahvilla Itäkeskuksessa ja siinä kaikki. Hän oli mietteliäänä tutkinut sormustani, muttei ollut oikeastaan kommentoinut koko asiaa. Ja olin toki soittanut saaneeni uuden siskon. Tuoreena mielessäni oli edelleen se hälinä, mikä oli syntynyt kun en ollut ymmärtänyt ilmoittaa semmoisen olevan tuloillaan.

Itäkeskukseen menimme nytkin. En tiedä, miksei hän enää pyytänyt minua heille kotiin. Ehkä hän katsoi, että pojat olivat lopultakin jo tarpeeksi isoja ollakseen kahdestaankin kotona sen aikaa kun itse kävi vähän tuulettumassa vaikka sitten vain tyttärensä kanssa. Tapasimme infon luona ja äiti lähti johdattamaan minua kakkoskerrokseen.
- Onko sulla nälkä? Haluatko lounaalle vai kahvilaan? hän huomasi kysyä.
- Kyllä mä äsken evääksi söin pari omenaa, sanoin epäröiden, alkoi tosiaan vähän hiukoa. Olin tehnyt koetta loppuun asti parin hedelmän ja kahvin voimin.
- Mutta mennään sitten kuitenkin syömään jotain pientä. Hän marssi meksikolaiseen ja pysähtyi edelleen vain vilkaisemaan taakseen. – Käykö tää sulle?
- Hyvin käy! vakuutin.
Tilasin yhden välipalakokoisen burriton ja äiti samoin. Viiniä hän halusi myös ja melkeinpä tuputti minullekin. Kun viinilasit tuotiin ennen ruokaa, hän maistoi ja huokaisi tyytyväisenä.
- Kivan synnillistä olla tällä tavoin keskellä päivää ravintolassa juomassa viiniä, ja vielä oman tyttären kanssa!
- Joko sä olet tottunut siihen, että mä olen täysi-ikäinen?
- Vähitellen, vähitellen.
Ehkäpä tämä etääntyminen olikin ollut vain totuttelua uuteen tilanteeseen hänen puoleltaan.

Ravintola oli melkein tyhjä näin arkena, muutamia äitejä vauvanvaunuineen oli lounaalla ja pari eläkeläisseuruetta. Muuten asiakkaat olivat olutta ryystäviä miehiä.
- Koska ristiäiset on? äiti kysyi ja tilasi samalla lisää viiniä. En ollut tajunnutkaan, että hän oli jo ehtinyt huitaista koko lasillisen.
- En tiedä, itse asiassa.
- Kai se kastetaan?
- Totta kai.
- Ja entäs sun elämä? kysyi äiti sitten kun sai seuraavan viinilasillisensa. Ja kas, eikö se kaadettu kokonaisesta pullosta. Minulle alkoi tulla epämiellyttävä olo. Luuliko hän, että minä aioin juoda puolet pullosta lounaaksi vai aikoiko hän itse juoda kokonaisen?
- Tässähän se menee, vastasin varovaisesti ja käänsin vähän nyrkkiäni niin, että sormus jäi piiloon.
- Saatko lakin?
- No saan varmaan. Kyllä nää hyvin meni, kaikki kokeet oikeastaan.
- Ja rakkaus kukoistaa.
- Joo… Mitä semmoiseen oikein voi vastata?
- En mä kyllä vieläkään ymmärrä miksi te halusitte jo tuossa iässä mennä kihloihin. Mitä 18-vuotias muka vielä tietää?

En viitsinyt vastata mitään, ja onneksi ruoka-annoksemme tulivat juuri sopivasti. Aloitin keihästämällä haarukalla salaatinsuikaleen ja palan tomaattia.
- Lapsia olette, äiti jatkoi.
- Minkäs ikäisinä te aloitte heilastella? kysyin tuskastuneena, josko saisin vaihdettua puheenaihetta.
- Sun isän kanssa vai? Mä olin parikymppinen. Tai no, en ihan.
- Ja sitten mä tulin.
- Ja sitten sä tulit. Äiti nyökkäsi ja maistoi lisää viiniä. Minä haukkasin jalapenoa ja minunkin oli pakko ottaa juotavaa kun vedet alkoivat valua silmistä. Päätin varoa niitä. Yritin kuumeisesti keksiä jonkin turvallisen puheenaiheen ennen kuin hän keksisi jotain vielä kamalampaa. Mutta äiti keksikin sellaisen ihan itse. Hän kaatoi itselleen uuden lasillisen viiniä ja jäi tuijottamaan miestä, joka istui sivummalla olutpullo kädessään.
- Onko toi…? Ei voi olla, eihän?

Käännyin katsomaan, mutta en nähnyt mitään tuttua siinä miehessä, jota äiti näytti tuijottavan, enkä muissakaan sillä suunnalla istuvissa. Kohautin olkapäitäni.
- En mä näe ketään tuttua.
Äiti söi hetken ääneti mutta ei lakannut vilkuilemasta sivulle.
- Sinäkö et ole koskaan nähnyt Miilan isää, niinkö?
- Mä en ole varma muistaako edes Miila nähneensä sitä.
- Toi mies näyttää ihan siltä.
Minun oli pakko kääntyä uudelleen katsomaan. En ollut tullut ajatelleeksi, että äiti voisi tuntea Miilan isän, mutta tietysti, samassa porukassahan ne kaikki olivat nuorina liikkuneet.
- Toiko farkkutakkinen?
- Niin.
Mies oli kyllä vaalea kuten Miila, mutta niin oli Ilsekin. Hän oli kai suunnilleen oikean ikäinen mutta muuta en oikein profiilista saanut irti. Pitkähkö ja hoikahko kuten Miila, mutta edelleenkin, niin oli Ilsekin. Käännyin takaisin annokseni puoleen ja kysyin, miten poikien koulu sujui. Saimme siitä jutun juurta vähäksi aikaa ja suostuin ottamaan toisen lasillisen viiniä, lähinnä koska en halunnut äidin juovan koko pullollista yksin. Se sai aikaan sen, että minun oli pakko lähteä käymään vessassa, kun olin syönyt. Mietin miten pian kehtaisin lähteä ja mitä keksisin tekosyyksi. Kun palasin takaisin, se mies istui kaljapullonsa kanssa meidän pöydässämme.

En tiennyt kävelläkö suoraan ulos, mutta äiti vilkutti minulle iloisesti, enkä kehdannut kääntyä karkuun.
- Mä olin oikeassa! Se se oli!
Mies sytytti tupakan ja tarjosi minullekin. Puistin päätäni, mutta ojensin kuitenkin kättäni. En oikein tiennyt mitä minun olisi pitänyt tehdä. Kaveri ei kuitenkaan näyttänyt humalaiselta, luojan kiitos, toisin kuin äiti. Hän sytytti savukkeeni ja katsoi minua kiinteästi. Ojensi kätensäkin.
- Vai olet sä Artsin tytär. Enemmän sä olet äitisi näköinen. Mä olen Stumppi. Tuomo.
Kättelin ja esittäydyin ja tuijotin. Mies oli jotenkin kuluneen mutta jollain omituisella tavalla hirveän tutun näköinen. Hänellä oli juonteiset kasvot ja Miilan silmät. En tiennyt mitä sanoa.
- Jessi asuu Ilsen ja Artsin luona, on asunut siitä asti kun me erottiin, äiti rupatteli iloisesti.
- Aina mä arvelin että ne päätyy lopulta yhteen, mies huokaisi.
- Mutta minkä takia mä en tunne sua, asuuhan sun tyttäresikin siellä, minun oli pakko kysyä. Mies naurahti aavistuksen katkerasti.
- Sitä voit kyllä kysyä ihan Ilseltä.

Minusta tilanne oli outo ja pelottava, eikä vähiten siksi, että havaitsin, että tuo mies, isäni ikäinen, oli minusta jotenkin puoleensavetävä. Olkoonkin että hän oli uurteinen ja sisareni isä. Hän tuntui kuuntelevan huvittuneena äidin juttelua, mutta jotenkin ylhäältäpäin huvittuneena. Saatoin välähdyksenomaisesti kuvitella heidät parikymmentä vuotta nuorempina. Äiti oli ollut minun näköiseni kiltti tyttö ja Tuomo, tai Stumppi, oli ollut jonkinlainen kulman kingi. Sen näki heidän tavastaan puhua toisilleen vieläkin.
- Mä menen käymään vessassa, sanoin äkisti ja toivoin, ettei kumpikaan huomauttaisi minun juuri tulleen sieltä. Mutta ei, he olivat keskittyneet muistelemaan vanhoja. Minun oli ihan pakko soittaa Miilalle.

- Et ikinä arvaa missä mä olen ja kenen kanssa, sanoin puhelimeen kulman takana heti, kun hän vastasi.
- Arvaanpa, olet äitisi kanssa kahvilla. Mutta ootko mahtanut ottaa konjakkiakin, ässät suhisee?
- Äh. Äiti juotti viiniä. Mutta meidän seurassa on sun isä.
- Mitä? Sitten Miila hiljeni.
- Mä olen just tavannut sun isäsi, lausuin selkeästi kuiskaten puhelimeen.
- Missä te olette?
- Itiksen meksikolaisessa.
- Mene ja istu alas ja pysy siellä ja pidä ne siellä. Mun täytyy saada nähdä se mies.
- Tuletko sä tänne?
- En, tai en tiedä. Mä tulen ja kuljen ohi tai jotain, mutta mun täytyy nähdä millainen se on. Pidä ne siellä.

Nytpä olin sopassa. Olisin halunnut pois, mutta toisaalta Miilan pyyntö oli kyllä sellainen, etten voinut muuta kuin palata pöytään ja kaataa itselleni hiukan lisää viiniä. Pullo alkoi näyttää tyhjältä. Tuomo oli hakenut tai tilannut itselleen uuden pullon olutta. Äiti yritti täyttää lasinsa, mutta jäljellä oli vain lusikallinen.
- Tilattaisko kahvia, tai jotain jälkiruokaa, ehdotin epätoivoisena.
- Mä en taida haluta jälkiruokaa, mutta tilaa sä vaan. Pitäisi ehkä vähän laihduttaa joten taidan ottaa vaan jotain juotavaa, äiti lupasi auliisti. En viitsinyt sanoa mitään alkoholin kaloreista vaan selasin freneettisesti ruokalistaa. Mutta minusta tuntui, etten saisi enää nieltyä palaakaan, joten pyysin vain kahvia. Äiti pyysi olutta itselleen ja Tuomolle.
- Tuomo vai Stumppi? kysyin, mieshän oli esitellyt itsensä molemmilla nimillä.
- Jälkimmäinen mieluummin, hän hymyili.
- Aha, selvä.
Minulle tuotiin Irish Coffee tavallisen kahvin sijasta ja katsoin tuskastuneena tarjoilijaa, joka meni jo kaukana tyhjien lasien ja pullojen kanssa. Näytinkö siltä, että halusin kännätä keskellä päivää kauppakeskuksessa? Vai näyttikö seurani vain siltä? Muutenkin tuntui jo siltä, että päässä pyöri. Viaton tapaaminen äidin kanssa!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   17.1.09 15:59:39

Mennäänpäs etusivulle.
-----------
Aikuisilla tuntui juttua riittävän. He muistelivat vanhoja kavereitaan ja mitä kenestäkin oli tullut. Nimet vilahtelivat ohi eivätkä kohtalot kuulostaneet kovinkaan kivoilta. Stumppi käänsi katseensa minuun.
- Sä varmaan tiedät mitä Nitalle tapahtui, jos olet asunut Ilsen kanssa viime vuodet, mitä?
- Tietysti tiedän. Se muutti Italiasta takaisin Suomeen muutama vuosi sitten.
- Entäs miehet ja perhe?
- Ei se mun tietääkseni koskaan ole ollut naimisissa.
- Mutta et varmaan Alia tunne?
- Totta kai tunnen. Ilsehän meinaa siitä uuden vauvan kummia, kun Nita on Miilan.
- Uuden vauvan?
- Eikö äiti ehtinyt kertoa? Ilse sai uuden vauvan pari viikkoa sitten.

Stumppi tuijotti minua hämmästyneenä vähän aikaa ja alkoi sitten nauraa.
- Ei ole totta, vielä iltatähti. No, sehän sinetöi kaiken. Onnittele molempia oikein kauheasti mun puolesta, Ilseä ja isääsi. Ja sano Alille myös terveisiä kun tapaat ristiäisissä.
- Tietysti, lupasin ja söin lusikallisen kermavaahtoa. – Entäs Nita.
- Sano vaan sillekin, vaikka se onkin aina inhonnut mua. Mies virnisti vinosti.
- Oliko sulla ja Alilla jotain vipinää silloin? uteli äiti.
- Mulla oli vipinää kaikkien kanssa. Se oli enemmänkin toteamus kuin kehu ja sai minut vilkaisemaan ylös lusikastani.
- Sunkin kanssa, äiti? minun piti kysyä. Äiti kihersi ja puisti päätään.
- Ei, mä näin vain sun isäsi. Mutta hän vilkaisi Stumppia tavalla joka juorusi muuta. Vipinäosuus ehkä oli totta mutta näkemisosuudessa saattoi olla tarkentamisen varaa. Minusta tuntui että päässäni jo humisi, mutta maistoin kuitenkin juomaani, kun en hämilläni muutakaan keksinyt. En halunnut istua tässä ja kuunnella vanhoja tunnustuksia, joita en halunnut kuulla, mutta minun oli odotettava Miilaa. Äiti vaihtoi äkisti puheenaihetta ja alkoi puhua minusta.
- Jessi on tänään lopettanut ylioppilaskirjoitukset. Ja hienosti on mennyt. Toukokuussa on sitten lakkiaiset.
- Sepä hienoa.
- Ja sitten Jessi on kihloissa. Tulevan lääkärin kanssa.
Piilotin salamannopeasti sormuskäteni syliini ja yritin luoda äitiin murskaavan katseen. Kaikkea sen piti tähän vetää.
- Entäs mun tyttäreni? Stumpin ääni oli miellyttävän utelias.
- Miilakin kirjoittaa parhaillaan, ja jatkaa syksyllä, mutta ei se taida vielä harkita kihloihin menoa, änkytin.
- Villi luonne vai? Tulee isäänsä?
- Ei se nyt mikään villi ole, sanoin ja vilkuilin epätoivoisesti ympärilleni. Missä se nainen viipyi? En halunnut olla tässä enää! Hörppäsin jäähtyvää juomaani ja sain kermaviikset ylähuuleen. Ennen kuin ehdin ottaa servettiä lautaselta, Stumppi ojensi kätensä ja pyyhkäisi ne pois.
- Noin, hän sanoi, ja kuulosti tyytyväiseltä. Jäykistyin ja kauhistuin. Äiti ei näyttänyt huomanneen mitään, mutta minusta tuo oli ihan selvää lähentelyä. Mies hymyili minulle ja äiti vinkkasi tarjoilijaa tuomaan lisää olutta.

Silloin, luojan kiitos, näin Miilan. Hän käveli hitaasti, kuin ajatuksissaan ohi, kääntyi sitten pois näkyvistä ja vinkkasi minulle pylvään takaa.
- Mun täytyy mennä nyt... kellohan on jo vaikka mitä! sanoin ja nousin kiireesti pöydästä. Nappasin laukkuni ja vältin hädin tuskin kaatamasta tuoliani.
- Oli kiva tavata, ota joskus Miilakin mukaan, sanoi Stumppi ja ojensi kätensä. Minun oli tartuttava siihen ja käteltävä. Se oli lämmin ja kuiva ja vetäisin oman käteni äkkiä pois.
- Kiitos lounaasta, äiti! sanoin, ja äitini nyökkäsi ja käänsi saman tien huomionsa takaisin Stumppiin. Lähdin niin kiireesti kuin juoksematta pystyin. Jatkoin Miilan ohi suoraan vessaan ja oksensin lavuaariin. Miila seurasi perässä ja veti hiuksiani pois poskilta.
- Mitä nyt? Onko sulla vatsatauti?
- Punkku mua oksettaa, ja toi tilanne! Sun isäsi yritti lääppiä mua! Kyyneleet valuivat pitkin poskiani, eivät surusta vaan yökkäämisen rasittavuudesta.
- Voidaanko me mennä teille, siis Veskun kämpille? Mä en halua puhua tästä kotona.
- Voidaan. Onko sulla auto?
- Ei kun iskä meni jo töihin tänään.

Se selitti hänen viipymisensä. Katsoin peiliin ja laittauduin parhaani mukaan sen näköiseksi, että kehtaisin mennä metroon. Onneksi tähän aikaan päivästä vessassa oli vielä hyvin käsipyyhkeitä. Miila kaivoi minulle puuteria laukustaan. Sitten huokaisin syvään ja tarkistin tupakkatilanteen. Tämä jos mikä vaati savuketta.

Miila halusi vielä kerran kävellä ravintolan läpi. Vastusteluni ei auttanut, joten kävelin piilossa hänen toisella puolellaan sen näköisenä, etten todellakaan ollut äitini Kaisan tytär enkä ollut koskaan nähnytkään häntä. Mutta ihan turha varotoimi, äiti ja Stumppi olivat niin keskittyneitä jutteluunsa, etteivät vilkaisseet ylös, vaikka Miila melkein pysähtyi heidän pöytänsä kohdalle. Kun pääsimme alakertaan pistin hänet hakemaan kioskilta minulle vissyvettä, tupakkaa ja pastilleja. Itse istuin sillä aikaa betoniporsaan päälle ja sytytin viimeisen tupakkani. Koleankostea ulkoilma tuntui päänahassa hyvältä ja hengitin sitä ahnaasti keuhkoni täyteen aina savujen välillä.
- Mennään, Miila palasi kädessään pullo kivennäisvettä, jonka avasin saman tien. Hän ei puhunut matkalla mitään, eikä ratikassakaan, johon Hakaniemestä hyppäsimme, eikä meillä, ennen kuin olin saanut kahvinkeittimen päälle. Avasin parvekkeen oven ja astuin ulos polttamaan taas yhden tupakan. Miila tuli perässä.

- Koska sä olet viimeksi nähnyt sen? kysyin.
- Mä en muista koskaan nähneeni sitä, mutta varmaan joskus vuoden vanhana, koska silloin Ilse kuulemma heitti sen mäelle. Ei siinä mitään tuttua ainakaan ollut.
- Sillä on samanlaiset silmät kuin sulla. Ja se oli jotenkin… viehättävä.
- Mitä ihmettä sä tarkoitat?
- Mä tarkoitan sitä, että mulla meinasi pöksyt kastua kun se katsoi mua, sanoin suorempaan kuin olisin ikinä ihan selvin päin sanonut.
- Mutta sehän on vanha mies, ja mun isä? Miila näytti kauhistuneelta.
- No sehän siinä just on pointti, että silti!
- Herraisä oletko sä hullu vai humalassa?
- Jälkimmäistä ainakin, nikottelin, minua alkoi naurattaa. – Ja ajattele, että mun oma äiti juotti mut!
- On sulla sukua!
- No on sullakin, sun gigoloisäsi pyyhki kermavaahtoa mun huulilta.
- Mitä?
- Kyllä pyyhi, vakuutin. – Kun en ehtinyt pyyhkiä itse.
- Kas kun ei nuollut!
- Onneksi ei. Äiti olis voinut saada jonkin sortin kohtauksen. Se on ihan selvästi joskus nuorena ollut sun isääsi ihastunut kanssa. Ja sitten ne puhui Alistakin.
- Ali ja mun isä? Miila näytti kauhistuneelta.
- En mä siitä saanut selvää, se oli vaan vihjailuja. Tumppasin tupakan ja menin kaatamaan meille kahvia.
- Haluatko konjakkia kanssa? kysyin piruuttani Miilalta ja hän sanoi haluavansa. Kaadoin sitä pikkupullosta kaapista juomalasiin lorauksen ja vein ne molemmat Miilalle, joka oli heittäytynyt lepakkotuoliin.

- Miltä se susta näytti? utelin. Olihan Miila tarkkaan katsellut miestä kulkiessaan moneen kertaan ohi.
- Ehkä jotenkin tutulta. Mutta en tiedä, voi olla, että se johtui siitäkin, että tiesin kuka se on. Olisiko mun pitänyt tulla siihen pöytään?
- En mä tiedä, siitähän se on kiinni miltä susta tuntui? Join ison kulauksen kahvia.
- En olisi kyllä voinut silloin heti. Nyt ehkä voisin. Miila näytti mietteliäältä.
- Älä vaan sano että haluat nyt takaisin sinne.
- En tietenkään. Ne on varmaan jo pöydän alla tässä vaiheessa.
- Jestas, kai äitiä lapset odotti kotona? muistin äkkiä.
- Eikö ne ole jo isoja?
- Mitähän ne on, seitsemän ja yhdeksän ehkä? Pitäisikö mun soittaa Matille?
- Anna olla, ei sen ikäiset toisiaan saa hengiltä eikä kuole nälkään. Et kai sä halua entisestään pahentaa tätä soppaa?
- En totisesti. Ja mitäpä mulle kuuluu aikuisen naisen tekemiset.
- Ne näytti aika läheisiltä.
- Paskat, humalaisilta ne näytti.
- Aiotko kertoa kotona?
- En tiedä. Se käski sanoa terveisiä ja onnitella Karoliinasta, mutta kannattaako kuitenkaan?
- En tiedä. Miila laski kahvimukinsa lattialle ja lähti hakemaan lisää konjakkia. Hän ei tiennyt missä meillä oli leipäveitsi mutta konjakkipullon hän löysi erehtymättömällä varmuudella. Laitoin radion päälle, hiljaiselle, ja rupesimme aprikoimaan miksi Ali oli vedetty mukaan keskusteluun ja voisiko sitä koskaan keneltäkään kysyä. Ja miten Miila saisi yhteyden isäänsä jos joskus haluaisi. Vai pitäisikö vaan päivystää Itäkeskuksen kaljabaareja? Minäkin otin sitten lirauksen konjakkia, ja ennen pitkää toisen, ja kun Vesku tuli illalla kotiin, nukuimme vierekkäin meidän sängyllä.

Lähettäjä: ssfä 
Päivämäärä:   17.1.09 18:12:30

Arvaappas Sennnu kuka oli ahkera ja luki moooonta pätkää?
Minä!

Hih, vihdoin sain luettua! <3

Äkkiä jatkoa!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   17.1.09 21:12:33

Hyvä hyvä :)
--------
54.

Puin Miilan isä –asiaa Veskun kanssa kyllästymiseen asti, Veskun kyllästymiseen.
- Miksi ihmeessä sä et kysy Ilseltä jos sua kiinnostaa tietää mitä parikymmentä vuotta sitten on tapahtunut?
- Enhän mä voi.
- Ja mikset muka?
Puntaroin pari päivää, voisinko ja päätin uskaltaa. Kun olin seuraavan kerran Karoliinaa katsomassa, sanoin Ilselle tavanneeni Stumpin.
- Kenet? hän kysyi ajatuksissaan ja ojensi vauvan minulle.
- Stumpin. Miilan isän.
- Miten ihmeessä sä olet sen voinut tavata?
Kerroin koko tarinan alkaen siitä, miten äiti oli innostunut kittaamaan viiniä treffeillämme ja lopetin terveisiin.
- No kiitos vaan terveisistä, Ilse naurahti. Olin sohvalla vauva mahani päällä ja yritin katsoa hänen ilmettään, muttei siinä mitään ihmeellistä näkynyt.
- Oliko se sun suuri rakkaus? kysyin. Ilse ei heti vastannut, hän näytti miettiväiseltä.
- Tavallaan… ja tavallaan ei, hän sanoi lopulta.
- Olipa ympäripyöreetä!
- No tota. Olihan se, tietyn ikävaiheen ajan.
- Entäs iskä?
- Ehdottomasti mun suuri rakkaus.
- Mutta mä en ymmärrä. Miten niitä voi monta olla? Kai niillä nyt jotain eroa on?

Nyt Ilse mietti jo pitkän aikaa ennen kuin puhui.
- On tietysti. Ehkä se, että toinen alkoi hirveästä ihastumisesta ja toiseen kasvoi vähän salaa.
- Miten ihastuminen voi olla hirveä?
- Älä viilaa pilkkua, mä tarkoitan semmoista joka vie jalat alta ja järjen päästä.
- Jaa semmoista, hymyilin.
- Väitätkö säkin muka tietäväsi siitä asiasta jotain, Ilse kysyi esittäen epäuskottavasti epäuskoista.
- Mutta tuntuuko se suuri rakkaus sitten kumminkin samanlaiselta vaikka lähtökohta on erilainen?
- Sähän nyt olet analyyttinen. Ei, ei tunnu, tietenkään. Eri ihmisistähän siinä on kysymys. Ja kyllä kai se lähtötilannekin vaikuttaa. Jos alkaa rytinällä on pakko hiipua ja päinvastoin.
- Ei oo pakko hiipua, väitin vastaan.
- Odota kymmenen vuotta. Kyllä jotain jää matkalle.
- Onpa tää mielenkiintosta! Onko sulla sitten koskaan ollut muita kuin iskä ja Stumppi?
- Ei ketään vakavaa. Vakavasti otettavaa. Eikö sun mielestä kahdessakin ollut äsken liikaa?

Karoliina alkoi vitistä ja käänsin sen vatsalleen. Mietin, mitä vielä haluaisin kysyä nyt kun pää oli auki. Olisi ehkä ollut kiva tuntea nuo nuorina, kaikki vanhempamme, tai mielenkiintoista ainakin.
- Miten mun äiti liikkui samoissa porukoissa teidän kanssa, eikö se ollut ihan liian nuori?
- Ei kai se nyt niin paljon nuorempi ollut, pari vuotta?
- Mutta sehän on iso juttu siinä iässä. En mä voisi kuvitella että joku mun ystävä olisi viisi- tai kuusitoistavuotias.
- Sulla ja Veskulla on yli kolmen vuoden ikäero, huomautti Ilse lempeästi.
- Siis sekö tutustui teihin kun se oli tavannut iskän ensin?
- Niin se taisi suunnilleen mennä.
- Ja kuitenkin se vaikutti ihan ihastuneelta Stumppiin?
- Kaikki siihen oli ihastuneita, Ilse huokaisi.
- Alikin?
- Mitä Alista?
- Äiti siitä jotain kysyi. Ajattelin että seurusteliko sekin Stumpin kanssa jossain välissä?
- No jos seurusteli niin se on mulle kyllä uutta. Luulen kyllä että se oli liian fiksu siihen kyytiin. Ja kyllä mä tietäisin. Me ollaan sentään oltu ystäviä yli 25 vuotta.
- Miksi sä lemppasit Stumpin?
- Koska se kävi vieraissa, mihin mä kyllä aloin tottua, mutta sitten tajusin, ettei siihen voi luottaa missään muussakaan asiassa. Kuten maitopullon lämmittämisessä tai vuokranmaksussa. Mutta nyt mulle alkaa riittää tää muisteleminen. Meen laittamaan ruokaa. Ilse nousi päättäväisesti nojatuolista ja minä mietin, olinkohan kysellyt liikaa. Mutta kuinka muuten voisin saada asioita selville?

Karoliina oli kuolannut rinnuksilleni, huomasin. Paidassani oli limainen läiskä. Se tuhisi, tai ehkä pitäisi jo siirtyä pronominiin ”hän” kun sillä kerran oli nimi.
- Koska te pidätte ristiäiset? huusin keittiöön ja hivelin vauvan silkinhienoa punaista tukkaa.
- Vappuaattona!
- Ette hurjempaa päivää keksineet?
- Eikö se ole ihan hyvä päivä?
- On se ainakin parempi kuin vappupäivä. Mitä ruokaa sä teet?
- Uunikanaa. Jäätkö syömään?
- Jos sitä on tarpeeksi.
- On sitä. Tulisko Veskukin?
- Se on iltavuorossa. Tai yövuorossa, tai mikä hemmetin kellonympärivuoro se on.
- Ilmankos sulla oli aikaa tulla tännekin.
- Ei tarvii heittäytyä ilkeäksi, vähän väliähän mä täällä pyörin.

Ilse kuului laittavan vuoan uuniin ja palasi olohuoneeseen.
- Miten kauan te saatte pitää ton Veskun asunnon?
- Mä luulin, että ensi kevääseen, mutta nyt Riikka meni ja sai kirjoitettua jo tänä keväänä osan aineista, voi olla että se saa lakin jo syksyllä. Ihme pinko.
- Mutta ei kai se mitään opiskelupaikkaa keskellä talvea voi saada?
- Voi, jos se menee jonnekin opistoon. Mä en tiedä miksikä se haluaa isona, mutta sillä on kova hinku pois kotoa. Tai Helsinkiin.
- Mitäs sitten?
- Ei aavistustakaan. Pitäisi ehkä yrittää saada joku opiskelija-asunto. Tai jotain.
- Kyllähän tänne hätätilassa mahtuu.
- Aika hätä pitää tulla, teitä on täällä jo muutenkin neljä henkeä.
- Ei Karoa voi vielä laskea kokonaiseksi hengeksi! Ilse tuli nostamaan nyytin mahani päältä ja otti sen omaan syliinsä, mumisten sen poskeen.
- Se on kyllä niin ihana, en mä osannut kuvitellakaan että on noin kilttejä vauvoja, sanoin kateellisena, tai kaihoisana, tai jotain siihen suuntaan. – Antaisit takaisin sen, sä sentään asut sen kanssa joka päivä!
- Ei kai sulla ole vauvakuumetta? Ilse kysyi asettaessaan Karoliinan takaisin märän paitani päälle.
- Ei kun karokuume vaan. Minä jouda tässä lapsia tekemään kun pitää saada lakki ja mennä opiskelemaan ja kaikkea.
- Olisipa mulla vielä mun isoäidin asunto niin kierrättäisin sen teille.
- Ettet ole ymmärtänyt sitä mulle säästää, omituinen äiti-ihminen. Mutta pitäisi varmaan ruveta miettimään tota asuntojuttua tosissaan. Mennä vuokra-asuntojonoihin ja silleen. Aloin miettiä minkälaiseksi elämämme muuttuisi, Veskun ja minun, jos meillä olisi oikea yhteinen koti, jossa olisi enemmän kuin yksi vähän sänkyä isompi huone. Kuvittelin kesätuulessa lepattelevat verhot keittiön ikkunassa ja ulkona vihreän puutarhan. Ja aurinko paistaisi sisään! Vaan mahtoikohan puutarha olla vähän suureellinen haave ensiasuntoon? Etenkin näin Helsingissä?

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   18.1.09 11:55:52

Aamulukemista puuttuu :)

Oon tosiaan nää lukenut aiemmin tuolta sun sivuilta, mut kiva lukee tälleen pätkissä, tulee sellasetki luettua tarkemmin mitä on saattanu vähän nopsaan lueskella sillon ekalla kerralla. Ja jotku jutut vähän naurattaa ku tietää mitä tulevaisuudessa tapahtuu :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   18.1.09 12:06:40

Jaa, no tässäpä sitä :)
Kiva että kelpaa, mä olen nyt jotenkin vähän jumissa kaiken kirjottamisen kanssa.
------------

Seuraava työrupeamani alkaisi seuraavana maanantaina mutta en aikonut lusmuta loppuviikkoa. Luin pääsykokeisiin nyt kun oli hyvä lukurytmi päällä. Olin miettinyt valmennuskurssiakin mutta jotenkin sellainen tuntui minusta rahantuhlaukselta. Aioin, ehkä vähän ylimielisesti, ainakin yrittää ensin itse, meni sitten syteen tai saveen. Tunsin oloni hyvin tärkeäksi kun Veskun aamulla lähdettyä, vaihteeksi yliopistolle, levittäydyin muistiinpanovälineiden ja kirjojen kanssa valmiina uppoutumaan lääketieteen maailmaan. Pian kuitenkin löysin itseni surffailemasta opiskelija-asuntoja, asuntomarkkinoita yleensä sekä autoja ja minun piti hakea kahvia päästäkseni takaisin kärryille. Sitten sainkin luettua melkoisen pätkän ja havahduin vasta kun niskaani ja hartioitani vihlaisi vaihtaessani asentoa aika paljon myöhemmin. Siirryin sängylle lukemaan vielä vähän lisää. Tämä oli oikeastaan aika kiehtovaa, ajattelin, vaikka sitten nukahdinkin. Mutta olin kuitenkin tyytyväinen päivän saldoon ja lähdin hyvillä mielin tallille rapsuttelemaan Mansikkaa.

Miilalla oli estetunti ja minulla mansikkavuoro, oli vielä valoisaa ja lähdin tekemään maastolenkin. Laitoin Veskulle viestin että ilmoittaisi illan ohjelmastaan tai jäisin katsomaan Miilan estetuntia. Mitään ei kuulunut joten roikuin tallilla koko illan ja vasta kun Miila oli satulassa tuli vastaus. ”Teen yhtä tutkielmaa Laurin luona, yritän hankkiutua ysiksi kotiin”. Siitä tuli mieleeni etten ollut nähnyt Lauria ikuisuuksiin. Miilakaan ei ollut hänestä puhunut, mutta toisaalta olisi kai hän sentään raportoinut jos he olisivat virallisesti eronneet. Miila oli autolla ja kärtin kyydin kotiin, joten sain häntä hyvin haastateltua matkalla.
- Kyllä me vasta viikonloppuna nähtiin. Mutta kun ei sillä koskaan ole aikaa. Luulis sun tietävän.
- No tiedän hyvinkin.
- Eikä sinne viitti edes mennä yöksi kun ne kämppikset on ihan sekoja.
- Mutta olette kumminkin vielä yhdessä?
- Jos tätä siksi voi kutsua.
- Vuokrataan nelisteen joku kommuunikämppä, ehdotin leikilläni. Mutta Miila otti sen heti tosissaan.
- Selvä, mä tulen heti mukaan! Kunhan tilaa on niin paljon ettette ihan seinän takana kiru öisin.
- Me mitään kiruta, sanoin loukkaantuneena.
- Mä tarkoitin että olisi vähän enemmän kuin kaksi huonetta.
- Mikäs sen hauskempaa? Innostuin oikein. Vilkaisin kelloa ja pyysin Miilan sisään surffaamaan kanssani asuntoja, sillä Veskun arvioituunkin saapumiseen oli vielä aikaa. Löysimme pari ihanaa rapistunutta omakotitaloa, joissa oli huoneita enemmän kuin tarpeeksi mutta vuokraakin sitten tarpeeksi. Samoin Käenpesä-tyyppisiä isoja kaupunkiasuntoja, jotka olivat vielä monin kerroin kalliimpia. Mutta haaveillahan saattoi.

Vesku laahautui kotiin vasta kymmenen aikaan kun Miila oli juuri lähtenyt, ja oli läpimärkä räntäsateesta.
- Oli pakko kävellä että sai edes vähän happea tänään, hän selitti.
- Raukkaparka, säälittelin ja kuivasin hänen päätään astiapyyhkeellä.. – Nyt äkkiä vällyn alle tai vilustut. Vesku mulkaisi minua.
- Älä viitsi äiteillä.
- Höh, loukkaannuin ja annoin hänen mennä märkine vaatteineen kaivelemaan jääkaappia, itse heittäydyin sängylle lukemaan. Vähän ajan kuluttua hän kömpi anteeksipyytävän näköisenä viereen.
- Ei ollut tarkoitus tiuskia.
- Okei. Mutta sä kastelet petivaatteet.
- Joo joo mä menen. Mutta siihen hän jäi kutittelemaan minua kunnes jouduin heittämään kirjan pois.
- Miten lukeminen sujuu?
- Kyllähän se sujuisi jos et häiritsisi, yritin kuulostaa äkäiseltä.
- Ei pitäisi tuoda töitä sänkyyn.
- Seuraavaan asuntoon me tarvitaan työhuone.
- Totta. Vai kaksi?
- Kun nyt yhden saisi ensin…


Jouduin seuraavaksi työjaksoksi eri osastolle, missä homma oli paljon rankempaa parillakin tavalla. Ensinnäkin potilaat olivat kaikki vuodepotilaita ja toiseksi kaikki olivat ihan täysipäisiä, mikä tarkoitti sitä, että heidän sängynpohjalla virumiseensa oli paljon rankempaa yrittää samaistua kuin edellisosaston höppänöiden. Ja selkä huusi hallelujaa vaikka kuinka yritti nostaa ja kääntää ergonomisesti. Olin iloinen, että se pesti oli vain viikon sijaisuus ja sitten pääsisin palaamaan edelliseen tukikohtaani, joka tuntui jo ihan kodilta. Iloani kuitenkin himmensi ihan määrättömästi se, että minulle oli lykätty töitä oripäivien ajaksi. En ollut silloin alun perin ymmärtänyt pyytää vapaata, tai katkaista työperiodia siksi aikaa ja nyt en onnistunut vaihtamaan vuoroja vaikka kävin erikseen anelemassa joka ikiseltä työkaverilta, jolla silloin oli listassa vapaapäiviä. Harkitsin jo vakavasti lyödä hanskat tiskiin ja lähteä nostelemaan koko paikasta, mutta Vesku puhui minulle järkeä.
- Kyllä me pärjätään siellä ilman suakin, tuleehan Oona mukaan, ja Wotin omistajat.
- Luuletko sä että ne omistajat uskaltaa edes pidellä hevostaan, kysyin epäluuloisena. En ollut kertaakaan nähnyt heitä, ja ihmiset, jotka heittivät nuoren hevosensa jonkun hoiviin käymättä edes seuraamassa edistymistä, kuulostivat minusta erittäin epäilyttäviltä.
- Ei sillä väliä, Oona ja mä pidellään.
- Laitat sitten väliaikatietoja joka välissä, että pysyn kärryillä, vaadin. Olin silti myrtynyt ja mieleni teki murjottaa. Jokin järki kuitenkin sanoi, että työpaikan pitäminen oli todennäköisesti tärkeämpää kuin päästä Ypäjälle. Ketutti kyllä silti ja mieleni teki tiuskia itsekkäille työkavereille ja potilaillekin mutten kehdannut, eikä huvittanut edes katsoa Wotin viimeisiä treenejä ennen lähtöä. Mutta katsoin kumminkin. En ollut ennen osunut näkemään miten Oona hyppäsi sillä ja olin vaikuttunut.

- Viekö omistajat sen sitten pois oripäivien jälkeen? kysyin Veskulta, joka istui vieressäni maneesin katsomossa, valmiina nostamaan puomeja tarpeen tullen.
- Vie, ne ottaa sen kyytiin suoraan Ypäjältä.
- Voi ei!
- Mitä nyt?
- Mulle tulee ikävä sitä, se on ollut niin herttanen!
- Mutta tiesithän sä että se on vaan käymässä, ja ollut jo melkein vuoden?
- En mä silti osannut ajatella että se lähtisi jo nyt! Inhottava ammatti tolla Oonalla!
- Jaa tallimestari?
- Ei kun toi hevosten kierrättäjä. Miten se tahtoo ottaa niitä just siksi aikaa että ehtii vähän kiintyä ja sitten pitää hankkiutua jo eroon!
- Susta ei sitten tulisi hevoskauppiasta.
- Ainakin mulla pitäisi olla muutama oma jotka on ja pysyy. Oonalla ei ole yhtään. Pelkkää trafiikkia vaan.

Rapsuttelin Wotia pitkän aikaa silmät melkein kyynelissä kun Oona oli lopettanut ratsastamisen. Sitten katselin ympärilleni tallissa. Kisu oli ainoa hevonen jäljellä niistä, jotka täällä olivat olleet silloin kun olimme Mansikan ostaneet. Uusin oli tullut viikko sitten Sahnen tilalle, joka oli kuin olikin lähtenyt Hankoon. Se oli ihan eri näköä kuin mikään Oonan muista asukeista. Karvainen jytky suomenhevonen, josta piti tekemän ratsu. Ravuri se ei ollut, vaan siitostamma, jolla oli joskus mielenvirkistykseksi ajeltu ja lapsia taluteltu. Se ei edes omistanut satulaa ja vaikka Oona oli omistajille luvannut optimistisesti, että varmaan häneltä löytyisi jokin sopiva, ei todellakaan ollut mitään lähellekään tarpeeksi leveää. Oona oli joutunut hakemaan Hööksistä sitä varten rungottoman satulan, jotta pääsisi edes alkuun.

- Mitä sä meinaat kesällä tehdä? kysyi Oona tullessaan loimittamaan Wotin.
- Teen töitä.
- Mitä töitä?
- Tuolla sairaalassa, mitä nytkin.
- Jaaha. Mä kun ajattelin että haluisitko tänne mulle hommiin, mutta enpä mä tietysti voi maksaa paljon mitään verrattuna sairaalaan, Oona näpäytti.
- Saa sieltä sentään pyhälisät, ja ilta- ja lauantailisät, minä hymyilin. – Mihin sä olisit mut halunnut palkata?
- Kaikennäköseen mitä itsekin teen. Tekemään tallia ja ratsastamaan ja semmosta.
- Ratsastamaan, mut, hulluko olet? Ethän sä siitä maksa edes Veskulle, vai maksatko?
- No en ole maksanut mutta mun piti ruveta miettimään uusiksi kun noi Wotin porukat halusi sen esittelemään ja maksaa siitä, ihan mun lupaa kysymättä. Oona tuhahteli, mutta nauroi samalla.
- Mutta et kai sä tosissasi ajatellut palkata mua ratsastamaan rahasta? Enhän mä osaa kouluttaa nuoria hevosia.
- Ehkä et, mutta ihan hyvä ois saada joku ihan vaan maastoilemaan ja liikuttamaan silloin tällöin, välipäivinä.
- Kyllä mä sitä voin tehdä, järkevillä hevosilla, ihan ilman rahaa, lupasin. – Mua joka tapauksessa harmittaa kun Mansikka on kohta kokonaan äitiyslomalla eikä tuntihevosilla saa ratsastaa kuin kerran viikossa ja sillä millä määrätään silloinkin.
- Niin mä vähän epäilinkin. Tai Vesku oikeastaan juorusi. Mutta hyvä! Mä ostin tänään Virosta kaksi isoa ponia, jotka tulee oripäivien jälkeen, varaudu niihin!
Jäin haukkomaan henkeäni ällistyksestä ja Oona napsautti Wotille riimun ja ketjunarun ja karkasi sen kanssa ulos ennen kuin sain sanottua mitään – tai edes mietittyä mitä voisi sanoa.

- Te olette juonineet mun pään menoksi, sanoin syyttävästi Veskulle kotimatkalla ja kerroin Oonan tarjouksesta.
- Myönnän, hän sanoi. – Ajattelin että sä tarvitset jonkin harrastuksen.
- Vai halusitko vaan maastoilukaveria?
- Ei kun oikeasti ajattelin että jos sulla kerran on hinku ratsastaa ja Oonalla hevosia niin miksi ei. Enemmän niissä kuitenkin on… kuinka sä sanoitkaan… jatkuvuutta, kuin tuntihevosissa. Ja johan tunnitkin kohta loppuu.
- Parin kuukauden päästä!
- Eikö se ollutkaan sun mielestä hyvä juttu? Vesku näytti vähän pettyneeltä.
- Oli… varmaankin… Mä olen kyllä imarreltu että kelpaisin Oonalle, mutta, olisi siitä taas voinut multakin kysyä ensin.
- Sä olisit sanonut ei.
- Niin olisin.
- Niinpä. Kyllä isi tietää. Vesku antoi suukon poskelleni, mutta minä en pitänyt siitä, että hän isitteli itseään. Ihan kuin olisin joku holhottava.

Lähettäjä: Aivokana 
Päivämäärä:   18.1.09 15:33:48

Jatkoa! :--)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   18.1.09 16:55:22

55.

Wot loisti lauantaina suorituskokeissa oripäivillä ja minua harmitti kahta kauheammin olla töissä, missä livahtelin vähän väliä pukuhuoneeseen tarkistamaan kännykästä tulleet viestit. Iltavuorossa oli kanssani toinen nuori tyttö, vastavalmistunut lähihoitaja, joka oli ollut osastolla vain pari kuukautta minua kauemmin, sekä sijaissairaanhoitaja, joka ei oikein tuntunut tietävän mitä hänen kuului tehdä. Niinpä ilta oli yhtä kaaosta, ja oli siinä ja siinä että saimme kaikki potilaat sänkyyn ennen yövuorolaisten tuloa, etenkin kun hoitajaparini Anni oli menossa ulos ja hätäisesti kysyi, että sopihan meille, jos hän lähtisi jo puoli yhdeksältä. Sairaanhoitaja lupasi kiltisti ja viime minuutit ennen yökköjen tuloa metsästin kahta harvinaisen levotonta ja vikkeläjalkaista mummoa kerran toisensa jälkeen takaisin sänkyyn. Sitten kun tuli raportin aika lysähdin kanslian pallille puolikuolleena. Mummot eivät todellakaan pysyneet sängyssä siitä huolimatta, mutta vakiyökkö halusi minut mukaan raportille.
- Toi vieras ihminen ei osaa kumminkaan sanoa mikä on ollut tavallisuudesta poikkeavaa. Jessi on sentään ollut täällä illassa ennenkin.
- Kiitos, sanoin automaattisesti, oli mukavaa että minun mielipidettäni kaivattiin.

Sijaissairaanhoitaja kävi potilaskansiot läpi ja minä heittelin väliin semmoisia huomautuksia kuin että ”se oli saanut aamulla peräruiskeen ja tursuaa aina vaan” ja ”tytär kävi ja käytti pyörätuolin kanssa ulkona ja se nukkui koko illan, valvoo varmaan yöllä”. Erään potilaan tuki ja turva, aviomies, oli kuollut sinä päivänä ja minun teki pahaa ajatella, ettei häntä enää kukaan kävisi päivittäin katsomassa, hyvä jos kuukausittainkaan. En tiennyt, tietäisikö mummo itse välttämättä, ettei edellinen ja viimeinen vierailu ollutkaan tapahtunut eilen, sillä hän odotti miestään saapuvaksi kaikki vuorokauden hetket. Se oli niin sydäntäsärkevää, että väsyksissäni minun teki mieli itkeä.
- No niin, menehän siitä, että pääset aamulla takaisin, sanoi vakiyökkö minulle ystävällisesti ja livahdin kiireesti pois.

Ei enää ollut ihan pimeää vuoron päättyessä vaan kevään tulemisen saattoi jo aavistaa. Oli silti kylmää, taivaanrannan laventelinsininnen väri varoitti jäätyneistä vesilätäköistä joten kiersin ne huolellisesti, pysähtyen vain kokeilemaan olivatko ne tosiaan jäässä. Olivat. Riite ritisi korkoni alla. Veskulta ei ollut tullut uusia viestejä sitten kuuden jälkeen ja mietin, olisiko hän jo kotona tai edes matkalla kotiin. Yritin soittaa hänelle ja Oonalle molemmille kävellessäni bussipysäkille, mutta kumpikaan ei vastannut. Pysäkille oli kertynyt ja kertyi koko ajan muitakin vuoronsa loppuun asti tehneitä ihmisiä – ajattelin hiukan kaunaisena Annin karkaamista – ja osuin juttelemaan Teuvon kanssa, johon olin tutustunut edellisellä osastolla. Hän oli sairaanhoitaja ja vanhempi kaveri, mutta ihan mukava, ja suostui näköjään vapaa-ajallaankin juttelemaan näin vähäpätöisten matojen kanssa kuin sijaiset.

Jäimme molemmat Hakaniemessä bussista istuttuamme vierekkäin koko matkan ja yllättäen Teuvo kysyi, halusinko lähteä yhdelle oluelle. Olin jo kieltäytymässä, mutta hän sanoi nopeasti, että kaipasi usein iltavuoron jälkeen vähän tasoitusta ennen kuin palasi ”kotihelvettinsä”.
- Mikä kotihelvetti sulla on? kysyin epäillen.
- Koliikkivauva, Teuvo hymähti vähän irvistäen.
- Odota, mä kokeilen saanko kiinni mun poikaystävän; ellei se ole jo kotona voin tullakin, lupasin. Mutta sen paremmin Vesku kuin Oonakaan ei edelleenkään vastannut puhelimeen. Niinpä menimme. Teuvo osti minullekin oluen ja halusi sen jälkeen keskustella maailmanpolitiikasta ja aloin toivoa etten olisikaan jäänyt. Yritin näyttää mahdollisimman ikävystyneeltä ja kysyin, kun keskusteluun tuli sopiva tauko, miksi hän oli halunnut sairaanhoitajaksi. Teuvo puhui jotain ympäripyöreää ihmisten auttamisesta.
- Sähän olet abi, eikö vaan? Mikä susta sitten tulee isona? hän kysyi.
- Mä luen parhaillaan lääkiksen pääsykokeisiin, sanoin ja kaivoin kassiani siinä toivossa, että sinne olisi jäänyt jostain vajaa tupakka-aski. Kas, eipä ollut.
- Ihanko totta? Teuvo kysyi kunnioittavasti kun nousin käydäkseni ostamassa savukkeita. Kumma, että vaikka muutoin pystyin olemaan polttamatta vaikka viikon, oluen maku aiheutti saman tien kovan tupakanhimonkin.
- Mitä muuta sä sitten teet kuin luet? Teuvo kysyi näyttäen oikeasti kiinnostuneelta, kun palasin pöytään.
- Seurustelen, vastasin lyhyesti.
- En mä sitä tarkoittanut, ei kai siihen nyt kaikkea vapaa-aikaa voi käyttää?
- No, mä ratsastan. En oikein tiennyt miten Teuvo sen mahtaisi ottaa mutta en keksinyt muutakaan. Osa työkavereista oli ottanut tuon lauseen vastaan kommenteilla lajin kalleudesta, mahdoin olla rikkaasta perheestä. Osa ihmetteli miten uskalsin, niin isoja eläimiä kun hevoset olivat. Yhtäkään normaalisti asiaan suhtautuvaa en vielä ollut tavannut. Teuvo oli ensimmäistä lajia.
- Tuleva lääkäri ja ratsastaja, taidat syntynyt olla kultalusikka suussa!
- Kaikkea vielä, kuittasin nopeasti, ja yritin keksiä seuraavan, turvallisen puheenaiheen. Kysyin Teuvon vauvasta ja kerroin Karoliinasta. Siitä syntyikin jutun juurta niin pitkäksi aikaa, että jouduin lähtemään vessaan ja sillä välin oli Teuvo hakenut kaksi uutta olutta.

- En mä tota pyytänyt, sanoin palatessani pöytään.
- Mutta kai se kelpaa? Sun kanssasi on kiva jutella, Teuvo sanoi hymyillen.
- Ehkä mä kestän sen vielä, arvelin, ja maistoin lasista. Sitten sain kuulla miten kammottava tauti on synnytyksenjälkeinen masennus, mistä Teuvon avovaimo oli kärsinyt. Siihen päälle koliikki ja vauvaperheen elämä alkoi kuulostaa suoranaiselta helvetiltä.
- Ei ihme, ettei sua huvita mennä sinne, mutta ehkä sun pitäisi kuitenkin, sanoin myötätuntoisesti.
- Niin, sanoi Teuvo, ja kaikki elämä tuntui sammuvan hänen kasvoiltaan.
- Ajattele miten sua tarvitaan siellä.
- Niin, hän sanoi vain taas.
Istuimme hiljaa hetken aikaa kunnes Teuvo keksi taas jonkin puheenaiheen, mihin tartuin kiitollisena; mikä tahansa oli parempi kuin tuo tyhjä ilme! Jotenkin hän onnistui huomaamattani hakemaan vielä kolmannet oluet, mutta siinä vaiheessa minua alkoi epäilyttää. Ilta- ja aamuvuoron väli oli ilmankin lyhyt, ei sitä tarvinnut enää kuppilassa lyhentää. Ja sitä paitsi minua alkoi huolettaa Veskun olinpaikka. Teeskentelin saavani äänettömän tekstiviestin ja katosin kuppilasta kuin salama ja leimaus kiittäen kiireisesti Teuvoa oluista. Hän jäi vähän äimänä toljottamaan perääni kun juoksin ulos ja Linjoille.

Kello oli lähellä puoltayötä ja kadut olivat melko tyhjät Alppilaan asti, mitä nyt muutaman räyhäporukan kiersin. Ikkunamme näyttivät pimeiltä mutta juuri kun olin avaamassa alaovea näin Oonan maasturin rullaavan liki. Jäinkin odottamaan, ja Vesku hyppäsi sieltä ulos.
- Missä sä olet ollut ja missä sun puhelimesi on ollut ja miten meni? ehätin kysymään. Oonakin oli minut huomatessaan vääntänyt ikkunansa alas ja kävelin auton luo.
- Wot sai ihan huippuarvion, sanoi Oona tyytyväisenä kuin olisi ollut kyse omasta kasvatista. – Teidän tulevan varsan arvo nousi just kolminkertaiseksi!
- Miten te näin kauan viivyitte? halusin tietää.
- Wotin porukat halusi viedä meidät juhlaillalliselle.
- Ja mä olen hulluna soitellut teille kummallekin?
- Ei juhlaillallisilla pidetä kännyköitä päällä, Oona kuittasi ja alkoi rullata ikkunaansa kiinni. Vesku oli kiertänyt auton ympäri minun luokseni ja tarttunut lujasti vyötäröni ympäri. Tunsin punaviinin tuoksun hänen hengityksessään.
- Hyvää yötä! huikkasimme kuorossa kun Oona lähti liikkeelle.

- Miksi ihmeessä sä et vastannut puhelimeen koko iltana? tiukkasin Veskulta.
- Koska se jäi Oonan autoon, hän puolustautui.
- Mä jo ajattelin että olette ajaneet kolarin.
- Mistä sä itse oot tulossa tähän aikaan?
- Kävin yhden työkaverin kanssa parilla kaljalla.
- Minkä työkaverin?
- Yhden sairaanhoitajan, joka oli edellisellä osastolla.
- Vai niin. Vesku ei sanonut enempää vaan kääntyi menemään rapunovelle ja kaiveli taskujaan. – Hitto, mä jätin kassini Oonan autoon!
- Onneksi mulla on avain, sanoin kuivasti ja avasin alaoven toistamiseen.

Kiipesimme ylös ja menimme puhumattomina sisään. Miten ihmeessä tunnelma olikaan käynyt näin hyytäväksi? Vesku käveli suoraan keittiöön, jääkaapille, ja kaatoi sieltä itselleen vielä lasillisen lonkeroa. Katsoin sitä hetken kateellisena ja käännyin sitten menemään suihkuun, sanoivat talon järjestyssäännöt mitä hyvänsä. Hiukseni haisivat paitsi työpaikalle myös tupakalle enkä uskonut saavani unta ennen kuin ne olisi pesty. Kun menin nukkumaan ja laitoin kännykkäni soimaan aamuvuoroa varten, istui Vesku vielä keittiössä.

Lähettäjä: MMU 
Päivämäärä:   18.1.09 17:05:03

Jatkuu! (:

Lähettäjä: Aivokana 
Päivämäärä:   18.1.09 17:56:49

Jatkoa.!

Lähettäjä: Aivokana 
Päivämäärä:   18.1.09 18:21:25

- Tuleva lääkäri ja ratsastaja, taidat syntynyt olla kultalusikka suussa!

Tosta piti sanoa, mielestäni jotenkin hullusti muodostettu lause. Tökkii toi "syntynyt olla" - kohta, voiko noin sanoa? :o

Lähettäjä: álávíívádésíré 
Päivämäärä:   18.1.09 18:26:36

huh, ihanaa että muutkin korjailee kuin minä ja tölkki.

Pääsin taas vihdoin ajan tasalle näissä, työt haittaa harrastuksia. Ja mulla oli vielä 49 tunnin irkkitaukokin o__O

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   18.1.09 19:00:26

Aivis, oot ihan oikeassa! Miten toi ei oo osunu silmiin?
Des, Grattis på Den Dagen :D
--------

Hän jäi tietenkin nukkumaan kun lähdin aamulla, enkä oikein tiennyt mikä oli vialla ja miten reagoida, mutta jokin mätti ihan kauhean pahasti. Päivä oli muutenkin helvetillinen. Joku vanhemmista hoitajista protestoi sitä, että sunnuntain pienemmällä henkilökuntamäärällä piti toimittaa vatsoja, mutta uusi apulaisosastonhoitaja, joka oli aamuvuorossa, ei ottanut semmoista kuuleviin korviinsa. Peräruiskeet vaan ohjelmaan kenelle kakkavihko näytti. Olin ruskeissa roiskeissa ja mieleni teki paitsi vaihtaa pukua myös käydä suihkussa ennen ruokatuntia, se ei vaan ollut mahdollista. Riisuin sitten vaan sukkahousuni roskikseen ja pyyhin sääreni pesulapulla potilaiden kylpyhuoneessa. Eikä oloani parantanut illallinen oluen ääressä istuminenkaan. Ruokatunnilta palatessani menin poikkeuksellisesti tupakalle parvekkeelle ja soitin Miilalle, josko hän jaksaisi käydä moikkaamassa Mansikkaa tänään. Itse en tuntenut jaksavani.
- Selvä, Miila kuittasi, eikä kysellyt sen enempää.

Kärvistelin koko iltapäivän miettien soittaisinko Veskulle ihan vaan kuullakseni hänen äänensä, mutta kun en keksinyt mitään asiaa, en oikeastaan katsonut voivani. En kuitenkaan töistä voinut soitella mitään hengityksenkuuntelupuheluita, mitä paremmalla ajalla olimme harrastaneet. Minua kauheasti kaiversi jokin, joskaan en tiennyt mikä.

Iltavuoroon tuli oma tiukkis osastonhoitajamme joten ei tullut kuuloonkaan yrittää livahtaa ennen kuin minuutilleen määräaikana. Sitten juoksimmekin pää kolmantena jalkana koko aamuvuoro. Kaivoin kännykkäni ja soitin Veskulle ennen kuin edes aloin vaihtaa vaatteita – sitten vasta tuli mieleen, että kai se puhelin siellä Oonan autossa oli edelleen. Perkuta! Päätin olla yhtä tavoittamaton ja lähdin Alppilan sijaan kotikotiin katsomaan Karoliinaa ja muuta perhettä. Valitettavasti vaan siellä ei ollut ketään kotona. Molemmat volkkaritkin olivat poissa. Uhmapäissäni panin saunan täysille, odotin sen lämpiämistä ja menin sinne pitkäkseni. Suihkuhuoneen puolella olevan vedenkestävän radion laitoin niin kovalle, että kuulin sen saunaan asti, nostin jalat seinälle ja makasin vain ajattelematta mitään.

Onneksi en nukahtanut sinne, alkoi tulla vain tukala olo, noin fyysisesti. Henkisesti tukala olonikaan ei helpottanut siellä ollenkaan. Tunsin yhtäkkiä vierineeni jonnekin kauhean kauas Veskusta. Kun aloin käydä läpi menneitä viikkoja tajusin, että maailmamme oli ihan toisenlainen kuin mitä se oli ollut syksyllä, tai vielä vuodenvaihteessa. Me emme enää rakastelleet joka päivä. Välillä vain nukahdimme samaan sänkyyn. Välillä tiuskimme toisillemme, tai ymmärsimme tahallaan väärin. Minua alkoi itkettää ja seisoin höyryävän kuuman suihkun alla niin kauan, että minulle tuli pyörryttävän kuuma. Silloin käänsin suihkun kylmälle ja seisoin siellä kunnes aloin täristä, mutta sekään ei auttanut itkuun, joka vain tuli. Palasin takaisin saunaan lämmittelemään, mutta siellä oli liian kuuma. Päätin mennä omaan huoneeseeni nukkumaan, mutta en ollut ollut siellä viikkoihin ja Ilse tai joku oli vienyt lakanani ja paljaan patjan päällä oli vain yksinäinen tyyny ja jalkopäähän viikattu peitto. En ollut koskaan tuntenut itseäni niin yksinäiseksi ja sijattomaksi.
Vaatekaappini sentään olivat vielä paikoillaan ja löysin ylähyllyltä jo ammoin hylkäämäni kalpeansinisen kylpytakin, jonka vedin ylleni ja käperryin olohuoneen sohvalle. Ainoa järjellinen ohjelma siihen aikaan sunnuntai-iltaa oli Strömsö ja sitä tuijotin sitten silmät mitään näkemättöminä. Ihan viime minuuteilla kävi ovi ja iloinen hälinä ja hienoinen hevosentuoksu tulvahtivat sisään. Mietin, miten selittää Miilalle ja Ilselle Veskun olinpaikan epämääräisyys ja oma olemiseni täällä, mutta minun ei tarvinnutkaan, sillä tunnistin sitten hänenkin äänensä, hän halusi käydä vaihtamassa Karoliinan kotivaatteisiin. Laitoin silmäni kiinni ja teeskentelin nukkuvaa. Ilse kuului hääräävän keittiössä ja Miila mukana, tuskin Ilse oli ruvennut yksinään puhumaan. Niillä oli ihan mahtavan mukavaa ja kotoista – miksei minulla ollut?

Vesku käveli Karoliina sylissään olohuoneeseen ja aikoi istahtaa nojatuoliin kun huomasi minut.
- Mitä ihmettä sä täällä teet? hän kysyi.
- Miten mä en voisi täällä olla, täähän on mun koti, sanoin kerrassaan viinietikkaisella äänellä, nousin istumaan ja ojensin käteni ottaakseni Karoliinan. Valitettavasti vaan etikka lienee valunut käsiini asti, sillä vauva alkoi itkeä välittömästi joutuessaan vaihtamaan syliä. Annoin sen enempiä kommentoimatta takaisin Veskulle ja se pirulainen lakkasi heti itkemästä.
- Missä sä olet ollut koko päivän, kun mä olen yrittänyt soittaa sulle? kysyin sen sijaan purevasti.
- Mä sain vasta illalla sen mun puhelimen, ja nyt se on kuollut, selitti Vesku ja keikutti Karoliinaa, niin kuin minä olisin ollut sivuseikka.
- Mä olen yrittänyt soittaa koko päivän.
- Niin, mä huomasin, mutta sitten akku loppui. Tiedäthän sä mitä ne tykkää kylmästä.

Vesku ei näyttänyt ollenkaan siltä, että meillä olisi mikään kriisi menossa. Karoliina, joka oli jäykistynyt ja alkanut itkeä joutuessaan käsiini, kihersi hänelle, jokelsi ja kuolasi. Sen lisäksi että olin sininen sisäisestä ja ulkoisesta kylmyydestä, olin vihreä kateudesta.

Onneksi Ilse tuli lopulta keittiöstä ottamaan Karoliinan ja Vesku katsoi minuunkin.
- Oletko sä ihan ok?
- Ollaanko me ok? sain henkäistyä, mutta sitten minua alkoi taas itkettää ja nousin nopeasti ylös. Livahdin kylpyhuoneeseen sillä en halunnut Veskun huomaavan. Järjestäydyin ja pukeuduin sekä vedin vessan varmuuden vuoksi kahdesti ennen kuin palasin. Vesku oli siirtynyt sohvaan, missä äsken olin loikoillut ja taputti kutsuvasti syliään.
- Tule tänne!
Tulin hiukan paremmalle tuulelle ja heittäydyin makailemaan pää hänen sylissään. Hän alkoi sormeilla hiuksiani ja vinkaisin, kun hän osui niskassa kipeään kohtaan.
- Oliko rankka päivä?
- Oli, ihan helvetillinen. Hän painoi uudestaan kipeästä kohdasta, mutta hellemmin, ja vinkaisin vähän vähemmän. Sitten hän löysi sopivan voiman ja rentouduin ihan tahtomattani. Tätä olin tainnut kaivatakin, silittelyä ja hellittelyä ilman kiirettä mihinkään. Huokailin tyytyväisenä ja unohdin olleeni surkealla tuulella.

- Tulkaa syömään, tuli Ilse kutsumaan ihan liian pian. Nousin viivytellen, silmät tuntuivat siltä kuin olisin nukkunut ja pää omituisen kevyeltä.
- Kiitos muru, se tuli tarpeeseen, sanoin, ja painoin poskeni Veskun poskea vasten, vaikka epäröinkin vähän sillä lailla lähentyä. Mitä jos hän olisi vetäytynyt pois? Mutta sitä hän ei tehnyt.
- Ei kestä. Mä voin jatkaa illalla jos haluat, hän lupasi lämpimällä äänellä, joka sykäytti minua.
- Arvaa haluanko. Pysyttelin siinä hetken ennen kuin raaskin irrottautua ja lähteä ruokapöytään.

- Sä näytät ihan kuolemalta, huomasi Miila kun istuuduimme pöytään. Ilsekin katsoi minua huolestuneen näköisenä.
- Teetköhän sä liikaa töitä? hän kysyi.
- Tuskinpa, ei kai tässä iässä voi normaaliin työntekoon kuolla, arvelin kuivasti.
- Koska sulla on ollut viimeksi vapaata?
- Tiistaina. Mutta huomenna on taas, mä varmaan nukun koko päivän. Nyt kun toiset olivat ottaneet asian puheeksi, tunsin itseni tosiaan kuolemanväsyneeksi. Ilse haki purkillisen rautatabletteja kaapista ja lykkäsi sen käteeni.
- Ota siitä. Ota koko purkki. Sä et varmaan syö kunnolla.
- Enkä ota. Koko purkkia siis. Varistin pari pilleriä kämmenelleni ja nielaisin ne kuitenkin.

- Haluatko sä nukkua? kysyi Vesku varovasti kun olimme päässeet kotiin. Näytinköhän hänenkin mielestään kuolemalta?
- Sä lupasit hieroa mua, älä yritäkään luikerrella siitä! uhkasin.
- Enhän yritäkään. Mutta sun pitää sitten riisua paitasi.
- Pitääkö jos aiot hieroa mun niskaa?
- Pitää tietysti.
Heittäydyin paidatta sängylle miellyttävän kiinnostuneena näkemään mihin tämä päättyisi. Niskani, tai ne juonteet, jotka ulottuivat takaraivolle, eivät enää olleet niin kipeät kuin olivat kotona olleet Veskun koskettaessa niitä, mutta kyllä kipeitä kohtia silti riitti. Yritin olla älähtelemättä mutten aina voinut. Päästyään lapaluihini asti Vesku lopetti yhtäkkiä ja heittäytyi viereeni. Hänen otsallaan oli hikipisaroita.
- Sä olet ihan yhtä pökkelöä, miten sä pystyt yleensä liikkumaan? Ammattihierojan tarvitset etkä tämmöstä harrastelijaa.
- Harrasteleminen tuntui ihan mukavalta, sanoin ystävällisesti. Minulla oli raukea mutta samalla jotenkin elpynyt olo. Vähimmässäkään määrin en ollut enää huonolla tuulella. – Voiko niskajumi aiheuttaa masennusta? kysyin sitten.
- Väsymys ainakin voi, sanoi Vesku ja katsoi minua tutkivasti silmiin. –Oletko sä masentunut?
- Ainakin mulla oli kauhean surkea olo tänään.
- Siltä sä näytitkin.
- Ei ole enää, ilmoitin, ja kömmin puoliksi hänen päälleen miettien, mihin kohtaan antaisin ensimmäisen suukon. Pyyhin miettiessäni kuivuvia hikipisaroita pois ohimolta.
- Mitä sä hymyilet?
- Kunhan mietin, miten kauan on siitä kun ollaan rauhassa keretty löhöillä sängyssä. Ja tätä. Osutin kevyen suukon leukaan.
- Semmosta tää arkielämä on, Vesku sanoi kuin jotain sanoakseen ja otti varovaisesti niskastani kiinni.
- Ei se enää ole kipeä, huomautin ja asettelin muutaman suukon lisää.
- Haluatko että varaan sulle kalenterista lauantai-illat saunan jälkeen?
- Joo, paitsi ettei meillä ole saunaa. Ja että lauantait ei riitä mulle.
Vesku uskaltautui nappaamaan kiinni niin kovasti, että puristi minusta melkein ilmat pihalle.
- Et kyllä rupea sitä ”tässä talossa rakastellaan joka ilta seitsemältä” koska silloin mä en voi olla aina kotona!
Minä kikatin ja kiemurtelin ulos farkuistani. – En rupea, jos mä saan tarpeeksi huomiota muihin kellonaikoihin! Ja jos mä olen iltavuorossa, mä olen töissä seitsemältä itsekin!

Lähettäjä: Aivokana 
Päivämäärä:   18.1.09 19:28:43

Hienoja pätkiä toinen toisensa perään! :--)
Yritän kiemurrella tässä kokeisiin lukemisesta irti kun mulla on niiiin tajuttomasti tärkeää tekemistä koneella (kuten tän tarinan lukeminen) :D Joten jatkoa, kiitos. :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   18.1.09 19:29:39

No en kai mä voi jos sun kokeet menee sit pernoiks :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   18.1.09 19:37:40

56.

Nukuin tosiaankin maanantaina yhteentoista, enkä kerrankin potenut edes huonoa omaatuntoa herätessäni. En myöskään voinut ymmärtää mikä minut oli edellispäivänä saanut itkeskelemään ja murjottamaan. Ehkä silkka väsymys oli tosiaan se oikea syy? Nousin haukotellen ja kiskotellen ja menin, vastoin kaikkia tapojani, laittamaan itselleni puuroa. Täällä tuli yleensä tyydyttyä kahviin ja korkeintaan johonkin banaaniin, vaikka toiveikkaana olinkin puurohiutaleita ostanut kaappiin jo kuukausia sitten. Ehkä siihenkin asiaan voisi kiinnittää vähän huomiota.

Menin lautasen kanssa lukemaan mikrolta verkkohesarin. Aitoa ei tullut kuin sunnuntaisin, eikä sitäkään aina ehtinyt lukea. Eilinenkin taisi vielä maata eteisen nurkassa. Selattuani uutiset hain sen lukeakseni sarjakuvat, ja selasin pikaisesti päivän postin. Sitä ei yleensä paljon tullut, tänäänkin oli vain muutama mainos ja vaaleanvioletti käsin kirjoitettu kirjekuori. Se herätti kyllä mielenkiintoni ja kääntelin sitä ympäri muutaman kerran, mutta enpä voinut mennä sitä aukomaankaan.

Sarjakuvat katsottuani heittäydyin takaisin sängylle miettimään mihin kuluttaisin koko vapaapäivän. Kysymys oli äkkiä kauhean vaikea. Mitä tekisin kun ei ollut pakko tehdä mitään? Shoppailua? Siivousta? En ollut ehtinyt tentata Veskun päivän ohjelmaa ennen kuin hän oli simahtanut yöllä, vai itseköhän olin ensin nukahtanut? En pystynyt muistamaan semmoista yksityiskohtaa, vaikka muutama muu hiipikin mieleeni. Aamulla hän oli häipynyt luennoilleen kuulemattani. Kurotin laiskasti kännykkäni lattialta laittaakseni kyselyn menemään, mutta siltikin pitäisi ehkä päättää mihin käyttää iltapäivä. En jaksanut enää nukkua. Eivätkä tänään pääsykoekirjatkaan huudelleet.

Soitin Ilselle kuullakseni tarvitsisiko Karoliina vaikka vahtimista tai jotain.
- Ei tarvii, me ollaan lähdössä Alin luo kylään. Tule mukaan ellei sulla ole tekemistä.
- Voisinpa tullakin, piristyin ja nousin istumaan. – Tulenko mä sinne vai koukkaatko mut matkalla, mihin aikaan olet menossa?
- Mä lähden ihan kohta niin ipana saa nukkua päiväunet matkalla. Voin hakea sut kyllä.
-Selvä! Hyppäsin pystyyn ja olin pukeissa ja valmiina hetken päästä. Muistin sammuttaa kahvinkeittimen ja melkein sain juotua mukini tyhjäksi parvekkeella ennen kuin huomasin Ilsen auton. Tai siis iskän. He olivat vaihtaneet autoja Karoliinan tultua, sillä farkkuun mahtuivat vaunut helpommin.
- Oliko Miilalla koulua tänään? kysyin kun olin ehtinyt kadulle ja kiipesin etupenkille.
- Niin se ainakin sanoi.
Karoliina nukkui kopassaan, takapenkille huolellisesti vyötettynä.

En ollut käynyt Alin luona pitkään aikaan, ainakaan pariin vuoteen. Hän oli Ilsen lapsuudenystävistä se, joka oli jatkanut hevosharrastusta koko ikänsä, ja nykyäänkin hänellä oli talli takapihalla.
- Onko Alilla vielä hevosia kotona?
- Ei sillä taida omia olla, ellei ole sitten viime näkemän hommannut. Jotkut vuokralaiset sitä ainakin syksyllä pyöritti.
- En mä ainakaan haluasi vieraita ihmisiä pihaani pyörimään.
- Kai se riippuu ihmisistä.

Ali asui jossain hitusen Vantaan pohjoispuolella, en ollut ihan varma oliko se Nurmijärveä vai mitä. Maaseudulta se ainakin jo näytti.
- Mä otin toisenkin hoitolapsen mukaan kun sillä oli tylsää, ilmoitti Ilse kun nousimme autosta ja Ali tuli meitä vastaan. Minä irvistin.
- Tervetuloa kummitytöt, Ali hymyili kun nostin Karoliinan kopan takapenkiltä.
- Mikäs sun hevostilanne nyt on? kysyin ensimmäiseksi, asia oli jäänyt mieleeni pyörimään kun olimme siitä vasta Ilsen kanssa jutelleet. Tiesin, että hän oli joutunut oman hevosensa lopettamaan ähkyn takia syksyllä, mutta hänellä oli ollut sen lisäksi vuokralaisia.
- Nyt ei ole edes hajua pihapiirissä, Ali kuittasi iloisesti.
- Miksi ihmeessä, onko sulla talli tyhjillään?
- On, sen jälkeen kun ne viimeiset lapset kun muutti pois, ja luojan kiitos muuttivat, en ole viitsinyt etsiä uusia.
- Miten niin luojan kiitos? Minua kiinnosti kummasti. Ehdimme kuitenkin sisään ja kahvipöytään asti ennen kuin Ali jatkoi.
- Siellä oli kolmen tytön kaksi lämppäriä. Yksi niistä oli kaikin puolin okei, mutta ne kaksi, jotka omisti puoliksi sen toisen, oli välillä ihan mahdottomia. Riekkuivat ympäri kylää sen hullun ruunan kanssa niin, että mä jo pelkäsin saavani tienhoitolautakunnan ja kunnanvaltuuston ja poliisin niskaani.
- Kerro lisää, sanoin kiinnostuneena ja ojensin kahvikuppiani täytettäväksi. Ja Alihan kertoi, yöratsastuksista ja asfalttilaukoista ja kahvilassakäynneistä hevonen pyörätelineeseen sidottuna. Päivittelimme asiaankuuluvasti, sekä Ilse että minä, ja söimme sipulipiirakkaa ja juustokakkua. Ennen pitkää minusta alkoi tuntua, että voisin ehkä antaa tätien jutella hetken omia juttujaankin ja kysyin, saisinko käydä katsomassa tallia.
- Käy ihmeessä, sanoi Ali ja kurottautui ottamaan hyllynpäädystä avainnipun. – Tässä on avaimet, mä en viitsi pitää sitä lukitsemattomana vaikka maalla ollaankin.

Tyhjä talli oli vähän surullinen näky. Se tuntui kostealta, kun sain auki riippulukon, salvan ja ison oven. Sisällä oli vain neljä nyt paljasta karsinaa, joissa ei semmoisinaan ollut mitään katsomista. Peremmällä oli muita tiloja, iso rehu- ja heinävarasto sekä satulahuone. Yksi kohta käytävästä oli muita matalammalla ja sen vieressä oli vesihana. Huomasin sen karvaasti kun kuvittelin käveleväni tasaista käytävää ja tömähdinkin kymmentä senttiä matalammalle yhtäkkiä. Vaikka olisihan minun se pitänyt vanhastaan muistaa, joka kerran täällä käydessäni olin niksauttanut selkäni.

Satulahuoneeseen olin oikeastaan halunnut mennäkin. Siellä oli muusta rakennuksesta poiketen kuivaa ja melkein lämmintä ja syy löytyi sähköpuhaltimesta, joka juuri hurahti käyntiin kun avasin oven. Telineillä oli kaksi satulaa, ja muitakin varusteita roikkui telineissä. Vanha sohva oli seinää vasten ja peremmällä oli pieni pöytä, mutta olin tullut katsomaan valokuvia, jotka täyttivät yhden seinän. Kuinkahan monta kertaa olin niitäkin kasvinvuosinani tutkaillut. Minulle välähti, että ei ehkä ainoastaan Ilse, joka jossain vaiheessa oli uudelleenaloittanut ratsastuksen, ollut ollut meille esimerkkinä. Salavihkaa Ali, hevoskummitäti, joka ei ollut koskaan lopettanutkaan, oli saattanut olla se voimakkaampi voima.

Kuvia oli monta riviä, mutta tiesin niiden merkityksen. Ensimmäisessä oli Ali teinityttönä hoitoponinsa kanssa, hänellä oli kammottava kihara permanentti ja poni näytti myrtyneeltä vaikka Ali hymyili leveästi. Toisessa oli jo parempi kuva, iso mustanruunikko hevonen ylitti nuori Ali selässään estettä. Samantyyppinen oli kolmaskin kuva, kisoista, joskin tällä kertaa hevonen oli valkea. Sitten ruunikko tamma, muutama varsa, vielä kisakuvia. Alemmat rivit olivat pienempiä kuvia samanlaisissa kehyksissä. Ali oli halunnut kerätä sinne kaikki vuokralaisensa. Kaksi viimeisintä olivat varmaan ne kaksi lämppäriä, joista oli ollut puhe kahvipöydässä. Keskenään samanoloisia ruunikoita olivat ne. Kaikissa kuvissa oli pienet nimilaput ja tavailin niitä tarkkaan, vaikka osa olikin tuttuja. Alastair, Nijinsky, Majolica, Marumba. Viimeisimmissä luki Letter Home ja Forgetmenot.

Katseeni palasi takaisin ylemmälle osalle missä olivat Alin omien hevosten kuvat. Viimeisenä oli ruunikko tamma ja samanvärinen varsa. Tiesin, että Marumba oli ollut Alin ensimmäinen oma hevonen ja sitä seurasivat Aino Corrida, Belle Epoque ja Czardasz ja muut. Minua liikutti ja viehätti jatkuvuus, jonka luin seinältä. Koko ihmisen historia, hevoshistoria. Ja liekö Alilla paljon muuta historiaa olikaan, sikäli kun tiesin hän oli ikänsä asunut yksin. Mutta mitäpä minä tiesin, vaikka olinkin saanut vilkaista jonnekin menneisyyteen kun äitini ja Miilan isä olivat pienessä sievässä ruvenneet kuulteni muistelemaan. Ja niissä muisteloissahan oli vihjattu, että Alilla kuitenkin oli ollut Salainen Elämä.

Lähettäjä: oo 
Päivämäärä:   18.1.09 19:57:46

Tää tarina on mitä loistavin! Jouduin eilen valvomaan vaikka kuinka myöhään ku oli pakko lukee kaikki! Ja nyt oli tullu taas moonta hyvää pätkää lisää! :) Ilmottaudun suureksi faniksi.

Lähettäjä: Aivokana 
Päivämäärä:   18.1.09 20:51:25

Keskenään samanoloisia ruunikoita olivat ne.

Tuollanen myös pisti silmään. Ois varmaan parempi
Ne olivat keskenään samanoloisia ruunikoita.

:---) Jatkoa

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   18.1.09 20:54:46

Njoo, ehkä vähän jedi-kieltä. Mä korjaan sen itselleni...

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   18.1.09 22:16:46


Päätin palata sisään kuuntelemaan josko salaisia elämiä tai jotain muuta kiinnostavaa käsiteltäisiin kahvipöydässä. Lukitsin tallin perässäni ja katselin vielä ympärilleni. Alilla oli pari tarhaa ja niiden takana aukesi iso vihertävä alue. En tiennyt oliko se Alin maita mutta muistin, että joskus vieraillessani se oli ollut aidattu ja siellä oli ollut hevosia. Sitten viime näkemän oli tarhojen viereen tasattu jonkinlainen mahdollinen kentänaihiokin. Näin kevätroudalla siitä ei saanut selvää mikä se oikein oli.

- Mä olen jo ajatellut ruveta kasvattamaan shetlanninponeja tai jotain, kuulin Alin sanovan nauraen kun palasin sisään.
- Miksei islanninhevosia? kysyi Ilse
- Äh, ne on ihan oma taiteenlajinsa nykyään, ja siitä lajista mä en tiedä mitään, sanoi Ali.
Karoliina alkoi juuri äännellä kopassaan, joka oli jätetty penkille eteiseen ja pysähdyin sen luokse. En ollut ihan varma, näkikö noin pieni vauva mitään muuta kuin hahmoja, mutta ainakin se tuijotti minua pistävästi. Minusta näytti kuin sen silmät olisivat vihertäneet mutta ei kai se ollut mahdollista, minähän olin se ainoa vihreäsilmäinen talossa. Olin surkeasti unohtanut muut silmienvärin geeniperimät kuin siniset ja ruskeat, jotka olin kerrannut kirjoituksiin. Vai tiesinkö edes muista mitään?

Supattelin vauvalle ja nostin sen syliini, toinen käsi arvioivasti vaipan päällä. Ei se tuntunut märältä, ehkä sillä oli nälkä. Riisuin myssyn ja päällimmäisen villatakin, sillä sisällä oli lämmin ja koko ipana tuntui hikiseltä. Sitten kävelin sen kanssa keittiöön. Tädit, Ilse ja Ali, nappasivat sen tietenkin heti käsivarsiltani ja niinpä keskityin santsaamaan sipulipiirakkaa. Aloin miettiä, pitäisikö minun varmuuden vuoksi hakea jonnekin Ypäjälle tai muuhun hevosalankouluun siltä varalta, että en pääsisikään lääkikseen, mutta sitten tajusin, että kaikki sellaiset koulut taisivat olla sisäoppilaitoksia kaukana Helsingistä. Ei kiitos! En todellakaan aikonut erota Veskusta päästäkseni opettelemaan lannanluontia. Tuijotin ajatuksissani ruudullista pöytäliinaa.

- Mitä sä mietit? Ali kysyi autettuaan Ilseä lämmittämään pullon mikrossa. Hätkähdin ihan.
- Öh, sitä kai että mikä musta tulisi isona. Tai mitä mä tekisin, ellen pääsekään lääkikseen.
Ali istuutui vastapäätä kaataen lisää kahvia ja uppouduimme aika antoisaan keskusteluun. Tai ei antoisaan, ei Alilla minulle mitään maatamullistavia ajatuksia ollut, mutta mielenkiintoiseen. Kenestäpä ei olisi hauska jutella omista suunnitelmistaan.
- Kyllä sä pääset sinne, Ilse sanoi lohduttavasti, mutta en ottanut sitä mitenkään vakavasti. Hitostako hän sitä voi arvata, itsellänikään ei ollut kuin hämärä käsitys siitä, millaiset kokeet tai niiden arvostelu olisivat, ja mitkä olivat realistiset mahdollisuuteni.

Ali huomasi vasta ottaa käteni ja tarkasteli huolellisesti sormustani.
- Ja kihloihinkin olet jo ehtinyt, onnea vaan näin jälkikäteen, hän totesi.
- Sehän on jo ikivanha juttu, totesin vähän hämilläni.
- Ajattelin vaan miten nuori sä olet. Ja miten jotkut ei ole ehtineet tohon asti vanhempinakaan, Ali irvisti surkuhupaisasti.
- Ei kai se nyt mikään elämän päämäärä ole nykyään, arvelin.
- Meneekö teillä aina vaan yhtä ihanasti? Ali vaati saada tietää.
- Menee, vaikka aika paljon vähemmän tähän aikaan vuodesta ehtii nähdä kuin mitä kesälomalla, huokaisin. – Veskulla on kauhean pitkiä päiviä välillä ja mulla on työt ja lukemiset ja sitten ratsastamiset. Joskus tuntuu, ettei ehdi nähdä kuin tallilla ja yöllä sängyssä.
- Musta sä teet vähän liikaa kaikkea nykyään, Ilse ilmoitti kaivaessaan laukustaan pyyhettä, jonka hän asetteli olkapäälleen ja nosti sitten vauvan sitä vasten röyhtäisemään.
- Enkä tee, sanoin vähän loukkaantuneena. – Mistä mä muka voisin luopua?
- No vaikka töistä, ei Veskukaan koulun lisäksi tee muita töitä?
- Mulla ei ole koulua, enkä mä saa opintotukea, pakko mun on jostain vähän rahaa saada. Ja tallilla käymisestä ei voi luopua kun sä olet vauvavammainen, eikä muutenkaan. Johan sitä tulisi mökkihöperöksi.

Sitten tädit alkoivat keskustella ristiäisistä ja ristiäistarjoiluista ja vetäydyin toiseen huoneeseen selaamaan lehtiä kunnes Ilse tahtoisi lähteä takaisin. Mutta he palasivatkin aiheeseen Mansikan tiineys, jota tuntui riittävän tuntikausiksi. Alilla oli kerrottavana vaikka minkälaisia varsomisjuttuja, mutta kun hän oli muistellut muutaman vähän epämiellyttävän, hän napsautti suunsa kiinni. Ilse taisi olla aika kauhistuneen näköinen. Minä olin löytänyt kansioittain vanhoja Hippoksia ja selailin niiden tulosluetteloita edelliskesiltä yrittäen bongata jostain Veskun nimen. Löysin pikkujutun Hannastakin, muutaman palstan mittaisen. Hänestä oli kuva kisa-asussa silinteri päässä ja häntä kuvattiin nuoreksi nousevaksi kouluratsastustoivoksi ja fwb-kasvattajaksi. Siinäpä mukavan kuuloinen uraputki nuorelle naiselle. Yllätyksekseni hän olikin jo jutun tekoaikaan ollut 23-vuotias. Vilkaisin kannesta minkä vuoden numeroa luin, ja laskin, että hänen piti olla nyt jo ainakin 25. Vanha kuin taivas toisin sanoen! Vahinko vaan, ettei hän näyttänyt juuri vanhemmalta kuin minäkään. Turhautuneena paiskasin kansion kiinni ja maleksin takaisin keittiöön.

- Miksette toisi sitä tänne varsomaan, kysyi Ali äkkiä innostuen. Ilse ei näyttänyt yhtä innostuneelta.
- Täähän on kauhean kaukana meiltä, tokaisin.
- Höpsis, puolessa tunnissahan tänne ajaa. Ja täällä on lähellä hyvä eläinlääkäri ja uusi klinikkakin jos sattuisi semmoista tarvitsemaan. Ajatelkaa miten säästäisitte tallimaksuissa. Ja miten paljon enemmän täällä on tilaa ja vihreetä kuin kaupunkitallissa! Mua kun alkoi just nyt taas kaivertaa saada tänne muutama hevonen kesäksi.
- Kauanpa kestit tyhjää tallia, Ilse naurahti. – Mistäs meinasit saada sille kaverin?
- Tiedä vaikka hommaisin itselleni taas ratsun, jos olisi noin hyvä syy, tai sitten tosiaan aloittaisin sen shettisprojektin, Ali sanoi kevyesti.
- Mitä Oona sanoisi jos me vietäisiin Mansikka sieltä, yritin minä kuitata koko keskustelun. Hän varmaan loukkaantuisi, jos haluaisimme yhtäkkiä muuttaa tamman pois.
- En mä tiedä olisko tossa järkeä, sanoi Ilse. – Täytyy vähän miettiä.
Olin pettynyt kun ei hän tyrmännyt koko ehdotusta kerralla, mutta ajattelin että hän halusi olla kohtelias vanhalle ystävälleen ja ainakin teeskennellä miettivänsä.

Lähettäjä: Aivokana 
Päivämäärä:   18.1.09 23:01:41

Hyvä pätkä taasen, en bongannut virheitä tällä kertaa. :---D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   19.1.09 03:11:34

57.

Vaikka miten olin Ilselle ja Alille väittänyt muuta, tuntui minulla olevan liikaa tekemistä ja menemistä, liikaa kaikkea paitsi vapaa-aikaa. Helpointa olisi ollut luistaa lukemisesta mutta siitä tahdoin tiukimmin pitää kiinni. Olin tehnyt itselleni aikataulun, johon olin merkinnyt kuinka paljon minun oli tarkoitus lukea minäkin päivänä ja se oli aloittaessani näyttänyt vakuuttavalta ja hienolta, jopa helpolta. Päiviä pääsykokeeseen oli sentään vielä kymmeniä, eikä opittavia sivuja ollut päivää kohden jaettuna paljon. Mutta sitten tuli päiviä, jolloin lukemaan ei ehtinyt ennen kuin iltamyöhällä jolloin mistään ei tuntunut enää ymmärtävän mitään. Ja päiviä, jolloin ahneuksissani jäin tekemään tuplavuoron jonkun toisen hoitajan sairastuttua, ja niiden jälkeen ei jaksanut enää yrittääkään muuta kuin nukkua. Vapaapäivinä saattoi yrittää ottaa kiinni, mutta aivoni eivät jaksaneet vastaanottaa uutta tietoa kauhean montaa tuntia ja lopulta saatoin vain tuijottaa samaa sivua, seinää tai kattoa, saaden ihan yhtä paljon irti kaikista kolmesta. Ellen välillä olisi päässyt tallille, en olisi nähnyt raitista ilmaa kuin matkalla bussipysäkille. Sinne saattoi mennä miten väsyneenä tahansa ja jotenkin muut asiat unohtuivat, joskin sielläkin väsyi. Laihduin, mutta siitä olin vain salaa tyytyväinen. Olisinpa samalla kasvanut vähän pituutta.

Siinä samalla lähestyivät Karoliinan ristiäiset ja niiden lisäksi Veskun veljen häät – se oli ollut se vaaleanvioletti kirjekuori ammoin postissa ja olin kovin hämmästynyt. Olin luullut että molemmat olivat jo naimisissa, lapsilaumoineen kaikkineen.
- Ei ne kumpikaan ole. Mutta nyt Titta odottaa neljättä ja se kai haluaa lopulta aviolapsen, selitti Vesku.
- No ilmankos niillä oli semmoinen hinku saada se hääpuku mun päälle, sun mummeilla. Laittaakohan Titta sen?
- Ei aavistustakaan. En ymmärtänyt miten Vesku ei niin tärkeästä asiasta ollut ottanut selvää jos sentään oli kuullut tulevasta perheenlisäyksestä.

Oonan tallilla oli meno vähän muuttunut kun hevosaines oli vaihtunut. Iso raaka suomenhevostamma, Tiina, teetti tosissaan töitä. Se oli vähän hysteerinen luonne, vaikka olin aina kuvitellut suokkeja tasaisiksi ja rauhallisiksi. Tämä hermostui kun ei tajunnut mitä siltä odotettiin ja sitten se alkoi rynniä ja jyrätä pois tilanteesta täysin näkemättä tai välittämättä jäikö joku tai jotain alle. Oona sai tehdä sen kanssa enemmän töitä maasta käsin kuin selästä ja välillä minua pelotti hänen puolestaan – kuka hoitaisi tallit jos hän jäisi tuon tonnin lihamassan alle? Minusta sirot puoliveriset, olkootkin miten hömelöitä nuoria tahansa, sopivat sirolle Oonalle paljon paremmin, mutta niitä ei tallissa ollut enää Kisun ja Mansikan lisäksi kuin nelivuotias lyhyelle koulutussessiolle tullut ruuna ja Shakatak, jota Oona ei näyttänyt saavan myydyksi.

Isot ponit, joista hän oli maininnut, tuotiin viikkoa luvattua myöhemmin joidenkin laivausongelmien takia. Minulla oli sinä päivänä vain lyhyt aamuvuoro, lounaaseen asti, ja sitten saisin illalla palata ensimmäiseen yövuorooni, mikä seikka jännitti kovasti. Olin siis tyytyväinen kun pääsin tallille pörräämään, vaikka olisikin kai ollut fiksumpaa yrittää kotona nukkua varastoon. Tiesin tosin, että ajatuskin semmoisesta yrityksestä oli tuhoon tuomittu, joten en aikonut edes yrittää, pyöriskelisin ja turhautuisin ja jännittäisin vain enemmän.

Ponit olivat tammoja ja liki puolitoista metriä korkeita molemmat, toinen jykevä voikko ja toinen siro, arabin oloinen vaalea ruunikko. Ne oli pantu kahteen tyhjään boksiin Mansikan vieressä ja mutustelivat siellä heinää kun menin talliin. Oona oli lopettelemassa koulun boksien putsausta ja tuli pian seurakseni katselemaan niitä.
- Aika kivan näköisiä, arvelin. Minua lämmitti yllättävästi katsella niitä, Omia Projektejani.
- Eikö vaan? Niiden pitäisi olla aika valmiita myytäväksi mutta katsotaan nyt.
- Minkäikäisiä ne on? Ja –nimisiä?
- Tää on Misk, osoitti Oona sirompaa, -ja toinen on Kera. Ne on kuuden.
- Mitäs nyt? Aiotko antaa niiden totutella paikkaan vai?
- Hinkuatko jo selkään? Oona hymyili vinosti ja itselleni tunnustin, että vastaus oli kyllä. Olin taas edellisiltana saanut, tai paremminkin joutunut ratsastamaan Kadaarilla, vaikka olisin himoinnut Ballan selkään ja se oli tehnyt parhaansa ajaakseen minut hermoraunioksi vänkäämisillään. En todellakaan mielestäni ollut tehnyt mitään provosoidakseni sitä ja silti se oli kolme kertaa ottanut sivukarkua niin, että olin ollut hilkulla tipahtaa joka kerran. Toki osan hölmöilystä sai pistää sen tiliin, että oltiin ensimmäisiä kertoja ulkona kentällä talven jälkeen.

- Otetaan toinen liinan päähän ja katotaan mitä se sanoo Suomen ilmastosta, saat sitten mennä selkään jos näyttää siltä, Oona ehdotti ja minusta se kuulosti hyvältä.
- Kumpi?
- No jos alotetaan tästä pulleammasta.
Minä livahdin karsinaan parin harjan kanssa ja Oona meni kaivamaan esiin varusteita. Kera nosti päänsä heinäläjästä, muttei sen kummemmin noteerannut minua. Sillä oli karva kuin hunajanvärisellä karhulla – ainoa mikä siihen mitenkään pystyi oli piikkisuka.
- Tää varmaan hikoaa kuoliaaksi täällä tallissa, epäilin kun Oona tuli takaisin satulan, suitsien ja liinan kanssa.
- Mun täytyy varmaan siirtää se tonne takimmaiseen karsinaan minkä ikkunan saa auki, Oona mietti.

Veimme sen kentälle, missä suhtautui tyynen järkevästi lätäköihin, rapaan ja juoksutusliinaan ja asettui ympyrälle, vaikka Oona olikin unohtanut juoksutuspiiskan. Se näytti kauempaa paljon pienemmältä kuin olikaan sillä se oli niin shetlanninponin muotoinen ja sen askeleetkin olivat ponimaisen nopeat ja tikuttavat, huolimatta sen jykevyydestä. Oona komenteli sitä viroksi ja se sekä ravasi että laukkasi.
- Tää on ihan valmis tapaus, kiltti ja nöyrä, sanoi Oona ja huiskutti minua luokseen kentän laidalta.
- Mitä sä haluat että mä teen sen kanssa? kysyin kun kiipesin leveään selkään.
- Kokeile vaan miten se vastaa apuihin, meneekö se eteen ja jarruttaa ja väistää, katotaan sitten mistä lähdetään sen kanssa.
Tein työtä käskettyä ja totesin, että tamma vastasi kyllä apuihin kuuliaisesti, jopa väistättäviin, joskaan oikeaa laukkaa ei tahtonut löytyä. Vasen nousi sitäkin ärhäkämmin. Minua nauratti koko ajan sen nopeat, pontevat liikkeet. Se oli koko ajan tosissaan menossa eteenpäin.
- Katotaanko se toinen saman tien? Oona ehdotti ja suostuin. Hän meni laittamaan sitä kuntoon ja minä annoin Keran kävellä vähän aikaa ennen kuin vein sen takaisin talliin.

Misk oli selkeästi säpäkämpi, ja tuntui paljon paljon pienemmältä koska oli niin kapea. Se intoutui liinassa vähän pukittelemaan, mutta uskaltauduin selkään siitä huolimatta. Se oli nopea liikkeissään ja tuntui jännittyneen jäykältä kun pyysin jotain. Mutta se taipui kauniisti kun lopulta olin saanut sen laskemaan päänsä ja ymmärtämään, etten halunnut sen mitään muuta kuin liikkuvan kaikessa rauhassa eteenpäin. Oonakin oli tyytyväinen siihen ja sanoi, että voisin lopettaa sillä kertaa. Ne saisivat mennä tarhaan loppupäiväksi.
- Ratsastatko Mansikankin tänään?
- Se jää nähtäväksi, Ilse meinaa tulla ensimmäisen kerran kokeilemaan.
- Oho, nyt jo! Joko sen maha on kasvanut umpeen?
- Ilmeisesti.

Lähettäjä: ddf 
Päivämäärä:   19.1.09 16:20:06

onko näitä enemmänkin jossain, tai ylipäätään sun kirjottamia missää, viimeisin on nuo veskun loppusanat, jotka oon lukenu.
aivan mahtavaa tekstiä, ison työn oot tehny,ja tosi kiva kun oot nettiin laittanu.<:

Lähettäjä: álávíívádésíré 
Päivämäärä:   19.1.09 16:59:01

Kiitoskiitos .)

Aivokanan oikolukusilmä ei oo vielä kehittynyt yhtä tarkasti, mua vähän häiritsi siinä Ali-pätkässä sana hevosalankouluun.

Nyt pikkuhiljaa tallille, tunti tänään, voisin kyl ihan hyvin nukkua. Varsinkin kun tiedän et ponii ärsyttää, kun lunta sataa suoraan korviin!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   19.1.09 17:23:58

ddf no tätä aiemmin tapahtuneita on, Vanhempieni tarina, mutta ei jatkoa.

des, kappas, härö!
------------
Ilse saapui vajaan tunnin kuluttua ja minä otin saman tien Karoliinan haltuuni. Pukeuduin Ilsen rintareppuun ja asetin vauvan sinne. Se tuijotti minua vakavana silmillään, jotka ihan oikeasti alkoivat vivahtaa vihertävään ja mieleni teki rutistella sitä – se oli niin syötävän suloinen. Ilse laittoi Mansikan kuntoon ja kiipesi kentällä selkään kuin ei olisikaan ollut kuukausimääriä jalkamiehenä. Yhtä muina naisina hän ratsasteli puoli tuntia ja tuli sitten pois.
- Miltä tuntui? utelin.
- No ei se nyt varsinaisesti herkkua ollut, mutta en mä kuollutkaan. Lähinnä lonkat vaan oli jumissa, ei haavaan sattunut.
- Hienoa!

- Miten meni? kuulu Veskun ääni takaani. Ilse lateli nauraen saman vastauksen uudestaan jalustimia nostaessaan. Hän lähti taluttamaan Mansikkaa tallin suuntaan ja Vesku otti minua olkapäistä kiinni, kierrättäen minut ja Karoliinan ympäri. Hänen kasvoillaan oli omituinen ilme.
- Mikä nyt, ihmettelin, ja yritin varvistaa suukottamaan, mutten voinut litistää Karoliinaa.
- Te olette niin ihana näky, hän sanoi hetken mietittyään ja tuijotti vauvaa.
- Sä taidat olla vähän omituinen? epäilin kädet vauvan ympärillä ja sitten tajusin. – Voi ei, sulla on vauvakuume. Vesku näytti vähän nololta mutta myönsi kuin mies ja halasi meitä molempia. Hän katsoi Karoliinaa niin hellästi että melkein tunsin mustasukkaisuutta.
- Mä en tiedä haluanko mä tehdä sulle lapsia jos sä sitten rakastat niitä enemmän kuin mua, kiukuttelin ja sain Veskun nauramaan ja suutelemaan minua niin, että polvissani notkahti. Se oli todella mukava ja yllättävä tunne pitkästä aikaa ja taisin vallan punastua.
- Mennäänkö kotiin harjottelemaan silti? hän kysyi ja oli yhtäkkiä ihan vakava. Hän tarttui minua leuasta ja katsoi suoraan silmiin, syvälle.
- Etkö sä tullut ratsastamaan?
- Ei mulle ole buukattu tänään mitään, mä tulin oikeastaan vaan katsomaan niitä uusia poneja ja oletko sä täällä.
- No tule katsomaan, pyydetään sitten Ilseltä kyyti meille, sanoin, mutten tehnyt elettäkään liikahtaakseni vaan tartuin suorastaan ahneesti häntä kaulasta. Suutelimme uudestaan, pitkään, kunnes Karoliina meinasikin likistyä väliimme ja päästi pienen paheksuvan äännähdyksen. Irrottauduin, ja naurahdin vähän hämillisesti, ja niin teki Veskukin, ja lähdimme tarhojen suuntaan. Hänen kätensä oli minun ympärilläni ja minun hänen, ja molemmat pidimme kiinni Karoliinasta.

Ilse oli jo taluttamassa Mansikkaa takaisin ulos.
- Saataisko me sulta kyyti kotiin ehätin kysymään ensimmäiseksi.
- Saatte tietysti, kunhan ehdin, Ilse vastasi ja vilkaisi meitä. – Te olette ihan kuin perhe.
- Joo, nuorta onnea, säesti Oona, joka seurasi perässä. – Haluatko sä Vesku ratsastamaan?
- Meillä on muuta menoa, ehätin sanomaan, ennen kuin Vesku ehti suutaan avata, ja kiskoin hänet ponien tarhan luo. Oona seurasi meitä ja esitteli ponit. Ilse liittyi seuraan ja ojensi kätensä ottaakseen Karoliinan. Vastahakoisesti irrotin käteni sen selältä ja aloin riisua kantoreppua.

- Onko sulla uudet housut? kysyi Ilse.
- Mulla? Ei, ihmettelin. – Mistä mä yhtäkkiä uudet housut olisin hommannut?
- Ei noi ennen ole roikkuneet. Etkö sä edelleenkään syö kunnolla?
- Ehkä ne on venyneet, arvelin ja kouraisin takapuoltani. Totta, reisissä roikkui vähän löysää. Riemastuin suuresti, vaikken sanonutkaan mitään siitä ääneen. – Kyllähän sä tiedät että tämmöset kankaat lerpsahtaa pesussa.
- No jos noi on pesussa lerpsahtaneet niin mä valitan kauppaan, ne on korkeintaan puoli vuotta vanhat ja mä olen pessyt ne tasan kerran, Ilse ilmoitti ja nappasi reidestäni kiinni. Tai siis kankaasta. –Tää mitenkään lerpsu. Etkö sä anna sille ruokaa? hän tiukkasi Veskulta.
- Harvoinpa mä olen sitä syöttämässä, Vesku tuumi.
- Tuutte meille syömään ennen kuin vien teitä mihinkään, Ilse päätti.
- Ei nyt, meillä on hoppu ennen kuin mä lähden yövuoroon, rukoilin.
- Höpsis, te syötte meidän eilistä lasagnea kymmenessä minuutissa.
- Me voidaan ottaa sitä mukaan, ehdotin toiveikkaana, ja siihen Ilse suostui, kunhan oli vannottanut Veskun lupaamaan, että vahtisi minun syövän. Mutta ei siitä ollut paljonkaan iloa, kun käväisimme pikaisesti kotona kääntymässä ja unohdimme sitten ruokarasian Ilsen autoon noustessamme siitä.

Painoin Veskun hissin takaseinää vasten heti kun pääsimme sinne ja laitoin käteni hänen poskilleen. Katsoin ylöspäin, vakavana, enkä yrittänytkään pyrkiä pussailemaan tai työntämään käsiäni hänen vaatteidensa alle kuten niin usein muuten.
- Mitä nyt? Vesku kysyi vähän vaivautuneena.
- Tiedäthän sä että mä rakastan sua? Ihan hirveän paljon.
- Ai sitä vaan, Vesku huoahti ja samalla hissi jo pysähtyi.
- Ai ”vaan”!
Hän veti minut ulos hissistä ja päästi oven sulkeutumaan.
- Ei sillä tavalla ”vaan”, hölmö, sä olit niin vakavana että mä luulin sun haluavan ehdottaa jotain pesäeroa tai lukulomaa erillään tai jotain.
Naurahdin helpottuneena ja avasin asunnon oven. Sisäpuolella sitten uskalsin jo antaa haluilleni vallan ja riipiä vaatteita pois kummaltakin.
- Nyt voidaan aloittaa se harjoittelu mitä lupasit.
- Mennään nyt sisään asti, yritti Vesku ehdottaa.
- Eikä mennä, mä en odota metriäkään enää.
- Kai mun pitäisi olla kiitollinen että päästiin hissistä sisään, mitä sä nyt haluat, vaatenaulakkoa vasten, vai ovea? Vai ehditäänkö matolle asti?
- Teetkö sä pilaa musta? kysyin kulmakarvojani rypistäen.
- En… tai ehkä ihan vähän, Vesku hymyili. – Toi on yksi syy miksi mä rakastan sua niin paljon.
- Koska mä haluan rakastella sun kanssasi, vai?
- Ja koska sä näytät sen, etkä esitä mitään vaikeasti tavoiteltavaa. Hän liu’utti kättään pitkin toista reittäni, nosti sitä painaen minut seinää vasten ja työntyi sisään. – Näinkö?
Voihkaisin, ja hetken kuluttua tuntui, että toinenkin jalkani pettäisi altani ja mieleni teki huutaa ääneen tätä nautintoa. – Onko näin hyvä?
- On, huohotin. – Kohta voidaan mennä peremmälle.

Vesku ajoi minut ylös sängystä joitain tunteja myöhemmin, vaikka näin, ettei hän olisi halunnut. – Sun pitää olla kohta töissä.
Vilkaisin haluttomana kelloa seinällä.
- Mä en taida voida perua yövuoroa tässä vaiheessa?
- Et totisesti. Mutta mä olen täällä aamulla kun tulet, menen vasta yhdeksitoista.
- Mä en halua, valitin, mutta nousin jo samalla ylös. Ei se viivyttelystä parantunut.
- Missä se ruoka on, muista syödä, Vesku sanoi laiskasti sängystä.
- En mä sitä tuonut sisään, toitko sä? käännähdin.
- No en.
- Sitten se on siellä autossa edelleen.
- Sitten syöt jotain muuta, sä olet tosiaan kutistunut.
- Eikö mulla muka ole ihan hyvin varaa kutistua? kysyin ja astuin eteisen peilin eteen katsomaan itseäni arvioivasti.
- Ei sulla ole mitään tarvetta kutistua. Veskukin nousi ylös ja tuli viereeni katselemaan peilikuvaani. Hän laittoi kätensä vyötärölleni ja sanoi: - Tässä ei ole enää yhtään pehmeetä.
- Hyvä.
- Mutta mä haluan, että sä olet pehmeä, mä rakastuin suhun koska sä olit pehmeä ja pyöreä.
- Niinkö? Mä luulin että sä pidät pitkistä ja hoikista, sanoin epävarmasti.
- Miten toi sopii yhteen sen kanssa mitä mä äsken sanoin?
- Öh, ei mitenkään?
- Ei niin.
- En mä ole yrittänyt laihduttaa, tässä ei vaan ole oikein ehtinyt syömään, puolustelin ja etsin lattialta alusvaatteitani.
- Mä menen tekemään sulle eväät, ja syöt ne kanssa, sanoi Vesku.
- Syön tietysti, et kai sä luule että mä olen joku anorektikko. En näyttänyt mielestään mitenkään laihalta, mutta kun vedin kaapista farkut jalkaani, puhuivat ne selvää kieltä. Vyötäröllä oli monta senttiä tilaa. Ja rintsikatkin olivat vähän tyhjän näköiset.

- Olenko mä liian laiha? menin keittiöön kysymään.
- Puolikin kiloa vielä niin olet, kuului jyrkkä vastaus. – Ja sitten mä jätän sut.
- Etkä! menin tarraamaan Veskun käsivarteen puoliksi nauraen puoliksi kauhuissani. – Ethän?
Hän nosti minut työpöydälle istumaan ja painoi otsansa minun otsaani vasten.
- En tietenkään. Mutta mitä jos sä et enää ole mun mielestä ihanan pehmeä?
- Mä yritän pehmentyä niin hyvin kuin pystyn! lupasin ja vilkuilin ympärilleni nähdäkseni jotain syötävää, ihan mitä vaan. – En mä ihan oikeasti ole yrittäny laihduttaa, kai töissä vaan saa niin paljon liikuntaa, että se menee ihan huomaamatta.

Lähettäjä: Aivokana 
Päivämäärä:   19.1.09 18:25:30

Njoo, kirjoitin äsken kauheen romaanin, mutta eiköhän sitten alkanutkin netti lagaamaan niin etten saanut edes lähetetyksi sitä -.-

Ja nyt en muista yhtään asiaa mitä siinä luki. Eli jotain turhaa luultavasti:D Eikun joo, siinä oli sellasta ainakin että kun olit kirjottanut jossain kohdassa jotain raikkaan ilman näkemisestä, ja mun mielestä se kuulostaa vähän hassulta sanoa silleen. Ite oisin varmaan laittanut ettei oo saanut raikasta ilmaa tms.

Äkkiä jatkoa, oon ihan koukussa tähän. Tiedä sitten onko se hyvä vai huono homma mun kannalta ((:

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   19.1.09 19:19:46

No harmi, että se meni hukkaan! Ja ok, ihan hyvä pointti toi.
-------------
58.

Minua alkoi taas vähän jännittää, kun kävelin töihin. Ulko-ovet olivat lukossa ja aula pimeänä. Osastolta sentään kuului vielä ääniä, liikettä ja keittiöstä tiskauksen kilinää, vaikka sielläkin oli jo käytävän valot hämärretty. Vaihdoin työpukuun ja menin kansliaan raportille. Yökkökaverini oli jo tullut ja istui pöydän ääressä, itse istuin kainosti sivummalle. Olin ottanut mukaani päntättävää ja toivoin että tulisi rauhallinen yö, että ehtisin lukea. Toisaalta jännitti ennen kaikkea se, että pysyisinkö hereillä, jos ehtisin istua kirjan kanssa, ja sekin, mitä tuo vakituinen tykkäsi joutua valvomaan pitkän yövuoron ensikertalaisen kanssa.

Ilta oli ollut kuulemma rauhallinen. Muutama mummo vaelsi vielä käytävillä, mutta iltavuoron sairaanhoitaja sanoi jakaneensa heille valmiiksi ylimääräistä unilääkettä, elleivät he tuntuisi rauhoittuvan. Vakiyökkö, Eija, nyrpisti vähän nenäänsä ja muistin, miten kiire meillä oli usein iltavuorossa saada osasto hiljaiseksi ja nukkuvaksi ennen vuoron vaihtumista. Hän taisi ajatella, että iltavuorolaiset olivat laiminlyöneet hommansa, kun kaikki eivät nukkuneetkaan vielä. Ja niinpä, saman tien kun ovi sulkeutui edellisvuorolaisten perässä, sain toisen lääkemukin ja potilaan osakseni, itse hän meni laittamaan toisen sänkyyn.

- Mitäs sitten? kysyin kun palasin asialta peiteltyäni potilaan sänkyynsä.
- Sitten keitetään kahvit.
Niin teimmekin ja istuimme kaikessa rauhassa kahvihuoneessa ovet auki juoden ja jutellen. Eija tahtoi tietää mikä olin ja mistä tulin ja nöyrästi kerroin, lisäten olevani ensimmäisessä yövuorossa.
- Eiköhän se mene, kunhan selviät kello kolmen väsymyksestä. Ihan näppärä likkahan kuulut muuten olevan.
- Kiitos vaan! sanoin ilahtuen ja huomasin samalla hämärällä käytävällä ohihiipivän potilaan. Ponkaisin perään, vein hänet takaisin sänkyyn ja palasin juomaan viilenevän kahvini. Eija selvitti yön rutiinit. Puoliltaöin kävisimme kuivittamassa potilaat, samoin aamuyöllä. Sillä välin kerran tunnissa kierroksella katsomassa, ettei kukaan ollut pudonnut sängystä tai muuten avun tarpeessa. Kaikki muu tilanteen mukaan.
- Onko täällä yleensä rauhallista? uskaltauduin kysymään.
- Välillä on, välillä ei. Ei sitä koskaan tiedä. Hiljainen kelta-asuinen hahmo hiipi taas ohi, ja Eija lähti vuorostaan nukuttamaan häntä.

Katselimme telkkaria niin kauan kun sieltä tuli jotain valtakunnankanavilta, aina välillä saimme jompikumpi käydä palauttamassa unettoman mummon petiin ja tasatunnein kiersimme yhdessä kaikissa huoneissa. Suurin osa potilaista nukkui rauhallisesti. Yksi halusi vessaan ja autoimme hänet pöntölle. Unetonta Mairea saimme kierron aikana kahdesti peitellä uudelleen, mutta emme ehtineet kuin seuraavaan huoneeseen, kun jo kuului taas oven narahdus ja hän kurkkasi sieltä.
- Mä pyydän sille lisää unilääkettä, päätti Eija.

Isolle kierrolle menimme vaippa- ja roskiskärryn kanssa ja vaihdoimme noin kolmekymmentä märkää vaippaa. Vain muutama potilaista osasi omia aikojaan käydä vessassa tai yöastialla – todennäköisesti useampi olisi, elleivät kaikki saisi unilääkkeitä. Mutta sitten osastolla ei olisi hetken rauhaa vaan valvovia vaeltelijoita olisi ainakin kymmenen, valisti Eija ja nappasi taas kerran Mairen käsikynkkäänsä käytävältä. Hän kuului täysin hermostumatta selittävän taas kerran kuinka on aika nukkua ja toinen myönteli auliisti.

Kiertävän sairaanhoitajan käytyä ja annettua Mairelle lisää nukuttavaa osasto rauhoittui. Asetuimme kansliaan mukavasti lukemaan kumpikin. Eija kävi kiertämässä huoneet yhden aikaan ja minä kahden. Oli hiljaista, niin että uneliaisuus uhkasi ja olin iloinen kun sain jotain tekemistä lähtiessäni liikkeelle. Hiivin varovasti huoneet päästä päähän ja tarkistin, että joka ainoa potilas nukkui ja hengitti. Eija oli sillä aikaa ruvennut syömään eväitään ja tahtoi tietää mitä luen.

- Pääsykoekirjaa vaan, sanoin välinpitämättömästi. Uskoin koko osaston väen jo tietävän mihin olin hakemassa. Kaivoin omatkin evääni esiin, vaikkei ollut vielä nälkä. Kahvi olisi maistunut, mutta olimme juoneet aiemmin kaiken. Tarjouduin laittamaan lisää.
- Mä en yleensä juo tähän aikaan mutta laita itsellesi jos haluat.

Jatkoin lukemista kahvin voimin ja Eija meni syötyään siivoamaan liinavaatevarastoa. Kolmelta hän kiersi taas ja minun oli noustava kävelemään myös. Haukottelin niin, että suu oli revetä ja päätin käydä parvekkeella tupakalla Eijan palattua kierrokselta, josko edes raitis ilma piristäisi. Olisin omasta puolestani kiertänyt huoneet vaikka puolen tunnin välein jos olisin sillä päässyt eroon raskaasta turtumuksesta päässäni, mutta Eija ei antanut. Hän sanoi, että piti niille unta suoda edes tunnin pätkissä, vaikka kuljimmekin hiljaa. Kävelin silti osastoa edestakaisin, vaikka väsymys sai näkemään varjojen liikkuvan ja kuulemaan ääniä. Käsivarsissani nousivat karvat pystyyn, kun olin yhtäkkiä näkevinäni nurkassa ihmisen varjon ja minun oli pakottauduttava lähemmäs katsomaan, ettei siellä ollut ketään harhautunutta potilasta. Ei siellä ollut ketään, ja nolona palasin kirjani ääreen.

Olin iloinen kun kello tuli neljä ja pääsin taas töihin. Hiivin hiljaa ja hitaasti saadakseni kulutettua mahdollisimman paljon työaikaa, oli noloa pilkkiä kun toinen oli ihan virkeänä. Ykköshuoneen ovelta jo erotti neljä erisävyistä kuorsausta, mutta kävin kuitenkin varmuuden vuoksi joka sängyn vieressä. Kakkoshuoneessa päätin vaihtelun vuoksi aloittaa tarkastuksen kauimmaisesta sängystä ja kun käännyin palaamaan sieltä, säikähdin niin, että sydämeni tuntui loikkaavan kurkusta ulos. Kakkospedin potilas tuijotti suoraan minua silmillä, jotka olivat suunnattoman suuret ja pikimustat, kuin pimeät kaivot. Tuijotin näkyä varmaan puoli minuuttia ennen kuin sain ajatukseni järjestykseen. Kukaan ei voi vain tuijottaa tuolla tavalla räpyttämättä. Potilaan täytyi olla kuollut. Hiivin sängyn luokse ja yritin etsiä pulssia kaulalta ja kuunnella hengitystä, ei kumpaakaan. Käännyin ja käveli ulos huoneesta Eijan luo.
- Mä luulen että kakkosen kakkonen on kuollut.
- Mitä? Eija säpsähti, hän oli siirtynyt istumaan korkeaselkäiseen pyörätuoliin ja näytti epäilyttävästi torkkuvalta.
- Tuu nyt kattomaan etten mä näe näkyjä. Mutta Eija oli jo tulossa.

- On se, hän sanoi nähdessään potilaan. – Mä menen soittamaan yliyöhoitajan.
- Mä kierrän loput huoneet, sanoin vähän surkeana. En pelännyt kuollutta potilasta, mutta säikähdys ei lähtenyt mielestä. Varauduin joka huoneen oven avatessani siihen, että vastassa olisi toinen tyhjä, pimeä, ilmeetön katse, ja sydämeni hakkasi sataa kunnes sain suljettua viimeisen huoneen oven ja nojasin siihen huokaisten.
- Onko tää sun ensimmäinen vainaja? kysyi Eija, joka astui viereisestä varastonovesta ja säikähdin häntäkin ihan hypähtäen.
- Ei, olen mä nähnyt jo yhden, mutta sen silmät säikäytti mut niin kauheasti… kun ne yhtäkkiä tuijotti mua pimeydessä… ihan odottamatta siis…
- Jaa jaa. Tulepa auttamaan mua niin siirretään sänky kylpyhuoneeseen. Eija avasi ohimennessään oven sinne ja jätti tuomansa lakanan ja valkoisen paketin lavuaarin reunalle.

Osaston ovelta kuului kolahdus ja askeleita, yliyökkö tuli.
- Ihan odottamattako se meni? hän kysyi.
- Ihan.
- Entäs omaiset?
- Ei taida olla.
Astuimme kaikki vielä kerran kakkoshuoneeseen ja työnsimme sängyn ulos sieltä. En tiennyt, mitä minun kuuluisi tehdä, joten seisoin siinä ja katselin ja kuuntelin. Pakottauduin katsomaan silmiin, jotka eivät näyttäneet vähemmän mustilta valoisammassa, mutta vähemmän kammottavilta kyllä.
- Mä tulen takaisin tossa puolen tunnin päästä niin voin vahtia osastoa sillä aikaa kun menette kellariin, nyt täytyy käydä yläkerrassakin, sanoi yliyökkö ja poistui kansliaan.
- Kellariin? kysyin kun seurasin Eijaa ja sänkyä kylpyhuoneeseen.
- Ruumiskellariin. Ei sitä tänne voi jättää kun parin tunnin päästä pitää päästä aamupesuille.
- Niin tietysti.
- Oletko laittanut ruumista?
- En mutta oon nähnyt, sivusta, mitä nyt ehdin viimeksi vilkaista muulta hässäkältä.
- Hanskat käteen ensimmäiseksi.

Eija selitti asiallisesti, mitä vainajalle tehtiin kuoleman jälkeen ja miksi ja minä avustin. Ihmettelin vähän, ettei se tuntunut mitenkään kammottavalta, vähän surulliselta vaan, vaikka kyseessä olikin vieras, sairas, vanha ihminen. Viimeiseksi levitimme ruumiin päälle lakanan ja palasimme kansliaan odottelemaan sairaanhoitajan paluuta. Adrenaliinia oli veressä niin paljon, ettei nukuttanut enää vähääkään. Mieleni teki tupakkaa, mutta en halunnut enää kävellä pitkää varjoisaa käytävää parvekkeelle asti, en ainakaan nyt heti. Istuin pöydän ääreen ja pakkasin kirjani kassiini, tuskin tässä enää tulisi luettua, ja kun yliyökkö vain viipyi ja viipyi, päätin rohkaista mieleni kuitenkin ja uskaltautua ulos.
- Mä käyn tupakalla, ilmoitin ja nousin ylös. Eija oli palannut torkkutuoliinsa ja nyökkäsi vain silmät puoliavoimina. Tai puoliummessa.

Lähettäjä: Campsu 
Päivämäärä:   19.1.09 22:38:13

En osaa kommentoida muuta kuin, että laitahan jatkoo ::D

Lähettäjä: oo 
Päivämäärä:   19.1.09 22:56:51

Uppiaa. Vähän ihmetyttää, että noi ei riitele yhtään ton Vesan kanssa. Mutta kai jotkut parit osaa olla riitelemättä :D Ehkä vähän äksöniä kaipaisin.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   19.1.09 23:03:01

Joo, ne on kyllä aika kyyhkyläisiä.
Mä en suoraan sanoen muista onko tässä mitään äksöniä lähiaikoina luvassa, siitä on jo sen verran aikaa kun oon itsekin lukenut tän, ja paljon enemän kirjottamisesta... :D
------------

Käytävä ei ollut enää yhtä pimeä, sillä olimme jättäneet kylpyhuoneen oven raolleen ja valot sinne. Kuitenkin ohitin täristen vessojen ja varastojen ovet, sillä en voinut olla ajattelematta, että sieltä kävisi kimppuuni joku ammottavasilmäinen haamu. Pakottauduin kuitenkin kävelemään rauhallisesti ja pää pystyssä ovien ohi. Ei tämä ollut heikkohermoisten hysteerikkojen hommaa, enkä aikonut olla heikkohermoinen. Parvekkeellakin oli varjoja ja pakottauduin savukkeen sytytettyäni käymään ja tallaamaan niistä jokaista. Palatessani sisään oli yliyökkökin palannut osastolle.

Kaiken kukkuraksi odotti siis vielä reissu ruumiskellariin yön pimeydessä. Pieni juttu enää. Veimme sängyn hissiin ja laskeuduimme kellarikerrokseen. Eija avasi yhden oven pieneen huoneeseen, jossa ei ollut muuta kuin kaksi tasoa joilla puiset paarit. Toisella oli jo samanlainen lakananpeittämä hahmo kuin meidänkin sängyssämme; joku muukin oli kuollut sinä yönä. Nostimme vainajan toiselle ja palasimme osastolle, se siitä.

Keitimme aamukahvit ennen toista kuivituskiertoa ja söin lopultakin osan eväistäni. Paljon en saanut nieltyä niin millään, leipä oli kuivahtanut ja makkara tuntui ällöttävältä. Napsin vain juustot ja paprikat päältä ja jätin jämät jääkaappiin, josko ne maistuisivat paremmin seuraavana yönä. Sitten kävimme vaippojen kimppuun. Aamu alkoi vähitellen sinertää ulkonakin ja kun lopetimme oli jo valoisaa. Muutama aamuvirkuimmista potilaista alkoi yrittää ylös sängyistään, Eija yritti taivutella heitä nukkumaan vielä, mutta vähän innottomasti. Keittiöön kuului jo tulevan porukkaa, vesihana suhisi siellä kun aamukahvia laitettiin tulemaan.
- Haluatko kirjottaa kansiot? Eija kysyi haukotellen.
- Voin mä. Olisipahan jotain tekemistä. Raapustin vuorollaan lähes jokaiseen potilaskansioon ”nukkui”. En saanut siihen kulumaan viittätoista minuuttia, ja loput minuutit aamuvuorolaisten tuloon kestivät ainakin yhtä kauan kuin koko yö oli kestänyt. Kun osastonhoitaja ja suurin osa aamuporukasta oli tullut, Eija lähetti minut vaihtamaan vaatteita ja kotiin nukkumaan. Ei tehnyt mieli väittää vastaan ja jäin bussissa seisomapaikalle jotten nukahtaisi ja ajaisi oikean pysäkin ohi. Havahduin silti, siinä seistessänikin, siihen, että polveni notkahtivat, ja tajusin nukahtaneeni pystyyn. Toivoin, ettei kukaan olisi huomannut, mutta kun katselin ympärilleni, oli koko bussi täynnä yhtä tyhjiä katseita kuin omanikin. Jos joku olikin nähnyt ei ollut varmasti välittänyt.

Päätin kävellä Hakaniemestä ja sain terästäytyä suojateillä kun kahdesti olin melkein kävellyt punaisia päin tai auton alle. En ollut ikinä osannut kuvitellakaan tällaista väsymyksen astetta. Tuntui, etten pystyisi mitenkään kävelemään portaita ylös, mutta yritin kuitenkin, ja menin sisään kun olin haparoinut pitkän aikaa saadakseni avaimen sopimaan lukkoon. Ihan kuin olisin ollut kaatokännissä. Riisuin kenkäni ja takkini, ripustin kassini naulaan ja tiputtelin vaatteita kävellessäni hitaasti ensin vessaan, pikaiselle pesulle ja sitten sänkyyn. Ajattelin, ettei vaatevana jäljessäni ollut kovin siisti, mutta paita tipahti kädestäni, enkä jaksanut kumartua nostamaan sitä. Housutkin oli helpointa jättää vessaan. Vesku oli vastoin tapojaan levittäytynyt melkein koko sängylle ja ryömin hänen käsivartensa alle valmiina sammumaan kuin saunalyhty. Sitten en nukahtanutkaan, vaikka haukottelin edelleen niin, että leukaperiin koski. Päässäni pyörivät uneton Maire, pimeät käytävät, vainajan silmät tietenkin, ja kumma kyllä, Oonan uudet ponit. Pyörivät semmoista vauhtia että sänkykin tuntui pyörivän niiden mukana. Minua värisyttivät viileät lakanat, jotka olivat lämpimät vain siitä kapeasta kohdasta, missä Veskun käsi oli maannut ja käänsi selkäni hänen kylkeään vasten lämmittääkseni sitä. Hän äännähti unisesti ja kääntyi niin, että sai kätensä ympärilleni ja sitten lämpenin ja tuli turvallinen olo, kun hän hengitti niskaani. Ajatukset pörräsivät samaa rataansa vielä hyvän aikaa ennen kuin vaimenivat ja minulle ehti tulla kauhea jano. Arvoin pitkään noustako juomaan vai antaako olla, mutta lopulta oli pakko. Arvelin sitten saavani nukuttua pidempään, kunhan nyt ensin saisin jotenkin nukahdettua.

Vesku heräsi ainakin toisella silmällään kun menin takaisin sänkyyn ja kysyi unisesti miten oli mennyt. Vastasin jotain epäselvää sillä kieleni ei tuntunut oikein tottelevan. Kaivauduin taas oikein lähelle ja sitten unikin tuli muutamassa henkäyksessä kuin nuijanisku päähän.


Heräsin taivaalliseen tuoksuun ja kuulin kilinää. Avasin silmät kuvitellen näkeväni unta, mutta ei, tuoksu ei kadonnut nenästäni. Minun oli noustava ylös ja käveltävä keittiöön katsomaan mitä tapahtui.

Vesku keräsi lattialta lasinpalasia ja hellan päällä höyrysi pellillinen croissantteja.
- Mitä ihmettä sä touhuat, kysyin, ja ääneni oli vähän käheä nukkumisesta.
- Ei mun pitänyt herättää sua, se vaan tipahti, hän harmitteli.
- En mä meteliin herännyt vaan tähän tuoksuun.
- Ai, no mä tein sulle aamiaista!
- Ai! Tunsin itseni kauhean nälkäiseksi kun katselin peltiä. – En mä tiennyt että sä osaat leipoa.
- Ne on esipaistettuja, en mä osaakaan. Hän heitti lasinpalat roskikseen ja tuli pörröttämään hiuksiani, joiden tiesin seisovan suunnilleen pystyssä.
- No syödäänkö? Mitä kello on?
- Ei se ole kuin yhdeksän, et sä ole varmaan nukkunut edes tuntia.
- Nyt mä olen kumminkin hereillä. Nappasin yhden leivonnaisen mutta jouduin tipauttamaan sen takaisin kun sormiani poltti.
- Anna niiden jäähtyä hetki, sanoi Vesku ja nappasi kiinni paljaasta lonkkaluustani. Läppäsin hänen kättään, tuo ei ollut mikään hyväily vaan mittausote. Kävin hakemassa kylpyhuoneesta aamutakin päälleni ennen kuin saisin uudestaan edellisiltaisen saarnan.

- Miten meni yö?
- Yksi potilas kuoli, muuten rauhallisesti.
- Oliko kammottavaa? hän kysyi myötätuntoisesti.
- Ei se muuten mutta mä löysin sen ihan yllättäen, ja sitten annoin tulla koko jutun mustasta tuijotuksesta. Värähdin vieläkin kun kerroin miten olin siitä lähtien odottanut varjojen hyppäävän niskaani.
- Voi raukkaa. Hän tarttui käteeni ja veti minut toiselle puolen pöytää, jonka ääreen korkeille jakkaroille olimme istuneet, ja menin halattavaksi.
- Ei mua pelota kuoleminen, eikä pelottanut se ruumis, mun mielikuvitus vaan vähän hurjistui, yritin selittää.
- Väsyneenä näkee kaiken maailman mörköjä.
- Niin näköjään. Painoin poskeni hänen päälakeaan vasten ja toivoin, että hän olisi voinut jäädä päiväksi viereeni, oletettavasti ammottavat silmät tulisivat uudelleen kiusaamaan minua kun nukahtaisin uudelleen. Seisoin siinä pitkän aikaa, mutta sitten mahassani kurahti ja Vesku nousi nostamaan ruokaa pöytään.
- Mihin asti aiot nukkua?
- Ei mulla ole mitään aavistusta miten kauan mä saan nukuttua. Tallilla mun pitäisi kuitenkin käydä ennen kuin menen illalla takaisin. Mansikka on mulla tänään, ja jos niille poneille pitäisi tehdä jotain.
- Mä menen kanssa, mä ehdin sinne varmaan viideksi. Ellei sua kuulu niin mä voin kyllä huolehtia niistäkin, jos et jaksa nousta siis.
- Kyllä mä jaksan, ja uskallapas koskea mun projekteihin, uhkasin.

Lähettäjä: Aivokana 
Päivämäärä:   20.1.09 17:57:59

HEI jatkopätkää peliin leidi! :---D Mulla ei oo tänään mitään muuta kun aikaa, ni ois kiva lueskella tätä muun säätämisen ohella. :P

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   20.1.09 19:41:25

No tässä, en päässy nettiin ennen kuin piti jo lähteä tallille niin jäi iltapäiväpätkä välista...
----------------
59.

Heräsin kolmen jälkeen ja päätäni särki. Päivällä nukkuminen ei tainnut olla oikein terveellistä. Tunsin oloni kuitenkin muuten ihan levänneeksi joten tälläydyin tallikamoihin, söin ja lähdin. Ulkoilma varmaan tuulettaisi pään taas kuntoon.

Hoidin Mansikan ja kävin sen kanssa metsässä rämpimässä lyhyen lenkin. Nyt alkoi jo selästäkin käsin huomata sen pullistumisen. Harjasin ponitkin, ensin Miskin ja sitten Keran ja mietin missä Oona oli, tuntui oudolta lähteä ratsastamaan neuvottelematta ensin hänen kanssaan. Mutta kun iltapäiväheiniä alkoi jakaa koulun talliapulainen Roosa eikä Oonan autoakaan näkynyt, päätin käyttää omaa harkintaani ja satuloin Keran. Ehtisin sen kanssa kentälle ennen iltatuntien alkua.

Poni ei ollut kokenut mitään muodonmuutosta yön aikana vaan muistutti edelleen nallekarhua. Sen nimi olisi paremminkin voinut olla Nalle Puh. Ähelsin pitkään suitsien kanssa kun pitkät karvat ujuttautuivat kaikkiin mahdollisiin niskahihnan ja poskihihnan väleihin ja pelkäsin tukistavani sitä. Satulakin tuntui uppoavan turkkiin. Innokkaana ja pörheänä se kipitti kentälle ja minua alkoi ihan väkisin naurattaa kun yritin raviin siirryttyäni keventää siellä. Tunsin itseni niin ponitytöksi. Yritin kaikkeni saadakseni sen ottamaan vähän pidempiä ja rauhallisempia askeleita, mutta ilman minkäänlaista tulosta. Korkeintaan tahti hidastui ja samalla vauhti niin, että jumitimme melkein paikoillamme. Päätin siirtyä laukkaan, josko se olisi vähemmän koomista, ja sitten posotimme kenttää ympäri kun Vesku tuli. Kera oli ihan yhtä innokas ja nopealiikkeinen siinäkin ja totesin, että sen ensin valitsemaa tahtia ei pystynyt hidastamaan vähääkään ilman, että se tiputti raviin. Lisää vauhtia kyllä sai. Mutta sitä en halunnut, kenttä oli märkänä melko liukas ja saatoin kuvitella miten poni sutisi itsensä kulmassa nurin.

Annoin ponin kävellä Veskun luo, joka oli jäänyt seisomaan aidan viereen, ja kysyin, mitä hän aikoi tehdä.
- Lupasin mennä Tiinan selkään.
- Etkä! kauhistuin.
- Häh, miksen?
- Se on pelottava.
- Ei se ole, osaamaton vaan.
- Mutta sun pitäisi ensin päästä sinne! Eikä Oona ole täällä edes.
- Luuletko etten mä saa sitä satuloitua? Vesku naurahti mutta minä olin huolestunut ihan oikeasti. Hyppäsin alas Keran selästä ja annoin satulan Veskulle.
- Et tee mitään ennen kuin mä olen kävelyttänyt tän ja tullut apuun. En pysähtynyt miettimään mitä apua minusta muka olisi, ja Vesku taisi olla liian kohtelias kysyäkseen, lähti vain viemään satulaa ja vaihtamaan vaatteita. Minä lähdin taluttamaan Keraa peltolenkin suuntaan mutta sitten tajusin miten paljon siellä olisi vielä loskaa ja kiipesin sittenkin pallin päältä takaisin selkään. Poni oli hionnut ja housuni kastuisivat, mutta mieluummin kastelin takapuolen kuin pilaisin saappaani.

Vesku oli kuitenkin jo hakenut suomenhevosen sisään kun ehdin takaisin talliin ponin kanssa ja huokaisin helpotuksesta kun näin, että molemmat olivat ehjiä. Tarhasta hakiessa se oli kerran meinannut tosiaan liiskata Oonan kun sähköt olivat jääneet päälle ja lanka oli osunut märkään maahan. Sen jälkeen se oli suhtautunut suunnattoman epäluuloisesti portinpaikkaan, vaikka sähköjen sammuttamisen kanssa olikin ruvettu pilkuntarkaksi.
- Yrittikö se jyrätä sut? kysyin.
- Ei, se tanssi vaan vähän toiseen suuntaan.
Nyt se mulkoili epäluuloisen näköisenä karsinastaan, epäillen selkeästi taas jotain epämiellyttävää aktiviteettia.

Jouduin jättämään Keran sisään kuivattelemaan jääkarhunturkkiaan ja heitin sille tupon heinää ja päälle yhden Oonan hienoimmista pitkäkaulaisista fleeceloimista. Isohan se kaapu oli, puoliveriskokoa, mutta pienemmissä ei ollut kaulaa. Vesku otti Tiinan sillä aikaa käytävälle naruihin ja siinä se tökötti rauhoittuen. Se taisikin olla ainoa tuttu juttu sille täällä uudessa paikassa, sillä siinä se tunsi olonsa selvästi kotoisaksi. Kun Vesku oli harjannut sen ja kävi hakemassa satulan, nosti se taas hätääntyneenä päänsä ja alkoi tepastella. Minua hermostutti, mutta Vesku ei ollut olevinaan moksiskaan, sen kun väisteli kavioita ja komensi sitä seisomaan. Yllättäen se tottelikin, ainakin hetkeksi.

Niina näytti vievän oppilaitaan maneesiin, sillä oli alkanut sataa tihuttaa. Tiinalle jäi siis kenttä. Olin itsekseni tyytyväinen, maneesikin varmasti oli sille outo ja kammottava paikka, vaikka se tarkoittikin, että kastuisimme. Vesku yritti päästä selkään, mutta rungoton satula pyöreässä selässä ei pysynyt paikoillaan ja jouduin menemään apuun vastapainoksi.
- Varo varpaitasi, Vesku kehotti. Ihan turhaan, varoin kyllä kaikkia jäseniäni tuon lähellä. Täynnä pahoja aavistuksia sitten vetäydyin puun alle aidan viereen katsomaan, miten kävisi.

Ei kuitenkaan käynyt mitenkään. Tiina ei saanut kilareita mutta käveli tiukkana kuin nyrkki ja kun Vesku pyysi sitä pysähtymään huomasin, että sen polvet tärisivät. Hyvä ihme, hevosparkahan oli ihan kauhuissaan. Aloin tuntea hienoista sääliä sitä kohtaan sen sijaan että vain epäluuloisena odotin mitä se tekisi vammauttaakseen Veskun. He vain kävelivät kävelemistään kierroksen toisensa jälkeen, mutta tammassa ei tapahtunut mitään näkyvää muutosta. Välillä Vesku pysähtyi silittelemään sen kaulaa ja hyppäsi lopulta alas selästä. Kun pääsimme talliin totesin, että se oli hionnut yltympäriinsä, eikä ollut vain sateesta märkä.

- Mitäs arvelet? kysyi Oona, joka oli sillä aikaa palannut pelipaikalle. Vesku laittoi hevosen taas käytävälle kiinni ja riisui siltä varusteet.
- Mä arvelen ettei siitä saa mitään perhehevosta eikä rippilahjaa kesäksi. Ei täksi kesäksi ja tiedä saako koskaan.
- No mä olin kyllä taipuvainen ajattelemaan ihan samaa, hyvä kun sain vahvistusta.
- Vaihda se tohon Jessin poniin?
Oonan ilme valkeni ja minun mustui.
- Hetikö mun pitää luopua palloponista? kysyin mököttäen.
- Sen voisi tosiaan myydä niille. Mutta en mä tota vaihdossa huoli, mitä hittoa mä sillä tekisin?
- Varsoja? Kai sillä on sukua jos se on siitostammana ollut tähän asti.
- On, sukua on, ravisukua tosin, mutta se on kahtena kesänä jäänyt tyhjäksi niin että näinköhän se enää siihen hommaan kelpaa. Enkä mä mitään suomenhevosia tahdo kasvattaa, jos mitään. Maailman epäkiitollisinta hommaa. Lihoiksi vaan koko eläin ellei siitä ole kuin pihakoristeeksi.

Menin riisumaan Keralta loimen, joka oli kostunut niin, että näytti huurteiselta ja kävin sitten sen karvan kimppuun harjan ja piikkisuan kanssa. Kuuntelin samalla toisella korvalla Oonan ja Veskun keskustelua ja ymmärsin, että Tiinan oli tarkoitus olla lahja jollekin tyttölapselle. Oli sentään vanhemmilla ollut sen verran tajua, että olivat tuoneet sen ensin tänne eikä suoraan kotitalliin. Mutta sääliksi kävi. Tietenkin ymmärsin hyvinkin, ettei Oona tahtonut sitä ottaa ja elättää ja maksaa astutusmaksuja mahdollisesti turhaan ja parhaassa tapauksessa saadakseen varsasta seuraavana kesänä muutaman vaivaisen tonnin.
- Ei kai se nyt ihan toivoton tapaus voi olla? huikkasin peräkarsinasta.
- Ei ole toivottomia tapauksia, napautti Oona. – Kaikista saa ainakin hyvää meetvurstia.
- No johan oli lausuma hevosammattilaiselta, tulin oikein käytävälle kommentoimaan.
- Elämä vaan on vähän raadollista. Ei mulla ainakaan ole tarpeeksi aikaa laittaa tohon, ja vaikka olisi, ei se omistajaperhe varmasti olisi valmis korvaamaan semmosia summia. Ei, mä soitan niille illalla ja selvitän vähän tilannetta. Palloponi vois olla niille ihan täydellinen.

Lähettäjä: oo 
Päivämäärä:   21.1.09 00:19:08

Uppia. Ja jatkoa odottelen huomenna taas :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   21.1.09 00:27:25

Tässä vähän aamuks
-----------

Minun piti jättää Kera omiin oloihinsa ja mennä käytävälle rapsuttamaan Tiinaa. Nyt se oli taas rauhallinen ja nuokkui märkä karva kiharassa tajuamatta että ympärillä puhuttiin kirjaimellisesti sen pään menosta. Minua ahdisti, vaikka osasinkin ajatella järjellisesti ja ymmärsin pelin säännöt. ja olin omasta vapaasta tahdostani halunnut mukaan. Oona ja Vesku katsoivat minua pitkään.
- Ota siitä ittellesi projekti, se onkin semmoinen ettei varmaan valmistu ihan heti, Oona ehdotti.
- Ei se ole sun annettavissasi enkä mä ottaisi, napautin kerrankin takaisin. – En mä nyt sentään kuvittele olevani mikään tyttökirjojen hevoskuiskaajateini, että mun tarvitsisi vaan syöttää sitä kädestä ja sitten se seuraisi mua ikuisesti kuin opaskoira. Sekä Oona että Vesku purskahtivat nauruun, ja kyllä minuakin oikeastaan nauratti, tai se tarttui.
- Kerro nyt sitten heti jos ne haluaa palloponin niin mä en kiinny siihen enempää, sanoin vain.

Sitten istuimme käytävälle suunnittelemaan mitä Oonan kannattaisi tehdä jos hän samalla kertaa pääsisi eroon sekä Tiinasta että Kerasta. Talli alkaisi näyttää tyhjältä. Oona sanoi mieluiten ottavansa sekä muutaman ratsutettavan että muutaman oman koulutettavan. Hän oli edellistalvena löytänyt Virosta hyvän kontaktihenkilön, joka tiesi jo millaisia hevosia Oona halusi ja joka hoiti siinä päässä paperisotaa täkäläisittäin namirahoilla. Tiina seisoi tyytyväisenä torkkuen paikoillaan ja keskustelimme sen mahan ali. Hätkähdin oikein kun tajusin missä istuimme koko porukka, hysteerikkohevosen kavioissa. Sitten hätkähdin uudestaan kun vilkaisin kelloa ja tajusin että minun olisi ihan kohta lähdettävä tai en ehtisi käydä vaihtamassa vaatteita ennen töihin lähtöä. Mihin koko ilta oli kadonnut? Vaikka eipä se ollut ensimmäinen kerta kun tallilla kului aika huomaamatta.

- Tuutko huomenna taas? kysyi Oona kun rupesin kokoamaan tavaroitani.
- Tuun, kunhan olen nukkunut muutaman tunnin. Yritän päästä ylös puoliltapäivin viimeistään ettei mene vuorokausirytmi ihan sekaisin.
- Entäs sinä? hän kysyi Veskulta.
- Jos sulla on mulle hommia?
- No ei oikeastaan, vaikka toi Tiina ei tosta mihinkään huomiseen mennessä liukene.
- En mä sitten varmaan. Jos Jessikin meinaa tulla jo päivällä. Mulla on luentoja melkein iltaan asti.
- Selvä!

Vesku katsoi kotiin päästyämme tyhjää croissant-lautasta epäillen.
- Oletko sä syönyt kaikki kaksitoista tänään?
- Itsekin söit aamulla.
- Jäi niitä silti.
- No etkö sä tehnyt ne mun syötäviksi? Mä rakastan croissantteja, puolustauduin etsiessäni uusia sukkahousuja.
- Tein, mä vaan haluan tietää söitkö sä ne vai syötitkö hevosille?
- Totta kai mä söin, hömelö, en kai mä nyt tuoretta känttyä veisi hevosille.
- Okei, hyvä tyttö!
- Kuinka niin?
- Kunhan tarkistin.
- Mulla on parikymmentä minuuttia ennen kuin tarvii juosta bussiin, kerro miten sun päivä meni, sanoin vetäen pakatun kassini vetoketjun kiinni. Istutin Veskun keittiön jakkaralle ja istuin itse syliin, mutta enemmän aikaa meni suukotteluun kuin puhumiseen. Eikä Veskulla paljon kertomista ollutkaan jos luentolyhennelmät jätti pois. Sen sijaan hän halusi tietää, hirvittikö minua lähteä yövuoroon edellisöisen jälkeen.
- Ei. Vaikka varmaan mä muutamia mörköjä näen taas yöllä.

Ja näinkin. Heti kun alkoi vähän nukuttaa mielikuvitus tuntui saavan siivet alleen. Mutta en edelleenkään aikonut ruveta heikkohermoiseksi ja hoitelin tehtäväni niin hyvin kuin pystyin suostumatta juoksemaan pimeiden ovenrakosten ohi. Ajattelin kuitenkin silkalla järjellä, ettei osakseni voinut tulla kahta kammotuskokemusta kahtena ensimmäisenä työyönäni, ja vaikka tulisikin niin jos joskus valmistuisin lääkäriksi voisin varautua vastaaviin tunneittain. Eija kysyi vain olinko saanut nukuttua ja kun vastasin myöntävästi, vajosimme jonkinlaiseen toverilliseen hiljaisuuteen niiksi hetkiksi kun ei ollut mitään hommaa.

Edellisöisen vainajan tilalle oli heti tullut uusi potilas, joka illalla tullessamme oli vaeltanut itkien pitkin käytäviä, mutta hänelle oli jätetty varalle sellainen nuijanukutuslääke, että sen otettuaan hän ei äännähtänytkään ennen aamua. Mairekin nukkui tänä yönä. Oli kovin rauhallista ja luin alkuyön ahkerasti. Kun aamuyö alkoi ja keskittyminen alkoi herpaantua, kävin välillä parvekkeella ja join kahvia ja jatkoin taas. Aamuviiteen asti meni hyvin, ja sitten olikin jo aika mennä kuivituskierrolle.
- Tää ei oikeastaan ole ollenkaan hullumpaa tää yötyö, tuumin, kun sen jälkeen istuimme kirjoittamaan raportteja potilaskansioihin.
- Ei olekaan, kun on sitten vielä joka toinen viikko vapaata, Eija myönsi.
- Vahinko ettei mua huolita vakiyövuorolaiseksi. Vaikka en mä kyllä haluaisi viettää kaikkia öitä poissa kotoa.
Venyttelin ja haukottelin ja katsoin kelloa. Jo yli kuuden. Kävelin sängystään karanneen eksyneen potilaan perään ja vein hänet kylpyhuoneeseen aamupesulle. Kokemuksesta jo tiesin, millainen helpotus yksikin valmiiksi hoidettu potilas oli aamuvuorolaisille, joille vielä täksi aamuksi olimme kirjoittaneet pelottavan pitkän vatsantoimituslistan.

Eija päästi minut taas pukeutumaan ja lähtemään kun valtaosa aamuvuorolaisista oli tullut, enkä jäänyt kursailemaan.
- Kiitos, ja kiitos seurasta! huikkasin ja karkasin saman tien. Tällä kertaa en enää nukahtanut bussiin seisaalleni.

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   21.1.09 01:03:16

meeetwurstia :D

pitäis tyhjentää jääkaappi ihan kokonaan ja kunnolla, tiskata tiskit ja muistaa viedä roskat tai sitten mua on ens viikolla vastassa järkyttävä lemu! Mä lähden Thaimaahan!!
oli muuten luettavaa, puolet tästä topicista, kun en ole juurikaan viettänyt kotona aikaa. ..perjantaiaamuna lähdin, sunnuntaina illalla olin takasin.. Ohjelmassa korista ja musiikkia ja vähän muutakin :) maanantaina töihin, korismatsiin, sitten "parille" ja kaverin luo yöksi, sieltä töihin ja kotiin. just ja just saan ehkä pakattuaki. en mä tiedä mitä pitää ottaa mukaan tommoseen paikkaan!

Lähettäjä: ssfä 
Päivämäärä:   21.1.09 17:15:57

Oh, jos mä päivän tai pari vielä panttaisin, ni setten ois mooooonta pätkää luettavana! :)

Lähettäjä: Aivokana 
Päivämäärä:   21.1.09 17:35:57

Oo jatkoa taas :---) Voi tosin olla ettei mua kuulu tänään jos kuukahdan sänkyyn tai intoudun tekemään mantsan ja matikan läksyjä. Mutta laita nyt kuitenki ;D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   21.1.09 20:24:36

No nii! Sama selitys kuin eilenkin (paitsi etten ehtiny ees avata konetta ennen kuin lähdin tallille tänään). Onneks en oo yhtään kade Tripille! En!
-----------
60.

Veskun syntymäpäivä oli ennen Karoliinan ristiäisiä ja olin miettinyt pääni puhki sopivaa lahjaa hänelle. Ratsastustavaroita hänellä oli joka lähtöön, lukemaan hän ei ehtinyt oikein muuta kuin koulukirjoja. Korujen ostaminen miehelle oli ajatus, mitä minun pitäisi sulatella toinenkin hetki, nyt kun Veskulla oli jo kihlasormus ja minun timanttinappini korvassaan. Minkäänlainen lahjakortti tuntui idioottimaiselta kun olimme suunnilleen samanlaisissa rahavaroissa molemmat. Olisi ollut ihanaa törsätä johonkin romanttiseen viikonloppuun joskus jossain, mutta minulla ei ollut tiedossakaan vapaata viikonloppua, että olisin päässyt itse mukaan joten se siitä. Vaatteet eivät tuntuneet tarpeeksi persoonallisilta, eivätkä levytkään, kun meistä musiikkia kuuntelin lähinnä minä, ja minäkin mieluiten yksin autossa ja radiota. Harkitsin pitkään suurennosta yhdestä Miilan ottamasta kuvasta, missä Vesku ratsasti kisoissa Mansikalla, mutta epäilin, ettei hän haluaisi katsella itseään seinällä, ja kuvan hän oli kuitenkin jo nähnyt. Panin siihen silti kuvaannollisen korvamerkinnän, Veskun äiti saattaisi sellaisen haluta.

Olin jo epätoivon partaalla kun löysin kirjakaupasta alahyllyltä tiiliskiven kokoisen englanninkielisen opuksen hevosenhoidosta ja koulutuksesta. Sitä ei voinut varsinaisesti kutsua tietokirjaksi; se oli näköispainos jostain 1800-luvulta, eikä sitä voisi eikä tarvitsisi lukea yhteen menoon. Omatkin sormeni syyhysivät selailla sitä jo ennen kuin maltoin paketoida sen. Sen jälkeen saatoinkin jo levollisin mielin kysyä, miten Vesku halusi juhlia synttäreitä.
- Mökillä, tuo vastasi.
- Missä ihmeen mökillä, onko teillä mökkikin jossain?
- Ei kun se on se meidän luentojenpäättymisviikonloppu. Mennään yhden Jarin mökille, ollaan oltu siellä joka kevät.
Nyt muistin tosiaan sellaisesta joskus olleen puhetta, mutta enhän ollut puheisiin paljon huomiota kiinnittänyt, saati että olisin niitä muistanut tai merkannut kalenteriin tai tajunnut että se osuisi tähän nimenomaiseen viikonloppuun. En tiennyt mitä sanoa. Kai olin jotenkin kuvitellut, ettei Vesku haluaisi enää rellestämään kurssikavereidensa kanssa kun minäkin olin olemassa.

- Mitä nyt? Enkö mä ole maininnut sulle siitä koskaan? Vesku kysyi kun huomasi hiljaisuuteni.
- Olet sä joskus, mutta enpä mä tajunnut…
- Tajunnut mitä?
- Että sä aiot lähteä sinne edelleen… tai siis että se on nyt.
- Voi, kyllä mä lähden. Pakko saada vähän nollata koko kevään lukemisen jälkeen.
- Kunhan et nollaa kaikkea oppimaasi päästäsi, ennen kuin oot käynyt tenteissä, sanoin vähän purevasti.
- Et kai sä mökötä? hän kysyi ja katsoi minua tarkkaan.
- En tietenkään, tiuskaisin, mutta sitten ilahduin. – Mähän voisin tulla mukaan!
- Ei, et sä halua tulla, Vesku sanoi varmasti ja silloin loukkaannuin oikeasti.
- Miten niin?
- Et sä halua nähdä semmosta kännäämistä. Enkä mä halua sun näkevän.
- Ei sitte.
Eipä silti että minulla olisi ollut vapaatakaan kuin lauantai-illasta sunnuntai-aamuun. Olin joutunut vaihtamaan vuoroja hölmösti saadakseni maanantain, Karoliinan ristiäispäivän, vapaaksi.

Menin vihaisena tekemään eväitä itselleni ja paiskoin kassiini omenoita ja porkkanoita niin, että kolina kuului. Vesku tuli perässäni keittiöön.
- Ihan totta, suutuitko sä?
- No ei oo kiva kuulla, että sä lähdet mieluummin viikonlopuksi ryyppäämään kavereidesi kanssa kuin oot mun kanssa. En mä edes ole tiennyt että sä olet ikävöinyt juopottelemaan päiväkausiksi.
- Parempi kai kunnon känni kerran vuodessa kuin tissutella joka viikko, nyt Vesku kuulosti loukkaantuneelta.
- Ja niinkö sä väität mun tekevän? Taisin melkein huutaa.
- Minähän en ole väittänyt tässä yhtään mitään.
Kiukun kyyneleet silmissä käännyin ja kävelin suoraan ulos. Olin puolisen tuntia etuajassa töihin ehtimisen kanssa, mutta en välittänyt. Paiskasin oven kiinni perässäni ja nojasin siihen vähän aikaa pakottaen silmäni olemaan valumatta, kuunnellen kuuluisiko asunnosta mitään. Tulisiko Vesku perääni? Mitään ei tapahtunut eikä kuulunut, ja hyvin hitaasti lähdin kävelemään rappusia alas.

Aika hirvittävä iltavuoro siitä tuli. Kaikki meni hyvin niin kauan kun olin vielä enemmän kiukkuinen kuin surullinen, mutta illan mittaan mieleni muuttui. Ensimmäinen riitamme, ja minusta tuntui, etten saanut hengitettyä kun oli niin paha olo. Potilaatkin rauhoittuivat iltaa kohden ihan ennennäkemättömästi niin, ettei voinut edes hukuttautua hälinään ja hommiin. Jo kahdeksan jälkeen tekeminen loppui ja linnottauduin tupakalle kylmälle parvekkeelle. Kiie, uusi hoitaja, joka oli ollut osastolla vasta pari viikkoa, tuli perässäni sinne, kun kädet täristen sytytin kolmatta.
- Tarvitaanko mua? kysyin hätkähtäen.
- Ei, kaikki on kunnossa. Mä vaan tulin katsomaan että etkö sä palellu tänne. Tyttö ei ollut monta vuotta minua vanhempi, oli vasta jouluna valmistunut lähihoitajaksi, ja katsoi minua huolestuneen näköisenä. – Oletko sä kunnossa?
- Mä vaan riitelin kundikaverin kanssa aamulla ja nyt @!#$, sanoin vaikken ollut ikinä ennen kiroillut osastolla.
- Mistä te riitelitte? Kiie kysyi ja riisui villatakkinsa kietoen sen harteilleni. Se oli ihanan lämmin, tärinäni olikin levinnyt käsistä jo olkapäihin asti.

Nyyhkäisin ja avasin jo suuni mutten sitten tiennytkään, mitä sanoa. Koska Vesku halusi viettää viikonlopun kaverinsa mökillä? Se ei puolueettomasti ajatellen kuulostanut oikein riittävältä riidan syyltä kun en voinut pohjustukseksi mainita muuta kuin ettei semmoista ollut tapahtunut ikinä ennen seurustelumme aikana. Kohautin sitten vaan hartioitani ja sanoin vaisusti:
- Ei sillä syyllä niin väliä, me ei vaan olla ennen riidelty.
- Ette koskaan? Kauanko te ootte olleet yhdessä?
- Kymmenen kuukautta.
- No johan on. En tiennyt mitä Kiie tarkoitti, oliko se hänen mielestään paljon vai vähän ja mitä sitten, mutta hän ei sanonut enempää, halasi vain minua. Se tuntui oudolta, koska ihminen oli ihan vieras, mutta lohduttavalta. Nyyhkäisin vielä kerran ja tungin sitten tupakkani pursuilevaan tuhkakuppiin.
- Eiköhän tästä kohta pääsisi kotiin, huokaisin ja ojensin takin takaisin Kiielle.

Olin päivällä kiukuissani ajatellut kadota kokonaan viikonloppuun asti ja mennä omaan kotiini nukkumaan, mutta nyt olin muuttanut mieleni. Minulle tuli yhtäkkiä ihan kauhea kiire kotiin. Olisihan Vesku siellä, olisihan – ettei hänkin ollut saanut samanlaista päätöntä raivokohtausta kuin minä ja lähtenyt jonnekin teille tietymättömille? Pujahdin matkalla kansliaan pukuhuoneeseen tarkistamaan kännykkäni, mutta siihen ei ollut tullut viestejä eikä puheluita. Mietin sormi vihreällä soittaako Veskulle, mutta kun vielä harkitsin kuulin oven käyvän ja sitten yökköjen ääniä. Tiesin, että kanssamme iltavuorossa ollut sairaanhoitaja halusi aina koko porukan raportille, joten jätin puhelimen sikseen ja menin kuuntelemaan, nopeammin siten pääsisin pois.

Lähettäjä: Aivokana 
Päivämäärä:   21.1.09 20:53:26

Jatkopätkää peliin, jäi kiinnostavaan kohtaan. :---)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   21.1.09 21:11:54

No mutta toki
-------------

Kiipesin kotiportaita aina vaan hidastuvin askelin, kunnes seisahduin oven taakse. Pelotti avata sitä ja löytää mahdollisesti tyhjä asunto. Painoin varovasti korvani ovea vasten kuunnellakseni jotain elämisen ääniä, mutta en kuullut mitään. Rapusta sammuivat valotkin siinä empiessäni, mutta kun alaovi kävi ja ne syttyivät uudestaan minulle tuli kiire kaivaa avaimia. Hissi kolahti alhaalla ja ehdin juuri avata oven ennen kuin se ajoi ohitseni ylempiin kerroksiin. Sisällä oli luojan kiitos valot ja suorastaan juoksin eteisen läpi ehtimättä riisua muuta kuin kenkäni, jotka kolahtelivat eteisen seiniin potkiessani niitä jaloista.

Vesku makasi sängyllä kädet päänsä takana ja kattoon tuijottaen. Hänellä ei ollut yllättäen mitään lukemista, eikä TV:kään ollut auki. Pysähdyin vähän neuvottomana sängyn viereen ja tiputin kassini lattialle. Mitä nyt pitäisi tehdä? Oliko Vesku vielä suutuksissaan? Mutta ei, hän ojensi käsivarsiaan ja hymyili vähän toisella suupielellään ja suorastaan sukelsin sänkyyn.
- Mulla on ollut ihan helvetillinen ilta! ilmoitin, enkä oikein tiennyt itkinkö vai nauroinko kun yritin päästä joka jäsenelläni mahdollisimman lähelle.
- En mäkään nyt kauheesti ole iloinnut. Hän suuteli minua pehmeästi enkä enää voinut olla itkemättä vaikken enää ollutkaan vähääkään surullinen. Tai en oikeastaan itkenyt, silmäni vain valuivat suostumatta lopettamaan.
- Oli hölmöä lähteä sillä lailla kävelemään ja paiskoa ovia, tunnustin ja Vesku myönteli, vaikka näyttikin olevan kiinnostuneempi huulistani. Sen verran olin illan mittaan ja kotimatkalla ajatellut selväksi. Itse olin enimmäkseen vastuussa omasta pahasta mielestäni kun kerran olin paennut paikalta kesken kaiken. Meinasin sanoa jotain itse riidan aiheestakin, jotta saisimme asian loppuun asti selvitetyksi, mutta Vesku näykkäisi alahuulestani kun avasin suuni ja ajatus katosi. Hetken kuluttua hänen kännykkänsä piippasi ja hän vetäytyi vähän kauemmas.

- Tule syömään.
- En mä ruokaa halua, vastustelin, mutta haistelin samalla yllättyneenä ilmaa. Totisesti, täällä tuoksui jokin hyvä.
- Haluatpa, ja sitä paitsi sulle tulee varmaan kuuma takki päällä. Hän keri pois kaulaliinaani.
- Mistä sä olet ruokaa saanu?
- Ilse toi tallille ja käski pitää huolen että sä syöt. Vesku nousi istumaan ja veti minut perässään. Vein vaatteeni eteiseen, korjasin kenkänikin paikoilleen ja menin maha petturimaisesti kuristen keittiöön. Pikku pöytä oli katettu kahdelle ja Vesku oli nostanut pöytään vuoan, jossa oli jotain perunaruokaa. Pöydällä oli viinipullokin, enkä voinut olla kysymättä, oliko viisasta ruveta tissuttelemaan näin arki-iltana.
- On, ehdottomasti, Vesku sanoi vakavana ja kaatoi siitä laseihin. Minua kikatutti. Kauhoin lautaselleni ruokaa ja totesin sen olevan kinkkukiusausta. Ilse oli näemmä paistanut meille ihan oman annoksen, pinta ja reunat olivat rapean ruskeat ja maistuivat voille.
- Koska te sitten lähdette sinne mökille ja koska tuutte takaisin? kysyin, kun olin saanut lautaseni melkein tyhjäksi.
- Lähdetään perjantaina ja tullaan sunnuntaina.
Sen enempää emme siitä puhuneet.

Puhuin kyllä Ilsen kanssa kun kävin seuraavana päivänä palauttamassa uunivuoan. En olisi ottanut asiaa itse puheeksi mutta Ilse tahtoi tietää mitä aioimme tehdä lauantaina kun Veskun synttärit olivat.
- Ei mitään, se menee jonnekin mökille ryyppäämään viikonlopuksi. Yritin kuulostaa avarakatseiselta enkä katkeralta mutta en todennäköisesti onnistunut oikein hyvin.
- Oho! Ei kuulosta oikein tyypilliseltä.
- Ei onneksi. Mutta ne on kuulemma tehneet niin joka kevät kurssikavereiden kanssa, kun luennot loppuu ja alkaa tenttikausi.
- No mikäs siinä sitten.
- Eikä mua huolita mukaan, jatkoin tilitystäni.
- Ei varmaan niin.
- Mua ottaa päähän!
- Tee jotain kivaa itse sillä aikaa. Ei teidän aina tarvitse olla kylki kyljessä.
- En mä ehdi mitään tehdä, muuta kuin töitä vaan. Koko viikonlopun.
- Ethän sä sitten voisi mennä mukaan vaikka huolittaiskin, lapsi kulta, Ilse hymyili.
- En niin mutta silti @!#$ kun ei huolita.
- Parin vuoden kuluttua sä olet onnellinen kun saat viikonlopun omassa rauhassa.
- Lupaatko? kysyin epäillen.
- Lupaan.
Myöhemmin illalla hän soitti kysyäkseen, tulisinko vahtimaan Karoliinaa perjantaina, jos he lähtisivät iskän kanssa ulos syömään ja lupasin.


Kiie teki kanssani samoja vuoroja sunnuntaihin asti ja minusta se oli mukavaa. Ihan kuin olisin lopultakin löytänyt töistä mahdollisen ystävän. Nuoria tyttöjä oli muitakin, mutta kenenkään kanssa en ollut oikein saanut tehdyksi tuttavuutta. Anni oli aina lusmuamassa tehtävistään eikä ollut kuulevinaan avunpyyntöjä ohimennessään; yllättävän sokea hän oli myös soittokellojen merkkivaloille. Tarja ja Menna olivat hiljaisia hissukoita ja vaikken itsekään kuvitellut itseäni mitenkään räiskyväksi persoonaksi tuntuivat he minustakin liian hiirulaismaisilta. Olin yrittänyt rakentaa keskustelua kummankin kanssa, mutta kummastakaan ei saanut oikein irti mitään, mikä ei liittynyt siihen, mitä parhaillaan oli tekeillä. Lounasseurana he veivät ruokahalun. Tuntui, että Kiien tultua osastolle oli tullut vähän elämää. Hän nauroi helisevästi milloin missäkin päin osastoa ja kohteli potilaita rakastettavan hyväntuulisesti. Aloin kerrassaan ihailla häntä kun ei hän edes vesiperäruiskeista masentunut. Kehuin häntä ehkä vähän liian vuolaasti Jinnallekin, kun satuimme lauantaina pääsemään aamuvuorosta samaan aikaan ja kävelimme yhdessä pysäkille.

- Onpa kiva, Jinna sanoi happamasti vain ja huomasin olleeni ehkä varsin tahditon.
- Mitä sä teet tänään? kysyin kiireesti vaihtaakseni puheenaihetta.
- Taidan nukkua.
- Tylsä, etkö tulisi mun seuraksi, vuokrattaisiin vaikka joku leffa?
- Mitä, sinäkö oot seuran tarpeessa? Jinna kysyi.
- No kai mäkin voin mennä vaan kotiin nukkumaan, sanoin vähän loukkaantuneena. Näimmehän toki paljon harvemmin kuin vuosi sitten, mutta ei Jinnallakaan ollut paljon minulle ollut aikaa syksyllä, kun hän oli seurustellut.
- Äh, en mä sitä tarkoittanut. Sun seuraksi minne? Mihin sun asunnoista?
- Veskun luo? Siellä ei tarvitse hiljentyä kun Karoliina rupeaa nukkumaan? Mutta mun täytyy kyllä käydä ensin tallilla.
- Monelta sitten?
- Seitsemän, kahdeksan?
- Okei.

Kävin pikaisesti ratsastamassa Miskillä ja kuulin Oonalta, että Tiinan omistajaperhe oli aikansa harkittuaan päätyneet siihen, että Kera voisi olla täydellinen rippilahja heidän pikku Minkalleen. Sitä mitä Tiinalle sitten tapahtuisi, heidän pitäisi vielä miettiä ja sitä oli varsin avokätisesti tarjottu Oonalle osamaksuna.
- Et tainnut suostua, arvelin.
- En suostunut. Ja lisäsin sen ylläpitokulutkin varmuuden vuoksi Keran hintaan kun ei niille meinannut mennä kaaliin, ettei se täällä pyhällä hengellä ole elänyt.
- Mitäs jos ne vaan jättää sen tänne?
- Ne ei saa ponia ennen kuin Tiina on poissa mun silmistäni, en mä ole mikään hevosten kaatopaikka. Ja sitten kuulin, että tekin kuulemma mietitte Mansikalle kesäpaikkaa maalla.
- En minä mitään mieti, se on Ilsen hevonen, torjuin melkein kauhistuneena.
- Musta se kuulosti hyvältä.
- Ihan totta?
- Tietysti, maaseudun rauhaa ja Hyvinkään klinikka melkein vieressä.
- Mutta ei hevosammattilaista apuna, sanoin synkeästi.
- Mitä hourit, jos se Ilsen kaveri on harrastanut hevosia kolmekymmentä vuotta niin eiköhän se ole ihan ammattilainen.
- Mansikalla ei olisi ketään kaveria siellä joten ei sitä voi ajatella ennen kuin Ali löytää itselleen jonkun hevosen.
Jäimme tuijottamaan toisiamme ja olen ihan varma, että sama ajatus tuli samalla hetkellä molempien mieleen. Käännyimme molemmat katsomaan Tiinaa, joka ei muusta ymmärtänyt kuin varsoista ja Oona sanoi:
- Mäpä soitan Ilselle, mitä se arvelee.

Lähettäjä: álávíívádésíré 
Päivämäärä:   21.1.09 21:30:19

hm. tuleekohan se sanonta vesiperän vetämisestä noista vesiperäruiskeista?

Ja miten oivallinen kolmiyhdyssana, ehkä mun lemppareita jääkaappihomon jälkeen!

Lähettäjä: Aivokana 
Päivämäärä:   22.1.09 17:01:57

Hajosinko edes tolle desin kommentille :---D Istun täällä ihan horroksessa suunnilleen ja yhtäkkii repeen nauramaa.:D
Jatka taas toki.
Anna mä arvaan, oot taas tallilla ja sen takia tulee vasta illalla jatko? ;p

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   22.1.09 17:41:00

Ei! Mulla ei olekaan tallipäivä tänään :)
-----------
61.

Jinna jäi luokseni yöksi ja yritin laittaa itselleni mentaalimerkinnän, etten unissani luulisi häntä Veskuksi ja yrittäisi lähennellä, kun nukahdimme parisänkyyn. Paistoimme aamiaiseksi lettuja, joita tosin ei tullut montaakaan, kun maitoa oli vain vajaa puoli purkillista. Mietin yrittääkö tavoitella Veskua mutta en viitsinyt. Olin edellispäivänä laittanut tekstiviesteitse syntymäpäiväonnittelut ja saanut vastaukseksi sellaisen siansaksaviestin, että sormia oli toden teolla pitänyt tähtäillä näppäimille että semmoisen oli saanut aikaan. Jinna oli pudota tuolilta naurusta kun näytin sen hänelle, minua ei naurattanut ihan yhtä paljon.

En ehtinyt käydä kaupassa ennen töihin lähtöä, mutta Jinnalta ja minulta oli illalla jäänyt iso pullollinen pepsiä ja pari oluttakin oli jääkaapissa, toivoin Veskun selviävän niillä jos hän nyt ehtisi kotiin ennen kuin tulisin iltavuorosta. Kai sentään.

- Mä luulin että sulla piti olla aamuvuoro, sanoin ihmeissäni kun huomasin, että iltavuoroon tulikin kaverikseni Kiie.
- Mulla pitikin mutta Anni halusi vaihtaa.
Sairaanhoitajana oli taas kerran sijainen, kuten todella usein viikonloppuisin. Tämä tapaus oli kuitenkin ollut meillä monesti ennenkin ja oli mukava ja reipas tyyppi. Saatoin siis varautua varsin miellyttävään työpäivään. Koska oli sunnuntai, oli vierailijoita paljon. Tai paljon oli suhteellinen käsite. Osastolla oli paljon potilaita, joiden luona ei koskaan käynyt ketään. Muutamilla kävi puoliso tai lapsi, yleensä tytär, päivittäin, mutta sunnuntai oli se päivä jolloin ilmestyi aina myös lapsenlapsia ja naapurinrouvia ja muita harvemmin nähtyjä tuttavia. Poikkeuksetta näillä oli kaiken maailman asioita selvitettävänä. Isoäiti sai ihan varmaan liikaa lääkkeitä koska ei tunnistanut. Ihan liian vähän ruokaa hän sai myös, koska oli niin laihtunut, vai emmekö viitsineet syöttää? Ja meillä mahtoi olla aivan liian vähän henkilökuntaa koska pirteä ja reipas vanhus oli päästetty taantumaan vuodepotilaaksi. Alkuun olin ollut ihan helisemässä näiden sunnuntaivierailijoiden kanssa, ottanut itseeni kaikki kuvittelemani moitteet ja yrittänyt puolustautua. Nykyään osasin jo suhtautua kevyemmin, pyytää heitä jäämään itse syöttämään ja ohjaamaan pahimmat tapaukset sairaanhoitajan niskoille.

Vierailutunnin päätyttyä pidimme itse ruoka- ja kahvitauon ja ehdin hyvin käydä tarkistamassa puhelimeni – ei elonmerkkejä – ja tupakalla ennen kuin oli aika ruveta vaihtamaan potilaille yöasuja. Kiie tuli seurakseni parvekkeelle, vaikkei tupakoinutkaan.
- Mitenkäs teidän perheriita jaksaa? hän kysyi.
- Se meni ohi.
- Kaikki hyvin taas rakastavaisilla?
- Paitsi että Vesku on ollut liesussa kavereidensa kanssa koko viikonlopun, sanoin nauraen. Minua ei enää niin suututtanut kun olin todennut selvinneeni yksinkin hengissä. Olin oikeastaan vain utelias näkemään minkälainen krapula hänellä olisi.
- Ihan totta?
- Joo, niiden perinteinen ryyppäysviikonloppu.
- Koskas sulla sitten on vapaa viikonloppu?
- Varmaan sillon kun on ylioppilasjuhlat, vastasin kirjaimellisesti kysyttyyn ja Kiie alkoi nauraa.
- En mä sitä tarkoittanut vaan miehestä vapaa viikonloppu kavereiden kanssa.
- En mä tiedä, sanoin hämilläni. – En mä ole huomannut semmoista kaipaavani.
- Voi elämä, Kiie sanoi pyöritellen silmiään.
- Mitä?
- Oot niin kauhean nuori.
Pahastuin vähän ja sammutin tupakkani.
- Eiköhän mennä takasin hommiin.
- Mennään mennään! Mutta ensin hän painoi kapeat, viileät huulensa minun suutani vasten ja nauroi sitten silmät viiruiksi kaventuen ällistyneelle ilmeelleni.

En tajunnut. Vaihdoin mummoille pyjamia koneellisesti ja ajatuksissani ja vilkuilin välillä Kiieä joka vitsaili potilaiden kanssa ihan kuten aina muulloinkin. Miksi hän oli tehnyt tuollaista? Mitä hän tarkoitti? Jinna ja minä saatoimme vaihtaa poskisuudelmia, samoin Miila ja minä, mutta heidät olinkin tuntenut kauemmin kuin muutaman viikon. Enkä tiennyt miten olisin kysynyt Kiieltä mistä oli kysymys. Kun potilaat oli saatu sänkyihin ja odotimme yövuorolaisia pidin huolta, että livahdin tupakalle silloin kun Kiie meni vessaan eikä voisi seurata minua.

- Menkää te vaan, enköhän mä osaa lukea kansiot, sanoi sairaanhoitajamme, kun yököt olivat tulleet, emmekä kaivanneet toista käskyä. Kaivoin taas ensimmäiseksi puhelimen esiin ennen kuin aloin vaihtaa vaatteita ja hymyilin tyytyväisenä kun näin Veskun lähettäneen viestin tuskin puolta tuntia aikaisemmin. ”Koska tuut, ikävä?” Naputtelin siihen vastauksen ennen kuin aloin vaihtaa vaatteita.
- Mihin suuntaan sä lähdet? kysyi Kiie, joka ripusti alusvaatteisillaan työpukuaan kaappiinsa.
- Bussilla Hakaniemeen, vastasin ja riisuin sukkahousuni, sitten muistin mitä illemmalla oli tapahtunut. - Miksi sä annoit mulle suukon?
- Koska mä halusin, Kiie sanoi ja katsoi minua kuin haastaen johonkin. – Ei kai se ole kiellettyä?
- Ei kai, myönsin.
- Et kai sä pahastunut?
- En kai, en vaan oikein ymmärrä.
Ennen kuin Kiie ehti siihen vastata mitään, avautui ovi ja sairaanhoitajammekin tuli vaihtamaan työpukuaan siviileihin. Kiskoin vauhdilla farkut ja puseron päälleni ja häivyin, hyvät yöt toivottaen.

Lähettäjä: ssfä 
Päivämäärä:   22.1.09 18:19:52

Hiih! :)

Lähettäjä: Aivokana 
Päivämäärä:   22.1.09 19:26:45

Uu tyttörakkautta.:D No ei iha.:P
jatkoa toki

Lähettäjä: Karoliina 
Päivämäärä:   22.1.09 20:03:01

Ihanaa, meillä on netti! :DD (jestas että oonkin riippuvainen ht.netistä... tänne ekana...) ;)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   22.1.09 20:04:14

Karo-muru! <3
--------
Vesku nukkui telkkarin ääressä ja löyhkäsi vanhalle viinalle. Kävin heittämässä parvekkeen oven auki ja menin keittiöön. Piruuttani avasin jääkaapista yhden oluen. Ei kai sillä mikään yksinoikeus ollut haisemiseen. Menin sängylle istumaan ja vaihtelemaan kanavia kaljani kanssa ja odottelemaan heräisikö toinen ennen aamua. Ja heräsi toki, kun painoni keikautti sänkyä. Minun teki mieleni kiusata häntä armottomasti kankkusesta mutta pidättäydyin.
- Kylmä, Vesku ilmoitti ja kävi sulkemassa oven.
- Sä näytät jotenkin vähän… turvonneelta, arvelin sentään ja maistoin kaljaa.
- Mä en enää ikinä juo viinaa.
- Jaa ennen ensi kevättä?
- Niin. Kai. Mutta sitten hän halusi maistaa pullostani.
- Jos mä pääsen lääkikseen niin pääsenkö mukaan ensi keväänä?
- Et, jos me seurustellaan, Vesku sanoi ja hymyili hiukan niin, etten ihan tiennyt oliko hän tosissaan.
- Mä kerään sitten oman porukan.
- Just niin.

- Mua pussattiin tänään töissä, mainitsin sitten.
- Ai se sairaanhoitaja?
- Mikä ihmeen sairaanhoitaja? Ei se mikään sairaanhoitaja ollut.
- No se jätkä kenen kanssa olit ulkona kun mä olin oripäivillä.
- En mä ollut sen kanssa ulkona, parilla kaljalla vaan töiden jälkeen! Ja ei, en mä ole sitä nähnytkään sen jälkeen. Enkä mä sitä paitsi koskaan sanonu sulle että se on miespuolinen!
- No ei muut kuin miessairaanhoitajat halua sijaishoitajien kanssa ulos.
- Ai? Jäin oikein miettimään ja arvelin, että asiassa saattoi olla perää. – Voitpa olla oikeassa.
- Olen hyvinkin. Mutta älä sure, mä voin lähteä sun kanssa ulos kesällä.
- Mutta sepä ystävällistä. Seuraavana kesänä et varmaan enää lähdekään jos ja kun pääset jo oikein lääkärin hommiin.
- Lähden, Vesku lupasi. – Tai riippuu siitä, mikä se pussausjuttu on.
- Ai niin. Kun se oli lähihoitaja eikä sairaanhoitaja. Ja tyttö. Kerroin koko tapahtuman.
- Mitäs tykkäsit? Vesku kysyi ja katsoi minua omituisesti.
- Siitä pususta vai? Ei siitä nyt ehtinyt mitään tykätä, se oli niin nopea. En vaan oikein tajua miksi se teki niin.
- Ehkä se on ihastunut suhun.
- Höh, ei tietenkään ole. Eihän? lisäsin hetkeä myöhemmin.
- Enpäs osaa sanoa. On kai semmoistakin joskus sattunut.
- Onko? ehti livahtaa suustani ja sitten tunsin itseni äärettömän lapselliseksi. Oli tietysti, joskaan ei nyt juuri minun maailmassani. Mutta sitten kohautin olkapäitäni. – No, mitäpä mä siitä. Ketä teitä oli siellä mökillä?

Vesku luetteli pitkän liudan nimiä, joista joitain olin tavannut ja lopuista kuullut juttuja, ja lopuksi ”ja Annukka”.
- Mikä hiton Annukka? älähdin. – Mä luulin että sen piti olla kundiporukan viikonloppu.
- Annukka on meistä eniten jätkä, älä siitä huolehdi, Vesku vakuutti.
- Mutta se on oikeasti tyttö? Ettei se ole mikään lempinimi?
- On on, mutta… no, kyllä sä ymmärrät jos joskus tapaat sen.
- Sä et sanallakaan maininnut että sinne lähtee joku tyttökin!
- Etkä sä, että aiot mun poissa ollessa antaa jonkun tytön suudella itseäsi!
- Ei ole vertailukelpoista! sanoin kiukkuisena.
- Ei nyt enää aloteta riitelemistä.
- Oisit voinut kertoa etukäteen että sinne tulee joku Annukkakin.
- No en halunnut, kun sä olit jo valmiiksi niin tohkeissasi.
- Ajattelit että mieluummin otat koko ryöpytyksen vastaan jälkikäteen, samalla kun kärsit vuosisadan krapulasta?
- Heei, Vesku aneli. Hänestä vieläkin leviävä viinanlöyhkä ei juuri tehnyt hänen lähestymistään houkuttelevammaksi, mutta tunsin itseni väsyneeksi ja vähän surulliseksi ja päätin antaa olla.
- Sama se. Ei kai mulla mitään sanomista voi sun menoihisi olla, tai siihen kenen kanssa menet.
- Älä nyt ala marttyyriksi.
Mutta marttyyri juuri halusinkin olla, ja annoin Veskun lepytellä minua pitkän aikaa ennen kuin suostuin taas hymyilemään ja halaamaan häntä. Tunsin saaneeni jonkin pienen voiton.


Karoliina sai virallisesti nimekseen Karoliina Veronika ja tilaisuuden pakollinen osuus oli armollisen nopeasti ohi. Pappi vaikutti olevan liukuhihnahommissa, joi nopeasti kahvia ja söi leivonnaisia, keskustellen Ilsen, iskän ja kummien kanssa pakotetun rauhallisesti viidentoista minuutin ajan toimituksen jälkeen ja ilmoitti sitten, että joutuisi valitettavasti poistumaan. Hah, valitettavasti. Tunnelma keveni heti kun hän sulki oven takanaan ja mieleni teki päästää inkkarihuuto. Olin ollut aamusta asti kotihengettärenä keittiössä ja hädin tuskin olin ehtinyt vaihtaa vaatteita ennen kuin vieraita alkoi tulla. Vesku oli tullut aamulla mukanani ja vaikka olin pelännyt, että hän vain pyörisi jaloissa, hänestä oli kuitenkin ollut apuakin kun piti pilkkoa kurkkua ja tomaattia voileiville. Hän hoiteli myös Karoliinaa, joka taisi tajuta olevansa keskipisteenä ja vänisi kerrankin enemmän kuin olisi ollut ihan välttämätöntä. Miilasta ei, kuten tavallista ollut juuri muuta kuin häiriötä, kun hän viime hetkellä saapui kotiin kuin pyörremyrsky ja yritti valjastaa kaikki etsimään tiettyä valkoista puseroaan.

Vieraita ei ollut paljon; Ilsellä ei ollut sisaruksia mutta hänen sisarpuolensa Kate tuli, ja iskän sisko perheineen ja Ali ja Nita tietenkin. Kärsivällisesti tarjoilin tarjoilemistani lisää kahvia ja täytin voileipä- ja kakkulautasia, kunnes jäljellä olivat vain Ali ja Nita. Silloin heitin kengät jaloistani ja heittäydyin sohvalle pää Veskun syliin. Miila oli häipynyt jo hetkeä aikaisemmin vaihtamaan vaatteita lähteäkseen tallille.
- Taasko sä kaipaat hierontaa? kysyi Vesku ja asetti peukalonsa niskalleni.
- Jalkahierontaa itse asiassa, mutta ei sun tarvitse koskea mun hikisiin varpaisiin. Niin että jatka vaan mitä olit tekemässä, sekin on ihanaa.
Olimme taas sulassa sovussa, ainakin minun käsittääkseni, ja hengähdin, kun Veskun sormet hivelivät niskaani. Karoliina oli pantu päiväunille ja Ilse kaatoi Nitalle sherryä. Ali ei huolinut, hän oli autolla.
- Kertokaas nyt siitä suomenhevosesta, Ali sanoi ja iskä huokaisi syvään ja nousi poistuakseen. Mahtoivatko hevosjutut vähitellen alkaa tympiä häntä?
- Viraton vanha hevonen josta ei saa ratsua eikä tiedä saako enää siitostammaakaan, kuittasi Ilse.
- Kuulostaapa hyvältä. Miten vanha?
- No ei nyt ikäloppu mutta lähempänä viittätoista kuin kymmentä. Vai? Ilse käänsi katseensa meihin ja arvelin, että Tiina oli kolmentoista. Nita tuhahti tuskin kuuluvasti ja meni iskän perässä keittiöön, missä he äänistä päätellen alkoivat tyhjentää loppuja voileipiä tarjoiluvadeilta suihinsa. Eteisestä kuului Miilan huikkaus ja oven kolahdus.
- Kato kävi, totesi Vesku. Me jäljelle jääneet aloimme miettiä olisiko järkeä Mansikan muuttaa kesäksi Alin luo ja olisiko Tiinasta sille seuraksi.
- Mennään katsomaan millanen se oikein on, sillähän se selviää, Ali päätti ja ponkaisi pystyyn.
- Nytkö? kysyi Ilse. – Karo just nukahti.
- Nuoriso lähtee mukaan, ei sua siellä tarvita.

Vilkaisin vaatteitamme, emme olleet ihan talliasussa kukaan, Alillakin oli leninki. Minä kaivoin kaapistani kulahtaneet verkkarit ja lenkkarit, mutta Vesku ja Ali saivat lähteä semmoisenaan. Miila oli kai ehtinyt jo metsään Mansikan kanssa, sillä heistä ei näkynyt kuin Ilsen auto parkkipaikalla ja muutenkin oli hiljaista. Ohjasimme Alin Tiinan tarhan luo ja siinä seisoimme lätäkönreunalla rivissä katsomassa, miten tamma otti aurinkoa.
- Mulla ei ole koskaan ollut suomenhevosta, mietti Ali ääneen.
- Mitä sä sillä tekisit? Ottaisit vaan ylläpitoon Mansikan seuraksi? utelin.
- Voishan sitä koittaa vielä astuttaa.
- Mutta ei se ole onnistunut kahteen vuoteen.
- Jos kolmas kerta sanoisi toden. Ali lähestyi tarhan porttia yrittäen astua mutaisimpien kohtien yli ja älähdin äkkiä kun katsoin hänen mustia avokkaitaan.
- Älä nyt mee pilaamaan kenkiäsi, mä voin hakea sen pihalle jos haluat katsoa tarkemmin.
- Okei, hae vaan.

Ei se herkkua ollut lenkkareissakaan, mutta en sentään uponnut nilkkoja myöten, vaikka varpaista hulahtikin muta kenkiin sisään. Taisivat olla roskiskamaa. Mutta portilla tuli tenkkapoo kun meinasin jäädä kiinni ja toisessa kädessäni oli hevonen ja toisessa aitalankojen kahva ja vasta sitten muistin miettiä oliko langoissa sähkö.
- Apua! sanoin ja vedin langan kiireesti takaisin kiinni. En halunnut jäädä hevosen jalkoihin jos omani olivat mutaan juuttuneina. – Käy katsomassa että sähkö on pois päältä, en mä täältä muuten uskalla tulla!
Vesku käväisi tallineteisessä vääntämässä katkaisinta ja tuli sitten kuraa uhmaten avaamaan meille portin. Tiina loikkasi epäluuloisena välistämme niin, että naru melkein livahti käsistäni ja Vesku joutui astumaan kiireesti taaksepäin.
- Hyväkäytöksinen, totesi Ali.
- Se on kerran saanut säkärin tässä, sanoin hengästyneenä ja kiskaisin narusta saadakseni tamman seisahtumaan. Puhaltelin kämmeniäni, eihän minulla tietenkään hanskoja ollut. Hevonen oli muutenkin parhaimmillaan, mutakuorrutettuna. Hyvä että väriä erotti. Minä en olisi huolinut sitä edes rahasta äskeisen näytöksen jälkeen ja kun se näytti lähinnä metsäsialta. Harjassakin roikkui savipaakkuja. Mutta Ali kierteli sitä tyynen näköisenä ja meni sitten rapsuttamaan sen otsaa. Tiina katseli huolestuneena joka suuntaan kuin aprikoiden mitä sen pään menoksi seuraavaksi keksittäisiin. Epäilin, kotiutuisiko se tänne ikinä, tai minnekään muuallekaan, asuttuaan koko ikänsä pihanperällä maalla.
- Okei, nyt se on nähty, totesi Ali ja astui taaksepäin. Hänen vaalean mekkonsa etupuolelle oli laskeutunut harmaa kerros kurapölyä.
- Ei perhana, mä joudun palauttamaankin sen tonne, tajusin. Mutta Vesku piti taas porttia auki ja minä irrotin Tiinan narun jo portilla enkä joutunut kastelemaan jalkojani enempää. Mutapisarasateeseen vain jouduin kun hevonen peräytyi, kääntyi ja pinkaisi pukkilaukkaa kauemmas inhottavasta aidasta. Saivat siitä toisetkin osansa.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   22.1.09 20:05:01

- Osaa laukatakin, sanoi Ali edelleen tyynesti ja pyyhkäisi poskeaan käsivarrellaan. Hän oli lievästi pilkullinen ja saatoin vain kuvitella minkä näköinen itse olin kun olin seissyt lähimpänä. Mutta ei hän suostunut sanomaan, oliko päättänyt jotain vai ei.

----------
(Sori, jäi copy vähän kesken).

Lähettäjä: Campsu 
Päivämäärä:   22.1.09 20:39:51

jatkahan äkkiä ::D

Lähettäjä: Campsu 
Päivämäärä:   22.1.09 21:21:03

Jumittunu muista topiceista tuo jatka. :'D

laita lisää tekstii tänne, tarkemmin.. :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   22.1.09 22:05:38

Jup, piti vaan kattoa Tehis
-------------
62.

Päätimme lähteä kaupungille katsomaan Mantan lakitusta, kun kerran oli vappuaatto.
- Olisi kai pitänyt olla pullo kuohuviiniä kourassa, totesin vähän huolissani kun kävelimme kohden keskustaa. Kaikilla muilla näkyi olevan, tai sitten mäyräkoria tai jotain.
- Jos löydät viidessätoista minuutissa Alkon niin saat, sanoi Vesku kelloaan vilkaisten.
- Citykäytävässä, muistin heti. Myymälän ovella oli vartija ja sisällä väkeä kuin Hullujen Päivien avajaisissa. Olin valmis kääntymään niiltä sijoiltani takaisin, mutta takanani oli jo niin paljon ihmisiä että oli yhtä helppoa mennä eteenpäin. – Apua, täällä saa paniikin!
- Kestä niin kuin mies, sanoi Vesku, nappasi käteensä pullon kuohuviiniä kassan pielestä ja luovi saman tien jonkinlaiseen jononnäköiseen. Selvisimme sieltä aika kivuttomasti ulos ja sitten meillä oli pullollinen lämmintä kuoharia.
- Keksipäs sitten miten me saadaan se kylmäksi! ehdotin.
- Sun vuoro ideoida, mä hankin sen.

Espan puisto oli lähes yhtä ruuhkainen kun Alko oli ollut. Luovuimme yrityksestä päästä lähellekään Havis Amandaa ja istuimme nurmikolle toiseen päähän puistoa. Siinä näki ohikulkijat, siihen paistoi aurinko, eikä paikkamme ollut niin lähellä varsinaista puistokäytävää, että kukaan olisi ihan suoraan syliin kompastunut. Yritin tiirailla tuttuja ohi vaeltavasta väkijoukosta, vaikka mitäpä iloa siitä oikeastaan oli. Vaikka olisin huutanut ja heiluttanut kuinka olisi ollut epätodennäköistä, että meidät olisi sieltä nurmikolta huomattu. Vesku näpytteli puhelintaan ja minä mietin laiskasti oliko Miila porukoineen tullut kaupungille. Kiireesti hän oli ainakin tallilta lähtenyt. Kaivoin kuohuviinipullon kassistani ja avasin sen, sitten harmittelin saman tien kun en ollut malttanut odottaa. Hyvänlaisesti purskahti nurmikolle, kun se oli matkalla lämpimänä hölskynyt.
- Sulle on jäänyt kuraa korvaan, ilmoitti Vesku kun hän malttoi panna puhelimensa pois ja katsoi minua.
- Eikä! Olis pitänyt malttaa käydä suihkussa. Hankasin korvanlehteäni, mutta sormiini ei tullut mitään. Vesku auttoi.
- Kelle tekstailit? kysyin ja tarjosin pulloa.
- Kavereille vaan, että missä ne on. Ajattelin että jos haluat tavata niitä.
- Haluanko mä?
- En tiedä, haluatko?
- Ehkä sen Annukan, sanoin ja vilkaisin Veskua vinosti. – Missä ne sitten on?
- Kuka missäkin kai, mutta illemmalla on osa menossa Jarin luo.
- No, mietitään sitä sitten illemmalla, ehdotin.

Juttelimme alkaneen viikon ohjelmasta ja menoista ja marmatin, kun ei Vesku ollut suostunut laittamaan ylioppilaslakkia päähänsä, kun jokin iso rojahti melkein niskaamme. Säikähdin ja suutuin, mutta Vesku ei, hän muksautti nyrkillään körilästä, joka oli melkein litistänyt meidät.
- Se mainittu Jari, hän esitteli. Hilpeän humalainen kaveri halasi minua estoitta ja kaatoi kuohuviinipullomme. Muutamia muita nuoria miehiä oli myös seurueessa, mutta he pysyivät paremmin tolpillaan ja istuutuivat omaehtoisesti seuraamme. Olin tainnut tavata ”kaverit”, halusin tai en. Jari oli kovin pahoillaan kuohuviinimme kohtalosta ja tahtoi tarjota omasta pullostaan korvausta. Hän oli järkäle miehekseen, iso ja tummahiuksinen. Toiset olivat tavallisemman oloisia ja näköisiä, yksi, Mikael, jopa niin säntillisen virkamiehen näköinen siisteine hiuksineen ja silmälaseineen, että hämmästytti nähdä hänen juovan julkisella paikalla alkoholia. He olivat kauhean hauskoja ja kohtelivat minua aikuismaisen kohteliaasti. Kun kaikki Jarin kuohuviini oli juotu ja ihmisten virta oli kääntynyt poispäin Mantan patsaalta sen sijaan että olisi valunut sinne, alettiin puhua jatkoille lähtemisestä Jarin luo. Vesku kysyi, halusinko että mekin menisimme, enkä hetkeäkään epäröinyt.

Matkustimme Pasilaan raitiovaunulla ja siellä opiskelija-asuntokompleksiin, jonka noin joka kolmannessa asunnossa kuului olevan vappubileet myös. Epäilin, että yötä kohden bileet sen kuin lisääntyisivät.
- Asuuko Lauri jossain täällä kanssa? kysyin Veskulta kun odotimme, että Jari saisi alaoven avattua. Vesku osoitti viereistä rappua. – Tuolla.
- Mitähän se tekee tänään?
- Eiköhän se ilmesty tänne pian, sekin!

Asunto oli ankea ja omituinen, kuten kai opiskelijasolut yleensäkin. Siinä oli iso tupakeittiö ja monta suljettua ovea, joista Jari avasi yhden ja kävi sieltä jääkaapista hakemassa lisää kuohuviiniä. Kaikki oli valkoista paitsi huonekalut, jotka olivat kaikenvärisiä, ja julisteet seinillä. Keittiössä oli pitkähkö pirttipöytä, mutta Jari ja Sebastian kantoivat Jarin huoneesta toisenkin pöydän sinne.
- Oltais me tähänkin sovittu, arvelin.
- Ei kauan! sanoi Jari ja meni parvekkeelle puhelimensa kanssa. Hän alkoi soitella puhelun toisensa jälkeen ja kävi avaamassa ulko-ovet; pian asunnossa oli väkeä kuin pipoa. Olimme istuneet Veskun kanssa penkinpäähän seinän viereen juttelemaan Sebastianin kanssa, mutta kun ihmismäärä sen kun lisääntyi, nousin istumaan Veskun syliin. Jari tuli myös muistelemaan viikonlopun tapahtumia ja kuulin melko yksityiskohtaisia kuvauksia järveen oksenteluista, saunaan sammumisista ynnä muista hupaisista sattumista. Värähdin vähän ja ajattelin, että Vesku taisi olla kuitenkin oikeassa. En ehkä olisi halunnut kuitenkaan mukaan.

Vesku liikahti vähän kuin hänellä olisi ollut epämukavaa ja kohottauduin kiireesti.
- Painanko mä sua?
- Et mutta mun pitää mennä vessaan.
Hänen kadottuaan katselin ympärilleni. Suurin osa joukosta oli nuoria miehiä, mutta muutama nainenkin oli mukana ja mietin oliko joku heistä Annukka. Havaitsin Laurin tumman pään muita korkeammalla ja yritin kiinnittää hänen huomionsa, yllättäen onnistumatta. Lähdin parvekkeelle tupakalle ja nyhjäisin häntä ohimennessäni. Lauri puhkesi hymyilemään ja halasi minua kevyesti toisella kädellään.
- Mitä pikkusisko, missä Miila on?
- Ei minkäänlaista aavistusta, mä vähän toivoin että se olisi ollut sun kanssasi, hymyilin vastaan. Lauri meni aavistuksen vaikean näköiseksi ja selitti, ettei ollut ilennyt soittaa, kun eivät he olleet ehtineet tapaamaan pitkään aikaan muutenkaan.
- Haluatko sä että mä tarkistan tilanteen? tarjouduin.
- No jos vähänkään luulet että sitä kiinnostaisi…
Kaivoin parvekkeella tupakoiden lisäksi esiin kännykkäni. Miila ei vastannut, joten lähetin tekstiviestin perään. Ellen olisi tiennyt, että Jinna oli iltavuorossa, olisin kutsunut hänetkin mukaan. Varmasti täältä olisi hänellekin vähän iloa irronnut kun miehiä oli tupa täynnä. Päätin yrittää muistaa hänet parin tunnin päästä jos näyttäisi siltä, että juhlat olivat edelleen hauskat.

Lauri katosi keittiöön ja tutustuin pariin muuhun kaveriin siinä poltellessani. He eivät olleet yhtä hauskoja kuin Jari ja muut ja olin tyytyväinen, kun totesin Mikaelin seisovan vieressäni siinä vaiheessa, kun näiden jutut alkoivat mennä härskeiksi. Hänen vieressään seisoi hiiren näköinen pitkä tyttö, jonka hiukset valuivat pitkin selkää.
- Tässä, Mikael esitteli.
- Moi, mä olen Annukka, sanoi ilmestys, jota sain katsella niska kenossa ylöspäin.
- Moi, sain sanottua.
Muutamalla lyhyellä sanalla Annukka sai ajettua sisään ne pari hävyttömäksi heittäytynyttä poikaa ja valtasi itse parvekkeen nurkan. Hän tarjosi minulle pikkusikaria, josta kieltäydyin, ja mittaili minua päästä jalkoihin.
- No miltä näyttää, kysyin nokkavasti lopulta kun ei katselemisesta näyttänyt tulevan loppua.
- Ihan siltä miltä olet kuulostanutkin. Ei ollut tarkoitus tuijottaa, sori.
- Kuinka niin kuulostanut? kysyin epäluuloisena, enhän ollut sanonut tytölle viittä sanaa.
- Ystävä kallis, me ollaan kuultu susta juttuja kyllästymiseen asti koko talvi. Annukka hymyili ja minunkin oli pakko hymyillä, samalla kun tunsin punan leviävän kaulalleni ja siitä ylöspäin. Onneksi samaan aikaan puhelimeni alkoi soida ja Vesku tuli ulos. Vastasin ensimmäiseen ja jälkimmäinen nojautui selkääni ja näytti ilahtuvan Annukan näkemisestä.

Miila kuulosti kiukkuiselta.
- Huonot bileetkö? kysyin. – Mulla on paremmat, tuletko?
- Kuka kysyy, Lauriko?
- Niin.
- Joo, tulen, missä te ootte?
- Sen naapurirapussa, seuraa meteliä. Lopetin puhelun aivan ällistyneenä koko jutun helppoudesta. Olin ollut pahoillani, kun Lauri oli kevään mittaan hiljalleen häipynyt Miilan puheista mutta olisiko kyse ollut vain siitä, että Laurikin oli uppoutunut opiskeluunsa. Enpä olisi itsekään Veskua nähnyt montakaan kertaa viikossa, ellen olisi ujuttautunut hänen sängynpuolikkaaseensa nukkumaan, ja ellemme tallilla olisi tavanneet, tietenkin.

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   23.1.09 11:26:23

hitto etta mulla on luettavaa taas! nyt ei vaan malta kun pitaisi pulahtaa tossa altaassa. kavin rannalla ratsastamassa pari tuntia sitten, se oli aika kivaa :) Joku paiva yritan saada koko perheen mukaan niin voitais ratsastaa apinavuorellekatselemaan serkkuja :D siella on ihan hemmetisti hevosia ympariinsa! Pari oripoikaa on aivan upeita, niita pitaa viela kokeilla!

20min ilmanen netti, siita eteenpain 20bht tunnissa, etta lyhkasia sessioita nyt kun ei muuta ole kuin lukemista :D

Lähettäjä: Karoliina 
Päivämäärä:   23.1.09 11:47:17

Mitäs täs tarinassa vilahti Karoliinan nimi, mistä mä oikein oon jäänyt paitsi? :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   23.1.09 17:51:47

Tripi, krääh sun kanssa!

Karo, se on sun mukaan nimetty :)
----------

Vesku ja Annukka juttelivat jostain pääni yli ja minua lämmitti suunnattomasti se, miten Annukka oli antanut ymmärtää Veskun puhuneen minusta kavereilleen. Suukotin Veskun käsivartta, joka oli kietoutunut kaulalleni. Jos siinä olisi ollut joku muu olisin voinut kuvitella joutuneeni salamurhaajan uhriksi – juuri tällä tavalla ihmisten niskoja katkottiin televisiossa. Sitten muistin, että minun ehkä pitäisi raportoida Laurille, että Miila oli tulossa ja irrottauduin varovasti.
- Mihin menet?
- Mulla on asiaa Laurille.
- Kunhan tuut takaisin.
- Arvaa tulenko! Varvistin suukottamaan suullekin ja livahdin pois. Kuljin jo kuin kala vedessä hälisevässä, kännisessä joukossa, tuijotellen ylös ja etsien Lauria. Kaikki vieraat – oliko Jari tällaista joukkoa ehtinyt kutsuakaan? – eivät taatusti olleet Veskun viikonlopun kaveriporukkaa. Olivatkohan kaikki edes opiskelijoita vai oliko avoin ovi houkutellut sisään kaikki ohikulkijatkin? Yksi porukka oli ainakin paljon muita nuorempia, ihan teinejä, ja kun havaitsin, että muihinkin kuin Jarin huoneeseen oli hivuttautunut ihmisiä aloin vähän huolestua. Etsinkin Jarin käsiini Laurin sijasta – hänet oli helpompi löytää sillä hän oli vielä pidempi ja muutenkin tilaa vievämpi ja kovaäänisempi.
- Tunnetko sä nää kaikki varmasti? kovistelin.
- Tietysti tunnen!
- Noikin kuusitoistavuotiaan näköiset, jotka penkoo levyhyllyä tuolla? osoitin yhtä soluhuoneista. Silloin Jari päästi leijonamaisen karjaisun ja ryntäsi sinne. Hän näytti muutenkin ottavan silmänsä käyttöön ja hätisteli pois ihmisiä. – Ei sua ole tänne kutsuttu, eikä sua! Tyhjennä taskusi ja häivy! hän ärjyi, eikä tarvinnut apua puhdistusoperaatioonsa. Huoneistoon tuli paljon väljempää ja löysin Laurin nyt helposti. Hän tuli liikuttavan ilahtuneen näköiseksi, kun kerroin Miilan olevan tulossa.

Ei asunnosta kaikkia typeryksiä sentään saatu häädettyä ulos. Katsoin karsaasti muutamaa poikaa, jotka tyhjensivät kuohuviinipullon toisensa jälkeen, mutta he kuulemma asuivat naapurikämpässä ja kuuluivat asiaan. Yksi nuori farkkuasuinen poika yritti kiskoa minua eteiseen näyttääkseen jotain minkä takuulla halusin nähdä, mutta Sebastian sattui olemaan olkapääni takana ja vei minut takaisin parvekkeelle ennen kuin ehdin potkaista kaveria polveen tai tallata varpaille. Sama kaveri käveli vastaani vähän myöhemmin, kun olin menossa vessaan ja yritti katsoa minua lemmekkäästi silmiin ja halata mutta silloin Jari oli lähettyvillä ja nosti pojan niskasta kauemmas. Minusta alkoi tuntua kuin ympärilläni olisi henkivartiokaarti. Mitähän Vesku siihen sanoisi?

Menin katsomaan oliko hän vieläkin suustaan kiinni Annukan kanssa ja sieltähän heidät löysin, parvekkeelta. Tosin Annukka ilmoitti parhaillaan lähtevänsä ratsaamaan jääkaappia, ei ollut kuulemma syönyt mitään tuntikausiin.
- Ainakaan kahteen tuntiin siis, arvioi Lauri, joka valtasi Annukan paikan parvekkeen kulmassa jääden siihen tuijottamaan pihalle. Mietin, odottiko hän Miilan tuloa.
- Mitenkäs viihdyt? kysyi Vesku kun kiehnäydyin häntä vasten.
- Ihanasti! Kaikki on kauheen mukavia!
- Maltoit sentään muistaa mutkin.

Katsoin tarkkaan Veskua päätelläkseni, oliko lausahdus mustasukkaisuutta vai vitsi. Ilmeestä päätellen vitsi, mutta sitten hän suuteli minua tavalla, joka saattoi viestiä jotain muutakin, kovasti ja ehkä nälkäisesti. Hän siirsi kätensä selältäni takkini alle, kyljilleni, ja liikutti peukaloitaan pitkin rintsikoiden alareunaa ja tunnustelevasti siirtyi siitä ylemmäksikin. Henkäisin hämmästyneenä, hän oli yllättänyt minut. Olin jo alkanut tyytyä siihen, että olimme vanha, vakiintunut pari ilman suuria intohimoja mutta nyt toimi kuin tauti. Minusta pääsi jokin merkillinen inahdus ja vatsanpohjassa alkoi kuumottaa heti. Vesku irrottautui ja katsoi minua hymyillen epäuskoisesti.
- Oletpa sä helppo!
- Joo, ja varma kanssa, sanoin välittämättä ironiasta. Tuijotin häntä ja kuulostelin, minkälaisia tuntemuksia nuo siunatut peukalot vaatteiden läpikin aiheuttivat. Pari vierasta, tyttö ja poika, tulivat tupakalle, ja yritin järjestää naamani peruslukemille, mutta en muuten liikahtanut. Tokihan sain halailla poikaystäväni kanssa missä halusin, ja takkini peitti Veskun kädet, tai niin ainakin uskoin. Varmuuden vuoksi painauduin vähän lähemmäksi niin, että sain kasvoni melkein piiloon Veskun kaulaa vasten.
- Sä huohotat, kuiskasi hän korvaani ennen kuin vieras pariskunta häipyi.
- Mitäs häivyit koko viikonlopuksi? kuiskasin takaisin.
- Olenhan mä ollut kotona jo eilisestä asti.
- Joo, krapulaisena ja kiireisenä. Lähdetäänkö kotiin?
- Äh, en mä vielä viitsisi, Vesku sanoi vähän pettyneenä.
- No mutta… äh. Vetäydyin kauemmas. En kyllä antaisi kiusata itseäni ihan turhaan. Mutta Vesku tuli perässä.
- Keksitään jotain. Onhan täällä huoneita.
- Ja kuka tahansa voi kävellä sisään, muistin äskeiset levynpenkojat. Sitten minulla välähti. Rykäisin herättääkseni oikean puheääneni. Lauri seisoi edelleen nojaamassa parvekkeen laitaan, tuijottaen kaipaavasti tyhjälle tielle.
- Lauri, lainaatko sun kämppää hetkeksi? kysyin. Olihan se vähän noloa, mutta muita ei ollut enää kuulemassa ja Lauri nyt oli melkein kuin veli. Kyllä hän ymmärtäisi.

Hän ei edes vilkaissut minuun, kaivoi vain avainnipun taskustaan ja ojensi sen minulle. Heiluttelin niitä voitonriemuisesti ja Vesku näytti siltä kuin olisi tukehtumaisillaan nauruun. Mutta kiltisti hän seurasi minua ja pujottelimme ulos asunnosta ja pihalle.
- Mikä kerros? kysyin sovitellessani eri avaimia viereisen rapun oveen.
- Ensimmäinen. Vesku tiesi oikean huoneen tyhjässä asunnossa ja sulkeuduimme sinne. Riisuin jakkuni ja Veskun takin ja tiputin ne lattialle, odottaen, että hänkin tekisi jotain. Mutta ei, hän vain nauroi, ja tarttui hellästi ja toverillisesti niskaani.
- Sä olet niin ihana, tiedätkö?
- Kun nyt alkaisit itsekin olla ihana, ehdotin ja availin puseroni nappeja ja kiskoin Veskun paitaa pois. Näykkäisin malliksi häntä hiljaa olkapäästä ja onneksi hän vähitellen lakkasi nauramasta.

Jälkeenpäin hän veti minut rintansa päälle makaamaan, samaan tapaan kuin miten meillä oli tapana pidellä Karoliinaa ja toisti:
- Sä olet niin ihana. Hän hiveli etusormellaan pitkin selkääni, enkä voinut olla välillä värähtämättä kauttaaltaan. En tiedä olisinko voinut sitä estää, mutten viitsinyt yrittääkään, tiesin, että Vesku piti siitä. Jonkinlaisia jälkiorgasmeja ehkä.
- Et ole paskempi itsekään, mutisin, siihen olisi voinut hyvin nukahtaa, mutta muistin Laurin, joka oli jäänyt odottamaan Miilan saapumista ja tiesin, että hänelle pitäisi lähteä palauttamaan avaimet. Tiedä, vaikka hän, tai he, haluaisivat tänne. Ja Veskuhan oli halunnut palata juhlimaan. Aloin vastahakoisesti kömpiä ylös.
- Älä nyt hoppuile, ei kai meillä mikään kiire ole? Vesku sanoi estäen minua nousemasta. Näin, että hänkin oli nukahtamisen partaalla.
- No jos Lauri haluaa tänne itsekin. Jos Miila on ehtinyt tulla.
- Soittakoon ovikelloa.
Sallin itselleni vielä pari minuuttia, mutta sitten nousin ylös. Vesku ei olisi halunnut vieläkään havahtua.
- Jos sä et jo asuisi mun luona ja jos me ei jo oltaisi kihloissa niin nyt haluaisin kyllä tarjota kaiken mahdollisen, hän mutisi silmät puoliummessa. Luulen, että se oli kauneinta mitä olin koskaan kuullut.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   23.1.09 17:53:42

Hih, ihan kuin vanhoina aikoina :) Tallukka kans ilmoittautumaan - muut taitaa olla kadonneet täältä...

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   23.1.09 19:41:04

minahan en jata!! voitteko kuvitella, ma olen perjantai-iltana menossa nukkumaan!!! okei kello on kohta yksi tata aikaa.. ja huomenna taas auringontayteinen paiva. mut ma haluan takasin suomeeen!! :( tai siis tietysti haluan sen viikon viela olla taalla, mutta se sais kulua nopeammin!

heppoi <3 huomenna ma otan sen palominon alle ja lahen laukkaamaan rantahietikkoon, ma laitan sitten kuvia naytille ;)

Lähettäjä: Aivokana 
Päivämäärä:   23.1.09 20:11:38

Aaw jatkoa :---)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   23.1.09 20:20:07

63

Vesku oli kuin uusi ihminen päästyään opiskelusta eroon. Tentteihin hän luki vielä, mutta oltuaan niin tunnollinen koko talven hän vain kertasi ja sitä tuskin huomasi. Minä olin paljon enemmän menossa kun kävin töissä. Vesku aloittaisi kesätyöt sairaanhoitajan sijaisena vasta viimeisen tentin jälkeen. Hän oli alati hyvällä tuulella ja oli kuin olisimme päässeet takaisin edelliskesän kuherruskuukausivaiheeseen taas. En olisi voinut olla tyytyväisempi elämääni. Erityisen hauskaa minusta oli, että Miila ja Lauri näyttivät taas olevan kimpassa. Miilakin oli paljon paremmalla tuulella vaikka marisikin minun ”vapaasta” elämästäni ja omasta pakkopuurtamisestaan koulussa; yhtäkaikki hänenkin kanssaan oli paljon helpompi tulla toimeen.

Olin ehtinyt lukea kaiken pääsykokeisiin tarvittavan mielestäni oikein hyvin ja toisen kierroksen aloittaminen tuntui vastenmieliseltä. Miksi lukea uudestaan asiaa minkä olin jo lukenut? Hittoako siitä nyt, kun kesä läheni ja ruoho alkoi kasvaa ja saattoi jo kaivaa kaapista shortseja. Kävin henkilökohtaisesti viemässä hakupaperini opintotoimistoon, Vesku mukana oppaana ja henkisenä tukena. Olin jo mielessäni opiskelija asioidessani siellä, mutta seuraavana päivänä hiipi epävarmuus mieleen ja taas kaivoin Galenoksen esiin sängyn alta.

Mansikka ja Tiina lähetettiin kesälomalle Alin luo. Tiinan omistajat olivat hakeneet Keran pois ja olivat ratketa riemusta kun Ali lupasi ottaa Tiinan heidän niskoiltaan. Ei Ali sitä omakseen ottanut, mutta he tekivät sopimuksen, että se olisi Mansikan seurana ylläpidossa kesän ajan ja jos Ali onnistuisi saamaan sen kantavaksi, hän ostaisi sen syksyllä. Ellei, niin voi voi. Epäilin vähän, olisiko perhe enää vähääkään kiinnostunut hevosestaan kolmen, neljän kuukauden kuluttua ja että jos oikein huonosti kävisi, se jäisi Alille käsiin pahimmassa tapauksessa ilman papereita ja omistusoikeutta, mutta itsepä oli suunnitellut sopimuksen ja sen ehdot.

Oli tyhjää Mansikan lähdettyä Oonan luota. Se oli kuitenkin ollut melkoinen kiintopiste koko talven ajan. Ratsastustunti kerran viikossa olisi tuntunut kalpealta lohdukkeelta joten olin todella onnellinen, kun Oona oli hyväksynyt minut mukaan porukkaansa. Misk oli vielä tallilla ja kiistelin parhaillaan Oonan kanssa kestotaistelua siitä, lähtisinkö sen kanssa estekisoihin. Olin henkisesti valmistautunut siihen, että voisin osallistua kouluratsastuskilpailuihin, mutta esteet eivät totisesti olleet koskaan ollut minun himolajini. Miskin vieminen koulukilpailuihin vaan tuntui ihan ajan ja rahan tuhlaukselta. Se ei ollut sen hommia.

Mutta uusia hevosia tuli. Oona oli tuottanut itselleen virolaisia löytöjä kaksi lastillista, yhteensä neljä kappaletta, ja toukokuun ajan hänellä oli kaksi nelivuotiasta peruskoulutettavana. Niihin emme saaneet koskea, Veskukaan, mutta virolaisten kanssa saimme huseerata melkein omin päin. Olin niin pollea Oonan luottamuksesta, että tuskin jalkani maata koskivat välillä. Onneksi se meni ohi melko pian ja tuli esiin vain satunnaisesti jos osuin nokikkain koulun itsetietoisimpien hoitajien kanssa. Kuten Neean. Mutta ei hänkään kovin itsetietoiselta vaikuttanut sinä päivänä, kun keväällä jalkansa satuttanut Niisku todettiin toivottomaksi tapaukseksi ja toimitettiin pois päiviltä. Sitä en olisi kyllä toivonut edes hänelle, vaikken ollut pahoillani siitä, että tyttö hävisi tallilta useammiksi päiviksi.

Istuimme pitämässä Oonan kanssa oikein palaveria tallilla yhtenä toukokuisena iltana, hevospalaveria. Käytännössä Oona selitti, miten hän halusi kutakin hevosistaan ratsastettavan ja mihin hän niistä kenenkin kanssa tähtäsi. Ponit olivat tietenkin minun heiniäni, sillä Vesku oli niille liian iso ja Oona, vaikka oli hoikka ja kevyt, oli liian pitkäjalkainen. Miskin lisäksi niitä oli toinen iso ratsuponi Rauno, jonka Oona oli jo alustavasti kaupannut ratsastuskouluun tuntiponiksi. Se ei ollut paljon Niiskua pienempi, vaikka Niisku oli ollut suomenhevonen, ja se oli kiltti ja melko anteeksiantavainen kaiken sähläämisen suhteen. Se ei vaan osannut vielä kovin paljon ja Oona halusi Veskun kouluttavan minua kouluttamaan sitä. Sitten oli Kalevi, jota mitattaessa oli virolaisisännällä kyllä ollut nauha pahasti kierteellä. Oona oli ostanut sen isona ponina, mutta se oli reilusti alle 140 senttiä korkea. Olin sen selässä mielestäni kuin vuori, mutta meillä ei ollut vaihtoehtoja, olin selkeästi porukan pienin. Oona pohti kovasti, millä argumenteilla sitä lähtisi myymään; se oli ilkikurinen ja halutessaan kiero kuin korkkiruuvi, eikä siitä ihan kenen tahansa lapsen ratsuksi olisi.

Uudet hevoset vastasivat enemmän odotuksia ja ylittivätkin ne. Molemmat olivat nuoria ja vaikkeivat ne olleet vielä juurikaan koulutettuja, lupailivat ne paljon ja virolaisiksi niillä oli hienot paperit. Sillä asialla ei tosin ollut juurikaan merkitystä Suomessa. Veskun oli tarkoitus lähteä niiden kanssa kisaamaan niin pian kuin mahdollista; kaikkea mahdollista. Ei kuitenkaan vielä ihan lähiviikkoina.
- Ja sitten mä sain Shakin lopultakin myytyä, sanoi Oona lopuksi ja huokaisi syvään.
- Jo se sulla olikin ainakin vuoden, arvelin.
- Niin oli, aika tarkkaan. Toivottavasti mikään näistä uusista ei jää tommoseksi pesämunaksi. Taidan ottaa sen tilalle vaan jotain ratsutettavia, niistä ainakin pääsee määräajassa eroon. Eikä niitä tarvitse omasta rahapussista syöttää.
- Löytäisitpä jonkun semmoisen kuin Wot, haaveilin.
- Ai orin? En huoli toista, opin kerrasta.
- Ei kun muuten hellukan. Mä tykkäsin siitä. Mitähän sillekin kuuluu nyt.
- Eiköhän se pääse astumishommiin tänä kesänä. Tänäkin kesänä, Oona korjasi. – Sen omistajat soitti tässä yhtenä päivänä ja mainitsi, että se on ostettu jo pariin kertaan melkein käsistä. Se sun vanha tuttusi on kuulemma tarjonnut siitä ihan tähtitieteellistä summaa, hän sanoi vilkaisten Veskua.
- Mikä mun vanha tuttu?
- Se, joka täällä kävi talvella hevoskaupoilla. Mikä exä se oli.
- Jaa Hanna, sanoin ja pelkkä nimi toi pilven päivään. – Olisi kai pitänyt arvata jo tosta tähtitieteellisestä.
- No, Hannalla on tapana saada mitä se haluaa, sanoi Vesku ja tökin häntä vahingoniloisena kylkiluihin.
- Mutta eipä saanut sua itselleen töihin viime talveksi.
- Ei niin, eikä saanut nytkään.
- Taasko se on houkutellut sua? kysyin ällistyen.
- Kyllä se on soitellut ja tarjonnut kesätöitä.
- Sä et kanssa ikinä kerro mulle mitään! tuskastuin.
- Mitä kertomista siinä olisi ollut, mullahan on jo kaksikin kesätyötä täällä Hesassa.
- Mä ehkä haluan kuulla jos Hanna yrittää houkutella sua johonkin!
- Lopettakaa, lapset, Oona komensi, ja hyvä että komensi. Murjotin silti ainakin kymmenen minuuttia, mutta unohdin sen, kun menimme meille kotiin syömään.

Lähettäjä: álávíívádésíré 
Päivämäärä:   23.1.09 22:20:35

/me ilmoittautuu.

Työt haittaa harrastuksia, pari 11 h päivää ni vähän on mehut kateissa. Nukkumaan siis.

Lähettäjä: Aivokana 
Päivämäärä:   23.1.09 22:38:53

Oo, hyvä pätkä taas:) Nyt tosin meen nukkumaan =>

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   24.1.09 01:33:12


Olin esittänyt työvuorolistoja tekevälle osastonhoitajalle toiveen, että saisin tehdä oikein paljon yövuoroja nyt ennen pääsykokeita. Kun olin ensimmäisen kerran jälkeen saanut rakennettua itselleni valvomisrutiinin, huomasin yövuorot lukemisen kannalta kauhean hyödyllisiksi. Yövuoroissa oli muitakin hyviä puolia; niistä sai enemmän vapaapäiviä koska vuoro oli pidempi, sekä yölisiä. Ja jos oli onnekas, oli yökkökaverina Eija, joka oli järjellinen ja mukava ihminen. Toinen vakiyökkö oli vanhempi ja hänen kanssaan oli vähän vaikeampi tulla toimeen. Tai paremminkin hän oli, vietettyään yöelämää jo parikymmentä vuotta, muuttunut vähän omalaatuiseksi.

Sainkin niitä jonkin verran ylimääräisiä, mutta eivät ollenkaan kaikki työkaverit olleet halukkaita luopumaan tuottoisista yövuoroista. Yksi yksinhuoltajaäiti onneksi oli, jolle yövuorot aina tuottivat sanomatonta huolta, ja sitten sain ylimääräisiä vuoroja sairastapauksen vuoksi. Ei näihin muutamaan viikkoon ennen pääsykoetta monta enempää olisi mahtunutkaan. Vähän epäsosiaalistahan se oli, kun muita kuin yökkökaveria ei nähnyt moneen päivään, mutta minulla oli sosiaalista elämää ihan omiksi tarpeiksi työpaikan ulkopuolellakin ja oli kiva palata kotiin aamulla kun Vesku vasta joko harkitsi ylös nousemista ja yliopistolle lähtemistä tai sitten jatkoi unia minun kanssani tunnin, pari.

Ylimääräinen bonus ylimääräisistä öistä oli, ettei minun tarvinnut yrittää vaihdella vuoroja päästäkseni Veskun kanssa Hankoon Jaskan ja Titan häihin. Ehtisin nukkua pari tuntia töistä tultuani ja sittenkin ehtisimme hyvin ajaa sinne, Veskun Hanni-serkku nappaisi meidät kyytiin yhdeltätoista. Minusta oli kivaa lähteä, pidin Veskun perheestä ja pidin Hangosta, etenkin nyt kesän lähestyessä se alkoi olla mielessäni kosmopoliittinen kaupunki, minne lähdin vähän kuin ulkomaille. Sitä paitsi minulla oli taivaallisen ihana mekko, jonka olin Miilan kanssa käynyt löytämässä itselleni Itäkeskuksesta ja paloin halusta pukeutua siihen.

Häälahja oli tuottanut hankaluuksia, pariskunta oli asunut yhdessä jo vuosikausia ja saanut aikaan kolme, tai melkein jo neljä lasta. Mitä heiltä voisi puuttua? Paitsi aikaa ja rauhaa. Harkitsimme tarjota viikonlopun lastenvahtikeikkaa, jotta Jaska ja Titta olisivat päässeet jonnekin, vaikka kylpylään, mutta sitten Veskun äiti oli ilmoittanut, että he toivoivat tiettyä astiastoa ja tylsästi olimme päätyneet hankkimaan sitä. Viikonloppuvapaan järjestäminen meille molemmille yhtaikaa olisi todennäköisesti kuitenkin tullut osoittautumaan kesän mittaan vaikeaksi, ellei suorastaan mahdottomaksi.

Hääpäivä oli lauantai ja minun kolmas työyöni oli päättymässä. Nyt ei oikeastaan väsyttänyt; olin saanut kiinni rytmistä ja olin tyytyväinen kun saisin nukkua vain vähän aikaa ja pystyisin kääntämään vuorokauteni kohdalleen heti tänään. Oli kesäisen aurinkoinen aamu ja osa potilaista alkoi availla silmiään jo, kun aamukierrolla vähän raotimme verhoja. Maija ja minä hoputtelimme jalkeille nousseita vielä takaisin sänkyyn odottamaan aamukahvia, mutta kuuden jälkeen aloin auttaa virkeimpiä peseytymään ja pukeutumaan, kun he kerran tahtoivat olla jalkeilla. Maija kävi mallin vuoksi myös herättämässä yhden mummoista aamupesulle ja nyt tunsin häntä jo sen verran, että hänen motiivinsa oli päästä sanomaan aamuraportilla, että me olimme aamuvuorolaisten iloksi hoitaneet niin ja niin monta potilasta. En silti lähtenyt herättämään useampia, kolme omia aikojaan käsiini kävelleet saivat riittää. Johdinhan niillä jo selkeästi kilpailua, ajattelin ja virnistin. Maija linnoittautui kansliaan kirjoittamaan raporttia ja minä kävin tupakalla ja keittiössä juomassa mehua ja sitten asettauduin aamun Hesarin kanssa lähelle kylpyhuoneen ovea vahtimaan, josko joku aamuvirkku vielä ilmestyisi.

Mutta seuraavaksi alkoi tulla jo aamuvuorolaisia, Kiie ensimmäisenä jo melkein puolta tuntia ennen vuoron alkua.
- Huomenta! huikkasin ilahtuneena hänen näkemisestään, emme olleet osuneet samaan vuoroon sitten kuin viimeksi – jolloin olin saanut sen suukon. Muistin sen yhtäkkiä ja hämmennyin. Se juttuhan oli jäänyt vähän niin kuin selvittämättä, ja Veskun ”jos se on ihastunut suhun” hämmensi lisää sen muistaessani. Mutta Kiie heitti yhtä iloiset huomenet ja meni vaihtamaan työvaatteet ylleen. Hän palasi parissa minuutissa kiinnittäen hoitajanmerkkiään putipuhtaan työpuvun rinnuksiin.
- Ei ole nähtykään aikoihin, mä jo aloin miettiä että vältteletkö sä mua.
- No ei ole osuttu samaan vuoroon.
- Ei kai kun olet hamstrannut pelkkiä yövuoroja.
- Yövuorossa ehtii lukea, ja pääsykokeisiin on enää pari viikkoa, puolustauduin.
- Ai että mä en sitten säikyttänyt sua puolikuoliaaksi? Kiie varmisti ja jäi eteeni seisomaan haastavan näköisenä.
- Mitä mun olisi pitänyt pelästyä? Sä et vaan ikinä ehtinyt selittää, että miksi sä teit niin. Että… Aioin jatkaa mutta ei ollutkaan niin helppo sanoa kysymystä ääneen, punastuin ja sitten muistin, että Maija istui kansliassa tuskin kymmenen metrin päässä, oletettavasti korvat hörössä. Hän oli kauhean kiinnostunut kaikkien asioista. Kiiekin vilkaisi sinne päin.
- Oletkos käynyt aamusavuilla? hän kysyi ja vaikka olinkin, nousin. Taittelin lehden, vein sen Maijalle kansliaan ja ilmoitin käyväni vielä parvekkeella.

- Niin? sanoi Kiie, kun olin saanut tupakkani sytytettyä.
- Niin. Että onko sulla tapana kulkea ympäriinsä pussailemassa työkavereita, vai oletko sä ihastunut muhun tai jotain? Henkäisin lauseen yhteen pötköön sellaisena kuin olin sen matkalla valmiiksi suunnitellut ja tunsin itseni hyvin nuoreksi. Kiie nauroi.
- No ei todellakaan ole tapana. Mutta mä nyt satun tykkäämään susta niin että tuli vaan mieleen…

Tämä oli kauhean vaikeaa. En keksinyt mitä sanoa joten katsoin vain edelleen kysyvästi.
- Kyllä mä seurustelen naistenkin kanssa, jos sä sitä tahdot kysyä, Kiie sanoi vakavoituen hiukan.
- Ihanko totta?
- Joo, mutta en mä ole suhun kuolettavasti rakastunut tai mitään semmoista.
- Sepä helpottavaa kuulla, sanoin, ja sitten minuakin jo hymyilytti. – Musta oli vaan outoa… kun kyllähän ystävien kesken voi pussailla, mutta ei parin viikon työkaveruus yleensä vielä tee ystäviä?
- Kyllä mä mielelläni olisin sun ystäväsi, Kiie sanoi.
- Samoin, hymyilin helpottuneena.
- No niin! Kiie halasi minua myrskyisästi ja päästi yhtä nopeasti irti.
- Oletko sä sitten lesbo? kysyin uteliaana.
- Mä sanoisin mieluummin olevani bi.
- Onko sulla tyttö- vai poikaystävä nyt? jatkoin uteluani. Tällaista tilaisuutta minulla ei ollut ennen ollutkaan.
- Nyt, ystävä kallis, mä olen parhaillani vapailla markkinoilla!
Huomasin savukkeeni palaneen loppuun ja hautasin sen tuhkakuppiin. Kello alkoi lähetä puolta, pitäisi mennä raportille ja lähteä kotiin. Nauraen Kiie laittoi kätensä vyötärölleni ja minä hänen ja kävelimme sisään. Osaston löyhkä oli raittiin ilman jälkeen yhtä raskas ja lämmin kuin tallissa aamuisin ja muistuttikin sitä etäisesti.

Lähettäjä: Aivokana 
Päivämäärä:   24.1.09 10:39:09

Oho oho, aika hyvä toi loppuosa! ;D Jatka toki :)

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   24.1.09 11:00:51

enpa jaksanut kavella rannalle asti. shoppailu on rankkaa :( mutta ainaki pari tuntia viela aurinkoaikaa! Viela ehtii heppailla jos silta tuntuu. mutta se vaan on tyhmaa kun se on vaan sita edestakasinratsastelua.. ei noi varmaan muuta osaa noi orhit.

Lähettäjä: oo 
Päivämäärä:   24.1.09 12:31:14

Uppia ja jatkoa :)

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   24.1.09 18:00:18

missa jatkopatkat? :o

ma taalla seuraan korismatsia livetilastoista ;)

Lähettäjä: álávíívádésíré 
Päivämäärä:   24.1.09 18:19:41

Joo, iltapalaa. Mä en sit saa syödä ennen tiistaita mitään kovaa, toivottavasti pätkät on siis sopivia .D

Lähettäjä: álávíívádésíré 
Päivämäärä:   24.1.09 18:39:37

Ja haluisin taas ihan sikana kirjottaa jotain! En jaksas vaan piuhasäätöä katsoakseni et onko Kurat vielä tallessa, mut mulla on WPS (White Paper Syndrom) aika pahasti nyt päällä..

Lähettäjä: Aivokana 
Päivämäärä:   24.1.09 19:02:04

Missä pätkä???????? :o

Lähettäjä: whisky. 
Päivämäärä:   24.1.09 19:05:07

Mä sain sitten luettua kaikki jessijutut :( Ja siihen päälle vielä ne lyhyetkin tarinat :D

Mitäs mun nyt pitäis kaikki päivät lukea??

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   24.1.09 19:27:02

Luen edelleen, kommentointi vaan unohtuu aina. Mut eipä ole tähän ole kummempia sanomisia, hyvää tekstiä ja pakko saada joka päivä luettua vähän lisää (vaikka on ennenki luettu)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   24.1.09 19:30:33

Whiskypiste, jos sä rupeisitkin kirjottamaan? Ja des kans piuhailee vaan Kurat esiin.
------------

Kaaduin sänkyyn ja yritin nukahtaa heti, kun olin laittanut kännykkäni herätyksen päälle kymmeneksi, mutta en pettymyksekseni humahtanutkaan suoraan uneen. Vesku heräsi kyljenkääntelyyni ja venytteli hävyttömän hyvin levänneen näköisenä.
- Etkö saa unta?
- En kun ihan väkisin tässä pysyttelen hereillä, vaikka nukuttaisi ihan kauheasti. Taisin sanoa vähän turhan kipakasti, mutta oli alkanut hirvittää että ellen saakaan unta ollenkaan ja joudun juhlimaan häitä vuorokauden valvoneena. Mutta päässäni oli alkanut pyöriä Kiie ja ennen kaikkea pukuni – mitkä rintsikat oikein laittaisin sen kanssa?
- Tule tänne, mä voin pitää susta kiinni ettet pääse pyörimään. Vai hieroisinko mä sua? Vesku ehdotti.
- Sun hieromiset tiedetään, se ei ainakaan nukkumiseen pääty, sanoin vähän toiveikkaana.
- Ei kun mä ihan hiljaa vaan.
Menin hänen kainaloonsa ja rentouduin, kun lämpimät sormet liikkuivat hiljaa niskassani. Vaihteeksi en ollut jumissa ja kosketus oli yksinomaan rentouttava. Havahduin siitä vasta kännykkäni piippaukseen. Kiireinen suihku, kiireinen aamupala ja sitten tuskastuttavan epätietoista pukeutumista.
- Mehän mennään suoraan kirkkoon, varmistin. Perillä ei olisi paikkaa vaihtaa vaatteita.
- Niin mennään. Miten sä voit arpoa alusvaatteita noin kauan? Kai nyt mikä tahansa on yhtä hyvä kuin toinenkin?
- No ei todellakaan ole, sanoin melkein loukkaantuen. Mieleni teki soittaa Miilalle ja kysyä neuvoa, mutten halunnut antaa Veskulle sitä iloa. Kiskoin parhaan mallisiksi arvioimani hepeneet niskaan ja menin vessaan kampaamaan ja meikkaamaan. Kun joskus saisimme isomman asunnon sovittaisin sinne peilipöytäni parhaaseen luonnonvaloon niitä harvoja kertoja varten kun tosissani meikkasin.

Kesken kaiken Veskun kännykkä soi ja kohta hän ilmoitti Hannin jo odottavan kadulla.
- Voi elämä, huokaisin ja mätin tavarat takaisin meikkipussiin. Saisin huolehtia ripsiväristä ja huulipunasta liikennevaloissa matkan varrella. Vesku oli jo valmis, lahjapaketti oli muovikassissa toisessa kädessä, takki käsivarrella ja meidän yöpymisvarusteet laukussa toisessa kädessä. Hän näytti kovin huvittuneelta kun pakkasin olkalaukkuani alusvaatteissani.
- Kukaan ei tuu huomaamaan morsianta, jos lähdet noin.
- Puoli minuuttia enää, älä viisastele! Kiskoin kaapista mekon päälleni ja samalla puin jo kenkiä. Sain itse vyötärölle ulottuvan vetoketjun kiinni, mutta sitten Vesku joutui luopumaan kantamuksistaan ja auttamaan hartiaosan nappien kanssa. Hätistin hänet ulos ennen kuin hän ehti kommentoida ja alta aikayksikön istuimme jo Hannin takapenkillä.

Jatkoin torkkumista koko matkan ja havahduin tarkistamaan meikkini uudestaan vasta kun olimme perillä kirkon pihassa. Olimme ajoissa, muttemme kuitenkaan ensimmäisiä.
- Tuleeko tänne paljonkin porukkaa? kysyin kun havaitsin, etten tuntenut juhlapukuisesta ihmisjoukosta ketään.
- Titalla on aika iso suku.
Jaskan ja Titan lapset tulivat Riston ja Eevan kanssa ja mietin, oliko siinä ollut takana jokin minulle näkymätön järjen hiven vai eivätkö muut vaan olleet suostuneet ottamaan kolmikkoa hoteisiinsa. Risto ja Eeva olisivat joka tapauksessa helisemässä kaikkien viiden kanssa, se oli selvää jo heti alkuun. Ne oli kaikki puettu keskenään samalla tavalla, tai siis tytöt keskenään ja pojat keskenään, ja mietin, saisiko lauma toimittaa morsiuslasten virkaa ja mitä siitä tulisi.

Vieraita kertyi pihalle koko ajan lisää ja siinä seisoskeltiin pitkään ennen kuin joku sai idean siirtyä sisään kirkkoon ja seurasi hidas joukkojen siirtymä. Yritin muistella etikettiä – tiesinkö kummalle puolelle istuivat morsiamen ja kummalle sulhasen vieraat? Koska olin ollut viimeksi häissä? Muistin, että olimme olleet vasemmalla puolen kirkkoa, mutten muistanut kenen häät ne olivat olleet, eli olimmeko olleet morsiamen vai sulhasen sukua. En tiennyt oliko Vesku sen paremmin selvillä mutta sulavasti seurasimme muita. Huomaamattani Veskun vanhemmat ja isovanhemmatkin olivat ehtineet paikalle ja he kai nyt kuitenkin tiesivät oikean puolen. Kiskoin Veskun perimmäiseen penkinnurkkaan jonnekin kolmanteen, neljänteen riviin, Eevan ja Riston ja lapsikatraan taakse. Mietin, nukahtaisinko jos seremonia kestäisi kovinkin kauan.

Mutta ei se sentään kestänyt nukahtamiseen asti, eikä edessämme istuvien lasten touhuilta olisi unta saanutkaan. Titan ja Jaskan nuorimmainen alkoi parkua sydäntäsärkevästi kun näki äitinsä ja isänsä omituisissa vaatteissa alttarilla ja kun se ei tuntunut loppuvan nappasi Riikka sen syliinsä ja kiidätti ulos kirkosta. Loput nahistelivat vain hillitysti ja minua alkoi liikuttaa tilanteen juhlallisuus. Yritin väkisin pitää silmäni kuivina, mutta nenäni tuntui punoittavan kyllä ihan väkisin. Vesku näkyi hymyilevän minulle, mutta kun hän tarttui kädestäni kiinni, en voinut enää mitään; yksi kyynel lähti valumaan, onneksi seinän puoleista poskea pitkin. Pelkäsin, että hän huomasi silti kuinka yritin salaa pyyhkäistä sen pois. Tuntui vähän nololta liikuttua kyyneliin asti toisten onnenpäivänä ja mietin kauhistuneena, itkisinkö koko ajan jos joskus olisin itse morsiamena. Vesku siirsi kätensä kädestäni hartioilleni ja suukotti hiuksiani, mutta hän tuntui hytkähtelevän hiukan, kuin pidätetystä naurusta.

Sain silmäni kuiviksi ja toivon mukaan nenäni normaalin väriseksi sen hässäkän aikana, mikä syntyi kun kaikki lähtivät ulos. Tönäisin kiukkuisena Veskua, joka nauroi edelleen.
- Ei saa pilkata toista!
- En mä pilkkaa sua, kaikkea vielä!
- Kai nyt saa häissä vähän itkeä?
- Totta kai sä saat. Nauru oli kadonnut muualta paitsi äänestä, pysähdyimme oven sivuun ja hän katsoi minua vakavin silmin. Odotin vähintään suukkoa, mutta Veskun vanhemmat tohahtivat paikalle.
- Ehdittehän te ajoissa!
- Mehän oltiin täällä jo ennen teitä, Vesku huomautti ja päästi irti minusta. Veskun isä kätteli ja äiti halasi minua ja sitten lähestyivät isovanhemmatkin.
- Ei tainnut Titta ottaa sitä perintöpukua, sanoin, sillä se tuli mieleeni heti kun näin Mirja-mummin.
- Ei ottanut, ei me haluttu ruveta sitä suurentamaan tarpeeksi, Mirja sanoi. - Kun sillä alkaa jo olla mahaa.
Minä en kyllä ollut vielä huomannut mitään, mutta ehkä Titan puku vain oli sitten hyvin hämäävä.
- Eikä se nyt olisi oikein käynytkään, valkoinen, ja noin monta lasta jo, kommentoi Ella-mummi.
- Jos sen olisi värjännyt? ehdotin ihan piruuttani, ja mummit kauhistuivat ajatustakin. Peruin nopeasti puheeni.

Lähettäjä: Aivokana 
Päivämäärä:   24.1.09 21:33:08

Jatkoa! :---D Toiset viettää kuitenkin tylsää lauantai-iltaa niin vois piristää pikkasen ((:

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   24.1.09 22:09:50

64.

Häävastaanotto oli rantaravintolassa kaupungilla. En uskaltanut arvailla, paljonko vieraita oli. Kirkossa olin summittaisesti laskenut varmaan sata, mutta täällä ihmiset levittäytyivät sisään ja pihalle. Titta ja Jaska oli asetettu istumaan pihalle valkoiselle penkille, jonka ylle oli kaarrettu vaaleanpunaisin silkkinauhoin, ilmapalloin ja tekoruusuin koristeltu portti ja värähdin kauhusta ajatellessani, että joku pakottaisi joskus minutkin, tai meidät, tuolla lailla esitteille. Vieraat kulkivat jonona heidän luokseen onnittelemaan ja laskemaan lahjansa viereiselle pöydälle ja siinä vaiheessa kun ehdimme Veskun kanssa hääparin luo, oli molempien ilme jo melko lasittunut. Olimme melkein viimeisiä emmekä ehtineet kauaskaan kun Titan äiti pyydysti meidät.
- Älkää karatko, nyt ruvetaan ottamaan valokuvia!

Ensin aseteltiin lapset kuvaan mukaan, todennäköisesti koska ne olivat vielä kohtuullisen puhtaita, sitten poseerautettiin appivanhemmat hääparin kanssa, sitten kummankin sisarukset, sitten sisarukset perheineen, mihin minutkin kelpuutettiin, ja jatkettiin isovanhemmilla ja serkuilla. Koko homma vei aikaa ihan tuhottomasti ja karkasin Riikan kanssa takapihalle tupakalle kun olin aikani seurannut, kuinka monta uutta kombinaatiota vielä keksittäisiin. Vesku seisoi pinteessä kummitätinsä käsipuolessa ja vilkaisi tuskaantuneen näköisenä pakoani.

Takapihakin oli kovin kansoitettu ja Riikka veti minut sireenipuskan taakse piiloon. Arvelin, ettei hän halunnut kaiken kansan näkevän itseään polttamassa.
- Miten kirjoitukset meni? hän kysyi uteliaana ensimmäiseksi.
- Aika hyvin, luulisin.
- Mä meinaan tulla perässä syksyllä, Riikka ilmoitti tyytyväisenä. - Melkein kaikki kurssit on jo suoritettuna.
- No johan olet ihme ipana! Mitä sitten aiot? Katsoin Riikkaa kunnioittavasti.
- Riippuu miten menee, ehkä keväällä joutuu vielä korottamaan jotain. Mutta pääsen muuttamaan täältä pois! Meiltä saa lähteä ylioppilaana kotoa, hän nauroi. Päässäni oikein jysähti kun tajusin.
- Aiot muuttaa meidän kämppään?
- Heti sinä päivänä kun saan lakin!

Ajatus lamaannutti hetkeksi mutta sitten se alkoi tuntua mukavalta. Pääsisimme etsimään omaa asuntoa, jotain joka olisi pysyvä eikä vain sängyn kokoinen. Kaipa siitä opintotuilla ja asumistuilla jotenkin selviäisi, ja kai saisin jatkaa töissä, jos kävisikin niin onnettomasti, etten pääsisi opiskelemaan.
- Et kauhistunut, totesi Riikka.
- En, kiva ajatella että voi etsiä ihan oman kämpän, missä on enemmän kuin yksi huone! Mitä täällä on nyt ohjelmassa, tiedätkö?
- Eiköhän me kohta saada ruokaa. Ja sitten se ilo vasta alkaakin, häävalssit ja leikit, morsiamenryöstö ja kaikki.
- Voi kauhistus, värähdin myötätunnosta hääparia kohtaan.
- Odota vaan jos isoäidit saa pistää lusikkansa soppaan teidän häiden kanssa, Riikka varoitti. – Ne on tekemässä susta suvun suosikkineitsytmorsianta ja saat kaiken tän ja vielä kaiken senkin mihin Titta ja Jaska ei suostuneet.
- Apua, kai mullakin on siihen jotain sanomista!
- Hommaa sitten semmoinen kaaso ketä ne ei voi puhua ympäri.
- Kiitos varoituksesta!
- Mennään katsomaan joko ruoat on tarjolla.

Pöydissä sisällä oli vasta lautaset ja muutama tarjoiluastia, mutta juomapöytä oli valmis. Riikka kauhoi meille kummallekin anteliaan lasillisen boolia ja palasimme kurkkimaan nurkan takaa, vieläkö valokuvaus oli meneillään. Ainakin se oli tauolla, sillä pienintä vekaraa itketti ja hän istui Titan sylissä lohduteltavana. Vesku seisoi yksinään sivummalla ja riemastui selvästi nähdessään meidät kulman takana. Salamana hän livahti luoksemme.
- Mitäs sanot häähumusta? kysyin kokeilevasti. Jos Vesku rakastaisi tätä kaikkea, pitäisi minunkin kai miettiä asennettani uudelleen.
- Kai haluat samanlaiset häät? Riikka kysyi viattomasti. – Kohta leikitään, ja sitten tanssitaan iltaan asti.
Vesku ei ehtinyt vastata kun Jaska törmäsi seuraamme kulman takaa. Hänen mukanaan tuli toinen mies samaa ikäluokkaa ja tunnistin hänet sulhaspojaksi, joka kirkossa oli antanut sulhaselle sormuksen. Hän kaivoi povitaskustaan pienen viskipullon ja tarjosi siitä Jaskalle, joka joi ahneesti.
- Mihin morsiamen jätit? kysyin ja kurkkasin taas etupihalle.
- Meni käymään Loviisan kanssa vessassa, sanoi Jaska voipuneella äänellä.
- Älä juo liikaa, kohta saatte tanssia häävalssin, neuvoi Riikka, kun Jaska tarrasi pulloon uudestaan.
- Mä tiedän kyllä, Jaska ähkäisi. Sulhaspojalla näytti olevan salaa kovinkin hauskaa. Vesku pujotti käteni kyynärtaipeeseensa ja piti siitä aika tiukasti kiinni, kai aikoen pitää huolen siitä, että pysyisin mukana tästedes.

Kuistilla soitettiin isoa kelloa sen merkiksi, että ruokapöydät oli katettu ja mahani murahti vastaukseksi. Tyypillisen suomalaisesti kursaillen kukaan ei lähtenyt sisään ja kun hääparistakin toinen oli pissattamassa tytärtä ja toinen paossa, väkijoukko liikehti paremminkin poispäin ravintolasta kuin sinne. Riikka huokaisi syvään ja tönäisi Jaskaa.
- Sun täytyy nyt mennä etsimään Titta. Mä voin tulla ottamaan Loviisan.
Sisarukset poistuivat ja me perässä.

Veskun isovanhemmat olivat asettuneet samaan pöytään syömään ja halusivat meidät seuraansa. Vesku vilkaisi minua anteeksipyytävästi mutta menin mielelläni. Isoäidit olivat kauhean herttaisia ja pidin heistä. Isoisät istuivat arvokkaina tummissa puvuissaan ja näkyivät hakeneet kumpikin pöytään oman viinipullon juomatarjoilun puolelta, toisen edessä nökötti punaista ja toisen valkoista viiniä.
- Joko te olette päättäneet päivänne, kysyi Ella-mummi tohkeissaan.
- Ei ollenkaan, vastasin pahoitellen.
- Mutta ensi kesänä kai sentään?
- En tiedä onko ensi kesä vielä ihan ajankohtainen, riippuu niin monesta asiasta, jatkoin vastailua yhtä diplomaattisesti. Sitten tungin suuni täyteen salaattia jotta Vesku saisi puolestaan vastata joihinkin kysymyksiin. Mutta ei hänestä ollut laittamaan vanhoille rouville vastaan, kun nämä alkoivat taas suunnitella meidän häitä.
- Tuletko huomenna sovittamaan pukua? kysyi Mirja-mummi.
- Mä yritän, haluaisin tosiaan nähdä sen, mutta se riippuu siitä miten Hanni haluaa lähteä takaisin Helsinkiin, lupasin.

Pihalta alkoi kuulua torventörähdyksiä, kun olimme syöneet aikamme ja sulhaspoika nousi seisomaan ja kilisti lasiaan. Hän ilmoitti, että kohta olisi häävalssin aika, mutta ei ennen kuin kaikki olisivat syöneet kyllikseen. Hääpari oli saanut syödä salin kulmassa pienen korokkeen päälle nostetussa pöydässä ja Titan vanhemmat olivat ottaneet huolehtiakseen lapsista lähimmässä pöydässä. He, Titta ja Jaska, istuivat sinnikkäästi paikoillaan, kunnes valtaosa vieraista oli siirtynyt pihalle ja nousivat vasta sitten valmiina seuraavaan ohjelmanumeroon. Isoäidit olivat kadonneet jo aikoja sitten ja Vesku ja minä jouduimme hätistämään heidän puolisonsa liikkeelle viinilasien äärestä.
- Teidän täytyy kuitenkin kohta tanssia, parempi vaan lähteä tanssilavan luo, Vesku suostutteli.

Me jäimme vähän syrjemmälle vaikka lähdimmekin muiden perässä ulos. Nojailin Veskuun ja minua nukutti vatsa täynnä. Veskun käsi tuntui lämpimältä pukuni avonaisella vyötäröllä. Siinä olikin koko mekon juju. Se oli muuten siveä ja säädyllinen, mutta keskellä selkää oli iso aukko, mistä tunsin Veskun parhaillaan ujuttavan sormiaan kyljelleni.
- Luuletko, että olisi kauheata kohta karata teille? Mua alkoi väsyttää ihan hirveästi? kysyin ja haukottelin vakuudeksi.
- Eiköhän se onnistu, Vesku arveli. - Mä voin saattaa sut torkuille ja sitten voidaan tulla takaisin jos tuntuu siltä, tai odottaa, rupusakki tulee meille kuitenkin yösaunaan lopuksi.

Lähettäjä: álávíívádésíré 
Päivämäärä:   25.1.09 00:54:46

Hänen mukanaan tuli toinen mies samaa ikäluokkaa ja tunnistin hänet sulhaspojaksi
Jos kumminkin bestman? Ku sulhaspojat on kai niit vaahtosammuttimenkokoisia kun tuo sormuksia tyynyllä ja kaatuu portailla ylös alttarille :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   25.1.09 01:11:47

On vai? Mä oon aina ajatellu, että ne on sama, tai jos nyt oon ajatellu ollenkaan niin tarkkaan...

Uusi