Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   25.1.09 01:09:29

Edellinen


Katsoimme kuitenkin häävalssin, ja kuinka hääpari haki appeaan ja anoppiaan tanssimaan, ja miten sitten isovanhemmat lisättiin seurueeseen, ja silkkaa väsymystäni liikutuin taas vähän. Minulla ei ollut isovanhempia, mutta kuvittelin Ilsen ja iskän tanssimassa Karin ja Leenan kanssa. Sitten livahdimme karkuun. Olin jokseenkin eksyksissä vieraassa kaupungissa mutta kävi ilmi, että olimme vain kymmenen minuutin kävelymatkan päässä Veskun kotoa.

Parin tunnin unet tekivät minusta taas ihan uuden ihmisen. Heräsin, kiskoin jo toistamiseen tänään leningin päälleni ja lähdin etsimään Veskua, jotta hän napittaisi selkäpuoleni. Talo oli hiljainen ja tuntui autiolta ja toivoin, ettei hän ollut kadonnut minnekään kauas kuten takaisin juhlapaikalle. Epäilin, saisinko napit itse kiinni. Lopulta soitin.
- Mä olen ullakolla, tuun just, Vesku lupasi ja rymistelikin saman tien alas portaita.
- Mitä sä siellä teit?
- Kunhan pengoin vanhoja aarteita. Mennäänkö takaisin juhlimaan?
- Mennään, eiköhän ne ole saaneet leikittyä jo tarpeeksi.

Häävieraat olivat siirtyneet tanssilavan luo ja itse ravintola oli jo avattu tavallisille vieraille. Äkkiä vilkaisten ihmismäärä oli vähentynyt, ja hääparikin näytti tekevän lähtöä kun saavuimme. Heidän lapsiaan ei näkynyt missään, eikä myöskään Eevaa ja Ristoa. Liityimme vilkuttavaan joukkoon, kun Titta ja Jaska kiipesivät koristellun auton takapenkille ja sulhaspoika ajoi heidät pois.
- Mihin ne lähtee? kysyin uteliaana.
- Kotiin, arveli Vesku.
- Ei kai? Ei edes hääyötä hotellissa?
- Menee ne hotelliin, sanoi Riikka, joka oli ilmestynyt viereemme. – Tohon parin kilometrin päähän. Missä te oikein olitte, isi joutui tuuraamaan teitä kuukausileikissä?
- Mun piti käydä nukkumassa vähän aikaa.
- Missä kuukausileikissä? Vesku kysyi.
- Kerättiin sisarukset ja ystävät ja niille arvottiin tehtäviä tulevalle vuodelle. Mä joudun leipomaan piparkakkuja niille joulukuussa, Riikka selitti.
- No mitä meidän sitten pitää tehdä?
- En mä muista, kysykää isiltä. Auttaa ikkunanpesussa huhtikuussa tai jotain. Vai viedä villasukat marraskuussa? Jotain semmosta, voitte kuvitella.

Katetulta ja valaistulta tanssilavalta kuului edelleen soittoa ja siellä näkyi tanssivia pareja. Lavan viereinen telttakatos, jossa oli juomapiste, näytti vetävän kuitenkin enemmän porukkaa. Isoisätkin suuntasivat sinne palatessaan hääparia saattamasta vaikka käsikynkässä kulkevat isoäidit näyttivät pyristelevän vastaan.
- Tuokaa mulle lasillinen viiniä, pyysi Riikka ja veti meitäkin sinne päin. – Tai siideriä ainakin.
- Sä olet alaikäinen, sanoin ankarasti, vaikka minua huvittikin.
- Entäs sitten? Alaikäinen säkin olit kun viimeksi yhdessä ryypättiin!
- Pakko myöntää, sanoin hilpeästi ja kävin ostamassa Riikallekin juotavaa. Lähtiessämme juomapiste oli vielä ollut kiinni mutta ilmeisesti yksityistarjoilu oli nyt päättynyt. Pelkkiä häävieraita teltassa kuitenkin toistaiseksi vielä näkyi. Riikalla oli seuranaan Hanni ja pari nuorta miestä, joiden henkilöllisyydestä minulla ei ollut aavistustakaan. Mutta enpä tuntenut suurinta osaa, vaikka Leena oli jossain vaiheessa yrittänyt esitellä vieraita minulle. Serkut, tädit ja Titan veljet olivat unohtuneet autuaasti heti kun kuulin seuraavan nimen.

Istuimme samaan pöytään juttelemaan kunnes Veskun äiti tuli läksyttämään meitä katoamisestamme. Veskun isä seisoi vähän vaivautuneena vieressä ja vilkuili haikeana juomanlaskijaa.
- Mun oli pakko käydä vähän nukkumassa, oon ollut kolme yötä töissä, puolustauduin.
- Mutta teiltä jäi kaikki ohjelma näkemättä!
En ehkä saanut pahoitteluuni ihan aitoa äänensävyä, mutta Leena ei tainnut huomata.
- Onneksi ehditte sentään takaisin ennen kuin tanssi loppuu. Hän tönäisi Karia, joka ymmärsi oitis parhaansa ja pyysi minut tanssimaan. En voinut kuin hymyillä ja nousta, Vesku jäi kiistelemään äitinsä kanssa siitä, osasiko hän tanssia vai ei.

Veskun isän jälkeen sain jäädä lavalle Veskun sedän kanssa, ja sitten Titan isän, ja vielä uudelleen Veskun isän, mutta sitten orkesteri alkoi pakata pillejään pois ja livahdin takaisin. Se oli oikeastaan ollut ihan mukavaa, herroista kukaan ei ollut tallonut varpaitani – enkä minä heidän – ja tunsin täyttäneeni ainakin jonkin häävieraan velvollisuuksista, vaikken ollutkaan ollut mukana leikkimässä hääleikkejä. Vesku ja äitinsä olivat kadonneet ja katsoin ihmeissäni takaisin tanssilavan suuntaan. Oliko Vesku hävinnyt kuitenkin ja joutunut tanssimaan, vaikken ollut huomannut heitä siellä. No, kaipa hän jostain ilmestyisi. Veskun isä tahtoi tarjota minulle lasillisen ja istutti minut isovanhempien pöytään, mistä en päässyt karkaamaan ennen kuin Riikka tuli hakemaan minua pois.
- Jessi, tuu tutustumaan pariin mun kaveriin! hän kutsui.
- Mihin kavereihin? kysyin, kun olimme päässeet ulos telttakatoksen alta.
- Äh, ei mihinkään, ajattelin vaan pummata sulta tupakan!
- Sähän nyt oot mahdottomaksi heittäytynyt, ensin pitää juottaa ja nyt vielä myrkyttääkin!
- Omat loppu just.
- Koska näiden juhlien on tarkoitus loppua? katselin ympärilleni ja totesin, että ravintolassa oli jo paljonkin väkeä syömässä, ja myös pihalla alkoi parveilla muita kuin juhlavaatteisiin pukeutuneita juomateltan ja tanssilavan suuntaan.
- Valomerkkiin. Tai eiköhän varsinaiset häät loppuneet kun hääpari lähti, mutta täällähän sitä vaan ollaan.
- Mun tuurilla törmään seuraavaksi Hannaan, ajattelin puoliääneen.
- Tietysti törmäät, Riikka hymyili ja tökkäsi minua ystävällismielisesti kyynärpäällään. – Lauantai-ilta ja ensimmäinen avonainen terassi kaupungissa, kiitos meidän häiden, et voi olla törmäämättä.
- Hyvä tietää, täytyy valmistautua henkisesti. Vaikka oikeastaan olin valmistautunut henkisesti siitä lähtien kun olin lukenut hääkutsun. Hanna ilmestyi näköjään elämääni säännöllisesti kuin vuorovesi.

Vesku ilmestyi paikalle ja laittoi kätensä paljasta selkääni vasten.
- Jouduitko tanssimaan? kysyin kiusoitellen.
- En, mutta jouduin tarjoamaan äidille kahvia ja keskustelemaan meidän häistä.
- Eikö Risto olisi seuraavaksi vuorossa?
- Äiti on tainnut menettää toivonsa sen suhteen, mutta on vakuuttunut siitä, että me aiotaan naimisiin. Ja käski sanoa, että aikoo nyt yrittää päästä lähtemään kotiin saunanlämmitykseen. Juhlat jatkuu siellä.
- Haluatko jo lähteä?
- Haluatko sä?
Kohautin olkapäitäni. Vähän teki mieli kyllä poistua paikalta Riikan mainittua Hannasta, mutta toisaalta en halunnut ajatella karkaavani.
- Ei kai tässä vielä mikään kiire ole.
- No ei. Äidillä menee ainakin tunti ennen kuin se on kiertänyt kutsumassa kaikki jäljellejääneet saunomaan, ja ennen kuin se saa isovanhemmat liikkeelle. Ja mä haluaisin keskustella sun kanssa.

Katsoin häntä pitkään. Mietin oliko pahaenteisempää lausetta olemassa ja kiskoin huivini tiukemmin ympärilleni. Oli toki jo viileää, mutta olin saanut kylmiä väreitä ihan säikähdyksestä.
Riikka oli kadonnut huomaamattani ja me seisoimme sireenipuskan varjossa hämärässä – ajatuksissani olin jo sytyttämässä vielä uutta tupakkaa, mutta panin välineet kiireesti pois kun Vesku mulkaisi niitä. Hän ei saarnannut ajoittaisesta tupakoimisestani, mutta vihjaili kyllä joskus.
- Mistä sä haluat keskustella? kysyin epävarmasti.
- Meistä, mut mennäänkö istumaan? Haluatko sä jotain juotavaa vielä?
- Haluan, sanoin varmasti ja seurasin häntä juomatelttaan. Päässäni pyöri. Oliko Veskulle tullut jokin sitoutumiskammo keskellä näitä suureellisia häitä?

Taisin näyttää aika kauhistuneelta, mutta Vesku ei edes vilkaissut minua istuessaan minua vastapäätä.
- No? kysyin.
- Haluatko sä tämmöset häät?
- Onhan tää aika hässäkkä, mulle riittäisi pienemmätkin juhlat, sanoin, mutta huokaisin sisimmässäni helpotuksesta. Ei kuulostanutkaan vaaralliselta. Niin henkäisi Veskukin, mutta ihan ääneen, ja otti käsistäni kiinni.
- Mä olen panikoinut koko päivän, että jos sä haluat tämmösen sirkuksen kanssa.
- Mitäs jos haluaisin?
- En tiedä, tosiaan.
- No asteikolla lähtisitkö karkuun vai suostuisitko kaikkeen mitä keksitään.
- Lähtisin varmaan karkuun. Tai sitten oltaisiin ikuisesti kihloissa.

- Mä en todellakaan halua tämmösiä häitä, lausuin hitaasti ja selkeästi. - Mun puolesta voidaan karata merelle ja pyytää kapteenia vihkimään!
- Oletko tosissasi? Ei häävalssia?
- Ei missään nimessä häävalssia. Eikä mistään hinnasta yhtä ainutta leikkiä eikä morsiamenryöstäjää! sanoin juhlallisesti.
- Valokuvaamista ei taideta voida välttää.
- Se menköön, mutta ei muuta. Hitto kun säikäytit mut. Luulin jo että haluat erota musta tai jotain.
- Hölmö!

Sen jälkeen olisin ollut ihan valmis tapaamaan vaikka itse Hannankin, mutta ei häntä näkynyt ravintolassa. Tapasimme kyllä pari Veskun vanhaa ystävää, jotka olivat iltaa viettämässä, mutta lähdimme melko pian kävelemään Veskulle. Ilta ei ollut enää lämmin joten se oli ihan pakon sanelema juttu. Hytisin leningissäni, vaikka iso huivini oli kiedottu harteilleni koko pituudeltaan.
- Päästäisköhän me saunaan? kysyin hampaat kalisten.
- Päästään kun ajetaan ukot ulos sieltä.
- En mä voi kyllä mennä saunaan jos koko pappakööri istuu sen näköalaikkunan toisella puolella, kauhistuin.
- Ei kun ajetaan ne sisään asti.
Mutta emme tarvinneet mitenkään radikaaleja otteita, Kari ja isoisät eivät olleet vielä ehtineet saunalle asti ja me ilmoitimme ottavamme ensimmäisen vuoron. Sitten miehet saisivat riekkua siellä vaikka loppuyön. Kuten varmaan tekisivätkin.

Lähettäjä: Aivokana 
Päivämäärä:   25.1.09 12:49:36

JAtkoa! :))
Btw, mä en ole koskaan kuullutkaan mistää sulhaspojista? ;o

Lähettäjä: ssfä 
Päivämäärä:   25.1.09 14:24:16

Voih! Ehkä paras sunnuntai ikinä, kun sain lukea varmaan miljoona pätkää tätä! Mahtavaa! :)
Jatkoa!: )

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   25.1.09 14:32:01

Siis apua, mä olen nukkunu melkein 14 tuntia :x
-------------------
65.

Heräsimme varovaiseen koputukseen Veskun vanhassa huoneessa. Avasin silmäni ja tuijotin kattoa ja sitten viereistä seinää, jolle Leena oli ripustanut juhlavan määrän erivärisiä ruusukkeita; Veskun palkintoja vuosien varrelta. Sitten koputus uusiutui ja tajusin että se tuli ovelta.
- Niin? sanoin kysyvästi, Vesku ei ollut liikahtanutkaan mutta havahtui kun kuuli ääneni korvansa juuresta. Leena avasi oven ja kurkisti sisään.
- Mirja-mummi soitti ja kysyi että tuletteko käymään? Katsomaan sitä pukua?
- Jestas. Mitä kello on?
- Ei se ole kuin kahdeksan, mutta olitte ilmeisesti sanoneet että pitää ajoissa ehtiä lähtemään…
- Me sanottiin että lähdetään kun Hanni haluaa, mutisi Vesku ja veti tyynyn naamalleen. Mutta minä tunsin itseni virkeäksi ja nousin istumaan, muistaen onneksi pitää lakanan kainaloissa, kun olin muuten vaatteitta kuten tavallista.
- Joo, mä lähden ainakin!

Leena sulki taas oven ja Vesku kääriytyi huolellisemmin lakanaan, kiskoen sen pois päätäni. Kömmin puoliksi hänen päälleen ja kysyin, halusiko hän jäädä nukkumaan. Mytyn sisältä ei kuulunut ensin mitään.
- No, mä menen sitten, ilmoitin. – Kai mä sinne löydän.
- Odota nyt sekunti. Mytty alkoi liikkua eikä Vesku näyttänyt oikein saavan raajojaan esiin.
- Kyllä sä voit jäädä nukkumaan. Ei mua haittaa.
- Ei, kyllä mä tulen mukaan. Mutta ei kai nyt just tällä sekunnilla? Vesku oli saanut selvitettyä itsensä peiton ja lakanan kierteistä ja kierähti vuorostaan minun päälleni. Suukottelimme vähän aikaa, mutta pelkäsin vähän Leenan yhtäkkiä palaavan, joten vääntäydyin sieltä pois.
- Mitä nyt? Vesku kuulosti pettyneeltä.
- Jos sun äiti ilmestyy uudelleen…
- Jos mä laitan lapun ovelle?
- Jos sä nouset ylös kanssa?

Lainasimme Leenan autoa ja ajoimme lyhyen matkan Veskun isoäidin luo. Leena oli tainnut soittaa ja ilmoittaa saaneensa meidät ylös, sillä Mirja-mummi oli ehtinyt laittaa täydellisen aamiaisen paistettuine munineen ja puuroineen.
- Kahvia vai teetä? hän kysyi jo oven avatessaan.
Söin noin kolmen ihmisen edestä ennen kuin muistin minkä takia tänne oli tultu. Nostin säikähtäneenä käden suuni eteen ja laskin puurolusikan nyt jo tyhjälle lautaselle.
- Mun olis pitänyt kokeilla sitä pukua ensin! Nyt se ei kumminkaan enää mahdu!
- Älä höpsi, sanoi Mirja mutta vetäisi pois pullalautasen jota oli ollut ojentamassa minulle. Hän nousi ja katosi keittiöstä palatakseen kohta kukallisen kankaisen pukupussin kanssa. – Tule tänne olohuoneen puolelle niin katsotaan saatko pullaa.
Vesku hörähteli napatessaan kumpaankin käteensä korvapuustin ja kääntyi katsomaan miten Mirja ripusti puvun kattokruunuun ja alkoi riisua pussia sen ympäriltä.

Puku oli paljon kauniimpi kuin miltä se oli kuvissa näyttänyt, se oli himmeätä paksua raidalliseksi kudottua kangasta enkä tiennyt oliko se vanhuuttaan kellastunut vai alun perin kermanvärinen. Kurkkasin hameen laskoksen alle, mutta väri näytti samalta sielläkin. Siinä oli leveä helmaosa ja pelottavan tiukan näköinen yläosa, jossa pienet hihat ja avonainen kaula-aukko. Kauhean avonainen, totesin.
- Täällä on tykötarpeet, aloitetaan näistä, Mirja sanoi ja avasi toista pussia, jonka oli huomaamattani laskenut sohvalle. Siellä oli metreittäin tyllialushametta ja, luoja paratkoon, korsetti.
- Ei ihme, ettei Titta halunnut kokeillakaan, toihan olisi kuristanut vauvan, totesin.
- Riisu, komensi Mirja enkä uskaltanut olla tottelematta. Vesku seurasi edelleen keittiön pöydän ääressä istuen kiinnostuneena, miten heitin farkkuni ja T-paitani pois ja pujottauduin korsetin sisään.
- Liivit myös, kyllä tämä pitää huolen painovoimasta, komensi Mirja, ja alkoi kiristää naruja selässäni. Tottelin, ja minulle alkoi tulla epätodellinen olo. Ihan kuin olisin siirtynyt ajassa kymmeniä ellen satoja vuosia taaksepäin. Mieleeni tuli Tuulen viemää ja miten Scarlett O’Hara oli yrittänyt saada vyötärönsä 16-tuumaiseksi.
- Uskomatonta, että ihmiset on käyttäneet tämmöisiä! puuskahdin. Mirja ei onneksi kiskonut voimiensa takaa, mutta haarniskalta vaatekappale alkoi silti tuntua.
- Luulenpa että mahdut sinne ihan hyvin, Mirja tuumi arvioivasti katsellen selkääni ja sitoen naruja rusetille. – Riikka ei taida mahtua, ellei päästä saumoista. Se on sen verran ronskimpaa tekoa.

Seuraavaksi sain nostaa käteni ylös ja ylleni ripustettiin kaksikin alushametta. Nyt tunsin olevani Joutsenlammesta.
- Odota, mun täytyy päästä katsomaan peilistä, sanoin ja kipaisin eteiseen, missä olin tullessani huomannut ison peilin. Uskomatonta. Alimmaisen alushameen silkki hiveli jalkojani ja näytin ihan vieraalta kellanvaaleassa haarniskassani, joka oli muotoillut vyötäröni kapeammaksi kuin olin voinut kuvitella, ja nostanut rintani esille paremmin kuin mitkään Gossardit mitä ikinä olin sovittanut.
- Mitäs pidät? kävin kysymässä Veskulta ja pyörähdin hänen edessään. Hymyilin vähän vinosti sillä näin, että mies oli tipauttamassa silmiään.
- Kelpaa mulle, hän sanoi rykäistyään kerran. Hymyilin leveämmin ja pyörähdin vielä kerran. Hiveli itsetuntoa nähdä tuommoista ämmistystä.
- No nyt puku, komensi Mirja olohuoneesta. Menin ja nostin taas tottelevaisesti käteni; vaalea unelma solahti päälleni ja Mirja alkoi kiinnittää nappiriviä selässäni. Hän kuitenkin luovutti pian ja pyysi Veskun apuun.
- Ei tahdo enää sormet toimia, ja ne on niin pieniä.
Kauan Veskullakin kesti mutta lopulta olin valmis ja ryntäsin takaisin peilin eteen. Olin lähes yhtä vähän peitettynä kuin äskenkin, vain olkapäillä oli lisää kangasta, mutta vaikutelma oli ihan toinen. Suloinen pitsiröyhelö kaula-aukolla, tai hartioilla, sai minut näyttämään viattomalta morsiamelta siinä missä korsetin nyörit olivat ennemminkin tuoneet mieleen ilotytön. En ollut ihan varma kumpi oli ollut kiehtovampi näky mutta molemmat olivat outoja ja mielikuvitusta kiihottavia.

- Tää on aivan ihana! ilmoitin kun palasin olohuoneeseen tavoitellen arvokasta kävelyä.
- Mun mielestä se äskeinenkin versio oli ihan kelvollinen, ilmoitti Vesku. Mirja-mummi läppäsi häntä käsivarrelle ja pyöräytti minua ympäri useita kertoja.
- Miten mun hiusten pitäisi olla?
- Minulla oli nuttura hunnun alla, ja Leenalla oli lyhyet kiharat hiukset silloin, Mirja muisteli.
- Musta tää vaatisi ihan jonkun Jane Austen –kampauksen, korkkiruuvikiharoita, visioin, ja kävin uudelleen peilin edessä järjestämässä hiuksiani.
- Huntua ei ole enää tallella, se teidän pitää hankkia, Mirja huusi perääni. Mutta en ollut ollenkaan varma, että semmoista tarvittaisiin. Puvussa itsessään oli tarpeeksi. Palasin olohuoneeseen ja jäin seisomaan Veskun eteen.
- No niin, haluatko naida mut tässä puvussa?
- Ehdottomasti haluan, hän ilmoitti ja laski varovasti kätensä vyötärölleni.

- Sitten ei tarvitse enää kuin sopia päivä, riemuitsi Mirja-mummi ja taputti käsiään innoissaan. – Ja nyt saat Jessi pullaa – kunhan vaan riisut päällyspuvun ensin ettei se sotkeennu kaneliin!
- En mä tätä minkään pullan takia riisu, sanoin melkein loukkaantuen ja palasin peilin ääreen. Tunsin olevani prinsessa enkä muista mitä olisin aikoihin tehnyt niin vastentahtoisesti kuin riisuutunut perintöpuvusta. Vesku oli sillä välin ehtinyt tehdä selvää melkein kaikista korvapuusteista ja Mirja-mummi oli ottanut seinältä eteensä kalenterin ja luki silmälasit nenän päässä roikkuen sen viimeistä sivua, missä oli tulevan vuoden kalenteri.
- Juhannushäät? hän ehdotti. Havahduin suoristaessani pukua kattokruunussa edelleen roikkuvaan henkariin.
- Ei kai me voida vielä ensi vuonna mennä naimisiin? Eihän meillä ole töitä eikä ammattia eikä mitään kummallakaan.
- Ammatin kanssako sä naimisiin menet? Mirja katsoi minua tuikeasti lasiensa yli. – Yhdessähän te asutte kuitenkin.
- Ei oikeastaan, kyllä Jessi asuu vielä kotonaan. Tai kotonaankin, väitti Vesku vastaan. Silloin muistin Riikan suunnitelmat ja kerroin niistä nopeasti. Saisimme ruveta asunnonhakuun. Veskua ei juuri huolettanut.
- Katsotaan nyt ensin saako se lakin. Ei se nyt meitä voi tulla uloskaan ajamaan, vaikka miten pääsisi ylioppilaaksi.
- Mutta eikö olisi kiva kun olisi asunto missä olisi vaikka kaksi huonetta edes, yritin ja istuin vapaalle tuolille. Otin pullan.
- Olisi totta kai! Mutta ei me sitä nyt tällä istumalla löydetä! Täytyy vaan ruveta miettimään vaihtoehtoja.

Hannin Helsinkiin lähtö viipyi ja viipyi niin, että meinasin jo hermostua. Minun olisi pakko ehtiä ratsastamaan Miskillä tänään tai se kiipeilisi huomenna pitkin seiniä, enkä uskaltaisi selkään ollenkaan.
- Jos olisi oma auto… jupisin ja join varmaan seitsemättä puolikupillista kahvia. Typeryyden huippu, joo, tuskin kestäisin reilun tunnin automatkaa kotiin pyytämättä vessataukoa, mutta jokin vain aina sai minut nyökkäämään kun Leena tarjosi lisää.
- Mitä? Vesku havahtui. Hän istui vieressäni uppoutuneena johonkin vanhaan kirjaan, jonka oli ullakolta kaivanut esiin. Se oli niin vanha, että kannetkin olivat vain vaaleaa kangasta eikä nimeä näkynyt edes haalistuneessa selkämyksessä.
- Että jos ois oma auto.
- Pari tuntia sitten sä halusit uutta asuntoa.
- Saa kai sitä haluta? Olisko meillä varaa johonkin kesäautoon?
- Olisi, mutta en tiedä olisko varaa ajaa sillä näillä bensanhinnoilla.
- Äh, sä olet niin masentavan järkevä aina! Nousin katselemaan ikkunasta ulos ja vilkaisin taas kerran kelloa. Oma auto tuntui yhtäkkiä maailman haluttavimmalta asialta. Sama se miten vanha tai pieni, mutta oma vapaus mennä minne ja milloin halusi. Ja sitten täytyy myöntää, että olin vähän pyörryksissäni palkkani kanssa. Olin saanut niin paljon rahaa, etten oikein tiennyt minne sitä tunkisin. Vaatteita olin vähän ostanut, ja ruokaa meille, tietenkin, mutta Vesku oli maksanut kämpän vastikkeet ja sähkölaskut ja sen sellaiset kuten aina ennenkin ja oikea aikuisen, vakituisesti työssäkäyvän ihmisen palkkapussi oli minulle vielä suuri ihmetyksen aihe.

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   25.1.09 18:03:04

Leena sulki taas oven ja Vesku kääriytyi huolellisemmin lakanaan, kiskoen sen pois päätäni.

Paaltani?

taman kohtauksen ma muistan jotenkin tosi elavasti :)

OIII ma ratsastin tanaan aivan upean ihanalla oripojalla, hevonen numero 55, Ole! Oi etta se oli ihana.. silla pystyi laukkaamaan jopa ihmisten seassa kun se kulki niin rauhallisesti pyydettaessa. Yhdessa kohtaa se kylla kaantyi takajaloillaan kun oli aika kaantya takaisin kotiin :P Huomenna tai keskiviikkona uusiksi silla, palominoa pitaa kans saada kokeilla viela. Ja tiistaina mennaan aidin kanssa apinavuorelle hepoilla 1 ja 7 :D

Lähettäjä: s^tu 
Päivämäärä:   25.1.09 18:17:42

tripi; woooot, onks jossain maassa hepat numeroitu tolleen, ettei niillä oo nimiä o.O ?

sitten sennnulle, musta jessi alkaa tuntua nyt tässä kohtaa ja tästä eteenpäin joltain ärsyttävältä kiukkuiselta 5v. pennulta. ja mä en vaan tajuu miten vesku kestää sitä, kun se ei itse melkeen koskaan mökötä niinku jessi.

tän tarinan jälkeen mä lukisin mielelläni vähän jerrystä tai dannista ja alissasta. tai hmm, ehkä myös miilan myöhemmistä vuosista (15-18). tai sitten veskusta ja hannasta ennen jessiä?
mutta musta kuulostaa jotenkin vähän tylsältä jos meinaat jatkaa tätä mustaojaa, kun tossa lopussa vesku ja jessi on kuitenkin jo melkeen nelikymppisiä jos mä oikeen oon laskenut :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   25.1.09 18:31:16

s^tu joo! Nyt mä ehkä sain kiinni siitä! Mä en kyllä tiedä, voinko mä tehdä sille mitään (yrittäiskö runoilla pari mehevää perheriitaa väliin?)
Alunperin mä taisin ajatella jotain sen suuntaista, että Jessin täytyy olla jostain kohden edes vähän epätäydellinen mut mut... kukaan ei oo tuntunu tykkäävän mun ratkasusta :D

Mulla on työn alla Vesku ennen tätä, jotenkin musta tuntuu, etten mä voi jatkaa Mustaojasta just tosta mainiitsemastasi syystä...

Ja Tripi on Thaimaassa.
------------
Misk oli ikävystyneen näköisenä yksin tarhassa, kun saavuimme tallille alkuillasta – bussilla, tietenkin. Kera oli viety pois ja poikaponit olivat keskenään ja sillä oli tylsää. Kisunkaan kanssa se ei tullut toimeen, niin että molemmat murjottivat nykyään yksinään. Vesku aikoi lähteä maastolenkille Jerryn kanssa, mutta minä en maastoillut Miskillä vapaapäivän jälkeen, se oli semmoinen tappurapää. Totesin, että kentälle oli jätetty pari ristikkoestettä ja päätin katsoa mitä se niistä tykkäisi. Tai tiesin, että se tykkäisi, se rakastaisi niitä, mutta miten sillä tänään olisi intoa keskittyäkin. Se oli alkuun pelottanut minua ihan tosissaan holtittomalla innostuksellaan, mutta en ollut ilennyt valittaa, purrut vain hammasta ja jatkanut harjoituksia. Oonan jalat menivät sen mahan ympäri, se oli minun vastuullani. Ja oli myönnettävä, ettei se ollut kovasuinen eikä vienyt. Sen sai pysäytettyä milloin halusi kuin seinään. Tosin se sitten saattoi olla jo menossa miljoonaa ennen kuin tajusi sen pysähtyneenkään. Oikea ADHD-poni. Muuten se oli kiltti ja hellyttävä tapaus ja hörisi minulle jo kaukaa. Tuntui, että oikein sydänalassa läikähti.
- Kuulitko sä? huikkasin Veskulle, mutta ei hän kuullut mitään, yritti vain pyydystää omaa ratsastettavaansa.

Harjasin Miskin hitaasti, huolella, ja jos poni olisi ollut minun, olisin lisännyt rakkaudella. Olin tietysti ehtinyt kiintyä siihen parissa kuukaudessa aika lailla. Se oli paljon sosiaalisempi kuin Mansikka, johon oli ollut paljon pidempi projekti tutustua, vaikka rakkaaksihan sekin oli tietysti käynyt. Misk mupelsi ja töni minua, yritti hamuta taskujani ja vaatteitani ja nipistikin välillä siinä touhussa kipakasti, niinpä yritin alati kieltää sitä. Mutta sen muisti oli kuin kananlento, tai sitten se yritti sinnikkäästi säkittää minua hoitamiseensa. Se oli kaunis otus, kuin pieni arabi, ja kun talvikarva alkoi kaikota, se oli muuttumassa kullanväriseksi. Kyllä Oona saisi sen ainakin ulkonäöllä myytyä, ellei kapasiteetilla.

Vaikka oli sillä kapasiteettiakin, arvelin, kun olin päässyt sen kanssa kentälle. Sen into ja pelottomuus esteillä oli varmaan jonkin arvoista. Jos se vielä malttaisi vähän kuunnella ratsastajaa…Mietin vähän aikaa, antaisinko sen ensin laukata intonsa pois, mutta epäilin, ettei oma kuntoni riittäisi sen jälkeen enää oikein ratsastamaan kunnolla, joten aloitin ihan tavalliseen tapaan käynnissä ja ravissa taivutellen. Jos saisin sen huijattua luulemaan, ettei tänään laukattaisi tai hypättäisi ollenkaan, se saattaisi hyvinkin jaksaa keskittyä siihen mitä pyysin. En siis ollut huomaavinanikaan esteitä ja ennen pitkää sekin unohti ne. Vasta lopuksi yritin hypätä sen kanssa ristikot hallitusti. Ne olivat hyvässä kulmassa toisiinsa nähden jotta olisi voinut hypätä kahdeksikkoa uudestaan ja uudestaan, mutta en uskaltanut kuin pari kierrosta. Oona näkyi tulleen kentän laidalle ja halusin lopettaa niin kauan kun tilanne oli minulla hallinnassa. Muutenkin mielelläni lopetin ratsastuksen silloin kun meni hyvin.

- Mihin aikaan tulet huomenna? Oona kysyi esipuheitta.
- Ihan mihin vaan, mulla on vapaa.
- Tuu puolen päivän maissa niin mä pidän teille rataharjoituksen.
Nielaisin ja nyökkäsin. Luontaisetu. Ilmaista estevalmennusta. Yritin ajatella positiivisesti. Olin hengessä jo aikaa sitten luovuttanut taistelun Miskillä kilpailemisesta, sillä pelkäsin Oonan muuten lemppaavan minut pellolle – ”jos et kisaa ei tarvitse ratsastaakaan” – enkä sitä kuitenkaan halunnut.

Vesku ja Jerry palailivat juuri lenkiltään ja tulivat kentälle pyörähtämään.
- Haluatko seuraa loppukäynneille? Vai oletko valmis jo?
- Ei olla vielä jäähdytelty, tule ihmeessä mukaan pellon ympäri, hymyilin ja lähdimme peräkanaa sinne.


Misk oli pelottava seuraavana päivänä. Tulin tallille ajatuksena uuvuttaa se ensin ja kävin vajaan tunnin maastolenkillä ennen kuin menin kentälle, missä Oona viimeisteli viiden esteen rataa.
- Oletteko valmiina? Verkannu?
- Kyllä, vastasin täysin totuudenmukaisesti. Niinpä saimme saman tien ruveta hyppäämään, ensin sarjaestettä ja sitten siihen lisättiin kaareva kahden okserin linja. Misk käyttäytyi ihmeen hyvin, tai sitten meillä oli vain uskomaton tuuri ja askeleet sopivat niin, ettei sen tarvinnut tehdä sille ominaisia spurtteja ja melkein-pysähdyksiä. Oona näytti tyytyväiseltä ja selitti, miten halusi meidän hyppäävän kaikki esteet, osan kahdesti. Yritin painaa järjestyksen mieleeni ja ohjasin luottavaisin mielin ensimmäistä kohden. Misk oli edelleen melko luotettavan tuntuisesti käsissäni, vaikka se alkoikin silminnähden innostua.
- Täähän näyttää hienolta, Oona kehaisi ja antoi meidän kävellä sillä aikaa kun nosti itse esteitä. Ne alkoivat olla sen korkuisia, että jouduin säätelemään enemmän sarjalla ja linjalla, Misk joutui hyppäämään sen verran isompia hyppyjä, että minun olisi pitänyt saada sen askeleet väleissä lyhyemmiksi. Valitettavasti se ei tahtonut uskoa, että tiesin tosissani mitä tein. Sain käyttää aika rumiakin otteita muutaman kerran. Oona ei enää kehunut mutta nosti silti lisää; ei vielä mitenkään pelottaviksi mutta ehkä 80- tai 90-senttisiksi.
- Oletko ihan tosissasi? kysyin varmuuden vuoksi.
- Olen, anna tulla vaan.

Taistelimme kahta kauheammin noissa tarkoissa paikoissa. Sarjan Misk päätti ensimmäisellä kerralla ottaa yhdellä askeleella kahden sijasta ja olin menettää tasapainoni, kun olin valmistautunut melkein mihin tahansa muuhun kuin siihen. Linjalla oli helpompi antaa sen mennä neljällä askeleella viiden sijaan, enkä yrittänytkään pidättää, päinvastoin.
- Voi teitä, tulkaa kerran vielä, Oona huokaisi. – Saisitkohan sä mitenkään sitä sen verran kontrolliin sarjalla, että se ottaisi ne kaksi askelta?
- Epäilen, huohotin päättäneenä yrittää. Onnistuin sen verran hyvin, että poni otti puolitoista askelta ja loikkasi ihan b-osan juuresta jänisloikan.
- Uudestaan, kuului järkkymätön komento.
Tunsin, miten Misk alkoi väsyä ja toivoin, että se alkaisi uupumustaan kuunnella minuakin, mutta ei. Se uskoi entistä vähemmän minua ja enemmän omia ääniään. Oona laski sarjan takaisin alkukorkeuteen, ehkä kuuteenkymmeneen senttiin.
- Nyt vielä, viimeisen kerran. Koko rata.
Oli ponilla estesilmää; nyt sain sen ottamaan sarjan väliin kaksi laukka-askelta. Siitä rohkaistuneena linjalle kääntäessäni päätin palauttaa tahdin alkuperäisiin viiteen askeleeseen, mutta siitä emme päässeet yhteisymmärrykseen. Neljännen jälkeen se ponkaisikin jo esteelle, joka oli toivottoman kaukana ja laskeutui keskelle sitä. Minä lensin kuin ohjus satulasta ja tein kuperkeikan ilmassa, ja niin näkyi tekevän ponikin, samoin puominkappaleet.

- Oho! sanoi Oona ja riensi ottamaan Miskin ohjista kiinni kun se pyristeli saman tien pystyyn. Niin pyristelin minäkin, olin osunut maahan ihmeen pehmeästi.
- Onko se kunnossa? kysyin. Oona pyöritti ponia ympärillään.
- Näyttäisi olevan, nouse selkään niin katsotaan ravi ja laukka.
- Selkään?
- No eihän tätä nyt tähän voi lopettaa. Tuutte uudelleen tän linjan jos se ei onnu.
Suljin suuni, oikaisin satulan ja kiipesin saman tien takaisin. Hullu Oona oli, mutta olkoon. Omahan oli poninsa. Misk tuntui vähän pöllähtäneeltä, ainakin se totteli tavallista herkemmin, ja ravattuani ja laukattuani molempiin suuntiin Oona totesi, ettei siinä ole mitään vikaa. Linja onnistui viidellä täydellisen hallitulla laukka-askeleella ja siihen saimme lopettaa.
- Ota loppuravit ja kävelyt ja tule sitten mun luo, katsotaan teille sopivia kilpailuja. Miten pitkälle sä tiedät sun työvuorot?
- Kolme viikkoa, mutisin ja katsoin äimänä hänen poistuvaa selkäänsä.

Minulla meni hyvinkin tunti ennen kuin sain Miskin pois käsistäni. Se puuskutti ja sitä piti kävelyttää, se oli hikinen ja se piti pestä, ja varmuuden vuoksi hieroin arnikaa sen lapoihin ja kaulaan. Hiekasta päätellen se oli laskeutunut oikealle lavalleen, mutta lääkitsin varmuuden vuoksi molemmat koska minun muistikuvassani se oli tullut vasen edellä maahan. Omatkin lapani alkoivat tuntua jäykiltä ja harkitsin hetken ottaa arnika-pullon mukaan Oonan luo, josko hän laittaisi sitä minun selkääni. Jätin sen kuitenkin talliin ja otin sen sijaan laukkuni, missä oli kalenterini ja siellä työvuoroni.

- Meinaatko sä pistää meidät kilpailemaan kun ollaan just hajotettu itsemme ja rata? kysyin kun kävelin sisään Oonan pikku asuntoon. Hartiani tuntuivat jäykiltä ja yritin verrytellä niitä olkapäitä nostelemalla.
- Sen jälkeenhän se meni hyvin! Oona sanoi ja vääntäytyi pystyyn sängyltään. – Otatko kahvia?
- Oisko sulla mitään kylmää?
- Saat kaljan ellet ole autolla.
- En ole, ja kiitos!
Oona alkoi pitkän yksinpuhelun siitä, miten minun pitäisi Miskin kanssa edetä, ja kävimme läpi kalenteriani ja Oonan kilpailukalenteria. Yllättäen viikonloppuvapaani olivat vähissä, mutta tiistaisin ja keskiviikkoisin pidettiin länsisuunnalla pikkukisoja parissakin ratsastuskoulussa ja Oona tahtoi meidän lähtevän niihin, ellen saisi pariksi lauantaiksi ja sunnuntaiksi vaihdettua vapaata.
- Multa menee kaikki viikonloppulisät, jos mä kisaan kaikki viikonloput, yritin protestoida.
- Mä voin maksaa viulut, siis lähtömaksut ja bensat, tuskin sun viikonloppulisäsi niin paljon tekee kuitenkaan, Oona lupasi. En viitsinyt sanoa, etten missään vaiheessa ollut aikonutkaan omin kustannuksin Oonan ponia kilpailuttaa. Jollain hullulla tavalla ajatus oli alkanut kiehtoakin kun sitä nyt olin tarpeeksi kauan märehtinyt.
- Mutta turvaliivin saat hommata itse. Mä panen teidät viikon päästä tiistaina tonne Kauniaisiin.
- Jjjust.

Lähettäjä: Aivokana 
Päivämäärä:   25.1.09 18:40:09

Jatka toki :---) Oot oikeesti kuvaillut asioita ihan älyttömän hyvin ja teksti on niin sanoinkuvaamattoman todellisen oloista että varmaan uppoutuisin tähän vaikka kuinka pitkäksi aikaa jos se olisi muiden hommien ohella mahdollista. <3

Lähettäjä: Aivokana 
Päivämäärä:   25.1.09 22:24:53

Upitan tätä.......... Mua muuten häiritsee toi - Jjjust. vaikka tajuan kyllä mitä tarkoitat sillä, että se sanoo sen silleen venytellen mutta kuitenkin ;p

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   25.1.09 22:30:07

Totta, ei tommosta kai pitäs kirjottaa tarinoihin :)
--------
66.

Vesku ei joutunut yhtä tylyn komentelun kohteeksi, sillä hän oli itse innoissaan lähdössä kilpailemaan. Jerryä ei vielä viety kouluaitoihin, mutta toisella ruunalla oli piileviä kykyjä ja hienot liikkeet. Olisin mielelläni lähtenyt heidän mukaansa lauantaina, mutta minulla oli töitä, kuinka ollakaan. Ajattelin pitää kokonaisen tallivapaan. Olkoot ponit. Samalla mietin ankarasti, oliko tämmöinen työnteko tosiaan ihan tarpeellista. Kaikki hevostapahtumat järjestettiin viikonloppuisin. En voisi saada kovinkaan monta viikonloppuvapaata kuukaudessa, ja jos saisinkin, näkyisi se heti palkassa, johon huomattava viipale tuli lisistä. Mutta, huokaisin, pidin kuitenkin työstäni. Eikä minulla ollut sitä kultalusikkaa, joka olisi kauhonut minulle esimerkiksi auton, vaikka Ilse ja iskä pienemmissä asioissa auliisti auttoivatkin.

Sain iltapäivällä viestin; Knox oli loikannut yli aitojen, muuten oli mennyt hyvin. Naurahdin kuivasti, mutta harmistukseni ei juuri lieventynyt. Olisi ollut mukava nähdä se hyvin mennyt osuus. Kysyin mihin aikaan Vesku arveli olevansa kotona, mutta en ehtinyt saada vastausta ennen kuin piti lähteä taas hommiin.

Iltapäivä tuntui vuodelta. Edes Kiien seura ei tänään piristänyt, etenkään kun käydessäni puhelinta vahtimassa siellä odotti vastaus, että tuskin ennen kuutta ehtisivät tallille. Onneksi matkalla bussipysäkille näin Jinnan; se piristi ja houkuttelin hänet kanssani kahville ennen kuin lähtisimme Hakaniemestä omiin suuntiimme. Meidän tapaamisemme alkoivat olla niin harvassa että suretti. Molemmat vuorotyössä ja minulla siihen lisäksi tallihommat ja lukeminen, Jinnalla omat harrastuksensa. Onneksi oli puhelimet. Puhuttavaa riitti silti enkä huomannut Kiien tulevan samaan bussiin, ennen kuin hän tönäisi minua hymyillen. Minun oli pakko esitellä hänet ja Jinna toisilleen, vaikka vähän arastelin Jinnan reaktiota. Mutta Kiie oli oma hyvää tuulta pursuava itsensä ja ennen kuin pääsimme kovinkaan pitkälle Jinna oli ihan omasta halustaan pyytänyt hänet mukaan kahville.
- Mitä kahvia, ajetaan keskustaan ja mennään terassille! Kiie ehdotti ja kun Jinna suostui, suostuin minäkin.

Jinna oli kuunnellut kovin pidättyväisenä puheitani Kiiestä joten olin jättänyt ne vähälle viime aikoina. En ollut tainnut kertoa edes suukosta. Tai tiesin, etten ollut kertonut, kun en oikein tiennyt miten suhtautua koko juttuun, vieläkään, ja varsinkaan kun en osannut arvata miten Jinna suhtautuisi. Nyt mietin, olinko toiminut oikein, kun noilla kahdella näkyi synkkaavan välittömästi kauhean hyvin. He aloittivat lähihoitajan ja sairaanhoitajan opintojen eroista ja päätyivät kesän muotivärien arviointiin ennen kuin ehdin edes siideriäni juoda. Olin niin mietteissäni, etten ehtinyt oikein osallistua koko keskusteluun.
- Mitäs murjotat seurassa? kysyi Kiie ja taputti kättäni.
- En saa suunvuoroa, nauroin puskien pois pohdintani. – Ja mietin pääsykokeita, jatkoin, mikä sekin oli tavallaan totta. Ne eivät kadonneet mielestäni kovin kauas nykyään, olin sitten unessa tai valveilla.
- Koska ne on?
- Ei tässä ole kuin reilu viikko enää. Yllättäen minua puistatti, enkä osannut sanoa oliko se pelkoa vai oliko siideri liian kylmää.
- Sähän olet lukenut kuin apina, jos et tolla lukemisella pääse niin ne ei ota ketään tänä vuonna, lohdutti Jinna ja taputti toista kättäni. Toivoin, että olisin voinut olla yhtä luottavainen. Liki Sormusten herran kokoinen Galenos painoi kassissani tälläkin hetkellä, joten ehkä Jinnan puheissa oli jotain perää.
- Tai sitten mun oppimiskyky ei vaan riitä.

Päätimme juoda toisetkin siinä terassilla, mutta sitten alkoi tulla viileää ja valuimme sisätiloihin lämmittelemään vielä hetkeksi. Meillä oli yllättäen niin paljon puhumista, että tyrmistyin kun puhelimeni alkoi soida laukussa ja Vesku ihmetteli, missä olin.
- Missä itse olet? Ei kello voi olla vielä paljon? sanoin ja etsin katseellani kelloa seiniltä. – Mä lähdin likkojen kanssa ulos, mutta justhan me vasta tultiin…
- No täällä meillä se näyttää kahdeksaa. Että ei tässä myöhä vielä ole. Onko sulla huomenna töitä?
- Menen yövuoroon vasta.
- Okei, aiotko olla kauan?
- Tiedä näistä aikomuksista kun mä luulin, että kello on ehkä viisi…
- Selvä, ei tarvitse lupailla mitään mitä et kumminkaan pidä. Nähdään kun nähdään. Pidä hauskaa.
Oliko Vesku kuulostanut huvittuneelta vai vihaiselta? Jäin miettimään pitkäksi hetkeksi ja sitten minun piti soittaa perään ja kysyä. Nyt hän ainakin nauroi ihan estoitta ja lopetin puhelun hyvillä mielin.
- Saitko komennuksen kotiin? kysyi Kiie kiinnostuneena.
- Kaikkea vielä. Käski pitää hauskaa. Tunsin itseni jotenkin tyytyväiseksi kun olin havaitsevinani Kiien ilmeessä häivähdyksen pettymystä. Uskokoon vaan, että minulla oli täydellinen poikaystävä. Tottahan se oli.

Jotenkin keskustelumme siirtyi eläimiin ja samalla ravintolassa alkoi soida jokin Whitney Houstonin kappale. Sen sijaan että olisin kuunnellut kissa vai koira –keskustelua tunsin silmieni kyyneltyvän ilman syyn poikastakaan. Olin tainnut juoda tuopillisen liikaa ja lähdin kiireesti ostamaan tupakkaa ennen kuin muut huomaisivat.
- En mä tiennytkään, että sä himoitset koiraa, sanoin Kiielle kun palasin sytytetty savuke kädessäni. – Et taidakaan sopia meidän kolhoosiin.
- Mihin kolhoosiin? älähti Jinna heti.
- Äh, ei mihinkään! Talvella vaan joskus piruuttamme Miilan kanssa suunniteltiin semmosta. Halvemmaksi tulisi vuokrata yksi kauhean iso asunto kuin pari pientä. Mehän joudutaan ulos tosta Veskun asunnosta kun sen sisko muuttaa siihen seuraavaksi.
- Hei, mä haluan mukaan! sanoi Jinna ja suoristautui.
- Mä haluan kanssa! ilmoitti Kiie. – Voin jättää koiran ottamatta.
- Missä sä asut nyt? Jinna kysyi.
- Työsuhdeasunnossa. Kolmen minuutin kävelymatka töihin ja 15 neliötä tilaa.
- Melkein yhtä iso kuin meidän asunto, tirskuin.
- Mutta onko teillä vessa ja suihku käytävällä?
- No ei.

Uppouduimme kuvittelemaan minkälaisessa talossa olisi kiva asua porukalla. Omakotitalo tietenkin, ja huoneita kuin pienessä kartanossa. Kaikki asukkaat arvostaisivat ja kunnioittaisivat toisiaan ja bileitä pidettäisiin vain yhteisellä sopimuksella. Todennäköisesti kuitenkin vähintään kerran viikossa. Pihalla kasvaisi omenapuita ja marjapensaita ja syksyisin hilloaisimme porukalla. Olimme Jinnan kanssa nähneet sen ruotsalaisen kolhoosielokuvan minkä nimen olimme molemmat unohtaneet ja maalailimme jo vanhan kartanon huoneita oransseiksi ja tummansinisiksi. Kiie ei ollut samaa mieltä, hän halusi vain ikkunoista liehuvia valkoisia valoverhoja. Hän halusi lähteä oitis kirjastoon etsimään netistä sopivia vuokrattavia kartanoita, mutta saimme hänet vakuutettua siitä, että kaikki kirjastot olivat suljettuja tähän aikaan lauantai-iltaisin.
- Mennään sitten meille, hän ehdotti, ja enempää miettimättä suostuimme.

Minulle iski kuitenkin huono olo bussissa ja minun oli pakko hypätä ulos jo Kaisaniemessä. Jinna ja Kiie eivät ehtineet seurata minua, singahdin ulos käsi suun edessä ja kiilauduin bussipysäkin taakse oksentamaan ennen kuin kumpikaan tajusi mitä oli tapahtunut. Puhelimeni alkoi soida jo ennen kuin pystyin vastaamaan siihen.
- Mulle tuli kauhean huono olo, vastasin Jinnalle kolmanteen soittoon.
- Mutta… meidän surffailu?
- Surffailkaa keskenänne, mä haluan vaan nukkumaan! Nojasin seinään ja tunsin, miten järki hiljalleen palasi päähäni. – Mä menen kotiin, mun pitää huomenna päästä ratsastamaankin.
- Selviätkö sä?
- Mä menen ratikalla. Tai otan taksin. Tai kävelen ja pyydän Veskua tulemaan vastaan. Kyllä mä selviän.

Istuin hetken bussipysäkillä ja hengitin. Aurinko paistoi vielä oranssina Töölönlahden takaa ja kun oloni parani, siinä oli yllättäen ihan mukava istua. Ellei Jinna olisi soittanut vielä uudestaan olisin saattanut unohtua siihen.
- Joo joo, olen jo kävelemässä, ähkäisin ja nousin ylös. Oloni oli kuitenkin niin horjuva, että kun vilkaisin risteyksessä taaksepäin ja näin vapaan taksin, pysäytin sen ja ajoin sillä loput pari kilometriä. En onneksi nukahtanut sinne ja kärsin vain vähän toista kymppiä. Ihan oikeudenmukaista. Oloni olikin kuin olisin juonut pari ylimääräistä olutta. En kai ollut voinut mitään tyrmäystippoja saada?

Yllätyksekseni Vesku ei ollut kotona. Tarkistin kännykkäni eikä sielläkään ollut viestejä. Vasta kun kaaduin päässä pyörien sängylle huomasin lapun; hän oli mennyt Laurin ja Miilan kanssa Hotelli Pasilaan istumaan iltaa. Kirosin päätäni, vatsaani ja muuta kroppaani. Sinnekin olisin mielelläni mennyt mutta nyt en voinut ajatellakaan muuta kuin nukkumista. Vaivuin jonkinlaiseen horrokseen, edelleen miettien oliko minuun tarttunut aasialainen hyppykuppa vai olinko vaan huomaamattani juonut liikaa. En kuullut edes Veskun tuloa, mutta siinä hän aamulla oli ja heräsi kun nousin ylös.

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   26.1.09 13:15:44

voi etta, tollanen kolhoosiajatus on iskostunut meidankin porukan paihin :) etta olis siistia!

hihi, saan aidin keskiviikkona kolmen tunnin reissulle tonne yhdlele vuorelle, isolla alennuksella ja viela suosikkiheppa alla!

Lähettäjä: ssfä 
Päivämäärä:   26.1.09 18:20:31

Ooooomh!
(Hirmu kaukana oli tämä taas.. /:)
Jatkaaa!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   26.1.09 18:37:44


Minulla oli vain yksi yksinäinen yövuoro, jonka olin napannut listani täytteeksi kun kollega oli sairastunut, ja tiistaina taas jo aamuvuoro. Lainasin kotoa autoa jotta ehtisin ajoissa Kauniaisiin kisapaikalle; Oona huolehtisi Miskin sinne. En ollut ennen käynyt tuolla tallilla ja minua huoletti vähän, miten osaisin. Varmuuden vuoksi olin pakannut mukaan sekä puhelinluettelon kartan että netistä tulostetun ajo-ohjeen. Ajoin harhaan vain kahdesti ja kummallakin kerralla aloin heti aavistella pahaa, joten olin perillä niin hyvissä ajoin kuin iltapäiväruuhkassa vain oli mahdollista. Toivoin, että Vesku olisi voinut tulla mukaan, mutta hän oli aloittanut jo työt ja oli iltavuorossa.

Aikaa ei ollut liikaa joten olin jo töissä vetänyt ratsastuskamppeet päälle saappaita ja kypärää lukuun ottamatta ja katsoin kelloa lähestyessäni Oonan traikkua. Misk oli kiinni renkaassa sen sivussa ja Oona jo satuloi sitä.
- Ajoitit ihan nappiin, hän tervehti. – Rataa pääsee kävelemään suunnilleen viiden minuutin päästä.
- Hitto kun sä voisit tulla mukaan, toivoin.
- En voi, ei tätä voi jättää tähän kiinni, eikä tallilla ollut ketään kenet mä olisin voinut pyytää mukaan. Mutta analysoidaan sitten radan jälkeen mitä teet 80-senttisessä. Niin, ja mä kävin jo maksamassa sut.

Kiskoin saappaat jalkoihin ja lähdin maneesiin katsomaan rataa. Apua, mitä esteitä, ajattelin ensimmäiseksi, mitähän Misk niistä sanoisi? Siellä oli koristeltuja pylväitä ja erilaisia laineenmuotoisia lautoja ja johteita. Onneksi verryttelyalue näkyi olevan radan vieressä joten se ehtisi ainakin nähdä esteet verrytellessämme. Himppasen tekniikkaratsastusta tarvitsisi myös. Pari kaarevaa linjaa näytti aika tarkoilta. Huokaisin ja yritin näyttää pätevältä kävellessäni esteeltä toiselle.

Olin ihan alkupäässä, Misk kun laskettiin poniksi, joten kiipesin saman tien selkään ja ratsastin verryttelemään. Ymmärtääkseni suurin osa muista kilpailijoista oli paikallisia, tallin omilla hevosilla ratsastavia tuntilaisia. Sen ei olisi pitänyt olla pelottavaa mutta oli silti, tallin maineen tuntien. Toivoin, että osaisin jotain zenbuddhalaisia rauhoitusharjoituksia, sydämeni tuntui hakkaavan tuhatta. Mitä @!#$ä oikein luulin tekeväni täällä, esteratsastuskisoissa, minä? Tuskin huomasin Oonaa, joka verryttelyalueen kulmasta huitoi minua pysähtymään. Hän nipisti minua reidestä niin että teki mieli kiljaista.
- Mitä sä oikeen meinaat? kysyin tulenpalavan kiukkuisena.
- Takaisin maan päälle sieltä, sä olet ihan jossain muissa maailmoissa! Ratsasta! Todennäköisesti hän olisi läimäyttänyt minua poskelle, kuten hysteerikoille tehtiin, ellei se olisi herättänyt huomattavasti enemmän huomiota kuin nipistys.
- Nipistän sua takasin vielä joskus, jupisin oikeasti suuttuneena, mutta alkava paniikki oli kadonnut ja pystyin taas keskittymään muuhunkin kuin sydänääniini.
- Ton jälkeen on vielä yksi ja sitten sun vuoro. Hyppää, Oona komensi, ja tottelin häntä mitään sanomatta. Hyppäsin molemmat verryttelyesteet kerran heti kun sain tilaisuuden ja sitten alkoikin olla jo aika siirtyä portille.

Esteet olivat vain 60-senttisiä, ja jos Misk käyttäytyisi samoin kuin kotona, missä se hyppäsi mitä ja mistä vaan, kaikki menisi varmasti hienosti. En kuitenkaan uskaltanut olla siitä ihan varma, kun tiesin, ettei se ollut ennen nähnyt näitä krumeluureja. Laukkasin siis varmuuden vuoksi radan ympäri ennen kuin pysähdyin tervehtimään tuomaria. Ainakaan sillä kierroksella Misk ei osoittanut ihmettelevänsä mitään esteistä ja aloin saada vähän itseluottamusta. Pillin ääntä se vähän säpsähti, mutta lähti sitten halukkaasti laukkaamaan. Melko hyvän tahdin se halusikin heti ottaa, enkä viitsinyt ruveta sen kanssa taistelemaan. Ei se liian lujaa mennyt, reippaasti ja innokkaasti vain. Päätin olla tekemättä muuta kuin ohjata sen suorassa linjassa esteille ja taktiikkani osoittautui hyväksi ainakin näin matalalla radalla. Kunhan liitelimme, olkoonkin että vauhti lisääntyi koko ajan ja se hyppäsi ihan mistä halusi – kaukaa, juuresta – välillä jopa vahingossa ihan oikeasta kohdasta.

Olimme nopeita ja virheettömiä mutta Oona ei ollut mitenkään vaikuttunut.
- Menköön nyt noin verryttelyratana, mutta seuraavassa luokassa sun täytyy ratsastaakin.
- Joo, tiedän. Mutta en voinut olla taputtamatta Miskiä tyytyväisenä. En ollut seurannut muiden ratsukoiden aikoja mutta me olimme tosiaan olleet nopeita. Voisimme vaikka saada ruusukkeen!

Ja saimmekin, kakkospalkinnon. Yksi paikallinen poni oli vielä nopeampi, mutta ei montaa sekunnin kymmenystä. Lähdin melko luottavaisin mielin verkkaamaan seuraavaakin luokkaa varten. Misk oli alkanut hiukkasen kuunnella minuakin sen jälkeen kun Oona oli usuttanut meidät menemään ympäri, joskaan en ollut ihan varma riittäisikö luottamus muualla kuin kotikentällä. Samassa mahassani lumpsahti. Upouusi turvaliivini oli unohtunut autoon – miten saatoin olla niin törppö? Lähetin äkkiä Oonan hakemaan sitä ja ehdin juuri vetää sen päälleni ennen vuoroani. Iskä oli halunnut avustaa sen hankkimisessa kuultuaan meidän ympärimenosta, enkä ollut kauheasti vastustellut. En olisi ehkä itse raaskinut ostaa näin kallista ja hienoa, joka myötäili ja taipui liikkeideni mukana kuin hansikas.

Ensimmäinen puolisko rataa meni minun tahtiini, mutta kun Misk innostui omista onnistumisistaan, se alkoi taas olla sitä mieltä että Se Itse tiesi parhaiten. Se oli raivostuttavaa. Pahinta oli, että se ei sitten edes pudottanut, loikki vaan taas epäsuhtaisia loikkia mistä sattui niin, että minun oli vaikea pysyä mukana. Harkitsin hetken kiskaista sen istualleen ennen viimeistä estettä ja muistuttaa kuka oli pomo, mutta en raaskinut pilata suoritusta, enkä olisi kehdannut tehdä semmoista kaikkien katselijoiden tuijottaessa meitä henkeään pidättäen. Pysäytin sen vasta maaliviivan jälkeen ja peruututin sitä monta metriä ennen kuin poistuimme radalta.
- Ei tarvitse kommentoida, mä tiedän! sanoin ja nostin torjuvasti käteni kun ratsastimme Oonan luo.
- Alkurata oli hyvä, tämä sanoi kuitenkin yllättäen. – Ja taidatte taas saada ruusukkeen.
- Enhän mä olisi voinut ruveta tappelemaan sen kanssa kesken radan? Pysäyttää sitä? kysyin epäröiden.
- Ei, ihan hyvä ettet ruvennut. Nyt mulla on paperilla pari hyvää rataa, millä myydä sitä.
- Hiton hevoskauppias! nauroin.
- Mutta selvästi harjoituksia on jatkettava.
- Sano muuta, tuhahdin ja käänsin ponin verryttelyalueelle ravailemaan. Riemuitsin puhtaista radoista mutta vähän hävetti ratsastukseni, kaikkien näiden asiantuntijoiden keskellä vielä. Riemuitsin myös siitä, että olin itse pystynyt toimimaan, joskin reiteni kihelmöi vieläkin Oonan nipistyksen jäljiltä. Siihen mahtoi tulla aikamoinen mustelma.

Saimme toisenkin kakkosruusukkeen, emmekä kumpikaan, Oona tai minä, voineet pidättää tyytyväistä virnistystä. Tapansa mukaan Oona oli laittanut kuuluttajan mainitsemaan että poni oli myytävänä, joskin epäilin, ettei sen esitysten jälkeen täällä kukaan tulisi sitä kyselemään. Eivätköhän katsojat olleet sen verran asiantuntevia että olivat nähneet ponin tekevän ihan mitä sitä huvitti minusta riippumatta.

Palailimme tallille loppujenlopuksi kuitenkin tyytyväisinä päivän saldoon. Olin ajatellut ratsastaa vielä Kalevilla mutta Oona sanoi juoksuttaneensa sitä päivällä joten hoitelin vain Miskin pois ja jäin sitten tuijottamaan ajatuksissani Mansikan karsinaa, jossa Jerry nyt asui. En ollut nähnyt tammaa sen jälkeen kun se oli viety Alille ja mieleeni juolahti, että sitä pitäisi varmaan käydä katsomassa. Tuli huono omatuntokin. Kai sillä olisi ikävä tuttuja ihmisiä, vaikka olinkin varma siitä, että Ali hoitaisi sitä huolellisemmin kuin Ilse Karoliinaa.

- Seuraavat kisat? kysyi Oona kun aloin tehdä lähtöä.
- Ehkä meidän pitää vielä vähän treenata? ehdotin.
- Kisoja teidän pitää treenata, täällähän se menee hyvin.
- No, etsi jotain, luovutin. – Mutta ei ensi viikonlopuksi, mä luen pääsykokeisiin nyt niin paljon kun ehdin. Viikon päästä ne on ohi.
- Okei, mä luovutankin sitten Raunon jo koululle. Saadaan yksi pois käsistä.

Lähettäjä: luuri 
Päivämäärä:   26.1.09 18:45:48

Missäs vaiheessa Sennnulla on uusi teksti? Mä oletan, että olet koko ajan sivussa kirjotellut, vaikka en olekkaan tätä hetkeen seuraillut.. Mulla häämöttää jessi-jutut loppua ja alkaa iskeä paniikki siitä, mitä mä saan seuraavaks lukea päivittäin.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   26.1.09 19:08:04

Luuri, on sitä jonkin verran valmiina, mutta en mä uskalla sitä tänne ruveta laittamaan vielä, kun sitä ei välttämättä tule edes sivua päivässä. Jostain syystä en vaan oo päässy oikeen vauhtiin sen kanssa.
Nyt ois kyllä semmonen olo, että voisi onnistuakin, joten jos vetäytyis wordin pariin :)

Lähettäjä: luuri 
Päivämäärä:   26.1.09 19:30:54

No kiva kuulla kumminkin, että on ihan työn alla:D Tuleeko se nyt siitä, mistä laitoit joskus vähän esimakua?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   26.1.09 19:34:11

Ei, siitä ei tullu ollenkaan TT-kamaa. Veskusta kirjottelen. :)

Lähettäjä: ssfä 
Päivämäärä:   26.1.09 19:48:28

;p

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   26.1.09 20:26:06


Ehdin kotiin jo ennen kuin Vesku tuli töistä ja yritin taas kerran soittaa Jinnalle. Olin yrittänyt sunnuntaina, mutta hän oli ollut töissä, maanantainakaan en ollut saanut vaihdettua kahta sanaa enempää, takaisin vain oli tullut viestejä että soitellaan illemmalla. No, ilta oli nytkin. Kun hän vastasi, heittäydyin sängylle pähkinäkupin kanssa valmistautuen juoruilemaan.
- Miten meni lauantai-ilta?
- Mitenkäs se, olithan sä itse mukana!
- Niin mutta sitten kun en enää ollut! Menittekö te Kiielle? Ja mitä sitten tapahtui?
- Mentiin joo, ja löydettiin monta ihanaa vuokrattavaa taloa! Mutta sitten alettiin laskea, että pitäisi olla ainakin semmonen kuusi asukasta että kannattaisi jotain kolmen tonnin vuokraa ruveta maksamaan. Ja sittenkin se on vielä kallista!
- Kolmen tonnin vuokria? Herra isä, millasia linnoja Suomessa muka on vuokrattavana?
- No siis. Olihan niitä nyt halvempiakin, mutta ei missään lähellä. Niin kuin bussireiteillä.
Huokaisin pettyneenä, olisi ollut kiva kuulla, että tytöt olivat löytäneet täydellisen kummituskartanon johon voisimme kaikki muuttaa.
- Taidan yrittää vaan päästä johonkin soluasuntoon, Jinna jatkoi.
- Sairaalaanko? Millanen se Kiien kämppä oli?
- No aika kamala, siis se että siellä ei ole omaa keittiötä, vessaa, suihkua…
- Pelkkä huone?
- Niin, ja lavuaari. Mutta ajatteles jos on vatsatauti, tai krapula, ja pitää päästä vessaan just kun kaikki naapurit on lähdössä aamuvuoroon!
- Yih!
- Mitenkäs sä oot töissä loppuviikon?
- Pääsen taas yövuoroon, sanoin tyytyväisenä. – Kertaan koko hemmetin tiiliskiven vielä viimeisen kerran.
-Ai, me mietittiin että lähdettäis taas joku ilta kolmestaan ulos.
- Ai? Kävin jo päässäni läpi työvuorojani. Niissä ei ollut mitään logiikkaa kaikkien pyytämieni lisäyövuorojen takia ja jouduin menemään keittiöön lukemaan seinäkalenteria.
- Huominen on ainoa vaihtoehto. Sitten alkaa valvominen.
- Höh, mulla on huomenna ilta. Mutta sen jälkeen?
- Katotaan! Mä haluan katsoa mitä Vesku on mieltä kanssa.
- Niin tietysti.
- Niin tietysti, toistin ja harmistuin vähän. En mennytkään takaisin sänkyyn vaan hain pähkinät tietokoneen ääreen ja aloin taas surffailla taloja. Aloin hetimiten ihmetellä mitä tytöt oikein olivat etsineet. Löysin heti montakin halvempaa kuin kolme tonnia.
- Teillä on kyllä silmät harittanu pahemman kerran, mä löydän vaikka miten ihania taloja!
- Juu juu mutta ei semmosia mitä vuokrattaisiin muuta kuin ydinperheille?
- Miten niin?
- No me soiteltiin muutamiin parhaisiin. Opiskelijajoukkio kuulostaa kai kauhean vaaralliselta!
- Ettette vaan itte kuulostaneet vaarallisilta kun soittelette viiden tuopin jälkeen, epäilin. Jinna alkoi nauraa ja myönsi, että siinä saattoi olla perää.

Ratsastin iltapäivällä vapaapäiväni kunniaksi kaikilla kolmella ponilla ja olin hiukan uuvuksissa. En ollut malttanut jättää Rauno-parkaakaan rauhaan kun Oona oli kerran sanonut sen muuttavan koululle vaan kävin sillä viimeisen kerran maastossa ja laukkaradalla Veskun ja Jerryn seurana. Siellä kyllä tuli Mansikkaa ikävä. Rauno laukkasi tottelevaisesti radan ympäri mutta ilman mitään innostuksen kipinää. Edes karkuun paineleva Jerry ei saanut sitä syttymään.
- Tästä tulee täydellinen ratsastuskouluraakki, sanoin, kun laukkasimme heidät kiinni.
- Älä pilkkaa, niitä on harvassa, Vesku sanoi.
- Sopiiko sulle että lähden likkojen kanssa ulos? kysäisin. Toisaalta väsytti, mutta toisaalta halusin mennä. Oli ihan syytäkin käydä vähän juhlimassa, olimme Jinnan kanssa käyneet aamulla koululla utelemassa kirjoitusten tuloksia eikä niissä totisesti ollut valittamista, ainakaan minulla!
- Miksei sopisi? En mä sun vartijasi ole.
- Mutta jos sä olisit halunnut seuraa?
- Nääh, mene vaan jos ootte sopinu jotain.

Kas, alkoi toisaalta ottaa päähän, ettei häntä näyttänyt kiinnostavan menemiseni. Mutta olisinko muka ollut tyytyväinen jos hän olisi kieltänyt? No, riippuu siitä miten ja mistä syystä. Olisin mielelläni jäänyt kotiin jos hän olisi ollut kauhean pettyneen ja ikävöivän näköinen. Mutta lepyin kovasti, kun olin käynyt suihkussa ja hän tuli haukotellen omalle vuorolleen.
- Pidä hauskaa, hän sanoi halaten märkää minua.
- Sä kastut, kikatin, kun hän kutitti korvaani.
- Niin kastun, kun menen suihkuun.
- Oletko varma että pärjäät ilman mua? kysyin yrittäen vakavoitua.
- Osaan mä mennä nukkumaan ihan itsekin. Oon ihan raato ja aamulla taas töihin.
- Mmm… tulenko mä pesemään sut, ja laittamaan sänkyyn? ehdotin.
- Eikö sulle tule kiire? Kello on jo varmaan kahdeksan?
- No okei. Mene keskenäsi sitten. Työnsin hänet suihkukoppiin ja irrottauduin.

En viitsinyt kummemmin laittautua, suoraan töistähän Jinnakin tulisi. Matkustin keskustaan ja kävelin samaan ravintolaan missä viimeksikin olimme olleet, etsien katseellani olisiko Kiie jo ehtinyt paikalle. En nähnyt häntä joten menin tiskille tilaamaan siiderin ja vasta siitä kääntyessäni näin freneettisen vilkutuksen yhdestä pöydästä.
- No niin, totesin ja istuin alas.
- Kippis, sanoi Kiie. Samassa Jinnakin jo puuskahti paikalle sen näköisenä että oli ihan juossut ja lysähti tuoliin.
- Nyt oot lintsannu, arvelin.
- Osastonhoitaja päästi, ja ihan pyytämättä! Että älä vihjaile!
- Otetaas sitten, Kiie kohotti taas lasiaan.
- Odota nyt, mulla ei ole vielä! Jinna kiiruhti baaritiskille.

Tänään emme puhuneet niinkään asunnoista. Jinna halusi kuulla miten kisoissa oli mennyt ja hyppeli innoissaan tuolissaan kun kerroin.
- Kauheeta, susta on tulossa ihan proo!
- Äh, eikä ole. En viitsinyt edes ruveta selittämään, miksei. Vaikka Jinnakin jotain tiesi ratsastamisesta olisi ollut liian pitkä juttu selvittää miksi hallittu rata ilman rusettia olisi tuntunut mukavammalta kuin kaahotus ja onnella saatu sijoitus. – Otetaan mieluummin YO-lakeille, ehdotin, ja otimme. Sitten aloin havaita, että noilla kahdella tuntui olevan jo keskenään vanhoja puheenaiheita ja keskinäisiä vitsejä ja minulle tuli ulkopuolinen olo. Siideri ei muutenkaan maistunut oikein hyvälle tänään. Toisen juotuani aloin haukotella ja sanoin lähteväni kotiin.
- Nyt jo, Jinna ja Kiie sanoivat pettyneinä, mutta tarpeeksi näön vuoksi haukoteltuani en saanut sitä enää loppumaan.

Vesku nukkui, kuten oli lupaillutkin. ja asunnossa oli niin pimeää kuin katuvalot sallivat. Istuin varovasti sängylle ja tuijotin häntä hämärässä. Tässäkö nyt oli minun elämäni, tuossako se makasi ja nukkui? Tähänkö olin palannut mieluummin kuin viettänyt tyttökavereiden kanssa riemukasta iltaa kaupungilla? Veskun huulet olivat aavistuksen raollaan ja toinen poski roikkui vähän. Kuului hyvin hiljainen kuorsaus, joka katkesi katsellessani nielaisuun. Mieleni teki koskettaa häntä varmistuakseni siitä, että olin tehnyt oikean ratkaisun, mutten tohtinut, ettei hän heräisi. Niinpä vain katselin pitkän aikaa ja mietin, miltä hän tuntui ihoani vasten, kunnes en enää voinut vastustaa kiusausta vaan hipaisin ihan varovaisesti kulmakarvaa.
- Mitä ihmettä sä oikein touhuat siinä, sä oot kykkinyt paikoillasi ainakin kymmenen minuuttia? Vesku raotti toista silmäänsä aavistuksen ja hypähdin säikähdyksestä.
- Katso mua, vaadin kun sain henkeni taas kulkemaan.
- Miksi? hän ihmetteli mutta katsoi kyllä kulmakarvat vähän äreästi rypyssä. Kyllä, naurahdin itsekseni tyytyväisenä, oli tämä se oikea ratkaisu. Pystyyn yrittävät untuvat käsivarsissani kertoivat, että sähköä oli vielä jäljellä ja kaivauduin tyytyväisenä peiton alle.
- Koska mä halusin tietää vieläkö sä saat mun vatsan möyrimään niin kuin viime kesänä.

Lähettäjä: ssfä 
Päivämäärä:   27.1.09 17:08:19

Oi, tuo oli suloinen. (:

Lähettäjä: whisky. 
Päivämäärä:   27.1.09 17:26:31

Oi ihanaa, kirjotat sitten Veskusta :D Jään odottamaan.. :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   27.1.09 18:28:53

67.

Pääsykokeeseen meno vaati asennoitumista. Minua jännitti ihan sanomattomasti ja luin sunnuntai-illan Ohjeita osallistujille kunnes osasin sen ulkoa. Eväät läpinäkyvässä pussissa. Henkilötodistus. Laskin! Oliko laskimeen uusia pattereita? Kun olin kaikki käytännön asiat järjestänyt jonoon eteisen lipastolle aloin jännittää jännittämistäni. Sain maata sängyssä ja tuijottaa kattoon pitkän aikaa vakuuttamassa itselleni, että kun olin kerran vasta selvinnyt ylioppilaskirjoituksista, ei tämä olisi sen kummallisempi tilaisuus. Vähän vaikeammat kysymykset mutta olinhan lukenut kunnolla, niin hyvin kuin pystyin. Enempää en voisi itseltäni vaatia. Huokaisten laitoin kaikki löytämäni herätyskellot soimaan ja kysyin Veskulta, millainen hänen pääsykoepäivänsä oli ollut.
- En mä muista enää.
- Et muista? Ei kai semmoista voi unohtaa?
- Kai se oli niin stressaava että pää pani sen alalaatikkoon talteen heti, hän hymyili. – Saatko sä unta?
- En varmaan, sanoin surkeana.

Sain kuitenkin, kun Vesku hieroi taas kerran hartioitani – hän alkoi olla oikein taitava siinä hommassa – mutta heräsin viideltä. Olin etukäteen ajatellut, etten uskaltaisi juoda kahvia aamulla mutta ei kai kupillinen näin aikaisin aamulla haittaisi? Luin edellispäiväisen hesarin melkeinpä sanasta sanaan ja join huomaamattani koko pannullisen ennen kuin kaikki herättimet alkoivat yksi toisensa jälkeen soida. Näin miten Vesku käännähteli sängyllä, kai yrittäen ravistaa olematonta olemustani hereille ja kohta hän tassutteli keittiöön.
- Mihin aikaan sä olet noussut? Onko kahvia?
- Ihan vähän aikaa sitten, ja, katoppas vaan, ei olekaan enää.
- Ala mennä laittautumaan. Mä tuun sun kanssa kaupunkiin.
- Ei sun tarvitse.
- Ettet käänny ovelta takaisin.
- En ikinä, kaiken tän vaivannäön jälkeen!
- Ehkä mä haluan käydä torilla tai ostoksilla tai jotain?
- Okei, myönnyin sitten jo hymyillen. Mistä sitä tietää vaikka saisinkin paniikkikohtauksen ja juoksisin päätä pahkaa pakoon? Mietin peseytyessäni miten lääkisopiskelija pukeutuisi mutta ainoa aito naispuolinen tapaamani oli Annukka, eikä hänen vappujuhlatyylinsä ollut ehkä ihan sitä mitä halusin matkia. Ja enhän sitä paitsi vielä ollut mikään lääkisopiskelija vaan pahainen abi vielä pari päivää. Otin vaatteet, joiden kuvittelin kestävän parhaiten tuskanhikeä.

Olimme paikalla melkein puolta tuntia turhan aikaisin, mikä ei ollut hyvä juttu, sillä aloin taas hermoilla. Vesku ei kuitenkaan enää lohdutellut minua. Päinvastoin, tarttui vain leuastani kiinni ja katsoi minua tuiman näköisenä.
- Nyt se on sitten susta kiinni. Sitten hän käveli ulos. Katsoin kauhistuneena hänen menemistään ja meinasin juosta perään, mutta en ehtinyt kun hän oli jo kadonnut kulman taakse. Olin vaipua epätoivoon, mutta kun huomasin muutamien muiden aikaisten odottelijoiden katsovan itseäni nostinkin pääni pystyyn ja jäin niille sijoilleni. En ainakaan antaisi noille sitä tyydytystä, että saisivat minusta luuserin vaikutelman heti tässä ja nyt. En kaivanut edes Galenosta laukustani; olin jättänyt sen kotiin. Lukeminen oli loppunut jo toissapäivänä, joskin eilen olin ihan vaan vilkuillut kirjaa muka itseltänikin salaa. Edellisen illan pänttäämisistä ei koskaan jäänyt mitään mieleen. Tuijotin vain kelloa seinällä ja viisareiden hidas eteneminen alkoi pian vaikuttaa jotenkin hypnoottisesti. Onneksi havahduin kun viereeni ikkunalautaan tuli nojaamaan pitkä, hikoileva poika. Pitäisi käydä vielä vessassa ennen kun koitos alkaisi.

Puoli kahdelta olin tarkistanut kaikki vastaukseni kahdesti. Tarkistin vielä epäuskoisena, että olin tosiaan huomannut tehdä kaikki tehtävät. Kirjoituksissa vastaamiini aineisiin, fysiikkaan, kemiaan ja niin edelleen, oli helpointa tehdä typeriä huolimattomuusvirheitä, ja katsoin ne vielä kerran, olkoonkin että tässä vaiheessa tuskin olisin enää tunnistanut väärin kirjoitettua kertotaulua. Nyt se oli tehty. Parempaan en pystynyt. Pakkasin tavarani, palautin vastaukseni hymyillen yllättyneenä koetta valvovalle miehelle, joka ensin hymyili minulle lämpimästi. Ulos. Vain muutama kokelas oli lähtenyt ennen minua ja ovella iski taas pakokauhu. Kuvittelinko tosiaan olevani fiksumpi kuin nuo kaikki, jotka jäivät vielä kirjoittamaan? Varmasti olin unohtanut jotain tai ehkä en ollut saanut kaikkia tehtäviä!

Mutta en voinut palata. Nojauduin käytävän seinään ja mieleni teki pyyhkäistä hikeä otsaltani, mutta se ei ollutkaan hikinen. Ehkä vaan olin sitten niin @!#$ hyvä!

Siinä nojaillessani ovesta tuli seuraava, punatukkainen tyttö. Hänkin näytti kaikkensa antaneelta mutta kuiskasi innokkaasti:
- Miten meni?
- Ei aavistustakaan! sanoin iloisena ensimmäisestä inhimillisyyden häivästä, ellei valvojan hymyä laskettu mukaan.
- Tuutko katsomaan mallivastaukset?
- Ihan varmasti! Ne olinkin unohtanut. Marssimme tarmokkaasti lukemaan ilmoitustaulun papereita, missä ne harvat ennen meitä lähteneet jo seisoivat ja voihkivat tai riemuitsivat.

Olin kirjoittanut laskuvastaukseni itselleni muistiin ja huokaisin helpotuksesta niitä vertaillessani. Lähes kaikki olivat samoin tai lähes samoin kuin seinällä. Esseistä en ollut vaivautunut kirjoittamaan muistiin mitään, ajattelin muistavani ne muutenkin, mutta nyt pääni oli kuin puhtaaksi pyyhitty taulu. Asiat seinällä vaikuttivat kuitenkin tutuilta. Olin ainakin kuullut niistä, mutta olinko muistanut kirjoittaa niistä kuluneina tunteina?
- Mun on pakko päästä sisään, tää näyttää hirveän hyvältä! riemuitsi punatukkainen vieressäni.
- Mä en osaa sanoa, tunnustin. – Mun pää on ihan tyhjä enkä muista mitä olen vastannut!
- No mieti hetki ja tule uudestaan katsomaan.
- Joo, taidan käydä tupakalla ja tulen takaisin. Samassa mieleeni juolahti, ettei se ehkä ollut maailman fiksuin repliikki tässä nimenomaisessa paikassa. Mutta tarvitsin kuitenkin nyt hermosavuja jos koskaan.

Vesku makaili leveiden portaiden leveällä kivikaiteella ottamassa aurinkoa.
- Mitä sä täällä teet? kysyin ja unohdin tupakanhimoni. Hän avasi laiskasti silmänsä ja nousi istumaan.
- Tulin sua vastaan.
- Oletko sä kauan odottanut? Ei koe vielä ole loppu.
- Mä ajattelin, ettei sulla varmaan mene ihan loppuun asti.
- Miten niin? kysyin epäluuloisena. – Etten osaisi puolta tehtävistä?
- Hölmö, ei kun että tietäisit kaiken heti, tietysti! Vesku näytti hyvin uskottavasti siltä kuin olisi itsekin uskonut puheisiinsa ja annoin hänen syleillä minua.
- Mä tulin muistelemaan mitä vastasin, että voisin käydä vertaamassa mallivastauksiin.
- Etkö sä kirjoittanut vastauksia ylös?
- Laskujen vaan.
- No mennään katsomaan.

Pääni oli tuulettunut ja totesin, että olin onnistunut kohtuullisesti kattamaan myös niitä asioita, joita esseiden malleissa oli lueteltu. Vesku ähki vieressäni lukiessaan kysymyksiä.
- En olisi ikinä jaksanut lukea toista vuotta ellei ensimmäisellä olisi tärpännyt! Enkä osaisi vastata näistä kuin murto-osaan! hän ilmoitti.
- Sittenhän mä olen huomattavasti sua oppineempi, kiusasin.
- Ajatellaan se niin, että mä olen jo unohtanut enemmän kuin mitä sä olet ehtinyt oppia.

Punatukkainen oli vieläkin ilmoitustaulun ääressä ja vilkutin hänelle lähtiessämme. Aika näyttäisi tapaisimmeko syksyllä.

Meillä oli harvinainen yhteinen vapaapäivä, jonka aioimme viettää laiskotellen, jos nyt voi kutsua laiskotteluksi lähes viiden tunnin aivojentyhjennystä. Mutta ei ratsastusta. Ei muita pakollisia menoja.
- Mitä ihmettä tehdään?
- Mennään syömään jonnekin, mä kuolen nälkään, tuli oitis vastaukseksi.
- Okei. Jos Vesku oli ollut syömättä liikkeellä koko päivän hän totisesti kuolisi nälkään, tai ainakin alkaisi kohta kiukkuiseksi, joten osoitin ensimmäistä etnokuppilaa, minkä ohitimme. Alkoi minuakin hiukoa, sillä olin ottanut evääksi lähinnä hedelmiä.
- Mitäs sitten? kysyin kun kaavin viimeisiä kastikkeenrippeitä lautaselta.
- Mitä sä haluat? Saat valita, Vesku sanoi ja näytti monta astetta tyytyväisemmältä.
- No nyt just haluaisin ostaa vaikka auton, tai asunnon!
- Jotain fiksumpaa?
- Meidän pitäisi ihan oikeesti miettiä, mitä tehdään syksyllä jos Riikka muuttaa Helsinkiin. Olisiko susta hullu ajatus vuokrata joku iso asunto yhdessä joidenkin muiden kanssa?
- Riippuu siitä kenen.
- No Miilan kanssa me siitä ensin puhuttiin.
- Se olisi okei, kai teidän porukat auttaisi sitä vuokranmaksussa.
- Ja Lauri?
- Onko ne yhdessä vai ei? Ja jos on niin miten kauan?

Tilasimme jäätelöä ja hedelmäsalaattia jälkiruoaksi ja mietin ankarasti. En osannut sanoa Miilan ja Laurin olevaisuudesta mitään sen varmempaa kuin Veskukaan: epävarmaa. Molemmat olivat olleet riemuissaan kun olin avittanut heidät taas yhteen vappuna, ja tällä hetkellä rakkaus roihusi. Vaan miten kävisi syksyllä kun Lauri taas priorisoisi opiskelunsa Miilan edelle. Temperamenttinen siskoni ei välttämättä jaksaisi sitä.
- Ehkä ne pysyisi paremmin yhdessä jos asuisivat yhdessä, sanoin epävarmasti.
- Toi kuulostaa ihan yhtä hyvältä kuin hankkia lapsi suhdetta pönkittämään.
- Niin kuulostaakin, myönsin. – Mutta Miila ehkä kuitenkin? Ja Jinna? Ja Kiie?
- No jo sulla on varman oloisia ehdokkaita!
- Okei, ostetaan sitten hevonen, se ainakin on varma sijoitus, huokaisin.
- Vielä varmempi rahanreikä kuin auto.
- Äh, mä inhoan kun sä olet niin järkevä!

Vesku näytti hetken loukkaantuneelta mutta kysyi sitten, miksi olin ehdottanut Jinnaa ja Kiieä.
- Jinna haluaa pois kotoa, eikö kaikki halua? Ja Kiiellä on kuulemma joku kammottava työsuhdeasunto, missä on vessa ja suihku käytävällä.
- Kuulemma?
- En mä ole siellä käynyt, Jinna kertoi.
- Iskikö se sitten kuitenkin silmänsä Jinnaan eikä suhun?
- Hyi sua! huudahdin. – Että kuulosti ällöttävältä!
- No se oli vaan ihan viaton kysymys! En mä tarkoittanut…
Hiljenimme molemmat. Taas yksi asia mitä en ehkä ollut tajunnut ajatella.
- Ei mulla ole mitään syytä kuvitella, että ne olisi muuta kuin hyviä ystäviä, sanoin sitten varmasti.
- Se sitten siitä puheenaiheesta. Ei se meille kuulu.
- Kyllä Jinna olisi kertonut mulle, sanoin luottavaisesti.
- Kertonut mitä? Kerroitko sä sille että se Kiie lähenteli sua?
- No en, mutta… ei se nyt oikeastaan…
- Ollut lähentelyä? Mitäs sitten?
- Äh! En tiedä!

Lounas uhkasi päättyä hiljaisuuteen ja mököttämiseen, mutta sitten Vesku tarjosi minulle banaaninpuolikasta haarukastaan ja haukkasin siitä. Tajusin saman tien miltä se näytti ja minua alkoi naurattaa.
- Sitäkö sä tosiaan haluaisit? Kimppa-asumista? hän kysyi.
- Se kuulostaa niin kauhean kivalta, sanoin vähän avuttomana. – Ikinä ei tarvitsisi olla yksin vaikka sä olisit miten uppoutunut opiskeluihisi.
- Jos sä tosiaan haluat asuttaa mut samaan kämppään kauniin sisaresi, kauniin ystäväsi ja epäilemättä kauniin kaksineuvoisen työkaverisi kanssa niin kiitos vaan luottamuksesta. Sopii se mulle, sanoi Vesku sitten ja huokaisi syvään.
Jäin hetkeksi sanattomaksi, sillä siinä tuli taas yksi asia, mitä en ollut osannut ajatella.
- Mutta ethän sä…
- En tietenkään. En ikinä. Ja silti sä näytät aina siltä, että maa räjähtää sun jalkojesi alta kun sulle tulee mieleen, että mä voin tavata ikiaikoja sitten unohtuneen Hannan jossain joskus.
- Mutta se yrittää saada sua takaisin, puolustauduin.
- Eikä yritä, ellei nyt sua kiusatakseen yritä esittää jotain. Se yrittää vaan saada takaisin hyvän melkein ilmaisen työntekijän.
- Eikö sua koskaan houkuta sitten?
- Totta kai houkuttaa, sen hevosilla mä pääsisin huippuluokkiin koska tahansa. Mutta se ei vaan ole mahdollista, kun työ ja opinnot on täällä.
- Ja minä, ehdotin epävarmasti.
- Ja sinä, sinä ensimmäisenä, mutta mä luulin että sä ymmärsit sen. Ei, mä unohdan kansalliset kunnes me ollaan tehty Mansikan varsasta se huippuratsu. Mutta Vesku näytti kammottavan haikealta. Ymmärsin sen; jos olisin itse pikajuoksija ja matkalla huipulle, olisi houkutus jättää opinnot lepäämään suuri.
- Sielläkin pitäisi käydä, Mansikan luona. Mä en ole nähnyt sitä viikkoihin, sanoin vaihtaakseni puheenaihetta.
- Ei. Ei hevosia tänään. Ei ainuttakaan. Sitä paitsi siihen tarvitsisi auton.
- Mennään sitten vaikka taidenäyttelyyn. Tai kirpputorille.

Ja niin menimmekin, Hietsun kirppari oli jo avattu ja kulutimme lopun iltapäivää siellä. Katselin itse enimmäkseen vaatteita mutta seurasin sivusilmällä, mihin Vesku pysähteli. Kirjoja, kirjoja ja vähän lisää kirjoja. Minun professorini. Koska hän luuli lukevansa kaikki nuo romaaninsa?

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   28.1.09 09:10:29

Hei, miks ei ole tullu lisää lukemista?

ai miten niin koukussa...

Lähettäjä: ! 
Päivämäärä:   28.1.09 12:01:09

No niin nyt on tullut luettua jessi jutut, vanhempien tarina ja miila hommeli :D Eli nyt vesku juttuja odotellaan?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   28.1.09 17:09:18


Iskä soitti myöhään iltapäivällä ja halusi tietää miten luulin selvinneeni pääsykokeissa. Kun vastasin melko voitonriemuiseen sävyyn hän, halusi, että tulisin illalla onniteltavaksi ja syötettäväksi. Lupasin meidän molempien puolesta ja kysyin nauraen Veskulta, miksi vanhemmat aina halusivat syöttää lapsiaan, olivat ne miten vanhoja tahansa.
- Se on varmaan joku primitiivireaktio. Tai jotta lapset hoitaisi niitä sitten kun ne on vanhoja. Tai jotain.

Iskä katsoi minua oudon kunnioittavasti kun menimme kotikotiin. Luulen, ettei kumpikaan heistä, iskä tai Ilse, ollut ikinä kuvitellut kasvattavansa pesässään poikasta, josta voisi tulla jotain niin akateemisesti etevää.
- Teillä ei ole häivääkään kunnianhimoa, tuhahdin. – Lääkärinrouvia vaan luulitte kasvattavanne.
- Miilasta voi tulla lääkärinrouva tai sitten ei, mutta sun geenisi on kyllä jotenkin vinksahtaneet, sanoi Ilse, ja löi sitten käden suunsa päälle. – En mä tarkoittanut…
- Mä ajattelin myös ruveta lääkärinrouvaksi, hääpukukin on jo sovitettu, ilmoitin.
- Entäs lakkiaispuku?
- Melkein toivoisin ettei niitä juhlia tarttisi pitää, sanoin. Pelkäsin epämiellyttäviä tilanteita kun äiti tulisi kylään. Rippijuhlissanikin oli ollut riidanpoikasta. Mutta sellaista vaihtoehtoa, että hänet olisi jättänyt kutsumatta, ei ollut. Hän perheineen ja siskonsa, kummitätini, olivat listan kärjessä.
- Tuleeko sun vanhemmat? kysyi Ilse Veskulta.
- Tulee, äiti kuulostaa siltä, ettei se kestä enää viikkoakaan tapaamatta teitä.
- No on jo aikakin jos te olette kerran hääpukuvaiheessa.
- Se on ihana se puku! muistin ja ilahduin. – Muistuttakaa mua siitä jos me joskus riidellään!


Lakkiaispäiväksi minun oli pitänyt ottaa palkaton vapaa; sen olin osannut varata jo aloittaessani työt aikaisin keväällä, vaikka kai olisin saanut sen vuoroja järjestämällä vapaaksi myös. Ei sitä vaan silloin ollut osannut ajatella. En odottanut juhlapäivää mitenkään innoissani. Sen merkitys tuntui kalvenneen melko lailla sen jälkeen kun olin käynyt jo pääsykokeissa, ja muutenkin päivällä oli jotenkin lopullinen, murheellinen leima. Lapsuuden loppu, koulun loppu. Ja stressi siitä, menisikö kaikki kunnialla. Karoliina oli ollut kipeänä ja Ilse oli väsynyt, minä olin ollut töissä enkä ollut ehtinyt auttamaan valmisteluissa. Miilasta ei ollut apua muuta kuin vauvanhoidossa. Onneksi oli leipomoita.

Matkustin aamulla aikaisin kotiin lähteäkseni sieltä koululle yhtä matkaa Miilan kanssa. Hänkin oli jo kirjoittanut pari ainetta ja aikoi yrittää saada loput hoidettua syksyllä. Jos menisi kevääseen, hän vannoi, että antaisi koko roskan olla. Vesku jäi kotiin Alppilaan odottamaan vanhempiaan, he tulisivat yhdessä koululle ja sieltä sitten meille, sitten Vesku joutuisi menemään iltavuoroon töihin. Hän oli tarjoutunut myös ottamaan vapaapäivän, mutta olin sanonut, ettei siinä olisi mitään järkeä kun menisimme kuitenkin illalla syömään koulukavereiden kesken.
- Sun naamasi on rutussa kuin rusina, sanoi Ilse kun tuli oikomaan pukujamme. Iskä seurasi iänikuisen videokameransa kanssa.
- No kun huolettaa kaikki, riittääkö tarjoilut ja rupeaako äiti taas piikittelemään, ja…
- Nyt suu kiinni! Ilse näytti vallan vihaiselta. Katsoin häntä kummastuneena. Mitä sekin siinä möykkäsi.
- Mä huolehdin pullista ja pidän sun äitisi kyllä järjestyksessä, sä et tänään huolehdi semmoisista. Tän pitäisi olla yksi sun elämäsi merkkipäivistä. Nauti.
- Siinäs kuulit, sanoi Miila, joka irrottautui vastahakoisesti peilistä ja kaivoi korurasiastaan kuparinvärisen kaulakorun, jonka laittoi kaulaani. Iskä halasi minua ja antoi suukon otsalleni näyttäen liikuttuneelta.
Henkäisin syvään ja huojennuin, ihan kuin olisin saanut luvan sittenkin olla iloinen. Niin kuin tietysti olinkin, ihan kirjaimellisesti.
- Lähdetääs, Miila sanoi ja tarttui kädestäni kiinni. Hän taputti olkalaukkuaan ja iski silmää ja minua alkoi väkisin naurattaa. Mieleeni tuli penkkaripäivä – ei kai sillä taas ollut mitään taskumattia siellä? Kikattaen lähdimme käsi kädessä kävelemään ulos. Tänään emme kyllä kävelisi käsi kädessä kouluun asti, otimme toisen auton.

Meitä uusia ylioppilaita oli niin vähän, ettei koululle tulevien vieraiden määrää ollut mitenkään yritetty rajata, kuten jossain kuulemma piti tehdä. Yritin eturivistä vilkuilla taaksepäin ja nähdä omia tuttujani, mutta en kehdannut siinä kauheasti kiemurrella. Lakin haku edestä oli niin lyhyt hetki, etten ehtinyt paikallistaa ketään. Ja alkoi jo vähän nousta liikutuksen kyynelkin silmään. Minun oli pakko sulkea korvani kun laulettiin Gaudeamus Igitur, tai olisin pilannut meikkini. Sitten kaikki oli ohi. Halasimme Jinnan kanssa myrskyisästi, Miilakin raivasi tiensä väkijoukossa vastavirtaan samaan rinkiin ja kolmestaan lähdimme ulos juhlasalista. Arvelin, että pihalta löytyisivät onnittelijat.

Niin kävikin. Jinnan vanhemmat seisoivat ruusuineen Ilsen, iskän ja Karoliinan kanssa juttelemassa. Näin Veskunkin siinä vieressä Leenan ja Karin kanssa. Huokaisin helpotuksesta kun ei äitiä näkynyt. Kahdessakin perheessä oli jo enemmän kuin tarpeeksi ja puolet enemmän kuin useimmilla.

Halauksia, kukkia, valokuvia, onnitteluja, ja sama uudestaan ja uudestaan, kunnes kaikki oli käyty läpi ja Vesku viimeisenä hännänhuippuna. Sain pitkän rutistuksen ja jäin siihen kun toiset alkoivat tehdä lähtöä parkkipaikalle.
- Sä saat ajaa meidät, sanoi Miila ja ojensi Veskulle autonavaimet. – Me mennään takapenkille juhlimaan!
- Ai mennään? kysyin ja Miila nyökytteli tarmokkaasti. Oli sillä pakko olla se taskumatti mukana. Onneksi autolla pääsi kotiin ihan minuuteissa. Pidempi matka olisi voinut olla kohtalokas.

Kari lähti ajamaan Iskän perässä ja me viimeisinä.
- Ei tää nyt ihan limusiini ole, arvelin yrittäessäni ojentaa jalkojani takapenkillä ja olla läikyttämättä konjakkia puvulleni.
- Haluatteko te ylimääräisen kierroksen vai joko ryyppäsitte tarpeeksi? kysyi Vesku ratin takaa kun lähestyimme kotia.
- Joo, aja vielä pikku rundi, sanoi Miila, ennen kuin minä ehdin avata suuni ja Vesku nappasi nauraen vilkun pois päältä eikä kääntynytkään vielä parkkipaikalle. Päädyimme sinne vasta kymmenen minuuttia myöhemmin.

Kotona oli jo asetuttu taloksi. Karoliina oli Leenan sylissä ja vanhempamme juttelivat kuin olisivat tunteneet toisensa koko ikänsä. Keittiöstä kuului kahvinkeittimen hörpötystä ja Ilse täytti jo maljakoita kuumalla vedellä. Menin viemään ruusuni leikattaviksi ja aseteltaviksi ja annoin todistukseni tutkittaviksi. Vähän ajan päästä ovikello soi ja mahassani lumpsahti, mutta se ei ollutkaan äiti vaan Nita ja Ali. Äiti, Matti ja pikkupojat tulivat vasta vähän myöhemmin, ja heidän mukanaan kummitätini Katri. Iskän ja Ilsen sisaruksia tuli myös, sitten olikin tupa täynnä. Enempää ei ollut kutsuttu, ellei Oonaa laskettu, mutta hän oli kohteliaasti kieltäytynyt kunniasta sanoen, ettei ehtinyt keskellä päivää laittautua leninkiin ja käydä vieraisilla ja onnitellut etukäteen. Minua onniteltiin lisää ja sain paketteja, jotka asettelin sivupöydälle ajatuksena avata ne myöhemmin, mutta Katri-täti tönäisi minua loukkaantuneen näköisenä ja kuiskutti, että ne piti avata heti ja asettaa kortteineen näkyviin, jotta kaikki saisivat niitä tutkia. Nielaisin irvistyksen ja tein työtä käskettyä. Koruja ja lahjashekkejä, ja totisesti olin jo sekoittanut mitä kukakin oli antanut. Toivoin, että vieraat itse hienotunteisesti asettaisivat korttinsa kohdalleen kun kävisivät tutkimassa pöytää.

Karoliina oli viety päiväunille ja velipuoleni istuivat keittiössä syömässä ja juomassa limsaa, kun Vesku tuli ilmoittamaan, että hänen piti lähteä töihin. Samalla hän sujautti käteeni pienen rasian. En halunnut avata sitä muiden nähden vaan livahdin huoneeseeni repimään sen auki kun Vesku oli painanut oven kiinni perässään. Siellä oli korvakorut, samaa hopeista ja turkoosia sarjaa josta olin saanut ensimmäisen osan jo edelliskesänä synttärilahjaksi. Oliko Vesku hommannut niitä Santorinilta jo koko vuoden tarpeiksi silloin, vaikka olimme tunteneet vasta muutaman viikon? Mielenkiintoista!
- Ja tää on sun huoneesi, kuului äidin ääni ovelta.
- Niin.

Hän tuli sisään ja katseli ympärilleen. Mietin, näyttikö huone hänen mielestään yhtä asumattomalta kuin minun. Ainakin siellä oli luonnottoman siistiä. Niin kai äidistäkin, sillä ovelasti hän nosti päiväpeitettäni ja paljasti sen alta lakanattoman patjan ja paljaat tyynyt.
- Et ole tainnut hiljan nukkua täällä, hän sanoi.
- No en nyt ihan tällä viikolla, tunnustin hampaat irvessä, saarnaa tai kommenttia odottaen. Mutta ei hän sanonut mitään, käveli vain ulos. Kuulin, miten hän veti iskän keittiöön, ja sieltä alkoi kuulua matalaa papatusta. Onneksi sentään siellä sivummalla, vaikka kyllä keskustelun sävy kuului selvästi olohuoneeseen. Menin surkeana Leenan viereen istumaan ja odottamaan tulisiko siitä minkälainen sota. Onneksi Ilse oli mennyt katsomaan Karoliinaa, joka äänteli sängyssään, äiti olisi todennäköisesti mieluummin riidellyt hänen kanssaan ja päinvastoin. Katri-täti alkoi kuitenkin patistella poikia lopettamaan limsanjuontinsa, Matti nousi myös venytellen ja kiitellen ja he lähtivät vähän myöhemmin koko konkkaronkka. Menin parvekkeella huokaisemaan helpotuksesta. Nita tuli perässäni ja pummasin häneltä tupakanpuolikkaan, mikä maistui ihanalta. Mietin voiko vanhemmistaan vaan ottaa eron, tai siis äidistä tässä tapauksessa.
Leena ja Karikin alkoivat kerätä luitaan sohvalta ja tehdä lähtöä.
- Pitää mennä katsomaan Riikan todistus, Leena sanoi.
Nita ja Ali jäivät viimeisiksi loikoilemaan tapansa mukaan kuin kotiinsa. Ali kertoi hevosten kuulumisia ja vaikutti olevan innoissaan niiden olemisesta. Tiinakin kuulemma viihtyi täydellisesti ja hän sanoi aikovansa ratsastaa sillä lähiaikoina kunhan saisi kentänaihionsa aidattua. Nita kertoi harkitsevansa muuttoa takaisin Italiaan ja Miila innostui. Hän vannoi matkustavansa mukana vaikka matkalaukussa.
- Et ennen kun koulusi on loppu, sanoi Nita tuimasti. – Enkä mäkään nyt kesällä täältä mihinkään aio!

Lähettäjä: álávíívádésíré 
Päivämäärä:   28.1.09 22:01:19

Burp. Iltapala syöty.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   28.1.09 22:15:14

Söitkö lusikalla, kirveellä vai nuolitko?
--------
68.

Miila kaivoi minulle illaksi vaatteet omasta kaapistaan, vaikka olin ajatellut lähteä illalliselle samassa mekossa. Olin muutenkin suhtautunut kovin kaksijakoisesti koko lakkiaisjuhlintaan ja välillä ajattelin jo tosissani jättää väliin, mutta en uskaltanut sanoa semmoista ääneen.
- Et lähde tossa, se on liian mummomainen! Miila sanoi, ja Nita ja Ali, jotka edelleen venyivät meillä, peesasivat häntä.
- Mummomainen? sanoin kauhuissani. – Ei tosiaan ole!
- On se täksi illaksi. Liian hieno. Liian juhlallinen.
- On mun omatkin bilevaatteet melkein kaikki täällä, sanoin vähän loukkaantuneena.
- Tule tänne, Miila sanoi ja kiskoi minut huoneeseensa kuin ei olisi kuullutkaan ja puki minut teiniprinsessaksi.
- Tääkö nyt on sitten parempi? kysyin ja katselin itseäni peilistä Miilan valkoisissa capreissa, jotka menivät päälleni vain kiitos kevään ruumiillisen raadannan ja valkoisessa topissa, joka ei paljon eronnut Mirja-mummin korsetista.
- Joo, nyt sä näytät siltä, että olet elämäsi aamussa etkä vakiintunut rouva!
- Mä kaadan kuitenkin punkkua päälleni, kun olen näin valkoisissa, aavistelin synkeänä.

Iskä ajoi meidät keskustaan; matkalla otimme Jinnankin kyytiin, ja palasi sitten kotiin pitämään seuraa Karoliinalle ja viiniä lipittäville tädeille. Olimme menossa syömään Katajanokalle, mistä olisi sitten helppo siirtyä keskikaupungille kun aika koittaisi.
- Jos kaikki käyttäytyy yhtä porsasmaisesti kuin penkkareissa, mä häivyn heti, uhkasin.
- Älä huolehdi, niin mäkin! lupasi Jinna.
Mutta tänään ei porsasteltu. Ei ainakaan pahasti. Söimme perinteiset pippuripihvit ja joimme vähän punaviiniä ja muistelimme arvokkaasti ja asiallisesti menneitä kouluvuosiamme, joskin näin ainakin parin pojan liruttelevan viinilaseihinsa jotain terävämpää taskumateista. Nauratti, tunsin itseni paljon aikuisemmaksi noita. Ehkä se muka mummomainen leninki olisi kuitenkin ollut minulle sopivampi vaate tänne.

Syötyämme alkoi paukkujen tilaaminen, paikkojen vaihtelu ja keskustelu siitä, mihin ravintolaan lähdettäisiin seuraavaksi. Olin juonut sen verran punaviiniä, ja myönnettäköön, että autossa tullessa takapenkillä Miilan taskumatista, että aloin olla iloinen siitä, että olin kuitenkin tullut. Ilahduin jopa siitä, kun Raul ja Jaakko istuivat viereeni ja vastapäätä, vaikka viimeisin keskusteluni Jaakon kanssa penkkareissa olikin mennyt vähän penkin alle. Sen luin kuitenkin hänen silloisen humalatilinsä piikkiin. Nyt taisin olla itse vähän enemmän hiprakassa.
- Oletko sä onnellinen nyt? aloitti Jaakko kuin aiheena olisi ollut miten oli pihvi maistunut ja myönsin.
- Ymmärrätkö sä miten haljun tempun teit mulle viime kesänä kun jätit mut sillä lailla? hän jatkoi, eikä minua enää naurattanutkaan.
- Näinkö kauan sä olet sitä miettinyt? kysyin. Olin siitä juhannuksesta asti kantanut asiasta vähän huonoa omaatuntoa, mutta että ottaa asia esiin nyt, vaikka tilaisuuksia olisi ollut kymmenittäin kesällä, syksyllä ja talvella.
- Mä mietin sitä varmasti loppuikäni.
- Mutta eihän me oikeastaan seurusteltu… ja mikset sanonut mitään silloin? Mä luulin että sä olit ihastunut Riikkaan?
- No enhän ollut. Mutta mitä mä olisin voinut tehdä? Kehittää kauhean draaman siellä?
- Mutta eihän me oikeastaan… yritin. Mutta ei se auttanut omaan olooni sen paremmin kuin Jaakonkaan. Minulla ei olisi ollut pahaa mieltä, ellen olisi tunnustanut jonkinlaisen seurustelun olemassaoloa. – Anteeksi, sanoin sitten vaan kun en muutakaan keksinyt.

Jaakko nosti ylevästi päänsä pystyyn ja sanoi antavansa minulle anteeksi. Sitten hän nousi ja poistui. Minä nojasin tuolini selkänojaan ja katsoin hänen poistuvaa selkäänsä epäuskoisena. Kaikkien näiden kuukausien jälkeen se asia oli selvitetty. Toivoin, että Jaakolla oli yhtä helpottunut olo kuin minulla, kun oli lopulta saanut suunsa auki. Minä itse olin vähän nolo mutta hirveän helpottunut. Tilasin lisää juotavaa. Raul istui edelleen vieressäni ja tarjoutui maksamaan.
- Mä seurustelen, sanoin hänelle ihan varmuuden vuoksi.
- Mä tiedän, niin minäkin.
Sen jälkeen olikin ihan helppo jutella siihen asti, kun Jinna tuli kysymään, lähtisinkö hänen kanssaan Kappeliin. Kiie oli tulossa sinne iltavuoron päätteeksi myös.
- Okei, lupasin oitis ja huikkasin ylös noustessani, että seuraava pysähdyspaikka oli Kappelissa. Se oli ensimmäinen konkreettinen komento ravintolakeskustelussa ja joka ainoa iikka alkoi tehdä lähtöä. Vilkaisin Jinnaa anteeksipyytävästi.
- Sori, en mä ymmärtänyt, että tästä syntyy tämmönen joukkopako.
- Ei se mitään, mennään vaan!

Raul seurasi mukanani ja puolessa tunnissa koko muukin seurue oli siirtynyt seuraavaan paikkaan. Kappeliin emme tosin päässeet, mutta toisessa päässä Espan puistoa oli paremmin tilaa ja sieltä Kiiekin näkyi löytyvän vähän myöhemmin. Hän halasi ja onnitteli minuakin ja tahtoi sovittaa lakkiani, sitten painuimme kolmestaan tanssimaan. Mietin edelleen Veskun epäilyjä tyttöjen välisestä ystävyydestä, mutta oli aivan liian meluisaa aloittaa niin vakavaa keskustelua. Niinpä vain tanssimme hurjina ja Raul näkyi roikkuvan edelleen porukassamme. Miilan olin kadottanut jo ajat sitten. Olin hyvin vähällä kadottaa lakkinikin, mutta sen Raul poimi talteen ja toi minulle siinä vaiheessa kun osasin sitä kaivata. Hän oli oikeastaan aika komea valkoinen ylioppilaslakki mustilla hiuksillaan. Minun piti muistuttaa itselleni, ettei hänessä ollut suolaa eikä pippuria, toisin kuin Veskussa, joka todennäköisesti nukkui autuaan unta kotonamme. Join liikaa ja Jinna ja Kiie veivät minut yöllä taksilla Kiien luo, ja sieltä heräsin aamulla Jinnan vierestä.

Tai päivähän jo taisi olla, ainakin Kiie oli noussut ja istui juomassa kahvia ja lukemassa lehteä parin metrin päässä pöydän ääressä.
- Mitä kello on? urahdin, ääni ei oikein toiminut.
- Kaksitoista, suunnilleen, Kiie vastasi kuin olisi ollut jokapäiväistä että hänen sänkynsä oli vallannut kaksi työkaveria. Vaikka mistä tiesin, ehkä se olikin.
- Apua.
- Mitä?
- Mä vaan taidan kuolla, missä täällä on vessa?
- Suoraan vastapäätä, Kiie neuvoi ja nousi antamaan minulle kylpytakin tuolilta. Kun palasin, hän antoi minulle kourallisen pillereitä ja lasillisen limsaa.
- Mitä nää on? kysyin epäillen.
- Vitamiineja ja särkylääkettä. Ei mitään vaarallista.

Uskoin ja nielaisin pillerit yksi kerrallaan, sitten heittäydyin takaisin sängylle. Päässäni pyöri ja minulla oli kamala morkkis. Mihinkähän Vesku kuvitteli minun kadonneen? Yritin etsiä katseellani laukkuani jostain. Valkoinen vaateläjä sängyn vieressä oli kai minun, ja kun nostin sitä, löysin laukkunikin, tai kännykän, mitä oikeasti etsin. Se oli sammunut ja hetkeksi iski paniikki kun en muistanut PIN-koodia. Sitten iski paniikki kun en tiennyt mitä kirjoittaisin viestiin Veskulle. Hän oli joko huolesta suunniltaan tai sitten kiehui kiukusta. En osannut arvata kumpaa – en osannut arvata edes kummin olisin itse reagoinut vastaavassa tilanteessa. Mietin ankarasti ja tuijotin kattoon ja säikähdin kun puhelin soi kädessäni. Se lipsahti sormistani lattialle ja sydän alkoi hakata miljoonaa.
- Haloo, vastasin varovasti, kun olin saanut ongittua kapulan lattialta.
- Oletko sä hengissä? Se oli Vesku.

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   29.1.09 22:05:55

Plipplop

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   29.1.09 22:23:07


- En ole ihan varma, kuiskasin helpottuneena. Ei hän kuulostanut kauhean kiukkuiselta. – Missä sä olet.
- Tulossa syömästä. Entäs itse?
- Kiien luona. Parin sadan metrin päässä.
- Vai sinne sä päädyit.
- Niin näköjään.
- Sano että me pelastettiin sut joutumasta tiedottomana raiskaajamiesten taksiin, kuului Jinnan ääni korvani juuresta ja säikähdin sitäkin.
- Minkä raiskaajamiesten? kysyi Vesku, hän oli ilmiselvästi kuullut.
- En mä tiedä, en mä muista mitään semmoista.
- No kyllä meinasit joutua jatkoille Roopen luo, me pelastettiin sut meidän taksiin, eikö vaan Kiie, Jinna vakuutti.
- Totta, sanoi Kiiekin.
- Ootko kunnossa? Vesku kysyi.
- Paitsi kauheeta morkkista taidan olla.
- Hyvä. Nähdään kotona?
- Missä sä olet töissä tänään? Mennään yhtä matkaa kun pääset töistä, ehdotin pienellä äänellä.
- A-talossa. Pääsen varmaan vähän kolmen jälkeen.
- Mä tuun sinne siksi, lupasin, lopetin puhelun ja suljin taas silmäni. Pahin ahdistus oli nyt kadonnut ja mietin, oliko Vesku yrittänyt soittaa suljettuun kännykkääni koko aamun, kun se kerran oli soinut heti laitettuani sen päälle.

-Mä kuolen, valitti Jinna kuten minä hetkeä aikaisemmin ja Kiie tarjoili hänellekin pillericocktailin ja limsaa, hypäten itse sängylle meidän väliin ja näyttäen raivostuttavan pirteältä.
- Ollaanko me kaikki nukuttu tässä koko yö? kysyin ällistyneenä, kun tajusin miten täysi sänky nyt oli.
- Arvatkaa miksi mä nousin jo kuudelta! Kiie hihkaisi ja heittäytyi parinkymmenen sentin rakoon väliimme. – Teillä ei kyllä ole mitään hienotunteisuutta emäntää kohtaan, koko ajan oli kyynärpää suussa tai jotain!
- Ihme etten mä ole tippunut, sanoin ja tasapainoilin sängyn reunalla parhaillaankin.
- Miten niin et ole? Tipuit ainakin kahdesti.
Jinna alkoi hihittää ja minä tunnustelin kyynärpäätäni, joka olikin tuntunut vähän hellältä. Mutta mieluummin sängystä tippumisen takia kuin kadulla konttaamisen. Pahoin aavistuksin kalastelin Miilalta lainaamani housut lattialta ja levittelin niitä peläten, että ne olivat esiintymiskelvottomat. Mutta eivät ne olleet kuin vähän nuhruiset, kyllä niillä vielä kehtaisi mennä kotiin.
- Et kai sä vielä meinaa karata? Mun pää ei kestä vielä, pelästyi Jinna.
- En meinaa. En mäkään halua nousta vaakatasosta. Oisko limua vielä?
- Ota itte, sä oot reunassa, komensi Kiie ja viittoili pieneen jääkaappiin huoneen nurkassa. Ähkäisten nousin ja hain sieltä ison pullon ja palasin kiireesti sänkyyn. Oli oikeastaan aika ylellistä makoilla sängyssä naureskelemassa keskellä sunnuntaipäivää. Kiie haukkui meitä, sanoi kuvitelleensa että ylioppilaat olivat fiksuja ihmisiä, mutta ettei hän ainakaan ollut koskaan nähnyt moista sikailua. Jinna ja minä yritimme puolustautua parhaamme mukaan, mutta enimmäkseen vain kikatimme.

- Nyt kun pääsisi suihkuun ja saisi ison rasvaisen pizzan, toivoi Jinna kun olimme yksinkertaisesti väsyneet nauramaan.
- Mä haluaisin nukkua vielä hetken mutta en uskalla tai mä tipahdan, toivoin minä.
- Suihku on käytävällä ja pyyhkeitä kaapissa, neuvoi Kiie. – Mutta kylpytakki on Jessin päällä.
Minua alkoi yhtäkkiä ujostuttaa riisua se, mutta Jinna kömpi ylös ja ojensi vaativasti kättään joten en voinut muuta. Kääriydyin sitten lakanaan kun Kiie nousi ylös ja alkoi selata mainoslehtipinoa joka oli ilmeisesti jo jonkin aikaa kasvanut tuolin päällä, kunnes löysi pizzeriamainoksen.
- Ai että kaiken saa mitä tilaa.
- No täytyyhän sitä jotain syödä. Jääkaapissa ei ole ruokaa. Eikä paljon muutakaan. Mitähän Jinna haluaa?
- Se haluaa aina kinkkua ja ananasta. Varmaan nelinkertasella juustolla tänään.
- Okei, mäpä tilaan. Perhepizzan mukana saa ilmasta limsaa.

Riistin Jinnalta kylpytakin takaisin kun hän tuli ja menin vuorostani suihkuun. Nautiskelin kuumasta vedestä aika kauan kunnes muistin, että suihku oli ainakin kahdenkymmenen hoitajan yhteiskäytössä ja että kuka tahansa saattaisi kohta tulla koputtelemaan.
- Saanko lainata dödöä? kysyin kun palasin Kiien huoneeseen. Jinna istui pöydän ääressä ja osoitti peilihyllyä vieressäni ja samassa tuli perässäni Kiiekin pizzalaatikon ja limsapullon kanssa. Söimme koko pizzan ja joimme kaiken limsan ja aloimme kaivella Kiielle rahaa pulleista lompakoistamme. Ne olivat täynnä kolikoita. Aloin kauheasti kaivata kotiin nukkumaan ja vilkaisin toiveikkaana kelloa, mutta se ei ollut vielä kolmea. Heittäydyin myllätylle sängylle torkkumaan, kunnes kännykkäni piippasi aikamerkkiä. Jinna päätti vielä jäädä parantelemaan maailmaa ja päätään kun ymmärsi, että olin lähdössä Veskua vastaan.

Sain odotella häntä penkillä ulko-oven edessä hyvinkin kymmenen minuuttia ja minua alkoi jo huolettaa, että olisiko hän päässyt aikaisemmin tai kadonnut jotain muuta kautta välittämättä ilmoittaa minulle. Jospa hän ei ollutkaan pitänyt siitä, että olin jäänyt Kiien luo koko päiväksi? Vilkuilin kännykän kelloa. Tiputin kengät hiekkakäytävälle ja nostin varpaat penkille. Nojasin leukaani polviini ja vilkuilin vuoroin ovea ja vuoroin ulkoilemaan tuotuja potilaita. Alkoi tuntua nuhjuiselta, vaikka olin vasta käynyt suihkussa. Mutta sitten kuului hiekan rahinaa ja hän oli siinä ja rutisti kyyristynyttä minua niin, että polvilumpiot kolahtivat hampaisiini.
- Ai, sanoin.
- Meinasi mennä pitkään, Vesku sanoi ja irrotti otettaan sen verran että pääsin suoristautumaan. Samalla hänen ilmeensä muuttui ja kulmat rypistyivät. – Onko sulla mitään käsitystä miten mä olen miettinyt missä sä olet? Koko aamu oli ihan @!#$ä, kun en kehdannut ennen töihin lähtöä tarkistaa ootko mennyt Miilan kanssa kotiin nukkumaan?
Nyökkäsin nolona.
- Miltäs susta olisi tuntunut jos mä katoaisin tolla tavalla ja laittaisin puhelimen kiinni?

Enempää hän ei sanonut vaan kiskaisi minut kädestä pystyyn ja lähti bussipysäkille. Seurasin niin äkkiä kun sain kengät jalkaani. Koko kotimatka meni puhumatta. Olin ihan varma, että Vesku teki sen tahallaan, antaakseen minulle tilaisuuden hautua ajatuksessa, että hän jättäisikin tulematta kotiin, ja niin hauduinkin. Olin ihan valmis itkemään kun pääsimme ulos raitiovaunusta. Toisaalta minua inhotti, että minuun käytettiin tuommoisia esiteinien kasvatusotteita, mutta toisaalta tiesin, että olisin ollut itse huolesta sekaisin jos Vesku ei palaisi kotiin silloin kun olin olettanut. En voinut kuin yrittää kertoa, miten kaikki oli päässyt tapahtumaan.
- No hyvä, Vesku sanoi, ennen kuin olin päässyt kunnolla loppuun asti.
- Hyvä? Miten niin?
- Etten mä halua kuulla enempää selityksiä. Pääasia, että oot yhtenä kappaleena.
- Ja täällä, ehdotin ujosti.
- Niin, se on aika oleellista kanssa, hän sanoi ja lopetti luojan kiitos lyhyillä lauseilla puhumisen ja kulmakarvojen rypistelyn siihen.

Lähettäjä: oo 
Päivämäärä:   29.1.09 22:35:12

Uih ihanaa. Odotan kovasti jatkoa. Oon kipeenä niin on hyvin aikaa lukee :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   29.1.09 23:06:23

:)
--------
69.

Alkoi arki. Ei enää lukemista. 40 tuntia töitä viikossa; se tuntui kevään kiireiden jälkeen oikeastaan vähältä, ja lähes päivittäisestä tallilla käynnistä oli jo vuoden mittaan tullut semmoinen tapa, että päivä tuntui jotenkin vajaalta, jos töiden lisäksi vain löhöili kotona. Minä ratsastin joka toinen päivä Miskillä ja joka toinen päivä Kalevi-ponilla ja Veskulla oli vastaavanlainen lukujärjestys Jerryn ja Knoxin kanssa. Oona sitten touhuili niiden kanssa milloin mitäkin välipäivinä, jos ratsutettaviltaan ehti, ratsasti tai juoksutti ja välillä niilläkin oli ihan rehellinen vapaapäivä. Miskille ja minulle hän yritti pitää estetunnin kerran viikossa, ellei minulla ollut semmoinen vuoro, että ehdin koulun estetunnille sen kanssa. Sillä tunnilla Miilakin kävi edelleen ja ratsasti yleensä Nimolla, toisesta viikkotunnista olimme molemmat luopuneet. Mutta alkukesä näytti olevan vilkasta aikaa hevoskaupparintamalla ja kaikkia neljää virolaistähteä kävi katsomassa jos minkälaisia ostajaehdokkaita.

Yllättäen vakavimmat ehdokkaat kävivät katsomassa Kalevia vaikka miten monta kertaa. Perheessä oli hyvin pienikokoinen noin 13-vuotias tyttö, joka oli topakka ja näpäkkä eikä välittänyt vähääkään ponin kieroiluista. Hän tuli sen kanssa toimeen heti ensi kerrasta lähtien paremmin kuin minä ikinä ja yritin ylipuhua vanhempia kun katselimme heidän menoaan kentällä.
- Mutta jos se jää heti pieneksi, murehti isä.
- Ei Essi tosta kasva enää montaa senttiä, sanoi äiti ja kun vilkaisin heitä, saatoin uskoa sen. Äiti oli minua pienempi eikä isäkään ollut kuin nimeksi minua pidempi.
- Olisi tuolla yksi vähän isompikin poni, pakotin itseni sanomaan, vaikken ollenkaan halunnut kaupata Miskiä.
- Se kullanvärinen? Se olisi kaunis, äiti hymyili.
Mutta Essiä ei kiinnostanut kaunis kullanvärinen, häntä kiinnosti vain karvainen ja kirjava. Hän oli käynyt kokeilemassa Kalevia jo niin monesti että uskalsin jättää hänet yksin hoitamaan ponin pois ja menin etsimään Oonaa, jonka kanssa vanhemmat halusivat puhua.

Jerrykin lähti, nuorelle tytölle, joka halusi kapasiteetikkaamman ratsun lämminverisensä tilalle. Olisin halunnut nähdä Oonan ilmeen kun tyttö oli kuulemma tarjonnut 17-vuotiasta ruunaa vaihdossa. Talliin tuli tilaa, mutta Oonalla oli kolme koulutettavaa ja sitten hän oli luvannut vuokrata yhden karsinan jollekin vanhalle opiskelukaverilleen, joka halusi kesäksi pääkaupunkiseudulle kilpailemaan.
- Pidettäiskö määrä tämmöisenä nyt kesän yli, hän ehdotti meille.
- Sinähän olet pomo, sanoin ja ihmettelin, kun hän oli edes vaivautunut kysymään.
- Niin olen, ja mä ajattelin pitää vähän lomaa tänä kesänä. En edes muista koska mulla olisi ollut kesäloma.
- Kukas tallit hoitaa?
- Niina hoitaa koulua; kai se patistaa hoitsut avukseen. Te ette kai voisi tulla tälle puolen?
- Se olisi kivaa. Mutta ei taida voida toivoa, että jompikumpi meistä olisi aina iltavuorossa ja pääsisi aamutalliin.
- Niin, ei kai.
- Kysy Miilaa, ehdotti Vesku.
- Haluaako se tehdä semmosta páskahommaa? Oona epäili.
- Kysyä aina voit. Vaikuttaa siltä, ettei se kauhean kauan vanhene siinä rättikaupassa, missä se nyt on, arvelin.
- Onko se jotenkin työtävieroksuva?
- No en mä niinkään sanoisi… mutta vähän äkkipikainen kai. Eikä 18-vuotias kesäapu taida saada olla äkkipikainen. Minua suretti Miilan puolesta. Lähes kaikki hänen kesätyönsä olivat loppuneet siihen, että hän oli lähtenyt kävelemään niin kauan kuin muistin.

Oli kaunis perjantai-ilta ja aioimme jättää hevoset ensimmäistä kertaa yöksi ulos. Ne silmäilivät laitumelta huolestuneen näköisinä, kun seisoimme nojailemassa tolppiin emmekä tehneet elettäkään viedäksemme niitä sisään. Vain Kisu ja Misk saivat jäädä talliin. Oli odotettavissa, että laiduntavat valvoisivat koko yön ja ne olivat – me olimme Kimin kanssa siis – lähdössä seuraavana päivänä kisoihin. Oona oli aikonut lähteä myös Knoxin kanssa, mutta se oli nyrjäyttänyt jalkansa viikolla eikä hän halunnut vielä rasittaa sitä, vaikkei se enää tänään ollutkaan ontunut. Onneksi kisat alkoivat vasta iltapäivällä – ei tarvitsisi ehtiä tallillekaan ennen puoltapäivää, ja Vesku ehtisi töistä sopivasti apukäsiksi ennen kuin joutuisin tositoimiin. Ilse oli uhannut tulla Karoliinan kanssa myös, jos päivä olisi kaunis ja todennäköisesti se olisi.

Kummastuksekseni en enää valvonut ja tärissyt jännittäen edellistä yötä. En olisi ikinä kuvitellut semmoista mahdolliseksi, ja liioitellun huolettomana keitin itselleni aamupuuroa ja kahvia. Kas, näin suuri esteratsastajatar sekoittaa puuroaan suunnitellen jo sarjan askelväliä. Näin kilparatsastajatar siemailee nonchalantisti aamukahviaan samalla kun silmäilee viikon postia. Näin taitava ja tunnustettu ratsastajatar keikkuu tuolillaan ja romahtaa keittokomeron lattialle. Ellei minua olisi sattunut, olisin nauranut, ja siltikin nauratti. Mustelmia takapuoleen, takuulla, onneksi ei päähän. No, niitä saattoi odottaa tulevaksi lisääkin ennen iltaa, jos Misk taas tahtoi ottaa ohjat kun pääsisimme vieraaseen paikkaan. Tarkistin, että turvaliivini makasi eteisen seinää vasten.
- Oletpas sä hyvällä tuulella, sanoi Oona epäluuloisena kun tanssahtelin tallille isoine kasseineni.
- Mä en ole istunu vessassa koko aamua, enkä ole valvonut koko yötä! Että kai saan olla!
- Mene sit laittamaan hevosesi kuntoon jos olet niin pirteä.

Oonan lyhyt puhetapa ei enää saanut minua säikähtelemään kuten edelliskesänä ja lähdin hakemaan Miskiä puunattavaksi. Kimikin oli jo tullut ja hän keräsi Kisun kamoja kokoon tallikäytävällä, kun kävin hakemassa ponin harjat. Vaihdoimme hyväntuuliset tervehdykset.
- Mitäs luokkia sä menet? kysyin.
- Metrin ja metrikympin.
- Jaha, viivytään sitten koko päivä siellä.
- Joo, mutta ei ainakaan sada.

Mikään iso tapahtuma ei ollut kyseessä, ihan vaan tavalliset seurakisat. Olin aamulla netistä katsonut lähtölistoja ja todennut olevani Miskin kanssa ruuhkaisimmissa koitoksissa, 80 ja 90 sentin luokissa. Loput niiden jälkeen menisivätkin nopeasti. Olin ollut sitä vastaan, että lähtisimme jo niin korkeisiin kuin 90-senttisiin mutta Oona oli taas kerran puhunut minut ympäri. Hän sanoi, ettei korkeus ollut ponille ongelma vaan muu hallittavuus, ja että ehkä se olisi helpompaa jos sen pitäisi vähän kiinnittää huomiota esteisiinkin, eikä vaan loikiskella niiden yli. Toisaalta halusin luottaa Oonaan, mutta toisaalta mielessäni kyllä pyöri, miten hän oli pitänyt meidän taannoista kumoonratsastusta vain hyvänä oppituntina ponille. No, en aikonut ruveta jännittämään tässä vaiheessa. Kotikäytöksensä perusteella en voinut kieltää, etteikö Misk näyttänyt ihan valmiilta.

Ensimmäisessä luokassa meni niin kauan, että Vesku ehti töistä tapahtumapaikalle juuri, kun kuulutettiin, että saisin lähteä kävelemään rataa.
- Tuletko mun kanssa? kysyin ilahtuneena ja tarrasin häntä käsivarresta.
- Mä olen kouluratsastaja, en esteratsastaja.
- Tule silti. Kimi vahtii hevosia.
Niinpä kävelimme radalle Oonan kanssa, Vesku lähinnä seuralaisena. Kenttä oli iso ja esteiden välissä oli pitkät etäisyydet. Ajattelin ilahtuneena, että niissä Misk saisi näyttää säpäkkyyttään, mutta Oona keskeytti ajatukseni sanomalla, etten saisi päästää sitä kaahottamaan esteiden välissä.
- Aina se tulee takaisin, yritin vastustella.
- Oletko varma että tulee täälläkin, jos kotona tulee?
Minun oli pakko myöntää, etten ollut.

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   30.1.09 15:28:48

heppoja <3

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   30.1.09 16:04:44


Muuten rata näytti ihanan ilmavalta ja esteet houkuttelevilta. Kotitallilla oli varmasti paljon lyhyempiä puomeja ja kun esteet täällä olivat leveämpiä, ne näyttivät paljon pienemmiltä. Yksi minun mielestäni tavallisen levyinen este oli muiden joukossa ja uumoilin, että se tulisi tuottamaan hankaluuksia monille. Se näytti kapealta kuin kenttäradan este muihin verrattuna. Musiikki soi ja paistuvan makkaran tuoksu leijui nenääni kun kävelimme radalta trailereiden parkkialueelle.
- Onko sulla yhtään rahaa? Ostatko mulle makkaran radan jälkeen? kysyin Veskulta. Nyt en ehtisi, oli maha mitä mieltä tahansa, sillä ponina Misk starttaisi taas alkupäässä ja joutuisin jo kiireesti menemään verryttelemään.
- Onko sulla nälkä? Mistä lähtien sä olet pystynyt syömään kisapäivänä? Vesku kysyi kulmakarvat koholla.
- Tästä lähtien varmaan, naureskelin. – En edes valvonut yöllä. Tajusin, ettei Vesku ollut nähnyt minua estekisoissa aikaisemmin, ja mietin, mitä hän odotti. Että ratsastaisin radalle kauhusta kankeana kuten edelliskesäisissä koulukilpailuissani, ehkä.

Melkein sitten kuitenkin tein niin. Verryttelyalue oli pehmeäpohjainen ja ruuhkainen enkä meinannut saada hyppyvuoroa yli-innokkaiden pikkuponien pilotteineen sinkoillessa arvaamattomasti sinne tänne. Ratsastin vähän onnettomana kentän reunalla seisovan Oonan luo.
- Mitä nyt? hän kysyi terävästi.
- Pitäisiköhän sun nipistää mua taas? ehdotin.
- No jos haluat. Pirulainen nipistikin, mutta nauraen eikä niin kovaa kuin edelliskerralla, kun tosiaan olin ollut sen tarpeessa. – Nyt on toi vasemmanpuoleinen rata melkein tyhjänä, mene ja hyppää. Yllätyin kun Misk kieltäytyi, mutta toisaalta se oli tullut huonoon paikkaan ja pohja oli tosiaan pehmeä kuin uimaranta. Muut ymmärsivät antaa meidän yrittää heti uudelleen ja se menikin ok. Sain hypättyä toiseenkin suuntaan, samalla kuunnellen toisella korvalla kuulutuksia. Pahuksen kuuluttaja vaan ei lukenut lähtönumeroita joka ratsukon kohdalla enkä ollut ihan varma, minkä niminen ratsu oli minua edeltävällä. Niinpä jouduin vähän yllättäen lähtemään radan portille, kun minut kuulutettiin valmistautuvaksi. Misk täpisi tavanomaiseen tapaansa, tanssien paikallaan, ja sen musta harja heilahteli. Se näytti varmasti upealta ja katselin ympärilleni miettien, oliko ympärillä potentiaalisia ostajaehdokkaita. Ei sillä, että olisin halunnut siitä luopua, mutta…

Rata meni hyvin, paitsi että Misk pysähtyi niille sijoilleen nähdessään puolivälissä rataa esteen alla kukkatarroin koristellun vihreän laatikon. Punastuin harmista. Oonalla oli melkein samanlainen tallin päädyssä ja se näki sen joka päivä. Miksi ihmeessä sitä piti täällä ihmetellä, kun olimme jo ylittäneet muurin ja dalmatialaiseksi väritetyt puomit?
- Mene siitä, mutisin ja käänsin sen tiukalle vauhdikkaalle ympyrälle. Nyt se hyppäsi, vaikkakin naurettavan reilulla ilmavaralla ja sitten en enää välittänyt Oonan ohjeista. Neljällä virhepisteellä emme pääsisi kärkeen kuitenkaan, voisin saman tien kokeilla, miten hyvin poni pysyisi hallinnassa täällä isolla radalla. Samaan konkurssiin, niin sanoakseni. Usustin sitä menemään vielä vähän kovempaa kaikki pitkät välit ja sitten houkuttelin sen takaisin järkevään vauhtiin kun aloimme lähestyä estettä. Se totteli kuin unelma ja minun oli pakko halata ja taputtaa sitä molemmin käsin kun olimme ylittäneet maalilinjan.

Oona oli kuin myrskynmerkki.
- Mitä @!#$ä sä luulit tekeväsi, mähän kielsin kiitolaukat? Et edes yrittänyt pidättää.
- Mä kokeilin, puolustauduin. – Mä sain sen kiinni heti kun halusinkin, ja kärkisijathan oli jo kumminkin menetetty kun se kieltäytyi.
Siihen Oona ei sanonut mitään heti, vaan jäi miettimään.
- Et sä ehkä ihan pöllö ole, hän sanoi sitten vastahakoisesti.
Vesku ja Ilse vaunuineen lähestyivät meitä katsomon suunnasta ja Misk katsoi aiheelliseksi pelätä Karoliinan vaunuja, jotka se näki useita kertoja viikossa kotona. Se oli vielä niin tohkeissaan päästyään äsken hyppäämään ja laukkaamaan, että katsoin parhaaksi jättää koko porukan siihen ja heilauttaa vain kättäni kauempaa.
- Mä menen kiertämään tän pellon, eiköhän tää ratsastustie vie ympäri.
- Älä eksy! Oona huusi.
- Miten mä voisin eksyä, tässähän on kilometri aukeaa joka suuntaan.

Misk rauhoittui kun pääsimme kauemmas hälinästä. Ravasin pikku pätkän ja sitten annoin sille pitkät ohjat ja jatkoimme kävellen. Moni muukin kilpailija käyskenteli hiekkatiellä. Laskin, että seuraavan luokan alkuun menisi hyvinkin tunti, ja että se olisi liian pitkä aika vain kävellä, joten säällisen ajan kuluttua palasin kisa-alueelle. Löysäsin satulavyötä ja ratsastin Oonan trailerin luo. Kisu kuuli tulomme ja hirnui kaihoisasti kopista, vaikka Kimi istuikin sivuovella pitämässä sille seuraa.
- Miten meni? hän kysyi.
- Eikö kukaan ole käynyt juoruamassa? Yksi kielto. Mutta hyvä aika varmaan saatiin.

Hyppäsin alas ja löysäsin satulavyötä lisää. Istuin kopin lokasuojan päälle odottelemaan, mahtaisivatko Oona, Ilse ja Vesku jossain vaiheessa löytää tänne vai pitäisikö minun lähteä etsimään heitä. Mahani kurni ja Kimi tarjosi termoskannun korkkiaan, jossa oli kuumaa mustaa kahvia.
- Kiitos, sanoin. Olisin halunnut tupakankin, mutta tiesin, että kisa-asussa ei saanut tupakoida. Huonoa esimerkkiä tulevalle sukupolvelle. Ja sen makkaran olisin varsinkin halunnut. Tai vaikka kaksikin. Katselin kaipaavasti buffettikojun suuntaan, mutta porukka saapui vasta kun viimeisen ratsukon tulos kuulutettiin.

- Mun makkara? kysyin toiveikkaana, mutta Vesku oli tyhjin käsin, ellei Karoliinaa laskettu. Miskiä eivät vaunut enää häirinneet vähääkään; olin kiskonut sille heinäverkosta pienen tupon heinää eteen kun odotusaikaa tuntui olevan ja se mutusti niitä mietteissään.
- Sähän ratsastit kuin… kuin… aloitti Ilse, muttei keksinyt sopivaa loppua lauseelleen.
- Hienosti hoidettu, säteili Vesku.
- Mun makkara? toistin, mutten voinut olla hymyilemättä leveästi.
- Te ootte mun laskujen mukaan parhaita ei-nollaradoista, ilmoitti Oona. – Mutta ei sillä valitettavasti mihinkään pääse. Luuletko, että se vielä säikkyy sitä laatikkoa?
- En uskoa, se meni sen jo toisella kertaa ihan ok, sanoin, nousin seisomaan ja ojensin ohjat Oonalle.
- Et sä vielä pääse kävelemään rataa.
- Mä tarvitsenkin ruokaa, kuolen nälkään.
- Mä en luullut että olisit tosissasi, toin vain tän, sanoi Vesku ja kaivoi Karoliinan vaunuista limsapullon.
- Mä olen tosissani, onko sulla vielä rahaa ruokkia mut vai pitääkö lainata muilta?
- No on mulla nyt pari euroa vielä.
Kävelimme ostamaan yhden grillimakkaran kummallekin, ja halusin sitten vielä yhden juustosämpylän odottaessani, että makkara jäähtyisi.
- Oletko ylpeä musta? kysyin kiusoitellen ja haukkasin sämpylää. Vesku nyökkäili pontevasti suu täynnä.

Toinen ratamme oli täysi kymppi. Misk hidasti aavistuksen verran kun lähestyimme vaarallista laatikkoa mutta kannustin sitä tarmokkaasti ja se loikkasi taas hyvin liioitellun hypyn, joka horjutti tasapainoani, minkä onneksi sain heti takaisin. Sitten annoin sen painella omaa iloista tahtiaan ja aina se reagoi kun huomautin, että on minun aikani alkaa katsoa seuraavaa estettä. Jatkoimme uusintaan, ja siellä annoin sen mennä entistä kovempaa. Se oli aivan täydellinen. Maalilinjan yli menimme taas kiitolaukassa ja jouduin laukkaamaan puolen kentän ympäri ennen kuin sain sen hidastettua raviin asti niin että saatoimme poistua radalta. Loistin. Tämmöistä vauhdin riemua en ollut tuntenut sen jälkeen kun olimme Mansikan kanssa lakanneet käymästä laukkaradalla.
- Jos meinaat sanoa mitään muuta kuin kehua niin ole hiljaa, sanoin Oonalle käsi jo torjuvasti pystyssä kun hän tuli puolijuoksua kohti.
- Noinko sä halusit sen menevän? hän kysyi.
- Just noin, pilkulleen!
- No, hyvin hoidettu, molemmat! Se oli todella hyvä rata! Hän taputti sekä Miskiä molemmin puolin kaulaa, että minua samalle reidelle, mitä oli ottanut tavakseen nipistellä. Riisuin turvaliivini ja annoin hänen haltuunsa, ja sitten käänsin ponin taas jäähdyttelemään ratsastustielle. Ajattelin, että olisi ihme, jos joku olisi meitä nopeampi, kun Miskillä oli ponin ketteryys ja arabin nopeus.

Voitimme, ja Oona oli tapansa mukaan lahjonut kuuluttajan lukemaan myynti-ilmoitusta. Meitä alkoikin lähestyä erinäisiä kyselijöitä, kun palasimme tukikohtaamme traikun luo. Osa peräytyi välittömästi kuultuaan, että poni oli virontuonti, osa kiinnostui enemmän. Puhuin niin, että suutani kuivasi riisuessani satulaa ja suojia ja olin kiitollinen, kun Oona palasi vedenhakureissultaan ja sai itse ottaa ostajaehdokkaat haltuunsa.

Ilse alkoi lähteä kotiinpäin kun oli nähnyt minun suoritukseni ja Vesku ja minä jäimme istuksimaan Miskin kanssa traikun lastaussillalle. Se ei halunnut seistä yksin sidottuna kopissa, mutta söi tyytyväisenä heinää sillalta koko sen ajan mitä Kimillä meni kahteen luokkaansa. Olin aistivinani jonkinlaista hienoista kunnioitusta Veskun käytöksessä ja nautin päivästä ja ihanasta illasta täysillä.

Oonan kurssikaverin hevonen saapui seuraavana päivänä, sunnuntaina, suoraan kisareissulta. Se oli käynyt ensin Hämeenlinnassa kisoissa ja jatkoi sieltä matkaa uuteen kesäkotiinsa. Vesku ja minä olimme tulleet illalla töiden jälkeen ratsastamaan ja näimme maastosta tullessamme miten sitä otettiin ulos trailerista. Iso ruunikko se näkyi olevan ja tuli aika ryminällä ulos. Ruunikot eivät olleet koskaan erityisesti vedonneet minuun, mutta pitkä mies, joka hevosta talutti, olikin eri asia. Hän ei näyttänyt ollenkaan pahalta.
- Jos toi on se Oonan kurssikaveri niin kaikki hoitajatytöt hylkää sut oitis, huomautin Veskulle ja nojailin etukaareen.
- Häh, mitkä tytöt?
- Sun ihailijakerhosi.
- Ei mulla ole mitään ihailijakerhoa.
- Niin sä saatat luulla. Pimennossa pidetty raukka. Sitä paitsi mä tiedän, että sulle on jätetty rakkauskirjeita Knoxin harjaämpäriin, nauroin. Oona oli juorunnut. Vesku punastui pahanpäiväisesti ja minä luisuin alas satulasta.

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   30.1.09 16:28:05

ooo pikkuinen, inhottava ja suloinen poika saapui <3

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   30.1.09 19:13:56

70.

Uuden asukkaan nimi oli Razzamatazz ja sen omistajan Ville. Ville ei tehnyt hyvää ensivaikutelmaa. Me olimme ehtineet viedä Miskin ja Knoxin jo sisään talliin sillä aikaa kun hän oli talutellut hevostaan hetken ympäri pihaa, ja koska osasin vastata ovelta vaativasti kaikuvaan kysymykseen, mikä oli hänen hevoselleen varattu karsina, hän ilmeisesti asetti minut lokeroon, jonka päällä luki ”alin talliorja”.
- Tuu ottamaan nää kuljetussuojat pois, mutta älä jää jalkoihin, mies komensi. Minä kurkistin Miskin boksin ovesta epäillen, että olin kuullut väärin. Ajattelin kuvitelleeni koko jutun ja kumarruin riisumaan Miskin suojia, joita sillä maastossa varmuuden vuoksi pidin, mutta sitten käytävältä kuului vaativa ”kuulitko?”
- Mulleko sä puhut? kysyin ja kurkistin taas ulos.
- Ei kai täällä muitakaan näy?
- Miksi sä luulet että mä olen sun komenneltavissasi? En nyt just ehtisi vaikka olisit pyytänyt kauniistikin.

Heilautin Miskin satulan oven päälle niin, että ruunikko säpsähti ja aloin pestä sen kuolaimia juomakupissa. Sitten kävelin ulos suitsia niputtaen.
- Etkö sä sitten olekaan töissä täällä? kehtasi kaveri kysyä.
- Tavallaan, mutta henkilökohtasen hevosenhoitajan saat kyllä palkata ihan itse. Tuijotin uhmaavasti yläviistoon ja sivusilmällä näin, miten Vesku nojasi Knoxin ovenkarmiin ja näytti nauravan äänettömästi. Onneksi Oona tuli samassa sisään ja autuaan tietämättömänä tilanteesta toivotti Villen tervetulleeksi ja katseli arvioivasti hevosta.
- Autatko vähän, sanoi Ville vaisuhkosti ja viittasi hevosensa jalkoihin.
- Toki, sanoi Oona ja otti häneltä riimunnarun. Ville kumartui kuin kumartuikin itse avaamaan suojien tarrat. Puristin suuni kiinni, että pysyisin vakavana ja harjasin Miskin suojat puhtaaksi hiekasta. Kun iso hevonen oli saatu puhtaaseen karsinaansa, Oona esitteli meidät.
- Ville Sarmanto, samaa kurssivuosikertaa mun kanssa. Jessi ja Vesku.
- Onko nää sun tallityöntekijäsi? Ville kysyi mutta alentui sentään ojentamaan kätensä.
- Ei oikeastaan, Jessi on itse asiassa asiakas. Mulla on sulle tilaa koska sen hevonen on muualla varsomassa. Ja Vesku on mun ratsuttaja.
- Taisi tulla pieni väärinkäsitys, Ville sanoi ilmiselvästi vähän nolona ja sitten en enää voinut pysyä vakavana. Lähdin viemään Miskin varusteet satulahuoneeseen, jotta kukaan ei huomaisi.

Ville oli tottunut ihan toisenlaiseen tyyliin kuin täällä, ilmiselvästi. Hänen nenänsä värähti inhosta kun Oona kysyi, halusiko hän tehdä tallitöitä vuokransa eteen. Vesku ehdotti, että ratsastuskoulun nuorista naisista varmasti löytyisi hevoselle montakin innokasta hoitajaa, mutta Ville näytti melkein kauhistuvan ajatusta.
- Ei, ei, ei mitään ratsastuskoulutyttöjä, kisahevosella pitää olla osaava hoitaja.
- Kyllä sieltä löytyy osaavia nuoria ihmisiä, vaikkeivat vielä ole kouluja käyneetkään. Jos haluat palkata ammattilaisen, sun täytynee ruveta ilmoittelemaan vaikka Hevosurheilussa, Oona napautti. – Mä vähän toivoin, että sulla olisi henkilökuntaa, tai että ehtisit vaikka itse, Ville esitti toiveikkaana.
- Mun henkilökunta olen minä, ja toki mä autan jos ollaan samoissa kinkereissä, mutta sitten sä autat vastavuoroisesti mua.
Ville näytti siltä kuin olisi pistänyt päänsä aidanraosta eikä saisi sitä enää irti. Minua ei enää naurattanut. Tuo tyyppi ei välttämättä tekisi hyvää tallin ilmapiirille. Kimi, vaikka olikin taitava ratsastaja hienoine kimotammoineen, oli mukava ja rento tyyppi, joka ei arkaillut tarttua talikkoon jos hänellä vaan oli aikaa. Muuta porukkaa meillä ei pyörinytkään.
- Mistä sä tulet ja mitä te kisaatte? kysyin.
- Keski-Suomessa meidän talvitalli on. Ja me kisataan koulua.
- Milläs tasolla, kuka teitä valmentaa? Vesku kysyi kiinnostuneena. Minua ei kiinnostanut niinkään, lähdin joutessani pihalle tupakalle. Miila oli luvannut tulla hakemaan meidät syömään sunnuntain kunniaksi ja arvelin hänen jo kohta suoriutuvan paikalle.

Kun olin aikani istuskellut, toi Vesku Knoxin yöksi ulos ja minäkin lähdin hakemaan Miskiä. Oona ja Ville keskustelivat tiukkaan sävyyn.
- Ei se ole tottunut olemaan ulkona ympäri vuorokauden. Johan sillä tarhasuojat ehtii hiertää jalat piloille sinä aikana.
- Onko se tottunut olemaan yksin tallissa? Se on ainoa vaihtoehto, ilmoitti Oona.
- Ei sen ole tarvinnut yksin olla sisällä. Onko susta tullut joku hullu luomuihminen?
- Oletko sä jumalauta unohtanut ettei hevoset ole mitään puudeleita eikä pehmoeläimiä?

Yrtitin hiipiä häiritsemättä heitä, mutta vaikka Misk ei osannut hissutella, ei kumpikaan tuntunut huomaavan minua. Palasin talliin vasta hyvän ajan kuluttua ja silloin tilanne oli jo rauhoittunut. Oona kuului lupaavan, että jos hevonen rupeaisi levottomaksi, hän hakisi sille jonkun kaveriksi sisään. Kyllähän hän sen yläkertaan kuulisi. Ville kiinnitti nastoilla karsinanseinustaan useita ohjelistoja ja haukotteli leveästi.
- Soita heti jos on jotain erityistä, mun on pakko lähteä etsimään oma asuntoni nyt.
- Onko sulla tavaroita traikussa, me voidaan auttaa purkamaan, sanoi Oona sovinnonhaluisesti, ja menin mukaan avuksi. Olihan niitä, sunnilleen samanmoinen määrä kuin mitä me olimme tuoneet Mansikan kanssa edelliskesänä. Olin jopa niin ystävällinen, että siivosin trailerin, vaikken siitä kiitosta saanutkaan. Ville vain peruutti sen tallinseinää vasten, irroitti autosta ja lähti ajamaan.
- Jos mä olisin hetkeäkään kuvitellut, että siitä on tullut tommoinen en olisi huolinut sitä tänne, sanoi Oona kun katselimme loittonevia takavaloja.
- Mä luulin että te olette tuttavia?
- Ollaanhan me, joo, mutta ei oo kovin tiiviisti pidetty yhteyttä. Toinen kurssikaveri tiesi, että se etsii paikkaa ja että mulla on tilaa. Mutta saa mennä muualle, ellei vähän ala tulla vastaan vaatimuksissaan.

Siihen syssyyn ajoi Miilakin pikkuvolkkarilla ja Oona sai tilaisuuden värvätä häntä lomasijaiseksi.
- Mulla on jo töitä, ilmoitti Miila tyytyväisenä.
- Mä luulin, että sä inhoat olla siellä, sanoin minä.
- En mä enää, vaihdoin keskustan myymälästä Itikseen ja siellä on ihan erilainen myymäläpäällikkö.
- Jaaha, mun täytyy sitten varmaan kysyä koululta joitain tyyppejä, ja Kimiä, sanoi Oona alistuneena. – Onneksi kaikki, tai melkein kaikki asuu ulkona niin että aamu- ja iltaruokinnat riittää.
- Harmi, etten mä voi tulla, sanoin, ja olin tosissani. Nautin tallitöistä.
- Oletko sä lähdössä jonnekin reissuun? kysyi Miila kiinnostuneena Oonalta.
- Mä aion pitää kesäloman! Lähden käymään kotipuolessa, ja ehkä jossain ulkomaillakin.
- Voin mä tulla asumaan sun kämppää sillä aikaa, Miila lupasi auliisti. – Ei mulla työt ikinä ala ennen yhdeksää, hyvin ehdin kärrätä vähän kauroja ennen sitä.
- No mutta hyvä ihme, lupaudutko sä ihan oikeasti nousemaan vapaaehtoisesti joka aamu ennen seitsemää? ihmettelin.
- Mitä tahansa jos saan vähän omaa rauhaa välillä, Karoliina on alkanut vitistä öisin. Ja muutenkin kaipaisi omia seiniä ympärille.
- Mä voin huolehtia iltahommista, jos Miila haluaa iltalomaa, ja muistakin hommista jos en ole töissä, lupasin.

Ilse oli laittanut jotain kreikkalaista liharuokaa, sillä he olivat päättäneet lähteä alkusyksystä Kreikkaan Karoliinan kanssa. Talossa oli syöty kreikkalaisia ruokia jo muutama viikko – siitä lähtien kun matka oli varattu. Onneksi Ilse ei ollut innostunut tekemään moussakaa, sillä siitä hän ei ikinä onnistunut saamaan syötävää. Vaikka kai se olisi Veskulle kelvannut, sekin.
- Mitä Mansikalle kuuluu? kysyin Ilseltä.
- Lihoo ja pullistuu kuulemma. Meinaan mennä sitä katsomaan jonain päivänä tällä viikolla, haluaako joku mukaan?
- Mä haluaisin, mutta mulla on vapaa jo huomenna? Onko se liian pian?

- Eiköhän me saada huominen sopimaan, kotonahan se kuitenkin töitä tekee, sanoi Ilse, tyhjensi lautasensa ja siirtyi olohuoneen puolelle soittamaan Alille. Minä viihdytin Miilaa kuvailemalla tallin uusinta asukasta, tai siis lähinnä sen omistajaa tietenkin.

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   30.1.09 20:46:53

Laitahan vielä pari pätkää illan ratoksi :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   30.1.09 21:23:56

No mikä ettei :)
--------

Vesku lähti mukaan Alin luo, sillä hänelläkin oli vapaapäivä. Hän makaili tyytyväisenä etupenkillä ja sanoi nauttivansa päivästä jolloin ei ollut mitään sitoumuksia – Knoxia ei vieläkään juuri rasitettu nyrjähtäneen jalan jäljiltä. Miskilläkin oli ansaittu vapaa lauantain kisojen ja eilisen kevyen maastolenkin jälkeen. Minä sain ajaa ja painelin moottoritiellä huoletta sataakolmeakymppiä. Tie oli niin hyvä, ettei Ilse huomannut miten kovaa menin. Hän olisi kyllä älähtänyt muuten.
- Nyt saat ruveta neuvomaan, sanoin Ilselle kun nousin Klaukkalan liittymästä ylös. Reitti ei ollut jäänyt päähäni, eikä ihme, matka jatkui vielä hyvinkin viisitoista kilometriä pieniä ja pienempiä teitä pitkin. Vesku tuijotteli ulos ikkunastaan kuin paremmallakin turistireissulla. Hän ei ollut tainnut, huolimatta Helsingissä viettämistään vuosista, liikkua täälläpäin sillä se, että näin lähellä pääkaupunkia oli näin maaseutua, ihmetytti häntä.
- Tossakin oli talli ja hevosia, näitkö, hän toisti kerran toisensa jälkeen. Alin talon nähdessään hän sulki suunsa eikä sanonut enää mitään. Se ei ollut ihan maatila, muttei ihan omakotitalokaan. Ulkorakennukset taaempana ja ympärillä levittäytyvä vihreys sekä auringossa kimmeltävä joki taisivat viedä puhekyvyn.

Ilse ei huomannut mitään vaan nosti Karoliinan kopassaan ulos autosta, vilkutti kuistille tulevalle Alille ja pyysi minua nostamaan vaunujen loppuosan takakontista. Tein työtä käskettyä, ja kun olimme saaneet nukkuvan vauvan pyörien päälle, en enää nähnyt Veskua missään.
- Tuutteko ensin kahville vai käydäänkö ensin katsomassa tammoja? kysyi Ali.
- Hölmö, tietysti hevoset ensin, sanoi Ilse ja lähti lykkimään vaunuja.

Tiina ja Mansikka laidunsivat päät vierekkäin vihreällä melko kaukana ja Ilse pujahti sinne sähkölangan välistä heti kun oli saanut vaunuihin jarrut päälle. Minun teki mieli seurata perässä mutta kummastelin Veskun katoamista. Ehkä hän oli livahtanut talliin? Sen ovet näkyivät nyt olevan auki toisin kuin keväämmällä käydessäni. Silmäilin muutenkin ympärilleni. Uutta aitaa ja lankaa oli siellä täällä. Sekin pieni läntti, jota keväällä olin aavistellut kentäksi, oli nyt rajattu, oli se sitten kenttä tai hiekkatarha. Mutta en jaksanut huolehtia Veskun menemisistä; halusin itsekin tervehtimään Mansikkaa.

Ilse rapsutteli sitä korvien takaa ja harjanjuuresta ja syötti sille porkkanoita taskuistaan. Tiina, ojensi toiveikkaana turpaansa lähettyville, mutta peräytyi kun Mansikka luimisti sille korviaan ja irvisti. Se oli selvästikin pomo tuossa porukassa.
- Tunsiko se sut? kysyin kun pääsin tarpeeksi lähelle.
- Totta kai se tunsi, tuhahti Ilse, mutta sanoi sitten, ettei se kyllä ollut ollut huomaavinaan häntä ja turpakin oli noussut ruohikosta vasta porkkanapussin voimalla.
- Se ei ole mikään yhden ihmisen hevonen, huokaisin ja rapsutin Tiinaa, jottei se tuntisi oloaan osattomaksi. – Anna meillekin vähän porkkanoita.

Mansikka oli uskomattoman suuri vatsanseudultaan ja Tiina näytti rauhalliselta ja tyyneltä. Kuvittelin, että sillä oli Oonan luona ollut paljon ahdistuneempi katse. Molemmat kiilsivät ja mietin, oliko Ali viettänyt aamun niitä kiillottaen, vai tekikö maalaiselämä vaan niille hyvää.

Tarpeeksi rapsuteltuamme – tai kun porkkanat loppuivat ja tammojen mielenkiinto samoin – palasimme portilla seisovien vaunujen luo. Veskukin oli ilmestynyt jostain ja jutteli innokkaasti Alin kanssa, joka heijasi vaunuja. Kun pääsimme lähemmäksi kuulin hänen tiedustelevan tontin ja laitumien kokoa. Näinkö kaveri mahtoi yhtäkkiä haluta maalaiseksi?
- Missäs kävit? kysyin.
- Tutkimassa paikkoja vaan. Onko tässä maastoreittejä? Siis, saako naapureiden teillä ratsastaa?
- Aika hyvin, vain yksi hevosvihaaja ihan lähistöllä. Mutta tulkaas kahville! Ali vastasi ja lähti lykkimään Karoliinaa talolle päin. Vesku jatkoi kyselytuntiaan niin, että kiskoin hänet lopulta puoliväkisin kanssani ulos ja talliin, jotta tädit saisivat jutella omiaankin. Virnuillen kysyin, aikoiko hän ruveta hevostilalliseksi.
- Miksei? Mä olen luullut, ettei täälläpäin voi ajatellakaan kuin täysihoitotallia kaupungissa, mutta täähän on käytännöllisesti katsoen kaupunkia ja katso nyt mikä ympäristö!
- Niin, ei hullumpaa! myönsin. Vein hänet satulahuoneeseen ja esittelin valokuvat. Kaiken muun Vesku tuntuikin jo tutkineen, mutta valokuvien tarinoita hän ei tietenkään tiennyt. En minäkään kaikkia, mutta osan. Tiina ja Mansikkakin olivat jo päässeet seinälle.

Sitten kävimme kiertämässä tarhat ja laitumen ja minua nauratti: Vesku oli kuin ostoaikeissa. Kun palasimme sisään, oli Alilla meille ehdotus. Nita halusi hänet juhannuksena seurakseen vuokramökilleen ja hevoset tarvitsivat vahtia, kun Mansikan aika alkoi olla lähellä ja muutenkin.
- Eihän me päästä täältä töihin, sanoin heti järkevänä. Näytti siltä, että tässä asiassa minun piti olla jalat maassa, sillä Vesku näytti valmiilta asettumaan taloksi saman tien. – Meillä pitäisi olla auto, tai oikeastaan kaksi kun kuitenkin ollaan eri vuoroissa.
- Mä voin jättää auton tänne, enköhän mä pääse Nitan kyytiin, Ali lupasi.
- Miten teillä on töitä? kysyi Ilse ja aloimme muistella vuoroja. Eivät ne niin pahalta näyttäneetkään. Vain sunnuntaina joutuisi sompailemaan, ensin minä viemään Veskun aamuvuoroon ja ajamaan takaisin, sitten ajamaan itse iltavuoroon, sitten Vesku taas saisi ajaa auton takaisin ja jotenkin illalla Alin palattua päästä takaisin kaupunkiin. Lauantaina meillä oli peräti vapaata molemmilla – tästähän tulisi ihan ihanan maalaisromanttinen juhannus!
- Mutta mitäs jos se päättääkin varsoa just silloin! kauhistuin.
- No mikäs sen hienompaa, että pääsisit itse kätilöksi, Ali sanoi muikeasti.
- Mutta jos jokin meneekin vikaan…?
- Puhelinmuistiossa on lista eläinlääkäreistä. Jos jokin meinaa mennä vikaan en mäkään voisi muuta tehdä kuin yrittää metsästää semmoisen paikalle.
- Ei mikään mene vikaan, sanoi Ilse varmasti ja tarjosi Karoliinan suuhun pullanmurusta. Lapsi parka meinasi tukehtua ja sen naama vääristyi kuin se olisi maistanut greippiä.


Mutta ilokseni ja suunnattomaksi helpotuksekseni Mansikka varsoi jo pari päivää ennen juhannusta, ihan omia aikojaan ja odottamatta. Ali soitti tohkeissaan ja kertoi seurailleensa sitä vuorokaudet ympäriinsä, aikomuksena tuoda tammat öiksi talliin kunhan aika alkaisi näyttää oikealta, mutta sitä hän ei ehtinyt tehdä. Yhtenä aamuna vaan oli laitumella kaksitoista jalkaa kahdeksan sijasta. Oli onneksi arkiaamu ja hän sai luottoeläinlääkärinsä poikkeamaan ja toteamaan, että kaikki oli harvinaisen hyvin kunnossa, vaikka Mansikka olikin saanut ihan omin päin hoitaa homman. Kuulin tämän kaiken tietenkin Ilseltä toisen käden tietona, tai itse asiassa Miilalta jolloin olin vasta kolmas ihminen saamaan uutisen. Semmoiset oleelliset asiat kuin varsan sukupuoli ja väri olivat kadonneet matkalla, jos Ilse oli niitä edes muistanut kysyä tai kertoa Miilalle. Olin kuitenkin bussissa matkalla tallilta töihin kun Miila soitti, enkä ehtinyt saada Ilseä kiinni saadakseni tarkempia tietoja; hän ei vastannut puhelimeen, joten oletin hänen parhaillaan ajavan Nurmijärven suuntaan. Kun pääsin töihin, jouduin jättämään puhelimen kassiini ja kärvistelemään kahvitaukoon asti ennen kuin ehdin yrittää seuraavan kerran.

Vasta illalla ilkeä äitipuoleni ehti vastaamaan puhelimeen. Häneltä tuskin sai suunvuoroa sen vertaa että sain kysyttyä ne tärkeät kysymykset. Ori, kuulemma, ja todennäköisesti musta. Nyt se oli dieselpakokaasun värinen tummanharmaa. Ilsellä oli kuulemma kymmenittäin kuvia ja videonauhaakin, mutta minun oli pakko kieltäytyä lähtemästä katsomaan. Aamuvuoro odotti ja olin ihan poikki jo valmiiksi.

Vesku kotikissaili telkun ääressä ja oli pettymyksekseni kuullut jo suuret uutiset. Miila oli soittanut hänellekin, ja sitä paitsi Oonakin jo tiesi ja oli juorunnut kun hän oli illalla käynyt ratsastamassa. Mutta oli Veskullakin uutisia.
- Sun ei tarvitsekaan mennä juhannuskisoihin.
- Jaa ei? Kuinka niin? Sitten tajusin. Oona oli myynyt Miskin sen jälkeen kun olin puoliltapäivin lähtenyt tallilta. – Nyt mulla ei sitten ole mitään tekemistä koko loppukesänä, sanoin vähän katkerana.
- Voithan sä ruveta Villen hevosenhoitajaksi. Se ei ole vielä kelpuuttanut ketään. Mä näin kaksi jotka kävi näytillä tossa illalla, mutta ei käynyt flaksi.
- Se on ihan varmasti vihoviimeinen juttu mihin mä rupeaisin. Sitä paitsi kuinka mä kelpaisin, kolmivuorotyöläinen. Takuulla en pääsisi kisoihin mukaan kuin joka kolmas viikko ja hyvällä onnella vaan silloinkin.
- Koska me lähdetään sinne hevosvahdeiksi? vaihtoi Vesku puheenaihetta.
- Ne lähtee aattoaamuna. Mä vähän ajattelin, että Nita voisi ottaa mut kyytiin lähtiessään, jos ei mun kerran tarvitse kisoihinkaan mennä. Mä voin sitten tulla hakemaan sut töistä?

Seuraava päivä meni töiden jälkeen pyykätessä ja pakatessa, ruokakaupassakin kävimme juhannusruuhkassa yhdessä kuin vanha aviopari. Puuttui vain, että olisimme lainanneet Karoliinan ostoskärryihin. Vähän vanhalta aviovaimolta minusta tuntuikin. Toivoin, että viikonloppu poissa tästä ahtaasta kaupunkikämpästä toisi vähän piristystä elämään, joka tuntui toistuvan samanlaisena päivästä toiseen. Jos edes viime juhannuksen muistot elähdyttäisivät. Hymyilin äkkiä.
- Mitä nyt? Vesku kysyi – hän sentään näkyi huomioivan minua sentään jollain tasolla, vaikka valitsikin parhaillaan otsa rypyssä jugurttivalikoimasta mieleistään.
- Meidän tapaamisen vuosipäivä on huomenna, mitäs siihen sanot?
- Että haluatko shamppanjaa vai valkoviiniä sen kunniaksi? Kai me nyt muutama drinkki voidaan ottaa juhannusaaton kunniaksi?
- Eiköhän. Nyt kun se varsakin on jo syntynyt, ettei tarvitse sitä enää odottaa.
- Mitä grillataan.
- Ai muuta kuin makkaraa? Osoitin kilon pakettia kärryssä.
- Noi mä syön alkupaloina. Kalaa?

Ei aviovaimoelämäkään oikeastaan niin mahdotonta ollut, tuumin kun syvennyimme harkitsemaan kalan grillaamisen mahdollista vaikeutta.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   31.1.09 17:08:51

Tänäänkin :)
------------
71.

Nita soitti Ilselle juhannusaattoaamuna ja Ilse soitti minulle.
- Se on kuulemma jossain siinä teidän kadulla, mutta sillä ei ole sun numeroa, hän sanoi.
- No voi elämä! Mä annoin sen sille kyllä! mutisin.
- Eihän se onnistu olemaan hukkaamatta päätään kerran viikossa.
- Minkälainen auto sillä olikaan? Joku vihreä? Menin parvekkeelle katselemaan kadulle.
- Joo, vihreä farmari.
- Tossa olisi yksi tuplaparkissa. Mä menen katsomaan onko se se.

Kokosin tavaramme, ison kassin ja kylmälaukun ja kipitin ulos, muistaen sulkea parvekkeen oven. Vihreä auto oli kerännyt peräänsä muutaman muun auton, joita näkyi kismittävän sen tientukkiminen, mutta Nita istui tyynenä kuskinpenkillä ja – totisesti – näytti keskisormea, kun punainen auto kaasutti sen ohitse töötäten saadessaan tilaisuuden.
- Noinko sun aikana autokoulussa opetettiin? minun oli pakko kysyä kun avasin takaoven ja heilautin pakaasini sinne.
- Epäkohteliasta tolleen tööttäillä, Nita kuittasi ja painoi hätävilkut pois päältä. En viitsinyt sanoa mitään kaksoisparkkeerauksesta.

Nitan ajotyylistä näki, että hän oli viettänyt aikaa ulkomailla, missä peltilehmät eivät olleet pyhiä lehmiä. Minua välillä pelotti, ja säikähtelin kun meille tööttäiltiin.
- Sun auton pitäisi olla Italian rekisterikilvillä että sua tietäisi varoa!
- Ja höpsis!
Pääsimme kuitenkin ehjinä Hämeenlinnantielle eikä Nitalla siellä ollut tarvetta eikä tilaisuutta tehdä salamannopeita kaistanvaihtoja joten meno rauhoittui selvästi. Hän halusi tietää juhannussuunnitelmamme ja kuulosti pöyristyneeltä kun sanoin, että aioimme olla kahden ja grillailla.
- Ettehän te nyt vielä tossa iässä voi noin taantua? Ei mitään bileitä?
- Ei kai me nyt toisen kodissa voida mitään bileitä pitää?
- Missäs niitä sitten pidetään ellei kotona?
- Me ollaan hevosvahteja, sanoin arvokkaasti.
- Kyllä kai ne aidoissa pysyy. No, onhan teillä vielä iltapäivä aikaa kutsua kavereita.
- Sä olet ihan mahdoton, ootko 17 vai 47? kysyin nauraen.
- En todellakaan kumpaakaan! sanoi Nita melkein loukkaantuen.

Ali oli lähtövalmiina, laukku terassilla. Hän vain äkkiä halusi esitellä minulle avainpiilonsa, puhelimensa ja puhelinmuistionsa ja hyppäsi sitten autoon tilalleni
- Jääkaappi on täynnä ruokaa, samoin pakastin ja oluttakin on, ja hevoset on laitumella, ne pärjää siellä ellei nyt mitään ukkosta tule, hän huikkasi vielä auton ovea sulkiessaan. Vilkutin heidän perävaloilleen ja lähdin raahaamaan kylmälaukkua keittiöön. Ruokaa oli, tosiaan, muttei onneksi ihan ylettömästi. Sain meidän ostokset vielä hyvin sopimaan.

Aloin tutkia paikkoja, aloittaen laitumesta. En ensin nähnyt kuin Tiinan ja Mansikan ja sydämeni ponkaisi kurkkuun. Oliko varsa livahtanut lankojen ali ja hukkunut jokeen heti kun Ali selkänsä käänsi? Mutta kai isot tammat olisivat sitten olleet hysteerisinä huolesta? Katseeni osui mustaan myttyyn ruohikossa ja huokaisin helpotuksesta – se tietysti nukkui siellä autuaan unta. Livahdin lankojen ali vihreälle ja kävelin reipasta tahtia hevosten luo. Tammat nostivat molemmat salamannopeasti päänsä ruohosta ja tunsin miten minua silmäiltiin epäluuloisena. Pysähdyin hetkeksi epätietoisena, mutta jatkoin sitten matkaani. En kai niin uhkaavalta näyttänyt että pelottaisin ne karkuun? Tai mikä vielä pahempaa, puolustautumaan? Kutsuin varmuuden vuoksi Mansikkaa ja hetken kuluttua se haukkasi taas ruohotupasta, tosin vähän huolestuneen näköisenä. Varsa havahtui kun lähestyin, ja vaikka pysähdyin heti, se ponnistautui pystyyn, yllättävän sulavasti kunhan ensin sai jalkansa järjestykseen. Se oli uskomattoman pieni, luuta ja pörröistä hiilenharmaata villaa ja se livahti Mansikan taakse piiloon ja kurkisteli minua sieltä. En raaskinut lähestyä sitä mutta istahdin lämpimälle nurmelle odottamaan, uskaltaisiko se tulla esiin. Ja tulihan se toki, vaikkei nyt suorastaan tunkenut tekemään tuttavuutta.

Oli lämmin päivä ollakseen kesäkuu – ja etenkin ollakseen juhannusaatto – ja päätin aloittaa hevosenvahtimistouhuni lähietäisyydeltä. Nousin varovaisesti ja lähdin hakemaan bikineitä ja jotain minkä päällä maata. Voisin ottaa aurinkoa laitumella muutaman tunnin, ennen kuin tarvitsisi edes harkita lähteä hakemaan Veskua töistä. Toivottavasti Ali oli muistanut jättää autonavaimet jonnekin mistä löytäisin ne! Unohduin kuitenkin sisään etsimään meille makuuhuonetta minne heittäisin vaatekassin, sitten hain autonavaimia, jotka löytyivät puhelinpöydältä. Tuli mieleeni mennä tarkistamaan saunakin; olin joskus pienenä kyllä käynyt täällä saunassa, mutta ei minulla ollut mitään mielikuvaa lämpesikö se puilla, sähköllä vaiko vaikka kaasulla. Grillinkin löysin terassin nurkasta mutta hiiliä sain etsiä saunaneteisestä asti. Kaikessa touhussa meni hyvinkin tunti, mutta sitten palasin auringonottoasussa ja Mansikan fleeceloimen kanssa, jonka uskalsin ottaa alusekseni. Asetuin mukavasti hevosten lähelle. Ne katselivat minua ensin, mutta kun vain makasin, ne melkeinpä näyttivät unohtavan läsnäoloni. Paitsi varsa. Sitä olemukseni alkoi kiinnostaa kun olin aikani liikkumatta enkä näyttänyt enää mitenkään uhkaavalta. Se vuoroin lähestyi minua, keksi sitten jotain muuta ja vaihtoi suuntaa, sitten lähestyi taas. Sen koikkelehdintaa ja pähkäilyä oli aika mielenkiintoista seurata. Keskittymiskyvystä päätellen sen aivot olivat vasta korkeintaan viinirypäleen kokoiset. Aloin miettiä sille nimeä. Mustikkahan siitä varmaan tulisi kutsumanimeltä ihan väkisin, mutta oikean nimen pitäisi olla jotain hienompaa.

Kävi kuten arvata saattaa, aurinko lämmitti jäseniäni hienoisesta tuulesta huolimatta niin, että ennen pitkää aloin torkuskella. Hätkähdin valveille kun varsan pehmeä, kostea turpa osui olkapäähäni ja se hyppäsi vähän taaksepäin kun liikahdin äkkinäisesti. Harmitti ja yritin palata liikkumattomaksi, vaikka minua alkoikin naurattaa kun ajattelin, ettei se onneksi ollut keksinyt kokeilla uusia tuoreita ikeniään pakaraani. Mutta se paineli lampaanhäntä heiluen Mansikan luo turvaan ja imemään ja kupsahti sitten taas oikosekseen ruoholle. Päiväunien aika, ilmeisesti. Seurasin esimerkkiä.

Lähettäjä: álávíívádésíré 
Päivämäärä:   1.2.09 11:18:08

Nytnyt. Tää oli jo jossain kolmossivun pohjalla.

Lähettäjä: |katie| 
Päivämäärä:   1.2.09 12:39:49

En voi edelleenkään muuta sanoa kun että loistavaa tekstiä!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   1.2.09 13:53:31


Havahduin nipistykseen takapuolessani ja muistin varsan saman tien, jäykistyen suolapatsaaksi. Seuraavaksi tunsin suukon olkapäässäni. Se nyt ei ainakaan voinut olla varsa! Käännähdin salamannopeasti kuvitellen olevani jonkun seksihullun murhaavan naapurin käsissä ja säikähdin kun näin Veskun.
- Mitä sä siinä teet? Olenko mä nukkunut liikaa ja unohtanut hakea sut?
- Ei mitään hämminkiä, iltavuorolaiset ajoi meidät ajoissa pois. Ei kello ole vielä edes kolmea. Hän silitteli kylkeäni etusormellaan.
- Millä sä sitten tänne pääsit?
- Miila ja Lauri toi.
- Onko ne täällä? Mitä ne täällä tekee? Mistä sä ne löysit? Yritin ponnistautua pystyyn mutta Vesku painoi minut takaisin loimelle ja asettui viereeni, melko lähelle.
- Ne halusi tulla katsomaan varsaa, ja sattuivat soittamaan mulle että miten me ollaan tulossa. Sä et ilmeisesti vastannut puhelimeen.
- Se taitaa olla sisällä, muistin. Olisin saattanut hyvinkin nukkua vaikka miten kauan ja unohtaa Veskun kaupunkiin, eikä hän olisi voinut edes soittaa minulle.

- Älä, sanoin kun hän suuteli minua viipyvästi. Tiesin mitä tuo tarkoitti.
- Ei kai sulla ole päänsärkyä?
- Ei ole, mutta jos ne varsankatsojat singahtaa tänne minuutin kuluttua.
- Mä käskin niitä lämmittämään saunaa ja etsimään grillin, ne pysyttelee siellä ainakin tunnin niissä puuhissa
- Mutta et voi olla tosissasi, etkö yhtään avonaisempaa paikkaa keksi? Yritin työntää häntä kauemmaksi. Sekä huvitti että harmitti. – Seurustelenko mä yhtäkkiä jonkun pervertikon kanssa?
- Mitä sä oikein luulet mun yrittävän?
- Ei susta voi olla varma sen hiekkarantajutun jälkeen, puolustauduin vähän nolona.
- Silloin oli sentään pimeetä! Ja vähän näkösuojaa! Vesku hekotti ja heittäytyi kerrassaan selälleen nauramaan. – Mutta jos sä välttämättä haluat…
- Äh. Älä kiusaa. Nyt minun olisi tehnyt mieli jatkaa suukottelua mutten kehdannut vaan heittäydyin hänen viereensä. Kutitin sen sijaan varovasti kylkiluista ja sain kuin sainkin hänet vähän ajan kuluttua nappaamaan molemmat käteni ja hetken päästä olimmekin taas sylipainissa. Hevoset siirtyivät vaivihkaa kauemmas, huomasin silmäkulmastani.

- Ei kai sua haittaa että noi kaks tuli kanssa? huomasi Vesku kysyä lopulta.
- Ketkä? Mitkä? En heti muistanut ollenkaan että siskonikin oli jossain täällä poikaystävineen.
- Dementia iski?
- No ei haittaa. Ellen mä olisi kuvitellut, että Miila on jossain viettämässä hurjaa mökkijuhannusta, olisin kysynyt itsekin!
- Ette taida enää paljon jutella?
- Viime päivät on juteltu vaan varsasta! Ja kun harvoin ehtii näkemään, niin näin siinä käy. Ääneni taisi kuulostaa aika surulliselta. Pongahdin pystyyn karistaakseni kerralla haikeuden ja ehdotin, että menisimme katsomaan mitä Lauri ja Miila olivat saaneet aikaan.

He istuskelivat terassilla grillin ääressä, molemmilla olutpullo kädessä ja näyttivät tyytyväisiltä.
- Mä luulin että sulla on jotkut hurjat mökkibileet tiedossa, sanoin Miilalle vähän syyttävästi.
- Me vähän alettiin ajatella että olisko täällä kuitenkin kivempaa, virnisti Miila vähän vinosti enkä saanut selvää, mitä hän oikeasti ajatteli. – Päästäänhän me pois jos ootte kauhean tylsää seuraa!
- Ette pääse enää, sanoin ja osoitin heidän kaljapullojaan. Grillin juuressa näkyi jo muutama tyhjäkin.
- Täällä ei ainakaan tarvitse nukkua oksennuksenhajuisessa teltassa, Miila jatkoi. Minuakin alkoi naurattaa. Sikäli kun tiesin, meidän vihreä telttamme saattoi edelleen seistä Raisan mökin pihassa.
- Joko teillä on nälkä? Ruvetaanko grillaamaan? Löysittekö hiilet? Niin, ja menkää nyt ihmeessä katsomaan varsaa! muistin kaikki asiat yhtaikaa. Havaitsin olevani kauhean iloinen siitä, että hekin olivat täällä. Minulla oli ollut ikävä Miilaa, ja nyt oli oloni kotoinen.
- Me käytiin jo katsomassa sitä, avasi Lauri lopulta suunsa.
- Te ette vaan huomanneet mitään kun peuhasitte ja kuulostitte simpanssilaumalta! jatkoi Miila. Minä katsoin parhaaksi mennä hakemaan muutaman vaatteen enemmän päälleni ennen kuin minua kiusattaisiin enemmän.

Miila oli ollut aamulla tallikisoissa ja voittanut isoimman luokan Nimoyn kanssa. Hän kertasi koko radan joka esteen samalla kun pujottelimme kasvispalasia vartaisiin.
- Olisi ollut kiva tulla mukaan, sanoin vähän haikeana. Miila mulkoili minua.
- Hulluksiko olet tullut? Viime kesänä Ilsen piti ratsastaa sun puolestasi.
- No siitähän nyt on jo aikaa, sanoin kevyesti. – Mä olen ehkä vähän aikuistunut niistä ajoista.
- Höpsis, sä vaan hinkuat radoille koska ne valkoset housut on niin sikahyvän näköisiä. Niin oot itse sanonut.
Heitin häntä paprikankannalla. Pojat olivat sytyttäneet grillin ja se loimusi niin korkeana, että heille tuli kiire kiikuttaa se pihalle, pois terassin katon alta. meillä oli ruokaa kyllä, mutta jopa minä, porukan talousihme, olin vähän sormi suussa kaiken kanssa. Kala kai oli nopeaa? Ja kasvikset hitaita? Mutta pitäisikö ne kääriä folioon vai miten? Makkarat sentään olivat helppoja. Mutta Lauri paljasti omistavansa salattuja kykyjä ja otti grillin hoitoonsa, komenteli vaan meitä etsimään grillauskastiketta ja foliota ja pullasudin keittiöstä.
- Tää on niin tätä, Miila puhisi. – Nainen pilkkoo, käärii, varrastaa, tuo, vie ja lopuksi tiskaa ja mies seisoo grillin ääressä ja kehuu jälkeen päin tehneensä koko aterian. Lauri ei ollut kuulevinaan. Vesku paineli takaisin tallin suuntaan ja minä menin perässä.

- Mitä sä vielä aiot löytää täältä? kysyin. Luulin hänen jo edellisreissulla tutkineen joka laudan ja tiilen, niin kauan hän oli täällä rymynnyt.
- Ajattelin tulla tarkistamaan onko boksit kunnossa, jos joudutaan ottamaan hevoset sisään. Kohta sataa.
- No eikä sada?
- Vilkaise vaan taivaalle.
Kurkkasin ulos puhtaasta ikkunasta yhdessä boksissa ja suuni loksahti auki. Siellä oli kuin olikin tummia pilviä.
- Oi miten ihanaa, jos tulee ukkonen!
- 99 prosenttia suomalaisista on kyllä nyt ihan eri mieltä sun kanssa. Musta tuntuu että meidän kannattaisi hakea ne tänne.
- Tehdään niin.
Boksit olivat valmiina, yhdessä turvetta ja toisessa olkia. Ali oli varmaan yli viikko sitten laittanut ne valmiiksi odottamaan arvaamatta, ettei niitä varsinaiseen tarkoitukseen tarvittaisikaan.

Miila tuli mukaan ja piteli porttilankoja auki kun Vesku toi Tiinan ja minä perässä Mansikan. Varsa tanssahteli tiiviisti emänsä perässä ja käveli epäröimättä sisään kopisevalle tallikäytävälle. Mietin, oliko Ali jo käyttänyt niitä tallissa vai oliko se vaan niin hullun luottavainen.
- Meidän pitää kokeilla sille riimua ja alkaa nostella jalkoja, sanoi Miila, joka hipelöi varsan pörröistä selkää sen seuratessa Mansikkaa karsinaan.
- Tehdään niitä huomenna. Eiköhän sillä nyt ole ihan tarpeeksi ihmettelemistä kun joutuu näin ahtaaseen koppiin.
Ojensin käteni ja kokeilin, että juomakuppiin tuli vettä. Olisihan Ali kai voinut sulkea jonkin päähanan jostain ja sitten olisimme saaneet etsiä sitä. Vesku etsi perältä heinää ja heitti kummallekin tammalle vähän kauraa. Miila pujahti satulahuoneeseen, katsomaan valokuvia, aavistelin, mutta palatessaan hän kantoi läjää vanhoja lehtiä.
- Muistatko sä näitä? hän virnuili ja vilautti päällimmäisen kantta. Antiikkinen Nyyrikki.
- Joo! Me luettiin noista aina ihania rakkausjuttuja pieninä!
Lauri seisoi pihalla grillin ääressä ja tuijotti huolestuneena taivaalle. Pilvet olivat kuitenkin vasta nousemassa ja istuin portaille ihailemaan niitä. En malttanut edes Miilan houkuttelevasti naamani eteen ojentamaan lehteen tarttua. Vesku istui taakseni ja nojasi leukaansa päähäni, tuijottaen mustanpuhuvaa taivaanpuolikasta myös.
- Mä en varmasti voi enää ikinä nähdä ukkosta ajattelematta sua, hän sanoi.
- Hyvä, ajattele vaan mua kaiken aikaa. Nojasin häneen tyytyväisenä.

Ruoat ehtivät hyvin valmiiksi ennen myrskyn alkua, se nousi hitaasti ja komeili mustuudessaan. Me istuimme terassin korituoleissa ja söimme ja juttelimme, paitsi Miila, joka oli uppoutunut lehtiinsä. Hän luki meille mehevimpiä palasia ääneen. Pojat juttelivat tontista ja rakennuksista – mitä niistä saisi ja mitä niille pitäisi tehdä. Lauri tuntui olevan varsinainen asiantuntija, vaikka olihan Veskukin kai ikänsä asunut omakotitalossa.
- Toihan kuulostaa lupaavalta ajatellen meidän kolhoosia, sanoin.
- Mitä kolhoosia? kysyi Lauri samalla kun Miila potkaisi minua.
- Me ollaan mietitty että olisi kiva vuokrata joku tämmönen talo kimpassa, selitin, ennen kuin ymmärsin ihmetellä miksi Miila oli minua varpaillaan tökkinyt. Hän ei ollutkaan kertonut koko haaveesta Laurille.
- Ketkä me? tahtoi Lauri tietää.
- No minä lähinnä, Vesku ei ole ihan vakuuttunut, sanoin kevyesti.
- Niin mutta miten kimpassa, kenen kanssa?
- Jinna esimerkiksi, ja ehkä yksi mun työkaveri. Ketä nyt tuntuisi sopivalta porukkaan. Nyt minä sain vuorostani potkaista Veskua, mutta Miila näytti tyytyväiseltä. Minulla oli vähän niljakas olo.
- Kyllä tämmönen soluasumisen voittaisi, sanoi Lauri vähän kaihoisasti ja katsoi pihalle. – Siellä on kuin häkissä.
- Jos me semmoseen jostain ihmeen syystä päädytään muuttamaan niin sulle on kyllä yksi huone, jos vaan haluat, sanoi Vesku painokkaasti ja hänen katseensa kääntyili Miilasta minuun ja takaisin.
- Siinä on vaan se pikku ongelma, ettei kukaan ole kauhean innostunut vuokraamaan millekään opiskelijaporukalle taloaan, Jinna ja Kiie oli jo soitelleet muutamille, kerroin. En välittänyt mainita, että he olivat soitelleet iltamyöhällä kapakasta tultuaan. Olin tullut siihen tulokseen, ettei opiskelijakolhoosi kuulostanut houkuttelevalta minkään vuokranantajan mielestä missään olosuhteissa.
- Voihan sinne ottaa vaikka ulkolaisia vaihto-oppilaita, jos niistä vaikka saisi jotain EU-tukea! hihkaisi Miila yhtäkkiä kun olimme vaipumassa aprikoivaan hiljaisuuteen.
- Sä voit ruveta pyörittämään siellä bed and breakfastia jos aiot lopettaa koulun kirjoitusten jälkeen etkä tiedä mitä tehdä! keksin salamannopeasti.
- Mutta sitten otetaan kyllä mulle avuksi au pair.

Näiden keksintöjen jälkeen suunnitelmat alkoivatkin mennä aika hurjiksi. Lauri ehdotti, että siellä voisi majoittaa ulkolaisia jalkapallojoukkueita Helsinki Cupin aikoihin. Miila jatkoi b&b –mietintöjä ja alkoi huolestuttavasti kuulostaa päiväkahvimotellin emännältä. Minä nauroin niin, että valkoviini meinasi purskahtaa nenästäni ulos ja kirahdin kun poskionteloihin alkoi koskea. Mahtava jyrähdys katkaisi ilonpitomme hetkeksi ja käännyimme kaikki katsomaan pihalle. Oli tullut melkein pimeää, vaikkei siihen aikaan vuodesta oikeasti tullutkaan pimeää ja muutkin kuin minä näyttivät melko vaikuttuneilta. Miila sytytteli kynttilänpätkiä muutamissa ikkunalaudalla seisovissa lyhdyissä ja pojat kävivät kantamassa grillin suojaan tulevalta sateelta. Minä nappasin puolikkaan viimeisestä makkarasta. Ilse väitti minua edelleen liian laihaksi, ja vaikken ollutkaan ihan samaa mieltä, antoi se sentään rauhaisan mielen syödä vatsan täydeltä silloin kun teki mieli.

Salama leimahti ja jyrähti uudelleen. Vesku katsoi parhaaksi lähteä vilkaisemaan miten hevoset suhtautuivat ja minä päätin pinkoa perässä. Miila alkoi keräillä astioita ja komensi Laurin avuksi tiskaamaan. Tiesin, ettei hän ollut mikään ukkosen ystävä, olin monesti pienenä häntä siitä kiusannut, ja nyt ajattelin, että asiasta oli peräti hyötyä, jos ensimmäinen tiskivuoro ratkeaisi sen varjolla.

Tallissa oli hämärää, kuten kaikkialla muuallakin, mutta rauhallista. Kuului vain tasainen rouskutus ja Tiina kohotti päätään kuin paheksuen häiriötä kun astuimme sisään. Varsa näkyi taas makoilevan.
- Kaikki kunnossa, sanoi Vesku helpottuneena.
- Mennään takaisin ennen kuin alkaa sataa.
Mutta emme ehtineet, taivas aukeni saman tien kuin saavista olisi pudonnut pohja pois. Vettä tuli hetkeä myöhemmin niin, ettei taloa tahtonut erottaa tallin ovelta, vaikka matka ei ollut pitkä. Jäin nojailemaan ovenpieleen vähän harmistuneena. Suurin viehätys mielestäni oli odottamisessa. Nyt kun myrsky oli puhjennut ja taivaskin muuttunut mustasta ankean harmaaksi alkoi jännitys hälvetä. Tai melkein, kyllä vieläkin jyristeli ja salamoikin. Jos myrsky sattuisi kulkemaan suoraan ylitsemme, se taukoaisi vähän ajan päästä siksi aikaa kun olisimme myrskyn silmässä ja alkaisi sitten uudelleen. Minun mielessäni ukkoset olivat sähköisiä donitseja.

- Tule tänne, pyysin ja ojensin käteni Veskulle, joka seisoi peremmällä tuijottaen sadetta miettiväisen näköisenä. Hän havahtui ja totteli ja vedin hänet viereeni.
- Ei tää voi kestää kauhean kauan, hän arveli.
- Mikäs kiire meillä olisi? Katsellaan tässä vaan.
Niinpä seisoimme sylikkäin ja tuijotimme sadeverhoa, kunnes ropina taukosi niin, että pääsimme melkein kuivina palaamaan sisään. Miila oli vetänyt keittiössä verhot ikkunan eteen ja laittanut Laurin tiskaamaan. Siellä oli valoisaa ja lämmintä ja he juttelivat edelleen siitä, mihin kaikkeen isoa taloa voisi käyttää.

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   1.2.09 22:12:42

Laitahan aamupalaa varten vielä lukemista.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   1.2.09 22:20:45

Oke
----------
72.

Tuli päivä, jolloin lääketieteellisen pääsykoetulokset aikaisintaan oli luvattu. Matkustin töihin kiertotietä keskustan kautta päästäkseni katsomaan, oliko tiedekunnan oveen naulattu nimilistoja – ei ollut. Petyin ja maleksin takaisin bussipysäkille. Aikaisintaan. Tai viimeistään parin viikon päästä. Tuntui mahdottomalta pystyä odottamaan vielä ehkä kaksi viikkoa ennen kuin tietäisin. Koko kesäkuun olin ollut kohtalaisen varma itsestäni, nyt olin alkanut epäröidä enemmän ja enemmän. Oliko muka mahdollista, että joku tuore ylioppilas voisi vain kevään lukemisella, ilman valmennuskurssia päästä sisään? Ei ollut. Pitäisi kai ruveta miettimään vaihtoehtoista suunnitelmaa.

Nojasin päätäni bussin ikkunaan ja tuijotin haileasti näkyvää peilikuvaani näkemättä maisemia. Aurinko paistoi hiuksiini ja ne hohtivat heijastuksessakin kuin pieni tulipalo. Se piristi hiljalleen mieltäni, niin hullulta kuin se kuulostaakin. Ehkä väriterapiassa oli jotain perää? Joka tapauksessa mieleni oli vähän kevyempi kun hyppäsin bussista pois. Sytyin tupakan polttaakseni sen kävellessäni loppumatkan pysäkiltä sairaala-alueelle. Hitto, ellei minusta kerran tulisi lääkäriä, voisin kai yhtä hyvin jatkaa tupakointia, mitä? Ja palava tulipääkin oli elähdyttävän oranssi.

Psykogeriatrisella osastolla, joka oli työpaikkani, oli maltillinen hulina. Potilaat olivat jo syöneet lounaansa ja osa oli päivälevolla. Osa lenkkeili pitkin käytävää. Valkopukuisia näkyi vain vähän, osa oli varmasti syömässä. Kävelin pukuhuoneeseen ja vaihdoin valkoisiin yrittäen muistella kenen kanssa olisin iltavuorossa. Minulla ei ollut mielikuvaa, että tässä listassa olisi muita kuin ihan mukavia iltoja tiedossa. Kun oli vain yksi työkaveri, tuli melko tärkeäksi se, miten parin kemiat kohtasivat. Tulin minä toimeen kaikkien kanssa, mutta työnteko oli hauskempaa, jos toisella oli samanlainen huumorintaju – tai yleensä huumorintaju. Jos olimme iltavuorossa Kiien, ystäväni, kanssa, meillä oli usein melkeinpä kilpailu siitä, kumpi ehti tehdä enemmän tai inhottavampia hommia toisen puolesta. Toisesta ääripäästä oli Anni, joka pystyi muka mitään huomaamatta kävelemään käytävää edellään potilas, jonka sukkiin valui parhaillaan ripulia ja mekon takapuolessa oli rantapallon kokoinen ruskea läiskä.
– En mä huomannut, oli nenäkin tukossa, hän saattoi sanoa silmät pyöreinä ja viattomina. Olin joskus ehdottanut hänelle silmälasien hankkimista.
Mutta Anni ei tulisi tänään iltaan, siitä olin melko varma. Sen olisin muistanut.

Tuli sijainen, joka ei ollut ollut ennen osastollamme ja illasta tuli rankka. Hän oli vielä kokemattomampi kuin minä, eikä osannut oikein suhtautua potilaisiimme. Hän oli kohtelias ja kiltti, mutta silläpä ei näiden kanssa päässyt juuri mihinkään.
- Ajattele että nämä on uhmaikäisiä päiväkotilapsia, yritin neuvoa, kun olimme jo loppupuolella vuoroa.
- Mutta eihän nää ole? Aikuisiahan nämä.
- Jos sä jäät neuvottelemaan Eilan kanssa siitä, että vaihdetaanko vaippa vai ei te ette ikinä pääse yksimielisyyteen, sanoin tuskastuneena.
- Mutta enhän mä voi sitä väkisinkään tehdä!
- Voit, tai huijaat, tai sitten vaihdetaan mummoja tai te seisotte siinä vielä yhdeksältä ja mä olen saanut tehdä kaikki muut työt! parahdin. Puhuessani olin ehtinyt kiskaista kyseisen rouvan pyjamanhousut alas ja irrottaa parin kilon painoisen märän superimukykyisen teippivaipan. Ennen kuin hän huomasikaan, olin myös kiinnittänyt uuden paikoilleen.
- Noin. Mä käyn juomassa keittiössä. Koita pärjätä hetki.

Ainoa valopilkku illassani oli, että Vesku oli naapuriosastolla iltavuorossa ja yritinkin osua keittiöön tavallista useammin, sillä keittiötila oli molemmille osastoille yhteistä. Enpä silti ollut ehtinyt nähdä hänestä silmäystäkään, paitsi päivällisen aikaan kun sieltä haettiin tarjottimia ja lääkkeitä. Silloin luulen nähneeni vilauksen lahkeesta ja kuullut lääkekärryn kolinaa. Vasta kun suurin osa potilaista oli saatu vuoteisiin ja oli jo hetki hiljaista osastonhoitajan kirjoittaessa raporttia laitosapulaisemme, Teija, vinkkasi minua seuraamaan itseään.
- Pirtelöä jäi kauheasti, otatko?
- Voisinpa ottaakin, sanoin ja vilkaisin kansliaan päin. Osastonhoitaja ei katsonut hyvällä sitä, että söimme keittiössä talon ruokia, mutta aioin uhmata häntä. Vesku samalla asialla keittiön vastakkaisessa päässä. Vilkutin hänelle ja hän vilkutti takaisin. Siinä kaikki.
- Tämäkö se oli? kysyi Teija kun Vesku heitti kertakäyttömukinsa roskiin ja katosi taas osastolle.
- Tämä, hymyilin. Teija tiesi varsin hyvin, että minulla oli poikaystävä talossa kesätöissä.
- No hyvä etten ehtinyt pyytää sitä treffeille. Se tulee kuulemma meille ensi viikolla kun oohoo lähtee lomalle.
- Ai tuleeko? Herrajjestas! En mä tiennytkään!
- Oli kuulemma ihan tuore uutinen.
- Täytyy olla, jos mullekaan ei ole kerrottu.

Lähdin palaamaan osaston puolelle mietteissäni. En tiennyt, olinko tyytyväinen vai tyytymätön siitä, että olisimme samalla osastolla. Tietenkään Vesku ei tulisi pomoksi osastonhoitajan tilalle, hänhän oli vain kiertävä opiskelija, mutta voisi tulla hankalia kohtaamisia jos hän olisi periaatteessa vastaavana osastolla. Tai sitten ei tulisikaan.

Kello alkoi lähetä puolta yhdeksää ja kävellessäni käytävän edestakaisin laitoin sänkyihin loput vielä vaeltavat potilaat. Työparini oli jumittunut pitämään kädestä yhtä parempikuntoista potilasta, joka kuului luetteloivan hänelle sairaushistoriaansa. Himmensin valot käytävästä ja menin kansliaan odottelemaan yövuorolaisia.
- Ei tule meille toista kertaa tuo tyttö, ilmoitti osastonhoitaja. Katsoin häntä yllättyneenä siitä, että hän oli huomannut miten ilta oli kanslian ulkopuolella sujunut. Hän oli jo eläkeiän partaalla, mutta piteli vielä tiukasti ohjia käsissään nämä viimeiset kuukaudet.
- Olihan se kiltti, sanoin vaisusti.
- Eikä saanut mitään aikaan. Kyllä täältä lasin takaakin näkee kaikenlaista. Sulla oli rankka ilta.

Vilkaisin osastonhoitajaa ihan uusin ajatuksin. Olin kuvitellut, ettei hän lasikopista lääkkeidensä ja paperitöidensä keskeltä ehtisi huomaamaan osaston tapahtumia ollenkaan, ja itse hoitotyötä hän kävi vain hetken aikaa tekemässä kun meillä oli eniten sutinaa nukkumaan laittamisessa. Minun oli vaikea pidättää pientä hymyä. Tuo oli lähinnä kiitosta mitä olin tältä ihmiseltä saanut, ja olin sentään ollut osastolla monta kuukautta. Osastonhoitaja hymyili pidättyväisesti takaisin ja kysyi, joko pääsykoetulokset olivat tulleet, tiesinkö, jatkaisinko syksyllä.
- Ei niitä päivällä vielä ollut.

Kumpikaan meistä ei kiinnittänyt huomiota siihen, että nuori sijainen ei ilmestynyt kansliaan, ennen kuin yöhoitajat olivat tulleet ja saaneet raportin. Vasta sitten osastonhoitaja meni kehottamaan häntäkin jo lähtemään kotiin. Minä olin ehtinyt vaihtaa vaatteet, ennen kuin tyttö sai hyvästeltyä puheliaan potilaan, epäilemättä kohteliaasti ja uskaltamatta keskeyttää. Ehdin pukuhuoneen ovella sanoa pikaisen moin ja juoksin ulos. Veskulla ei takuulla ollut mennyt näin kauan.

Hän odottelikin jo pihalla, istuskeli punaiseksi maalatulla penkillä oven pielessä.
- Sä tulet kuulemma meille töihin, sanoin ja hyppäsin hänen syliinsä hajareisin.
- Niin tuun, tänään kuulin, sanoi Vesku ja tarttui kiinni vyötäröstäni.
- Ethän aio simputtaa mua?
- Tietenkin aion, niin paljon kuin vaan ehdin. Sä saat vaihtaa kaikki kakkavaipat mitä vaan kuvittelenkin näkeväni. Vesku hymyili, tai oikeastaan nauroi ylös minuun päin ja aioin juuri ottaa häntä kiinni ruskeista niskahiuksista ja ravistaa, kun ulko-ovi vieressämme kävi taas ja hypähdin nopeasti pystyyn. Meidän osastonhoitaja ei varmasti ilahtuisi nähdessään hoitajansa ja tulevan sijaisensa pelehtivän sairaalan pihalla, sen verran vanha ja vanhakantainen hän oli. Hyvä, ettei meidän hoitajien käsketty niiata lääkäreille.

Onneksi tulija oli joku muu, mutta silti lähdimme kävelemään bussipysäkin suuntaan.
- Ei sitten ollut tuloksia tänään, kun et mitään ilmoitellut? Vesku kysyi.
- Ei ainakaan ovella kahdentoista jälkeen, nettiin en ole päässyt. Ei meillä pääse jos on osastonhoitaja töissä.
- Ei netissäkään mitään ollut, mä kävin katsomassa.
- Mitäs sitten kyselit?
- Mistäs mä olisin tiennyt vaikka ovella olisi silti ollut? Kerrankos nettisivuja ei päästä päivittämään ajoissa?
- Musta tuntuu etten mä pääse.

Oli vaikeaa sanoa se ääneen. Vesku pysähtyi ja kääntyi eteeni.
- Miksi et pääsisi? Hän piti kiinni olkapäistäni ja näytti vaativalta. – Kerro mulle.
- Enhän mä käynyt missään valmennuksessakaan.
- En mä ymmärrä miksi sun olisi tarvinnut käydä? Sä olit just hionut opiskelutekniikkasi huippuunsa kirjoituksia varten, ja luit niihin kokeisiin viikkokausia.
- Mutta kun kaikissa nettiblogeissa ihmiset on lukeneet vähintään syyskuusta toukokuuhun ja kevään käyneet kursseilla...
- Ja sä uskot internettiin? Veskun harmaat silmät näyttivät sinisessä hämärässä tummilta ja hän kuulosti melkein vihaiselta.
- Ei kai kukaan blogeihin valehtele?
- Odota nyt niitä tuloksia ennen kuin alat rypeä itsesäälissä.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   2.2.09 18:00:56

Tällekin päivälle pätkä.
Jos täällä ketään käy niin mä kaipaisin otsikkoa Vesku-jutulle? Mulla ei oo toistaseks tullu mieleen kuin "Homojen hommaa" ja vaikka se juttu tietysti kääntyykin kouluratsastuspainotteiseksi jossain kohden niin se voi olla vähän turhan raflaava :D
------------

Kadulta alkoi kuulua ison moottorin matalaa jyrinää ja havahduimme juoksemaan pysäkille. Muita iltavuorolaisia oli enää muutama nousemassa kyytiin mutta meitäkin odotettiin kun niin määrätietoisesti pingoimme. Heittäydyin huohottaen ensimmäiselle vapaalle penkille ja Vesku viereeni.
- Miten pian tuli tulokset sinä vuonna kun sä pääsit sisään? kysyin kun sain hengitykseni tasaantumaan.
- En mä tiedä. Yhtenä päivänä vaan oli kirje postissa.
- Etkö muka käynyt netissä joka päivä katsomassa?
- Mulla ei ollut nettiä sinä kesänä käytössä, olin silloin Ahvenanmaalla kesätöissä ja luontaisetuihin kuului suunnilleen sänky ja lakanat.
- Lundin siittolassa? kysyin. Ei ollut vaikeaa arvata, mitä Vesku oli Ahvenanmaalla tehnyt. – Siittelit Lundia?

Samassa teki kyllä mieleni purra kieleni poikki. Hanna Lund oli arka paikka minulle, mutta siltikin lauseeni kuulosti törkeältä. Tiesin, että Vesku oli ollut ihan rehellisesti töissä Lundin talleilla, ja että seurustelu Hannan kanssa oli päättynyt jo kauan ennen kuin minä tutustuin koko mieheen… Mutta Hanna oli niin täydellinen. Enkä koskaan ollut oikein päässyt perille siitä, missä järjestyksessä asiat olivat tapahtuneet. Oliko Vesku hevoshulluna teinipoikana vain eksynyt kolme tai neljä vuotta vanhemman Hannan tallille ja todennut saavansa siellä parempaa kokemusta ja opetusta kuin ratsastuskoulussa ja sitten ajautunut pomon sänkyyn myös? Vai oliko Hanna jollain konstein houkutellut Veskun leipiinsä ihan jostain muista ympyröistä? Välikö sillä oikeastaan. Kylmäksi faktaksi jäi, että Vesku oli ennen minua seurustellut täydellisen kauniin, pitkän, hoikan, rikkaan, hevosia paitsi harrastavan, myös kasvattavan, ratsastavan ja kouluttavan naisen, Hannan, kanssa. Jolla kaiken muun lisäksi oli pitkät hopeanvaaleat hiukset.

Jos olisin saanut koko Hannan meriittilistan eteeni yhtäkkiä, olisin juossut karkuun ja varmuuden vuoksi ampunut itseeni vauhtia suolapanoksin tai vastaavin. Miten olisinkaan voinut kuvitella, että mies, jolla oli ollut tuollainen tyttöystävä, olisi ikinä huolinut minua? Onneksi en ollut sitä tiennyt vuotta aikaisemmin kun olimme tavanneet. Onneksi en ollut tiennyt mistään mitään. Vesku ja minä olimme solahtaneet yhteen kuin kaksi palapelin palasta, kuin magneetin navat, kuin takiainen ja fleece, kuin tarranauhan kaksi puolta. Siitä ei ollut epäilystäkään.

Mutta silti olin välillä mustasukkainen Hannasta, Hannan takia. Ajattelin häntä varmasti useammin kuin Vesku – aina kun olin vähän alamaissa tai epävireessä ja kävelin peilin ohi. En tiedä, koska kuvittelin Veskun häntä ajattelevan. Ehkei ikinä?

Tänään ahdistukseni oli kuitenkin ihan omani ja napsautin suuni kiinni ja olin tyytyväinen kun Vesku ei tarttunut kiinni typerään tokaisuuni. Sen sijaan hän nyhjäisi minua kyljestä ja vaihtoi puheenaihetta.

- Lauri ja Miila oli tänään menossa katsomaan sitä taloa.
- Oliko!? pompahdin penkillä. – Mihin aikaan? Oletko kuullut niistä mitään, mitä ne tykkäsi?
Aloimme molemmat kaivella puhelimiamme esiin. Ne olivat töissä yleensä kaapissa äänettöminä. Minulla oli tullut puhelu, ja viestejäkin. Aloin selata niitä, mutta sitten puhelin taas heräsi eloon ja minun piti vastata siihen.
- No lopultakin! Miila hihkaisi. – Joko olette kotona? Me tullaan sinne!
- Matkalla vasta….
- Niin mekin, nähdään kohta!
Puhelu loppui siihen ja vilkaisin Veskua vähän ymmälläni naureskellen.
- Miila taitaa olla aika täpinöissään, ovat kuulemma tulossa meille…

Ehdimme hädin tuskin käydä vuorotellen suihkussa, kun puhelin taas äännähti ja Miila vaati minua tulemaan ja avaamaan alaoven. Livahdin rappuun kylpytakissani ja kävin päästämässä pariskunnan sisään. Siunatut ihmiset, olivat tuoneet ruokaa tullessaan! Heillä oli pari pizzalaatikkoa ja mahani murahti vaativasti kun haistoin ne.
- Joko tulokset tuli? kysyi Lauri ensimmäiseksi minulta, ennen kuin ehdimme edes hissiin. Pudistin päätäni. Laurikin opiskeli lääkiksessä ja taisi jännittää kanssani melkein yhtä paljon kuin Vesku.
- Kyllä se sinne pääsee, tulkaa nyt niin ruvetaan suunnittelemaan sisustusta! komensi Miila hissin perältä.
- Sulla on taas joku puolukka pöksyissäsi näköjään, tuhahdin.
- Ittelläsi on! Vauhtia nyt!

En suostunut sanomaan sanaakaan mistään asiasta ennen kuin olin saanut syötyä yhden pizzapalan, ja pojat olivat samalla kannalla, mutta Miila puhui meidän muidenkin edestä. Hän jakoi huoneita ja suunnitteli verhojen värejä.
- Ilmeisesti tykkäsitte näkemästänne, totesin tahallisen kiihkottomasti kun olin nielaissut suuni tyhjäksi ja pyyhin sormiani talouspaperin palaseen.
- Huomenna voisi allekirjoittaa vuokrasopimuksen, onko teillä mihin aikaan aikaa? kysyi Lauri.
- Töiden jälkeen vasta, neljän jälkeen.
- Voi ei, me puhuttiin heti aamusta! Miila voihkaisi.
- Käydään me ensin ja noi sitten, Lauri ehdotti. – Tai pyydetään vaikka ne paperit mukaan ja käydään sairaalalla hakemassa nimet!
- On teillä nyt kiire! Vesku ihmetteli.
- Kaiken kivan pitää tapahtua ihan heti äkkiä nyt! Miila ilmoitti. Salaa olin kyllä samaa mieltä hänen kanssaan, mutta pakottauduin esiintymään rauhallisemmin ja järkevämmin.
- Käykö sille tädille, että me ei olla kaikki paikalla? kysyin.
- Sille käy ihan mikä vaan. Se lupasi meille avaimetkin jo huomenna, vaikka sopimus alkaa vasta kuun puolesta välistä.
- Miten ihmeessä?
- Mä vähän katselin ympärilleni, kihersi Miila. – Ja sanoin sille, että kai me päästään tekemään suursiivous ennen kuin muutetaan. Vai tekeekö se mieluummin itse. Sitten se meni nolon näköiseksi ja katseli ympärilleen ja lupasi avaimetkin heti huomenna.
- Voi että, me siis päästään sinne vaikka heti huomenna! tajusin.
- Niin, mutta ei sinne voi muuttaa, ennen kuin siellä on oikeasti suursiivottu.

Olimme hautoneet ideaa jo melkein puoli vuotta, ensin ihan leikillämme mutta lopulta olimme Veskun kanssa yhtenä iltana lähteneet huvin vuoksi katsomaan yhtä vuokrattavaa taloa, josta oli ollut ilmoitus netissä vaikka kuinka kauan. Ihan vaan katsomaan, ulkoa päin. Villiintyneellä pihamaalla oli kuitenkin ollut nurmikkoa leikkaamassa mies, joka oli huomannut meidän seisoskelevan aidan takana. Hän oli suunnilleen hakenut punaisen maton ja vaatinut meitä tulemaan sisään, kun oli tajunnut, ettemme olleet vain iltakävelyllä seuraavan kadun varresta. Oli käynyt ilmi, että talo kuului perikunnalle, tai oikeastaan perikunnan äidille, jolle se oli jäänyt isän kuoltua edellistalvena. He eivät voineet jakaa ja myydä sitä niin kauan kuin äiti oli elossa, ja sitä hän oli kovin vankasti, joskin sairaalassa täysin vuodepotilaana ja teräväpäisempänä kuin koskaan. Kaikilla lapsilla oli omat elämänsä ja tyhjilleen jäänyt talo oli kiviriippa kaikkien niskassa, sillä sitä ja pihaa piti kuitenkin käydä pitämässä kunnossa, eikä kukaan asunut ihan lähellä. Vähän rapistunuthan se oli jo ja niin iso, ettei kukaan oikein kiinnostunut siitä. Nyt lapset olivat päättäneet alentaa vuokraa ja löyhentää vaatimuksiaan, kun kukaan ei kuukausiin ollut edes harkinnut kuultuaan olosuhteet. Talo oli vuokran niine kalusteineen mitä siellä oli ja epämääräiseksi ajaksi, äidin kuolemaan asti. Mutta, lupasi mies, jonka me sinä iltana tapasimme, ja joka osoittautui yhdeksi vävyksi, se mummo sinnittelisi hengissä ihan vaan ilkeyttään vielä vähintään kymmenen vuotta.
- Ihan niin pitkästä sopimuksesta me ei välttämättä olla kiinnostuneita, uskalsin arvella.

Joka tapauksessa, perikunta ei enää pitänyt pahana meidänkään vaihtoehtoamme, että vuokraisimme talon porukalla. Siskoni Miila ja Veskun opiskelukaveri Lauri, jotka sattuivat taas tällä hetkellä olemaan yhdessä. Ja lisäksi ystäväni Jinna, joka oli jo saanut kuulla päässeensä sairaanhoito-opistoon syksyllä. Tilaa ainakin oli meille kaikille, eikä viiteen osaan jaettu vuokrakaan ollut mitenkään paha.

Käytyämme talossa itse ja mietittyämme puolet seuraavasta yöstä, Vesku ja minä olimme kertoneet talosta niin Miilalle, Laurille kuin Jinnallekin. Kukin oli vuorollaan käynyt sitä katsomassa, Lauri ja Miila nyt viimeisinä tänään, ja nyt tämä taisi olla menoa, jos nuo kerran olivat jo sopineet sopimuksen allekirjoituksesta.
- Jinnankin pitäisi olla täällä, huokaisin.
- Mä soitin sille, se on yövuorossa, mutta lupasi tulla meidän kanssa aamulla allekirjoittamaan, sanoi Miila.
- Me saadaan meidän Huvikumpu, tajuatko! Tökkäsin Veskua kylkiluihin ja totesin, että tyytyväiseltä hänkin näytti. Ensin hän ei ollut ollut ollenkaan innostunut, mutta olipahan aika muuttanut mielen.

- Me otetaan huomenna ne avaimet ja kai te tuutte avuksi kuuraamaan sitten töiden jälkeen kanssa? Miila touhusi.
- Tullaan tietysti, lupasin. - Mutta nyt saatte alkaa painua kotiinne, meidän pitää päästä nukkumaan.
- Höh. Miila näytti pettyneeltä. Hän oli tainnut valmistautua valvomaan koko yön rupatellen ja suunnitellen. Mutta Veskukin haukotteli niin, että viisaudenhampaatkin näkyivät, ennen kuin hän ehti läppäistä käden suun eteen ja vastahakoisesti Miila alkoi keräillä pizzalaatikoita läjään.

Asunto tuntui hiljaiselta kun ovi loksahti kiinni heidän perässään. Vesku laahusti jo kohti sänkyä, minä sammuttelin valoja ja menin perässä. Ei puhettakaan, että minua olisi nukuttanut, mutta kello läheni jo puoltayötä ja tiesin, että aamulla olisi helvetillistä nousta töihin jos vielä kukkuisi. Kaivauduin kiinni Veskun kylkeen ja tuijotin hämärässä sinisinä neliöinä näkyviä ikkunoita. Mieleni teki jatkaa puhumista, mutta toisen hengityksestä kuulin, että hän oli nukahtamaisillaan. Miten hän saattoi nukkua jos huomenna saisimme avaimet uuteen kotiin? En voinut ymmärtää.
- Onkohan siellä laajakaistaa, töksäytin ääneen ennen kuin ehdin ajatella, mutta Vesku ei vastannut, hengitti vain. Huokaisin ja suljin silmäni. Vaaleat valoverhot. Sellaiset tahdoin hulmuamaan kesätuulessa.

Lähettäjä: álávíívádésíré 
Päivämäärä:   2.2.09 21:41:48

Hm. Kukkona tunkiolla on ehkä kans vähän bore mut eiks Vesku joskus sanonu olleensa aika leiju nuorempana? Tai Juhavuoriotyyliin Veskun teinivuodet?

Joo, oon huono, tiedän..

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   2.2.09 21:47:35

Hih, Kukkona ja tunkiossa? :D Tunneskaalaa päästä päähän :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   2.2.09 22:26:24

73.

Odottelin Veskua töissä ulko-oven vieressä. Teki mieleni sytyttää tupakka, mutta en kehdannut, kun penkillä vieressäni istui vanha pariskunta enkä halunnut puhallella savua heidän silmilleen. Sitten rouva – sairaalaan leninkiin pukeutunut – päästi pitkän limaisen yskänpuuskan ja pyysi römeällä äänellä, että mies antaisi hänelle edes yhden savukkeen. Setä kieltäytyi ja he aloittivat kiihkeän kinastelun rouvan keuhkojen tilasta.
- Ei ne tästä enää parane, sinä vaan tahdot kieltää minulta viimeisetkin ilonrippeet tässä elämässä, täti marisi kuulostaen itkuiselta. Olin iloinen, etten itse ollut ehtinyt sytyttää, ja vielä iloisempi, kun Vesku käveli ulos ja pääsimme lähtemään.

Matkustimme bussilla, metrolla ja bussilla, Itäkeskuksessa ehdotin, että kävisimme ruokakaupassa hakemassa vähän evästä. Ja Miila oli lähettänyt viestin, että he olivat käyttäneet jo melkein kaiken pesuaineen. Bussimatka metroasemalta ja kävely bussipysäkiltä tuntui juhlalliselta ja roikuin Veskun käsivarressa jännittyneenä. Talomme – kotimme – ympärillä oli ränsistynyt kuusiaita, mikä varjosti varmaan pimeämpään vuodenaikaan aika lailla, mutta näin kesäaikaan se oli vain mukava näköeste naapureiden ja meidän välillä, jos vaikka intoutuisimme pitämään pihajuhlia, mikä oli aika todennäköistä. Ikkunat olivat auki ja oven vieressä nojasi seinään Jinnan ja Miilan polkupyörät.
- Ajattele, meidän koti, sanoin, ja pysähdyin. Veskukin joutui pysähtymään, sillä puristin edelleen hänen käsivarttaan.
- Meidän ja ihan muutaman muun.
- Niin just, sanoin tyytyväisenä. Vesku oli ollut paljon skeptisempi kimppakämpän suhteen kuin minä. Minä odotin vain hyviä puolia, seuraa ja elämää, en tiedä mitä hän pelkäsi? Hurjia bileitä vai vuokranmaksusta lusmuamista? – Meidän Huvikumpu.
- Ei mikään Huvikumpu, tää on Strömsö, sanoi Miila, joka oli juuri kävellyt ulos.
- Ei nyt sentään. Strömsössä on rantasauna, väitin vastaan. Miila otti ostoskassimme ja palasi takaisin sisään.

Laitoin käteni Veskun ympärille ja katsoin häntä tarkasti.
- Mitä sä mietit? Et kai enää epäile, että tästä tulee katastrofi?
- En, eiköhän kaikki suju ihan hyvin, hän huokaisi.
- Kuulostatpa vakuuttavalta.
- Ihan totta. Haluatko, että mä kannan sut kynnyksen yli?
- No totta hitossa haluan! Kikatin, kun hän nappasi minut syliinsä ja kiljuin, kun hän kompastui portaissa. Ehdin jo kuvitella, miten romahtaisimme kynnykselle ja katkaisisimme muutaman luun molemmat. Siinä jäisi siivoamiset muille. Mutta hän sai tasapainonsa kuin ihmeen kaupalla takaisin ja pääsimme turvallisesti sisään. Miila kurkisti keittiöstä ja katosi taas mutisten.

- Missä Lauri ja Jinna on? kysyin kun astuin pesuaineelle ja puhtaalle tuoksuvaan keittiöön.
- Jinna on kellarissa, saunassa. Lauri lähti töihin jo. Me ollaan saatu valmiiksi keittiö ja alakerran vessa. Ajattelin seuraavaksi mennä olohuoneeseen.
- Mä haluan nyt ensin katsoa kaikki paikat vielä kerran, ilmoitin minä.
Minusta talo oli täydellinen. En olisi voinut kuvitella parempaa vaikka olisin itse piirtänyt sen alusta alkaen. Keittiö oli aika iso, ja siellä oli jäljellä suuri ruokapöytä. Alakerrassa oli lisäksi olohuone ja pari muuta huonetta, isompi ja aivan pikkuinen keittiön vieressä.
- Tää on varmaan ollut joku palvelijanhuone alun perin, arveli Vesku.

Yläkerrassa oli neljä huonetta, WC ja suihku ja portaat vielä ylemmäs ullakolle. Minun teki mieleni kiivetä sinnekin, mutta kurkkasin ensin kaikkiin makuuhuoneisiin. Kahdessa oli jäljellä huonekaluja, iso massiivinen puinen vaatekaappi ja samanlainen parisänky toisessa ja toisessa 70-luvun vanerilaveri ja koulupöytä. Meidän pitäisi varmaan mennä kierrätyskeskukseen etsimään huonekaluja. Iso sänky oli käyttökelpoisen näköinen, mutta arvelutti ottaa käyttöön kenties vuosikymmeniä vanhat patjat. Tiedä vaikka joku olisi kuollut niille. Verhojakin oli vielä ikkunoissa. Ne pitäisi ottaa alas ja kysyä vuokraemännältämme saisiko ne heittää pois vai kasaisimmeko kaiken ylimääräisen vain jonnekin kellariin.

Ullakolle pääsi tikapuumaisia portaita pitkin kattoluukusta ja siellä oli yllättävän tyhjää. Olin jo ehtinyt kuvitella, että se olisi täynnä pölyisiä huonekaluja ja laatikoita, mutta ilmeisesti siellä oli jo suoritettu raivausta.
- Tännekin voisi pistää jonkun asumaan jos löydetään lisää kivoja vuokralaisia, ehdotin ja aivastin. Olkoonkin avaraa, mutta pölyistä siellä oli myös.
- Kunhan nyt asutetaan itsemme. Jinna halusi alakerran makuuhuoneen, sanoi Miila.
- Vedetäänkö pitkää tikkua lopuista?
- Vedetään vaan. Samanlaisiahan noi suunnilleen kaikki näkyy olevan.

Päädyimme siihen, että Miila ja Lauri saisivat portaita tullessa vasemmanpuoleiset ja me oikeanpuoleiset huoneet. Miila palasi alakertaan, mutta Vesku ja minä jäimme katselemaan uutta valtakuntaamme. Toisessa oli se laveri ja työpöytä; se siis näytti jo valmiiksi työhuoneelta. Toinen, makuuhuoneemme, oli tyhjä. Avasin ikkunan sieltäkin ja pöly lähti tanssahtelemaan kun vedin verhoja pois ikkunan edestä ja kun tuuli pääsi pyyhkäisemään lattiaa. Aivastelin taas.
- Luudalla hämähäkinverkot pois nurkista, arveli Vesku ja katseli kattoa.
- Meidän pitää hommata sänky, tai ainakin patjat. Mutta jos mennään ensin hoitamaan noi yhteiset tilat.

Emme pesseet olohuonetta ihan katosta lattiaan mutta melkein. Siellä oli iso nuhruinen matto lattialla ja valtava kirjahylly yhdellä seinällä, muuten se onneksi oli tyhjä. Kannoimme maton ulos terassin kaiteelle roikkumaan ja pölytimme ja lakaisimme. Lopuksi pesimme ikkunat ja lattian. Ja kirjahyllyn.
- Ei täällä sinänsä niin saastaista ole, sanoi Miila arvioiden. – Pölyistä vaan, semmoista asumattoman pölyistä.
Jinnakin kiipesi kellarista tukka hiestä kosteana.
- Sauna on valmis, sen voisi lämmittää vaikka heti.
- Hitto kun ei huomattu ottaa pyyhkeitä! Pitäisikö mun polkaista hakemassa kotoa? Miila suorastaan uhkui tarmoa, vaikka oli häärännyt täällä jo koko päivän.
- Mene vaan.
- Ei kun mä soitan josko Ilse haluaisi tuoda. Se haluaa kuitenkin nähdä tämän kolon.

Odotellessamme laitoimme saunan lämpenemään – pettymyksekseni siellä oli sähkökiuas – ja siivosimme vielä eteisen. Vanhan talon vanha haju ei suostunut katoamaan, joskin sen huomasi enää vain kun oli välillä käynyt ulkona, mutta ainakin siihen sekoittui nyt pesuaineen tuoksu. Ilse saapui valtavan kassin kanssa; siellä oli puoli tusinaa pyyhkeitä, saippuoita, shampoita ynnä muuta kampaakaan unohtamatta sekä muutama saunakalja. Saunoimme koko porukka ja keräännyimme sitten takapihalle istuksimaan puutarhakeinuun ja muutamille tuoleille. Vesku ja minä olimme ottaneet viimeisen vuoron ja nautiskelimme rauhassa löylyistä.

Lähettäjä: .. 
Päivämäärä:   3.2.09 17:28:33

Hmph. Tää oli tippunu. Nostelen ja odottelen kovasti taas jatkoa :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   3.2.09 17:33:18

No olinpa sopivasti koneella pistäytymässä ennen kuin singahdan tallille.
----------

Seuraavana päivänä siivoaminen ei enää ollutkaan niin hauskaa, vaikka siivottavana oli enää omat huoneemme. Miila ja Lauri olivat molemmat töissä ja Veskukin meni iltavuoroon. Jäin taloon yksin enkä ollut tajunnut ottaa edes radiota mukaan seurakseni. Jinna kai tulisi nukuttuaan, mutta en tiennyt jaksaisinko odottaa täällä yksin niin kauan. Autio talo tuntui vähän luotaantyöntävältä ja surulliseltakin. Vähitellen veltostuminen valtasi minut ja unohduin istumaan portaille ja tuijottamaan kadulle käsi poskella. Leikittelin hetken ajatuksella, että ottaisin Miilan pyörän, joka oli jäänyt tänne ja lähtisin käväisemään tallilla mutta luovuin siitä. Oona oli laittanut hevosensa laitumelle ja lähtenyt itse Kreikkaan. Sieltä tapaisi korkeintaan hyvällä tuurilla Kimin, jonka tamma ei saanut lomailla kesällä vaan he valmentautuivat ja kisasivat. Huonolla tuurilla ja melkein varmasti sieltä löytäisi Villen, Oonan koulukaverin, joka oli hevosineen tullut kesäksi pääkaupunkiseudulle kilpailemaan ja joka asui Oonan kämpässä nämä pari viikkoa. Häntä en halunnut tavata, jos vain saatoin välttää. Mieleeni pälkähti sekin, etten tänään ollut käynyt kaupungilla katsomassa olisivatko tulokset tulleet. Jotenkin tuntui vain idioottimaiselta lähteä matkustamaan lähes tuntia monella liikennevälineellä ja todeta, ettei niitä vieläkään ollut.

Huokaisin ja nousin ylös. Siivoaisin meidän huoneet loppuun ja pyöräilisin sitten kotiin katsomaan, olisiko tuloksia jo netissä. Samalla saisin ehkä jotain syötävää. Mutta Jinna ehti polkea paikalle juuri kun olin tyhjentämässä viimeistä likavesiämpärillistä vessaan.
- Moi, mä meinasin just lähteä käymään kotona! huikkasin.
- Ai kun tylsää. Syömään vai?
- Nettiin, lähinnä.
- Ei siellä mitään tuloksia vielä ollut, mä tarkistin just ennen kuin lähdin.
- Ai jaa, sanoin pettyneenä. – En mä sitten viitsi lähteä, onhan täällä vähän ruokaa.
- Haluatko auttaa mua siivoamaan mun huoneen? kysyi Jinna toiveikkaana ja lupasin. Siivosimme saman tien pikkuhuoneen keittiön vierestä ja sitten alkoi jo voitettu urakka vetää suut hymyyn. Jinna oli tuonut tarakalla ison kassin ja hän kaivoi sieltä omaan huoneeseensa sinikukalliset verhot sekä keittiöön vähän astioita, kahvia ja pienen kahvinkeittimenkin. Keitimme kahvia ja kannoimme kellariin yön yli ulkona tuulettuneen hylätyn maton. Aurinkokin tuli varovaisesti esiin koko päivän kestäneen harmauden jälkeen.

- Mä jo meinasin masentua, tunnustin, kun menimme keinuun juomaan kahvia.
- Miten ihmeessä? Tämähän on kaikkien unelmien täyttymys!
- En tiedä – oli tylsää siivota yksin pilvisenä päivänä. Tuli mieleen miljoona asiaa mitkä pitäisi hankkia ja alkoi vähän hirvittää, että mistä kaikkeen saa rahaa!
- Teillä sentään on muutama huonekalu valmiina.
- No ei oikeastaan ole, ne pitää jättää Veskun asuntoon, sanoin synkästi.
- Onhan sulla kotona sentään?
- Peilipöytä ja kapea sänky. Mutta jos nyt alkuun hommaisi vaan pari patjaa. Mitä sitä ihminen oikeastaan muuta tarvitsee? Kaiken maailman liinavaatteita ja astioita mulla kyllä on vaikka miten.
- Hmm. Mistä me saadaan telkkari. Ja stereot. Kai meidän olkkarissa pitää semmoiset olla.
- No niin, siinäs näet. Tai ehkä me laitetaan sinne vaan tyynyjä ja löhötään niiden päällä juttelemassa.

Jinna ehti muuttaa ensimmäisenä. Jo seuraavana päivänä hänen isänsä toi töistä lainaamallaan pakettiautolla kulahtaneen kahden istuttavan sohvan ja pari pientä lipastoa, ja Jinnan sängyn, tietenkin. Jinna mutisi auttaessaan kantamaan huonekaluja, että näimmekö miten kiire hänet oli saada kotoa ulos. Ilse lahjoitti kellarista siellä iän kaiken rullalla olleet varapatjat sekä ison läjän verhoja ja mattoja. Ne ja peilipöytäni auttoi Jinnan isä tuomaan ja samaan kuormaan saatiin vaatteeni ja muut kotona vielä asuvat tavarani. Miilan kanssa taistelimme hetken patjoista, mutta annoin hänen saada ne, kun Lauri lupasi vastineeksi ison telkkarinsa olohuoneeseen. Minusta se oli reilu kauppa, mutta tarkoitti sitä, että Miila ja Laurikin ehtivät nukkumaan talossa, ennen kuin Vesku ja minä saimme sängyn. Työt häiritsivät. Ensin Vesku oli iltavuorossa, sitten hän aamu- ja minä iltavuorossa. Ja sitten tulisikin jo viikonloppu. Aloin jo turhautua kun ei meillä ollut sellaista yhteistä hetkeä vapaata, että olisimme edes pari patjaa ehtineet käydä ostamassa. Eikä epätietoisuus pääsykokeista auttanut asiaa yhtään.

- Mä hommaan sulle huomenna sängyn, tai ainakin patjan, lupasi Vesku kun perjantaina kiukuttelin töissä, vaikka lopultakin olimme samalla osastolla. – Menen heti aamusta kauppaan ja saat tulla suoraan töistä uuteen makuuhuoneeseesi.
Nolostuin huonotuulisuuttani ja vilkuilin ympärilleni näkisikö kukaan, jos pussaisin häntä. Näköpiirissä vain muutama höppänämpi potilas, joten uskaltauduin. Tosin sitten ohi kävellessäni kuulin heidän keskustelevan luottamuksellisesti:
- Niin se vaan tuo punapäinen likka viekottelee tuota nuorta lääkäriä.
Minun oli pakko nauraa ääneen ja Kiie, joka oli juuri palannut lyhyeltä lomaltaan ja tullut iltavuoroon tahtoi tietää mikä oli niin hauskaa.
- Tule tupakalle niin kerron, kutsuin hänet parvekkeelle. – Miten loma sujui?
- Miten nyt viikko voi sujua, ihan liian nopeasti. Mutta ensi kesänä tää lomaileekin oikein kunnolla! Mitäs sä kikattelit, ja työaikana vielä?
Kerroin ja Kiie yritti oitis kurkkia sisään osastolle lasiovista. Hän ei ollut tavannut Veskua koskaan ja näytti uteliaalta.
- Sun ehkä täytyy mennä esittäytymään, hymyilin vinosti. – Olihan ihan hilkulla ettei teistä tullut kämppiksiä.

Kiie oli vetäytynyt kimpastamme kun löysimme talon, vaikka oli ensin tahtonutkin muuttaa mukana. Hänen työsuhdehuoneensa oli melkein älyttömän halpa, joskin askeettinen, mutta tarkkaan mietittyään hän sanoi, ettei voinut vaihtaa viiden minuutin työmatkaa viidenkymmenen minuutin työmatkaan. Ei hänen unenlahjoillaan.
- Mä olen ollut viikon poissa kuvioista ja nyt te olette jo muuttaneet sinne? hän ihmetteli.
- Me muutetaan vasta huomenna, Vesku ja minä. Oliskohan bileiden paikka, tuli mieleeni.
- On on! Mä tulen! Sitten Kiie käveli sisälle ja kun paria minuuttia myöhemmin seurasin häntä, löysin hänet parhaillaan esittäytymästä Veskulle. Valitettavasti en ehtinyt jäädä virnuilemaan vierelle, sillä yhden potilaan tytär tuli juuri ilmoittamaan, että äiti halusi vessaan.

Lähdin jännittyneenä lauantaina töistä kotiin. Kiiekin oli ollut aamuvuorossa ja lähti samaa matkaa meille. Minulla oli iso urheilukassi, johon olin pakannut aamulla kiireessä kaiken yöpymiseen tarvittavan, mitä minulla Veskun luona oli ja vasta metrossa tuli mieleeni kauhea ajatus – mitäs jos Vesku ei päivän aikana ollutkaan onnistunut löytämään edes kahta patjaa? Jos siellä odottaisi edelleen vain tyhjä huone ja nolo Vesku? Hiljennyin hetkeksi kuvittelemaan moista kauhunäkyä, mutta sitten piristyin. Ehtisimme pari patjaa vielä vaikka bussilla käydä hakemassa Itäkeskuksesta. Tänä yönä nukkuisimme Huvikummussa.

Kiie katseli ympärilleen silmät pyöreinä kun kävelimme bussipysäkiltä.
- Täällähän on ihan upeita taloja! Miten ihmeessä te olette tänne onnistuneet pääsemään? Nyt mua alkaa kaduttaa.
- Ne ei vaan saaneet sitä kaupaksi kenellekään. Onhan se vähän rapistunut, ja epämääräiseksi ajaksi vaan. Tuolla se on, ton kuusiaitahirviön takana.
- Aita ainakin on rapistunut, Kiie sanoi.
- Mutta kuusiaita menee tommoseksi kun siitä tulee tarpeeksi vanha, sanoin kiireesti ja ällistyin itsekin, miten puolustuskannalle heti heittäydyin, kun toinen sanoi poikkipuolisen sanan edes meidän aidasta.

Lähettäjä: Aqua 
Päivämäärä:   3.2.09 21:50:28

Joko Veskut on julkasukunnossa?(onnenpäivä koittaa:D)
Ja otsikkokysymykseen en ota kantaa..

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   3.2.09 22:01:12

Aquaseni, musta se alkaa nyt olla niin hyvässä vauhdissa, että uskaltaisin ehkä ruveta laittamaan sitä tänne - mutta enhän mä vaoi tehdä sitä ennen kuin mulla on otsikko! *yrittää innostaa otsikkonikkareita*
---------------

Lauri lykki työnnettävää ruohonleikkuria pitkin etupihaa kun kävelimme portista. Hän oli ilman paitaa ja punoitti kuin olisi juossut maratonin. Mutta oli pihakin lähes kokonaan jo siistitty. Suoritin viralliset esittelyt, kun Lauri jätti ruohonleikkurin omenapuuta vasten.
- Onko likat kotona? kysyin.
- On, on, jotain ne touhuaa keittiössä.
- Entäs Vesku?
- Se on… se kielsi sua menemästä yläkertaan ennen kuin se tulee takaisin.
- Jaha, sanoin ja tunsin mukavan värähdyksen. Kuulosti yllätykseltä.
- Käy napsauttamassa sauna päälle, Lauri huusi perääni kun jatkoimme matkaa. Hän itse tarttui vielä ruohonleikkuriin. Heilautin hänelle myöntävästi kättäni ja yritin katsoa kaikkea puolueettomin silmin miettien mitä Kiie mahtoi pitää näkemästään. Terassille olimme jo saaneet kolme erilaista tuolia riviin ja yhden vanhan räsymaton. Pöytiä sinne ei vielä ollut liiennyt. Eteisessä oli matto ja lipasto. Keittiö oli parhaiten kalustettu kaikista talon huoneista, sieltä ei puuttunut oikeastaan mitään. Edes tuoksua. Miila ja Jinna taisivat tehdä pizzaa. Työnsin Kiien sinne ja sanoin käyväni saunanlämmityksessä.

Miila ja Jinna olivat laittaneet Kiien pilkkomaan salaattiaineksia sillä aikaa kun pistäydyin kellarissa. Palasin keittiöön, meinasin kompastua kassiini, jonka olin vain heittänyt ovensuuhun ja otin itsekin veitsen.
- Mikset vie pois sitä, Miila kysyi ja tuijotti paheksuvasti laukunrohjoa.
- En voi, mä en kuulemma saa mennä yläkertaan ennen kuin Vesku tulee.
- Ai niin, niinpä tietysti. Miila ja Jinna alkoivat hihittää ja mulkoilin heitä uteliaana, mutta en alentunut kysymään, mistä oli kysymys. Tahdoin pitää yllätykseni yllätyksenä.

Tytöt olivat päällystäneet neljä isoa pizzapohjaa ja uuni napsahti juuri merkiksi siitä, että se oli lämmin. Jinna nosti ensimmäisen sisään.
- Kuka syö noi kaikki? kysyin.
- Onhan meitä jo kuusi, ja mä pyysin Raisankin kylään, Miila sanoi. – Ja pari muuta…
- Just just, sanoin. Itsepähän olin vähän niin kuin pirskeitä harkinnut suunnitella, mutta ilmeisesti sivulauseenpuolikkaani eilen oli ottanut tulta paremmin kuin kuvittelinkaan. Onneksi illasta näytti tulevan kaunis, tai olohuoneessa olisi tullut ahdasta. Kävin kurkkaamassa jääkaappiin ja totesin, että siellä oli pänikkä valkoviiniä ja muut hyllyt täynnä olutta ja siideriä. – Just, toistin ja istuin takaisin tomaattien ääreen.
- Meidän varmaan pitäisi testata, ettei meidän viinit ole saaneet kellarin makua, keksi Miila ja kaivoi auki pöydällä seisovan punaviinilaatikon.

Vesku palasi noin tunnin kuluttua ja hänellä oli mukanaan pari hänen ja Laurin opiskelukaveria, Jari ja Sebastian. Pizzoista puolet oli valmiina, salaatille oli vaivoin saatu tilaa jääkaappiin ja saunakin oli jo niin kuumana, että Kiie ja Jinna olivat lähteneet ottamaan ensimmäiset löylyt. Lauri oli myös saanut nurmikon ajettua ja istui keittiön nurkassa T-paita kaulansa ympärillä ja joi kylmää olutta tyytyväisen näköisenä.
- Me ei olla päästetty sitä yläkertaan, hän ilmoitti Veskulle.
- Hyvä, sanoi tämä ja katsoi minuun. – Haluatko tulla katsomaan mitä mä ostin?
- No arvaa! Hyppäsin pystyyn tuoliltani ja tartuin kassinkahvoihin.

Kiipesimme yläkertaan ja Vesku meni edeltä avaamaan makuuhuoneemme oven. Edelliskerran siellä käydessäni siellä oli ollut vain pöytäni yksinäisessä auringonnousunurkassa ja verhot ikkunoissa, nyt keskellä huonetta seisoi myös ihan oikea sänky. Lakanat olivat tummansinistä kiiltävää kangasta, jossa oli kultaisia tähtiä ja jäin tuijottamaan niitä äimistyneenä. Mikä ihmeen mielenhäiriö oli saanut Veskun semmoisetkin ostamaan? Sitten tajusin, että ne olivat kyllä minun, olin saanut ne joululahjaksi varmaankin viisi vuotta sitten ja unohtanut muiden liinavaatteiden sekaan, joita kotona olin kerännyt yläkaappiin odottamaan muuttoani. Vaikka tuskin lakanoita näkyikään, niiden päällä oli lisäksi läjä vaaleamman ja tummemmanpunaisia tyynyjä ja pörröinen punaruudullinen torkkupeitto. Kattaus näytti niin houkuttelevalta, että minun teki mieleni loikata sekaan kuin pituushyppääjä ja kassi tipahti kädestäni.
- Mitäs tykkäät? Vesku kysyi. Kuulin oven sulkeutuvan takanani ja hän laittoi kätensä ympärilleni.
- Mua alkoi heti nukuttaa ihan kauheasti! nauroin. – Mennään kokeilemaan!

Niin heittäydyimme tyynyröykkiön päälle niin, että niitä lennähteli reunoilta lattialle ja jäi allekin. Kaivoin oikein pienen ja kovan kylkeni alta ja paiskasin sen muiden perään. Sinisten lakanoiden satiini tuntui iholla sileältä ja liukkaalta ja kylmältä. Tuntui, että sitä piti saada tuntea enemmänkin, joten riisuin pitkikset pois jalasta, ja sitten varmuuden vuoksi Veskunkin, ja sitten vähitellen suutelemisen lomassa loputkin vaatteet. Minua tuntui pyörryttävän lievästi. Koko mennyt viikko oli ollut niin hektinen, ettei juuri ollut ehtinyt eikä jaksanut muuta kuin ohimennen halata. Mutta nyt olisi koko ilta pelkkää aikaa.

Jossain vaiheessa melko paljon myöhemmin, kun pihalta oli jo hyvän aikaa kuulunut iloista keskustelua ja naurua, koputettiin vaisusti ovelle.
- Mmm? sanoin puoliunessa.
- Aiotteko te mennä saunaan? Kaikki muut on käyneet jo, kuului Miilan ääni oven takaa.
- Mmm. En jaksanut ajatella nousevani sängystä, mutta Vesku vastasi myöntävästi ja oven takaa kuului poistuvia askeleita.
- En viitsisi, mumisin.
- Nouse vaan. Meillähän on oikeastaan tuparit tänään, Vesku virnisti.
- Onneksi täällä on muitakin emäntiä ja isäntiä! Muuten olisikin kai ollut aika epäkohteliasta sulkeutua tänne! Olin tahtomattanikin vironnut keskusteluun ja venyttelin nautinnollisesti.

Saunassa oli hirvittävän kuuma, olihan se ollut päällä tuntikausia. Yritin hämärässä tulkita sähkökiukaan nappuloita ja väänsin lopulta koko aparaatin pois päältä. Se varmaan jaksaisi pitää meidät lämpiminä jäähtyessäänkin. Ilman järveä vieressä kumpikaan meistä ei ollut himosaunoja.
- Nyt voidaan mennä takaisin, ehdotin vienosti kun Vesku sammutti suihkun ja tarttui pyyhkeeseen. Itse olin jo vetänyt kylpytakkini päälle ja kuivasin hiuksiani.
- Heittäydyt taas mahdottomaksi vai? Mennään nyt hetkeksi pihalle. Johan tässä tuli janokin.
- Okei okei. Kieltämättä minuakin janotti.

Lauri oli tuonut solukämpästään pienen jääkaappinsa saunan pukuhuoneeseen ja vilkaisin oliko sinne huomattu tuoda juotavaa. Olipa hyvinkin. Valitsin siiderin ja kävelin pihalle. Muilla näytti olevan aika hauskaa. Tuoleja ei ollut tarpeeksi niin monelle, mutta ruohikolle oli levitetty muutama filtti ja matto istuma-alusiksi. Ruokaa ei näkynyt, tyhjiä olut- ja siideripulloja kyllä.
- Oletteko te syöneet kaiken? kysyin vääntäessäni korkkia auki.
- Ruoat on keittiössä, ei me niitä tänne jaksettu kantaa, Jinna sanoi.
- Tai mitä niistä on jäljellä, sanoi pahoittelevasti Jari, joka juuri tuli kulman takaa pizzapala kädessään.
- Siis olette, huokaisin.

Raisan mukana näkyivät tulleen hänen uusi poikaystävänsä sekä vanha tuttu Arto, jonka kanssa Jinna oli edellissyksynä seurustellut. Minä istuin matonpätkälle Jarin, Sebastianin ja Laurin viereen ja järjestelin kylpytakkini helmat huolellisesti kätkeäkseni sen tosiasian, ettei sen alla ollut mitään. Pojat näyttivät ilahtuneilta nähdessään minut, he taisivat pitää minua jonkinlaisena maskottina tai pikkusiskona.
- Joko tiedät, pääsitkö, Sebastian kysyi heti. Puistin päätäni ja hetkeksi iski apeus.
- Varmaan ne maanantaina jo ilmoitetaan, laskevat varmaan pisteitä koko viikonlopun! hän lohdutti.
- En oo ihan varma, onko parempi tää epätietoisuus vai kuulla, etten pääse.
- Häntä pystyyn, ota sipsi, sanoi Jari ja ojensi perunalastupussia. Yritin tarrata pieneen kouralliseen, mutta hän kiskaisi pussia pois niin, että vain pari jäi käteeni.
- Mä sanoin yksikössä!
- Haa, haa, murahdin ja vilkuilin ympärilleni ihmetellen mihin Vesku oli jäänyt. Mutta ennen pitkää hänkin ilmestyi ja heittäytyi viereeni matolle. Totesin, ettei tainnut kannattaa toivoa pikaista paluuta makuuhuoneeseen, kun he uppoutuivat Jarin ja Sebastianin kanssa vertailemaan kesätyöpaikkojaan, joten lähdin itsekin pukemaan päälleni.

Lähettäjä: mustikkapulla 
Päivämäärä:   4.2.09 19:00:45

sennnu, voisitko (jälleen kerran) lykätä tänne linkin, jonka kautta nää tarinat pääsee lukemaan? Eksyin sivullesi joskus, ja sitten koneeni päivityksien yhteydessä kadotin sivun osotteen .. tyypillistä.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   4.2.09 19:25:15

Mustikkapulla,
Vanhempieni tarina ja tää tarina
---------------
74.

Seuraavana päivänä laiskotti ihanasti, vaikka illallinen juhlinta ei ollutkaan mennyt mitenkään rajuksi; joukossa oli liikaa vuorotyöläisiä. Tänään en kuitenkaan minä joutunut kärsimään asiasta, minulla oli vapaa, ja Veskukin lähti vasta iltavuoroon. Jäin uuteen ihanaan sänkyyn venyttelemään vielä, kun hän lähti. Satiini ja torkkupeiton karvainen pehmeys hyväilivät ihoani niin, että olisin voinut nautiskella siinä vaikka lopun päivää. Nousin kuitenkin vähän myöhemmin, vastahakoisena kohtaamaan alakerrassa epäilemättä vallitsevan kaaoksen.

Tilanne ei kuitenkaan ollut kovin paha. Matot, filtit ja jopa tyhjät pullot oli illalla kerätty pihalta terassille, ja tiskitkin olivat tiskialtaassa eivätkä ympäri taloa. Ei kuitenkaan juuri huvittanut ruveta tiskaamaan. Kävin kellarissa laittamassa sinne jätettyyn pesukoneeseen vähän pyykkiä pyörimään ja keitin itselleni kahvia. Kone oli ollut iloinen yllätys, kunnes olimme todenneet, ettei se lingonnut oikein kunnolla, jos ollenkaan. Mutta sai sieltä sentään puhtaita vaatteita, joskin ne kannatti käsin vääntää ennen kuin ripusti kuivumaan.

Miilasta ja Laurista ei näkynyt jälkeäkään enkä viitsinyt mennä koputtelemaan. Jos he tahtoivat pysytellä omissa oloissaan se heille suotakoon. Jinna oli töissä ja minua uhkasi taas tylsistyminen. Miten olinkaan kuvitellut, että kimppakämpässä olisi aina seuraa? Alku ainakin näytti heikolta. Tiskasin siis kuitenkin aikani kuluksi ja inventoin jääkaapin. Siideriä ja olutta oli jopa jäänyt, vaikka vieraatkin olivat tuoneet täydennystä varastoon, mutta paljon muuta ei kaapissa ollutkaan, paitsi margariinia ja juustoa. Minun kai olisi hyvä käydä kaupassa, kunhan saisin pyykit kuivumaan.

Lauri kai oli jonain päivänä ajanut pyöräni tänne ja nappasin repun selkääni ja lähdin ajamaan. Oli mukavan tuntuinen lempeä sää, ja mieleni teki oikeastaan ajella kauemmaksikin kuin kauppaan. Päätin mennä pyörähtämään tallilla. Oona olisi poissa, se oli selvä, mutta aloin jo kaivata vähän hevosenhajua. Ja aloin kaivata ratsastamista. En ollut käynytkään satulassa kuin joskus ennen juhannusta, silloin Oona oli myynyt viimeisen myyntiponinsa ja minä olin jäänyt ilman nimikkoratsastettavaa. Kun ajattelin sitä alkoi oikein ahdistaa.

Ratsastuskouluponit pyörivät kentällä, siinä oli ryhmä melko pieniä lapsia, parilla oli vielä taluttajakin. Kurkistin traikkutilannetta parkkipaikalla ja totesin, että Villen koppi puuttui, mutta Oonan, mitä Kimi usein lainasi tarvitessaan, oli paikalla, joten huokaisin helpotuksesta ja kävelin omalle, tai Oonan tallille. Olin kuin olinkin näköjään onnistunut tulemaan semmoisena päivänä, että Ville olisi jossain kisoissa. Kaveri oli ärsyttävä, eikä minulla ollut mitään halua tavata häntä.

Oona oli saanut kaikki hevosensa sopeutumaan yhteen ja ne olivat isolla laitumella pienenä ryhmänä. Ei niitä ollutkaan kuin neljä, yksi oma myyntiruuna ja kolme nuorta ratsutettavaa. Villen ja Kimin kisahevoset eivät saaneet laiduntaa niiden kanssa vaan tarhasivat kumpikin omalla pienemmällä lohkolla, joita alkukesällä olimme langoittaneet, tai sitten hiekkatarhoissa. Miten nyt milloinkin heidän treeniohjelmaansa sopi. Kisuakaan ei näkynyt nyt ulkona ja Oonan hevoset olivat liian kaukana haistella, joten tyydyin kurkkimaan niitä langan takaa. Oli sekin parempi kuin ei mitään. Ne eivät kiinnittäneet minuun mitään huomiota. Minä sen sijaan kiinnitin huomioni siihen että niiden juoma-astia, vanha amme portin pielessä oli melkein tyhjä, vain kymmenisen senttiä vihertävää vettä pohjalla. Suutahdin ihan. Vaikkei ollutkaan mikään hellepäivä ja ruohossa tietysti oli vähän nestettä, oli anteeksiantamatonta jättää neljä nuorta hevosta tuommoisen limaisen tilkan varaan. Irvistäen työnsin käteni veteen ja kiskoin tulpan irti, vaikka siitä olikin vaikea saada otetta kun sekin oli aivan limainen. Saapastelin pontevasti tallin seinustalle ja nappasin letkun ja tiskiharjan. Suunnittelin jo millä sanoilla antaisin Villen kuulla kunniansa ja mitä sanoisin Oonalle jos päättäisin hänellekin puhua.

Pesin ammeen ja jätin letkun valumaan sinne raikasta vettä. Hevoset tarkkakorvaisina kuulivat äänen ja lähtivät tulemaan ammeen suuntaan. Janohan niillä oli. Kävin sillä aikaa kurkkaamassa Kisun ja Razzamatazzin vesisaaveihin. Kyllä niissä oli vettä, vaikka ei niitäkään varmaan tänä aamuna ollut täytetty. Kun kerin letkua kokoon, kuulin takaani hiekan ratinaa ja käännähdin olettaen näkeväni Kimin ja Kisun, mutta pihalle ratsastikin Ville omalla ruunikollaan. Hän oli pitkä ja oikein hyvännäköinen nuori mies, jolla oli tummat hiukset ja herkästi nauravan näköinen suu, mutta en voinut unohtaa, miten hän ensitapaamisellamme oli kuvitellut minua tallitytöksi, joka onnesta ymmyrkäisenä vain odotti lupaa päästä palvelemaan häntä.

- Mä luulin että sä olet kisoissa kun ei sun traikkua näkynyt, töksäytin.
- Mun piti antaa Kimin lainata sitä kun Oonan kopista on rengas tyhjänä. Ville ei kuulostanut mitenkään tyytyväiseltä asiaintilaan. Muistin, että minäkään en ollut.
- Miten helvetissä hevosilla ei ollut vettä? kysyin tiukasti.
- No en ollut vielä tänään ehtinyt laittaa.
- Eihän olekaan vasta kuin iltapäivä. Etkä kyllä ollut ehtinyt ihan eilenkään, semmoista hernekeittoa siellä lillui. Ihme ettei ne ole ähkyssä kaikki!

Ville ei sanonut mitään, talutti vain hevosensa sisään talliin, kai tahallaan niin läheltä minua, että jouduin astumaan askeleen sivulle. Harkitsin huutaa perään, että juoruaisin Oonalle, mutta käännähdinkin siltä seisomalta ja marssin kiukkuisena ratsastuskoulun talliin, missä poneilta jo riisuttiin varusteita. Sitten päätin kuitenkin olla purkamatta kiukkuani Niinallekaan, koulun ratsastuksenopettajalle. Hän kertoisi Oonalle ihan varmasti, enkä ollut vielä päättänyt halusinko olla kantelupukki. Kävelin vain tallikäytävän päästä päähän, vaikka lähes tyhjää sielläkin oli. Kaikki hevoset nauttivat kesästä ulkona, ja sinne äsken tunnilla olleet ponitkin vietäisiin. Niina vahti, että kaikilla poneilla oli vastuuntuntoisen näköinen taluttaja ja päästi heidät menemään jonossa takaovesta laitumien suuntaan.

- Moi, teitä ei ole näkynytkään vähään aikaan! tervehti Niina minut nähdessään.
- Meillä on ollut muuttokiireitä, ja Oonan hevosetkin on lomalla. Ei silti, että niistä mulle mitään iloa olisi.
- Niin, se taisi saada kerrankin kaikki myyntihevoset pois käsistään ennen kuin uskoikaan.
- Yksi on jäljellä, mutta se on Veskun ratsastettavia.
- Mitenkäs teidän varsa?

Se olikin hyvä puheenaihe ja kerroin kaiken minkä tiesin, mikä ei ollut paljon. Varsa täyttäisi kohta kolme viikkoa ja voi kuulemma juuri niin hyvin kuin kolmeviikkoisen kuuluikin voida. Olin nähnyt sen juhannuksena, mutta sen jälkeen oli taas työ ja tämä muuttaminen vienyt kaiken ajan. Jos olikin saanut auton lainaksi oli sillä tullut muutettua tavaroita paikasta A, B, C tai D paikkaan E eikä käyty huviajelulla Nurmijärvellä.
- Koska tuotte sen tänne?
- Ei mitään aavistusta! En yhtään tiedä mitä Ilse on sen päänmenoksi suunnitellut. Tiedä vaikka lähetettäisiin se jonnekin varsapihattoon talveksi.
- Se taitaisikin olla paras vaihtoehto. Koska Oona tulee takaisin?
- Joskus ensi viikolla, olisiko ollut keskiviikkona? En muistanut ihan varmasti. Toivottavasti pian, jotta joku muu kuin tuo laiska ja itseään täynnä oleva Ville vastaisi hevosista. Sain muotoiltua hyvin diplomaattiseksi ja sivulauseenomaiseksi pyynnön, että Niina vilkaisi joskus muistaessaan ja ohi mennessään Oonankin hevosten vesiä, sitten vilkaisin kelloa ja totesin, että minun oli parasta lähteä kauppaan. En ollut ihan varma oliko meidän lähikauppa auki neljään vai kuuteen.

Se oli ollut vain neljään, totesin, joten jouduin kääntämään etupyörän uuteen suuntaan ja ajamaan takaisinpäin isompaan kauppaan. Se ei oikeastaan harmittanut. mielelläni olisin tukenut pienyrittäjyyttä ja kulmapuotia, mutta kun olin siellä viikolla käynyt olin todennut, että kurkkuja oli tarjolla kokonaista viisi kappaletta ja hedelmiä kahta lajia. Epäilin, että näin lauantai-iltana tilanne olisi vielä huonompi. En aikonut koko porukalle ostaa gourmet-ateria-aineksia, mutta hedelmiä ja vihanneksia ja jugurttia tarvitsisin ainakin itse, ja jos ostaisin vaikka makaronia tai nuudeleita kaappiin, saisi niistä hätävara-aterian ellei talossa mitään muuta olisi. Aloin miettiä, miten meidän kannattaisi tämmöisiä yleis- tai yhteishankintoja ruveta hommaamaan. Pitäisikö pitää kirjaa siitä, jos nyt toin pullon ketsuppia ja viikolla olin ostanut pullon yleispesuainetta?

Reppuni osoittautui surkean pieneksi ja jouduin ostamaan muovikassinkin ja ripustamaan sen ohjaustankoon. Näin noin sata asiaa, mitä meiltä puuttui ja vaikka tajusin ruveta toppuuttelemaan itseäni puolivälissä kauppaa tuli maksettavaksi yli viisi kymppiä. Harmitti vietävästi, kun pääsin kotiin ja totesin Laurin ja Miilan niinikään käyneen kaupassa. Onneksi emme olleet ihan samoja asioita ostaneet, paitsi salaattitarpeita.
- Pilkotaas taas, ehdotin ja otin kuivauskaapista päivällä pesemäni salaattikulhon.

- Mun tekisi niin mieli ratsastamaan, huokaisin Veskulle illalla kun löhösimme Jinnan sohvalla olohuoneessa katsomassa uutisia. Asia oli oikein iskenyt tajuntaan kun olin päivällä käynyt tallilla.
- Mene irtotunnille, Vesku ehdotti.
- Hmm, sanoin epäilevästi. Se ei ollut ihan sitä mitä minulla oli ollut mielessä, mutta miksei. Paremman puutteessa. Mutta sitten tuli mieleeni, miten olin kahden ratsastustunnin hinnan samana päivänä pistänyt menemään ruokaostoksiin, pystymättä edes ostamaan kaikkea mitä olisin halunnut ja hylkäsin ajatuksen alistuen. Minulla taisi olla rahanreikiä nyt muutenkin. Ehkä kestäisin pari päivää Oonan paluuseen asti ja menisin sitten anelemaan häneltä vähän satula-aikaa. Ehkä joku ratsutettavista olisi semmoinen, että hän uskaltaisi päästää minut selkään edes lyhyelle maastolenkille.

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   4.2.09 19:43:01

vitsi että mä oon odottanut huvikumpua :)
näistä ajoista mä en muista juuri mitään!

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   4.2.09 21:54:31

kärsivällisesti odotin monta tuntia, mutta nyt mä menen baariin :D (autolla)

Lähettäjä: Aqua 
Päivämäärä:   4.2.09 22:20:05

Laittaa nyt vaan tekstiä tänne, kunhan jonkun otsikon pykää.. Sisältö se tärkeintä on:D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   4.2.09 22:24:08

No mutku :D
Kyllä mulla nyt on aika hyvä ehdokas mielessä. Pohdin vielä hetken.
-----------

Lähdin maanantaina taas iltavuoroon ja, aivan kuten viikkoa aiemmin, lähdin ajoissa ehtiäkseni käydä kaupungilla katsomassa, joko tulokset olisivat tulleet. Kyllä. Pysähdyin vähän matkan päähän ja tuntui, että silmissä sumeni kun sydän alkoi hakata hullun lailla. Totuuden paikka. Olinko tarpeeksi hyvä? Nuori mies harppoi ohitseni ilman epäröinnin hiventäkään, luki listaa lyhyen hetken ja poistui sitten kasvot loistaen paikalta. Toivoin, että minulla olisi ollut mukanani joku, joka olisi käynyt lukemassa tuomion puolestani. Harkitsin polttaa yhden tupakan ja tuijottaa tulostetta kauempaa, elää vielä hetken toivossa, mutta se nyt tuntui naurettavalta. Niinpä nielaisin, hengitin syvään ja astuin lähemmäksi. Ihan kuin en olisi nähnyt ihan selvästi, ja aakkosjärjestyskin oli haihtunut päästäni. Katseeni haravoi hurjana nimiä osaamatta paikallistaa, missä kohden omani olisi pitänyt olla. Viereeni tunkeutui joku toinen tyttö, joka alkoi liu’uttaa sormeaan listaa pitkin ja se helpotti omaakin lukemistani. Kiljaisin, kun näin sen. Tyttö hätkähti ja vilkaisi minua moittivasti, minä suljin silmäni hetkeksi ja luin uudestaan. Minä olin listalla. Oli luettava vielä kerran, ja olisin pyytänyt tuota tyttöäkin lukemaan sen minulle ääneen, etten varmasti nähnyt harhoja, mutta hän poistui jo arvokkaasti mutta pieni hymy huulillaan. Jos ja kun tapaisimme syksyllä, mahtaisiko hän muistaa, että olin se omituinen tyyppi, joka oli kiljunut ääneen tuloslistan edessä?

Lähdin kuin unessa kävelemään taas bussipysäkille päin. Nyt vasta tajusin, millainen pettymys olisikaan ollut, ellen olisi päässyt! Kyllä olisi maailma romahtanut. Kun olin jo päässyt bussiin tajusin, että tätä olisi oikeastaan pitänyt juhlia; olisin voinut käydä ostamassa töihin iltapäiväkahveille vaikka pullaa. Mietin nopeasti ja katsoin kelloa; ehtisinkö vielä käydä jossain? Päätin ehtiä, vaikka sitten myöhästyisinkin pari minuuttia, ja vaikka rahanreikiä edelleenkin oli tiedossa. Lopun matkaa lähettelin tekstiviestejä lähes kaikille, jotka olivat puhelimeni muistissa.

Aamuvuorolaisia palasi syömästä samalla hissillä kuin mihin ehdin känttyineni, vähän myöhässä. Apulaisosastonhoitaja vilkaisi merkitsevästi kelloaan ja minua, mutta Kiie, joka oli mukana myös, tajusi heti ilmeestäni ja kakkulaatikostani.
- Sä olet päässyt opiskelemaan, hän hihkaisi ja yritti halata minua, mutta astuin nauraen taaksepäin yrittäen pitää laatikkoa tasapainossa.
- Älä rusenna torttua, halaa sitten kun mä saan sen pois käsistäni. Ja jo suli sitten pomonkin ilme. Melkoisella hälinällä astuimme sisään osastolle. Vesku oli jakamassa lääkkeitä ja hän näki kyllä naamastani yhtä hyvin kuin Kiiekin mistä tuuli. Kakkulaatikko heilahti pahan kerran, kun hän sitä sen paremmin varomatta halasi minua.
- Nyt se on takuulla mössöä, nauroin, ja vein sen kahvihuoneen pöydälle. Puhelimeni piippaili melko freneettisesti laukussa, tekstiviestit olivat tainneet mennä perille. Kurkistin kakkulaatikkoon ja totisesti, se oli aika muotopuoli nyt.
- Oot aika viksu likka, ilmoitti Kiie.
- Niin, se kai tuli nyt todistettua? nauroin edelleen, ja livahdin vaihtamaan työvaatteet päälleni. Yritin laskea mielessäni, montako työpäivää minulla olisi jäljellä, mutta se oli vaikeaa kun en tiennyt, koska opiskelu alkaisi. Ainakin kuukausi kuitenkin vielä, ellei puolitoistakin. Pari-kolmekymmentä työvuoroa.

Kävelin pukuhuoneesta osaston puolelle arvokkain askelin. Äkkiä en ollutkaan osaston pahnanpohjimmainen, kouluttamaton sijainen, vaan jotain mitä kukaan muu siellä ei ollut – paitsi nyt sattumalta tänään Vesku, tietenkin – Tuleva Lääkäri.

En olisi ollut minä, ellen olisi alkanut stressata opiskelujen aloittamista heti parin päivän päästä kun kävin hakemassa kotoa vanhasta osoitteesta postia. Hyväksymiskirjeessä ilmoitettiin, että olin päässyt ihan rimaa hipoen sisään ja kauhuissani ajattelin, että kaikki muut olivat ilman muuta viisaampia – ja vanhempia ja kokeneempiakin – kuin minä. Tuijotin kirjettä hiljaisena ja kuvittelin jo miten loppuun palanut ja turhautunut olisin jouluna, kun yrittäisin räpiköidä muiden tahdissa. Ilse, joka oli kotona, kysyi, mitä murjotin ja alkoi nauraa kun kerroin.

- Mistä ihmeestä sä olet perinyt taipumuksen tuollaiseen pessimismiin? Et ainakaan isältäsi?
- Mutta kuinka mä jaksan viisi vuotta semmosta kauheata pänttäämistä? Jo keväällä meinasin hajota kun ensin luin kirjoituksiin ja sitten pääsykokeisiin.
- Etkä meinannut, sä olisit pärjännyt ihan hyvin jos et olisi ahnehtinut siihen lisäksi töitä ja kaiken maailman ratsastettavia hevosia joka sormelle. Otat syksyllä vähän iisimmin.
- Mutta töissä on pakko käydä, että elää, ja ratsastamisesta en ainakaan halua luopua tai sitten ei ole mitään muuta elämää kuin lukea vaan.
- Hei, asioilla on taipumus järjestyä. Haet opintotukea ja asumislisää. Ja pidät vaikka välivuoden jossain vaiheessa jos siltä alkaa tuntua.
- Sitä mä en ainakaan uskalla tehdä. Miten sitä muka pääsisi takaisin kiinni opiskelurytmiin jos olisi välillä vuoden poissa? Ja mitä silloin tekisi? Höh.
- Miten sä luulet Veskun jaksaneen tähän asti? Onko se niin ylivertainen suhun verrattuna?
Mieleni teki vastata myöntävästi, mutten uskaltanut, sillä pelkäsin Ilsen intoutuvan pitämään feministipuhetta.
- Taidanpa tästä lähteä kotiin, sanoin sitten vaisusti ja nousin.
- Mulla on teille kassillinen tavaraa, saatko menemään? Vai haluatko kyydin? Ilse tuntui mielellään pistäytyvän talossamme, joten sanoin, että hän voisi kaikin mokomin tulla viemään minut. Niinpä pakkasimme saman tien toisenkin kassin, lähinnä astioita, joista Ilse tahtoi päästä eroon, otimme vauvan ja lähdimme ajelemaan. – Voitaisiin käydä tallillakin katsomassa, onko Oona jo kotiutunut.
- Ja tuonut vaikka tuliaisia, riemastuin hiukan, joskin enemmän Oonan paluusta kuin mahdollisuudesta saada pussillinen pistaasipähkinöitä tai vastaavaa.

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   5.2.09 09:58:35

eikun ponituliaisia sieltä olis saanu tulla ;)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   5.2.09 19:27:29

Siltä varalta, ettette oo huomanneet niin laitoin eilen ekan pätkän Vesku-juttua tänne. :)
--------
75.

Joimme kuitenkin kahvit meillä ennen kuin jatkoimme matkaa. Muu porukka oli töissä mutta Vesku kotona ja hän halusi myös mukaan tallille. Matkalla purin toisille tuohtumustani Villeen, joka ei ollut viitsinyt edes hevosille vettä laskea, vaikka oli saanut niiden vahtimista vastaan asua tallilla Oonan lomaillessa.
- Ehkä se oli ihan rehellisesti unohtanut, ehdotti Ilse sovittelevasti.
- Ei semmoista voi unohtaa, moneksi päiväksi ainakaan, kun ei kerran juuri mitään muuta tekemistä ollut. Karsinoitakaan tarvinnut siivota, muuta kuin omansa, kun muut hevoset oli ulkona yötä päivää. Enkä mä muutenkaan jaksa ymmärtää sen asennetta.
- Mikä sen asenteessa? kysyi Ilse. Hän ei ollut juurikaan käynyt tallilla nyt kesällä kun meidän Mansikka oli varsoineen maalla laitumella.
- Se on semmoinen ”etkö tiedä kuka minä olen” –tyyppi.

Mainittu suuruus oli kentällä ratsastamassa kun ajoimme pihaan ja Ilse tahtoi katsoa häntä tarkemmin. Karoliina nukkui kopassaan, joten jätimme sen vielä autoon, ikkunat vain auki. Ratsukko näytti kyllä hyvältä, Razzamatazz oli iso ja kiilsi kauniisti ja pitkä tummahiuksinen poika sen selässä oli kuin ratsastuslehden muotinumerosta – paitsi että vastuullisessa lehdessä hänellä todennäköisesti olisi ollut kypärä päässään. He laukkasivat ristiin rastiin kenttää ja yritin saada selvää, mitä Ville oikein haki – avoa, sulkua, väistöä vai kaikkia vuorotellen. Totuuden nimessä se, etten voinut olla varma, ei varmaan johtunut siitä, että ratsukko olisi tehnyt temppujaan huonosti, vaan ennemminkin siitä, että näin suoraan sivulta minun oli hankala nähdä, miten ruuna oli taipunut milloinkin.

Ratsastuskoulun päädyssä kentän aidan takana oli lauma koulun hoitajia tuijottamassa silmät tarkkana. Minua hymyilytti ja nyhjäisin Veskua.
- Sä olet nyt selvästi menettänyt fanikerhosi. Hän vain hymähti. Vesku ei ollut koskaan ainakaan osoittanut mitenkään välittävänsä erityisemmin siitä, että tallitytöt yrittivät pyöriä ympärillä. Ville sen sijaan käytti vallitsevan asiantilan maksimaalisesti hyödykseen. Hän lopetti laukkaohjelmansa kuin seinään tyttöjen edessä, liukui sulavasti alas satulasta ja ojensi ohjat ensimmäisenä kentälle ehättävälle tytölle. Tämä löysäsi satulavyötä, nosti jalustimet ja alkoi taluttaa hevosta pitkin uraa. Seuraava tyttö ojensi Villelle pullollisen limsaa, jonka tämä armollisesti otti ja lähti sitten harppomaan kohti Oonan tallia.

Oona itse löytyi heinävarastosta, kun vähän haeskelimme. Hän oli ruskettunut mutta vähän huonotuulisen näköinen, kunnes huomasi meidät.
- Tervehdys! Mietinkin tuletteko koska taas käymään. Ja Ilsekin, ja napero!
- Oliko hyvä loma? Oletko levännyt?
- Oli ja olen. Kai sitä nyt taas jaksaa pari seuraavaa talvea.
- Tarvitsetko apua heinien jakamisessa?
- En, jaoin ne jo. Teen vaan inventaariota että koska pitää tilata lisää. Mitä varsalle kuuluu? Ja meidän pitäisi Vesku katsoa mihin kisoihin voisi ton Knoxin seuraavaksi viedä. Vaikka siitä oli mulla kyllä pari kyselyä sähköpostissa, täytyy ensin katsella jos se vaikka menisi kaupaksi.
- Aiotko hommata lisää myytäviä? kysyin toiveikkaana.
- Aionpa hyvinkin, mutta en nyt ihan tällä viikolla kai vielä. Täytyy vähän katsoa mitä mun vironagentti on mulle löytänyt vaiko mitään.
- Mulla on kauheat ratsastusvieroitusoireet, vääntelehdin.
- Kummallista, mulla ei ole ollenkaan, Oona tuhahti.

Kävelimme kentän laidalle istumaan ja juttelemaan. Ilse kertoi uusimmat kuulumiset laitumelta Nurmijärveltä ja tahtoi tietää, mitä Oonan mielestä kannattaisi tehdä varsan kanssa syksyllä. Vesku meni laitumelle rapsuttelemaan nimikkoratsuaan Knoxia ja minä istuin nurmikolla auringossa. Laiskasti seurasin katseellani Razzamatazzia, jota vielä kävelytettiin kentällä. Ville oli tullessaan kysellyt sille hoitajaa ja suhtautunut kauhistuksella ehdotukseen, että joku koulun tytöistä varmaan sopisi, mutta ilmeisesti tytöt sitten olivat tyhjää parempi. Kaveri itse oli näköjään käynyt vaihtamassa vaatteet ja ilmestyi kentän laidalle shortseissa ja puhtaassa paidassa ja huusi, että hevosen voi nyt tuoda pesulle. Tyttö, Anna nimeltään, lähti taluttamaan sitä pesupaikalle.

- Miten pian varsomisen jälkeen voi ruveta taas ratsastamaan? kysyin Oonalta kesken heidän pihatto-tallivertailujensa.
- Niin pian kun raaskii. Mutta tietysti ihan vaan hetken kerrallaan aluksi.
- Just. Aloin suunnitella retkeä Nurmijärvelle. Hitto kun olisi taas joskus yhteinen vapaapäivä Veskun kanssa. En kaivannut ainoastaan satulaan, tai ratsastelemaan ihan millä tahansa, halusin ratsastamaan vähän pitkäjänteisemmin, niin että hommassa olisi jokin päämäärä. Kyllä olisi Mansikalle käyttöä täällä vaikka heti!
- Perusta sä varsapihatto, ehdotin Oonalle. Tämä ei yllätyksekseni kieltäytynytkään suoralta kädeltä vaan katseli miettiväisesti laitumen suuntaan.
- Tossa on vähän naftisti tilaa… ja kuka sen pihaton rakentaisi?

Ville lampsi luoksemme ratsastuskoulun tallista, mihin hän oli jättänyt tytöt huuhtomaan hevostaan. Hänellä oli edelleen limsapullo kädessä ja päässä hohtavanvalkoinen Porsche-lippis.
- Haluaisitko sä Oona tulla mun kanssa Tuomarinkylään sunnuntaina?
- Mitäs sä siellä?
- No kisat tietysti, hoitajaksi.
- Voi hyvä ihminen ja kukas sitten täällä työt tekisi?
- Ei siellä kauan menisi, ja ne alkaakin vasta iltapäivällä.
Mutta Oona pudisteli päätään. Villen katse siirtyi minuun, mutta jatkoi nopeasti matkaansa, onneksi.
- Jaa mutta jos Knox… mutta ei, sehän on seissyt kaksi viikkoa, Oona ajatteli ääneen ja katseli laitumelleen päin. – Koskas sinne pitää ilmoittautua?
- Tänään.

Oona hypähti pystyyn ja käveli laitumelle, mistä Vesku oli juuri tulossa. Ville tuijotti yrmeänä pääni yli vastakkaiseen suuntaan sanomatta mitään eikä ollut Ilseä huomaavinaankaan, mikä minusta oli epäkohteliaisuuden huippu. Ilse katsoi häntä ihmeissään. Eihän hän kyllä näyttänyt ihan hevosenomistajan perikuvalta kesämekossaan ja vauva rintarepussa, mutta…
- Onhan sulla tuolla hevosenhoitajia kokonainen lauma, mainitsin kun en saanut pidettyä suutani kiinni ja osoitin tallipihalle. Razzamatazzia talutti Anna Oonan tallin suuntaan. Perässä käveli Siiri satula sylissään ja sitten vielä pari tyttöä, joiden nimeä en juuri muistanut, jotka kävellessään ristittivät suitsia.
- Nehän on ihan lapsia, Ville sanoi torjuvasti.
- Ota useampi, kyllä niiden iät yhdessä ylittää 18.
Mistähän keksinkin sen, en voinut käsittää. Minua alkoi kuitenkin naurattaa, ja vielä enemmän kun Ville mulkaisi minua nenänvarttaan pitkin ja käänsi minulle selkänsä. En tosiaan voinut ymmärtää häntä. En ollut tottunut ihmisiin, jotka olivat tahallisen epäkohteliaita. En ollut itse asiassa tainnut koskaan tavata sellaista, ellei nyt laskettu riitoja tai humalaisia tiuskaisuja.

Vesku ilmestyi kohta kentälle suitsitun mutta satulattoman Knoxin kanssa ja kiipesi penkiltä selkään. Ruuna oli vielä kovin nuori, ja he olivat vasta keväällä käyneet ensi kertaa kilpailuissa lähinnä tutustumassa tilanteeseen. Ensimmäisellä kerralla se oli karannut radalta, mutta toisella jo pysynyt aitojen sisällä. Nyt se näytti heinämahaiselta ja takkuiselta ja ilkikuriselta. Jos siltä olisi roikkunut heinä suupielestä vaikutelma lomailevasta nuorukaisesta olisi ollut täydellinen. Mutta itse asiassa se näytti aika tyytyväiseltä kun Vesku otti ohjat ja alkoi houkutella sitä taas tekemään vähän töitä. Ehkä parin viikon joutilaisuus olikin sen mielestä riittävästi.

Vesku ei ratsastanut kauan, alku- ja loppukäynnit poislukien varmaankin vain kymmenen minuuttia. Mutta alas tullessaan hän nyökkäsi Oonalle ja sanoi:
- Jos sä kehtaat näyttää tämmöistä mahaa julkisesti niin siitä vaan.
- Se C?
- Joo, ei nyt ruveta sentään uhkarohkeiksi.
Minä aloin salamannopeasti käydä mielessäni läpi työvuorolistaani. Olin ollut vapaalla edellisen sunnuntain, ei voinut olla semmoista onnea, että seuraavakin sunnuntai olisi vapaa. Tai epäonnea, jos palkkapussin kannalta ajatteli; sunnuntaisin sai kaksinkertaisen palkan. Mutta jos olisin aamuvuorossa ja ehkä vielä saisin tehdä vähän lyhennetyn päivän ehtisin ainakin katsomaan.
- Mä ilmotan teidät, Oona lupasi. – Meidän pitää varmaan puoli kahden aikaan yrittää päästä lähtemään. Sitten päästään kahdelta matkaan ja ollaan just ajoissa.
- Siis noikin tulee? puuttui Ville puheeseen näyttäen epäuskoiselta.
- Jep.
- Ja sä lähdet mukaan?
- Täytyyhän mun nähdä kuinka mun hevosellani menee, Oona sanoi.

En halunnut kuulla, miten keskustelu etenisi vaan nousin ja lähdin Veskun kanssa viemään Knoxia takaisin laitumelle. Kun päästimme sen irti, se köyristi niskansa ja lähti pinkomaan pukkilaukkaa takaisin kavereiden luokse. Pieni liikunta oli selvästi saanut sen veret liikkeelle. Muut intoutuivat sen villistä lähestymisestä ja hetken aikaa kaikki neljä painelivat ympäri laidunta yllyttäen toisiaan. Näky oli aika lumoava.

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   5.2.09 20:12:41

Miten Villekin voi katsoa Veskua noin tylysti? eikse tiedä kuka se luulee olevansa?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   5.2.09 23:33:14


- Mä en voi ymmärtää miksi Oona kutsui sitä pöyhkeilevää pelleä ystäväkseen kun kertoi vuokranneensa sille tallipaikan, mietin vielä illalla sängyssäkin. – Meidän Oona, joka on hevosnaistaidon perikuva.
- Ehkä se on ollut erilainen niiden kouluaikoina, Vesku arveli.
- Siinä pitäisi olla ero kuin yöllä ja päivällä.
- Ähh, Vesku sanoi ja veti kätensä pois altani.
- Mitä?
- Sun olisi pitänyt nähdä mut sinä kesänä kun osallistuin ensimmäistä kertaa vaativiin luokkiin. Tai siis, hyvä ettet nähnyt. Mä olin ihan varma että mun napa oli aurinkokunnan keskus.
- Sinäkö? Yritätkö väittää, että olet joskus ollut tuommoinen paskiainen kuin Ville? Nousin kyynärpääni varaan ja tarkastelin Veskun naamaa hämärässä. Hän näytti vähän vaivautuneelta, tai oikeastaan aika paljonkin.
- Mä saatoin olla pahempikin.
- Etkä? Mutta, Ville on ainakin viisi vuotta sua vanhempi ja sähän olit silloin ihan penikka?
- Mulle vaan osui hyvä onni aikaisemmin. Ei kai se ikää katso. Sä olisit inhonnut mua ensi näkemältä.

Mietin hetken ja toisenkin. En voinut kuvitella Veskun käyttäytyvän niin kuin Ville. Enkä voinut kuvitella, että olisin itse ikinä, missään olosuhteissa, inhonnut häntä.
- Eeen olisi, sanoin hitaasti kiusoitellen.
- Olisit takuulla.
- Sulla olisi sama hymy ja sama kroppa kuitenkin, kiusasin, - ja samat kädet ja samat huulet… jos muistat niin en mä tiennyt sun olevan mikään ratsastajaguru kun me tavattiin.
- Jos me oltais tavattu kolmisen vuotta aikaisemmin niin olisit tiennyt heti toisesta lauseesta lähtien.
- Jos me oltais tavattu kolmisen vuotta aikaisemmin mä olisin ehkä ollut yhtä vaikuttunut kuin Niinan tallitytöt ja vaikka nuollut sun saappaasi, hihitin.
- Ehkä parin päivän ajan. Mutta et sä olisi mua kestänyt.
Yritin miettiä Veskua itsetietoisena maailmanomistajana mutta ajatus lähinnä nauratti ja hellytti.
- Mitäs sitten tapahtui? Että susta kuitenkin tuli ihan ihminen? kysyin ja kapusin mukavasti puoliksi hänen päälleen.

- No. Se oli tietysti Hannan tekosia, että mä yleensä pääsin kilpailemaan niin vaikeisiin luokkiin, koska se lainasi mulle hyvän hevosen, mutta senhän sä arvasitkin. Nyökkäsin sanomatta mitään ja Vesku mainitsi hevosen nimen, joka kuulosti hyvinkin tutulta.
- Oletko sä kilpaillut sillä? kysyin ällistyneenä.
- Se oli silloin jo melkein eläkeiässä. Hanna oli hommanut sen kun se varsinainen pilotti alkoi keskittyä uuteen hevoseensa. Mutta Hanna halusi itsekin yrittää sen kanssa radalle, HIHSiin jos mahdollista, ja lähti sen ja ykkösratsunsa kanssa Ruotsiin valmennukseen loppukesällä. Jos nyt voi sanoa, että mikään muu voi olla ykkösratsu… Vesku näytti jäävän miettimään asiaa.

- Mitäs sä jäit tekemään? Tallitöitä?
- Mä jäin kuin nalli kalliolle, Hannalla ei silloin ollut niin montaa kilpahevosta kuin nykyään ja ne mitkä jäi pantiin siitostammojen kanssa lomalle, eikä mua tarvittu edes tallihommissa. Vaikka kai niitä olisi saanut käydä tekemässä, mutta mä en oikein tullut toimeen silloisen tallimestarin kanssa. Sitä potutti kun mä yhtäkkiä ilmestyin ratsastelemaan ja pyörimään tallilla, kun se itse oli tottunut olemaan kukkona tunkiolla. Niin että mä vaan pörräsin kaupungilla ja vanhalla ratsastuskoululla ja esitin suurta kuuluisuutta.
- Ja naisia riitti, arvelin kuivasti.
- Naisia, tai tyttöjä. Enhän mä itsekään ollut kuin hädin tuskin täysi-ikäinen.
- Mahtoi olla hauskaa.

Vesku väännähti kiusaantuneen oloisena.
- Olihan se tavallaan, kai sitä on turha kieltää.
- Mutta mikä sut sitten pisti paikoilleen?
- No, oli yksi tyttö…
- Mikä tyttö?
- Semmoinen Salla, mun entinen luokkakaveri. Mä olin ollut pitkään vähän ihastunut siihen ja luulen että sekin muhun, mutta sitten se unohtui multa koko juttu kun innostuin niin siitä, että pääsin Hannan valmennettavaksi. Mutta sitten loppukesällä me tavattiin taas. Mä ajattelin, että olisi hyvä taktiikka tehdä siitä vähän mustasukkainen ja sitten vasta yrittää lähempää tuttavuutta.
- Toi taktiikka on toiminut hyvin ainakin vanhoissa amerikkalaisissa elokuvissa, muistelin.
- No elävässä elämässä ei toiminut. Mä heilastelin varmaan kaikkien likkojen kanssa, jotka meidän tuttavapiiriin kuului ja menin sitten tarjoamaan itseäni kuin suurta palkintoa. Että ”sinä olet se ainoa oikea”. Hah.
- Ei tainnut tepsiä.
- Ei totisesti. Mulla soi korvat vieläkin kun muistelen minkälaisen puheen Salla piti mulle. Mutta se laittoi kyllä asiat järjestykseen mun päässäni ihan kerralla.
- Mitä Hanna sanoi siitä, että sulla oli kakskymmentäseitsemän yhdenyönjuttua sen ollessa matkoilla?
- Eihän sillä siihen mitään sanomista ollut, ei me silloin vielä mitään seurusteltu. Se oli paremminkin sen tallimesen, Oskarin kanssa, jos kenenkään. Mutta mä kuvittelin olevani murtunut mies, jolla oli särkynyt sydän, ja kun Hanna tuli takasin, se huomasi, että siitä oli kivaa lohdutella mua… ja siitä se juttu sitten tavallaan lähti. Pikkuhiljaa.
- Just joo.
- Eikä niitä nyt kahtakymmentäseitsemää ollut.

Vaihdoin asentoa mutten halunnut siirtyä pois Veskun päältä. Hän olisi voinut tulkita sen siten, että olin loukkaantunut kuullessani ikivanhoista naisjutuista. Kumma kyllä olin alkanut tuntea epämiellyttävää mustasukkaisuusoireilua vasta kohdassa ”pikkuhiljaa”. Ristin sormeni hänen rintansa päälle ja nojasin leukaani niitä vasten.
- Montakos sitten?
- Ööh… ehkä seitsemän paremminkin. Korkeintaan.
- Oli siinäkin kaverilla vientiä yhdeksi loppukesäksi. Montako lasta sait tehtyä?
- Enhän mä nyt niiden kaikkien kanssa sänkyyn ehtinyt, Vesku sanoi kauhistuneena ja mielialani parani.
- Pitelitte vaan kädestä vai?
- Niin, käytiin kahvilla tai kaljalla, vähän pussailtiin. Eihän mun ollut tarkoitus kuin näyttää Sallalle, että mulla oli vientiä muutenkin.
- Miten teidän sitten kävi, Sallan ja sun?
- Ei mitenkään. Se meni naimisiin nuorena ja sillä taitaa olla jo pari muksuakin.
- Mietitkö sä sitä koskaan?
- No en ole ajatellut vuosiin.
- Ihan kuulostat siltä kuin siitä olisi vuosikymmeniä aikaa, kiusasin.
- Siltä se melkein tuntuukin. Mutta eiköhän tää riitä mun menneisyydestä. Vesku veti peiton paljaan selkäni päälle ja yritti hilata minua ylemmäksi. Vatsanahoistamme pääsi kostea mässähdys, kun ne irtosivat toisistaan. Se kuulosti kammottavalta, kuin raaja olisi repäisty irti.

- Entäs sun menneisyytesi? Vesku kysyi suukotellessaan minua.
- Ei mulla ole mitään menneisyyttä. Ei ainakaan mitään noin tapahtumarikasta.
- Kai nyt jotain sentään, Jaakko ainakin.
- En mä tiedä voiko sitä laskea miksikään. Riippakiveksi korkeintaan. Eikä mua todellakaan huvita muistella niitä nyt. Roikutin hiuksiani tahallani Veskun nenän päällä niin, että hänen piti kääntää päänsä pois ja melkein aivastaa. – Sitä paitsi enköhän mä ole kertonutkin sulle melkein kaiken.
- Melkein?
- No en voi olla varma mitä kaikkea olen kertonut. Tylsä puheenaihe. Keskitytään mieluummin nyt tähän hetkeen.

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   6.2.09 11:14:35

voi etttä <3 mä en muistanutkaan veskusta noinkaan paljoa!

Lähettäjä: .. 
Päivämäärä:   6.2.09 13:35:41

Ihanaa<3 Odotan innolla lisääää :) Kauhee kerjääminen :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   6.2.09 16:43:12

*/tiedote
Mä lähden huomenna reissuun ja palaan vasta sunnuntai-iltana. Siellä pitäis olla netti, ja otan koneen mukaan, mutta os ei musta mtn kuulu huomenna niin sitten se netti ei toiminut. :D
tiedote */
--------------
76.

En pitänyt Villestä kyllä yhtään sen enempää Veskun muisteloista huolimatta, joten vaikka kävin tallilla loppuviikolla ennen kisoja Veskun mukana milloin mahdollista, yritin olla näkemättä häntä ollenkaan. Vesku ratsasteli Knoxilla ihan vaan pikkutreenejä jottei se kipeytyisi joutuessaan liian pian loman jälkeen tosihommiin mutta Ville harjoitteli oikein antaumuksella. En alentunut kysymään mihin luokkaan he olivat ilmoittautuneet mutta perjantaina näin sen netistä; vaativaan B:hen. Oona oli kuin olikin suostunut hänenkin kisahoitajakseen, mutta vasta huomattuaan, että Veskun ja Villen luokat ratsastettaisiin samaan aikaan vierekkäisillä kentillä joten kauheasti odotteluaikaa ei tulisi. Minä olin saanut luvan lyhentää sunnuntain aamuvuoroa tunnilla ja laskin, että ehtisin suunnilleen kisojen alkuun mennessä paikalle myös.

Ihmettelin kyllä, miten Vesku suostui lähtemään kilpailemaan noin laidunkunnossa olevalla hevosella, mutta häntä ei tuntunut huolettavan.
- Se on niin nuori, että se tarvitsee vaan kaikenlaista kokemusta. Ei sillä ole hankaluuksia siitä ohjelmasta selvitä, ja jos ei sitä huvita niin yritetään ainakin pysyä radalla.
- Jos se onkin enemmän estehevonen?
- Voi olla. Oona lupasi kokeilla sillä jotkut pikkukisat pian ellei se nyt mene kaupaksi ennen sitä.

Oli lauantai ja olimme lähdössä tallilta, mutta Vesku halusi pysähtyä vielä hetkeksi katsomaan Villen ratsastusta. Hän oli yksin ilta-aurinkoisella kentällä ja yritti saada tehtyä laukka-käynti-siirtymisiä, mutta vaikka olin aiemmin joskus todistanut ihan hienoja pysähdyksiäkin suoraan laukasta, ei tänään sujunut. Ratsastaja punoitti ja hevonen hikosi ja molemmat alkoivat näyttää hermostuneilta. Oonakin seisahtui aidan taakse ja pudisti päätään.
- Ne yrittää nyt liikaa, olisi pitänyt lopettaa jo.
- Olisi saaneet lopettaa jo eilen, mun mielestä, sanoi Vesku.
- Niin, ne on treenanneet aika rankasti koko viikon.
Ville ei näyttänyt tyytyväiseltä huomatessaan pienen torikokouksemme aidan takana. Hän heitti hevoselle pitkät ohjat ja ratsasti luoksemme.
- Oliko teillä jotain hyviä neuvoja tarjolla? Äänensävy oli melkeinpä ilkeä. Näin, että niin Vesku kuin Oonakin olivat jo vetäisseet henkeä ja avanneet suunsa, mutta napsauttivat ne sitten yhtaikaa kiinni.
- Eipä juuri, Vesku sanoi ja lähti kävelemään, tarttuen minua ohimennen käsikoukusta.
- Mitäpä tuota neuvomaan, piruiluna se olisi sen vaan ottanut, hän totesi kun pääsimme vähän kauemmaksi.
- Kai se olisi myöhäistä tänään sanoa mitään jos huomenna on kisat, sanoin.
- Ja kaipa se, ammatti-ihminen, itse tietää miten hevosensa parhaiten toimii.

Seuraavana päivänä alkoi sataa puolen päivän jälkeen ja kyllä harmitti. En ollut tajunnut ottaa aamulla mitään sadevarusteita ja iltapäivä vesisateessa ratsastuskilpailuissa tuntui melko vähän houkuttelevalta. Mutta asiaa ei voinut auttaa.

Toiset olivat tietenkin osanneet varautua paremmin kun olivat vasta iltapäivällä ruvenneet tekemään lähtöä. Hevosilla oli molemmilla pitkäkaulaiset ratsastussadeloimet ja ratsastajillakin sadetakit. Oona oli kurapuvussa hattua myöten kuin esikoululainen. Minä lantustin paikalle tukka liiskautuneena pitkin päätä ja alushousuja myöten märkänä. Laukustani olisi voinut juottaa hevosen.
- Voi lapsi parka, sanoi Oona ja tuijotti minua sen jälkeen sanattomana. Pojat kehtasivat nauraa, molemmat. Harkitsin ottaa vauhtia ja potkaista ensin toista ja sitten toista, mutta lepyin aavistuksen verran kun Vesku tuli kuiskaamaan, että märkä T-paita –look sopi minulle. Vilkaisin kyllä vähän kauhistuneena alaspäin ja vedin takkiani paremmin kiinni.
- Mulla on ylimääräinen sadetakki, Oona sanoi, ja Vesku käski kaivamaan kassistaan takapenkiltä kuivan paidan. Sitten olinkin enää vyötäröstä alaspäin märkä. Onneksi ei ollut lokakuu vaan heinäkuu. Tennarit nyt kuitenkin olivat pilalla, mutta niissä huljuva vesi sai oloni tuntumaan viisitoista vuotta nuoremmalta, mikä kai sekin oli laskettava positiiviseksi asiaksi.

Molemmat ratsukot olivat lähteneet verryttelemään sillä aikaa kun suoritin uudelleenpukeutumista Veskun T-paitaan ja Oonan sadetakkiin ja seurasimme Oonan kanssa heitä kentälle. Järjestäjät olivat varmaan kironneet kun aikataulut pakottivat kahteen samanaikaiseen luokkaan eikä kisoja sen takia voinut siirtää maneesiin. Tosin sade alkoi hiukan hidastua. Kävin kioskinkulmalla lukemassa lähtölistoja ja ostamassa kuumaa kahvia. Niin Vesku kuin Villekin lähtivät luokkiensa keskivaiheilla, Villen vaativassa luokassa vaan oli paljon vähemmän osanottajia joten todennäköisesti hänet näkisimme ensin. Toisaalta C:n ohjelma oli paljon lyhyempi joten eivät Vesku ja Knox paljon myöhemmin tulisi radalle.

Kun olin saanut kahvini lähdimme kävelemään verryttelykentän suuntaan. Vesku seisoi sen nurkassa tuskastuneen näköisenä ja yritti avata Knoxin loimen kaulan alla solmussa olevia nauhoja.
- Te kastutte jos otat sen nyt jo pois, sanoi Oona.
- Ei auta, mä en pysy selässä, ellen ota. Se kahisee niin että tää kaveri saa sydänhalvauksen.
Knox näytti tosiaan epätavallisen rauhattomalta ja muljautteli silmiään joka suuntaan.
- Eihän se äsken ollut pelottava kun tänne ratsastit.
- Mutta heti kun lähdettiin ravaamaan se vasta alkoikin pitää ääntä. On kuulkaas ihan onnea, etten mä ole nyt Vantaanjoessa ja hevonen jo Tuusulassa.
- Voi ei, Oona sanoi ja tarttui hevosta ohjista jotta Vesku sai molemmat kätensä vapaaksi nauhojen avaamista varten. Hän sai ähertää hyvän tovin märkien kangassuikaleiden kanssa, mutta sitten pelottava kangas saatiin käärittyä kokoon. Hevonen rauhoittui hiukan ja Vesku pääsi nousemaan takaisin selkään.
- Mitähän tosta nyt tulee, sanoi Oona puoliääneen ja puristi ryppyistä loimirullaa rintaansa vasten.
- Ainakin se sai taas yhden kokemuksen, yritin lohduttaa.
- Kaikkia säkin tänne päästät, kuului vierestämme. Ville siihen oli ratsastanut.
- Jaa miten niin? kysyi Oona.
- Ne säikytti puolet hevosista kun karkasivat pukkilaukkaa koko kentän yli.
- No mutta tokihan ton tason kouluratsut käsissä pysyy, livahti suustani ennen kuin ehdin ajatella. Käännyin ja poistuin paikalta saman tien ennen kuin Ville ehti vastata mitään. Repliikkini ei ehkä ollut ollut ihan täysin asiallinen.

Tein pienen kierroksen, kiipesin kentän toisella laidalla nousevalle mäelle ja sitä pitkin seuraavaan kulmaan. Vesku oli vetäytynyt sinne kauemmas yleisöjoukosta ja antoi Knoxin kävellä kaikessa rauhassa ja katsella ympärilleen.
- Miten meinaat verkata sitä? kysyin kiinnostuneena.
- Luulen, että ton äsköisen jälkeen teen laukannostot kumpaankin suuntaan ja se siitä.
- Jaha, mielenkiintoista!
- No, katsotaan nyt, ehkä mä vähän ravailenkin ensin.
Maistoin kahviani ja tarjosin Veskulle loput. Oona näkyi kietovan Razzamatazzin jaloista pois kuraisia, ennen valkoisia pinteleitä. Tuo oli yksi asia mitä en ollut koskaan koulukisoissa ymmärtänyt. miksi pintelöidä hevosen jalat verryttelyä varten kun ne kuitenkin piti radalle riisua? Ja miksi pintelit, miksei jotain suojia? Miksi valkoiset, miksei kuranruskeat? Olisin kysynyt Veskulta, mutta hän oli kääntänyt Knoxin pois luotani ja hölkkäsi nyt pitkin kentän reunaa sen näköisenä kuin olisi matkalla iltauinnille.

Vaikeammat luokat ratsastettiin radalla, joka oli lähempänä pääkatsomoa, mutta jäimme Oonan kanssa kuitenkin molempien ratojen välille tuomareiden selän taakse, kun tuli aika ratsukoiden siirtyä valmistautumaan. En ollut ehtinyt seurata miten luokat etenivät, mutta aavistelin, että Vesku yritti tuoda Knoxin katselemaan valkoisia aitoja niin aikaisin kuin mahdollista. Ville kuulutettiin radalle ensin. En tiennyt, miten ohjelma meni – tai edes mikä ohjelma oli kyseessä – enkä ollut ehtinyt nähdä niin montaa ratsukkoa, että olisin ehtinyt opetella rataa. Ville ja Razzamatazz kuitenkin tekivät näyttävän sisääntulon ja tänään laukasta pysähtyminen onnistui taas täydellisesti siihen mihin pitikin. Huomasin, että Knoxin loimen ja Razzamatazzin pinteleiden ja sadeloimen lisäksi Oona kantoi nyt Villen sadetakkiakin ja tarjouduin ottamaan läjän vaihteeksi syliini.

Tietämättömyydestäni johtuen en osannut alkuunkaan arvioida Villen rataa, eikä Oona ollut juurikaan fiksumpi. Yleisö ei henkäillyt kauhuissaan, mutta eipä se semmoista tainnut juurikaan koulukisoissa tehdä. Arvelin kuitenkin, että eräätkin siirtymiset menivät vähän pitkiksi. Kun Ville ratsasti radalta, tuli Veskun vuoro.

Siitä ohjelmasta en ollut yhtä tietämätön, sillä olin sen kotona lukaissut. Tehtävät eivät olleet nuorellekaan hevoselle vaikeita, mutta Knox näytti taas kauhean jännittyneeltä ja kun tuli aika tehdä laukkaympyrä päätyyn se painoi korvansa luimuun ja aikoi ihan selvästi poistua tangentin suuntaan ja karkuun. Vesku sai kuitenkin pidettyä sen radalla, mutta ehdotin Oonalle, että hän keskittyisi tuon hevosen kanssa ennemminkin estekisoihin.
- Siltä se näyttää, mutta se olisi niin paljon helpompi myydä jos sillä olisi tulos edes helposta beestä, Oona huokaisi.
- Ehkä jonain päivänä kun sillä ei ole sadeloimea.
- Niin, sanoi Oona ja näytti ilahtuvan ajatuksesta.

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   6.2.09 19:50:59

Vitsi että mä tykkään Oonasta :)

Lähettäjä: .. 
Päivämäärä:   7.2.09 15:57:13

ylös.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   7.2.09 17:08:27

Jei, netti pelaa!
------------

Veskukin lähti takaisin verryttelykentälle ja matkalla sinne törmäsimme Villeen, joka istui hevosensa selässä keskellä tietä.
- Ota tää niin mä käyn hakemassa arvosteluni, hän sanoi ja laskeutui ratsailta. Oona nappasi ohjasta kiinni ja nosti ajatuksissaan jalustimet ja löysäsi vyön. Minä pitelin edelleen isoa läjää märkiä ja kuraisia varusteita ja etsin katseellani paikkaa, mihin olisin saanut ne edes väliaikaisesti laskettua. Mutta kaikkialla oli niin märkää, etten oikein saanut niitä pois käsistäni vaikka huomasin, että perässäni laahasi jo pari metriä pinteliä. Lopulta paiskasin ne vaan nurmikolle.
- Otatko sille loimen? kysyin.
- Anna vaan.
Niinpä kiskoin läjästä erilleen toisen loimen ja autoin sen hevosen selkään. Olipahan vähemmän kannettavaa.

Tuli siihen Veskukin ennen kuin Ville palasi ja minäkin sain käsihevosen. Vesku näytti Villeä hyväntuulisemmalta, vaikka hänen hevosensa olikin meinannut karata helpon ceen suorituksesta, mutta enpä ollut muuta odottanutkaan.
- Mitäs arvelet, miten meni? kysyin.
- Kai siitä hyväksytty tulee, mutta ei paljon kehumaan pääse, hän sanoi tyytyväisenä ja puristi vettä hiuksistani.
- Ai, tukistat mua, nauroin. – Mene nyt hakemaan se paperi että päästään joskus pois täältä.

Annoin Knoxinkin pieneksi hetkeksi Oonan haltuun ja paketoin loput sadevarusteet kainaloon meneväksi paketiksi, sitten lähdimme taluttamaan hevosia parkkipaikalle päin. Sade alkoi tauota, oli ilmeisesti hiljentynyt jo jonkin aikaa sillä vastaan tuli jo kuiviakin ihmisiä ja hevosia. Minä olin vain kuvitellut turtuneeni siihen niin, etten enää huomannut. Razzamatazzin siniseen verhottu takapuoli keinui ylhäisen näköisenä edellämme ja sen musta häntä heilahteli samaan tahtiin Oonan poninhännän kanssa. Pelkäänpä, että olin paljon vähemmän vakuuttavan näköinen hevosenhoitaja myttyineni, tukka roikkuen ja nyt varmasti kuraisena otsasta varpaisiin.

Vesku ja Ville seurasivat meitä kohta, silmäillen arvostelujaan kävellessään. Nojailin traikun lokasuojaan Knoxin ohjat kädessäni enkä voinut olla vertailematta heitä keskenään. Ville oli pidempi, kiharatukkainen ja naamaltaan nätimpi, mutta hänen alati nyrpeä ilmeensä pilasi vaikutelman kokonaan. Ensimmäiseksi saapuessaan luoksemme hän kaivoi arkustaan hohtavanvalkoisen Porsche-lippiksensä, haroi hiuksensa pois kypärän litistämästä muodosta ja vaihtoi sen päähänsä. Vesku käveli katse paperissaan suoraan päin Knoxia. En olisi vaihtanut häntä mistään hinnasta, mihinkään.
- Mitä nyt? kysyi Vesku; hän oli havahtunut ja taputtanut hevosta rauhoittavasti kaulalle, vaikkei se ollut törmäyksestä millänsäkään. Nyt katse oli kääntynyt minuun; taisin virnuilla koko naamallani.
- Mietin vaan, että miten paljon mä rakastan sua.
Vesku häkeltyi äkkinäisesti ja vilkaisi Villen ja Oonan suuntaan, mutta nämä eivät kiinnittäneet meihin mitään huomiota. Niinpä hänkin päästi pitkän henkäyksen ja astui lähemmäksi minua.
- Mistä ihmeestä sä sait yhtäkkiä tommosta päähäsi? Mutta hymy oli aika tyytyväinen ja katse lämmin.
- Ei se tullut yhtäkkiä, siellähän se pyörii kaiken aikaa, kuiskasin hänen korvaansa. Mutta sen verran olin ajattelevainen, että pistin käteni esteeksi väliimme; olin tosiaan kurainen.
- Noh, sanoi Vesku ja otti ranteestani kiinni.
- Sä likaannut, yritin.
- Mitä väliä? Me ei mennä palkintojenjakoon ja kaikki pitää pestä kuitenkin. Hänen kätensä menivät minun takkini alle ja päinvastoin ja unohduimme suukottelemaan. Aloin jo tehdä suunnitelmia kotiinpaluun varalle.

- Näytä, kuului Oonan ääni vaativana vierestä ja hätkähdimme.
- M-mitä? sanoin ennen kuin ehdin ajatella. Vesku oli vähän nopeampi ymmärtämään ja veti jostain ristiselkäni tienoilta esiin rypistyneen arvostelupaperinsa. Tajusin, etten minäkään tiennyt mitä siinä sanottiin.
- Viitsisitkö sä Jessi pitää tota Rassaa hetken aikaa, Ville haluaa laittaa sille freesit pintelit, sanoi Oona kantavalla äänellä.

Irtauduin Veskusta vastahakoisesti ja otin toisen ruunan ohjat. Ville oli ilmeisesti saanut aika hyvät arvostelut jos halusi pintelöidä hevosensa uudestaan. Hän valmistautui siis selvästikin palkintojenjakoon.
- Missä patjat on? kysyi Ville joka suoristautui parhaillaan varustearkultaan käsissään neljä rullaa vitivalkoisia pinteleitä. En voinut kuin osoittaa läjää, joka makasi Oonan auton avonaisessa takakontissa. Kuulosti siltä, että Ville olisi hiljaa itsekseen kiroillut ruvetessaan kaivelemaan sitä. Pian hän luovutti ja nosti hansikoidut kätensä pystyyn.
- Voisitko sä mitenkään kaivaa niitä tuolta?
Äänensävy ja katsekin olivat pyytäviä ja kun vilkaisin miehen valkoisiin hansikkaisiin, lepyin.
- Totta kai voin, kun noin kauniisti pyydät, lupasin ja annoin ohjat hänelle.

Ravistelin tarmokkaasti Knoxin sadeloimen ja käärin vanhat pintelit suurpiirteiseen myttyyn, mutta löysin vain kolme pintelinalusta.
- Yhden on täytynyt tippua matkalle, sanoin anteeksipyytävästi Villelle; minähän niitä olin enimmän osan aikaa kanniskellut. – Mä käyn katsomassa, löydänkö sitä. Sitten pinkaisin vanhoja jälkiä pitkin verryttelykentän suuntaan. En nähnyt mitään patjan näköistä maassa enkä aidoilla roikkumassa ja lähdin palaamaan alistuneena ajatukseen, että Ville luultavasti haluaisi laskuttaa minulta yhden viikon ruokien arvoisen kangaspalasen. Pysähdyin kuitenkin kioskin kulmalle lukemaan, miltä tuloslistat näyttivät siinä vaiheessa kisoja.

Villen luokka oli jo ratsastettu ja melkein kaikki tuloksetkin oli raapustettu seinään kiinnitettyyn lähtölistaan. Tutkin sitä tarkkaan. Ville oli saanut nimensä perään 56,85% ja silmäilin nopeasti muita lukuja. Äkkiä lukien hän oli ehkä kuudentena tai niillä main. Ei ollut toivoakaan, että hän alle kahdenkymmenen osanottajan luokassa olisi päässyt palkinnoille. Siirryin siis kaikessa rauhassa lukemaan Veskun luokan listaa. Hänen kohdalleen oli merkitty 52,50%, mutta isompia prosenttilukuja oli vaikka miten sekä ennen että jälkeen. Lähdin vihellellen harppomaan takaisin parkkipaikan suuntaan, ja onneksi vilkaisin alas oikeassa kohdassa; yhdessä lätäkössä näin Eskadronin merkin ja varovasti poimin sieltä Villen pintelipatjan etusormeni ja peukaloni väliin. Se valui vettä vierelläni loppumatkan.

- Sä et Ville näyttäisi sijoittuvan sen mukaan mitä listassa nyt on, töksäytin, kun pääsin kuuloetäisyydelle. Ville käänsi päätään niin äkkiä, että Razzamatazz hätkähti, kun lakin lippa hipaisi sen turpaa.
- Mitä tarkoitat?
- No, niiden tulosten perusteella mitä siellä seinässä nyt on sä olet jossain kuudennen paikkeilla.
- Mä käyn katsomassa. Hän lähti harppomaan siihen suuntaan mistä juuri olin tullut.
Ja niin olin taas ohjasperissä. Toivoin, että olisin tajunnut ostaa kahvia kun kerran kioskinkulmalle pysähdyin. Toivoin myös, että olin lukenut listaa oikein. Melkein 57 prosentin tulos oli hieno, mutta en yllättynyt siitä, ettei se riittänyt täällä palkintosijoille.

Oona ja Vesku olivat poissa ollessani riisuneet Knoxilta satulan ja pukeneet sille lähes puhtaan ruudullisen fleeceloimen päälle. Parhaillaan Vesku puki sille kuljetussuojia. Oona oli riisunut sadetakkinsa ja näytti epäsuhtaiselta, kun anteliaan tilavat sadehousut verhosivat hänen alaruumistaan ja yläosassa oli vain T-paita, joskin pitkähihainen mutta hoikkia muotoja myötäilevä.
- Koska tää kaveri häipyy meidän tallilta? kysyin vähän töksähtäen häneltä.
- Syyskuun puoleenväliin mennessä, luulisin, Oona vastasi. Hän kuulosti epätavallisen vaísulta ja mietin, että olikohan hän pettynyt Knoxin tulokseen. Ei se minusta ollut ollut niinkään huono; olihan se reippaasti hyväksytyn puolella.

En uskaltanut ruveta riisumaan Rassalta varusteita ennen Villen paluuta, sillä minua kaiversi ajatus siitä, että olin tulkinnut jotain väärin, mutta kun mies palasi puhumattoman näköisenä ymmärsin olleeni oikeassa. Knox oli jo trailerissa ja Oonan avustuksella varustimme toisenkin hevosen matkakuntoon ja veimme autoon. Ville seisoi vieressä kuin vartioiden toimiamme.
- Tuu sä tänne etupenkille, Jessi, sanoi Oona kun olimme sulkeneet trailerin kaikki luukut ja aloimme itse lastautua.
- Okei, mutta miksi? sanoin vähän vastahakoisesti. Minulla oli sellainen olo, että olisin mieluummin istunut takapenkillä Veskun kainalossa hipelöimässä häntä. Toisaalta, olihan meillä nyt talomme ja sininen sänkymme, kiirekös tässä.
- Ajattelin vaan, sanoi Oona selitykseksi, mutta olin jo ehtinyt etupenkille istumaan joten se riittikin.

Ville hoiti oman hevosensa tallille palattuamme ja minä Knoxin. Vesku sitten auttoi Oonaa irrottamaan traikun ja raahasi tavaroita ja taisi liata kisahousunsa siinä hommassa paljon pahemmin kuin mitä olisi Knoxin kanssa liannut. Mutta jokin pieni piru mielessäni oli halunnut näyttää Villelle, millä avuin vapaaehtoisia hevosenhoitajia hankittiin tai sitten ei. Kun olin saanut ruunan vietyä ulos kavereidensa seuraan, heittäydyin tallikäytävälle istumaan ja totesin, että vaatteeni olivat vieläkin kosteat sieltä sun täältä, etenkin farkut. Aivastin kuin pisteeksi toteamukselle.

Oona marssi sisään ja katsoi minua ja viimeisiä tavaroita järjestämästä tulevaa Veskua vaativasti.
- Te olitte koko viime kesän kinuamassa terassille; nyt mä voisin lähteä!
- Onko sulla iltatallinhoitaja? kysyin; se tuli ensimmäisenä mieleen.
- On, koulun tytöt hoitaa kaiken.
Katsoin ulos harmauteen ja mutisin, ettei ollut ihan terassikeli. En oikeastaan halunnut kuin saunaan.
- Tulkaa meille saunomaan, ehdotti Vesku. – Päivällä kun lähdin meillä oli vielä kaljaakin jääkaapissa, mutta siitä ei nyt enää voi olla ihan varma.
- Okei, sanoi Oona heti. – Ville?
Avasin suuni, mutta Oona mulkaisi minua. – Kutsuja sanoi ”tulkaa”, kuulitkos sitä?
Ville näytti yllättyneeltä mutta sanoi tulevansa mielellään ja ensimmäistä kertaa näin hänen hymyilevän ihan aidosti.

Pikaisen suunnittelun jälkeen Oona haki kotoaan tallinylisiltä vaihtovaatteita ja minä soitin koesoitot Laurille, Miilalle ja Jinnalle, josko joku olisi kotona ja haluaisi jo käydä vääntämässä saunan nappia, onnistumatta. Menisimme Villen pakettiautolla ja sen takaosaan nostettaisiin minun polkupyöräni, jolla Vesku oli tullut tallille. Oona voisi sitten polkea sillä takaisin. Matkalla voisimme pysähtyä huoltoasemalla ostamassa muutaman saunaoluen.

Lähettäjä: tiuku 
Päivämäärä:   8.2.09 09:43:49

Nyt on koko tarina luettu. Ai että olin riemuissani, kun tajusin että tää jatkuu siellä toisella sivulla. :D
Tuli vähän ontto olo, kun tätä tuli luettua niin kauan, 8 viikkoako siihen meni?

Ihan älyttömän hyvä tarina. Kuinka monta sivua tätä mahtaa olla? :)

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   8.2.09 17:06:48

voi että :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   8.2.09 19:02:22

I'm bäk!
Tiuku, mulla on se kokonaisena wordissä ja se väittää että 2194. :)
---------------------
77.

Menin vapaaehtoisesti punaisen pakettiauton takaosaan istumaan sillä etupenkille ei mahtunut neljää; neuvokoon Vesku tietä. Minua vähän risoi, että hän oli tuolla tavoin minulta kysymättä mennyt kutsumaan vieraita ja etenkin Villen. En nyt kuitenkaan suorastaan kiehunut raivosta. Oli kiva, että Oona tulisi kylään, hän oli hauskaa seuraa etenkin kun joskus heittäytyi vähän vapaalle, ja jos Ville alkaisi oikein riepoa minua, voisin aina vetäytyä omiin oloihini. Sitä paitsi, yritin ajatella positiivisesti, ehkä Villekin olisi mukavampi muualla kuin tallilla? Olin yllättynyt siitä, miten hänen ilmiselvä ilahtumisensa kutsusta oli hiukan lepyttänyt minua. Ehkä siellä oli ihminen kuitenkin jossain sisällä? Tai sitten ilahtuminen johtui vain siitä, että hänen helsinginasuntonsa ei ollut kovinkaan miellyttävä, siitä syystähän hän oli Oonan lomasijaiseksikin tarjoutunut.

Pysähtelimme matkalla, mutta en viitsinyt liikahtaa, ennen kuin pakun sivuovi avattiin ja totesin, että seisoimme pihatiellämme. Olin lasi-ikkunan läpi kuullut vaimeaa puhetta kopista pitkin matkaa, mutta se ei kuulunut tavaratilaan niin selvästi että siitä olisi saanut selvää. Nauroivatkin ne välillä.

Ojentelin jäykästi jäseniäni ja nousin autosta venytellen. Olin istunut matonpätkän päällä, mutta takapuoleni oli silti puutunut.
- Täähän on ihanan iso! sanoi Oona, joka seisoi tuijottaen taloa.
- Tää on muutenkin ihana, sanoin hymyillen ja lähdin kävelemään ovelle päin. Tennarit saivat jäädä ulos. Avaimeni olivat jossain laukun pohjalla ja kun pääsin sisään, kaadoin koko kassin sisällön eteisen lipastolle. Kaikki oli kosteaa. Avaimissa se ei haitannut, mutta sininen lompakkoni oli vaihtanut väriään paljon tummempaan, ja kaikki kassissa olleet paperit olivat melkein mössönä. Kuivukoot siinä, päätin. Muut olivat seuranneet minua ja Vesku vei heidät keittiöön, missä he jäivät lastaamaan olutpulloja pahvipakkauksesta jääkaappiin kun minä huikkasin meneväni laittamaan saunan päälle. Talo oli taas meitä lukuunottamatta aivan autio. Missä ihmeessä kaikki olivat? Miila ei ainakaan voinut olla töissä tähän aikaan, vaikka Lauri ja Jinna saattaisivatkin.

Kellarista juoksin saman tien kaksi kerrosta ylöspäin ja riisuin kaikki kosteat vaatteeni läjään meidän huoneen lattialle. Pukeuduttuani kylpytakkiin ja tohveleihin palasin alakertaan. Pojat olivat edelleen kilpailuasuissaan ja Oonallakin oli ollut ratsastushousut kurapukunsa alla. He istuivat keittiön pöydän ympärillä ryystäen olutta ja seisahduin hetkeksi ovelle katsomaan heitä. Tämä saattoi olla hyvinkin meidän tulevaisuudenkuva, iltaisin keittiö täynnä ratsastajia. Ei kauhean huono vaihtoehto. Aivastin, astuin sisään ja otin minäkin jääkaapista juotavaa, limsaa tosin.

- Haluatteko nähdä talon? kysyin, sillä yleensä kaikki halusivat. Niin nytkin. Niinpä marssitin Oonan ja Villen kellariin, näytin lämpiävän saunan ja saman tien, mistä löytäisi pyyhkeitä ja mistä pääsisi ulos jos halusi viilentelyä. Yläkerrassa esittelin vain meidän työhuoneen ja vessan, sillä minua ei huvittanut päästää Villeä vilkaisemaan makuuhuoneeseemme, saati Miilan ja Laurin huoneisiin. Sitten palasimme alas ja olohuoneeseen. Miila oli tahtonut kerätä ruusukkeensa, ja minunkin, oven päälle ja Ville jäi tuijottamaan niitä hetkeksi. Suurin osa oli Miilan, mutta oli siinä yksi Mansikan ja minun koulukisoistakin, ja viimeisimpinä Miskin kanssa saamani ruusukkeet, jotka Oona oli antanut minulle, kun oli myynyt ponin. Sisustusinnossaan Miila oli myös tulostanut valokuvia Mansikasta ja varsasta; hänellä oli ollut myös kisakuvia meistä, mutta Vesku ja minä olimme kieltäneet ripustamasta niitä olohuoneen seinään. Sivuutin maininnalla Jinnan huoneen, osoitin vessan ja sitten palasimme keittiöön.

- Miten te tämmöisen talon löysitte? Ja miten teillä on varaa asua näin? kysyi Ville ja kuulosti vaikuttuneelta.
- Taisi olla aika onnenkantamoinen, hymyilin tyytyväisenä hänen ällistyksestään. Hänellä oli kuulemma soluhuone jossain lähiössä, missä toiset asukkaat, nuoret opiskelijat, juhlivat vuorokaudet ympäriinsä kesäloman kunniaksi.
- Eikä tää ole meidän talo, Vesku lisäsi. – Me ollaan vuokrattu tää kolmen muun ihmisen kanssa.

Vesku penkoi jääkaappia ja oli jo saanut kerättyä tiskipöydälle vähän vihanneksia ja kananmunia. Hän katsoi minua vähän avuttomana.
- Luuletko sä että näistä voisi saada jotain ruokaa aikaiseksi? Mä kuolen nälkään?
- Lapsi parka, hymyilin. Mietin hetken ja kaivelin sitten kaappia lisää. Nostin pöydälle Villen ja Oonan väliin pari leikkuulautaa ja veistä, sekä porkkanoita, sipulin, kukkakaalin jämän ja paprikan. – Te voisitte pilkkoa nämä. Katsoin itse jääkaappiin, missä oli ikävän tilavaa. Mutta oli siellä avattu paketti pekonia ja vähän makkaraa, niin kuin olin muistellutkin. Tarkistettuani, ettei kukaan ollut kasvissyöjä, kaivoin esiin Jinnan äidin vanhan kattilan ja aloin pilkkoa pekonia sinne. Risoton teon olin oppinut suunnilleen ensimmäisellä kotitaloustunnilla jo useahkoja vuosia sitten ja olin mielestäni kehittynyt siinä aika hyväksi. Oona ja Ville pilkkoivat tottelevaisesti joskin vähän tottumattomasti, mutta sain padan porisemaan ja tuoksumaan herkulliselta. Vesku seisoi vieressäni ja tuijotti lumoutuneena kattilaan.
- Sä et koskaan kokannut Alppilassa.
- Höpsis, kokkasinhan. Kaadoin puoli paketillista riisiä sekaan ja aloin sekoitella. Oona ja Ville muistelivat yhteisiä tuttaviaan ja jatkoivat sitä touhua koko ruokailun ajan. Syötyämme vilkaisin kelloa.

- Sinne saunaan voisi mennä, kuka haluaa olla eka?
- Mä menen, Oona sanoi heti ja nousi ylös. – Uskallatko Ville tulla mukaan?
Villen ilme oli näkemisen arvoinen, ja varmaan minunkin, kun hämmästyin Oonan kysymystä. Sitten mies ryhdistäytyi ja sanoi:
- Tietysti uskallan, ollaanhan me saunottu ennenkin.
- Muutamankin kerran, vahvisti Oona ja niin he häipyivät kellariin.
- Mikäs juttu toi oli? kysyin Veskulta, joka vain kohautti olkapäitään.
- Kai ne nyt on kimppasaunoneet jos on monta vuotta opiskelleet samassa paikassa.
- Tai jos Ville on Oonan suuri rakkaus, aloin kehitellä. – Jos niillä on joku menneisyys.
- Tosi todennäköistä.
- Mutta se selittäisi, miksi Villen hevonen tuli just meidän tallille. Olisikohan pitänyt sanoa niille, että Miila vaati, ettei meidän saunassa saa naida?
- Olisinpa halunnut nähdä Oonan naaman jos olisit semmoista sanonut, Vesku nauroi. Sitten hän otti minua kädestä ja ehdotti, että menisimme olohuoneen sohvalle odottelemaan saunavuoroamme.
- Sopii, sanoin ja hypähdin pystyyn.

Vesku istui sohvannurkkaan ja veti minut syliinsä. Aloin availla hänen kisapaitansa nappeja yksi kerrallaan, teeskennellen hyvin keskittynyttä ja antaen välillä kevyen suukon jonnekin päin, suupieleen tai kaulalle. Hän istui kiltisti paikoillaan siihen asti kun jouduin käymään housujen vyötärönauhan kimppuun, että saisin loputkin paidan napit auki. Hakanen ei meinannut millään aueta ja lopulta Vesku tarrasi ranteisiini ähkäisten.
- Nyt saat lopettaa!
- Mä en ole päässyt vielä alkuunkaan, kiusasin, ja yritin kokeilla kohoumaa kankaan alla.
- Mutta mä olen! Ja kohta loppuunkin. Ennen kuin oikein tajusinkaan, hän oli keikauttanut minut vuorostaan sohvanpätkälle selälleen; ranteeni edelleen lujissa otteissa ja petollinen kylpytakki puoliksi auki valahtaneena. En päässyt liikahtamaankaan, kun hän heittäytyi päälleni ja painoi suunsa solisluuni paikkeille. Se sekä kutitti että kiihotti ja minulta pääsi hengästynyt naurahdus, mikä taisi vain innostaa Veskua jatkamaan.
- Älä enää, anelin hetken päästä; en voinut muutakaan kun en päässyt edes vääntelehtimään karkuun toisen painon alta.
- Sä saat kiusata mua mutta mä en sua? Vesku kysyi ja nosti päänsä esiin kylpytakkini alta. Hänen silmänsä nauroivat.
- Niin… tai ei. Tai ihan miten vaan!
- Mä otan sen miten vaan –vaihtoehdon, Vesku ilmoitti ja kumartui hamuamaan rusinaksi vetäytynyttä nänniäni, joka ilmiselvästi oli eri mieltä kanssani. Voihkaisin ja yritin irrottaa käsiäni.
- Ihan totta, mä en halua että ne tulee saunasta ja yllättää meidät näin.

Vesku nosti taas päänsä ja päästi luojan kiitos käteni.
- Aika kauan ne viipyykin siellä.
- Kauanko ne on olleet? Olin menettänyt ajantajuni.
- Yli puoli tuntia nyt ainakin.
Kiemurtelin istumaan ja kiedoin kylpytakkini kunnollisesti kiinni.
- Sitten ne tulee minä hetkenä hyvänsä.
Mutta eivät he tulleet vielä hyvään aikaan ja olimme jo uudestaan ehtineet ajautua vaarallisille vesille ennen kuin kellarin rapuista kuului ääniä.
- Terveisiä saunasta, kajautti Oona reippaasti.
- Olkaa kuin kotonanne, me mennään nyt, vastasin vain nopeasti ja livahdin Veskua kiskoen kellariin, ennen kuin kukaan ehtisi kommentoida punaisuuttani ja pörröisyyttäni.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   9.2.09 17:51:28

Jahas. Onko kaikki jo lukeneet tän?
-----------

Kun palasimme ylös, istuivat Oona ja Ville olohuoneessa. He olivat avanneet radion ja juttelivat edelleen vilkkaasti. Haimme kylmät kaljat myös ja istuimme seuraan.
- No niin, sanoi Oona, kuin olisi odottanut meitä päästäkseen avaamaan kokouksen.
- Niin, sanoin ja istuin lattialle tyynyn päälle.
- Mä olen miettinyt sitä pihattoa, sanoi Oona ja ymmärsin, että hänellä oli ihan oikeasti ollut jotain asiaa ehdottaessaan terassille lähtöä.
- Mitä sä olet miettinyt? kysyin kiinnostuneena.
- No, yksi toinenkin tuttu sattui kysymään varsapaikkaa, ja sitten aloin miettiä että hitto, miksei.
- Mihin sä sen laittasit?
- Juttelin Eivorin kanssa ja se ehdotti sitä seuraavaa metsäkaistaletta isosta laitumesta itään päin.
- Metsätarha, kuulostaa hyvältä! puuttui Vesku puheeseen.
- Joo, ja vähän aukeetakin voisi nipistää siitä isosta laitumesta. Mutta mutta.
- Kuulostaa pahalta, sanoin.
- Mä tiedän, miltä toi kuulostaa, sanoi Vesku. – Se kuulostaa aitatalkoilta.
Oona nyökkäsi säteilevästi hymyillen.
- Nopeasti tajuaa toi. Ja se pihattokin pitää rakentaa.
- Ei me mitään pihattoa osata rakentaa, älähdin.
- Mun isä tulee auttamaan sen kanssa, jos te lupaatte olla apumiehinä, Oona sanoi. – Se on kirvesmies. Ja Ville on luvannut.
- Totta kai mäkin tulen, kun vaan töiltä ehdin, sanoin ja vilkaisin Villeä sivusilmällä. Millähän Oona sitä oli houkutellut, tallimaksujen alennuksella vai naisellisemmilla konsteilla?

Ville näytti kuitenkin mukavalta ja rentoutuneelta ja jopa hymyili minulle hiukan.
- Mikä se sun varsa oikein on? hän kysyi.
- Vahinkolapsi, eikä se ole oikeastaan mun vaan mun… siskon äidin… siis äitipuolen. Takeltelin vähän yrittäessäni selittää sukulaissuhdettani Ilseen. En ollut joutunutkaan sitä vähän aikaan tekemään. – Oletko jo puhunut Miilalle ja Ilselle, heitin sivukysymyksen Oonalle, joka pudisti päätään.
- Minkälaiset vanhemmat? Ville jatkoi kyselyään.
- Virolainen pv-emä ja hiton hieno fwb-isä! Innostuin selittämään varsan syntyhistorian ja huomasin pian juttelevani Villen kanssa kuin normaalin ihmisen ainakin. Hain jopa seinältä yhden Miilan kuvista ja näytin sen hänelle. Vesku ja Oona kuuluivat puhuvan ratsutettavista, tai paremminkin uusista nuorista hevosista, joita Oonalle oli tarjolla. Kun Oona kävi hakemassa uuden oluen, siirryin Villen viereen sohvalle, ettei meidän tarvinnut huutaa ristiin toistemme yli.

Ulko-ovi kävi ja kuulin Jinnan ”moi” -huikkauksen kesken lauseeni. Katseeni lennähti kelloon seinällä, jo melkein kymmenen! Mihin ilta oikein oli kadonnut?
- Moi! huusin takaisin ja Jinna tuli pistämään päänsä ovesta sisään.
- Ai, meillä on vieraita! hän sanoi. – Moi Oona.
- Tässä on Ville, katsoin velvollisuudekseni esitellä. Jinna ei ollut käynyt koko kesänä tallilla kuin muutaman kerran ja tiesin, ettei hän ollut tavannut Villeä, kuunnellut vain juttujani. Niinpä hänen katseensa olikin paljonpuhuva kun löysi minut istumasta Villen vierestä sohvalta.
- Mä olen Jinna, mä asun täällä, hän sanoi ja ojensi kätensä. Ville poukahti seisomaan ja esitteli itsensä.
- Sauna saattaa olla vielä päällä, vai laitettiinko me se pois, Vesku? muistin.
- En mä ainakaan muistanut, tämä tunnusti. Hymyilin vähän vinosti. Mies ei ollut meinannut muistaa nimeäänkään siinä vaiheessa, kun lähdimme saunasta pois. Onneksi sentään minun nimeni oli ollut mielessä.
- Mä käyn kurkkaamassa, Jinna sanoi ja poistui kellariin.
- Keitä kaikkia täällä oikein asuu? Ville kysyi Jinnan mentyä.
- Toi Jinna on mun lapsuudenystävä. Sitten on mun sisarpuoli ja sen poikaystävä, selitin.

- Miten kisat meni? kysyi Jinna kun hän palasi vähän myöhemmin yläkertaan rusoittavana ja tuoksuvana. Kukaan ei ehtinyt vastaamaan, mutta Oona kömpi ylös tyynyltä.
- Mä voisin ottaa vielä yhden oluen ennen kuin lähden takaisin, ottaako joku muu?
Kaikki ilmoittauduimme paitsi Ville, joka muistutti vaisusti olevansa autolla.
- Ota pois, nukut siinä sohvalla, sanoi Jinna ja toisti kysymyksensä.
- Hyväksytty rata, mutta ei siinä mitään kehumista ollut, sanoi Vesku. Ville tuijotti tyhjää olutpulloaan, sitä samaa, mitä oli pitänyt koko illan ja joi sieltä viimeiset tipat, joiden täytyi näin monen tunnin jälkeen olla jo pissanlämmintä.
- Oletko ihan tosissasi? hän kysyi Jinnalta.
- Täähän nyt on kuin matkustajakoti muutenkin, ketä sä häiritsisit? Entäs ne kisat? Jinna kysyi kärsimättömästi.
- No, hyväksytty rata, mutisi Ville ja vilkuili minua ja Veskua.
- Ota pois, sanoin suurpiirteisesti. Olin ruvennut muuttamaan mielipidettäni Villestä nyt kun olimme jutelleet pitkät pätkät hevoskasvatuksesta. En nyt ehkä olisi itse häntä kutsunut yöpymään, mutta jos Jinnaa huvitti niin tehdä, en aikonut pistää hanttiin. Ja kun Oona toi sylillisen olutpulloja ja ojensi Villelle ensimmäisen, otti hän sen.

Jinna halusi kuulla tarkemmatkin selostukset kuin ”hyväksytty” ja pojat kertoivat. Veskun kuvaus Knoxin karkulaukasta sadeloimen heittäytyessä uhkaavaksi sai Jinnan nauramaan ja Villekin näkyi jo hymyilevän sen sijaan että olisi syyttänyt Veskua murhayrityksestä kuten päivemmällä. Oonakin näytti tyytyväiseltä ja minä päätin lähteä käymään tupakalla. En nyt ihan tainnut ymmärtää kaikkea, mitä oli meneillään ja tahdoin miettiä asioita. Tupakkani olivat eteisen pöydällä kosteina ja kauttaaltaan nikotiininruskeina, mutta terassin pöydällä oli kolhoosiaskimme, se ei voinut olla yhtä märkä. istuin tuolille, katselin hämärälle pihalle ja sytytin yhden.

Jos Oona oli ihastunut Villeen niin miksi hän oli niin tyytyväisen näköinen siitä, että Jinna oli kutsunut Villen tänne yöksi? Ja miksi Oona alun perinkään oli halunnut ottaa Villen mukaan meille? Jos niillä oli jotain vipinää niin tuskin meitä Veskun kanssa esiliinoiksi kaivattiin? Ja miten Jinna noin suunnilleen toiseksi lauseekseen oli valinnut yöpymiskutsun? Pitäisikö minun huolestua? Jinna ei ollut seurustellut sitten tammikuun, mutta sen sijaan hän oli bailannut ankarasti sen jälkeen kun olin tutustuttanut hänet Kiieen, työkaveriini. En koskaan ollut saanut kysyttyä, mitä heidän välillään oli, kävivätkö he ulkona yhdessä ikään kuin seurustelumoodissa – sen tiesin Kiieltä onnistuvan, vaikken Jinnasta tiennytkään – vai kävivätkö he yhdessä etsimässä upeita nuoria miehiä? Se ainakin onnistui molemmilta. Tuommoista vaan oli pirun vaikeaa mennä kysymään. Päätin, että meidän olisi aika pitää Jinnan kanssa tyttöjen keskinäinen keskusteluilta, vaikka huomenna kun Vesku olisi iltavuorossa. Tunsin itseni hyvin vanhaksi ja vakiintuneeksi.

Poltin toisenkin tupakan miettiessäni ja sinä aikana Oona astui ulos reppu olkapäällään.
- Onhan se ok, että lainaan ton sun pyörän? hän kysyi.
- On tietysti. Vai etkö säkin haluaisi jäädä yöksi? kysyin.
- No en totisesti, ihan tarpeeksi vaikeeta on nousta ylös omasta sängystä. En halua herätä jostain mistä pitää vielä polkea monta kilometriä ennen kuin pääsee aamutalliin.
- Selvä, huokaisin.
- Talkoot alkaa sitten varmaan viikon päästä, mun isällä alkaa silloin loma, Oona ilmoitti, ja käveli rappuset alas hämärään puutarhaan. Kuulin miten Villen pakun takaluukku avattiin ja pyöräni nostettiin sieltä ulos, ennen kuin ehdin tarjota apua, tai esittää yhtäkään päässäni pyörivistä kysymyksista. Sitten hän olikin jo mennyt, näin vain pienen hetken, miten valokeila vilkahteli kuusiaidan takana.

Vesku oli keittiössä tekemässä voileipää, kun menin sisään tyhjän pulloni kanssa.
- Tee mullekin, pyysin; oli alkanut hiukoa.
- Ei ole kuin näkkäriä.
- Sitä sitten, huokaisin. Minusta tuntui, että ihan eilispäivänä olin käynyt ostamassa tuoretta leipää. Olisin sen voinut tarkistaa kuittipinosta liesituulettimen päältä mutta ei tainnut maksaa vaivaa. Ei se kuitti leiväksi olisi muuttunut kuitenkaan.
- Sitten mennään nukkumaan, jos sulle sopii, ilmoitin. – Mulla olisi muutamakin kysymys mihin en saa järkeiltyä vastausta. Jos sä saisit.
- Siis ei nukkumaan vaan sänkyyn, Vesku virnuili ja ojensi minulle juustonäkkärin. – Kotitoimistoon? Palaveriin?
- Niin, naurahdin. Tavallaan tämä elämä täällä ei kauheasti poikennut asumisesta Alppilassa Veskun opiskelijakämpässä. Oma tilamme makuuhuoneessa oli suunnilleen saman kokoinen kuin se asunto oli ollut. Tosin keittiössä oli aina seuraavana päivänä jäljellä sen verran ruokaa kuin mitä sinne oli edellispäivänä jäänyt, siinä oli merkittävä ero.

Lähdimme nukkumaan. Jinna ja Ville jäivät olohuoneeseen juttelemaan kuin olisivat löytäneet kauan kadoksissa olleen ystävän eikä Vesku suostunut keskustelemaan kanssani mielessäni pyörivistä ihmissuhdekysymyksistä.
- Kysy asianomaisilta, jos sun täytyy saada tietää miksi ne tekee mitä tekee, ei mun arveluni ole mistään kotoisin, hän sanoi.
- Kauhean tylsä tyyppi, puuskahdin ja harkitsin nousta takaisin ylös mennäkseni alakertaan tekemään juuri niin. Mutta ajatus aamuvuorosta alkoi painaa joten käänsin vain selkäni hänelle ja yritin ruveta nukkumaan. Käännähdin kuitenkin vielä takaisin päin.
- Miksi kutsuit Villenkin tänne kun Oona halusi lähteä terassille?
Vesku ei vastannut ihan heti.
- Se ”tulkaa” nyt vaan tuli ihan automaattisesti, kun ne kerran oli molemmat siinä läsnä. En mä ajatellut kuin Oonaa, enkä olisi ikinä uskonut Villen tulevankaan. Mutta hyvä juttuhan se loppujenlopuksi oli, vai mitä?
- Oli, vaikken olisi uskonut, minun oli pakko myöntää. – Osasihan se käyttäytyä.
- Ja niin sinäkin, Vesku sanoi äänessään vähän piilotettua naurua.
- Väitätkö mua riidanhaastajaksi?
- No, ihan joskus on voinut havaita pientä taipumusta semmoiseen. Nimenomaan jos Ville on ollut lähistöllä.
Käänsin taas selkäni hänelle. Minäkö tässä olinkin kaiken pahan alku ja juuri?

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   9.2.09 19:12:32

Onhan tää jo luettu, mut on kyllä silti kiva lukee uudelleen. Ja ku tulee tänne pätkissä niin tulee luettua tarkemmin kuin jos lukis sieltä sivuilta. Siellä hyppis suoraan 'lempi'kohtiin.

Aamupalaa syödessä ja illalla töiden jälkeen on kiva rentoutua ja lukaista pätkä (tai pari) tätä tarinaa :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   9.2.09 19:27:43

No kiva, etten mä ihan turhaan tätä laita tänne, ei viittis keskenkään jättää kun on alottanu :D

Pingo, mitä lempikohtia? Oispa kiva tietää!
--------
78.

Aamu valkeni lähes ensimmäistä kertaa tänä kesänä rehellisen lämpimänä. Digitaalinen mittari yöpöydälläni näytti jo yli kahtakymmentä ulkoastetta. Ei olisi uskonut edellispäivän harmauden ja märkyyden jälkeen. Katsoin inhoten lattialle unohtamaani rapaista, vieläkin kosteaa vaatekasaa ja aloin penkoa kaapista shortseja. Kello oli vasta vähän yli kuusi ja Vesku oli vain kääntänyt kylkeä ja työntänyt päänsä tyynyn alle, kun herätykseni oli alkanut soida. Mutta se hänelle suotakoon, huomenna osat olisivat taas päinvastoin.

Menin pesulle ja totesin, että kahvin tuoksu leijui jo portaita ylös. Siunattu Jinna, joka oli aamuvirkku ja jaksoi aina laittaa kahvia! Hypähtelin portaita alas vetäen samalla T-paitaa ylleni ja napittaen lempishortsejani. Puolivälissä pysähdyin kuin seinään, kun muistin, että olohuoneessa oli yövieras. Ehkä pukeutuisin tässä missä seisoin ennen kuin haahuilisin sen oviaukon ohi.

Päätös osoittautui viisaaksi, sillä Villekin oli jo Jinnan seurana keittiössä. Molemmat olivat hyväntuulisen ja vastaheränneen näköisiä. Villen tumma tukka sojotti pystyssä toiselta sivulta enemmän kuin toiselta.
- Oletteko te nukkuneet yhtään? kysyin. – Illalla jäätte valvomaan ja aamulla ootte jo ylhäällä ennen mua.
- Tietysti, Jinna sanoi kevyesti.
Otin kahvia ja menin terassille juomaan sen tupakan kanssa. Ville saattoi loppujenlopuksi kuitenkin olla ihminen, mutta en halunnut ottaa riskiä tähän aikaan aamusta yrittämällä minkäänlaista keskustelua.

- Pitäisi varmaan ruveta lähtemään, sanoin kun palasin keittiöön kymmenen minuuttia myöhemmin.
- Ville lupasi viedä meidät. Ei oo vielä kiirettä, Jinna sanoi.
- Jaha, olisinpa tiennyt niin olisin nukkunut pidempään.
Olin suunnitellut kuulustelevani Jinnaa bussimatkalla, mutta en tietenkään voisi, jos Ville istuisi vieressä. Katsoin jääkaappiin aamiaisen toivossa, mutta se oli yhtä autio kuin edellispäivänäkin. Olisi pakko käydä tänään kaupassa. Otin kurkunpätkän ja söin sen, kun ei jugurttiakaan ollut.
- Onko Miilasta ja Laurista mitään havaintoa? kysyin jotain kysyäkseni.
- Ne tuli joskus aamuyöllä. Taisivat olla juhlimassa jotain. Jinna katsoi minua pitkään niin, että melkein hermostuin.
- Mitä nyt?
- Sä olet taas jatkanut laihtumista. Sun shortsit roikkuu.
Tunnustelin vaistomaisesti vyötärönauhaani punastuen sekä harmistuksesta että siitä, että Jinna katsoi minua niin tarkasti. Kaikki olivat ottaneet asiakseen huomautella oletetusta laihtumisestani sen jälkeen kun Ilse oli siitä keväällä tehnyt numeron, vaikka oli ihan selvää, että koko ajan liikkeelläoloa vaativa työ vain vaati veronsa.
- Mä olisin nytkin voinut syödä puoli hevosta, jos olisi kaapissa ollut, sanoin vähän kitkerästi ja vilkaisin kurkunkanttia kädessäni. Eipä siinä ollut kummoinenkaan aamupala.
- Käydään kaupassa töistä tullessa, sanoi Jinna ja kuulosti vähän anteeksipyytävältä, liekö katui kun oli ottanut koko asian puheeksi.

Lähdimme ajelemaan vähän ennen seitsemää ja meinasin kilahtaa kun tajusin Villen hyräilevän ”Lulua”. Maailman stereotyyppisin sairaanhoitohenkilökuntalaulu! Onneksi hän avasi sitten radion ja musiikki hukutti tai lopetti hyräilyn. He juttelivat Jinnan kanssa jostakin elokuvasta, josta en ollut kuullutkaan, koko matkan. Minä keskityin maisemien katseluun. Matka meni niin nopeasti, että toivoin taas omistavani oman auton. Joka aamu saisi nukkua yli lähes tunnin pidempään!
- Kiitos kyydistä, sanoin kohteliaasti kun hyppäsimme autosta sairaalan pihalla, samoin teki Jinna ja vilkutti.
- Sä et ikinä kertonut, että se on noin hyvännäköinen, sanoi Jinna syyttävästi kun olimme päässeet parin metrin päähän.
- Mä nyt en juuri ole huomannut minkä näköinen se on, kun ensivaikutelma oli niin huono, sanoin totuudenmukaisesti.
- Mun ensivaikutelmakin oli ihan hyvä.
- Valvoitteko te koko yön? kysyin uteliaisuuttani.
- Ei valvottu, jonnekin puoli kahteen vain. Miten te olitte sen meille raahanneet? Tai siis hyvä niin mutta miten ihmeessä?
- Ei se mun ansiota ollut, Vesku sen teki, ja sekin vähän vahingossa. Mutta en olisi uskonut sun käyvän kimppuun kuin sika limppuun.
- Pakkohan mun oli käyttää tilaisuus hyväkseni, ei kai tommosia kotiin kanneta kovin usein? Jinna naureskeli kovin itseensä tyytyväisen näköisenä, eikä kuulostanut ollenkaan siltä ujolta Jinnalta jonka olin tuntenut vuosikausia. Katsoin kai häntä aika pitkään, sillä hän jatkoi puuskahtaen:
- Arvaa vaan, onko kivaa asua sinkkuna kahden pariskunnan kanssa. Välillä on aika yksinäinen olo kun te painelette käsi kädessä yläkertaan iltaisin.

Aioin varoittaa Jinnaa kutsumasta Villeä meille asumaan, mutta en ehtinyt kun hissi jo tuli. Ehdotin sen sijaan kiireesti, että vietettäisiin illalla tyttöjen iltaa. Minulla oli vain yhden kerroksen väli osastolle ja halusin ehtiä kuulla vastauksen.
- En mä ehdi tänään, me mennään Villen kanssa leffaan, sanoi Jinna iloisesti, kun astuin hissistä ulos.
- Voi elämä, sanoin sulkeutuvalle ovelle.

Vesku tuli iltavuoroon kello yhdeltä ja yritin päästä hänen kanssaan jonnekin kahden kesken siksi hetkeksi että olisin saanut purettua tuntojani, mutta se oli hankalaa. En nyt suorastaan voinut ottaa häntä kauluksesta kiinni ja työntää liinavaatevarastoonkaan. Jouduin sitten vaan puuskahtamaan ohimennen iltapäiväkahveja jakaessamme, että Jinna ja Ville aikoivat tavata illalla.
- Niin, mä tiedän. Tapasin Villen jo tallilla, hän sanoi.
- Etkö aikonut kertoa mulle?
- Mitäs se meille kuuluu?
- Mitä Oona sanoo?
- Ei se mitään sanonut.
- Ai sekin kuuli? Näyttikö se iloiselta vai vihaiselta?
- Ihan tavalliselta omalta itseltään se näytti, Vesku sanoi kuin ei olisi ymmärtänyt mitä oikeasti halusin tietää. Olin varma, että hän teki sen tahallaan. Aina kun minua kiinnosti tietää enemmän ystävieni asioista, hän heittäytyi täysin välinpitämättömäksi ja tietämättömäksi. Aioin muksaista häntä turhautuneena, mutta sitten tajusin, että meillä oli molemmilla kahvikupit käsissä. Turha läikytellä potilaiden elämän eliksiiriä.

Lähdimme kuitenkin Jinnan kanssa yhtä matkaa töistä ja pysähdyimme matkalla ruokakaupassa. Yritin tentata häntä lisää mutta hänellä ei mielestään ollut yhtään sen enempää kerrottavaa kuin aamullakaan.
- Mulla on jonkinlaiset treffit sun tuttavasi kanssa, en mä voi tietää mitä seuraavaksi tapahtuu vai tapahtuuko mitään, hän sanoi ja kysyi, ostetaanko hiivaleipää vai paahtoleipää.
- Ostetaan molemmat tai aamulla ei taas ole mitään jäljellä. Ostetaan hiivaakin. Jos sä kerran hylkäät mut yksin kotiin, mä voin leipoa jotain.
- Korvapuusteja, ilahtui Jinna.
- Vaikka. Tilaa mitä vaan haluat, kyllä mä yksinäni ehdin vääntää, surkuttelin itseäni ja meitä alkoi naurattaa. En oikeastaan ollut pahoillani, nyt kun tyrmistys oli mennyt ohi, olin vain onnellinen Jinnan puolesta ja toivoin totisesti, ettei Ville olisi häntä kohtaan yhtä ylimielinen kuin minua.

Kotiin päästyämme vaivasin pullataikinan nousemaan sillä aikaa kun Jinna kävi suihkussa ja autoin sitten häntä kampautumaan ja muuten laittautumaan. Vaatteiden valinta tuotti vaikeuksia, kuten meille aina, mutta onneksi Miila kotiutui sopivasti ja toi Raisankin tullessaan. Hälytin heidät suoraan Jinnan huoneeseen.
- Tällä on ensitreffit, mitä se panee päälleen?
- Millasen tyypin kanssa? kysyi Miila heti.
- Pitkä, komea, aloitti Jinna.
- Vimpan päälle muotinukke itse, jatkoin minä. - Oikea metroseksuaali.
- Namm, sanoi Miila ja alkoi penkoa Jinnan kaappia. Mutta kuten yleensä kävi, he siirtyivät sitten yläkertaan Miilan kaapille, mistä löytyi ratkaisu. Kuten aina. Miila näyttikin olevan anteliaalla tuulella, Jinnan asu ei tosiaankaan ollut H&M:stä; tunnistin Sandin topin, minkä hinnalla Miila olisi saanut puolisen tusinaa halpoja kopioita. Tai niin hän oli itse voihkinut.
- Saat tän vielä, kunhan et oksenna sinne, sanoi Miila vauhtiin päästyään ja tyhjensi Vuittonin laukkunsa, johon hän oli käyttänyt kaikki YO-lahjarahansa; seikka mitä en ollenkaan voinut ymmärtää.
- Ooh, sanoi Jinna.

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   9.2.09 19:51:28

Voi niitä on monia :) minkähän tähän äkkiä keksisin. Jessin raskausajoista on kiva lukee (läheinen aihe tällä hetkellä..) ja mustaojalle muuttaminen oli kiva vaihe. Sit tykkäsin tosi paljo Veskun kertomista pätkistä.

Syksyllä luin kaikki läpi ja osan kahteen kertaan, enää ei ole niin hyvin muistissa, mut huomaan kyllä et tulee välillä sellanen pätkä mitä en oo ihan niin tarkkaan lukenu. Ylipäätään ehkä alkuosa jäi huonommalle lukemiselle, enemmän kiinnosti (ja on itselle ajankohtaisempaa) tuo opiskelujen jälkeinen elämä :)

Aina jos lukee jonkin oikein hyvän kirjan niin hahmot jää elämään ja tuntuu et haluis tietää myös että miten niille jatkossa käy. Tätä lukiessa oli ihana kun sitä jatkoa tuli niin pitkään :) (ja olisin kyllä pitempäänkin voinut lukea!)

Oon nyt niin tillintallin väsynyt ettei tule mitään kovin järkevää sanottavaa, mut tosiaan luen päivittäin vaikken joka päivä jaksakaan mitään kommentoida :) eli pidä vaan tarinaa tulossa :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   9.2.09 19:57:35

Oo, kiitti Pingo! Arvaa vaan miten eläviltä ne musta tuntuu kun oon kohta 3 vuotta niiden kanssa päivittäin jutellu...
Vitsi, pitäskö mun kumminkin jskus vielä jatkaa, vaikka omaksi ilokseni & nettisivuille (tää ei takuulla oo enää oikee paikka, kun päähenkilöt alkaa olla yli kolmekymppisiä).

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   10.2.09 01:47:18

ehdottomasti jatkat jonnekin, munkin iloksi!
Nyt mä vasta rekisteröin ton "Lulun"!! ihana biisi :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   10.2.09 17:12:09


Miila ja Raisa olivat tullessaan jättäneet ulko-oven auki ja sieltä kuului kevyt koputus. Ville oli tullut noutamaan deittiään. Kukkapuska vain puuttui.
- Moi! sanoi Jinna ja punastui lievästi. Minä heilautin laiskasti kättäni.
- Mennäänkö? Ville kysyi.
- Mennään, Jinna sanoi ja sujautti kengät jalkoihinsa.
- Pitäkää hauskaa, toivotin. ”Ja käyttäydykin kunnolla” yritin lähettää Villelle telepaattista viestiä. Tosin hän todennäköisesti kuvitteli vain minun taas olevan hänelle jostain kiukkuinen, kun tuijotin häntä keskittyneesti.

- Toihan oli se pöyhkimys tallilta, sano Miila kun paku ajoi pihasta pois.
- Jep. Niinhän se oli.
- Sekö täällä eilenkin Jinnan kanssa istui iltaa?
- Se.
- Mielenkiintoista.
Miila ja Raisa tulivat seurakseni keittiöön kun aloin leipomisen, mutta en antanut heidän koskea taikinaan, mikä sopikin heille hyvin.
- Missä Lauri on? Mä en ole nähnyt sitä moneen päivään, kysyin.
- Se lähti aamulla Lahteen, kun sillä alkoi parin päivän vapaa. Sen äiti täyttää vuosia tai jotain.
- Etkä mennyt mukaan?
- Ei mulla mitään vapaata ole keskellä viikkoa. Enkä nyt muutenkaan tiedä ollaanko semmosella tasolla että haluaisin mennä esittäytymään sen vanhemmille.
- Milläs tasolla te sitten olette?
- Kunhan asutaan samassa huoneessa, Miila nauroi. – Tai vierekkäisissä, miten milloinkin sovitaan.
- Ette kai te nyt tosissanne tollasella on-off –periaatteella tänne muuttaneet? kysyin kauhistuneena.
- No ei me olla tommonen taivaassa päätetty pari kuin te. Jos me yhtäkkiä erottaisiin niin siirryttäisiin vaan omiin huoneisiin. Niin ettei teidän tarttisi etsiä uusia vuokralaisia.
- Olette te omituisia, sanoin melko pitkään mietittyäni.

Miila ja Raisa olivat aikoneet lähteä jonnekin ravintolaan, mutta pullantuoksu saikin heidät muuttamaan mielensä ja jäämään meille. Menimme pihalle istumaan ison pullakulhon kanssa kun olin saanut kaikki paistettua ja söimme niin monta kuin jaksoimme. Jokin tökkäsi kyllä minun kurkussani jo toisen jälkeen ja annoin tyttöjen pitää kupposen. Uppouduin miettimään, mihin kuluttaisin huomisen vapaapäiväni.
- Tule meille shoppailemaan, mä järkkään sulle henkilökohtaista neuvontaa ja henkilökunta-alen, sanoi Miila.
- Kuulostaa kivalta! Mä tuun! lupasin. Mutta tallillakin aioin käydä. Minulla oli taas vierotusoireita hevosenhajusta, ja kaipasin totisesti ratsastamaan.
- Meidän pitäisi käydä katsomassa Mansikkaakin, sanoi Miila, kuin olisi lukenut ajatukseni.
- Joo, ja varsalle pitäisi keksiä nimi.

Aloimme heitellä ilmaan kaikenlaisia nimiä, joista kaikkein älyttömimmältä kuulostava M.o.t. oli minusta jotenkin oikeudenmukaisin. En kuitenkaan uskonut Ilsen suostuvan sellaiseen nimihirvitykseen. Raisa haki laukustaan muistilehtiön ja alkoi kirjata parhaita ylös ja minä muistin kertoa Miilalle, että Oona tarvitsi talkooporukkaa, jotta saisimme varsan lähelle kotia.
- Mennäänkö viikonloppuna katsomaan niitä? Miila ehdotti.
- Lauantaina? Silloin mulla on seuraava vapaa, muistelin.
- Mä olen töissä mutta mennään illalla.
- Mennään!

Syötyään vatsansa täyteen Miila ja Raisa alkoivat kuitenkin liikehtiä rauhattomasti ja ennen pitkää Raisa ehdotti pienellä äänellä, että he palaisivat kuitenkin alkuperäiseen suunnitelmaan ja lähtisivät kaupungille.
- Niin, oishan kyllä ihan täydellinen terassi-ilma, mietti Miila.
- Nyt mä tunnen itseni hyväksikäytetyksi! Ensin syötte kaikki mun pullat ja sitten jätätte mut tänne yksin! närkästyin.
- Tule mukaan, hyvä ihminen!
- Äh, mua ei huvita. Menkää te vaan, sanoin ja hymyilin osoittaakseni, ettei sanojani tarvinnut niin vakavasti ottaa.

Niin ne häipyivät. Minä hain kirjan ja filtin ja heittäydyin nurmikolle lukemaan. Alkoi aavistuksen verran viiletä kun aurinko painui kuusiaidan taakse ja jäin varjoon, mutta ilma pysyi kuitenkin lämpimänä niin, ettei tarvinnut vielä ainakaan harkita lämmittelykonsteja. Siirsin kuitenkin filttini uuteen paikkaan etupihan puolelle, mihin aurinko vielä osui. Ihanaa, mieleen tuli edelliskesän helteet, ja miten ihana koko edelliskesä muutenkin oli ollut. Laskin kirjan rinnalleni ja suljin silmäni hetkeksi. Vesku tulisi varmaan kohta töistä, voisimme muistella yhdessä.

Mutta kun havahduin askeliin pihatiellä ja Vesku rojahti viereeni syvään huokaisten, ei hän näyttänyt ollenkaan olevan sellaisella tuulella, että romanttiset höpinät kiinnostaisivat. Hän näytti valvoneen suunnilleen vuorokauden, antoi minulle vain niukan suukon ja asettui makaamaan pää mahani päällä. Hän huokaisi uudestaan.
- Mikä nyt? kysyin hämmästyneenä.
- Olipahan vaan rankka ilta.
- Oliko? Ihan rauhalliseltahan siellä näytti kun mä lähdin.
- Niin, silloin. Sitten alkoikin tulla ruumiita.
- Siis mitä ihmettä?
- No ensin löytyi Manda kuolleena sängystä kun piti koota potilaat päivälliselle ruokasaliin.
- Ai kamala! Kuka sen löysi? Muistin oitis miten olin itse löytänyt ensimmäisen vainajani ja miten olin säikähtänyt.
- Tarja, eikä siinä mitään, mitä nyt sotki rutiinit pahan kerran kun piti siinä ruokailuhässäkässä siirtää sänkyjä ja soittaa lääkäriä ynnä muuta.
- Sanoitko sä tosiaan ”ensin” äsken?
- Joo, sitten kuoli Marjattakin.
- Mihin ihmeeseen? kysyin ällistyneenä. Potilas oli yksi osaston terveimpiä, noin fyysisesti, vaikka elikin päässään iloista 30-lukua ja oli kuin ilkikurinen pikkutyttö.
- Mä epäilen sydäntä, mutta se kyllä menee avaukseen kun ei mitään fyysistä ollut akuuttina. Saattoihan se kaatuakin ja löydä kallonsa halki, mutta kai joku olisi sen kuullut.
- No huh huh! Minun teki mieleni halata lohduttavasti, mutta tyydyin silittämään hiuksia kun hän lepäsi vatsani päällä.
- Tai niin omaiset ainakin sanoivat vaativansa; kai ne epäili meidän ruvenneen harjoittamaan eutanasiaa. Lyöneen päähän tai syöttäneen vääriä lääkkeitä…
- Ai sä sait kaikki omaisetkin sinne!
- Sain hyvinkin, niitä oli siellä sitten iltaa kohden jo puolen tusinaa ja kaikki lietsoivat toinen toisiaan. Mä aloin jo ihan oikeasti tuntea itseni murhaajaksi, kun ei se päivystävä lääkärikään ehtinyt siinä istua auktoriteettina. Mutta kaipa tuo kuuluu toimenkuvaan, mä vaan vähän pidin tuollaista psykogeriatrista osastoa helppona suojatyöpaikkana. Rauhallisia kuolemantapauksia ja niihin valmistautuneita omaisia.

- Mä voin kuvitella, että Marjatan tytär oli ihan hysteerinen. Tunsin tämän jo hyvinkin. Hän sai raivokohtauksia paljon pienemmistäkin asioista. Osasto oli joskus raikunut kun äiti oli riisunut itsensä alushoususilleen vierailuajan kunniaksi eikä kukaan ollut vielä saanut tätä kiinni ja uudelleen puettua. Kadonneet tossut ja tavarat olivat aina katastrofi, vaikka kukaan ei ehtinyt pysytellä vikkelän mummon perässä ja kaivaa niitä talteen roskiksista, kaapeista ja vessanpytyistä, mihin tämä niitä piilotteli.
- Niinpä. Olisin tarjonnut sille rauhoittavaa muttei se huolinut. Vesku naurahti, joskaan ei kovin iloisesti.
- Se tietysti kuvitteli, että sä olisit myrkyttänyt sen.
- Houkutteleva ajatus. Mutta Mandan miestä kävi sääliksi.
- Sehän vasta iltapäivällä kävi. Muistin päästäneeni ulos pyöreän, hyväntuulisen vanhan miehen, joka oli vielä ovenraosta vilkuttanut vaimolleen ja luvannut tulla taas huomenna hakemaan tämän kävelylle. Ja nyt ei tarvinnutkaan.

Makailimme siinä hiljaa joitakin minuutteja, vain sormeni liikkuivat kevyesti Veskun niskassa, sitten hän huokaisi vielä kerran ja tunsin jotain kosteaa vatsallani. Mietin, suriko hänkin Mandan miehen puolesta. Minä ainakin olin salavihkaa räpytellyt pari kyyneltä pois. Kumma, etten suonut ajatustakaan Marjatan miehelle, jonka ainoa vika oli vähän tasapainoton tytär.
- Tuletko sä sitten taluttelemaan mua sairaalan ympäri kun olen vanha ja höppänä, nyyhkäisin.
Vesku nosti päätään ja naurahti vähän iloisemmin.
- Tulen tietysti, ja tuon sulle jätskiäkin. Hän painoi suukon mahalleni, siihen kohtaan missä kuvittelin tunteneeni märkää. Poisti todisteet. Värähdin, enkä ollut ihan varma johtuiko se kevyestä kosketuksesta vai oliko illan viileys jo lopultakin salaa hiipinyt luokse. Nousin kuitenkin istumaan ja jouduin vielä pyyhkäisemään silmännurkkiani. Oli merkillistä, ettei kuoleman ajatteleminen saanut itkemään vaan sen, miten joku parhaillaan suri omaistaan.

Kadulta kuului moottorin ääntä ja hätkähdimme molemmat, kun ajovalojen keila pyyhkäisi meitä. Villen auto kääntyi pihaan.
- Olipa niillä nopeat treffit, sanoin, ennen kuin tajusin että kello oli jo varmaankin yksitoista. Vesku ei mitenkään ollut saattanut ehtiä kotiin ennen kymmentä ja hänen iltansa oli kuulostanut siltä, että oli tainnut mennä vähän ylitöiksikin tänään.
- Eikö ole jo vähän myöhäistä ottaa aurinkoa? kysyi Jinna pirteästi hypätessään ulos.
- Taitaapa olla, sanoin vain. Ville heilautti kättään meille ja seurasi Jinnaa sisään.
- Jos sä haluat saada edes yhden tuoreen pullan niin parasta mennä äkkiä perässä, tajusin sanoa Veskulle.
- Mm, oletko sä leikkinyt kotiäitiä täällä.
- Olen hyvinkin. Jos se nyt tarkoittaa leipomista.

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   10.2.09 19:50:16

Noin pitkästi jaksoin illalla kirjoitella ja vaan yks pätkä palkaksi, tsot tsot :)

Mut, jos rupeet jessiä jatkamaan sinne sivuille niin ehdottomasti tulen lukemaan! (kunhan vaikka täällä siitä ilmoitat..)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   10.2.09 19:55:17

No sori! Tässä!
Mun täytyy nyt ensin kirjotella toi Vesku-juttu loppuun. Sekin on aika kivaa :)
--------------
79.

Vesku jätti aamulla ovemme auki mennessään suihkuun ja kahvintuoksu leijaili sänkyyn asti. Haistelin sitä silmät kiinni aikani mutta sitten katsoin olevani pakotettu nousemaan ylös. Ei siksi, että olisin kuollut, ellen juuri saisi kahvintippaa, mutta minun oli ihan pakko käydä katsomassa, oliko Ville taas keittiössämme. Jos olisin jo saanut kahvia tai muuten herännyt kunnolla, olisin yksinkertaisesti kävellyt päätyikkunaan ja kurkistanut oliko pakettiauto pihatiellä, mutta niin monimutkaisesti en ihan heti pystynyt ajattelemaan.
- Miksi nousit, hassu nainen, kysyi Vesku tullessaan tukka kosteina piikkeinä kylpyhuoneesta.
- Koska mun on pakko saada tietää, onko meidän talossa ollut yövieraita, sanoin potkiessani eilisiä käytettyjä vaatteitani samaan kasaan edellispäiväisten kanssa ja tuntien pienen omantunnonpistoksen. Päätin siivota ne vähän myöhemmin. Kiskoin shortsit ja topin ylleni ja hyppelin portaat alakertaan, mutta keittiössä oli vain Jinna yksin. Hän joi kahvia, söi korvapuustia ja tuijotti seinään haaveellisen näköisenä, tai niin tulkitsin tuon ilmeen.

- Millasta oli treffeillä? kysyin.
- Mitä sä teet hereillä, eikö sulla ole vapaa? hän kysyi hätkähtäen ja huomasin, ettei hän vastannut kysymykseeni joten toistin sen.
- No, ihan kivaa. Mietin vaan tässä, ettei se taida olla ihan mun tyyppiäni.
- Liian pöyhkeä? arvelin heti.
- Ei se pöyhkeillyt ollenkaan, päinvastoin. Mä en voi ymmärtää mitä sä oikein tarkoitat että se olisi itseään täynnä. Jinna kuulosti melkein loukkaantuneelta.
- Mutta kun se on, tai on ainakin kauhean hyvin esittänyt semmoista koko kesän!
- Se vaan ottaa ratsastamisensa niin vakavasti.
- Jaa, ja sillä varjolla saa… mutta sitten nielaisin loppuosan lauseesta. En halunnut ruveta riitelemään, en Jinnan kanssa, enkä ainakaan tähän kellonaikaan.
- Oisko sullakin vähän osuutta asioihin? Jinna arveli vähän purevasti.
En uskaltanut vastata siihenkään mitään, samasta syystä
- Miksei se sitten olisi sun tyyppiäsi? tahdoin sen sijaan tietää. Mutta silloin Vesku astui keittiöön ja Jinna jätti vastaamatta. Otin kahvia marttyyrimaisin ilmein.
- Olisit voinut pukea viisi minuuttia kauemmin, ehdotin hänelle.
- Älä ole niin kauhean kiinnostunut kaikkien muiden asioista! Vesku nauroi, mutta taputti minua – niin kuvittelin - anteeksipyytävästi takapuolelle samalla. Lepyin.

Työläiset häipyivät heti kun olivat juoneet kahvinsa ja minä menin takaisin sänkyyn. Pyykkikasa vilkutteli kuitenkin lattialta niin, etten onnistunut enää nukahtamaan vaan minun oli pakko mennä tunkemaan se pesukoneeseen. Miila alkoi heräillä siinä vaiheessa, kun olin pessyt toisenkin koneellisen.
- Moneksiko sä meet töihin? Jos mä tulen shoppailemaan? kysyin muistaen hänen eilisen lupauksensa.
- Kymmeneksi. Ja tuu vaan. Ensimmäiseen pariin tuntiin sinne tuu kuitenkaan kuin venäläisiä turisteja.

Miilan maalattua naamansa kuntoon lähdimme me sitten vuorostamme. Vietin oikein miellyttävän tunnin sovituskopissa, jos nyt semmoisessa kulutettua aikaa voi ikinä sanoa miellyttäväksi. Miila kantoi minulle läjittäin vaatteita kunnes en enää jaksanut pukea ja riisua niitä; sitten selasin lävitse kaikki mitä hän ei ollut kantanut takaisin paikoilleen ja laskin hurjana päässäni mitä niistä raaskisin ostaa.
- Nämä, päätin lopulta ja osoitin Miilalle henkareita sovitushuoneen vasemmalla seinällä.
- Okei, mä kuittaan ne itselleni kunhan bossi tulee ja tuon kotiin illalla. Miila keräsi sekä valitsemani että hylkäämäni vaatteet käsivarsilleen ja minä poistuin kaupasta. Kävin hampurilaisella ja lähdin sitten bussipysäkille päästäkseni tallille. Pyöräni oli vielä siellä.

Kaikkialla oli pahaenteisen hiljaista ja autiota kun kävelin tallitietä. Aloin tuntea lievää pettymystä. Kaipasin paitsi ratsastamaan myös touhuamaan jotain, mutta jos täällä lomailtiin joka puolella ratsastuskoulua myöten, olisin tehnyt ihan turhan reissun. Tilanne onneksi muuttui minuutissa kun pääsin kentän laidalle. Koulun tallin ovesta tuli ulos pieni jono poneja, joista kutakin talutti pieni ratsastajanalku sekä Niina, ratsastuksenopettaja. Koska ponit asettuivat kaartoon tallipihalle eivätkä kentälle päättelin, että kyseessä oli päiväleiriläisten maastoretki. Ihan kokemattomia lapset eivät olleet, he olivat satuloissa alta aikayksikön ja Niina lähti kävellen johdattamaan heitä metsään. Kimi ja Kisu olivat myös ratsastaneet kentälle ja laukkailivat jo sinne rakennettujen esteiden ympärillä.
- Ootko koskaan kuullut alkukäynneistä? huikkasin Kimille, kun he viilettivät ohi.
- Me käytiin jo maastossa, kuulin heikosti häipyvän vastauksen heidän pyyhältäessään toiseen päähän kenttää. Jäin aidanpienalle istumaan. Ehkä he tarvitsisivat puominkorottajia.

Mutta Kimi hyppyytti tammaansa vain samojen pystyesteiden yli kerran toisensa jälkeen.
- Liikkuuko tää sun mielestä ihan puhtaasti? hän tuli kysymään huolestuneen näköisenä.
- En mä huomaa siinä mitään outoa, sanoin ja mietin ankarasti olisiko pitänyt nähdä.
- Musta siinä on nyt jotain oudon jäykkää. Et haluaisi tulla selkään vähäksi aikaa, että mä näkisin sivusta?
- Mä menisin ihan minkä tahansa selkään kun en oo ratsastanut kolmeen viikkoon, sanoin totuudenmukaisesti. – Mutta odota hetki, mun täytyy hakea kypärä ja vaihtaa housut.

Palasin noin neljässä minuutissa; sadan metrin juoksun ja vaatteidenvaihdon tallipihan ennätys. Saappaita en saanut kiskottua jalkaan, sillä minulla ei ollut sukkia kaapissa, vaan tennarit saivat kelvata. Kimillä oli hauskaa kun tohotin takaisin kentälle.
- Totuttele nyt hetki siihen jos haluat, ja tule sitten toi punainen pysty niin mä katson tästä, hän sanoi.
- Ai niinku heti hyppäämään? Mä luulin että sä halusit nähdä ontuuko se? Siinä vaiheessa vanha tuttu ystäväni jännitys tahtoi kouraista minua mahasta; että hyppäämään Kimin kisatykillä.
- Eei, ei se sitä oikein tee, mutta sen hyppy on jotenkin oudon töksähtävä.
- Okei, sanoin sitten tahallisen kevyesti itseäni rauhoittaakseni ja käänsin tamman uralle. Ravailin sillä muutaman kierroksen, jotta sain jonkinlaisen käsityksen sen olemuksesta ja ihastuin, kun se vastasi ajatuksiinikin. Laukankin se nosti siinä vaiheessa kun aloin harkita asiaa. Olisin voinut jatkaa vaikka miten kauan, mutta Kimi kysyi, joko tulisin esteen.
- Joo joo.

Kisu hyppäsi voimakkaammin ja lennokkaammin kuin mikään hevonen, millä ikinä olin ratsastanut. Melkein tunsin, miten sen lihakset väreilivät satulan alla. Kimi tuijotti sitä keskittyneen näköisenä. Hän viittoili kädellään niin, että tulkitsin hänen kehottavan minua tulemaan uudestaan, mikä sopi minulle kyllä. Toisen hypyn jälkeen seisahduin kuuntelemaan arviota.
- Jotenkin se nyt hyppää laatikkomaisesti, Kimi sanoi.
- Musta se hyppää jumalaisesti! sanoin.
- Hirvittääkö sua jos mä nostan vähän?
- Eipä kai ellei sua hirvitä antaa mun hypätä.
Kimi nosti vähän uran vieressä olevaa okseria ja ohjasin Kisun sille. Minusta se liiteli edelleen kuin pääsky mutta Kimi pudisteli päätään.
- Ihan neliskanttinen. Nyt tarvii vaan miettiä miksi.
- Saanko mä loppuverkata? kysyin toiveikkaana ja Kimi nyökkäsi mietteissään.
Aloin ravailla pitkin uraa ja testasin telepaattisia kykyjäni. Kisu luki kyllä ajatuksiani. Tietysti tiesin, että kyse oli oikeastaan omista alitajuisista avuistani, mutta ei se ollut koskaan minkään muun hevosen kanssa toiminut näin hyvin.
- Kiitos, oli ihan sikakivaa, sanoin, kun lopulta raaskin kävellä Kimin luo.
- No ei kestä. Voisko se olla satulasta… Mun täytyy varmaan soittaa hieroja, ja nyt se saa vapaan tai pari.

Kävelin heidän kanssaan talliin ja kurkin tyhjiä, puhtaita karsinoita ikävissäni. Mitenkähän kauan kestäisi ennen kuin Oonan suunnittelema pihatto olisi pystyssä? Koska voisimme ottaa Mansikan kotiin? Ja mitä Ali tekisi Tiina-tamman kanssa kun kesä olisi ohi ja hakisimme Mansikan pois ja se jäisi yksin Alin pihaan? Kai hänen pitäisi ottaa sinne joku vuokralainen seuraksi.

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   10.2.09 20:31:46

Kiitos :)

Nyt ku vielä laitat yhden pätkän ni on sit aamuksiki, nyt pitää mun jo joutua nukkumaan!

Niin, ja oon Veskutarinaaki toki lukenu :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   10.2.09 22:07:15


Oona lampsi talliin raskain askelin turvakärkikengissään ja Kimi alkoi oitis vuodattaa huoltaan Kisun laatikkohypyistä.
- Mä en osaa edes arvata mitään. Soita se hieroja, jos sillä olisi joku idea, Oona sanoi. Sitten hän vilkaisi minua ja näytti yllättyneeltä. – Sinäkin täällä. Mä meinasin just soittaa sulle.
- Jaa, miksi?
- Tilasin äsken kolme uutta hevosta.
- Oi, ihanko totta? riemastuin. – Kerro heti kaikki! Koska ne tulee?
- Jos torstain kuormaan mahtuu niin tällä viikolla jo, Oona nauroi innostustani.
- Minkälaisia?
- No, olin ihan hilkulla ottaa yhden kantavan tamman, kun mä nyt vähän höpsähdin tosta teidän varsasta, mutta onneksi järkiinnyin. Mutta yksi, joka on täykkäriristeytys, ja sitten kaksi toriristeytystä.
- Mä en kyllä ymmärrä miten sä uskallat niitä tolleen vaan tilailla! Näitkö näistä edes kuvia?
- Näin. Ja me nyt ollaan tehty niin kauan yhteistyötä, että se tietää olla lähettämättä mulle mitään ihan risaa. Mitä nyt mitat on välillä vähän suurpiirteisiä.
- Ai että mä olen onnellinen, sä pelastit mun viikon, ja koko kuukauden! Niin, jos mä saan ratsastella niillä, tuli mieleeni varmistaa.
- Jos et sä ois ollut noin kauhean turhautunut olisin kyllä odottanut vähän syksymmälle. Mutta hyvinhän tää näin menee, ehditte vielä kisakauteen hyvin mukaan jos niissä nyt on semmosia taipumuksia. Ja miksei olisi. Oona vilkaisi ympärilleen ja totesi Kimin jo pujottavan Kisulle riimua päähän. – Haluatteko kahville? Voisin näyttää ne kuvat.

- Kiitos vaan, sanoi Kimi ja lupasi tulla heti perässä. Minä seurasin jo Oonaa tallin päätyyn, mistä pääsi jyrkkiä rappusia nousemaan hänen ylisille rakennettuun huoneistoonsa. Se oli noin 700% siistimpi kun millaisena olin tottunut sen näkemään ja epäilin, että Oona oli suursiivonnut ennen kuin lähti lomalle ja päästi Villen sinne asumaan, eikä ollut ehtinyt vielä sotkea kaikkea ennalleen. Oli hänen lomallaan ainakin yksi näkyvä hyvä puoli, rusketuksen lisäksi.
- Mitenkäs sinä ja Ville, kysyin ajatuksissani ennen kuin ollenkaan ehdin ajatella mitä höläytin ääneen.
- Jaa mitä? Oona kysyi laskiessaan vettä kahvipannuun.
- Apua, ei mitään!
- Mitä Villestä? hän kysyi ja kuulosti sen verran terävältä että tiesin hänen kyllä kuulleen ensimmäisenkin kysymykseni.
- No kun sain päähäni ajatuksen, että oletteko te joskus seurustellu tai jotain, tunnustin.
Oona naurahti lyhyesti.
- Ei nyt sentään. Kyllä me vähän kuherreltiin silloin kouluaikoina, ja mua kiinnosti nähdä, olisiko siitä ollut pidemmälle nyt kun on oikeasti aikuinen. Mutta ei.
- No huh. Kun se nyt on ruvennut pyörimään siellä meillä.
- Niin kuulemma. Pyöriköön mun puolestani. Oona kuulosti omalta asialliselta itseltään, joten huokaisin helpotuksesta. Hän nosti pöytään mukeja ja tirskahti.
- Mitä?
- Näytit vaan niin huolestuneelta äsken.
- Jaa. Nolostuin.

Olisin halunnut jatkaa keskustelua ja tentata Oonaa enemmänkin – ihan Jinnan takia - mutta haeskelin sopivia sanoja ja sitten kuuluivatkin jo Kimin askeleet rappusista, joten jouduin pitämään suuni kiinni. Hemmetin miehet kun tulivat keskeyttämään hyvät yritykseni tyttöjen kesken –keskusteluiksi jatkuvasti tänään.
- Ihan kiva oli nähdä, että tekin pystyitte puhumaan jostain riitelemättä silloin teillä, Oona jatkoi kuitenkin keskustelusävyyn ja nosti pöytään puolikkaan leivän ja juustonpalan.
- Se yllättäen käyttäytyi ihmisiksi, sanoin.
- Kuka? kysyi Kimi luonnollisestikin.
- Villestä me puhuttiin, Oona sanoi.

Kimiä ei olisi voinut kiinnostaa vähemmän, sen sijaan hän teki itselleen voileivän tottuneesti kuin asuisi täällä. Minulla ei ollut erityisesti nälkä ja Oona avasi tietokoneensa näyttääkseen ostamiensa hevosten kuvat sähköpostistaan.
- Kaksi tammaa ja ruuna. Tän toisen tamman luulisi olevan hyvä tätiratsu, sen kanssa sun ei tarvitse lähteä mihinkään kilpailuihin. Mutta tää toinen tamma ja tää ruuna, näistä voi oikeasti olla johonkin.

Katselin kuvia tarkasti. Tätiratsutamma oli mustanruskea, paitsi vaaleampia jouhia. Oona saisi sen myytyä pelkällä erikoisella ulkonäöllä. Toiset olivat ruunia, toinen suomenhevosen näköinen ja oloinen liinaharja ja toinen mustanruunikko gasellin näköinen. Ellei Oona olisi sanonut sitä puoliksi täysiveriseksi olisin epäillyt hänen ostaneen lämminverisen ravurin, mutta kuvien lisäksi hänellä oli sähköpostissa skannattu sukutaulu.
- Sitten tarvitsee vain uskoa, että paperit ja hevonen kuuluu yhteen, sanoin synkästi. Kuvittelin jo päässeeni hiukan sisään hevoskauppa-asioihin.
- Älä tuomitse ennen kuin näet sen. Kuvat valehtelee aina. Hän palasi pöydän ääreen ja teki itselleenkin voileivän, minä jäin koneelle ja surffailin samalla omaankin sähköpostiini, jossa ei ollut mitään mielenkiintoista tänään, mainoksia vain.

- Mä en vaan voi sille mitään, huokaisin poistellessani viestejäni ja tajusin puhuneeni ääneen vasta kun Kimi ja Oona katsoivat molemmat minua kysyvästi. Yritin olla kuin en olisi äännähtänytkään ja punastuin surkeasti.
- Ei mitään. Ajattelin vaan, tunnustin sitten. – Vesku alituiseen väittää mun olevan liian kiinnostunut muiden asioista ja mä suunnittelin vastarepliikkejä sille.
- Multa saat kysyä ihan mitä vaan, mä voin paljastaa sulle koko elämäni, lupasi Kimi auliisti.
- Saatat joutua vastaamaan sanoistasi, sanoi Oona varoittavasti.

Kävimme vielä katsomassa mihin Oona oli suunnitellut pihaton. Lievä epätoivo valtasi minut kun tajusin, miten laajan alueen hän aikoi aidata. Suurin osa siitä oli ryteikköä, jota varmaan pitäisi vähän raivata myös, vaikka todennäköisesti tulevat asukkaat pitäisivät itse huolen myöhemmästä puuston harvennuksesta.
- Tähän tulee sitten se rakennus, Oona hyppäsi lankojen välistä laitumen puolella ja hääti vähän kauemmaksi nuorisoporukkansa, joka oli sattunut kokoontumaan juuri siihen nurkkaan.
- Minkälainen siitä oikein tulee? kysyin kiinnostuneena. Minulla ei ollut ihan selvää kuvaa siitä, millainen pihatto oli. – Katosko? Niin kuin grillikatos?
- Ei, ihan oikea talo. Sisällä avointa tilaa ja ruokintapöytä, ja jonkinlainen verhosysteemi oveen. Että pääsevät menemään ja tulemaan miten haluavat eikä tänne vedä. Sitä en ole suunnitellut vielä ihan loppuun asti, mutta tähän kohtaan se laitetaan, ettei tarvitse raivata aluskasvillisuutta. Oona oli aika innoissaan ja piirteli kengänkärjellään maahan kai tulevia seinänkohtia.
- Mikä se toinen varsa on? kysyi Kimi.
- Yksi fwb-varsa, tossa juhannuksen alla syntynyt myös.

- Soitat mulle heti, tai laitat viestin, kun ne uudet hevoset tulee, vannotin Oonaa kun hän oli melko pitkän ajan hakenut pyöräni avainta – mikä löytyi kiinni käännetystä lukosta – ja aloin tehdä lähtöä.
- Joo, kyllä mä heti torstai-aamuna kuulen saadaanko ne laivaan vai ei. Mitä teet lauantaina muuten? Mä olen ilmoittautunut Knoxin kanssa Nurmijärvelle hyppäämään pikkuluokkaa, joudatko mukaan?
- Mulla on vapaapäivä, mutta meidän piti lähteä katsomaan Mansikkaa. Vaikka ei se mitään, mehän voidaan se reissu tehdä illemmallakin. Kyllä mä ehdin hoitajaksi.

Suuren ilon päivä meille koittaisi torstaina joka tapauksessa; Miilan ja minun porukat lähtivät etelään lomalle ja sekä Ilsen että iskän autot jäivät meille. Miila halusi pienemmän volkkarin, joka oli helpompi parkkeerata ja minä saisin passatin. Kävimme keskiviikkoiltana hakemassa avaimet ja tarkistamassa, olivatko he muistaneet pakata kaiken. Ainakin listat olivat mallikelpoisen kattavat ja matkalaukut painavia, mutta Ilse näytti silti huolestuneelta.
- Mua on alkanut epäilyttää että onko siellä liian kuuma Karoliinalle, hän sanoi.
- Et sä voi tommosta ruveta pelkäämään nyt, komensin.
- Ostetaan sieltä aurinkovarjo, iskä sanoi kevyesti ja syötti vauvalle velliä pullosta.
- Jos se sairastuu?
- Viedään se lääkäriin. Ja miksi se sairastuisi?
- Jos jotain sattuu… sitten Ilseä alkoi naurattaa itseäänkin. – Taidan olla vähän kanaemotuulella. Ottakaa tytöt tämä kylmälaukku mukaan, mä olen pakannut sinne jääkaapista kaiken pilaantuvan.
- Ajattele miten riemastuttavaa, sanoi Miila minulle. – Asunto tyhjillään kymmenen päivää – eikä me tarvita sitä!
- Mä voin ottaa sen kylmälaukun, sanoin ja vilkaisin keittiön seinäkelloa.
- Joko aiot lähteä?
- Joo, menen hakemaan Veskun töistä autolla!

Minun piti soittaa torvea tai hän olisi kävellyt ohitseni. Hajamielisyyksissään oli tietysti unohtanut, että olisimme nyt autollinen perhe jonkin aikaa, vaikka olin aamulla viimeksi sitä hehkuttanut.
- Mennäänkö ajelulle? ehdotin yrittäen saada ääneni välinpitämättömäksi, onnistumatta oikein. Vesku nojautui selkänojaan ja haukotteli sen näköisenä, että olisi mieluummin mennyt kotiin päiväunille, mutta katsoi sitten minua ystävällisesti ja sanoi, että mennään vaan.
- Ei meidän tarvitse nyt heti, voidaan me mennä illemmallakin, peruin ehdotukseni. Olin pitänyt Veskua valveilla aamuyöhön kun olimme ensin katsoneet elokuvan ja sitten olin halunnut jutella Oonan uusista hevosista ja hiukan spekuloida Jinnan ja Villen mahdollista suhdetta, koska en ollut illalla nähnyt Jinnaa enkä saanut lisätietoja. Kai heillä oli uudet treffit. Nyt omatuntoni vähän nalkutti, etenkin kun hän ei ollut edes suuttunut yöllä, nukahtanut vain kesken yksinpuheluni.
- Mä voisin ottaa torkut, hän myönsi.
- Mä tulen sun seuraksi niin jaksan sitten yön valvoa.

Lauri oli tullut kotiin ja oli tuonut tullessaan uusia perunoita ”omasta pellosta”. Hän oli keittänyt niitä ison kattilallisen ja kävimme niiden kimppuun hyvällä halulla, vaikkei särpimeksi ollutkaan muuta kuin voita. Ne jämähtivät mahanpohjaan niin, että minäkin olin jo puoliunessa kun raahauduin Veskun perässä yläkertaan päiväunille. Ja niin vain kävi, että heräsimme vasta siinä vaiheessa kun minun piti lähteä yövuoroon. Ellei minulla olisi ollut autoa olisin myöhästynyt rankasti. Vähän haikein mielin lähdin, pihalla pitivät pienimuotoisia peruna- ja olutkekkereitä pieni joukko niin Laurin kuin Miilankin kavereita, joilla kuului olevan hauskaa, ja kun kaasutin pois pihalta, olin törmätä punaiseen pakuun.

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   11.2.09 17:01:46

hihi :) Hunksit on tänään ladyssa!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   11.2.09 17:36:43

Kappas, niin oiskin!
-----
80.

Yö meni kuten ne useimmiten menivät, aamuyöllä kuolleella hetkellä nukutti ja mietin kovasti jotain aktiviteettia mukaan seuraavaksi yöksi. Kirjan pitäisi olla hyvä, jos sellaiseen turvautuisi. Kutominen ei jotenkin tuntunut houkuttelevalta keskellä kesää. Leveästi haukotellen lähdin osastolta ja kävelin auton ohi bussipysäkille asti ennen kuin tajusin, että housuntaskussani kilisi autonavaimet. Nolona käännyin takaisin. Kyllä olisi porukoille nauru maittanut jos olisin unohtanut auton töihin, nyt kun minulla sellainen kerrankin oli.

Onneksi ajaen pääsi oikaisemaan niin, ettei matka kestänyt kuin viitisentoista minuuttia, vaikka julkisilla meni aikaa lähemmäs tunti. Säikähdin nimittäin puolimatkassa oikein tosissani kun en tajunnut pysähtyä punaisiin valoihin. Näin ne kyllä, mutta jotenkin en saanut ajateltua loppuun ajatusta ”jarruta”, saati että olisin ehtinyt jalkaani käskyttää. Onneksi ketään ei ollut edessä, ja tilanne sai vereni niin kiehumaan, että heräsin loppumatkan ajaksi.

Kotitalomme nukkui vielä. Kahvinkeitin oli kylmä, joten Jinnakaan ei ollut lähtenyt aamuvuoroon, tai sitten hän oli tavoistaan poiketen nukkunut liikaa eikä ollut ehtinyt keittää kahvia. Kömmin autuaasti haukotellen yläkertaan ja kaivauduin Veskun kainaloon. En herännyt siitä hänen noustessaan, enkä vaikka puhelin piippasi tekstiviestejä tyynyni vieressä: vasta kun se alkoi soida sitkeästi hapuilin sen käteeni ja painoin torkkunappia. Siitä alkoi hidas heräämisvaihe, josta noin puolen tunnin kuluttua avasin silmäni ihmettelemään, miksei herätys soinut uudelleen. Kello oli melkein viisi, Vesku oli jättänyt ikkunan auki ja valkoiset valoverhot hulmusivat kesätuulessa juuri kuten haaveissani. Huokaisin tyytyväisenä ja venyttelin raajojani neljään ilmansuuntaan.

Oona oli soittanut vähän aikaisemmin ja lisäksi kännykässä oli iskältä viesti, jossa hän ilmoitti heidän päässeen onnellisesti perille Lerokselle. Toisessa viestissä Oona ilmoitti, että hevoslasti oli merellä. Olisiko hän voinut soittaa ilmoittaakseen, että ne olivat jo perillä? Painoin luurinkuvaa ja yritin soittaa takaisinpäin, mutta hän ei vastannut. Päätin ajaa tallille. Kunhan ensin kävisin suihkussa ja saisin kahvia.

Talo oli taas aivan autio, mutta Lauri sentään tuli kotiin siinä vaiheessa kun taputtelin kahvinkeitintä, jotta se valuisi nopeammin.
- Teillä oli bileet illalla, mainitsin.
- No, vähän kavereita kylässä.
- Tuliko Jinna ja Villekin? Mä ajoin Villeä vastaan kun lähdin illalla töihin.
- Tulihan ne.
- Hitto kun en näe sitä naista enää ikinä nokikkain, että voisin kysyä siltä, seurusteleeko ne, kiukuttelin. Lauri ehdotti, että koittaisin soittaa.
- Kiva tapa koittaa jutella kämppiksen kanssa. Mutta nyt mä lähden tallille.

Nyt muistin jo, että minulla oli auto käytössäni. Viheltelin ja pyörittelin avaimia sormissani mennessäni ulos, jopa taputin sitä katolle ennen kuin avasin oven. Tallille pääsin kymmenessä minuutissa ja ajelin hitaasti varsinaisen parkkipaikan ohi Oonan tallin pihaan, ikkunat ja radio auki. Katselin tarkkaan ympärilleni jo parkkeeratessani Villen pakun viereen. Tarhoissa oli enemmän hevosia kuin mitä Oonalla oli ollut; olivat ne tulleet!

Tunnistin hevoset samoiksi kuin kuvissa, mutta vain väreistä. Täykkäri näytti täykkäriltä eikä lämminveriravurilta. Toreista toinen oli isompi ja jykevämpi kuin mitä olin odottanut ja toinen taas oli kuin aito suomenhevonen. Lähdin etsimään Oonaa ja yritin etsiessäni vielä soittaa hänelle saamatta vastausta. Pyörin tallilla melkein tunnin yksinäni ja lähdin sitten pois vähän huonotuulisena. Kohta olisi aika lähteä taas töihin ja jotain pitäisi kai syödäkin tai ainakin laittaa evääksi ennen sitä.

Vesku ja Kiie olivat iltavuorossa Tarjan kanssa joten nappasin autonavaimet mukaani kun olin saanut työpuvun ylle ja lähdin kansliaan raportille.
- Kai haluat mennä autolla kotiin? kysyin ja vilkaistuani ympärilleni ja todettuani, ettei ketään muuta ollut näköpiirissä annoin suukon Veskulle. Jotenkin tuntui, että täällä työpaikalla ei ollut sopivaa osoittaa heilastelevansa sairaanhoitajan sijaisen kanssa, vaikka kaikki taisivat muutenkin tietää.
- Kiitos, hän sanoi ja hipaisi selkääni. – Kävitkö jo tallilla?
- Kävin, mutten nähnyt ketään muuta kuin ne uudet hevoset. Eikä Oonakaan vastaa puhelimeen, mutta kai sinne pitää vaan huomenna yrittää uudelleen.
- Odotatko niin kauan että mä pääsen töistä, voitaisiin mennä samaa matkaa?
- Sopii, saat tuoda mulle aamulla auton takaisin ja mä tulen hakemaan sua sitten iltapäivällä.

Asetin kassini kahvihuoneen tuolille ja istuin odottamaan, että muukin porukka ehtisi paikalle. Minusta oli vieläkin outoa nähdä Vesku työvaatteissa työpaikalla. Ihan kuin olisimme olleet naamiaisissa. Ihmettelin, tuntuiko hänestä samalta.
- Joko sä tiedät, saatko olla täällä kesän loppuun? kysyin. Tiesin, että hän oli alun perin tullut vain neljäksi viikoksi, joista kaksi oli melkein kulunut.
- Saan, teen sitten Minnan loman sijaisuuden kun oohoo tulee takaisin.
- Sitten meillä alkaakin jo koulu. Ajatus sekä miellytti että jännitti minua. Jinnan sairaanhoito-opisto alkaisi parin viikkoa aikaisemmin. Hän odotti pääsevänsä harjoittelemaan injektion antamista appelsiineihin ennen minua, ja niin todennäköisesti tapahtuisikin. Mutta toisaalta hän ei pääsisi koskaan ruumiidenleikkelyvaiheeseen. Naurahdin; oli meilläkin mielenkiinnon kohteet!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   11.2.09 23:59:11

Pingolle aamiaista ;)
------

Kännykkäni herätti seuraavana päivänä jo puoliltapäivin. Teki mieli nukkua lisää, mutta tiesin, että oli parasta nousta jos aioin saada vuorokausirytmin taas oikeille raiteille. Haluttomana tekemään mitään vaeltelin sitten ympäri taloa. Imurointi olisi ollut paikallaan ainakin keittiössä ja eteisessä, mutta en tahtonut. Minusta tuntui, että olin ainoa, joka täällä siivosi. Lakaisin sentään tiskipöydän edustan kun lasi lipsahti käsistäni ja särkyi siihen.

- Mitä täällä metelöidään? tuli Jinna kysymään hiukset pystyssä ja vielä unisemman näköisenä kuin minä.
- Mä luulin ettei täällä ole ketään. Miten sä nukut tähän aikaan päivästä, oletko kipeä?
- Nukutti vaan.
- Istu, sanoin, ja laitoin piristyen kahvia tulemaan. Nyt ainakin saisin juteltua Jinnan kanssa rauhassa ilman, että kukaan tulisi keskeyttämään. – Kerro kaikki.
- Mikä kaikki muka?
- No Villestä, ja mitä on tapahtunut tällä viikolla? Oletteko te yhdessä vai mitä?
- Ollaanhan me nyt nähty joka päivä. Mä luulen, että se viihtyy mun kanssa.
- Mitenkäs sä viihdyt sen kanssa?
- Voi, ihanasti. Jinna ei voinut pidättää pientä hymyä. – Se on niin kohtelias ja huomaavainen, että mä en ole ikinä tavannut samanlaista.
- Puhutaankohan me nyt samasta ihmisestä? Minusta tuo ei kuulostanut Villeltä.
- Kyllä mun ymmärtääkseni puhutaan. Ja se on niin paljon… aikuisempi kuin kukaan, kenen kanssa olen ennen ollut.
- Mahtaisiko johtua siitä, että se on vuosia vanhempi kuin kukaan kenen kanssa olet ollut? Oona on ainakin 25 ja ne on kai samaa ikäluokkaa.
- Ville on jo 26.
- Kahdeksan vuotta sua vanhempi. Aika paljon.
- Mun puolesta saa olla.
- Mutta tiedetäänhän me, että miehet kypsyy paljon hitaammin, lohdutin, en ole ihan varma kumpaa. Laskemani ikäero oli minusta pelottavan suuri. – Mitenkäs seksi sujuu?
- Ei me nyt sinne asti olla ehditty! Jinna näytti kauhistuneelta.
- Ai, no sähän sanoitkin, ettet tiedä onko se sun tyyppiäsi.
- Mä ehkä tarkoitin silloin paremminkin sitä, etten mä taida olla sen tyyppiä, vaikka se nyt pyysikin mua ulos. Kun se on jotenkin niin… en mä löydä sanaa. Hieno.
- Älä hölmöile, miten niin se olisi hienompi kuin sinä?
- Vanhempi, pukeutuu hienosti, hyvännäköinen, sillä lailla.
- Oletteko edes pussailleet vielä?

Jinna punastui ehkä aavistuksen verran. – Sä olet kauhea tenttaamaan. Mitä jos mä rupeaisin kyselemään teidän seksielämästä?
- Anteeksi vaan, sanoin. Oikeassahan tuo oli. – Kysy ihan mitä haluat niin mä vastaan ihan mitä haluan.
- Saatanpa joskus kysyäkin. Mutta nyt mä menen suihkuun.
- Näettekö te tänäänkin?
- Joo, kunhan Ville ehtii tallilta. Sen valmentaja on kuulemma käymässä Helsingissä ja tulee katsomaan miten niillä menee.
- Jaa! kiinnostuin. Jostain syystä mieleeni ei ollut tullutkaan, että Villellä saattaisi olla valmentaja. Tajusin, että ehkä juuri se seikka, että hän vain treenasi omin päin ilman apua oli ollut ruokkimassa minun saamaani mielikuvaa itseriittoisesta pöllöstä, joka oli tietävinään kaiken. Mutta olihan tietysti hankalaa saada säännöllistä opetusta jos oma opettaja asui neljänsadan kilometrin päässä Keski-Suomessa. Valitettavasti Jinna ei tiennyt valmentajan nimeä, mutta eipä se välttämättä olisi ollut minullekaan tuttu, vaikka jonkin verran kouluratsastuksen maailmaan olinkin vuoden mittaan perehtynyt. Hän päätti kuitenkin lähteä paremman tekemisen puutteessa mukaani tallille ja laittautui huolellisesti ainakin tunnin verran suihkun jälkeen. Minusta se oli jotenkin hellyttävää.

Pääsin kokeilemaan Oonan suomenhevosennäköistä uutta ostosta ja pienellä tai olemattomalla houkuttelulla Vesku kiipesi täykkärin selkään. Tämän loppuviikon Oona oli itse ratsastanut Knoxilla lauantaiset kisat mielessään.
- Sä olisit voinut ottaa sen kolmannen, kuului Oona ehdottavan Jinnaa vilkaisten, kun he tulivat seisoskelemaan kentän laidalle. Tämä kuitenkin puisti päätään voimakkaasti.
- En mä enää ratsasta. Kunhan tulin katselemaan. Hän vilkaisi ympärilleen, kun kuului auton ääntä ja näytti liikahtavan vähän levottomana kun Ville ajoi pihaan, kuin peläten olevansa väärässä paikassa. Seurasin tilannetta kiinnostuneena ja jännitin, huomaisiko Ville hänet. Onneksi pelkoni oli turha. Ville ja tukeva mieshenkilö, joka myös kiipesi pakettiauton ohjaamosta ulos, kävelivät ensin Oonan ja Jinnan luo. Seurasi selvästi esittelyjä ja kättelyjä ja sitten Ville laittoi kätensä Jinnan olkapäälle varovasti kuin tämä olisi posliininukke. Olin tyytyväinen näkemääni ja Jinnan ilmeeseen ja aloin keskittyä ratsastamiseen, mitä nyt kysyin Veskulta oliko hän tunnistanut Villen mukana tulleen miehen ulkonäöltä, mutta ei kuulemma.

Ratsuni oli hyvä, tasaisen varma, tottelevainen ja pehmeäliikkeinen. Vähän kuin kaurapuuro, josta oli unohtunut suola, ajattelin ja hetken ikävöin temperamenttista Miskiä. En voinut sanoa siitä yhtäkään negatiivista piirrettä Oonan kysyessä, kun en tuota tiettyä mauttomuutta viitsinyt mainita. Sehän oli joka tapauksessa vain minun korvieni välissä.
- Tällä sä tykkäät ratsastaa, Vesku lupasi.

Väistyimme pois kentältä kun Ville tuli tallista hevosensa kanssa. Oona kysyi, ehtisinkö putsata Knoxin varusteet huomiseksi ja lupasin. Raahasin suojat, satulan ja suitset penkille kentän viereen, samoin muut tarvikkeet, ja aloin purkaa niitä palasiksi. Aioin toisella silmällä vähintään seurata Villen ratsastusta, ja ennen kaikkea tuon gurun opetusta. Jinna tuli viereeni istumaan ja tarjoutui auttamaan. Eikä siitä malttanut Veskukaan pysyä poissa, eikä Oona. Oona oli kettuakin ovelampi ja toi tullessaan kaikki loputkin omistamansa suitset. Jinna alkoi ajatuksissaan purkaa niitä sarjatyönä; onneksi huomasin, mitä hän teki kun vasta toiset olivat menossa. Olisimme koonneet nahkahihnapalapeliä vielä seuraavalla viikollakin, jos hän olisi saanut kaikki soljet kaikista auki ja samaan kasaan.

Villen valmentaja ei sanonut paljonkaan, alkuun hän vain katsoi ja ehdotteli, mitä haluaisi nähdä ratsukon tekevän, ja alkoi vasta sitten puhua. Valitettavasti hän seisoi niin nokikkain ratsukon kanssa, ettei viisauden sanoja oikein kuulunut sinne missä me istuimme. Onneksi setä intoutui ennen pitkää niin, että alkoi käyttää ääntään kunnolla. Oli kiva katsoa kunnon valmennusta ja yritin imeä itseeni niin paljon neuvoja kuin mahdollista samalla kun koneellisesti hinkkasin suitsien osia. Ojensin ne eteenpäin Veskulle, joka sitten kokosi niitä. Putsattavat varusteet loppuivat hetkeä ennen kuin opetus ja Ville näytti uupuneelta mutta tyytyväiseltä. Eikä ihme, ainakin minun mielestäni he olivat esittäneet parasta ratsastusta, mitä heiltä tähän mennessä olin nähnyt. Vesku nojasi käsiinsä ja näytti vähän haikealta. Mahtoi kaivata valvovan silmän alle ratsastamaan itsekin, ja varmaankin myös ratsua, jolla voisi osallistua muihinkin kuin helppo C –luokkiin. Huokaisin; olisipa minulla ollut rahaa hommata hänelle kunnon kouluratsu.

Ville hyppäsi alas satulasta ja jäi vielä juttelemaan miehen kanssa muutaman sanan. Panin merkille, että hän vilkaisi ympärilleen kuin nähdäkseen jonkun, jolle heittää hevosensa kävelytettäväksi – tai sitten olin vain ennakkoluuloinen – mutta lähti sitten kuitenkin itse taluttamaan sitä. Tukeva mies kulki mukana ja puhui ja selitti kädet heiluen. Mietin eikö hän hengästynyt kuoliaaksi tarpoessaan hiekassa ja puhuessaan, mutta en jäänyt katselemaan vaan aloin kerätä tavaroita.
- Mihin aikaan aamulla? kysyin Oonalta.
- Tule seitsemäksi? hän ehdotti.
- Selvä.
- Mitä te suunnittelette? Vesku kysyi.
- Enkö mä muistanut kertoa sulle että lähden noiden kisahoitajaksi? kysyin. Olin ihan varma, että asiasta oli ollut puhetta.
- Et. Saanko mä tulla mukaan?
- Mä luulin että sulla on töitä.
- Iltavuoro vasta.
- Hyvä, herätään varmemmin jos sunkin pitää nousta!

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   12.2.09 07:56:38

Hieno homma :) aamupätkä ja iltapätkä niin minä pysyn tyytyväisenä ;) mut ei ne lisäpätkätkään toki hallaa tekis..

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   12.2.09 08:08:31

hih-- ja töihinki pitäis lähteä.. nukahdin joskus kuuden maissa illalla.. hetki sitten heräsin :D

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   12.2.09 09:55:05

heii Sennu onko sulla marttikset tallella? Meidän foorumi on poistunut käytöstä ilmeisesti kun ei se aukea. laita jakoon!

Lähettäjä: s^tu 
Päivämäärä:   12.2.09 15:41:04

hyi kuinka mä vihaankaan jessiä kun se tolleen puuttuu muiden asioihin ! mutta joo, pitäähän siinäkin jotain vikoja olla :)

jatkoa !

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   12.2.09 16:57:18

s^atu niinhän se on :D
Pingo, aamu- ja iltapätkien on riitettävä, yöt mä nukun ja päivät oon töissä :D

Tripi :S Kyllä mulla pitäis niitä jossain muodossa jossain olla. Tännekö meinasit vai sulle?
-----------
81.

Knox ei tahtonut mennä traileriin kun siellä ei ollut tällä kertaa Razzamatazzia odottamassa sitä. Oonan piti avittaa sitä takaapäin luudan kanssa ja Veskun ylimääräinen käsipari tuli heti tarpeeseen takapuomin sulkemisessa.
- Tuutteko kyytiin vai tuletteko omalla? Oona kysyi kiivetessään maasturiinsa.
- Tullaan omalla; jos siellä menee pidempään mä en ehdi töihin teidän kyydillä, Vesku sanoi ja me kiipesimme passattiin. Minä ajoin. Jos olisin tiennyt, minne olimme menossa, olisin painellut Oonan ohi heti kättelyssä, mutta kun en tiennyt reittiä määränpäähän, oli pakko surruttaa moottoritielläkin yhdeksääkymppiä trailerin perässä.

Paikka näytti melkein autiolta vielä. Oona ajoi yhdistelmänsä parkkipaikalle, missä oli vasta yksi traileri ennestään, mutta kun yritin seurata häntä, minut ohjattiin takaisin tienposkeen.
- Juu, tää on vaan hevosautoille, Oona sanoi kun kävelimme hänen luokseen. – Ottakaa vaan se ulos sieltä, mä käyn hoitamassa raha-asiat ja katsomassa ratapiirustusta. Laittakaa suitset ennen kuin otatte ulos autosta, täällä ne on tarkkoja siitä. Ja kun toi tiekin on ihan vieressä.
Minulla alkoi olla jo vähän rutiinia ratsastuskilpailuiden toiminnasta, mutta olin silti iloinen, että Vesku oli mukana. Oli kiva kun oli seuraa, ja kahdestaan saimme hevosen ulos ja satuloituakin ennen kuin Oona palasi. Hän aikoi osallistua ensimmäiseen luokkaan, ja jos se menisi kunnialla ja hevonen tuntuisi vielä jaksavan, miettisi jälki-ilmoittautumista seuraavaankin.

Estekilpailuja oli kyllä mielestäni monin kerroin hauskempi seurata kuin kouluratsastuskilpailuja, jos katsomon puolelta haluttiin mielipide. Tapahtumat seurasivat toisiaan nopeasti ja vauhtia ja dramatiikkaakin oli kun kouluradalla mainittavin tapahtuma saattoi olla vasemman laukan nouseminen oikean sijaan. Pikkuluokan poniratsukoista osa meni radan semmoista haipakkaa, että piti henkeä pidätellä. Päättäväisiä kieltäytymisiä ja reippaita kuperkeikkojakin näkyi. Sama meno jatkui luokan loppuun. Oonalla ei mennyt oikeastaan kovinkaan huonosti, vaikka Knox käyttäytyi jopa ikäisekseen huonosti. Se tuijotti tuijottamistaan tuomarinkoppia, mikä kyllä olikin harvinaisen silmiinpistävä etuseinältään avoin rakennus radan päädyssä. Ei se pelännyt, kuten jotkut hevoset, jotka eivät suostuneet sivuuttamaan sitä kuin kymmenen metrin päästä, se vain tuijotti suostumatta liikahtamaan, kuin pohtien koko aivokapasiteetillaan, että mikä tuo torni mahtoi olla. Oonan olisi ehkä pitänyt viedä se oikein lähelle ja antaa sen tökätä turpansa rakennukseen, mutta he saivat jo lähtömerkin ja lähtivät radalle. Viidennen esteen jälkeen tuomarit piti sivuuttaa ja Knox hidasti taas hidastamistaan tuijottaen vain rakennusta. Oona sai käyttää raippaa herättääkseen sen, mutta lähestyminen seuraavalle esteelle jäi vähän lyhyeksi ja siitä tipahti ylin puomi. Ei huono tulos kuitenkaan, vaikka toki virheettömiä oli niin monta, ettei neljällä virhepisteellä päässyt kuin listan keskivaiheille.

Niinpä Oona päätti osallistua seuraavaankin luokkaan, ja antaa hevosen tutustua tuomarikatokseen oikein lähietäisyydeltä tervehtiessään. Kisoissa oli paljon osallistujia ja kakkosluokkaa päästiin aloittamaan vasta, kun kello alkoi lähetä yhtätoista. Vesku ja minä ostimme kahvia ja sämpylöitä Oonan verrytellessä ja odotellessa vuoroaan ja istuimme katsomossa seuraamassa suorituksia. Aloin kyllä jo vähän turtua, kun Oonan vuoroa odotellessa nähtyjä ratoja kertyi jo lähemmäs sata, eikä ollut ketään muuta tuttua, kenen ratsastusta jännittää. Olin iloinen, ettei kyydissämme ollut tullut toista ratsukkoa, joka olisi osallistunut vaikkapa kahteen seuraavaan luokkaan. Päivästä olisi tullut hirvittävän pitkä.

Yleisöstä kuului hyväntahtoista hörähtelyä, kun Oona ratsasti päättäväisesti kiinni tuomarintorniin – hän olisi melkein ylettänyt tervehtimään kätellen. Knox työnsi päänsä sisään ja katseli tarkkaan, eivätkä tuomarit näköjään uskaltaneet tai halunneet puhaltaa lähtömerkkiä, ennen kuin Oona totesi sen nyt kai nähneen tarpeeksi ja käänsi sen pois. Sitten kaikki sujuikin oikein hyvin. Loppurataa kohden hevosen vauhti kyllä alkoi vähän hiipua, se alkoi näyttää väsyneeltä, mutta jaksoi kuitenkin tsempata maaliin asti.
Oona loisti tyytyväisyyttä.
- Jos me päästään palkintojenjakoon niin täytyy pyytää taas kuuluttajaa lukemaan myynti-ilmoitus!

Ja pääsiväthän he, ja lukihan kuuluttaja. Siinä vaiheessa kello oli niin paljon, että Vesku oli jo lähtenyt ajamaan töihin, mutta eipä meilläkään enää kauan menisi. Hevosta saisi pikkuisen jäähdytellä kunniakierroksen jälkeen, mutta sitten sen voisi lastata ja viedä takaisin kotiin. Pari kiinnostunutta ihmistä tuli kyllä haastattelemaan Oonaa ennen kuin pääsimme parkkipaikalle asti. Toisen kanssa Oona kuului sopivan koeratsastuksestakin seuraavana päivänä. Minä riisuin Knoxilta satulan ja suojat, mikä kävi vähän hitaasti kun toisella kädellä piti pitää ohjista eikä se tahtonut malttaa seistä patsaana, kuten olisi ollut suotavaa. Loimea en olisi viitsinyt heittää päälle, mutta satulansija oli vähän hikinen ja traikkuun saattoi matkalla vetää, joten kaivoin senkin esiin. Valitsin kuitenkin vain reikäisen verkkoloimen, joka ei taatusti olisi liian kuuma. Kuljetussuojia en kuitenkaan ruvennut yhdellä kädellä laittamaan, niiden lukuisten tarrojen kanssa ei kolmekaan kättä olisi ollut liikaa.

Oona jutteli odotellessani vielä yhden ostajaehdokkaan kanssa mutta sitten pääsimme lastaamaan. Minua vähän jännitti miten selviäisimme kahdestaan ja kiinnitin varmuuden vuoksi riimuun liinan lyhyen riimunnarun sijaan, jotta olisi enemmän millä operoida.
- Missäs meidän luuta on? kysyi Oona katselleen ympärilleen.
- En mä sitä ottanut, otitko sä?
- Luulin mä heittäneeni sen mukaan. Perhana.
- Ehkä se menee nyt ilmankin, toivoin.
- Voi olla, mutta se oli kyllä aika näppärä apuväline. No, mä käyn lainaamassa tallista, jos näyttää ettei se mene muuten.

Talutin Knoxin lastaussillalle ja suoraan paikoilleen. Se seurasi muina hevosina, mutta kun pujahdin etupuomin alitse se keksi, että sitä oli huijattu ja lähti peruuttamaan takaisin päin. En voinut tehdä puomin toisella puolella edessä oikein mitään. Liinasta kiskominen kävi mielessä, mutta en ruvennut siihen. Olisihan tuo kiskonut minut perässään vaikka etupuomin yli niin halutessaan. Oona oli ehtinyt seurata sen perässä sisään ja oli jo ollut sulkemassa takapuomia; nyt hän joutui hyppäämään sivuun kun hevonen päättikin peruuttaa. Kuului vain vihainen ähkäisy ja Knox oli taas pihalla. Liina oli vielä käsissäni, ja Oonakin piti siitä keskipaikkeilta kiinni ja päästyään ulos hevonen rauhoittui oitis ja katseli ympärilleen. Ehkä sillä oli vähän omahyväinenkin ilme. Oona kiroili kuin turkkilainen keriessäni liinaa taas kiepille ja heittäytyi istumaan lastaussillalle.
- Potkasko se sua? kysyin huolissani kun hän sillä tavalla romahti.
- Jotain meni nyt säpäleiksi, auta kiskomaan saapas pois, äkkiä! Ettei sitä tarvitse leikata!

Liinakieppi kainalossani ja hevonen sen päässä onneksi vain uteliaana patsaana seisten tartuin Oonan ojennettuun koipeen ja kiskoin voimieni takaa. Saapas tuntui niin tiukalta, että ihmettelin, miten hän oli ikinä sitä saanut kiskottua jalkaan, mutta syykin selvisi kun se plumpsahtaen irtosi. Jalkaterä turposi ihan silmissä ja Oona jatkoi kiroilemistaan. En osannut sanoa mitään, mietin vain, millä hitolla saisin kopukan yksinäni lastattua. Mutta ei Oona jäänyt siihen istumaan ja surkuttelemaan kuin hetkeksi, sitten hän könysi pystyyn ja komensi minua tuomaan Knoxin uudestaan sisään. Samassa kohden kuin äskenkin hevonen aikoi palata takaisin ulos, mutta Oona läimäisi sitä saappaanvarrella takapuolelle ja ehti sulkea puomin kun se hötkähti takaisin eteenpäin. Minä kiinnitin sen etupuomiin ja irrotin liinan kädet täristen. Kumma adrenaliinipurkaus.
- Pannaan luukku kiinni ja tutkitaan vahingot, irvisti Oona ja könkkäsi ulos astuen vaivalloisesti vain toiselle kantapäälleen, saapas kainalossa. Suljin trailerin hänen istuessaan sen lokasuojalle riisumaan sukkaa. Irvistelystä päätellen se sattui, eikä ihme. Jalka oli mustansininen ja pullea kuin verkkokinkku. En edelleenkään tiennyt mitä sanoa, mitä nyt kysyin arasti, sattuiko siihen kauheasti.
- Vain jos astun sen päälle. Luojan kiitos sä olet mukana eikä kukaan koulun pikkulikoista, saat ajaa kotiin.
- Tääh, sanoin.
- No ei tällä polkimia käytetä.
- Mä tarvitsen tupakan, sanoin kun mahaani valahti kylmä kivi. Ei ajamisessa mitään, mutta en ollut koskaan vetänyt mitään ja Oonan traileri oli iso, niin kuin autokin.

Istuin auton portaalle tupakoimaan, piittaamatta paheksuvista katseista, joita kuvittelin minuun heiteltävän siksi aikaa kun Oona ontui etupenkille. Sitten suljin kopista sivuovet ja kiipesin ratin taakse.
- Oletko sä koskaan peruuttanut traikkua? kysyi Oona siinä vaiheessa.
- Mä en ole koskaan vetänyt mitään edes eteenpäin, tunnustin ja rullasin ikkunan auki. Minulla oli hiki, joskin se oli paremminkin kylmää hikeä kuin helteestä johtuvaa.
- No, mä yritän neuvoa, vaikka se on kyllä hankalaa. Mutta autoa sun ei ainakaan ole helppo saada sammumaan, se on diesel ja käy kuin juna.
Käynnistin moottorin ja etsin vaihteita. Edessämme oli pieni ruohokaistale ja mietin hetken, onnistuisinko jotenkin eteenpäin ajamalla pääsemään tielle, mutta sitten muistin ojan, joka oli nurmikon ja tallitien välissä. Minun olisi pakko peruuttaa.
- Sun täytyy kääntää niin, että auton perä lähtee oikealla, jotta se työntää koppia vasemmalle, tajuatko? Oona sanoi. Tuijotin hetken eteenpäin kuvitellen, mitä Oona tarkoitti. Kokeilevasti peruutin muutaman sentin tuijottaen peileistä mihin suuntaan traileri lähtisi menemään. Mitään ei oikein tapahtunut ennen kuin päästin käsijarrun. Knox kolautti jotain kuuluvasti kopissa.

Ellen olisi ollut kahden pysäköidyn yhdistelmän välissä kaikki olisi voinut sujua ihan hyvin, mutta nyt piti olla silmät joka paikassa. Kun käänsin rattia yhteen suuntaan uhkasi auton perä osua viereisen trailerin kylkeen. Paljon ei mahtunut edes korjaamaan. Ihan selvästi en nähnyt missä vaiheessa trailerin takapää lähtisi valumaan takanamme olevaan ojaan parkkipaikan ja ison tien välissä. Naapuritraikkujen lastaussillatkin makasivat avattuina maassa niin, että vähensivät tilaa vielä entisestään. Ja kaikkialla oli hevosia, ratsastajineen ja taluttajineen. Ellei parkkivahti olisi tullut apuun ja alkanut neuvoa minua lause kerrallaan, emme ehkä olisi päässeet lähtemään ennen kuin kaikki muut olisivat ensin poistuneet ja jättäneet meille koko parkkipaikan täydeltä tilaa. Kun yhdistelmä oli lopulta suorassa, nokka kohti tietä, pyyhkäisin kaksin käsin hikeä kasvoiltani.

- Hyvinhän se meni, sanoi Oona.
- Et kuulosta ihan uskottavalta.
- Ekakertalaiseksi.
- No en mä ainakaan törmännyt mihinkään.
- Etkä jäänyt jumiin niin, ettet pääse eteen eikä taakse. Mulle on käynyt joskus niinkin.
- Lohduttavaa. Onkos eteenpäinmenon kanssa vinkkejä?
- Sen verran vaan, että teet vähän laajoja käännöksiä. Koppi oikaisee ja jos käännyt niin kuin sulla ei olisi mitään perässä se on ojassa.
- Apua.
- Ja sitten ajat niin tasaisesti kuin sulla olisi vesilasi tossa, Oona osoitti konepeltiä. – Pisaraakaan ei saa läikkyä tai heilautat hevosta joka kerran, enkä mä halua mitään kuljetuskammoista otusta. Eikä äkkijarrutuksia. Kopin kanssa ei pysähdellä keltasilla, ellet ole ennakoinut niitä tarpeeksi kaukaa.
- Just, huokaisin ja painoin kaasua. Lähdimme rullaamaan eteenpäin hitaasti, ilman pienintäkään nykäystä. Käännös isolle tielle oli aika ahdas, ja pelottavat syvät ojat aukesivat molemmilla puolilla. Eikä tie oikeasti ollut iso vaan pieni, vain kaksikaistainen ja mutkitteleva. Kuitenkin parin kilometrin päässä aloin rentoutua. Eteenpäin meneminen oli niin paljon helpompaa kuin peruuttaminen ja kääntäminen, että minun teki mieleni ihan vihellellä ja kurotuin avaamaan radion.
- Tossa puolen kilometrin päässä tulee T-risteys, mihin joudut pysähtymään. Sitä ei tahdo nähdä tarpeeksi ajoissa jos ei tiedä, sanoi Oona, mutta paljon enempää hän ei sitten sanonutkaan matkalla. Vesilasivertaus oli ollut hyvä. Se pysyi mielessäni koko matkan ja kun pääsimme kotitallin pihaan viheltelin tosiaankin.

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   12.2.09 17:09:36

kauheeta tolleen joutua ilman ennakkovaroitusta ajelemaan kopin kanssa.. tosin sitä ehtii jännittää vain hetken. etukäteen jos tietäisi niin ehtisi kuvitella ties mitä. Mutta eipä ole pelkoa että kukaan pistäisi mua vetämään ;)

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   12.2.09 18:40:01

niin joo, mun puolesta marttikset voi jakaa tännekin, kunhan vaan mäkin saan ne luettavakseni :)

Nythän sulle on kerääntynyt tänne oma kerhosi, käsittääkseni useampikin kirjoittelee tarinoita.. miten olisi..? ;P

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   12.2.09 21:01:31

Ei marttoja voi herättää uudelleen eloon, ei se ikinä enää ois samaa :D
Mutta siellä ne tarinat tosiaan nyt on, tai siis pienenpieni alkuosa niistä. Ei niitä millään jaksa kaikkia lähetellä kerralla, kun ei mulla oo niitä missään yhdessä tiedostossa vaan koko topicit on tallessa kaikkine välihuomautuksineen, mitä pitää kelata yli.
-------------

Oonalla oli edelleen toisessa jalassaan saapas ja toinen paljaana; hän oli matkalla yrittänyt äheltää lenkkaria jalkaan, mutta se ei ollut mahtunut. Nyt hän pyysi minua avuksi kiskomaan toisenkin saappaan pois ennen kuin avasin trailerin luukun.
- Ajettaisko käymään röntgenissä kun ollaan saatu hevonen hoidettua, hän ehdotti.
- Taitaa olla parasta.
- Niin… sullahan ei oo pikku-e:tä ajokortissasi?
- Ei tosiaan ole. Mä luulin että sä tiesit.
- No, eipä oo tullut koskaan kysyttyä. Enkä viitsinyt lähtiessä kysyä. Jos joku olisi pysäyttänyt oisin voinut sanoa, että luulin sulla olevan, ja ihan valehtelematta. Oona hymyili hyvin vinosti.

Kimi oli onneksi tallilla ja auttoi ottamaan Knoxin ulos. Hän myöskin siivosi traikun sekä parkkeerasi ja irrotti sen vetokoukusta sillä aikaa kun minä hoidin hevosen. Oona hyppeli satulahuoneeseensa ja haki sen nurkasta kainalosauvat. Olinkin aina ihmetellyt, mitä ne siellä tekivät, mutta kai niitä oli säästelty tämmöisten tapausten varalle. Sitten lähdimme ajamaan päivystykseen, missä vietimmekin rattoisan parituntisen lukien vanhoja naistenlehtiä, haisten hielle ja hevosille. Tuomio oli pari murtunutta jalkapöydän luuta ja kävely- ja ratsastuskielto.
- Ja kukahan hoitaa mun työni, Oona huokaisi. Kotimatkan hän vietti puhelimessa, jutellen ratsastuskoulun omistajan kanssa. Viikonloppuisin siellä tekivät tallitöitä hoitajat saadakseen sitten palkaksi ratsastustunteja, mutta arkipäivisin se oli Oonan homma.
- Onneksi on kesä niin koululaisilla on lomaa, varmaan jotkut tytöistä tulee mielellään, lohdutin.
- Mä en vaan jaksaisi luottaa siihen, että ne osaa tehdä kaiken oikein.
- Voithan sä vahtia niitä.
- Niin, sen mä voin tehdä, Oonan ilme kirkastui. Saatoin kuvitella hänet kiukkuisena kipsissään seuraamassa, että tytöt tekisivät asiat hänen haluamassaan järjestyksessä. Se saattaisi aiheuttaa melkoista vaihtuvuutta halukkaissa tallityöntekijöissä.
- Ota nyt ainakin pari päivää kaikessa rauhassa, ehdotin. – Ainakin huominen.
- Pääsetkö sä tulemaan huomenna?
- Mä voin tulla vaikka koko päiväksi ja ratsastaa kaikki sun hevosesi, mulla on vielä näitä valvontavapaita, lupasin.
- Hyvä, Oona hymyili. – Saat ottaa mun auton. Mä en kuitenkaan voi ajaa sillä nyt ens alkuun.

Niinpä pihallemme iltaan mennessä kertyi autoja niin, että Vesku joutui jättämään passatin kadunvarteen, kun se ei sopinut minun Oonan maasturin, Villen pakettiauton ja Miilan pikkuvolkkarin viereen enää.
- Mä luulin, että täällä on isommatkin juhlat, Vesku ihmetteli tullessaan sisään . Mutta olohuoneessa olimme vain me asukkaat sekä Ville, joka hiljalleen näytti ujuttautuvan porukkaan. Miila ja Lauri olivat iltapäivällä tehneet retken Nurmijärvelle niinikään, ilman minua kun olin sen sijaan joutunut Oonan kuskiksi sairaalaan. Miila oli kuvannut Mansikkaa ja varsaa lähes kameran kortin täyteen ja me istuimme ja löhösimme ja katselimme kuvia telkkarista. Miila sanoi ratsastaneensakin Mansikalla laitumella, vaikka ei siitä ollut oikein mitään tullut kun varsa tahtoi juosta perässä ja pureskella häntä kantapäistä. Alikin oli kuulemma ratsastanut sillä jo muutamaan otteeseen mutta vienyt silloin varsan talliin odottamaan. Siinä sitten kiljuttiin puolin ja toisin. äiti ja poika, niin ettei ratsastamisesta kyllä oikein voinut puhua.

- Missä Oona on? Miten niiden toinen rata meni? kysyi Vesku sitten ja katseli ympärilleen.
- Kotona murtuneen jalan kanssa. Kerroin lyhyesti mitä oli tapahtunut ja miksi auto oli pihassa; muut olivat kuulleet jutun jo jokainen erikseen ja ensimmäiset jo monesti.
- Sinäkö teidät kotiin ajoit? hän kysyi ja tuli lattialle viereeni istumaan.
- Minä. Koko matkan.
- Rikollinen!
- No ei ollut paljon vaihtoehtoja, vai mitä? Peruutin itse pois rivistäkin, kehuin ja tönin häntä saadakseni vähän arvostusta.
- Mun rikollinen tyttöystävä, Vesku korjasi ja jostain omituisesta syystä se kuulosti paremmalta. Hän asetti kätensä selälleni ja sitten aloimme katsoa Miilan valokuvia taas alusta.
- Mitenkäs tallihommat ja se pihatonrakennus sitten? hän kysyi.
- Varmaan apu kelpaisi. Ratsastuskoulun hoitajia se mietti tallia tekemään mutta katsotaan mitä Eivor ja Niina keksii. Mä menen huomenna ratsastamaan oikein urakalla. Niin, ja Knoxia tulee joku kokeilemaan, ne sopi siellä kisoissa!

Kiehnäydyin vähän lähemmäksi Veskua. Oli totisesti harvinaista, että olimme kaikki kotona yhtaikaa, ja Ville vielä lisäksi. Kolme pariskuntaa. Jäin salavihkaa katselemaan Jinnaa ja Villeä, jotka istuivat pienellä sohvalla. Jinna nojaili Villen olkapäähän ja tämä piti kättään Jinnan harteilla. En nähnyt mitään suurta intohimoa, mutta Jinna näytti ihan tyytyväiseltä. Olin jo kääntämässä katseeni pois kun havaitsin, että Ville laittoi toisenkin kätensä ystäväni ympärille ja veti hänet paremmin lähelleen, oikeastaan syliinsä. Sitten en viitsinyt katsella pidempään, tunsin olevani tirkistelijä, mutta kuulin Jinnan naurahtavan. Minua vähän pelotti ja ajattelin, että jos Ville vain leikittelisi ystäväni tunteilla niin saattaisin joutua kuristamaan miehen. Mitä järkeä niiden itse asiassa oli ollut ruveta seurustelemaan millään tasolla, jos Ville oli tullut tänne vain kesäksi ja lähtisi pois alle kahden kuukauden kuluttua?

Laskin pääni käsien varaan ja teeskentelin nukahtaneeni. En tiedä uskoiko semmoista äkkinäistä sammahtamista kukaan, mutta saatoin siinä ripsieni lomasta jatkaa tarkkailuani. Sana kuulosti paremmalta kuin tirkistely. Näin Villen kumartuvan varovasti lähemmäs Jinnaa ja sitten luulen, että he suutelivat. Tai ainakin Jinna nosti käsivartensa Villen kaulaan. Sitten jouduin älähtämään, kun Vesku tökkäsi sormensa kylkiluihini ja käännähdin kiukkuisena tuijottamaan häntä.
- Mitä sä meinaat, se sattui?
- Anteeksi, Vesku sanoi enkelimäinen pieni hymy kasvoillaan. – Ajattelin vaan kysyä, että mentäiskö saunaan tänään?
- Mennään, sanoi Miila, joka oli kyllästynyt painelemaan kameransa nuolinäppäimiä, ja nousi seisomaan. – Mä menen laittamaan sen päälle.

Siihen sitten havahtuivat kaikki. Lauri jatkoi kuvien kelaamista ja osoitti, ellei nyt hevostieteellistä, ainakin valokuvauksellista silmää vaatimalla meitä katsomaan parhaimpia otoksia. Minäkin kömmin istumaan jäsenineni, jotka olivat kyllä vähän jäykistyneet kovalla lattialla makaamisesta. Aioin tökkiä Veskua takaisin jäykin sormin, agenttityyliin, mutta hän sai käteni vangittua ja veti minut sen sijaan itseään vasten. Hän painoin kasvonsa kaulaani vasten ja sulin siinä silmänräpäyksessä.

Meillä sattui olemaan muutama saunaolut jäljellä ja Ville yhytti minut etuterassilta tupakalta olutpullo toisessa kädessäni. En halunnut jäädä alapihalle saunan terassille polttelemaan muiden kiusaksi; Vesku ja Lauri eivät tupakoineet edes satunnaisesti kuten tytöt enkä halunnut katsella savua pois huitovia käsiä, vaikkeivat he verbaalisesti käyneetkään kimppuuni. Odotin oikeastaan tyytyväisenä aikaa, että opiskeluni vieroittaisivat minut pahasta tavastani. Eivät lääkärit tupakoineet,
- Miksi sä et pidä musta? kysyi Ville suoraan istuutuessaan terassin pikku pöydän toiselle puolelle. Aioin kysyä miksi hän semmoista kuvitteli, mutta en viitsinyt ruveta leikkimään.
- Koska mä pelkään, että sä satutat mun rakasta ystävääni, sanoin suoraan. Ville näytti ihan hölmistyneeltä.
- Jinnaa, vihjaisin. Villen ilme ei paljon muuttunut.
- Niin tietysti, mutta mä tarkoitin että miksi alun perin.
- Jaa. Koska sä alun perin kohtelit mua kuin mustaa orjaa. Sekään vastaus ei ollut vaikea. Muistin, että Ville oli yrittänyt ensitapaamisella yrittänyt komennella minua kuin olisin joku 13-vuotias fani.
- Mä erehdyin silloin.
- Mutta eihän sillä ole mitään merkitystä. Jos sä pystyt jotakuta kohtelemaan sillä lailla se kertoo kauhean paljon sun luonteestasi.

Näin Villen ensi kerran ilman Kilparatsastajan naamiota. Hän asetti kyynärpäänsä tuolin käsinojalle ja tuijotti kaukaisuuteen.
- Mua ei oikeasti pitäisi kiinnostaa sun mielipiteesi, mutta Oona tuntuu pitävän susta, hän sanoi. – Ja Vesku on hyvä tyyppi enkä väitäkään, etten olisi ollut tyytyväinen kun se katosi kuvioista pari vuotta sitten, kun se oli siirtymässä nuorista aikuisten kansallisiin avoimiin luokkiin… mutta siitäkään ei ole nyt kysymys. Sä vaan satut nyt kietoutumaan mun elämääni.
- No anteeksi, mieluummin olisin sen jättänyt väliin, sanoin töykeästi. Villen naama jäykistyi tuttuun, häijyyn ilmeeseen, ja illan valokuvia katseltuani tuntui, että minuun oli tarttunut tietty taiteellinen näkemyksenpoikanen. Tumma taivas taustanaan hänessä oli jotain pirullisen näköistä.
- Mä vaan toivoisin, ettet kauheasti mustamaalaa mua Jinnalle, sanoi sitten Ville yllättävän vaisusti.
Minä naurahdin epäuskoisena ja maistoin pahasti lämpiävää oluttani.
- Miksi? oli ensimmäinen kysymys, mikä tuli mieleeni, ja sen myös kysyin.
- Koska mä uskon että se kuuntelee sua jos sä puhut musta pahaa. Ville oli kääntänyt katseensa kadulle päin niin, että näin vain hänen täydellisen profiilinsa.
- Miksi sua kiinnostaa? Mitä sä Jinnasta välität? kysyin hiukan hurjistuen.
- Mä välitän kyllä, Ville sanoi ja käänsi katseensa minuun. Luoja, ajattelin kaverista mitä tahansa muuten, mutta hän ei ollut pahan näköinen. Ei todellakaan, vaikka näki ettei hän ollut enää teini-ikäinen. Naurunryppyjä alkoi näkyä silmäkulmissa, tai jotain ryppyjä kuitenkin. En ollut oikein koskaan nähnyt hänen hymyilevän. Mutta se vain lisäsi viehätystä. Äkkiä toivoin, että hän hymyilisi minulle, sillä nuo kasvot näyttivät olevan luodut hymyjä ja naurua varten; muuten ne olivat vain tylsä nätti naama.
- Ville, sanoin, ja pidin pitkän tauon korostaakseni pistettä puheessani. – Mä tapasin sut, koska, kuukausi sitten? Arvaa olenko mä ehtinyt puhua Jinnalle kaiken pahan mitä susta olen koskaan ajatellut?

Tuijotimme toisiamme pitkän aikaa, mutta sitten Ville alkoi todella hymyillä.
- Ja silti mä olen tässä? hän sanoi, eikä se oikeastaan ollut kysymys vaan toteamus.
- Näköjään, sanoin kuívasti. – Se ei näytä kauheasti arvostaneen mun mielipidettä.

Miehen hymy sen kuin leveni ja vaaleansiniset silmät kääntyivät pois minusta, puutarhan pimeyteen. Ne eivät olleet vaalean, hailean siniset, vaan paremminkin kuin turkoosi jää.
- Mitä sä sitten ajattelet Jinnasta, että viitsit tän keskustelun käydä lävitse? vaadin saada tietää.
- Se ei taas kuulu sulle, sanoi Ville ja äänessä oli aimo annos entistä pöyhkeyttä.
- Jos sä satutat sitä mä teen sulle jotain kamalan pahaa! uhkasin. Villen katse siirtyi takaisin minuun ja hän hymyili ihan eri tavalla kuin tähän asti.
- Mä en halua satuttaa sitä.
- Mutta sä olet täällä vain käymässä, miksi ruveta kehittämään mitään suhdetta jos sä häivyt kohta? kysyin.
- Ehkä mä en häivykään.

Siinä vaiheessa minun oli ihan pakko lähteä käymään vessassa. Olin suunnitellut sitä jo Villen tullessa ja nyt rakkoni ei enää kestänyt.
- Odota siinä, mä tulen just takaisin, sanoin ja kipaisin sisään. Mutta kun palasin, oli Ville kadonnut terassilta, enkä löytänyt häntä sen paremmin kuin Jinnaakaan takapihaltakaan. En oikeastaan halunnut lähteä etsimään heitä nyt, toivoin vain, että olin saanut ilmaistua itseni tarpeeksi selvästi. Ettei minun tarvitsisi palata asiaan.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   12.2.09 22:22:21

82.

Miksi, miksi ei voinut elää useampaa elämää yhtaikaa? Ei niin, että olisin halunnut omaani vaihtaa pois, mutta olisin halunnut edes hetken olla Jinnan tilalla ja tietää, mitä hän ajatteli. Ja jos kerran ruvettiin hyppelemään toisten nahkoihin, vielä mieluummin olisin halunnut lukea edes hetken ajan Villen ajatukset. Tunsin olevani vastuussa pariskunnasta. Tai Ville hittoon, en hänen tunteistaan piitannut, mutta jos huonosti kävisi ja Jinna päätyisi onnettomaksi, minullekin tulisi kovin paha mieli. Vesku ei tuntunut ottavan vakavasti huoltani ollenkaan. Hänestä oli hieno juttu, että Ville oli ajoittain ruvennut yöpymään meillä ja hän väitti, että Jinna näytti kukoistavan kuin ruusu. Miilakin kuunteli ja ihmetteli, mitä oikein stressasin. Kai nyt ihmisellä sai kesäheila olla. Jinnaa itseään en uskaltanut piinata utelemalla, miltä hänestä tuntuisi jos ja kun Ville syyskuussa pakkaisi hevosensa traileriin ja matkustaisi takaisin Keski-Suomeen. Ahdistuin siis ihan keskenäni.

Onneksi tekemistä siunaantui Oonan onnettomuuden myötä niin, ettei juuri ehtinyt eikä jaksanut vatvoa. Ratsastin ja autoin tallihommissa silloin kun en ollut töissä, ja sitten siinä sivussa käynnistyi, kuten sovittu oli, pihaton rakentaminen. Kimi ja Vesku olivat aika paljon tallilla myös, ja samoin Ville ja Jinna. Siksi päiväksi, kun varsojen tulevan pihattoalueen aitaaminen piti aloittaa, tulivat mukaan myös Miila ja Lauri sekä Olli, Oonan veli. Jopa Kiien värväsin töistä. Eihän tarvinnut olla hevosihminen osatakseen kantaa lankkuja ja käyttääkseen vasaraa tai lapiota. Päivä oli tarkoin valittu niin, että mahdollisimman monilla meistä monivuorotyöläisistä oli vapaata ja se oli torstai. Oonan isä oli tullut jo maanantaina paikkakunnalle ja aloittanut Ollin kanssa pihaton pykäämisen ja siinä he olivat päässeet jo pitkälle; kattolautojakin oli jo paikoillaan, vaikka rakennelma enimmäkseen vielä olikin luurankomallia.

Minä olin ollut oikeassa arvellessani, että ratsastuskoulun hoitajat tekisivät mielellään tallitöitä; ainakin näin alkuun. Anna ja Siiri olivat siellä vuorossa torstai-aamuna. Minä siivosin vikkelästi Oonan tallin pari käytössä ollutta karsinaa – suurin osa hänen hevosistaan oli ulkona yötä päivää edelleen – heti kun tallille pääsin vähän ennen kahdeksaa ja selasin sitten satulahuoneessa eri hevosten vihkoja nähdäkseni, kenellä pitäisi välttämättä ratsastaa tänään ja kenellä ei. Yksi Oonan ratsutettavista, Madame Butterfly, oli matkustanut kotiin heti alkuviikosta kun Oona oli soitellut omistajia läpi kertoakseen onnettomuudestaan, mutta se olisi haettu pois viikon kuluttua joka tapauksessa. Kaksi asiakashevosta oli kuitenkin vielä jäljellä ja toisella niistä oli Vesku ratsastanut edellispäivänä. Ja sitten uudet virolaiset ja Knox. Silmäilin pöydälle riviin avaamiani vihkoja vähän epätoivoisena. Jonkinlainen seinätaulukko olisi ollut paljon selkeämpi ratkaisu! Otin seinällä roikkuvan ruutulehtiön ja vetelin siihen suurpiirteisesti rivit kaikille kuudelle hevoselle ja sitten päiväsarakkeita. Tilanne selkeytyi huomattavasti ja katsoin aikaansaannostani tyytyväisenä. Jos Vesku ratsastaisi toisen Oonan ratsutettavista tultuaan töistä minä voisin ratsastaa nyt Elkellä, toritammalla, ja sitten illalla Veskun seurana Madnessilla, täykkärillä. Kolmas uusista oli niin patarauhallinen ja perusjärkevä tyyppi, että se voisi pitää toisenkin vapaapäivän. Sitten jäisi vain Knox, ja Oona oli sanonut ostajaehdokkaiden tulevan tänään hakemaan sen ostotarkastukseen klinikalle. Kai siinä olisi sille tarpeeksi ohjelmaa. Ja jos ne sen päättäisivät ostaa, niin ratsastakoot itse muutenkin tästä lähtien.

Lähdin vihellellen hakemaan Elkeä tarhasta, tyytyväisenä siihen, että olin saanut päiväni järjestykseen. Vesku ja Jinna olivat lähteneet aamulla töihin ja Lauri ja Miila eivät olleet jaksaneet lähteä yhtä aikaisin kuin minä mutta varmaan he pian ilmestyisivät. Kiie varmaan tulisi omia aikojaan jossain vaiheessa. Oona ja isänsä kolistelivat tallinylisiltä alas kun olin saanut ison tamman harjattua ja satuloitua ja tappelin parhaillaan saadakseni sille kuolaimet suuhun. Oona käveli kiltisti kahden, tai ainakin yhden kepin kanssa silloin kun hänen isänsä oli lähettyvillä, mutta olin kyllä nähnyt hänen painelevaan hurjaa kantapäähölkkääkin muutaman kerran kun hän luuli ettei kukaan nähnyt. Mietin, koska hän aikoi kiivetä hevosen selkään. Epäilin, että lähipäivinä. Huikkasin huomenet.
- Onko koululla liikettä? tarkisti Oona ensimmäiseksi.
- Anna ja Siiri oli siellä jo työn touhussa kun mä tulin, rauhoittelin. – Nytkö muka vasta nousit? Ajattelin että sä käyt kuitenkin heti aamutuimaan siellä äkseeraamassa.
- Mä nukuin tänään liikaa, joku oli siirtänyt herätyksen, sanoi Oona, vilkaisten murhaavasti isäänsä, joka naureskeli ja kohenteli haalareitaan, jotka näyttivät olevan hänen ainoa vaatekappaleensa. Vilkaisin taivaalle ja totesin, että taisi olla tulossa kuuma päivä. Onneksi olin pukenut alusvaatteiksi vanhat bikinit jos päivällä tosihommissa tulisi niin kuuma, että olisi pakko ruveta strippaamaan.

Ratsastelin kentällä tunnin verran yrittäen saada vähän herkisteltyä Elkeä ja sinä aikana ohitseni ajoi ainakin neljä autoa; tunnistin Miilan, Kimin ja Villen autot.ja neljännessä taisi olla Olli. Hyvä juttu.
- Miltäs se tuntui? kysyi Oona kun palasin tallille.
- Ihan hyvältä; kannukset auttoi niin kuin vihjaisit, sanoin. Tamma oli aika hidas eikä se piitannut raipanläimäyksista sen enempää kuin ystävällisistä taputuksista. Kannuksiin se ei ollut turtunut.
- Mä laitoin siitä jo eilen ilmoituksen, että ”Täydellinen Tätiratsu”, Oona tirskahti. – Tai monikossa, laitoin Maken samaan ilmoitukseen.
- Ei kukaan tolla otsikolla lähde ostamaan hevosta, epäilin.
- Äläs nyt, mun puhelin on soinut jo kerran! Sitä tullaan tänään katsomaan.
- Ei helvata! Joku siis tosiaan pitää itseään tätiratsastajana?
- Monikin. Hei, kun oot saanut sen takaisin ulos niin mennään käymään kaupassa, mun täytyy hommata talkoojuomia.
- Selvä, sanoin.

Lähdimme sitten; minulla oli edelleen käytössä Oonan maasturi, johon olin kovasti mielistynyt. Se oli iso ja jykevä ja vahva ja vaikkei sillä nyt voinutkaan lähteä kilpaa liikennevaloista pidin voiman tunteesta ja matalasta jyrinästä, joka voimistui kun painoin kaasua. Siinä oli jotain kauhean seksikästä.
- Koska sä haluat tän takaisin? kysyin hiukkasen huolissani kun kaarsimme Citymarketin pihaan.
- Katotaan kun isä lähtee, että voinko jo ajaa. Siihen asti se kuskaa mua kyllä.
- On tää omituista, ensin ihmisellä ei ole yhtään autoa ja yhtäkkiä niitä sitten on vaikka miten monta käytettävissä.
- Semmosta elämä on, vähän kaiken suhteen.

- Pitäisköhän mun ruokkiakin ne? Oona jäi pohtimaan keskellä kauppaa, nojaten keppeihinsä.
- Kyllä sun varmaan pitäis, arvelin.
- Mutta millä? Kauhea lauma ihmisiä, enkä mä oikeen osaa kokata. Eikä ole grilliäkään.
Nojasin kärryihin ja mietin ankarasti.
- Ostetaan viis kiloa uusia perunoita ja silliä, ehdotin. – Ja leipää ja voita.
- Ei mulla ole kattilaa mihin mahtuisi edes kiloa.
- No, me ollaan tavaratalossa, mene sä keräämään perunoita niin mä käyn etsimässä sulle kattilan, ehdotin.
- En rupea semmoiseen satsaamaan. Syökööt voileipiä vaan.
Niinpä ostimme monta leipää ja monta korillista limsaa, kaljaa ja siideriä ja palasimme tallille.

Oonan isä oli tyttärensä veroinen organisaattori. Hän oli pannut miesihmiset kaivamaan tolpankuoppia ja Miilan ja Kiien naulaamaan lautoja pihatonseiniin ja ojentamaan itselleen lautoja katolle, missä hän itse tasapainoili. Minä raahasin autosta ruoat Oonan kämpille ja juomakorit tallinseinustalle, missä Oona jäi upottamaan niitä tyhjiin hevosten juomasaaveihin ja laski kylmää vettä päälle ja menin sitten ilmoittautumaan töihin. Oonan isä suoristautui seisomaan katontekeleellä ja silmäili ympärilleen.
- Tolppia kai sitten seuraavaksi pystyyn. Osaatko?
- Osaan, mä olin tota tekemässä viime kesänä, ilmoitin ja osoitin ainoaan vankkaan lautatarhaan, jonka olimme edellisvuonna tehneet talkoilla oritarhaksi.
- Siitä sitten vaan.

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   13.2.09 01:35:36

iiih, heppoja! (en taas osaa sanoa mitään järkevää)

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   13.2.09 06:59:40

Luin illalla kaks pätkää ja pelkäsin ettei aamuksi olekaan omaa, mut olihan täällä onneksi :) Saa taas päivän käyntiin ja jaksaa lähtee töihin :P perjantain kunniaks voit sit illalla laittaa oikein pitkiä pätkiä ni pääsee toipumaan viikosta ;)

Tää on muuten nyt sellasta pätkää jota en muista kunnolla. Toi Jessin urkkiminen ja kiinnostus muiden asioista (kuten joku toinen jo kommentoi tuolla) on ärsyttävää :) mut toisaalta niin kauheen inhimillistä!

Saako muuten sennnu kysyä et minkä ikäinen olet? Ja siitä pikalaskulla et minkä ikäinen olit sillon kun tätä alkuosaa kirjottelit?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   13.2.09 17:05:17

Pingolainen, saa kysyä mut en tiedä viitsinkö vastata :D
No, sen verran voin paljastaa (jos se nyt mikään yllätys on), että olin mä jo ihan täysi-ikäinen sillon melkeen 3 vuotta sitten, kun alotin tän.
-------------
Miehet; Olli, Kimi, Lauri ja Ville, olivat ehtineet kaivaa kuoppia jo ihan tuhottoman määrän mutta minä sain pian kehitettyä hyvän rytmin ja kuvittelin jo hetken, että saisin saavutettua heitä kun Kimi ja Ville lähtivät ratsastamaan ennen päiväruokintaa. Mutta tolppien raahaaminen ryteikössä paikoilleen oli kauhean hikistä hommaa ja pimeimmissä paikoissa pörräsi hyttysiä niin, että vaikka yleensä nautin ruumiillisesta työstä, tämä ei ollut hauskinta mitä eläessäni olin tehnyt. Purin kuitenkin hammasta ja jatkoin, vaikka aloinkin pikkuhiljaa epäillä, että olin saanut kaikista rankimman työn. Enkä saanut Ollia ja Lauria kiinni; heidän tarvitsi vain kantaa lapionsa kun minun piti aina kahden tolpan jälkeen palata isolle kärrylle ja raahata kaksi seuraavaa tolppaa joka kerran kauemmas. Lähdin hakemaan juotavaa ja pitämään tupakkatauon.

Makoilin kapealla ruohokaistaleella tallinseinustalla, toisessa kädessä tupakka ja toisessa olutpullo. Kyllä se valuisi hikenä ulos jo seuraavan tunnin kuluessa. Raavin hyttysenpuremia ja tunsin, miten raukeus ja jähmeys valui jäseniini. Tuntui kauhean vaikealta ajatella, että pitäisi kohta nousta ja lähteä takaisin hommiin.

Tytöt pihaton seinustalta päättivät myös pitää tauon ja tulivat istumaan seurakseni.
- Naulaaminen on kivaa, julisti Kiie.
- Kun osaisit vielä naulata ne laudat suoraan, sanoi Miila ja avasi itselleen oluen.
- Mä osaan, menkää te välillä raahaamaan noita tolppia, ehdotin. – Nekin pitää kyllä pystyttää aika suoraan.
- Väitättekö mua kieroksi? kysyi Kiie ja penkoi saavista itselleen siideriä. Veden pinnalla kellui jo muutama etiketti ja minua alkoi naurattaa, niin kuin väsyneenä naurattaa. Jos etiketit muovipullosta irtosivat noin helposti, kohta kukaan ei tietäisi mitä joi. Mutta Kiie lupasi tulla kanssani tolppa-apinaksi. Pidimme kuitenkin kunnon tauon, Ville ja Kimi palasivat ratsastamasta ja Lauri ja Olli pusikosta. Oonan isäkin laskeutui pihattoaihelman katolta kun totesi koko työläisporukkansa istuvan tallinseinustalla.
- Olisiko välipalan aika? hän kysyi ja pyyhki itsekin hikeä otsaltaan. – Missäs vaiheessa aita on?
- Mä olen raahannut sinne pusikkoon neljätoista tolppaa, sanoin voipuneena. – Se ei ole kyllä ihmislapsen hommaa.
- Kuopista on jo valmiina ainakin kolme neljäsosaa, ja loppu on tota helppoa sileetä laidunta, raportoi Lauri.
- Ehkä me panostetaan nyt aitaan vähän enemmän, päätti Oonan isä.

Siinä vaiheessa Oona könkkäsi ratsastuskoululta perässään Anni ja Siiri heinäkärryn kanssa ja hetken neuvoteltuamme päätimme syödäkin samalla istumisella. Miila kävi Laurin kanssa hakemassa Oonan kämpiltä kaikki leivät ja tykötarpeet ja istuimme tallipihalla piknikillä hyvän aikaa. Minulla oli edelleen vähän voipunut olo ja huomasin kikattavani kaikille keskustelussa lentäville herjoille. Ihan kuin tuo juomani kaljapullollinen olisi mennyt päähän. Kiie näytti sulautuvan sakkiin kuin ei olisi koskaan muualla pyörinytkään kuin tallilla, mikä ilahdutti minua. Toisaalta en ollut muuta epäillytkään. Hän oli niin kauhean sopeutuvainen ihminen, hänen tuntui olevan helppo tulla toimeen ihan kenen kanssa vaan.

- No niin, ei oo enää paljon jäljellä! huusi lopulta Kimi ja hypähti pystyyn taputtaen käsiään kuin liikunnanopettaja ainakin. Kaivoin heti tupakat esiin ajatellen, että varastaisin vielä yhden viisiminuuttisen vaikka mikä olisi. Oonan isä masinoi tällä kertaa pojat kantamaan tolppia ja pystyttämään niitä. En tiennyt oliko kuoppien kaivaminen sen helpompaa, vaikka laidun näyttikin lupaavammalta kuin metsittynyt osa. Olli tuli näyttämään meille, miten he olivat mitanneet kuoppien välin yhden mukanaan kuljettamansa, määrämittaan leikatun lankun avulla ja sitten aloimme kaivaa. Olimme nyt laitumen puolella ja huomasin Kiien vilkuilevan huolestuneena Oonan hevosia, jotka seurasivat uteliaina touhujamme. Knox uteliaimpana halusi tulla tutkimaan hänen lapioaan ja huomasin, miten Kiie oikein hypähti kauemmas.
- Heilauta vaan kättäsi, neuvoin. Kiie heilautti vähän sormiaan ja perääntyi. Minua nauratti. Olin niin fakkiutunut itse viime vuosina, etten enää tahtonut muistaa, että oli tosiaan olemassa ihmisiä jotka eivät olleet hevosihmisiä, ja saattoivat jopa pelätä niitä. Ajattelin ehdottaa, että Kiie voisi palata naulaamaan lautoja pihattoon, mutta samassa pihaan ajoi auto traileri perässään ja sieltä tulivat Knoxin ostajat hakemaan sitä klinikkareissulle.

Menin apukäsiksi pihalle, missä ostaja, nuori poika, ensin harjasi hevosen ja puki sille hakemani kuljetussuojat. Mietin missä Oona oli ja miten saisimme hevosen koppiin, ellei hän ilmestyisi. Mutta Knoxia ei huvittanutkaan enää en-mene-traileriin-leikki. Se vilkaisi kerran minua, joka nojasin takasillan lähellä luutaan nojaten ja käveli sisään. Ei puhettakaan ulosperuuttamisista. Annoin luudan varmuuden vuoksi pojalle ja hänen äidilleen mukaan ja sitten he lähtivät ajamaan.

Kimi tuli vastaan kun aioin palata hommiin ja sanoi pahoitellen, että hänen täytyi lähteä. Hänellä oli toinenkin ratsastettava toisella tallilla vielä tänään.
- Mitä kello on? kysyin. Minun ainoa kelloni ainakin näin kesäaikaan oli kännykässä, joka taas oli kassissani, mikä lojui tallipihalla seinän vieressä.
- Se on jo kolme.
Ilahduin. Veskun ja Jinnan työpäivä päättyisi puolen tunnin päästä ja alle tunnissa saisimme siis tuoreita voimia.

Siihen mennessä kaikki aitatolpat olivat pystyssä ja ennen hämärää niihin ehdittäisiin naulata jo melkoinen määrä poikkipuitakin. Minä lähdin Veskun kanssa taas ratsastamaan, seuraksi maastoon, ja jätin muut ahertamaan. Oli ihanaa päästä hetkeksi pakoon. Vesku oli ollut oikeassa sanottuaan koeratsastuksen jälkeen, että ihastuisin Madnessiin. Se oli kaikkea mistä nykyään pidin. Herkkä ja vauhdikas, mutta pideltävissä, säpsähtelevä mutta hallittavissa. Ennen kuin Mansikka oli tullut meidän perheeseen, en olisi halunnut ratsastaa Madnessilla ensimmäisen kerran jälkeen uudelleen, mutta jotenkin oman hevosen tuleminen oli ajanut minut niin monien uusien, vieraiden hevosten selkään, että olin joutunut turtumaan säpsyilyille, jotka tuntiratsastaja-aikoina olivat häirinneet minua epämukavuuteen, jos ei nyt suorastaan kammoon asti.

Olin fyysisesti puolikuollut joten teimme vain kevyen lenkin ja palasimme takaisin maleksien pitkin ohjin ja käsi kädessä.
- Onko tää elämää vai mitä, kysyin onnellisena.
- Tää voi olla elämää ihan parhaasta päästä, Vesku myönsi. Katselin häntä mielikseni. Hän istui rentona pienen ruunikkotamman satulassa, ja ratsastushousujen sileä kangas, joka myötäili rentoina lepääviä reisiä ei tahtonut päästää katsettani irti. En huomannut hänen jatkavan puhetta ennen kuin kädestäni kiskaistiin terävästi.
- Mitä? En kuullut? sanoin automaattisesti kun hätkähdin.
- Mä vaan kysyin että pitäisikö porukat viedä meille saunomaan, Vesku kysyi ja hilpeys tihkui hänen äänestään, hän itse asiassa vaivoin pidätteli nauruaan.
- Hyvä ajatus, sanoin arvokkaasti. – Varmaan kaikki on saunan tarpeessa tämän jälkeen.

Vesku nauroi edelleen hiljaa ja päästi käteni; yllättäen hän hyppäsi satulasta ja kiersi hevostemme väliin.
- Haluatko kuulla minkä tarpeessa mä olen? hän kysyi ja liu’utti kättään reideltäni vyötärölleni.
- Älä nyt rupea ratsastaessa lähentelemään, sanoin kauhistuneena ja keräsin ohjia käsiini.
- Mitä sä muka äsken teit kun tuijotit mua? Ihan oma vikasi!
- En mä ymmärtänyt, että katsominen oli kiellettyä, sanoin jäykästi.
- Tule alas sieltä.
Tottelin, ja seisoimme siinä keskellä ratsastuspolkua suutelemassa ja halailemassa pitkän aikaa kunnes hevoset alkoivat hermostua. Onneksi niillä oli kohtalaisen pitkä pinna, sillä olimme tuskin ehtineet tällä viikolla muuta kuin nukahtaa vierekkäin ja siinä meni aikaa.
- Me voitaisiin ehkä lähteä lämmittämään kohta sitä saunaa, ehdotin ja kuulin, miten ääneni kuulosti vähän paksulta ja hengästyneeltä. Tuntui vaikealta kuvitella mitään muuta vaihtoehtoa kuin hypätä suorinta tietä autoon ja ajaa kotiin rakastelemaan.
- Mä en ole tehnyt vielä paljon mitään talkootöitä, Vesku mumisi.
- Enköhän mä ole tehnyt hommia sunkin edestä, arvelin.
Kävelimme takaisin tallille maleksien, ne kädet, mitkä eivät pitäneet ohjia, toistemme ympärillä. Kun olimme saaneet hevoset hoidettua takaisin tarhoihin, oli jo aika myöhä ja ehdotuksemme saunomisesta meillä sai kaikilta kuuloetäisyydellä olevilta raikuvan kannatuksen.
- Tunnin päästä meillä, sanoi, kaappasin tavarani ja suunnistin kohti Oonan autoa. Vesku lähti yhtä vikkelästi passattiin ja ajoimme peräkkäin meille.
- No niin, Vesku sanoi tullessaan avaamaan autonoven minulle.
- Sauna ensimmäiseksi päälle, sanoin.
- Mä käyn laittamassa, mene sinä sänkyyn odottamaan mua, Vesku ehdotti.
- En mene, mä tulen sun mukaan, sillä mun on pakko päästä suihkuun.

- Karattiinkohan me vähän liian aikaisin, mietti Vesku kun olimme käyneet suihkussa ja istuimme pihassa odottelemassa muita.
- Mä tein ainakin ihan täyden päivän, sanoin ja venyttelin nautinnollisesti.
- Mä en ehtinyt tehdä paljon mitään.
- Jäi sinne varmaan jatkamista vielä huomiseksikin. Ja moneksi päiväksi.
Etupihalta alkoi kuulua autojen ääntä ja loput hikiset talkoolaiset saapuivat. Oona porukoineen oli jäänyt tallille, mutta muut saapuivat ja alkoivat arpoa saunavuoroja. He olivat saaneet lähdettyämme kuulemma vielä naulattua lähes kaikki aidan poikkipuut paikoilleen, vaikka laidunhevoset olivatkin yrittäneet kovasti olla avuksi. Ja Knox oli palannut klinikalta puhtaiden papereiden kanssa. Se taitaisi lähteä sitten.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   13.2.09 23:08:08

Tää melkeen unohtu kun oon vaan laitellu noita marttajuttuja :D
Mutta ei musta tänä iltana juuri muuhun olekaan kuin laittamaan vanhoja pätkiä tänne. Onneksi on vkonloppu.
------------
83.

Ilse, iskä ja Karoliina palasivat lomalta maanantaina ja Miila ja minä kävimme viemässä heille jääkaappiin vähän maitoa ja muuta tykötarvetta valmiiksi. Vähän huono omatunto oli, sillä haastateltuamme toisiamme havaitsimme, että Miila oli kerran tänä aikana käynyt kastelemassa kukkia, minä en ollut muistanut sitäkään. Parvekekukat näyttivät aika onnettomilta.
- Pyydetään ne huomenna meille syömään, ehdotti Miila katuvaisena.
- Pyydetään vaan, ei ne tänään jaksa kuitenkaan, myönnyin. – Ja pidetään toinen auto vielä, ne voi sitten ottaa sen huomenna mukaan.
- Ihan väärin että niillä on kaksi autoa ja meillä ei yhtään.
- Sano muuta.
Oonakin oli jo halunnut maasturinsa takaisin todettuaan, että pystyi ilman sietämättömiä tuskia ajamaan sillä. Ja oli hän jo ehtinyt ratsastamaankin, tosin nousten korkealta penkiltä väärältä puolelta selkään ja tietysti ilman jalustimia. Omituinen tyyppi. Tallitöitä hän ei sentään vielä tehnyt.

Ehdimme tuskin takaisin kotiin kun Miilan puhelin soi ja Ilse ilmoitti heidän päässeen kotiin asti. Hän kuului kiittelevän ruoan tuomisesta ja lupasi, että he tulisivat kyllä huomenissa kylään.
- Ala suunnitella mitä ruokaa tehdään, mä lähden tallille, sanoin Miilalle.
- Ai, meinasitko auton ottaa?
- No meinasin. Hetken tuijotimme toisiamme harkiten riitelyä, mutta Miila kohautti sitten olkapäitään ja sanoi vain, että saisin sitten käydä kaupassa tullessani.
- Kunhan lähetät kauppalistan.

Ratsastin Madnessilla, mutta enempää en ehtinyt sinä iltana. Ajoin kauppaan ja sitten hakemaan Veskun töistä. Olipahan taas riittänyt touhua koko päiväksi, siitä lähtien kun olin aamulla herännyt töihin. Haukottelin ja yritin laskea jäljellä olevia työpäiviä.
- Mulla ois sulle ehdotus, sanoi Vesku ja haukotteli hänkin viereisellä penkillä.
- Mikä? Jos se on että mennään nukkumaan niin sopii mulle.
- Sekin on hyvä ehdotus. Mutta me voitais ajaa perjantaiksi Hankoon.
- Eikö meillä ole töitä? Aivoni olivat vähän pysähdyksissä ja päivät sekaisin.
- Ei, ja me voitais mennä päiväksi katsomaan ratsastuskilpailuja. Lähteä torstai-iltana ja tulla lauantai-aamuna.
- Mennään vaan, vaikka mitenkähän Oona pärjää…?
- Olet sä ansainnut vapaapäivän sieltäkin.
- Niin kai.

Väsymykseni astetta taisi kuvata aika hyvin se, etten jaksanut kauheasti innostua edes ajatuksesta lyhyestä lomasta. Vasta kun heräsin puolen yön aikaan, kuin päiväunilta, tajusin asian. Ei mummoja, kakkavaippojenvaihtoa, tallihommia. Tönäisin Veskua kokeillakseni oliko hän umpiunessa, mutta hän ynähtikin yllätyksekseni.
- Perjantaina on mun synttärit, ilmoitin.
- Niin, mä tiedän. Hän kääntyi unisena ja laittoi kätensä ympärilleni.
- Jaha, sanoin tyytyväisenä. Tämä taisikin olla ihan tarkoituksella suunniteltu juttu.
- Mä yritän saada varattua meille hotellihuoneen, mutta se voi olla aika vaikeeta niiden ratsastuskilpailuiden takia.
- Oi, se ois ihanaa! Ihan kuin joku häämatka! Mutta kauhean kallista tietysti, tajusin heti.
- Voi olla, ettei sieltä saa majoitusta millään rahalla tässä vaiheessa. En uskaltanut vielä soitella kun ajattelin kysyä sulta ensin. Mutta mennään sitten meidän saunamökkiin.
- Joo, hymyilin ja tartuin hänen käteensä.

Oona oli helpotuksekseni samaa mieltä kuin Veskukin.
- Sä olet kyllä pari vapaata ansainnut. Älä huolehdi, mä pärjään kyllä. Ja Vesku sai kuin saikin varattua meille huoneen pienestä täysihoitolasta kaupungilta; sellaisesta joka kuulemma ottikin vieraita vain kesäaikaan ja vain muutaman kerrallaan. Se kuulosti järjettömän romanttiselta ja hän kieltäytyi kertomasta, paljonko yöpyminen maksoi, mikä sai minut aavistelemaan pahaa. Kaiken huipuksi saimme Ilseltä ja iskältä passatin lainaksi. Tulisi ihana syntymäpäivä. Pakkasin mukaan vain hienostelu- ja hellehepeneitä ja seksikkäitä alusvaatteita.
- Tänään mennään johonkin oikein hienoon ravintolaan syömään, suunnitteli Vesku kun lähdimme ajamaan. Kurkin vähän huolestuneena taivasta, joka harkitsi muuttua sinisestä valkoisenharmaaksi pilvipeitoksi.
- Käydäänkö me teillä?
- Ei käydä tänään vielä tai joudutaan syömään siellä. Mutta haetaan huomenna vähän tavaroita.
- Jaa, sitä varten sä halusit tän lainaan eikä pikkuvolkkaria.
- Niin, voin mäkin lopulta vähän osallistua sisustamiseen.

Inkoon kohdalla taivas aukesi ja vettä tuli niin, että joutui laittamaan tuulilasinpyyhkijät täysille ja hidastamaan vauhtia. Paikoin tiellä oli isoja lätäköitä ja yksi sellainen suisti passatin sivuliukuun niin, että sain sen hallintaan vasta kun renkaat osuivat kuivemmalle pientareelle. Säikähdin ihan kauheasti. Käteni tärisivät vaikka puristin edelleen rattia; käsivarretkin tärisivät. Hitaasti kurottauduin ja sammutin moottorin.
- Oho, sanoi Vesku. Hänenkin huulensa näyttivät aika valkoisilta. – Pitäisköhän vähän hiljentää vauhtia.
- Mähän olin hiljentänyt jo! kivahdin, sillä korviini se kuulosti syytökseltä. Olimme hiljaa hetken.

- Ajaisinko mä tästä eteenpäin?
- Et, mä en halua saada mitään ajokammoa, tokaisin tylysti, vaikka mieleni teki pyytää lohduttavaa halausta. Nostin käteni kasvojeni eteen ja katsoin niiden vapinaa.
- Olisi se voinut käydä kenelle tahansa, sanoi Vesku kun mielestäni oli kulunut ikuisuus ja tarttui niihin. Olin ehtinyt jo kuvitella miten olisimme tulleet vähän kovemmalla vauhdilla ja osuneet päin kallioleikkausta, johon oli muutama metri matkaa. Vesku olisi osunut siihen ensiksi. Huokaisin ja annoin muutaman säikähdyksen kyyneleen valua esiin, puristin lujasti takaisin.
- Mä tarvitsen tupakan, nyyhkäisin ja aloin hamuta käsilaukkuani takapenkiltä. Avasin oven ja aioin astua ulos kaatosateeseen.
- Älä nyt hullu ole, älä sinne mene.
- Pakko mennä, ei tässä autossa saa tupakoida.
- No sitten mä tulen kanssa, sanoi Vesku ja avasi oman ovensa. Yritin panna vastaan, mutta hän olikin ajatellut pidemmälle ja otti ovitaskusta sateenvarjon, jonka kanssa tuli avaamaan minun oveni.

Seisoimme auton vieressä kastuen sateenvarjosta huolimatta. Vettä tuli vaakasuorassa ja sitä roiskui maasta suoraan ylöspäin. En meinannut saada sytkäriä toimimaan joten Vesku lopulta sytytti tupakkani ja laittoi sitten kätensä ympärilleni. Se tuntui ihanan turvalliselta ja vapinani alkoi lopulta lakata. Nojasin päätäni hänen olkapäähänsä.
- Ehkä sun on kuitenkin parempi jatkaa, mua rupesi nyt kauheasti väsyttämään, sanoin, sillä lämpö ja raukeus valtasi minut. Jonkinlainen jälkivaikutus.

Samassa taaksemme pysähtyi auto. Sen etuikkuna avattiin ja ulos sateeseen pisti pää.
- Tarvitsetteko apua? kysyi mies.
- Kiitos, ei tarvita, huikkasin vastaukseksi. Mies heilautti kättään, vaihtoi vilkun oikealta vasemmalle ja alkoi jo rullata eteenpäin, kun auton takaa näkyi seuraava ajovalopari, joka lähti liiraamaan aivan samoin kuin minä. Se singahti etuoikealle aivan kuten passatkin, mutta sen vauhti taisi olla kovempi, sillä se pysähtyi vasta siihen kallioon, mitä olin kauhistuneena katsonut. Ei onneksi millään viiltävällä rysähdyksellä, kuului vain tuff ja hiukan kirskuntaa. Katsoimme sitä jähmettyneinä kaikki. Luoksemme pysähtynyt mieskin avasi oikein ovensa ja nousi katsomaan. Mutta kolmas auto senkun peruutti takaisin tielle ja kaasutti hurjaa vauhtia eteenpäin.
- Toi ei tainnut olla ihan puhtain paperein liikkeellä, sanoi Vesku.
- No ei tainnut, sanoi toinen mies, jonka auto nyt seisoi melkein passatin vieressä.
- Noin meillekin kävi, ei vaan menty seinään asti, selitin. – Piti vähän pysähtyä vetämään happea sen jälkeen.
- Tää ei ehkä ole ihan paras paikka seisoa parkissa, jos noita alkaa sinkoilla enemmänkin, mies sanoi, heilautti kättään ja jatkoi matkaansa.

- Ajanko mä? Vesku kysyi rutistaen minua, kun olimme taas jääneet yksin pientareelle.
- Ei, mä luulen että mun täytyy kuitenkin, ainakin vähän matkaa, sanoin.
- Okei. Sano sitten jos haluat, että mä jatkan.

Pääsimme turvallisesti perille kun kaatosadekin lakkasi jo muutaman kilometrin päässä. Hiljalleen lisäsin vauhtia ja välillä testailin ohjautuvuutta ja jarruja. Aloin saada takaisin itsevarmuuttani. Hangossa kadut olivat kuivat ja aurinko pilkisteli aina välillä pilvien raosta. Oloni oli silti edelleen kostea ja nihkeä. Olin jossain vaiheessa kylpenyt kylmässä hiessä ja sitten sateessa seisominenkin oli kastellut vaatteita.
- Tiedätkö sä mihin me ollaan menossa? kysyin.
- Tiedän tietysti, se on tossa ihan seuraavalla poikkikadulla, sanoi Vesku.
- No sitten voin ajaa perille asti, arvelin.
- Toi sininen talo, sanoi Vesku, ja ajoin pihaan.

Hyvä mieleni palautui. Olimme ison huvilan edessä; vasemmalle oli pysäköity pari autoa ja ajoin niiden viereen. Henkäisin syvään noustessani ulos. Ulkoilma palelsi selkääni enkä voinut kieltää, etteikö olo olisi vieläkin ollut vähän pöllähtänyt. Vähän kuin olisi juossut maratonin tai ainakin Cooperin testin ja nyt olisi palautumassa siitä. Jäseniä väsytti, ja edelliskesänä murtamaani kättä jomotti hiljalleen. Panin mielenkiinnolla merkille pikku shokin oireita, sillä semmoisenhan kyllä olin tainnut tiellä kokea.

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   14.2.09 11:10:39

Jotain sellasta ajattelinki Sennnu sun iästä, kyllä sen yleensä tekstistä huomaa et onko kirjoittaja 14 vai 18 (tai enemmän). Ainaki minut oot hyvin vakuuttanut, ja jos oikein arvaa niin olen sua vuoden pari vanhempi.

Oikein hyvää ystävänpäivää kaikille! (ja sen kunniaks vaan paljo lukemista kehiin, nyt päivällä ehtis lukemaan, illalla onki sit muuta touhua)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   14.2.09 12:49:34

Tossa oot oikeessa. Paitsi että Hazz kirjottaa kyllä kuin olisi pari kerta ikäistään vanhempi. Mä olen ihan äimistynyt siitä ihmisestä.
----------

Vesku otti kassimme takaluukusta ja lähti menemään sisään; minä lukitsin auton ja seurasin. Harjasin huolella kenkäni rapun vieressä nököttävään siilinmuotoiseen kenkäharjaan ennen kuin astuin pramealle lasiterassille ja eteishalliin, joka sen takana aukesi. Talo näytti kodilta eikä hotellilta tai motellilta ja harkitsin palata ovelle ja soittaa ovikelloa. Mutta samassa yhdestä ovesta ilmestyi reippaan näköinen nainen.
- Oliko teillä varaus? hän kysyi hymyillen. Vesku hoiti muodollisuudet; minä istahdin nahkanojatuoliin eteisen nurkassa ja katselin ympärilleni. Talon vanha kauneus huokui hyväntahtoisuutta ja vanha ja hiukan homeinen tuoksukin tuntui vain romanttiselta.
- Oletteko häämatkalla? kuului nainen kysyvän ja minua alkoi naurattaa.

Huoneestamme löytyi poreallas – tai ei huoneesta vaan siihen kuuluvasta kylpyhuoneesta. Oikeastaan kauhistuin sen nähdessäni, reissun hinta tuli taas mieleen. Mutta pakkohan sitä oli päästä kokeilemaan. Olisin tarvinnut suihkun joka tapauksessa.
- Samppanja puuttuu, Vesku sanoi laskeutuessaan seurakseni.
- Ja on liian valoisaa polttaa kynttilöitä. Mutta muuten aika täydellistä. Otin nenästäni kiinni ja pulahdin hetkeksi veden alle.
- Nää poreetkin voi laittaa päälle, Vesku neuvoi ja tarttui krominväriseen kahvaan. Nolostuin, sillä en ollut huomannut koko vekotinta.
- Mihin me mennään syömään? kysyin vaihtaakseni puheenaihetta. Vesku mainitsi jonkin nimen, mutta eihän se minulle mitään sanonut. Päätin seurata kyselemättä perässä, oli hän sitten järjestänyt mitä tahansa.

Ilta oli sinänsä aika tapahtumaköyhä. Puimme. Kävelimme kaupungille. Menimme ravintolaan. Tilasimme ruokaa ja söimme. Nautin suunnattomasti kiireettömyydestä, oli tainnut taas huomaamatta elämäntahti kiihtyä vähän liikaa. Mietin, oliko Vesku osannut ennakoida, että kohta olisin taas kiukkuinen kuin haavoitettu karhu, ellen irrottautuisi töistä ja tallitöistä, vai oliko hänellä itselläänkin samanlainen olo – vai oliko vain sattumaa, että syntymäpäiväni ja Hangon isot ratsastuskilpailut ja meidän yhteinen vapaapäivä osui näin sopivasti?

Välikö sillä! Joimme viinin loppuun ja maksoimme laskun. Minä maksoin.
- Haluatko sä nähdä julkkiksia? Vesku kysyi kun lähdimme maleksimaan kaupungille.
- Mitä julkkiksia? kysyin kohteliaisuuden vuoksi, en juuri ollut kiinnostunut bongailemaan lehdistä tuttuja naamoja.
- Huippuratsastajat yleensä viettää iltaa tuolla kisojen aikaan, Vesku osoitti vasemmalle.
- Tarkoitatko että ne istuu kapakassa tänään ja kilpailee huomisaamuna? kysyin.
- Just niin.
- Siis istuu oikein niin kuin juopottelemassa?
- En kommentoi, mennään katsomaan jos sä haluat, niin näet itse, Vesku ehdotti.

Mietin hetken. Hanna saattaisi olla siellä kuitenkin, epäilin, mutta toisaalta voisimme törmätä häneen yhtä hyvin missä tahansa muualla, minä hetkenä hyvänsä, jos hän olisi kaupungissa. Eikä ajatus tällä hetkellä häirinnyt minua vähääkään, olisi ollut omituista ajatella, että Vesku olisi halunnut tuoda minut tänne asti ja maksaa mansikoita yöpymisestäni jos hänellä olisi ollut taka-ajatuksena päästä tapaamaan exäänsä. Miksi silloin ottaa minua mukaan ollenkaan?

Sitä paitsi ex tarkoitti mennyttä, entistä, unohdettua. Minulla ei ollut mitään syytä ajatella mitään muuta, eikä rehellisesti sanottuna ollut koskaan ollutkaan.
- Mennään vaan, suostuin.

Oli vielä aikaista mutta ravintolassa soi jo musiikki. Tilaa kuitenkin vielä oli ja istuimme kahden hengen pöytään korkeille jakkaroille. Olin tyytyväinen, etten ollutkaan ottanut mukaan minihametta vaan pidemmän valuvanvaalean, jossa tunsin itseni aikuisemmaksikin kuin 18-vuotiaaksi. Tai 19 miinus yksi päivä. Oli kyllä vähän semmoinen häämatkaolo, vaikka olinkin aiemmin naureskellut ajatukselle. Ehkä sen takia ehdotin, että alkaisimme miettiä nimiä tuleville lapsillemme. Olimme jo pitkällä haarukoimassa isovanhempiamme kun tajusin, ettei tuo puheenaihe ehkä olisi ollut ihan tervetullut kaikille nuorille miehille, kihloissa tai ei. Vesku ei sitä ollut kummastellut, ja miten hyvältä se nyt tuntuikaan. Se henki syvää sitoumusta vielä enemmän kuin hänen vaivannäkönsä saada tuotua minut tänne syntymäpäiväkseni ja kurottauduin silittämään hänen poskeaan.
- Mitä nyt?
- Ei mitään, mitä et olisi ennen kuullut, sanoin ja tuijotin häntä silmiin.
- Pidätkö siis Verneristä? Vai Aatoksesta?
- Hyi, en! havahduin takaisin keskusteluumme.
- Aulis?
- Mulle tulee siitä mieleen liian kovaksi keitetty kananmuna, en kyllä osaa sanoa miksi, sanoin empien. Vesku alkoi nauraa jokseenkin holtittomasti. Hän oli tänä kesänä antanut hiustensa kasvaa pidemmiksi kuin mitä ne olivat olleet ennen, etenkin otsalta, ja otsatukka heilahti nyt silmille.
- Mä taidan hakea meille jotain juotavaa, päätin.

Hain pari olutta ja siemailimme niitä sivistyneesti ja aikuisesti ja siirryimme tytönnimiin.
- Anna, sanoin varmasti.
- Eikö se ole vähän tylsä? Jotain nättiä mieluummin, niin kuin sun nimi, semmosta mitä ei muilla ole.
- On meitä Jessinoita muitakin, Raisan serkunkin koulussa oli.
- Ei kovin monta voi olla.
- Hihi, Jessi-noita! tajusin. – Entäs joku V-alkuinen? Vesmiina? Venna?
- Ei, niistä tulee liian helposti vessajuttuja, Vesku sanoi ja kuulosti siltä, että hän tiesi mistä puhui.
- Hei, mutta kenen sukunimi sille annetaan?

Siitä aiheesta kehittyikin jo melkein kiista. Otin aikalisän ja lähdin vessaan. Harmitti. En totisesti vaihtaisi omaa hyvää nimeäni Veskun nimeen jos – tai kun – menisimme naimisiin, vaikka hän tuntui niin olettavan. Jäin peilin eteen kampaamaan käytyäni eriössä ja mietin, mihin vaihtaa puheenaihe. Tietysti sukunimijuttu pitäisi joskus riidellä läpi mutta en haluaisi tehdä sitä tänään.

Katselin itseäni aika tyytyväisenä. Miilan valitsema kermanvaalea vähän korsettimainen toppi ja beige hame muistuttivat minua Veskun mummin hääpuvusta, jossa minut haluttiin naittaa ja väri näkyi sopivan ihooni hyvin. Päätin lisätä vielä vähän huulipunaa, mutta jouduin tyhjentämään pikkuisen laukkuni ennen kuin löysin sen. Olin kumartuneena lähemmäs peiliä kun ovi kävi ja ennen kuin olin tyytyväinen lopputulokseen, kuului takaani venyttelevä ääni:
- Kyllä se on hyvä jo.
Vilkaisin kiirettä pitämättä sivulleni ja näin peilissä Hannan kuvajaisen.
- Kiva, sanoin. Yllätyin siitä, että hän puhui minulle ja mietin, oliko hän tunnistanut minut. Keväällä käydessään meidän tallilla hän selvästikään ei ollut, vaikka olimme kyllä tavanneet aikaisemminkin, muutamankin kerran.
-Jessi? hän sanoi aavistuksen tapaillen. – Niinkö se oli?
- Ihan oikein, myönsin.
- Miten te tänne eksyitte? Mä olen tota miestä aina välillä yrittänyt houkutella muttei se koskaan kuulemma ehdi.
- Tultiin katsomaan kisoja, sanoin. Mietin, olisiko minun pitänyt suhtautua jotenkin erityisesti Hannaan, ja siihen, että hän keskusteli kanssani naistenhuoneessa, mutta minulla oli ihan rauhallinen olo. Joskin olisin mielelläni kysynyt tarkemmin noista houkutteluista, mutta ylpeys pisti vastaan.
- Ja sukuloimaan varmaankin?
- Joo, ja hakemaan vähän tavaraa meidän uuteen asuntoon. Hymyilin Hannalle peilin kautta ja aloin pakata pikkutavaroita taas laukkuuni. Hanna hymyili lämpimästi takaisin ja jatkoi matkaansa vessaan, minä poistuin. Alkoi vähän leukojani jo kivistää, ennen kuin pääsin takaisin pöytäämme; en tajunnut lakata hymyilemästä ennen kuin Vesku huomautti siitä.
- Oli vaan niin herttainen juttuhetki vessassa, kuittasin.
- Ai.

Sitten aloimme bongailla julkkiksia. Minä en tuntenut ulkonäöltä montakaan kansallista ratsastajatoivoa ja nekin, jotka lehtikuvista olivat tuttuja, olivat luonnossa niin erinäköisiä, että sai arvailla. Ja ainakin he olivat joko pidempiä tai lyhyempiä kuin olisi voinut luulla. Vesku heitä osoitteli ja nimesi minulle ja haki välillä lisää olutta. Hannalla näkyi olevan oikein hauskaa; hän oli vilkuttanut meille ohimennen naistenhuoneesta tullessaan ja suunnannut suoraan pöytään, jonka Vesku ja minä olimme ristineet Huippujen Pöydäksi. Meno ja meteli alkoi käydä hurjemmaksi kun ilta vanheni eikä oikeastaan ollut enää kauhean hauskaa katsoa. Kun eräs ohimenevä nuori mies kaatoi tuoppini syliini Vesku ehdotti, että lähtisimme.
- Mennään, sanoin helpottuneena. Oli kerrassaan surkeaa istua syli märkänä ja sitä paitsi pelkäsin, että hameeni muuttuisi läpinäkyväksi.

Hanna horjahteli samassa pöytäämme ylitsevuotavan ystävällisenä ja hyväntuulisena.
- Ette kai te ole jo lähdössä? Just kun mulle tuli aikaa tulla juttelemaan! Hän moiskautti märän pusun Veskun poskelle. Minua kohden hän heilautti tuoppiaan niin, että sain väistää siitäkin loiskahtavaa juomaa, joka tosin taisi vaihteen vuoksi siideriä.
- Hyvä yritys, sanoin kuivasti; huumorini alkoi olla loppumassa.
- Oho, toi ei ollut tahallista! Hanna sanoi ja alkoi kikattaa. Ehkä hän puhui totta, ehkä ei, en pystynyt sanomaan.
- Joo, kyllä me mennään, Vesku ilmoitti. – Ehkä nähdään huomenna kisoissa…
- Nähdään siellä, juu! Kaunotar ei pidätellyt enempää, heilautti vaan taas vaarallisesti lasiaan ja kääntyi palaamaan julkkisten joukkoon.

Lähettäjä: álávíívádésíré 
Päivämäärä:   14.2.09 13:20:27

Marttajuttuja? Siis marttamartta, martta meritähti vai jotain Uutta?

Mun tekis nyt mieli sanoo jotain tohon ikäjuttuun mut oon ehkä ihan hiljaa .D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   14.2.09 16:15:51

Des, Marttamartta
Ja ehkä oot :D