|
Lähettäjä: Sennnu
Päivämäärä: 27.11.09 00:18:35
Yöpala tai aikainen aamiainen
----------------
Odotin ja toivoin sitä kuitenkin, mutta häntä ei kuulunut. Minua alkoi nukuttaa ja Rimin ja Eetun jutustelu alkoi kuulostaa puuromaiselta. En tiennyt, mitä kello oli, mutta ei kai ollut ihme, jos kaljat alkoivat vaikuttaa. Möyhin reppuni tyynyksi ja heittäydyin pitkäkseni. Lattia tuntui entistä kovemmalta lonkkaluun alla.
- Aiotko sä tosiaan jäädä tänne? Rimi kysyi, ja kun avasin silmäni, näin hänet kumartuneena puoleeni.
- Joo, mutisin.
- No odota sitten.
Hän häipyi siihen keittiöntapaiseen huoneeseen ja palasi pian kainalossaan rullalle kääritty retkipatja, sellainen ohut muovinen.
- Ota tää allesi.
Patja oli ihan kärkipäässä niiden asioiden listalla, joita juuri silloin eniten toivoin, joten liikutuin kovasti.
- Sä olet kiltti, mutisin ja tajusin, että minun piti päästä vielä vessaan. Meni hetki, ennen kuin pääsin ylös ja toinenkin, ennen kuin saavutin tasapainoni. En ollut tottunut kiskomaan sixpäkkiä päivälliseksi. – Tarjootko sä mulle vielä yhden tupakankin?
- Jos sä pysyt pystyssä, Rimi lupasi katsellen minua arvioiden ja ryhdistäydyin. Hän oli ihanan kiltti. Tupakkakin oli siellä lähellä kärkeä listassani.
Parkkihallissa huomasin olevani oikeasti aika humalassa. Olin saanut jonkinlaisen tasapainon takaisin, mutta minun teki mieli lörpötellä.
- Kuka toi Nanja on? vaadin saada tietää.
- Se on meidän luokalla.
- Soittaako sekin bändissä? Ja jos se on Leksan tyttöystävä niin miksei Leksa ole koskaan puhunut siitä?
- Mistä mä Leksan tekemiset tiedän? Rimi kysyi. – Mutta kai se on, jos se niin sanoo.
- Vai onko se solisti? jatkoin kuvitellen, että olin uuden Nightwishin treenikämpillä.
- Joskus. Se laulaa kuin enkeli.
- Hmph, tuhahdin. Tietystikin lauloi, näytti enkeliltä ja kuulosti enkeliltä, mutta olin ihan varma siitä, että nahan alla oli itse piru. – Onko sen nimi oikeesti Nanja?
- On kai, Rimi sanoi kyllästyneesti.
- Mihin ne meni?
- Ja mistä mä sen voisin tietää? Hei, jos sä meinaat jäädä tänne yöksi niin muista pitää kämpän ovi lukossa. Siitä ohitse pääsee kulkemaan noihin taloihin, jos on avaimet.
Hän osoitti peukalollaan ylöspäin.
- Ai ettei kukaan tee mulle pahaa, sanoin ilahtuneena moisesta ajattelevaisuudesta.
- Ei kun ettei kukaan vie rumpuja.
Vaikka tupakalla käyminen oli piristänyt minua, väsähdin uudestaan, kun olimme palanneet kämppään. Siellä oli aika huono ilma, eikä edes musiikki häirinnyt nukahtamistani. Asettelin pääni repun päälle ja suljin silmäni ja sitten en tiennyt enää mistään mitään. Minua ei huolettanut ollenkaan, että olin yksin jossain bunkkerissa parin Leksan jengiläisen kanssa. He eivät vaikuttaneet ollenkaan niin vaarallisilta kuin mitä olin etukäteen kuvitellut, Eetukaan, eivätkä he varmasti tekisi minulle mitään.
Kun heräsin, oli hiljaista ja olin yksin. Valot pojat sentään olivat jättäneet päälle. Asuin toki ikkunattomassa huoneessa kotonakin, mutta siellä tiesin, missä suunnassa oli lukulamppuni kosketin, täällä olisi voinut iskeä jonkinmoinen paniikki. Se iski nytkin ihan kiitettävästi. Tai ei oikeastaan paniikki, vaan morkkis. Olinko muka ollut fiksu karatessani tällä lailla jonnekin treenikämpälle juomaan kaljaa? Mitä minä siitä olin hyötynyt? En kerrassaan mitään hyvää, vain päänsäryn ja pahan maun suussa ja pahan mielen Leksan takia ja nolostumista, kun muistelin, miten alentuvasti Eetu ja Rimikin olivat minua kohdelleet, Nanjasta puhumattakaan. Ihan typerää! Ja sitten vielä se, mitä Alissa oli sanonut aamulla, eilisaamuna. Ehkä äiti olisi tosiaan tarvinnut minua, ja minä olin juossut karkuun. Kauhean huono omatunto. Ja kauhean kova pissahätä.
Nousin kiirehtiäkseni taas kerran käytävällä sijaitsevaan eriöön ja inhosin sitäkin. Se oli aika saastainen, eikä siellä ollut paperia. Taskuissanikaan ei enää ollut mäkkärin lautasliinoja, vaikka niitä aina sinne keräsinkin, vain kännykkä ja isän antamat rahat. Äkkiä mieleeni tuli, että entäs, jos kämpän ovi olikin loksahtanut lukkoon. Siinähän olisin, ilman päällystakkia, ilman tavaroitani. Se oli kuitenkin raollaan täsmälleen siinä asennossa, mihin olin sen jättänyt, ja haluttomasti palasin sisään. Seikkailu ei ollut enää hauska. Halusin seuraa ja minulla oli nälkä. Käännyin sinne mihin yleensä aina, kun jokin mätti: etsin Alissan numeron.
Puhelin oli mykkä, kuollut. Se päästi omituisia ääniä ja kun katsoin sitä kummeksuen, se ilmoitti, ettei löytänyt verkkoa. Niinpä tietysti, olin pommisuojassa. Miksi puhelinaallot olisivat päässeet sinne, kun ei ydinsäteilynkään pitänyt päästä. Kello sentään toimi ja näin, että oli jo aamu. Luojan kiitos, nyt uskaltaisin lähteä pois! Jos olisi ollut vielä aamuyö, en olisi rohjennut ihmisten ilmoille. Tiedä minkälaista porukkaa täällä pimeimpinä tunteina liikkui. Niin paljon seikkailua en halunnut, että olisin siitä ottanut selvää. Kokosin tavarani, vedin takin päälleni, sammutin valot ja lähdin pois.
Parkkihallissa oli kelmeät valot, mutta muuten hiljaista. Kävelin ulos sen näköisenä kuin minulla olisi ollut sinne jotain asiaakin ja kun olin päässyt puomin ohi kadulle, alkoi taskussani loppumaton värinä ja piipitys. Puhelin oli tullut hulluksi siellä. Pysähdyin ja kaivoin sen esiin, katsoen pelästyneenä miten se ilmoitti kuudesta tulleesta viestistä, ja niitä tuli lisää koko ajan. Oliko se tosiaan seonnut? Mutta ei, tajusin totuuden, kun avasin ensimmäisen viestin. Kotiväki oli saanut selville, etten ollutkaan mummilla ja he kaikki olivat yrittäneet tavoittaa minua. Suurin osa viesteistä oli ”soita vastaajaan”, mutta oli siellä oikeitakin tekstareita. ”Missä sä olet?” ”Soita heti!”
Teki mieli palata takaisin bunkkerin suojiin. Saisin vuosikymmenen huudot, jos nyt palaisin kotiin, ja todennäköisesti pahempaakin kuin huudot. Toisaalta, mitä se voisi olla? Mietin hetken ja totesin, että kotiaresti olisi kai pahinta. Ehkä en saisi kuukausirahaa. Itse asiassa, ehkä olin ollut poissa jo niin kauan, että saisinkin lettuja aamiaiseksi!
- Danni, missä ihmeessä sä olet? Soita heti! sanoi äiti ensimmäisessä kuuntelemassani viestissä ja hänen äänensä oli niin kireä, että tuskin tunnistin sitä. Loppujen sisältö oli ihan samanlainen, vain ihmisten äänet vaihtuivat ja he alkoivat kuulostaa koko ajan hätääntyneemmiltä. Minun tuli ihan paha olo heidän takiaan, kaikkien. Kaivoin esiin isän numeron, hänellä ainakin olisi vapaata, sillä ymmärtääkseni oli sunnuntai.
- Missä sä olet? hän kysyi ennen kuin sanoi mitään muuta, ja hän oli vastannut niin nopeasti, että oli varmasti pitänyt puhelinta kädessään. Minä olin kävellyt viestejä selatessani ja kuunnellessani hitaasti eteenpäin, siihen suuntaan, mistä eilen olimme muistaakseni Leksan kanssa tulleet, ja nyt katselin ympärilleni. Näin kauempana tutun näköisen rakennuksen.
- Pasilan asemalla, sanoin.
- Oletko sä kunnossa?
- Olen, vakuutin.
- Pysy siellä, älä liikahda mihinkään, mä tulen hakemaan sut.
- Mutta mä voin tulla junalla.
- Ja katoat taas ja soitat huomenna Tampereelta? Ei, siellä on hampurilaispaikka, mene sinne ja odota mua siinä, mä olen siellä puolessa tunnissa! isä määräsi ja sekä hänen äänensä, että ajatus hampurilaisesta saivat minut sanomaan kiltisti, että tekisin niin.
|