|
Lähettäjä: Sennnu
Päivämäärä: 29.11.09 20:24:02
Jatko tälle, Jessi kertoo.
--------------------
1. Pohjustus
Minä tapasin Dannin poikaystävän vasta, kun he olivat virallisesti seurustelleet viikon. Olin jo ajatellut, että häntä haluttiin piilotella minulta, kun hän oli käynyt meillä vain minun ollessani töissä ja se oli kirpaissut aika tavalla. Veskulle hänet oli kuitenkin jo esitelty aikapäiviä sitten. Minun teki mieli valittaa siitä, mutta se olisi ollut naurettavaa. Jos Danni oli isin tyttö enemmän kuin äidin niin enkö ollut itsekin ollut? Sitä paitsi se saattoi myös olla pelkkää sattumaa.
Vaikken ollut nähnyt Ossia, olin kuullut hänestä sitäkin enemmän ja nähnyt hänen kättensä jälkiä. Ensin luulin, että ipanat olivat ruvenneet rakentamaan lumilinnakylää tai veistospuistoa pellolle, mutta minua valistettiin pian siitä, että sinne oli nousemassa hiihtoratsastusrata. Ossi oli kuulemma suunnitellut hyppyrit. Samaan hengenvetoon minulle kerrottiin, että Danni ja Daisy aikoivat mennä hiihtoratsastuskilpailuihin.
- Ai aiotte? kysyin ja hilasin kulmakarvani niin korkealle, että kuvittelin niiden muistuttavan huutomerkkejä. Daisy oli kuitenkin viimekädessä minun hevoseni, kai olisi kohteliasta edes muodon vuoksi kysyä minun mielipidettäni.
- Joo, Vesku sanoi, että se sopii, Danni sanoi huolettomasti.
- Näenkö mä tän Ossin joskus? kysyin turhautuneena. Mikä Vesku oli lupaamaan Daisya mihinkään hemmetin hiihtokarkeloihin? Näin mielessäni haavoittuneita vuohisia ja rampoja hevosia, kun hiihtäjät olivat teilanneet niitä suksilla.
- Ihan kohtapuoleen, Danni lupasi ja pysähtyi eteisen peilin eteen sukimaan hiuksiaan. – Älä sitten ala lässyttää mitään tai muuten nolostuta mua. Ei Veskukaan ruvennu.
Kun poika tuli, kihisin ylhäistä loukkaantumista, jota kukaan ei valitettavasti ollut huomannut.
- Mä olen Dannin äiti, esittäydyin. Se ei kai ollut mitenkään noloa?
- Mä olen Ossi, sanoi ilmestys ja riisui pipon päästään. Hänen olemuksensa sai minut huokaisemaan helpotuksesta. Olin pelännyt, että Danni olisi pokannut jonkun aikavan, ylimielisen oloisen tyypin. Se ei olisi ollut mikään ihme, jos muisti hänen ihastumisensa Leksaan, joskaan lumityöt ja hevosen perässä roikkuminen eivät ehkä olisi sellaiselle tyypille sopineet. Tämä poju ei kuitenkaan katsellut minua nenänvarttaan pitkin ja näytti täsmälleen ikäiseltään. Hänellä oli vaaleahkot hiukset, jotka toivat mieleen jonkun vanhan kuvituksen Seitsemään veljekseen ja tavallistakin tavallisemmat vaatteet. Lapset huutelivat hänelle tervehdyksiä eri huoneista ja näin, että hänet oli jo otettu perheeseen. Se sujuikin meillä näppärästi, ipanat olivat saaneet tottua siihen, että meillä asui milloin minkäkin näköisiä ihmisiä, ystäviä ja sukulaisia, tuttavia ja tallipoikia.
- Sano Jessi vaan, sanoin. Niin kaikki muutkin sanoivat.
- Niin sanonkin, ”Dannin äiti” kuulostais vähän hölmöltä, vai mitä? Ossi virnisti.
- Ossi jää yöksi, niin me päästään heti aamulla radalle, sanoi Danni.
- Sopiiko sun vanhemmille? kysyin.
- Joo, ne antais mun vaikka muuttaa tänne, Ossi ilmoitti.
- No ei kai siinä sitten. Pedatkaa joku sänky ylhäältä.
Danni avasi suunsa ja näin hänen ilmeestään, että hän aikoi heittää jotain näsäviisasta, todennäköisesti samassa sängyssä nukkumisesta, mutta muutti sitten mielensä ja nyökkäsi vain.
Oli perjantai-ilta ja lapset olivat sanoneet ratsastaneensa jo. Minä lähdin Veskun perässä tallille katsomaan Irkkua. Olin iloinen siitä, että se oli tamma ja asui tammatallissa. En vieläkään ollut oikein sopeutunut Nikin tyhjään karsinaan isossa tallissa. Sen näkeminen oli tehnyt asiasta lopullisesti totta, kun lopulta olin saanut kerättyä tarpeeksi rohkeutta mennä katsomaan sitä. Olin tuijottanut sitä pitkän aikaa, kyynelten valuessa hiljaa niin, että ne lopulta virtasivat kauluksestani sisään, mutta sen jälkeen saatoin olla iloinen siitä, että se oli saanut niin hyvän kuoleman. Ei kärsimystä eikä myrkkypiikkiä eikä naulaa otsaan vaan silmänräpäyksellisen nopea loppu kesken vauhdin. En olisi osannut toivoa parempaa. Ja sitten Dannin karkumatka oli melkeinpä häivyttänyt koko asian mielestäni. Se viikonloppu oli ollut kokonaisuudessaan niin kammottava, että vuosi ei voisi mitenkään siitä kuin parantua, ja nyt se näyttikin aika hyvältä, ainakin mitä Danniin tuli. Joskus tyttö oli näyttänyt siltä, kuin olisi ollut käymään päässyt simapullo. Ulkoisesti siloinen ja tasainen, mutta jos korkkia uskalsi vähän raottaa, tuli ulos pelottavaa pihinää sellaisella paineella, että tuli kiire kiertää se takaisin kiinni. Tietysti olisi pitänyt päästellä vaan, vähän kerrallaan, ja toivoa, että se joskus loppuisi, mutta en minä silloin vielä ollut keksinyt, että tyttäreni oli simapullo. Itse en ollut koskaan ollut sellainen ja Alissa näkyi tulevan minuun. Tietysti hänelläkin oli teinipuuskansa, mutta minä ymmärsin, mitä niiden takana oli, koska olin itse ajatellut samoin. Dannin päähän en osannut samalla tavalla mennä. Ossi kuitenkin näytti vaikuttavan häneen positiivisesti.
- Aiotko sä ratsastaa? kysyi Vesku, joka satuloi Kaomaa, kun vein Irkun sisään.
- En mä nyt, pimeessä. Ehkä huomenna, sanoin. En ollut vielä ratsastanut Nikin kuoleman jälkeen, eikä minua haluttanutkaan. Onneksi Irkku oli vielä niin nuori, ettei sitä tarvinnut.
- Haluatko sä ottaa Djangon? Vesku kysyi, mutta puistin päätäni.
- Kiitos, mieluummin en. Mutta mä voin ruveta tekemään iltatallia, kunhan oon rapsutellu Irkkua ensin.
Rapsuttelinkin huolella. Pidin pikku tammastani, vaikkei se oikeastaan ollut pieni muuta kuin iältään. Siltikin olin surumielinen. Niki oli ollut elämäni hevonen, enkä uskonut, että koskaan enää voisi tulla toista samanlaista. Irkku oli kiltti kuin kissanpoikanen ja nautti, kun sitä hoiti ja sen kanssa puuhasi, mutta se nautti yhtä lailla kaikkien paapomisesta. Se ei ollut sillä lailla minun kuin Niki, joka oli selvästi aina arvottanut minut kaikkien muiden ihmisten yläpuolelle. Tajusin, että nyt minulla ei ollut enää ketään, jolle olisin ollut maailman keskipiste. Edes Veskulle en ollut, tiesin sen. En enää lasten jälkeen. Tietysti se oli vain oikein, ja rakastinhan minäkin kaikkia lapsia, mutta tunsin itseni niin turhaksi. Onneksi oli sentään työ, siellä olin tarpeellinen ja arvokas ja arvostettu!
Pulppuileva, epätietoinen jännitys, jonka kourissa olin kärvistellyt koko iltapäivän, palasi, enkä voinut olla virnuilematta itsekseni. Olin saanut varmuuden seuraavasta erikoistumispaikastani, ja vaikka minusta oli suunnattoman tylsää lähteä Porvoosta, missä viihdyin niin hyvin, kutkuttivat uudet haasteet. Minulla oli paljon juteltavaa Veskun kanssa, ja sen muistaessani suin Irkun tehokkaasti loppuun ja aloin hakea muita hevosia sisään. Vain varsat saisivat jäädä ulos, tosin ne yleensä jäivät sisään pihattoon torkuskelemaan, kunhan olivat saaneet sinne iltaruoan.
Kaikki oli valmista, kun Vesku lopetti Kaoman kanssa.
- Ratsastatko sä Djangonkin vai alanko mä antaa ruokia? kysyin.
- Mä taidan juoksuttaa sen, mä voin sitten antaa ruoat, kun lopetan, hän sanoi.
- Okei, mä menen tekemään jotain iltapalaa. Toivomuksia?
- Saanko mä toivoa? Vesku kysyi teeskennellen hämmästynyttä.
- Et, mä kysyin vaan lämpimikseni.
- Pannukakkua?
- Sori, meillä ei taida olla maitoa tarpeeksi kahdeksan hengen pannariin, pahoittelin.
- No niin, siinä sen nyt näki.
- Niinpä, nauroin ja lähdin sisään. Onneksi meillä oli maitojauhetta.
Niin Vesku sai pannukakkunsa ja vietimme varsin viihtyisän illan. Teinit olivat vetäytyneet ullakon olohuoneeseen touhuamaan mitä touhusivat ja Sarri ja Sunnakin oli huolittu mukaan, mikä epäilemättä oli tehnyt heistä ikionnellisia pieniä tyttöjä. Minä touhuilin kaikkea, mitä en ollut viikolla ehtinyt ja jaksanut, kuten silitin läjän pyykkiä Veskun touhutessa jotain koneella, mutta kun hän lopetti, kävin sen kimppuun kuin haukka.
- Mä ajattelin liisata Hannalta pari tammaa kesäksi, Vesku ilmoitti.
- Mihin me laitetaan ne? kysyin automaattisesti.
- Eiköhän niille löydy tilaa.
- Okei, sanoin rupeamatta itse laskemaan bokseja. Kaipa Vesku oli sen tehnyt. Minulla oli muuta mielessäni.
|