|
Lähettäjä: Sennnu
Päivämäärä: 15.12.09 13:35:20
Ja tällä saatte pärjätä iltaanasti, tää lähtee kaupungille :)
-------------
Jos minulla oli ollut hiukan kihisevä olo jo valmiiksi, se kohosi nyt potenssiin kaksi tai neljä. Hannakin soitti ja tarkisti osoitteen ja sanoi tyytyväisenä muistaneensa oikein. Olin hänen navigaattorissaan ja hän oli taloni pihalla.
- Saat sä tulla sisällekin, sanoin.
- No en aikonut tännekään jäädä. Mikä rappu?
Hannan ilme oli melkein niin paljonpuhuva kuin olin epäillytkin. Tyhjä eteinen, jonka ainoat esineet olivat matto ja muutama vaatepuu, ei vielä aiheuttanut kummempaa reaktiota, mutta keittiö, johon olin saanut mahtumaan minimaalisen pienen pöydän ja olohuone, jossa tosiaan oli sänky, saivat hänen kulmakarvansa nousemaan.
- Ihanan askeettista, hän sanoi niin vastahakoisesti, että minun oli pakko nauraa.
- No ei tää ole koti! Tää riittää mulle ihan hyvin!
- Entäs kun sulle tulee vieraita?
- Mä en kutsu tänne vieraita ja jos joku tunkee, saa tyytyä siihen, mitä on. On mulla sentään kolme tuolia, osoitin ja nostin parvekkeelta kolmannen keittiön pöydän ääreen. – Ai niin, Miila tulee kanssa.
- Sun sisko? Hanna varmisti, vaikka tietenkin hän tiesi sen. Eivät he olleet voineet olla jollain tasolla tutustumatta kaikkien näiden vuosien jälkeen. Niin paljon meillä oli ollut juhlia, joissa molemmat olivat olleet.
- Nimenomaan, vahvistin.
- No, toivottavasti sulla on sitten kolme lasia.
- On mulla.
Miila tuli myös niin vikkelästi, ettei hän varmaan ollut puhelumme päättymisen jälkeen ehtinyt kuin napata autonavaimet ja lähteä. Hanna ja minä olimme kuitenkin ehtineet siihen mennessä jo vaikka mitä: hän oli esitellyt keitä kaikkia kuuluisuuksia oli tulossa hänen pääsiäisvalmennukseensa ja sen lisäksi olimme juoneet jo kaksi lasillista viiniä ja tyhjentäneet ensimmäisen lautasellisen juustoista ja tykötarpeista. Viipaloin juuri uutta omenaa, kun Miila soitti ovikelloa ja sitten sain esitellä kaikki autiot neliöni uudelleen.
- No ei tää nyt kovin kotoisalta näytä, hän tuomitsi suorasanaisemmin kuin Hanna.
- Ei tää olekaan koti, toistin taas.
- Jaha, ja täällä on ruokasali, Miila totesi sitten ja istui vastapäätä Hannaa, joka nyökkäsi hänelle tervehdykseksi.
- Miten ne lapset? Tuleeko ne hoitamaan buffan? hän kysyi minulta kuin mitään keskeytystä ei olisi tapahtunutkaan.
- Tulee ne. On niidenkin jo aika ruveta tekemään jotain elämisensä eteen. Tai ainakin valmennuksensa.
- Mitä, joutuuko tädin kultapupuset töihin? kysyi Miila järkyttyneenä.
- No on jo aikakin, Danni ja Alissa menee lukioon tänä vuonna. Ei parin päivän työnteko niitä tapa.
- No mutta onhan ne tehneet tallitöitä siitä asti kun ovat osanneet kävellä.
Se oli totta, niin he olivat, enemmän tai vähemmän. Onneksi he olivat halunneetkin, sillä en minä ainakaan olisi raaskinut pakottaa heitä, jos ei heitä olisi kiinnostanut. Nykyään tietysti oli jo helpompaa, kun oli Noora, joka hoiti raskaimmat työt, eivätkä he kovin pieninä karsinoiden putsauksesta ja sellaisesta olisi selvinneetkään. Iltatallin tai viikonlopun aamutarhaukset ja ruokinnat saattoi jo kuitenkin ihan huoletta jättää isompien vastuulle, ja he hoitivat ne pilkulleen kuten pitikin.
- Lasten on hyvä oppia tekemään työtä, sanoi Hanna hyveellisesti. Miila pyrskähti ja nolostuin kovasti, kun hän kysyi:
- Mistä lähtien sä olet tiennyt jotain oikeasta töistä?
Olihan niin, että se, mitä Miila Hannasta tiesi, oli pääosin minun kertomaani. Hän ei vain oikein tainnut tajuta, että Hanna taisi paiskia aika lailla töitä, tallinpito vaati pitkiä päiviä, vaikkei hän siellä välttämättä lantaa luonutkaan.
- Voi, kyllä mä olen muutaman tavarajunallisen lapioinut sitä itseään, minäkin, Hanna sanoi kuitenkin ystävällisesti. – Luuletko sä, että mä olen kuusvuotiaasta vaan saapastellu valkoisissa housuissa ja lakeerisaappaissa tallipihalla ja komennellut?
Nolostuin omastakin puolestani, sillä se oli täsmälleen minun mielikuvani kuusivuotiaasta Hannasta.
- Et kai sä siinä iässä vielä joutunut tallitöihin? kysyin.
- No en ihan kuusivuotiaana, paitsi oman ponin boksin mä tietysti jouduin siivoamaan.
- Anna lisää viiniä, pyysin, sillä minusta tuntui, että tämä keskustelunaihe ei johtaisi mihinkään miellyttävään. Käänsin puheeni johonkin vaarattomampaan, Miilan töihin, ja siitä sitten lipsuimme minun töihini ja toistemme elämiin ylipäätään ja viiniä meni. Voi hyvä ihme, että sitä meni. Sitten Miila alkoi vaatia kahvia, sanoen, että oli tullut nimenomaan juodakseen kanssani konjakkia ja kahvia kuten pieninä, paitsi ettemme silloin olleet juoneet kahvia.
- Apua, mä en kohta pääse kotiin koko huomispäivänä! tirskahdin, mutta nousin silti kahvinkeittopuuhiin. Oliko tämä nyt laitaa, kolme keski-ikäistä rouvashenkilöä kököttämässä kalseassa keittiössäni, holtittomasti kännäämässä?
- Onko täällä hyviä ravintoloita? keksi Hanna yhtäkkiä ryhdistäytyen ja laittoi ikkunalaudalle nostamaani radiota vähän kovemmalle.
- Ei aavistustakaan, tunnustin.
- No otetaan taksi ja käsketään sen viedä meidät paikkakunnan parhaaseen!
Minusta näytti, että Miilan silmät välähtivät innokkaina, mutta mitään sen tapaista en todellakaan aikonut tehdä.
- Me ei mennä yhtään mihinkään, sanoin varmasti. Ensinnäkin olin hiprakassa, kuka tahansa edes toista iltaa töissä oleva poke ei olisi laskenut minua ohitseen. Toisekseen en tahtonut, että joku tulevan viikon potilaistani katsoisi minua vinoon, kun olisin liehunut jossain paikallisessa yömyöhällä, olkoonkin että huomenna oli vapaapäiväni.
- Älä ala mamoilla, Jessi! Kai täällä jotain elämää on? Tai ajetaan sitten saman tien Hankoon Tai Helsinkiin, hitto vie!
- Mä en lähde mihinkään. Oon juonu jo ihan liikaa, sanoin niin päättäväisesti, että Hanna huokaisi ja antoi periksi.
Istuimme siinä sitten juttelemassa, kunnes viini loppui ja konjakkikin melkein. Havaitsimme olevamme maailman parhaita ystäviä.
- Te olette ihan huippuja. Tehdään tää pian uudestaan! Miila sopersi ja yritti halata meitä sillä seurauksella, että kaatoi kahvimukinsa.
- Mä laitan sängyn, ilmoitin. En minä ehkä niin järjettömän humalassa ollutkaan, kun sellaista tulin ajatelleeksi. Jalat vaan veivät vähän minne sattuivat. Kiskoin varapatjan sängyn takaa ja onnistuin peittämään sen siististi lakanalla. – Nyt nukkumaan, naiset, ennen kuin jotain hajoo tai naapurit hermostuu!
- Mistä naapurit vois hermostua? Mehän ollaan ihan hiljaa!
Niinhän me olimme, paitsi naurunpuuskia. Tukahdutettuinakin ne kaikuivat seinistä.
- Oikeesti, mä en halua saada valituksia, huolestuin.
- Jos mä olisin niin vanha, etten pystyisi kuin kouluköpyttelyyn niin mä lopettaisin koko ratsastuksen, ilmoitti Miila vielä Hannalle ja nousi mennäkseen vessaan. Kolmen naisen iltapesun saisivat naapurit vielä kestää, mutta sitten pakottaisin heidät hiljenemään.
- Okei, okei, mä menen nukkumaan, Hanna ilmoitti ja siirtyi olohuoneen puolelle. – Kuka nukkuu missäkin?
- Sä saat sängyn, koska sä olet vanhin ja me otetaan Miilan kanssa siskonpeti, koska me ollaan siskoksia, sanoin ja vitsikkyyteni nauratti minua kovasti.
- Selvä, Hanna sanoi ja heittäytyi sängylleni. Minä menin parvekkeelle polttaakseni yhden tupakan. Ne olivat onneksi tulleet mieleeni vasta ihan äskettäin, muuten olisin ehtinyt jo polttaa ne kaikki. Nyt, kun imeskelin kai kolmattani, aloin tuntea orastavaa päänsärkyä. Olin oppinut, vaikka harvakseltaan kävinkin ulkona, että tupakansavu aiheutti takuuvarmasti sen jysärin, joka krapulalta ehkä epähuomiossa jäi aikaan saamatta. Nyt se maistui kuitenkin niin hyvältä, etten välittänyt. Odotin vähän, että Miila, toinen tuuritupakoija, olisi tullut seurakseni, mutta hän oli tainnut unohtaa minun ja parvekkeen olemassaolon ja olikin kaatunut suoraa päätä patjalle.
Yritin hiipiä sisään äänettömästi ja koota kaikki asiallisuuden rippeet. Hanna nukkui jo. Kiskoin peiton hänen altaan ja peittelin hänet. Siskonpetille olin unohtanut tyynyt ja peiton kaapista ottaakin, joten tein sen ja Miila käpertyi hengähtäen toiselle reunalle. Sammutin valot ja asetuin itse toiselle. Taisin nukahtaa alle minuutissa.
|