|
Lähettäjä: Sennnu
Päivämäärä: 22.12.09 00:15:34
Äh, kokeilkaa ja koukuttukaa itse... http://hyotynen.kapsi.fi/relaatiot/4
Sanaakaan en sitten ole tänään ehtinyt kirjottaa...
-------
Lopulta Jessi sanoi olevansa valmis lähtemään.
- Ei sun yövuoro voi vielä alkaa, sanoin kelloa vilkaisten.
- Ei niin, mutta mun täytyy käydä kaupassa, että mulla on jotain jääkaapissa huomiseksi. Eiköhän ne kohta ala tulla. Tai ainakin joku tekemään iltatallia.
Automaattisesti aloin muistella Hannan tallihenkilökuntaa. Se yrmeä tyyppi ei varmaankaan ollut enää täällä, sillä käsittääkseni hän oli asunut tässä huoneessa, joka nyt oli Dannin ja minun. Sitten oli ollut Kassu, joka oli vanha, varmaan ainakin kolmenkymmenen ja Mauno, joka oli ollut nuorempi, ehkä kahdeksantoista. Jessi ja Vesku aina vitsailivat siitä, miten Hannan hommissa tuntui olevan suunnattoman tiheä vaihtuvuus, joten ei ollut mitään takeita, että hekään enää olisivat täällä.
- Tulkaa auttamaan mua traikun luukun kanssa, Jessi sanoi ja lähdimme hänen kanssaan ulos, vaikkei se luukku nyt niin painava ollut, etteikö sitä olisi yksinkin saanut nostettua.
- Hei vaan, hei, sanoi Danni, mutta Jessi ei istunutkaan vielä autoon vaan halasi meitä yhtäkkiä.
- Apua, mitä mä olen tekemässä? Miten te voitte muka jäädä tänne, tehän olette ihan lapsia! hän voihkaisi. Se oli sekä surullista että lohduttavaa. Ei ollut hauskaa, että hänellä oli paha mieli, mutta oli kiva, ettei hän ollut pelkästään helpottunut meidän poissaolostamme.
- Älä viitti, ei me mitään vauvoja enää olla, sanoi Danni hellästi.
- Meidän on jo korkea aika vähän itsenäistyä, säestin.
- Eikä ole! Jessi huudahti ja puristi, jos mahdollista, vielä kovempaa. Mutta sitten hän naurahti ja pyyhkäisi silmäkulmiaan. – Vaikka kyllä te pärjäätte.
- Totta kai me pärjätään.
- Me voidaan ajaa katsomaan sua jonain iltana kun sä olet Tammisaaressa, kunhan sä ensin tuot meidän mopot, lupasin.
- Jos te ette tule niin mä tulen katsomaan teitä, hän uhkasi ja huokaisten avasi lopultakin auton oven. Olin iloinen, kun hän meni, minustakin oli alkanut tuntua vähän turhan haikealta ja siinä sitä olisi oltu, kun olisimme kaikki kolme vetistelleet keskellä tallipihaa Hannan tullessa kisoista.
- No niin, sanoi Danni reipasta teeskennellen, kun olimme jääneet kahden.
- Pitäiskö meidän ratsastaa? kysyin tavoitellen samanlaista äänensävyä.
- Ei jakseta tänään. Mennään tutkimaan paikkoja.
Aloitimme hevosista. Tunnistin Roisen yhdessä tarhassa ja kauempana oli kaksi ruunikkoa, joista kumpikaan ei ollut Psyko. Toinen saattoi olla Quesera, mutta emme voineet olla varmoja. Seuraavaksi kolusimme tallin läpi sentti sentiltä rehulaatikoita ja lääkekaappia myöten. Siellä oli epäluonnollisen siistiä. Olin luullut, että meidän talli oli siisti, mutta täällä ei ollut ylimääräistä heinänkorttakaan poikittain missään. Minulla oli epämiellyttävä tunne, että en mitenkään osaisi lakaista tarpeeksi tarkasti.
Yläkertaan asti emme ehtineet, kun pihalta kuului ison auton ääntä. En tiedä Dannista, mutta minun mahaani läikähti kattilallinen jännitystä. Pakottautuen tyyneksi marssin kuitenkin Dannin perässä pihalle, mihin kunnioitusta herättävän suuri hevoskuorma-auto oli pysähtynyt. Sivuovesta hyppäsi ulos kaksi ihmistä, joita en ollut koskaan nähnytkään ja ohjaamosta Hanna ja Maria, joka oli hänellä ratsuttajana. Hanna näytti hämmästyneeltä nähdessään meidät.
- Hyvä ihme, mä unohdin teidät kokonaan!
- Niinkö? Danni kysyi kuivasti. Olimme nähneet Jessin yrittävän soittaa ja sitten laittavan viestin ennen kuin lähdimme kotoa. Ehkä Hanna ei ollut katsonut kännykkäänsä.
- Montako rusettia? kysyin minä kohteliaasti.
- Tarpeeksi. Mutta ihan hyvä, että ootte siinä, tässä ollaan jo melkein myöhässä iltatallista. Mene sinä Tiiran kanssa ja sinä Arin. Näette samalla, miten täällä hommat tehdään.
Hanna osoitteli meitä sormellaan kuin ei olisi muistanut nimiämme tai ainakaan, kumpi oli kumpi. Olin iloinen, kun hän lähti talliin ja jätti meidät ottamaan hevosia autosta. Minut hän oli osoittanut pojan perään ja tämä hymyili minulle ystävällisesti.
- Tervetuloa. Mä olen Arska.
- Alissa, sanoin ja seurasin häntä autoon. – Minkä mä otan?
- Ota Sera, ensimmäinen boksi oikealla, hän sanoi ja osoitti ensimmäistä ruunikkoa.
Arska piti minusta hyvän huolen. Toisin sanoen hän käski tehdä niin kuin hän teki ja selvitti tehdessään, mitä teki ja miksi. Haimme ulkona olevatkin hevoset sisään ja sillä aikaa Tiira ja Danni olivat alkaneet jakaa heiniä ja iltaruokia. Arska ja minä aloimme sekoittaa aamuannoksia listan mukaan ja lisäsin sen loppuun Mian ja Daisynkin.
- No niin, tää oli tässä, hän sanoi lopulta. – Mä lähden himaan.
- Tarjootko kyydin? kysyi Tiira, joka oli opastanut Dannia minun nähdäkseni ihan yhtä hyvin kuin Arska minua. Olin yllättävän iloinen siitä, että tallilla oli myös tallityttö.
- Tuleeko teistä jompikumpi aamulla? kysyi Danni.
- Mulla on aamu, Tiira sanoi. – Ja niin kai teilläkin? Jos te voisitte ruokkia ne, niin mä voisin nukkua puol tuntia pidempään? Kaikkien annokset on siellä listassa.
- Muuten joo, mutta me ei tunneta kaikkia hevosia, huomautin ja Tiira huokaisi.
- Okei, mä tulen sitten ajoissa.
He häipyivät ja me jäimme.
- Ollaanko me täällä kahdestaan? Danni kysyi kuiskaten, mutta samassa yläkerrasta kuului ääniä. Marian olimme nähneet jo lähtevän, mutta Hannan oli pakko olla jäljellä tai sitten tallissa kummitteli.
- Ei olla, sanoin päättäväisesti ja lähdin kiipeämään ylös. Onneksi se olikin Hanna, eikä hän ollut tullut hulluksi ja keskustellut keskenään, vaan hän oli puhelimessa. Hän kuitenkin lopetti lyhyeen, kun me tulimme.
- Onko kaikki kunnossa? hän kysyi.
- Kaikki on ruokittu ja Tiira ja Arska lähti jo, raportoin.
- Okei, ja oletteko te valmiita aamuvuoroon?
- Ollaan. Vaikka Tiira kyllä tulee aamulla, koska me ei vielä tunneta hevosia, Danni sanoi.
- No se on pian autettu. Mennään katsomaan ne.
Palasimme tottelevaisesti takaisin talliin ja saimme lyhyen esittelyn kustakin hevosesta. Sitten Hanna näytti meille monimutkaisen näköisen ruudukon, joka oli kiinnitetty satulahuoneen oveen.
- Liikutuslista, hän sanoi. – Kaikki tänään kisoissa olleet pitää huomenna liikuttaa kevyesti. sitä merkitsee tää keltanen. Te voitte hoidella niitä. Tiira näyttää, mistä löytää minkäkin hevosen varusteet. Ja nyt mä häivyn, mulla on menoa. Älkää nukkuko pommiin. Sammuttakaa valot tallista älkääkä riekkuko, ettei hevoset häiriinny.
Niine hyvineen Hanna meni, sulki oven mennessään, ja minulle tuli mieleen, että hän näytti melkein menevän karkuun. Ihan kuin hän ei oikein olisi tiennyt, mitä sanoa meille. Se oli tietenkin ihan älytön ajatus, Hanna ei takuulla ujostellut ketään, ei ainakaan kaltaisiamme alaikäisiä tallityttöjä.
- Mennään katsomaan, toimiiko se televisio ylhäällä, Danni sanoi.
Se toimi ja minä löysin kaapista vain puoli vuotta yli-ikäisen kaakaopaketin, mutta koska sen sisältö näytti ja maistui ihan kunnolliselta, eikä siellä näkynyt toukkia tai muuta ällöttävää, laitoin meille kaakaota. Kaapissa oli meidän tuomamme leivän lisäksi vähän kuivahtaneita munkkeja, jotka pistelimme hyvällä halulla. Eivät ne enää yhden yön lisää seistyään kelpaisi kuin hevosille.
- Tää on elämää, sanoi Danni kuulostaen tyytyväiseltä. Minusta se oli yksinäistä ja surullisen hiljaista huolimatta television äänistä. Hain tietokoneeni, joka oli kassissani päällimmäisenä, mutta en onnistunut saamaan sillä yhteyttä mihinkään, vaikka Vesku oli vakuuttanut, että tallilla toimi Hannan langaton verkko. Olisin halunnut tarkistaa, oliko ketään mesessä ja jutella jonkun kanssa. Tänään se vaan ei onnistunut ja mieleni teki soittaa hänelle ja marista, mutten viitsinyt. Hän oli aina aika huonolla tuulella tällaisina iltoina, kun Jessi oli lähtenyt Tammisaareen.
- Mä taidan mennä nukkumaan, huokaisin.
- Nyt jo? Mä en, Danni tuhahti, mutta vaikkei minua kovasti nukuttanutkaan, en jaksanut pitää ajatuksiani television myöhäisleffassa. Minulla oli koti-ikävä.
|