|
Lähettäjä: Pikkuneiti(kö)
Päivämäärä: 17.5.09 19:07:56
Ja nyt jatkuu. Kiitos kommeteista. <3 Tässä hiukan pidempi pätkä. :D
Mä tuijotin keittiön ikkunasta ulos pimeään iltaan ja kuuntelin vain puolella korvalla Elviä. Se valitti, miten sen maha kasvo päivä, päivältä suuremmaksi ja miten se ei vois kohta tulla enää lukioon, ku kaikki juoruis siitä ja niin edelleen. Mä ajattelin Kikiä. Mä olin ajatellu sitä joka päivä. Se ei ollu jättäny mun ajatuksia rauhaan. Kiusasin itteäni kattomalla joskus mun piirtämiä kuvia siitä. Olin kadottanut jo puolet ajan tajustani. En tienny olinko mä nähny Kikin viimesen kerran viikko sitten, vai kuukausi sitten.
-Sä et taaskaan kuuntele, Elvi sanoi jostain kaukaa. –Ajatteleksä taas Kikiä? se kysyi ja mä käänsin katseeni siihen.
-Joo.
-No, mee puhumaan sille. Siitä on jo yli kuukausi, se sanoi ja huokaisi.
-Miten sä muistat? mä kysyin ja Elvi tuijotti mahaansa.
- Raskausviikkojen avulla, se sanoi ja huokas. –Alex sais kyl olla hiukan auttavaisempi.
Alex oli viimeinki saanu järkensä takasin ja tajunnu, ettei se vois jättää Elviä yksin tolla tavalla. Ei Alex vieläkään ollu kovinkaan halukas hoitamaan kakaraa sitte, ku se syntyis, mut se suhtautu asiaan jo paljon paremmin.
-Ei siltä oikee enempää voi vaatia, mä sanoin.
-Ei vai? Ootappa vaan. Mä taidan lähteä tästä. Saa lauantai-illan viettää ihan rauhassa. Sinuna mä kävisin ettimässä sen Kikin, Elvi sanoi ja nous ylös tuolista.
Mä jäin yksin hiljaseen kämppään. Kellon viisari siirtyi tasan yhdeksään. Mä päätin nousta tuolilsta ja laitoin mustan hupparin päälle. Menin parvekkeelle ja nojasin kaiteeseen. Sytytin röökin ja puhalsin savut pimeään iltaan. Tuijotin valaistua jalkakäytävää, joka oli jo liianki tuttu. Yhtäkkiä mä näin tutun mustan koiran ja lyhyen, pitkähiuksisen kimman, jolla oli päällän mun ostama takki. Mä olin sataprosenttisen varma, et se oli Kiki ja Linkki. Se oli juuri kävelemässä parvekkeen alta.
-Kiki! mä huusin alas.
Kiki katto ylöspäin ja huomas mut. Se tiuhensi askeleitaan ja mä heitin röökin tuhkakuppiin. Mä en ollu ikinä ennen juossu rappusia niin nopeesti alas. Harpoin rappusia kaks kerrallaan ja ulko-oven mä työnsin vauhdilla auki. Näin Kikin kävelevän nopeesti Linkin kaa.
-Kiki! huusin ja lähdin juoksemaan.
Kiki vilaks taakseen ja lähti myös juoksemaan. Mun onneks Linkki ei ollu kovinkaan halukas juoksemaan, ku se oli nähny mut. Se jarrutteli parhaansa mukaan ja Kiki yritti juosta parhaansa mukaan. Mä sain pysäytettyä Kikin ja Linkin nopeesti. Kiki näytti luovuttaneelta ja Linkki oli taas puolestaan ilonen. Se hyppi mua vasten ja yritti nuolla mun naamaa. Kiki sai Linkin lopulta rauhottumaan. Mä tuijotin Kikiä, joka vältteli mun katsetta. Se näytti jotenki surulliselta ja väsyneeltä.
-Mun täytyy mennä, se mutis hiljaa ja käänty.
-Oota, mä sanoin ja otin sitä käsivarresta kiinni.
-Ai! se parkas ja käänty. Mä irrotin otteeni ja ihmettelin sen reaktiota, sillä mä en ollu todellakaa ottanu sen kädestä kiinni, mitenkään kovakourasesti.
Mä tuijotin Kikiä kummissani ja se huomas sen.
-Mulla on siinä mustelma, se sano hiljaa.
-Mulla on ollu ikävä sua, mä sanoin ja katoin syvälle Kikin silmiin, jotka ei pilkehtiny ilosta.
-Oon mäki ajatellu sua, mut me eletään ihan eri maailmoissa.
-Eihän ja vaikka elettäiski, mitä se haittais. Mä rakastan sua.
-Mun täytyy nyt mennä, Kiki sano ja huokas.
-Ei, älä mee. Jutellaa vielä. Anna mulle toinen mahdollisuus.
-Ei tää susta johdu.
-Mistä sitten? Ja mistä sulle oli tullu se mustelma?
-Mä löin vahingossa mun käden pöydänkulmaan, se sano ja mä näin heti, et se valehteli, sillä se vältteli mun katsetta ja se puhu hiljaa.
-Mä en usko sua.
-Totta se on. Mä meen nyt.
-Oota, mä sanoin ja otin sitä käsivarresta taas kiinni, tosin tällä kertaa toisesta.
Mä näin Kikin irvistävän, vaikka se yrittikin pitää naamansa peruslukemilla. Mä lähin kävelemään mun kämppää kohti ja pidin yhä Kikin kädestä kiinni.
-Päästä irti! Mulla on kiire kotiin! se huus, mut mä en välittäny.
Mä aavistelin, et joku oli satuttanu Kikiä pahasti fyysisesti. Mun olis pakko saada tietää totuus. Mä en halunnu ajatella pahinta. Ehkä Kiki oli vaa kolhinu itteään vahingossa johonki, tai jotain sellasta.
Avasin kämppäni oven, jota mä en ollu muistanu laittaa lukkoon. Laitoin valot päälle ja riisuin kengät. Kiki näytti alistuneen kohtaloonsa ja riisui myös kengät. Linkki hyöri innoissaan meiän jaloissa ja Kiki päästi sen irti. Talutin Kikin olohuoneeseen ja laitoin sen sohvalle istumaa. Seisoin sen edessä ja se vältteli edelleenki katsekontaktia.
-Kerro totuus, mä sanoin.
-Mä oon vaa vahingossa kolhinu itteäni. Siinä kaikki.
-Mä en usko sua.
-Mitä se sulle kuuluu, mistä mä oon mustelmia saanu?
-Sä salaat jotain. No jaa. Nyt kerran, ku sä oot täällä, nii voisitko sä poseerata mulle pari piirustusta? mä kysyin ja vaihdoin taktiikkaa. Jos se kieltäytyis mulla olis todella hyvä syy epäillä, et se oli joutunu väkivallan kohteeks.
-En.
-Miksi et?
-Mä en usko, et mä kelpaan enää… se sanoi ja mä istuin sen viereen sohvalle.
-Miksä et halu kertoa mulle, mitä sulle on tapahtunu?
-Koska mä en halu puhua siitä, mut jos sä halut tietää, nii kato ite.
-Mitä sä tarkotat?
-Mä tarkotan, että vastaus on mun vaatteitten alla. Siitä vaa. Ota ne pois. Mä luotan suhun.
Kiki sulki silmänsä ja mä tuijotin sitä hämilläni hetken aikaa. Se oli edelleenki kummalline. Avasin sen takin napit ja Kiki pujotti kätensä pois hihoista. Otin varovasti Kikin hupparin pois ja se piti silmiiän vieläki kiinni. Mä huomasin, et sen käsissä oli mustelmia. Mä otin siltä topin pois ja mä huomasin, miten sillä oli mustelmia kyljissä ja muutama syvän näköinen viiltohaava.
Jatkuuko? En ehdi nyt enempää jatkamaan. :)
|