|
Lähettäjä: Sennnu
Päivämäärä: 27.6.12 19:10:32
No niin, enköhän mä nyt lakkaa hieromasta tätä prologia, että pääsen asiallisempiin hommiin.
Kiitos kommenteista, vielä mahtuu :)
-----------------------
Prologi
- Tää on vähän noloa, äiti sanoi käännellen pientä hillopurkkia, jonka isä oli juuri tyhjentänyt keskelle toista puurolautasellistaan.
- Mitä hilloa se on? tämä kysyi.
- En mä ole ihan varma… en mä osaa ranskaa.
- Oliko se siitä Henriikan korista?
Nimi hätkähdytti minut ajatuksistani.
- Siitä niin. Tai sen äitihän sen on tietysti hankkinut. Eihän se lapsi-parka mihinkään täältä liikahtanut. Olisi pitänyt tajuta jättää jokin vastalahja, mutta kun se livahti kuin varas yön selkään.
En epäillyt Henriikkaa varkaaksi, eikä äiti varmaan sitä tarkoittanutkaan.
- Voi kai sitä pyhinä käydä viemässä jotain, jos se on niin noloa, isä tuumi.
- Sekin on noloa, jälkikäteen. Mutta en mä tästä nyt jouda.
Ajattelin ikuisuuden pituista iltapäivää ennen jouluateriaa ja avasin suuni.
- Kyllä mä voin viedä, jos sä haluat jotain niille toimittaa, sanoin.
- Sehän ois kilttiä, äiti sanoi ja katsoi minua ilahtuneena. – Mitähän me keksittäisiin?
- Rehuja on ainakin ihan liikaa, isä murahti.
- Ei niitä voi liikaa ollakaan, mutta aika paljon niitä kyllä on, äiti myönsi ja lähti tutkimaan kukka-asetelmia, joita vanha tuttu kukkakauppias oli tapansa mukaan hetki sitten tuonut ja syönyt sen jälkeen ison osan hillosta puuron kera.
Minullakin oli lahja Henriikalle, vaikken tiennyt, halusinko antaa sitä. Se riippui oikeastaan ihan siitä, näyttäisikö hän siltä, että haluaisi ottaa sen. En ymmärtänyt, miten hän saattoi yhtäkkiä kieltäytyä tapaamasta minua, vaikka ensin oli käyttäytynyt melkein kuin seurustelisimme. Okei, ehkä hän tosiaan oli ollut sairas, mutta jos joku oli yli viikon kipeänä, oli sairaala varmaankin oikeampi paikka, ajattelin. Vaikka ei Henriikka tietenkään sellaiseen suostuisi lähtemään niin kauan, kun oli sen verran tajuissaan, että pystyi pistämään hanttiin. Hänen kammonsa kaikkea valkotakkista kohtaan oli jotain ihan käsittämätöntä.
Otin kainaloon muhkean joulukukan ja asetin sen takapenkille, kun Danni tuli tallin suunnasta.
- Mihinkäs sä olet jouluna menossa? hän halusi tietää.
- Mä lupasin ruveta lahjalähetiksi, ettei mun tarvitse ruveta pilkkomaan rosollia, virnistin.
- Mä luulin, että me ollaan viety jo kaikille mahdollisille jotain, siinähän meni koko eilisilta, Danni sanoi rypistäen otsaansa.
- Toi on Henriikan vanhemmille, sanoin, sillä en epäillyt Dannin siitä liikahtavan ennen kuin kuulisi, kuka oli unohdettu. Hänen ilmeensä kirkastui.
- Aa! Hieno homma! Olethan sä kammannut hiukset etkä oo tiputtanu puuroa puserollesi?
- Älä luule, että mä olen millekään kosioreissulle menossa, ärähdin ja vedin takin vetoketjun kiinni kurkkuun asti niin, ettei Danni huomaisi minun vaihtaneen paitaa.
- Et tietenkään ole. Hauskaa joulua, Danni sanoi ja tönäisi minua ystävällisesti kylkiluihin. Hän jäi portaille vilkuttamaan, kun ajoin pois pihasta.
Noin sadan metrin päässä epäilyksenpoikanen pujahti mieleeni kysyen, mitä hittoa oikein olin tekemässä. Halusinko muka tosiaan mennä tekemään itsestäni narrin? Jätä se rehu jollekin huoltoasemalle tai bussipysäkille ilahduttamaan jotakuta joulunviettäjää ja aja kotiin, se komensi, mutta vaiensin sen vaivatta. Tämä oli hyvä idea. Olin ollut suuttunut, loukkaantunut ja epätietoinen siitä lähtien, kun olin kiiruhtanut kotiin joulunviettoon ja huomannut Henriikan olevan poissa. Olin ollut varma siitä, että hän oli muuttanut mielensä ja kyllästynyt minuun, halunnut ehkä vain antaa samalla mitalla takaisin. Ehkä hän oli hautonut kostoa viime vuodet ja palannut elämääni vain saadakseen minut rakastumaan ja voidakseen leikitellä tunteillani.
Se oli tietysti ihan mahdollista edelleenkin, vaikken olisi halunnut sellaista uskoa Henriikasta. Tietysti hän oli merkillisempi kuin tuntemani naiset yleensä ottaen, enkä useinkaan voinut olla ihan varma siitä, tarkoittiko hän kyllä sanoessaan kyllä ja ei, jos sanoi ei. Siltikin noin suunnitelmallinen petos tuntui mahdottomalta. Joka tapauksessa, jos siitä oli kyse, halusin nähdä sen omin silmin ja kuulla kasvotusten, ettei hän pitänytkään minusta. Ja jos taas piti… minulla ei ollut kuin voitettavaa, sillä tämä epätietoisuus söi kuin kourallinen matoja.
Tiesin melko tarkkaan, minne olin menossa. Lisko oli joskus näyttänyt minulle Henriikan äidin talon, kun olimme olleet huviajelemassa ja kertonut, miten he olivat käyneet siellä rämpimässä puskissa ja ojissa vakoilemassa. Olin nauranut heidän lapsellisuuttaan. Että Liskokin oli lähtenyt mukaan moiseen hommaan. Mutta silloin ystäväni oli mennyt pahastuneen näköiseksi ja sanonut, että Henriikka oli kyllä ansainnut vähän tuuletustakin ja että minä olin kohdellut tyttöä huonosti.
- Mä en tilannut sitä kohdeltavaksi millään tavalla, olin muistaakseni vastannut, sillä tiesinhän itsekin olleeni aika paskamainen. En vaan ollut silloin nähnyt mitään vaihtoehtoja, enkä totta puhuen nähnyt vieläkään. Se tilanne oli ollut mahdoton, mutta nyt olin luullut, että voisimme aloittaa puhtaalta pöydältä. Ehkä olin väärässä, ajattelin taas hetkellisesti masentuen.
Ellei Henriikan auto olisi seissyt talon pihassa, en olisi löytänyt oikeaan paikkaan. Nytkin ajoin ohi, mutta kävin vähän matkan päässä kääntymässä ja palasin takaisin. Nousin autosta kuin tuli hännän alla ja kaappasin rehun takapenkiltä. Asia ei arpomisesta paranisi ja autoni ääni oli varmasti kuulunut sisälle; he alkaisivat vain ihmetellä, kuka piti heidän pihaansa parkkipaikkana.
Ovi aukesi melkein saman tien, kun olin soittanut ovikelloa, ja seisoin silmäkkäin Henriikan äidin kanssa. Hän oli pulskanpuoleinen täti-ihminen, joka keskeytti sen, mitä oli sanomassa nähdessään minut.
- Jessus. Me odotettiin Pertin tytärtä, hän sanoi.
- Mä tulin vaan tuomaan tän ja vaihtamaan pari sanaa Henriikan kanssa, sanoin ja ojensin kukan hänelle.
- No tule sitten sisään, ja kiitos vaan, ei olisi tarvinnut, nainen sanoi, mutta katsoi asetelmaa mielissään ja päästi minut eteiseen. Potkaisin automaattisesti kengät pois jaloistani, kun hän käveli peremmälle ja huusi Henriikkaa.
- En mä ole tulossa sinne! kuului yläkerrasta kiukkuisesti. Ainakaan huutaja ei ollut kuolemaisillaan.
- Mutta täällä on Jerry!
Seurasi täydellinen hiljaisuus, jonka katsoin parhaaksi katkaista juoksemalla portaat ylös. Henriikasta ei voinut olla varma. Jos hän tosiaan oli tosissaan sen kanssa, ettei aikonut tavata minua, hän saattaisi livahtaa vaikka palotikkaita pitkin karkuun. Tai sitten ei. Pääsin yläaulaan ja koska en tiennyt, mihin olin menossa, pysähdyin ensimmäisen oven taakse.
- Odota! sieltä kuului, joten tiesin löytäneeni etsimäni.
- Mitä? kysyin pohtien, oliko hän kiipeämässä ulos ikkunasta.
- Että mä saan vaatteet päälle!
Kuuntelin vähän aikaa, mutta sitten päätin, että oli turha antaa tytölle enempää aikaa. Tuskin hän oli alasti ollut ja jos oli, niin se ei ollut minulle mitään uutta. Avasin oven samalla hetkellä, kun hän sanoi jotain ja näin tyypin, jota oli vaikea tunnistaa keneksikään. Hahmolla oli hupparin huppu vedettynä päänsä yli niin, ettei sieltä näkynyt paljon muuta kuin pari varuillaan olevia silmiä.
- Mitä sä haluat? sieltä kuului vaimeasti, tai niin luulen, siitä oli vaikea saada selvää.
- Mä tulin tuomaan sun joululahjan, sanoin, sillä sehän oli yksi totuuksista. Ilmeisesti myös se, mitä olin kuullut vesirokosta, oli totta. Henriikan silmien välissä oli punainen jälki, kuin intialaisnaisten kastimerkki. Tietenkään en ollut epäillyt hänen sairautensa laatua, sillä ei hän olisi voinut vanhempiani huiputtaa, mutta jotenkin en ollut tajunnut asiaa ennen kuin nyt, kun näin. Käteni liikkuivat omia aikojaan hupulle, jota Henriikka piti tiukasti kiinni, mutta hänen otteensa heltisi ja sain vedettyä sen pois.
- Voi hyvänen aika, minulta pääsi. Minun piti katsoa kahdesti tai kolmesti, että näin mitään muuta kuin tuoreet rokonarvet ja sillä aikaa Henriikka kiukustui ja kiskoi hupun takaisin. – Mä en osannut kuvitellakaan, sanoin anteeksipyytävästi.
- Luuletko sä, että mä turhan takia kieltäydyn näkemästä sua?
Nyt Henriikka oli vihainen, mutta minä leijuin. Ymmärsin täysin, ettei hän, joka oli niin äärimmäisen tarkka ulkonäöstään, ollut halunnut näyttäytyä kenellekään tuon näköisenä ja se, että hän oli suorastaan lähtenyt minua karkuun, antoi ymmärtää, että saatoin sittenkin merkitä aika paljon. Sopivia sanoja tuli ihan harkitsematta suustani ja vedin hänet lähelleni. Tai ehkä se ei ollut ihan täydellistä, että sanoin häntä kamalan näköiseksi, mutta tuskin hän siksi alkoi itkeä. Syleilin ja suutelin häntä ja suustani pääsi kaikenlaisia ällöyksiä, jotka kuitenkin olivat siihen hetkeen juuri oikeita. Päätellen siitä, millaisella innolla hän vastasi, asiani olivat sittenkin ihan hyvin. Tai siis. Meidän asiamme. Sitten ymmärsin, ettei tämä voinut olla tässä. En halunnut jouluni jatkuvan sillä lailla, että lähtisin nyt takaisin Mustaojalle ja jättäisin Henriikan tänne.
- Oletko sä vielä kauhean kipeä? kysyin.
- En kauhean, Henriikka sanoi ja pyyhkäisi silmiään hihaansa.
- No mitä jos karattais? ehdotin.
- Mitä?
Neuvottelimme vain muutaman lauseen verran ja Henriikka pyörähti peilin eteen penkomaan meikkipussiaan. Istuin sängynlaidalle ja kuuntelin huvittuneena, miten hän sadatteli punaisia silmiään ja nenäänsä ja niitä rokkoja, tietenkin. Hän ei saanut niitä piilotettua mitenkään kehuttavasti, mutta sen verran sentään, ettei satunnainen ohikulkija todennäköisesti jäisi tuijottamaan. Sitten hän heitti meikkipussinsa päällimmäiseksi kassiin ja kaappasi kainaloonsa paketin, jossa kuulemma oli hänen joululahjansa äidilleen ja isäpuolelleen.
- Hyvää joulua, mä menen, hän huusi laskeutuessaan portaita eteiseen, minä tiukasti perässään.
- Minne? hänen äitinsä huudahti ja ilmestyi jostain avoimesta ovesta.
- Me lähdetään leikkimään kotia, sanoin minä ja rutistin Henriikkaa. Täti hiljeni ja katsoi meitä saamatta sanaa suustaan. Sai hän sentään toivotettua hyvää joulua, kun astuimme ovesta ulos.
- Nyt mutsi ainakin luulee, että meillä on jotain, Henriikka mutisi kiivetessään autooni.
- Eikö nyt ois ihan hyvä aika tunnustaa, että niin onkin? kysyin. Mitä hittoa hän nyt vielä rupesi säätämään?
- Mutta onko meillä?
- Totta hitossa!
Henriikka hiljeni pitkäksi aikaa, ja kun välillä vilkaisin häntä, hän näkyi pohtivan jotain ankarasti, otsa oikein rypyssä. Minun teki kovasti mieli kysyä, että halusiko hän sittenkin, että kääntyisin ympäri ja palauttaisin hänet, mutta pelkäsin, että hän vastaisi myöntävästi, joten en kysynyt. Vasta, kun olimme ajaneet hyvän matkaa moottoritietä, hän huokaisi ja laski kätensä reidelleni.
- Mitä nyt? kysyin.
- Mulla oli ihan kauhea ikävä sua, Henriikka sanoi ja lievästi epämiellyttävä olo, joka minulla oli ollut, katosi.
Kaupungissa oli kohtalaisen hiljaista ja tyhjää. Jonkin verran liikennettä toki oli, jouluvierailijoita ja hautausmailla kävijöitä, mutta bussit ja raitiovaunut loistivat poissaolollaan ja kaupat olivat jo kiinni. Tuntui kuin kaikki asukkaat olisivat huomaavaisesti poistuneet antaakseen meille kahdenkeskisen joulun. Minun parkkipaikkani oli varattu, mutta en jaksanut siitä kimpaantua, kun Alissan oma oli tyhjillään. Usein tunsin voimatonta harmia siitä, että täällä joutui maksamaan kunnollista rahaa saadakseen hallintaansa pikkuisen asfalttisuorakaiteen, mutta juuri nyt pidin kaupungista kovasti.
- Mä voin ottaa sun kassin, sanoin ritarillisesti.
Henriikka katseli epäluuloisesti ympärilleen, kun päästin hänet sisään. Seurasin esimerkkiä ja totesin, että kämppä oli sentään kelvollisessa kunnossa. Danni oli imuroinut eteisen, keittiön ja olohuoneen vasta, mutta minun huoneeni taisi olla vähän sopimattomampi näky.
- Ole kuin kotonasi, sanoin kohteliaasti ja kiiruhdin sinne. Sänky oli petaamatta ja lattialla lojui sellaisia vaatteita, joiden olisi luullut viikonlopun aikana jo itsekseen ryömineen pyykkikoriin. Siltä siellä tuoksuikin. Saamari. Leväytin ikkunan auki ja keräsin pyykit lakanoita myöten syliini.
- Sori, mun pitää pikasiivota. Mä en ollut varautunut vieraisiin, sanoin. Henriikka oli jäänyt eteiseen tutkimaan lipaston päälle kerättyjä joulukortteja, niitä jotka olimme saaneet tänne.
- Täällä ei ole kovin jouluista, hän totesi, kun palasin kylppäristä ja aloin etsiä eteisen kaapista puhtaita lakanoita.
- Ei täällä pitänyt kenenkään olla viettämässä joulua, huomautin. – Itse asiassa täällä ei varmaan ole edes kahvimaitoa. Voi olla, että me joudutaan vielä valitsemaan nälkäkuoleman ja Mustaojalle lähtemisen välillä.
Se sai Henriikan nauramaan ja hän heitti korttipinon kädestään.
- Mä en aio ruveta kyselemään sulta, keitä nää kaikki kaunokirjoitusnaikkelit on, joilta sä oot saanu kortteja, hän ilmoitti.
- Mä en edes tiedä, sanoin. – Tai osan tietysti tiedän, koulukavereita ja Cami ja semmosta. Mutta en niitä, joiden korteissa on hevostarroja ja glitteriä.
- Lähetitkö sä kortin Camille?
- En, musta se ois ollu kornia, sanoin epäillen suuresti, oliko vastaus oikein. Mutta kai se oli, sillä Henriikka otti lakanat käsistäni ja lupasi auttaa niiden kanssa. Minulle sopi. Jotenkin liinavaatteet tuntuivat aina tottelevan paremmin naisia. Mutta tässäkään suhteessa Henriikka ei toiminut odotetusti. Hän ähräsi ja nyhräsi ikuisuuden, suoristi ja silitti ja tasoitteli. Minä ehdin saada tyynyliinat vaihdettua ja peiton pussilakanan sisään, mikä ei todellakaan ollut helppo homma, ja aina vaan hän nyhti aluslakanaa.
- Se kelpaa nyt, ilmoitin ja heilautin hänet sängylle. En olisi ihmetellyt, vaikka hän olisi alkanut vedota sairauteensa, päivänvaloon, mahdollisesti kotona oleviin naapureihin tai vaikka siihen, että hänen äitinsä takuulla saattoi ajatella meitä juuri tällä hetkellä. Mitään noista tekosyistä ei kuitenkaan noussut esiin, ennen kuin yritin riisua sitä mustaa hupparia, joka hänellä edelleen oli yllään.
- Mä en voi.
- Mikset? kysyin alistuneena.
- Mä olen ihan pilkullinen.
- Niin, mä tiedän. Mua ei haittaa, vakuutin.
- Ai niin.
- Mä haluan sua, ähkäisin, sillä minusta alkoi hiljalleen tuntua, että räjähtäisin.
- Sammuta valot ja vedä verhot eteen, Henriikka sanoi ja suuteli minua.
Se oli paras joulu ikinä. Se oli enemmän kuin hurjaa seksiä, vaikka kieltämättä se olisi saattanut yksinkin riittää syyksi. Enemmän merkitsi sitä, että pääni humisi suunnitelmia siitä, miten jatkaisimme elämäämme.
- Lupaatko sä olla mun ainoa oikea tyttöystäväni tästä eteenpäin? kysyin juhlallisesti vastattuani hyvänjouluntoivotuksin tekstariin, jossa äiti kysyi, olinko ajanut kolarin vai hengissä. Tungin puhelimen tyynyn alle ja kiedoin käteni Henriikan ympärille.
- Ainoa oikea? Sun pitäisi ehkä vähän miettiä noita sanavalintojasi. Keitä ne kaikki muut väärät sitten on?
Tunnustin, mutta ainakaan hän ei sanonut ei, vaan laski päänsä rinnalleni ja mutisi jotain.
- Mitä?
- Mä sanoin, että niin kai sitten, hän sanoi vähän selvemmin. – Mutta mua pelottaa.
Puristin häntä tiukemmin, sillä se osui suoraan isoon pussilliseen suojelunhalua, jota en tiennyt edes omistavani.
- Sulla ei ole mitään pelättävää, vakuutin.
- Entä jos sä kyllästyt muhun?
- Mä en luule, että se on mahdollista.
Okei, järkeni sanoi, että se oli vale. En minä voinut ennustaa tulevaisuutta. Mutta jos se tahtomisesta olisi kiinni, niin juuri nyt olin ihan varma.
- Mä haluan olla sun kanssa, asua sun kanssa, mennä sun kanssa naimisiin ja saada lapsia sun kanssa, luettelin ja Henriikka jäykistyi hiukan. – Mitä nyt?
- Ei mennä asioiden edelle, hän pyysi.
- Mikä noista muka oli asioiden edelle menemistä? No, ehkä lapset.
- Ja kaikki muu. Paitsi eka. Alotetaan siitä ja katsotaan sitten lisää. Ja nyt mä en halua jatkaa tätä keskustelua, ennen kuin näen, miten ykköskohta etenee.
Minä olisin halunnut, mutta en halunnut jankuttaa ja sitä paitsi mihinkäs tässä oli kiire, valmiissa maailmassa. Voisihan sitä vaikka…
- Nyt vois joku jouluaterian tapanen maistua, sanoi Henriikka ja nousi istumaan.
Se ateria jäi erittäin laihaksi, mutta tavallaan se kuului asiaan tänään, eikä haitannut ollenkaan. Söimme näkkileipää ja juustoa ja joimme mustaviinimarjamehua.
- Tän joulun mä muistan ikuisesti, Henriikka sanoi. Hän oli vaatinut jonkun peittävän vaatekappaleen, joten olin antanut kylpytakkini, jota en koskaan käyttänyt ja hän olisi voinut olla vaeltava munkki sen suuri huppu päässään. Mutta oikeassa hän oli. Tämä joulu ei tosiaan tulisi unohtumaan.
|