|
Lähettäjä: Sennnu
Päivämäärä: 6.2.12 19:04:06
Mietin yhden haukkauksen verran, ennen kuin aloitin.
- No, mä muutin reilu viikko sitten pois mun poikaystävän luota… eikä se ottanut sitä kauhean hyvin. Nyt mä oon kahtena päivänä nähnyt sen vahtaamassa meidän taloa, tai siis Mintun taloa. Mä olen nyt asunut siellä.
- Oi, mitä Mintulle kuuluu? Danni huudahti.
- Hyvää vaan, sanoin loukkaantuneena siitä, että ensin minut houkuteltiin avautumaan ja kun aloitin, sivulausekin Mintusta osoittautui kiinnostavammaksi.
- Meidän pitäisi joskus tavata sen kanssa. Mutta miksi se hyypiö sua vakoilee? Danni palasi minuun.
- Kai se haluais jutella… mutta mä olen jutellut sen kanssa joka päivä, ja monta kertaa, ja nokikkainkin, enkä mä enää jaksa toistaa niitä samoja asioita.
- Se ei halunnu erota? Danni sanoi myötätuntoisesti.
- Ei tainnu, ei, lausahdin minä sarkastisesti.
- Omistushaluinen luonne?
- Tiedä nyt oikein siitäkään. Umpirakastunut, huokaisin ja lisäsin kiireesti. – Ellei se nyt kuulosta liian itserakkaalta.
- Miksi kuulostaisi? Danni kysyi eikä se kuulostanut sarkastiselta. – Jos se oli niin umpirakastunut niin säkö et sitten ollut? Oliko se sulle paha?
- Ei. Ei ollut. Ja mä en ollut. Siksi mä sen jätinkin. Mä en ole ollut kehenkään rakastunut sitten…
Keskeytin, kun tajusin, kenen kanssa olin nokikkain. Hitto vie, en kyllä Jerryn siskolle alkaisi puhua hänestä, en etenkään tähän sävyyn. Mintulle saatoin puhua ja olla rehellinen, hänhän tiesi pääni sisäiset asiat muutenkin, mutta Danni ei.
- Ikiaikoihin, täydensin laimeasti. – Siis todella, vakavasti rakastunut.
- Miksi sä sitten olit sen kanssa? Tai sori, ei kai ole mun asia kysellä.
- Ei mua haittaa, totesin huomatessani, että ajatukseni selkenivät, kun yritin pukea niiden kiemuroita Dannin ymmärrettäviksi sanoiksi. – Mä kai alkuun ajattelin, että kyllä se siitä. Ja olinhan mä alkuun rakastunutkin. En vaan muistanut, miltä tuntui olla rakastunut varpaankynsiä myöten. Ja sitten, kun mä tajusin, ettei tää ole kuin kalpea aavistus, mä en voinut jäädä.
Siinä, se oli jo aika hyvin kiteytetty. Dannikin näytti tyytyväiseltä saamaansa informaatioon.
- Et tietenkään, kuka nyt laimeeta kädenlämpöä kaipaa, jos tietää paremmastakin, hän sanoi lohduttavasti. – Ja nyt se vainoaa sua? Mitä sä aiot tehdä?
- Kai mä vaan yritän vältellä sitä. Ehkä mä yritän löytää jonkun muun, jonka sohvalla loisia sen aikaa, että Teemu kyllästyy.
- Niin, säkö olet asunnoton?
- Asunnoton, työtön, rahaton, miehetön, luettelin iloisesti. Listassa ei ollut muuta iloista kuin viimeinen kohta ja sekin vain, koska se tarkoitti ilman Teemua.
- Voi surkeus, Danni sanoi osaaottavasti. – Ja sun vanhempien kanssahan sä et oikein tainnut tulla toimeen.
- Niin. En. Että se siitä. Mitä sulle kuuluu? vaihdoin nopeasti puheenaihetta, vaikka hitot se minua kiinnosti. Minusta kuitenkin tuntui siltä, että olimme puhuneet tarpeeksi kauan minusta.
- Mitäs minä. Mä olen töissä – paitsi tänään, kun jouduin viime viikolla tekemään niin paljon ylitöitä – ja Alissa minä asutaan tossa ihan kivenheiton päässä.
- Missä sä olet töissä? kysyin kertomatta, että tiesin kyllä, missä he asuivat.
- Yhdessä maahantuontifirmassa Konalassa. Vähän inhottava työmatka täältäpäin kaupunkia, mutta toisaalta siellä on ihan kivaa.
Rupattelimme vähän aikaa Dannin asioista, ja Alissankin siinä samassa, mutta päätin arvata aikani, ennen kuin päästäisiin Jerryyn asti.
- Mun pitää varmaan ruveta lähtemään, sanoin ja ryhdistäydyin.
- Ai, tylsää, Danni sanoi. – Kuule, sä voit tulla meille, jos se jäppinen ei lakkaa vaivaamasta sua.
- Ei kiitos, sanoin varmasti. – Alissa ja minä ei olla mitenkään ylimpiä ystäviä.
- Alissa on pahoillaan, Danni aloitti ja sitten sain kuulla, miten pahoillaan Alissa olikaan. Danni oli hyvä, se minun täytyi myöntää. Hän todellakin osasi puhua uskottavasti.
- Se saa olla ihan niin pahoillaan kuin haluaa ja mä olen sanonut sille, että mä annan anteeksi ja blaa blaa blaa, mutta mä en todellakaan aio ängetä sen sohvalle nukkumaan, sanoin.
- Ei sun tarvitsisi olla sohvalla, meillä on nyt yksi tyhjä huone. Mutta kyllä mä ymmärrän. Mutta hei! Sähän voit mennä Mustaojalle! Danni keksi ja hypähti tuolillaan.
- En voi, nauroin. – Miksi hitossa mä sinne menisin?
- No sehän on täydellinen piilopaikka! Ei kai se sua osaa mennä jostain ulkokunnasta etsimään?
- Ei takuulla, sen paremmin kuin Hakaniemestäkään, myönsin.
- Ja Almalla on kesäloma, sä voisit hoitaa tallia etkä lojua hyväntekeväisyystapauksena!
- Niin, Vesku sanoi siitä jotain jo, kun se kuuli, että mä jäin työttömäksi, muistin ja sitten jouduin kuitenkin luopumaan lähtöajatuksesta ja kertomaan kaiken Tentusta, Sarasta, Luffesta ja tiistaivalmennuksista.
- Musta olisi loistoidea, jos sä menisit sinne, Danni sanoi taas vähän myöhemmin.
- No en mä voi yhtäkkiä soittaa ja kysyä, että saako teille muuttaa, järkeilin toisesta näkökulmasta, kun ensimmäinen ei ollut näköjään mennyt perille.
- Totta kai voit, jos Vesku kerran on jo puhunutkin sulle aiheesta. Ne alkaa olla vähän vanhoja, tiedäthän sä. Ja eikö Mintulla ole aika pieni asunto?
Värähdin muistaessani, miten pieni.
- Kaksio. Ne neljä nukkuu makuuhuoneessa ja mä olohuoneen sohvalla. Aina siihen asti, kun lapset herää.
- Ja lapset ei taida olla kovin aamu-unisia.
- Nää ei ainakaan ole.
- No niin. Mä voin soittaa Veskulle vaikka heti ja katotaan, mitä me saadaan sovittua, Danni ehdotti. Minun oli pakko myöntää, että vaihtoehdossa oli tiettyä viehätystä.
- Mä en ole eläessäni hoitanut tallia niin, että se siitä, sanoin kuitenkin.
- Mutta etkö sä ole ratsastanut ikuisuuden, ja sulla on ollut oma hevonenkin? Danni kysyi silmät pyöreinä.
- So? Kai sä olet kuullut sellasista hemmotelluista tyttölapsista, kysyin kuivasti. – Mä en ole putsannut karsinaa kymmentä kertaa yhteensä. Mä joskus autoin Minttua sillon, kun se teki teillä viikonlopputalleja ja sillä aikaa, kun mä tuhrasin yhden boksin kimpussa, se oli ottanut lopputallin.
- Älä hitossa!
Dannin hämmästys oli melkein huvittavaa ja virnistäen vakuutin puhuvani totta.
- Mutta ei sun tarvitse siitä stressata, hän sanoi sitten. – Nythän on kesä. Ei siellä seiso tallissa öitä kuin orit, ja sitten jos on aikanen kisoihin lähtö. Mutta kisat on useimmiten viikonloppuisin ja sillon Almallakin olisi joka tapauksessa vapaata. Musta tää olisi ihan loistava idea! Vanhukset sais hevosenhoitoapua, sä saisit fiksun piilopaikan siltä idiootilta, ja eihän tässä nyt kuitenkaan monta viikkoa enää oo heinäkuuta jäljellä. Ehkä se sinä aikana luovuttaa ja unohtaa sut!
- Ehkä, sanoin hitaasti, sillä kaikki tuo alkoi lause lauseelta kuulostaa järkevämmältä. – Mutta mitä Jessikin sanoisi?
- Arvaa vaan, nukkuuko se mieluummin ohi aamuruokinnan? Hei, mä soitan Veskulle! Danni maanitteli hapuillen jo laukkuaan ja minä annoin periksi.
- Voithan sä kysyä siltä, mitä se ajattelisi asiasta, lupasin. Tuskin Vesku peruisi puheitaan, joten tiesin kyllä mihin olin pääni pistämässä, mutta miksi oikeastaan ei? Pari viikkoa maaseudulla karussa jäähdyttäisi varmaan mukavasti Teemun tunteet ja minä lakkaisin rassaamasta ystävieni vieraanvaraisuutta.
|