|
Lähettäjä: DC
Päivämäärä: 23.12.11 13:30:06
NONIIN! HOHOO! Sain edes 3-4 sivua peräti! :3 Lyhennän nyt molempien vuoroja aina rutkasti, kunnes taas alkaa tulla paremmin juttua kehiin. >: T Mutta, pitemmittä puheitta, tässä jatkonne. ^^ Hyvää joulua. :3 (Näin päivää aiemmin. xD)
------
Sebastian
Kun aseen laukaus kaikui pitkin tilaa, olin heti yrittämässä tarttua omaani, ja älähdin turhautuneena kun olin smokissa, ilman aseita. Olo tuli äkkiä alastomaksi, mutta yritin keskittyä aseen laukeamissuuntaan, kohta huomaten silmäkulmassani savua. Se oli ollut starttipistooli.
”Minä vastustan! kuului karjahduksena jonkun naisen suusta ja käänsin itseni kunnolla kohti savun tulosuuntaan.
”Kuka julkeaa pilata hääni!” Samantha, ’morsiammeni’, älähti ja olin vähällä pudota perseelleni kun tekijä astui parren kaiteelle, kädessään joku köysi.
”MINÄ!” Alma karjaisi ja hyppäsi parrelta alas saaden minut henkäisemään kauhuissani, kunnes köysi tiukentui ja toinen tuli kaaressa suoraan minua kohti. Alman ote kuitenkin lipesi ja tämän ilme oli kauhistunut kun tämän matka jatkui, kuitenkin lattia lähentyen liian nopeasti.
”Alma!” karjaisin ja juoksin juuri ja juuri toisen alle, saaden kopattua tämän syliini käsivarsilleni ennen kuin tämä olisi tömähtänyt lattiaan rytinällä.
”Uh, kiitos…” toinen mumisi punastellen ja sai hymyn kohoamaan huulilleni.
”Kuka tuo lümppu on?!” morsiameni kivahti ja Alma käänsi vihaisen katseen tähän, hypäten alas sylistäni.
”Tämä lümppu sattuu olemaan sinun pahin painajaisesi, lütka.” Alma ärähti ja katsoin kaksikkoa hiukan tyrmistyneenä, kuten muutkin juhlavieraista.
Morsiamen vartijat olivat aikeissa mennä väliin mutta omani ehtivät näiden tielle. Käänsin katseeni takaisin selvästi alkavaan sanaharkkaan.
Alma otti jykevämmän asennon ja kietoi kätensä rintakehälleen. ”Sinähän et avioidu Sebastianin kanssa.”
”Ja sinäkö sen muka estät, läski?” Samantha kivahti ja Alma mulkaisi tätä pahasti.
”Kukkakeppi.”
”Ihrakasa.”
”Rumilus.”
”Paremman näköinen kuin sinä.”
”Heti kun kasvat, kitupiikki.”
”Mummo.”
”Olen nuorempi kuin sinä, joten sittenhän sinä olet jo ikivanha rumilus.”
”Senkin..!”
Alma virnisti ja väisti Samanthan kämmentä joka yritti lyödä hänen poskeaan, iskien kostoksi tätä takaisin avokämmenellä tämän poskelle, osuen.
Samantha älähti ja katsoi Almaa silmät suurina järkytyksestä. ”VARTIJAT!” tämä kohta kirkaisi ja Alma säpsähti hiukan katsoen ympärilleen varuillaan, kukaan vartija kuitenkaan pääsemättä tähän käsiksi.
”Eipä taida tulla… Se on nyt sinä vastaan minä.” Alma totesi toiselle iloisesti ja Samanthan kasvot kalpenivat selvästi.
En kehdannut katsoa, joten suljin silmäni ja laitoin kädetkin vielä korvien eteen etten kuulisi kaksikon tappelua niin hyvin.
Vasta kun joku koputti olkapäätäni, raotin toista silmääni. Louis seisoi vieressäni virnuillen ja osoitti päättynen tappelun suuntaan, jolloin avasin molemmat silmäni ja laskin kädet sivuilleni. Alma istui armotta Samanthan päällä ja tämän hiukset olivat miten sattui, sekä puku hieman revennyt tietyistä paikoista, mutta ei Samanthakaan sen paremmalta näyttänyt, tämä oli jopa itkenyt meikit piloille ja kirkui nytkin kurkku suorana apua. Ihmettelin kun Alma otti toisen kengistään pois ja riisui toisen sukistaan, kunnes tämä tunkaisi sen Samanthan suuhun, murahtaen tälle käskyn olla hiljaa. Samantha tuntui tottelevan tätä, joten Alma nousi voittajana toisen päältä, ja lähti astelemaan minua kohti virnuillen.
Virnistin toiselle takaisin ja levitin käteni, ollen valmiina halaamaan toista. Äkisti…
Laukaus.
Kaikki olivat kauhuissaan, mutta oma sydämeni tuntui melkein pysähtyvän kun tajusin mihin luoti oli osunut. Alman ilme oli yhtä kauhistunut, jopa kauhistuneempi kuin minun. Katsoin kauhuissani kun Alman rintaan alkoi muodostumaan punainen läikkä ja toinen yskäisi verta huuliensa välistä. Alma hitaasti kääntyi katsomaan taakseen, ja itsekin katsoin toisen ohi lattialla makaavaan Samanthaan, joka oli kasvot raivosta väärentyneinä tarttunut turvamiehen aseeseen ja ryöstänyt sen tältä kun tämä oli yrittänyt auttaa toisen ylös. Käänsin katseeni nopeasti takaisin Almaan ja tämä oli jo ottanut rintakehästään kiinni, horjahtaen taaksepäin uhkaavasti.
”SOITTAKAA AMBULANSSI, NOPEASTI!”
------
Alma
En tiedä mitä tapahtui, en nimittäin muista yhtään mitään mitä tapahtui aiemmin. Mutta heräsin siihen kun joku veti peiton rajusti päältäni.
”Ylös jo! Olen huutanut sinua jo puolituntia alakerrasta, mutta sinä vain jatkat nukkumista!” tuttu naisääni ärähti enemmän huvittuneena kuin kiukustuneena. ”Aamiaisesi on jo alkanut jäähtyä, joten alas jo nousta siitä alakertaan.”
”Vielä viisi minuuttia…” mumahdin tokkuraisena ja nainen naurahti lempeästi.
”Hyvä on, mutta jos et kohta oikeasti nouse haen erään henkilön joka saa sinut ylös ennen kuin ehdit edes kissaa sanoa.” nainen tuumasi ja kuulin oven käyvän hiljaa, jonka jälkeen kuului rappusista hiljaista, vielä hiljenevämpää kopinaa.
Nousin ylös istumaan ja pitelin hiukan päätäni. Mitä oli tapahtunut? Missä olinkaan? Mikä päivä oli? Noh, kiitin sentään onneani että tiesin kuka olin. Nousin ylös sängystä ja hieroin hiukan päätäni, tuntui siltä kuin joku olisi iskenyt minulta tajun kankaalle, tai olisin juonut tajuni kankaalle. En vain muista edes siemaisseeni alkoholia. Mutta, minun kai piti mennä sinne alakertaan, kuten nainen oli kehottanut. Siispä astelin tokkuraisena ulos ovesta, rappuset alas, ja jotenkin automaattisesti oikealle, jossa keittiö olikin.
”Kappas, unikeko heräsi viimein.” tutun oloinen miesääni tuumasi ja hieroin hiukan silmiäni, jotta näköni paranisi, unihiekat olivat hiukan juuttuneet silmiin.
”Tule toki istumaan ja syömään kultaseni.” naisääni sanoi lempeästi ja aivoni alkoivat raksuttaa hitaasti, samalla kun hitaasti kohdistin katseeni pöydässä istuvaan pariskuntaan.
”Mikä hätänä kulta, voitko huonosti? Miksi katsot meitä kuin olisimme aaveita?” mies totesi ja horjahdin hiukan taaksepäin, vieden käteni suuni eteen.
Äiti… Isä..!
Mies nousi pöydästä huolestuneena ja asteli eteeni, hellästi kietoen kätensä ympärilleni ja halaten, samalla kun nainen tuli vierelle ja kokeili otsaani.
”Ei sinulla kuumetta tunnu olevan. Oletko kunnossa?” äiti kysyi huolestuneena ja pillahdin itkuun painautuen paremmin isääni vasten. He olivat todellisia. He eivät olleet harhaa.
Isä säpsähti hiukan, mutta puristi minut sitten tiukemmin syleilyynsä.
”Mikä nyt hätänä kulta?” isä kysyi äimistyneenä. ”Näitkö painajaisia nukkuessasi?”
”N-näin kai… Näin unta että te kuolitte ja…” änkytin ja katsoin kaksikkoa, joka katsahti toisiaan yllättyneenä, sen jälkeen vieden minut pöydän ääreen ja asettaen minut istumaan, ennen kuin kävivät itsekin istumaan.
”Alma… Me kaksi olemme olleet täällä odottamassa sinua koko ajan. Asetuimme tähän omasta tahdostamme odottamaan sinua liittymään seuraamme, mutta emme kumpikaan osanneet odottaa sinun tulevan luoksemme noin nuorena.” isä sanoi vakaalla, sekä vakavalla äänellä, äiti katsoen minua huolestuneena.
Katsoin kaksikkoa silmät suurina, kohta mielessäni välähtäen muistikuva Sebastianin kauhistuneesta ilmeestä, ja Samanthan mielipuolisesta virneestä, samalla rinnassa tuntuen pahuksenmoinen kipu, johon tartuin samalla kun veri tuli kurkkuuni. Vinkaisin hetken viiltävästä tuskasta, joka onneksi katosi niin nopeasti kuin oli tullutkin. Tärisin kauttailtani, ja olin kylmän hien peitossa. Olin kuollut. Samantha oli ampunut minut tappelumme jälkeen. Takaapäin.
Ovikello soi ja isä huokasi syvään nousten pöydästä ja astellen avaamaan sen, itse vain tuijottaen jäähtynyttä munakastani jonka äiti oli tehnyt ja nostanut pannulta ettei se olisi palanut pohjaan. Isä tuli takaisin heikosti hymyillen, mukanaan kuvankaunis nainen, joka sai minutkin punastumaan, tämän pitkän mahongin värisen hiuksien ja kauniin mallinvartalollaan.
”Neiti Alma, jos oikein oletan?” nainen kysyi äänellä, joka muistutti hauraiden ja kauniiden kellojen helinää.
”K-kyllä. Se olen minä.” totesin hiukan hermostuneena.
Naisen käteen ilmestyi sairaaloista tuttu potilastiedot, jotka kertoivat potilaan tämän hetkisen tilan lääkärin arvion mukaan ja tämä tutkaili niitä hiukan huolestuneesti.
”Hmm… Tilasi on epävakaa toisella puolella, koska olet päässyt jo tänne asti.” nainen kertoi heleällä äänellään, ja vilkaisi vanhempiani, jotka katsahtivat toisiaan huolestuneina.
”Mitä itse olet mieltä? Vieläkö tahdot palata elämään? Sinua kaivataan siellä aikalailla…” nainen totesi hiljaa ja katsahti vanhempianikin.
”Kaivataan..?” kysyin kulmat kurtussa naiselta, ja kolmikon ilme näytti erittäin yllättyneeltä.
”Niin. Tuota, tahdotko käväistä kehosi luona? Eräs sielu ei ole poistunut viereltäsi kuin viideksi minuutiksi maksimissaan, ja vain silloin kun tämän elimistöllä on ollut huutava tarve tehdä se.” nainen kertoi ja kurtistin kulmiani entisestään. Kenestä ihmeestä oikein oli kyse? Ei kai..?
”Jos se on mahdollista, tahtoisin käydä… kehoni luona.” totesin toiselle hiukan aristaen, sillä tuntui kaamealta edes ajatella oman kehonsa näkemistä sairaalasängyssä kiinni laitteissa.
”Kuules, kultasemme.” isä aloitti ja käänsin katseeni tähän. ”Jos tahdot jäädä… Niin muista että me odotamme sinua täällä.”
Tunsin kyyneleiden kihoavan silmiini ja purin pienesti huultani, nyökäten varovasti vanhemmilleni, jotka nousivat ylös ja painautuivat toisiinsa, avaten sitten sylinsä minulle, johon minä hyökkäsin hetkessä painautuen kaksikkoon, purren huultani, jotten olisi itkenyt.
”Noniin, menkäämme.” nainen tuumasi ja asteli ulko-ovelle jo edeltä.
”Tule takaisin kun on oikea aikasi…” äiti kuiskasi korvaani ja suukotti isäni kanssa poskiani. ”Me olemme täällä… Ja ensi kerralla sitten isä tulee herättämään sinut, unikeko.”
Virnistin pienesti äidin kommentille ja huokasin syvään, rauhoittuen ja laskien kaksikosta irti pienesti hymyillen. ”Nähdään taas… Kun aika on oikeasti kypsä.”
Kun kaksikko nyökkäsi hymyillen, katsoin näitä kyyneleet silmissä, mutten itkenyt. Tiesin, että tulisin vielä näkemään heidät, joten ei ollut syytä suruun.
Olimme kulkeneet naisen kanssa vain ulos ulko-ovestamme, ja seuraavaksi seisoinkin sairaalasänkyni vieressä, nainen vierelläni ollen. Nielaisin kauhuissani ja tuijotin kehoani. Minut oltiin kytketty hengityslaitteisiin, elimistön ylläpitolaitteisiin… Kaikenlaisiin, en edes tiennyt suurimman osan nimeä. Mutta, vierelläni ei ollut ketään. Vilkaisin naista vierelläni ja hypähdin älähtäen tästä kauemmas. Hän oli enkeli! Nainen naurahti reaktiolleni ja hymyili leveästi. Toisaalta, totta kai nainen oli enkeli… Mitä minä olin oikein kuvitellut? Jos hän pystyi matkustaa ajasta ikuisuuteen, niin eiköhän hän enkeli ollut. Säpsähdin kun ovi kävi. Lääkäri tuli sisään ja tarkisteli kuntoani, sekä potilastietojani huolestuneen näköisenä.
Ovi kävi taas ja sisään astui Sebastian, jolla oli märät hiukset ja puhtaat vaatteet. Lääkäri käänsi heti katseen häneen.
”Herraseni, minähän pyysin teitä menemään lepäämään…” lääkäri murahti ja katsoi Sebastiania toruvasti.
”Olen levännyt jo tarpeeksi, joten älkää olko huolissanne.” toinen totesi ja istahti alas sängyn vierellä olevalle tuolille.
”Hei, kohta tuikkaan sinuun unilääkettä, jos et itse mene nukkumaan. En siedä katsoa tuota enää yhtään enempää. Olette olleet jo neljä päivää ylhäällä, kävitte äsken vasta suihkussa, ja vieläpä näissä tiloissa, jotka eivät ole oikeasti teidän käytössänne virallisesti. Sitä paitsi, oletteko syöneet tänään mitään?” lääkäri ärähti ja Sebastian vain huokasi pienesti, tämän maha murahtaen vastaukseksi. ”Sitähän minäkin.”
”Haluan olla hänen vierellään kun hän herää…” Sebastian murahti lääkärille, ja hellästi otti kädestäni kiinni, selvästi puristaen sitä pienesti. ”Mikä hänen tilansa on?”
”Hänen tilansa alkaa olla aika vakaa onneksi. Mutta, se on sen verran kuitenkin epävakaa, että jos hänen elintoimintonsa pysähtyvät taas yllätäin, en voi vannoa, pystymmekö pelastamaan häntä enää silloin...” lääkäri aloitti, ja Sebastian murahti, mulkaisten lääkäriä varoittavasti.
”Jos hän ei selviä, ei selviä kukaan muukaan potilaistasi, tiedä se.” Sebastian varoitti lääkäriä kylmästi, jonka jälkeen käänsi katseensa takaisin minuun. ”..Alma, ole kiltti ja selviä… Älä nyt vähättele itseäsi, vaan selviä takasin tähän maailmaan… Minä odotan sinua täällä, pidit siitä tai et…”
Lääkäri huokasi syvään ja poistui paikalta.
Sebastian katsahti lääkärin perään, jonka jälkeen tämä painoi päänsä ja kätensä sängyn reunalle, selvästi aikeissa viimein ottaa pienest torkut.
”Noh?” enkeli kysäisi ja käänsin nopeasti katseeni tähän.
”Niin?” kysyin takaisin ja katsoin toista odottavasti.
”Mikä on päätölsesi? Menetkö takaisin kolottavaan kehoosi ja parannut entistä paremmaksi, vai tuletko minun mukanani takaisin isäsi ja äitisi luo lepoon?” nainen kysyi ja nielaisin pienesti, laskien katseeni alas ja miettien.
Minä en aio palata.
|