|
Lähettäjä: mjmu
Päivämäärä: 17.10.11 20:55:13
Tein puolet pätkästä aiemmin, enkä jaksanut oikolukea, joten anteeksi jos on sekava&outo pätkä. Nyt vaan ei jaksa...
***
Ryan
Minua paleli kulkiessamme hiljaista kujaa pitkin nopeaa tahtia. Tunsin oloni luottavaiseksi, mutta samalla hyvin väsyneeksi. Olimme lähteneet niin äkkiä, etten ollut ehtinyt herätä kunnolla...
Jos en olisi ollut silloin niin... sanotaanko vajaa, niin olisin alkanut pohdiskella kummallisia tuntemuksi ruumiissani, ja jatkuvia lihaskramppeja. Jalkani taas ryhtyessä lakkoilemaan, sain maistaa annoksen kylmää tuijotusta Azilta. Nielaisin vaikeana ja yritin taas estää eksynyttä tunnetta sisälläni. Jokin oli pielessä, ja matkatoverini tiesivät sen. Miksi minä en siis tiennyt?
Lähdin taas liikkeelle krampin mentyä ohi ja katsoin maahan hiljaisena. En huomannut, että kaksikko vilkuili minua useasti.
''Ryan...''
Kohotin katseeni hitaasti asfaltin halkeilleesta pinnasta ja katsoin Azia kysyvästi, ja jos olisin nähnyt itseni olisin luonnehtinut ilmeeni niin viattomaksi että huhhuh, ei ryanmaista. Noita näytti hivenen harmistuneelta nähdessään ilmeeni, hän kun oli todennäköisesti jossain syvällä sisimmässään toivonut, että katsoisin häntä pisteliäästi ja kohottaisin kulmiani ivallisesti. No can do.
''Me tossa juteltiin Blaken kanssa vähän aikaa sitten...'' tyttö aloitti epämääräinen ilme kasvoillaan. Sävähdin ja laskin katseeni takaisin maahan. Mitä tahansa hän aikoisikaan sanoa, en tulisi pitämään siitä.
''...saat nyt muutaman viikon olla meidän vahdittavanamme, sillä sinun tilassasi Shamien tai joku muu pääsisi helposti kimppuusi.''
Kohotin nopeasti katseeni Aziin. Jaa että mitä?
''Miksi? Mitä tarkoitat?'' kysyin hämmentyneenä. Azmaria suoristi selkänsä ja katsoi minua silmiin.
''Muutuit ihmiseksi väliaikaisesti'', hän sanoi kaunistelematta ja sen enempää kiertelemättä. Jäin suu auki katsomaan noitaa.
''Jaa että mitä?'' puuskahdin unohtaen hetkeksi kohteliaisuuden ja epävarmuuteni. Kasvoni punehtuivat hieman kun sisäistin asian, ja – aika hassu reaktio sinänsä – vedin hupparin hihan ylemmäs ja vilkaisin kättäni.
Minulle oli kasvanut aivan pienen pieni ihokarvojen alku, jota ei todellakaan ollut ollut kun olin lohikäärme. Ruumiini oli inhimillistynyt. Siristin silmiäni ja irvistin tuskainen ilme kasvoillani aivojeni tajutessa asian.
''Olen... siis en ole... siis mä...'' takeltelin ja huomasin pysähtyneeni, ja Azin katselevan jonnekin poispäin Blaken tarkkeillessa ympäristöä kauempana. Värähdin ja lähdin jatkamaan matkaa.
''Siitä ne krampitkin johtuu... Liikaa hiiltä elimistössä, ja se on osittain myrkyttäny mun lihakset... Kun muutun takas kuolen nälkään ellen saa hiiltä tunnin sisällä...'' mumisin itsekseni. Jotenkin nyt kun tiesin asian, huomasin käytöksenikin muuttuneen. En kuitenkaan oloani niin víttuilevaksi kuin lohikäärmeenä... ehkä kestäisin suojeluksen alaisena olon.
''Minulla on...'' hyrisin kulmiani rypistäen. Outo tunne oli vatsassani, ja jos olisin käyttänyt vähän päätäni olisin tajunnut mikä se oli. Az vilkaisi minua ja kysyi avuliaana:
''Vessahätä? Huono olo? Kramppi? Nälkä?''
Rypistin kulmiani taas vatsani murahtaessa.
''Joo... mulla taitaa olla nälkä.''
''Ota tästä rahaa ja mene Azin kanssa kauppaan'', Blake sanoi ojentaen seteleitä selvästikin hivenen ärsyyntyneenä keskeytyksestä, jonka vuoksi matkamme hidastuisi. Nyökkäsin vain ihmetellen nälän hassua ja epämukavaa tunnetta.
Az nappasi rahat ja jatkoimme matkaa, kunnes osuimme lähikaupan kupeeseen. Me kaikki olimme hivenen hermostuneita, mutta tuskin niitä palkkionmetsästäjiä ja vampyyreja nyt kaupassa ollut. Tai mistäs sitä tiesi...
Astuessamme sisään Azmaria vilkuili ympäriinsä, ja todettuaan, että mitään erityisen vaarallista (siis jos light colaa laskettu) ei näkynyt. Koko tilanne oli ihan naurettava. En tiennyt mitä tehdä, joten kuljin vain kädet hupparin taskuissa Azin perässä tuon nappaillessa hyllyltä kaikenlaista tavaraa koriin.
Kassalla oleva henkilö oli uppoutunut sanomalehteen, eikä tainnut edes huomata läsnäoloamme. Kauppa ei tainnut olla kovin suosittu, ja olimme ainoat asiakkaat sillä hetkellä. Kuinka huomiota herättämätöntä.
Vasta kun tulimme kassalle, nainen laski lehden ja ryhtyi välinpitämättömästi lukemaan ostosten viivakoodeja. En kiinnittänyt huomiota koko henkilöön ollenkaan, ennen kuin tuo henkäisi äänekkäästi. Kohotin katseeni lattiasta ja näin sinisilmäisen, noin 19-vuotiaan naisen tuijottavan minua silmät pyöreinä. Lyhyiksi kynityt mustat hiukset sojottivat, vaikka niihin ei oltu käytetty tippaakaan lakkaa. Mistä tiesin sen, siihen en osaa vastata.
Tuijotin takaisin, kunnes aloin saamaan hämäriä muistikuvia jostain takaraivostani.
''Ryan, mennään'', Az sanoi kärsimättömänä, huomaten vasta silloin tuijotuksemme. Välittömästi noita asteli luokseni ja riuhtaisi minut olkapäästäni liikkeelle. Älähdin ärtyneenä ja yritin päästä irti, mutta Azmaria oli jo raahannut minut ulos liukuovista.
''Nyt liikettä molemmat'', Blake murahti astuen varjoista esiin. Hän oli varmaankin huomannut tilanteen, ehkä sen hengen kautta. Silloin varjoista ilmestyi tumma hahmo, saaden minut sävähtämään. En ollut vieläkään tottunut Darcyyn, koska lohikäärmeenä en ollut koskaan nähnyt sitä. Paitsi ensikohtaamisellamme. Kuinkakohan kauan siitäkin on?
''Hei älkää..!'' yritin väittää vastaan, mutta päättäväisesti minut pakotettiin liikkeelle ja pitämään kovaa vauhtia yllä. Hengästyin nopeasti, ja rupesin miettimään, katosivatko lihaksenikin kun lohikäärmeyteni (onkohan se edes sana...?) katosi.
''Ihan oikeasti... taidan tuntea hänet!'' ärisin vielä, mutta jotenkin minulla ei ollut puhtia yrittää paeta tilanteesta.
''Sitä suuremmalla syyllä meidän on parempi häipyä. Sinun tuttusi tiedetään...'' Az tuhahti vilkaisemattakaan minuun. Hän kyllä puhui asiaa, mutta tuosta kyseisestä henkilöstä minulla ei ollut yhtäkään väkivaltaista muistikuvaa! Sen täytyi olla ihme, mutta varmasti löytäisin jostain mieleni sopukoista jonkun ikävän muiston, jonkun joka todistaa, että kaikki haluavat satuttaa minua jollain tapaa.
''Mulla on yhä nälkä...''
Olimme pysähtyneet, koska olin ollut ihan piipussa jo kymmenen minuutin kovan vauhdin jälkeen. Jotenkin – en ollut kiinnittänyt asiaan silloin huomiota – olimme päätyneet kerrostalon katolle, ja Az ojensi minulle banaanin. Kaselin sitä hetken aikaa epäluuloisena, mutta lopulta vatsani murina käski minua syömään sen eikä vitkuttelemaan. Nyrpistin nenääni, ennen kuin kuorin hedelmän ja näykkäisin sen päästä vähäsen.
''Et tiedäkään miltä tuo näyttää.''
Käänsin katseeni noitaan, joka virnisti velmusti minulle. Vilkaisin hitaasti banaania, ennen kuin karahdin punaiseksi.
En pidä hänen huumorintajustaan...
Jollakin perin jännittävällä tavalla ruokahaluni katosi, mutta tajusin kuitenki olevani nääntymäisilläni, ja suoranaisesti pakotin hedelmän alas kurkustani. Azmaria ei enää kiusannut minua kaksimielisillä kommenteillaan, ja sain makoilla hetken asfaltilla sulatellen ruokaani. Lepuutin hetken silmiäni, ja haukotus karkasi huuliltani. Hassua, olin valvonut vasta vähän aikaa ja jo nyt väsytti... Inhimillisyys, mitä paskaa.
''Ryan nyt ylös!'' Heräsin karjahdukseen, joka tuli Blaken suusta. Olin siis sittenkin nukahtanut.
Kesti hetken tajuta mitä ne sanat yhdessä tarkoittivat, ja silloin minut oli jo vetäisty pystyyn. Sydämeni tykytti tuhatta ja sataa, ja katselin ympärilleni säikähtäneenä. En nähnyt pimeässä juuri mitään, mutta kuulin kuitenkin askelia aivan kuin joku steppaisi. Valon välähtäessä näin Azin taikovan kovasti käsillään ja suullaan, jopa jaloillaan, ja kauempana seisoi hoikka hahmo jähmettyneenä. Jostain kumman syystä tunsi polttavaa halua juosta henkilön luokse, ja ennen kuin Blake ehti reagoida, olin rynnännyt noidan eteen kädet ojennettuina sivuilla.
''Seis!'' huusin täyttä kurkkua, jolloin Azmaria lopetti heti. Huohotin hengästyneenä, ja pian Blake tuli ja nappasi hupparini hupusta kiinni vetäisten minut sivuun.
''Pysy sivussa, tämä ei kuulu sinulle.''
''No kuuluupas! Huomattavasti enemmän kuin teille vieläpä!'' huusin, enkä saanut itseäni rauhoittumaan. Tärisin ponnistuksesta ja kurtistin kulmiani tuskaisesti. Mikä minua vaivasi?
''Ryan'', hiljainen ääni kuului jonkin matkan päästä takaani. Blake päästi ilmeettömänä irti ja tokaisin:
''Hyvä on.''
''Ryan'', ääni kuului lähempää. Hartiani vapisivat ja tunsin suurta halua kääntyä katsomaan kuka takanani seisoi. Kosketus tuntui olkapäälläni, mutta astahdinkin askeleen eteenpäin.
''Kuka sinä olet?'' kysyin neutraalilla äänellä, vieläkin selkä naista kohti.
''Katso niin näet'', ääni tokaisi. Kännähdin ympäri, ja olin kasvokkain kassalla olleen mustahiuksesen naisen kanssa. En vieläkään muistanut kunnolla naista, mutta varmasti olin nähnyt hänet ja puhunut hänen kanssaan ennenkin.
''Biggabuu, et selvästikään muista minua'', nainen naurahti hymyillen. ''No, harvemmin tapaan kollegoita täällä tuppukylässä, joten en aio päästää sinua karkuun tällä kertaa.''
Taisin sittenkin muistaa väärin koko henkilön.
Ilmeeni taisi olla itsestäänselvä koska nainen kohotti heti käsiään hieman.
''Ei, ei, ei, ei,ei... Ryan, nimeni on Lise. Työskentelin Zera Caitilla kaksisataa vuotta sitten, eli silloin kun tulit sinne. Pääsin sieltä vasta kun karkasit ja koko järjestö joutui kaaoksen valtaan sinun pikku... niittauksiesi jälkeen. Olen kiitollinen siitä.''
Hetkonen... Hän on siis lohikäärme?
''Ööööh... En tosiaan muista sinua'', sanoin kulmiani rypistäen. Joku pieni muistikuva kyllä oli...
''Ryan, olen järkyttynyt. Etkö muka muista niitä iltoja, kun Shamien oli hakannut sinut tavallistakin pahemmin ja minä-''
''Ei kuulostan tutulta.''
''...okei, ehkä muistisi palaa myöhemmin'', Lise sanoi epäilevänä, vilkuillen välillä takanani olevia seuralaisiani. Katse kääntyi takaisin puoleeni ja lohikäärme haistoi ilmaa välissämme rypistäen kulmiaan.
''Ryan, haiset ihmiseltä!'' mustatukka älähti nyrpeästi tulematta kuitenkaan lähemmäs. Puraisin huultani ja irvistin.
''Sattui onnettomuus... Tämä on ohimenevää'', mumisin tuijotellen asfalttia.
''Minä menen nyt'', Lise sanoi hetken päästä, kun keskustelu ei tuntunut sujuvan enää. Nyökkäsin ja katsahdin kun nainen asteli katon reunalle. Tiesin hänen liikkeistään, että hän aikoi muuttua. En tiedä mitä mietin, mutta leukani olisi kyllä varmasti tipahtanut asfaltille, jos se ei olisi ollut tiukasti kiinni.
Ensinnäkin, Lisen suomupeite oli kauttaaltaan musta. Toiseksi, hänellä ei ollut ollenkaan niska- tai selkäpiikkejä. Hänellä oli niskasta lähtevänä siistinä rivinä katanamaisia ulokkeita, jotka olivat ohuita ja selvästi mielettömän teräviä. Ne levittäytyivät harjasmaisesti siron kuonon varjoksi, ja huomasin niiden olevan myös leveät, ja näytti kuin Lisen pään ympärillä olisi ollut kiiltävä ja poimuttunut tötterö.
Häntä oli lyhyempi kuin punaisilla lohikäärmeillä, ja raajat huomattavasti sirommat ja pitemmät. Siipikalvojen lähtökohta takaa oli aivan hännän tyvessä, toisin kuin punaisilla, joilla se oli jo ennen takajalkoja. Olento oli aivan tyhjä edestä, taas eroten jyrämäisistä punaisista. Tuskin kahta niin erilaista rotua kykeni edes tunkemaan samaan lajiin!
Terävät, edessä sijaitsevat silmät kääntyivät minuun ja punaisen hampaat välkähtivät Lisen virnistäessä. Hän levitti siipensä ja kykenin näkemään selvän eron syöksyihin ja pyrähdyksiin erikoistuneiden siipien ja tasaiseen sekä väsymättömään lentämiseen tarkoitettujen siipien välillä. Musta lohikäärme oli kuin pala timanttia verrattuna graniittiseen punaiseen vastineeseensa.
Vasta siinä vaiheessa tajusin Lisen olevan vain aavistuksen minua suurempi.
En ollut ainoa ällistynyt, olivathan mustat lohikäärmeet olleet yhtä vainottuja kuin juutalaiset aikoinaan jo monen sadan vuoden ajan. Varkaina ja palkkamurhaajina kunnostautuneet liskot oli koettu uhkana, joten nykyään niitä oli vain kourallinen jäljellä. Suurimmaksi osaksi Zera Caitin ansiosta – kuka nyt sitä ei arvannut?
Az mumisi jotain käsittämätöntä ja Blake pysyi vain hiljaa.
Hetken päästä siro olento pinkaisi yötaivaalle kuin tykinsuusta ammuttuna – suorastaan laimea vertauskuva, mutta riittävä.
''Jatketaan, yö on lyhyt'', Blake keskeytti hiljaisuuden ja sai minutkin heräämään transsistani. Räpyttelin silmiäni hetken, ennen kuin vedin hupun syvälle päähäni saadakseni miettimistilan. Lähdin kulkemaan perässä ajatuksiini uponneena, enkä kiinnittänyt ympäristööni huomiota edes sen vähän verran mitä aiemmin olin. Jokin ei täsmännyt.
Tai sitten jokin täsmäsi turhankin hyvin.
|