Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   15.10.10 14:10:51

Edellinen

Katselin toisesta toiseen ja sitten Veeraan, joka löhösi sängyn jalkopäässä. Minun teki kauheasti mieleni. Ajatuskin siitä, että tekisin yhtäkkiä jotain niin ennalta-arvaamatonta ja hurjaa, että lentäisin viikoksi etelään hetken mielijohteesta, sai veren kiertämään vilkkaammin suonissani.
- Mä maksan nää nyt, äkkilähdöt pitää maksaa heti. Maksatte sitten takasin, Ruska lupasi. Hänellä oli oikein hyvin palkattu työ öljynjalostamolla ja hän paiski ylitöitä aina, kun oli tilaisuus – hän oli porukkamme kroisos.
- Mä en voi lähteä koulusta, sanoin.
- Sullahan on lomaa. Sähän sanoit. Luet siellä sitten, Veera sanoi ja katsoi minua pyytävästi. – Sanot vaan, että koska sulle sopisi lähteä.
- Voitteko te muka ottaa lomaa noin vaan? heräsin ihmettelemään.
- Me ollaan Ruskan kanssa suunniteltu tätä jo pitkän aikaa. Meillä on lomaa ens ja seuraava viikko.
- Mä saan kyllä lomaa, Tirppa lupasi. He kaikki katsoivat minua ja minä katsoin onnettomana takaisin. Tiesin, ettei minun pitäisi – mutta tiesin myös, että Mustaojalla saatettaisiin jopa ilahtua, jos irtautuisin vähäksi aikaa koulusta. Todennäköisesti saisin heiltä myös rahallista avustusta kummemmin kinuamatta.
- Mulla ei ole ens viikolla luentoja, sanoin lopulta. – Seuraavana maanantaina mulla on se tentti.
- No niin, sanoi Ruska tyytyväisenä ja kääntyi takaisin naputtelemaan konetta. – Täällä ois Aurinkorannikko lauantai-aamuna tai Kreeta sunnuntai-aamuna. Tai Kanaria sunnuntaina. Siellä ois lämmin, mutta meneekö paluu sitten liian tiukille? Se ois takasin maanantaina aamuyöllä.

Veera halusi Kreikkaan, Tirppa Espanjaan ja minä muualle kuin Kanarialle; en voinut kuvitella meneväni melkein suoraan lentokentältä tenttiin. Ja mitäs jos lento olisi myöhässä? Ruska sanoi saavansa hankkeen rahoittajana päättää ja valitsi Kreikan, koska se oli etelämpänä ja siellä olisi siksi varmaan lämpimämpää. Katselimme, miten hän kaivoi esiin pankkitunnuksensa ja maksoi ja silloin mahassani alkoi tuntua vähän ontolta. Olinko sittenkään ihan viisas?
- Mun täytyy lähteä nyt, sanoin.
- Etkä! Nyt lähetään tohon paikalliseen ottamaan yhdet, juhlitaan matkaa ja suunnitellaan, Ruska määräsi.
- Mä olen autolla, muistutin.
- No voit sä silti yhden ottaa.
- En voi. Mulle tulee pöhnänen olo jo yhdestä. Ja sitä paitsi mun pitää ruveta hommaamaan rahotusta tälle keikalle.
- Sä voit soittaa äidille parvekkeelta, ellet halua, että me kuullaan, Veera sanoi ja punastuin, vaikka juuri sitä varten halusin omiin oloihini.
- Sä voit jättää auton tänne ja mennään takasin junalla, Tirppa ehdotti.
- Mä luulin, että sä olet rahaton.
- Mä voin mennä pummilla ellei kukaan teistä lainaa. Täytyyhän tätä nyt juhlia.

Minäkin halusin juhlia, joten menin parvekkeelle ja soitin Jessille.
- Mikä hätänä? hän kysyi kuulostaen pelästyneeltä ja tajusin, että oli jo sikäläisittäin melko myöhä.
- Ei mikään, päinvastoin. Ja anteeksi, mä en katsonu kelloa. Mutta mä ajattelin lähteä lomalle.
- Hieno idea, koska?
- Ens viikolla, kun meillä ei ole pakollisia luentoja. Matka on jo varattu.
- Minne?
- Kreetalle.

Jessi oli hiljaa vähän aikaa ja odotin hengitystä pidättäen, että hän rähähtäisi minulle ja sanoisi, että olin hullu ja oliko minulla tosiaan varaa. Mutta ei hän tehnyt niin.
- Teillähän on pitkä loma. Olikohan meillä koskaan tommosia… Onko sulla käyttörahaa? hän kysyi.
- Lisä ei olisi yhtään pahitteeksi, myönsin.
- Mä laitan sun tilille. Matka oli varmaan halpa, jos lähtö on noin pian.
- Oli se, sanoin, ja olihan se tavallaan tottakin. Kalliilta se tuntui vain, kun oli pula rahasta.
- Kasimirin kanssako te menette?
- Ei kun Tirpan ja parin sen kaverin. Tyttöporukassa.
- Pitäkää hauskaa. Vaikka kai me tässä nähdään, kai sun pitää tulla hakemaan kesävaatteita täältä.
- Totta, tajusin. – Mä tulen varmaan heti huomenna.

Palatessani sisään muut olivat jo eteisessä lähdössä naapuriostoskeskuksessa sijaitsevaan pubiin. Minun teki ihan hirveästi mieli mukaan, mutta sitten minulla olisi huomenna inhottavan pitkä matka hakemaan se.
- Mä tuun juomaan yhden limun, päätin lopulta. Siten saisin jatkaa iltaa vähän pidemmälle ja suunnitella muiden kanssa, mitä kaikkea tekisimme lomalla ja rypeä ajatuksessa, että pian olisimme etelän auringossa lokakuisen hyhmäsateen sijaan.

Lähettäjä: Clove 
Päivämäärä:   15.10.10 15:20:33

Kasimirissa on se vika, että se on vähän turhan imelä.

Nyt tää tarina tuntuu taas menevän tylsemmäksi. Näissä tarinoissa kaikki käy jossain lämpöisessä maassa lomalla, ja ne lomat on aina tylsiä :D

Lähettäjä: a_des 
Päivämäärä:   16.10.10 11:37:56

Tää ehkä etenee nykyään enemmän pikakelauksella kuin aiemmin. Ja toisaalta, Jessi oli nuorena paljon impulsiivisempi kuin varautunut Alissa.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   16.10.10 11:54:25

Clove, saatte kärsiä mun matkakuumeesta ;D
Ei vaan, tällä kertaa tolla lomalla on muutama pieni tarkoitus jatkon kannalta.
--------------
13. Lentoon, matkaan
Hakkasin itseäni otsaan loppuviikolla monta kertaa, sekä kuvaannollisesti että muutaman kerran kirjaimellisestikin. Epäilin olevani vastuuton idiootti, kun olin antanut puhua itseni mukaan matkalle. Veskun ilme oli ollut paljon puhuva, kun olin käynyt Mustaojalla ja olin varma, että hän ainakin paheksui joko lomaani tai sitä, että Jessi antoi minulle rahaa sitä varten. Koulussakin sain ihmetteleviä katseita ja Esme kysyi, aioinko tosiaan skipata tenttiä varten valmistavat luennot. Minulta oli jossain vaiheessa mennyt kokonaan ohitse, että sellaisia oli luvassa, mutta en halunnut tunnustaa sitä.
- Viikko hiekkarannalla versus pari preliminääriä. Ei oo vaikee valita, naurahdin. – Mä luen siellä.
- Onnea vaan, tyttö mutisi, mutta hänen ilmeessään oli sen verran tervettä kateutta, etten vaipunut ihan epätoivoon. Mutta mitähän siitä tulisi? En tuntenut Ruskaa tai Veeraa oikeastaan kovinkaan hyvin, mahtaisinko haluta olla heidän seurassaan viikkoa? Tirpan kanssa voisi tulla hankalia tilanteita, sen tiesin jo. Ei siksi, että olisin pelännyt hänen lähentelevän minua, siitä kyllä selviäisin. Vaan mitenkä hän selviäisi viikosta rantabaarien ja halvan ouzon maassa?

Onneksi minulla oli muunkinlaisia tuttavia. Danni ja Anni läähättivät kateudesta ja Kasimir toivotti minulle hyvää matkaa.
- Eikö sua haittaa, että mä lähden viikoksi? kysyin epäluuloisena. Juhana olisi kiipeillyt seinille.
- Mikä mä olen sun menemisiä määräämään? Mä olen vaan hiton kateellinen! Ens kerralla mennään yhdessä! hän vakuutti.
- Niin tehdään, sanoin, vaikkei minulla ollut mitään käsitystä siitä, minä vuonna sellaista mahdollisesti tapahtuisi. Ja olisi ollut ihan mukavaa, jos hän vaikka olisi varoittanut minua kehräämästä lomaromanssia minkään rantaleijonan kanssa. – Mä lähetän sulle kortin.

Lauantai meni pakatessa ja puhelimessa. Soittelimme toisillemme ristiin rastiin ja vuorotellen, Tirppa ja minä ja Espoon toimipiste. Lento lähtisi niin aikaisin aamulla, että meidän piti olla lentoasemalla paljon ennen auringonnousua, joten päätimme kokoontua Tirpalle yöksi ja lähteä sieltä taksilla lentoasemalle. Nukkumisesta ei tietenkään voisi kauheasti puhua, siihen ei olisi tilaa ellemme jakaisi vuoroja, mutta voisihan sitä sitten nukkua lentokoneessa. Mielialani alkoi kohota ja kun olin heittänyt tenttikirjani sen laukun pohjalle, jonka aioin ottaa käsimatkatavaroihin, päätin lakata surkeilemasta. En huolehtisi etukäteen yhtään mistään, sillä siitä tuli vain apea olo.

Ruska soitti noin viidennen kerran ja kysyi tällä kertaa, oliko minulla auto käytettävissä, sillä silloin saattaisimme viedä matkalaukut jo nyt illalla lentokentälle, eikä Veeran ja hänen tarvitsisi raahata omiaan ensin junalla ja sitten raitiovaunulla Tirpan luo. Minulla ei ollut, joten jouduin liittämään Dannin puhelinrinkiin. Hän ei onneksi ollut missään ajelemassa, muttei luvannut lähteä kuskaamaankaan meitä ja pakaasejamme.
- Sä olet tietysti menossa ulos, arvasin.
- Niin olen. Entäs sitten, sä olet menossa Kreikkaan!
- En mä paheksunut, mä vaan tarviin autoa.
- Sen kun haet. Se on tossa mäessä.
- Mä palautan sen jonnekin päin Kalliota, lupasin.
- Laita mulle viesti, mihin päin. Mä en halua kävellä ympäriinsä koko aamua huomenna.
- Tietysti, muru!

Soitin takaisin Ruskalle ja ilmoitin uudesta käänteestä ja hän lupasi soittaa Tirpalle ja minä palasin pakkaamisen pariin. Oli vaikea päättää, mitä ottaa mukaan, mutta luulin lopulta saaneeni aika hyvän varaston kaikenlaisia vaatteita. Tähän aikaan syksystä etelässäkin saattoi jo olla kylmä, joten minun piti pakata muutakin kuin bikinit. Lisäsin vielä muutaman kirjan siltä varalta, että kyllästyisin tenttiin lukemiseen ja läimäisin Mustaojalta haetun matkalaukun kiinni. Jos jotain jäi, sai jäädä. Ja taas puhelin soi.

Illalla heitin keikan, joka sai volkkarin jouset kirjaimellisesti narisemaan, kun olimme kaikki neljä matkatavaroinemme kyydissä. Ruska ja Veera joutuivat pitämään yhtä matkalaukkua varpaillaan, mikä tarkoitti sitä, että jouduin ajamaan puristettuna rattia vasten ja olin kuumissani ja tuskainen, kun lopulta olin selvinnyt lentokentän sokkeloissa vapaaseen parkkiruutuun asti.
- Mä en halua enää ikinä ajaa tänne, ilmoitin, sillä en ollut tajunnut stressata kymmeniä kaistoja ja viittoja ja pysäköintitaloja etukäteen, vaan ne olivat tulleet karmeana yllätyksenä. Olin ollut vähällä vaihtaa kaistaa taksin kylkeen ja se oli töötännyt minut puolikuoliaaksi pelästyksestä.
- No ei se menny ihan niinku Strömsössä, mutta päästiinpä perille, Ruska totesi asiallisesti ja vääntäytyi laukun alta pois.

Lähettäjä: elwaen 
Päivämäärä:   16.10.10 12:40:03

ihme että Jessi ja Vesku on noin vastahakosia ku itekkihän ne matkusteli silloin aikoinaan ;o

Lähettäjä: a_des 
Päivämäärä:   16.10.10 14:43:39

Mihin ne jättää avaimet jos ne jättelee autoja millon minnekin? vai onks niillä molemmilla omat?
T. nimim. autonavain on arvoesine.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   16.10.10 15:01:29

tietty molemmilla on omat!

Lähettäjä: flanelli 
Päivämäärä:   17.10.10 03:16:57

Mäkin haluun reissuun, mulla on ollu matkakuume jo pari viikkoa<3. Ja omakoti-kuume, ja ponikuume. Onneks ponikuume on melkolailla tyydytetty.

Hienot pätkät, tykkäsin kovin, mutta en osaa paremmin taaskaan kommentoida...

Lähettäjä: whisky. 
Päivämäärä:   17.10.10 18:15:15

Missäs tämän päivän pätkä? :)

Ja kun Sennnu kyselit tuolla aikaisemmin, niin en mä ole pitkään aikaan kirjoittanut yhtään mitään. Tyhjän paperin syndrooma, kai ;)

Lähettäjä: Aivokana 
Päivämäärä:   17.10.10 18:37:58

lisääää :) nyt sit ootellaan et mikä tän matkan tarkotus on :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   17.10.10 18:45:46

kone vähän kiukuttelee...
-----------

Laukkujen jättämisessä ei onneksi ilmennyt mitään ongelmaa ja ajattelin fatalistisesti, että oli pakko olla helpompaa ajaa lentokentältä pois kuin sinne.
- Nyt mä vien teidät Tirpalle ja menen palauttamaan auton Dannille, ilmoitin ja muut alkoivat kiihkeän kiistelyn siitä, olisiko reilumpaa heidän kaikkien tulla minun kanssani Kallioon, ettei minun tarvitsisi yksin tulla sieltä. Lopulta he päätyivät siihen, että selviäisin pari pysäkinväliä ihan hyvin itsekin. Siihen suuntaan minäkin heitä rohkaisin, sillä kaipasin hiukan äänettömyyttä ja rauhaa tämän matkan jälkeen.
- Mä laitan sillä aikaa iltapalaa, Tirppa lupasi. – Jääkaappi pitää saada tyhjäksi.
- Kaljat säilyy siellä ihan hyvin viikon. Me ei ruveta ryyppäämään tai ei huomata lähteä kentälle ajoissa, sanoin lujasti.
- Ei me kyllä ihan kuivin suin jakseta valvoa aamuun asti, Ruska epäili.

Minua onnisti ja sain auton ihan Dannin rapun eteen. Nousin pois, lukitsin ovet ja mietin, kävelisinkö Hakaniemen kautta, jotta saisin ostettua itselleni tupakkaa. Sitä oli jo mennyt jonkin verran, mutta en voisi polttaa toisten askeista koko yötä. Harkitsin vielä, kun vastaan käveli iso hahmo, joka sai minut nielaisemaan. En ollut nähnyt Juhanaa sen jälkeen, kun olimme Veskun kanssa käyneet hänen luonaan, vaikka hän olikin alkuun soitellut minulle enemmän tai vähemmän tympeitä puheluita. Danni kuulemma törmäsi häneen silloin tällöin rapussa, eikä hän ollut huomaavinaan. Olin iloinen siitä, olisi ollut inhottavaa jos Danni olisi joutunut sanasotaan omalla kotiovellaan.

Minä en tiennyt, mitä sanoa Juhanalle, joka käveli vastaani isokokoisen nuoren naisen kanssa. Halusinko sanoa mitään? Huomasin haluavani, kun hän katsoi suoraan lävitseni ja käänsi katseensa pois kuin olisin ollut ventovieras.
- No mutta Juhana, ei ollakaan nähty vähään aikaan! Mitä sulle kuuluu? huudahdin ja heidän oli pakko pysähtyä. Tunsin itseni ihanan ilkeäksi, kun näin Juhanan vaivaantuneen ja tytön kummastuneen ilmeen. Hän oli tosiaan iso, melkein päätä pidempi minua ja rotevan sorttinen.
- Hei, Juhana mutisi.
- Ja säkö olet löytänyt uuden tyttöystävän? Te ootte varmaan menossa Mailiksen luo, arvasin.
- Joo.
- Mä olen Jenni.

Juhanalla ei näyttänyt olevan mitään aikomusta esitellä minua. Hän vain tuijotti vihaisena jalkakäytävää edessäni, joten esittäydyin itse.
- Ai, ei Anu sentään? Mutta ei, sähän taisitkin sanoa, että Anu oli kaunis ja punatukkanen. Mä olen Alissa. Toivottavasti sä et anna ton sikailla niin paljon kuin mitä mä tyhmyyksissäni annoin, sanoin Jennille, joka näytti hämmästyneeltä. Olisin halunnut vetää takaisin sen, mitä olin livauttanut Anun kauneudesta. Se kuulosti siltä kuin Jenni olisi ollut ruma, enkä minä hänelle halunnut ilkeillä.
- Anu? Sikailla? Eihän Juhana edes juo.
- Voi, kyllä se juo, mutta en mä semmosta sikailua tarkottanu. Pidä vaan huoli siitä, että se kohtelee sua kunnolla. Ja Anusta se varmaan kertoo sulle mielellään, niin se kertoi mullekin, sanoin ja kiersin heidän ohitseen. En uskonut, että Juhana räjähtäisi silmilleni siinä keskellä katua ja Jennin nähden, mutta en halunnut ottaa sitä riskiä, enkä myöskään halunnut jatkaa keskustelua. Tapaaminen oli yllättänyt ja herättänyt sen verran suuria tunteita, että pelkäsin ääneni alkavan hajoilla.

Liikennevaloissa käännyin katsomaan taakseni. Heitä ei enää näkynyt, ja minulta pääsi helpottunut hihitys. Hitto, olisinpa tajunnut ujuttaa johonkin lauseeseen, että olin matkalla Kreikkaan! Juhanalla ei ollut mitään mielenkiintoa vieraisiin maihin, ja minä olin päätellyt, ettei hän halunnutkaan mihinkään, missä joutuisi arvaamattomiin olosuhteisiin vieläpä vieraalla kielellä. Tallinna nyt olisi ehkä vielä mennyt, koska siellä puhuttiin melkein suomea, mutta tuskin mikään muu. Joka tapauksessa minulla oli nyt sopivan riehakas olo lähteä matkaan. Oli mukava miettiä, minkälaisia kysymyksiä Jenni esittäisi Juhanalle, kunhan saisi tilaisuuden.

Lähettäjä: Toi 
Päivämäärä:   17.10.10 18:56:18

Alissa yllätti! Mä en olisi uskonut, että se ryhtyy tommoseksi katkeraksi ämmäilijäksi. Jännää :D ... mut toivottavasti tosta ei sit koidu mitään ikävyyksiä myöhemmin... minen ois Juhanalle kyllä menny sanomaan mitään.

Ah, no nyt mullakin on matkakuume :D

Lähettäjä: flanelli 
Päivämäärä:   17.10.10 19:11:57

Go Alissa go!

Lähettäjä: jackets 
Päivämäärä:   17.10.10 22:04:44

Toi, mä kutsuisin tota enemmänki antamiseksi takaisin samalla mitalla, kuin katkeraksi ämmäilyksi. Hyvä vaan, että Alissasta löytyy vähän pippuria, ja toisaalta on hyvä myös Juhanan uuden uhrin saada pieni varoitus! :)

Lähettäjä: Toi 
Päivämäärä:   17.10.10 22:38:29

Nojaa, voi se olla antamista takaisin samalla mitallakin, mutta itse olisin varmaan jättänyt antamatta (mikä tietty sit tekee siitä katkeraa ämmäilyä: kaikki mitä mä en tee on ilman muuta katkeraa ämmäilyä. No eikä vaineskaan, mutta jotenkin toi musta oli aika katkeraa kaikesta huolimatta). Joo, Juhanan uus uhri sai pienen varoituksen, mutta kun mulla on vaan semmonen kutina, etten oo ihan varma oliko toi loppupeleissä oikeasti viisas teko. Jaiks.

Lähettäjä: Keukeu 
Päivämäärä:   18.10.10 00:20:27

Hei, sitä saa mitä tilaa. Ite Juhana aloitti sikailun, joten go, Alissa go! Toi nyt ei ole katkeraa eikä ämmäilyä vielä nähnytkään. Kunhan nyt vähän maksettiin potut pottuina... =)

Lähettäjä: Aivokana 
Päivämäärä:   18.10.10 16:42:07

Nonni rupeehan Alissastaki löytyy jotain uutta :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   18.10.10 17:06:05

Tirpan luona oli jo menossa sellaiset bileet, että olin vähällä kääntyä ovelta takaisin. Tupakansavu leijui vastaan ja Ruska ja Veera istuivat keittiön pöydän ääressä. Tirppa hämmensi jotain hellan ääressä savuke suupielestä roikkuen ja kaljapullo kädessä. Ruskalla ja Veeralla oli edessään lasit ja pöydällä pullo omenaviiniä.
- Mitä hemmettiä tää oikeen meinaa? rähähdin. – Meidän ei pitäny ruveta ryyppäämään!
- Ei me ryypätäkään, Tirppa sanoi loukkaantuneena.
- Ei meillä ole tarpeeksi juomaa ryyppäämiseen asti, kunhan nyt vähän kurkunkostuketta, Ruska sanoi.

En voinut ruveta kauheasti kiukuttelemaan. Olisihan ollut ihan mahdoton tilanne, jos olisimme olleet riidoissa jo ennen kuin pääsimme lentokoneeseen asti. Suututti minua silti, mutta lepyin pikkuhiljaa, kun huomasin, ettei Ruskalla ja Veeralla ollut mukana kuin tuo yksi viinipullo ja ettei kukaan korvaansa lotkauttanut, kun Tirppa ehdotti, että voisimme käydä yksillä lähikapakassa. Joimme pannukaupalla kahvia ja teetä ja katselimme elokuvia, kunnes yksi kerrallaan aamuyöllä simahdimme sohvalle ja lattialle. Onneksi kaikki mahdolliset piipittävät ja kilisevät välineet oli laitettu soimaan ja heräsimme ajoissa. Kukaan ei tainnut olla parhaimmillaan siihen aikaan, mutta väkinäisen kohteliaina onnistuimme saamaan itsemme lähtökuntoon. Ruska oli päättänyt olla pomo ja hän tarkisti moneen otteeseen, että jokaisella oli matkaliput ja henkilöllisyystodistukset mukana. Hengitin syvään ja yritin olla ärsyyntymättä.

Tilanne helpotti, kun taksi tuli nopeasti ja vei meidät kentälle. Siellä oli enimmäkseen hiljaista ja kaikuvaa, paitsi sitä ihmisjoukkoa, joka oli tulossa samalle lennolle. Kun olimme päässeet oikealle lähtöportille, helpotuin niin, että minun piti istua. Olin pelännyt niin kauheasti, ettemme heräisi, että taksi hajoaisi matkalle tai että jäisimme jostain syystä turvatarkastukseen. Mitään kamalaa ei ollutkaan tapahtunut vaan pääsisimme tosiaan lähtemään.
- Nyt virkistävät aamuoluet, Ruska määräsi, eikä minulla enää ollut mitään sitä vastaan.

Minä en ollut lentänyt ennen, joten olin epäillyt, osaisinko nukkua koneessa. Totesin, että osasin, kunhan jännittävä nousu oli ohi, tai olisin osannut, ellei matkaseurani olisi ollut niin tyyten hereillä. Yritin silti, käänsin kasvoni kohden ikkunaa, jonka takana paistoi kirkas aurinko, mutta Ruskan ääntä ei ollut helppo sulkea pois ja sitten tultiin tarjoilemaan juomaa ja syömää. Luovuin ajatuksesta levätä, samoin lukea ja aloin rupatella muiden kanssa. He kaikki olivat matkustelleet enemmän kuin minä. Ruska ja Veera tapasivat käydä pari kertaa vuodessa jossain etelässä ja Tirppakin oli ollut useammassa paikassa sen lisäksi, että oli tosiaan ajanut moottoripyörällä pitkin Eurooppaa.
- Meillä on panostettu muunlaisiin asioihin, puolustauduin, kun minun oli pakko tunnustaa oma kokemattomuuteni. Äkkiä olin hyvin iloinen siitä, että olin ensimmäisellä matkallani tässä porukassa enkä vaikkapa Juhanan kanssa, jolloin olisimme olleet ummikkoja molemmat.

Sitten olimme perillä, pienellä armeijan lentokentällä, jossa seisoskeli maastopukuisia sotilaita täydessä asevarustuksessa siellä täällä. He olivat hätkähdyttävä näky, mutta eivät he mitenkään uhkaavilta näyttäneet, paremminkin pitkästyneiltä. Ja kun astuimme ulos lentokenttärakennuksesta, rakastuin. Tietysti siinä oli ensin vain suunnaton betonikenttä, mutta siinä oli myös palmuja, huokaisevan lämmintä ilmaa, sinertävät vuoret kaukaisuudessa ja rinteet, joille oli rakennettu määrättömästi taloja. Olin jossain ihan uudessa paikassa. Se tuoksui uudelle, tuntui uudelle ja se otti minut vastaan lämpimällä halauksella.

Unisuuteni oli poissa, samoin pieni pöhnä, jonka olin saanut lentokentällä ja koneessa juoduista oluista. Katselin ahnaasti joka suuntaan ja vedin yllättyneenä henkeä, kun käännyin ympäri ja näin meren. Se oli parempi näky kuin kaikki muu yhteensä.
- Ota tästä tupakka, poltetaan yhdet ennen kuin mennään bussiin, sanoi Veera, joka oli juuri saanut revittyä sellofaanin koneesta ostamansa kartongin ympäriltä.
- Veera, eikö tää ole paratiisi?
- Ei vielä, täällä haisee kerosiini. Toivottavasti meidän hotelli on.

Bussikyyti hotelliin kesti noin tunnin ja siihen mennessä olin jo nähnyt niin paljon sieviä, valkoiseksi rapattuja taloja, ettei se enää jaksanut kauheasti hätkähdyttää. Sievä sekin oli ja sen ympärillä kasvoi palmuja ja talon korkuista kaislikkoa, mutta ei se ihan paratiisilta näyttänyt. Sen takana tosin vilkkui sininen meri houkuttelevan lähellä ja minulle riitti oikein hyvin sekin.
- Nyt mennään kaivamaan biksut laukuista ja painutaan rantaan! Ruska intoili. – Tai ensin pitää kai syödä jotain. Ehkä siellä on jotain rantabaareja. Ja vois vähän kävellä ja katsoa, mikä ois kivan näkönen ravintola mennä illalla syömään. Ja ottaa selvää, onko tässä mitään yökerhon tapasta lähellä.
- Me ollaan käytännöllisesti katsoen valvottu vuorokausi, huomautin.
- Entäs sitten? Ei kai me tänne tultu nukkumaan! Nukkua ehtii haudassakin! Nähdään tunnin päästä tässä aulassa.

Lähettäjä: flanelli 
Päivämäärä:   19.10.10 14:45:12

Mä olen ollut lentokoneessa, mutta siitä on varmaan 15 vuotta aikaa :D. Mut missään ulkoulkomailla en oo ollu, vaan ruotsissa.

Hieno pätkä, mutta noi muut on kyllä jotai häiriölapsia, niil on salee joko kokonainen AD/HD, tai sit vaa pelkkä ylivilkkaus... Mulla on varmaan ylivilkkaus... Me just pohdittiin sitä Antin kanssa yks päivä...

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   19.10.10 16:09:04

Eeeeikä, ihan normaaleja ne musta on :D
-----------
14. Kreikan seikkailut
Se ensimmäinen päivä päättyi osaltani kymmenen aikoihin illalla, kun olimme syöneet hotellin ravintolassa ja juoneet ruoan kanssa kaksi pullollista viiniä. Se yhdistettynä pitkään valvomiseen ja se, miten hilpeässä kunnossa muut alkoivat olla, saivat minut haluamaan yksinkertaisesti pois. Toiset suunnittelivat vielä iltakävelyä pitkin rantaa ja ihmettelin, mitä hemmetin duracell-pupuja he olivat. Lähdin huoneeseen, jonka jaoin Tirpan kanssa ja haukottelin matkalla niin, että tuskin näin eteeni. Ruska oli alkanut taas ottaa minua päähän, mutta mietin, mahtoiko se liittyä väsymykseeni. Jos aamulla hyvien yöunien jälkeen vielä ärsyyntyisin siitä, miten hän piti itsestäänselvyytenä, että tekisimme, kuten hän halusi, sanoisin siitä. Olin jo maksanut matkani hänelle ja jos halusin viettää lomani nukkuen niin nukkuisin, vaikka hän tahtoisi tehdä mitä.

Helpotuksekseni loma alkoikin rullata paremmin. Tirppakaan ei jaksanut joka hetki seurata Ruskaa ja Veeraa, vaikka suurimman osan ajasta vietimmekin yhdessä. Rannalla oli jo hyvin tilaa siihen aikaan vuodesta ja paikallisten mielestä taisimme olla pähkähulluja, kun makailimme siellä ottamassa aurinkoa niinä päivinä, kun se paistoi. Sekään ei ollut enää lokakuussa itsestäänselvyys, mitä Ruska taisi pitää henkilökohtaisena loukkauksena. Mutta harmaina päivinä ostimme bussiliput ja ajoimme kaupunkiin kävelemään, shoppailemaan ja syömään ja yhtenä päivänä vuokrasimme autonkin. Tai muut vuokrasivat. Minä sain vapautuksen maksamisesta, kun minut äänestettiin kuskiksi. Ruska ei nähnyt ajaa, sillä diabetes oli vienyt häneltä näön toisesta silmästä melkein kokonaan ja toisestakin merkittävästi, Veeralla ei ollut korttia ja Tirpan kyytiin emme halunneet. Hän oli iloisessa huppelissa aamusta iltaan. Minua hirvitti kovasti lähteä ajamaan vieraassa maassa, mutta suostuin silti, sillä minun teki mieleni nähdä muutakin kuin tämä kuppainen kylä. Tai ei se mitenkään kuppainen ollut, vähän jotenkin nukahtamaisillaan vain. Monet ravintolat oli jo suljettu, samoin hotellit ja asukkaat olivat selvästi ryhtymässä talviunille.
- Mutta kaupunkiin mä en aja, sanoin varmasti.
- Älä aja, sinnehän pääsee eurolla, kun menee bussilla. Mennään toiseen suuntaan. Mennään vuorille! Ruska sanoi ja niin me menimme.

Se matka teki minulle suunnattoman hyvää. Tein jotain, mihin kukaan muu seurueestani ei pystynyt. Ajoin pienten kylien lävitse, missä lapset vilkuttelivat meille ja ajoin vuorille kiemurtelevia, kapeita teitä pitkin, missä paikalliset tyyttäsivät aina mutkaan tullessaan, jotta mahdolliset vastaantulijat tietäisivät varoa. Opin, että isot, ilmastoidut turistibussit tuuttasivat komeasti kuin laivat sumussa ja maanviljelijöiden kuorma-autot, jotka näyttivät olevan ajalta ennen sotia, käheästi kuin villiaasit. Korvat menivät lukkoon, kun pääsimme niin korkealle, että sieltä näki saaren toisen rannikon ja sen takana jossain hyvin kaukana Afrikan. Pysäytin siellä ylhäällä näköalapaikalle, sillä halusin katsella tarkemmin ja juhlia sitä, että olin omin pikku kätösin ajanut melkein toiselle mantereelle asti. Minulla oli äärettömän hyvä olo, vaikka siinä kohden kävikin ilmi, että ainoa alkoholiton juoma, mitä muonittajaksi valtuutettu Veera oli ostanut, oli tonic-vettä. Lisäksi tölkki oli pyörinyt takapenkin jalkatilassa niin, että juoma suunnilleen suihkusi ulos ja oli kädenlämmintä.
- Anteeksi, Veera sanoi surkeana.
- Ei se mitään, sanoin, vaikken voinut olla irvistämättä kitkerää makua.
- Voit sä ottaa vähän olutta, Tirppa tarjosi, mutta en huolinut.

Muina päivinä, kun meillä ei ollut autoa, nukuimme niin kauan kuin nukutti ja keräännyimme johonkin aikaan aamupäivästä brunssille joko Ruskan ja Veeran tai Tirpan ja minun huoneeseen. Olisin ehkä pärjännyt ilman aamiaistakin, mutta Ruska ei. Ihmettelin muutenkin, miten hän pystyi pitämään sokerinsa tasapainossa sillä kaljankittaamisella. Joka tapauksessa hänen takiaan me muistimme syödä useita kertoja päivässä ja nuo brunssit olivat mitä mielenkiintoisimpia kattauksia. Lähellä oli parikin pientä kauppaa ja Ruska oli äärimmäisen kokeilunhaluinen. Söimme saksalaisia, lasipurkkiin säilöttyjä makkaroita, ja jos huoneissa olisi ollut jotain, missä lämmittää ruokaa, olisimme varmaan syöneet ruotsalaista tölkitettyä pyttipannuakin. Ruska harkitsi vakaasti ostaa sitä mukaan kotiin.

Tietysti me myös juhlimme vähän. Kylällä oli yksi taverna, jossa oli joinain iltoina elävää musiikkia, mutta emme jaksaneet odottaa loppuviikkoa vaan lähdimme jo aiemmin kaupunkiin, missä turistikauden loppukorinoita ei huomannutkaan. Menimme yhteen yökerhoon, joka ei ollut vielä edes auki, mutta jonka alakerrassa oli pieni baari. Tummaviiksinen, isovatsainen mies, joka siellä hääri ja komenteli nuoria baarityöntekijöitään joko tykästyi meihin tai haistoi helppoa, pohjoismaista lihaa. Hän kutsui meidät keittiön puolelle perheen pöytään ja iski eteemme puolentoista litran limsapullollisen kotipolttoista. Pari lasillista muistan ottaneeni siitä, yskien vedet silmissä, sillä se poltti kuin tuli ja mies nauroi katketakseen. Sitten muistan musiikin, eli olimme päässeet yökerhoon asti, mutta seuraava mielikuva oli hotellihuoneesta omasta sängystäni.

Lähettäjä: flanelli 
Päivämäärä:   19.10.10 19:37:32

Aijai Alissaa. Se pitää niin huolella hauskaa, et muisti menee...

Lähettäjä: Ramona 
Päivämäärä:   19.10.10 19:58:12

Oho! Iskeeköhän Tirppa? :-D

Lähettäjä: Aivokana 
Päivämäärä:   20.10.10 13:01:54

Tuli tosta tavernan äijästä ihan mieleen et jotku näist tyypeistä oli joskus aiemmin jossain etelässä ja siel oli kans joku ton tapanen äijä joka kutsu ne perhepäivälliselle? :DD en vaan saa päähäni ketä siel reissussa oli ja alko häiritsee.:D

Lähettäjä: katiee 
Päivämäärä:   20.10.10 13:07:28

Mullekki tuli mieleen se ku Jessi ja Vesku oli reissussa joulun aikaan ja ne meni sen jonku tyypin luo päivälliselle :DD

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   20.10.10 14:07:13

Oli hämmentävää ja kammottavaa avata silmät ja todeta, että koko loppuilta ja kotimatka oli kadonnut mielestä, mutta ainakin tunsin olevani ehjä enkä uskonut, että minua oli raiskattukaan. Entä muuta? Oli tehty elokuvia juopoista naisista, jotka heräsivät vierellään tappamansa ruumis, joten pomppasin pystyyn vain todetakseni, että Tirppa nukkui autuaan unta omassa sängyssään ja kuorsasi. Ovelta kuului kovaa jyskytystä, joten kääriydyin lakanaan ja menin avaamaan. Onneksi siellä olivat vain Ruska ja Veera.
- Tulkaa aamupalalle, Veera sanoi iloisesti heiluttaen pieniä muovipusseja käsissään niin, että yksi niistä hajosi ja käytävälle tipahti puolisen tusinaa tölkkiä olutta.
- Vítun tampio! Ruska sähähti ja Veera tuntui kyyristyvän kasaan. Minäkin tiesin jo, että Ruska kuulosti pahemmalta kuin oli ja että hän karhean kuorensa alla taisi oikeasti rakastaa Veeraa, mutta ei sille mitään voinut, että hänen kielenkäyttönsä välillä pelästytti.

- Mulla ei ole oikeen nälkä tänään, mutisin, mutta kova jano minulla oli, joten kun Ruska painoi jääkylmän limsatölkin vasten poskeani, olisin vaikka kontannut hänen peräänsä. Meilläkin oli muutama puolitäysi, lämmin vesipullo peilin edessä, mutta niistä ei olisi tappamaan tätä janoa. – Mä tulen ihan heti, lupasin ja vedin oven kiinni etsiäkseni vaatteita ja kokeillakseni, saisiko Tirppaa hereille.

Samana iltana muut halusivat kuuntelemaan buzukin soittoa sillä, kuten Ruska oli jo aamulla painottanut, ei kai kannattanut tulla tänne asti ja käyttää viikkoa pelkkään kaljan juontiin. Sen voisi tehdä kotonakin. Sellaista oli tarjolla ihan naapurirakennuksessa, missä saatoimme ensin syödä ja sitten todeta, että paikan olivat valtaamassa kreikkalaiset. Kun soitto ja laulu alkoi, heitä oli niin paljon, että esiintyjiä tuskin näki ja aloin tuntea itseni ulkopuoliseksi. Sitä paitsi musiikki ei tehnyt minuun vaikutusta – en pitänyt kotimaisestakaan kansanmusiikista.
- Mä menen nukkumaan, ilmoitin välittämättä siitä, että toiset moittivat minua seuranpetturiksi. Edellisyö painoi vielä silmäluomissani ja minusta tuntui, että voisi olla viisasta ruveta rajoittamaan tätä ylenpalttista pämppäämistä. Tätä menoa minulla olisi kotiin palatessani kymmenen litran kaljamaha ja tomaatin kokoiset silmäpussit.

Aamulla Tirpan sänky oli tyhjä, käyttämättömän tyhjä. Siisti siivoojan jäljiltä. Pelästyin tietysti sen nähdessäni ja mielikuvitukseni ehti laukata maileja jo ennen kuin sain kiskottua shortsit jalkaani. Mitä jos koko seurueeni oli kolkattu, ryöstetty ja murhattu? Sellaista ei tietenkään luulisi tapahtuvan tällaisessa uneliaassa lomakylässä, mutta entä jos? Nappasin avaimen, ryntäsin käytävään ja aloin paukuttaa Ruskan ja Veeran huoneen ovea.

Heitä ei ollut kukaan ryöstänyt vaan Veera tuli unisena avaamaan.
- Onko Tirppa täällä? kysyin.
- Ei, miksi se täällä olisi?
- No kun se ei ole meidänkään huoneessa. Missä se on? Ettekö te tullu yhtä matkaa illalla?
- Kuka siellä on? murisi Ruska ja näin vilahduksen hänestä Veeran olkapään yli. Hän oli melkein kokonaan lakanan peitossa ja käänsi kylkeä.
- Alissa täällä vaan on. Tirppa ei oo tullu nukkumaan, Veera sanoi sovittelevasti. Se sai Ruskankin hereille.
- Ai ei? hän kysyi kiinnostuneena nousten istumaan.
- Mitä te teitte sen jälkeen, kun mä lähdin nukkumaan? kysyin.
- Me istuttiin siellä vielä vähän aikaa, mutta ei mun korvat kestäny sitä piipitystä. Tirppa ei halunnu lähteä, se lihava kaveri baarissa oli tainnu iskeä silmänsä siihen ja se lirautteli sille shotteja. Niin, että me jätettiin se sinne. Hei, oisko sun vuoro hankkia aamiaista?

Meidän vuoromme se oli, joten lähdin enempiä mutisematta kauppaan ja sieltä tullessani kysyin vastaanotossa istuvalta nuorelta tytöltä, oliko hänellä mitään havaintoa Tirpasta. Olimme jääneet juttusille useaan otteeseen ja pidin häntä jo melkein ystävänäni, mutta ei hän ollut nähnyt Tirppaa tänään. Huokaisin ja menin kutsumaan Ruskan ja Veeran meidän parvekkeellemme tekemään selvää mehusta, voisarvista ja jugurteista, joita olin ostanut.
- Ei kaljaa? Ruska paheksui nähdessään kattauksen.
- Eikö tässä nyt ole kaljoteltu tarpeeksi jos yks meistä on kateissa? äyskäisin, mutta olin minä ostanut kaljaakin.

Lähettäjä: whisky. 
Päivämäärä:   20.10.10 15:03:29

Toivottavasti Tirpalle nyt vaan ei ole käynyt mitään..

Lähettäjä: flanelli 
Päivämäärä:   20.10.10 15:30:04

Voi Tirppaa, toivottavasti se on jos ei nyt ihan täysissä, niin lähestulkoon täysissä ruumiin ja sielun voimissa.

Lähettäjä: tölkki 
Päivämäärä:   20.10.10 18:39:05

Sennnu, treenaa jossa/missä-sanan käyttöä.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   20.10.10 19:01:54

Tölkki, oisitko sä joskus ennenkin sanonu tosta? :D
Oikeesti, mä luulin jo vähän petranneeni!

Lähettäjä: tölkki 
Päivämäärä:   20.10.10 23:46:52

Oon mä tainu joo ennenkin asiasta mainita.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   21.10.10 15:30:32

Sekin päivä jäi mieleen. Vietimme sen meidän parvekkeellamme soitellen vuorotellen Tirpan kännykkään. Aurinko välillä paistoi ja välillä ei, mutta vaikka olisi ollut millainen helle, en olisi suostunut lähtemään rannalle. Halusin olla paikalla, kun Tirppa tulisi takaisin, jotta pääsisin mahdollisimman nopeasti tästä huolesta. Olin tajunnut, että minä kai olin lähinnä vastuussa hänestä, kun kerran jaoimme huoneen, ja mietin kuumeisesti, mitä minun pitäisi tehdä, ellei hän palaisikaan tänään. Ilmoittaa poliisille? Miten löytäisin sellaisen?
- Oppaat hoitaa, mutta ei sun tarvitse huolehtia. Sä olet ihan kamalan huolestunut ihminen, Ruska sanoi.
- Olenko? Sille on voinu tapahtua mitä vaan, eikä se puhu kreikkaa!
- Tirppa on semmonen vapaa sielu. Ja viinanhimoissaan se tekee mitä vaan. Se on takuulla menny sen paksun baarimikon petiin ja tulee sieltä kohta, Ruska vakuutteli.
- Vapaa sielu! Vastuuton sielu! Vois edes tekstarin laittaa, jos katoaa tolla lailla! räyhäsin. – Ja miten ihmeessä se muka jonkun ällön paksun kreikkalaisukon kanssa katoaisi?
- Voi se kadota, jos tarjolla on tarpeeksi ouzoa, sanoi Veera ja se tavallaan antoi minulle synninpäästön. Olin miettinyt, olisiko minun pitänyt vahtia Tirppaa paremmin, eikä karata nukkumaan, mutta mitä minä olisin voinut tehdä? Tuskin olisin kaikkine suloineni voittanut viinapullon laulua.

Tirppa palasi neljän aikoihin, kun olimme siirtyneet etupihan terassille auringon perässä. Hän lantusteli pihaan kuin mitään ei olisi tapahtunut, hyvin krapulaisen ja pikkuisen nolon näköisenä.
- Ja missä sä olet ollu? kysyin ankarasti. – Onko sulla mitään käsitystä, miten huolissaan me ollaan oltu?
- Mä jäin sinne yöksi, Tirppa sanoi.
- Ai sen paksun vanhan äijän luo? Ruska kysyi purskahtaen nauruun.
- Ei se ollu vanha, vasta kaksytkuus.
- Oliko hyvä pano ees?
- Se on hirveen herkkä tyyppi, Tirppa sanoi vastaamatta kysymykseen. – Ja sillä on kauhean onnetonta, kun ei täällä tapahdu mitään puolet vuodesta eikä vanhemmat päästä sitä muuttamaan, ennen kuin se menee naimisiin.
- Siis peräkammarin poika, jolla on herkkä pullonaukasukäsi. Varmaan muutenkin herkkä laukeemaan, Ruska nauroi.

- Mikset sä laittanu edes tekstaria? kysyin palauttaen keskustelun asiallisille raiteille.
- Mä oon tainnu hukata mun puhelimen, Tirppa sanoi ja tunnusteli varmuuden vuoksi taskujaan. Nyt hän näytti todella nololta. Minun teki niin mieleni ottaa häntä kaksin käsin hiuksista ja pöllyttää, että nousin.
- Okei, tää draama on kai ohi. Mä haen nyt mun kirjan ja meen rannalle lukemaan. Nähdään ehkä illemmalla, sanoin arvokkaasti ja häivyin. En ollut avannutkaan tenttimatskuani koko viikolla ja minulta meni vähän aikaa, ennen kuin edes löysin sängyn alta laukun, joka minulla oli ollut lentokoneessa. Painuin lukemistoineni rannalle ja istuin siellä pari velvollisuudentuntoista tuntia, kunnes alkoi hämärtää. Opiskelun kannalta siitä ei ollut kauheasti iloa, mutta minulle se oli tärkeää. Olin lukenut sentään jotain, vaikka aloinkin jo alistua siihen, etten saisi maanantaina tentistä kahta pistettä. Olin menestyksekkäästi ajanut pois kimpustani muutamat myöhäiset rantaleijonat ja kaupustelijat. Ja olin näyttänyt Tirpalle ja muille, että minulla oli ihan omakin tahto.

Tirppa haikaili koko illan päivällisellä kadonneen puhelimensa perään ja Ruska härnäsi häntä siitä, ettei hän kehdannut mennä hakemaan tai edes kysymään sitä uudelta ylkältään. Näytti siltä, ettei Tirppa tosiaankaan kehdannut, että hänenkin tekemisillään oli rajansa. Kun palasimme hotellille seniltaisesta ravintolastamme ja mietimme, vieläkö tarkenisimme istua vähän aikaa rannalla vai menisimmekö sisään yömyssyille, hän rykäisi.
- Kai mä voin käydä kysymässä, oisko mun puhelin jäänyt sinne, hän sanoi ohittaessamme tavernaa ja katosi saman tien.

Hän ei tullut hotelliin sinäkään yönä, mutta nyt en enää jaksanut tehdä siitä numeroa tai edes huolestua. Ihmettelin kyllä. Olisin ymmärtänyt, jos baarin takana olisi seissyt sievä kreikkalaistyttönen, mutta joku pullea mies? Tai jospa tällä oli sisar, joka ei myöskään saanut muuttaa kotoa, ennen kuin pääsisi naimisiin. Tirppa ilmestyi vasta seuraavana päivänä kesken brunssin, joka syötiin Ruskan ja Veeran parvekkeella, mutta hän näytti liian krapulaiselta puhuakseen.
- Kerro nyt, oliko herkkää? kysyi Ruska ja nauroi.
- Oisko mitään juotavaa? mutisi Tirppa.
- Mehua on vielä vähän, tarjosin, vaikka olin varma, että hän tarkoitti toisenlaisia juomia. Veera ojensikin hänelle kaljan ja se kelpasi.

- Nussitko sä tosiaan jonkun helleenin kanssa jotta saat ilmasen kännin? Ruska tahtoi tietää.
- Kuka tässä on nussimisesta puhunu? Tirppa kysyi tyhjennettyään puolisen tölkkiä.
- Mitä sä sitten oot puuhannu kaks viime päivää?
- Me ollaan vaan juteltu! Se on niin herkkä mies, me molemmat rakastetaan runoja! Se on kirjottanukkin runoja!
En voinut mitään sille, että purskahdin nauruun mutta Tirppa näytti loukkaantuvan vasta, kun Ruska ja Veerakin alkoivat kikattaa.
- Puhuuko se edes englantia? kysyin pyrskähdysten lomassa.
- No… vähän, Tirppa sanoi. - Ei runoihin tarvii yhteistä kieltä.

Se sai Veeran suorastaan kiekaisemaan naurusta ja hänen tuolinsa keikahti, kun hän pongahti pystyyn.
- Mun täytyy… mä pissaan housuun! hän sopersi ja juoksi sisään.
- Siinä sen näkee, mitä miesten kanssa vehtaaminen tekee naisten alapäälle! Ruska sanoi paheksuen ja silloin Tirppakin alkoi nauraa. Olin iloinen, ettei Veera voinut kuulla sitä, miten ilakoinnin sävy muuttui siinä missä kohdekin ja lakkasin itse olemasta huvittunut.

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   21.10.10 17:29:33

APUA!! Hätätilanne!! Löysin vanhalta koneeltani pätkän marttiksesta, mutta siitä puuttuu alusta mun mielestä TOSI paljon, kun mulla on siinä jo Renttu.. ja lopussa vika pätkä on sun kirjoittama, siinä ollaan "mökinpahasessa" Jannen panttivankeina.. alkupätkän haluaisin :(

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   21.10.10 18:34:36

No voi hyvät hyssyrät. Mulla _pitäis_ olla se jossain - mähän olen sen tännekin laittanut uusiksi joskus keväällä. Vai oliko se edelliskeväänä?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   21.10.10 18:45:10

Trippana, katoppas, mitä mun arkistosta löyty! Martta Hitchcock esittää!!
Jos tosta löytyis alkuun asti, kun kelaa kaikki 35 topaa...

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   21.10.10 19:47:22

Mulla on tuon vikan pätkän jälkeen vielä 20 sivua tekstiä! Mutta kerrassaan upeeta että noi on vielä tallella :)

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   21.10.10 20:12:08

oho, ja XXVII-osassa ei ole linkkiä edelliseen :(

Lähettäjä: fsfkdsaklfdkl 
Päivämäärä:   21.10.10 20:24:47

apua miten tuolta pääsee ihan alkuun kun yhessä ei ole linkkiä edelliseen :(

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   21.10.10 20:47:32

Ei näy olevan ei :(
Kokeilin yhtä aikaisempaakin, eikä löytyny. Varmaan sitä aikaa, kun vanhat topicit siivottiin.
Pitäiskö noi laittaa jonnekin nettiin? Ja Tripi, jos sulla on enemmän jatkoa niin lähetä mulle! Multa jäi sillon vikat ottamatta talteen!

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   22.10.10 10:05:53

joo, mä lähetän kun pääsen kotiin, siellä on otd-dokkarissa 153 sivua. onhan sulla vanha maili?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   22.10.10 12:57:24

On vanha, ja on uuskin, mutta sulla lienee se vanha osoite, kyl se sillä tulee perille :)
153!!! Oltiin me ahkeria!
-------------
15. Viimeiset kiusaukset
Lähtöpäivä oli pitkä kuin syyslukukausi, vaikka meidät haettiinkin hotellilta jo aamupäivällä.
- Täydellinen aika, me oltais jouduttu luovuttamaan huoneet kumminkin kahdeltatoista, Ruska sanoi tietäväisesti.
- Ois ollu kiva syödä rauhassa vielä yks pitkä aamiainen, sanoi Veera haikeasti ja heilutti kädessään paria pussia, joihin oli kerännyt kaiken jäljelle jääneen ruoan siltä varalta, että juuttuisimme jonnekin, mistä Ruska ei saisi välipalaa, kun tarvitsisi syötävää. Minustakin se olisi ollut mukavaa, mutta olimme nukkuneet liian pitkään ehtiäksemme sellaista. Hädin tuskin olivat Ruska ja Tirppa ehtineet lähimpään pikku kauppaan: bussi ajoi jo hotellin eteen, kun he olivat vielä siellä ja Veera tarttui hädissään käsivarrestani.
- Mitä jos ne jää sinne kuikuilemaan kaiken maailman säilykkeitä eikä ehdi? hän huudahti. Minusta tuntui ihan samalta, mutta minun piti lohduttaa häntä.
- Eikä jää. Ne käy vaan kaljahyllyllä ja ostaa tupakkaa, sanoin vakuuttavasti. – Sitä paitsi ei toi bussi varmaan lähde liikkeelle, ennen kuin oikea määrä ihmisiä on sisällä.
- Mutta jos me myöhästytään koneesta sen takia?
- Ei myöhästytä. Pakkohan niiden on varautua siihen, että jossain hotellissa joku vasta herää ja rupeaa pakkaamaan, kun bussi on hakemassa, keksin ja sainkin Veeran hymyilemään hienoisesti. Hän herätti minussa suurta suojelunhalua ja pistin käsivarteni hänen hentoisten olkapäidensä ympärille.

Meitä alettiin jo hätistellä bussiin ja Veera hätääntyi uudestaan.
- Ne tulee ihan just. Mennään ottamaan meille hyvät paikat, maanittelin, ja kun samassa näimme kaksikon astuvan kaupan ovesta ulos, Veera suostui nousemaan bussiin. Siellä ei vielä ollut monta ihmistä, sillä suurin osa hotelleista oli meidän ja kaupungin välillä ja me pääsimme mahdollisimman kauas muista, takapenkille.
- Tää on ihan kuin luokkaretkellä, naurahdin, mutta Veera ei vastannut, ennen kuin Tirpan ja Ruskan päät keikkuivat kovalla kiireellä ikkunan ohi.
- Niin kai. Mun luokkaretkistä on jo aikaa.

Kaksikko kiipesi bussiin suurella tohinalla ja tuli peräpenkille myös. Saman tien bussi lähti ja matkan edetessä kävi ilmi, että eivät he mitään kaljaa olleet ostaneet vaan littupullolliset tiukkaa viinaa. Olihan sitä tietysti helpompi kuljettaa, mutta kyllä se kohosi heille päähän vähän turhan hyvin.
- Ottakaa, ottakaa, ettei mee hukkaan. Ei näitä saa viedä turvatarkastuksesta läpi, Ruska usutti ja kierrätti pulloaan Veeralle ja minullekin. Tirppa piti huolen omastaan ikkunapaikalla.
- Jos me juodaan nää niin me ei päästä turvatarkastuksesta läpi, Veera nauroi, mutta joi, kai jotta Ruskalle jäisi vähemmän juotavaa. Minä maistoin vain nimeksi.

Lentokentällä karu totuus paljastui, kun jouduimme odottamaan ja jonottamaan ja tytöillä oli hyvää aikaa tyhjentää pullonsa. Ruskaan ei näkynyt niin vaikuttavan, tai ehkä se johtui siitä, että Veera ja minäkin olimme auttaneet häntä, mutta Tirpan sai melkein taluttaa turvatarkastuksen läpi. Häntä katseltiin pitkään, mutta päästettiin hänet sentään läpi, vaikkakin virkailijat jäivät supsuttamaan keskenään. Kansainvälinen puoli oli hyvin pieni ja siellä oli vain muutama lähtöportti ja yksi tax free –myymälä, jonne Tirppa oli heti suuntaamassa.
- Täältä saa ostaa juotavaa, hän väitti, mutta silloin Ruskakin ymmärsi alkaa toppuutella.
- Et sä voi juoda enää enempää!
- Et niin, sä hädin tuskin pääsit tänne, oikeasti et pääse kohta koneeseen! Veerakin sanoi. Minua hävetti enemmän kuin olin luullut mahdolliseksi, sillä heidän äänensä olivat kovat ja humalaiset. Päätin ottaa hajurakoa ja katosin itse myymälän suojiin. Omatuntoni soimasi minua, mutta vaiensin sen. Vaikka olisi ollut miten solidaarista osallistua Tirpan päällä istumiseen, ettei hän pääsisi juomaan lisää, en halunnut jäädä kenenkään mieleen yhtenä siitä juopposakista. Rahaa minulla ei ollut enää kuin laukun sivutaskuun piilotettu viisikymppinen, vararahastoni, mutta ei minun mitään tarvinnut ostaakaan, kunhan tunkeilin ruuhkassa katsomassa tavaroita.

Lähettäjä: flanelli 
Päivämäärä:   22.10.10 19:09:43

Ohhoh, mä oon ollu nii ahkera opiskelija ja ponin omistaja, etten oo ees muistanu käydä lukemassa. Kivat kaks pätkää, oikein mukavat. Tykkäsin kovasti. Semmoset rauhallisen, jännittävän, kutkuttavan, ihanat. Kyllä kelpasi lukea!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   23.10.10 00:11:18

Ponin omistaja? Mitä täällä nyt ei oo kerrottu?
-------------
Yritin kuunnella vähälukuisia kuulutuksia ja vilkuilla kelloa kännykästä ja vasta, kun lähtöhetkemme alkoi lähestyä, siirryin takaisin portille. Ihmiset olivat jo kävelemässä sisään ja Veera vilkuili hurjana ympärilleen. Tirppaa ja Ruskaa ei näkynyt. Minulle tuli paha mieli, kun olin jättänyt hänet yksin.
- Sori, että mä häivyin! sanoin ja tartuin häntä käsivarresta. – Missä ne juopot on?
- Ne meni jo, Veera sanoi ja viittasi lasioviin. Sitten hän halasi minua. – Mä luulin, että sä olit hukassa!
- Voi, en mä ollu. Mä en vaan jaksanu sitä Tirppaa enää. Mä oisin tietysti voinu sanoa sulle.
- Mennään nyt pian, ennen kuin me jäädään kyydistä!

Koneelle vievässä bussissa oli vielä tilaa ja Veera ja minä juoksimme sisään, vaikkemme olleet edes ihan viimeisiä. Tirppaa ja Ruskaa ei näkynyt sielläkään. Miten kauan aikaisemmin he olivat menneet? Veera-raukka, joka oli jäänyt minua odottamaan!
- Anteeksi, sanoin uudestaan.
- Ei se mitään. Olisin mä mielelläni itsekin kadonnut, mutta en mä voinut, ennen kuin mä näin niiden pääsevän bussiin.

Ruska ja Tirppa olivat ottaneet vierekkäiset paikat niistä neljästä, jotka meille oli varattu ja huokaisin helpotuksesta. Jatkakoot siinä rauhassa bileitään. Veera antoi minun mennä ikkunapaikalle ja harkitsin esittää heti paikalla nukkuvaa. Ruska ja Tirppa kääntyivät roikkumaan selkänojiensa yli haluten tietää, missä olin ollut.
- Kaupassa vaan, sanoin toivoen masentavani heidät. – Istukaa oikein päin ja olkaa hiljaa. Te häiritsette kaikkia.
- Ai sä menit kauppaan vaikka mä en saanut, Tirppa mökötti.
- No en mä ostanut mitään. Käänny ja istu. Nuku.

Onneksi he olivatkin melkein nukkumiskunnossa. Ruska jaksoi vielä riidellä lentoemännän kanssa, joka ei halunnut antaa hänelle ruokajuomaksi mitään alkoholipitoista, mutta syötyään hän simahti. Tirppa katosi kuuluvuusalueelta jo ennen ateriaa. Minä olin ajatellut paluumatkalla käyväni tenttialueen vielä viimeisen kerran lävitse, mutta en saanut pakotettua itseäni edes esittämään sellaista. Pistin itsekin silmät kiinni ja yritin päättää, olinko ollut hauskalla lomalla vai en. Huolimatta siitä, että tänä aamuna puolet porukasta oli ollut murhanhimoon asti rasittavia, päätin, että kyllä. Kyllä kai.

Minulla oli vielä mahdollisuus muuttaa mieleni, kun pääsimme Helsinki-Vantaalle asti. Ruska ja Tirppa olivat huonotuulisia ja jäykkiä kuorsattuaan koko matkan ja Tirppa näytti, jos mahdollista, vielä kännisemmältä kuin lähtiessä. Jouduimme seuraavaan tilanteeseen, kun odotimme matkalaukkuja ja Tirppa aikoi lähteä kävelemään suoraan ulos.
- Mä menen kaljalle, hän sanoi.
- Mutta sun laukku!
- Ottakaa joku teistä se. Tai kyllä ne nostaa sen talteen, mä haen sen huomenna.
Minä tartuin häntä kauluksesta niin, että hän töksähti pysähdykseen kesken askeleen.
- Entäs kun siellä on sun tuliaisjuomat, sanoin ovelasti. Hän päätti sittenkin jäädä, tosin sain sitten takavarikoida häneltä sytkärin, kun hän tahtoi välttämättä pistää tupakaksi.

Lopulta selvisimme ulos asti ja siellä saimme aikaan oikean riidan. Tirppa mökötti kuin parivuotias uhmaikäinen paikallaan huojuen, kunnes palautin hänen sytkärinsä. Hän ei tuntunut olevan oikein tässä maailmassa ja me muut riitelimme siitä, mitä tehdä hänelle.
- Te voitte mennä samalla taksilla, Ruska määräsi.
- Mä en halua, se sammuu sinne kuitenkin ja sitä paitsi se asuu pidemmällä kuin minä! vastustin.
- Mutta me asutaan ihan eri suunnassa.
- Ottakaa se teidän lastenhuoneeseen, eihän siellä tänään ketään ole. Ei mulla oo varaa niin pitkään taksimatkaan, että voisin viedä ensin Tirpan ja sitten ajaa takaisinpäin kotiin!
- No jos se siitä on kiinni niin mä annan sulle taksirahat. Odota, Ruska sanoi ja marssi takaisin sisälle, epäilemättä automaatille. Minulta loppuivat tekosyyt. En voinut muuta kuin myöntää, että järkevin vaihtoehto oli minun viedä Tirppa kotiinsa, mikä tieto murensi puolustustani merkittävästi.

Lähettäjä: jackets 
Päivämäärä:   23.10.10 17:31:25

Jos on hei eilen illalla (olkoonkin, että tän päivän puolella) laittanut jatkoa, niin se ei tarkoita, että tälle päivälle ei tartte laittaa uutta pätkää!!

Mä en kyl kestäis tollasta reissua tollasella porukalla, mut mä oonkin tylsä :D Mä oon ihan riemuissani tosin, kun Juhanasta eroamisen jälkeen tuli nyt jotain draamaa sentään, Alissan elämä uhkas muuttua vähän turhan seesteiseksi :D

Lähettäjä: Toi 
Päivämäärä:   23.10.10 17:58:57

Heh, mä veikkaan kanssa, etten olisi ehkä tolla reissuporukalla kestänyt paria päivää pidempään - mulla kärähtäisi hermot Ruskaan ja Tirppaan alta aikayksikön. Mutta no, mä olenkin tämmöinen ja ne on tommoisia, kukin taplaa tyylillään ^^ Nää lomailupätkät on kyllä aiheuttaneet sen, että mä haluaisin jonnekin lämpimään, mutta murr kun en pääse.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   23.10.10 18:10:57

Joojoo, en meinannukkaan jättää sikseen :D vilahti vaan koko iltapäivä ilosesti ohi estehyppelyä katsoessa.
-----------------
Taksikuski katsoi Tirppaa pitkään, muttei sentään kieltäytynyt ottamasta häntä kyytiin. Istutin hänet takapenkille ja menin itse eteen.
- Ensin Orioninkadulle, mä jatkan sieltä sitten, sanoin.
Tirpan talon edessä jouduin herättämään hänet ja auttamaan pois autosta. Ei toivoakaan, että voisin jättää hänet siihen. Näytti, että hän voisi lysähtää jalkakäytävälle koska tahansa.
- Kumpi matkalaukku? kuski kysyi avuliaasti.
- Se musta. Voisitko sä odottaa, että mä saan tän saatettua sisään? pyysin.
- Tietysti, hän sanoi ja meni takaisin autoon istumaan. Missä oli palveluhenkisyys, kysyn vaan. Talutin ensin Tirpan rapun ovelle ja käskin hänen kaivaa avaimet esiin sillä aikaa, kun hakisin matkalaukun kadun varresta. Hän ei tietenkään tehnyt elettäkään, joten minä sain ruveta käymään läpi hänen taskujaan ja sitten reppunsa taskuja. Se vielä puuttuisi, että Tirpan kotiavain olisi hotellihuoneemme kampauspöydän laatikossa Kreetalla. Siellä minä sen olin viimeksi nähnyt.

Löysin avaimet kuitenkin repun etutaskusta ja raahasin Tirpan sisään. Hän jäi huojumaan eteiseen siksi aikaa, kun hain matkalaukun ja äärimmäisen kiitollisena siitä, että olin selvinnyt kaikesta, heitin avaimen eteisen lipastolle ja paiskasin oven kiinni. Olin niin täynnä Tirppaa, etten ehkä haluaisi nähdäkään häntä ennen joulua, jos ikinä.

Kun palasin taksiin, mittari näytti jo neljääkymppiä, mikä oli täsmälleen sen verran kuin Ruska oli minulle antanut. Ei tällä hyvällä teolla ainakaan rikastumaan päässyt.
- Juhana Herttuan tielle, sanoin taksikuskille ja unelmoin kuumasta suihkusta ja omasta sängystäni, vaikka olikin vasta alkuilta. Puhumattakaan omasta rauhasta.

Unelmani toteutui, ketään ei ollut kotona Käpylässä, joten saatoin vain raahata matkalaukun huoneeseeni rupeamatta heti kaivamaan sieltä tuliaisia. Suihkunkin pidin mahdollisimman lyhyenä, jottei kukaan ehtisi kotiin kyselemään matkakuulumisia. Sammuin kuin saunalyhty, kun pääsin omaan ihanaan sänkyyni, olkoonkin, että lakanat eivät olleet yhtä rapeiksi tärkätyt kuin hotellin lakanat.

Heräsin kahdeksalta illalla siihen, että puhelimeni soi. En ollut uskaltanut jättää sitä sammuksiin, sillä olin ollut tietoinen siitä, että aamu saattaisi tulla hyvinkin pian enkä ollut varma, herättäisikö se minut, jos se ei ollut päällä. Siellä oli Kasimir ja tasapainottelin ilon ja harmistuksen välillä. Harmistus hävisi häpeällisesti, sillä minulla oli ollut häntä kovasti ikävä, etenkin tänään.
- Hei, kulta, vastasin hellästi.
- Joko sä olet kotona? Kaikki okei? Kasimir kysyi.
- On paitsi kauheeta väsymystä ja tenttiä huomisaamuna. Ja sitä, että mä olen melkein kipeä, kun kaipaan sua!
- Mäkin olen just tullu kaupunkiin ja mullakin on tentti huomenna mutta mitä jos tavattais?
- Mä en jaksa liikahtaakaan, sanoin oikopäätä ja huomasin heti puhuneeni ristiin. Olinhan juuri kaivannut kovasti. Kaipasin koko ajan.
- Mä tulen sinne, Kasimir ehdotti.
- Voi ei. Mulla on kolme kämppistä ja sulla vaan… vaikenin. Niin kuin sillä olisi ollut mitään väliä. – Entä sun tentti?
- Se menee niin kuin menee, siihen mun ei enää kannata kerrata. Paitsi ehkä aamulla. Saanko mä tulla sinne?
- Voi tule ihmeessä! lipsautin, ennen kuin ehdin pohtia enempää, mistä olin vain iloinen. Neuvoin Kasimiria soittamaan, kun hän olisi pihalla. Tulisin avaamaan hänelle oven.

Tuntia myöhemmin Kasimir soitti ja minä kipitin häntä vastaan. Olin käyttänyt ajan hyvin laittamalla hiukseni ja laittautumalla muutenkin ihmismäiseksi. Huone oli jäänyt melko siistiksi, kun olin lähtenyt lomalle, joten sitä ei tarvinnut ehostaa muuta kuin sängyn osalta. Olin kastellut tyynyliinan hiuksillani, joten vaihdoin sen uuteen ja vedin päiväpeiton paikoilleen. Kyllä se kelpaisi. Vaatteitakin olin vähän aikaa joutunut miettimään. Nukkumaan olin mennyt suihkun jälkeen ihan ilkosillani, mutta kun menin Kasimiria vastaan, minulla oli mukavat olohousut, joilla ei tosiaan menty rappukäytävää pidemmälle ja iso t-paita. Ajattelin, että jos kerran olimme edenneet niin pitkälle, että hän astuisi neidonkammiooni, hän oli varmasti myös valmis näkemään kotiminäni.

En säikäyttänyt häntä ainakaan kokonaan karkuun avatessani oven ja kurottaessani ulos. Hän asteli pihalla, kuin ei olisi tiennyt, mihin rappuun oli menossa ja ehkäpä hän ei muistanutkaan.
- Täällä, huikkasin. Kasimir käännähti vikkelästi ympäri ja harppoi ilahduttavan nopeasti luokseni.
- Sä olet ihanan ruskea! hän sanoi ihastuneena ja halasi minua.
- Olenko? sanoin hyvilläni. Aloin uskoa, että olin rakastunut. Kaikki fyysiset oireet sisäkaluissani, kun näin Kasimirin, viittasivat siihen.
- Kaikki täällä on lähinnä harmaita tähän aikaan vuodesta.
- Paitsi sinä. Mennään sisään, kehotin. Kämppiksistäni ainakin osa oli tullut jo kotiin, mutta en ollut ihan varma siitä, ketkä. Olin vain kuullut ulko-oven käyvän pari kertaa, mutta en ollut nähnyt ketään eikä kukaan voinut eteisen kenkäkasan perusteella ottaa selvää, kuka oli tullut ja kuka mennyt. Käskin Kasimirin jättää omansa joukon jatkoksi ja vein hänet huoneeseeni.

- Nyt tuu tänne, hän sanoi heti, kun sain oven kiinni ja polveni menivät ihanan veteliksi, kun hän veti minut syliinsä sohvalle.
- Mulla oli ikävä sua, kehräsin, kun suukoilta ehdin.
- Kerro kaikki. Oliko siellä lämmintä?
- Tietysti tähän verrattuna, mitä sä luulet?
- Komeita rantaleijonia?
- Ei yhtään, ne oli varmaan kaikki talviunilla, nauroin. – Jos sä haluat kuulla juttuja, sun pitää lakata suukottamasta mua. Ei mulla ole kuin yks suu.
- Mä voin suukottaa muualle, Kasimir lupasi ja kokeili kaulaani.
- Ei meille tapahtunut mitään kummempaa, sanoin. – Mä olen vaan ihan poikki. Mun on varmaan pakko päästä pitkäkseni.
- Toi oli varmaan ehdotus, Kasimir totesi ja siirryimme sänkyni päälle halailemaan. Olin hyvin onnellinen ja työnsin alle kahdentoista tunnin päässä kummittelevan tentin pois mielestäni.

Lähettäjä: Lady-Rahtari 
Päivämäärä:   23.10.10 19:15:46

"Palatessani sisään muut olivat jo eteisessä lähdössä naapuriostoskeskuksessa sijaitsevaan pubiin. Minun teki ihan hirveästi mieli mukaan, mutta sitten minulla olisi huomenna inhottavan pitkä matka hakemaan se."

Tavasin tätä pätkää monta kertaa, eikä minulle avautunut, että hakemaan mikä???

Lähettäjä: Lady-Rahtari 
Päivämäärä:   23.10.10 19:16:37

Tuosta Valtosta tulee mieleen suomenhevonen, varmaan sekoittuu Vaitoon.

Lähettäjä: Toi 
Päivämäärä:   23.10.10 19:40:14

- Voi, tule ihmeessä! lipsautin - tohon kuuluu pilkku, aijai.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   23.10.10 20:23:02

L-R, no se auto tietysti!
Toi no niin tietysti periaatteessa, mä vaan yritin saada siihen semmosta tuntua, että se puhuu niin nopeasti, ettei ehdi pilkun vertaa henkeä vetää :D Mutta okei, korjasin mä sen.

Lähettäjä: Lady-Rahtari 
Päivämäärä:   23.10.10 20:54:23

No niin tietenkin! Se vain mainittiin niin paljon aikaisemmin etten yhdistänyt mitenkään.

Lähettäjä: flanelli 
Päivämäärä:   23.10.10 20:57:44

Ai onks sult menny ohi? Mä ostin ponin, 2v kääntyvän oripojan. Tai no, se on eestinheppa, mut ponikokonen, ainaki vielä. Eikä se varmaan yli ponikoon kasva.

http://flanelli.kuvat.fi/kuvat/Tuusula/tusby-s+532.JPG
^^ tuommoinen on mun ponini :)

Hienot pätkät, aika awwwws<3

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   23.10.10 23:31:53

No on menny ohi, kovaa ja korkealta!
Paljon onnea valitsemallanne tiellä! :)

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   24.10.10 10:57:32

toiset vaan ostelee hevosia :s Heppakuume iski tuossa yks päivä... kohta olis jopa aikaa sellaseen..

Lähettäjä: whisky. 
Päivämäärä:   24.10.10 17:26:29

Lohdutuspätkää jooko? On huono päivä..

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   24.10.10 17:29:21

No just olin tulossa laittamaan.
---------
16. Syksyn harmaus
Kasimir lähti kuin varas yössä aamuvarhaisella, heti, kun bussit alkoivat kulkea. Se oli masentavaa. Olisin voinut ihan hyvin loikoilla hänen kanssaan sängyssä vaikka koko päivän, mutta nyt jouduin nousemaan itsekin. Minuutti minuutilta lähestyvä tentti stressasi ja toisaalta pelkäsin nukahtavani uudestaan ja myöhästyväni. Parin tunnin kertaus olisi voinut olla pelkästään iloinen ajatus, mutta ei se ollut. Tuijotin kirjaa ja muistiinpanoja, jotka olivat viettäneet virkistävän loman Kreikassa nekin, ja liu’uin pikku hiljaa paniikkiin. Minun olisi pitänyt lukea koko edellinen viikko aamusta iltaan, kuten korssitoverini epäilemättä olivat tehneet, nyt olin tuomittu epäonnistumaan. Pukeuduin ja kerettiläinen ajatus pälkähti päähäni. Entä jos en menisi koko tenttiin?

Se tuntui hetken ajan maailman parhaalta idealta. Voisin mennä takaisin sänkyyn sen sijaan, että matkustaisin halki kaupungin nöyryyttämään itseäni. Voisin tehdä mitä haluaisin – esimerkiksi purkaa matkalaukkuni ja käydä katsomassa, olisiko pesutuvassa vapaata, että saisin vaatteeni pestyä ennen viikonloppua. Tai voisin vain laiskotella, olihan minulla yllättävän rankka viikko takanani. Sanoisin, että olin sairastunut.

Järjen ääni puuttui peliin ja huomautti, että ellei minua vaivaisi aivokuume tai murtunut selkäranka, menisin kyllä tenttiin. Kuka tahansa lääketieteen opiskelija menisi joten en minäkään voinut luistaa. Ehkä voisin tentin jälkeen luistaa iltapäivän luennoilta, tuumin ja se tuntui palkinnolta, joten lähdin liikkeelle ja olin koululla hyvissä ajoin valmiina koetukseen.

Luin kysymykset ja ensimmäiset pari minuuttia ajattelin, että voisin selvitä. Sitten ymmärsin, ettei minulla ollut useimmista vastauksista kuin korkeintaan hämärä aavistus. Yritin silti, mutta tuntui vähän kuin olisi kirjoittanut sisällysluetteloa, kun oli pyydetty kirjoittamaan romaani. Se oli kammottavimpia aamupäiviä elämässäni. Moitin itseäni siitä, että olin lähtenyt lomalle ja vielä enemmän siitä, että olin siellä käyttänyt aikani ennemmin kaljan lipittelyyn ja elämän kolauksien analysointiin tyttöjen kanssa kuin lukemiseen. Tämä oli tärkeä tentti. Tietysti siitä olisi uusinta jossain kohden, mutta ilman hyväksyttyä arvosanaa tästä en pääsisi seuraaville kursseille. Pahimmassa tapauksessa olin vaihtanut viikon loman ylimääräiseen opiskeluvuoteen.

Sen tajuamisen jälkeen en halunnut mitään muuta kuin päästä mahdollisimman pian pois kampukselta. Suorastaan juoksin pois, vaikka iltapäiväksi olisi vielä ollut luentoja ja muuta ohjelmaa. Minua pelotti se, miten peloissani olin ja soitin Dannille. Tukeni ja turvani, melkein kaksoissiskoni.
- Hei, sä olet elossa! Eilenkö sä tulit? Mä en uskaltanu soittaa, kun en tiennyt, mihin aikaan sä tulet, mutta olisit sä kyllä voinu soittaa mulle! hän vastasi melkein henkeä vetämättä. – Onko sulla tuliaisia?
- On, mutta ne on vielä matkalaukussa, sanoin ja tunsin jo oloni paremmaksi. – Onko sulla aikaa tavata?
- Ihan varmasti on! Nytkö? Eikö sulla ole luentoja?
- Ei, meillä oli tänään vaan tentti aamupäivällä, valehtelin.
- No sitten mäkin skippaan iltapäivän.
- Älä ihmeessä, huudahdin. Pelästyin, että houkuttelisin Danninkin tälle luisuvalle polulle, jolla tunsin itse olevani.
- Hei, ei haittaa yhtään. Mä saan muistiinpanot kumminkin joltain. Missä nähdään?

Keskustelimme vähän aikaa ja päätimme tavata Dannin luona. Minä olin kuolemaisillani nälkään, sillä en ollut syönyt lentokoneaterian jälkeen muuta kuin näkkileipää ja vettä, en omistanut muuta. Kasimir oli illalla ehdottanut, että kävisimme vaikka nakkikioskilla, mutta olin mieluummin pysynyt sängyssä hänen kanssaan. Danni taas sanoi tuoneensa edellispäivänä Mustaojalta niin paljon ruokaa, että siitä riittäisi minullekin.
- Jos mä haen sun tuliaiset joku toinen kerta, ehdotin.
- Sopii, kyllä mä jaksan odottaa. Nähdään siellä.

Lähettäjä: Muisto97 
Päivämäärä:   24.10.10 22:14:18

korssitoverini?! Josko kuiteskin kurssitoverini :D

Flanulla on suloisen näköinen pikkumies :)

Lähettäjä: Toi 
Päivämäärä:   24.10.10 22:25:11

Voi Alissaa :)

Ja kyllä, Flanun pikkuepeli vaikuttaa syötävän suloiselta. Eääh, tässähän iskee mullekin hevoskuume. Onneksi huomenna on tiedossa pientä lievitystä... mutta saa nähdä riittääkö se!

Lähettäjä: whisky. 
Päivämäärä:   24.10.10 22:43:31

Oot muuten päässy tarinoines sennupalstallekin;
http://forum.hevostalli.net/read.php?f=9&i=2719619&t=2716671

:)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   24.10.10 23:09:00

whisky. joo :D
Yks kaveri linkkas ton mulle eilen, mutta nyt mun piti mennä itsekin sorkkimaan :D

Muisto97, kiitti, korjattu!

Lähettäjä: flanelli 
Päivämäärä:   25.10.10 01:18:51

tripi, toikin on osamaksulla ostettu :D. Mutta se on mun<3 pieni homoponi (se tykkää antista, ja tallin muista oreista, mutta sitä ei voi tarhata kaverin kanssa, ku se on nii nössö, et pienestäki uhittelusta tulee aidoista yli)

Tiettekö leidit, mä tiedän, että mun kohta 2v pikkumies on suloinen. Se on perästä vedettävää mallia, joka on kauhee mamis ja liikkuu suitset päässä paremmin ku riimu päässä.

Huomenna pitäis kaverin tulla mukaan, niin ehkä ponista sais kuvan sadetakki ja suitset päällä :D.

Lähettäjä: flanelli 
Päivämäärä:   25.10.10 01:22:10

Oho, mä unohdin kommentoida tarinaa :D

Hieno pätkä. Kas kun Alissalla on tentin jälkee luentoja, Antilla on tällä viikolla vaan valmisteleva luento ja keskiviikkona tentti ja sit ei oo muuta. Mut se onkin Aallossa ;).

Mä jään innolla odottamaan lisää, vaikka enempi mä taidan odottaa sitä, et pääsen kantamaan koko päiväks kouluun sekä ponin että omia kamojani. Päivällä pääsee taas kaljuttamaan ponia<3. OI ja mä saan sille pintelit! Marjapuuron väriset :D

Lähettäjä: álávíívádésíré 
Päivämäärä:   25.10.10 10:22:37

kartalla!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   25.10.10 16:44:37

Sain vatsani täyteen, mutta muuten iltapäivästä ei tullut ihan niin terapeuttista kuin olisin toivonut. Puhuin suuni kuivaksi kertoen kaikesta, mitä Kreetalla oli tapahtunut ja Danni pyöritteli silmiään ja nauroi Tirpan ja muiden edesottamuksille ja minulle, joka edelleen jaksoin vähän tuohtua niistä. Kerroin myös Juhanasta ja Jennistä, jotka olin tavannut lähtöä edeltävänä iltana ihan tässä oven edessä ja sille Danni nauroi vielä enemmän.
- Toivottavasti se tipu jättää sen!
- Todennäkösemmin se pitää mua katkerana akkana ja rakastaa Juhanaa kahta kauheammin, mutisin.
- No siinä tapauksessa mä varmasti näen sen, kun se menee avoppilaan ja voin valistaa sitä.
- Äh, miksi kiusata niitä. Kai se huomaa itsekin jossain vaiheessa, ja ellei huomaa niin sitä parempi niille.

Minä en mitenkään saanut kerrottua Dannille, että pelkäsin mokanneeni tentissäni pahan kerran. Sen sinänsä olisi vielä voinut kertoakin, hän olisi vain nauranut sillekin ja puhaltanut ahdistukseni pois. Mutta en voinut kertoa, että tämä oli ollut syksyn päätentti, joka merkitsi enemmän kuin uskalsin ajatellakaan juuri nyt. En olisi kestänyt, jos hän olisi tajunnut sen merkityksen ja säikähtänyt puolestani hänkin. Onneksi Danni vaihtoi puheenaihetta.
- Mitäs Kasimirille kuuluu?
- Hyvää, sanoin ja pieni hymy levisi väkisin kasvoilleni.
- A-haa! Sille sä ilmottaudut heti tultuasi mutta mulle et!
- Mistä sä sen tiedät?
- Siitä, että mä näin sen perjantaina ja se kysyi, onko susta kuulunu mitään vai onko joku Jorgos vietelly sut.
- Se oli mun luona yötä, tunnustin ja Danni meni vakavan näköiseksi.
- Apua. Toi rupee kuulostamaan vakavalta.
- Miten niin? Kai mä nyt saan naida napsuttaa ketä haluan?
- Naida napsuttaa? Herra jumala, harrastatteko te semmosta?
- Danni hei, älä oo hölmö.
- No mä ajattelin… sunhan piti mennä naimisiin neitsyenä.
- No se ei enää onnistu, sanoin kuivasti.
- Mutta silti. Aikamoinen muutos. Ensin ikineitsyt, sitten kiireellä nyrkin ja hellan väliin ja nyt sä kuulostat hurjemmalta kuin minä.

Mutta enhän minä ollut mitenkään hurja. Dannia oli vain hauska välillä vähän ravistaa. Kasimirista puhuminen sai minut taas vaan kaipaamaan häntä, ja kun lähdin Dannilta, soitin hänelle. Olihan se kovin pikaista, kun olimme vasta aamulla nähneet, mutta ei tässä nyt niin kiveen ollut hakattu, että saisimme tavata korkeintaan viikon välein.

Kasimir kuitenkin kuulosti ikävän yllättyneeltä.
- Dämn, mä oon ehtiny sopia muuta.
- Ei se mitään, sanoin niin kiireesti kuin pystyin. En halunnut hänen ajattelevan, että roikuin hänessä, enkä todellakaan kysynyt että mitä muuta. – Soitellaan joskus myöhemmin taas.
- Niin tehdään. Sä oot paras, Kasimir sanoi ja kuvittelin kiintymystä hänen ääneensä. Eipä se paljon lohduttanut, kun olisin halunnut haleja. Menin kotiin ja potkaisin matkalaukkuni syrjemmälle, minun ei tehnyt mieli vieläkään purkaa sitä. Omatunto soimasi minua lintsatusta iltapäivästä ja heittäydyin sängylleni. Ajattelin lukea sen, mitä muut olivat todennäköisesti kuunnelleet luennoilla tänään, mutta jotenkin nukkuminen tuntui houkuttelevammalta. Taisi olla univelkaa loman jäljiltä.

Lähettäjä: flanelli 
Päivämäärä:   25.10.10 21:42:48

Ohhoh mikä pätkä!

Lähettäjä: Ramona 
Päivämäärä:   26.10.10 00:11:16

Avoppilaan!

Lähettäjä: Tigerlily_ 
Päivämäärä:   26.10.10 11:03:52

Aww.. Oli niin ihanaa lukea kaikki pätkät kerralla. Upeaa tekstiä, pakko sanoa. Mä taidan olla vähän kateellinen.. :D

Me ollaan tunnilla ja opetellaan exeliä yms. Nää on ollu jo ala-asteella, voi prkl. :'D Eipä muuta tekemistä ole ku lukea ja miettiä miks mulla on 43 poissaoloa :S Onneks olen yli 18 ni ei mee mutsille nää tiedot..

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   26.10.10 16:31:33

Samaa väsymystä tuntui riittävän koko viikoksi. Kävin luennoilla mutta haluttomasti ja muistamatta niistä juuri mitään ja niiden jälkeen kiiruhdin kotiin ottamaan päiväunet ennen iltatoimia ja yöunia. Ehkä Suomen pimeys oli minulle liian shokeeraavaa etelän auringon jälkeen. Olisin halunnut vain käpertyä peiton alle ja herätä vasta huhtikuussa. En vastannut edes puhelimeeni vaan se oli äänettömällä päiväkausia. Tarkistin vain välillä, oliko joku tärkeän näköinen yrittänyt tavoitella minua ja lähettelin anteeksipyyteleviä tekstareita Tirpalle ja Veeralle ja Annille väittäen, että minulla oli kova kiire. Lopulta Anni lähetti minulle äkeän viestin, jossa muun muassa lupasi sanoa ystävyytemme irti, joten minun oli pakko soittaa hänelle.

- Mitä sulla oikeen on meneillään? Jos sulla on joku uus mies niin mä haluan nähdä, millanen tyyppi estää sua soittamasta parhaalle ystävällesi kahteen viikkoon, hän pauhasi.
- Mä olin Kreikassa, muistutin.
- Niin, mä tiedän, mutta kai sä olet sieltä tullut jo aikoja sitten.
- No tällä viikolla on ollu koulukiireitä. Anteeksi.
- Luulis, että jossain välissä ois irronnu muutama minuutti soittaa mullekin, Anni sanoi, mutta alkoi kuulostaa leppyneeltä.
- Joo. Mitä sulle kuuluu?
- Kaikenlaista ja niin varmaan sullekin. Oletko sä lähdössä huomenna Mustaojalle vai mahtaisitko sä malttaa suoda mulle vähän aikaa ihan face to face?
- En mä ollut vielä ajatellu… voi, onko huomenna tosiaan perjantai? tajusin.
- On. Tosiaan.

Huomasin, ettei ajatus Mustaojasta huvittanut minua suurestikaan.
- Mun pitää kai mennä pyykkeineni sinne, mutta mä voin mennä vasta myöhemmin, lupasin. Ehkä Anni onnistuisi piristämään minua. Oma rakas sänkyni oli käynyt viikon mittaan niin tutuksi, että ajatus perjantai-illastakin siinä sai minut kauhun valtaan. – Mitä sulla on mielessä?
- No tallilla pitäis käydä. Talleilla. Mutta sitten vois mennä vaikka jonnekin vähän ulos?
- Talleilla? tartuin monikkoon.
- Mä menen katsomaan yhtä tallipaikkaa. Tulisitko sä mukaan?
- Ehdottomasti tulen! ilmoitin painokkaasti ja yritin kysellä lisää, mutta Anni ei suostunut kertomaan.
- Huomenna näet sitten.
- Siehän sikapossu oot!
- Mä oisin mielelläni jutellut sun kanssa aiheesta alkuviikolla, mutta sillon ei herunu konsultaatiota. Moneltako sä oot huomenna kotona? Mä voin tulla hakemaan sut. Mun pitäis olla siellä uudessa paikassa viideltä, onnistuuko jos mä haen sut puolelta?
- Onnistuu, huokaisin. Niin Annin tapaista haluta maksaa potut pottuina.

Joka tapauksessa Annin kanssa puhuminen piristi minua ja odotin innokkaana perjantai-iltaa. Yritin keksiä, mistä Anni oli menossa katsomaan tallipaikkaa niin, että sinne ehtisi puolessa tunnissa iltapäiväruuhkassa, enkä keksinyt oikein muuta kuin Tuomarinkylän. Ajatus oli kutkuttava. Minä olin käynyt siellä vain kisoissa, mutta tiesin, että siellä oli useampi maneesi, valaistuja ratsastuskenttiä ja jopa valaistuja maastoreittejä. Se olisi taivas Annan ja Arvin takapihan jälkeen!

Sinne me todellakin ajoimme.
- Miten sä onnistuit saamaan täältä paikan? kysyin, kun Anni pujotteli tallien ja maneesien välistä ja mietti ääneen, missä hänen treffinsä olisivat.
- Mä olen ollu jonossa jo pitkään, hän paljasti.
- Mitäh? Etkä oo mitään sanonu? Mä oon ihan turhaan mäkättäny sulle aiheesta!
- Niin ootkin!
- No oisit sanonu!
- En kun mä vaan odotin tätä hetkeä ja tota ilmettä sun naamalla. Tää kruunaa kaiken, Anni nauroi ja minä tönäisin häntä olkapäähän. Onneksi hän oli jo pysäyttänyt auton.
- Mun täytyy soittaa ja kysyä, missä mun yhteyshenkilö on, hän sanoi.

Tällaisena pimeänä, syksyisenä iltana paikka näytti paratiisilta. Ei ollut vielä niin kylmä, ettei tallien ovia olisi voinut pitää auki ja niistä ja ikkunoista keilautui kutsuvan näköistä valoa ulos. Tosin hiekkaiset tiet ja putkitarhatkin oli valaistu. Seurasin Annia sisään yhteen tallirakennuksista, missä hän sanoi käsipäivää keski-ikäiselle naisihmiselle. Minulle selvisi pian, että Anni oli tullut enemmänkin kuin katsomaan tallipaikkaa; hän oli tullut allekirjoittamaan vuokrasopimuksen. Siihen ei minua tarvittu, joten annoin heidän vetäytyä yhdistetyn kahvi- ja pukuhuoneen tapaiseen ja katselin itse tallia. Se oli pitkä käytävä, joka jatkui niin oikealle kuin vasemmalle ja kummassakin suunnassa oli ainakin tusina karsinoita, ehkä enemmänkin. Melkein kaikissa oli asukas sisällä ja nekin, jotka olivat tyhjiä, olivat selvästi asuttuja. Ihmisiä siellä ei ollut kuin pari nuorta tyttöä toisessa päässä tallia. Minun ikäisiäni, ei mitään ihan teinejä. Olin jotenkin kauhean innoissani siitä, että Kodiak muuttaisi tänne. Sen nykyinen tallikin oli omalla tavallaan ihana, mutta siellä oli aina yksin, ellemme sitten menneet Annin kanssa yhdessä.

Kun Anni oli hoitanut sopimusmuodollisuudet, saimme pikaisen kierroksen tallissa ja tallin lähistöllä. Kodiak saisi perimmäisen karsinan. Lähin maneesi oli ratsastuskoulujen käytössä, mutta toinen yksityisratsukoiden, paitsi kisapäivinä. Eri maksusta tosin. Eri maksusta sai myös ylimääräisiä loimituspalveluja ja kaikenlaista muuta pientä kivaa, josta en ollut ikinä kuvitellutkaan, että voitaisiin laskuttaa. Mutta ei tässä oltu minun pussillani. Jos Anni oli saanut isänsä nielemään tuon kaiken, asia ei kiinnostanut minua sen enempää. Näytettyään meille tarhat nainen poistui vedoten muihin kiireisiin ja me jäimme kahden.
- Mitäs sanot? Anni kysyi ja levitti kätensä kuin esitellen kaiken omanaan.
- Täällä on jotenkin ammattimainen fiilis. Täällä on varmaan helppo päästä mukaan johonkin valmennusryhmään, arvelin.
- Niin mäkin luulisin. Ja miten lähellä tää on! Mutta tuutko sä mun kanssa kurkkaamaan Kodiakia? Mä en aio ratsastaa – jotenkin tän jälkeen ei vaan tahdo rämpiä pimeydessä Kopseen kentälle, mutta kävisin mä sen harjaamassa.
- Tuun tietysti, lupasin iloisena siitä, että Anni oli pukenut sanoiksi täsmälleen saman kuin mitä minä ajattelin. Tämän jälkeen ei voisi vähempää kiinnostaa hevosen liikutus siellä, missä se nyt oli.
- Ja sitten voitais mennä jonnekin vaikka syömään jotain ja juomaan pari siideriä. Ja juttelemaan kunnolla.
- Johonkin halpaan paikkaan, toivoin.
- Vaikka mäkkäriin ja sen jälkeen pussikaljaa, Anni nauroi.

Lähettäjä: jackets 
Päivämäärä:   26.10.10 16:45:38

Ohh, mulla olikin Annia ikävä :) Ja mä en tiedä, mitä sä Sennnu oot mun päälle tehnyt, mutta oon ruvennu kaipaamaan heppajuttuja, eli jeeeee mikä pätkä!

Lähettäjä: flanelli 
Päivämäärä:   26.10.10 19:03:05

Haha, pussikaljottelijoita noi on :D.

flanu kiittää iltasadusta ja taitaa mennä nukkumaan. Hyvää yötä kultsipuppelit!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   26.10.10 19:15:12

Jackets, pikkuhiljaa ja salakavalasti väännetään susta hevosnaista :'D

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   26.10.10 19:21:28

nyt sitten silmät ja korvat auki. Haen hoitohevosta jostain suht lähelt helsinkiä. nyt ei juuri muuta ole kuin aikaa.

Lähettäjä: flanelli 
Päivämäärä:   27.10.10 08:08:41

tripi, miten läheltä Helsinkiä? Mun ponini asuu Tuusulassa on this moment, mutta mä kovasti yritän saada sitä tonne entiseen Sipooseen (Karlvikiin, tai jos ei Sari kelpuuta mun oripoikaa, niin Vikkullaan).

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   27.10.10 08:17:27

tuusula ei olis paha ollenkaan, sipoo on taas aiika kaukana täältä päin katottuna!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   27.10.10 17:14:38

No nii, siitä vaan hevosjuttuja järjestelemään! Tripi, ei noi paikat oo sulta kovinkaan kaukana, isojen teiden varressa molemmat!
---------
17. Mahdoton Marion
Ilta Annin kanssa oli piristävä ja käynti Mustaojalla sen jälkeen lohdullinen, vaikka pelkäsinkin siellä koko ajan sydän syrjällään, että Jessi tai Vesku kysyisi jotain tentistäni tai opiskelustani. He eivät kysyneet, mikä tuntui oikeastaan vielä pahemmalta. Ajattelin, miten he luottivat siihen, että pärjäisin ja huolehtisin luvuistani ja olivat ihan väärässä.

Kun se kovan onnen tentti sitten palautettiin, toivoin vieläkin sokeasti, että jollain taikatempulla vastaukseni olisivatkin muuttuneet oikeiksi ja täydellisiksi. Niin ei ollut käynyt. Muutamilla hajapisteillä ei saanut hyväksyttyä ja vetäydyin sivuun Esmen ja muiden riemuitessa omista onnistumisistaan. Teeskentelin, että minun piti soittaa kiireellisiä puheluita ja katselin käytävän ikkunasta ulos räpytellen kyyneleitä pois. Näin jälkeenpäin ajatellen minun olisi pitänyt ehkä tirauttaa pienet itkut, puhdistaa mieleni ja nostaa pää pystyyn. En varmasti ollut ensimmäinen ja ainoa tentissä epäonnistunut opiskelija. Kuulin, etten ollut edes ainoa kurssillani, mutta jotenkin en päässyt eroon siitä tunteesta, että olin onneton tunari väärässä paikassa. Etten tulisi ikinä lukemaan valmiiksi asti, että minut naurettaisiin pian ulos ihan niin kuin Juhana oli ennustanut.

Ilmoittauduin sentään uusintatenttiin, mutta siinä vaiheessa minulla oli jo lukusuunnitelma täysin sekaisin. Olisi muitakin tenttejä ja tehtäviä, joihin piti venyttää aikaa. Minusta alkoi tuntua mahdottomalta selvitä niistä kaikista ja pahinta oli, ettei kukaan ollut sanomassa, että olin idiootti. Se johtui siitä, etten ollut kertonut kenellekään, miten huonosti minulla meni. Miten olisin voinut julistautua luuseriksi? Kasimirilla meni ilmeisen loistavasti, joten hänelle oli täysin mahdotonta uskoutua. Annillakin pyyhki kohtuullisesti. Danni taas ei näyttänyt välittävän siitä, miten pärjäsi, mutta onnistui silti keräämään opintopisteitä. Tiesin sen, sillä olin hänen luonaan käydessäni selaillut hänen papereitaan.

Minä olin mustassa aukossa ja olin siellä yksin.

Tirpan toilailut Kreetalla eivät olleet vielä haihtuneet mielestäni eikä minua juurikaan huvittanut, kun kuulin, että hän oli sen jälkeen, kun olin vienyt hänet kotiin, kompuroinut ja saanut ammottavan haavan ohimoonsa eteisen lipaston kulmasta. Veera siitä oli minulle kertonut, kun olin käynyt moikkaamassa häntä töissä. Onneksi oli Veera, hän oli lohdullista seuraa. Hänellä tuntui olevan niin paljon omia suruja, ettei hän jaksanut urkkia minun huoliani vaan saatoin summata ne vain koulujutuiksi ja jättää sikseen. Kävin hänen luonaan muutaman kerran istumassa iltaa, kun Ruska oli töissä, mutta toisella kertaa Ruskakin ehti kotiin, ennen kuin lähdin. Hän innostui näkemisestäni ja esitti, että halusi pitää muisteluillan, jossa tekisimme kreikkalaista ruokaa ja katselisimme lomakuvia.
- Mä lähden viikonlopuksi kotiin, sanoin.
- No et lähde. Perjantaina täällä, sä voit mennä sitten lauantaina. Tuo retsinaa.

Arvelin olevan helpompaa suostua heti kuin väittää ensin vastaan ja suostua sitten ja sitä paitsi pidin ideasta. Lomasta tuntui olevan paljon enemmän aikaa kuin ne kolmisen viikkoa, jotka siitä todellisuudessa oli. Aika oli vaan tuntunut niin pitkältä, loppumattomalta. Minulla oli ikävä lämpöön ja aurinkoon ja siihen huolettomaan, luottavaiseen mielentilaan, josta ei ollut sen jälkeen kuulunut kuiskaustakaan.
- Selvä. Mä käyn ensin hoitamassa kaverin hevosen koulun jälkeen, se on ekskursiolla, mutta enköhän mä ehdi tänne ennen yhdeksää, lupasin laskettuani vähän aikaa aikatauluja.
- Hienoa! Hei, tiedätkö sä, miltä näyttää munakoiso? Jos me tehtäis moussakaa.
- Se on musta. Kato netistä, naurahdin ja päätin muistaa syödä tukevasti ennen tänne tuloani.

Kodiak muuttaisi Tuomarinkylään vasta joulukuun alussa, joten Anni oli toistaiseksi pistänyt vuokraajan etsimisen jäihin. Hän sanoi, että muuton jälkeen sellaisia olisi jonossa, ei hän halunnut säikäyttää heitä etukäteen järjestämällä koeratsastusta nykyisessä paikassa. Minua hän ei ollut pyytänyt apuun lomani jälkeen kuin pari hassua kertaa ja olin ollut ymmärtävinäni, ettei hän itsekään ratsastanut kovin tarmokkaasti. Mikäs siinä, tämä rospuuttoaika jos mikä oli hyvä aika löysäillä. Tähän aikaan vuodesta ei Mustaojankaan hevosia juuri ratsastettu kuin sen verran, etteivät ne unohtaneet ammattiaan. Nyt Anni oli kuitenkin pyytänyt minua käymään. Hän oli lähtenyt jo torstaina kohti Tukholmaa ja palaisi vasta sunnuntai-aamuna. Hän oli väittänyt, että se olisi tiukkaa opiskelua, mutta oli kuulostanut sen verran innostuneelta, että ehkä ei. Olivathan laivamatkat ainakin muuta kuin opintoja, arvelin. Joka tapauksessa olin luvannut käydä tallilla perjantaina, lauantain Kodiak saisi olla omissa oloissaan.

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   27.10.10 21:22:39

paitsi että nyt mä majailen vihdintien varrella.. ja jos työpäivän jälkeen haluaa lahdentielle pitskusta, se kestä hetken ja hermot ehtii mennä!

Lähettäjä: flanelli 
Päivämäärä:   27.10.10 23:51:50

tripi, miten helppo päästä Tuusulanväylälle? Tällä hetkellä poni asustaa 1km päässä Tuusulanväylästä :D. Ihan Hyrylän kupeessa. Laita säpöä, jos kiinnostaa kuulla lisää hali@halipula.net

Lähettäjä: flanelli 
Päivämäärä:   27.10.10 23:57:48

Oho, unohdin taas lukea ja kommata pätkää :D.. No tässä tulee:

Tosi kivasti kirjotettu pätkä, mua vaan säälittää Alissa. Mä oon ite aivan sairaan huonossa jamassa lukion kanssa matikan ja fysiikan takia, mutta silti mua säälittää Alissa. Mä tiedän miltä tuntuu, kun ei vaan osaa, eikä se oo helppoa. Mä olin jo eilen jättämässä koulua kesken...

Mutta kiva, että Ruska ja Veera piristää sitä, ja se on tosi kiva, että Veera on Alissalle kaverina. Olispa mullakin sellasia kavereita, jotka ei aina mollais mua kaikessa (mm. koulunlopetus ideoissa ja siinä, että ostin kohta 2v orin)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   28.10.10 14:25:56


Perjantai-iltapäivä alkoi tuntua sen verran pitkältä ja ahdistavalta, että karkasin ennen viimeistä kahden tunnin luentoa. Epäinhimillistä oli järjestääkään sellaisia perjantaina alkaen kello neljätoista ja onneksi se joku, joka oli laatinut lukujärjestyksemme, oli myös ymmärtänyt, että ajankohta karsisi osallistujia väistämättä. Niinpä viikon ehdottomasti huonoimman paikan oli saanut kurssi, jonka saattoi lukea kirjastakin.

Siltikään en ihan kevein mielin ajanut ajoissa Kodiakin luo. Se keveni kyllä mitä kauemmas pääsin
Meilahdesta, mutta vielä minua kaiversi ajatus, että minun ei olisi pitänyt luovuttaa.
- Luuseri, mutisin ja päätin olla vaihteeksi jotain muuta. Lakkaisin ainakin pariksi tunniksi luimistelemasta kuin piiskattu koira ja menisin Kodiakin kanssa pystypäin Kopseen kentälle. Siellä ei ehkä tapahtuisi mitään, mikä tietysti olisi masentavaa sinänsä, mutta saisinpahan ainakin ratsastettua kunnolla.

Tallin tienoo oli tosiaan hiljainen. Yhdellä silmäyksellä näin, että jäljellä olevat hevoset olivat lähimmissä tarhoissa, Arskan Charmi ja vanhukset Muzza ja Banya, Irpon Dakota ja Rosan Marion. Enempää niitä ei enää ollut. Yritin ajatella, että se oli iloinen asia. Vähemmän hevosia, menisi vähemmän heinää ja turvetta.

Kodiak oli jäkkipäisellä tuulella, kuin olisi moittinut minua, kun tulin kiusaamaan sitä kesken loman, joten otin tavoitteekseni vain saada sen tekemään töitä edes kymmenen minuuttia kunnolla. Turha sitä olisi kauheasti höykyttää, kun sillä huomenna olisi vapaata ja epäilemättä sunnuntainakin kevyt päivä, jos Anni ottaisi ilon irti elämästä laivalla. Puolisen tuntia siihen meni ja kuten tavallista, minulla alkoi olla aika hyvä olo. Oli vielä jotakin, jossa olin pätevä.

Kävelin hyvät, pitkät loppukäynnit, kun nyt kerran olin rohkaissut mieleni ja tullut tänne asti ja niinpä olin paikalla vielä, kun Arska maleksi tallille. Hänellä oli ratsastushousut mutta mustat Kontio-saappaat, joten arvelin, ettei hän ollut tullut ratsastamaan. Huikkasin hänelle iloisesti, mutta hän heilautti varsin vaisusti kättään vastaan.
- Sä olet tullu taas käymään, hän sanoi.
- Joo, pitkästä aikaa. Mitä teille kuuluu?
- Ei mitään hyvää missään suhteessa, hän murahti vastaukseksi. – Sulle?
- Vähän samoissa mennään, myönsin. – Tiesithän sä jo, että Kodiak vaihtaa tallia piakkoin? Me ei sitten enää käydä täällä.
- Ei täällä käy muutkaan. Haluatko sä ratsastaa toisenkin hevosen?
- Ai? kysyin yllättyneenä. – Charmin?
- Ei kun ton Rosan tamman. Sitä tulee joku ostaja katsomaan illalla ja sitä tarttis vähän väsyttää.
- Eikö se ole huijausta? huudahdin.
- No ei. Se on vaan seissy neljä päivää ja yhtä lailla ois huijausta pistää joku ostaja kylmiltään sen selkään. Mä tulin hoitamaan sen homman, kun Rosa ei oo vielä käynytkään hevosen selässä Roopen jälkeen, mutta suoraan sanoen mua ei huvita yhtään, Arska puuskahti ja ryhdistäytyi saman tien. – Vai onko sulla kiire?

Arska oli aina niin huomaavainen.
- Mulla on illalla menoa, mutta ei mulla vielä oo kiire. Mä lintsasin koulusta, tunnustin avomielisyyden puuskassa.
- Ai, mitenkäs sä nyt niin?
- Tylsää… perjantai. Ja mun piti tulla tänne. Ja… no, siellä ei mene kauhean hyvin.
- Liikaa töitä? Arska kysyi myötätuntoisesti.
- Niin… tai ei oikeastaan. Mä toivon, että voisin peruuttaa pari kuukautta, sanoin äkeästi ja hyppäsin alas Kodin satulasta. – Mä olen alottanu väärin. Jos mä olisin tajunnu, miten paljon ja millä tavalla mun tarvitsee lukea, musta ei nyt tuntuisi, että mä oon tyhjän päällä.
- No etkö sä voi? Vähän niin kuin jäädä luokalle?
- En, sanoin vielä äkäisemmin, vaikka ajatus oli houkutteleva. Mitä kaikki siitä sanoisivat, etenkin Jessi ja Vesku? Sitä paitsi ei sellaista voinut tehdä muutenkaan. – Mutta joo. Mä voin kyllä ratsastaa Rosan hevosen. On mulla aikaa.
- Kiitos! Arska sanoi hartaasti ja lupasi, että laittaisi Marionin kuntoon sillä aikaa, kun veisin Kodiakin pois.

Lähettäjä: flanelli 
Päivämäärä:   28.10.10 16:00:07

Ohhoh! Ei kai ne ny ala äksyämää toisilleen?

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   29.10.10 08:14:45

flanu laitoin mailia sulle

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   29.10.10 17:47:57

Palasin puolessa tunnissa ja ratsuni oli valmiina. Marion oli iso tamma, kimo, joka oli vielä harmaa mutta vaalenemaan päin. Se ei ollut ollut kovinkaan hyvä tuntiratsu, siihen hommaan siinä oli ihan liikaa ytyä, mutta oli Kopseessa ollut joitakin oppilaita, jotka sillä pystyivät ratsastamaan. ”Oli ollut” oli selkeästikin avainsana.
- Mitä sitten, jos Rosa saa tän myytyä? kysyin lyhentäessäni jalustinhihnoja.
- Sitten me saadaan kunniallinen loppu, pystytään maksamaan heinälasku, turvelasku ja kengittäjälle ja eläinlääkärille.

Miten lohduttomalta se kuulostikaan! Arskan ääni oli kuitenkin pelkästään toteava. Minun kouluhuoleni haalistuivat pikkuisen vähemmän tärkeiksi ja unohtuivat kokonaan, kun aloin tunnustella, millainen hevonen minulla nyt oli allani. Itsetietoinen oli ensimmäinen sana. Tamma oli toinen. Sillä oli selkeästi menohaluja ja se otti nokkiinsa, kun yritin kahlita niitä ryntäilemättömään raviin, taipumiseen ja asettumiseen. Se potkiskeli ilmaa ja luimisteli. Kerran se pysähtyi ja alkoi hitaasti köyristää selkäänsä, selvästi aikomuksenaan räjähtää pukkiin, joka sinkoaisi minut maata kiertävälle radalla. Sain sen muuttamaan mielensä kaivamalla kantapääni salamannnopeasti sen kylkiin, niin syvälle, että jos minulla olisi ollut kannukset, olisin saanut aikaan rumaa jälkeä.
- Anna sen vaan mennä, Arska ehdotti, mutta pudistin päätäni. Hevosta olisi yhtä hyvin voinut juoksuttaa tai vaikka irtohypyttää, jos oli tarkoitus saada se vain fyysisesti väsyneeksi. Tosin siitäkään ei välttämättä olisi ollut apua. Epäilin, että Marion oli hevosia, jotka vaain kuumenisivat moisista yrityksistä.

Niinpä ratsastin sitä kuin olisin ratsastanut Kodiakia, joka oli kurittomalla tuulella ja sain sen lopulta tuntumaan aika hyvältä.
- Alkaako riittää? huusin Arskalle, joka oli seissyt aidan takana kaiken aikaa.
- Alkaa! Kiitos! hän huusi takaisin ja Marion sai hyvän tekosyyn käyttää viimeisen temppunsa: nyt se pukitti nopeammin niin, etten ehtinyt varautua ja heitti minut ilmaan. Tipahdin ensin satulan eteen mutta seuraava pukki tipautti minut maahan asti.
- Hemmetin hemmetti! jupisin, sillä ohjat liukuivat käsistäni ja hevonen karkasi luotani. Tosin näin, että Arska sai sen heti kiinni. Se ei ollut mitenkään villiintynyt, se oli vain tahtonut esittää kannanottonsa.
- Oletko sä kunnossa?
- Olen, vastasin liikauttaen vuorollaan kaikkia raajojani. Kipu tuntui vasta, kun aloin nousta ylös, se oli selässäni. Ei mikään tappokipu, mutta melko ilkeä. Pääsin kuitenkin seisomaan, joskin suoristautuminen vei vähän aikaa.
- Satutit sittenkin? Arska kysyi taluttaen Marionin luokseni.
- Vähän vihloo. Voitko sä jäähdytellä sen? Musta tuntuu, etten mä pääse tonne ylös enää.
- Voin tietysti, ja kiitos avusta ja toivottavasti sä oot kunnossa.
- Enköhän, sanoin, sillä alkoi tuntua jo paremmalta. – Mä taidan tästä lähteä ajamaan kotiin. Nähdään taas.

Pääsin autoon eikä ajaminen tuntunut mitenkään pahalta. Kotona vihlaisi melko lailla, kun vääntäydyin pois ratin takaa, mutta pari panadolia ja lämmin suihku saivat minut päättelemään, ettei siellä ollut mitään kummempaa ja pääsin ihan hyvin matkaan kohti Espoota. Kun olin päässyt raitiovaunuun asti, Tirppa soitti.
- Lähdetkö sä autolla? hän kysyi suorasukaisesti.
- En. Mulla on kaks pulloa viiniä mukana ja mä aion juoda niistä ainakin osan, sanoin töykeästi. Minusta oli alkanut tuntua, että Tirppa käytti minua ja etenkin Dannin ja minun autoa hyväkseen. Koska hän oli edes tarjoutunut maksamaan bensoja pyydettyään kyytiä? Kerran, kun hänellä oli ollut palkkapäivä. Tosin silloin hän oli ollut se sama ylitsevuotavaisen antelias Tirppa kuin se, jonka kanssa olin alkusyksyllä käynyt Stockalla: hän oli ostanut minulle myös viinipullon ja purkillisen oliiveja.
- Oletko sä nyt varma, että sulla on varaa tähän? Eikö sun kannattais ennemmin pistää säästöön ja käyttää myöhemmin tässä kuussa vaikka seutulippuihin? olin kysynyt sarkastisesti ja hän oli taputtanut minua poskelle ja sanonut, että huolehdin ihan turhasta.

Nyt hän ei sanonut mitään vitsikästä, mutta kysyi, missä olin ja pyysi minua odottamaan häntä Pasilassa, jotta voisimme mennä samalla junalla. Huokaisin ja suostuin, vaikkakaan en tiennyt miksi. Olin vähän ärsyyntynyt, vähän tuskissani eikä minulla ollut suurtakaan halua lörpötellä Tirpan kanssa koko junamatkaa. Mutta enhän minä voinut sellaista hänelle päin naamaa sanoa, joten menin sitten hampurilaiselle. Olin unohtanut, ettei Ruska ollut vielä viikolla tunnistanut munakoisoa. Ehkä hän olikin onnistunut metsästämään vaikka avokadoja ja yrittäisi syöttää meille niitä uunissa paistettuina.

Lähettäjä: flanelli 
Päivämäärä:   29.10.10 20:34:20

Mä voin kuvitella mikä järkytys Alissaa odottaa Ruskan ja Veeran luona!

Mahtipätkä, vaikka mulla onkin edelleen vähän masis, niin tää jo piristi pikkusen.

tripi, mä oon vastannut molempiin maileihin jo :)

Lähettäjä: Clove 
Päivämäärä:   30.10.10 00:11:24

"Olin unohtanut, ettei Ruska ollut vielä viikolla tunnistanut munakoisoa. Ehkä hän olikin onnistunut metsästämään vaikka avokadoja ja yrittäisi syöttää meille niitä uunissa paistettuina."

Toi alku kuulostas järkevämmältä, jos siinä lukisi "en ollut unohtanut".

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   30.10.10 13:26:40

Clove, oukei, näin voi olla!
-----------
18. Potilaana
Emännät olivat luopuneet ajatuksesta tehdä kreikkalaista ruokaa ja pitäytyneet pizzassa, joka oli rakennettu valmiiden, pakastealtaasta saatavien pohjien päälle. Se oli hyvä vaihtoehto ja niin olut kuin retsinakin maistuivat hyvältä sen kanssa. Fetasalaattia ja tsatzikia oli myös ja Ruska oli tulostanut osan kuvista, jotka Veera oli ottanut heidän kamerallaan.
- Nää on kyllä kaikki vähän vinoja tai tärähtäneitä, hän nauroi selaillessaan printtejä.
- Ite oot vino ja tärähtänyt! antoi Veera kerrankin takaisin ja kuulosti loukkaantuneelta. – Olisit sitten itse ottanu kuvia!
- Miten mä otan kuvia, mähän olen puolisokea! Ruska huusi vastaan ja minä nappasin häneltä koko läjän.
- Näissä ei oo mitään vikaa paitsi että printteri on tehny näihin viivoja, sanoin vihaisesti.

Enempää emme kuitenkaan torailleet sinä iltana, siis mitenkään vakavasti. Minä annoin Ruskan tyhjentää kamerani ja kännykkäni niistä kuvista, joita minä olin näpsinyt ja katselimme niitä tietokoneelta maistellen samalla kreikkalaista konjakkia.
- Sä olet jäykkä kuin seipään nielly, Tirppa sanoi minulle, kun istuin sängyn laidalla. Tirppa itse ja Veera köllivät sängyllä.
- Älä töni, mun selkä on kipee, älähdin.
- Miksi? Mitä sä oot tehny?
- Tipahdin hevosen selästä, huokaisin.
- Lisää viinaa, sillä se tokenee, tuumasi Ruska kliksutellen tietokonetta. – Veera, kaada Alissalle lisää.

Sillä se tosiaan tokeni. Sekä huonotuulisuuteni että selkäkipuni vajusi samaa tahtia kuin juoma lasissani ja yöllä menin rauhallisesti ja tyytyväisenä nukkumaan Veeran pikku tyttären sänkyyn. Aamulla en päässyt siitä ylös. Kirjaimellisesti en päässyt. Yritin kääntyä ja tunsin selässäni jotain puukon vihlaisuun verrattavaa, enkä enää tiennyt, oliko hiki otsallani tuskanhikeä vai krapulaa. Tirppa nukkui toisessa sängyssä vastakkaisella seinällä ja heräsi kai ähkimiseeni, sillä äkkiä hän nousi istumaan ja kysyi, mikä minua vaivasi.
- Mun selkä on jumissa, sanoin.
- Tarviitko sä apua? hän kysyi auliisti ja nousi ylös. Pelästyin, että hän tulisi kiskomaan minut pystyyn ja kieltäydyin kiireesti.
- Käy kysymässä, oisko täällä mitään särkylääkettä!

Tirppa palasi pian tuoden pari nappia ja vesilasin ja ne auttoivat minut pian pystyyn. Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä olin niellyt, mutta ne olivat niin tehokkaita, että keittiöön päästyäni en muistanut koko kipua ollenkaan.
- Ota tästä mukaan, Ruska sanoi anteliaasti, kun olin juonut pari mukillista kahvia ja sopinut Dannin kanssa, että hän tulisi nappaamaan minut kyytiin. Hän kaatoi puolen tusinaa pilleriä tyhjään tupakka-askiin ja niiden avulla selvisin jäljelläolevasta viikonlopusta. Ratsastamaan en kyllä himoinnut Mustaojallakaan. Jessi ja Vesku halusivat molemmat tutkia ruotoni, mutta kiitos Ruskan nappien se ei ollut erityisen kipeä, eivätkä hekään huolestuneet. Siitä tuli todella kipeä vasta maanantaina puolen päivän jälkeen, kun olin ottanut viimeisen pillerin aamiaiseksi ja istunut ensimmäiset luennot.

- Mitä mä teen? kysyin kivusta irvistäen Kertulta, joka oli istunut vieressäni aamupäivän ajan ja yhtäkkiä joutunut auttamaan minut seisomaan.
- YTHS, hän sanoi. – Ei kun ei. Tai odota.
Meillä olisi ollut ruokatunti, mutta Kerttu ei kiirehtinyt syömään vaan istui takaisin alas ja alkoi naputella läppäriään. – Ruusulankadulla ois aika puoli neljältä.
- Sopii hyvin. Multa meneekin noin neljä tuntia päästä sinnä, ähisin.
- No meillä on tavallisten ihmisten päivystys tossa toisella puolella kampusta. Mä voin viedä sut sinne.
- Ei sun tarvii viedä mua, sanoin yllättyneenä. Kerttu oli minun ikäiseni ja tähän asti hän oli esiintynyt ujosti ja vähäpuheisesti. Nyt minun oli pakko arvostaa hänen paneutumistaan vaivoihini.
- Mä en ole ihan varma, pääsetkö sä kävelemään sinne asti, joten mä tulen katsomaan, hän sanoi asiallisesti ja palautti koneen laukkuunsa.
- Okei. Kiitos. Mä voin mennä sinne istumaan ja varata odottaessani ajan sieltä Ruusulankadulta. Otan sitten sen, joka tulee nopeammin, sanoin sarkastisesti.

Lähettäjä: flanelli 
Päivämäärä:   30.10.10 17:32:49

Voi Alissaa, se sitten hajotti ittensä. Eihän se kannata. Mä varmaan hajotan itteni kanssa, ku ekaa kertaa vauvan selkään kiipeen :D

Lähettäjä: tölkki 
Päivämäärä:   30.10.10 23:58:22

"Olin unohtanut, ettei Ruska ollut vielä viikolla tunnistanut munakoisoa. Ehkä hän olikin onnistunut metsästämään vaikka avokadoja ja yrittäisi syöttää meille niitä uunissa paistettuina."

Toi alku kuulostas järkevämmältä, jos siinä lukisi "en ollut unohtanut".

Nää on kaks ihan eri asiaa. Alissa siis OLI unohtanut, ettei Ruska tienny mikä on munakoiso. Kun taas toi jälkimmäinen meinaa, että Alissalla on koko ajan mielessä, ettei Ruska tiennyt munakoisosta. Pysytään originaalissa.

Lähettäjä: Clove 
Päivämäärä:   31.10.10 00:34:34

"joten menin sitten hampurilaiselle. Olin unohtanut, ettei Ruska ollut vielä viikolla tunnistanut munakoisoa."

Tosta mulla lähinnä tuli mielleyhtymä.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   31.10.10 00:37:02

Se on nyt muodossa "Mieleeni oli vasta muistunut, ettei Ruska ollut vielä viikolla tunnistanut munakoisoa."
Ideahan on nimenomaan se, että Alissa just vasta asemalla muisti, että odotettavissa oleva ruoka on epämääräistä ja sen takia menee käymään hampparilla.

Lähettäjä: Meow 
Päivämäärä:   31.10.10 07:03:25

Loistavaa!

Lähettäjä: álávíívádésíré 
Päivämäärä:   31.10.10 11:22:56

Oho, eka Alissa valittaa et koulukaverit ei leiki sen kanssa. Sit ku joku leikkii, se melkeen vittuilee. Kohta käy niinku mulle ettei kukaan leiki mun kanssa .D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   31.10.10 15:04:45

Käveleminen sujui paremmin kuin istuminen tai istumasta nouseminen, joten kun Kerttu oli saattanut minut päärakennuksen päivystysvastaanottoon, päätin pysyä seisaallani ja harkita vaihtoehtojani uudelleen.
- Kiitos miljoonasti avusta, sanoin Kertulle ja minun teki mieleni halata häntä.- Sulta jäi nyt ruokatunti väliin.
- Ei se mitään, kunhan mä ehdin labraharjotuksiin, hän sanoi vilkaisten kelloaan. Mieleni mustui. Niistä en mielelläni ollut poissa. Taas uusi niitti arkkuuni, siihen, jossa makasi unelma tulevasta lääkäristä.
- Mä sanon, että sä olet sairaana, Kerttu lupasi, vilkaisi taas kelloa ja häipyi. Hän oli menettänyt lounaan minun takiani ja tunsin väsynyttä kiitollisuutta.

Minua ei tahdottu ottaa vastaan. Asuin väärällä puolen Helsinkiä ja olin opiskelija. Minun kuului mennä joko omalle terveysasemalleni Käpylään tai ylioppilasterveyteen.
- Mutta mä olen tässä nyt ja mä olen kipeä! huudahdin.
- Miten sä tulit tänne?
- Mun opiskelukaveri kanto mut tänne Haartmaninkadulta, sähähdin ja lisäsin, että isäni oli täällä töissä. Häpesin saman tien sekä sitä, että olin vetänyt Veskun tähän, että isä-nimitystä.
- Kuljetuksessa? Huolinnassa? vastaanottovirkailija kysyi ivallisesti.
- Ei vaan neurologian erikoislääkärinä, vastasin yhtä ivallisesti. – Anna olla. Mä soitan ja kysyn siltä, mitä se suosittelee.

Uskaltauduin istumaan ja tosiaankin soitin Veskulle samalla, kun yritin omalla läppärilläni ruveta varaamaan sitä puoli neljän aikaa YTHS:stä. Vesku ei vastannut heti, mutta soitti takaisin, ennen kuin sain läppärini käyntiin.
- Mikä hätänä? hän kysyi huolestuneena.
- Mun selkä, sanoin ja hänen äänensävynsä taisi saada minun ääneni itkuiseksi. – Se rupesi tosi pahaksi. Mihin mun pitäisi oikein mennä?
- Missä sä olet?
- Ensiavussa. Täällä, mihin ambulanssit tulee. Ne ei halua mua tänne.
- Odota siellä, mä tulen ihan pian.

Vesku tuli, Vesku pelasti minut kököttämästä loppuvuorokautta tekonahkaisella tuolilla. Kun kerran olin istuutunut, en enää voinut liikahtaakaan. En voinut edes laittaa konetta kassiini, sillä se lojui jalkojeni juuressa, enkä voinut kumartua. Minua pelotti ihan järjettömästi. Mitä jos selkärankani oli murtunut? Entä jos halvaantuisin?Entä jos en voisi koskaan enää ratsastaa? Ja miksi en ollut mennyt lääkäriin heti perjantaina, mitä vahinkoa olin tehnyt riekkumalla koko viikonlopun nimettömien särkylääkkeiden voimalla?
- Mä kävin matkalla nappaamassa sulle vuoronumeron röntgeniin, mennään sinne, Vesku sanoi ja nosti kassini lattialta. Pakkasin koneen sinne ja annoin hänen auttaa itseni pystyyn, sitten alkoikin taas tuntua paremmalta.
- Mitä sä tiedät selkävaivoista? kysyin, vaikka olin tottunut siihen, että hän tiesi kaiken kaikesta.
- Yksi kollega katsoo sun kuvat, kunhan ne nyt ensin otetaan. Kai sä pääset kävelemään vai haenko mä pyörätuolin?
- Et! sanoin tiukasti. Olin jo äsken ehtinyt kuvitella tulevaisuutta pyörätuolissa, enkä tahtonut sellaiseen.

Oli mielenkiintoista saada VIP-palvelua sen jälkeen, kun ensiavun vastaanottovirkailija oli ollut niin nuiva. Numeroni oli seuraava, kun pääsimme hitaasti kävellen röntgeniin asti ja sieltä Vesku vei minut hissillä osastolle. Hän koputti yhteen oveen, kurkisti sisälle ja työnsi sitten minutkin sinne. Ilman odotusta, ilman ilmoittautumisia, ilman vuoronumeroita. Epäilin, etten osannut arvostaa sitä tarpeeksi.

Veskun kollega oli pyöreähkö, vähän nuorempi mies, josta tuli mieleen pullataikina. Hän kysyi syntymäaikani, naputteli vähän aikaa konettaan ja käänsi sitten näyttöä niin, että mekin näimme.
- Sun rankasi on kaikin puolin kunnossa, hän julisti ja huokaisin niin syvään, että paperit hänen pöydällään lepattivat.
- Luojan kiitos, mä jo kuvittelin välilevyjä ja murtuneita nikamia ja vaikka mitä, sanoin. – Mutta miten se sitten on niin kipee? Jos mä istun alas, mä en meinaa päästä ylös.

Lähettäjä: flanelli 
Päivämäärä:   31.10.10 21:22:25

Vesku tuli, Vesku pelasti

^^ toi kuulostaa vähän hölmöltä, eiks olis voinu olla, et Vesku tuli ja pelasti?

Muuten ihan mahtipätkä, mä haluan lisää.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   1.11.10 14:12:11

Ja mä kun yritin tolla tuoda kerrankin vähän vaihtelua tasasiin peruslauseisiin :D
-------
Päädyimme kolmen kesken pahaan venähdykseen ja olin hiukan huvittunut siitä, miten miehet olivat ottavinaan minunkin mielipiteeni huomioon. Ihan kuin minä nyt olisin vielä mitään mistään tiennyt.
- Mä kirjotan sulle särkylääkkeitä ja sitten voisit ottaa pari päivää enimmäkseen vaakatasossa, pullataikinamies ehdotti.
- Pari päivää poissa luennoilta? kysyin tuntien samalla kertaa sekä kauhua että riemua.
- No voit sä tietysti yrittää, mutta näillä tropeilla sä todennäköisesti nukahdat sinne. Mä kirjotan sulle todistuksen, ettei ne luule sun lintsaavan. Tule käymään vaikka perjantaina uudestaan niin katotaan mikä on tilanne.
- Voinko mä vaan kävellä tänne? epäilin.
- Kävele varttia vaille kahdeksan niin mulla ei ole muuta tekemistä kuin lopetella aamukahvia, mies sanoi. Hän kaivoi minulle laatikostaan ensihätään buranaa, jotka nappasin siinä kuiviltaan ja sitten lähdimme.

- Tule mun mukaan osastolle. Pannaan sut johonkin oikoseksi, kunnes mä pääsen töistä, Vesku sanoi.
- Miksi mä sinne tulisin?
- Koska saat luvan tulla mun kanssa Mustaojalle pariksi päiväksi. Mä en pidä ajatuksesta, että sä olisit yksin kotonasi etkä ehkä pääsis vessaan.
- Yksinhän mä sielläkin olisin kaiket päivät, kun te ootte töissä ja koulussa, sanoin, mutta en pistänyt enempää hanttiin. – Mä käyn viemässä tän sairaslomapaperin kansliaan ja haen apteekista noi tabut. Mä voin tulla sitten.
- Pääsetkö sä sinne asti?
- Pääsen, justhan mä otin lääkettä, sanoin päättäväisesti.

Lähdin sitten Veskun kyydissä Mustaojalle ja napsin tottelevaisesti saamiani tabletteja niin, että nukuin noin kuusitoista tuntia vuorokaudesta. Muun osan saatoin olla jalkeilla melkein kuin minussa ei olisi mitään vikaa ollutkaan, mitä nyt istuminen vähän juili edelleen. En suostunut ajattelemaankaan, mitä menetin ollessani poissa koulusta, sillä en minä olisi voinut siellä olla, se oli selvää. Silti se painoi minua. En tosiaankaan olisi kaivannut viikon poissaoloa tässä vaiheessa. Soittelin Kertulle pari kertaa kyselläkseni, mitä he olivat tehneet, mutta kirjani olivat kotona Käpylässä, joten en voinut seurata mukanakaan. Viikonlopuksi kasautuisi ihan hemmetisti lukemista.

Torstai-iltana sain puhelun Tirpalta. Aloin olla niin pitkästynyt, että suorastaan ilahduin siitä ja vastasin heti.
- Tänään et saa kyytiä mihinkään, sanoin heti alkajaisiksi.
- Ai en?
- Et. Mä en ole kaupungissa ja mulla on semmonen lääkitys, etten mä pystyisikään ajamaan.
- Ai, mitä lääkkeitä sä syöt? Tirppa kysyi kiinnostuen.
- No en kerro. Enkä anna sulle loppuja. Mä en halua niskoilleni sitä, että susta tulee juopon lisäksi pilleristikin.
- Sulla on omituinen huumorintaju, Tirppa huomautti ja sitten rupattelimme vähän aikaa vaivoistamme. Minulla oli selkäni ja Tirppa kuvaili, miten ruvet irtoilivat hänen otsastaan.
- Tylsää, kun sä et ole täällä, oltais menty vaikka yksille, hän sanoi lopulta. – Mä olisin kaivannu seuraa – ja etkö sinäkin?
- Mulla on ihan riittävästi seuraa täällä. Mene Ruskan ja Veeran luo.
- Etkö sä tiedäkään? Eikö Ruska oo soittanu sulle?
- Ei. Miksi ois?
- Veera on taas yrittäny tappaa itsensä. Onneksi Ruskan ei tarvinnukkaan jäädä ylitöihin, vaikka se oli aikonut. Se ehti ajoissa kotiin soittamaan ambulanssin. Veera oli kuulemma maannu siellä isossa vihreessä oksennuslätäkössä. Ruska-parka joutu vielä siivoamaan sen pois.

- Herrajumala, kuiskasin ja tunsin, miten niskakarvoissani alkoi kihelmöidä, kun Tirpan sanat kaikuivat korvissani ja muuttuivat todeksi.
- Niin että Ruskasta ei oo paljon iloa, Tirppa jatkoi kuin olisi kertonut Veeran lähteneen kylään Aino-tädille.
- Iloa? Mitä iloa sulle tässä pitäis olla? Entä Ruska? Entä Veera-parka? Missä se on?
- Sairaalassa.
- Missä sairaalassa, tahvo?
- En mä tiedä. Mihin espoolaiset nyt viedään?

Minä lopetin puhelun siihen. En voinut kestää Tirpan äänensävyä, joka oli niin arkinen. Jostain päähäni putkahti lause ”olkoot multasi keveät” enkä tiennyt, kenen multia ajattelin. Veeranko? Mutta hänhän oli elossa, hän ei ollut onnistunut. Tirpan? Minun puolestani hänet saisi haudata vaikka kallion alle. Nousin ja menin olohuoneeseen, missä koko perhe istui kerrankin koolla. Edes kaksoset eivät olleet vielä kiivenneet yläkertaan. Minä sivuutin ajatuksen, että heidän nuoria korviaan pitäisi suojella. Nyt juuri en jaksanut suojella ketään.
- Mun ystävä on yrittäny tappaa itsensä, sanoin ja kyyneleet alkoivat valua pitkin poskiani.

Lähettäjä: Ramona 
Päivämäärä:   1.11.10 17:19:54

Jotenkin kovin nostalgiapitoinen loppu tällä pätkällä. >:C

Pitää taas odotella innolla jatkoa ja iloisempia aiheita, sitten joskus!

Lähettäjä: flanelli 
Päivämäärä:   1.11.10 22:15:06

Mä en osaa sanoa mitään.. Tää pätkä vaan veti sanattomaks.

Lähettäjä: jackets 
Päivämäärä:   1.11.10 23:06:56

Hyi sua Sennnu. Luen just Jessijutuissa sitä, ku Kari sai ekan kohtauksen ja nyt viel tää! Nyt niiskutan tääl ripsarit poskilla, vaikka pitäis kirjottaa ranskan aineita...

Nyt oon taas päässy näihin Alissan juttuihinkin takasin kärryille ja tykkäilen :) Ja hyviä pätkiä ollu, vaikkakin aika surullisia tosiaan.

Nii ja sen verran täytyy viel sanoa, että noiden Huvikummun innoittamana rupesin surffailemaan mulle ja siskolle kaiken maailman omakotitaloja, vaikka ollaan suunnittelemassa vasta yhteen muuttoa yheksän kuukauden päähän :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   1.11.10 23:14:46

Hyvähän se on kartottaa tarjonta! :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   2.11.10 17:43:18

19. Valkotakkisia
Annoin Jessin ja Veskun lohduttaa minua kuin olisin taas ollut pikkutyttö, jonka poni oli kuollut. Samalta minusta tuntuikin ja minun piti muistuttaa itselleni, että Veera ei ollut kuollut. Se ei ollut erityisen lohdullinen ajatus, sillä seuraavaksi tietysti mietin, että joko hän seuraavalla kerralla onnistuisi.
- Mene nukkumaan nyt. Meidän pitää lähteä aikasin aamulla, että sä ehdit tavata Jokisen ennen kasia, Vesku sanoi lopulta.
- Ai niin, sanoin. Sitä en ollut muistanut ollenkaan. Olin pärjännyt sen päivän jo aika hyvin, vain kahdella särkylääkkeellä. Olisin ehkä päättänyt olla menemättä lääkäriin ollenkaan, ellei Veskun työkaveri olisi ollut niin kiltti ja tehnyt minulle aikaa ennen työvuoroaan. Ei häntä voisi sinne jättää odottamaan turhaa.

Nukkumisesta ei kyllä tullut juuri mitään, vaikka yritin olla järkevä ja todistella itselleni, ettei koko juttu ollut niin maatajärisyttävä. Enhän lopultakaan edes tuntenut Veeraa kovin hyvin. Eikä hän ollut kuollut. Mutta ei se auttanut. Mietin koko yön, mikä oli ajanut hänet tekemään sellaista. Ruskako? Minä en voinut ymmärtää ja onneksi kello tuli lopulta niin paljon, että kuulin Veskun nousevan ja pääsimme lähtemään kaupunkiin.
- Nukuitko sä hyvin? hän kysyi, muttei palannut enää aiheeseen Veera.
- En erityisen, sanoin, enkä itsekään jatkanut. Seuraavaksi puhuimme vasta Meilahdessa, kun Vesku kysyi, muistinko mihin mennä. Sanoin muistavani ja erosimme.

Pullataikina-Jokinen istui tosiaan huoneessaan kahvimukin kanssa, joskin hän tyhjensi sen ja pisti pöydänlaatikkoon heti, kun astuin sisään.
- Huomenta, sanoin hyvinkasvatetusti.
- Huomenta. Mitenkäs sä jaksat?
Hän tarkoitti tietysti selkääni, mutta ehdin vain avata suuni vastatakseni, kun hallitsematon itkunpuuska kävi kimppuuni. Se oli äärettömän noloa, mutta en voinut tehdä mitään. Romahdin vain tuolille istumaan ja itkin niin, että tärisin. Miten kauan sitä kesti, sitä en osannut arvioida, mutta yritin saada itseni lopettamaan, kun mies työnsi eteeni läjän paperinenäliinoja.
- Anteeksi, sopersin.
- Mahtoiko toi jotenkin liittyä tähän sun vammaasi? hän kysyi. Pudistin rajusti päätäni.
- Ei. Se on jo melkein hyvä. Tai ehkä vähän – nyt mä olen jääny kauheasti jälkeen ja mua pelottaa, että selviänkö mä koko lukukaudesta.

- Niinkö? hän sanoi odottaen selvästikin jatkoa ja minä kerroin Veerasta siirtyen sen jälkeen lomaamme, mistä pääsin taas palaamaan siihen seikkaan, etten tainnut pärjätä. Lopuksi pyysin uudelleen anteeksi.
- Ei mun pitäisi tuhlata sun aikaasi tämmöseen, selkiähän sun pitää hoitaa eikä suruja ja murheita, sanoin ja niistin.
- Ihminen on kokonaisuus, Jokinen sanoi arvoituksellisesti. – Onko sulla stressiä?
- On kai, mutisin.
- Nukutko sä vai pyöritkö sä sängyssä miettimässä asioita?
- Mä haluaisin nukkua koko ajan. Paitsi että iltaisin mä en haluais mennä nukkumaan, en ainakaan sunnuntaisin.
- Mikset?
- Koska sitten kun mä herään on pakko lähteä kouluun.

Me puhuimme ainakin puoli tuntia, tai minä enimmäkseen puhuin ja Jokinen pisti vain väliin jonkun kysymyksen silloin tällöin. Lopulta hän katsoi kelloaan.
- Sun kannattaisi mennä juttelemaan YTHS:n psykologin kanssa, hän sanoi.
- Pidätkö sä mua hulluna? huudahdin.
- Älä ole naurettava.
- En, sanoin nöyrästi.
- Mä olin itse tossa pisteessä vajaat kymmenen vuotta sitten.
- Opiskelijana? kysyin ymmälläni. Tosin, ei hän niin kauhean vanha ollut.

Lähettäjä: álávíívádésíré 
Päivämäärä:   2.11.10 18:15:23

Voi, mä niin tiedän ton sunnuntaina ei mennä nukkumaan mutta muuten vois nukkua 24/7 -olon!

Lähettäjä: flanelli 
Päivämäärä:   2.11.10 21:16:16

Mä en ymmärrä teitä. Mun ei koskaa tee mieli mennä nukkumaa, eikä juurikaa väsytä. Tosin tänääki oon ollu koko päivän aika väsy, Antti tosin keksi sille perustelun.

Siispä kiitos iltasadusta, mä taidan suuntailla hiljalleen nukkumaan Jamiksen tarinan kautta.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   2.11.10 21:33:40

Uusi.