|
Lähettäjä: Sennnu
Päivämäärä: 6.11.10 15:45:44
Ohops. Hyvä kun nostit.
---------------
20. Burn-out
Olin jo Veeran luo ajaessamme kertonut Veskulle, että Jokinen oli antanut selästäni oikein hyvän tuomion ja kysynyt, joko hän oli saanut raportin tältä.
- Voi en, jos se menee sanelun kautta niin siihen menee päiviä, hän naurahti. – Mutta hyvä niin. Sä vaan sanoit, että se puhui paljon. ”Oikein hyvä” on musta vain kaksi sanaa.
Mietin. Olin ajatellut, että kertoisin muusta keskustelusta illalla, kun Jessikin olisi kuuntelemassa, mutta jos nyt sanoisin, että haluaisin kertoa heille yhtaikaa, Vesku huolestuisi kuoliaaksi. Kuulostihan se siltä, että minulla oli joko jokin tappava sairaus tai että olin vähintäänkin raskaana. Mutta sitten olimme perillä Jorvissa ja juttu jäi kesken, kunnes jatkoimme matkaa.
- Jokinen väittää, että mulla on burn-out, sanoin, kun olimme päässeet kehätielle.
- Niinkö? Vesku sanoi ja vilkaisi minua yllättyneen näköisenä. – Mielenkiintoinen diagnoosi, jos sä meet näyttämään venähtänyttä selkää.
- Sillä on itsellään ollu, se tietää. Ja mä romahdin heti, kun se sanoi mulle päivää. Mä itkin varmaan kymmenen minuuttia, kerroin.
- Itkit? Miksi?
- Mä en edes tiedä. Ehkä se kuuluu burn-outin oireisiin.
- No onko sulla sitten?
- Burn-out? En mä tiedä. Kai mulla voi olla.
Ajatus siitä, miten surkea ja säälittävä olin, sai kyyneleet taas kihoamaan silmiini ja sanoin Veskulle, että juttelisin siitä mieluummin illalla, kun Jessikin olisi läsnä.
- Tehdään niin, hän myöntyi.
Oli helppo järjestää kolmenkeskinen perheneuvottelu, sillä olihan perjantai. Niin Jerry kuin kaksosetkin lähtivät kavereidensa seuraan kuka minnekin ja jo ennen iltatallia talo oli tyhjä.
- Mitä sitten, kun noikin lähtee pois? Te varmasti tuutte hulluiksi täällä kahdestaan, sanoin istuessani keittiön pöydän ääreen.
- Voi kuule, Vesku naurahti, mutta Jessi keskeytti hänet.
- Niin tullaankin. Ehdottomasti. Ehkä meidän pitää ruveta miettimään iltatähteä.
- Teillä on jo kaks, muistutin ja Vesku näytti tyrmistyneeltä.
- Tai sitten jaetaan talo jotenkin kahtia ja otetaan joku teistä tänne alivuokralaiseksi tekemään niitä, Jessi jatkoi tutkien nähdäkseni verhotankoa ikkunan päällä.
- Jessi… Vesku aloitti.
- Mutta ei kai meidän siitä pitäny puhua vaan Alissasta.
Nielaisin ja läväytin heidän eteensä Jokisen kirjoittaman sairaslomatodistuksen.
- Mä en tiedä, mitä tehdä tällä, sanoin. Jessi ja Vesku painoivat päänsä melkein yhteen lukiessaan sitä enkä tiedä, tunnistivatko he diagnoosinumeron, mutta ainakin päivämäärät he osasivat lukea.
- Tää on loppumassa ens vuonna, Vesku sanoi ja katsoi minua ällistyneenä.
- Sepä se, sanoin ja tunsin ainakin sen hetken olevani se, joka johti keskustelua. Minähän tiesin tuon jo.
- Sä et mitenkään selviä tässä vaiheessa noin pitkästä sairaslomasta, Jessi sanoi.
- Mä tiedän senkin, ilmoitin. – Mä haluan vaan teidän mielipiteen, että käytänkö mä tota todistusta vai unohdanko mä sen ja jatkan niin kuin mitään ei ois tapahtunu.
- Mutta miksi se kirjoitti sulle tommosen loman? Eihän tossa ole mitään järkeä – venähtänyttä selkäähän sä menit näyttämään! Jessi huudahti.
- Se sanoi, että mulla on burn-out ja käski mun mennä ylioppilaiden terveydenhuoltoon asiantuntijalle. Mä lupasin, mutten mä tainnu olla kovin uskottava, sanoin nöyrästi ja jäin odottamaan.
Jessi ja Vesku ottivat asiani vakavasti, mistä olin hyvin iloinen. Tai ensin kyllä säikähdin, niin kauhistuneina he toisiaan vilkaisivat, ennen kuin kumpikaan sai enempiä sanoja suustaan. Mutta sitten tunsin itseni tärkeäksi, kun he keskustelivat ongelmastani, eivätkä vain sanoneet, että oli minun päätettävissäni, halusinko jatkaa hampaat irvessä vai antaa periksi ja ottaa uuden vauhdin myöhemmin.
- Mutta jos sä olet väärässä koulussa. Pitäiskö sun miettiä jotain muuta ennen ens syksyä, Vesku sanoi.
- Ei! Täähän on mun haave – mä en vaan jotenkin oo osannu… Sillon mä ainakin tiedän, mitä on odotettavissa ja minkälaisella vakavuudella siihen pitää suhtautua, sanoin ja huomasin jättäneeni konditionaalin pois. Se juorusi, ellei siitä, että olin päättänyt jotain, niin siitä, mihin suuntaan kallistuin. – Mä olen nyt vähän lipsunut. Mun ois pitäny olla ahkerampi alusta asti.
- Sulla oli liikaa kaikkea silloin alkusyksystä. Ero Juhanasta. Ja sun ei ois pitäny ottaa niitä viikonlopputöitä alkuunkaan, sanoi Jessi ankarasti.
- Monet mun kurssikavereista tekee viikonlopputöitä, puolustauduin, vaikka ei niitä tietääkseni ollut kauhean monta.
Lopulta Jessi sanoi, että hänen mielestään minun pitäisi pitää lomaa ihan niin paljon kuin mitä Jokinen oli määrännyt, ellei enemmänkin. Hän oli heittänyt keskustelun sekaan harmittoman tuntuisia pikku kysymyksiä siitä, mitä ajattelin ja miten jaksoin ja miltä minusta tuntui ja olin tajunnut hänen tekevän omaa diagnoosiaan vasta, kun hän oli kysynyt, olinko koskaan ajatellut itsemurhaa.
- En, sanoin kauhuissani.
- No sepä mukavaa. Pidetään huoli siitä, ettet sä alakaan.
- Mä en ymmärrä, miksi Veera teki semmosta, vaikka se yrittikin selittää, sanoin allapäin, kun ystäväni taas muistui mieleen.
- Sä olet vielä nuori, ja sulla on aikaa katsella ympärillesi yksi vuosi, tai ainakin muutama kuukausi, sanoi Jessi ja olin tavallaan iloinen siitä, ettei hän suostunut vaihtamaan puheenaihetta Veeraan. – Voithan sä kevätpuolella ehkä kuitenkin jotain suorittaa. Jos se on taloudellisesti järkevää. Sun pitää selvittää kaikki opintotukijutut. Ne on mutkistunu potenssiin seitsemän miljoonaa siitä, kun mä opiskelin, niissä me ei kyllä osata auttaa. Asunnosta sun ei tarvitse huolehtia niin kauan, kun Mustaoja on pystyssä.
Pimeästä marraskuun illasta huolimatta minä olin taas tuntevinani auringonpaisteen ja huokaisin syvään helpotuksesta.
- Oletko säkin sitä mieltä? kysyin Veskulta, ennen kuin aloin riemuita.
- Sä näytät siltä, että se on oikee ratkasu, hän sanoi katsoen minua tutkivasti.
- Musta tuntuu siltä ainakin nyt, mutta varmaan mä aamulla olen sitä mieltä, että mä olen kauhea luuseri ja että mun pitää purra hammasta ja kestää, sanoin synkästi.
- Ei. Se ei käy. Sä et ala arpoa tätä juttua viikkokausia, Jessi sanoi päättäväisesti.
- Enkö?
- Et. Ala totutella ajatukseen, että sä olet sairaslomalla.
- Mutta mä en oikeastaan tunne itseäni sairaaksi.
- Se kuuluu taudinkuvaan. Sun vastaukset niihin stressitestikysymyksiin, mitä mä nyt lonkalta muistin, oli aika pelottavia.
Minä ymmärsin olevani potilas siinä missä tytärkin, tai, no, ei tytär, mutta huollettava. Entinen huollettava. Se tuntui pelkästään helpottavalta.
- Kiitos, että mä sain jutella teidän kanssa, sanoin.
- Kiitos, että sä juttelit, Jessi sanoi hellästi. – Mene nyt nukkumaan. Sulla on ollu rankka päivä.
- Älä unta näe. Mä tulen iltatalliin teidän kanssa, sanoin, sillä yhtäkkiä tunsin itseni pirteämmäksi ja iloisemmaksi kuin aikoihin.
|