|
Lähettäjä: Rewjan
Päivämäärä: 11.9.09 16:56:23
---
Chapter twenty-eight part one – Lauri’s point of view – Plans one after another
Joulussa rakastin ehkä kaikista eniten juuri sitä, miltä jokainen aattoaamu tuntui. Kun olin ollut aivan pieni, olin herännyt jo viideltä, kun en ollut jännitykseltäni pystynyt nukkumaan pidempään. Nykyään minua ei enää lapsenmielinen lahjajännitys pitänyt vallassaan, mutta tykkäsin silti herätä mahdollisimman aikaisin. Aamusta joulu oli parhaimmillaan. Oli jotenkin ihanan rauhallista tassutella paljain varpain keittiöön syömään uuniriisipuuroa, joka oli meidän perheessämme niin suuri ja tärkeä perinne, ettei siitä vain päässyt yli eikä ympäri. Keittiössä ja oikeastaan koko talossa tuoksui joulu. Ilmapiiri oli hilpeä ja odottava, edes Laura ei koskaan mököttänyt jouluisin. Äiti puuhasteli keittiössä aamusta iltaan, isä ilmeisesti esitti olevansa jotenkin avuksi ja Laura katsoi televisiota koko aamupäivän. Siskoni ei vain voinut jättää Joulupunkin kuumaalinjaa välistä, ei mistään hinnasta. Siitäkin oli muodostunut jonkinlainen perinne, ainakin siis Kultakutrille. Tai ehkä ennemminkin pakkomielle. En oikeastaan mielelläni lajitellut sisareni toimintoja mihinkään lokeroihin, mutta menköön nyt tämän kerran.
"Äiti!" Lauran huuto kantautui olohuoneesta. Minä istuin keittiön pöydässä ja tungin viimeisen lusikallisen puuroa suuhuni.
"No mitä?" tiskipöytää pyyhkivä äitimme huikkasi olkansa yli.
"Tule tänne!" Laura kiljui jälleen.
"En ehdi just nyt, saat luvan odottaa hetken!" äiti ilmoitti ja jatkoi kaikessa rauhassa harmonista työskentelyään tiskirätin kanssa. Totta kai äiti olisi voinut keskeyttää siivouspuuhansa, mutta hänen periaatteisiinsa ei vain kuulunut marssia Lauran pillin mukaan. Pikkusiskoni oli todellakin taipuvainen käskyttämiseen ja vaati lähes poikkeuksetta prinsessakohtelua, mutta äiti ei hemmotellut häntä tippaakaan. 'Ahkera äiti kasvattaa laiskoja tyttäriä', hän sanoi aina, mutta silti Laurasta oli vain tullut tuollainen, eikä kukaan ole varma miksi. Nousin pöydästä ja laitoin astiani tiskikoneeseen, jonka jälkeen päätin hipsiä olohuoneen puolelle katsomaan, mikä siskoani tällä kertaa riivasi.
"Miksei äiti voi tulla ikinä kun mulla olis sille asiaa?" sohvan vasempaan nurkkaan majoittautunut tyttö huokaisi ja letitti kultaan taittavia kutrejaan paksulle letille.
"Jaa-a, se nyt vaan on sellainen", huokaisin ja kohautin harteitani. En viitsinyt koskaan paasata Lauralle päivänselvistä asioista, koska siitä ei luonnollisesti seuraisi muuta kuin järjetön huuto ja tappelu. Ei, eihän hän toki itse voinut nostaa takapuoltaan sohvasta ja kipittää keittiöön sanomaan asiaansa, ei todellakaan.
"Ootkos jo soittanu joulupukille?" kysyin ja nyökkäsin kohti televisiota, jossa valkoparta juuri kuuntelikin jonkin lievästi sanottuna nuotin vierestä laulavan lapsukaisen hoilotusta.
"Heh heh, en, mutta pitäiskö sun soittaa, kun noin innoissas olet?" sisko hymähti ja näytti minulle kieltään.
"Joo, heti ensi tilassa", naurahdin ja loikkasin sohvan selkänojan ylitse hänen viereensä seuraamaan Joulupukin ikiomaa show'ta. En ehtinyt tapittaa näyttöä kuin arviolta puoli minuuttia, kunnes Lauran kännykän viestiääni keskeytti puuhani, jonka jälkeen keskittymistäni häiritsi sisareni luvattoman kiihkeä tekstiviestin näpyttely.
"Ei nyt millään pahalla, mutta tuo sinun ja Minkan tekstiviestirakastelu alkaa pikkuhiljaa kasvattamaan puhelinlaskujasi entisestään huolestuttavan suurilla summilla. Mutta jos se ei sinua haittaa, voit kyllä poistua toiseen huoneeseen näpyttelemään, että muut voivat viettää laatuaikaa mr. Santa Clausin kanssa", totesin ja vilkaisin silmäkulmastani Lauraa, joka ei näyttänyt reagoivan ehdotukseeni millään lailla.
"Mä istuin tässä ensin ja mä saan tekstailla ihan niin paljon ku mä haluan, et sä mun laskuja maksa", hän sanoi ja jatkoi näpyttelyään kuin ei olisikaan.
"No et sinäkään niitä laskuja maksa, ihan by the way", virnistin ja ennen kuin ehdin kääntää kasvoni kohti pikkusiskoani, tunsin pienen koristetyynyn iskeytyvän päähäni kuin lingolla ammuttuna.
"Ai tyynysotaako sä haluat, kyllä se mulle passaa", hymyilin ja viskasin tyynyn kohti Lauraa.
"Mitäs te siinä tappelette, nyt on kuulkaas joulu", isämme oli ilmestynyt jostakin sohvan taakse.
"Lauri aloitti", Kultakutri sanoi ja syventyi jälleen puhelimensa näyttöön järjestäytyneisiin kirjaimiin.
"Heko heko", huokaisin ja nojasin raskaasti sohvan selkänojaan.
"Sillä ei ole mitään väliä kuka aloitti, mutta nyt lopetatte. Viitsisittekö mitenkään käydä hakemassa kuusta tuosta kuistilta tänne sisälle, niin pääsisitte sitten koristelemaan sen?" isä jatkoi ja loi meihin arvioivia katseitaan.
"Mulla on liian vähän päällä joten en oo menossa", Laura tokaisi ennen kuin olin edes ehtinyt harkita vastaustani. Sisko istui edelleen varsin epäyhteistyöhaluisena sohvan nurkassa, päällään vaaleanpunainen spagettiolkaintoppi ja samaa sävyä olevat samettihousut.
"No minä menen sitten", myönnyin ja nousin ylös antautuen. Toki Laura olisi voinut mennä laittamaan enemmänkin vaatteita päälleen, mutta olisihan se jo liikaa vaadittu. Laahustin kohti eteistä, tungin jalkaani reinot ja vedin nahkarotsin niskaani.
Tuulikaapin ikkunat olivat täynnä kuurankukkia, ja ulkona oli suorastaan häikäisevän kirkas pakkasaamu. Hileinen hanki kimmelteli kuin timanttimeri, ainakin kymmenen pientä pikkulintua pyöri pihallamme seisovan vanhan ja vankan riippakoivun vieressä olevalla lintulaudalla. Lunta ei ollut satanut pariin päivään, joten kuistilta autotallille kolattu polku oli kova ja jäisen liukas. Kylmyys nipisteli poskipäitäni ja hiipi paidankauluksestani sisään. Lämpötila oli varmasti ainakin viidentoista miinusasteen puolella, vaikka en ollut muistanut lämpömittaria vilkaistakaan ulos lähtiessäni. Kaivoin avaimet takkini taskusta ja avasin autotallin ovet. Siellä meidän hieno joulukuusemme nökötti siististi Nissanin ja Volvon välissä. Tänä vuonna olimme onnistuneet hommaamaan oikeasti komean kuusen, joka oli juuri sopivan kokoinen ja tuuhea joka puolelta. Latvakin oli suora, toisin kuin viimevuotisessa, joka oli tosiaankin ollut melkoinen susi. Juuri kun olin nappaamaisillani kiinni kuusipuusta ja alkamaisillani raahaamaan sitä kohti sisätiloja, tajusin unohtaneeni ottaa hanskat mukaan. Ei auttanut muu kuin vetää nahkatakin hihat kämmenien suojaksi ja lähteä taluttamaan joulukoristelumme päätähteä kohti virallista esiintymislavaansa - eli meidän vanhan rintamamiestalomme olohuoneen nurkkaa.
***
"Eikö tämä ole nyt melko aikaista suunnitella tällaista?" äitini kysyi kädet provosoivasti vyötäröllään.
"No nyt ei sitten kelpaa, kun kerrankin kerron suunnitelmistani hyvissä ajoin? Oikeesti äiti gimme a break!" Laura huokaisi teatraalisesti ja naulitsi katseensa jälleen kerran televisioon. Se oli hänen lapsellinen tapansa vältellä vaikeita tilanteita.
"En mä voi vielä sanoa näin aikaisin tuohon juuta enkä jaata, mutta mä laitan sen harkintaan", äiti sanoi ja pyöritteli päätään.
"Siinähän on vaikka kuinka paljon järjestelemistä, ei tuollaisia asioita ihan tuosta vain päätetä."
"Äiti kun me ollaan jo järjestetty kaikki! Annathan sä aina Laurinkin lähteä kaiken maailman bändien keikoille ja muuta!"
"Anteeksi keskeytys, mutta mitäköhän sä nyt olet järjestänyt meidän pientein päidemme menoksi?" en voinut olla avaamatta suutani. Kumpainenkin talomme naispuolisista asukeista käänsi katseensa minua kohti sen näköisenä, etteivät he olleet huomanneet minun ja mr. joulukuusen saapumista.
"Hienon suunnitelman jonka avulla sä pääsisit musta eroon viikoksi, mutta mitä äiti vastustaa vaikka sillä ei ole mitään syytä", Laura vastasi tomerasti ja mulkaisi äitiä pahana, joka näki parhaaksi poistua jälleen keittiöön. Äiti loi minuun taas sellaisen katseen, jonka hän loi minuun nykyään melko usein. En osannut oikein pukea sen tarkoitusta sanoiksi, mutta se merkitsi kutakuinkin sitä, että minun pitäisi puhua Lauralle järkeä tai katsoa hänen peräänsä tai muuten vain yrittää ymmärtää häntä ja hänen aivoituksiaan. Perus isoveljen duunia.
"Kaivatko jostain ne kuusenkoristeet esille?" kysyin ja pamautin puun siihen nurkkaan, jossa sen paikka aina oli ollut, ja tulisi luultavasti aina olemaankin.
"Mä tein sen jo", tyttö ilmoitti ja nosti kaksi koristeilla täytettyä kenkälaatikkoa syliinsä.
"No sitten ei muuta ku koristelemaan", totesin ja vastaanotin siskoni minulle ojentaman kynttiläsarjan.
"Niin siis mitä sä oikein olit suunnitellu?" kysyin ohimennen ripotellessani punaisia pieniä koristepalloja ympäri kuusenoksia.
”Sä tiiät että Minka ratsastaa, right?” Laura varmisti ja ojensi minulle uuden paketillisen koristeita, tällä kertaa hopeisia pikkutähtiä.
”Juu kyllä mä oon sellasta juttua kuullu”, vahvistin ja jatkoin asettelupuuhiani. Se että minä ja Laura koristelimme kuusta yhdessä, tarkoitti yleensä lähinnä sitä, että Laura ojensi minulle koristeita ja minä asettelin niitä – siskoni ei nimittäin tykännyt yhtään siitä, kuinka aidon kuusen neulaset pistelivät.
”No, sen tädillä on joku isompikin talli jossakin päin keskisuomea, ja se on lähdössä sinne talvilomalla hoitamaan ja ratsastamaan niitä hevosia kun se sen täti tarvii vähän apua. Minka sitten kysy että jos mä haluaisin lähtä mukaan, kun sen täti sano että se saa ottaa jonkun kaverinkin mukaan jos tahtoo. Minka sano et se vois opettaa mua ratsastamaan ja mä haluaisin kyllä kokeilla, se vaikuttaa kivalta ja silleen”, Laura selitti ja huokaisi syvään.
”Mutta äitillä on taas joku asennevamma.” Me puhuimme aina Laurasta ja Minkasta vain kavereina, koska tytöt olivat päättäneet, että olisi ehkä fiksumpaa pitää juttu salassa vielä jonkin aikaa. Minka oli parantunut jo todella hyvin, muutaman viikon päästä hän saisi luultavasti täysin terveen paperit.
”No ehkä se aattelee sitä, kun sä et ole koskaan ratsastanut, et edes pienellä ponilla. Se voi kuitenkin olla aika vaikeeta. Ja sitä paitsi eiks siihen tarvi kypärän ja vaikka mitä varusteita. Tulee aika kalliiksi ja kun tarvitsee tehdä joka tapauksessa kaikenmaailman valmisteluita. Ei se tosta noin vaan sormia napsauttamalla käy”, yritin selittää Lauralle, joka huokaisi syvään.
”Eli jos mä teen kunnon suunnitelmat ja valmistelut ja käyn kokeilemassa sitä ratsastamista jo ennen hiihtolomaa, niin se vois olla äiskälle iha okei?” hän kysyi ja kallisti päätään. Nyökkäsin siskolleni jonka ilme kirkastui sillä samaisella sekunnilla yhtä kirkkaaseen loistoon kuin joulukuusen sähkökynttilät.
***
Olimme onnistuneet jumittumaan koko aamupäiväksi sohvalle katselemaan piirrettyjä. Vaikka Laura olikin taas kovin kiireinen vastaanottaessaan sataatuhatta ’hyvää joulua’ tekstiviestiä, en jaksanut enää häiriintyä siitä. Lauralla sentään oli ne satatuhatta kaveria, joiden kanssa tekstata. Joskus tunsin itseni melkeinpä ulkopuoliseksi, kun jokainen tuntui aina näpyttävän tekstiviestiä johonkin suuntaan. Tyttö- tai poikaystävälle, ihastukselle tai toista koulua käyvälle ylenpalttisen läheiselle ystävälle, jolle oli ehdottomasti kerrottava päivän jokainen pienikin yksityiskohta. Itse en edes muistanut, kenelle olin viimeksi lähettänyt tekstarin.
”Mitä me muuten tehdään uutenavuotena?” Kultakutri kysyi näpyttelynsä lomasta.
”En mä tiiä, raketteja ainakin rutosti. Pekka ja Parkkila kyl puhu et jos pitäis jotku pienet pippalot mut se ajatus on viel vähäsen kesken”, totesin ja nojasin raskaasti sohvan selkänojaan.
”Juu juu, Ansku kyseli vaan et mitä me aateltiin, tai et millasel joukol oltais liikkeel jos oltais ja missäpäin?” hän hymähti.
”No tohon en osaa sanoo viel yhtään mitää”, huoahdin. Siskoni kuvitteli minun olevan vuoroviikoin aina jonkin sortin tapahtumakalenteri tai tietosanakirja. Kai se sitten oli vain maksu hänen läksypalvelustaan.
”Mutta minäpä osaan”, me molemmat säpsähdimme kuullessamme äidin äänen aivan yläpuoleltamme. Sohvan taakse oli aina niin helppo hivuttautua ilman, että kukaan kuuli yhtään mitään. Otti aika koville säikähtää puolikuoliaaksi näin monta kertaa yhden päivän sisällä.
”Ai meinaatko sä jättää meidät kotiarestiin uudeksvuodeks? Unen näit äiti rakas!” Laura huudahti heti ensimmäiseen väliin. Äiti nauroi mahaansa pidellen:
”En nyt sentään, mutta yksi toinen on kyllä jo onnistunut junailemaan asiansa siihen malliin, että hän käytännössä on kotiarestissa koko vuodenvaihteen.” Kumpikin meistä vilkuili äitiä kulmiensa alta tajuamatta mitä hän oikein ajoi takaa.
”Että siis mitä?” kysyin epäilevästi äidiltä, joka näytti meille kädessään lepäävää kännykkää kuin äidinkielen esitelmän oheismateriaalina.
”Siskoni soitti äsken, ja te saatte suunnitella menonne sen mukaan, että serkkunne on tulossa tänne uudeksivuodeksi vahdittavaksi. Sirkku päätti evätä häneltä lomamatkan Kanarialle hänen oikkuilunsa takia, että hän on käytännössä nyt sitten arestissa Suomessa”, äiti kertoi ja pudisteli päätään niin, että hänen kiiltävä polkkatukkansa heilahteli. Minä olin perinyt hiustenvärini äidiltä. Tukkamme olivat oikeasti niin samansävyiset, ettei värieroa huomasi, vaikka minun hiuksistani tekisi äidille pidennykset.
”Oliks toi olevinaan joku läppä?” Laura tivasi ja katsoi äitiä murhaavasti. Laura inhosi serkkuamme, ja se näkyi hänen naamastaan.
”Ei. Kun Sirkku lähtee ulkomaille, niin serkkunne tulee tänne, ja hän lähtee kun sisareni palaa”, äiti sanoi ja katsoi siskoani anteeksipyytävästi, mutta pahoittelulla ei ollut mitään merkitystä.
”Saatte kyllä mennä kavereillenne ja muuta sellaista, mutta varautukaa sitten siihen, että jos serkkunne tahtoo tulla mukaan niin teidän on otettava hänet. Juttu on sitten ihan toinen, jos hän ei halua lähteä”, äiti selvitteli ja yritti keksiä jotakin positiivista pelastamaan Lauran päivä.
”Just joo”, hän murahti ja näytti vajoavan entistä syvemmälle sohvaan kännyköineen päivineen. Minua kuitenkin kiinnosti, mitä ihmettä sekin tyttö oli mennyt tekemään, kun Sirkku ei ottanut häntä mukaan edes matkalle, joten tiedustelin asiaa äidiltä Kultakutrin leikkiessä myrskynmerkkiä.
”Se mitä minä Sirkun puheista sain selvää, tyttö on käyttäytynyt kuulema koko syksyn aivan holtittomasti. Välillä katoillut useammiksi päiviksi jonnekin kavereilleen ja ollut kamalan huonolla tuulella. Sirkku ei oikein tiedä mikä on vikana, mutta ilmeisesti serkkunne oli yrittänyt karata muutama päivä sitten junalla jonnekin, ja sen jälkeen sitten siskoni mitta täyttyi. Hän saa sitten junalipun tänne, kun on ollut niin halukas raiteilla matkustamaan”, äiti selitteli käsiään levitellen.
”Enhän minä voinut kieltäytyäkään ottamasta tyttöä tänne.”
”No kiva, eli me joudutaan olemaan sitte sen sekopään lapsenlikkoja, kiitti äiskä, just tällästä joululahjaa mä olinkin toivonut”, Laura manasi ja näpytti aggressiivistesti puhelintaan. Äiti ei vaivautunut edes vastaamaan, vaan hiipi syvään huokaisten karkuun tyttärensä raivokohtausta. Minä sen sijaan keskityin oikeasti miettimään, millaisen toimintasuunnitelman tekisimme uudellevuodelle. Itseäni ei sinänsä serkun läsnäolo haittaisi, mutta aina oli mahdollisuus, että hän alkaisi aiheuttamaan suurempia pulmia. Emme olleet edes nähneet koko serkkua yli vuoteen, joten emme voineet tietää millainen hän nykyään oli. Ja jos äidin sanaan oli yhtään luottamista, niin melkoinen ongelmavyyhti – hänellä olisi varmasti kanttia pilata isommatkin bailut.
---
|