|
Lähettäjä: Rewjan
Päivämäärä: 26.10.08 19:48:56
...n helppoja, kun olin aina ollut hyvä äidinkielessä. Sain viimeisenkin tehtävän valmiiksi, kun tunnista oli jäljellä vielä ainakin 15 minuuttia. Suljin kirjani varovasti ja mahdollisimman äänettömästi, ettei opettaja vain huomaisi, että sain jo tehtävät tehtyä, ja täten antaisi minulle vielä lisää hommia. Nostin katseeni äänettömästi sulkeutuneista kirjoita ja annoin sen harhailla luokassa, katselin muita onnettomia tai onnekkaita, miten sen nyt tahtoi ilmaista, jotka olivat luokalle 8E joutuneet tai päässeet, miten vain, mutta heidän kanssaan joutuisin opiskelemaan taas ainakin hetken, kunnes taas muuttaisimme. Tai viimeistään ainakin eroaisin suurimmasta osasta heistä, kun olisimme suorittaneet yhdeksännen luokan. Silmiini osui tämä hiljaisen oloinen Jak, joka istui toisella puolella luokkaa, aivan viimeisessä pulpetissa, kuten minäkin. Hänkin oli ilmeisesti saanut tehtävät tehtyä, tai sitten häntä ei vaan yksinkertaisesti jaksanut edes vaivautua vilkaisemaan niitä. Hänenkin kirjansa olivat suljettuina pöydällä, hän katseli ikkunasta ulos uhkaavan tummaan aamuun, kunnes hänen edessään istuva punapää, joka oli muistaakseni kertonut nimekseen Sinna, kääntyi tuolillaan taaksepäin kohti Jakia ja sanoi jotakin, josta ei kuulunut näin kauas hiiskahdustakaan, näin että tytön huulet vain liikkuivat. Jak käänsi katseensa kohti rastapäistä ja vastasi tälle jotakin, aivan yhtä hiljaa. Tyttö puhui taas, hän hymyili, ja Jak hymyili tälle takaisin. Ehkä Sinna oli Jakin tyttöystävä? Tai sitten vain pelkkä ystävä, mistäs minä olisin voinut tietää. Pian kuitenkin Jakin ja Sinnan suhteen pohtimiseni keskeytettiin, kun edessäni istuva kiharapää kääntyi minua kohden ja kysyi kuiskaten:
"Hei mikä ton ysigeen vastaus on, mä en tajua?"
Punnitsin hetken vaihtoehtojani, olisin voinut joko vastata hänelle joko 'mietipä kuule ite', 'en mä tiiä' tai sitten vain kuuliaisesti avata kirjani ja vilauttaa oikeaa vastausta tälle. Yleensä olisin päätynyt ensimmäiseen toimintatapaan, mutta koska en tahtonut saada tytön, joka siis ilmeisesti totteli nimeä Raisa, kaikkia vihoja niskaani heti ensimmäisellä tunnilla, alennuin avaamaan kirjani pikaisesti ja kertomaan oikean vastauksen. En voinut kuin mielessäni nauraa, että miten tyhmä ihmisen piti olla, ettei noin yksinkertaista tehtävää ymmärtänyt?
"Kiitti", Raisa hymyili ja kääntyi takaisin tehtäviensä puoleen. Tytöt osasivat olla pirun outoja.
Chapter five – Mika's point of view – We need someone to take care
Ulkona oli sitten päättänyt alkaa sataa. Koska koulun järjestyssäännöt eivät kieltäneet sisällä oleskelua sateella, kukaan ei ollut menossa ulos. Kukapa nyt olisi tahtonyt sinne edes mennä, kun vettä satoi kuin saavista kaataen, kirjaimellisesti. Olimme juuri päässeet ulos luokasta, ja jotenkin tunsin oloni pirun orvoksi, ihmiset liukenivat kukin omiin suuntiinsa, tapaamaan kai kavereitaan toisilta luokilta. En olisi tahtonut mennä seisoskelemaan yksinäni, ja tuntuisi äärettömän typerältä kysyä vain joltakin 'hei voisinks mä roikkua teidän mukana?' Se vaihtoehto oli siis poissa laskuista, mikä tiesi taas sitä, että todellakin seisoskelisin yksinäni jossakin, ellei joku itse vapaaehtoisesti lyöttäytyisi seuraani, mikä oli myöskin kovin epätodennäköistä. Olin juuri aikomaisillani vetäytyä johonkin hiljaiseen nurkkaukseen tarkistamaan seuraavan tunnin sijaintia, kunnes kuulin takaani äänen, jonka osasin jo nyt yhdistää erääseen mitäänsanomattomaan tyyppiin:
"Jäit siis kuitenki yksinäs? Omituista, oisin kuvitellu et Raisa ainaki ois jääny roikkumaa kannoilles."
Käännähdin ympäri, ja aivan kuten olin arvellutkin, takanani seisoi kuin seisoikin Jak.
"Jos et välttämäti tahdo seisoskella yksinäs, niin voin toki toimii seurana, mut mikäli et pidä ihmisistä, niin ei sitten mitää", hän sanoi hymyillen hieman vinosti, ja työnsi kätensä löysän valkoisen vetoketjuhupparinsa taskuihin.
"Seura kelpaa aina", vastasin varovasti naurahtaen.
"Sitähän minäkin", hän sanoi kääntyen ja nyökkäsi kohti keskusta:
"Seuraavaks on matikkaa." Pojan kasvoille ilmestyneestä irvistyksestä päätellen kyseinen aine ei kuulunut hänen suosikkeihinsa.
"Selvä", totesin, ja lähdin seuraamaan häntä.
Puikkelehdimme pitkin käytäviä ihmisten joukossa, Jak tuntui tietävän tasan tarkkaan ja millilleen, minne oli menossa. Pian huomasin, että olimme opettajien huoneiden edessä, Jak pysähtyi ilmoitustauluille. Hän tutkaili liikuntalistaa. Liikuntaryhmälle 8DEF oli merkitty jalkapalloa.
"Meillä o huomenna liikuntaa, suosittelen muistaan ottaa kamat mukaan, Ojala myllyttää aina kaikki, joilla ei oo asianmukaisia varusteit", Jak sanoi. Nyökkäsin vain vastaukseksi, uskoin että kannatti ottaa vinkistä vaari.
"Jak moi!" kuulin heleän tytön äänen, mutta en kyennyt rekisteröimään, mistä suunnasta se tuli. Pian kuitenkin huomasin, että vaaleatukkaisen vierelle pelmahti tyttö, jonka suklaanruskeat luonnonkiharat hiukset ylsivät puoleenselkään, ja iloiset vihreät tähtisilmät napittivat Jakia.
"Moi Siru", Jak vastasi sillä tähän mennessä tavallisimmaksi osoittautuneella äänensävyllään, josta eivät pojan ajatukset heijastuneet.
Hetken tyttö, jota Siruksi oli kutsuttu, tillitti meitä hieman ihmeissään, kunnes takelteli hieman hektisesti:
"Ai sori, keskeytinkö mä jotain? Sori mut mä en ees muista nähneeni sua ennen, sorihei älä sitte loukkaannu..." Mielestäni sanan 'sori' liikakäyttö oli kuulostanut aina tyhmältä.
"Ei ihme ettet o nähny, tuli vast tänää, tottelee nimeä Mika", Jak sanoi ja huokaisi kyllästyneen oloisena.
"Ihanaa, uusia! Mun nimi on siis Siru", tyttö kikatti ja vaihtoi painoaan jalalta toiselle.
"Mm, tottelen nimeä Mika, kuten jo kuulitki", vastasin. Tämä Siru vaikutti kovin ylienergiseltä.
"Hih, joo. Hei missä teil on tunti?" Siru kysyi jatkaen edelleenkin hermostuneista liikehdintäänsä.
"Matikkaa kakskakkosessa", Jak sanoi väkinäisesti.
"Okei, no mut joo, kello soi ihan just, meen ny, en viittis myöhästyy hissantunnilta taas", tyttö huikkasi ja meni menojaan. Mekin aloimme pikkuhiljaa lipumaan kohti seuraavan tunnin luokkaa.
"Varoitan, tämä paikka on myös täynnä ton kaltaisii maanvaivoja", Jak totesi pitkästyneenä ja nyökkäsi suuntaan, johon brunette oli kadonnut.
***
Matematiikan opettaja oli kamala. En ymmärtänyt hänen opetuksestaan hölkäsen pöläystä, ja minusta tuntui, ettei ymmärtänyt kyllä kukaan muukaan. Lihava miesopettaja hyllyi pelastusrenkaineen taulun edessä mutisten aina välillä jotakin, josta ei voinut erkkikään ottaa selvää. En jaksanut kuunnella yhtään Pauli Hietamiehen epämääräräistä mussutusta. Annoin jokaisen sanan, jonka tämä suustaan päästi, mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Huolestuttavaa sinänsä, kun jo ensimmäinen tunti sai minut näkemään punaista. Nyt ymmärsin täydellisesti, miksi Jakin naamalle oli vääntynyt sellainen irvistys, kun hän oli maininnut minulle seuravan tunnin olevan matematiikkaa. En voinut kuin rukoilla, ettei muiden aineiden opetus olisi yhtä epäammattitaitoista. Luin vain pikaisesti kirjan opetusosion, onnekseni asia ei ollut niin vaikea, ettenkö sitä olisi ymmärtänyt, ja aloitin tehtävien tekemisen omin päin.
Olin saanut jo tehtyä kaikki sen tunnin tehtävistä tehtyä siihen mennessä, kun opettaja vihdoin oli lopettanut pulisemisensa ja vihdoin ladellut taululle sen kaiken, minkä tulisi olla ensi kerralla tehty, ja jotka olin jo saanut tehtyä aikoja sitten, jos totta puhuttiin, olin tehnyt jo monta ylimääräistä tehtävää. Typerää. Aikaa olisi vielä kymmenisen minuuttia. Sen ajan kuluttaisin kevyesti vaikka kelaamalla lyriikkoja uusinpaan ränkytykseeni. Kyseistä pätkää olin hionut jo useamman kuukauden, mutta vasta viikko sitten olin vaivautunut kirjoittamaan sen ylös. Toki se oli vielä ihan työn alla, aika moni kohta oli vielä melko töksähtävä ja epätoimiva, mutta kyllä se siitä ehkä jossain vaiheessa. Oli aika harmillista, etten ollut vieläkään oikein keksinyt minkä tyylinen sanoitus siihen sopisi. Toivoin että pikkuhiljaa alkaisin taas saada kirjoittamisestakin kiinni, mutta ei. Jenni oli inspiroinut minua hurjasti, silloin kun hän oli läsnä, ja jopa silloin, kun hän ei ollut lähettyvillä. Silloinkin kun hän oli alkanut inhoamaan minua. Se kaiveli minua oikeasti vieläkin, vaikka jotain muuta yritin aina esittää. Aina kun äiti tai Toni olivat kysyneet jotain Jennistä, olin vain sanonut, että se tyttö on ihan outo, enkä enää liiku sen kanssa. Tavallaanhan se totta olikin. Oikeasti minulla ei ollut hajuakaan siitä, miksi Jenni oli yhtäkkiä muuttunut sellaiseksi.
Kellot soivat ulos. Tungin kirjat laukkuuni ja valuin muiden mukana ulos luokasta, jossa ilmanvaihto ei oikein tupannut pelaamaan. Tunsin kuinka jonkun käsivarsi painautui omaani vasten.
"Tää on siirtymävälkkä, mennään vaan suoraan seuraavan luokan eteen ja sitte lähetään syömään, sen jälkeen on varsinainen ruokavälkkä, äläkä kysy täällä on ihan ihmeelliset systeemit", viileän äänen omistaja nykäisi minua kevyesti hihasta. Kasvot kääntyivät minua kohti, havaitsin pienen hymynväreen pojan kasvoilla:
"Historiaa."
"Okei."
***
Seisoimme ruokajonossa, joka puolella vilisi tajuttomasti ihmisiä, he tulivat, menivät ja taas palasivat. Luokkamme oli ensimmäisen ruokavuoron viimeinen, toivottavasti jokaisena päivänä ei olisi näin. Seisoin Jakin takana ja katselin häntä, hän oli minua muutamia senttejä lyhyempi, mutta jäntevä, toisin kuin minä. Pojalla oli päällään ihan tavallisen oloisia vaatteita, joita tarkemmin katsoessa huomasi, että niissä komeili hintavienkin urheilutuotemerkkien logoja. Jakin lyhyet hiukset kihartuivat hieman siitä huolimatta, että malli, joka ei käytännöllisyydessään pahemmin hiustenlaittotuotteiden huomiota kaivannut, oli kovin lyhyt.
"Hoh, tän siitä saa, kun käy koulua tälläisessä suurkoulukeskuksessa, johon tulevat opiskelemaan kaikki ihmiset kolmenkymmene kilometrin säteellä", Jak sanoi jä käänsi kasvonsa kohti minua:
"Joka paikka on aina ihan tukossa, ruokalaan saat jonottaa viistoist vuotta, käytävillä et mahdu ees kävelemään eikä opettajat muista vielä kasillakaan miten nimes kirjotetaan."
"Mm, luulis että edes yhden poikkeavan nimen oppis kirjottamaan", vastasin ohimennen, sillä minusta tuntui, että Jak odotti minulta jonkinlaista kannanottoa.
"Niinpä, voin vaan kuvitella, kuinka monesti maikat kysyy Ellalta, että miten se hänen nimensä oikein kirjoitettiinkaan, kun se tulee tänne kouluun", poika totesi ja hymyili hieman vinoillen.
"Ella?" olin ihan kujalla, mielestänihän Ella oli ihan tavallinen tytönnimi, kuten se aivan satavarmasti olikin. Jak naurahti ja vastasi:
"Mun pikkusisko, Fyriemarella, tutuille vaan Ella."
"Fyrie mikä?" haukkasin henkeä, en varmasti kuullut ihan oikein, eihän tuommoisia nimiä ollut edes olemassa, eihän?
"Joo, älä kysy, Fyriemarella. Saan olla ihan pirun onnellinen, ettei minulle ole siunautunut tätä hirvittävämpää nimeä. Äläkä taaskaan kysy, äiti friikkaa kummallisia nimiä, en tajua miksi isä tai edes pappi sanonut mitään vastaan", Jak vastasi huokaisten ja astui muutamia askelia eteenpäin etanaakin hitaammin etenevässä jonossa.
"Eikai me olla aina viimeisiä?" kysyin hieman epätoivoiseen sävyyn, sillä tämä miljardeilta vuosilta tuntuva seisoskelu oli sanalla sanoen rasittavaa. Vastaukseksi Jak pudisteli päätään:
"Ei onneks." Lyhyiden hiusten heilahtamisen ansiosta huomasin, että tällä oli korvissaan hopeiset napit. Hetken olimme taas ihan hiljaa, pistin merkille että myös Jakin katse harhaili minussa.
"Kuule hei, miksi sä muuten aamulla edes tarjouduit mulle seuraksi?" kuulin kuinka joku, jolla oli aivan tismalleen samallainen ääni kuin minulla, kysyvän. Ei, ei minun noin pitänyt sanoa, ei elämä, olin yksi idiootti, ei tuollaisia asioita pitänyt kysellä. Jak ei kuitenkaan näyttänyt pahastuvan kysymyksestä, aluksi hän vain kohautti olkapäitään, mutta päätyi kuitenkin vielä hieman täydentämään vastaustaan:
"Näytit ihan mielenkiintoiselta tyypiltä, ja jonkun on joka tapauksessa katsottava uusien perään."
Hänen huulilleen ilmestyi pieni virne:
"Ja voisin vaikka lyödä vetoa, että mielummin kuitenkin valitsisit seuraksesi mut, kuin esimeriksi jonkun Sirun kaltaisen sählän? Tai no, mistäs mä voisin tietää, vaikka saisitkin jotakin kiksejä hektisistä bruneteista?"
"Olen saanu kuule ihan tarpeekseni sellasista ihmisistä, että ei kiitti, sä oot parempaa ku hyvää seuraa", vastasin ja hymyilin hieman, vaikka se tekikin kipeää, Jenni oli ollut juuri sellainen yli-iloinen ja vähän rauhaton sielu. Minä olin oikeasti välittänyt Jennistä. Ehkä rakastanutkin, paha sanoa, kun ei tiedä, mitä kutsutaan rakkaudeksi. Mutta jos rakkaus on sitä, että toinen on alati mielessä, ja sitä, ettei huomaa ketään muuta rakkauden kohteen ollessa paikalla, niin sitten se kai oli rakkautta.
"Onks kaikki ihan hyvin?" Jak kysyi palauttaen minut takaisin maan pinnalle.
"On, miten niin?" nyökkäsin eteenpäin, jono oli taas liikkunut hitusen.
"Näytit vaan jotenkin oudolta, varmaan kuvittelin", hän kohautti hartioitaan astellessaan kohti edellämenijän selkämystä.
"Varmaan", totesin sävyttömästi ja läiskäisin itseäni mielessäni molemille poskilleni niin että tuntui. Minun pitäisi vain unohtaa Jenni, vaikka se tekisi kuinka kipeää. Se että minä täällä jossain 600 kilometrin päässä ikävöin Jenniä, ei saisi sitä tyttöä enää välittämään minusta. Potkaisin itseäni taas mielessäni. Mitä minä Jennin perään enää haikailin, minulla oli nyt uusi elämä nyt, jota minun olisi parempi alkaa elää, ettei kävisi ohraisesti. Minä en ajattelisi enää Jenniä.
***
Istuimme kaksistaan hiljaa neljäpaikkaisessa pöydässä, me molemmat vain söimme hiljaa. Tai oikeastaan Jak söi, minulla ei ollut oikeastaan nälkä, eikä minun olisi tehnyt mielikään mitään kinkkukiusausta. Jakin ruoka näytti paljon paremmalta, kuin se, mitä meille sekaruokavalioisille tarjottiin. Vaaleatukkainen oli sanonut olevansa kasvissyöjä. Ruokalassa oli hirvittävästi hälinää, mutta silti tuntui, että olisi ollut kauhean hiljaista, johtuen kai siitä, ettei kumpikaan meistä puhunut mitään. Hiljaisuus ei kuitenkaan ollut sellaista painostavaa, jossa vain odotti joka hetki, että toinen sanoisi jotain. Se hiljaisuus oli sellaista hiljaisuutta, ettei kummallakaan ollut mitään sanottavaa. Istuimme vain ääneti. Pöytämme oli aivan suurten lattiasta kattoon yltävien ikkunoiden vieressä, nojasin päätä käsiini ja katselin ulos. Neljännestä kerroksesta näki kauas, itseasiassa, täältä näki koko koulualueen urheilukenttineen kaikkineen. Näkymä oli mielestäni aika älyttömän hieno.
"Hyvät maisemat?" Jak nyökkäsi suuntaan, johon olin äsken katsellut. Poika oli nähtävästi lopettanut ruokailunsa.
"Jep, täällänen näkymä ois kiva maalata", vastasin. Jos minulla olisi ollut paperia ja kynä, olisin varmasti alkanut hahmottelemaan näkymää, kaikki täältä katsottuna vain jotenkin näytti niin hienolta, ja vuoren varmasti niin oli suunniteltukin näyttävän.
"Ai sä maalaat, olisin kuvitellu ennemmin soittajaks", Jak kuulosti hieman harmistuneelta, kun luuli arvionsa pettäneen. Hymy kiipesi kasvoilleni, oli aika siistiä kuulla, että näytin soittajalta:
"Molempia, maalaan, soitan kitaraa ja laulan. Sä?"
"En mitään erikoista, joskus vähän urheilen", hän vastasi olkia kohauttaen, kuin se ei muka olisi ollut mikään tärkeä juttu.
"Jak hei, sä voit kyllä saman tien lopettaa ton puhumisen 'vähästä urheilusta'. Me kaikki tiedetään, että sä juokset joka hélvetin ilta seittemän kilometrii putkeen ja että sä oot Ojalan lempioppilas", kuulin kuinka tyttö sanoi tietäväiseen sävyyn pöytämme vierestä. Me molemmat käänsimme katseemme äänen suuntaan, silmäni kohtasivat itse rastapäisen tulitukan, joka hymyili meille varsin veikeästi. Kyllä, hän hymyili meille, ei pelkästään Jakille.
"Älä usko kaikkee mitä toi sanoo, se tykkää jauhaa páskaa, eteenkin ittestään. Se väittää et se on tyhmä ja huonokuntonenki, vaikka sen nyt näkee jopa mummo, joka on unohtanut ne ihan tarpeelliset miinuslasinsa kotiin, vaikka kymmenen kilometrin päästä, että ton aivot on niin terävät, että niillä vois pistää palasiksi vaikka timantteja, ja että sen kuntokin on ihan yhtä kovaa luokkaa niiden jalokiviensä kans", Sinna huokaisi keveästi ja heilautti hiuksensa taakse kovin tietäväisen näköisenä:
"Usko vaikka sitte huvikses."
"Sinna nyt se pää umpeen jo", Jak äyskäisi víttuuntuneena.
"Ei edes unissas", tyttö näytti kieltään ja naurahti:
"Mutta hei tyypit, mein ruokavuoro loppuu ihan just, liuetaaks?"
"Muita vaihtoehtoja ei taida olla?" Jak kysyi tuhahtaen.
"Ei", Sinnan iloinen ääni vastasi napakasti.
***
Sade oli jo lakannut, hailakan syksyiset valonsäteet lipoivat ahnaasti asfalttipihan kiiltävää pintaa. Minä ja Jak istuimme kaakkoisovien vieressä seisovilla penkeillä, joita aurinko oli jo hieman ehtinyt kuivattaa. Sinna oli viihtynyt seurassamme vain hetken, kyseli minulta vain nopeasti joitakin perusjuttuja, ja sitten lähtenyt omille teilleen. Hän vaikutti muutenkin sellaiselta toimeliaalta tyypiltä, jolla ei olisi malttia istuskella paikoillaan kaiken päivää, vaan hänen piti kokoajan olla menossa, ainakin sata rautaa tulessa. Nojasin kyynerpäitäitä polviini, aurinko paistoi ihanasti kasvoille, vaikka se ei lämmittänyt, se tuntui silti hyvältä, se tuntui valolta.
"Missä sä nyt sitte asut?" Jak esitti kysymyksen hiljaisuuteen, jonka huomasin vallinneen vasta, kun toinen päätti sen rikkoa. Jostain syystä Jakin kanssa hiljaa oleminen tuntui aivan yhtä luonnolliselta kuin esimerkiksi veljelle kettuilukin.
"Toisella puolella tät kaupunkii, en tiijä onks sil alueella joku nimikii, mut siel on paljo omakotitaloi, osoite Illankuja 8", kaivoin kännykkän taskustani tarkistaakseni kellonajan. Ja sen, kuinka monta varmistelusoittoä äiti oli jo soittanut, hämmästyksekseni ei yhtäkään.
"Aaa, mä jo vähän mietenkii että ketä sinne muutti, asun oikeestaan ihan siin lähel, Päiväntie 30, sellanen valkonen kivitalo, siinä on sellai vammanen autokatos ja patio, et varmaan tiedä. Ja nii sit paikkaa sanotaan Purkkilaks, ja joo en tiijä mistä nimi on lähtösi", Jak kohautti harteitaan, mutta silmäkulmastani havaitsin pienen hymyn toisen suupielessä.
"No hei hienoa, nyt voin sanoa, että tiedän edes jonkun ihmisen, jolle voin tulla itkemään jos satun aamulla hakemaan postia laatikosta ja ovi kehtaa mennä lukkoon eikä edes Toni ole kotona", naurahdin jo pelkälle ajatukselle, kuinka tragikoomista. Nauru soljui myös Jakin äänessä:
"Eli minun ei kannata säikähtää kuoliaaksi, jos joku tulee kivittämään ikkunaani aamuisin?"
"Ei, joten ala jo pikkuhiljaa totuttelemaan ajatukseen", yritin parhaani mukaan matkia Jakin hauskaa omaperäistä vinoa hymyä, ja vinkata silmääni samaan aikaan, mutta yritykseni näytti epäonnistuneen aika taidokkaasti, jos vaaleahiuksisen nauruun repeämäisillään olevasta ilmeestä pystyi mitään päättelemään.
"Tiedätkö, tänään aamulla ajattelin aluksi, että olisit kauhean vähäsanainen ja kylmä tyyppi, mutta ensivaikutelma taisi pettää taas", hymyilin ja pöyhin hieman tukkaani, joka oli varmaankin lässähtänyt hälyyttävästä lakan liikakäytöstäni huolimatta.
"En nyt tiiä, oikeasti oon kyl tosi tylsä tyyppi, älä hylkää oikeit ensivaikutelmias noi jyrkästi, ja kuule hei, on toi sun pehkos ihan hyvin", Jak naurahti ja kiskoi käteni pois mustien hiussuortuvieni seasta.
"Miksikä sinä tukkaani sanoit? Pehko? Kuinka kehtaat puhua hienosta rotutukastani noin häpäisevästi?" olin muka kivahtavani, ja esittäen kimpaantunutta käänsin katseeni nenä pystyssä dramaattisesti pois Jakista. Toinen vain nauroi hersyvän hohdokkaalle performanssitaiteelleni:
"Oli mikä oli, hieno se on ja hyvin se on."
"Tuskinpa, bad hairday everyday", vastasin, johon Jak vastasi pyöritellen silmiään. Äiti, isä ja Toni tekivät aina samaa.
"Kukaan ei ymmärrä minua", totesin dramaattisesti.
"Aina ei voi voittaa, ei ees joka kerta", Jak sanoi nauraen myötätuntoisesti.
Kello soitti, se tiesi ensimmäisen ruokailuvuoron ruokavälitunnin päättymistä. Valuin Jakin ja muiden mukana sisälle, kävelin pitkin käytäviä vaaleatukkaisen vetämänä, olin jatkuvasti kävellä väärään suuntaan tai hävitä ihmisjoukkoon, tämä koulu kun nyt vain sattui olemaan aivan julmetun paljon suurempi kuin yksikään edeltäneistään. Ihmettelin suuresti, miten minusta tuntui niin mielettömän luonnolliselta olla Jakin seurassa, vaikka olimme tavanneet vasta muutamia tunteja sitten esimmäisen kerran, niin kuitenkin minusta tuntui kuin olisin tuntenut pojan ainakin vuoden, tai jopa useamman. En ollut varmaankaan koskaan tavannut yhtäkään sen kaltaista ihmistä, tai olin, yhden, Jennin. Minun teki taas mieli tirvaista itseäni, olin luvannut itselleni, etten enää ajattelisi sitä tyttöä, jonka hasselpähkinän väriset hiukset olivat niin kauniisti lainehtineet olkapäille, ja smaragdinvihreät tähtisilmät olivat luoneet aina niin iloisia katseita minuun. Ravistelin itseni takaisin maanpinnalle, halusin ajatella sitä mikä oli todellista tässä ja nyt, eli hentoa tytön kättä, joka tarttui takiaismaisesti omaani, jonka mustakutrinen omistaja hymyili minulle ylitsepursuavan ystävällisesti sanoen:
"Mun vieressä on vapaa paikka, tuu istuun siihe."
***
Historianopettaja, mies nimeltään Jere Puhakka seisoi taulun edessä, selitti paljon kaikenlaista enemmän ja vähemmän tärkeää, jonka kaiken parhaani mukaan yritin painaa luiseen pääkoppaani. Välistä mies kyseli oppilailta mielipiteitä ja tietoja. Opettaja vaikutti mukavalta ja innokkaalta tekemään työtänsä. Koko luokka oli hiiren hiljaa Jeren käydessä asioita lävitse, kaikki kuuntelivat, jopa Matias, joka ei edellisillä tunneilla ollut viitsinyt kiinnittää minkäänlaista mielenkiintoa opetukseen. Monet viittailivat ja osallistuivat tuntiin ahkerasti, eteenkin Niina ja Eeli. Vaikutti aivan siltä, että heillä oli meneillään jokin kilpailu, jossa skabattiin siitä, kumpi sai enemmän vastausvuoroja. Historiantunti ei ollut mielestäni ollut pitkiin aikoihin näin rento, mukava tai saati sitten mielenkiintoinen.
Luokkahuone suorastaan humisi tyhjyyttään, vaikka sisällä istui kokonaista 18 oppilasta. Tila tuntui kovin valtaisalta, kun hillitön melu ja mekkala ei vienyt ylimääräisiä kuutioita. Kuului ainoastaan, kuinka lyijykynä tanssi paperilla ja kirjan sivut kääntyilivät. Taisin ymmärtää vihdoin sanan 'työrauha' todellisen merkityksen. Tehtäviä oli aika julman oloinen määrä, mutta ne selvitti nopeasti, mikäli muisti kaiken sen, minkä opettaja oli aiheesta tunnin aikana kertonut. Valitettavasti en muistanut, mieleeni oli ehtinyt upota vain noin puolet. Ja niiden loppujen vastauksien etsiminen kirjasta oli yhtä tuskaa. Olisi kai pitänyt kirjoitella muistiinpanoja kaikesta, mitä Jere oli sanonut. Toivoin että päässäni olisi ollut sisäinen ääninauhuri, joka olisi tallentanut jokaisen lauseen, josta olisi ollut näissä tehtävissä tippaakaan hyötyä.
"Kaipaatko sä jotai apua?" kuulin lähes äänettömän kuiskauksen kysyvän minulta. Sanat tulivat sen kikkarapäisen Raisan suusta, joka oli minut alun perin tähän raahannut istumaan.
"En kiitti vaan", vastasin tytölle yhtä hiljaa kuin tämä oli itsekin alun perin kysynyt.
"Aijaa", Raisa totesi ja laski kätensä suljetun kirjansa päälle. Hän oli jo ilmeisesti saanut tehtäviinsä vastaukset. Kuvitteli kai, että olisi kelvannut minullekin. Monelle muulle olisikin varmasti kelvannut paremmin kuin hyvin, mutta minä halusin löytää ne vastaukset itse, kun olin kerta itse ne ontosta päästäni kadottanutkin. Ehkä typerää ja jästipäistä, mutta oma oli vikani. Selasin kappaletta lävitse jo ties kuinka monetta kertaa, mutta kuudennen tehtävän vastaus uupui vihkostani yhä. Suljin silmäni ja avasin ne taas, ei lukeminen voinut olla näin vaikeaa.
"No niin, kellot soivat noin minuutin kuluttua, voitte pistää kamat kasaan, ensikerraksi tehtävät loppuun, ja jos joku ei vielä hoksannut, niin sen kuudennnen tehtävän vastaus löytyy edellisestä kappaleesta", Jeren tasainen ääni raikasi luokassa, jossa alkoi välittömästi hirveä sutina, kun jokainen tunki tavaroitaan laukkuunsa. Minun teki mieli läjäyttää itseäni kirjalla päähän, olin varmasti ainoa, joka ei ollut tajunnut, mistä sen kuudennen tehtävän vastauksen oikein löysi. Mutta mistä minä olisin voinut tietää, kun tämä oli ylipäätään ensimmäinen kerta, kun edes kuulin tämän nimisestä historiankirjasta. Pérkele.
***
Astelin Jakin kanssa kohti bussipysäkkiä, viimeiset kolme tuntia olivat menneet kuin siivillä, jos niin nyt sopi ilmaista. Historian jälkeen oli ollut vuorossa terveystietoa, ja kaksi viimeistä tuntia olivat olleet kemiaa. Kemianparikseni olin saanut Veeran, joka ei tehnyt kyllä mitään minkään eteen, ei ainakaan niiden töiden. Tyyppi oli vain istunut pöydänkulmalla ja jauhanut purkkaansa. Tajuttoman typerä tyttö ainakin oli, aivot olivat tuskin sitä purukumiaan suuremmat, ja jos olivat, niin hän ei kyllä antanut sen todellakaan näkyä. Kaikesta huolimatta tunnit olivat sujahtaneet sormien välistä. Olin selvinnyt ensimmäisestä koulupäivästäni elossa, saavutus sinänsä. Olin lisäksi saanut luultavasti ainakin yhden kaverin, joka käveli tälläkin hetkellä ruskeine silmineen ja vaaleine hiuksineen vieressäni. Pysäkille oli pikkuisen matkaa koululta, sillä bussit eivät tulleet edes sisälle koulu- tai urheilualueille, joten oppilaat ja muut yleisten kulkuneuvojen käyttäjät joutuivat taittamaan pienen matkan jalan varsinaisen yleisen tien varteen suurille pysäkeille. Saavuimme odottamaan bussiamme ihan hyvissä ajoin, sillä kävelimme sinne reippasti heti ensimmäisten jokossa. En kuitenkaan ymmärtänyt kiirehtimisen syytä, sillä Jak oli kylläkin aijemmin sanonut, että eteenkin iltapäiväbussit olivat usein myöhässä, joten kukaan harvoin myöhästyi kyydistään. Asetuimme istumaan katoksen alla sijaitseville penkeille, joilla ei meidän lisäksemme ollut vielä kovin montaa muuta. Hiljainen syystuuli syleili leveän tien varressa kykkivää harvaa joukkoamme, joka oppilas oppilaalta hieman lisääntyi.
Bussin ovet suhahtivat avautuessaan, ihmisvirta valui ajoneuvon sisuksiin. Tunsin kuinka Jakin käsi tarttui hihaani vetäen minut mukaansa. Olimme ennättäneet linja-autoon ensimmäisten joukossa, joten takana oli vielä muutamat hyvät paikat jäljellä, joille me sitten linnouttaduimme.
"Joskus ku tulee viimisten jokossa, ei ole tarjolla muita kuin seisomapaikkoja", Jak totesi ja pudotti mustan Puman reppunsa jalkojensa juureen. Siinä siis selvisi sen pysäkille kiirehtimisen syykin.
"Eli meillä kävi hyvä säkä?" laskin myös oman laukkuni lattialle ja nojasin päätäni bussin ihanan pehmeisiin penkkeihin.
"Jep", Jak nyökkäsi ulos ikkunapaikaltaan, siellä oli vielä reilusti ihmisiä, jotka aikoivat pyrkiä tähän linja-autoon.
"Eniten menijöitä on aina näillä kolmenbusseilla, kun kaikki jotka on aikasemmin päässy ja käyny vaikka hallilla on tunkemas tänne meidän muiden lisäks, jotka ollaan kolmelta päästy, joko sitte koulusta tai jälkästä", Jak nojasi ikkunaan ja päätti kai vielä tarkentaa hieman:
"Että kuvittele vaan millanen tunku täältä on pois viimisessä iltabussis, joka lähtee ysiltä, ku kaikki maholliset urheilijat on kokoontunu tänne. Sitä haittaa on siitä, että suurin osa kaikista harrastepaikoista on yhessä syssyssä."
"Henkilökohtaisia kokemuksia siis?" kysäisin muistaessani, että Jak itsekin harrasti urheilua.
"Osittain", tämä nyökkäsi.
Bussi oli viimein päässyt liikkeelle, joillekkin ei tosiaan ollut riittänyt istumapaikkoja, jotkut istuskelivat lattialla, toiset olivat tunkeneet joidenkin tuttujensa syleihin. Linja-auto oli täynnä hälinää, tytöt kikattelivat pojille, jotka kaiketi kertoivat pervoja juttujaan. Jossakin bussin keskivaiheilla joku soitatti musiikkia napit kaakossa kännykästään, jotain räppiä. Koko paikka oli täynnä eloa, pullollaan enemmän ja vähemmän äänekkäitä teinejä. Huokaisin ja nojauduin selkänojaan paremmin, ensimmäinen päivä oli aina rankka sen kaiken alkujännityksen vuoksi, toinen olisi jo helpompi, viikon päästä olisin varmasti unohtanut, että olin ylipäätään koskaan joitakin muitakin kouluja käynyt. Niin helposti ihminen loppujen lopuksi hyväksyi asiat ja kuoppasi menneet, onneksi. Vilkaisin silmäkulmastani Jakia, joka nojasi osittain ikkunaan, pojan katse oli kohdistettu minuun, suupielessä väreili hymy.
"Ei ihme että neidit katto sua vähä pitkään, tiesit kai et oot aika hiton hyvännäköne sivusta päin katottuun?" syvään sävyyn lausuttu toteamus sai ensin hämmentymään, vai neidit katsoi pitkään, ja sitten puraisemaan kieleen, ai olin hiton hyvännäköinen?
"Ja itseasias kyllä myös eestä ja takaa", tämä lisäsi vielä. Käänsin katseeni Jakiin, joka hymyili vasemmalla suupielellään nojaillessaan rennosti seinään ja ikkunaan, eikä vain vahingossakaan selkänojaan. Pyöritin kevyesti päätäni ja huokaisin vähintään yhtä syvällä äänellä kuin Jak:
"Ai että hyvännäköne? Katsoisit peiliin."
"Katson joka aamu, eikä kuvajainen ole toistaiseksi hyvännäköseksi muuttunu, vaikka kuinka oon tuijottanu", virne pojan kasvoilla nuoli jo lähes korvia.
"Sitten et oo tuijottanu tarpeeks, tai peilissä on vikaa, tai sitten sun on hankittava silmälasit", pyöräytin silmiäni, miten sokeita ihmiset osasivatkaan olla?
"Tai sitten sun on hankittava ne silmälasit", kuului napakka vastalause.
"Mulla on jo", totesin ja osoitin silmiäni:
"Piilolinssit, as you maybe can see?"
"I can't see but now I know", kuului myös vastaus sujuvasti ja poikkeuksellisen hyvin äännettynä englanniksi, niin että oma puheeni suorastaan hävetti.
"On mulla myös lasitki, jotka kyllä harvemmin löytävät tiensä päähän", sanoin ja suin etuhiuksiani hiusen parempaan järjestykseen.
"Hei kyllä ne on hyvin", Jak huokasi pitkästyneesti.
"Annat vaan niiden olla ihan rauhassa, kyllä sä tiedät ettei tollanen tukka voi ees olla huonossa kuosissa."
"No kyllä voi", sanoin ja pöyhin vielä hieman takahiuksiani, mikä sai vierustoverini nauramaan:
"Oikeesti, ei voi olla noin kauheeta."
***
Poistuimme bussista samalla pysäkillä, kun samalla alueella nyt satuimme asumaan.
"Jännää, osaankohan ylipäätään takaisin kotiin?" tuskastelin, olisi sekin ja kanssa ollut mahtavaa eksyä tälle alueelle jo toisen kerran.
"Jos et osaa, niin ainahan mä voin tulla saattamaan, oon varma et tiedän mihin ootte muuttannu", Jak sanoi ja hymyili jo nyt tutuksi käyneeseen vinoilevaan tyyliinsä.
"No on se hyvä juttu että edes joku tietää missä mä asun", vastasin ja muljautin silmiäni.
"Mä tulin tänne vasta perjantaiyönä, muut tulivat tänne jo alkuviikosta, että en pahemmin ole ehtinyt paikkoja koluta."
"Aaa, miksi hitossa sä sitten jo tänään tulit kouluun, oisithan sä varmaan voinut jäädä pariksi päiväksi viel hengähtämään?" Jak ihmetteli ja potkaisi kenkänsä tielle osunutta kiveä.
"Because of mom, she thinks I'll lag behind if I pass one day", huokaisin, äiti tosiaan oli sellainen.
"Ah, I see, she is an over-caring one?" Jak kysyi keveällä äänensävyllä, hänen ääntämisestään olisi voinut kuvitella, ettei hän oikeasti olisi ollut Suomesta lähtöisin.
"You can't at least imagine", muljautin silmiäni huokaisten syvään.
"Sinuna en menisi vannomaan", hän hymähti.
"Äitini kuvailemaan ylisuojeleva voi olla turhan heikko termi."
"Taisin vihdoinkin kohdata sielunveljeni?" nauroin ja törkkäisin Jakia kyynerpäälläni toverillisesti.
"Ehkäpä", Jak sanoi ja törkkäisi takaisin.
Askeleet olivat johdattaneet meidät tienhaaraan, jonka minäkin tunnistin. Seisoimme samassa risteyksessä, jossa olin eilen todennut olevani eksyksissä. Páskinta oli, etten vieläkään ollut ihan varma minne minun olisi pitänyt tästä jatkaa.
"Mä asun tossa valkosessa ykskerroksisessa", Jak nyökkäsi kohti juuri sitä taloa, jota olin eilen epähuomiossa jäänyt töllöttämään, mahtavaa.
"Enivei, osaat kai tästä ite kotiin, vai?" pojan ääni kysäisi, värähdin, tunsin kuinka käsi livahti reidelleni. Ennen kuin ehdin edes suutani avata, huomasin että Jak oli kaivannut kännykkäni taskustani, ja nyt näpytteli siihen jotakin.
"Saa soittaa", hän naurahti ja ojensi luurin takaisin minulle. Näytöllä koreili puhelinnumero.
"Miks?" tajusin itse hetkeä liian myöhään, miten typerältä kysymykseni kuulosti, kun huuleni olivat ehtineet jo saattaa kyseisen nelikirjaimisen ilmaisun kaikkien läsnäolijoiden kuultavaksi, eli no, minun ja Jakin.
"Kun jonkun pitää katsoa perään", Jak hymyili ja vilkutti, askeleet kantoivat vaaleahiuksisen toiselle puolelle risteystä, poika katosi pihaan, kuulin ulko-oven kolahduksen. Minulla meni heti tajuta, että olin jäänyt tuijottamaan hänen peräänsä, luojan kiitos toinen ei sentään ollut katsonut taakseen. Mitäköhän ihmisetkin jo oikeasti ajattelevat minusta. Huokaisin tarkoituksettomasti ääneen, ja tallensin numeron muistiin nimellä Jak, sukunimen olin jo unohtanut, mutta tuskin tässä lähipäivinä tulisin tapaamaan ketään samannimistä.
"Niin kirjoitin liikaa eilen taas
Kirjoitin sulle uudestaan
Pitäisi muistaa uskaltaa
Pitäisi muistaa yrittää
Raha kai aina ratkaisee
Odotus viimein palkitsee
Lajinsa parhaat selviytyy
Kun maailma toisin järjestyy
Tie pelastaa
Tie pelastaa jos uskaltaa
Tie pelastaa jos vaihtaa suuntaa
Maanantai taas saapuu aivan liian aikaisin kai
On liian helppoo olla onnellinen
Minä tiedän kyllä sen
Minä tiedän kyllä sen miltä tuntuu"
Chapter six – Mika's point of view – Just remember how to breath
Aamu oli valjennut taas, tennarien verhoamat jalat tömähtelivät asfalttiin. Kello oli kai jotain varttia yli seitsemän, ilma virtasi keuhkoihin viileän raikkaana. Yöllä oli ollut taas vähän pakkasta, aamuaurinko sai orapihjaja-aidan jo osittain lehtipeitteensä alta paljastuneet piikikkäät oksat kimaltelemaan kuin hienoin kristalli. Talojen ikkunoista näkyi ihmisiä, jotkut vielä litkivät aamukahvejaan, toiset kuumeisesti etsivät tavaroitaan. Eräs nainen ei meinannut saada autoaan starttaamaan, kimakat kirosanat halkoivat ilmaa. Olin aina ihmetellyt sitä, että miten aamu pystyikin näyttämään kasvonsa ihmisille niin erilaisina. Toiset se sai hakkaamaan päätä seinään kovemmin kuin koskaan, toisilla taas ei askelkaan jaksanut enää painaa, pää hukkui pilviin ja onni suuteli poskipäitä. Näin kauniina aamuna en olisi edes jaksanut olla víttuuntunut, maanantain paino oli jo poistunut harteilta ja tiistai alkoi kahta kauniinpana. Olin jo unohtanut, että olin aamuihmisiä. Jalkani johdattivat minut taas siihen risteykseen, jossa Jakin koti oli. Harkitstin hetken, josko olisin jäänyt odottamaan häntä, mutta päätin jatkaa matkaa yksinäni, mistäs tiesin jos hän olikin jo pysäkillä, tai jotain. Muistin puhelimeen tallennetun numeron, olisin voinut kai soittaa, mutta päätin jättää sen toiseen kertaan. Tunsin itseni jotenkin vapaaksi, mikään ei jaksanut haitata minua. Epäilin jo, että oliko Toni piilotanut jotakin epämääräistä jogurttini sekaan, mutta päädyin kuitenkin siihen todennäköisyyteen, että olin vain onnellinen. Olin jo ehtinyt unohtaa kyseisen sanan merkityksen, mutta ehkä ihana syysaurinko palauttaisi senkin takaisin tunnevalikoimaani.
***
Astuin sisälle bussiin, aamuinen hälinä täytti kapean kulkukäytävän.
"Mika moi!" tytön ääni leikkasi hälyä, tummat kiharat keinahtivat kun tämä kallisti päätään ystävällisesti hymyillen.
"Täs on vapaata." Rojahdin vapaalle paikalle, ehkä Raisa ei olisi kovin pahaa seuraa.
"Huomenta", sanoin hymyillen, tuntui hyvältä, kun ei tarvinnut kammeta hymyä kasvoilleen väkisin. Oli myös ihana huomata, että hymyyn vastattiin usein hymyllä.
"Mitäs siulle?" Raisa hymyili ja poimi muutaman silmille karanneen suortuvan takaisin korvien taa.
"Hyvää. Rakastan aamuja", naurahdin ja löhösin penkillä, mitä siitä vaikka se ei selälle hyvää tehnytkään. Tytöllä oli muuten ihan söpö hymy, sellainen hieman ujo mutta kuitenkin avoin, kuulostaa ristiriitaiselta, mutta sellainen se oli.
"Harvinaista, yleensä aamua vihataan kuten maanantaitakin", Raisa kohautti olkapätään.
"No maanantait nyt onkin ihan perseestä", totesin. Kommenttini sai Raisan nauramaan.
"En vain ymmärrä sitä, miksi aamut pistetään niiden kanssa samaan kastiin. Ne, jotka nukkuvat puoleen päivään, jäävät kyllä ihan hiton paljosta paitsi." Raisa nyökytteli vastaukseksi, liekö sitten ymmärtäväisenä, samaa mieltä olevana vai ihan huvikseen vain. Ei minua oikeastaan kiinnostanut, tuntui siltä, ettei tätä fiilistä pilaisi mikään, ei edes se, että joku tympeä lievästä ylipainosta kärsivä poika ohitsekävellessään töytäisi minua repullaan, vahingossa tai tahallaan, minulle ihan yksi ja sama.
***
Astelin bussista pihalle, Raisa lähti omaan suuntaansa, minulla kaksi ensimmäistä tuntia olisivat liikuntaa. Joo, kyllä minulla varusteet oli, mutta ei harmainta hajua mihin tästä pitäisi mennä. Hyvä minä. Tunsin käden painuvan olkapäälleni. Käännyin ympäri, pojan kasvoille oli piirtynyt hänelle perin tyypillinen virne.
"Huamenta, kai muistit kamat?" Jak vinkkasi silmää. Ehdin vain nyökätä vastaukseksi.
"Sitten vaan kentälle", poika naurahti ja tarttui minua hihasta ja käytännössä veti minua perässään. Hymy pakotti poskia, olin aivan pirun onnekas, että joku Jakin kaltainen oli poiminut minut kelkkaan mukaan, muuten olisin varmasti ollut ihan pihalla kaikesta. Pojan käsi oli lämmin, tunsin sen jopa hupparini hihan lävitse.
Jak oli jo päästänyt minusta irti, katselin ympärilleni, alue oli itseasiassa aika looginen. Ensiksi oli vain yksi tie, jonka varrella oli koko koulukeskus esikoulusta lukioon, sitten tie kääntyi oikealle urheilukeskukseen. Kävelimme suuren karttataulun ohi, pistin sen olemassaolon korvan taa, tarvitsisin sitä varmasti vielä joskus. Urheilukeskuksen etusivulla oli uima- ja jäähalli, sekä kuntosali. Sitten tulikin jo urheilukenttä, jolle me suuntasimme, pelaisimme siis nurmella.
"Kopit on toisessa päässä, nyt alkuverryttelyn alkuverryttely, toiseen päätyyn, juokse!" Jakin ääni huikkasi, ja ennen kuin tajusinkaan, juoksin jo hänen kanssaan kilpaa kohti pukukoppeja, joiden eteen ei ollut vielä ehtinyt kasaantua porukkaa juuri nimeksikään. Tennari ei oikein tahtonut pitää tien pinnassa, valtimo sykki kaulassa, eikä välimatka Jakiin ei tahtonut kuroutua millään. Hävetti tunnustaa jääneeni selkeästi toiseksi, varsinkin kun toinen juoksi niin vaivattomasti. Viimeistään nyt ymmärsin, ettei Sinnan eilisistä sanoista voinut olla yksikään valhetta.
"Víttu jätkä, tyyppi juoksee ku gepardi", ulvahdin kun saavuin pukukopeille, reilusti Jakia jäljessä.
"Juoksen? Toi oli hölkkää", Jak naurahti ilmeisesti kuitenkin ihan läpällä. Istuin kyykyssä ja nojasin käsivarsiani polviini, yritin edes hieman tasata hengitystäni.
"Ja páskat", sylkäisin maahan. Tunsin itseni jotenkin mielettömän huonokuntoiseksi, mutta silti hymy vänkäsi naamalleni vaikka sitten väkisin:
"Ei mun tarvi osata juosta, mä oon víttu kitaristi ja laulaja, enkä mikään maratoonari." Jak repesi nauruun, en oikein ymmärtänyt mikä sanoissani oli ollut niin hauskaa, mutta en jaksanut jäädä sitä miettimäänkään, sillä jostain syystä katseeni nauliutui pojan pepsodent-hymyyn ja villiin tukkaan, jonka vaaleutta vain korostivat hänen suklaiset silmänsä. Yksikään tämän maan päällä elävä ihminen ei voisi kiistää, etteikö Jak olisi ollut ihan pirun hyvännäköinen.
"Hienoa, onhan täällä jo porukkaa, onneksi teidän ryhmänne osaa edes suurimmaksi osaksi olla ajoissa paikalla", kuulin jämäkän miesäänen sanovan. Käänsin katseeni suuntaan, josta sanat olivat kantautuneet, silmäni rekisteröivät suorastaan järkyttävän pitkän, siilitukkaisen miehen, jonka kulmikkailla kasvoilla tyytyväinen hymy väreili lämpimästi.
"Pikkulinnut vähän lauloivat, että ryhmään tulisi joku uusi, tunnustautuisiko joku, niin voisin nyt saman tien lisätä hänet listoille", mies kysyi ja haravoi alavalla katseellaan joukkoamme, joka oli kasvanut suurehkoksi ihan huomaamattani. Nousin ylös kyykystä ja avasin suuni:
"Tunnustaudun, nimi on Mika Anttila, luokka 8E."
"Hienoa hienoa, minä olen Johannes Ojala, tästä hetkestä lähtien liikunnanopettajasi", Ojala oli kävellyt erään pukuhuoneen ovelle, kuulin kuinka avain kääntyi lukossa, joka puolestaan napsahti viestittääkseen sen, että oli juuri saattanut kyseisen pukuhuoneen sisäänkäynnin avoimeksi kaikille.
"Sisälle siitä, vaihdetaan nopeasti vain vaatteet, ja sitten tarkistetaan, että ovatko kaikki paikalla."
***
Liikuntaryhmämme ei loppujen lopuksi ollut kovin suuri, vaikka siinä kaikki DEF-luokkien pojat olivatkin, tai ainakaan se ei tilavalla kentällä mitenkään mainittavan kookkaalta vaikuttanut. Minulla ei kuitenkaan valitettavasti ollut aikaa ottaa selvää ryhmän muista jäsenistä, sillä yritin vain epätoivoisesti keskittyä hengittämään, alkuverryttelyksi täytyisi hölkätä kenttä ympäri kokonaista kaksi kertaa. Rukoilin, ettei se tuntuisi puoliksikaan niin pitkältä kuin se kuulosti, mutta toiveajatteluni ei saanut matkaa lyhenemään metrilläkään. Minun täytyisi alkaa tekemään kunnolleni jotakin, en todellakaan ollut tajunnut olevani näin huonossa jamassa. Jalat tuntuivat painavilta, onneksi ne eivät olleet kuitenkaan aivan verrattavissa lyijyyn, ainakaan toistaiseksi. Kirosin mielessäni, että miten hitossa minä jaksaisin mitään jalkapalloa pelata, kun verryttelykin otti kunnolle näin kovasti? Luojan kiitos en kuitenkaan ollut niitä huonokuntoisimpia sittenkään, vaikka aluksi olin niin luullut, sillä kun vilkaisin ympärilleni, huomasin, että osa porukoista oli vielä ainakin puoli kierrosta jopa minua jäljessä. Tai hetkinen, olivatko he sittenkin minua puoli kierrosta edellä? Ei hélvetti, kyllä he olivat jäljessä, pakko heidän oli olla. Tunsin kuinka lihakseni alkoivat pikkuhiljaa lämmetä, uskalsin jopa hieman kiristää tahtiani. Pitäisi vai muistaa hengittää, niin ehkä olisin vielä elävien kirjoissa, kun kaksi kierrosta tulisivat täyteen. Muista vain hengittää.
Jak istui jo nurmella ja kiristi lenkkareidensa nauhoja, kun olin vihdoinkin saanut raahattua puolikuolleen ruhoni kaksi kertaa kentän ympäri. Rojahdin pojan viereen, tämä nosti katseensa kengistään ja virnisti:
"Tulithan sinäkin vihdoinkin."
"Elä kuule yhtään víttuile, vähän myötätuntoo ees, en oo hitto harrastanu urheiluu sitte kakkosluokan", henkäisin raskaasti. Makasin selälläni ja tuijotin aamutaivasta, sydän hakkasi rinnassa kuin viimeistä päivää, miten hélvetissä olinkaan selvinnyt cooperista.
"Siinä tapauksessa juoksit aika hiton hyvin", Jak hymyili lämpimästi ja nousi seisomaan, hänen virtaviivainen varjonsa lankesi ylleni peittäen aamuauringon.
"Noniin, nyt kun kaikki vihdoinkin saivat juostua, niin siirrytään venyttelyyn. Ensimmäiseksi pohkeet!" Ojalan ääni raikasi pitkin nurmea. Ponkaisin seisomaan ja aloitin venyttelyt kaikkien muiden mukana.
"Tänään siis aloitetaan vielä kuljetusharjoituksilla, lopuksi sitten vielä pelataan, tämän kerran jälkeen meillä ei sitten ole enää jalkapalloa", opettaja selosti samalla, kun näytti venyttelyesimerkkiä. Voi elämä, en edes muistanut, että olin näinkin taipumaton.
"Eikö veny?" kuulin Jakin kuiskaavan, ilmeisesti venyttelyn tuska paistoi kasvoiltani kilometrin päähän, jollei jopa useammankin.
"Kyllä venyy, olenhan sentään notkea kuin näkkileipä", ähkäisin ja yritin olla irvistämättä.
***
Pelissä minulla ei ollut kamalasti tekemistä, tuntui että lähes kaikki joukkuetoverini olivat jotain lähes ammattilaispelaajia. Itselläni meni sikäli aika surkeasti, etten edes ollut varma kaikista pelin säännöistä. Kaikeksi onnekseni sain istua huomattavan suuren osan pelistä vaihtopenkillä. Mutta jotain väliä, ei minua pahemmin sen pallon perässä olisi kiinnostanutkaan juosta, oli paljon hauskempaa katsoa, kun ne pelasivat jotka osasivat. Nojasin päätäni käsiini, seurasin kentällä olevien liikkeitä, useat lenkkariparit tömähtelivät kepeästi kenttään. Valkea pallo risteili vihrällä, luoden perin kauniin kontrastin. Pallo poukkoili pitkin nurmea, vaihtaen aina suuntaansa äkillisesti jonkun potkaistessa sitä. Siitä tuli mieleen pieni valkea valtamerilaiva, joka vihreällä myrskyävällä avomerellä seilasi, ja jonka navigaattorit olivat pahemman kerran sekaisin. Pieni pallo seilasi laidalta toiselle, kääntyen vasempaan, ja taas saman tien takaisin oikeaan, edeten kuitenkin tasaisesti kohti vastustajan maalia. Viimein valkea pallo läjähti verkkoon Jakin potkusta, laiva löysi satamansa.
"Sun vuoro, pääset säkin vihdoinki pelaamaan", Jak istui vaihtopenkille ja nyökkäsi kohti kenttää. Hänen hiuksensa olivat hiestä märät, kosteina niiden pieni kihartuvuus korostui entisestään. Ruskeat silmät tuikkivat, ei ollut epäilystäkään, etteikö urheilu olisi ollut toiselle elämä, tai peräti vieläkin enemmän.
"Víttuku en osaa ees pelata", huokaisin ja nousin penkiltä, venytin käsiäni kohti aamun valkaisemaa sinistä taivasta. Jakin kasvoille kipusi virne.
"Sinähän suorastaan uhkut pelihenkeä", hän totesi sarkastisesti. Ironia taisi urheilun lisäksi olla pojan bravuuri.
"Ainahan minä", vinkkasin silmää ja liukenin muuhun joukkueeseen, en ollut koskaan ymmärtänyt jalkapallon viehätystä, enkä ymmärtänyt vieläkään. Tunsin itseni perin hölmöksi yrittäessäni seurata pallon matkaa toiselta puolelta kenttää toiselle, varsinkaan, kun minulle tuskin tulisi missään vaiheessa edes tilaisuutta koskea palloon, niin ainakin kuvittelin. Oli kuitenkin parempi vaikka sitten vain yrittää epätoivoisesti esittää aktiivista ja pelistä kiinnostunutta, ettei liikunnannumero laskisi kuin lehmän häntä.
***
Kostea nurmi ei tuntunut laisinkaan pitävältä lenkkarin alla, ilma rohisi keuhkoissa, yritin epätoivoisesti pysyä ajantasalla. Kuka hélvetti senkin ja keksi, että minut piti laittaa keskuspuolustajaksi? Jotenkin olin ainakin toistaiseksi kyennyt toteuttamaan pelipaikkaani, mutta havaitsin, että jopa se pieni ja olematon liikkumisen voima alkoi haihtua jäsenistäni. Tunsin pistävän kivun kyljessäni. Olin taas unohtanut, kuinka hengitetään. Haukoin ilmaa, pallo liiteli viheriön poikki kohti minua, syötin sen epätoivoisesti lähimmälle hyökkääjälle, ja pallo jatkoi taas purjehdustaan. Víttu, en tiennyt tästä pelistä páskan vertaa, toivoin vain joka sekunti, että peli päättyisi. Hetket vain venyivät peli tuntui jatkuvan ikuisuuksiin, kaikki vain juoksivat pitkin kenttää, lähes jokainen yritti epätoivoisesti potkaista pallon vastustajan maaliin. Joukkueeni hyökkääjät olivat siirtyneet palloilemaan vastaustajan maalille. Nojauduin polvieni varaan ja napitin vihreää nurmea jalkojeni juuressa. Yritin saada henkeni kulkemaan. Hiestä märät mustat hiussuortuvat tunkeutuivat kasvoilleni, luoja minun oli kuuma. Tunsin, kuinka jonkun katse vaelsi minussa. Nostin katseeni kentästä, pallo oli taas matkalla tänne. Aivan kuin joku seuraisi jokaista liikettäni. Páskiaiset, miksi ihmisten oli aina pakko tuijottaa. Hikipisarat valuivat otsallani, potkaisin eteeni jälleen pomppineen pallon niin kauas kuin vain pystyin. Oli se kumma, kuinka se kirottu esine aina ilmestyi siihen nenän eteen, pysyisi edes hetken poissa.
Pillin vislaus leikkasi ilmaa. Peli päättyi, meidän joukkueemme voitti kirkkaasti 9-3. Ojala veti vielä loppuvenyttelyn. Tuskasta turtuneet lihakset eivät enää jaksaneet pitää pintaansa ja jäykistellä, olo oli kuin makaronilla.
"Jaa et muka osaa pelata vai?" kuulin Jakin äänen naurahtavan vieressäni.
"Ton perusteella läpäisisit kevyesti seuran karsinnat."
"Hahhah, varmasti, tosi humoristista hei", muljautin silmiäni.
"Eiku ihan oikeesti, heti kun pisti vaativammalle pelipaikalle, niin alko liikettäkii löytyy, vikkelä ku sisilisko", Jakin ääni totesi. Hetken oikosulun jälkeen alkoi vihdoin minullakin raksuttaa:
"Sunko ideas se oli pistää mut keskuspuollustajaks? Syö pääs."
"Mun mun, tuskin Ojalakaa voi kiistää, liikut nätisti kun duuni on vähän rankempi", hänen virneensä ylsi korvasta korvaan. Tajusin nyt, että ne olivat olleet Jakin silmät, jotka olin selässäni tuntenut.
"En vaan ymmärrä, miksi hitossa sulla tuntuu olevan jotenki kumman kielteine asenne urheiluun."
"Koska jostakin kumman syystä en nauti siitä, että kaikki voima pakenee jäsenistä sairaanmoisen treenin jäljiltä", huokaisin, Jak vain purskahti nauruun kuullessaan vastaukseni. Ihan tosi, jalkani olivat nytkin niin väsyneet, että tuskin jaksoin niitä nostella.
"Okei, se on selvä sitte, ensiviikon ohjelmasta en ole vielä ihan varma, joten seuratkaa vain ilmoitustaulua, pukuhuoneisiin mars, en edelleenkään suostu selittelemään myöhästymisiänne, jos ette osaa käydä ripeästi suihkussa", Ojalan kantava ääni kantautui korviini, ja koko pojat DEF-liikuntaryhmä alkoi siirtyä ripeästi kohti pukukoppeja.
"Oot sä ja kans yks", Jak naurahti korvaani, pojan henkäys sai ihoni värähtämään.
***
Veden solina täytti suhkuhuoneen, viileä pikasuihku tuntui ihanalta turtuneella keholla. Sykkeeni ei ollut vieläkään tasaantunut täysin, kaulavaltimo tykytti vieläkin turhan tiheään tahtiin. Suljin silmäni, hetkeksi unohdin olinpaikkani, hengitin vain veden lävitse, joko liikuntatunnit eivät olleet edellisessä koulussani puoliksikaan näin rankkoja, tai sitten kuntoni oli jotenkin kummasti rapistunut muuttaessa. Tunsin horrokseni lävitse lämpimän käden painuvan olalleni:
"Mika, mennään jo." Avasin silmäni ja ravistelin itseni takaisin tähän todellisuuteen, suljin suihkun ja otin vastaan Jakin ojentaman pyyhkeen, hän hymyili tavallista hieman kiusoittelevaa ja vinoa hymyään, aloin jo epäillä, ettei hän muuten osannutkaan hymyillä. Ja minua ärsytti, etten itse osannut hymyillä samoin.
"Tunti loppu tänään taas ihan tajuttoman myöhään, saattaa jopa tulla kiire" vaalea poika totesi ja käveli edeltä takaisin pukeutumistilan puolelle. Lämmin vesihöyry leijui suihkutilassa, tunsin itseni rennoksi, kaikki pelin jännittämät lihakset olivat nyt ihanan raukeat.
Pukuhuoneessa hälistiin, oppilaat häipyivät ovesta tiheään tahtiin. Me emme puhuneet mitään, puimme päällemme vain niin nopeasti kuin mahdollista. Tein varmaankin uuden ennätyksen tyköistuvien valkoisten pillifarkkujeni pukemisessa, niittyvyön kanssa ei onneksi koskaan tarvinnut tapella, siitä olin pitänyt huolen jo ostovaiheessa. Valkomustaraidalliset varvassukkani pystyin muutenkin vetämään jalkoihini sekuninnin tuhannesosassa, eikä mustan t-paidan tai samansävyisen hupparin päälle pistäminen vienyt aikaa juuri muutamia sekunteja enempää. Tungin jalkani mustavalkoisiin tennareihini, olin melkein valmis. Luojan kiitos, pukuhuoneessa oli ylipäätään peili, jolle minun onnekseni ei ollut tunkua, tai siis, sen ääressä ei seissyt yhtäkään ihmistä. Nappasin laukustani pikaisesti vain eyelinerin ja valkoisen hiuslenksun, nyt tuskin oli aikaa sen kummemmin siistiytyä. Rajasin silmäni nopeasti peilin avustuksella ja sidoin hiukseni poninhännälle taakse, kun ne sinne sopivasti ylsivät. Tarkistin vielä, että kaikki lävistyskorut olivat paikoillaan, edellisessä koulussani olin onnistunut liikuntatunneilla hävittämään sievoisen määrän niitä, vaikka oma vikanihan se oli, kun en jaksanut kaikkia vääntää irti pelkästään liikuntatuntien vuoksi.
"Joko neiti sai tarpeeksi itsensä peilailusta?" Jakin kysyi sarkastisesti ja heitti laukkuni minulle. Kiitokseksi edellisestä kommentista tyydyin vain vilauttamaan hopeisella napilla varustettua kieltäni, en jaksanut aloittaa víttuilua, ehtisin tehdä Jakille myöhemminkin selväksi sen, että minua oli parempi olla puhuttelematta naisena.
"Meidän on pakko lähtä haneen ny, muuten myöhästytään." Nyökkäsin vastaukseksi, olimme viimeiset, jotka lähtivät pukuhuoneesta.
Ulkona syysaurinko paistoi huomattavan kirkkaasti, tänään oli oikeasti aika ihana sää. Olihan kyllä eilenkin ollut, mutta se oli aivan eriasia, eilen oli maanantai, ja maanantait olivat, kuten jo aijemmin mainitsinkin, ihan pérseestä, ja syvältä sieltä. Nyt ei kuitenkaan ollut aikaa alkaa hehkuttaa sitä, miten ihania ja maanantailta pelastavia päiviä tiistait olivat, sillä minulla oli täysi työ yrittää pysyä mukana Jakin kävelytahdissa. Tunsin itseni taas jälleen ja kerran kovin huonokuntoiseksi, ja suorastaan etanamaisen hitaaksi. Yritin parhaani mukaan sovittaa askeliani Jakin askeliin. Minun oli vaikea ymmärtää, miten joku kykeni kävelemään niin reippaasti, jopa äskeisen liikuntatunnin kaltaisen rääkin jäljiltä.
***
Ihme kyllä, me emme myöhästyneet seuraavalta tunnilta, joka sattui olemaan ruotsia, joka ei kylläkään lukeutunut suosikkiaineisiini. Mielestäni olin aika avuton kyseisessä kielessä, mutta minkäs teit. Opettaja kaikeksi onnekseni vaikutti ihan viisaalta, mikä tuntui olevan aika harvinainen piirre ah-niin-rakkaan toisen äidinkielemme opettajissa. Nojasin päätäni käteeni, nauhalta soiva puhekappale kaikui luokassa. Istuin takapulpetissa, edessäni istui Jukka, jonka irokeesin takaa jopa minulla oli hieman hankaluuksia nähdä luokan etuosiin. Väritin ruutuvihkon kannen ruutuja, edellisessä koulussani kaikki vihkoni olivat jo alkaneet muistuttaa kovasti shakkilautaa, ja niin varmaankin kävisi tääläkin. Olin aina ollut huono keskittymään tunneilla olennaiseen, mutta jotenkin silti onnistuin saamaan ihan hyviä arvosanoja, kovin ristiriitaista. Ei minulla kyllä mitään niitä hyviä arvosanoja vastaan ollut, mutta outoa se oli, kun kokeisiin vaivauduin lukemaan hyvin harvoin, jos silloinkaan ja tunneillakin olin aivan joissakin muissa galakseissa. Olin kaiketi vain mielettömän onnekas tapaus.
***
Raahauduin muiden oppilaiden mukana ulos, ruotsintunnit olivat aina tylsiä, eikä äskeinenkään tehnyt poikkeusta siihen sääntöön. Me olisimme tänään toisessa ruokailuvuorossa, joten meillä olisi ensin ruokavälitunti, ja sitten vasta ruokailu, eli päin vastoin, kuin eilen oli ollut. Käytävässä oli kamalasti ihmisiä, olimme kuin sillit suolassa, minusta tuntui, ettei rakennuksessa riittäisi enää edes ilmaa hengitettäväksi, joten yritin hankkiutua ulos niin nopeasti, kuin suinkin vain mahdollista. Ilmeisesti Jak ajatteli aivan samaa, sillä kumpikin meistä tutui kiihdyttävän kävelytahtiaan, ja kun pääsimme portaisiin asti, ei pahemmin voinut enää puhua kävelystä, vaan pikemminkin juoksusta. Juostessa sai myös kummasti tilaa itselleen liikkua, kukaan kun ei tahtonut jäädä portaissa koikkelehtelevan poikakaksikon jalkoihin. Tai minä en ainakaan olisi tahtonut, tiedä sitten, jos vaikka tästäkin koulusta löytyi niitä, joille ylipäätään heidän oma olemassa olonsa oli yksi ihan páskan hailee.
"Mika hei venaa ny vähä", Jakin huikkasi ja tarttui hihaani, saaden minut melkein kompastumaan.
"Elä roiku tai ollaa kohta turvallaa molemmat", urahdin, itse asiassa olisin jo varmasti menettänytkin tasapainoni, mikäli en olisi ottanut tukea rappujen sisäkaiteesta.
"Ah sori", hän naurahti ja päästi hihastani irti. Hyppelimme vielä viimeiset raput alas, ja sukelsimme ovista ulos.
"Wou, ilmaa, mä hengitän", Jak huokaisi ja hengitti teatraalisesti syvään.
"Veit jalat suustani", annoin hapen virrata keuhkoihini, ilmassa maistui syksy.
***
"Jak huomenta!" miellyttävän pehmeä ja iloinen ääni viilsi itselleen tilaa pihan hälinässä kuin sapeli. Käännyin kohti ääntä, katseeni kohtasi meitä kohti astelevan vaalean tytön. Ei, vaan tytön näköisen pojan.
"Huomenta vaan, mitäs sä?" Jakin naurahti, hänen säihkyvällä hymyllään olisi voinut varmaankin korvata auringon. Pojat ilmeisesti olivat hyviäkin ystäviä.
"Tavallista. Kukas sulla täällä muuten on?" läheltä huomasi, että poika ei ollut vaalea pelkästään kuontaloltaan, vaan myös hänen ihonsa oli suorastaan luonnottoman kalpea. Ja minä olin aina pitänyt itseäni kovin kalvakkana, mutta tämän aaveen kaltaisen ilmestyksen rinnalla näytin varmasti siltä, että olisin juuri tullut aurinkolomalta Espanjasta.
"Mä oon Mika" vastasin ja vaihdoin painoa jalalta toiselle.
"Aloitin eilen kasieellä." Aavepoika nyökkäsi ja hymyili minulle. Hymyn oli luultavasti tarkoitus olla ystävällinen ja lämmin, mutta siniharmaiden silmien surullinen sävy ei oikein tukenut vaikutelmaa. Uskoin kuitenkin, ettei katseen apeus johtunut minusta, kun poika ei kuitenkaan vaikuttanut kovinkaan ylitsepursuavan iloiselta tapaukselta. Äänensä oli muuten kovin kaunis, se toi minulle etäisesti mieleen keväisen puron solinalta. Ääni ei kuitenkaan vaikuttanut kovin poikamaiselta. Ehkä hän olikin sittenkin poikamainen tyttö?
"Älä yritä vaihtaa puheenaihetta, miks sä et ollu eilen taaskaa koulussa?" Jakin ilme oli muuttunut tervehdyksen keveydestä synkkään, huoli paistoi hänen silmistään. Tunsin itseni kovin ulkopuoliseksi tilanteessa, en edes tiennyt pojan, tai tytön, kumpi nyt ikinä olikaan, nimeä. En tiennyt myöskään sitä, miksi Jak oli toisen ilmeisestä eilisestä poissaolosta niin kovin kiinnostunut, tai miksi Jakin kasvoille olivat kasaantuneet murheen varjot.
"Heikotti, oli alilämpöä", siniharmaiden silmien katse kääntyi pois, syystuuli helutti platinanvaaleita hiuksia, jotka taittoivat päivänvaloa kauniisti kuin silkki. Sirot luiset kädet hakeutuivat housun taskuun. Olin varma että se oli valhe, tosin ehkä valkoinen sellainen.
"Ahaa", Jak huokaisi, hän ei ilmeisesti aikonut alkaa tivaamaan, vaikka hänen kasvonsa paljastivat, ettei tämä uskonut yhtäkään ystävänsä sanoista.
"Anteeks, mä en vissiin vielä ees esitelly itteäni, kun tää yks urpo keskeytti", pehmeä ääni hymähti. Sivusilmällä havaitsin, kuinka Jak kohdisti mukama murhaavan katseen ystäväänsä.
"Mun nimi on siis Otto. Kiva että tännekki ilmestyy uusii tyyppejä."
"Kiva että ihmiset aattelee noin", naurahdin kepeästi, hän siis oli tyttömäinen poika, kuten olin aluksi arvellutkin. Ehkä tämän Oton tyttömäisyys johtui hänen hentoudestaan, toinen oli kuin haurasta lasia, näytti aivan siltä, että pojan olisi voinut särkeä pelkällä kosketuksella.
"Mitä syytä meil muka olis aatella toisin?"aavepoika kysyi hieman hämmästyneenä.
"Ei sitä koskaan tiedä, mitä ihmiset toisista ihmisistä ajattelee", kohautin harteitani, tuntui oudolta, että jotkut suhtautuivat minuun noin ennakkoluulottomasti. Mutta ehkä se ei ollutkaan kovin outoa, olin vain jo niin tottunut siihen, että kaikki katsoivat minua kieroon, vaikka eivät edes välttämättä tienneet nimeäni.
"Eipä niin", Oton rauhallisesta äänestä huokui ymmärrys. Jak nojasi koulun ulkoseinään ja tuhahti:
"No ehkä ei sitten, mut hei haloo, kuka täysjärkinen tuomitsee ennen ku tutustuu?"
"Sä sen sanoit, sellasilla, jotka ei ees vaivaudu tutustumaan ei oo varmasti ihan kaikki murot kulhossa", Otto huokaisi, äänessä oli vivahde sääliä, liekö niitä kohtaan, joilla ei kaikki ollut kotona, vaiko sitten niitä, jotka näiden vajaiden urheiksi joutuivat.
"Harmi että sellaisiakin on olemassa", surumielinen ääni totesi.
"Ja vielä niin hélvetin paljon", jatkoin platinablondin ajatusta. Surusilmien empaattinen katse kohdistui minuun, Otto tuntui näkevän suoraan lävitseni. Käänsin katseeni pois, en oikeasti halunnut kaivaa vanhoja haavoja auki. Kummallista, miten ymmärtävä katse satutti aivan yhtä lailla, kuin ymmärtämätönkin.
"Kuis niin?" Jak katsoi minua hieman ihmeissään. Minulta tosin kesti hetki tajuta, mihin yhteyteen poika kysymyksellään viittasi.
"No, siellä missä ennen asuin, oli ysiysi prossaa tyypeistä sellasian kusípäitä, ettei pahemmista enää paljoa väliä", muljautin silmiäni.
"Mut ei jakseta puhuu siitä", totesin nopeasti, vaaleaveriköt katsahtivat minuun kysyvästi. Heilautin kädelläni vain tilanteen pois ja kuittasin sen naurahduksella, en jaksaisi alkaa selittelemään yhtään mitään. Hiljaisuus, kumpikaan pojista ei sanonut mitään. Huomasin pidättäneeni henkeäni, kylkeen alkoi pistämään. Olkaa vain hiljaa, niin on parempi. Tunsin olevani porukan musta lammas, aivan kirjaimellisesti.
Kello soi, minä ja Jak hilaudumme kohti ovea, Otto erkani joukostamme, en viitsinyt kysellä minne oli matkalla, vaikka se olisikin kiinnostanut. Tunsin kämmenen sipaisevan olkapäätäni, henkäys sai ihoni värähtelemään.
"Kannattaa muuten muistaa hengittää", Jak kuiskasi hymyä äänessään. Hän oli siis huomannut.
"Ehkä", hymähdin epämääräisesti vastaukseksi.
"Jos ei hengitä, kuolee, joten suosittelen ihan lämpimästi", toinen naurahti ja etääntyi hieman, hengitys ei enää leikkinyt iholla.
"Ja sä et halua et mä kuolen?" kysyin hieman huumorimielessä.
"Todellakaa en", Jakin oli perin tosissaan, äänessä kuului syvempi sävy, jota en ollut vielä aijemmin hänen puheessaan kuullut. Se lämmitti, ehkä joku sittenkin oikeasti välitti.
Chapter seven – Jak's point of view – The booze-episode and other memories
Istuimme päivän viimeisen luokan edessä nojaillen seinään, minä ja Mika, no oli siinä kyllä koko loppu muu luokkakin. Odotellimme, että jospa vaikka ihana ja kaikin puolin rakas englanninopettajamme Virtanen viitsisi saapua paikalle, ja päästää meidät luokkaan. Tai jos minä olisin saanut päättää, niin kyseinen naikkonen olisi kyllä saanut jättää kokonaan tulematta, voisin kyllä mieluusti viettää tunnin notkumalla käytävälläkin. Ei sillä, että olisin jotenkin vihannut Virtasta tai jotain, me nyt vain emme oikein tulleet toimeen keskenämme, näin kauniisti sanottuna. Mutta jos ihan suoraan puhutaan, niin koko ämmä olisi voinut lähteä lätkimään koko maasta. Ainoat hyvät asiat tässä naisessa olivat ne aineet, joita hän opetti. Englanti, vaikka koko kieli oli täynnä poikkeuksia, ja vaikka mikään sääntö ei tuntunut pätevän kaikkiin asioihin, jotenkin silti pidin siitä kielestä, se tuntui sointuvan suuhuni melkeinpä paremmin kuin suomi. Ja ranska, siitä nyt en kyllä voinut henkilökohtaisesti sanoa mitään, kun en sitä opiskellut, mutta olin lähes varma, ettei siinäkään ollut päätä saatika sitten häntää, ja ehkä sen vuoksi se vaikuttikin kovin mielenkiintoiselta. Naapuriluokkien opettajat hipsivät jo sisään luokkiinsa oppilasvanojen seuraamina aloittelemaan tuntejaan, mutta Virtasta ei vain näkynyt. Se nyt tosin ei ollut mitään uutta, oli jäänyt varmaankin juomaan vielä kolmannen kupin kahvia. En olisi ihmetellyt, jos hänen hiustenvärinsä olisi johtunut maitokahvin huomattavasta ylinauttimisesta.
"Onks tää maikka aina näin paljo myöhäs?" Mika kysyi ja järjesteli taas lettiään parempaan järjestykseen, hiukset tuntuivat olevan pojan pakkomielle. Uskalsin epäillä, että Mikasta paljastuisi vielä paljon muitakin erikoisia piirteitä. Hän ei vaikuttanut sellaiselta tyypiltä, jollainen asuu jokaisella korttelilla.
"Poikkeuksetta kyllä", naurahdin, enkä liioitellut yhtään. Äkkiseltään ei muistunut yhtäkään kertaa, jolloin tämä olisi ilmestynyt paikalle samaan aikaan, kuin nämä muut opettajat, joilla oli vielä tallella edes hieman työmoraalia.
Muut luokat olivat aloittaneet varmaankin jo kymmenisen minuuttia sitten, kun kuulin tutun korkokenkien kopinan rapuista. Jos olisin joutunut odottamaan vielä viisikin minuuttia kauemmin, niin olisin kyllä lähtenyt lätkimään, aika olisi varmasti kulunut kevyesti kentällä.
"Anteeksi että hieman kesti, piti käydä ottamassa muutamat kopiot", nainen sanoi ja työnsi avaimen lukkoon. Ovi avautui, Ulrika Virtanen kipitti pöytänsä taakse ja alkoi kuumeisesti järjestellä papereitaan, jotka olisivat kuitenkin aina täydellisessä epäjärjestyksessä. Tuon naisen arkistointitaidot kyllä tiedettiin, ei olisi ensimmäinen kerta, jos hän olisi vaikka ottanut väärät paperit mukaansa.
"Noniin, suoritetaanpas nyt tämä päivän viimeinenkin tunti kunnialla", Ulrika aloitti, tässä kohtaa minun olisi tehnyt mieli nauraa, sana kunnialla kun ei oikein osunut englanninopettajamme suuhun.
"Eli teillä oli siis kotitehtäviäkin, avatkaahan ne kirjanne aukeamalta 34 ja 35, niin aletaan takistamaan..."
***
"Vihdoin, luulin jo ettei toi tunti loppuis ikinä", huokaisin ja hengitin raikasta ulkoilmaa, olin edelleenkin sitä mieltä, että koulumme ilmastointi oli suorastaan säälittävän huonossa kunnossa.
"Sä et taida tykätä englannista, vai?" Mika kysyi, olimme kävelemässä kohti pysäkkejä, kello oli taas vailla kolme.
"Tykkään ja en tykkää. Tykkään englannista kielenä ja maana, mut vihaan opettajaa", yritin heiman reipastaa kävelytahtiamme, en halunnut olla bussissa viimeisten joukossa.
"Hei muuten nii asiasta kukkaruukkuun haluisiks lähtä mun kans tänää vaik juoksee", kuulin kysyväni. Olisi kyllä oikeastikin hauska tehdä jotain Mikan kanssa vapaa ajallakin, mutta juoksemaan, mitäköhän taas ajattelin, minulle oli tullut jo melko selväksi, ettei kyseinen laulajakitaristi todellakaan urheilusta perustanut.
"Mielummin kävelemään, hélvetti mä mitään juosta jaksa, mut hitaamassa tempossa voisit kyllä vaikka näyttää vähä paikkoi, oon ihan pihalla täst cityst y'know?" hän vain naurahti.
"Selvä, kävelemään sit, jos kunto ei kestä", nyökkäsin virnistäen. Hiton hyvä tyyppi, ihme ettei kuitenkaan heittänyt ehdostusta roskakoppaan, vaikkei siitä pitänytkään..
"No joo ei kestä sen aamupäiväisen liikkatunnin jäljiltä, joten kävelemään, se on ny sovittu", Mika sanoi ja kääntyi katsomaan minua, kasvoille oli hiipinyt pieni irvistyksenpoikanen.
"Mutta varokki sitte, ettet raahaa mua koko yötä perässäs tuol jossai, tai voit olla varma, etten mä lähe sun kaa koskaan mihinkää."
"No, mä kyllä nukun öisin, että siitä sulla tuskin on huolta", työnsin käteni takkini taskuihin, viileä avainnippu painautui vasten vasenta kämmenselkääni.
"Ja sitäpaitsi, en harrasta kylillä yömyöhään roikkumista, toisin kuin eräät, joilla en taas tarkoita välttämättä sinua."
"Ai välttämättä?" Mika nauroi, renkaat tämän alahuulessa heijastivat kevyesti vähitellen katoilevia auringonsäteitä. Syksy oli tosiaan jo melko pitkällä.
"No, en satu tuntemaan neidin illanviettotapoja, joten en vanno asiaa suuntaan enkä toiseen."
"Voi jumalauta mä en oo mikään nainen, koita ymmärtää, yksiki hamekansaan viittaava ilmaus lisää nii en vastaa seurauksista!" pojan silmät kohdistivat minuun ehkäpä jopa hieman uhkaavan katseen, tummat kapeat kulmakarvat korostivat ilmeen uskottavutta entisestään. En kuitenkaan voinut vastustaa kiusausta:
"Uuh, ihan pelottaa, mitäköhän neiti mahtaa minulle oikein tehdä?"
"Koska katuharjat alkavat olemaan niin kliseisiä, voisin sen sijaan testata vaikkapa työntää jääkiekkomailan poikittain timmiin perseesees, urheilun ystävä kun olet", Mika naurahti ja virnuili juonittelevan näköisenä.
"Aah, sä oot ehtiny tsekata jo perseenki", vinkkasin silmää ja otin varmuuden vuoksi muutaman juoksuaskeleen, aavistin että seuraavasta minut saatettaisiin jo myllyttää. Enhän minä sille minkään voinut, etten koskaan osannut lopettaa ajoissa.
"Ja juokset viel
|