|
Lähettäjä: Rewjan
Päivämäärä: 19.10.08 19:09:31
A/N: tekstiä pukkaa, outoa sellaista. No, minkäs teet, toivottavasti kelpaa.
---
Chapter nine – Mika's point of view – Finnic idiot
"No niin, siinä taisikin olla sitten kaikki tältä päivältä, ja koska olitte niin mukavia tänään, armahdan teidät nyt läksyistäkin, olkaa onnellisia ja häipykää nyt välitunnille", Kirsti lopetti tunnin hymyillen, ja kaikki pakkasivat tavaransa suorastaan salamannopeasti. Kiireisimmät ryntäsivät ovelle pää kolmantena jalkana. Minäkin nousin paikalani ja hilauduin laukkuineni kohti äidinkielenluokan ovea. Juuri kun olin astumaisillani oppilaita tulvaan meluisaan käytävään, kuulin luokanvalvojamme napakan äänen takanani:
"Mm.. Mika, jäisitkö hetkeksi?"
"Mitä?" sydän hyppäsi kurkkuuni pysähtyessäni kynnykselle ja kääntyessäni kohtaamaan Kirstin kasvot. Mitäköhän hélvettiä olin jo nyt ehtinyt mennä tekemään? Erittäin hienoa, Mika, teit itsestäsi pikkukriminaalin ennen kuin ensimmäinen viikkokaan ehti pyyhältää ohitse.
"Haluaisin vain kysyä, että miten olet tänne nyt sopeutunut, onko löytynyt kavereita, millaiseltas tämä nyt vaikuttaa?" nainen kysyi ääntään pehmentäen huomatessaan reaktioni. Huokaisin helpotuksesta, ilmeisesti turhankin kuuluvasti, sillä ennen kuin ehdin sanaa saada suustani, Kirsti naurahti päätään pudistellen, perin tietäväisellä äänellä:
"Enhän minä sinua nyt heti mihinkään puhutteluun ole pistämässä, hupsu. Vai oletko jo ehtinyt tekemään jotain, mistä rangaistusta pelkäisit?" Pudistin päätäni vastaukseksi niin, että mustat hiussuoruvat heilahtivat silmieni ylle.
"No mutta kerrohan nyt, onko mennyt hyvin, eikai mitään ongelmia ole ollut?"
"Ihan hyvin mulla menee, mukavampi tää mesta on ku entine", tyydyin vastaamaan toivoen, että luokanvalvojan mielestä se olisi tällä hyvä ja päästäisi minut menemään. Minusta oli aina ollut inhottavaa vastailla tuollaisiin kysymyksiin, en voinut käsittää miksi minun mielentilani niin kovasti kiinnosti esimerkiksi terveydenhoitajia. Olisivat vain tehneet ne terveyden kannalta tarvittavat testit, mutta kun ei, vielä pitää kuulumisiakin kysellä. Ja nyt opettajatkin ovat alkaneet nähtävästi harjoittamaan samaa piinapenkkipáskaa, voisiko enää surkeammin sattua?
"Sehän on mukava kuulla. Eli kavereita on jo löytynyt ja niin pois päin?" luokanvalvojamme kysyi hymyissä suin.
"Juu-u. Jak asuu melkein naapurissa, ja tuun toimeen ihan hyvin Laurin ja Sinnanki kans", sanoin ja pakotin pienen hymynväreen kasvoilleni, vaikka se ehkä jäikin niin pienoiseksi, että Kirsti tuskin edes huomasi mokomaa. Puristin olkalaukkuni hihnaa tiukasti, aivan huomaamattani. Tälläiset tilanteet vain saivat minut aina hermostumaan, enkä edes tiennyt miksi.
"Hieno juttu, sinähän olet siis kotiutunut tänne oikein mallikkaasti. Milloinkas sinä muuten tänne muutit? Oletkos ehtinyt jo tutkimaan hienoa kaupunkiamme?" äidinkielenopettaja vain jatkoi jutusteluaan. Kirottua, tätä menoa en ehtisi välitunnille laisinkaan.
"Viime perjantaiyönä tulin, oon mä muutaman kerran tuolla keskustassa pyörähtäny mutta en sitte oikei muuten", totesin sävyttömällä äänellä. Toinen käteni oli jo eksynyt pyörittelemään korvarenkaitani. Minun oli aina pakko räpelöidä jotain, Tonin mielestä olin jokin ihmeellinen rauhaton sielu, en kuulema ollut paikoillani edes nukkuessani. Sitä tosin en epäröi hetkeäkään, sillä se voisi olla ihan looginen selitys sille, miksi tyynyni löytyi aina aamulla loppujen lopuksi toiselta puolelta huonetta.
"Ohhoh, sinähän nopeasti aloitit täällä, ette varmaan ole saaneet vielä edes kaikkia tavaroita puretuksi?" Kirsti kysyi hämmästellen.
"No joo, kun äiskä halus et meen vaan suoraan kouluu. Mut nopeasti me kyl kaikki purettiin, toissapäivänä pistettiin viimosetkin tavarat paikoilleen, kun ei meillä paljoo omaisuutta oikeestaan oo, sitä ei kai ehdi kertyä, ku muuttaa niin usein", kohautin olkapäitäni.
"Vai sillä lailla, sittenhän muuttaminen onkin sinulle ihan tuttua puuhaa. Mutta juu, tuo välituntikin loppuu ihan justiinsa, että päästänpä kai sinut nyt sitten jo haahuilemaan kohti seuraavaa luokkaa. Mitäs sinulla on nytten, muistaakseni teillä oli valinnaisia seuraavaksi?" nainen kysyi iloa kuplivalla äänellä. Hienoa että ainakin jotkut nauttivat työstään.
"Musiikkia", pelkkä ajatuskin musiikintunnista sai minut hymyilemään. Vaikka toisaalta se sama ajatus saikin vatsani aivan sekaisin, jännitin kai sitä, ettei opettaja vastaisikaan korkeita odotuksiani.
"Taidat olla musiikkimiehiä, vai?" Vastasin Kirsin kysymykseen reippaalla nyökkäyksellä.
"Jaahas, siinä tapauksessa enkään pidättele sinua enempiä, suunnistapa seuraavalle tunnillesi, hyvät syyslomat nyt minun puolestani", luokanvalvojani naurahti, ja samassa pyyhälsin jo ulos luokasta.
***
Askeleeni johdattivat minut tämän koulun ainoan, eli luultavasti myös valtaisan musiikinluokan tuntumaan, jonka edessä parveili kirjava lauma kaikenkarvaisia oppilaita. Jäin tarkoituksella hieman sivumpaan seisoskelemaan, sillä minusta ei vain tuntunut luontevalta vain kävellä minulle tuikituntemattomien nuorten keskelle.Yhtäkkiä minua alkoi jännittämään aivan hélvetisti, tunsin itseni todella orvoksi. Edessäni olisi kaksi tuntia musiikkia sellaisten ihmisten kanssa, joista tuskin yhtäkään tuntisin, sillä kuuluisalla minun tuurillani, tässä samassa musiikkiryhmässä ei olisi yhtäkään oppilasta tuoreelta luokaltani. Silmäni haravoivat väkijoukkoa, etsien epätoivoisina tuttuja kasvoja. Olin lähes luopunut toivosta, ja hyväksynyt sen, että minut heitettiin taas minulle täysin vieraaseen ryhmään, kunnes olin huomaavani limenvihreän irokeesin vilahtavan jossakin muiden seassa. Mutta toki muillakin voisi olla limenvihreä tukka kuin Jukalla. Mahtavaa, sain jo toisen kerran tällä viikolla tuntea itseni muukalaiseksi.
Reippaat askeleet kopisivat lattiaan, katseeni kääntyi rappukäytävästä luokan ovea kohti kävelevä pienikokoinen, rehdin ja positiivisen oloinen nainen. Joku varmaankin saattaisi ihmetellä, miten kykenin päättelemään ihmisestä noin paljon, vaikka tämä oli vasta tepastellut näkökenttääni. En aina ihan itsekään ymmärtänyt sitä, mistä nuo kaikki arveluni repäisin, mutta kai se vain johtui ensivaikutelmasta. Reippain askelin, mutta kuitenkin rennosti kävelevä, hyväryhtinen ja avarakatseinen hieman vanhempi nainen, jonka lyhyiden maantienharmaiden hiusten kehystämillä kasvoilla väreili avoin hymy, toi vain minulle saman tien mieleen aluksi kuvailemani ihmisen.
"Nonniin, salskeat nuoret herrat voisivat nyt väistää, jotta minä pääsisin avaamaan teille ovet, sillä ymmärrättehän, ettemme me pääse soittamaan tai laulamaan, mikäli te itsekkäästi estätte sisäänpääsymme", naisen persoonallinen ja soinnikas ääni tokaisi oven edessä teutaroiville pojille, jotka hilautuivat samassa pois opettajan tieltä. Pian ovi avautui, ja koko luokka syöksyi sisälle, minä jälkimmäisenä. Kuten olin olettanutkin, musiikkiluokka oli suorastaan järkyttävän suuri, arviolta noin viisikertaa suurempi kuin normaalit opiskelutilat. Huone oli täynnä soittimia ja tuoleja, istumapaikoista ei siis ainakaan olisi pulaa. Laitteiden johtoja vilisi lattialla niin paljon, että jouduin tosissani katsomaan jalkoihini, etten olisi pannuttanut värikkääseen johtomereen sen siliän tien. Oppilaat kokooontuivat nähtävästi ensimmäiseksi yhteen nurkkaan, jossa oli pääasiassa tuoleja, jotka nekin olivat sijoiteltu aivan hujan hajan. Tuolinurkkauksessa oli myös suuri piirtoheitinkangas, ja oletettavasti siis myös piirtoheitin. Pujottelin kohti hälisevää oppilasjoukkoa kohden, yksikään ei kiinnittänyt minuun huomiota, helpotus sinänsä. Istahdin ensimmäiselle vastaantulevalle tuolille, ja pudotin laukkuni lattialle. Sitten minä vain istuin hiljaa, ja kuuntelin muiden lörpöttelyä.
"Krhmmm, saisinko huomionne tänne päin, kiitoksia", kajahti kaiuttimista, ja itse äänen omistava nainen käveli rivakasti juokkoamme kohden langaton mikrofoni kädessään. Elämöivä luokka vaipui hiljaisuuteen nanosekunnnissa, kaikkien katseet kohdistuivat äänessä olevaan opettajaan.
"Katsotaanpas nyt, kaikki ovat kaiketi paikalla, jos joku onpi kyydistä poijes, hän ilmoittautukoon", opettaja puheli rennosti ja tarkasteli hiljentynyttä luokkaansa.
"Kaikki taitavatkin olla paikalla, kerrankin, tämähän on aivan historiallinen päivä, varsinkin, kun tänään saamme jopa uuden oppilaan tähän meidän kertakaikkisen lahjakkaaseen valinnaisryhmäämme. Tarkkasilmäismmät ovatkin ehkä huomanneeet, että tänne keskuuteemme on ilmestynyt tälläinen mustahiuksinen pitkä poika, joka saakin nyt heti ensialkuun esitellä itsensä", nainen asteli viereeni ja ojensi minulle mikrofoninsa.
"Moi, nimi on Mika", sanat tuntuivat takertuvan kurkkuuni, kuin pienet takiaiset. Tuntui aivan kuin jokainen ääni, jonka suustani päästin, olisi riipinyt äänihuuliani kuin raastinrauta. Ojensin langattoman pikaisesti takaisin opettajalle, jotten vain pudottaisi sitä jännityksessäni, tai vahingossakaan joutuisi kertomaan lisää itsestäni.
"Terve vaan, Mika. Terveluloa nyt sitten tänne joukkoomme tummaan, minä olen tämän talon ainoa ja etuoikeutettu musiikinopettaja Virpi Lehti, ja tämä on kahdeksasluokkalaisten musiikinvalinnaisryhmä numero neljä, täynnä mahtavia muusikonalkuja. Joten eiköhän vedetä esittelykierros Mikalle heti tähän alkuun, mikki vaan kiertoon", Virpiksi esittäytynyt kuulosti aivan jonkin televisio-ohjelman juontajalta puhuessaan, hänen äänensä oli juuri sellainen itsevarma ja charmantti. Miten vain, pian musiikintuntimme juontaja ojensi mikrofonin lähinpänä istuvalle tytölle, joka tarttui siihen letkeästi.
"Ja minä olen Marianne, hohdokas kosketinsoittaja", hän sanoi yrittäen matkia Virpin puhetapaa, ja onnistuenkin siinä melkoisen hyvin. Kylkiäisiksi tyttö vielä vinkkasi silmäänsä leikkisästi, ja niin langaton jatkoi kierrostaan.
"Kati moi, koskettimia pimputtelen myös."
"Mä oon LL, laulava Linnea."
"Santeri, sano vaan Santtu, soitan sähkistä."
"Janne, akustinen kitara."
"Iiro, akustista soitan kans."
"Jarno täs tere, erikoisalaa rummut, mut akustine kitara menee kans."
"Mä oon Auni, laulelen."
"Se o Juuso sähkiksestä päevää."
"Inka, mä laulan kans."
"Annamari, Anna vaan. Soitan koskettimii."
"Mikke mo, tän mestan yksinoikeutettu ja ainoa basisti."
"Jukka the rumpali hejsan, me tunnetaanki jo", tuttu irokeesillä varustettu alieniin sekoitettavissa oleva poika lopetti esittelykierroksen. En siis sittenkään nähnyt harhoja, ryhmässä oli sentään yksi minulle entuudestaan tuttu tyyppi. Tunsin oloni heti hieman paremmaksi, en ollut siis täysin vieraassa porukassa. Ainoastaan karkeasti sanottuna yhdeksänkymmentäkolme prosenttia tästä jengistä olivat minulle tuikituntemattomia. Mutta jostainhan se on lähdettävä, ja yhdeksänkymmentäkolme on aina vähemmän kuin sata. Ainakin minun matemaattisten laskutoimistuksieni mukaan. Mikrofoni oli täysin huomaamattani kulkeutunut taas musiikinopettajamme käsiin, sillä pian hänen juontajamainen äänensä valtasi tehokkaasti alaansa luokassa, jossa ei vallinnut enää niin koskematon hiljaisuus kuin hetki sitten. Liekö syynä sitten ollut se, että Inka ja Anna, mikäli nyt edes heidän nimensä muistin oikein, supisivat keskenään jotain, joka mitä luultavammin liittyi minuun. Ainakin siitä päätellen, että tytöt vilkuilivat minua vähän väliä.
"Krhm, tämä on musiikintunti, eikä mikään mölinätauko, joten olkaas tytöt nyt löpisemäti siellä, mehän emme ole vielä edes saaneet kuulla, mikä on uuden oppilaamme erikoisalaa", Virpi totesi pirteänä, ja silmänräpäytystä myöhemmin aivoni rekisteröivät sen, että mokoma langaton oli taas tölkkäisty minulle käteen.
"Öö, no mä soitan sähkistä ja laulan", totesin pienen takeltelun jälkeen täysin todenmukaisesti, sillä sitähän minä tein, soitin sähkökitaraa ja lauleskelin. Ojensin mikrofonin saman tien takaisin opettajallemme.
"Meillähän on täällä sitten ihan monitaituri", Virpi naurahti ilahtuneesti ja loi minulle erityisen lämpimän hymyn.
"Voisitkos sinä soittaa meille jotain näytiksi, ihan mitä vain, jotta vähän nään millä tasolla sinä olet?" Se ei ilmiselvästikään ollut retorinen kysymys, sillä huomasin taas pian, että mikrofoni nökötti nenäni edessä. Opettaja oli sentään tajunnut, etten kovin mielelläni käsitellyt mokomaa äänentoistolaitetta, varsinkaan kun käteni tärisivät näin paljon. Ei siinä muuten mitään, mutta en todellakaan tiennyt, mitä olisin vastannut: pääni löi täysin tyhjää. Mitä minä voisin soittaa, mitä minä nyt ylipäätään osaisin soittaa? Tunsin oloni typeräksi, erittäin typeräksi. Tuijotin vain langatonta kuin vähä-älyinen sillä välin, kun järjen ääni päässäni toitotti minulle sitä, että en tosiaankaan voinut olla näin avuton, kyllähän idioottikin äkkiä keksii päästään biisin, jonka voisi soittaa. Niinpä, idioottikin keksisi, joten minun täytyi olla täysi imbesilli, kun en edes idiootin tasolle yltänyt. Idiootitkin- silloin päähäni pamahti jotakin. Idiootti, siinäpä se.
"Mä voisin kai soittaa ja laulaakin American Idiotin, jos joku voi lyödä mulle kompin", sutkautin nopeasti. Ainakin olin saanut sanotuksi jotakin, toinen asia sitten olikin se, osaisinko minä enää soittaa sitä hölmöä idioottibiisiä, tai muistinko ylipäätään sen sanoja. Ei, ei American Idiot mikään idioottibiisi ollut, yksi Jennin suosikkikappaleista se oli, sen vuoksihan minä koko kappaleen olin alun perin opetellut soittamaan.
"No sehän käy loistavasti, Jukka voi varmasti hoitaa rumpuosuuden, haetaanpa sulle tuolta skitta ja pistetään mikki kuntoon, niin pääset näyttämään mikä sä olet miehiäs", Virpi sanoi ja hymyili huolettomasti. Minä sen sijaan en tuntenut oloani laisinkaan huolettomaksi. Perhoset lensivät vatsassani vähintäänkin puolimaratonia, olisin voinut oksentaa siihen paikkaan, mutta päätin kuitenkin jättää sen tekemättä. Sen sijaan nipistin itseäni kunnolla toisesta käsivarresta rankaisuksi siitä, että olin taas mennyt ajattelemaan Jenniä. Nippaisu oli myös kovaääninen herätyskello ajatuksilleni, jotka eivät millään meinanneet kestää kasassa, vaan olivat levitä kuin jokisen eväät pitkin musiikinluokan johtojen värittämää lattiaa.
***
Kitara tuntui kummalliselta, tietenkin siksi, koska se ei ollut oma Fancyni. Kitaran nimeäminen oikuksi saattaisi monien mielestä olla hupaisaa, mutta eihän nimi kitaraa pahenna, jos ei kitara nimeä. Yritin parhaani mukaan pitää päässäni sen vähän, minkä muistin amerikkalaisesta idiootista.
"Voit aloittaa heti kun olet valmis", Virpi totesi ja istahti oppilaiden sekaan jollekin satunnaiselle vapaana olevalle tuolille. Jännitys moukaroi mahaani kovin väkivaltaisesti, joten päätin aloittaa heti, kun vain mahdollista. Vilkaisin rumpusetin taakse majoittunutta Jukkaa, joka nyökkäsi minulle sen merkiksi, että oli valmis. Hengitin syvään, ja sitten sitä mentiin.
Löin muutaman kerran jalalla tahtia lattiaan, ja sen jälkeen en voinut kuin toivoa, että sormet muistaisivat mitä tehdä. Kaiuttimista kantautuva tuttu soundi todisti onnekseni sen, etteivät lihakset unohtaneet, vaikka päästä kaikki tieto häviäisikin. Jukka hyppäsi mukaan kelkkaan, ja yhtäkkiä kaikki tuntuikin päivänselvältä ja yksinkertaiselta, ei ollut muuta kuin minä, kitara ja komppi, opettaja ja muut oppilaat hävisivät kai jonnekin tietoisuuden toiselle puolelle. Kaikki jännitys katosi savuna ilmaan, ei ollut muuta kuin musiikki.
"Don't wanna be an American idiot, don't want a nation under the new media, and can you hear the sound of hysteria? The subliminal mindfück America."
Minä en muistanut sanoja, mutta silti mina vain lauloin. Sanat vain tulivat jostain. En tosin olisi ihmetellyt, vaikka kyseisen biisin lyriikat olisivatkin painuneet minulle niin syvälle selkäytimeen, että ne säilyisivät siellä aina. Olin soittanut tämän kappaleen Jennille niin monta kertaa, ettei edes koko tämän valinnaisryhmän oppilaiden sormet ja varpaat olisi niiden lukuisten tuokioiden laskemiseen riittänyt.
"Welcome to a new kind of tension, all across the alien nation, everything isn't meant to be okay,
television dreams of tomorrow, we're not the ones who're meant to follow, convincing them to walk you."
Jos totta puhuttiin, mina oikeastaan pidin tästä biisistä. Mikä olisi voinut olla parempaa, kuin kappale, joka oli suhteellisen helppo soittaa, kuulosti pirun hyvältä, ja jonka sanoituksissakin oli jotakin perää. Suljin hetkeksi silmäni ja nautin vain siitä mitä soitin. Vaikka oikeastaan, minusta tuntui siltä, etten soittaessani tehnyt yhtään mitään, kun ei tarvinnut ajatella mitään. Musiikki vain tuli, minä vain soitin.
"Well maybe I'm the faggot America, I'm not a part of a redneck agenda, now everybody do the propaganda and sing along in the age of paranoia."
Huomasin pian, että olin unohtunut soittamaan silmät ummessa hieman pidempään, kuin oli tarkoitus. Katsahdin yleisööni mustan, myös ripsiväriksi usein kutsutun mömmön kovettamien ripsieni takaa. Kaikki ne ihmiset, joiden läsnäoloa olin äsken jännittänyt, olivat nyt yhden tekevää. He olivat siinä, mutta he eivät olleet. Ajattelivat mitä ajattelivat, mutta kitara kädessä minua ei pelottanut mikään.
"Welcome to a new kind of tension, all across the alien nation, everything isn't meant to be okay, television dreams of tomorrow, we're not the ones who're meant to follow, convincing them to walk you."
Kaikki katsoivat avian hiljaa, kaikki kuuntelivat. Neljätoista paria silmää seurasi jokaista liikettäni, olin tämän hetken show, joka kiinnosti kaikkia, soittoani ja lauluani arvostettiin. Se tuntui hyvältä. Vaikka minä inhosin olla huomion keskipisteenä, rakastin silti sitä, että ihmiset katsoivat esiintymistäni. Silloin he katsoivat muusikkoa ja nauttivat musiikista, eivätkä tuijottaneet minua ja kuunnelleet puhettani. Siinä oli valtava ero.
"Don't want be an American idiot, one nation controlled by the media, information nation of hysteria, it's going out to idiot America."
Minä olin aika toivoton tapaus, sitä ei käynyt kieltäminen. Ujo ja esiintymishaluinen, justiinsa joo. Mutta minkäs teit, niillä vähillä asioilla mitä minulla oli, piti sitten pyrkiä eteenpäin. Voisivathan asiatkin huonommin olla, ehkä minä olinkin typeränpuoleinen arkajalka, joka vain suojautui pahalta maailmalta lävistyskilven ja kirosanamiekkojen avulla, mutta osasinpahan ainakin soittaa. Osasin sentään tehdä jotain, ja se oli jo pirun paljon.
"Welcome to a new kind of tension, all across the alien nation, everything isn't meant to be okay, television dreams of tomorrow, we're not the ones who're meant to follow, convincing them to walk you."
Soittoni jälkeen en voinut kuin todeta, että luokkahuone kaikui hiljaisuutta. Yleisöni tuijotti minua vieläkin hiiskahtamatta. Minun oli kuuma, ja tiheään tahtiin kohoilevasta rintakehästäni päätellen en ollut taaskaan harjoittanut pahemmin sellaista toimintoa, jota hengitykseksi kutsuttiin. Olin niin pösilö, että en edes hengittää muistanut. Jonain päivänä varmaankin vielä kuolisin sen vuoksi, että sattumalta vain unohtaisin hengittää. Se vasta olisikin tragikoomista. Kukaan ei vieläkään puhua pukahtanut, ja tuttu tunnen-itseni-erittäin-typeräksi-juuri-nyt-fiilis oli puskemassa taas pahemman kerran päälle.
"Oliks se noin kamalaa, et te ette ees uskalla sanoo mitään?" henkäisin lopulta itse ääni väristen, ja toivoin että joku sanoisi jotain. Kaikki tuijottivat nyt minua, muusikko oli haihtunut ilmaan jo hyvän aikaa sitten. Viimein musiikinopettajamme sai suunsa auki, naisen ääni oli täynnä hämmästystä:
"No ei todellakaan, tuo oli jotain aivan sanoinkuvailemattoman mahtavaa. Jos totta puhutaan, niin en aluksi uskonut mitä kuulin, mutta kai minun on pakko luottaa silmiini ja kuulooni. Poika sinä olet lahjakas, harva noin nuori kykenee soittamaan noin hyvin, ja vielä laulamaankin tuolla tavalla samaan aikaan. Sinulla on todella persoonallinen ääni ja soitat paremmin kuin monet sinua huomattavastikin vanhemmat." Tuijotin Virpiä silmät niin suurina, että oli suoranainen ihme, etteivät kyseiset siniset mollukat pudonneet lattialle. En vain kyennyt uskomaan sitä, mitä korvani kuulivat. Enhän minä noin hyvä soittaja voinut olla. Suljin silmäni, estääkseni niiden karkumatkan lattialle. Avasin suuni, vaikka en todellakaan tiennyt, mitä olisin sanonut, mutta sen tiesin, että jotain minun olisi pakko keksiä.
"Kiitos", sanoin, tai pikemminkin kuiskasin. Hiljainen ääneni tuskin kuitenkaan oli mikään este sanojeni kantavuudelle, sillä luokassa oli vieläkin niin hiljaista, että kuka tahansa olisi kuullut kilahduksen, mikäli olisin pudottanut neulan lattialle. Olin ylpeä itsestäni, sillä pikaisen, mutta siitä huolimatta perinpohjaisen pohdintani jälkeen tulin siihen tulokseen, ettei joku musiikin ammattilainen, joka näki minut ensimmäisen kerran noin vartti sitten, voisi sanoa noin säälistä kenellekään. Ei edes minulle. Minä olin siis oikeasti soittanut hyvin. Katselin silmäluomieni mustaa sisäpuolta, nyt kun olin silmäni sulkenut, en ollut enää niinkään varma, josko uskaltaisin avata ne uudestaan. Ulkopuolinen maailmahan olisi voinut vaikka kääntyä ylösalaisin ja nurinperin sillävälin, kun minä omassa en välttämättä niinkään ylhäisessä pimeydessäni taistelin ilonkyyneliä vastaan. Tämä ei todellakaan olisi oikea aika herkistellä. Tunsin kuinka lämmin käsi painui olkapäälleni.
"Hei, ei sinun tarvitse olla noin ujo, hienosti se meni", lempeä naisääni sanoi. Minua hymyilytti.
***
Kellot soivat tuntien päättymisen merkiksi. Aika oli mennyt loppujen lopuksi kuin siivillä, olisin voinut vannoa, ettei tämä tunti vain voinut kestää kahta tuntia, mutta kello ikävä kyllä oli kovasti erimieltä ajantajuni kanssa. Olisin voinut viettää aikaani tässä luokassa soittaen vaikka vielä toiset kaksi tuntia, mutta nähtävästi joutuisin jatkamaan musisointiani kotosalla. Aloin muun ryhmän mukana järjestämään soittimia takaisin paikoilleen, mikä oli oikeastaan nopeasti tehty, sillä kenenkään ei tarvinnut kuin huolehtia niistä instrumenteista, joita oli sen tunnin aikana soittanut. Minä siis vain kytkin mikrofonin pois päältä ja asetin sähkökitaran telineenseensä.
"Kun kaikki ovat pistäneet soittimet paikoilleen, niin olette minun puolestani vapaita lähtemään, että hyvät syyslomat kaikille", Virpi kuulutti langattomaan, jonka avustuksella hän oli alusta lähtien tunnin kulkua kontrolloinut. Laahustin noutamaan laukkuani sen tuolin alta, jolla olin alkutunnista istuskellut. Sen jälkeen toivotin vielä opettajallemme hyvät viikonloput, ja hilpaisin ulos luokasta ihmistäyteiseen käytävään. Päätin pitää kiirettä kävellessäni pysäkeille, sillä muistin vielä Jakin alkuviikosta antaman varoituksen, joka koski tupaten täynnä olevia kolmen busseja. Juuri kun olin astumaisillani rappukäytävään, joku tarttui kiinni hupparini selkämykseen.
"Minnes sulla o kiire?" en kyennyt tunnistamaan kysyjän pilkkaavaa ääntä. Käännähdin ympäri ja yritin riuhtaista itseni irti toisen otteesta, mutta yritykseksihän se jäi.
"Tiedäks me ei kaivata tollasii elvistelijöit meidän ryhmää, se ei oo olleskaa reilua, kun tollaset kukkakepit, jotka muuttaa tänne jostaa hevonvítusta vie heti kättelys soolokitaristin paikan siltä, joka on siin toiminu kauemmin ku tollaset nulikat on ees omistanu kitaraa", kiinnikävijä äyskäisi minulle halveksivasti, hän oli liuhulettinen 'Juuso sähkiksestä päevää'.
"Voisit painua samantien takasin sinne pérseeseen mistä tulitki, tääl ei o sulle sijaa", poika tuhahti ja loi minuun halveksuvan katseen.
"Kattokaa ny pojat, víttu mikä rimpula tää o, ihan ku joku naine!" Juuso nauroi ja retuutti minua oikeasta käsivarreistani. Vasta nyt huomasin että pojan takana oli muitakin, tosin itse en tuntenut heistä ainuttakaan, muutama saattoi olla jopa yhdeksänneltä.
"Víttu vaikken ookkaa tollane paviaaninpérse ni en mä nii erehdyttäväst naiselt näytä et kähmii tarvii", nälväisin ja yritin edelleen pyristellä irti mokoman rasvaletin tiukasta otteesta.
"Oho oho kattokkee täähä osaa puhuakki! Mä luulin et tää o mykkä! Ja vielä paha suustaa, aijai, pitäisköhän tällästä vähä ojentaa, häh?" Juuso jatkoi páskanjauhamistaan. Tässä vaiheessa tiesin, että minun täytyisi päästä karkuun, tai tilanne voisi päättyä minun kannaltani melko epäedullisesti. Tiedostin nimittäin erittäin kirkkaasti sen, että jokainen noista minua manaavista pojista omasi massaa reippaasti enemmän kuin minä, joten jos tämä päättyisi käsirysyyn, minä olisin saletisti naama mustana.
"Hakkaa víttu ittes kokosia", sihahdin kiukkuisena, ja juuri kun rasvaletti oli avaamassa suutaan vastatakseen, keksin varman keinon, jolla riistäytyä irti pojan otteesta. Kohotin polveani, ja samassa ote käsivarrestani heltisi. Nyt minun olisi vain enää juostava karkuun niin kovaa kuin pääsisin.
"Ei víttu se potkas Juusoo kasseille!" joku pojista älähti, ja samassa kuulin kuinka raskaat askeleet tömähtelivät lattiaan takanani. Seuraavaksi löysin itseni makaamasta mahalteni rappukäytävän kivilattialta, joku munapää oli astunut kengännauhoilleni.
"Sä et oo kuule menos minnekkää", tuntematon ääni yläpuolellani irvi. Tunsin kuinka maihari painui selkäni päälle ennen kuin ehdin edes harkita ylösnousemista.
"Mä aattelin et sä ymmärtäisit ihan hyvällä mut ei sitte, oot sä vissii senverra onttoaivo että tää pitää iha hakkaamalla hakata sun päähäs...", Juuson raivostunut ääni lähestyi samaa tahtia askelien kanssa. Nyt minä olin kuséssa. Koetin onneani, josko olisin sittenkin päässyt nousemaan maasta ylös, mutta minut oli painettu lattiaa vasten niin tiukasti, ettei siitä ollut toivoakaan.
"Tää on siitä, ku oot tollanen vítun hemmoteltu nulikka", rasvaletin voitonriemuinen ääni sanoi, ja pian tunsin, kuinka maiharin turvakärki iskeytyi voimalla vasempaan poskeeni.
"Ja tää siitä, ku yrität hyppii mun silmille, vítun híntti", ääni kaikui käytävässä, josta kaikki muut oppilaat olivat lähteneet lätkimään jo hyvän aikaa sitten. Aivan kuin koko koulu olisi ollut autio. Samassa oikea poskeni sai saman käsittelyn, kaksinkertaisena. Mieleni teki huutaa kivusta, tuskasta ja kaikesta muustakin páskasta, mutta kurkustani ei kuulunut pihahdustakaan. Makasin vain hiljaa kovalla lattialla, noiden kirottujen väkivaltaisten rasvalettisten maiharifanaatikkojen armoilla. Ei niillä kaikilla kyllä rasvaista tukkaa ollut, mutta se oli minulle siinä tilanteessa yksi ja vítun sama.
"Ja nää kaikki vielä siitä, ku ylipäätää muutit tänne, ämmä", ääni kajahti yläpuolellani, jonka vanavedessä tunsin useita potkuja, kasvoihin, kylkiin ja selkään, muutama osui jalkoihinkin. Tuntui aivan siltä kuin valtavat rautamoukarit olisivat yrittäneet tehdä minusta muovailuvahaa. Tai siltä, kuin olisin pyörinyt viiden kilometrin verran kivirappusia alas, ja telonut itseni pahasti. Jokapaikkaan sattui, tai ei oikeastaan. Olin niin turtunut potkuihin, etteivät ne enää tuntuneet miltään. Räkäinen nauru kaikui yläpuolellani, aivan kuin painajaisessa.
"Nonnii pojat, eiköhä tää suomalaisidiootti oo tässä, pistetää sitte uusiks jos ei tää tällä opi", Juuso tokaisi itseään täynnä, ja vielä sylkäisi päälleni. Jengi alkoi rivakasti etääntyä, ei varmaankaan halunnut jäädä luuhaamaan rikospaikalle turhan pitkäksi aikaa.
"Ai että teki kutaa pistää joku muottii pitkästä aikaa", joku pojista naurahti etäämmällä.
"Niinpä, víttu jos pääsis joskus antaan Jakille tollasen samallaise käsittelyn ni tiiätteks aijai sit olis nii hyvät fiilikset tiiätteks ettei paremmist víttu välii", totesi toinen ääni, jonka omistajaa en myöskään tuntenut, enkä varmasti välittäisikään tuntea. Páskapäitä koko sakki.
Kun olin varma siitä, että pojat olivat poistuneet rakennuksesta, avasin vihdoin silmäni. Nousin huultani purren istumaan, jokaisen raajani lävisti sellainen kipu, jollaista en ollut koskaan kokenut. Kukaan ei ollut koskaan ennen käynyt minuun käsiksi, minua oli vain manattu ja syrjitty. Ihmiset olivat vain katsoneet ilkeästi. Ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin, miltä tuntui saada oikeasti turpiinsa. Nousin seisomaan varovasti, jalkani eivät meinanneet alkuun edes kannatella minua, mutta pian kuitenkin kykenin nostamaan jonkin matkan päähän tuossa nujakassa lentäneen laukkuni. Yritin epätoivoisesti jomottavassa pääkopassani miettiä, mikä olisi järkevintä nyt. Aivojeni raksutuksen tulos oli loppujen lopuksi se, etten ainakaan bussiin voisi mennä tämän näköisenä. Kun tarkemmin ajattelin, en edes tiennyt, miltä satuin tällä hetkellä näyttämään. Voisin toki mennä vessaan ja tarkistaa sen, näytinkö enää ylipäätään edes ihmiseltä, mutta siinä tapauksessa en ehtisi bussiin, jos sattuisinkin vahingossa olemaan ihan säädyllisessä kunnossa, mitä tosin epäilin sangen rankasti. Päädyin lopulta raahautumaan vessaan, sillä minun oli pakko saada nähdä, kuinka kamalalta oikein näytin. Varmasti hirviöltä.
***
Tuijotin peilikuvaani. En todellakaan olisi halunnut uskoa, että se mustanaamainen poika, joka pelin pinnasta napitti takaisin, olisin ollut minä, mutta siinä tilanteessa en voinut mitään muutakaan. En ollut oikeasti voinut kuvitellakkaan, että mustelmat tummuisivat näin nopeasti. Sen lisäksi, että päin naamaa potkiminen oli aiheuttanut kasvoilleni epämiellyttävän mustaan taittuvan sinivihreän sävyn, oli silmämeikkinikin jostakin täysin tuntemattomasta syystä ottanut ja levinnyt pitkin poskia oikein korostamaan järkyttävää vaikutelmaa. Näytin aivan kuolleelta, ja olokin oli sen mukainen. Liu'uin seinään nojaten istumaan vessan likaiselle lattialle ja tuijotin pienen huoneen verenpunaisia seiniä. Kaikki vessat täällä olivat täynnä oppilaiden seinämaalauksia. Tämän vessan maalaajat, jotka ainakin seinään raapustettujen kissankokoisten kirjaimien mukaan olivat Milla U. ja Carita L. eivät olleet varmaankaan noiden valinnaiskurssien lahjakkaimmasta päästä. Ainakaan noista epämuodostuneista sydämistä päätellen. Mitä hélvettiä minä oikein tekisin? Bussi oli lähtenyt varmaan jo vähintään sata vuotta sitten. Ei tosin sillä, että minä olisin tämän näköisenä johonkin ihmisten ilmoille mennyt, mutta jotenkin minun olisi täältä pois päästävä. Osaisinhan minä toki kävelläkin kotiin, mutta siihen menisi koko loppupäivä, ja joutuisin kulkemaan keskustan lävitse. Se suunnitelma oli siis hylätty. Jonkun täytyisi siis tulla hakemaan minut täältä. Äiti tai isä eivät voisi, he olivat molemmat olivat aloittaneet jo eilen uusissa työpaikoissaan. Töiden perässä me kai olimme tänne alun perin muuttaneetkin, asiasta madonreikään. Mutta ainahan olisi Toni, ja rakkaalla veljelläni oli kuin olikin oma auto. Ellei se kurja olisi jo ehtinyt lainaamaan sitä johonkin suuntaan. Isoveljeni taisi siis jäädä viimeiseksi oljenkorrekseni. Vein käteni taskulle ja kaivoin kännykän esiin. Puhelin sentään oli ehjä, en olisi ihmetellyt, vaikka sekin olisi saanut osansa kolhuista tappelussa. Etsin luettelosta nimen 'Toni', ja painoin vihreää luuria. Tuin kännnykän vasten tunnotonta oikeaa korvaani.
Puhelin tuuttasi pelottavan kauan. Oikeastaan niin kauan, että ehdin melkein luulla, ettei veljeni vastaisi laisinkaan. Helpostuksekseni kuitenkin monien tuskaisten sekuntien jälkeen tärykalvoilleni seikkaili tuttu ääni:
"No veliperkule, mitäs sä?"
"Moi. Voitsä tulla hakeen mut koululta?" sammalsin ehkä hieman epäselvästi. Puhuminenkin sattui aivan pirusti.
"Sä kuulostat ihan oudolt Michelina. Mut miks? Etsä tuu bussilla?" Toni kysyi hämmästyneenä.
"No se meni jo. Pliis tuu hakee mut, mä selitän kyl myöhemmi", anelin mahdollisimman säälittävästi. Hänen olisi vain pakko tulla hakemaan minut, muuten varmaan kuolisin tänne, tai siltä minusta ainakin tuntui.
"Emmä kyl jaksais."
"Oo kiltti, sun on pakko", sanoin surkealla äänellä, eikä tuota äänensävyä todellakaan tarvinnut näytellä, tässä kunnossa se tuli aivan luonnostaan.
"Okei sitte tän kerran, mut sul on kyl parempi olla hyvä syy", veljeni myöntyi.
"On on, tuu vaan hakemaan", vastasin huokaisten. Ainakin pääsisin täältä pois.
"Tuunko hakeen siit koulun eest vai pysäkilt?" Toni esitti vielä kysymyksen.
"Koulult mielummin", vastaukseni kaikui vessassa.
"Okei, mä lähen sitte saman tien", veljeni sanoi, taustalta kuului oven narahdus.
"Kiitti", kuiskasin kännykkääni. Sitten puhelu loppui, työnsin luurini takaisin taskuuni. Tuijotin vessan kattoa, sen rumat maalaukset pyörivät silmissäni aivan kuin karusellin rumat koristekuvat. En ollut koskaan pitänyt karuselleistä. Päätäni särki aivan hélvetisti, kuin suuret vasarat olisivat hakanneet ohimoitani sisältä päin. Minua oksetti, huimasi ja teki pahaa, tuntui aivan siltä että olisin voinut pyörtyä hetkenä minä hyvänsä. Suljin silmäni ja vain toivoin, että pysyisin tajuissani.
"Don't wanna be a Finnic idiot
Don't want a death under the resentment
And can you feel the touch of psychopathia?
The impolitic mindfuck Finland."
Oli oloni kuinka kamala tahansa, minun oli pakku nousta ylös ja lähteä juoksujalkaa kiiruhtaen koulun pihalle, Toni ei katsoisi minua hyvällä, mikäli antaisin vielä kaiken muun vaivan lisäksi odottaa itseäni. Koulun käytävät olivat autiot, mutta liikuntasaleista kuului kuitenkin puhetta ja juoksuaskelia, joillakin oli kaiketi sählytreenit. Tennarieni töminä jäi kaikumaan porraskäytävässä kun ulko-ovi sulkeutui takanani. Koulun ulkoseinään sijoitettu kello näytti jo lähemmäs puolta neljää. Pihakin oli hiljainen, ainoastaan minun askeleeni kävivät poikki asfalttipäällysteen. Tuuli suhisi lehdettömien puiden oksissa tanssittaen niitä hiljaisen yksinäiseen tanssiinsa. Neljään päivään täällä ei tulisi liikkumaan oppilaita, ainakaan opiskelemismielessä. Puilla olisi varmasti yksinäistä.
Pian huomasin koulun eteen kurvaavan tutun tummanharmaan Mistsubishin, Tonilta ei kauaa mennyt keskustan lävitse suhahtaessa. Harpoin viimeiset kymmenen metriä, jotka olivat minun ja veljeni auton välillä. Sähköikkuna avautui tasaiseen tahtiin, veljelläni oli ollut tapana leijua mokomilla siitä lähtien, kun oli tämän kyseisen ajokin hankkinut.
"Terve pikkusis- mitä hélvettiä sulle on tapahtunu?!" Toni älähti säikähtäneenä, hyvä etteivät silmät pudonneet päästä. Olisin varmasti nauranut hänen ilmeelleen, mutta koska pieni hymykin sattui niin saamaristi, päätin säästää virnuilut paremmalle ajalle. Isoveljeni sulki silmänsä ja hengitti syvään, yritti kai ajatella selvästi ja rauhoittua.
"Nonni nyt tuut heti sisään ja kerrot heti mitä hélvettiä tääl on meneillää", Toni hengähti ja laski molemmat kätensä ratille. Kiersin auton toiselle puolelle ja avattuani oven istahdin laukkuineni pelkääjänpaikalle. Auto lähti liikkeelle sähäkästi, lihaskimppuveljeni kaasujalka ei ollut siitä vakaimmasta päästä, eteenkään silloin, kun hän oli raivoissaan.
"Joku on pistäny sua turpiin ihan urakalla, vai?" veljeni ääni sihahti. Hän tuijotti intensiivisesti tietä, voimakkaat kämmenet puristivat rattia kuin viimeistä päivää.
"Jep", huokaisin ja nojauduin täydellä painollani mukavaan selkänojaan.
"Víttu ketä ne oli?! Mun pikkuveljee ei jümalauta hakata ilman mitää seurauksia!" Toni karjahti vihaisena, ja silloin auto lähti kuin naton ohjus. Joskus minua oikeasti pelotti istua temperamenttisen veljeni kyydissä, sillä hänen ajotyylinsä todellakin oli perin riippuvainen vilkkaasti vaihtuvasta mielialastaan. Mutta tällaisissa tapauksissa en vain muuta voinut, kuin luottaa siihen, että auto kestäisi edes joten kuten tiellä. Ehkä kuitenkin aiheellisimmat pelot tällä hetkellä olisivat hélvetinmoiset ylinopeussakot, sillä ei Toni suoralla tiellä pöpelikköön menisi. Tai jos menisi, niin tämä olisi vain jotain hyvin pahaa ja piinaavaa unta. Kurvit olivat kyllä sitten asia erikseen, mutta niistä ei puhuttu niin kauan, kun sellaisia ei ollut tiedossa. Avasin suuni varovasti, ja aloin kertomaan veljelleni yksityoskohtaisesti siitä, millaisen myllytyksen olin saanut vain vajaan puoli tuntia sitten.
***
Tuijotin nenäni edessä nököttävää höyryvän kuumaa kaakaomukia, sen haaleanruskea väri ei ollut laisinkaan houkutteleva, eikä siitä voinut päätellä mitään muuta kuin sen, että minua vastapäätä istuva isoveljeni oli kertakaikkisen surkea kaakaontekijä.
"Äiskä saa kyl sydärin ku se näkee mut", muodostin asian, joka oli meille molemmille täysi itsestäänselvyys, murskaavan todellisiksi sanoiksi. Vaikka minulla ei mitään hätää olisikaan, niin joutuisimme kiikuttamaan äidin vähintäänkin teho-osastolle.
"No víttu niin meinasin saada mieki, jos siitä lähetään", Toni tuhahti ja hörppäsi kahviaan. Huoneen täytti näppäinten näpytys, luulisi ettei sitä sylimikroa jatkuvasti tarvitsisi kiusata, mutta ei, olisin voinut lyödä vaikka vetoa, että Toni nukkuikin se kainalossa. Ihme datapallero.
"Mut mitä hélvettiä mä sanon sille tai iskälle ku ne tulee kotii?" huokaisin ja työnsin kuppin syrjemmälle, en oikein jaksanut kiinnittää siihen huomiota juuri nyt.
"Sanot niinku asiat on, mitäs muuta?" veljeni vastasi katse oli tiiviisti rakkaan läppärinsä kohtuuttoman suuressa näytössä.
"Aha, niinku töksäytän niille et joo soitin liian hyvin musantunnilla ja joku vítun kateelline küsipää vuorenkokosine ja norsunpainosine kavereinee vähä niinku potki mut tyylii rautakärkisil maihareil ihan paskaks enkä voinu pahemmi puolustautuu ku ne oli luonnollisest ainakii satakertaa mua isompii ja niit oli ainaki kuus jumaliste ja sitä rataa?" selitin turhautuneena ja tuijotin vuoron perään näpyttelevän ja klikkailevan Tonin ilmeettömiä kivikasvoja.
"Jos se noin meni, nii sitte tollai", hän sanoi ja siemaisi jälleen kahviaan.
"En mä voi niille tolleen sanoo!" huudahdin ja epähuomiossa pamautin pääni puiseen pöydänkanteen.
"Ai sáatana!" ulvahdin tuskasta. Pienet iskutkin sattuivat nyt aivan jumalattomasti.
"No ei sun tota naamaas ihan páskaks sentäs tarvi laittaa, kyl se on jo ihan tarpeeks hirveen näköne tolleenki", Toni murahti silmiään pyörilellen.
"Mitäs me sit mutsille sanotaa? Michelina vähän hakkas päätään pöytään ja sillei, vai?" veljeni naurahti, mutta kuitenkaan hänen äänessään ei ollut piiruakaan huvittuneisuutta.
"Vítun sama mulle, mut mä otan ny särkylääkkeen ja painun nyt kyl nukkumaa, särkee päätä ihan sáatanasti ja oksettaaki", huokaisin ja nousin apaattisesti pöydästä.
"Etsä juo tota kaakaoo?" Toni kysyi hämmästyneenä ja nyökkäsi kohti limenvihreää kuppia.
"Maistapa sitä ni et kyl jois itekkää", totesin kaivaessani buranapakkausta keittiön kulmakaapista.
"Kiitti hei vítust", datapalloveljeni sanoi ja mulkaisi minua mukamas pahasti. Otin lasin kaapista, ja viileän vesijohtoveden avustuksella nielaisin valkoisen kapselin.
"Ole hyvä vaan, veli rakas", hymähdin ja lähdin laahustamaan kohti yläkertaa:
"Nähdää sitte ku oon toivon mukaa nukkunu tän pahimman päänsäryn pois."
"Juu, nuku hyvi", Toni sanoi, nostamatta edes katsettaan läppärin näytöstä.
Rojahdin pehmeälle sekasotkuiselle sängylleni ja raivasin siihen itselleni sopivan kolon. Tuntui hyvältä päästä makuulle, eikä minua olisi tarvinnut kahdesti kehottaa sulkemaan silmiäni. Olipas hieno saavutus, heti ensimmäisen viikon aikana onnistuin ottamaan turpiin oikein olan takaa. Onneksi minulla sentään olisi nyt neljä päivää aikaa parannella mustelmani takaisin normaalin näköisiksi, vaikka vaivaiset yhdeksänkymmentäkuusi tuntia tuskin mitään ehtisivät auttamaan. Páska mäihä, voisin sanoa, suoraan taivaasta hélvettiin, elämä potki päähän, aivan kirjaimellisesti. Kuinka dramaattista, ja silti niin kirotun todellista. Tunsin kuinka taskuuni jäänyt kännykkä värähti tekstiviestin merkiksi. En olisi oikeasti jaksanut kaivaa mokomaa häirikköä esiin, mutta jokin korkeampi voima pakotti kivusta kituvat lihakseni tarkistamaan viestin lähettäjän. Sehän voisi olla joku tärkeä. Se voisi olla Jak.
"Hei, mitä sinulle kuuluu, onko uusi koulu kiva, ja niin edespäin? Olisi kiva jutella, soittele kun sinulla on aikaa. T. Heidi-täti"
Heidi vain, ei siis todellakaan Jak. Miksi olin edes kuvitellut, että hänellä olisi minulle ollut asiaa? Emmehän me olleet tunteneet kuin viiden päivän ajan, tuskin hän olisi minua heti kyselemässä, vaikka olinkin uusi, eikä minua bussissa näkynyt. Täytyisihän minun itse pitää huolta omista asioistani. Vaikka jostakin syystä olisin toivonutkin, että Jak olisi kysellyt perääni. Se olisi merkinnyt sitä, että olisin ollut hänelle... jotakin. Huokaisin raskaasti ja vaihdoin kännykkäni profiilin äänettömälle. Eivätpähän turhat Heidi-tädit enää häiritsisi. Tai ei, ei Heidi ollut mitenkään turha ihminen, mutta hän ei ollut juuri nyt se ihminen, jolta huomiota kaipaan. Ainoa, joka olisi voinut piristää minua, oli Jak. Hän oli varmasti myös viimeinen ihminen, joka minua olisi tässä hetkessä tekstiviestillä muistanut. Ei Jak ollut sellaisia ihmisiä, jotka huolestuivat tällaisista pikkujutuista. Hän saattaisi jopa nauraa minulle, kun kuulisi sen, mitä tapahtui. Jak oli vahva ja itsetietoinen ihminen, jota ei kuka tahansa riepottaisi miten ikinä lystäsi. Toisin kuin minua. Pudotin puhelimeni lattialle, se kolahti vasten laminaattilattiaa. Vedin peiton päälleni ja painoin pääni syvälle tyynyyn. En välittänyt riisua vaatteitani, ihan hyvin voisin nukkua näinkin. Kello oli vasta noin puoli viisi, joten heräisin kuitenkin mitä suuremmalla todennäköisyydellä ennen kymmentä. Äiti ja isäkin tulisivat kohta kotiin, ja sitten syntyisi kauhea haloo. Joten minun oli vain parempi nukahtaa, nukkua pois paha maailma kokonaan.
---
A/N: Juujuu, jos jollekulle jäi vielä epäselväksi, niin Mikahan siis lauloi Green Dayn American idiotin. Ja tuo toinen pikkuruinen biisinpätkähän oli siis lauluparodiaa American Idiotin pohjalta. Näin siis, rakentavaa, lukijoita yms. toivotaan [ja pelätään jälleen kerran pahinta noiden kappalejakojen kanssa, murmur]
|