|
Lähettäjä: Rewjan
Päivämäärä: 13.3.09 23:15:07
A/N1: heti kun kerkesin ilmoittaa olevani huolestunut, pamahti minulle meiliä sen siliän tien. Hyvät naiset ja herrat, saanen ylpeänä esitellä, chapter nineteen!
Noniin, tämä on vähän erilaisempi kuin aiemmat, mutta ehkä te kestätte sen, kaikkine ylikuvailuineen. Ja huomautan nyt sitten, ettei kukaan mene sekaisin, tuolla on melko monta flashbackia, joita ei ole merkitty mitenkään erikseen paitsi suuremmalla kappale-erotuksella, joka minun tuurillani ei näy. Jaa miksi en kursivoinut? Siksi koska takaumat ovat niin pitkiä, ja Hrist oli viisaana myös sitä mieltä, että säästääkseni teidän silmienne haritusta, on ehkä fiksumpi jättää ne muotoilematta.
Mä mietin pitkään että meneeköhän tää vielä PG-13 ikärajalla, mutta päätin että menee. Sisältää kuitenkin enemmän kirosanoja kuin tavallisesti, muutaman pusun -IIK- ja jotain.
Joo, eikai mulla muuta tähän alkuun, have a nice time with this shi- I mean piece of art.
---
Chapter nineteen – Sinna's point of view – The whole truth
Tuijotin eteeni, mutten oikeastaan nähnyt mitään. En tiennyt missä olin, eikä se olisi oikeastaan voinut minua vähempää kiinnostaa. Tilanne oli oikeastaan aika koominen, en vain ollut varma millä tavalla. Vai olikohan se sana kroominen? En voinut mennä siitäkään takuuseen. Jotain huvittavaa tässä kuitenkin oli, sillä minua nauratti. Ja ihan helvetisti naurattikin, vaikkei minulla ollut mitään naurunaihetta. Yritin nostaa päätäni, epäonnistuin kuitenkin ihan kympillä. Se pérkele painoi kuin lyijy, ja sitä paitsi minulla oli vítun mukava päänsärkykin. Ihan niin kuin hiiret ja kalat olisivat jyrsineet päätäni sisäpuolelta. Ne söivät aivojani pois. Olisin ehkä kieltänyt, jos olisin osannut, mutta vítut minä niille mokomille mursuille osasin puhua, ne kun olivat sellaisia kuvitteellisia juttuja, sellaisia mitkä eivät olleet totta mutta kuvasivat kuitenkin sitä, millaista todellisuus oikeasti oli. Kirsti oli jollakin tunnilla sanonut sille jonkun hienommankin sanan, mutta en jaksanut muistaa mikä se oli. En minä muutenkaan ollut äidinkielentunneilla niin paljoa hereillä, että normaalisti edes muistaisin hölkäsen pöläystä tuollaisista jutuista. Mutta nyt kuitenkin muistin, ja se oli hélvetin hupaisaa. Koska minua oli joku äidinkieli alkanut kiinnostaa? Ei koskaan, oikein, pérkele. Eihän minua mikään äidinkieli kiinnostanut. Turhaa kaikki tyyni, kaikki tyyni. Hihitin taas en millekään, ja yritin nousta ylös. Lattia oli kylmä, ja minä olin mitä suurimmalla todennäköisyydellä alasti. Siis ilman vaatteita. En tosin voinut olla varma, kun minulla oli niin kylmä etten olisi kuitenkaan tuntenut, jos minulla olisikin ollut jotain riepuja yllä. Mutta kuten jo kerroinkin, se ei ollut missään tapauksessa kovin ilmeistä. Alusvaatteet minulla toki saattaisi olla, muttei muuta. Pääni ei oikein taipunut katsomaan, niskat olivat ihan vítun jumissa, ja nyt kun kerta otin asian esille, niin jokaista raajaani särki. Särki. Miksi minä aloin aina ajattelemaan kaloja. Joskus kyllä tuntui etten ajatellut mitään, ja asiassa saattoi olla vinha perä. Pääni oli vain täynnä sanoja jotka olivat sikin sokin ja sekaisin. Ne muodostivat hassuja lauseita, jotka saivat minut nauramaan niin, että olin tukehtua kun en kyennyt hengittämään samaan aikaan, vaikka kuinka yritin. Ei ollut helppoa, ei ollut ei.
Olin ollut hereillä ehkä aika kauan, olin vain tuijottanut silmäluomiani, kun en ollut uskaltanut nostaa niitä pois silmieni päältä ja katsoa missä lojuin. Tai olisin ehkä uskaltanutkin, mutta tämä oli tavallaan aika hauska juttu. Kuvittelin vain missä kaikkialla minä voisikaan olla. Jos avaisin silmäni, menisi hyvä juttu ihan pilalle. Tirskahdin taas. Mietin oliko tässä huoneessa paikalla ketään muuta kuin minä. En ollut ainakaan kuullut mitään, en hengitystä, en askelia, en ininää tai huokailua. Ehkä olinkin tullut kuuroksi, ja joku yritti vain herätellä minua, muttei onnistunut. Säälin häntä, kun hän ei tiennyt että olin sittenkin hereillä. Hassua, hélvetin huvittavaa. Päässä oli särki, ja makasin paljaana jossakin mielikuvitukseni sopukoissa, jossa oli päivä ja yö yhtä aikaa. En oikeastaan ollut koskaan ymmärtänyt päivän ja yön eroa, kumminkin molempina vain valvottiin ja pidettiin hauskaa. Hauskaa. Hélvetin hauskaa. Niin hauskaa ettei voinut käsittääkään kuinka hauskaa. Tai muistaa. En ollut varma, kumpi sanoista kuvasi tilannetta paremmin.
Pidemmän päälle tämä juttu oli oikeasti aika tylsä. Olin jo käynyt kaikkialla missä ikinä tahdoinkaan, etsin jotain ja löysin sen, mutta unohdin kuitenkin saman tien, mitä olinkaan löytänyt tai etsinyt. Typerää, kertakaikkisen typerää. Nauratti, olin typerä. Mietin että ehkä se, joka katseli minua ja luuli että nukuin, piti minua typeränä myös. Ehkä hän hakkasi minua tuolilla enkä herännyt. Varmaan turhauttavaa. Tai sitten hän luuli minua kuolleeksi, ja aikoisi haudata minut. Ei. En tahtoisi tulla haudatuksi elävältä. Kamalaa. Kamalaa. Hélvetin kamalaa.
Hivutin arat käteni varoen sivuilleni ja nousin. Lihaksissani oli sittenkin sen verran voimaa, että jaksoin nostaa itseni. Ehkä peili olikin aina valehdellut minulle, ja olinkin oikeasti täydellinen kehonrakentaja, kiinteä ja vítun seksikäs muija piukkaa lihasta, maailman parhaimmaksi valittua persettä ja kiinteitä tissejä. Olin paljon paremman näköinen kuin Tyra Banks. Joka sitä paitsi oli aivan hélvetin ruma harakka, en tajunnut miksi olinkaan verrannut itseäni sellaiseen kuvatukseen. Hyi olkoon.
Istuin siinä lattialla, kuulostelin, silmät kiinni.
"En mä oo kuollu", koin velvollisuudekseni ilmoittaa sille jollekulle, joka ehkä vielä luulisi niin. Kukaan ei vastannut. Ihan vítun tyhmää. Murahdin ja konttasin eteenpäin. Pääni kolahti johonkin mikä oli kovaa. Joku esine ehkä.
"Haloo, onko tääl ketään?" ulvoin ja tirskuin taas. Miksi ne eivät vastanneet? Tylsiä, tyhmiä ihmisiä. Minä olin víttu koko maailman seksikkäin ja ihanin nainen, eikä kukaan edes halunnut puhua minun kanssani. Vítun idiootit, eivät tajunneet mitä menettivät.
"Mä en ala enää mitää", sihahdin ja istuin jälleen paikoilleen. Olin oikeasti jo ihan kyllästynyt tähän peliin.
"Kuulitteks te?" kiljuin ja huidoin käsilläni elämöiden.
"Vítun tyhmät."
Tuhisin ja istuin siinä, syljin lattialle, muttei kukaan kai kiinnittänyt minuun huomiota. Tyhmä juttu, mutten tahtonut lopettaa, en vielä. Ei kukaan antaisi bänksejä maailman seksikkäimmälle naiselle. Jonkun piti olla kiinnostunut. Jonkun vaan oli pakko. Ihan pakko. En tykännyt yhtään niistä särjistä kun ne söivät päätäni sisäpuolelta, nakersivat kauniisti muodostuneita lihaksiani ja kaikkea mistä minä olin ylpeä. Roikkuivat tukasta, nyt sekin haisisi ihan kalalle. En ollut koskaan tykännyt kaloista, ne olivat ällöttäviä ja limaisia ja kaikkea muuta mistä kauniit naiset eivät pitäneet.
Aikaa. Meni aikaa, sitä meni sormieni välistä kuin jotain juttua, minkä nimeä en muista. Se kuuluu tähän sanontaan, mutten muista mitä se oli. Ei se merkinnyt mitään, kun pääni kuitenkin ymmärsi minua. Minä, maailman seksikkäin nainen en enää koskaan puhuisi kenellekään, en @!#$ kenellekään kun ei kukaan halunnut puhua minullekaan. Itsekkäät páskat, minä kävelisin melonieni ja perseeni kanssa niiden edestä niin että ne kaikki kuolaisivat perääni. Ja sitten vinkkaisin niille silmääni, ja kun ne luulisivat että olin jo selvää lihaa niin sylkisin niiden päälle ja usuttaisin henkivartijani niiden päälle. Sanoisin että ne yrittivät käydä päälle, ja komeat henkivartijani veisivät ne pois, víttu vankilaan. Kukaan ei säästyisi minun tuomioltani, kun minusta tulisi koko maailman hallitsija, vítun seksikäs sellainen. Sitten maailmassa olisi maailmanrauha kun kaikki kúsipäät olisi suljettu linnaan tai lynkattu.
Sitten kuulin sen äänen, en ollut ihan varma mikä se oli mutta säikähdin sitä joka hélvetin tapauksessa. Avasin silmäni, ja näin. Peli meni ohitse ja minä katselin taas. Aluksi en kyllä oikein osannut hahmottaa mitään, mutta se ei haitannut, sillä pikkuhiljaa villisti keinuva huone asettui kutakuinkin paikoilleen, että minun oli helpompi tutkailla sitä. En tiennyt mistä se ääni oli tullut, enkä osannut yhdistää sitä yhtään mihinkään.
Minulla meni taas hetki, oikeasti aika montakin ohitse. Ne vain lipuivat. Istuin jonkun kaapin reunan vieressä. Siihen olin kai kolauttanut pääni, ja se oli ollut niin @!#$ kova. Ja lattia oli kylmä, sillä säilytettiin pulloja. Tyhjiä pulloja, kirkkaita ja muutakin. Kaikki tavarat olivat hujan hajan. Minä olin alasti, eikä vaatteitani näkynyt mailla halmeilla. Eikä kenenkään muunkaan vaatteita. Paikka sentään näkyi, ja minä jopa tiesin mikä tämä paikka oli. Tottakai minä tiesin, mitenkäs muutenkaan. Tai oikeastaan en tiennyt, mutta minä muistin tämän paikan. Me olimme tulleet tänne, ja sitten oli tapahtunut asioita joiden järkevyydestä en osannut olla ihan varma.
Nousin varoen ylös ja haparoin askel askeleelta kohti ovea.
"Missä te ootte?" kähisin ja katselin ympärilleni. Vieläkin vähän haritti, mutta näin ettei sängyllä maannut ketään. Ainakaan enää. Minulla oli sellainen olo, että nyt jonkun pitäisi ottaa minusta kiinni ja sanoa että olen kaunis. Sitten menisimme jonnekin. Joku sanoisi etteivät juhlat olleet vielä ohi, vielä oli koko yö aikaa. Jos nyt ylipäätään oli yö. Kaikki päässäni oli ihan sekaisin, ja se oli yksinomaan niiden särkien vika. Niiden vika, niiden vika, hoin päässäni ja astelin ulos huoneesta, kylmään käytävään. Jouduin ottamaan vielä vähän tukea seinästä, mutta kyllä kaikki muuten oli ihan selkeää ja vaikutti hyvältä. Ehkä. Riippuen ihan siitä, mikä tässä tilanteessa oli hyvä ja mikä ei. Se oli kuitenkin hyvä, että löysin kylppärin oven. Vein käteni ovenkahvalle, ja sitten minulle tuli se olo. Juuri sopivasti. Haparoin metrin eteenpäin ja oksensin suoraan valkeaan vessanpönttöön. Kurkkuani poltteli. Olinkohan oksentanut aikaisemminkin. En tiennyt, pitäisi etsiä joku joka tietäisi. Joku jolla olisi vähänkin hajua siitä, mihin víttuun ne bileet oli karannut. Mutta juuri nyt en halunnut muuta kuin kuumaa suihkua, joka seisoi siinä nurkassa ihan kuin minua odotellen.
***
Kello oli varttia vailla kaksitoista, päivästä minulla ei ollut harmainta hajua, toivottavasti se oli kuitenkin lauantai. Nenäni vuosi. Jossakin oli ollut ovi auki ja minä olin ollut jonkin aikaa lattialla. Se jonkin aikaa oli kyllä aika määrittelemätön käsite. Ja varsinkin se, miksi olin ollut siinä. Tosiasia oli se, etten oikeastaan käsittänyt mistään mitään, enkä muistanutkaan. Ainakaan vielä, mutta kokemuksieni mukaan asiat alkaisivat palautua paikoilleen jonkin ajan päästä. Jonkin aikaa oli vaan sinänsä typerä termi, kun sitä ei ollut kukaan koskaan tarkasti määrittänyt. Joskus se oli minuutti, joskus viikko. Kuukausi se ei vielä toistaiseksi koskaan ollut, mutta en ihmettelisi jos se joskus esiintyisi siinäkin muodossa. Olin palannut siihen huoneeseen josta olin lähtenytkin. Olin löytänyt jostain pyyhkeen, puhtaudesta ei ollut takeita, niin kuin ei ollut millään tässä paikassa. Enää minua ei naurattanut, en edes löytänyt vaatteitani. Voisin ehkä löytää ne, jos muistaisin jotain. Esimerkiksi sen miksi olin tuossa lattialla ja missä kaikki olivat. Ja ennen kaikkea, missä KV oli. Saisin sen ehkä selville jos löytäisin kännykkäni, mikä tosin oli aika epätodennäköistä. Hélvetin jees, olin víttu alasti jossain paikassa josta minulla ei ollut tällä hetkellä harmainta hajuakaan, päätä hakkasi ainakin sata vasaraa, en olisi ihmetellyt vaikka sekin olisi räjähtänyt siihen paikkaan. Olisi siinäkin ollut selittelemistä, kun aivoni olisivat levinneet seinille. Luojan kiitos niin ei kuitenkaan kävisi, mikäli tämä maailma pyörisi enää yhtään samalla tavalla kuin se oli tehnyt silloin kuin olin ollut viimeksi selvänä. Rohkenin tosin epäillä että olin sitä vieläkään. Olo oli sen verran hatara ja huono, ettei pahemmasta väliä. Vältä darraa, pysy kännissä, vai miten se meni? Oi kyllä, mielelläni, mutta víttu kun ei tästä paikasta tuntunut löytyvän enää tippaakaan alkoholia tai edes yhtään ihmistä. Että tekisikin mieli juoda, ihan mitä vaan siis meinaan, jotain kielen kostuketta, aivan sama mitä, kunhan se veisi janon. En ollut tajunnutkaan kuinka jano ja nälkä minulla oli. Jos jotain syömistä löytäisin, niin säkä olisi hyvä, mutta ehkä tällä hetkellä se juoma oli tärkeysjärjestyksessä ensimmäinen. Täytyisi vain löytää hana jostakin, eikä se voinut olla liikaa pyydetty.
Ikään kuin otot edellisestä, tai ehkä jopa toissaillasta olisivat valuneet takaisin päähän sen lämpimän veden mukana, jonka join muun puutteessa. Paikka olisi ehkä täynnä pulloja, mutta kaikki olisivat typötyhjiä. Tietenkin, sillä mehän ne kurkkuihimme kumosimme. Niin, me.
Oli vähän viileää ja pimeää, niin kuin aina tällä kadulla tähän aikaan. Tänne ei tuntunut pääsevän valo yhdestäkään reiästä. Siksi tämä olikin niin hyvä paikka, tänne ei kukaan nähnyt, eikä täällä kukaan täysijärkinen liikkunut. Paitsi tietenkin me, koska olimme luonnollisesti niin viisaita, että ymmärsimme, että ainoa vaara joka niitä ah-niin-järjissään-olevia uhkasi, olimme yksinomaan me. Teinijuopoiksi ja narkkareiksi ynnä muiksi hulluiksi ne meitä kutsuivat, vaikkeivät mistään mitään tienneet. Niinhän aikuiset aina tekivät, arvostelivat ja katsoivat paheksuen, vaikka olivat niin pihalla kaikesta, niin pihalla ettei edes lumiukot ole niin jäissä.
"Nonii, jees jees, oliha toi jo aikaki", Kladu hymähti ja nyökkäsi kulmalle, jonka takaa auton valot lakaisivat tietä.
"Ou jea", myöntelin ja katselin rennosti kun kaara kaasutti kohti meitä. Me heilutimme käsiämme kuskille, ja auto pysähtyi jarrut kitisten ja me hyppäsimme kyytiin.
"Wuzzup girls?" ratin takana mies nauroi, yön tummuus heijastui hänen silmistään kiiluen kuin musta jää. Se tiesi hyvää, juuri tuo äänensävy. Hänellä oli kamaa, niinhän KV oli sanonut, hän tiesi aina.
"Fine fine, these girls just wanna have fun tonight, and you know what does it mean", laskettelin sanoja pitkin auton rempseää ilmapiiriä. Pieni Toytota Corolla oli aikaa täynnä, itse jouduin istumaan aivan liiskaantuneena oveen, mutta se ei erityisemmin haitannut.
"Oh yea, I do know. I’ve got nice hit, seems like brotha told you?" mies oli painanut taas nastan lautaan ja hurjasteli pitkin kujia, vilkuillen vähän väliä taustapeilistä taakse, pilke silmäkulmassa.
"Yeah, he did. So how much do you want?"
"Depends on how much you’re gonna take", hänen naurunsa raikui autossa, jossa kaikki kuuntelivat vain meidän keskusteluamme. Eikä ihme, kaikki halusivat tietää, paljonko nykyään vedin.
"Ah, of course. But well, let’s talk ’bout it later, I gotta do some computation, if you know what I mean?" mumahdin ja tein muutamalla vilkaisulla selväksi, etten tehnyt kauppoja kun seinillä oli korvat. Ei sitä koskaan tiennyt kuka loppujen lopuksi oli kukakin, aina ei voinut luottaa siihen että asiat jäisivät ovien sisäpuolelle, eivätkä virtaisi ulos kuin olut Bozzan hanoista. Itsellänihän ei ollut kovinkaan suurta tahtoa tutustua elämän osa-alueeseen nimeltä hankaluudet.
"Mm, okay let’s do that", hän vastasi myöntyen ja jatkoi sitten keskustelua pelkääjänpaikalla istuvan Abloyn kanssa, englanniksi edelleen. Osasihan KV:n veli toki suomeakin, mutta häntä tuntui rento englanti miellyttävän huomattavasti enemmän. Hänestähän nykyään täälläpäin jo aika laajalle alueelle levinnyt jatkuva englanniksi puhuminen oli kai saanut alkunsakin. Mies oli ollut jo 12-vuotiaana kuulema sellainen, hän jäi harvoin kiinni lausumasta suomenkielisiä sanoja. Ja sitten se oli vain levinnyt ja levinnyt, eikä loppujen lopuksi puoletkaan kyseistä paikallista kaksikielisyyttä noudattavat enää tienneet, että koko tapa oli lähes sataprosenttisen varmasti lähtöisin KV:n isoveljestä, jonka nimestä en ollut vieläkään perillä. Olin joskus kuullut häntä kutsuttavan Konstiksi, mutta en ollut varma tiedon todenperäisyydestä, kun KV:kin kutsui häntä aina vain broidikseen.
"Hei Sinna ja Kladu, saitteha te ne juomat mitkä pitiki?" kysyi joku, äänen perusteella uskoakseni Riku, toiselta puolelta takapenkkiä.
"Tietty, mitä sä kuvittelet?" Kladu nauroi ja heilautti jaloissaan keikkuvaa muovikassia niin, että pullot kilahtelivat.
"Víttu varo ettet riko niit", sihahdin lasin jatkaessaan kolinaansa jalkoja kasvavassa pimeydessä. Ruskeatukkainen tyttö vain vilkaisi minua nauraen olkiaan kohautellen.
"Mä en oo vielä koskaan särkeny viinapulloa, joten hiljaa siin."
"Kerta se on ekakin", huomautin pyörittelin silmiäni toiselle.
"Sinna hei c’mon, mikä sua ny vaivaa, tyttö tänää on perjantai, no need to be a hard-ass!" huikkasi joku jostakin päin autoa. En ollut todellakaan varma kenelle ääni kuului, mutta se oli vain pikkuseikka.
"No víttu ketuttais suaki jos joku küsipää olis kääntäny sun röökis", kiljuin takaisin ja sain koko porukan nauramaan.
"Oh, can I sense some reliance there? Don’t worry hon, I'll offer you this one", ratin takana työskentelevä mies myhäili ja nappasi kojelaudalta L&M askin, punaista, ja viskasi sen minulle.
"Nice catch", hän hymähti ja napattuani röökini mies vastaanotti askin saman tien lennosta.
"Now you gotta relax, I won’t allow that girlie of my dear brotha feels cross when it’s time to revel."
"Ah, so I have to obey your orders", totesin lähinnä itselleni ja kaivoin sytkärini tekonahkatakkini taskusta. KV:n veli oli aina ihan hélvetin ystävällinen minulle, ja joskus minusta tuntui, että aivan liiankin. Tavallaan mies vähän pelotti minua noine luisine kasvoineen ja mustine silmineen, jotka tuntuivat vilkuilevan minua ja muitakin tyttöjä sillä tavoin, ehkä paras termi olisi himokas. Niin, hän katseli meitä himokkaasti. Eteenkin silloin kun hän oli aineissa. Mutta kaikki oli ihan jees niin kauan kun ei tarvinnut jäädä hänen kanssaan täysin yksin, siis niin ettei muita näkynyt mailla eikä halmeilla. Sytytin tupakan ja vedin pitkät henkoset. Niin, nyt oli perjantai, nyt pitäisi relata pérkele. Nyt pidettäisiin hauskaa taas koko pitkän viikon edestä, ja muutaman sitä aiemmankin, tänään meillä olisi kunnon bileet, minä, Kladu, KV, Sake, Arttu, Santtu, Tanski, Pauliina, Riku, Konsta, Juuso, Henna, Abloy, Ronnie, Jouni, Milla, Hauki, KV:n veli, Rotta ja hitosti kaikkien tuttuja ja puolituttuja. Isot bileet. Ihan hévetin isot bileet Rotan lainakämpällä.
Mieleni teki hakata päätä johonkin kovaan, niin víttu tietenkin, Rotan lainakämppä. Ja olin luultavasti sen yläkerrassa, muut olisivat ehkä alemmassa kerroksessa, tai peräti alimmassa. Miten olinkaan voinut unohtaa niin yksinkertaisen faktan. Kaikki alkoi pikkuhiljaa taas seljetä, kaikki oli ihan vítun okei, ainakin uskoin niin. Halusin uskoa niin, mutta silti joku tuntui kuristavan kurkkuani niin, ettei henki meinannut kulkea. Ei siis mikään, mikä olisi lihaa ja verta tai vaihtoehtoisesti vain toista, mutta jokin, jokin tunne. Se sanoi ettei kaikki ollut jees.
Musiikkia, basso pauhasi niin että lattia tuntui tärisevän. Astelimme koko porukka kämppään sisälle, minä, KV:n broidi, Abloy, Kladu, Riku, Santtu ja Tanski. Suurin osa tai oikeastaan kaikki muut olivat jo löytäneet tiensä tänne tavalla tai toisella.
"Heei, tulitteha teki", Rotta ja KV tervehtivät meitä yhteen ääneen, ja nanosekunnin päästä viimeksi mainittu oli jo kiertänyt käsivartensa ympärilleni.
"Hani, tänää meil on hauskaa, niin hauskaa ettei oo ollu koskaa", hän henkäisi korvaani, äänensävy oli niin rento, että tiesin heidän jo juoneen enemmän kuin muutaman suullisen. Eivät sitten meitä venanneet, mutta eiväthän he koskaan tehneet niin.
"No mau, anna mun ny eka riisuu tää takki", purnasin ja yritin saada häntä hieman hellittämään otettaan, tosin ilman mainittavia tuloksia..
"Mmh, mun kissa", KV kehräsi tyytyväisen oloisena ja toi huulensa huulilleni, suudelma maistui voimakkaasti alkoholilta.
"Jumalavita, mähä voisin vetää kännit vaa nuoleskelemal, kui vítust sä oot jo juonu?"
"Mm, suunnitelma kuulostaa hyvältä, ehkä me juodaanki tänään vaan suusta suuhun..." En ehtinyt antamaan omaa mielipidettäni, kun jätkä veti minut uuteen suudelmaan, tällä kertaa vielä paljon aggressiivisempaan ja kiihkeämpään. Kun KV vihdoin malttoi jättää kieleni rauhaan ja pelastaa minut tukehtumiskuolemalta, sain ujutettua itseni pois käsivarsiensa lomasta. Riuhtaisin kiiltelevän takkini päältäni ja viskasin jonnekin naulakon suuntaan.
"Mulla on ihan vítun jano joten mitä jos siirrytään saman tien sinne minne ikinä te ootteki perustanu tukikohtanne", naurahdin nasevasti ja maiskutin huuliani. Enemmän kuin mitään muuta, tilanne vaati alkoholia. Niin, ja kamaa. Pitäisi ensin vain hieroa vähän kauppoja, ja sitten mulla olisi sitä mitä mun oli tehnyt koko viikon niin vítusti mieli, etten voinut itsekään uskoa.
"Ilman muuta, hani", KV murahti ja kietoi kätensä vyötärölleni, ja sitten astelimme sinne minne muut olivat kadonneet jo hyvän aikaa sitten. Käsi vaelteli pitkin selkääni ja persettäni, KV suorastaan roikkui minussa ja henkäili kaikenlaista tuhmaa korviini. Sanoi, kuinka olin tänään paremman näköinen kuin koskaan, ja kuinka meillä olisi tänään niin mahtavaa, etten unohtaisi sitä koskaan. Kertoi, kuinka minulla oli hélvetin hyvä perse, ja miten pantavan näköinen olin. Myhäili jotain epämääräistä, josta jokainen sana jäi minulle täydelliseksi arvoitukseksi. Jostain syystä se kaikki sai taas kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitäni, kun hän sanoi sen sillä tavoin, juuri sillä tietyllä äänensävyllä. Tähän tilanteeseen tultaessa KV ja veljensä olivat samanlaisia. Siinä missä vanhemman kiiltävät silmät tuntuivat iljettäviltä seikkaillessa pitkin kehoani, nuoremman ääni ja sanat sointuivat epämiellyttävinä korvissani. Yritin hengittää syvään. Niin, kohta minulla olisi edessäni pullo. Sitten kaikki olisi okei, ihan vítun okei, niin mahtavaa ettei paremmasta väliä. Niin alkaisivat bileet, niin alkaisi kaikki elää suonissani, niin olisin taas suloisesti jossain siellä, mistä kukaan minua ei löytäisi. Jotkut kutsuivat sitä ekstaasiksi, vaikka ilman isoa E:täkin.
Palapelin palaset alkoivat pikkuhiljaa hivuttautua yhdeksi kokonaisuudeksi jomottavan pääni sisällä. Oltiin juotu ja naurettu. Kilpailtu kenen lantringit olivat parhaimpia, ja kuka joi nopeimmin. Tanski oli suutahtanut Abloylle, kun hän oli kaatanut vahingossa melkein puoli pulloa kirkasta hänen syliinsä. Hyviä juomia ei pitänyt valutella hukkaan, eteenkään naisten päälle. Sen jälkeen Abloy ei saanut enää lantrata. Hauki oli nuoleskellut koko illan Pauliinan kanssa. Minä olin ostanut ihan napakan santsin KV:n broidilta, ja sitten kaikki oli tuntunut vielä puolta hauskemmalta. Rotalla oli ollut ihan vítun hyvää musiikkia, kuten aina. Minä olin istunut KV:n sylissä, ja kaulani oli kuin imurin jäljiltä, ja oli luultavasti vieläkin. Arttu oli angstannut naisetonta tilannettaan, ja Hauki oli naureskellut hänelle häivyttyään Pauliinan kanssa jonnekin, mistä he eivät sen koomin tulleet takaisin. Menivät kuulema käymään vessassa, niin vissiin.
Abloy lojui puoliksi sohvalla, puoliksi lattialla tyhjille jutuille nauraen, välillä siemaillen käsissään pyörivää lonkeroa. Hän näytti melkein yhtä surkealta kuin lattialla istuskeleva Arttu, jolle ei mikään tuntunut maistuvan. Nyt en puhunut siis juomista, sillä poika kuitenkin kumosi kaljatölkkejä kiitettävään tuntivauhtiin kohti ääntänsä, kaikki muu vain vaikutti olevan pojalle yksi páskan hailee. Artulla ei ollut koskaan ollut kovin hyvä flaksi, sinkuksi kirottu, kuten hän itse ilmaisi. Ei ihmekään jos häntä vítutti katsella toisissaan roikkuvien keskellä.
"Arttu hei, eiks sullaki oo vähä yksinäine olo?" Ab kysyi yhtäkkiä, antaen utuisten silmiensä laskeutua lattiatason turhautuneeseen itseään vuotta nuorempaan poikaan, joka ei tehnyt elettäkään vastatakseen. Kohotti vain tölkin huulilleen ja vilkaisi Abloyta kulmiensa alta kysyvästi.
"On tää ja kans yks hélvetti, yhtäkää vapaata muijaa ei mailla eikä halmeilla, yritä täs ny sit istuskella ihan muina miehiin", Abloy jatkoi ja käänsi katseensa kattoon ymmärtäessään, ettei Arttu jaksaisi enää edes angstata yksinäisyyttään.
"Saanko ny kysyy et hei millasii ystävii teki ja ootte! Ette oo meille sitte kehannu muijii hommata! Oisha se ny frendien velvollisuus raahata kylän vapaat pimut mukaa kerranki ku on asialline biletyspaikka, vítut tälläsestä tuu mittää", Ab jatkoi monologiaan ja nakkasi tyhjentyneen pullonsa niskansa ylitse jonnekin näkymättömiin.
"Vai Artunko kans tässä ois tarkotus nuolla, víttu meitäkö te yritätte parittaa? Täh?" miehenalku mongersi ja loi nauruntyrskähdysten saattelemana katseensa jälleen lattialla hengailevaan kohtalotoveriinsa.
"No emmä mikää hintti oo mitä sä kuvittelet?" Arttu parahti entistä surkeampana, mikä kirvoitti meistä muista vieläkin enemmän huvittunutta räkätystä.
"Jouni víttu paraski nauramaa, víttu mikset sä kysyny Minkaa tänne?"
"No eipä sitäkää oo aikoihin missää näkyny, ei se oo ees kouluun vaivautunu", Jouni sanoi ja kaiveli jotakin olohuoneen hyllyjen kätköistä.
"Kusetat, eihä se oo ikinä vapaaehtosest pois koulust vaik ois darra."
"Sen takiiha se vähä outoo onki", Jounin jankkaamiseen kyllästynyt ääni murisi.
"No víttu ihan sama. Onks tääl ees muit asiallisii?" Ab jatkoi kuulusteluaan, vaikka kukaan ei ollut halukas vastaamaan. On se kumma että piti aina laittaa kaveri asialle, ei sitten itse voinut metsästää niitä ’asiallisia’.
"No oisha aina Laura mut sil on joku identiteettikriisi taas meneillää ni ei sitä mikää kiinnosta", huikkasin ja vapautin Jounin tutkimaan hyllykköjä täydellä teholla, mitä lienee etsinytkään.
"Siis sen Laurin sisko?" Abloy kysyi ja minä mumahdin myöntävästi.
"Víttu mitä mä sellasel kakaral?" poika nauroi ja otin vapaudekseni heittää häntä jalkojeni juuressa makaavalla pullolla päähän.
"Anteeks jumaliste, ei tarvi kimppuu käyä", Ab ärähti ja viskasi pullon takaisin minua kohden. Onnekseni Abloy oli aivan hélvetin surkea tähtääjä.
"Nonii asiaa, löytyhän nää! Miten ois räsypokka, häh?" Jouni elämöi ja heilutteli kädessään korttipakkaa, joka oli paljastunut hyllykön syvyyksistä.
"Huusko siel joku jotain?" jonkun minulle varsin tuntemattoman ihmisen pää vilahti keittiöön johtavasta ovesta kysymään.
"Joo, víttu nyt pelataan räsypokkaa!" Jouni vastasi jälleen sillä äänensävyllä, jolle ei ollut vastaansanomisia.
Rehellisesti sanottuna en enää muistanut kuka voitti, mutta Henna oli kuitenkin päässyt, tai siis joutunut, ensimmäisenä eroon vaatteistaan. Minusta tuntui, että olin luovuttanut tilanteen alettua kääntymään kannaltani liian epäedulliseksi. Ei ollut reilua että seurueessa oli sellainen korttihai kuin Jouni. Hän sen pelin varmaan voittikin, olisin voinut lyödä vaikka vetoa. KV:kin oli luovuttanut. Tanski ei ollut edes osallistunut. Muistin kuinka hän sen sijaan oli tanssinut pöydällä, vislailu oli raikunut asunnossa. Nauru ja räkäiset vitsit olivat kaikuneet seinästä seinään, kello oli lyönyt puolenyön jo kauan, kauan sitten. Minä olin istunut hajareisin KV:n sylissä. Olimme juoneet suusta suuhun, kuten jätkän alkuperäisiin suunnitelmiin oli kirjoitettukin. Olin kehunut avoimesti kuinka hélvetin hyvä suutelija poikaystäväni oli. Olin sanonut jotakin muutakin, mutten enää muistanut mitä. Ainoat asiat, jotka olivat piirtyneet mieleeni, olivat KV:n silmät lausahduksen karatessa huuliltani. Ne olivat tulessa, hehkuivat kuin kekäleet. Ja sitten, sitten tuli aivan hélvetin hämärää. Sumua etten sanoisi. Ei siis taloon, vaan minun muistiini. En muistanut kuin sen tunteen, joka maalasi mieleni täyteen pelottavia kuvia. Sekavia filmipätkiä, ääniraitoja. Palasen taivaallista @!#$ä, eroottista painajaistani.
Sekoilin askeleissani ja niin teki KV:kin. Jalkani kolahti portaaseen, olisin kai älähtänyt kivusta, ellei KV:n kieli olisi ollut kurkussani. Oli vítun vaikeaa hengittää kun ei nähnytkään mitään. Ei sillä että silmiä oltaisiin mitenkään mainittavasti tarvittu kyseiseen toimenpiteeseen. Minua puoliksi kantava ja puoliksi perässään raahaava vanhempi poika mumisi taas jotain käsittämätöntä. En saanut taaskaan aikaa mongertaa vastaustani, kun KV jo sulki suuni omallaan. Haparoin eteenpäin ja otin portaikon ylätasanteen seinästä tukea, joka sitten osoittautuikin oveksi. Ennen kuin huomasinkaan, makasin jo lattialla. Päähän sattui kolahduksen jäljiltä. KV:n puolelta kuului taas jotain epämääräistä äännähtelyä.
"Puhu vhittu shuomee jos osaat", älähdin ja kipusin takaisin jaloilleni vain tullakseni selätetyksi jollekin aiempaa kaatumisalustaani pehmeämmälle. Sänky epäilemättä. Huulet seikkailivat kaulallani ja kasvoillani, kädet hivuttautuivat paitani alle.
"Etkö säkin haluu?" KV kuiskasi korvaani. Enkä osannut vastata. Ja vaikka yritin, oli ilmeisesti epämääräinen äännähdykseni tulkittu myöntymiseksi. Tunsin kuinka hän hymyili poskeani vasten. En osannut ajatella mitään, tunsin vain kuinka KV:n kuuma vartalo painautui omaani vasten ja vaatteet katosivat päältäni. Huone oli täynnä henkäyksiä ja huokaisuja, kuumaa ilmaa ja käsiä, jotka vangitsivat minut lomaansa. Paljon tulikuumia kosketuksia, liikaa kaikkea, mikä tuntui ihanalta, vaikka olikin niin väärin. Kiedoin käteni KV:n kaulan ympärille ja jätin huulille pitkän, intensiivisen suudelman, johon poika vastasi himokkaasti. Pimeys nieli kaiken mitä en halunnut ajatella, kaiken mitä minun olisi pitänyt ajatella ennen kuin suljin silmäni varjoilta ja annoin hetken viedä katkeransuloiseen unohdukseen, jonka tulisin ehkä muistamaan ikuisesti.
Oma käteni jätti punaisen jäljen poskelleni. Ensinnäkin, minun ei koskaan, milloinkaan, siis ikinä, pitänyt mennä makaamaan KV:n kanssa. Se ei ollut kuulunut suunnitelmiin, ei missään vaiheessa. Saatoin ehkä suudella ketä tahansa vastaantulijaa, mutta seksiä, ei elämä ei, vítussa ei. Ei eteenkään kenenkään KV:n tapaisen ihmisen kanssa. Minun piti vain hyötyä KV:sta, eikä toisinpäin. Tämän siitä sitten taas sai, voi jumalauta. Olikohan meillä ollut edes kumia? Voi hélvetti. Minä en ollut mikään jakorasia, jumaliste. Kaikki oli mennyt niin päin mäntyä, etten olisi tahtonut itselleni myöntää. Rojahdin sängylle ja tuijotin kattoa. Oikeastaan en todellakaan tahtonut nähdä KV:ta juuri nyt. Enkä ketään muutakaan. Tongin sekaisia vuodevaatteita, ja löysin kuin löysinkin paitani jostakin patjojen välistä. Sitkeän etsimisen tuloksena löysinkin sen omia vaateparsiani, että saatoin pukea itseni melkein säädyllisen näköiseksi. Mutta mitä vítun väliä sillä oli, miltä minä näytin, kaikki oli mennyt päin persettä. Voisin syyttää alkoholia, jos tahtoisin. Voisin syyttää aineita, jos viitsisin. Mutta miksi turhaan, kun vika oli yksinomaan minussa. En ollut asettanut itselleni paljoa rajoitteita, joita voisin uhmata. Se oli helppo keino säästyä morkkikselta, ei haitannut vaikka oli käynyt vähän sitä ja tätä ja tuota, mikä voisi saattaa jonkun muun pahan melankolian puitteisiin. Vaan moraalit ne olivat minullakin. Omien sääntöjensä rikkominen sattui tuplasti enemmän kuin se, että äiti haukkui kelvottomaksi juopoksi, jota ei olisi koskaan pitänytkään syntyä. Huokaisin raskaasti, huoneen seinät kuuntelivat korvat höröllään kiukkuisia tuhahduksiani ja ottivat vastaan kaiken epätoivoni ja raivoni, jonka annoin vapaasti viiltää pohkeeni verille taskustani löytyneellä linkkarilla. Siitäkin oli tullut minulle paha tapa, joka ei tosin auttanut paskaakaan. Enää ei tuntunut missään, vaikka jalat olisivatkin koristeltu punaisilla haavoilla. Ainut asia mikä auttoi sekoitti pään niin, että kaikki oli taas selkeää. Alkoholi tai huumeet, aivan sama. Ne pehmensivät tilannetta niin, että omia asioitaan saattoi puida ikään kuin ne eivät koskisi minua lainkaan. Sain katsella itseäni ja elämääni kuurankukkien maalaaman lasiseinän takaa, jostain sieltä, missä eivät omat virheeni voisi minua satuttaa. Kaivelin taskujani uudemman kerran, enkä joutunut pettymään. Nakkasin tabletin kurkkuuni, nieleminen ei tehnyt kipeää tuskan jo tanssittaessa mieltäni hulluuden partaalle. Hengitä syvään, ja kaikki järjestyy. Selkäni kosketti pehmeää patjaa, ja annoin katseeni hakeutua kattoon. Vain huokaus, ja kaikki kipu olisi pois pyyhitty.
"Ethän sä tunne mitään sillä en tunne minäkään
Sanoja ilman sovitaan
Kolmiolääke poistaa oireet ja auttaa uudestaan
Takaisin alkuun kulkemaan
Älä tunnusta jos sattuu
Ei voittoo tällä kertaa
Ei armoo hetken vertaa
Piinaa mua kunnes huudan
Auta mua kolmiolääke
Ethän sä jäänyt miettii
Tiedäthän tää on vaan pelii
Eihän siitä voi suuttuu
Sun pitäis olla tarpeeks vanha se ymmärtämään
Aamulla säännöt muuttuu"
Tämän ei ollut koskaan tarkoitus mennä tähän pisteeseen, mutta nyt se oli kuitenkin mennyt. Olin alkanut juomaan ja polttamaankin sinä kesänä, kun olin tulossa yläasteelle. Suunnilleen samoihin aikoihin ihastuin Jakiin. En ollut aiemmin edes huomannut, miten kivannäköinen ja hauska tyyppi poika oli, vaikka olimme olleet kolmannelta asti samalla luokalla. Hän oli rento ja vitsikäs, vähän vanhemman oloinen kuin muut ikäisemme. Se jätkä oli jotain niin täydellistä, ja oli vieläkin. Yritin vain hengata Jakin kanssa aina kuin mahdollista, ja tulin samalla tutuksi myös hänen parhaiden ystäviensä, kaksosten kanssa. Kolmikko oli kuulema kokenut kaikenlaista yhdessä, ja ehkä juuri sen vuoksi tunsinkin oloni välillä suunnattoman orvoksi heidän seurassaan. He puhuivat usein asioista, joista minä en tiennyt pätkän vertaa. Muistin erään alkukesän päivän, jona Lauri päivitteli pyöränsä kuntoa ’eilisen keikan jäljiltä’. Se jäi häiritsemään minua niin paljon, että minun oli lopulta kysyttävä siitä heiltä. Olin melkein pudota penkiltä, kun kuulin heidän varastaneen joltakin randomilta yhdeksäsluokkalaiselta viinat ja sätkät – olin aiemmin luullut ettei Jak ollut kiinnostunut alkoholista. Siitä hetkestä lähtien opin pitämään mielessäni, että Jakilta voisi odottaa mitä vain, hän oli sellainen ihminen, joka oli täynnä yllätyksiä.
Edellinen Jakia koskenut elämänviisauteni sai viimeisen vahvistuksensa vain vajaan kuukauden päästä, kun kerran yhtenä kuuman heinäkuun viimeisistä päivistä meidän, minun, Jakin ja kaksosten, seistessä R-kioskin edessä tulivat vanhemmat pojat juttelemaan Jakille ihan avoimesti siitä, koska kenelläkin olisi tarpeeksi rahaa lähteä vähän irrottelemaan. Jakilla ei ainoastaan ollut pokkaa kääntää vanhempia, vaan hän myös kaveerasi heidän kanssaan. Ja ne vanhemmat pojat, he olivat Sake, KV, Arttu, Abloy, Hauki ja Toukka. Koska olin Jakin ystäviä, onnistuin pujahtamaan itsekin mukaan vanhempien jätkien piireihin, ainakin sillä tavoin pinnallisesti, että ainakin vaikutin siltä, että kuuluin isompien jengiin. Sillä tavoin minusta ja Jakistakin tuli paljon läheisempiä. Olimme yksiä niistä harvoista pikkuisista, jotka olivat tervetulleita heidän porukkoihinsa. Meitä oli minä, Jak, Laura ja Lauri, ja kaikki meni niin täydellisesti. Kuvittelin että Jak oli jo käytännössä minun, eteenkin kännissä fiilikset olivat vahvasti plussan puolella.
Mutta sitten, täysin varoittamatta ja ehdottomasti liian pian tuli syksy ja lokakuu, ja niiden mukana se hélvetin Ninni, vuotta vanhempi tyttö jonka kanssa Jak alkoi kaveeraamaan oikein urakalla. Minun piti tapella kynsin ja hampain nappisilmän huomiosta, enkä silti saanut siitä sitäkään vähää, minkä olin aiemmin saanut. Minua sapetti niin saamaristi, että kaikki alkoi pikkuhiljaa menemään päin pérsettä. Pienet asiat muuttuivat suuriksi ja söivät minua pois. Tai ehkä pikemminkin, entistä minääni.
Heti kärkipäässä koulunkäyntini alkoi luisua raiteiltaan, arvosanani laskivat keskiverrosta pohjamutaan, kun läksyt eivät enää jaksaneet kiinnostaa tipan tippaa. Surkean koulumenestykseni tähden välini äitini kanssa kiristyivät entisestään. Emme olleet muutenkaan olleet niin hyvissä väleissä keskenämme sen jälkeen kun hän nai Ollin, uuden aviomiehensä. Aluksi mies oli vaikuttanut ihan mukavalta tyypiltä, mutta ensimmäisen puolisisareni, Saanan synnyttyä ääni muuttui ääni kellossa kepeästi helähtäen: Olli suosi vain ja ainoastaan omaa pienokaistaan, ja kaikki oli yhtäkkiä vain minun vikani. Olin silloin kuusivuotias. Äidilläkään ei ollut enää aikaa minulle, varsinkaan kun hän tuli raskaaksi uudelleen saman vuoden sisään. Silloin minä oikeastaan aloin inhoamaan äitiäni, joka oli unohtanut minun olemassaoloni täysin, ja haukkui New Yorkiin karannutta isääni aika kun vain hänen uusien lapsiensa kaitsemiselta kerkesi. Minä puolustin tietysti isääni, joka lähetti minulle aina hienoja lahjoja ja kortteja, kun oli vähänkin aihetta. Oli sitten joulu, syntymäpäiväni tai mikä tahansa kolmen nimeni merkkipäivistä, hän muisti minua aina. Lisäksi hän soitti minulle usein. Hän oli myös antanut minulle listan sellaisista kellonajoista, kun oli sopiva aika soittaa hänelle. Isäni selitti minulle jo ihan pienenä, miten maailmassa on eri aikavyöhykkeitä ja kuinka vuodenajat vaihtelevat. Olin kamalan ylpeä tiedostani pienempänä, kun kukaan muu ei tiennyt niitä juttuja. Kerroin isälle aina kaiken, miten hyvin minulla meni koulussa ja mitä oli tapahtunut milloinkin. Kerroin hänelle myös, kuinka äiti ei huomannut minua. Isä sanoi, ettei äiti varmasti tehnyt sitä tarkoituksella, mutta minä en uskonut. Isä selitti, että ymmärtäisin varmasti vanhempana. Isä kävi myös muutaman kerran vuodessa suomessa tapaamassa minua, vaikka äiti ei olisi sitä halunnutkaan. Olisin tahtonut mennä myös käymään isän luona, mutta äiti ei antanut. Pääsin ensimmäistä kertaa New Yorkiin vasta ollessani kymmenen. Rakastuin siihen kaupunkiin, ja sanoin isälle, että muuttaisin sinne niin nopeasti kuin suinkin. Hän oli hymyillyt ja kertonut, että ottaisi minut luokseen vaikka heti, jos äitini vain antaisi. Isän uusi naisystävä, Judy oli myös hirmuisen mukava. Hän ei ollut mennyt naimisiin isäni kanssa, eikä heillä ollut yhteisiä lapsia. Minä olin pitänyt hänestä, ja pidin vieläkin. Hän ja isä seurustelivat yhä, heillä meni mahtavasti, isän firma menestyi ja Judynkin työt sujuivat mukavasti. Ja he olivat onnellisia yhdessä. Tiesin sen, sillä olin käynyt taas viime kesänä heidän luonaan. En malttanut odottaa, että pääsisin asumaan sinne virallisesti. Olimme sopineet äidin kanssa, että kun saisin päättötodistuksen käsiini, olisin vapaa muuttamaan isälleni, jos tahtoisin. Ja minähän tahtoisin. Eikä äiti ollut pitänyt siitä, eikä pitänyt edelleenkään, että heidän kahden väliltä valitsin ennemmin isäni kuin hänet. Kun sanoin hänelle, että saisi katsoa peiliin, niin näkisi syyn, miksi haluan pois Suomesta. Sen jälkeen hän alkoi huutamaan minulle, että saisin hänen puolestaan painuakin Amerikkaan kusípäisen isäni kanssa, hän totesi etten ollut hänen tyttärensä. Tavallaan toivoinkin, että se olisi ollut totta. Välimme olivat niin pahasti tulehtuneet, ettei niihin olisi enää mikään muu auttanut kuin leikkaus. Irtileikkaus, jossa minä pääsisin vapaaksi, ja äiti eroon minusta. Minusta oli tullut kasvain äitini kyljessä, joka sai hänet joka sekunti voimaan pahoin entistä enemmän.
Kotini oli hélvetti, ja joku sáatanan Ninni oli vienyt suoraan nenäni edestä pojan, Jakin, johon olin silmäni niin toivottomasti iskenyt. Yritin kaapata pojan huomion takaisin itseeni, ja muutin tyyliäni lähes täydellisesti. Värjäsin pitkän vaaleahkon tukkani tulipunaiseksi ja rastoitin sen. Aloin meikkaamaan kunnolla, rajasin silmäni mustalla niin voimakkaasti, että näytin aivan pandalta. Ostin vain matalavyötäröisiä housuja ja tiukkoja paitoja, joissa oli mahdollisimman avoin kaula-aukko. Aluksi tungin jopa hieman vessapaperia rintaliiveihini, mutta totesin pian kuitenkin omien tissienikin kasvaneen sen verran, että näytin melkein naiselliselta. Ainakin kun ostin hyvät push-up tissiliivit isän lahjoittamilla nimipäivälahjarahoilla. Äiti vihasi uutta ulkonäköäni, mutta se ei minua enää paljoa liikuttanut. Eniten minua kuitenkin harmitti se, etten saanut Jakilta ainuttakaan positiivista kommenttia. Hän kysyi vain, miksi olin värjännyt hiukseni. Minä vastasin siihen, että koska halusin. Sen jälkeen hän ei ottanut puheeksi ulkonäköäni. Samoihin aikaan myös minulle ja silloiselle parhaalle ystävälleni, Kialle, joka alkoi pikkuhiljaa liikkua aivan eri piireissä kuin minä, tuli riitaa. Riita oli tosin ehkä liian kepoinen termi, kyseistä räjähdysaltista tilannetta kuvasi paremminkin ydinsota. Olimme rettelöineet epävakaalla taistelutantereellamme pienten asioiden vuoksi, jotka kummatkin olivat jo unohtaneet. Mutta vaikka alkuperäiset syyt olivatkin hukkuneet tajunnanvirtaan, kasaantui uusia verukkeita teloittaa toinen päivä päivältä yhä enemmän. Me olimme vieläkin sillä samalla sotapolulla, jolla kumpikaan ei suostunut luovuttamaan. Kumpainenkaan ei tahtonut kaatua maahan hävinneenä, eikä tahtonut vieläkään. Nykyäänhän asia ei minua hetkauttanut paljoa páskaakaan, mutta silloin tuntui siltä, kuin maailmani olisi ikään kuin loppunut, lakannut olemasta.
Mutta sitten tulivat meidän omat pikkuruiset pikkujoulumme, joissa oli juhlimassa jopa paljon sellaista porukkaa, jota minä en ollut koskaan nähnyt. Ne olivat ensimmäiset isommat bileeni, ja juuri niissä minä näin valon. Sellaisen lampun, johon törmäämiseni oli kenties minun itseni järjissä pysymisen kannalta elintärkeää. Löysin vaatimattoman näköisen oven jonnekin, joka ainakin kovasti väitti olevansa parempi paikka, kuin se todellisuus, jossa olin tottunut niihin päiviin saakka seikkailemaan. Se valo oli KV, jota näin jälkeenpäin voisin kuvata yhtenä koko yläasteen pimeimmistä tyypeistä. Hän tuli vierelleni. Olihan hän ympärilläni tallustellut jo hetken aikaa, heinäkuun viimeisistä hetkistä lähtien, mutta vasta tuolloin hän asteli tosissaan kuvioihin. Hän sanoi että oli huomannut, kuinka olin pitänyt Jakista. Hän harmitteli myös sitä, että Ninni oli tainnut viedä tällä kertaa pidemmän tikun. Sitten hän vain totesi, että olihan sitä maailmassa muitakin jätkiä. Oli kerrassaan naurettavaa käyttää esimerkkinä itseään, kuten hän teki. En kuitenkaan jaksanut takertua asiaan sen enempää, kun KV sulloi käteeni askin tupakkaa, sanoi että pidä hyvänäsi ja piristy. Aluksi olin tietysti todella epäileväinen, harvoin meidän ikäisillämme oli varaa jaella muille, eteenkään ilmaiseksi. Hyvä jos itselleen sai aina tupakkaa. Kun KV huomasi epäilykseni, hän oli kertonut veljestään, hänestä, joka toi hänelle käytännössä katsoen mitä hän ikinä tahtoikin, ja vähän enemmänkin. En tietenkään ollut uskonut, kun hän oli sanonut ensikertaa niin. Hän halusi kuitenkin todistaa sanojensa tosiperäisyyden, ja hän lupasi hommata minulle vaikka joka toinen päivä uuden askin, ja täysin ilmaiseksi. Kun KV oli kuskannut minulle ilmaiset sätkät kahden viikon ajan, ymmärsin että hänen jutussaan oli pakko olla jotakin perää. Ja vaikka loppujen lopuksi uskoinkin KV:n puheet veljestään, ei hän lopettanut tupakalla lahjomistaan. Hän vain sanoi, että hänellä oli niin paljon ylimääräistä varastossa, että aina siitä liikeni yhdelle kauniille tytölle. Minä tietenkin vastaanotin savukkeet mielissäni. En ollut todellakaan niin sokea, etten olisi huomannut, kuinka KV oli selkeästi kiinnostunut minusta. Ja koska en myöskään ollut tyhmä, osasin myös käyttää sitä omaksi hyödykseni. Päästin lähelle, ja karkasin taas, pelasin vanhemman pojan kanssa pientä viatonta peliä, jota minä koordinoin täydellisesti. Niin minusta ja KV:sta tuli pakostakin läheisiä, ja sitä mukaa tutustuin myös paremmin Sakeen, Arttuun ja Toukkaan, joita olin aiemmin vain vilkuillut Jakin selän takaa. Aluksihan olin ollut heidän seurassaan vain siksi, koska Jak oli myös. Mutta pikkuhiljaa motiivini alkoivat muuttumaan. KV:lla oli melko paljon vaikutusvaltaa hyvien suhteidensa, tai lyhyemmin anteliaan veljensä vuoksi. Vaikka KV olikin minulle mukava, en pitänyt hänestä samalla tavoin, kuin Jakista. Urheilullinen ja rääväsuinen poika viehätti minua paljon enemmän. Ymmärsin kuitenkin pian, että voisin ehkä yrittää käyttää häneen samaa kikkaa, jota KV oli yrittänyt, ja yritti edelleenkin minuun. Asiat eivät kuitenkaan menneet ihan niin kuin olin suunnitellut.
Aluksi Jak vaikutti taas kiinnostuneen seurastani enemmän, kun hän pystyi hyötymään minusta. Ainut mutta oli vain se, että hän ei ollut halukas lähtemään mihinkään juhliin, jollei Ninni tulisi myös. Ninni sitä ja Ninni tätä, Jakin elämä tuntui olevan yhtä Ninniä. Minua alkoi pikkuhiljaa jo oksettamaan, kun vaan kuulinkin sen tytön nimen. Hän oli meitä vuotta vanhempi, hiton nätti ja mukava, ainakin Jakille. Tiesin kuitenkin, että myös Sake oli melkoisesti Ninniin päin. Loppujen lopuksi se sitten saikin kaiken leviämään käsiin, sillä kun kaksi ihmistä, joita kumpaistakin voi kuvailla adjektiiveillä johtajaluonne, kusípää ja hélvetin itsekäs, ei siitä voi seurata mitään hyvää.
Jak oli hirvittävän vahva luonne, hän tiesi aina mitä hän tekisi ja mitä hän halusi. Hänessä oli jotakin sellaista, mikä sai myös monet häntä vanhemmat varpailleen. Hyvin harva uskalsi oikeasti suututtaa Jakia, joka oli tottunut ottamaan sen mitä tahtoi, ja jos joku pisti vastaan, hänellä oli rahkeita taistella itsensä tilanteen hallitsijaksi. Ehkä juuri sen vuoksi Jak oli alunperinkin päässyt vaivoitta vanhempien porukkoihin: hän oli henkisesti jopa paljon vanhemman oloinen kuin ne, joilla fyysistä etumatkaa olikin. KV oli täysi kakara, jos Jakiin verrattiin. Jak oli hélvetin fiksu, jopa humalassa. Se oli aivan sama, mitä kello näytti tai missä oltiin, hän oli aina niin hyvin tilanteen tasalla, kuin se ylipäätään oli mahdollista. Jakin ympärillä leijui aina tietynlainen tunnelma, jännittynyt ja sähköinen, sellainen, josta todellakin tiesi, että hän oli elossa: Impulsiivinen ja intohimoinen asenne, joka tuki entisestään Jakin tietyllä tapaa kapinallista olemusta. Hän voisi tekeytyä massaksi olematta silti kuin kuka tahansa. Hänessä oli jotakin, mikä teki hänestä erilaisen.
Jak ei tosin ollut ainoa, jolle oli siunautunut härkäpäisyyttä. Sake poti samaa sairautta, hän joko otti mitä hän tahtoi, tai sitten hän otti väkisin. Sakea ei muiden kiristäminen tai uhkailu liikuttanut tuon taivaallista, joten hän harrastikin sitä tiheään tahtiin. Metodeihin tuli vain ryppyjä silloin, kun kyseisen toimintatavan harjoittamisen kohde ei ottanut niitä kuuleviin korviinsa. Saken päästä suorastaan nousi savua, kun Jakilla ei ollut pienintäkään aikomusta suostua mihinkään, mitä vanhempi poika tältä oletti. Nauroi vain páskaiset naurut ja käskis Saken suksia víttuun, mikäli osasi hiihtää. Ja se jos mikä sai poikien välit syttymään kuin tulilanka, joka sekunti sekunnilta oli lähempänä päämääräänsä, dynamiittia joka hajottaisi kaiken. Mutta Jakia se ei tuntunut pelottavan, silloinkin hän vaikutti aivan siltä, että hän tiesi tasan tarkkaan mitä olisi tiedossa seuraavan mutkan takana. En koskaan saanut tarkemmin tietää, mitä kaikkea Sake oli loppujen lopuksi Jakille sanonut, ja villisti veikkaisin, että se tieto tultaisiin pimittämään minulta ikuisesti.
Tuli kevät, lumet alkoivat sulaa ja aurinko lämmittää mustan tekonahkatakin verhoilemaa selkääni. Kevät muutti loppujen lopuksi paljon asioita, mutta silti kaikki tuntui pysyneen ennallaan. Ainakin minun kohdallani. Laskiessani päiviä siihen, kun kesäloma vihdoinkin vapauttaisi meidät seitsemäsluokkalaisten tittelistä ja toisi mukanaan lämmön ja yöttömät yöt, katselin tosielämän näytelmää siitä, kuinka Jak lipui yhä vain kauemmas minusta, meistä ja kaikesta muustakin. Sake ja Jak tuntuivat ottavan yhteen tuon tuosta, heidän välillään vallitsi jatkuvasti kostonhimoinen jännite. Jak tietenkin aina kiisti sen, hän sanoi ettei Sake ollut edes koston suunnittelun arvoinen jätkä. Sake taas ei edes yrittänyt peitellä sitä, että Jak otti häntä aivoon pahemman kerran. Oikeastaan pojat olivat osaksi jopa jakautuneet leireihin, Saken takana seisoivat luonnollisesti Arttu, hänen mielipiteetön perässähiihtelijänsä ja KV. Jakia olivat taas hyökkäyksiin yllyttämässä Lauri ja Toukka, erityisesti jälkimmäinen. Hän ja Jak olivat aina tulleet todella hyvin toimeen, ei sillä, että toisensa hiekkalaatikolta asti tunteneilla Laurilla ja Jakilla olisi jäänyt hiekkaa hampaankoloihin. Sitten olimme tietysti enemmistö, me muut, jotka emme ainakaan näkyvästi kannattaneet kumpaakaan. Itsekään en ollut puolueellinen, sillä en tähänkään päivään mennessä ollut osannut päättää, kumman olisi loppujen lopuksi pitänyt voittaa se sota, johon ei koskaan saatu selkeää voittajaa. Vaikka Sake saattoi vaikuttaakin siltä, että hän jatkoi kulkuaan karkeloiden voittoaan, ei Jak ollut oikeasti hävinnyt. Jos minulta kysyttiin, hän oli voittanut, vetänyt pidemmän tikun. Hän ei vaan vaatinut tunnustusta saavutuksistaan, sillä hän tiesi itse, minne oli matkalla ja mihin tähtäsi. Joskus, kuten tällaisina hetkinä, ajattelinkin että ehkä se koko eripurainen kevät oli vain jotain bluffausta, ehkei Jak ollut oikeasti sotinut mitään vastaan. Jollain tasolla se kuulosti ihan järkevältä, mutta eihän yksikään elävä ihminen pystyisi suunnittelemaan asioita sillä tavoin. Tai ainakin toivoin niin. Ja vaikka ne olisivat olleetkin täysin kartoitettuja aikeita, menivät Jakinkin laskelmat jossakin määrin pieleen.
Päivät valuivat sormien välistä, kesäloma oli enää lipaisun päässä. Jokainen päivä oli uusi perjantai, aina ei jaksanut mennä kouluun, ja jos sinne viitsi perseensä raahata, ei selväpäisyydestä voinut ottaa takeita. Vaikka jokainen päivä olisikin nimetty uudeksi perjantaiksi, koitti aina se aito ja alkuperäinenkin aikoinaan. Jak oli harvinaisen vilkkaalla ja kierolla tuulella silloin, olihan siinä varmasti mukana Toukan ja Laurinkin yllytystä, mutta Jakin kädestä se viimeinen tippa lähti, juuri se, joka bensiinin lailla sytytti koko seuraavan viikon tuleen. Kello oli ehkä yhdeksän, alkuiltaa vasta joka tapauksessa, olimme tapamme mukaan notkumassa Kalojan rannassa. Kaikki muut paitsi Ninni, joka oli ainakin omien sanojensa mukaan menossa uusimaan rokotuksiaan: hän olisi ollut menossa heti kesäloman alussa rippileirille ulkomaille, muistaakseni Saksaan. Sake aukoi taas vaihteeksi päätään Jakille, selitti ummet ja lammet siitä, kuinka Jak oli vaan joku vítun ipana jonka kanssa Ninni hengasi ihan vain säälistä. Kun Jak oli kuunnellut Saken arvostelua tarpeeksi, hän kurottautui ystävällisesti nostamaan nurmella loikoilevan kossupullon, ja kaatoi sen sisällön niine hyvineen Saken päälle. Vanhempi poika jäi haukkomaan järkyttyneenä silmät vihaa leiskuen henkeään Jakin kävellessä tyynenrauhallisesti pois heittäen läppää siitä, kuinka se koira ärähtää johon kalikka kalahtaa. Viimeisestä lausahduksesta olin kyllä tismalleen samaa mieltä Jakin kanssa: Sake se ipana oli, juuri se kakara, jolle Jak oli liian iso pala nieltäväksi.
Viikko eteenpäin, ja kaikki hajosi. Tapahtumien kulusta ei kukaan voinut olla ihan varma, sillä kukaan ei voinut luonnollisestikaan olla joka paikassa yhtä aikaa. Jokaisella oli omanlainen humalatilan hämärtämä, tai vaihtoehtoisesti kokonaan pimentämä mielikuva siitä illasta, ei enempää. Tarinoita sieltä täältä, siitä tilkkumäärästä ei kukaan saa koottua yhtenäistä peittoa, jonka alle voitaisiin lakaista sekin päivä. Vaikka olihan se jonnekin haudattukin, mutta ei mihinkään sellaiseen kammioon, josta sitä ei nostettasi päivänvaloon vain pintaa raapaisemalla. Olihan se toki perjantai siinä missä muutkin, mutta niiden normaalien toilailujen lisäksi tapahtui monia muitakin asioita, joita ei kukaan halunnut pahemmin kaivella.
Minä olin koko ajan Jakin kanssa, pitkästä aikaa. Olin hélvetin onnellinen ja kännissä, etten loppujen lopuksi muistanut mistään mitään. Roikuin vain suosikkijätkäni kannoilla kuin takiainen. Vielä harvinaisemman tapahtumasta teki se, ettei Ninniä näkynyt alkuillan jälkeen mailla halmeilla. Oli kuulema lähtenyt hakemaan joltakin serkultaan muutaman pullon, mutta sille tielleen jäi. Me sen sijaan olimme Kalojan rannassa, monien muiden kanssa. Sitten tapahtui jotain, ja Jak oli keskellä isompaakin tappelua. Siihen loppuivat sitten yksityiskohdat, joista voin olla aivan varma. Seuraavaksi tiesin, että sossut olivat kiikuttaneet minut kotiini kunnon kuoseissa ja porukat, tai siis äiti ollut hélvetin vihainen. Ei hän niin naiivi toki ollut, että olisi sulkenut silmänsä täysin siltä, että vaatteeni haisivat alkoholille ja tupakalle, mutta se oli kai ensimmäinen kerta, kun hän näki minut oikeasti kännissä. Niinpä, enhän toki muistanut hänen reaktiotaan kun minut oli raahattu kotiin mieleni seilaillessa jossakin todellisuuden harmailla rajamailla miettien, ylittääkö maahan liituvalkealla piirretty tajuttomuuden usvaan johtava viiva vaiko ei. Mutta seuraavaa aamua en unohtaisi ikinä. Äiti ei ollut koskaan ikinä eikä milloinkaan puhunut minulle niin rumasti, eikä hän ole tähän päiväänkään mennessä sanonut uudestaan mitään niin kamalaa, vaikka aihetta olisi ollutkin.
Seuraavana aamuna, tai pikemminkin päivänä sain tietää, etten suinkaan ollut ainoa jota elämä oli futaissut päähän niin että silmissä heitti. Abloy oli karauttanut viritetyllä mopollaan reipasta yhdeksääkymppiä jonkun pakettiauton kylkeen ja murtanut vasemman säärensä ja useita kylkiluitaan. Jak ja monet muut olivat onnistuneet käsirysyssään muokkaamaan naamansa uuteen uskoon. Ja Ninni kuoli alkoholimyrkytykseen.
Sen jälkeen Jak ei enää suostunut juomaan eikä polttamaan, eikä ylipäätään mihinkään muuhunkaan. Sen jälkeen minusta oli jotenkin tuntunut siltä, että se ihminen oli muuttunut minulle täysin tuntemattomaksi vain yhdessä silmänräpäyksessä. Mutta asia ei suinkaan ollut niin, minä vaan en ollut koskaan tuntenut Jakia. Meillä oli vain ollut yksi yhdistävä lenkki, alkoholi ja tupakka. Jos sain esittää oman vakaantuneen näkökulmani, niin ei meistä kukaan ollut tuntenut Jakia. Hän ei päästänyt ketään sisään, mutta kulki itse lävitse kaikista ovista. Ja tavallaan vihasin sitä, kuinka hän olikin sellainen. Itse annoit kaikkesi, ja hän ei mitään. Ehkä juuri se minua niin kiehtoikin hänessä. Hän tuntui olevan täydellinen, vaikka tiesin hyvin, ettei hän voinut olla. Eihän yksikään ihminen voinut olla. Vaikkei Jak ehkä ollutkaan kultaa, hiton hyvin hän sen peitti. Niin, hän ei koskaan antanut ihmisten nähdä sitä kohtaa, mistä olisi mahdollista löytää vikaa. Vaikka monet sanoivat, ettei siinä jätkässä muuta ollutkaan kuin vikaa, he olivat vain kateellisia. Tai sitten täydellisyys oli piirtynyt vain minun silmiini.
Joka tapauksessa sen perjantain jälkeen äitiä ei enää oikeastaan tuntunut kiinnostavan mikään, mitä tein. Hän oli niin pettynyt ja raivoissaan, että toivoi voivansa peruuttaa syntymäni vain unohtamalla olemassaoloni. Niitä harvoja hetkiä joina äiti huomioi minut, olivat ne joina sosiaalitantat toivat minut yhä uudelleen kotiin kännipäissäni kun en ollut onnistunut yöpymään jonkun muun katon alla, tai kun opettajani soittivat meille kotiin poissaolojeni ja lukuisten hylkäysvaarojen vuoksi. Silloin hän karjui minulle ja kyseli, mitä hän oli tehnyt että ansaitsi tuollaisen tyttären, joka ei kyennyt pitämään omista asioistaan huolta tipankaan vertaa. Minä en koskaan vastannut, sillä jos olisin kertonut syyn, hän olisi ehkä tappanut minut. Ainakin joskus tuntui siltä, sillä äidistäni tuli aina raivotautinen kun puheenaihe olin minä. Meillä ei nykyään puhuttukaan minusta muulla kuin negatiivisella sävyllä. Nimenikin oli käytännössä synonyymi sanalle ongelma. Mutta jos olisin typerä tai oikein vihainen, saattaisin kertoakin äidille, ettei ehkä tytär jota äitinsä ei edes suostu tunnustamaan omakseen, ja joka pidetään väkisin erossa rakastavasta ja menestyvästä isästään, yksinkertaisesti voi olla onnellinen ja elää niin kuin mitään pahaa ei olisi koskaan tapahtunut, kun hän kokee jatkuvasti syrjintää ja vihaa, jopa omassa kodissaan. Niin, juuri siellä, missä pitäisi olla turvapaikka silloin kun elämä oikein pahasti potki päähän. Mutta koska hänen esikoisellaan niin ei ollut, hän pakeni kamalaa kotia kadulle, josta hän löysi uuden perheen. Suuren perheen, yhteisön jossa kukaan ei koskaan jäänyt yksin, jossa juhlittiin ja pidettiin hauskaa. Paettiin niitä asioita, joista kukaan ei tahtonut puhua ääneen. Elettiin niin kuin ei olisi mitään muuta kuin se, mitä tehtiin. Unohdettiin kaikki muu ja hengitettiin hetkeä, katumatta päivääkään. Etsittiin onnea sieltä, mistä se kaikkein loogisimmin löytyi. Sellaisia perheitä on jokaisessa kaupungissa, ja niin täälläkin. Minullakin on sellainen. Siellä me, minä ja muut, elimme niin kuin tahdomme ja kuvittelimme ettei huomista olekaan. Kannoimme toinen toistemme murheet ja autoimme toisiamme. Puhalsimme kaikki yhteen hiileen, jotta voisimme taas elää. Elää, nauraa, juoda, polttaa ja olla nuoria. Jotta voisimme olla onnellisempia kuin kukaan muu. Vaikka kaikessa olikin aina pienoiset riskitekijänsä, ne olivat aina vältettävissä, kun ei vuotanut seinille niitä asioita, joita oli syytä varjella kestääkseen hengissä.
Kuten arvata saattaa, minun elämäni siis jatkui melkein samaa rataa kuin aiemminkin, paitsi ilman Jakia. Aluksi kaikki tuntui kamalan tyhjältä, mutta siihen tottui nopeasti. Eivät meidän välimme olleet kuitenkaan menneet kokonaan poikki, juttelimmehan me aina koulussa ja muutenkin, jos satuttiin näkemään. Ja Jak sanoi minulle aina, että minun pitäisi lopettaa, yritti taivutella kaikin keinoin, manipuloida ja pakottaa, lahjoa ja kiristää. Me tavallaan tappelimme koko ajan siitä, mikä oli oikein ja mikä väärin, kuka oli viisas ja kuka ei, kumpi oli kusípää, minä vai hän. Niin oli jatkunut tähän päivään asti, enkä minä ollut heltynyt vaikka kaksoset olivatkin vähentäneet juomistaan huomattavasti. Mutta minulla ei ollut syytä taipua Jakin tahtoon, sillä ensinnäkään en edes ymmärtänyt miksi toinen oli oikeastaan lopettanut. No ehkä Ninnille kävi vähän ohraisesti, ja Jakia alkoi kai pelottamaan, ettei hänkään pääsisi tästä laulaen lävitse. Ja toiseksi, minusta oli oikeastaan mukavaa, että hän puhui minulle, vaikka sitten valittikin, mutta hän puhui ja kertoi että välitti. Mutta joka tapauksessa hän meni ja hankki uuden elämän, johon ei tuntunut mahtuvan ketään muuta hänen lisäkseen, kuten ei edelliseenkään. Tai niin olin ainakin luullut, enää vaan en tiennyt mitä ajatella, kun kuin tyhjästä luokallemme tupsahti uusi poika, joku jonka kanssa hän ystävystyi vain sormia napsauttaen. Joku, jonka kanssa Jak vietti aikaa enemmän kuin yhdenkään tätä poikaa edeltäneen. Jak ei ollut käyttäytynyt niin edes silloin, kun Ninni oli kuvioissa. Jos osasi laskea yksi plus yksi, ymmärsi hélvetin hyvin, ettei Jak enää tämän mustahiuksisen uuden ystävänsä kohtaamisen jälkeen ollut kiinnittänyt minuun huomiota paljon páskaakaan, paitsi jos se liittyi tähän sinisilmäiseen demoniin, jota myös Mika Anttilaksi kutsuttiin. Oikeasti vihasin Mikaa, hän oli joku niin kaunispiirteinen ja siro, huomattavasti sievempi kuin valtaosa tytöistä, jotka minä tunsin. Se poika oli aivan syntisen kaunis, toisin kuin minä. Hän sai aina roikkua Jakin kintereillä – korjaan, Jak suorastaan aina kiskoi Mikaa perässään. Enää en ollut kuitenkaan niin typerä kuin Ninnin aikoihin, nyt vain nielin kiukkuni ja pelasin kaikki ässät hihoistani. Sen sijaan että olisin yrittänyt erottaa pojat toisistaan, päätin saada heidät tuhoamaan itse välinsä. Niinpä aloin vihjailemaan Jakille, että tämän tunteet Mikaa kohtaan vaikuttivat olevan paljon enemmän kuin pelkkää vilpitöntä ystävyyttä. Mikä emävalhe, johon Jak ei sanonut juuta eikä jaata. Tai kyllä hän vähän vastaan niskuroi, mutta se ei ollut sitä mitä halusin. Sen vuoksi aloin pulisemaan hänelle tauotta siitä, miten upeat häät heille tulisi, ja kuinka suloinen homopariskunta he olisivat. Näin sen suoraan Jakin silmistä, kuinka puheeni ärsyttivät häntä, ja se innosti minua vain jatkamaan. Kun menisin tarpeeksi pitkälle, saisin lopulta tahtoni lävitse. Jak pistäisi välinsä poikki Mikaan pelätessään kivuliaasti otsaan painuvaa homonleimaa. Eihän yksikään heteromies tahtoisi kuunnella kylillä liikkuvia eläväisiä päättömiä huhuja, joille löytyi kaksipiippuisia todisteita mielin määrin. Jak hiplaili Mikan persettä ja puhui pervoja. Hän vietti käytännössä kaiken aikansa Mikan seurassa. Niille jotka eivät tunteneet Jakia henkilökohtaisesti, eli siis käytännössä jokaiselle tätä tiheään asuttua kaupunkia tähdittävälle, nämä todisteet riittäisivät hyvin vahvistamaan väitteet. Ne harvatkaan, jotka tunsivat Jakin, eivät voisi olla varmoja, oliko tämä vain jätkän luonteenomaista peliä, vai jotain muuta. Suunnitelmani oli aukoton, ja toimisi varmasti. Puristin käteni nyrkkeihin ja nauroin, víttu minä voittaisin.
***
Ponnahdin ylös sängyltä ja astelin määrätietoisesti kohti huoneesta ulos johtavaa ovea. Alhaalta kuului ääniä. Kolinaa ja huutoa, paljon kiroilua. Varmistin käsilläni tunnustellen, että olin varmasti pukeutunut, jonka jälkeen harppasin askelmat aina yläkerran käytävään ja siitä nurkan taakse piilotettuihin portaisiin. Paljaat jalkani tömähtelivät viileisiin rappusiin, joopa joo, sukkia en ollut löytänyt, mutta vítut väliä. Nyt minä menisin alakertaan suurella metelillä, saarnaisin ensin siitä miten röyhkeää oli mekkaloida kun jotkut vielä epätoivoisesti yrittivät nukkua. Okei, suoranainen emävale, mutta jostainhan se raivokohtaus olisi aloitettava. Sen jälkeen etsisin KV:n käsiini, ja sanoisin hänelle pari tarkoin valittua sanaa siitä, kuinka miehet jotka jättivät tyttöystävänsä nukkumaan yksin jotta he voisivat aamulla tai päivällä, milloin ikinä he mielivät silmänsä aukaista, herätä shokkiin muistaessaan etteivät edes tienneet olivatko hatarat muistikuvat seksistä vain huumehöyryjä vai oliko niissä jotakin perää. Ja tärkeintä, jos sáatana kerran oltiin nussittu, niin oliko jätkä kenties muistanut kortsun, vai oliko ollut niin kännipäissään että sekin pääsi unohtumaan, siinä tyttöystävän tunteiden sivussa. Sen jälkeen voisin vetää saman tien angstiset päiväkännit, ja veloittaa tietenkin KV:n maksamaan huvit kun oli kerta sieluni surkean rappeutumisen aiheuttanutkin. Astuin viimeisen askelman ennen alakerran eteistä ja portaikkoa erottavaa väliovea, ja juuri kun olin pamauttamaisillani tielläni roikkuvan liikuntaesteen sepposen selälleen, korviini kantautui vihainen karjaisu. Pysähdyin kuin seinään, ja pian miehistä äänenavausta seuranneet viralliset lausemuodot saivat minut haukkomaan henkeäni. Tuo mies ei saletisti ollut yksikään meistä. Sen suurempia ajattelematta käännyin kannoillani ja lähdin juoksemaan takaisin kohti yläkerran tasannetta. Se oli ehkä suurin virheeni taas pitkään aikaan, jos siis KV:n kanssa makaamista ei otettu tällä kertaan leikkiin mukaan.
"Älä tunnusta jos pelkäät
Ei voittoo tällä kertaa
Ei armoo hetken vertaa
Piinaa mua kunnes huudan
Auta mua kolmiolääke
Kaiken jälkeen on kylmää
Taistelun jäljet syö jää
Laskeutuu hiljaisuus
Ei voittoo tällä kertaa
Ei armoo hetken vertaa
Piinaa mua kunnes huudan
Auta mua kolmiolääke."
Olin lukinnut itseni vessaan ja hiipinyt sen kauimmaiseen nurkkaan vessanpytyn taakse niin, että minut olisi mahdollisimman vaikea nähdä, mikäli joku eksyisi sisään. Nyt ei tarvinnut tehdä enää muuta, kuin hengittää rauhallisesti, syvään, hiljaa ja rauhallisesti. En saisi päästää pihahdustakaan, yksikin ääni ja peli olisi pelattu. En silti voinut estää itseäni henkäisemästä hermostuneesti syvään, kun kuulin käytävästä kantautuvat askeleet. Kylmät väreet hiipivät pitkin selkäpiitäni. Suljin silmäni tiukasti ja toivoin jokaisella solullani, että yläkertaa haravoivat jalat päättäisivät vaihtaa kurssinsa takaisin kohti alempaa kerrosta. Käteni puristuivat nyrkeiksi jokaisen lihakseni jännittyessä. Nyt se oli ihan lähellä.
"Onko siellä joku?" käytävästä kuului huudahdus, joka sai minut säpsähtämään. Epähuomiossa potkaisin hieman vessan roskakoria, josta pääsi pieni kolahdus. Olisin voinut kuristaa itseni siihen paikkaan. Niin minun tuuriani osoittaa upea ilmiantokykyni tällaisissa tilanteissa.
"Tule ulos sieltä, ettei minun tarvitse tulla sisälle!" miesääni raikui aivan oven toiselta puolelta. En tehnyt elettäkään liikahtaakseni. Ehkä mies lähtisi pois.
"Alkaa tulla nyt", ääni painosti. Istuin yhä lattialla pieneksi kiviseksi patsaaksi muuntuneena. Sitten miehen kyynärvarsi kolahti oveen. Voi víttu, voi vítun vítun víttu. Muutama kyynel vierähti ripsieni välistä poskipäilleni. Voi vítun kytät.
---
A/N1: jooh, siinäpä se. Lyriikat jotka tuolla vilahtelivat oli napsittu Apulannan kappaleesta nimeltä Kolmiolääke. Toivon että kappalejaot tottelevat ja silleen.
... jälkeenpäin varmaan tahtoisin muutella tätä lukua rutkasti, mutta antaa mennä nyt.
Ainiin, ja kommentointi sallittua - tai pikemminkin pakollista.
|