Lähettäjä: Rewjan 
Päivämäärä:   10.5.09 19:07:02

Title: We will be alive
Author: Rewjan
Beta: Dragonhead (ent. Hrist)
Rating: PG-13, mahdollisesta nousemisesta ilmoitetaan ko. osan alussa.
Genre: Teinien elämä [sis. mm. koulu, ystävyys, rakkaus, söpöily, angst, huumori, musiikki, urheilu, toiminta]
Disclaimer: Kaikki henkilöt ovat poikkeuksetta omiani. Tapahtumapaikat sen sijaan sijoittuvat fiktiiviseen suomeen, joten tarinassa esiintyy paikkoja, jotka ovat minun ylivilkkaan mielikuvitukseni tuotetta, mutta myös sellaisia, jotka ovat oikeastikin olemassa.
Warnings: Poikarakkaus, tyttörakkaus, [heterorakkaus, pitäähän tästäkin varoittaa ;>], väkivalta, voimasanojen ajoittainen liikakäyttö, tylsä teksti, kielioppi- ja kirjoitusvirheet yms. ;>
Summary: Teinipoika muuttaa uudelle paikkakunnalle, ja tarina jatkuu.

Luvut 1-16
Luvut 17-21

---

A/N1: anteeksi anteeksi anteeksi etten ole sanaut aikaiseksi tätä aiemmin. Eipä mulla tässä kai muuta, kuin vielä tuhannennen kerran anteeksi ja olkaa hyvät, luku 22 tulee tässä.

---

Chapter twenty-two – Jak's point of view – Life isn’t fair neither am I

"Anteeks et oon myöhäs ja sillee", punahiuksinen tyttö sanoi nasevalla aksentilla tarkoituksella ärsyttäen Kirstiä, jonka kasvoilta kuvastui suuri hämmästys. Jos en ollut aivan väärässä, nainen oli jo ehtinyt unohtaa että koko ongelmatyttö oli luokallamme. Ei sillä että minäkään olisin olettanut Sinnan pamahtavan kouluun, viikossa ehti jo mukavasti tottumaan siihen, ettei sitä likkaa tarvinnut katsella.
"Sinna, sinulla olisi paljon noita poissaoloja selvittämättä, tulepa näyttämään ne minulle", luokanvalvojamme käskevä ääni raikui luokassa. Kirsti oli siitä hyvä opettaja, että hän kyllä osasi pitää kuria, mutta oli silti ihan mukava. Ja hän selvisi jopa Sinnan kaltaisista järkytyksistä yllättävän nopeasti. Punatukkainen tyttö ei ollut kuitenkaan tottelevinaankaan komentoa, vaan tassutteli paikalleen minun taakseni muina naisina.
"Sorge, opintovihko unohtu kotii", tyttö sanoi siirappisella äänellä ja vilkaisi olkansa yli pilkallinen hymy huulillaan opettajaa, joka vastasi katseeseen tappavalla mulkaisulla.
"Noin pitkistä poissaoloista pitäisi kyllä saada selvitys pikimmiten, joten tuot ne nähtäväksi minulle huomenna, tai joudun soittamaan äidillesi ja määräämään sinulle tunnin istumista", luokan edessä palloileva nainen tiukkasi. Sinna tosin ei kaikesta huolimatta ottanut naista kovinkaan tosissaan, lösähti vain istumaan paikalleen ja mutisi niin tavalliset joot. Kirsti ei ilmeisesti aikonut käyttää yhtään enempää energiaa rastapäisen tytön patisteluun vaan kävi istumaan pöytänsä taa, avasi päivyrinsä ja rustasi siihen jotain totinen katse silmissään. Sinna oli tullut kokonaiset kaksikymmentä minuuttia myöhässä, mikä oli aika paljon jopa häneltä. Mutta asiahan ei sinänsä minulle kuulunut, joten lopetin sen puimisen sen siliän tien. Minua ei todellakaan kiinnostanut kuinka monta sataa tuntia takanani istuskeleva sika naiseksi myöhästyisi vielä tämän vuoden kirjoissa. Sinna oli none of my business nyt. Käänsin huomioni jälleen kirjan tehtäviin, joiden vaikeusaste oli kyllä liioitellun korkea. Yleensä en pitänyt äidinkieltä mitenkään ylitsepääsemättömän haastavana, mutta tämän sivun tehtävänannotkin olivat minulle suureksi osaksi hepreaa. Toisin kuin Mikalle, joka istui täysin toisella puolella luokkaa. Mustatukkainen poika näytti itse asiassa olevan lähes kyllästymisen partaalla: hän oli jo sulkenut kirjansa ja nyt nojasi päätään kämmeneensä. Mikäli hän ei olisi istunut niin kaukana kuin hän nyt sattui istumaan, olisin varmaankin vaihtanut hänen kanssaan kirjoja ja pyytänyt häntä ratkomaan myös minun tehtäväni. Mutta tilanne oli nyt vähän no can do.

Juuri kun olin saamassa otetta toisesta tehtävästä, tunsin kevyen koputuksen olkavarressani. Kohotin kättäni ja nappasin paperilapun Sinnan sormien välistä, vaikka enhän minä toki hänen kanssaan halunnutkaan olla missään tekemisissä, olisi minun osoitettava kantani myös punapäälle, joka oli viimeviikkoisen todennäköisen lintsauksensa vuoksi tiedoton siitä, kuinka maailma nykyään makasi. Avasin taitetun paperinpalasen ja annoin silmieni rauhassa haravoida tekstiä.

"Heeei moi, mitens Mika rintamalla? ;) mä en vaan voi olla huomaamatta kui sä luot siihen himoitsevia katseita vähä väliä. Olikos kuuma viikonloppu vai mikä saa sun silmäs hohtamaa ku tuliset kekäleet ? ;> ainii ja hei, miten nää tehtävät ois niinku tarkotus tehä? Mä oon pikkase pihalla meinaan?"

Sillä välin kuin Mizar B, rakastettu alivuokralaiseni jonka kanssa olin jo oppinut elämään melkein sopusoinnussa, keskittyi nauramaan Sinnan surkuhupaiselle tavalle lukea ihmisiä, minä kohotin käteni ilmaan rento hymy kasvoillani. Jos se äskeinen vilkaisuni oli rastapään mielestä himokas, hän ei ollut nähnyt vielä mitään – ja tuskin tulisi koskaan näkemäänkään.
"No mitä Jak?" Kirsti huomasi viittaukseni yllättävän nopeasti.
"Sellasta vaan että Sinna lähettelee täällä lappuja", sanoin mahdollisimman sävyttömällä äänellä ja heilautin valkeaa paperinpalaa ilmassa niin, ettei kukaan luokassa olevista voinut olla huomaamatta sitä. Tunsin takaraivossani tulitukan kiukun ja hädänsekaisen katseen, kun luokanvalvojamme nousi sinisestä toimistotuolistaan ja selasi kopisevin askelin halki luokan kovan lattian meidän viereemme.
"Näinkö on, Sinna?" Kirsti kysyi ja mulkoili meitä molempia pahasti. Nainen kyllä tiesi, että minäkin osasin olla aika kelju, eikä sen vuoksi kai voinut olla sataprosenttisen varma siitä, olinko minä oikeasti ilmiantanut tytön lappujenlähettelystä, vai olinko minä vain lavastanut koko tilanteen ilkeyksissäni. Katsoin opettajaa silmiin niin neutraalisti kuin vain ihmisen oli mahdollista – vaikka Mizar B nauroikin jossakin pääni sisällä Sinnan paskalle tuurille niin rajusti, että koko sivupersoonallisuuteni saattaisi hyvinkin tikahtua kohtaukseensa, ellei saisi sitä pian kuriin. Olin kieltämättä aika hyvä näyttelemään, tai ainakin parempi kuin Sinna, joka pyöri paikallaan perin kiusaantuneena.
"Ööh, nyt tässä kävi sellainen hauska pikku juttu, että mun kädet ei oo ihan kontrollissa ja ne duunailee vähän omiaan", punapäinen naurahti hermostuneena ja veti kasvoilleen viattomimman hymynsä, jonka hän kieltämättä hallitsi hyvin – olin itsekin mennyt siihen lankaan monta kertaa, mutta enää niin ei pääsisi käymään, edes vahingossa. En tahtoisi olla julma, mutta jonkun täytyi aina puhua suoraan ja maksaa takaisin, mielellään korkojen kera.
"Suosittelen ettet sitten lue sitä lappua, mun kädet on vähän tuhmalla päällä tänään. Hyi hyi, pervot kädet", jokaisen tytön sanan myötä Kirstin kasvojen ilme muuttui yhä vain jäisemmäksi ja julmemmaksi. Ei Sinnalta ainakaan mielikuvitusta puuttunut, ainakaan näiden tekosyiden perusteella. Valitettavasti tyttö vain esitti niitä sellaiselle tiukkapipolle, jonka hermoja ei vitseillä pehmitetty.
"Siinä tapauksessa voitkin saman tien mennä selittelemään perverssien käsiesi toimintaperiaatteita rehtori Kuusistolle, koska jos ihan rehellisiä ollaan, minulla ei ole pienintäkään halua kuulla keskenkasvuisen tytön päiväunifantasioita", opettaja sanoi ja nyökkäsi kohti ovea, josta tyttö oli vasta hetki sitten lampsinut sisään.
"No sittenhän minä menen", Sinna kivahti ja nousi paikaltaan rojujensa kera. Kirsti Leino palasi pöytänsä taakse väsäämään lisää merkintöjä päivyriinsä luultavasti nimen Sinna Pitkäoja jatkeeksi.
Kyseinen tyttö taas laahusti laiskasti luokan halki kohti ovea, jonka saavuttaminen tuntui ottavan häneltä iäisyyden. Kun rastatukka oli saanut vihdoin ahdettua itsensä ovesta ulos, hän yllättäen pistikin päänsä sisään ovenraosta ja loi koko luokkaan ylemmyydentunnetta säkenöivän mulkaisun.
"Uus ennätys by the way, kuus minuuttia!" tyttö huikkasi ja sai opettajan melkein aloittamaan ärhämöintinsä uudelleen. Juuri ennen kuin Sinna veti päänsä ulos, tämä tuijotti minua muutaman sadasosasekunnin silmiin niin syyttävästi kuin hän vain osasi. Minä en vastannut hänen katseeseensa mitenkään. Pian ovi pamahti kiinni suorastaan liioitellun kovaa, ja luokka jatkoi työskentelyään entiseen tapaansa vaihtelevalla menestyksellä. Vasta kun olin täysin varma siitä, että kaikki olivat sysänneet äskeisen välikohtauksen pois mielensä päällimmäisistä mielenkiinnonkohteista, annoin voitonriemuisen hymyn sulaa huulilleni. Enhän minä tahallani ollut kelju, mutta minkäs luonteelleen voi.

***

Koulun käytävät olivat pullollaan melua ja oppilasmassaa kaikkien pyrkiessä ulos. Aurinko paistoi taas pitkästä aikaa, eivätkä pakkaslukematkaan olleet niin valtavat etteikö kansa rientäisi mieluummin paistattelemaan joulukuun ensimmäisen päivän aurinkoon. Minä ja Mika loikimme tietysti myös pihalle heti heitettyämme reppumme matematiikanluokan eteen. Emme olleet vaihtaneet vielä sanaakaan sitten äidinkielentunnin alun, mutta nyt rokkaripoika päätti avata suunsa.
"Miks sä ilmiannoit Sinnan?" hän kysyi hieman kummastuneena valuessamme rappuja alaspäin.
"Tai yleensähän sä vaan vastaat niihin sen lappuihin, oot niinku siinä jutussa mukana."
"Koska tilanne vaati", tyydyin vastaamaan lyhyesti. Mika katsoi minua edelleenkin kysyvästi, ja mietin hetken olisiko tilanne minua vastaan, jos kertoisin hänelle kenties enemmänkin. En aikonut kertoa hänelle, että todellisuudessa olin vielä suurin piirtein väleissä Toukan kanssa, joka ei ollut sen vähempää syyllinen siihen mitä hänelle oli käynyt heti ensimmäisellä viikolla.
"Sainpa kuulla että se lehmä on valehellu mulle törkeesti päin näköä, ja se siitä sitte, mä en kaveeraa kaksnaamasten kanssa", huokaisin ja kohautin olkiani ravistellen tilanteen pois ja elin siinä toivossa, että tämä tieto riittäisi, eikä minun tarvitsisi alkaa väsäämään valkoisia valheita tai kiertelemään totuuden lammikkoa niin että Mika unohtaisi mitä oikein oli kysynytkään. En minäkään pitänyt valehtelusta, joten siksi näin vain parhaakseni sivuttaa sellaiset kysymykset, joihin en halunnut vastata.
"Mut oli toi silti aika julma tapa ilmottaa asiasta", poika totesi ja loikkasi pitkine hoikkine jalkoineen kohti viimeistä tasannetta ennen alimmaista kerrosta.
"Sitä saa mitä tilaa, mä oon kiva tasan niin kauan ku mulle ollaan kivoja", totesin ja kuroin Mikan etumatkan umpeen muutamalla harppauksella.
"Jaa, eli sulle ei sovi víttuilla?" poika kysyi kallistaen päätään niin, että etuhiukset pöllähtivät hänen sinisten silmiensä eteen.
"Ei, mikäli ei oo valmis sotimaan", naurahdin ja otin viimeisen askeleen kynnyksen yli jäiseksi kynnöspelloksi kivettyneelle pihalle. Kohotin katseeni kohti taivaalla killuvaa aamuista aurinkoa, joka nuoli maata ahnaasti. Kieltämättä ihan mukiin menevä sää, vaikka eniten pidinkin kesästä, silloin kun ei tarvinnut odottaa päivänpaistettakaan kuin kuunpimennystä konsanaan. Kun laskin katseeni maailmankatosta, oli minulla vain muutama sadasosasekunti aikaa pysähtyä, etten olisi kirjaimellisesti törmännyt Ottoon, joka ilmestyi eteeni jostakin seitsemäsluokkalaisten tyttöjengin takaa aivan äkkiarvaamatta.
"Hui hítto mä säikähin sua ku tollee hyppäsit etee", henkäisin ja tervehdin hymyilevää Ottoa nyökkäyksellä. Toisella näytti olevan hyvä päivä tänään.
"En mä hypänny, ihan kävelin vaa", toinen nauroi heleästi ja vilkaisi kohti tavasta siristellen silmiään.
"Helpottais sunki näkemistä jos et kävelis pää pilvissä."
"No hui kauheeta jos kerran vähä tsekkailee aurinkoa", muljauttelin silmiäni pojalle, jonka platinanvaaleat hiukset säihkyivät niin kirkkaasti, että ne häikäisivät jopa enemmän kuin taivaankannen yksinoikeutettu lämpölamppu. En ollut ehtinyt juttelemaan Otonkaan kanssa pitkään aikaan, kun minulla oli ollut niin kiire pelata tennistä ja piirittää Mikaa. En tosiaankaan ymmärtänyt kuinka löysin kerta toisensa jälkeen itseni tyttömäisen pörröpääpojan seurasta. Ei minulla tosin ollut mitään sitä vastaan, päinvastoin, rehellisesti sanottuna en ollut kenenkään muun kanssa niin mielelläni kuin hänen.
"Mut joo hei mitäs sulle?" kysyin ja katsastin pikaisesti aavemaisen laihan pojan kunnon. Joko kuvittelin vain, tai sitten hän oli jopa lihonut vähän. Siis hyvässä mielessä, erittäin hyvässä mielessä.
"Parempaa kuin pitkiin aikoihi, niin nekin sanoo", Otto hymähti iloisena. Niillä hän tarkoitti aina lääkäreitä. Hän vain harvoin mainitsi sairaalahenkilökuntaa niiden oikealla nimellä, ainakaan yleisellä paikalla. Ne olivat vain niitä.
"No hyvä juttu", nyökyttelin ja nautin siitä kun kerrankin Otto hymyili ihan oikeasti. Toivoin tosiaankin että hän pysyisikin hyvässä kunnossa.
"Mika on vissii pitäny susta huolta ku sua ei oo pahemmin näkyny?" hän kysyi ja katsoi vuoroin minua ja koko ajan vieressäni hiljaa seisonutta rokkaria. Yhtäkkiä kylmät väreet alkoivat juosta pitkin selkäpiitäni. Me emme olleet käyttäneet enää pitkiin aikoihin tuota ilmaisua.
"Hah, niin kai sitte", Mika naurahti ja veti kätensä hieman hämmentyneen oloisena hiuksiinsa.
"Otto, ei musta tarvi enää pitää huolta. En mä repsaha", henkäisin mahdollisimman selkeällä ja tasaisella äänellä. Tämä ei vaikuttanut hyvältä.
"Öö siis mitä?" Mika kysyi vielä enemmän hölmistyneenä. Eihän hän tiennyt sen sanaparin merkitystä.
"Musta ei tarvi pitää huolta, mä pärjään kyllä ilman vahtimistakin", sanoin vielä kerran äänen, en edes loppujen lopuksi ollut varma kenelle, mutta sillä ei ollut merkitystä. Otto katsoi minua jotenkin oudon sumuisesti, ja aloin heti miettimään että oliko se ihan kunnossa. Rukoilin vain ettei siltä menisi taju tai ettei se saisi minkään sortin kohtausta.
"Ihmisten on pakko pitää huolta. Ei kukaan pysty huolehtimaan itestään yksin", Otto naurahti ja pieni tuulenpuuska heilutteli hänen hienosti valoataittavia hiuksiaan.

Lokit kirkuivat ja kaartelivat pitkin kaunista sinistä taivasta, jolla pienet vitivalkeat lampaat laidunsivat vailla huolen häivää. Ruoho oli niin vihreää että oksat pois ja tuuli lauloi koivujen latvoissa. Niin täydellinen kesäpäivä, ettei paremmasta väliä.
"On jotenkin kauhean hassua ajatella, että mun pitää olla melken koko ajan sisällä, vaikka on näin ihana ilma", Otto naurahti ja nuolaisi vaniljapehmistään niin, että loppujen lopuksi puolet hänen naamastaan oli auringon sulattamassa valkeassa vaahdossa. Itse olin ahminut omani jo aikoja sitten, mutta Otto jaksoi nautiskella.
"Joskus musta tuntuu että ois vaan paljon helpompaa, jos mä voisin vaan olla sisällä eikä tarvis kestää kaikkia näitä paineita", huokaisin ja Otto oli saman tien pudistelemassa päätään.
"Sä et sanoisi noin, jos joutuisit olemaan sisällä aina kun haluaisit ulos. Sä et tiedä millasta on istua kaiket päivät niissä samoissa valkosissa huoneissa."
"Ehkä en tiedäkään, mut mä voin kyllä kuvitella", huokaisin ja laskeuduin makaamaan rannan nurmelle toivoen ettei yksikään lokki keksisi paskoa naamalleni juuri nyt, kun olin sopivasti tulilinjalla. Suljin silmäni ja annoin kesäauringon hyväillä kasvojani.
"No kerro millasta se sun mielestä olis?"
"Ihanan hiljasta, kukaan ei olis inisemässä korvanjuuressa. Kukaan ei olis anomassa mua takasin, ei tarjoomassa tupakkaa tai viinaa tai mitään. Saisin olla ihan omassa rauhassani ja kelata asiat loppuun. Mun ei tarvis kestää Ellaa ja sen naljailua, eikä äitiä ja sen jatkuvaa vahtimista", kerroin hiljaa ja täytin pääni ihanilla mielikuvilla rauhasta. Kaikesta siitä, mikä oli niin saavuttamattomissa.
"Niin, ja sitten kun olisit miettinyt kaiken halki ja ollut niin paljon yksin kuin vain ihmisluonto sallii, joutuisit silti jäämään sisälle makaamaan, koska et ole siinä kunnossa, että sinua voisi päästää ulos. Miettisit asioita ja maailmaa niin paljon että tulisit hulluksi ja jäisit mielesi vangiksi. Et pääsisi koskaan tekemään mitään", Otto totesi passiivisella äänellä ja haukkasi pehmiksensä rapeaa vohvelia. Tiesin että hän syytti minua suoraan siitä, että ihannoin hänen rauhaansa, kun hän taas tekisi mitä vain jos voisi mennä ja tulla miten lystää, kuten minä.
"Joskus mä oikeasti mietin et selviänkö mä tästä hengissä", hän sanoi hiljaa ja pyyhki pehmiksen sotkemat kätensä nurmikkoon. Otto ei vain osannut syödä siististi, syyllistyin tosin myös itse samaan.
"Älä taas aloita", avasin silmäni huokaisten ja kipusin käsieni avulla takaisin istumaan.
"Kyllä ne hoitaa sut kuntoon, nauti vaan näistä päivistä kun sä pääset ulos ja sun tila on hyvä. Ehkä sä alat parantumaan jo nyt eikä sun tilas mee enää koskaan tätä huonommaks", naurahdin ja yritin hymyillä pojalle, jonka katse oli kuitenkin täynnä sitä samaa haikeutta, kuten aina.
"Mut mitä jos mä en kuulukaan siihen valtavirtaan, joka parantuu, vaan mä kuolen ja kaikki on ollut ihan turhaa", hän jauhoi taas sitä samaa. Vaikka tiesin etten saisi kiukustua Otolle hänen käytöksestään, en vain voinut itselleni minkään.
"Lopeta ny, kai sä kuolet jos sä vatvot sitä tolleen!" huudahdin ja tuijotin hänen harmaaseen taittuvia silmiään. Tiesin että hänellä oli rankkaa, mutta hänellä oli kuitenkin melko hyvä ennuste, ja hän voisi olla tyytyväinen siitä.
"Jos sä et usko siihen että sä parannut ni sä et parannu. Pitää vaan uskoo itteensä ni mitä vaan voi tapahtuu. Vaik eihän pelkkä usko ketään paranna mut ne lääkärit pitää susta huolta. Ja mäkin pidän susta huolta. Et sä mihinkään kuole", tuijotin melkein vihaisesti Ottoa, joka tapitti minua takaisin samalla mitalla. Kumpikaan meistä ei tietenkään kääntänyt katsettaan. Minä en siksi, koska en aikonut hävitä. Otto taas siksi, ettei hänellä ollut mitään syytä.
"Ihmisten täytyy pitää toisistaan huolta", sihahdin niin hiljaa, että tuskin itsekään kuulin sitä.
"Niin kai. Lääkärit pitää musta huolta. Sä pidät musta huolta. Mut kenestä mä pidän huolta?" poika kysyi ja katsoi minua silmät suurina.
"Sä pidät musta huolta että mä voin pitää susta huolta. Jos mä jatkan vielä, niin kohta ne lääkärit joutuu huolehtimaan mustakin. Sun pitää kattoa mun perään etten mä mee takasin, etten mä ala taas polttamaan ja juomaan", henkäisin ja yritin vääntää kasvoilleni jotain hymyntapaista. Hetken aikaa me molemmat olimme hiljaa, Oton silmistä paljastui että hän mietti sanojani. Sitten hänen suunsa taipui hymyyn kuten tuulen leikittämä kaisla rantavedessä.
"Joo. Mä pidän susta huolta", hän naurahti ja katsoi minua suoraan silmiin.
"Ja mä pidän susta."

Se oli lupaus. Minä lupasin etten enää joisi tai polttaisi. Otto lupasi ettei enää synkistelisi. Otto vahti etten retkahtanut takaisin vanhoihin tapoihin ja toisinpäin. Kun olin lopettanut niissä piireissä pyörimisen, oli ainoaksi tuekseni jäänyt Otto. Muut kaverini joivat ja polttivat, joten heistä ei ollut tippaakaan apua lopettamisessa. Mutta Otosta oli.
"Otto, onks sulla ihan hyvä olo?" kysyin ja astuin varmuuden vuoksi muutaman askeleen lähemmäs poikaa. Olin aivan varma että hän pyörtyisi tai jotain vastaavaa. Hän näytti siltä että jotain pahaa tapahtuisi kohta. Mutta mitään ei yllätyksekseni käynyt. Hänen platinanvaaleat hiuksensa heiluivat kevyessä tuulessa aivan niinkuin viimekesänäkin.
"Jos susta ei tarvitse pitää huolta, niin tarvitseeko mustakaan?" hän kysyi ja hymyili voipuneena.
"Älä taas alota. Mä en repsahtanu, etkä säkään. Mä oon jo ihan okei, mutta sä et ihan vielä. Mutta joku päivä säkin olet yhtä jees. Vaikka sun ei tarvitse huolehtia musta, mä katon sun perään aina, koska sä vahdit mua silloi. Muista se", olin tässä vaiheessa astellut jo niin lähelle Ottoa, että tuskin kukaan muu kykeni kuulemaan hiljaisia sanojani.
"Okei", hän sanoi ja siristi harmaita silmiään.
"Mua vähän huippaa."
"Pystytkö sä meneen yksin terkkarille vai tuunko mä mukaan?" kysyin ja olin jo valmiina taluttamaan kalpean pojan sisälle, mutta yllätyksekseni hän pudisti päätään.
"Kyllä mä pärjään, jää sä vaan Mikan kans, jonkun pitää kattoa sen perään", hän naurahti ja heilautti kättään liuetessaan kohti ovia. En voinut olla tuijottamatta Oton perään kuin varmistaakseni, että hän varmasti selvisi sisään ovista.
"Öm, mikä juttu toi oli?" Mika kysyi kallistaen päätään ilmaistakseen olevansa aivan pellolla.
"Ai mikä niistä?" naurahdin ja katsoin mustahiuksisen taivaansinisiä silmiä. Jep, aivan kuin eksynyt koiranpentu. Niissä oli juuri sellainen katse, joka etsi jotakin mihin tarttua.
"No vaikka esmes kaikki?" hän huokaisi ja pyöritteli silmiään.
"Vanhoja juttuja", totesin ja kohautin olkiani.
"Ei mitään niin maata mullistavaa että se oikeasti ois mielenkiintosta kuultavaa."
"No sen sä oot ainakin velkaa että miks sun pitää kattoa mun perään?" Mika oli ilmeisesti kyllästynyt ympäripyöreisiin vastauksiini, ainakin epätoivoisilla vesillä seilaavan äänensä perusteella.
"Koska Oton mielestä sä vahdit mua pitää munkin vahtia sua", totesin ja Mikan empivä ilme kertoi villiä tarinaa siitä kuinka jokainen sana sekoitti hänen päätään vain vielä enemmän.
"Totanoin, mä en kyllä nyt ihan tajunnu", rokkari huokaisi lopulta tajuttuaan jokaisen mielikuvansa vievän hänet yhä uuteen umpikujaan.
"No mä esimerkiksi vahdin sun takataskujas, ettei kukaan epämääräinen vahingossakaan unohdu tuijottelemaan niitä", naurahdin ja sujautin oikean käteni salamannopeasti hänen valkoisien farkkujensa perstaskuun. Mika säpsähti liikettäni hieman, kuten aina, muttei kuitenkaan vetäytynyt pois.
"Ahaa, ja mitä mä sitten vahdin?" hän kysyi hieman värisevällä ja katkonaisella äänellä, joka sai Mizar B:n kehräämään. Mika oli kyllä syötävän suloinen.
"Sen saat päättää ihan ite", virnuilin ja vinkkasin silmääni leikkisästi. Toisesta silmäkulmastani näin kuinka ryhmä seitsemäsluokkalaisia tyttöjä tuijotti meitä silmät pyöreinä. Ehkä kaikilla tytöillä oli niitä geenejä, jotka saivat heidän aivosolunsa muodostamaan ihastele-ja-kuolaa-ketjun, joka sitten käskytti heidän kroppaansa kuin kypsää parsakaalia.
"Anteeksi häiriö, mutta tiedustelisin seuraavanlaista asiaa, nimittäin olisikohan persoonallisuuksia Jak Willmania ja Mika Anttilaa tavattavissa ikään kuin erillisinä ihmisinä, ei jonkin maagisen vetovoiman yhteen sitomina yhdisteinä? Ei siis muuten, mutta olis ihan mielenkiintoista tietää", kuulin Laurin epäuskoisen äänen selkäni takaa, jostakin sieltä minne näköaistini ei kyennyt levittämään havaintoaluettaan.
"Antakaa kun mä arvaan – ei!" Lauran kiljahdus kajahti heti perään. Huokaisin ja vedin käteni pois Mikan takataskusta, kaksosilla oli jokin yliluonnollinen taito paukata paikalle juuri silloin kun heitä kaikista vähiten odotti. Käännyin muodollinen hymy kasvoillani kohti sisaruksia, jotka katselivat meitä perin tietäväisen näköisinä.
"Mika, sano nyt ihan rehellisesti, onks tää nyt jotain muuta ku miltä tää näyttää vai pitääkö meidän hankkia Jakille lähestymiskielto jos sä et itse siihen kykene?" Laura kysyi ja loikkasi kissamaisesti kohti rokkaripoikaa, joka ei ihan osannut valmistautua hänen kaulaansa kapsahtavan kultakutrin hyökkäävyyteen.
"Mä voin ryhtyä sun henkivartijakseks!" tyttö naurahti ja hymyili kilpaa auringon kanssa.
"Joo ja mä joudun koht haastamaan sut oikeuteen tappoyrityksestä jos sä et vähän höllää tota sun kuristusotettas", Mika sihahti ja sai kuin saikin Lauran hellittämään lujaa halaustaan.
"Ootko sä oikeesti tollanen murhanhimonen kissanainen vai onko tää jotain ohimenevää?" Mika uteli ja yritti pyristellä irti tytön käsivarsien lomasta.
"Nyt sä vasta oot tavannu tyypillisen Lauran, sillä on joku hélvetinmoinen pakkomielle tarttuu kiinni kaikkeen mistä se tykkää ja usein liian kovaa. Olemme epäilleet jo vaahtosammuttimista asti puuttuuko tolta tuntoaisti vai eikö se vaan tajua että se puristaa ihan vítun kovaa. Nimimerkillä siskoni melkein halvaannutti minut sairaalaleikissä tehdessään jalkaani sidettä", Lauri hymyili pahoittelevasti ja Mika kalpeni sekunneissa niin valkeaksi, että häntä voisi hyvin verrata kaksosten äidin pyykkiin – se nainen teki pinkistä paidastakin valkoisen, ja Laura sai hermoromahduksen.
"No se oli vahinko!" Kultakutri kiljahti ja katsoi veljeään syyttävänä.
"Ei vanhoja saa kaivella." Lauran mekkalointi oli ilmeisesti saanut suuremmankin ihmismassan ympärillämme kiinnittämään meihin huomiota. Lauma oli kyllä pääasiassa hiljaisia seiskoja, jotka jäivät aina ovien eteen odottamaan kellonsointia. Nyt vasta tajusin meidänkin kämppivän aivan sisäänkäynnin tuntumassa, kun emme jostain kumman syystä olleet pidemmälle ehtineet. Emmekä enää ehtisikään, sillä kellot soittivat sisään ja me tallustelimme valtavirran mukana takaisin oppilaitoksemme sisuksiin. En voinut olla irvistämättä muistaessani mitä ainetta meillä seuraavaksi olisi. Matematiikka oli vain jotain niin vihoviimeistä.

***

Kaikenkarvaista porukkaa lappasi suuntaan ja toiseen, ruokalan desibelimäärä oli niin valtaisa, että se ei vain voinut tehdä hyvää kenenkään kuulolle. Me tosin seisoimme ihan hiljaa, sillä olimme todenneet muutama minuutti sitten, että minkäänlaisen keskustelun ylläpitäminen olisi tässä metakassa liian vaativaa. Viimeisetkin puhumishaluni veivät punaiset rastat, jotka pujottelivat oppilaiden välistä nopeaa vauhtia kohti meitä. Eipä sillä, että olisin kuvitellutkaan homman olevan aamuisella hoidettu. Kyllä Sinna tarvitsi läimäisyn vielä toisellekin poskelle.
"Okei, nyt sä tuut mukaan, herra ah-olen-täydellinen-víttupää-ja-ilmiannan-ystäväni!" punapää sihahti ja tarttui ranteeseeni.
"I'll be back soon", mumahdin Mikalle, joka nyökkäsi ymmärtävästi. Toivottavasti tajuaisi pitää minulle myös paikkaa, minua ei nimittäin pahemmin houkutellut ajatus palata takaisin jonon perälle. Sinna hilpaisi puolijuoksua kohti rappukäytävää, annoin hänen vetää minua aivan vapaasti perässään. Laskeuduimme kolmanteen kerrokseen, johon ei ruokasalin älämölö enää kantautunut. Tulitukka katsoi minua raivoissaan, adrenaliini selvästikin veti hänen veressään turhankin tiukkaa rundia. Tyttö aikoi ilmeisesti esittää kunnon kovanaamaa ja yritti nakata minut vasten kovaa betoniseinää, heikoin tuloksin.
"Noni víttu ny selität et mitä hélvettiä se oli olevinaan! Mehän ollaan víttu ystävii, mikä hélvetti suhun meni! Vítun kusípää!" tyttö raivosi ja sihisi kuin myrkkykäärme. Ja kaikista eniten tätä pikkuista väkivaltaisesti käyttäytyvää pikkutyttöä raivostutti luultavasti se, etten edes yrittänyt puolustautua. Toisin sanoen, en pahemmin viitsinyt korvaani lotkauttaa hänen kiroamisilleen.
"Alkaa víttu laulaa!" Sinna kiljui ja potkaisi seinää. Ainoa asia jota kyseinen toimenpide kuitenkin vahingoitti, oli itse punapään jalka. Hän tosin esitti ettei seinä mukamas ollut tippaakaan kova, mutta kivun pystyi kyllä aistimaan siitä, kuinka hän astui jalalleen. Tenniksessä olin nopeasti oppinut huomaamaan milloin kukakin ontui ja mitä raajaa – ja toisten pieniä kipupisteitä oli nimittäin naurettavan helppo käyttää omaksi hyväkseen.
"Mä en pahemmin luokittele valehtelijoita ystävikseni", totesin ja tuijotin täysin rentona Sinnaa, jonka sisällä kiukku kasvoi kuin Mount Everstiltä alas vierivä lumipallo.
"Mistä mä oon sulle taas valehellu! Häh?"hän ulvoi ja katsoi minua silmät pyöreinä. Tilanne oli oikeastaan aika koominen, sillä olisin vaikka voinut lyödä vetoa, ettei Sinna itse ollut edes tajunnut sepittävänsä jotain naurettavaa tarinaa laulaessaan silkkoja emävaleita. Toisekseen hän tuskin oli tullut ajatelleeksikaan, että minä saisin mahdollisesti joskus tietää hänen puheidensa olevan vain vilppiä. En edes kyennyt käsittämään miksi koko tyttöä enää edes kiinnosti minun seurani, eihän hän hyötynyt minusta yhtään mitään.
"Mikset sä vaikka saman tien mee ja kysy Toukalta? Tiedoksi vaan, asiat harvemmin pysyvät salassa, jos järjestelmässä yksikin venttiili vuotaa", naurahdin ja käännyin takaisin kohti ruokalaa. Tämä olisi tällä selvä. Sinna tuijotti minua hiljentyneenä, ilmeisesti vastaukseni ei ollut ihan sitä mitä hän olisi olettanut sen olevan.
"Toukalta?" hän toisti hieman epäuskoisen oloisena.
"Toukalta", toistin automaattisesti.
"Mitä se nyt muka jotain tietää?” jatkui tytön epätoivoinen kysely.
"Sitä sopii miettiä", sanoin ja harppasin kolme askelmaa suorilta ylöspäin. Sen jälkeen tyttö takanani oli aivan hiljaa. Hän jäi seisomaan tasanteelle, ja minä olin juuri kipuamaisillani hänen näkymättömiinsä, kunnes muistin jotain.
"Ja muuten, mä ihan oikeesti ajattelin et sulla olis ees vähän järkeä päässä, tai että sä oisit rehellinen ja mun ystävä. Mut sä et oo yhtään erilainen ku ne muutkaan, yhtä pihalla täst maailmasta ja ihan samanlainen páskapää kun ne kaikki muutkin. Ei millään pahalla, mut ei kyl hyvälläkään", totesin kylmästi ja loin viimeisen katseeni tyttöön, joka näytti aivan siltä miltä pitikin. Ikaros joka lensi aurinkoon, vaikka kuinka häntä siitä varoitettiin. Poltti vain omat näppinsä ja hukkuikin kaiken muun hyvän lisäksi. Tämän vuoksi käytiin uimakouluja.

***

"Víttu että mä oonki ihan kujal tost kemiast", Mika huokaisi ja antoi hihamerkkien tatuoiman laukkunsa pudota raskaana bussin jalkatilaan.
"Ihme jos pääsin ees tost kokeest läpi, en mä ollu koska ees kuullu tollasist jutuist."
"Jaa, mä nyt en yleensäkään enää oo mitenkään perillä mistään alkoholeista, että ei tule yllätyksenä jos menee pisteet miinuksen puolelle", totesin ja rojahdin istumaan rokkaripojan viereen. Olimme ehtineet taas vaihteeksi ajoissa bussiin, joten meille oli jopa säästynyt ihan mukavat paikat.
"Haha, mä mun on pakko päästä läpi tai mulla ei oo toivoakaan saada uutta vahvistinta joululahjaks", Mika naurahti ja pöyhi hiuksiaan refleksinomaisesti. Hän hiplasi hiuksiaan aina bussissa, niin hän oli tehnyt ensimmäisestä päivästä asti.
"Mut hei, ollaan me kuitenkin oltu tunneilla paikalla enemmän ku eräät, et kyl meillä on ehkä jotain mahiksia. Pakko olla tai Ella käyttää mua ovimattonaan koko loppuvuoden ja vähän seuraavaakin", murahdin ja valahdin lähes makaamaan paikalleni.
"Ja se olis liikaa sun egolles, vai?" ikkunapaikan vallannut poika kysyi selvää vahingoniloa äänessään. Ja minä kun olin kuvitellut että minä olin meistä se jonka huvit olivat kyseenalaisempia.
"No sehän ois sama asia ku Toni käyttäis sua moppina", vastasin enkä voinut olla virnistämättä havaitessani Mikan kasvoille hiipivän järkytyksen.
"Se ois jo ihmisoikeuksien rikkomista."
"Niinpä, kelaa missä tilantees mä oon ku sisko on sellanen terroristi. Joka kyllä tekee ihan hyvää ruokaa."

***

En ollut ihan varma olisiko pitänyt itkeä, nauraa, järkyttyä vai sulkea ovi ja tulla sisään uudestaan kuvitellen etten juuri nähnyt kuinka löysiin kuteisiin pukeutunut pikkuräppäri oli painanut siskoni vasten eteisen seinää, hivuttanut kätensä kuin vaivihkaa Ellan paidan alle ja vienyt huulensa tytön omille. Kaikista toimintasuunnitelmistani huolimatta jäin vain tuijottamaan kaksikkoa, jolta otti oman aikansa huomata maaginen kotiintuloni. Päässäni surisi. Ella oli nyt kaksitoista vuotta ja kolme kuukautta vanha, ja Kanin vaatteita suosiva poika, jonka nimeä en tähän hätään saanut päähäni, oli myös jotakin siihen suuntaan. Ensimmäinen asia, josta olin varma, oli se ettei noin nuorten todellakaan kuulunut imutella noin keskellä kirkasta päivää eteisessä. Tuossa iässä oli tarkoitus kävellä käsi kädessä ja tanssia discossa hitaita, ehkä pussata jossakin nurkan takana, missä kukaan ei ollut näkemässä.
"No mitä tuijotat?" Ella oli ensimmäinen joka avasi suunsa. Myös poika käänsi halveksivan katseensa minuun. En ottanut asiakseni vaivautua vastaamaan hänen kysymykseensä, vaan potkaisin kengät jalastani ja kävelin keittiöön vilkaisten poikaa, joka ilmeisesti kuvitteli olevansa tämän eteisen kingi. Jätesäkkeihin sonnustautuneen katse oli niin julkea, ettei hänellä ollut ilmeisesti harmainta hajua, kenen kanssa oli tekemisissä.
"Suo anteeksi järkytykseni, mä en vaan tienny että merikrottien ja hamstereiden sekotukset on nykyään hot", lohkaisin kuivasti ja potkaisin tarkoituksella roskapussipojan reppua. Näin silmäkulmastani kuinka siskoni jäi kakomaan sanattomana ja ilmeestä päätellen uskomattoman vihaisena niille sijoilleen. Itse kävin heivaamassa reppuni oman huoneeni sisäänkäynnille loistavaksi kompastuskiveksi, jonka jälkeen suuntasin keittiöön metsästämään syötävää. Aikani vaanittua keittiössämme päätin tehdä selvää jogurttipurkin lopuista ja yksinäisestä hieman jo tummuneesta banaanista, joka oli hedelmäkulhomme musta lammas. En kuitenkaan voisi syödä mitään kovin raskasta etten laattaisi saman tien treeneissä. Sillä aikaa kun olin saksimassa Valion rasvatonta metsämansikkajogurttipurkkia kahtia, kuulin Ellan myös kolistelevan keittiöön. Oli ilmeisesti teljennyt poikakaverinsa huoneeseensa.
"Että mulla sitten onki ihana isoveli, heti dissaa Sakua, vaikkei se mitään pahaa oo sulle tehny!" pikkusiskoni napisi kiukkuisena kädet ristittynä kuin pienten rintojensa suojaksi. Aivan, Saku Sammakkohan sen nimi olikin ollut.
"Että mun pikkusiskolla onkin ihana poikakaveri, joka käyttäytyy ku kiimanen kulkukoira", totesin ja kaivoin itselleni lusikan laatikosta.
"Jak! Lopeta!" Ella alkoi jälleen kimittämään sillä tyylillä, jonka hän tuntui valitsevan automaattisesti kun käytökseni ja periaatteeni todellakin kyrsivät häntä. Mitä tuntui tapahtuvan tätä nykyä yllättävän usein.
"Minkäs sille voi jos tykkää paskoista jätkistä. Edustaessani itsekin samaista miehistä sukupuolta, satun tietämään paremmin kuin hyvin millaiseen halpamaiseen kovanaamaan ennen niin kunniallinen pikkusisareni onkaan alentunut", jatkoin jutteluani raahautuessani kera evääni ruokapöytämme ääreen, jonka keskelle luultavasti juuri Ella oli läntännyt päiväpostit.
"No sä nyt et tiedä Sakusta yhtään mitään!" tyttö seurasi minua kuin hai laivaa kiljuen edelleenkin epätoivoisella nuotilla.
"Mä vaan yritän suojella sua. Kyllä sen näki heti ettei tosta jätkästä voi olla muuta ku harmia...", sanoin ja tongin ohimennen postipinkkaa kädelläni, johon tarttuikin yllättävä kirjekuori.
"... meinaan kyllä mä näin miten se mua katto – mä varmaan nään harhoja, mulle on tullu postia." Tuijotin yllättyneenä, ellen peräti järkyttyneenä kädessäni lepäävää valkoista kirjettä, johon oli painettu siististi minun nimeni ja postiosoitteeni.
"No miten se sua taas muka katto?" Ella jatkoi nurinaansa ja naputteli jalkaansa lattiaan yrittäen ilmiselvästi luoda ympärilleen auktoriteetin verhoa – millä tosin ei vaikuttanut minuun tippaakaan.
"Ylimielisesti, hyväksymättömästi ja ennakkoluuloisesti. Kuvittelee olevansa isokin kiho, kun tuntuu olevan varaa uhota mulle", kerroin järkkymättömän arvioni melkein laulellen. Vaikka en nähnytkään siskoni kasvoja sillä hetkellä, olisin voinut lyödä vetoa, että niistä olisi saanut erittäin osuvan uuden ikonin myrkylle. Repäisin kirjekuoreni auki ja vedin paperin ulos.
"Ai vähän niinku sä vai?" tiesin että rakas pikkusisareni yritti parhaansa mukaan läimäistä minua poskelle kommentillaan, mutta tällä kertaa tehtävä epäonnistui – suurimmaksi osaksi ehkä sen vuoksi, että olin jo niin syventynyt kirjeeni ensimmäisiin riveihin, etten muistanut vetää Ellan puheista palkokasveja nenääni.
"Oho, katos tätä", hymähdin ja ojensin paperin sisarelleni, joka tarttui siihen epäilevä ilme kasvoillaan. Olisihan minun tietenkin pitänyt tajuta jo heti aluksi, mitä se pitäisi sisällään. Kuinka en ollut huomannut seurakunnan leimaa kuoressa?
"Onks tää nyt se paikka mihin sä halusitki?" Ella kysyi ja antoi lapun takaisin minulle hetken sitä tarkasteltuaan.
"Jep. Pitää vaan toivoa että Mikakin pääs sinne. Me pistettiin molemmat tää leiri ykkösvaihtoehdoks", sanoin ja aloin lappamaan jogurttia urakalla kohti ääntäni huomatessani kuinka paljon kello jo oli. Maanantaiharkat olivat siitä inhottavia, että ne olivat jo niin aikaisin iltapäivällä, että hyvä kun kotona ehti käväisemään niin piti jo olla menossa.
"Ai siis se epäilyttävä joka aina pimpottelee meijän ovikelloa?"
"No just se", tokaisin suu täynnä vaaleanpunaista maitovalmistetta, joka oli valua huulieni välistä ja jatkaa matkaansa edelleen hupparilleni. Hirveän pahaa koko sotku, en ollut koskaan perustanut rasvattomista jogurteista, mutta minkäs teit kun äidillä oli keski-iän kriisi eikä hän kyseisen elämävaiheen vuoksi voinut syödä mitään muuta kuin älytöntä dieettiruokaa. Kai hän pelkäsi lihomista niin kuollakseen, ettei vain uskaltanut syödä mitään missä oli enemmän kuin 0,00001 prosenttia rasvaa.
"Jaa", Ella vastasi pyöritellen silmiään, ja olisin voinut vaikka lyödä vetoa että hänen mielenosoituksellinen kehonkielensä oli vain merkki siitä kuinka hänen mielestään elämässäni oli liikaa Mikaa. En vaivautunut vastaamaan sisarelleni mitään, joten hän hetken siinä typeränä seisottuaan päätti hilautua takaisin merikrottipojan luokse. Vaikka ilmassa oli vieläkin aistittavissa Ellasta kumpuavaa kiukkuisuutta, hän oli ilmeisesti luovuttanut kiistelyn tällä erää. Ja ihan hyvä vaan, sillä minulla ei todellakaan ollut aikaa soittaa suutani enää hetkeäkään kauempaa. Olin juuri tyhjentänyt Valion halkaistun pahvitörpäkön ja nyt kävin ahneesti banaanin kimppuun, jonka senkin päädyin loppujen lopuksi syömään matkalla omaan huoneeseeni pakkaamaan treenikamojani.

***

Istuskelin Jannen kanssa penkillä ja katselin kuinka kaksi muuta meidän kanssamme harjoittelevaa poikaa pitivät palloa liikkeessä, ja Tatu huuteli heille aina välistä kommentteja. Kaikki ryhmässä olivat minua vuoden tai useamman vanhempia, toisen tällä hetkellä kentällä palloilevan pojan, Oskarin, tarkkaa ikää en edes tiennyt. En ollut muutenkaan pelannut tässä porukassa vielä kovinkaan pitkään, olin aiemmin pelannut viiden omanikäiseni kanssa, mutta Tatu oli suostutellut minut vaihtamaan tähän ryhmään. Hänen mielestään tarvitsin enemmän haastetta ja vahvempia treenikavereita. Nyt kun olin pelannut melkein kolme kuukautta tässä jengissä, tajusin että se oli oikeasti kannattanut. Ei sillä että koskaan epäilisin Tatun periaatteita, mutta olivat saman vuoden puolella syntyneetkin olleet napakkoja vastustajia. En olisi ihan heti uskonut, että pärjäisin näin hyvin jopa Jannen, Antonin ja Oskarin kanssa. Tatun sanojen mukaan olin kuulema vasta herännyt unesta ja pikkuhiljaa nousemassa sille tasolle, jolla olin oikeasti tällä hetkellä – ja jolta olisi ehdottomasti alettava pikkuhiljaa nousemaan korkeammalle. Olimme alustavasti sopineet jo miehen kanssa että seuraavan vuoden alussa ainakin minä alkaisin treenaamaan neljä kertaa viikossa, vaikkei muilta pojilta vastakaikua ehdotukselle tulisikaan. Ainahan voisin käydä kahdessa eri ryhmässä, mikä olisi itse asiassa vielä parempi juttu. Vastapelaajien piti olla vaihtelevia, että pystyi kehittymään.
"Okei, eiköhän tää oo tässä tältä päivältä, kipittäkää vaihtamaan vaatteita ja muistakaa venytellä hyvin. Torstaina sitten nähdään!" Tatu huikkasi ja me kiitimme tunnista ja jauhoimme samaa ’nähdään’-muodollisuutta poistuessamme hallista pukuhuoneiden puolelle.

***

Löysin jälleen itseni istumasta, tällä kertaa tosin bussipysäkiltä ja laskemassa ohitse ajavia autoja, mikä ei luonnollisestikaan ollut mitenkään hohdokasta puuhaa. Bussin tuloon olisi vielä reipas kymmenen minuuttia, mikä kuulosti aivan liian pitkältä ajalta. Samassa sain kuitenkin neronleimauksen, jonka olin ajatellut toteuttaa jo aiemmin päivällä, mutta syystä että se vähäinen aikani ennen treenejä maanantaisin oli yhtä pikajuoksua aikaa vastaan, en ollut ehtinyt edes kaivamaan kännykkää taskustani. Mutta nyt minulla ei muuta ollutkaan kuin aikaa, joten mikään ei estänyt minua valitsemasta Mikan numeroa luurini muistiosta. Vein kännykän korvalleni ja laskin piippauksia, joita ei tosin ehtinyt kuulua kahtakaan.
"Moe", mustatukkainen henkäisi puhelimeen.
"Moro vaan."
"Voi jumalauta sä oikeesti säikytit mut. Tai siis toi mun soittari säikytti. Ihan kaikessa rauhassa tungin noita kuteita tonne kaappiin ja sitte mun puhelin alko yhtäkkii huutamaa ku hullu", Mika selitti kuin pikakelauksella.
"Kannattaisko ehkäpä vaihtaa soittoääni jos sä meinaat saada sydärin vaan sen takia?" nauroin ja nojasin bussipysäkin katoksen seinämään.
"No ei se siitä johtunu, mä vaan en osannu odottaa et joku soittais", hän huokaisi ja kolisteli jotain.
"Mitä sä oikeen teet?"
"Yritän jatkaa tätä vaatteiden viikkaamista. Víttumaista puuhaa", Mikan tuskainen tuhina kantautui epämääräisten tömähdyksien ja kahinan joukosta.
"Voin vaan kuvitella sut kiroilemaan keskelle vaatevuorta." Todellakin, pelkkä ajatuskin sai minut virnistämään. Varsinkin kun satuin tietämään, että Mika sattui omaamaan aivan rutosti enemmän vaatteita kuin keskiverto teinipoika yleensä.
"No just. Mut oliks sulla jotain asiaa, vai ihan huviksesko soitit. Voisit kyllä tulla auttaan mua näiden vaatteiden kans", poika naurahti hieman hermostuneen oloisena.
"Voisin vaikka tullakki ellen venais tääl bussia ja soittais sulle nimen omaan vaan viihyttääkseni itteeni – no oikei, oli mulla ihan oikeesti asiaakin", laskettelin sanoja suustani ja kuulin Mikan huokaisevan.
"No kerro sitte, yhdellä kädellä viikkaaminen on meinaan vähän haastavaa. Toisaalta mä kyllä saattaisin mieluummin käydä vaan nukkumaan tähän vaateröykkiöön ja jutella sun kanssa. Tai siis enhän mä voi nukkua ja puhua samaan aikaan mut siis...", hän hymähti ja ilmeisesti taustaäänien vaiettua olikin toteuttanut aikeensa pitää pieni paussi. Ja samassa linjallekin laskeutui hiljaisuus.
"Mut joo hei siis se mun asia, mille riparille sä pääsit?
"Onks ne kirjeet vai tullu jo?" poika kysyi hämmästyneenä, ja jälleen kuului kolinaa.
"Mä en ees huomannu, pitää mennä alas kattomaan jos se yks kofeiiniholisti olis vaikka hakenu postin.
"Mulle se ainakin oli tullu, huomasin sen ennen ku lähin pelaamaan", myöntelin kuunnellen kuinka Mika juoksi alas portaita ja laukkasi keittiöön.
"Hei onks mulle näkyny kirjettä?" hän huusi ja Tonin ääni vastasi taustalla jotakin, mistä en saanut saanut tolkkua.
"Aa okei...", Mika mumisi ja rapisteli ilmeisesti kirjekuorta käsissään.
"Noniin. Tässä lukee että hei, sinut on valittu Pihlaan kartanon toiselle rippileirille..."
"Luitsä sen ihan varmast oikein?" kysyin soluttaen pienen hämmästyksentaimen ääneeni.
"No joo", rokkaripoika vastasi pettyneenä suoralinjaisella äänellä.
"Ihan saleen tässä lukee tollai."
"Huono homma", huokaisin, mutten vain voinut estää virnettä valloittamasta kasvojani.
"Sä taidat joutuu kestämään mua koko leirinki ajan."
"No voi jumalauta! Mä jo ehin säikähtää! Voi víttu sun kanssas!" Mika ulvoi puhelimeen, ja olisin voinut vaikka lyödä vetoa, että mikäli meillä olisi ollut näköyhteys, oli päähäni juuri kolahtanut jokin iso ja kova esine. Mutta koska olin turvassa hänen pommitustensa saavuttamattomissa, minulla oli lupa naureskella rokkarin reaktiolle, jonka vuoksi minulta jäi melkein huomaamatta nenäni eteen pysähtynyt bussi, jonka kyytiin minun oli tarkoitus hypätä. Luojan kiitos vain melkein, sillä en todellakaan olisi jaksanut odottaa melkein tuntia seuraavan tuloa varten.

---

A/N2: Noniin, saa nyt sitten nähdä mitä te tästä luvusta tykkäilette ^^ toivon että muotoilut pelaa ja sillei. Kommentteja rakastaisin, ihan tiedoksi ;>

Lähettäjä: .diu. 
Päivämäärä:   10.5.09 21:10:23

NONIIN on tätä jo odotettuki :-----)

Lähettäjä: likemortalsdo 
Päivämäärä:   11.5.09 16:15:26

ou jea, hermoja raastava koulupäivä pulkassa ja jatkoakin on ilmaantunut! loistoa, omom. n____n'

kirjoitusvirheitä ja sensuureja en ainakaan ollut huomaavinani. muikea pätkä oli taas kaiken kaikkiaan! :---3 ummm toivottavasti saadaan pian lukea taas mikan ja jakin keskeisistä söpöilyistä, en jaksa odottaa.

en ole tällä hetkellä tosiaan oikein kykenevä tuottamaan täysjärkistä tekstiä saati rakentavaa palautetta, niin hirveä päivä tosiaan oli. huåh.

hmmm.

tulin tässä miettineeksi, irtoaako meikäläiseltä juuri koskaan mitään rakentavaa?! ihkuttelen täällä vaan tätä tarinaa ja kuolen kun kyyläilen tt'tä ja odotan jatko-osia!

joo mut kiitti moro!

Lähettäjä: TohveliSankari 
Päivämäärä:   11.5.09 19:07:47

Mä en huomannu myöskää mitää kirjotusvirheitä(tai sit vaan olin sokea niille), mut jotain 'väärässä järjestyksessä olevia sanoja' kylläkin .D Mut en jaksa ruveta ettiin niitä, enkä oo ees varma, oliko ne oikeesti vääräs järjestykses.. Mut voi että ku mä niin tyksin tästä tarinasta, nam nam .p

Lähettäjä: refugee 
Päivämäärä:   13.5.09 19:14:56

..... olen sanaton.

Miten saatatte pitää tästä.
Kammotus ilkimys Jak ,__,

Onneksi tää vaan närkästyttää sen jälkeen ku on lukenut Musta torni VII jossa se @!#$ sika Stephen King murhaa rakkaan Jakeni D::: (Hähähähä ja nyt tääl on joku joka lukee sitä jossai V osas ja spoilasin)

Rewjan vaikuttaa enkeliltä häneen verrattuna.

Hmmm en nyt löytänyt mitään kirjoitusvirheitä, eikä ihmekkään ku oon ihan pöllyssä kipulääkkeistä ja lukeminen nyt takkuaa muutenkin mutta.. ..en pitänyt tästä. Se muuttui jotenkin tylsäksi. Ehkä asia paranee jos POV vaihtuis taas Mikaan.
Hmmn no jään kuola poskella valuen sitä odottelemaan.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   13.5.09 19:19:25

Refugee, PIRU VIE! Mä oon tosiaan lukemassa vasta vitosta!!!

Mutta asiaa sen verran, että mä vaan ilmottaudun edelleen aktiivilukijaksi. :) Pari iimestä pätkää vaan on tullu luettua paikoissa, missä ei oo voinu/ehtiny saman tien kommata niin on sitten unohtunut. Keep up the good work.

Sinna säälittää edelleen.

Lähettäjä: refugee 
Päivämäärä:   14.5.09 13:57:30

[OT]
Sennnu / :::DDDDD ahiahiaha olen meedio.
Syntyi kammottava houkutus kertoa loppuratkaisu.
Okei en oo ihan niin ilkee 8---)
Mut kiva tietää et joku muuki lukee näitä.

Anteeksi tilanhaaskaus.
[/OT]

Lähettäjä: Rewjan 
Päivämäärä:   16.5.09 20:11:31

A/N1: Olen ilkeä enkä jaksa taaskaan vastata teille henkilökohtaisesti mitään sen kummempia, mutta tottakai oon kaikki kommentit kolunnu ainakin sataan kertaan, kiitos kaikille. Omat aivot on vaan ihan muussina liiasta itkemisestä, joten en ota sitten vastuuta siitä millaiseksi páskaksi tääkin tarina on ja kääntymässä. Víttu miehet on páskamaisia *sob* mutta joo tässä teille jotain ihan kamalaa matskua.

---

Chapter twenty-three – Mika's point of view – Light my cold night

Avasin silmäni, ja ensimmäinen asia jonka tajusin, oli myös hirvittävin, joka olisi vain tässä tilanteessa voinut täyttää tajuntani. Joulukuun neljäs. Päivämäärä kaikui päässäni, pelotteli ja härnäsi minua aivan tahallaan, tökki tikulla kuin kylpyhuoneeseen nalkkiin jäänyttä hämähäkkiä. Painoin kasvoni tyynyyn ja toivoin syvästi, että tämä päivä vain katoaisi jos kiroaisin sitä tarpeeksi kauan. Kymmenen minuutin kuluttua tosin huomasin sen olevan täysin hyödytöntä. Nousin ylös sängyltäni hämärän verhon turvin ja hiivin pois huoneestani, alas portaat aina kellarikerrokseen. Suihku täyttyi lämpimästä vesihöyrystä. Olin kuin unessa, kaikki oli sumun peitossa. En tiennyt mitään mistään, enkä halunnutkaan. En jaksanut seisoa edes suihkussa niin kauaa kuin tavallisesti, vaan hiivin jo muutaman minuutin kuluttua takaisin ylös pukeutumaan. Kaikki vaatteeni näyttivät samoilta, tylsitä ja harmailta. Tuijotin itseäni peilistä, joka kuvasti takaisin vain harmaan varjon. Astelin vessaan ja meikkasin rutiininomaisesti. Kuuntelin kuinka äiti kolisteli kettiössä tavalliseen tapaansa, hän keittäisi kahvia. Sen jälkeen koko alakerta tuoksuisi aamulta, Toni ja isäkin heräisivät enemmän ja vähemmän pirteinä kofeiinintäyteiseen päivään. Kaikki olisi kuten aina ennenkin, vaikka ei olisi kuitenkaan. Katselin kätteni työtä vessan peilistä. En osannut päättää, näytinkö hyvältä, tavalliselta vai en miltään. Tänään mikään ei yksinkertaisesti tuntunut miltään. Huokaisin syvään ja raahauduin rappuset alas jo toistamiseen tänään.

"Huomenta", äiti sanoi kahvikuppinsa takaa ja loi minuun arvioivan vilkaisun. Yritti kai nähdä, jännitinkö minä vai olinko silkasta pelosta kankea.
"Huomenta", mekaaniset sanat kuulostivat kolkoilta jopa omiin korviini. Pakotin pienen hymyn kasvoilleni ja istuuduin pöydän ääreen. Ei minua pelottanut tai jännittänyt. Minusta vain tuntui siltä, kuin kaikki loppuisi tähän. Sellainen kumma pisto rinnassa, joka kertoo että kuolet tänään, et nää enää huomista. Se ei tunnu yhtään miltään, tekisi mieli vain luovuttaa, lopettaa yrittämästä.
"Mitä sä haluaisit? Voin tehdä leipiä tai jotain jos haluat", äiti naurahti ja nousi pöydästä alkaen taas hössöttää, vaikka hän yrittikin ilmiselvästi välttää sitä viimeiseen asti. Mutta koska äiti oli äiti, eihän se toki ollut mahdollista.
"Kaakaota", totesin ja tuijotin keittiön kelloa. Toivoin salaa, että voisin pysäyttää ajan juuri tähän hetkeen. Yritin parhaani mukaan anella, ettei minun tarvitsisi seistä tuolla ulkona bussipysäkillä harmaan taivaan alla, josta tuprutti lunta sakeanaan. Mutta ihan kuin joku olisi äänettömät rukoukseni kuullut.

***

Oli ehkä maailman huonoin hetki yrittää selviytyä leivontakokeesta, joka kaiken muun hyvän lisäksi täytyi suorittaa yksin. Vaikka arpaonni olikin suonut minulle melko helpon tehtävän, eivät horroksessa uinuvat aivoni kyenneet keskittymään edes suklaamuffineihin – varsinkaan kun Niina, jonka olin jo hyvissä ajoin oppinut yhdistämään täydellisen perfektionismin ruumiillistumaksi, vahti minua kuin haukka kirjaten jokaisen silmänräpäytyksenikin ylös. Yritin kaikin mahdollisin tavoin pysyä kasassa ja suoriutua tällaisesta helposta leivonnaisesta kunnialla, sähelsin ehkä enemmän kuin koskaan. Ajatukseni vain levisivät pitkin pöytiä samaan tapaan kuin kaakaojauhe, jonka onnistuin kaatamaan työtasolleni. Ja kun vihdoin sain mieleni haalittua takaisin yhdeksi kokonaisuudeksi, se muuttui tahmeaksi mössöksi alta aikayksin imitoiden lahjakkaasti kulhon pohjalla pötköttävää taikinaa. Käteni tärisivät ja tuskanhiki kävi päälle kuin ammattipainija huomatessani aikani käyvän vähiin. Sain kuin sainkin hommattua taikinan muffinimuotteihin ja siitä uuniin, joka tosin ei ollut ehtinyt lämmetä ihan kokonaan, sillä olin paniikissa unohtanut laittaa sen päälle tarpeeksi ajoissa. Siivosin haparoiden aikaansaamaani kamalaa sotkua ja samalla kyttäsin vainoharhaisena leivonnaisiani. Se tästä olisikin vielä puuttunut, jos nekin möykyt olisivat ottaneet ja kärvähtäneet. Niina pyöritteli silmiään kun pudotin kolisevan kattilan lattialle – muistin viime tipassa, että minun täytyi tehdä muffinseille myös kuorrutus. Tiesin tasan tarkkaan, ettei tästä kyllä hyvä heiluisisi. Oli epäreilua, että juuri minä jouduin taistelemaan typerien munasokerivaahtoleivonnaisten kanssa tänään, kun en olisi muutenkaan jaksanut nousta edes sängystä. Mutta eihän opettaja sitä tiennyt.

Valutin tummanruskeaa kuorrutetta ruskeiden muffinien takiksi ja tuijotin toisella silmälläni seinäkelloa, joka tuntui käyvän armottoman nopeaan tahtiin. Vaikka käteni eivät olleetkaan ihan täydessä kontrollissa, sain kuitenkin mönjän sihdattua melko tarkasti siihen, mihin sen kuuluikin asettautua. Jouduin tosin keskittymään tekemisiini niin paljon, että koko muu luokka ja sen vilske jäi minulta täysin huomioimatta – ei sillä että muiden tekemiset minua olisivat sillä hetkellä jotenkin äärettömästi kiinnostaneet, mutta kun olalleni laskeutunut kämmen säikäytti minut melkein kuoliaaksi, olisin kernaasti ottanut jonkinlaisen ennakkovaroituksen vastaan.
"Ooh, noi tuoksuu hyviltä", Jak naurahti ja vilkaisi muffineitani olkani ylitse.
"Jätä mullekin yksi sitte", hän vaati ja kiepsahti vierelleni tarkkailemaan kuinka viimeisetkin tipat suklaakuorrutetta valuivat kahdennentoista leivoksen ylle.
"Syöt sitte omalla vastuullas, ties minkä myrkytyksen näistäkin saa", totesin ja heivasin kattilan ja lusikan tiskipöydälle.
"Ennemmin mä noita syön ku Niklaksen korvapuusteja", poika kuiskasi ja nyökkäsi kohti toisella puolella luokkaa säheltävää poikaa. Jak oli ollut onnekas, ja säästynyt tänään kokeelta, mutta kuitenkin oli saanut kovan kolauksen joutuessaan arvioimaan lievästi sanottuna ylipainoisen ja hygieniasta piittaamattoman rasvaletin töitä.
"No joo ehkä", hymähdin ja nappasin laatikosta korin, johon asettelisin muffinit tarjolle. Minttu, toinen tässä keittiössä kokeesta paraikaa kärsivä oli suostunut tiskaamaan minunkin osuuteni, mikäli minä vain laittaisin meidän pöytämme valmiiksi, joten olin periaatteessa jo kattausta vaille valmis.
"Jak, mitä jos säkin menisit vaan arvioimaan sitä Niklasta, etkä pyöris siinä ja häiritsis mun arvioimistani?" Niina murahti ja vilkaisi nappisilmäistä poikaa murhaavasti.
"Miten neiti vain tahtoo", Jak venytteli sanojaan ivaa äänessään ja käveli takaisin kädet farkkujensa taskuissa vahtimaan Rasvaletti-Nikiä. Unohduin hetkeksi katsomaan hänen valkoisen H2O:n hupparin verhoilemaa selkäänsä, mutta kuullessani Niinan napsuttavan kynäänsä vasten työtasoa jouduin ottamaan itseäni niskasta kiinni ja vaeltamaan kohti kattaustaan odottelevaa pöytää.

Istuin Niinaa vastapäätä ja vilkuilin hermostuneena hänen ilmettään, kun muffini katosi hänen suuhunsa pala palalta. Yritin itsekin saada leivostani nieltyä ja kirjoittaa samaan aikaan oma-arviota, jonka olin shokeeraavassa koetilanteessa jättänyt täysin taka-alalle. Eivät ne muffinit niin hyviä olleet kuin ne voisivat olla, mutta ei meistä kukaan ollut niihin vielä toistaiseksi kuollutkaan. Mintulle arpaonni oli suonut patongit, jotka sitä vastoin olivat ehkä parhaita patonkeja joita olin koskaan syönyt. Myös häntä arvioinut Hannele oli tismalleen samaa mieltä. Tyttö ylisti Mintun kättentöitä maasta taivaaseen niin vuolaasti, että suorastaan ärsytti. Vaikka totesi Hannele toki minunkin muffineistani, että ne olivat hyviä. Kuorrute oli kuulema onnistunut paremmin kuin yleensä. Olisin kovasti halunnut uskoa tyttöä, mutta epäilin hänen yrittävän vain olla kohtelias. Miten vain, olin kuitenkin iloinen, ettei yksikään pöytäseurueessani kipannut leivonnaisia oikopäätä roskakoriin – tai oikeastaan, he eivät vieneet niitä missään vaiheessa edes lähelle jäteastiaa. Kaikki kolme tyttöä söivät heille osoitetut kolme muffinia hyvällä ruokahalulla, joten minä olin meistä ainoa, jolla oli hankaluuksia saada edes ensimmäinen niistä alas. Jätin kaksi muuta Jakille, joka ei ilmeisesti ollut kovinkaan riemuissaan joutuessaan maistelemaan Niklaksen pullaviritelmiä. Vaikka en itse toki ollut nähnytkään, miten pahasti liimaletti oli ne sössinyt, en jaksanut uskoa niiden olevan kovinkaan syömäkelpoisia.

***

Koulupäivä oli mennyt ohi kuin ylinopeutta ajava venäläinen rekkakuski, joka kaiken lisäksi ohittelikin törkeästi. Minä ja Jak kävelimme kohti bussipysäkkejä meistä liikunnallisemman mumustaessa minun jämäleivoksieni viimeisiä rippeitä.
"Sun vasen poski on ihan suklaassa", naurahdin ja tarkkailin kuin lasin takaa toisen yrittäessä hinkata ruskeaa rantua pois kasvoiltaan. Tuntui ihan siltä, etten olisi ollut tässä hetkessä paikalla. Jossakin vaiheessa olin jo melkein ehtinyt unohtaa, mikä päivä tänään oli, mutta nyt totuus iski minua nyrkillä poskeen entistä kylmäkiskoisimmin ottein.
"Argh, pitäisi vissiinkin opetella joskus syömään", Jak urahti ja pyyhki poskeaan vimmatusti.
"Ei siinä kohassa oo mitään, pyyhi vähän alempaa", yritin neuvoa häntä, mutta heikoin tuloksin. Poika hieroi poskeaan jo kyllästynein kasvoin, eikä hän silti onnistunut osumaan tahraan.
"Anna ku mä", huokaisin ja pyyhkäisin oikeaa kohtaa varovasti kämmenselälläni.
"No nyt", nyökyttelin ja katsoin suoraan Jakin silmiin, jotka välkehtivät kuin lumihanki talviauringon sen keveitä lumihiutaleita tanssittaessa. Hymyilin hieman, vaikka sydämeni lävitse kävi viiltävä tuuli. Edes Jakin hymy ei tuntunut miltään. Ei edes se, kun hänen kätensä hipaisi takamustani leikkisästi.
"Ja sulla on muuten jauhoja perstaskuissa", hänen äänensä oli viileää ilmaa kaulallani. Tuska kuristi kurkkuani kaksin käsin, aivan kuin olisin voinut kuolla siihen paikkaan. Jakin ääni, hänen kätensä, viileä luminen joulukuu, torstai, kellonaika, ilta, äiti, isä, Toni, minä, kipu, suojelusenkeli ja ne. Kaikki pyöri päässäni, kaikki ahdisti.
"Ootko sä ihan okei?" Jakin sanat tuntuivat kuuluvan jostain kaukaa. Olisin niin tahtonut sanoa ei. Sanat takertuivat kurkkuuni, ruskeat silmät tutkiskelivat minua epäilevästi.
"Onks sulla ihan hyvä olo? Et kai sä oo tulos kipeeks?" hän kysyi ja kokeili kämmenellään otsaani.
"Vähän huimaa", sain sanotuksi ja ravistelin kevyesti päätäni.
"Tarviiko sut kantaa bussille?" Jak kysyi huolestuneella äänellä.
"Kyl mä pystyn kävellä", muodostin sanat huulillani, jotka eivät enää edes tuntuneet omiltani. Toinen nyökkäsi ymmärtäen ja sulki suunsa. Kävelimme loppumatkan hiljaisuuden vallitessa, harmaiden pilvien painostaessa raskaina taivaankannella. Pyysin mielessäni anteeksi Jakilta, kun olin tällainen. En vain kehdannut sanoa sitä ääneen, koska sitten hän alkaisi kysellä, ja sitten minun pitäisi selittää, mikä taas olisi melko mahdotonta: asioita, joita ei edes itse uskalla ajatella, on vaikea yrittää muodostaa minkäänlaisiksi lauseiksi. Kirosin itseäni ja kaikkea, mikä oli ympärilläni. Kaikesta sai ongelman, ja minä tosiaankin tein kaikesta ongelman. Heikkouteni oli kuitenkin se, etten uskaltanut selvittää ongelmiani. Kun asiat alkoivat tuntua pahoilta, suljin vain silmäni ja kuvittelin, että kaikki oli hyvin. Leikkisin onnellista vaikka seisoisin keskellä kolmatta maailmansotaa.

Ehdimme seisoa vain hetken pysäkillä, kun bussi jo karautti paikalle. Tällä vuorolla ei ollut niin paljoa menijöitä, sillä ainoastaan kahdeksansilla luokilla loppui koulu torstaisin kahdelta, ja koska kaikki kyytioppilaat eivät luonnollisesti olleet menossa samaan suuntaan, ja osa istui todennäköisesti jälki-istunnossa, ei meitä jäänyt mitenkään päätä huimaava luku odottamaan kyytiä. Minä ja Jak kapusimme linja-autoon muiden mukana, ja istuuduimme tavalliselle paikallemme. Bussi sihahti ja lähti liikkeelle, ja minä tuijotin ikkunasta ulos ihmetellen kuinka valkea lumikin kykeni muuttumaan niin harmaaksi. Tuntui taas niin samalta kuin silloin. Kun Jenni käveli syksyn turvin pois.

"Milloinkaan emme harhaan astuneet
Meidät vain johdatettiin väärään kohteeseen
Valkoinen huntusi on tahrittu taas
Pimeä kulkee sinun vaatteissas
Paha ei juossut karkuun kuin nurkan taa
Sä puit sen niin kauniisti
Se palasi kotiin

Hallaa peltipurkissa
Hallaa kaupan tiskiltä
Hallaa miten vaan, aina samaa
Hallaa sinun vieressä"

***

Kun tulin kotiin, ovi oli taas lukossa. Toni oli mennyt salille. Kaivoin avaimet laukustani ja avasin oven. Kolistelin suoraa päätä yläkertaan ja melkein kompastuin portaissa. Syöksyin huoneeseeni ja viskasin laukun johonkin nurkkaan, se putosi raskaasti lattialle. Hyökkäsin hyllykölleni ja silmäni haravoivat muistikirjojen kansia pienen ikuisuuden, kunnes ne löysivät sen, mitä olivat etsineetkin. Nappasin kovakantisen päiväkirjatyylisen mustan kirjan käsiini ja loikkasin sängylleni. En malttanut edes asettautua makaamaan kunnolla, kun sormeni jo selasivat valkoisia viivoitettuja sivuja, joilla käsialani hyppi vähän miten sattuu. Osa sivuista oli aivan käpristyneitä, eikä epäilystäkään miksi. Tämä vihko oli uusi vielä elokuun alkupuoliskolla. Katselin alanurkkiin rustattuja päivämääriä – minulla oli tapana aina merkitä, koska olin kirjoitukseni tehnyt, siten kykenin seuraamaan omien tekstieni kehittymistä. Silmäni pysähtyivät sivulle, joka oli niin kurttuinen, että sen oli vaikea uskoa olleen joskus suora, kuten suurin osa lajitovereistaan. Kuulakärkikynän jälkikin sivulla oli enemmän ja vähemmän suttaantunutta, mutta siitä sai silti hyvin selvää. Kukaan ei ollut kotona, joten kukaan ei voisi kuulla. Pala kurkussa huuleni alkoivat muodostamaan sanoja, joita en ollut koskaan ääneen laulanut. En ollut unohtanut nuottiakaan melodiasta.

"Gray lines swallow all the light
Imprison all dried tears
Why should I believe when you smile and apologize?
But you don't even do

The truth was all one big lie
It lies on the ground covered by leaves
Trees and thorn isolate my heart
All I feel is sorrow and pain
Cold fingers smother me right there

The kiss tasted pure love
A perfect pretending you do
There' s no way you'd even lay your eyes on me
I wonder why

I don't know what I did
Seems like it doesn't matter
You found another handsome flatter
I wasn't good enough for you
You took and then gave away

My eyes closed I wander in the mist
Cool winds and fall comes with
The ground eats my soul

This is the end of your beautiful lie
I'm gonna hide all these scars
And die without past
I figured out love can't last"

Kun sain viimeisetkin sanat pihistettyä pois suolaisten kyynelten kastelemilta huuliltani, olin jo painanut pääni niin syvälle tyynyyn, että sain hädin tuskin enää edes henkeä. Minun olisi tehnyt mieli hakata, potkia, raapia ja purra itseäni. Olin niin säälittävä. Kirjoitin sen laulun silloin, kun Jenni jätti minut. Kamalaa angstipaskaa. Aluksi en ollut voinut edes vilkaista sanoja ilman, että olisin alkanut itkeä. Pikkuhiljaa olin toki pystynyt jopa alkamaan lukemaan niitä vetistelemättä. Mutta se ei riittänyt. Olisin päässyt Jennistä yli vasta, kun voisin laulaa ne sanat ilman ainoatakaan kyyneltä niin, ettei se tuntuisi edes surulliselta. Kun voisin oikeasti laulaa kaiken ilman katkeruuden kuihduttamaa ääntä. Minä en pystynyt, en vieläkään. Olin niin säälittävä.

Olin saanut hengitykseni tasattua ja tuijotin kattoa puristaen märkää tyynyä vasten rintakehääni. Totuus oli, etten ollut päässyt mistään ylitse. Vanhat haavat olivat yhä auki, ja jokainen päivä iski minuun yhden uuden ruhjeen lisää. En ehkä parantuisi koskaan. Yritin nieleskellä palaa kurkussani, mutta tyhjän tähden. Tiesin ettei ollut fiksua kaivaa kaikkea pahaa esiin yhtä aikaa, mutta joskus vain ei voinut muutakaan. Minua hävetti myöntää olevani tällainen. Valitin elämästäni, vaikka tiesin että monilla meni paljon huonommin. Minulla oli niin paljon hyviä asioita elämässäni, mutta silti vain itkin onnettomuuttani kuin itsekäs pikkulapsi. Vanhempani, veljeni ja lähes kaikki sukulaiseni olivat elossa. Ei rahaongelmia. Minulla oli ystäviä. Koulumenestyskään ei ollut hassumpi. Tulevaisuuskin näytti ihan valoisalta. Mutta silti kaikki vain sattui.

Vähän nuorempana minä olin ollut oikeastaan ihan tavallisen näköinen poika, joka kuunteli paljon musiikkia ja opetteli soittamaan kitaraa. Vaikka vaihdoin koulua useammin kuin laki salli ja muutin asunnosta toiseen vielä tiheämpään tahtiin, sain oikeastaan aina heti uusia ystäviä. Kuudennella luokalla tutustuin yhteen poikaan, joka oli myös täydellisen hurahtanut musiikkiin. Meistä tuli hyviä ystäviä, ainakin siksi aikaa, kun asuin hänen kanssaan samoilla kulmilla. Olimme oikeastaan hirmuisen samanlaisia, ja yhdessä me olimme tarpeeksi rohkeita kokeilemaan sellaisia juttuja, joita emme olisi ehkä yksin ikimaailmassa tohtineet ajatellakaan toteuttavamme. Me testasimme vähän meikkejä – hänen isosiskonsa oli kunnon emotyttö, joten häneltä oli helppo pihistää vähän kajalia ja muita mustia mössöjä niin kauan, kunnes rohkenimme ostamaan omat ymmärrettyämme, ettei meikkaamistamme enää voinut laittaa pelkän kokeilun piikkiin. Meidän molempien vanhemmat olivat aluksi aivan kauhuissaan, mutta tottuivat kuitenkin nopeasti – tai vaihtoehtoisesti olettivat tämän olevan vain joku villitys, joka luonnollisesti menisi ohitse vuoden sisään. Pian tämän jälkeen alkoi korvien lävistely, ja kohta meidän täytyi saada kasvoihimmekin jotakin rautaa. Hän otti kulmakorun, ja minä snake-bitet. Meillä oli hauskaa yhdessä, olimme tismalleen samalla aaltopituudella. Kuitenkin tuli se hetki, kun muutin pois. Lupasimme että pitäisimme yhteyttä, mutta soittelu ja tekstiviestien lähettely kuihtui nopeasti pois, varsinkin kun uudet kuviot imaisivat minut mukaansa niin nopeasti. Seitsemännellä luokalla tutustuin Jenniin. Tiedän että jauhan päässäni jatkuvasti niitä hetkiä, kun meillä meni hyvin, enkä voi olla tekemättä niin nytkään. Meillä synkkasi, kemiat osuivat kohdalleen. Tai niin minä ainakin uskoin. Vaikka olimme aivan erityylisiä, Jenni tuki minua aina kaikessa. Hän auttoi minua jopa ylipuhumaan vanhempani kielilävistykseen, johon he eivät olleet millään suostua. Menimme yhdessä joka paikkaan, ja meillä oli aina hauskaa. Mopovuosi kului hänen kanssaan kuin siivillä, ja pian olikin se kesä, jonka muistin paremmin kuin minkään muun hetken hänen kanssaan. Kesä täynnä hölmöä rakkautta, joka yliviivattiin mustalla tussilla pian koulun alettua. Yhtäkkiä Jenni oli kuin ei olisi koskaan minua tuntenutkaan, hengaili vain niiden muiden kanssa, jotka eivät olleet missään vaiheessa sulattaneet minua. Jos oltiin rehellisiä, en ollut siinä koulussa oikeastaan muihin ehtinyt tutustuakaan, ennen kuin Jennin silmät lumosivat minut tyystin. Ja kun olin tytön tykö aina niihin epäonnisiin hetkiin asti, jouduin pian tajuamaan, että jäin aivan yksin. Kiduin koko kahdeksannen luokan alun, soitin epätoivoisia ja umpisurullisia katkeruudella maustettuja lauluja ja tein kliseisiä angstisanoituksia. Aloin meikkaamaan vielä vähän rajummin, ja loppujen lopuksi liikuin enää vain koulun ja kotioveni väliä. Vanhempani ja Toni tietysti huomasivat ja olivat huolissaan, mutta minä kohautin vain olkiani, sillä eiväthän he olisi voineet minua auttaa – omaa hölmöyttäni olin laskenut kaiken yhden varaan. Kun sitten minä sain tietää, että muuttaisimme pois, olin yhtä aikaa iloinen ja surullinen. Sain jättää kaiken kamalan taakseni, vaikka en tiennytkään millainen manala seuraava asuinsijani mahdollisesti olisi, ja sain jättää viimeisetkin äänettömät hyvästit Jennille.

Ja nyt olin tällä. En ollut ehkä tehnyt samaa virhettä kuin Jennin tavatessani, mutta silti en ollut säästynyt ruhjeitta. Otin heti kuonooni Juusolta ja niiltä muilta, jotka olivat kateellisia tai halusivat muuten vain vähän kiduttaa jotakuta. Siitä oli jonkin verran aikaa, mutta silti muistin vielä jokaisen potkun – ihan joka hélvetin sekunnin, jonka ajan makasin koulun likaisessa rappukäytävässä heidän mukiloitavanaan. Eikä sitä yhtään helpottanut se, että tänään oli joulukuun neljäs. Ihan muutaman tunnin kuluttua olisi oikeudenkäynti, josta minun ei kaiken järjen mukaan pitäisi olla huolissani, mutta olin kuitenkin. Menisimme käytännössä vain kuuntelemaan sinne, mihin kaikkiin rikoksiin he syyllistyvät, ja kuinka paljon he joutuvat maksamaan vahingonkorvauksia tai jotakin. Mutta silti minua pelotti. Olin tähän mennessä onnistunut välttelemään heitä melko onnistuneesti, mutta entä jos he haluaisivat kostaa? Pystyisinkö minä edes pitämään itseäni koossa? Minua pelotti ihan hélvetisti.

***

Minä istuin auton takapenkillä ja tuijotin lasittunein silmin ulos, en osannut olla aivan varma, olinko elossa vai kuollut vai jotakin epämääräistä siitä väliltä. Kaikki tuntui ihan hélvetin tyhjältä. Loppujen lopuksi en edes muistanut koko oikeudenkäynnistä silmänräpäystäkään, olin jähmettynyt paikoilleni kuin odottaen tuomiota, että kaikki olisi sittenkin minun syytäni. Jokainen sana oli mennyt täysin korvieni ohitse. Vaikka varteni olikin istunut siinä salissa, oli sieluni, tajuntani ja viimeiset järkeni rippeet jänistäneet ja sulkeutuneet pimeään komeroon keskenään. Enemmän kuin mitään minua inhotti ajatellakin sitä hetkeä, kun niiden olisi pakko tulla kaapista ulos ja hyväksyä se totuus, että elämä ilmeisesti jatkui sittenkin, vaikka ne olivatkin valmistelleet hautajaisia suruhunnun peitossa. Mieleni oli aivan puhtaanvalkoinen, ajatukseni olivat liuenneet kuin vesivärit kastuneelta paperilta. Painoin otsani viileään ikkunaan ja hengitykseni sai lasin pinnan huurustumaan. Taivaalta putoilevat suuret ja kosteat lumihiutaleet muuttuivat suuriksi ja valuviksi vesipisaroiksi heti ikkunalasin niitä koskettaessa. Lumi huuhteli ajatukseni sulaneen lumen mukana maahan muiden tallottavaksi ja tuhottavaksi. Siivouspalvelu oli käynyt, ainoa paikka johon se ei ollut kajonnut oli nurkassa ankeana seisova kaappi. Se oli jätetty minun heinikseni. Kylmään lasiin nojaaville kasvoilleni kiipesi pieni hymy – tämä siis oli psykiatrien toimintaperiaate, selvitettiin kaikki niin pitkälle, ettei potilas voinut olla avaamatta sitä viimeistäkin solmua, joka oli liian kipeä ja arka kenenkään muun koskettavaksi. Niitä solmuja sanottiin traumoiksi. Ei sillä, että olisin ollut jossakin tekemisissä kallonkutistajien kanssa, mutta jokin sai minut viimeinkin asettamaan sen pitkään keskeneräisenä lojuneen palapelin viimeisenkin palasen oikeaan koloonsa. Suljin silmäni ja kuuntelin auton tasaista hurinaa.

"Mika?" äiti kysyi jostakin pimeydestä.
"Mmhh?" mumisten raotin toista silmääni ja vedin pienen hymyn kasvoilleni.
"Haluatko sä jotain syötävää? Käydäänkö hakemassa pizzaa?"
"Joo", huokaisin ja suljin itseni taas rauhoittavaan pimeyteen. Juuri nyt minun tekikin mieli jotakin hyvää – tai mihin voisin vaihtoehtoisesti korean keittiöveitsen kera purkaa aggressioni, mikäli niitä sattuisi esiintymään.

***

Minulla oli aivan hirveä olo, niin kamala, ettei vointini varmasti ollut vielä koskaan mennyt tähän pisteeseen. Tosin koskaan ennen en ollut mättänyt naamaani sekä omaa että myös puolia Tonin pizzasta. Istuin sänkyni laidalla ja vatvoin mielessäni vaihtoehtoja, jotka kuuluivat aika selkeästi näin: mene vessaan ja yritä oksentaa äänettömästi, käy nukkumaan ja kestä ahmimisesi seuraukset tai hipsi hiljaa ulos kävelylle. Oksentaminen oli muutenkin kovin vastenmielinen vaihtoehto, enkä ikimaailmassa kykenisi nukkumaan näin täydellä vatsalla – tai no, en kyllä ollut koskaan kokeillut kyseistä toimenpidettä, mutta olin satavarma siitä, etten edes tahtoisi kokeilla, kun valveillaolokin oli tällaista tuskaa. Minulle ei sitten ilmeisesti jäänyt muita vaihtoehtoja kuin hipsiä ulos kävelemään, vaikka huomenna oli vielä koulupäivä ja kello lähenteli jo yhtätoista, sekä pakkasen puolelle kivunnut lämpötila oli jäädyttänyt loskaisen tienreunan epämukavaksi kokkarepelloksi, jonka päälle satoi paraikaa lunta, mikä taasen varmasti peittäisi ne kaikista liukkaimmat kohdat, ja tästä kaikesta luonnollisesti seuraisi se, että minä en muistaisi katsoa jalkoihini ja loppujen lopuksi pannuttaisin jonnekin ojanpohjalle jalka tai jokin muu mukava luu murtuneena. Kaikesta huolimatta suunnitelma kuulosti ihmeen hyvältä. Siitä oli jo pitkään, kun olin viimeksi käynyt yökävelyllä – se oli varmaan ollut vielä silloin kun mummolla ja vaarilla oli ollut asunto maalla. Muistin hyvin, kuinka heidän kaappikellonsa oli aina herättänyt minut, ja koska en ollut enää saanut unta, olin lähtenyt kävelylle usvaiseen kesäyöhön. Tonia se kaappikello ei ollut koskaan vaivannut, joten olin saanut käydä pienillä öisillä retkilläni aivan omineni. Ja niin saisin nytkin, sillä se datapallo ei tasan heräisi, vaikka hän olisikin jo sattunut menemään nukkumaan, ja jos hän olisi valveilla, hän olisi varmasti niin syventynyt tietotekniikan ihmemaailmaan, ettei huomaisi vaikka kokonainen norsulauma lampsisi ulos ovestamme. Hetken mielijohteesta loikkasin ylös sängyltäni ja jatkoin matkaani hiipien kohti pimeää alakertaa. Muistin onneksi ulkoa kenkieni ja takkini paikan, sekä satuin jopa löytämään lapaseni hetken etsinnän jälkeen. Tarkistin vielä, että minulla oli varmasti kotiavain mukana, sillä minulla ei ollut pienintäkään halua jäädä koko yöksi taivasalle. Avautuva lukko päästi lupaavan napsahduksen, ja minä painoin kahvan hitaasti alas. Pujahdin ovenraosta nanosekunissa ja suljin oven aivan yhtä tuskaisen hidastetulla temmolla kuin olin sen avannutkin. Kävelin varpaillani aina rappusista kivetyksen poikki tielle asti, kunnes uskalsin huokaista helpotuksesta – operaatio 'naamioi kömpelö norsulauma äänettömäksi pöllöksi' oli onnistunut paremmin kuin hyvin.

Katulamput loivat hiljaisille teille ja kujille ihan oman ja erityisen tunnelmansa. Oli kaunista katseltavaa, kuinka lumihiutaleet kimmelsivät valojen loisteessa vasten pimeyden nielemää taivasta. Valkea lumi hohti kirkkaana jokaisessa kolkassa, talojen katoilla, puiden oksilla ja lumiauran muodostamissa penkoissa. Jos lunta tupruttaisi tätä tahtia koko yön, saisi auramies tulla kolistelemaan kyllä huomisaamunakin. Katselin ohitse lipuvia taloja, suurimpaan osaan niistä en ollut vielä kertaakaan edes ehtinyt kiinnittämään huomiota. Jokainen talo täällä oli aivan erilainen, mutta silti jokainen niistä natsasi hyvin kokonaisuuteen – vähän saman tapaan kuin hyvin valittu irtokarkkipussi, jossa jokaista väriä ja muotoa oli siinä määrin sopivasti, että lopputulos oli houkuttelevan värikäs, muttei mikään liiallinen abstraktien kuvioiden ilmainen päänsärky oy. Kaiken lisäksi täällä oli jo jokaisessa talossa jouluvaloja, jotka saivat joka paikan hohtamaan taianomaisesti. Kaikista hienoimpia olivat mielestäni pensaisiin laitetut värittömät pikkuvalot, sekä ikkunoihin ripustetut valaistut enkelit. Koko asuinalue tuntui laulavan hiljaisia joulusävelmiään, jotka kykeni vain näin öisin kuulemaan. Tajusin itse vasta nyt, että minulla olisi enää kaksikymmentä päivää aikaa keksiä lahjat kaikille – kas kummaa, en ollut todellakaan vielä tajunnut edes aloittaa moisten etsimistä. Enkä edes ollut varma, keille kaikille antaisin lahjan tänä jouluna. Ainakin äidille, isälle, Tonille ja Heidi-tädille, mummille ja vaarille sekä muille sukulaisille voisi lähettää kortit tai sellaista. Minua oli usein pidetty tyttömäisenä myös sen puolesta että minun oli aina pakko muistaa ihmisiä lahjoilla, koska ainakaan sen mukaan mitä minulle on kerrottu, perinteisesti teini-ikäisiä poikia ei ärsytä mikään muu niin paljoa, kuin joidenkin lahjojen etsiminen. Mutta minä en voinut sille minkään, että rakastin katsella kun ihmiset avasivat pakettejaan. Kaikista eniten minä kuitenkin pidin siitä, millainen hymy ihmisten kasvoille sulikaan, jos lahja oli ollut todella onnistunut. Minusta oli kiva miellyttää ihmisiä, niin naiivilta kuin se kuulostikin. Käänsin kasvoni kohti taivasta, annoin pehmeiden lumihiutaleiden kastella poskeni ja päätin hankkivani myös Jakille jonkin lahjan, jotain mikä saisi hänet hymyilemään. En kuitenkaan haluaisi hankkia mitään ylitseampuvaa materialistista moskaa – antaisin jotain, mistä hän vain ilahtuisi. Sillä ei olisi väliä, tajuaisiko hän sen olevan lahja, mutta minä ainakin tietäisin osuneeni naulan kantaan, kun hän virnistäisi ja sanoisi jotakin nasevaa. Ainoa ongelmani oli, ettei minulla olisi harmaintakaan hajua, mikä se lahja olisi. Mutta olisihan minulla aikaa vielä kaksikymmentä päivää. Hymähdin itsekseni ja ehdin juuri ja juuri huomata silmäkulmastani, kuinka musta pitkähäntäinen olento loikkasi tieltä pikimmiten lumipenkkaan. Hetken päästä viereisen talon pihalta kantautuva mouruaminen vahvisti epäilykseni: musta kissa tahtoi sisälle pakoon pakkasta. Eihän taajamassa edes saanut pitää kissoja vapaana. Jatkoin matkaani ja uskottelin itselleni, ettei katti ollut juossut tien ylitse.

***

Astelin hiljaa pitkin keskustan katuja, joilla liikkui tuskin yhtäkään ainoaa elävää olentoa. Aina välillä kuului yksinäisten autojen ulinaa tai oven vihaista paiskontaa muutamien korttelien päästä, mutta muuten jopa kaupunki tuntui uinuvan. Oli oikeastaan aika mukavaa olla liikkeellä näin yöllä, kun väenpaljous ei häirinnyt, eikä tarvinnut pelätä näyttävänsä aivan eksyneeltä. Vaikka minä olinkin pyörinyt keskustassa Jakin ja kaksosten kanssa jonkun verran, oli käsitykseni koko paikasta vielä aika suuri musta aukko. En löytänyt yksikseni kuin muutamaan paikkaan, ja heti jos poikkesin tavalliselta reitiltä katosi suuntavaistoni täysin, enkä enää tiennyt ollenkaan mihin suuntaan pitäisi seuraavaksi mahdollisesti kävellä. Näin yksin oli helpompaa vähän katsella ympärilleen ja täyttää mielessäni eteeni piirtyvän kartan tyhjiä kohtia.

Liikkeiden näyteikkunat loistivat ja yrittivät parhaansa mukaan myydä minulle mitä erilaisimpia tuotteita. En ollut vielä aivan ydinkeskustassa, joten putiikit olivat pienempiä ja niiden tarjontakin oli jotakin paljon mielenkiintoisempaa kuin suuryritysten vastaava. Toistaiseksi en ollut kuitenkaan törmännyt mihinkään, mikä hetkauttaisi minua suuntaan tai toiseen. Joidenkin mielestä ikkunaostoksien tekeminen oli ehkä maailman turhinta, mutta minusta se oli ihan mukavaa. Vaikka toki koko myymälän tuotteet eivät olleet näytillä, sai ikkunasta ainakin jotakin osviittaa siitä, mitä tarjottavaa kaupalla olisi. Erityisen kätevää juuri esimerkiksi jouluna, kun ei vain kerta kaikkiaan jaksanut koluta kaupungin jokaista koloa läpi etsiessään epätoivoisesti sopivia lahjoja. Olin jo bongannut kivan pienen laukkukaupan, josta saattaisi löytyä jotain kivaa äidille, mutta mene ja tiedä sitten, kuinka mahdottoman pieneksi budjettini jääkään, kiitos innokkaan nettikauppojen tukemiseni. Tarkastelin vastaan tulleen kirpputorin näyteikkunoita ja olin juuri huomaamaisillani jotakin jännää, joka kuitenkin kaikkosi mielestäni saman tien, kun kuulin karsean rämähdyksen aivan nurkan takaa. Säpsähdin ja niskavillani nousivat saman tien pystyyn, mutta silti jalkani päättivät juuri sillä hetkellä alkaa leikkimään uteliaita ja harppoa rivakasti kohti nurkkaa, jonka takaa paljastui kapea ja lähes valoton kuja, joka oli täytetty käytännössä katsottuna roska-astioilla. Samassa kuulin uuden kolahduksen, ja näin jotakin punaista vilahtavan yhden astian takana. Yritin parhaani mukaan puhua jalkojani ympäri ja saada ne tekemään tyylikkään u-käännöksen, mutta ne eivät olleet kuulevinakaan maanittelujani. Olin enää vain muutaman hassun askeleen päässä siitä roskalaarista, jonka taa olin nähnyt tunnistamattoman punaisen olennon vilahtavan, kun korviini kantautui hiljaista itkunsekaista kiroilua.
"Víttu...", ääni inisi ja ilmeisesti hakkasi roskasäiliön kylkeä. Tällä kertaa se olin minä, joka käski jalkojani ottamaan enää ne muutamat jäljelle jääneet harppaukset. Pysähdyin niille sijoilleni ja tuijotin tiiliseinään nojaavaa tyttöä, jonka jalkoja nuolivat tummanpunaiset pillifarkut jotka sointuivat tämän hiusten väriin täydellisesti. Hetken aikaa niin pääni kuin sydämenikin löi tyhjää. Hengitykseni höyrysi ja sekoittui tytön köhinään.
"Sinna, ootko se sä?" sanat lipuivat huuliltani kuin hidastetussa elokuvassa. Rastapäinen nosti maahan suunnatun katseensa ylös minua kohti, hän tillitti minua hetken kuin ei näkisi mitään.
"Jak, mitä sä täällä teet?"

Jak? En voinut estää itseäni kokeilemasta olivatko hiukseni muuttuneet lyhyiksi kiharoiksi ja vatsani pyykkilaudaksi. Pikaisen tarkistuksen jälkeen totesin, että se olin edelleenkin vain minä, en todellakaan Jak. Se nyt olisikin mennyt jo hieman liian oudoksi, mutta minun oli vain pakko saada varmuus siitä, että olin todellakin minä enkä joku muu. En ehtinyt sanomaan tytölle yhtään mitään, kun hän jo avasi suunsa uudestaan:
"Jak, anteeks. Anteeks ihan hélvetisti. Mä oon ollu ihan kauhee. Saanko mä anteeks? Vie mut pois, mä en haluu olla yksin. Ne lähti ilman mua, ne jätti mut." Tuijotin edelleenkin tyttöä osaamatta sanoa tai tehdä yhtään mitään. Minä en ollut ihan paras ihminen ottamaan vastaan hänen anteeksipyyntöjään, enkä mitään muutakaan. Sinnan täytyi olla todella kännissä, jos hän tosiaankin luuli minua Jakiksi.
"Oikeesti, ei sen pitäny mennä niin, mut se meni kuitenki. Anteeks. Kaikki vaan oli niin helppoo ja sit siinä kävi niin. Oli vaan niin hauskaa. Kyl sä tiedät miltä se tuntuu, mä tiedän et sä tiedät. Älä oo mulle vihanen", sanat solisivat selkeinä hänen huuliensa välistä, aivan liian selvinä hänen ollakseen tuubassa. Sitten Sinna oli hetken hiljaa, jonka aikana hieman hajamielinen hymy valtasi hänen kasvonsa. Hänen tummanpuhuva katse nuoli minua pitkään ja hartaasti. Hänen pupillinsa olivat niin suuret, että hänen silmänsä näyttivät vain kahdelta mustalta aukolta.
"Anteeks, mun ois kai pitäny kuunnella sua, mut en mä ymmärtäny tehä niin. Joskus mä oikeesti mietin, et oisko sillä ollu jotain vaikutusta, jos mä oisin kanssa lopettanu. Ei kai. Mut ei sillä oo enää väliä, kun sä oot siinä. En mä koskaan oikeesti halunnu mitään muuta kun sut", siirappisten sanojen saattelemana hän yritti kammeta itseään ylös, mutta kuitenkin valuen saman tien maahan.
"Auta, mä en pääse pystyyn", punapää nauroi ja yritti selvitellä solmulle kiertyneitä jalkojaan haparoiden. Aivan kuin hänellä ei olisi ollut enää mitään kontrollia raajoihinsa. Sydämeni hakkasi rintaani kaksin käsin kuin ulos tahtoen. Enemmän kuin mitään muuta olisin tahtonut karata, kadota kuin maan nielleenä. En voinut estää itseäni miettimästä, mitä tyttö kertoisi minulle seuraavaksi. En haluaisi hänen lausuvan minulle sanoja, jotka eivät minun korvilleni olleet tarkoitettu. En tahtonut nähdä enää yhtään enempää. Mutta enemmän kuin mitään muuta minä tiesin, etten voisi jättää Sinnaa tähänkään oman onnensa nojaan. Tytön olemuksesta näkyi, ettei se selviäisi yksin. Enkä minä antaisi itselleni koskaan anteeksi, jos tälle nyt tapahtuisi jotakin pahaa. Silmäilin maassa mönkivää olentoa ja totesin, että minulla ei olisi hirveästi vaihtoehtoja. En tiennyt missä Sinna asui, joten en myöskään voinut raahata häntä porukoilleen. Eikä uinuvan kaupungin yössä yhtäkkiä kävelisi ohitse jotakuta, joka poimisi tutun naapurintytön parempaan talteen. En voisi myöskään ottaa häntä kotiini yöksi – tai kyllähän minä voisin, mutta se ei välttämättä olisi mitenkään järkevää. Ei minulle vain jäänyt muuta vaihtoehtoa.
"Oota tässä hetki, mä tuun ihan kohta takasin", muodostin sanat varovasti huulillani ja astuin muutaman kuulostelevan askeleen poispäin. Hengitys takertui kurkkuuni kuristavana.
"Älä mee, mä en haluu olla yksin... oota mua", tyttö sopersi hätääntyneenä. Kuulin kuinka hän kolautti taas jalkansa tai jonkin muun raajaansa roska-astiaan.
"En mä mee, mä tuun ihan kohta takasin. Istu hetki siinä niin mä tuun hakemaan sut", sanoin niin selkeällä ja päättäväisellä äänellä kuin vain suinkin.
"Okei", hän ulahti surkeana, tunsin hänen mustan katseensa painautuvan vasten selkääni. Kävelin rivakasti takaisin kadun puolelle, niin kauas ettei tyttö varmasti kuulisi minua. Vedin syvään henkeä ja kaivoin puhelimen taskustani, näppäilin numeron hitaasti näytölle. Napitin sitä pitkän tovin, kunnes painoin tärisevin käsin vihreää luuria. Puhelin ehti tuutata vain kerran, kun jo kuulin pelastuslaitoksen työntekijän vakaan äänen toisesta päästä linjaa. Okei, en vain ollut keksinyt mitään muutakaan vaihtoehtoa. Ja minä kun olin aina pelännyt vieraille ihmisille soittamista – jos sieltä vaikka joku vastaa.
"Mä oon löytäny tollaselta roskakujalta 14-vuotiaan tytön. Se on vähän sekasin eikä oikeen tunnu hallitsevan itteään, ei pääse pystyyn ja sen pupillit on suuret. Puhuu sekavia ja luulee mua joksin muuksi", suljin silmäni ja selitin mahdollisimman hitaasti ja selkeästi asiani. Sykkeeni oli ainakin satatuhatta ja veri kohisi päässäni virkailijan esittäessä jatkokysymyksiä.

Kun astelin vihdoin hiljaa puhallellen takaisin Sinnan luo, hän vain katsoi tyhjin silmin vastapäistä tiiliseinää. Vaikka kuja oli todella pimeä, erotin silti kyyneleet hänen silmänurkissaan. Sen kummempia ajattelematta istahdin tytön vierelle ja kiedoin käteni hänen harteidensa ympärille. Tiesin ettei minun pitäisi tehdä näin, mutta uskoin ettei maailma kolmeen sanaan kaatuisi. En vain kestänyt katsella punatukkaista tuollaisessa jamassa.
"Sä saat anteeks", kuiskasin lähes ääneti tytön korvaan. Hän ei vastannut mitään, ei osoittanut pienintäkään merkkiä siitä, että olisi edes ymmärtänyt sanomani. Siitä huolimatta pyyhkäisin kyyneleet kämmensyrjälläni hänen poskiltaan ja halasin häntä tiukasti.
"Tiedätkö...", Sinna aloitti hiljaisella äänellä nieleskellen itkuaan.
"... kuinka víttumaista on olla täs ja tietää ettei sun maailmaan mahu ketään muuta kun se hélvetin Mika. Sä oot ehkä páskamaisin jätkä ikinä, mut mä rakastan sua silti." Sanat jäädyttivät mieleni nanosekunissa ja sydäntäni kylmäsi. Huomaamattani hölläsin halaustani ja annoin käsieni valua pois tytön ympäriltä. Yhtäkkiä minulla oli aivan hélvetin kylmä.

***

Sinna näytti lipuneen täysin omaan ulottuvuuteensa, sillä hän ei tuntunut huomaavan edes kahta poliisia, jotka tulivat korjaamaan häntä talteen. Rastatukka oli mennyt ihan haluttomaksi, hänestä ei meinannut saada lypsettyä ensimmäistäkään sanaa ulos, mutta onneksi virkavalta osasi hommansa ja sitä rataa. Ei tosin sillä, että oma oloni olisi ollut tippaakaan selkeämpi. Nyökkäilin ja esitin ymmärtäväni poliisien puhetta siitä, kuinka minunkin pitäisi suunnistaa kotiin. Ihme kyllä he eivät edes kysyneet miksi minäkin satuin olemaan täällä. Lupasin meneväni kotiin, mitäpä muuta olisin tehnyt. Onneksi ei sentään käynyt niin ohraisesti, että kytät olisivat keksineet kyydittää minutkin maijalla kotiovelle. Siihen porukat olisivat heränneet, jos johonkin. Koko hetki meni ohitse kuin unessa, kumman nopeasti. Pian tajusin jo tuijottavani pois ajavan poliisiauton takavaloja, ja ottavani ensimmäiset askeleeni kohti kotia. Jostain syystä minulla oli tunne, että Sinnan kiikkerä olotila oli minun vikani. Vaikka yritin vakuuttaa itselleni ettei asia voinut olla niin, olin joka sekunti vain varmempi asiasta. Vaikka kuinka koetin oppia olemaan, elämään kuten ihminen ainakin, sain aina vain aikaan pahaa – jos en itselleni niin muille. Minä en kuulunut mihinkään.

---

A/N2: tällaista shíttiä tällä kertaa. Älkää tappako mua, vaan antakaa palautetta ja keksikää miten saan kasattua itteni - ei oo kivaa olla rikki.

Anteeks, koko postaus pelkkää angstia, mutta niin se joskus menee. Niin ja ilmoitan jo nyt, että saattaa tulla pieni julkaisutauko, kun lähden venäjälle ensi perjantaina reiluksi viikoksi, ja heti sen reissun jälkeen alkaa rippileiri, että kirjotteluun ei hirveesti oo aikaa, ellen just nyt saa väsättyä jotain. Anteeksi ihmiset rakkaat.

Lähettäjä: TohveliSankari 
Päivämäärä:   16.5.09 20:50:51

Eikä, jätit just pahaan kohtaan! Et oo reilu! .DD Mut aivan ylihyvä pätkä oli taas, vitsi et yks osaa kirjottaa. Mä en kyllä muista yhtään nähneeni mitään virheitä, tosin, mä en ees muista mitä mun silmät näki, muistan vaa suurinpiirtei, mitä siin kerrottiin. Mut joo, aivan ihana pätkä oli ja jatka sitte ku kerkeet, mä en ainakaa hoputa/pakota, koska onhan meillä muutaki elämää. Tosin, mulla ei sitä kyllä oikeen ole..

Lähettäjä: refugee 
Päivämäärä:   17.5.09 17:40:16

En ole niin kammottava että löisin lyötyä, joten minun mielipiteelläni ei sitten ole väliä. Ima just little stupid refugee in this big world of ours.

Mutta nyt on kyllä ihan pakko tunnustaa, etten jaksanut lukea tätä kokonaan. Hyppelin joidenkin kohtien yli kuin aropupu ja ne loputkin luin pikavaihteella antamatta tekstin lipua silmiä syvemmälle aivoihin.

Ensinnäkään ei ole kauhean uskottavaa, että Mika saa yhtäkkiä kammottavan angstikohtauksen vain päivämäärän ja oikeudenkäynnin takia.
Toiseksi teksti oli kammottavan raskasta lukea, kuin suossa tarpoisi d__d Pahinta on etten tiedä miten se oli saatu aikaiseksi. (Edes jatkuvat kirjoitusvirheet eivät saa tälläistä yökötysreaktiota aikaiseksi..)

Toki on annettava tunnustusta että erittäin kauniisti ja aidosti kuvailet Mikan ahdistusta, en vain voinut olla hiljentämättä aivojani jotka jatkuvasti kiusasivat minua (miksiseyhtäkkiäangstaakuneiseaiemminkaan äläluetämäonepäuskottavaa) - tajunnanvirralla.

Loppu oli kyllä erittäin mielenkiintoinen ja tykkäsin kovasti kun monotoninen vuodatus sai vihdoin jotain eloa 8)
Hieno pätkä kaikesta huolimatta. Ilmeisesti vika on siinä että olen nirso lukija.

Lähettäjä: iiiiiida. 
Päivämäärä:   18.5.09 07:23:11

NYT. Once in a life kommentoin tätä tänne :)
Onhan tää nyt liian työlästä hei kirjottaa samaan paikkaan, missä tän lukee.

Mutta joo siis.

Oon ehkä täysin erimieltä refugeen kanssa tosta, että olis raskasta lukee. Tää oli itseasiassa aika helppo lukee ja TAAS olin ihan Eiiii, kun luku loppukin kesken ja vielä kauhee tauko tulossa. :'D

Ja joo, varmaan ihan refugeeta järkyttääkseni sanottava, että mun mielestä tää kuuluu tän tarinan parhaisiin lukuihin. Tää herätti tunteita ja sehän on hyvän tekstin tarkoitus. Eikös? :)

Ja mä oon aina kauheena kyylänny kaikkia virheitä noista luvuista, mutta en oo jaksanu sanoo. Tarkotuksena oli nytkin katella niitä, mutta luin tän luvun tosiaan tossa puol neljän aikaan, sen jälkeen kun olin tullu juoksemasta, niin ei aivot ehkä ollut aivan virkeimmillään. :'D

Sainpas pitkän pätkän kirjotettua kuitenkin aamuaivoilla. :'D

Lähettäjä: iiiiiida. 
Päivämäärä:   18.5.09 08:59:19

No eihän se nyt sitten ihan yheks kommentiks jäänytkään. Totta kai unohdin jotain sanoa. :)

Tää luku oli näistä ehkä eniten ''sun näkönen.'' Tai sillei, ainakin tässä tilanteessa. Bongailin paljon sellasia kuvauksia tuolta, mitkä ainakin kuvittelen, että oot ihan itsekin tajunnu, että ne niinkö silleen jännästi kuvastaa sun tilannetta tai sillei. Vitsi, kun en osaa suomea. :D Mutta toivon, että tajusit.
Niin ja siis vaikka niin sun näkönen pätkä olikin, niin ei nyt liikaa angstausta ollu kuitenkaan.

Lähettäjä: nemi 
Päivämäärä:   23.5.09 11:18:48

mummielestä tää oli kiva pätkä :)) nettikin oli samaa mieltä kanssani ja antoi lukea jopa koko pätkän :)) <3

Lähettäjä: S 
Päivämäärä:   1.6.09 19:26:02

nam nam, loistavaa tekstiä. alakaa nuiden kahden suhde on selvenemään. jatkoa ootan haluan vaadin.

Lähettäjä: nemi 
Päivämäärä:   8.6.09 09:57:44

nostelen :))

Lähettäjä: NictorNactor 
Päivämäärä:   12.6.09 05:12:14

Mä haluun mikan <3 voisitko kirjottaa mikan näkökulmast?

En löytänyt hirveesti kirjoitus virheitä! Kirjotata tosi hyvin kasiluokkalaiseks <3

Jatkeles kun kerkiät <3

~NictorNactor

Lähettäjä: NictorNactor 
Päivämäärä:   12.6.09 14:14:07

lisääää??

Lähettäjä: NictorNactor 
Päivämäärä:   14.6.09 18:24:16

Tuleeko enään tektiä??

Lähettäjä: NictorNactor 
Päivämäärä:   15.6.09 01:59:32

NictorNactor haluaa lukea lisää tekstiä !

Lähettäjä: Rewjan 
Päivämäärä:   15.6.09 21:41:13

tekstiä tulee, kun saan sitä taas aikaiseksi. Seuraava luku on vielä hieman vaiheessa inspiraationi ailahtelevan mielentilan sekä erinäisten tapahtumien kuten rippileiri ja konfirmaatio takia.

Älköö hätäilkö, kyllä mä kirjotan heti kun ehdin :]

Lähettäjä: refugee 
Päivämäärä:   21.6.09 21:13:32

On se hianoa kun kesälomallakaan ei tule lisää tekstiä. Ei sillä että ehtisin lukee nyt mut voisin tallentaa läppärille ja sitte lukee jossai junas :3

peeäs ei sentää oo yhtä turha viesti ku "up" tai "lisää".

iida// (anteeksi liian laiska edes pasteemaan) emmä noi pienistä järkyty. Kyllä sitä saa omat mielipiteet olla kunha ei järjestä pittiä Metrojen keikalla ja vammauta @!#$ ;_____;' (Kyllä, olen niin katkera että valitan jopa tänne. Lynkkaan ne jotka kehtaa väittää et on huono pändi.)

Lähettäjä: Dragonhead 
Päivämäärä:   22.6.09 19:16:27

Polvi käänty ympäri kun joku potkas pitissä?

Laitoin nyt Rewjanille viimesimmän luvun, ehkäpä se vielä tänään lisää sen tänne.

Lähettäjä: Rewjan 
Päivämäärä:   22.6.09 21:20:19

A/N1: musta tuntuu että oon oikeesti hankkinu elämän, kun mulla ei oo enää juuri ollenkaan aikaa kirjotella tätä. Paitsi nyt iski taas hirmuinen inspiraatio tai jotain, saan taas vaihteeksi ehkä jotain aikaankin. Mutta juu, tässä tämä luku, eihän tässä nyt varsinaisesti mitään tapahdu ja lyhytkin tämä on, mutta joo OKEI PIDÄN SUUNI KIINNI ja olkaat hyvät.

---

Chapter twenty-four – Mika’s point of view – Not so guitar hero

Tuijotin hengästyneenä liikuntasalin kattoa. En ollut ehkä koskaan ennen ollut näin varma, että saisin alkaa etsimään vatsalihaksilleni hautapaikkaa. Ne varmaankin tahtoisivat tulla haudatuiksi johonkin kauniiseen lehtoon tai kukkaniitylle, eivätkä painajaismaiselle hautausmaalle. Ainakin minä kuvittelin niin.
”Kasikytkolme, aika hyvä”, Jukka sanoi ja vinkkasi minulle silmää kirjatessaan lukemaa ylös kuntokorttiini.
”Ois se paremminki voinu mennä”, huokaisin ja nostin päätäni voimistelusalin lattialle asetetusta sinisestä patjasta hitusen vain joutuakseni kolauttamaan sen takaisin maihin todetessani, ettei minulla tainnut juuri nyt olla edes tarpeeksi voimaa pystyyn nousemiseen.
”No ainahan vois mennä vähän paremmin mut hyvä toi oli”, vihreähiuksinen poika sanoi ja istuskeli vieressäni odottaen, josko kykenisin pikkuhiljaa kyhäämään itseni ylös. Heikossa hapessa oleva sixpackini kuitenkin oli sitä mieltä, että nyt oli paussin paikka, eli nousemisesta ei kannattaisi edes haaveilla. Okei, kuntoni oli suoraan sanottuna ahterista. Yksi pieni istumaannousutesti ja minä olin puolikuollut. Fiilistäni ei yhtään helpottanut se, että kun käänsin pääni sivulle, jouduin toteamaan, ettei vielä puoletkaan samassa rivissä vatsalihaksiaan kiduttavista ollut luopunut leikistä. Nielaisin jo pelkästä pakokauhusta miettiessäni, kuinka surkeat prosentit tästäkin osa-alueesta saisin.
”Siihenkö aattelit jäädä makaamaan?” Jukka kysyi vilkuillen minua epäilevästi kulmiensa alta. Rumpali näytti pieneltä jopa tästä kuvakulmasta – edes se, että hän vihreine taakse sidottuine hiuksineen oli kumartuneena ylleni, ei tehnyt hänestä tippaakaan miehekkäämmän tai valtaisamman oloista. Pieni mikä pieni.
”Ei se ny ihan suunnitelmiin kuulunu, mut en mä kyllä taida tästä ylöskään päästä”, yskäisin ja suljin silmäni. Veren kohina päässäni veti kieltämättä aika komeat taustat vokalistina toimivalle mankasta pauhaavalle piippaukselle, joka oli jo kiihtynyt kauhistuttavan kovaan tahtiin. Tähän mennessä melko moni oli jo heittänyt pyyhkeen kehään, mutta vieläkin joukostamme löytyi niitä, jotka nousivat kerta toisensa jälkeen yhä vain kevyemmän näköisesti lattiasta – Jak mukaan lukien. Vaaleahiuksinen suoritti koettelemustaan toisessa päässä salia, eikä hänellä näyttänyt olevan minkäänlaisia ongelmia minkään lihasryhmänsä kanssa. Piippaus kiihtyi kiihtymistään, ja vieressäni vielä hetki sitten huhkinut Ristokin läsähti lattiaan loppuun palaneena.
”Nouse ny vaan et päästään joskus noihin muihinki testeihin”, Jukka yritti maanitella minua nousemaan ja tökki pohjettani äärettömän ärsyttävästi.
”Okei, okei, mä nousen”, antauduin ja laskin kolmeen, ennen kuin uskalsin pyytää lihaksiani nostamaan minut ylös. Loppujen lopuksi sainkin itseni kammettua joten kuten istuma-asentoon, vaikka se tekikin aika tiukkaa. Jukka oli lentoon lähdössä kuin vieterilelu ja loikki ympärilläni yrittäen saada minut liikkeelle edes hitusen nopeammin. En vain kerta kaikkiaan ymmärtänyt ihmisiä, joilla virtaa riitti tuollaiseenkin touhottamiseen. Jukka itse oli tempaissut reilut 140 nousua ennen minua, eikä hän ollut tippaakaan nuutuneen oloinen. Ehkä vika olikin minussa. Nousin jaloilleni, ja juuri kun olin päässyt pystyasentoon, veti pieni vihreä vieterieläin minua mukanaan kohti leuanvetotankoa. Tästä ei hyvä heiluisi, ei hélvetissä.

Ojala oli määrännyt meille kuntotestiin jo ennalta parit, joiden tarkoitus oli vahtia, että emme yrittäneet fuskata yhdessäkään osa-alueessa. Minulla oli sinänsä käynyt melko hyvä tuuri, kun onni oli suonut minulle sentään Jukan pariksi, eikä jotakuta minulle vieläkin vierasta ja outoa hyypiötä, jonka nimeä tuskin muistin. Irokeesillä varustetussa jätkässä oli vain se vikana, etten olisi millään jaksanut raahautua hänen perässään – ja se, että häpeääni ei voinut sanoin kuvailla, kun pieni rumpali veti leukoja täysiin prosentteihin vaaditun määrän siinä missä minä sain hädin tuskin viidesti komennettua käsivarsiani rutistamaan kaikki voimani käyttöön. Jos koulussa vihasin jotakin, niin kuntotestejä. Ne olivat omiaan ruokkimaan alemmuuskompleksiani miehenä – fyysisen kuntoni heikkous sai jo minutkin kuvittelemaan, että muiden vankka mielipide naiseudestani oli sittenkin vankemmalla pohjalla kuin syntymätodistukseen merkattu sukupuoli.

***

Jukan vauhdilla me olimme porhaltaneet jokaisen testiosuuden lävitse ensimmäisten joukossa, joten lopputunnista meillä ei ollut enää oikeastaan mitään tekemistä, ellei epämääräistä ympäriinsä palloilua otettu mukaan lukuun. Minä olin tosin tehnyt jo luppoaikamme alkumetreillä Jukalle selväksi, etten jaksaisi juoksennella hänen perässään enää sekuntiakaan kauempaa. Olin istahtanut mielenosoitukseksi vasten liikuntasalin betonista seinää, enkä suostunut liikauttamaan lihastakaan, vaikka parini oli kuinka vahdannut ja pyörinyt ympärilläni kuin häiriintynyt hyrrä. Kaikeksi onnekseni Jukka oli luovuttanut suhteellisen nopeasti ja päätynyt istumaan viereeni. Sen jälkeen sitten juttu oli taas luistanut kuin vettä vain. Kerrankin oli joku, jonka kanssa pystyi puhumaan musiikista vaikka maailman loppuun asti. Jukka ei ollut niitä ihmisiä jotka soittivat vain sen vuoksi, että se oli cool tai jotain, vaan hän oikeasti harrasti musiikkia, kaiken kukkuraksi ehkä jopa aktiivisemmin kuin minä. Pojan puheista kuulsi läpi se, kuinka paljon hän oikeasti oli perehtynyt kuuluisiinkin muusikkoihin – eteenkin rumpaleihin – ja opetteli jatkuvasti uutta jäljittelemällä heitä.
”No, kuka sit on sun musiikillinen idolis jonka jalanjäljissä sä oot aatellu kulkea?” Jukka kysyi ja valui rennosti seinää pitkin kohti liikuntasalin lattiaa.
”En mä tiedä”, totesin hetken mietinnän jälkeen. Kun ajattelinkin sanaa idoli, ei mieleeni kuvastunut yksiäkään kasvoja, jotka olisin voinut termin alle listata. Tietysti osasin nimetä joitakin laulajia, joiden tasoiseksi tahtoisin itsekin joskus kehittyä ja muutaman kitaristin, jotka soittivat hienosti, mutten mitään maata mullistavaa.
”Hei, kai sullakin nyt joku on, jota sä ihailet?” Jukka naurahti ja törkkäisi minua leikkimielisesti kylkeen. Tuijotin virnistelevää rumpalia ja yritin vielä miettiä jotakin, mutta pääni löi auttamattomasti tyhjää.
”En mä ihaile muusikkoja vaan musiikkia”, sain lopulta sanotuksi. Se oli fiksuinta mitä tähän hätään keksin sanoa. Ja tarkemmin ajateltuna se olikin koko totuus. En mä niistä jotka sitä musiikkia tekee, mut siitä musiikista.
”No mistäs toi nyt tuli?” toinen naurahti ja vilkaisi minua hieman kummallisesti kulmiensa takaa.
”Suoraan sydämestä”, totesin ja nyökkäsin vahvistaakseni kantaani Jukan tuijottaessa minua edelleenkin mitäänsanomaton ilme kasvoillaan.
”Sä oot kyllä ihme tyyppi”, hän lopulta huoahti päätään pudistellen.
”Jätkä soittaa ku joku parempiki, ja sitte kehtaa vielä väittää ettei ihaile eikä ees apinoi ketään. Miten vítussa sä sitten oot oppinu soittamaan, oikeesti, tää menee jo pikkasen yli hilseen.”
”Mä vaan soitan ja soitan ja soitan. En mä jaksa yrittää matkia muita, kun omal tyylil on paljon helpompi soittaa. Mä soitan omaa musiikkia omal taval ja sitä rataa. Paitsi nyt koulussa soitetaa jotain muiden biisejä mut muuten mä yleensä rämpytän vaan omaa settii”, selitin hieman vaivaantuneena ja puhalsin muutamat poninhännältä karanneet hiussuortuvat pois silmieni edestä odottaen mitä Jukka vastaisi. Hermostuneisuus alkoi väkisinkin hiipiä selkärankaa pitkin tietoisuuteeni, kun irokeesilla varustettu rumpali oli pysynyt jo neljän hengenvedon ajan hiljaa. Olin jo aivan varma että koko jätkä nousisi sekunnilla millä hyvänsä ylös ja lähtisi nauraen matkoihinsa. Joopa joo, olipa taas hélvetin fiksusti sanottu, ’mä vaan soitan’ ja ’rämpytän omaa settii’. Ehdin jo kuvitella mielessäni ainakin seitsemän erilaista tapaa, joilla Jukka voisi kertoa minulle kuinka olin turha jätkä jonka kanssa ei kannattanut hengailla – kuinka olin mukamas olevinani joku muusikkokin, mutten tiennyt mistään mitään ja vedin vain omalla tyylilläni, koska se on olevinaan jotenkin helpompaa. Olisin voinut kumauttaa takaraivoni voimalla liikuntasalin seinään, mutta koska kipua välttelevänä yksilönä tiesin sen sattuvan aivan jumalattomasti, sain hillittyä itseäni edes sen verran, etten jälleen kerran näyttänyt muiden silmissä aivan pimeältä. Tai no, mikä minä olin sanomaan, ettei porukka täällä pitänyt minua jo nyt täysin kajahtaneena, sillä en ollut ainakaan toistaiseksi oppinut lukemaan muiden ajatuksia. Ja ehkä ihan vain itsesuojelun nimissä olikin ihan hyvä, etten tiennyt mitä kaikki muut ajattelivat. Vaikka kieltämättä olisin tahtonut tietää mitä totisena istuvan Jukan päässä liikkui juuri näiden tahmeiden ja jäykkien sekuntien aikana. Uskaltauduin hädin tuskin vilkuilemaan silmäkulmastani ikiliikkujaa, josta kaikki liike ja virta olivat yhtäkkiä kaikonneet.
”Et sitte aikasemmin voinu kertoa että sävellät omaaki matskua? Tai mä nyt oletan että sitä sä tolla omalla setilläs tarkotat. Voi saamari mikä jätkä”, Jukka puuskahti ja mulkaisi minua myrkyllisesti.
”Mulla ei ois ikinä mielikuvitusta tollaseen, et víttu ees tajuu miten kateellinen mä oon”, poika levitteli käsiään murmuttaen kuin kovia kokenut pieni eläin.
”Mä en vaan tajua mistä tollasia multitalentteja sikiää. Te ilmiselvästi vedätte toisianne jotenki puoleensa tai jotai, Jak on tollanen hemmetin kone, siltä ei kunto lopu vaikka se juoksis Kiinaan asti ja takasin ja sitte sinäki oot varmaan joku Mozartin moderni pojanpojanpojanpojanpojanpoika”, hänen selityksestään ei tahtonut tulla millään loppua kun hän oli saanut suunsa auki. Jostain syystä hänen liioiteltu avautumisensa siitä miten minä olin mukamas niin suunnattoman hyvä kaikessa, ja kuinka sen vuoksi olin varmasti ainoa ihminen, joka tuli niinkin víttumaisen ihmisen kuin Jak kanssa toimeen onnistuen välttämään suurempia konflikteja ja eripuraisia riitatilanteita, sai minut hymyilemään liioitellun leveästi, ja kun Jukka ehti soutaa angstivirtansa siihen kohtaan, missä hän paljasti olevansa täysin surkea kaikessa ja että hän oli varmasti epäonnistunut niin ihmisenä kuin rumpalina kuin kaikkena muunakin, en voinut olla hajoamatta yleensä niin vilkkaan ja värikkään kaverin synkistelykohtaukselle.
”Víttuakos siinä naurat, mä puhun vakavista asioista”, Jukka murahti ja loi minuun kimpaantuneen katseen, joka ei ainakaan onnistunut hillitsemään naurukohtaustani.
”Joo-o, jos kuule tietäisit miten säälittävää nyhverrystä suurin osa niistä mun niin sanotuista biiseistä on, niin et kyllä väittäisi mua joksikin hélvetin multitalentiksi”, sain lopulta änkytettyä nauruntyrskähdyksieni lomasta.
”Juu juu niin vissiin, onhan se tossa musiikintunneilla nähty kuinka sä oot ihan lahjaton paska josta ei todellakaan oo yhtään mihinkään”, Jukka sössötti ja katsoi minua sellainen ilme kasvoillaan, että minun olisi aivan turha yrittää väittää vastaan yhtään mihinkään, mitä hän sanoi. Jos totta puhuttiin, niin ei minulla ollutkaan sen suurempaa intoa inttää omaa kantaani lävitse, sillä kokemuksen syvällä rintaäänellä pystyin sanomaan, ettei sitä kuunneltaisi kuitenkaan. Päädyin vain tuhahtamaan vastaukseksi jotakin epämääräistä niin, että pian olin Jukan vuoro kuolla nauruun, kun olin loppujen lopuksi itse lähellä tukehtua omiin hiuksiini, jotka eivät tahtoneet enää millään kestää poissa kasvojeni edestä missään tilanteessa.

***

”Tällä kertaa järjestäjät pääsevät helpolla, koska seuraavallakin ryhmällä on kuntotesti heti perään, joten kamat voivat jäädä paikoilleen. Kaikki te jotka olette jo palauttaneet kuntokorttinne ja tarkistaneet numeronne taulukosta, alkakaa hipsimään suihkuun, loput tulevat perässä”, Johannes Ojalan aggressiivinen ääni kaikui salissa. Minä ja Jukka emme olleet toki edes muistaneet ajatella, että meidän olisi kenties pitänyt tarkistaa numerot – ja vihreälettinen oli sitä paitsi onnistunut melkein jo hukkaamaan kuntokorttinsa. Onneksi löysimme sen kuitenkin nopeasti, sillä kumpikaan meistä ei ollut erityisen innostunut kuuntelemaan upseerinomaisesti valtaansa käyttävän liikunnanopettajan puhuttelua, joka olisi mitä luultavammin koskenut huolimattomuutta ja välinpitämättömyyttä koulun omaisuutta kohtaan tai jotakin muuta vastaavaa. Olin jo muutaman kerran saanut kuunnella Ojalan saarnoja sivukorvalla, ja se oli minulle ihan riittävästi. Loppujen lopuksi minä ja Jukka olimme viimeiset, jotka astelivat pukuhuoneeseen, josta jo kiitettävä osa porukkaa oli ottanut hatkat. Jak tosin istuskeli vielä penkillä täysin kiireettömän oloisena, ja kun hipsin hänen viereensä etsimään pyyhettäni, oli hänellä loistavasti aikaa tyrkkäistä minua kevyesti kylkeen ja näin ollen saada sydämeni pysähtymään taas ikuisuudelta tuntuvaksi hetkesi.
”Minkäs numeron sait?” hän kysyi virnistäen ja kohotti kulmiaan uteliaana.
”Liian huono ääneen sanottavaksi”, jupisin ja yritin etsiä pyyhettäni mahdollisimman nopeasti muiden tavaroideni joukosta, jotka minun tuurillani olivat täydellisessä epäjärjestyksessä.
”Vai niin”, Jak naurahti pehmeästi, ja minä otin muutaman gasellinloikan kohti lähes autioitunutta suihkuhuonetta pyyhkeeni kanssa. Kun olin varmasti muiden katseiden ulottumattomissa, potkaisin itseäni rangaistukseksi. En kovaa, mutta niin että tunsin sen. Víttu mikä idiootti olinkaan – tämä ei ilmeisesti ollut enää minkään tason vítsi. Olin ihan aikuisten oikeasti kusessa Jakiin, [HAAH HAAH HAH] vaikka kaikki rakastumisen etiketit jankuttivatkin, että suurin virhe, minkä ikinä voit tehdä, on rakastua ystävääsi. Luikahdin vikkelästi suihkun alle ja yritin saada pääni viilenemään, mikä tosin onnistui kovin heikosti osaksi siksi, että inhosin kylmiä suihkuja, ja toisekseen sen vuoksi, ettei kukaan tai mikään ehtisi viiletä siinä kymmenessä sekunnissa, joka minulla oli arvioiden aikaa suihkussa käymiseen, mikäli siis aioin olla ajoissa seuraavalla tunnilla. Jouduin siis nopeasti astumaan jälleen takaisin pukuhuoneen puolelle, josta sakki hälveni jokaisella silmänräpäytyksellä. Tosin minun oli niin turha kuvitella, että eräs nimeltä mainitsematon Jak olisi liikuttanut persettään millin vertaa. Yksikään vaatteistani ei tuntunut asettuvan päälleni vaikka kuinka yritin, ja pukeutumisessa meni aivan liian kauan. Asiaa ei yhtään helpottanut se, että vaikka kuinka olin katsomatta Jakia, en voinut olla tuntematta hänen katsettaan minussa. Äänet päässäni huutelivat kuinka hävytön olinkaan, kun pelkän ystävän katse sai minut tähän jamaan, ja minä yritin näytellä täysin normaalia, kuvittelin ettei mikään ollut vikana. Kävelin täysin tavanomaisesti pelin ääreen ja solmin hiukseni kiinni, rajasin silmäni varmoin ja harjaantunein vedoin. Tungin tavarani laukkuuni ilmekään värähtämättä, mutten silti voinut estää hengitystäni tihentymästä kun hänen käsivartensa painautui omaani vasten ohimennen kävellessämme ulos pukuhuoneesta käytävään, joka kellojen soitua täyttyi oppilaista kuin satama vuorovedestä. Ainaisena ongelmana tässä vesimassassa oli vain se, että valtavirta tuntui aina olevan menossa väärään suuntaan, eikä todellakaan ollut helppoa leikkiä kohti yläjuoksua loikkivaa lohta. Jos ihan rehellinen olin, en hetkeen ollut edes varma, mille tunnille minun kuuluisi olla matkalla, mutta kun muistin viimeyön valvomiseni, kirkastui asia minulle saman tien.
”Meil on muuten vissiin ruotsin koe”, totesin ja vilkaisin Jakia, jos vaikka saisin häneltä vahvistusta epäilyksiini. Sitten voisin kyllä hakata päätäni seinään, jos olisin koko eilisen yön lukenut kokeisiin, joita ei edes oikeasti olisi, varsinkaan kun kokeiden määrä ei tässä ennen joulua ollut mitenkään pieni ja mitätön.
”Jep”, kiharapäinen tokaisi ja sujahti rappukäytävään minä kannoillansa.
”Jos vaikka siitä sitten saisit sellasen numeron, jonka sä voit sanoa mulle ihan ääneen, ettei mun tarvitse alkaa keksimään turhan hiljaisia keinoja”, hän virnisti hieman härnäten, ja jostakin syystä ’hiljaiset keinot’ toivat minulle vain hyvin epämääräisiä mielikuvia, joista en tahtoisi ottaa sen tarkemmin selvää. Tai ehkä tahtoisin, mutta olisi paljon viisaampaa olla tekemättä niin.

***

Olin saanut koepaperini yllättävän täyteen vastauksia, joista osa saattoi jopa olla oikein. Loppuihin kohtiin arvoin vain satunnaisia sanoja, jotka edes joten kuten kuulostivat ruotsilta ja rimmasivat lauseen tahdin kanssa. Silti en ollut kovin vakuuttunut siitä, että tästäkään kokeesta seuraisi yhtään mitään hyvää. Olin ainakin yrittänyt parhaani ja menettänyt yhdet yöunet tämänkin takia, mutta siinä ei olisi tarpeeksi tekosyytä siihen, miksi ruotsinnumeroni mitä luultavammin putoaisi joulutodistukseen seitsemään tai peräti kuutoseen. Huoahdin ja panin lyijykynäni takaisin tussilla tuhrittuun penaaliini ja jäin ihmettelemään maailmanmenoa. Jak näytti siltä, ettei hän ollut vielä edes viitsinyt aloittaa koevastausten rustaamista, Raisa taas hioi täydellisiä vastauksiaan yhä parempaan kuosiin. Niinaa ei koko koe kiinnostanut pätkän vertaa, hän vain vilkuili Ristoa, jolle ruotsin arvosana oli ilmeisesti myös toisarvoinen juttu. Edessäni heiluva Jukka kirjoitti paperille sanoja, jotka hän pyyhki saman tien pois. Sinnan paikka oli tällä kertaa ainoa, joka oli tyhjillään. Olin toki huomannut aiemminkin sen, ettei rastapäinen tyttö pahemmin viihtynyt koulussa, mutta yleensä hän oli kyllä tullut tekemään kokeet. Vaikka toisaalta en ihmettelisi, jos hän ei enää tämän vuoden puolella tulisikaan kouluun. Vaikkei minulla ollut harmaintakaan hajua siitä, miksi se tyttö oli ollut sellaisessa kunnossa, olin aika varma, että se oli aika vakavaa. Tajusikohan Sinna nyt, että siinä olinkin ollut minä, vai luulikohan hän yhä, että oli puhunut Jakille? Vai muistiko hän ylipäätään siitä yhtään mitään? Näin jälkeenpäin ajatellen en edes ymmärrä, miten olin osannut toimia siinä tilanteessa niinkin viisaasti, kun olin toiminut. Myönnetään, että muutaman kerran olin jopa miettinyt, että mitä punapäälle olisi edes tapahtunut, jos en olisi lähtenyt yöllä kävelylle. Olisiko joku muu löytänyt hänet, vai olisiko hän paleltunut kuoliaaksi? Ehkä hän olisi ajan kanssa lähtenyt itse kotiin, vaikka tuskin hän sellaisessa kunnossa olisi hirveästi kävellyt ympäriinsä. Minä olin ehkä pelastanut Sinnan hengen, ja sen vuoksi olin vieläkin vähän huolissani hänestä. Mutta ei minulla kai ollut kamalasti tehtävissä: en tiennyt Sinnan numeroa, en asuinpaikkaa – ja sitä paitsi, minähän olin hänelle vain joku hélvetin Mika, joka oli vienyt Jakin häneltä. Se oli niitä kohtia hänen puheestaan, joita en ollut täysin käsittänyt. Olivatko he olleet ennen parhaita kavereita, ja nyt minä olin vienyt vaaleatukkaisen häneltä? Vai oliko Sinna tarkoittanut, että Jak pitäisi minusta enemmän kuin kaverina? Ainakin satatuhatta kysymystä risteili päässäni edestakaisin, ja minä yritin täysin turhaan löytää niihin vastauksia. Kaikki vain tuntui kääntyvän päässäni entistä tiukemmalle ja solmulle, jonka avaaminen ei olisi ilman erinäisiä teräaseita mahdollista edes teoriassa. Miksi ihmeessä kaiken piti olla näin vaikeaa?

***

”Hei muuten, sähän silloin lupasit, että laitat harkintaan sen tenniksen?” kuulin Jakin äänen toiselta puolelta pöytää. Hetkeksi kaikki pysähtyi päässäni, aivoni raksuttivat ja tajusin että en ollut onnistunut onkimaan lusikkaani siitä sopasta.
”Mika, kai sä tiesit että Jak on tyyliin meidän koulun pro, etenkin tenniksessä?” Laura kysyi ja tuijotti minua suu apposen avoinna.
”Sä oot sen matsin jälkeen nii-in kuollut, ellet säkin oo sitten joku hélvetin junnumestari”, tyttö jatkoi järkyttyneenä ja onnistui melkein pudottamaan haarukassaan keikkuneen appelsiininpalasen valkoiselle paidalleen.
”Laura hei, ehkä me ei olla menossa pelaamaan mitään matsia, mä voisin vaikka opettaa Mikaa”, Jak huokaisi ja loi Kultakutriin paljonpuhuvan katseen.
”Aaa, mä en tiennykkää et sä oot kiinnostunu tenniksestä”, tyttö jatkoi kuitenkin saman tien pölötystään minulle.
”En mäkään”, totesin ja hymyilin niin viattomasti kuin vain suinkin.
”Mut vaan ilmeisesti pakotetaan olemaan kiinnostunut.”
”No mut joka tapaukses, perjantain oli hallil reilusti vapait aikoi, ja mul ei ainakaan oo silloon mitään maata mullistavaa ennalta sovittua jännää tapahtumassa, että päätös on sitte sun”, Jak totesi ja jäi tuijottamaan minua odottavasti kohonneiden kulmiensa takaa. Ilman muuta voisin vain suostua täysin mukisematta, mutta miksi turhaan? Ei sillä, etten tahtoisi lähteä hänen kanssaan, mutta jos kerta minut tultaisiin näkemään tenniskentällä nolaamassa itseäni, niin miksi en voisi tehdä vastapalvelusta myös hänelle?
”Totta kai mä lähen, mut vaan yhellä eholla”, lausahdin ja pidin dramaattisen tauon, jonka aikana kaksosten ja ’junnumestarin’ katseet nauliutuivat minuun odottavasti.
”Sulla on nimittäin perjantaina sitte mun kiduttamisen jälkeen laulu- ja kitaratunti”, hymähdin ja katselin kuinka kaikkien kolmen ilmeet venähtivät sellaisiin mittoihin, ettei niitä olisi voinut sanoin kuvailla. Laura - sinänsä ei mikään yllätys – oli ensimmäinen joka sai suunsa auki järkytykseltään.
”Toi on jo aika itsetuhosta”, tyttö tokaisi silmät selällään.
”Tai ehkä toi oli jonkun tason vitsi jota kukaan meistä ei tajunnu, mut sä et oo ilmeisesti kuullu niitä kauhutarinoita seiskan musiikintunneilta?” hän jatkoi puhettaan ja vilkuili minua vieläkin kuin järkensä menettänyt ja vainoharhainen gaselli, joka oli täysissä valmiuksissa loikkaamaan pakoon, jos joku tiikeriksi naamioitunut aavikkopuska aikoisi suorittaa salaisen ja tarkasti suunnitellun yllätyshyökkäyksen.
”Anteeks nyt vaan mut en mä niin paska ole vaikken mitään osaakkaan”, Jak murahti ja vilkaisi verenhimoisesti Kultakutria, joka vastasi hänelle enkelimäisen viattomalla hymyllä.
”Kitaralles voit ainakin sanoo hyvästit, sen sielu on kyllä sen reissun jälkeen siirtynyt auttamattomasti Tuonelan puolelle”, Laura totesi pessimistisesti hänen vieressään istuvasta myrskyn merkistä huolimatta, jonka katseella olisi voinut tappaa jo kokonaisen metropolin asukkaat.
”Turha sun on siinä mököttää, mä kerron vaan totuuden”, tyttö väläytti pepsodent-hymyn Jakille, joka ei kuitenkaan saanut puheenvuoroa kaksosista vanhemman jo aloittaessa:
”Joo, Laura kertoo totuuden, kunhan vaan ensin miinustaa siitä ne liioittelut.”
”En mä liioittele”, Kultakutri sähähti ja vilkaisi veljeään loukkaantuneena.
”Liioittelet, ja tiedokses vaan että et säkään mikään singstar tai guitar hero ole”, Lauri jatkoi sitkeästi Jakin puolustelemista pikkusisarensa jatkaessa vastaväitteitään. Sisarukset olivat niin keskittyneitä kinasteluunsa, etteivät edes huomanneet, kuinka Jak potkaisi minua kevyesti jalkaan pöydän alla ja vinkkasi kohti ruokalan ovia. Me nousimme nopeasti ja vähin äänin jättäen riitapukarit vääntämään kättä asiasta aivan keskenään. Astelimme rivakasti palauttamaan astiat.
”Lauran puheissa on kyllä sitte perää, mä oon aika toivoton mitä musiikkiin tulee”, Jak myönsi nauraen kävellessämme portaita alas kohti seuraavaa luokkaa.
”No sä et oo nähny mua tennismaila kädessä”, huokaisin ja pyörittelin silmiäni merkitsevästi.
”Ollaan ikään kuin samassa veneessä.”
”Mut mikäli sä lupaat ettei sulla mee hermot mun epämusikaalisuuteni kanssa, niin mä tuun kyllä ilomielin sun musiikkitunnilles”, vaaleahiuksinen sanoi ja katsoi minua silmiin juuri niin pitkään, että ehdin juuri eksyä niiden tummaan ja velmuilevaan katseeseen. Ennen kuin edes tajusin, sykkeeni oli taas vaihteeksi noussut vaarallisiin lukemiin, ja Jak seisoi saletisti ainakin kymmenen senttiä lähempänä minua, kuin olisi ollut yhdenkään ystävyyden direktiivin nojalla tarpeellista.
”Sitte mun on kai pakko uhrautua sinne tenniskentälle”, henkäisin ja katsoin kuinka Jak nyökkäsi virne kasvoillaan. Hänen kämmenselkänsä hipaisi omaani niin huomaamattomasti, että se oli varmasti vahinko, jollaista kukaan ei normaalisti edes huomaisi, mutta se sai kylmät väreet kulkemaan pitkin käsivarttani aina niskavilloihin asti.
”Voi saamarin käpypäät jätitte meijät sitte vaan istumaa tonne!” Kultakutrin kiljunta kaikui ruokasalin ovelta portaiden yläpäästä, ja tajusin kuinka nopeasti Jak hivuttautui hieman kauemmas minusta kuin hän ei olisi siinä ikinä seisonutkaan.
”Oma vikanne, mitäs aloitte tappelemaan”, Jak huudahti takaisin ja vilkaisi vielä minua hymyillen.
”Se on sitte sovittu?”, ruskeasilmäinen vahvisti.
”Jep”, nyökkäsin kevyesti ja tungin käteni piiloon hupparini taskuihin. Se oli sitten sovittu.

---

A/N2: en edes tajua miksi laitan tähän tämän toisenkin author's noten, kun mulla ei kertakaikkiaan ole mitään lisättävää. Toivottavasti edes joku sai tästä luvusta jotain irti. Mutta joo, kommentti ois kivaa (:

Lähettäjä: IIDA. 
Päivämäärä:   23.6.09 19:16:11

Hmm.

Hmm-mm.

Ei tosiaan kuuluu lukujen parhaimmistoon, jos ollaan rehellisiä.

Ja et valehdellut yhtään, kun sanoit, että tässä ei tapahdu mitään. Eihän tässä tosiaan tapahtunu YHTÄÄN MITÄÄN. :D

Mun mielestä tästä luvusta saattaa jopa huomata, että olisko tän kirjottamisesta pikkuhiljaa salakavalasti tulossa sulle pakkopullaa? Saatan toki olla väärässäkin. Tässä vaan ei oo enää sitä jotain ja oot alkanu tavallaan kadottamaan ottees tästä.

Kiva lukuhan tää siis oli, mutta mitäänsanomaton. ://

Oli tässäkin toki taas sellasia tosi kivoja kohtia, mille vaan hymyili. :)

"Olin ihan aikuisten oikeasti kusessa Jakiin, [HAAH HAAH HAH] vaikka kaikki rakastumisen etiketit jankuttivatkin, että suurin virhe, minkä ikinä voit tehdä, on rakastua ystävääsi."

Paras lause koko luvussa. :DD

Mutta yksi sana: Luova tauko!
No joo kaksi sanaa. :']
Mutta et sä kuole, jos pidät taukoa ihan tarkotuksella tästä. Ethän?

Lähettäjä: Dragonhead 
Päivämäärä:   24.6.09 20:14:02

Voi elämä en muistanut mainita että nauroin betaillessani tuonne väliin -.-

Lähettäjä: keppälerttu 
Päivämäärä:   26.6.09 23:37:44

eijeijei, lisäää, mä oon lukenu tätä nyt pari päivää putkeen, kaikki kaverit on vaan nauranu ku oon kertonu et luen "homotarinaa" mut tää on siis tosi söpöö + hyvin kirjotettu!:) jatkoa odottelen, kirjotat muuten ihanan pitkiä pätkiä:>

Lähettäjä: keppälerttu 
Päivämäärä:   29.6.09 00:55:32

voi, nyt on kulunu jo melkeen viikko siitä ku sä viimeks jatkoit, ooks kuollu vai miksei susta oo kuullu mitään? otiks sen luovan tauon ehkäpä? epistä jäädä lomalle kertomatta lukijoille ,anna vähän elonmerkkejä meille, tai ainakin mä haluun :D

Lähettäjä: Rewjan 
Päivämäärä:   30.6.09 15:34:23

IIDA., mä en osaa vastata mitään tähän, mutta sen sanon etten tauolle jaksa jäädä.

Dragonhead, oishan se munkin pitäny huomata, mut sinne meni, voi voi :'DD

keppälerttu, kiitosta oikein paljon kaikesta. Ja joo nämä tauot johtuvat siitä, että nykyään hengailen vähän enemmän ulkona, ja muutenkin on ollut vähän töitä yms :>

mutta hei, tauolle en ole jäämässä, kirjoitustahti ei vaan ole ihan niin kova kuin joskus on ollut, mutta kyllä mä vielä hengissä olen : DD

Jatkoa sattaisi olla tulossa tämän viikon loppupuolella, malttakaa siihen asti (:

Lähettäjä: nemi 
Päivämäärä:   2.7.09 16:47:20

jiha vuah, minäkin hengissä ja ilmoitan tässä vain että olen hengessä mukana ja tämä kommentti jatkaa tätä ei-niin-rakentavien kommenttieni sarjaa :DDD

Lähettäjä: keppälerttu 
Päivämäärä:   2.7.09 16:58:16

okeii, kiitos et kuitenki ilmotit et oot hengissä ja jatkamassa jossaki vaihees, se riittää mulle :) tää tarina kuuluu kuitenkin parhaimpiin täällä tt:ssä :>

Lähettäjä: NictorNactor 
Päivämäärä:   2.7.09 23:08:00

tänään on jo torstai ;( millon jatkat mullon ikävä sun tekstiäs ;,,,,(( *itkee*

Lähettäjä: NictorNactor 
Päivämäärä:   3.7.09 19:44:14

millon jatkat?

Lähettäjä: Rewjan 
Päivämäärä:   4.7.09 22:31:59

Jatkoa tulee heti, kun Dragonhead on saanut betattua luvun, jonka lähetin hänelle eilen.

Lähettäjä: NictorNactor 
Päivämäärä:   5.7.09 09:45:46

ihanaaaaa <3 tulee varmaan pätkä jo tänään <33

Lähettäjä: NictorNactor 
Päivämäärä:   5.7.09 23:07:06

on jo sunnuntai ;( millon tulee jatkoa?

Lähettäjä: Dragonhead 
Päivämäärä:   6.7.09 19:13:48

NictorNactor sulla ei ehkä ole muuta tekemistä kuin olla täällä vinkumassa jatkoa jota on tulossa mutta mulla on, eli jos nyt ilahduttaa niin äsken lähti betattu pätkä.

Lähettäjä: Rewjan 
Päivämäärä:   6.7.09 19:20:50

A/N1: en edes jaksa alkaa sepostelemaan tähän mitään. Olkaa vain hyvät.

---

Chapter twenty-five – Jak's point of view – A picture tells more than one thousand words

En ollut koskaan aiemmin edes yrittänyt opettaa kenellekään tennistä. Juuri sen vuoksi tämän kerran jälkeen kunnioittaisin vielä kahta kauheammin kaikkia valmentajia ja opettajia, jotka joutuivat kestämään meitä oppilaita. Jos totta puhuttiin, olisin ollut jo melko raivoissani tai vähintäänkin nyreissäni, jos verkon toisella puolella olisi ollut ihan kuka tahansa muu. Aivan kuten poika oli itsekin sanonut, hän ei ollut kovinkaan potentiaalista pelaaja-ainesta, mutta ainakin hän näytti yrittävän kovasti.
"Ei hélvetti, miten hitossa sä pystyt osumaan tohon joka kerta ja saat sen vielä pysymään ruudussaki", Mika puuskutti kun pallo pääsi jälleen kerran livahtamaan hänen ohitseen. Me tavallaan pelasimme, emme vain laskeneet pisteitä. Sen jälkeen kun olin ensin näyttänyt Mikalle kuinka hänen kuului lyödä ja syöttää, olin hengaillut verkon toisella puolella ja palauttanut hänen syöttönsä niin helpoilla lyönneillä kuin vain suinkin - vaikka silti olikin suuria ongelmia pitää palloa liikkeessä. Hän oli oppinut suhteellisen nopeasti syöttämään ja saamaan pallon lentämään verkon toiselle puolelle, mutta minun lyöntini palauttaminen ei oikein tupannut onnistumaan. Parhaimmillaan hän oli saanut palautettua yhden pallon seitsemän kertaa, kunnes se oli laskeutunut armotta alustaan. Mika kuitenkin löi aloittelijaksi harvinaisen vähän verkkoon. Yritin itse epätoivoisesti muistella sitä, millaista oli olla aloittelija, mutta onnistuminen oli aika heikkoa. Olin pelannut niin kauan ja olin aloittanut saman tasoisten kanssa - joista olin ollut silloinkin yksi parhaista - joten alkutaipaleellani en ollut koskaan tuntenut olevani surkea. Minulle ei ollut koskaan edes tullut mieleen, etten voisi oppia pelaamaan tai että tennis olisi ylivoimaisesti liian vaikeaa. Tatu oli sanonut minulle useasti, että olin varmasti syntynyt maila kädessä. Vaikka itse en siitä osannutkaan olla sen enempää mitään mieltä.
"No, mä oon pelannu kuitenkin hetken kauemmin ku sä", hymähdin ja katselin kun Mika nosti pallon kentän laidalta, jonne se oli hänen ohitseen pyyhältäessään pomppinut.
"Ja sitä paitsi, et sä mitenkään kovin huono oo, jos sä et oikeesti oo koskaan ennen edes pitäny tennismailaa kädessäs", sanoin ja nauroin hengästyneen rokkaripojan irvistykselle, kun hän syötti pallon vihaisesti kohti minua.
"Naljailetko sä tai jotain?" hän murahti ja vilkuili minua viiruiksi piirtyneiden kulmiensa takaa.
"En, toi oli ihan mun rehellinen mielipide", naurahdin ja palautin lyönnin hymyssä suin.
"Vaikka mun täytyy myöntää, et kyllä sä sitä jalkapalloa paremmin pelasit."
"Hiljaa", Mika sihahti ja löi palloa entistä aggressiivisemmin, niin että se olisi kyllä mennyt reilusti yli ruudusta, mikäli olisin vain jättänyt sen lyömättä. Mutta koska nyt olin opettajan asemassa, oli tärkeämpää pitää pallo liikkeessä eikä ajatella pistetilanteita - varsinkin kun hintelän pojan lyönnit vahvistuivat ja paranivat joka kerta. Harjoittelemallahan sitä opittiin, eikä mitenkään muuten. Jonain päivänä Mika voisi osata pelata ihan hyvinkin, jos hän vain haluaisi harjoitella. Mutta jotenkin epäilin vahvasti, että häntä voisi tämän jälkeen olla melko vaikeaa houkutella uudestaan kentälle.
"Víttu", mustatukkainen sihahti pallon jälleen karatessa hänen ulottumattomiinsa.
"Voin sanoo että mä itken jos sä sitte osaatkin soittaa kitaraa ihan tosta vaan ja osaat laulaakki", hän puhisi ja pyyhki hänen hikisille kasvoilleen valuneita hiussuortuvia syrjempään.
"Voin sanoo että sä itket luultavasti ennemmin epätoivosta", naurahdin ja vilkaisin hallin seinällä olevaa kelloa. Olimme pelanneet jo melkein 45 minuuttia.
"Jos mua verrataan kitaristina suhun tennispelaajana, niin sä oot kyllä pro muhun verrattuna."
"No nyt en ihan usko", Mika huoahti ja heitti vielä pallon ilmaan ja löi sen verkon ylitse.
"Älä sitten, mut kohtahan mä sen sulle todistan", sanoin ja löin pallon pehmeästi takaisin Mikalle, keskittymiskyky alkoi ilmeisesti pikkuhiljaa hiipua.
"Tää alkaa varmaan jo riittää, jos vaan venytellään ja soitetaan kyyti, ni eiköhän se oo tässä", ehdotin ja katselin kuinka helpotus suli rokkarin kasvoille. Musta t-paita oli hiestä märkä ja liimautunut kiinni hänen ihoonsa ja hiukset olivat niin sekaisin kuin vain oli mahdollista. Poika käveli uupuneena kohti laukkujamme, enkä voinut olla hymyilemättä. Mika oli kieltämättä hitusen tyttömäinen pojaksi, mutta ehkä juuri sen takia hän oli niin hyvännäköinen jopa hikisen treenin jälkeen naama nurinpäin ja kaikki raajat väsymyksestä puolikuolleina. Kävelin hänen perässään kentän laidalle ja pakkasin mailat mailakassiini sillä aikaa kun Mika ilmeisesti ajatteli tyhjentää kokonaisen juomapullon sisällön omaan kurkkuunsa.
"No ei se nyt niin kauheeta ollu, eikö vaan?" kysyin ja istahdin hänen viereensä.
"En mä tiiä. Mun pitää ensin vähän sulatella asiaa että sä ylipäätään sait mut ylipuhuttua tänne", hän henkäisi ja melkein purskautti puolet juomapuollon sisälmyksistä syliinsä.
"Mut jos tää on oikeesti tällästä kidutusta, nii mä en kyllä enää koskaan pelaa tennistä."
"Eihän tää oo mitään kidutusta, tehokasta kuntoa, nopeaa reaktiokykyä ja terävää päätä vaativaa urheilua", virnistin ja tökkäisin häntä kevyesti kylkeen.
"Eli ei todellakaan sovi huonokuntoisille hitaanpuoleisille aivokuolleille, kuten minä", Mika totesi silmiään pyöritellen.
"Älä oo tollanen pessimisti, ei kaikkee tarvi aina ottaa niin tosissaan", huokaisin ja loin häneen pitkän katseen.
"Hyvä sä oot sanomaan, sä otat aina kaiken tosissas, etkö oo huomannu kui hirvee kilpailuvietti sulla on?" hän tuhahti ja tönäisi minua takaisin.
"Sä et taas suostu tajuamaan mun pointtia", huokaisin ja tuijotin mustatukkaista pitkään silmiin, joissa velloi epäusko kuin myrskyä enteilevässä meressä. Tennishallin valaistuksessa näytti aivan siltä, kuin hänen silmiensä sini olisi tummentunut useamman asteen.
"Kyllähän mä tajuan", hän intti sitkeästi vastaan ja mulkoili minua tummien ripsiensä lomasta.
"Mä en kyllä taas tajua miksi sä mökötät tolleen", huokaisin ja tuijotin häntä edelleen silmiin niin intensiivisesti kuin vain mahdollista. Mika laski juomapullon huuliltaan, ja muutama vesitippa jäi vellomaan hänen viivaksi piirtyneille huulilleen saaden hänen huulirenkaansa hohtamaan entistä hopeisempina. Kaikista eniten minua ärsytti se, etten osannut ollenkaan tulkita pojan kovanaamaista ilmettä.
"Mä en mökötä", hän sanoi varmalla äänellä ja tuijotti minua entistä uhmakkaammalla ilmeellä.
"No mitä sä sitten teet, saanko kysyä?"
"Leikin ettei mua ollenkaan haittaa se, että sä vaan aina oot siinä virnuilemassa kun mä oon elämäni syvimmässä ahdingossa kun tunnen itseni ehkä maailman surkeimmaksi ihmiseksi tollasen monilahjakkuuden rinnalla. Jotkut kutsuvat tällaista mielentilaa ironisesti teiniangstiksi tai syyttömäksi alemmuuskompleksiksi", hän totesi vakavalla naamalla.
”Sä ja sun alemmuuskompleksit”, huokaisin enkä voinut estää itseäni läimäyttämästä kämmentä otsaani. Jotenkin rokkarin puheet alkoivat taas menemään ylitse hilseen.
”Just tota mä tarkotan, sä et ota mua vakavasti, sä vaan pelleilet koko ajan niin ettei susta tiiä mikä sun puheistas on totta ja mikä läppää, ihanku sä kiusaisit mua ihan tahallas”, hän huudahti ja käänsi katseensa pois. Hetken aikaa pääni raksutti tyhjää.
”Ai miten niin kiusaan?” kysyin hieman hämmentyneenä ja yritin saada hallin vastapäistä seinää jääräpäisesti tuijottavan pojan katseen käännettyä itseeni.
”No just tolleen”, hän tuhati.
”Ai miten tolleen?” jatkoin tivaamistani hänen tuijottaessaan nokka pystyssä kohtisuoraan eteensä.
”Voi luoja sun kanssas”, hän sihahti yritti heittää minua käsissään pyörineellä juomapullolla, joka ei kuitenkaan ottanut osuakseen minuun.
”Ai nyt sä rupeat väkivaltaseks”, totesin tyynesti, ja kun Mika ei ilmeisesti juuri alkaneella mykkäkoulullaan jättänyt minulle muita vaihtoehtoja, livautin käteni salakavalasti hänen ympärilleen ja kumosin hänet risti-istunnasta selälleen alustaan ennen kuin hän olisi ehtinyt edes sanoa kissakala, tai edes pelkkä kissa.
”Ja kumpikohan meistä on se väkivaltanen?” rokkari vingahti kun painoin hänen rimpuilevat kätensä maahan.
”Kumpikin, ja sitä paitsi sä aloitit”, sanoin virnistäen, mutta Mika vain tuijotti minua edelleenkin loukkaantuneen oloisena alapuoleltani.
”Just joo”, hän murmutti ja antoi katseensa lipua pitkin kattoa. Ei tämän ihan näin pitänyt taas mennä. En todellakaan osannut käsitellä alemmuuskompleksin tai minkä hyvänsä pahantuulisuuden mörököllin kourissa kärsiviä ihmisiä.
"No mitä mun pitää tehä että sä et enää mökötä?" yritin vielä kerran kysyä ja hymyilin niin rehellisesti ja tavallisesti ja epäkiusaavasti kuin suinkin. Rokkari käänsi kasvonsa hetkeksi minuun ja katsoi minua jälleen outo ilme kasvoillaan. Hän ilmeisesti mietti itsekin, mitä seuraavaksi sanoisi.
"Oo víttu rehellinen", hän tokaisi ja katsoi minua tummuneilla silmillään, joissa välkehti pohjaton meri.
"Koska mä oon sulle valehdellu?"
"No mistä minä tiedän", hän hymähti ja kohautti olkiaan niin selkeästi kuin se vain oli mahdollista maahan painettuna. Keskustelu ei tuntunut etenevän yhtään mihinkään. Uin tummassa meressä jossa ei ollut rantoja tai pohjaa, yritin vain olla hukkumatta ja suunnistaa jonnekin, löytää jotakin tuuliselta ulapalta.
"Mä en käsitä sua", totesin ja päästin hänen ranteensa vapaiksi, mutta Mika ei kuitenkaan vapaudestaan huolimatta tehnyt elettäkään noustakseen. Hän vain tuijotti apaattisena kattoon hiljaisuuden velloessa hallissa. Meidän kanssamme samaan aikaan oli ollut vain pelaamassa jotakin pikkutyttöjä, jotka hekin olivat lähteneet aikoja sitten. Olimme hallissa ihan kahdestaan.
"Mä en tajuu enää mistään mitään", Mika totesi vihdoin. Yritin keksiä jotakin sanottavaa, mutta mikään ei tuntunut olevan sopivaa tähän väliin. Kunpa vain tietäisin mitä maassa makoileva poika ajatteli - vaikka minulla oli kyllä vahva tunne siitä, etten ymmärtäisi hänen ajatuksenjuoksuaan siltikään sen enempää.
"Tuskin kukaan meistä loppujen lopuks on yhtään sen enempää kartalla tän maailman menosta", sanoin ja sain Mikalta vastaukseksi kevyen nyökkäyksen.
"Ehkä sitte niin", hän huokaisi lopulta ja nousi istumaan käsiensä varaan.
"Mut kyl se silti helpottais, jos ei tarvis aina arvailla kaikkea ja tapella ittensä kanssa kun ei tiedä mitä uskoa ja mikä on valetta, mikä totta, mikä faktaa mikä läppää", rokkari totesi ja nousi seisomaan vaatteitaan pudistellen.
"Jos mä vaikka soitan nyt sen yhden torven hakemaan meidät, ni kai me ehditään venytellä sillä välin?"
"Juu ihan hyvin keretään", nyökkäsin ja nousin itsekin seisomaan. Vaikka itse en ollut opettajan osassa pahemmin hikoillutkaan, kylmyys alkoi jo hiipiä ihoa myöten vaatteideni alle. Kaivoin treenilaukustani valkoisen Adidaksen hupparin ja vedin sen ylleni. Mika oli soittanut veljelleen niin nopeasti, etten ollut edes ehtinyt kuulemaan sanaakaan koko puhelusta omien ajatuksieni lomasta.
"Laita säkin jotain päälle ettet saa kylmää", vinkkasin ja ojensin pojan laukun hänelle.
"Juu niin mä aattelinkin", hän hymähti ja veti kokomustan umpihupparin vetoketjun takaa. Mika oli pukeutunut kiireestä kantapäähän mustaan. En edes uskaltanut ajatella kuinka tummilla vesillä hänen ajatuksensa seilasivatkaan, jos hän oli jo päällisin puolin noin pimeyteen kääriytynyt. Hetken välillämme vallitsi jälleen hiljaisuus, kunnes omalta kieleltäni ulos tanssineet sanat mursivat kylmyyteen hiljalleen kiteytyvää jäätä.
"Vaik mä en tiedä mitä sä aattelet, niin sen mä voin sanoa, että muhun sä voit luottaa. Mä puhun aina totta, ja mä tarkotan aina kaikkea mitä mä sanon ja teen, mä oon niin korviani myöten täynnä teeskentelijöitä. Mä sanon asiat tasan niin kun ne mun päässä on, ja vaikka se välillä loukkaakin ihmisiä, niin tällanen mä oon, enkä itelleni voi mitään. Mikäli en jollekin tällasena kelpaa, niin antaa sen olla. Mä teen just niinkun musta tuntuu hyvältä, ja sillä selvä", sanoin ja katsoin Mikaa, joka oli kallistanut päätään kevyesti kuunnellessaan minua.
"Oikeesti?" rokkarin sanat kaikuivat hiljaisessa hallissa.
"No ihan oikeesti", naurahdin, astuin muutaman askeleen kohti häntä ja kietaisin käteni hänen ympärillensä.
"Mä en halais sua jos mä en sitä oikeesti tarkottais", hymähdin ja tuijotin hänen hupparinsa alta pilkistäviä pieniä luomia hänen niskassaan.
"Ja mitäköhän se mahtaa tarkottaa, että sä halaat mua?" Mika kysyi jännittyneellä ja epäilystä tihkuvalla äänellä.
"Vaikka sitä että sä oot hyvä tyyppi ja halattavan näkönen", naurahdin hänen korvaansa, ja tunsin kuinka hän hieman rentoutui. Vaikka tosiasiassa en halannut ihmisiä, jotka olivat vain hyviä tyyppejä ja halattavan näköisiä. Oikeasti Mika oli paljon enemmän - mutta joskus jotkin asiat oli viisaampaa jättää luettavaksi rivien välistä.
"C'mon hei, mä en edelleenkään tiedä mitä sun pienessä päässäs liikkuu, mut sä oot silti tän kaupungin paras jätkä", hellitin hieman otettani ja toin pääni Mikan kasvojen eteen ja katsoin hänen jo hieman hymyyn pilkahtaviin silmiinsä.
"No sepäs on hauska kuulla. Mut hei, must tuntuu et meidän pitää venytellä nyt aika hélvetin nopeesti, jos me aateltiin olla niinku ready ennenku Toni on kaahannu tänne. Sä vissiin tiedät että siin on rallikuskin ainesta", rokkari sanoi ja virnisti viimeisen lausahduksen kohdalla erittäin tuskaisesti.
"Oikeesti, mä odotan kauhulla sitä päivää kun se ajaa ulos tieltä tai tuo kotiin sellaset ylinopeussakot että lähtee sekä kortti ja kaikki loppuki omaisuus sen sakon maksamiseks."
"Sinuna mä sitte rukoilisin sen puolesta, että kaikki valvontakamerat sun veljes reiteillä on epäkunnossa", virnistin ja päästin käteni valumaan alas Mikan lämpimiltä hupparin verhoilemilta kyljiltä.
"Mut joo, venytellää nytte tai sä et muuten pääse kyllä huomenna sängystä ylös vaikka rautakangella kampeaisit", virnistin ja aloin vetämään tehokkaimmaksi toteamaani venytyssarjaa.

***

"Haluutko sä käydä ensin suihkussa, vai käynkö mä?" Mika kysyi talsiessaan ympäri huonettaan.
"Mee sä vaan, sähän se meistä tänään olit se, joka hikoili", sanoin ja nyökkäsin pojalle hyväksyvästi. Olimme tulleet suoraan hallilta Mikan luokse, sillä nyt kun minä olin rokkarin sanojen mukaan saanut kiduttaa ja retuuttaa häntä ympäri pientä kenttää laittoman pienen ja vauhdikkaan pallon perässä, oli minun vuoroni kärsiä jostakin, mistä minulla ei toistaiseksi ollut harmainta hajua. En ollut harjoittanut mitään musiikillista sitten seitsemännen luokan, en edes laulanut suihkussa, vaikka joidenkin teorioiden mukaan kaikki sitä harrastavat, vaikka toisin väittävät. Mutta lupaus oli lupaus, eikä tästä päässyt enää yli eikä ympäri.
"Okei, no öö ootas keksin sulle jotain ajankuluks siksi aikaa..."
"No enköhän mä sen aikaa malta odottaa", virnistin ja loin Mikaan hieman kiusoittelevan katseen.
"Sä et tiedä kuinka kauan mä jaksan asua suihkussa", hän totesi ja vastasi katseeseeni hymy itseironiaa uhkuen.
"Mut hei sä voit vaikka käydä koneella, ootas etin mun läppärin jostain", hän jupisi ja jatkoi huoneessaan poukkoilua kuin pieni superpallo. Lopulta hän ilmeisesti löysi etsimänsä jostakin laatikosta ja käveli minua kohti tietokone sylissään.
"Tää on sitte vanha ku taivas, joku Tonin entinen romu joka on niin hidas ja ihan tilteissä, kun en oo oikeen jaksanut sen hyväksi mitään tehä sen jälkeen kun sen sain. Ei hirveesti huvita missään netissäkään hengailla ku koko páska on niin hidas", hän selitti silmiään pyöritellen ja laski Acerin käsiini.
"Juu miten vaan, enköhän mä sen kanssa ton aikaa pärjää. Mähän voin vaik kattoo jos saisin sen taiottua nopeammaks jollain tapaa", vinkkasin silmääni ja laskin tietokoneen Mikan sängylle.
"Ai osaistko sä?" sinisilmäinen kysyi pää kallellaan.
"Mä en tiennykkää et sä oot joku nörtti."
"En mä oo mikään nörtti, oon vaan sen verran ton omanki läppärin kanssa tapellu ku Ella on onnistunu saamaan senki lagaamaa ku paatuneempiki tuholainen, että kyllä mulla on jotain ässiä hihoissa", totesin ja käynnistin sylimikron, joka alkoi pitämään lupaavaa rauhallista hurinaa.
"Aijaa, mä siis en ookkaan ainoa tässä maailmassa, jolla ei oikeen synkkaa noiden tietokoneiden kanssa", Mika naurahti ja huokaisi helpottuneena.
"Mä kyl hipsin nyt sinne suihkuun että ehitään tänää vielä tekemäänki jotain", hän jatkoi ja pujahti liukkaasti oviaukkoon.
"Juu ei mitään kiirettä, onha meillä vaikka koko yö aikaa", virnistin rokkarille olkani yli.
"Joo, sä jäätkin sitte nukkumaan mun sängyn alle ja jatketaan kitaratuntia aamulla, mikäli emme saa tyydyttäviä tuloksia aikaan tämän vuorokauden puolella", Mika sanoi ja veti kasvoilleen pirullisen hymyn.
"Damn it, sitte mä taidankin joutuu jäämään nukkumaan sun vierees useammaks yöks", sihahdin mukamas kauhuissani.
"Jaa että sitä pyritään Michelinan kainaloon nukkumaan, mä oon aina tienny että sussa on jotain epäilyttävää", Tonin henkivartijan olemus oli ilmestynyt hintelän kitaristin taakse kuin tyhjästä.
"Mitä säkin siinä teet, eiks sun pitäis olla alakerrassa dataamassa niinku aina?" Mika kysyi tältä happamana, mutta hän ei vaivautunut vastaamaan pikkuveljensä - tai sisarensa, kuten Toni ilmeisesti asian ilmaisi - kysymykseen lainkaan, vaan tuijotti minua kuin vihainen vahtikoira.
"Mä tulin vahtimaan tota epäilyttävää jätkää, joka on sutkin juoksuttanu henkihieveriin - ei sillä kyllä se sulle hyvää tekee, saat säki vähä lihasta luides ympärille - mut tollasia on pakko kato pitää silmällä. Just tollaset syö pikkusiskoja elävältä", Toni selitti kuin salainen agentti, jolla oli maailma pelastettavanaan.
"Joo ja Suomen mielenterveyslaitoksen pitäis olla vähän tarkkaavaisempi ettei tollasia mielipuolisia ylisuojelevia isoveljiä päästettäis vapaalle jalalle ihan noin helposti. Oikeesti Toni hanki apua tai ees jotkut lääkkeet ettet sä hyökkää jokaisen mun frendin kimppuun. Ihmekkös toi kun mulla ei riitä ystäviä kun sä karkotat ne kaikki pois", Mika narisi ja näytti manaavan isoveljeään joka sekunti yhä syvemmälle maan rakoon, jonka hän oli varmaankin ehtinyt kaivamaan takapihalle alta aikayksikön heti tänne muuttamisensa jälkeen.
"Seli seli, mun piti vaan tulla kysymään että haluuko toi niin kutsuttu ystäväsi syödä jotakin, vai aikooko se kuolla nälkään? Me vissiin tilataan pizzaa tai jotain, että ota tai jätä, me kyllä tarjotaan ja sitä rataa", Toni selitti neutraalilla äänellä ja liu’utti kättään lyhyiden hiustensa lomassa.
"Jos niiden listalta löytyy joku kasvisversio, niin kyllä mä voin ottaa", sanoin ja nyökkäsin kohteliaasti hymyillen.
"Ai niin, sä olitkin niitä pupunruoanmussuttajia", mr. salainen agentti naurahti ivailevasti.
"Joo nyt ala lätkiä siitä", Mika sähähti pahana ja potkaisi veljeään sääreen niin, että tämä ulvahti kivusta.
"No hélvetti minäpä sitten menen, anteeksi kun olen olemassa", Toni valitti suureen ääneen ja lähti ilmeisesti loikkimaan kohti rappusia.
"Joo et saa, ja mulle sitte sitä tavallista, mä oon joutunu kokemaan tänään niin kovia, etten mä kestä enää yhtäkään äidin 'hmm, tämähän kuulostaa kivalta tilataanpa kaikille tällaset’ yllätyksiä!" rokkari huudahti vielä veljensä perään, ja vastaukseksi kuului jotain myöntelevää ääntelyä.
"Okei, nyt mä meen sinne suihkuun, have fun", Mika huoahti ja heilautti kättään liuetessaan oviaukosta isoveljensä vanavedessä.

Mikan kannettava oli kieltämättä melkoisen hidas tapaus. Sillä kesti noin viisi minuuttia ylipäätään saada itsensä auki ja vielä kirjattua itsensä sisään. Käyttöjärjestelmään ei ollut edes asennettu muita käyttäjiä kuin Mika, joten otin oikeudekseni käyttää sitä. Luojan kiitos hän ei ollut asettanut siihen edes minkäännäköistä salasanaa, sillä muuten olisin joutunut arvailemaan mokomaa koko loppu ikäni. Msn oli antiikinaikainen, joten en edes jaksanut yrittää kirjautua sisään. Klikkasin selaimen auki, mutta sekään ei ilmiselvästi halunnut toimia yhteistyössä kanssani, sillä se latasi niin kauan kuin vain suinkin oli mahdollista. Koska minua ei suuremmin kiinnostanut vain huokailla odotellessani sen latautumista, päätin tarkastella Mikan omia kuvatiedostoja. Jostain syystä kuvittelin, ettei siellä olisi juuri kuvan kuvaa, mutta kun avasin kansion, sieltä paljastui ainakin kymmenen kuvia pullollaan olevaa alikansiota. Ei mikään ihme ettei tällaisen kuvamäärän rasittamana kone jaksanut juuri pyörittää itseään. Kansioiden nimet olivat vain numeroita, joten niistä ei voinut päätellä tippaakaan, mitä ne sisälsivät. Kansiossa numero kolme oli kuvia joidenkin bändien keikoilta, joista en varmasti tunnistanut ainuttakaan. Seitsemäs kansio oli vain täynnä kuvia sukujuhlista, tai ainakin oletin niin, sillä kaikki kuvissa olivat pukeutuneet enemmän tai vähemmän hienosti ja virallisesti. Sen jälkeen avasin ensimmäisen kansion, jossa oli selvästi enemmän kuvia kuin aiemmissa selaamissani. Avasin ensimmäisen kuvan, jossa istui meidän ikäisemme tyttö puiston keinussa. Tytöllä oli pitkät toffeenväriset hiukset ja päällään leveälahkeiset farkut ja vaalea syystakki. Seuraavissa kuvissa oli sama tyttö ja muutamia muitakin ihmisiä, samasta puistosta. Näiden jälkeen kuviin tuli myös Mika. Yhdessä kuvassa Mika ja tyttö istuivat ihan vieretysten puiston penkillä. Koko kansio oli täynnä kuvia, joissa vilisi tämä tyttö - ja Mika. Pysähdyin kuvaan numero 21, Mika ja tyttö tuntematon suutelivat Linnanmäen pusukopissa. Seuraavissa he jonottivat vuoristorataan käsi kädessä, Mika syötti tytölle hattaraa. Kelasin kuvia eteenpäin kuin horroksessa. Pian tuli kuva, jossa tyttö kannatteli kylttiä, johon oli kirjoitettu 'I <3 Mika'. En voinut olla tuijottamatta sitä tyttöä. Hän hymyili ja oli aivan järkyttävän kaunis jokaisessa kuvassa. Lisäksi hänessä oli jotakin ihmeen tuttua, en vain keksinyt mitä. Kun olin saanut selattua itseni niin pitkälle kansiossa, että se oli käytännössä täynnä otoksia, joissa rokkaripoika ja tyttö suutelivat tai olivat muuten vain niin kietoutuneita toisiinsa kuin vain oli mahdollista, en voinut muuta kuin klikata sen kiivaasti kiinni. Jostain syystä minua kylmäsi. Olin jotenkin kuvitellut tietäväni Mikasta paljonkin, mutta loppujen lopuksi en tiennyt hänen menneisyydestään juuri mitään. En edes tiennyt kuka tämä tyttö oli - vaikka tokihan sen näki sokeakin, että hän oli ilmiselvästi Mikan tyttöystävä, mutta minua häiritsi se, ettei mustatukkainen itse ollut kertonut minulle halaistua sanaa hänestä. Ja jostain syystä minulla oli sellainen aavistus, ettei Mika olisi edes halunnut kertoa. Muistin hyvin, mitä hän oli ensimmäisenä tiistainaan sanonut:

”No, siellä missä ennen asuin, oli ysiysi prossaa tyypeistä sellasia kusípäitä, ettei pahemmista enää paljoa väliä, mut ei jakseta puhuu siitä.”

”No niin, sun vuoro hiipii suihkuun”, Mikan ääni sai minut säpsähtämään hereille horroksestani takaisin todellisuuteen.
”Suihku on siel kellarissa, ne portaat sinne lähtee heti näiden yläkerran portaiden alta. Mä jätin sulle pyyhkeen siihen kylppärin oven eteen, ni tiedät siitä sitten”, hän huoahti ja heitti istahti viereeni sängylle.
”Ootko sä keksiny mikä sitä vaivaa?”
”Musta tuntuu että keskusmuisti on vaan niin tupaten täynnä, ettei se jaksa oikeen pyörittää tätä konetta. Jos sulla on paljon musiikkia, leffoja tai kuvia, niin ne varmaan vie aika paljon tilaa”, hymähdin ja nousin seisomaan.
”Mut joo, mulla ei mee kauaa, valmistaudu elämäs järkytykseen”, tokaisin ja poistuin ääneti huoneesta aina hämärään portaikkoon. Olohuoneesta kuului television pauhu ja valoefektit loimusivat seinillä kuin ahnaat ja arvaamattomat tulenliekit, jotka eivät saaneet kylmyyttä iholtani kaikkoamaan. Outo tunne oli vallinnut minut, tuntui aivan siltä kuin olisin vasta nyt herännyt todellisuuteen. Kaikelle oli aina joku syy, kuten sille, etten minä enää juonut saati polttanut. Ei voinut ymmärtää seurausta, jos ei tiennyt syytä. Jos tahdoin tietää jotakin, niin sen minkä kaiken Mika oli sulkenut kaappiin, piiloon muiden katseilta.

***

Istuin hiiren hiljaa Mikan sängyllä ja kuuntelin hänen opetustaan. Hän aina näytti minulle pari sointua, ja sitten minun piti soittaa ne perässä. Rokkari soitti tosin sähkökitaralla, minä olin saanut syliini hänen vanhan akustisensa, jolla oli kuulema paljon tunnearvoa, koska se oli hänen ensimmäinen instrumenttinsa. Tätä samaa me olimme joutuneet tekemään seiskan musiikintunneillakin, mutta nyt yritin huomattavasti enemmän kuin silloin. Kitara tuntui oudolta kädessä eikä kielien rämpyttäminen ollut millään lailla mukavaa touhua, mutta ainakin olin mukana parhaani mukaan. Kun olimme soittaneet kuorossa melkein tunnin ajan, Mika oli sitä mieltä että osasin kaikki tarvittavat soinnut yhteen kappaleeseen. Ilmeisesti hänellä olikin kokoajan ollut tähtäimessään saada minut soittamaan jokin biisi, koska olisihan se aika turhauttavaa opetella vain sointuja, joilla ei olisi kuitenkaan mitään käyttöä.
”Mä en kyllä muista sitten puoliakaan noista mitä sä tässä oot opettanu”, huokaisin ja tuijotin akustista toivoen, että se osaisi päästää oikean äänen oikeassa kohdassa.
”No kyllä sä osaat, ja kun mä kuitenkin soitan ja laulan kokoajan sun kanssa, niin ei sillä oo niin väliä, vaikka sulta joku sieltä välistä unohtuiskin”, tummahiuksinen sanoi hymyillen.
”Laulat? Eikai mun tarvi laulaa?” kysyin ähkäisten. En todellakaan ehtisi oppia tässä vaiheessa vielä jotain sanoja.
”Ei, mä laulan vaan. Voisin veikkaa että sulle ois pikkasen vaikeeta keskittyy samaan aikaan sekä laulamiseen että soittamiseen”, Mika naurahti ja nousi seisomaan sängyltä.
”Katot vaan siitä paperista niin kyllä sä osaat, ei oo vaikeeta”, hän selitti ja nyökkäili paperilappua kohti, josta minä olin koko ajan saanut lukea sointuja.
”Paljon helpommin sanottu ku tehty”, virnistin ja yritin pinnistellä muistiani, jotta edes keksisin miten se ensimmäinen sointu kuului soittaa.
”Kyllä mä uskon et sä osaat”, Mika sanoi ja heilautti mustat hiussuortuvat pois kasvoiltaan.
”Okei, ootko sä valmis?” hän kysyi ja pyöritteli plektraa sormissaan.
”En mutta tuskin koskaan tulenkaan olemaan”, totesin ja otin tiukan katseen kohti paperia.
”No, sitten intro lähtee. Yy, kaa, koo ja nyt.”

Kykenin soittamaan juuri ja juuri intron, mutta kun Mika aukaisi suunsa ja alkoi laulamaan, menin jo kaikessa niin sekaisin, etten enää edes uskaltanut yrittää soittaa väliin. Mutta olin melko varma, ettei Mika edes huomannut. Mikäli jälleen kerran hänen kasvojensa peitoksi valuneiden hiusten taakse oli mahdollista nähdä, hän oli sulkenut silmänsä eikä tuntunut huomaavan mitään ulkomaailmassa tapahtuvaa. Vaikka kuinka kuuntelin ja tuijotin pojan liikkuvia huulia, ei yksikään sana tarttunut päähäni. Olisi ollut vähän ylilyönti kuvailla sitä linnunlauluksi tai puronsolinaksi, mutta en tähän hätään keksinyt mitään järkevämpääkään. Mustatukkainen varjoihin kietoutunut enkeli kertoi tarinaa, josta en jaksanut ymmärtää kappalettakaan. Mizar B kertoi oman vakaan teoriansa siitä, miten tummat vaatteet näyttivät seksikkäiltä Mikan yllä, eteenkin tämän esiintyessä, ettei yksikään ihminen voisi keskittyä mihinkään muuhun. Vaikka minun tekikin mieli lyödä itseäni – tai Mizar B:tä, miten sen nyt otti – en voinut kieltää etteikö jutulla olisi perää. Mizar B oli sitä mieltä, että rokkarilla jos kellä oli perää. Toisinaan olin aivan varma, että olin täysin kajahtanut. Ja niin olisivat luultavasti muutkin, jos kertoisin heille että minulla oli tähden mukaan nimetty kaksimielinen alivuokralainen päässäni, jolla oli hämmästyttävän samanlainen miesmaku kuin minulla, ainakin siis siitä päätellen, että tietyn henkilön pyöriessä ympärillämme lensi sen suusta yllättävän terävää tämän miespuolisen henkilön ulkonäköön tiiviisti kytkeytyvää settiä. Ei sillä että ennen tätä olisin ylipäätään ollut tietoinen siitä, että minulla oli tosiaankin myös miesmaku. Jokseenkin minusta oli outoa, etten edes pahemmin kummeksunut ajatusta, että saattaisin olla kiinnostunut myös pojista. Vaikka en ollut koskaan henkilökohtaisesti tuntenut yhtäkään homoa, joka olisi voinut vaikuttaa suhtautumiseeni seksuaalisiin vähemmistöihin myönteisesti, en ollut koskaan tarkemmin ajateltuna oudoksunut tai inhonnut homoja. Ehkä sitten olin vain oikeasti menettänyt viimeisetkin järjenrippeeni, koska kykenin hyvin pitämään asiallista, ehkä hieman feminiinisiä piirteitä omaavaa jätkää täysin varteenotettavana. Jostakin kumman syystä Mizar B:llä oli säädyttömän hauskaa hänen leikkiessään sanoilla ’otettava’ ja ’varsi’.

”Sun piti soittaa kanssa, en mä tässä yksin aatellu konsertoida”, Mika tokaisi ja pyöritteli sinisiä silmiään vilkaisten aina välillä minua samaan tyyliin kun opettajat tuppaavat katsomaan laiskoja ja saamattomia oppilaita.
”Minkä mä sille voin että sä soitat ja laulat niin hyvin etten mä kehtaa pilata sun esitystäs säätämällä siihen jotain ihan omaa päälle”, naurahdin ja hymyilin toisella suupielelläni hänelle niin anteeksipyytävästi ja kunnioittavasti kuin vain mahdollista.
”Tän piti olla sun esitykses eikä mun”, rokkari huoahti ja naputti jalkaansa lattiaan tyytymättömän oloisena.
”Mä oon ihan tarpeeks esillä jo muutenkin, mun ei tarvi erikseen esiintyä”, virnuilin ja tarkastelin Mikaa kohotettujen kulmieni alta.
”Väitätkö sä että mä oisin jotenki seinäruusu?” poika ulvahti ja lösähti istumaan viereeni sängylle sähkökitara sylissään.
”En mä sitä, mut mä kyllä saan esitellä taitojani sullekin ihan tarpeeks liikuntatunneilla, mut mä en koskaan pääse näkemään kun sä loistat. Enhän mä oo tätä ennen ees koskaan kuullu kun sä soitat tai laulat”, selitin ja hengähdin lähes huomaamattani havaitessani, että jo hetkeksi synkistyneen pojan silmät kirkastuivat taas tavalliseen taivaskontrastiinsa ja hymykin nykäisi hieman hänen poskipäätään. Se siitä vielä olisikin puuttunut, että tummatukkainen olisi alkanut luulemaan itseään jotenkin näkymättömäksi tai seinäruusuksi – olin aika varma ettei Mika sitä itse huomannut, mutta hän sai kadullakin kävellessään monet päät kääntymään.
”No, nytpä sitten kuulit”, rokkari totesi naurahtaen hieman kireästi.
”Jos sä oisit sanonu että sä aattelit vaan tsekata mun taidot etkä soittaa ite, ni oisin voinu valita jonku vähän edustavamman ja siistimmän ja muutenkin makeemman kappaleen ku tollanen halpa ja ruma luritus”, hän huokaisi ja valahti pitkälleen sängylle. Hän näpelsi edelleen sylissään lepäävän kitaran kieliä vähän samaan tapaan kuin minä yleensä tarkistin mailani jännitystä.
”Ai toi oli olevinaan vaan ruma luritus? Toi oli aika älyttömän makeeta, jos multa kysytään. En mä ois ikinä osannu tota soittaa, vaikka sä noi soinnut mulle opetitkin”, sanoin ja katselin selällään loikoilevaa Mikaa, jonka tiukka ihonmyötäinen paita paljasti tämän kylkiluiden viereen jäävät suuret lommot. En voinut ymmärtää miten joku kykenikin olemaan noin laiha.
”Ihan miten vaan”, rokkari hymähti ja nousi istualleen.
”Mut usko pois, mä ja Fancy pystytään kyllä paljon parempaanki”, hän nauroi ja vinkkasi silmäänsä niin leikkisästi, että oli melkein mahdoton uskoa hänen näyttäneen juuri äsken ehkä maailman synkimpään rotkoon vajonneelta olennolta.
”Sä ja mikä?” kysyin silmät selällään kun Mika vain nauroi ja taputteli tuttavallisesti sähkökitaransa runkoa.
”Ai niin teitä ei ookkaan vielä esitelty, Jak, tässä on mun kirtara Fancy. Fancy, tässä on mun ystävä Jak”, Mika suoritti esittelyn vakavalla naamalla hymyillen sen päätteeksi niin enkelimäisesti kuin tuollaisen määrän rautaa kasvoissa omaavan vain oli mahdollista.
”No nyt mä sitte tiedän etten oo ainoa latvasta laho tässä huoneessa”, totesin ja tuijotin rokkarin sylissä onnellisen näköisenä makaavaa otusta.
”Just joo, ootko säkin nimenny sun tennismailas vai?” tummatukkainen kysyi silmät uteliaasti tuikkien.
”No en, vaan jotain paljon pahempaa”, sihahdin hampaideni välistä ja muljautin silmiäni merkitsevästi.
”Kerro heti, nyt mun uteliaisuus heräs”, Mika tokaisi ja napitti minua hetkeäkään hellittämättä silmiin. Mizar B oli jälleen kerran ehdottomasti sitä mieltä, että noin intensiivinen katse ei voinut tarkoittaa mitään muuta kuin sitä, että Fancyn kanssa veljeilevä kitaristi himoitsi toista meistä enemmän kuin mitään muuta.
”Voin sanoo että oot paljon onnellisempi jos et tiedä”, huokaisin ja yritin suostutella Mizar B:tä tukehtumaan pullaansa, sillä minulla ei ollut pienintäkään aikomusta esitellä häntä, vaikka hän maanittelisi minua seuraavan vuosituhannen ajan. Enemmän kuin mitään muuta tosin toivoin, ettei alivuokralaiseni tosiaankin vajoaisi niin alas, että piinaisi minua koko loppu ikäni tämän vuoksi.
”Tylsimys”, Mika marmatti ja aloitti jälleen mökötysurakan. Tosin tällä kertaa tiesin sen olevan teeskentelyä, sillä näin koko ajan kuinka pieni naurunväre tirkisteli hänen suupielestään.
”Sä vaan järkyttyisit jos kertoisin”, hymähdin ja hymyilin kevyesti toisen angstille, joka oli tässä tilanteessa jotenkin suloista.
”Arvaa järkytynkö mä vielä satatuhatta kertaa enemmän ku mä yritän kuvitella mitä kauheeta se on ku sä et voi kertoa sitä mulle”, hän ärähti ja loi minuun syyttävän katseen terävien kulmiensa alta.
”Ei sulla riitä mielikuvitus sinne asti”, nauroin ja ojensin käteni salamannopeasti pörröttämään jo valmiiksi peikolta näyttävän jätkän hiuksia.
”Niinkö luulet?” hän kysyi epäilevästi ja yritti pakoilla kättäni ja pelastaa siinä sivussa Fancyn yllätyshyökkäykseltäni.
”En mä luule, mä tiedän”, hymähdin ja virnistin voitonriemuisesti saatuani jahdattua Mikan umpikujaan sängynpäädyn ja minun väliini.

***

Vaikka minua olisi kieltämättä houkutellut ajatus jäädä nukkumaan Mikan luokse, varsinkin kun kello oli mitä oli ja pakkanenkin oli kivunnut jälleen sellaisiin lukemiin, ettei kukaan täysijärkinen liikkunut vapaaehtoisesti ulkona, olin päättänyt hiipiä kotinurkkiini. Se oli kuitenkin helpompi vaihtoehto, enkä oikein tuntenut luontevaksi tyrkyttää itseäni heille. Enkä pahemmin jaksanut kuunnella Tonin kuittailuja - vaikka hän varmaankin heitti ainakin suurimman osan niistä läpällä, minusta tuntui silti aina siltä, että henkivartijan mitoissa keikkuva äijä kyttäsi minua ihan erityisesti. Luojan kiitos kotimatkani oli kuitenkin lyhyt, vaikkei ihan niin olematon kun oli ollut niinä aikoina, kun olin asunut aivan kaksosten naapurissa, ja silti jäänyt nukkumaan heidän luokseen, jos oli mennyt myöhään, mutta ei tätäkään matkaa ollut pituudella pilattu. Kylmyyskään ei ollut ehtinyt hiipiä housunlahkeista sisälle ennen kuin saavuin kotiovellemme. Hiivin sisälle ja varoin herättämästä isää, joka oli käynyt jo aikaisin maate. Oli kuulema ollut rankka työpäivä. Äiti katsoi vielä televisiosta jotakin perjantaileffaa, josta näki jo ensisilmäyksellä, ettei se todellakaan olisi minun makuuni. Ella oli taas jäänyt Sennille yöksi, heillä ja parilla muulla samanikäisellä oli ilmeisesti taas jonkin sortin tyttöjenilta. Minä vain vein treenivaatteeni pesuun ja suljin mailakassin kaappiini ja hyppäsin suuren tiikerinloikan sängylleni. Jostakin syystä minua ei edes huvittanut hakea sylimikroamme viettämään kanssani iltaa. Juuri nyt minulle ei tullut tietokoneista mieleen mitään muuta, kuin ne kuvat. Painoin pääni tyynyyn ja möngin peittoni alle yrittäen karkottaa päästäni kaikki ajatukset. Mutta aina kun suljin silmäni, eteeni avautui suuri kuva, jossa Mika suuteli sitä tyttöä. Kuva, jossa heistä molemmat näyttivät niin onnellisilta.

---

A/N2: risut ja ruusut ois jees, ja kommentti yleensäkki (:

Lähettäjä: AgainstMe 
Päivämäärä:   6.7.09 20:12:22

Aivan mahtava pätkä taas! Ainakin yhen virheen löysin !

”Ai niin teitä ei ookkaan vielä esitelty, Jak, tässä on mun kirtara Fancy. Fancy, tässä on mun ystävä Jak”

:DDD

Lähettäjä: NictorNactor 
Päivämäärä:   7.7.09 00:13:54

Dragonhead// Sori ... mulla ei todellakaan oo mitää muuta tekemistä kuin vaan vinkuu täällä koska rakastan tätä tarinaa <3 Anteeks tosi paljon jos se on häirinnyt !

Lähettäjä: keppälerttu 
Päivämäärä:   7.7.09 19:30:25

nojoo, ja taas a i v a n ihana pätkä :> mut millonkas tulis sitä äksöniä, ees joku kunnon suudelma, tai ainaki et ne molemmat jotenki kertois tunteistaan toisilleen, oikeesti, mä en muuten kestä enää tota ! :D jatka vaan ihmeessä nopeeta taas, ylihyvä tarina, ja mä oon huomannu et mäkin kuulun niihin tyttöihin jotka tykkää homopojista :D

Lähettäjä: NictorNactor 
Päivämäärä:   7.7.09 22:43:39

komppaan ylätekstiä ^^

Lähettäjä: verenhimoinen (: 
Päivämäärä:   8.7.09 16:31:35

Tää on jotain niin ihanaa luettavaa =). Samaa mieltä keppälertun ja NictorNactorin kanssa, itekki ootan koko ajan että jotain pusun tapasta.
Lisää teksiä vaan, tykkään<3.
Vaikka aluksi en aina tajunnu että mitä joku lause ihan tarkalleen tarkotti, kun on tuo murre aika erilaista kuin se mitä itse olen tottunut kuulemaan.

Olen surkea antamaan palautetta ylipäätään mistään, mutta jatkoa odotan :).

Lähettäjä: NictorNactor 
Päivämäärä:   9.7.09 18:25:33

I love this story

Lähettäjä: NictorNactor 
Päivämäärä:   10.7.09 20:09:48

millon pusu tai vaikka tunnustus rakkausesta <33 ?

Lähettäjä: verenhimoinen (: 
Päivämäärä:   12.7.09 20:58:51

Awww.. tuleeko jatko tekstiä piakkoin?? Tää tarina vaan on niin parasta♥

Lähettäjä: >__< 
Päivämäärä:   13.7.09 15:40:10

ehdottamasti paras tarina ht.netissä :DDDD
jatkoa mahdollisimman nopeesti Ö.Ö

Lähettäjä: NictorNactor 
Päivämäärä:   14.7.09 19:36:35

milloin jatkuuuuuuuu????

Lähettäjä: keppälerttu 
Päivämäärä:   15.7.09 11:40:27

jatkosta on jo yli viikko :< anna meille jtn elonmerkkejä, please? :(

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   16.7.09 00:54:11

missäs jatko ?? PARAS tarina

Lähettäjä: mmjja~ 
Päivämäärä:   16.7.09 03:46:36

kulutinpa just kaks iltaa (taino yötä) ja luin tän koko tarinan ensimmäisestä luvusta alkaen, mahtavaa tekstiä 8) toivottavasti tulee jatkoa!

Lähettäjä: Nictornactor 
Päivämäärä:   17.7.09 18:48:16

jatkoa ??? en haluu et loppuis <3 tykkään täst ihan sikana <333 olis kiva jos antaisit ees jotain elonmerkkejä ;D

Lähettäjä: NictorNactor 
Päivämäärä:   18.7.09 16:37:03

elonmerkkejä? ootko kuollut ??? ois kiva saada jatkoo kun on niin ihana tarina <3

ps. minkä ikäinen oot? ois vaan kiva tietää *>__<*

Lähettäjä: verenhimoinen (: 
Päivämäärä:   18.7.09 16:49:40

Rewjan elonmerkkejä, tarinanjatkumismerkkejä. Jotain ees. En taho et tää loppuu tälleen kesken ku ihan paras tarina täällä!

Lähettäjä: Rewjan 
Päivämäärä:   18.7.09 17:34:52

Elossa olen kiitos kysymästä. Sattuupa vaan olemaan niin, että olen ollut mm. nämä kaksi viimeistä viikkoa lähes jokapäivä _töissä_ mikä on luonnollisesti vienyt vähän voimia. Töiden ja tämän tarinan lisäksi minulla sattuu myös olemaan _elämä_ joka sisältää kaverien tapaamista ja bilettämistä yms yms yms. Eilenkin tulin ulkoa vasta lähempänä puolta kahta... tai siis tämän vuorokaudenhan puolella se jos siis oli. Että aina ei vaan ole aikaa/energiaa/inspiraatiota kirjoittaa. Mutta se nyt taas ei tarkoita et oisin mitenkäänpäin kuollut ja kuopattu. Joskus on vähän pidempää taukoa, eikä sille voi minkään, koska tahdon myös elää omaakin elämääni.

Että älkää nyt turhasta huolestuko.

Tiedoksenne myös, että minulla on päässäni tälle tarinalle oma juonensa - kyllä, tämä stoori ei todellakaan kehity ihan vaan mielenliikkeideni tahdissa - joten pusujen tms kerjääminen on vähän turhaa. Kyllä niitä tulee jos on tullakseen.

Ja joku tuossa taas huomautteli tuosta murteesta. Itsehän en kykene sisäistämään sitä että muka puhuisin jotakin murretta, mutta tuossa keväämmällä kun olin matkoilla venäjällä isommankin lössin kanssa, sain kuulla paljon siitä miten puhun "rentoa kymenlaakson murretta" tjtn. Eli sitä tässäkin tarinassa nyt kai on, koettakaa kestää : D

Sain muuten tämän viikonlopun vapaaksi, joten ajattelin tässä mahdollisesti tämän vuorokauden puitteissa kirjoittaa tuon seuraavan luvun loppuun ja postata sen Dragonheadille.

Lähettäjä: NictorNactor 
Päivämäärä:   20.7.09 18:58:33

jeeeeee <33 oot elossa <3 kirjota kun kerkeät <333

Lähettäjä: NictorNactor 
Päivämäärä:   24.7.09 05:40:06

eiks kukkaan oo kirjotelle tänne NELJÄÄN PÄIVÄÄN?

Lähettäjä: nallekarkki 
Päivämäärä:   28.7.09 03:14:28

nam nam jatkoa tulossa

Lähettäjä: refugee 
Päivämäärä:   29.7.09 22:05:26

No mutta tämähän on jatkunut.
Tosin olen juuri tullut lapin kauniista itikkapitoisesta luonnosta vaeltamasta joten teksti meni aikalailla toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, jos niin voi luetusta asiasta sanoa.
Ei sillä että rakentavaa olis varmaan kaivattukaan.
Tai ainakaan en-ole-nukkunut-viiteen-päivään-kunnolla- rakentavaa.
Taidan höpöttää.

Mutta niin hienoa että on tullut jatkoa, muutamista kirjoitusvirheistä huolimatta ihan hyvää tekstiä ja joissain kohdissa oli taas lauseenpituisia kuvailuja joka vähän häiritsee mutta mutta. Niinja propsit siitä että jossain välissä meni kylmät väreet pitkin selkää erityisen hyvästä ruskeiden silmien kuvailusta, nyt kun olen nähnyt oikein ihanat sellaiset tajuan mitä koitat hakea <3__<3'

Ei mulla muuta anteeksi kun täytän topikkia /b/ shitillä.

Lähettäjä: AgainstMe 
Päivämäärä:   29.7.09 22:26:44

refugee, miks musta tuntuu, että mä tiedän sut o.o Koska mä tulin itekki justii, oikeestaan tänään, ni lapista vaeltamasta.

Ja tää tarina on edelleen ihan mahtava, tuli jatkoa sitten kahden kuukauden välein tai joka toinen tunti. Ei mitään kiirettä, mä ainakin ymmärrän että on sitä muutakin elämää :)

Lähettäjä: ep 
Päivämäärä:   30.7.09 12:34:05

aika uskomattoman pitkiä pätkiä oot tänne kirjottellu :D jatkoa odotellaa jo tääl.. iha koukussa ;)

Lähettäjä: NictorNactor 
Päivämäärä:   31.7.09 07:25:31

jatkoa??

Lähettäjä: keppälerttu(eikirj 
Päivämäärä:   31.7.09 08:08:05

olisko jo jatkoo tulossa? :> en meinaa jankuttaa, haluun vaan jatkoo :D ku tää on niin hyvä

Lähettäjä: NictorNactor 
Päivämäärä:   2.8.09 11:27:05

yhdyn ylenpään <33

Lähettäjä: verenhimoinen (: 
Päivämäärä:   2.8.09 20:24:38

samaa mieltä kans ylemmistä ^^ tää on niin ihana!

Lähettäjä: NictorNactor 
Päivämäärä:   10.8.09 11:07:43

jatkoa??

Lähettäjä: keppälerttu 
Päivämäärä:   10.8.09 14:28:58

okei, jatkosta on kulunu jo yli kuukausi... kyllähän sä voisit kirjottaa vähä useemmin, vaikka sulla onki muuta elämää. ku oot kuitenki alottanu tän tarinan :)

Lähettäjä: KarvaHaamu 
Päivämäärä:   11.8.09 00:15:02

Käytin koko päivän tän tarinan lukemiseen, pakko sanoa että on paras tarina jonka oon täältä lukenu. Jotenki vaan niin ihana <3

Edes sen verran ku jatkaisit että saisin teitää mitä Mikalle ja Jakelle tapahtuu (:

Lähettäjä: pitkäviiva 
Päivämäärä:   13.8.09 21:36:47

A/N: okei, on tosta jatkosta kulunu aivan liikaa... mut oon ollu jotenki epäaikaansaava :/

mutta joo, tässä teille vähän lisää:

---

Chapter twenty-six – Mika’s point of view – If you dare I double

Olin aina vihannut viimeistä viikkoa ennen joululomaa. Silloin kaikki oli yhtä sähellystä, kaikella ja kaikilla oli hirveä kiire, mutta silti kaikki seisoskelivat pitkin poikin kädet taskussa tekemisen puutteesta kärsivinä. Koko tilanne oli niin ristiriitainen että jo sen ajatteleminen sai minut närkästymään. Nytkin olin ollut soittotreeneissä pian kolmatta tuntia, enkä silti ollut päässyt käsiksi kitaraan kuin muutaman hassun kerran noin kahdeksi minuutiksi. Meitä istui salissa juuri äskettäin järjestetyillä muovipenkeillä ihan hillitön määrä oppilaita, jotka olivat kaikki olevinaan treeneissä – eli suomeksi tuijottivat opettajia ja äänentoistosta huolehtivia yhdeksäsluokkalaisia, jotka säätivät lavalla johtojen ja liitäntöjen kanssa kuin viimeistä päivää. Pelkkä tumput suorana töllöttäminen oli jotain niin raivostuttavaa – ehkä lähinnä siksi, etten voinut olla ajattelematta, mitä kaikkea hyödyllistä olisin voinut tehdä tänä aikana, joka valui hukkaan kuin vesi viemäriin. Sen lisäksi, että olisi kieltämättä melko hyödyllistä treenata joulujuhlaa varten, jossa minulla oli sitä paitsi melko suhteettoman paljon soittamista, voisin esimerkiksi olla etsimässä joululahjoja, joita en ollut kaikesta huolimatta onnistunut saamaan kovinkaan hyvään vaiheeseen.
”Noniin, jokos tämä nyt svengaa asiallisesti?” Virpin kysymys kajahti mikrofonin kautta salissa niin kovana että minäkin säpsähdin.
”Ehkä hieman hiljaisemmalle, vai mitä?” pienikokoinen nainen naurahti huomatessaan yleisönsä reaktion. Kaikki meistä nyökyttelivät pontevasti opettajan ehdotukselle.
”Selvä. No mutta nyt me ollaan sitten valmiita treenaamaan kunnolla, kun tämä äänentoistokin alkaa wörkkimään. Jos aloitetaan harjoittelu siinä järjestyksessä, missä te juhlassakin esiinnytte? Hienoa, näin tehdään”, hän höpötti ja käveli juontajamaisesti ympäri lavaa, jolla risteili jos jonkinmoista johtoa.
”Eli ensimmäiseksi tänne lavalle voisi kipitellä ’santa claus is comin’ to town’ ryhmä, jalkaa toisen eteen mars”, Virpi totesi vilkuillen käsissään olevia papereita. Huokaisin ja nojauduin penkkiini entistä raskaammin, sillä minulla ei ollut hajuakaan missä kohdin juhlaa minun esiintymiseni olisivat. Jos ne olisivat aivan loppupäässä, rohkenin epäillä, etten pääsisi tänään ollenkaan lavalle. Tai mikäli kaikilla ryhmillä lavalle siirtyminen ja soittimien haltuunotto kestäisi näin turkasen kauan, ei minulla olisi toivoakaan.

”Oh you better watch out
You better not cry
You better not pout
I’m telling you why”

Olin aivan varma että kuolisin pian tylsyyteen. Seiskojen lauluryhmän ääni puuroutui korvissani ja jokainen sekunti mateli pahemmin kuin yksikään laiskiainen. Yhtäkkiä kuulin piippauksen selkäni takaa, ja minä käännähdin osaksi uteliaisuudesta ja osaksi ihan vain refleksin vuoksi katsomaan, mistä ääni oli peräisin. Inka kaivoi hätäisesti puhelimen taskustaan ja vilkaisi kohti lavaa toivoen, ettei kukaan opettajista olisi kuullut hänen kännykkänsä mekkalointia. Tyttö avasi tekstiviestin, ja saman tien tämän kasvoille suli suorastaan hunajainen hymy. Joku poika tekstaili sille aivan saletisti. Kun katselin sivusilmällä, kuinka Inkan posket hehkuivat ilosta tämän näpytellessä viestiä takaisin häiritsijälleen, pöllähti minunkin päähäni jälleen kerran ehkä maailman hölmöin idea.

”Santa claus is comin’ to town
Santa claus is comin’ to town
Santa claus is comin’ to town”

En ollut oikeastaan harrastanut tekstailua pahemmin sen jälkeen, kun minun ja Jennin välit olivat menneet poikki, mutta jostain syystä tajusin nyt tuijottavani kännykkäni näyttöä. Sormeni räpelöivät näppäimiä epävarmoina – tämä tuskin oli mitenkään päin väännettynä fiksua, Jak oli kuitenkin jätkä. Tekstailivatko jätkät keskenään, kun ei ollut parempaakaan tekemistä? Purin huultani ja pyörittelin kielikoruani hermostuneena. Kuulin jälleen kuinka Inkalle pukkasi tekstiviestiä. Enhän minä voisi hävitä kuin kaiken.

”He's making a list
He's checking it twice
He's gonna find out
Whos naughty and nice”

Laskin mielessäni kymmeneen ja harkitsin vielä ainakin tuhat kertaa – ja silti päädyin valitsemaan kohdan ’lähetä’. Olisin saman tien halunnut perua tekoseni, mutta se oli jo vähän liian myöhäistä. Kyllähän jätkätkin saivat tekstailla, jos he tosiaan olisivat kuolemaisillaan tylsyyteen, eikö vaan? Nyt jokainen pienikin hetki tunti vielä enemmän ikuisuudelta. Tuijotin vain puhelimen näyttöä ja odotin, en edes raaskinut panna luuria takaisin farkkujeni taskuun. Tämä ei ollut enää tervettä. Tämä kaupunki oli varmasti tartuttanut minut. En minä ollut ennen tällainen. En minä ollut ennen tykännyt pojista, hélvetti. Kuinkakohan monta miljoonaa kertaa olinkaan jo käynyt tämän keskustelun läpi päässäni? Minun oli pakko laittaa puhelin äänettömälle ihan siltä varalta, jos Jak oikeasti vastaisikin.
Olin jo tuudittautunut uskoon, ettei viesti ollut edes mennyt perille, tai ettei Jak aikoisi vastata, joten se että kännykkäni alkoi yhtäkkiä värisemään käsissäni säikäytti minut melkein hautaan asti. Sydämeni tuntui hyppivän kurkkuun asti kun viesti avautui silmieni eteen.

”No älä hei kuvittele että tunnil ois yhtään sen mielenkiintosempaa, varsinkaa ku ei oo ketää jonka hölmöilyille virnuilla ;)”

”Vihjailetko sä jotain? Anteeks ku oon tällanen saamari, mä voisin loukkaantuu tosta!”

”Mut sä et loukkaannu, ethä? (:”

”Mitä tohonki pitäis vastata?”

”Ei, en mä loukkaannu rakas, kuulostais ihan hyvältä.”

”Mika hei, maa kutsuu, se ois meijän vuoro päästä vähä rokkaamaa”, Jukka huhuili ja tökkäsi minua kyynärpäällään kylkeen niin että tuntui.
”Vihdoinki”, huokaisin ja pomppasin ylös tuoliltani yrittäen peitellä sitä, että tosiaankin olin ollut niin ajatuksissani, etten ollut tajunnut vahtia meidän ryhmämme vuoroa.
”No mut nyt me päästää vihdoin soittamaa, joten hyvää lopputuntia, rakas ;)”
”Mikäs muija sulla nyt on ku noin kiihkeästi tekstaat?” Jukka naurahti ja vinkkasi minulle silmää tietäväisen näköisenä. En vaivautunut vastaamaan muutoin kuin muljauttelemalla silmiäni. Jospa hän vain tietäisi.
”Noo, älä ny oo noin ujo”, hän naurahti ja veti kasvoilleen leveän hymyn pujotellessamme johtoviidakossa kohti lavan muutamaa hassua porrasaskelmaa.
”Tai ole vaan, täähän on vaan hauskempaa, kyllä mä sen kuitenkin saan selville, don’t worry.” Huokaisin syvään ja esittelin rumpalille kaikista víttuuntuneimman hymyni. Aloin katumaan entistä enemmän koko viestitempaustani.
”Aika pro oot kyllä jos saat selville olemattoman muijan”, hymähdin ja loikkasin telineessä lepäävän vakiokitarani luokse. Olin jo pikkuhiljaa tottunut soittamaan silläkin, mutta ei se missään tapauksessa Fancya hakannut.
”No kelles sä sitte muka tekstailet?” Jukka kysyi ja kohotti kulmiaan epäilevä hymy kasvoillaan.
”Naapurin hamsterille”, huoahdin ja pujotin kitaran olkahihnan pääni ylitse.
”Ettei kuitenki olisi joku kuuma kisu?” toinen virnuili rumpusetin takaa.
”Kieltäydyn vastaamasta enää yhteenkään kysymykseen ennen kuin managerini on saapunut paikalle”, murahdin ja kaivoin plektran taskustani.
”Ja nyt pölinät pois, jos kaikki ovat valmiina, niin voidaankin sitten jo aloittaa”, Virpi kailotti mikkiinsä ja katseli meitä kaikkia kysyvänä.
”Jos jotkut ei oo valmiita ni niitä ei kaivata”, kuulin halveksuvan äänen takaani, joka sai niskavillani nousemaan pystyyn. Vilkaisin väkisinkin olkani ylitse rasvalettistä kitaristia, joka asteli rennosti vierelleni hymyillen keljusti.
”Eikä niitä, jotka ei osaa soittaa”, Juuso sanoi minulle hiljaa matalalla äänellä. Purin huultani ja yritin tuijottaa mahdollisimman neutraalisti takaisin. Yritin esittää ettei minua kiinnostanut, etten tippaakaan välittänyt mitä páskaa hänen korviensa välissä liikkui, oli se páska sitten yhdistettynä mielikuvaan minusta tai ei.
”Että sun on parempi olla mokailematta, lellipentu”, hänen sanansa yhdistettynä aliarvioivaan katseeseen olivat kuitenkin tarpeeksi provosoimaan minua. Vaikka tiesin että minun olisi parempi olla aukomatta päätäni hänelle, en voinut itselleni mitään.
”Ja miksiköhän sä luulet että mä mahollisesti voisin ryssiä tän homman, voit víttu pitää sen pääs kiinni, mä en hirveemmin jaksa kuulla tollasten sáatanan epätoivosten páskojen ininää”, tuhahdin ja käänsin pääni pois niin välinpitämättömästi kuin vain oli mahdollista. Kiukku kupli sisälläni ja toivoin todellakin että Juuso söisi päänsä ja painuisi niin kauas kuin pippuri kasvoi.
”No mitä mä viimekerrasta muistan, ni sulla ei oo kyllä yhtään lavapersoonaa, víttu muija vapis ku haavanlehti. Sil ei oo mitään välii vaik sä treenissä vetäisit millaset riffit, jos sä et pysty samaa yleisön eessä”, hän naurahti kuivasti, enkä voinut olla tuntematta hänen pistävää katsettaan ihollani.
”Suosittelen kyl hankkii silmälasit jos mua muijaks luulet”, murahdin ja puristin kitaran otelautaa yrittäen hillitä kiukkuani.
”Tiiätkö, jos et ite oo huomannu ni sellaselta sä kyllä näytät. Víttu kokoon kuihtunu emohuora, ei tollasilla oo munaa tällaseen hommaan, luovuttaisit vaan suosiol”, liuhuletti nauroi matalalla äänellä. Tiesin etten voisi enää perääntyä tästä sanaharkasta, ellen tahtoisi leimautua häviäjäksi. Oli tuo rautakärkimaihareissa kulkeva väkivaltainen idiootti kuinka pahasuinen hyvänsä, niin minä en teräväkielisyydessä häviäisi.
”Luulis sun tietävän että meillä huorilla on munaa tehdä ihan mitä vaan”, hymähdin tuhmasti ja heilautin silmilleni valuneet hiukset pois kasvoiltani.
”Että otanko suihin vai persettäkö sä haluat?” käänsin katseeni kohti taka-alalle jäänyttä kitaristia, jonka kasvot valahtivat valkeiksi kuin sormiennapsautuksesta.
”Mites sä noin hiljaseks menit?” naurahdin ja vinkkasin hänelle silmääni kuin kunnon rattopoika ainakin. Juuso tuijotti minua edelleenkin kuin horrokseen vaipuneena.
”Sano vaan mitä sä haluat, maksusta sovitaan myöhemmin”, kuiskasin ja käännyin Jukan puoleen, joka katsoi minua ihmeissään – hiljainen puheeni ei ollut kaikunut hänen korviinsa asti.
”Mitä hélvettiä sä sanoit sille?” poika kysyi ja katsoi minua sen näköisenä, ettei tiennyt ollako kiinnostunut vai järkyttynyt.
”Vaikka mitä mukavaa”, totesin ja kiinnitin jälleen huomioni Virpiin, joka taputti käsiään ja yritti saada ryhmäämme järjestäytymään lopultakin paikoilleen. Vilkaisin sivusilmällä Juusoa, jonka kasvoilla oli víttuuntunut ilme, ja tiesin tasan tarkkaan miksi. Oikeastaan minua nauratti. Vaikka olinkin toivoton herkkis, olin silti niskanpäällä. Ajatelkoon heviletti mitä hyvänsä, ei voisi vähempää pelottaa. Ehkä olin oikeasti jotenkin sairas, mutta jostain syystä tämä oli hélvetin hauskaa. Eikä edes hävettänyt, saamari.
”Okei, ja nyt aloitetaan. Jukka, ole hyvä!” Virpi huudahti mikkiin. Koko juhlasaliin laskeutui hiljaisuus. Pieni keesipäinen rumpali naputti ensin kapuloillaan tahtia, ja kun neljän iskun jälkeen komppi alkoi, uskalsin sulkea silmäni ja antaa mennä.

***

”Hei oota!” kuulin huudahduksen takaani. Ääni oli tuttu, mutta en kyennyt tunnistamaan sitä. Pysähdyin keskelle rappukäytävää ja käännyin katsomaan ylemmältä tasolta luokseni kipittävää Aunia.
”Sä soitit tänään ihan sikahyvin”, tyttö huoahti pehmeä hymy kasvoillaan ehtiessään vierelleni.
”Ai, kiitos”, hymähdin kun en muutakaan sanottavaa keksinyt. Melkein kuin yhteisestä sopimuksesta minä ja tyttö jatkoimme matkaamme portaita alas. Välissämme velloi outo hiljaisuus, ja minä mietin kuumeisesti miksi hän oli pyytänyt minua odottamaan. Juuri kun ulko-ovi kolahti takanamme, olin kysymäisilläni asiaa, mutta Auni ehti avata suunsa ensin:
”Onks sulla mitään erikoista tänään?” hän kysyi ja vilkaisi hieman ujosti minua pyyhkien kasvoilleen jatkuvasti valuvia otsiahiuksia sivummalle.
”Ei kai, en ainakaa usko ku Jakillaki on tänää treenit. Kuis?” vastasin ja potkaisin jalkani eteen eksynyttä jääkokkaretta.
”Mä vaan aattelin et haluisitko sä lähteä mun kans kahville tai jotain?” hän esitti kysymyksen niin nopeasti, että minulla kesti pitkään edes hahmottaa, mitä hän oli sanonut.
”Kai mä voin”, sain sanotuksi.
”Jee”, tyttö hihitti ja hänen poskilleen levisi hento puna – en tiennyt oliko se pakkasen tekosia vai jotakin muuta.
”Ai mitä jee?” kysyin ja vilkaisin tyttöä huvittuneena.
”No sitä jee että sä lähet mun kans kahville”, Auni kikatti takaisin ja hymyili minulle oikeastaan aika suloisesti.
”Ai miks se on jee?” jatkoin vielä kyselyäni, vaikka olinkin jo melkein varma tytön motiiveista.
”No ehkä mä haluun tutustua sinuu paremmin ku sä vaikutat kivalta”, hän tokaisi ja käänsi katseensa ylös kohti minua. Oli jotenkin hassua, miten Auni olikin niin pieni. Olisin voinut sanoa arviolta olevani yli kaksikymmentä senttiä häntä pidempi, ellen jopa kolmekymmentäkin.
”Kai sä haluut vielä lähtä mun kans vaikka oonki tällänen rasittava hihittelijä?” hän kysyi ja hymyili hieman vaivaantuneena.
”Mä en vaan voi sille minkään et nauran helposti.”
”Totta kai mä lähden, iloiset ihmiset on mukavaa seuraa”, totesin enkä voinut olla ihmettelemättä sitä miten rohkea ja suorasanainen Auni oikeasti oli. Minulla ei olisi koskaan pokkaavain pyytää jotakuta kahville, koska hän vaikuttaa kivalta, tai mitenkään muutenkaan.
”Okei, no annanko mä sulle mun numeron niin voit soittaa sitten kun sulle sopii tai jotain?” tyttö kysyi ja puhalsi jälleen silmille valahtaneet hiuksensa pois kasvoiltaan hieman närkästyneen näköisenä.
”Juu, näpyttele tähän”, nyökkäsin ja kaivoin kännykkäni farkkujen taskusta juuri sopivasti huomatakseni saapuneen viestin, jota en tietenkään ollut kuullut vaihdettuani profiilin äänettömäksi
”Eiku odotas, mulle onki tullu viesti.”

”Tatu tuli hakemaan mua suoraan koulusta, meen sen luokse juttelemaan uudesta treeniohjelmasta. Eli en tuu bussilla, ettet sitte ihmettele”

”Keneltä se on, jos saa kysyä?” Auni naurahti ja kallisti päätään uteliaana.
”Jak vaan laitto ettei oo tulossa bussilla”, kohautin hartioitani ja poistuttuani viestit-kansiosta ojensin luurini tytölle.
”Te ootte vissiin hyviäkin kavereita?” hän kysyi näpytellessään puhelintani.
”Juu, Jak on tavallaan mun paras kaveri, eka tyyppi johon tutustuin täällä”, kerroin ja kelasin päässäni kenen vieressä nyt istuisin bussissa. Auni asui ilmeisesti melko lähellä koulua, tai sitten aivan toisessa suunnassa, sillä en ollut koskaan nähnyt häntä samassa linja-autossa.
”Aa, onks se kiva? Mulle on aina jääny siitä jotenki ilkeä kuva”, ruskeatukkainen kysyi ja yritti edelleenkin saada hiuksiaan pysymään poissa silmiltään.
”On se, mut osaa se olla aika keljukin, mut ei se oo ikinä mulle”, totesin ja ihmettelin itsekseni, miten omat hiukseni olivatkin pysyneet tänään harvinaisen hyvässä kuosissa.
”Aa, no se ilmeisesti sitten pitää susta kanssa”, Auni naurahti aurinkoisesti hymyillen ja ojensi kännykkäni takaisin minulle.
”Mä tallensin sen jo valmiiks”, hän kertoi ennen kuin ehdin ihmetellä ääneen tyhjää näyttöä.
”Selvä, no mä sitten soitan sulle. Ja muuten, laita noi sun etuhiukses joskus ylös pinnillä kiinni, niin ne ei riivaa sua jatkuvasti”, vinkkasin hänelle nauraen.
”No enkä laita, mä oon ihan tyhmän näkönen silleen. Mä yritän kasvattaa tän otsatukan pois mut se ei vaan suostu kasvamaan. Oli ehkä mun elämän pahin virhe leikata otsis!” tyttö puuskahti ja veti kasvoilleen kyllästyneen ilmeen.
”Tuskin sä tyhmältä näytät, mä en ainakaan usko”, totesin hivuttaessani kännykkää takaisin taskuuni.
”No et oo nähny mua silleen”, Auni huoahti ja työnsi kätensä keltamustaharmaan takkinsa taskuihin. Hän oli ilmeisesti unohtanut hanskat kotiinsa, sillä en ollut nähnyt hänen pitävän sellaisia koko tällä matkalla jonka olimme kävelleet pysäkille asti.
”En niin, mut en silti usko. Mut joo, mä soitan sitten”, heilautin kättäni ja hän vilkutti minulle takaisin ja lähti kävelemään rennosti keskustan suuntaan. Kiipesin sisälle bussiin ja samoilin ympäriinsä etsien vapaata paikkaa. Ei mennyt kovinkaan kauaa, kunnes näin Raisan heiluttavan minulle kättään jostakin bussin perältä, enkä voinut muuta kuin änkeytyä istumaan pöytäpaikoille kiharapään ja tämän ystävien kanssa laskemaan minuutteja kuinka pitkään tätä matkaa vielä mahdollisesti kestäisi.

***

Kun astuin sisälle keittiöön, olin melko varma näkeväni unta, sillä Toni seisoi lieden edessä ja paistoi lettuja vihellellen. Veljeni oli ollut eilisestä asti niin hilpeä, että olin meinannut mitata tältä kuumeen jo useampaan otteeseen.
”Osaatko sä paistaa lettuja?” oli ensimmäinen asia minkä sain kakistettua suustani.
”Ja heti sitä ollaan mun taitoja epäilemässä, oon minäkin kuule niitä kotitalouden tunteja käynyt!” Toni huudahti dramaattisesti ja hymyili heittäessään juuri valmistuneen ohukaisen vieressä olevalla lautasella lepäävän korkean pinon jatkoksi.
”Okei miten vaan, toivottavasti noista jää sitten mullekin, mister mestarikokki”, huoahdin ja laahustin suoraa päätä jääkaapille.
”Mä oon niin väsyny ja niin nälkänen kun olla ja voi. Soittotreenit on oikeesti jotain niin rasittavaa, mä vaan istuin koko päivän salissa, soitin vissiin viis kertaa pikkasen ja kaiken lopun ajan roikuin ympäriinsä tekemättä yhtään mitään. Ihme kyllä ehdin jopa jossain välissä livahtamaan syömään Jukan kans, mut ei sekään paljoa hyödyttäny ku ruoka oli taas mitä oli”, vuodatin ja tuijotin jääkaappimme sisältöä, joka koostui aika lähelle paketista juustoa, purkista appelsiinimehua, vajaasta purkista maitoa, muutamasta jogurttipurkista ja Saarioisen roiskeläpästä.
”Sä nyt olet tollanen nirso pikkuneiti ettei sulle mikään kelpaa, sillon kun mä olin koulussa niin ei siinä ruoassa ollu yhtään mitään vikaa”, veljeni naurahti ja näin silmäkulmastani, kuinka hän heitti letun ympäri suoraan pannulla yhdellä kädellä.
”Uskon lauseesi sisältävän lievää sarkasmia, sillä muuten mä en edes ihmettele miksi sä oot tollanen jos sä oot koulun pöperöitä vetäny”, nurisin ja paukautettuani jääkaapin oven kiinni, hilauduin pöydän ääreen odottelemaan Tonin herkkuvälipalan valmistumista.
”Sulla on kuule vielä paljon opittavaa ruoan suhteen, joten lopetas se vikinä ja ala pistää lettua naamariin”, hän totesi ja sammutettuaan levyn kuskasi pöytään hervottoman kasan oikeasti herkullisen näköisiä ohukaisia. Ei mennyt kuin muutama nanosekunti, ja kumpainenkin meistä oli käynyt kiinni lautasen sisältöön kuin koira puruluuhun. Tilanne oli selvästi kilpailuhenkinen, vaikkei kumpikaan sitä ääneen sanonut: veljesten kesken oli aina kisailua, kumpikin yritti olla aina toista parempi, piti todistella itselleen sekä muille, että tosiaankin oli onnistuneempi luomus kuin se toinen samasta puusta veistetty. Lettujen syömisessä kyllä Toni vei minua ihan 6-0, varsinkin ollessaan tuollaisella tuulella. En kyennyt ihan tarkkaan edes kuvailemaan, millainen veli oli juuri nyt. Katselin häntä etuhiuksieni varjoista, hänessä oli jotain uutta. Ei mitään sellaista, että hän olisi leikkuuttanut uuden hiusmallin tai ostanut uuden paidan – olemus oli jotenkin erilainen. Oli suorastaan järkyttävää tajuta, kuinka tunsin Tonin kuten omat taskuni. Sama päti kyllä myös toisinpäin, en ollut vain aina ymmärtänyt sitä. Luulin kyllä, että isoveljeni oli täysin tietoinen tästä seikasta, hän vain ei viitsinyt sanoa siitä mitään, sillä enhän minä uskoisi sitä ennen kuin hoksaisin sen ihan omin avuin. Olin kai aina ollut vähän sellainen, minulle saattoi kyllä kertoa asioita, mutta en sisäsitänyt niitä ennen kuin kykenin ajattelemaan ne omilla aivoillani.
”Mitäs Michelina siinä virnistelee, älä sano että mulla on hilloa hiuksissa tai jotain?” Toni kysyi ja loi minuun tivaavan katseen.
”Ei oo, mut toi sun ympärilläs leijuva aura on kieltämättä aika mielenkiintonen”, totesin arvioiden ja käärin itselleni vielä yhden letun, vaikka olinkin jo halkeamaisillani.
”No jopas susta on syvällinen tullu, kerro ny ihmeessä että mistä hélvetin aurasta sä puhut?” Toni kysyi esittäen tyhmää.
”Se Toni jonka mä oon tässä viimevuosina oppinu tuntemaan, ei oo paistellu koskaan lettuja vihellellen”, hymähdin ja kaduin syvästi päätöstäni änkeä vielä yksi ohukainen mahaani.
”Eiks ihminen saa tippaakaan tavoistaan poiketa?” hän huoahti ja painoi päänsä käsiinsä sen näköisenä, että luuli minua taas ihan bimboksi.
”Saa, mäkin olen tehnyt sitä tänään ja oikein roppakaupalla, ja just siitä mä puhunki, jos et keskeyttäis kokoajan niin ehkä tajuisit että mä nään et sulle on tapahtu jotain kivaa kun sä oot muuttunu passiivisest zombiest niinku takasin ihmiseks”, huoahdin ja kumosin lasillisen mansikkajuissia kurkkuuni.
”Vai niin, mites sä oot tavoistasi poikennu?” veljeni kysyi uteliaan virneen vallatessa tämän suun.
”Älä poikkea aiheesta, ei ne mun poikkeamiset sulle kuulu”, tuhahdin sättien veljeäni pikkuasioihin takertumisesta.
”No siinä tapauksessa ei munkaan ilonaiheet kuulu sulle”, Toni naurahti ja näytti minulle kieltään. Tuijotin häntä hetken aikaa anoen armahdusta, mutta koska sitä ei kuulunut, jouduin huokaisten avaamaan suuni ensimmäisenä:
”Sanotaan sitten vaikka että tein pari sellaista juttua, mitä en ehkä ois normaalisti uskaltanu tehdä. Ja oon oikeestaan aika ylpeä niistä ja ehkä vähä järkyttynykki.” Veljeni kasvoille levisi vieläkin uteliaampi hymy, mikäli enää vain mahdollista:
”Kerropa nyt vähän tarkemmin, mitä pikku Michelina ei olisi normaalisti uskaltanut tehdä?” Manasin päässäni Tonia ja tämän jatkokysymyksiä.
”Tulin hulluks ja tekstailin kesken joulujuhlatreenien vaikka en aluks millään olis uskaltanutkaan tehä alotetta ja suostuin lähtemään Aunin kanssa kahville tänään melkein huomaamattani”, juuri kun sain soperrettua sanat ulos suustani, tajusin puhuneeni Jakista anonyyminä, mutta kuitenkin maininneeni Aunin nimen ihan tuosta vain. Minun täytyi ottaa käyttööni kaikki itsehillintäni, jottei käteni olisi läpsähtänyt apposen auki jääneen kitani peitoksi – ja etten olisi alkanut väsäämään epätoivoisia selityksiä, jotka vain imisivät minut yhä syvemmälle tähän suohon.
”Kahen muijan pyörittämisestä ei sitten ihan by the way tule yhtään mitään, joten älä edes yritä tehdä sitä virhettä tai kaikki naiset näillä tienoin alkavat karttaa sua kuin hullu puuroa”, Toni sai pitkän hiljaisuuden päätteeksi kakistettua hämmästykseltään.
”Playerin ura on katos pelkkää pintaliitoa, liian monella muijalla vaan upottaa oman paattinsa.”
”No missä vaiheessa mä-”, onnistuin puremaan kieleeni juuri ennen kuin lopetin lauseeni ’kahdesta muijasta muka puhuin’-tyylisellä päätöksellä. Se olisikin ollut kaiken huippu.
”Tai unoha koko juttu, mä meen nyt ylös ja soitan sille Aunille että missä nähdään”, sihahdin ja nousin ryminällä pöydästä rynnäten eteiseen hakemaan laukkuani. Juuri kun olin kapuamaisillani yläkertaan, kuulin Tonin huutavan keittiöstä perääni:
”Ai etkö sä halunnutkaan kuulla että mä tapasin lauantaina baarissa maailman- tai no jos ei maailman niin ainakin suomen seksikkäimmän naisen!” Pysähdyin alimmaisille askelmille kuin seinään, enkä voinut estää virnistystä valtaamasta kasvojani.
”Sähän on hieno juttu se, koskas häät pidetään?” kailotin takaisin ja jatkoin matkaani yläkertaan etsien jo valmiiksi Aunin numeroa puhelimeni muistista. Aakkosjärjestykseen nojaten se oli heti ensimmäisten joukossa, tallennettuna nimelle ’Auni ;)’.

***

Varmistin ehkä seitsemännen kerran olevani varmasti oikeassa paikassa. Seisoin vähintäänkin typerän näköisenä Kauppakeskus Kartion Arnoldsin edessä ja odotin, olin odottanut jo melkein vartin. Ohitseni käveli kaikennäköistä sakkia, osa ei edes huomannut minua, jotkut vilkaisivat uteliaasti. Olin lähes sataprosenttisen varma, että Auni oli feidannut minut, tai ettei hän ollut alunperinkään aikonut ilmestyä paikalle. Minulla oli juuri sopivasti aikaa kehitellä minun kohdalleni erittäin ikävän käänteen tekevä juoni, jossa Auni tyttökavereidensa kanssa oli lyönyt vetoa, kuka saisi ensimmäisenä höynäytettyä minut treffeille. Ajatus iskeytyi tajuntaani kuin kirveellä lyötynä. Eivät nämä mitkään treffit olleet, vai olivatko? Minä en ainakaan ollut menossa treffeille. Olin menossa ainoastaan kahville rinnakkaisluokkalaisen ihan mukavan tytön kanssa. Mieleni olisi tehnyt hakata päätä seinään – tajusin ilmeisesti itsekin vasta nyt, ettei tosielämän deittailu ollut sellaista kuten leffoissa ja tv-sarjoissa, joissa mentiin romanttisesti elokuviin ja illalliselle, vaan juuri tämänkaltaista epävirallista kahvillakäyntiä. Kaikista koomisinta tilanteessa oli luultavasti se, että esimerkki fiktiotreffeistä oli käynyt kohdallani toteen myös tosielämässä. Mutta nyt seisoin avuttomana ja orpona odottamassa minulle lähes tuikituntematonta tyttöä. Tilanne oli joka kohdasta yhtä ahdistava kuin huonosti istuva puku – en todellakaan halunnut viestittää Aunille olevani kiinnostunut hänestä. En hélvetissä halunnut valehdella sellaisesta asiasta.

”Huhuu, onks siellä ketään kotona?” kuulin tyttömäisen heleän äänen jostakin ajatusmaailmani ulkopuolelta. Ravistelin itseni takaisin nykyhetkeen nähdäkseni eteeni pöllähtäneen Aunin.
”Anteeks kun oon myöhässä”, hän pahoitteli ja hymyili hieman vaivaantuneena. Ensimmäisiä asioita joita hänessä havaitsin oli kuitenkin se, että kykenin näkemään täysin esteettä Aunin hermostuneesti vaeltelevan katseen.
”Sä sitte laitoit hiukset kuitenki kiinni”, totesin ja nyökkäsin kohti tytön päätä. Etuhiukset oli vedetty ylös päänpäälle neljällä keltaisella hiusklipsillä ja pehmeästi laineileva tukka laskeutui hänen hartioilleen vastaharjatun näköisenä.
”Joo, mähän sanoin et ne on ihan hölmön näköset”, hän huokaisi ja hipelöi takkinsa helmaa.
”No ei ole, hyvät ne on”, sanoin ja hymyilin hänelle mahdollisimman formaalisti ja kohteliaasti. Auni ei ollut tosiaan ainoa jota tässä tilanteessa hermostutti. Mutta ainoa asia mikä minulla oli tehtävissä juuri nyt, oli käyttäytyä mahdollisimman fiksusti ja olla antamatta mitään merkkejä, jotka voisi olettaa vähänkin väärin – vaikka en loppujen lopuksi tiennyt missä mielessä hän oli pyytänyt minut, minä en istuisi täällä muuna kuin kaverina. Sehän olisi ollut pettämistä. Tässä vaiheessa en voinut olla hymähtämättä ajatuksilleni. Minä siis tosiaankin tuntisin syyllisyyttä siitä, että olisin ulkona jonkun muun kuin Jakin kanssa.
”No mennäänkö?” Auni kysyi ja henkäisi syvään. Nyökkäsin ja astelimme perätysten lasiseinillä ostoskeskuksen muusta hälystä erotettuun kahvilaan.
Hetken päästä istuimme jo pienessä pöydässä juomassa ja syömässä. Olin itsekin ottanut pienen donitsin, vaikka mieleni ei enää Tonin lettujen jälkeen tehnyt yhtikäs mitään. Auni siemaili latteaan ja katui ilmiselvästi päätöstään ottaa muffinssi. Omien sanojensa mukaan hänen pitäisi lopettaa kahvilla käyminen, kun hän söi herkkuja jo muutenkin yli oman tarpeensa. En voinut kieltää etteikö Auni olisi ollut hivenen pyöreä, mutta ei hän kuitenkaan lihava ollut. Jennikin oli vain todennut olevansa ’naisellisesti pyöreä’ voivoteltuaan ensin vartin olemattomia liikakilojaan. Olin loppujen lopuksi melko tottunut siihen, ja olin oppinut huomaamaan, että naiset halusivat ilmeisesti olla aina vain laihempia ja kauniimpia. Mikään ei ollut hyvä, ei varsinkaan se oma olotila. Naisten oikkuja piti kai vain oppia myötäilemään.
”Kai sä oot viihtyny ihan hyvin täällä? Mä sain jotenkin sellasen käsityksen et sä muutit tänne aika kaukaa?” Auni kysyi päätään kallistaen. Hänen kanssaan oli todella helppo jutella, vaikka olinkin aluksi luullut tyttöä ujoksi, hänellä oli kieltämättä kadehdittavan hyvät sosiaaliset lahjat – jopa minä tunsin oloni melko mukavaksi hänen seurassaan, eikä juttu tuntunut loppuvan kesken.
”Juu olenhan mä, kiva paikkakunta ja paljon isompi ku aikasempi”, kerroin ja katselin lasin lävitse kauppakeskuksen hallissa käveleviä ihmisiä. Enää minua kohden ei edes vilkaistu, joten kykenin tarkastelemaan ohikulkijoita rauhassa leimautumatta kyyläksi.
”Nii, on tää aika hämäävän iso paikka oikeesti. Mä muutin tänne kanssa neljä vuotta sitten ja oon tykänny asua tääl”, hän valaisi.
”Tänne oli tosi kiva muuttaa, mä sain ainakin tosi hyvän vastaanoton. Sullakin näyttää ihan hyvin menneen ilmeisesti, pääsit heti soittamaanki ja kaikkee.”
Mumahdin jotakin epämääräistä vastaukseksi. Oliko se sitten loppujen lopuksi niinkään hyvä startti pokata paremmat kitaraosuudet saman tien omalle kontolleen ja saada turpiinsa, mutta pidin huuleni sinetöitynä: Aunin huolettomasta äänensävystä kävi ilmi, ettei hän tiennyt. Ihan hyvä vaan, vähemmän kuin mitään muuta halusin sekoittaa tähän kevyeen kahvikeskusteluun traumaattisia kokemuksiani. Halusin vain istua siinä toisella puolella pöytää ja kuunnella kauppakeskuksen taustalla soiviin joululauluihin sekoittuvaa puhetta. Se sai minut tuntemaan itseni jotenkuten normaaliksi, muttei silti onnistunut rauhoittamaan nuoren varsan lailla loikkivaa sydämensykettäni, kun avasin juuri minulle saapuneen tekstiviestin:

”Treenit loppu just, ehitkö lähtemään viel tänään ulos?”

”Kukas sua kaipaa?” Auni kysyi ja tuijotti minua jotenkin kummallinen ilme naamallaan. Minun tuurillani kaikki väri oli liuennut kasvoiltani tajutessani, että en voisi suostua päättämättä kahvituokiota törkeästi, enkä kieltäytymään antamatta vaikutelmaa siitä että olisin kiinnostunut Aunista. Pääni löi taas kerran niin tyhjää, niin tyhjää.
”Jak, kyselee jos lähtisin viel ulos tänään”, sanoin mahdollisimman neutraalilla äänellä ja kelasin kaikkia mahdollisia kieltäytymismahdollisuuksia, joita löytyi huolestuttavan vähän.
”Haluisitko sä lähtä?” tyttö kysyi uteliaana.
”No ehdinhän mä olemaan muutenkin Jakin kanssa…”, sain aloitettua lauseeni, jonka Auni kuitenkin keskeytti heti alkuunsa:
”Mee vaan jos sä haluut, tuskin me kuitenkaan enää kauaa tässä istuttais muutenkaan. Ja sitä paitsi, munkin pitäis lähtä aikaseen, mun koira oottaa vielä iltalenkkiä.” Tytön huoleton naurahdus sai minutkin rentoutumaan.
”Okei”, nyökkäsin tytölle joka söi viimeisetkin muffinsinrippeensä.
”Se on sekarotunen, isä on bordercollie ja äiti pystykorvan ja labbiksen sekotus. Aika energinen pakkaus, varsinkin kun se on vielä ihan nuori.”

”Joo, mä oon jo valmiiksi keskustassa, joten tuutko sä tänne vai mitä sä aattelit?”

Tuijotin hetken ihmisvirtaan katoavan koiratytön selkämystä. En voinut olla ajattelematta, että Auni olisi juuri sellainen tyttö, johon tahtoisin ihastua. Hymähdin itsekseni ja pudistin päätäni – ehkä tahtoisin, mutta en ihastunut, ei, en laisinkaan. Käännyin kannoillani ja lähdin kulkemaan massan mukana kohti uloskäyntiä.

”Muistatko vielä miten sinne vesitornille mentiin? Voitais käydä siellä, sä et tajuukkaan miten upeelta keskusta näyttää näin joulun alla.”

Kuljin jalkakäytävällä näyteikkunoiden välittömässä tuntumassa. Jos joku olisi halunnut, hän olisi helposti voinut tönäistä minut suoraan lasien läpi trendikkäitä talviurheiluvaatteita myyvien mallinukkejen sekaan. Katselin mannekiineja ja näiden sporttisiksi muovattuja muovivartaloita. Jakin siluetti olisi täysin verrattavissa niihin – atleettinen mutta kuitenkin sutjakka, nykyajan kauneusihanne. Epäihanteellista sinänsä, etten ollut vieläkään keksinyt hänelle lahjaa, en edes pientä elettä. Totta kai voisin turvautua tavalliseen persoonattomaan taktiikkaan, hymyillä ja toivottaa hyvää joulua. Halusin kuitenkin tehdä jotain enemmän. Tai edes jotakin omaperäistä.

---

Lähettäjä: keppälerttu 
Päivämäärä:   14.8.09 14:53:47

ihana jatko, kiiitos:) pystyin jotenkin samaistumaan tohon mikaan tässä pätkässä, erityisesti siinä missä mika istu aunin kanssa kahvilla, eikä se tienny miten ois tehny ku jak pyysi sitä ulos, sulosta :>

Lähettäjä: NictorNactor 
Päivämäärä:   14.8.09 15:28:45

ihana <3 mut ooksä rewjan kun nimimerkki ei oo sama??

Lähettäjä: Rewjan 
Päivämäärä:   14.8.09 20:11:40

... juu Rewjan olen, jäi vaan taas kaverin nimimerkki tohon. -.-'

Lähettäjä: verenhimoinen (: 
Päivämäärä:   14.8.09 23:38:24

Ihana pätkä taas, varsinki noi Mikan ja Jakin tekstailut ;). Jatkoa odotellessa(:.

Lähettäjä: NictorNactor 
Päivämäärä:   15.8.09 11:55:42

no hyvä et oot rewsku <3

Lähettäjä: Kunoy 
Päivämäärä:   17.8.09 00:14:47

Oon tässä kahtena yönä lueskellu nää kaikki kirjotukset läpi.Voi että mie tykkään tästä :) Jak & Mika on niin sulosia 8"D<3 Ja vaikka tässä ei kaikki ihan heti tapahdukkaan,niin tätä on kiva lukee.Sillä yleensä just sellasissa missä tyyliin alotusviestissä tapahtuu se 'novellin idea' niin sitä on sittö tylsä lukee eteenpäin,no u know :D

Ja mä en oo huomannut mitään virheitä tossa tekstissa.Ei voi muuta sanoo ku huh huh,ihana! Ja toivottavasti ne vihdoinki tajuis,et ne kuuluu toisillensa ;) ps. Halutaan jatkoo ;>

Lähettäjä: mihe 
Päivämäärä:   18.8.09 20:01:16

oo00 mikä pätkä! jatkoaa!<3

Lähettäjä: ässämys 
Päivämäärä:   19.8.09 17:46:04

nam nam. oli ihana pätkä taasen. kohta nuo tajuaa jo toisistaan vaikka mitä oon varma siittä. ellei sitten jennistä ja aunista synny jotain mustasukkaisuusdraamoja. noo. sen näkkee sitte.

Lähettäjä: HelinäK 
Päivämäärä:   20.8.09 23:06:17

noniin uusi lukija jos yhtää @!#$!

voi ei, ei ees virheitä! ja niin paljon ihanaa tekstii että mää en voi oottaa kauaa jatkoo-oo..!

i love ya! :')

Lähettäjä: HelinäK 
Päivämäärä:   21.8.09 14:38:32

soorii mun on ihan pakko..

Warnings: Poikarakkaus, tyttörakkaus, [heterorakkaus, pitäähän tästäkin varoittaa ;>], väkivalta, voimasanojen ajoittainen liikakäyttö, tylsä teksti, kielioppi- ja kirjoitusvirheet yms. ;>

"tylsä teksti" ei useimmiten oo sun teksteihin käyny tai
"kielioppi- ja kirjoitusvirheet" meni aika pahasti ohi :'D

Lähettäjä: NictorNactor 
Päivämäärä:   23.8.09 15:59:33

kirjotit viimeks 13.

Missä hymyilevä Mika?
Missä hullutteleva Jak?
Missä tarinan kirjottaja?
Missä tarina edes on?

Lähettäjä: likemortalsdo 
Päivämäärä:   23.8.09 17:43:18

En ollut ehtinyt lukemaan tätä koko kesänä (kiitos loistavan nettiyhteyden, mur ~ D---8), mutta nyt ahmaisin sitten kaiken uuden materiaalin kerralla.

Eli messissä ollaan edelleen ja hienoa tekstiä!

Ja NictorNactor, kymmenen päivää hiljaiseloa ei ole vielä mitään. Kuten on aiemminkin todettu, on Rewjanilla on myös muuta elämää tarinan kirjoittamisen lisäksi. Turha huolestua.

Lähettäjä: NictorNactor 
Päivämäärä:   23.8.09 18:04:48

likemortalsdo // mä oon tällänen hätähousu älä välitä ;D en voi ittelleni mitään kun kädet vaan kirjottaa sitä en pysty hallitsemaan xD

Lähettäjä: HelinäK 
Päivämäärä:   23.8.09 20:07:37

NictorNactor hui, mulla on kauhee kriisi ku en oo saannu lukee tät tekstii, samanlaisen hätähousun vikaa?

NOOOOOOU MISSÄ MITEN MILLOIN JATKUU?!?!
huah mä meen psykiatrille kohta vai mitä víttuja ne oli (sori)--
valkotakkisia.

Mun päässä kuuluu kuiskaus, joka toistaa samaa; "We will be alive.."
"we will be alive.."
"we will be a.."

"..live"

Lähettäjä: NictorNactor 
Päivämäärä:   24.8.09 18:15:32

HelinäK we´re sisters <3 mulkin kauhee kriisi kaikki ei ehkä ymmärrä mut en oo saaanu ees unta kun pääs kaikuu :

we will be alive.... jatkuuko... enään... ikinä..? ärsyttää

Lähettäjä: Rewjan 
Päivämäärä:   24.8.09 20:12:26

Voi äääh, ette uskokaan kuinka te saatte mut hymyilemään ja nauramaan ja suorastaan hajoamaan sadaksi osaksi tähän näppäimistölle kun luen noita kommentteja :'DD

On se kivaa olla rakastettu<3 (tai siis, mitä minä itsestäni puhun, tarinastahan te digaatte...)

Ja tosiaan, mulla on elämä, joo ihan oikeesti, lukekaa vaikka mun blogista, niin tajuatte ettei tää aina oo niin ruusuilla tanssimista! : DDD (piilomainontaa, hehhe)

Vaikka jälleen kerran en jaksa oikein osoittaa tätä vastaustani kenellekään, niin kiitän vaan kaikkia lukijoita taas kerran tasapuolisesti ja ilmoitan, että eilen aamulla lähetin seuraavan luvun ihanalle betalleni (:

Ja aion tällä viikolla kirjoittaa vielä tuon seuraavankin luvun loppuun, ettäs tiedätte : D

Ja hei, en mäkään tätä tarinaa pystyis ihan noin vaan hylkää. Kattokaa ku noi hahmot on mulle rakkaita, mun pitää saada niiden tarina edes jotenkuten päätökseen (: ne on niinku mun lapsia.

Lähettäjä: HelinäK 
Päivämäärä:   24.8.09 21:00:54

MITÄ
TÄHH
PÄÄTÖKSEEN
OOTSÄ HULLU?
EI TÄÄ SAA LOPPUU
*viiltelee mäkkärin muovisella pillillä*

Lähettäjä: Rewjan 
Päivämäärä:   25.8.09 14:23:06

HelinäK, valitettavasti tällä tarinalla tulee olemaan myös loppu. Tästä ei tule mitään mautonta ikuisesti jatkuvaa salkkarityylistä saippuapaskaa.

(ihanku tää ei olis sitä jo nyt)

(ja anteeksi kaikille henkeen ja vereen salkkareita palvoville, tämä oli vain rehellinen mielipiteeni)

Lähettäjä: HelinäK 
Päivämäärä:   25.8.09 14:48:54

joo mä en kyllä palvo salkkareita. sitä samaa paskaa mein koulussa on ku salkkareis, joten miks vaivautua?

no ei tää tarina mitää salkkari paskaa oo! >.<
en oo näin hyvää tarinaa lukenu aikoihi, ja heti ku pääsen sellasta lukemaa ni kirjottajalta tulee sellasta asiaa, että se tuntuu ku lyönniltä kasvoille.
kaikki hyväki loppuu aikanaa, mutta mitä jos ehotan että teet tästä kirjasarjan? 8)
voin kustantaa! :''D

(mä ja mun älyttömät ideat--)

tosin, jos mun (pikku)velipuoli kaivelis mun sivuhistoriaa, tekstistä se ei välittäis, mutta se tulis ja löis sua suoraa silmien välii, mikäköhä vitun salkkari fani seki on..

Lähettäjä: NictorNactor 
Päivämäärä:   27.8.09 15:00:36

ei saa loppua Byääääääähhh ;--(( *hakkaaa päätään ikkunaan*

Lähettäjä: drowned 
Päivämäärä:   27.8.09 17:17:23

Luin tän tos joku päivä kokonaa, ja voi apua
tykkään tästä aivan kamalasti.
Parasta mitä oon pitkiin aikoihin lukenu (= ja jotenki tykkään niin sun tyylistäs kirjottaa.

Ja tällä pitää olla onnellinen loppu! :D vaadin.
Ainii. Ja Jak = ♥

Lähettäjä: HelinäK 
Päivämäärä:   27.8.09 18:30:57

MÄ NYT VAADIN TÄSSÄ LISÄÄ ROMANTIIKKAA.
MUN ELÄMÄ ON TOSI TYLSÄ KU KUKAA EI IKINÄ JATKA TARINOITA.
TUNNETUSTI OLEN SE NO-LIFE-DUDE-IN-THE-CITY (en khyl asi cityssä, vaan townissa :'D) as you can see.

nonii, haluutsä että joudun vatsahuuhteluu, vaiko psykoterapeutille?

huah, vaikka mun lempinimi onki hullu-hellu ni emmä sellasta elämää ihan haluu. joten viittitsä, pliis, ees mun vuoks (toivotonta :''D) yrittää jatkaa?

ja sen lisäks, anteeks et kinuan kokoajan jatkoo, jonka lisäks kokoajan tungen joka välii hymiön :''D tai :''), mutten mä muita hymiöitä enää osaa käyttää, enkä jaksa ees kirjottaa normisti :''D kato, se tuli taas--

Jak, tai Mika, jotain ÄKSÖNIÄ, kohta ette kerkee enää karkaamaa yhes kanarialle, tai mitätahansa--

:''D (<- mä vaan en osaa lopettaa, mun on aina sanottava viimeinen sana. ja lisättävä hymiö)

Lähettäjä: Rewjan 
Päivämäärä:   30.8.09 14:27:53

A/N1: here we go again. Vähän siirappista touhua mutta minkäs teet... ja tätäkin pölötystä on erittäin on erittäin mukava kirjoittaa, koska näppämistöni ei oikein halua tehdä kanssani yhteistyötä. En tosin ihmettelekään tätä
vastahakoisuutta, kun tuli tuossa yöllä votupäissä oksennettua puoliksi tämän päälle. Ä-näppäin aukoo minulle päätään kaikista eniten.
Joten joo, jätän nää turhat höpinät tästä päästän teidät lukemaan.

---

Chapter twenty-seven – Mika’s point of view – The things I wanna say

Ramppikuume ei ollut minulle millään tapaa vieras ilmaus, eikä varsinkaan olotila. Kävin kaikki kuviot, kaikki sanat ja aivan kaiken päässäni läpi niin monta kertaa etten enää jaksanut edes laskea. Tuijotin koulun vessan peiliin kuvastuvia yhä kalpeammiksi vetäviä kasvojani.
”Ihan hyvin se menee”, jankutin uskomatta sitä itsekään.

”Mikahan on oikea parkettien partaveitsi!” kuulin liikunnanopettajamme rennon heiton ilahtunut sävy äänessään.
”Aivan loistava rytmitaju, kyllä noin kelpaa tyttöjä tanssittaa”, hän naurahti ja jatkoi matkaansa. En ollut koskaan perustanut vakiotansseista, enkä ollut mitenkään innoissani niistä vieläkään. Yritin vain peitellä sitä etten ollut kovin kaksinen tanssija – toisin kuin kaikki liikuntaryhmän tytöt tuntuivat olevan. Vaikka helppohan niiden oli vain antaa jätkän viedä ja syyttää toista osapuolta jos tahti ei pysy tai askel ei onnistu.
”Noniin, ja vaihdetaan paria”, tyttöjen liikunnanopettaja käskytti tällä kertaa. Ehdin juuri ja juuri huokaista helpotuksesta ja antaa käteni lipua pois Sirun sinisen polopaidan verhoilemalta selältä, kun jo seuraava tyttö napitti minua silmiin aivan nenäni edessä – tosin monta kymmentä senttiä nenäni alapuolella.
”Mä ehdin sittenki tanssia sun kanssas tällä tunnilla, mä jo ihan luulin etten ehtis”, Auni naurahti ja hymyili. Enää hänen ei tarvinnut edes sukia hiuksia pois silmiensä edestä, jotta olisin nähnyt tämän ilosta tuikkivat silmät. Tyttö oli tosiaan alkanut pitämään hiuksiaan ylhäällä, nyt ne olivat vedetty taakse hänen silmiensä väriin sopivalla sinililalla pannalla. En saanut minkään valtakunnan vastausta suustani, ennen kuin musiikki alkoi taas soida ja minun piti jälleen kerran pyytää liiasta rasituksesta pian kramppaavia pohkeitani valssaamaan niin tyylipuhtaasti kuin suinkin.
Istahdin vessanpöntönkannelle ja painoin pääni käsiin. Suljin silmäni ja hengitin monta kertaa sisään ja ulos. Yritin toteuttaa kerrankin käytännössä liikuntatunneilla opetettua rentoutustekniikkaa, jossa jokainen pienikin lihas käsketään ottamaan lunkisti vaikka sitten yksi kerrallaan. Ajatellaan mukavia asioita, kuvitellaan kuinka kaikki onnistuu, kuinka kaikki menee täydellisesti.
”Ja vielä viimeisen kerran, vaihto!” kumpainenkin opettaja kuulutti kuin yhdestä suusta. Auni irrottautui minusta reippaasti ja loi minuun vielä yhden pitkän hymyn ennen kuin kipitti Konstan käsivarsien hoteisiin. Vilkaisin olkani yli tajuten, ettei minulle olisi enää tulossa paria – meidän liikuntaryhmämme oli poikavoittoinen, ja viiden jätkän ylivoimasta johtuen myös viisi meistä jäi aina ilman paria. Olin juuri käyttämässä tilaisuutta hyväkseni ja livahtamassa lepuuttamaan jalkojani seinänviereen, kunnes tunsin käden olkapäälläni.
”Äläs yritäkään karata, mä en oo vielä ehtiny tanssimaan sun kanssa”, sanojen ulosanti oli niin itsetietoinen ja provosoiva, ettei äänen omistajaa olisi voinut sekoittaa keneenkään muuhun. Kiepsahdin salamana ympäri ja kohtasin Jakin pepsodenthymyn, joka ei antanut minulle vaihtoehtoja. Vain muutama sekunti ja pojan käsi oli vyötäisilläni.
”Mä sitten vien”, hän kuiskasi enkä minä osannut pistää yhtään hanttiin. Taas kerran huomasin kuinka kissa oli syönyt kieleni, sanomatta sanaakaan annoin Jakin tanssittaa – tai ehkä kiduttaa olisi sopivampi verbi. Minua hävetti tanssia parhaan ystäväni kanssa muiden joukossa kuin ei mitään. Minua hävetti vaikkei kukaan voinut huomata, kuinka veri kuohui suonissani ja Jakin jokainen pienikin hipaisu sai ihoni nousemaan kananlihalle paksun vaatekerroksenkin alla. Ei ollut mitenkään järjellä määritettävissä, kuinka olin aivan tulessa. Jakin melko miehekäs niska oli vain muutaman hassun sentin päässä ja hänen jokainen henkäyksensä tuntui pehmeänä puhalluksena kaulallani. Aivan saletisti kukaan tytöistä ei ollut tanssinut näin lähellä – Jak oli aivan ihollani. Hengitin syvään ja yritin pitää pokerikasvoni, kun tunsin blodin tennispojan hyväilevän selkääni kämmenellään kevyesti. Kiitin jotakin ylempää tahoa siitä, että olin jostain syystä päättänyt valita tänään päälleni pitkän ja löysän räppärityylisen hupparini, joka peitti housunetumukseni juuri sopivasti – tosin siitäkään ei olisi mitään hyötyä, mikäli Jak tulisi enää yhtään lähemmäs.
”Ojala ei kyllä valehdellu tippaakaan, sä tanssit paljo paremmin ku ykskään näist tytöist”, kuulin hymyn kuultavan pojan äänestä. Mumahdin jotain epämääräistä vastaukseksi ja huokaisin päässäni samaan aikaan sekä helpotuksesta että pettymyksestä, kun musiikki loppui ja hänen kätensä lipui alas selältäni hipaisten tahattomanoloisesti takamustani.
”Hienoa, tästä sitten jatketaan joulun jälkeen, kaikilla näyttää olevan valssin ja foxin salat hyvin selkäytimessä, eteenkin tällä poikaparillamme”, tyttöjen liikunnanopettaja hymyili ja vinkkasi meille silmää ja minä yritin virnistää yhtä itsevarmasti ja huolettomasti kuin Jak.
”Jep, siinä se, pukuhuoneisiin mars ja loman jälkeen nähdään samoissa merkeissä.”

Kuuntelin sydämeni sykettä ja korvissa alati soivia säveliä. Läppäisin itseäni kevyesti kasvoihin kuin varmistaakseni että olin varmasti hereillä. Nousin seisomaan ja avasin silmäni. Jos en muka nyt osaisi, niin en osaisi koskaan. Käänsin vessanlukon auki ja lähdin puolijuoksua kohti juhlasalin takaovea. En antaisi odottaa itseäni yhtään kauempaa kuin oli yksinkertaisesti vain pakko. Noin puolen minuutin päästä olin jo livahtanut saliin muiden joukkoon tarkastamaan kitaraa, vahvistinta ja mikkiä. Tottakai soundcheck oli tehty jo aiemmin, mutta tarkistin vielä varmuuden vuoksi jokaisen elementin olevan ihan okei, ettei tulisi myöhemmin mitään sählinkiä. Oikeastaan kaikki katsoivat vielä pikaisesti soittimensa läpi ja sen jälkeen kertailivat osuuksiaan nuoteista. Lähes kaikki alkoivat olemaan jo paikalla, ja nyt me vain odottelimme erikoispaikoillamme koko muun koulun ryntäystä saliin. Jukkaa ei tuntunut jännittävän tippaakaan, tai sitten hän vain purki paineitaan siihen armottomaan puhetulvaansa, josta puolet meni minulta toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Hän, minä, Mikke ja pari muuta istuimme kolmannessa rivissä ja katselimme sivusilmällä, kuinka Virpi sekä kuvaamataidonopettaja vielä varmistelivat jokaisen tietävän tehtävänsä. Salin toisesta päästä alkoi kuulua kovaa pauketta, jotkut neropatiit hakkasivat ilmeisesti ovea nyrkit ojossa. Pian kaikki esiintyjät olivat istuneet paikoilleen, ja viimein ovet avattiin lopullekin sakille, joka virtasi penkkirivistöihin kuin padon yli kuohuva joki.

Valot sammuivat ja ilmassa valinnut möykkäys vaimeni kuin sormia napsauttamalla. Vain hetki, ja pian näyttämön kohdevaloihin astelivat juontajat.
”Tervetuloa tänne yläasteen joulujuhlaan”, salissa raikui syvä ja vakuuttava naisääni.
”Minä olen Raisa Vahela”, tyttö esittäytyi ja keinautti päätään esiintymishaluisesti – eikä mikään ihme. Raisa näytti oikeasti aivan uskomattoman seisoessaan lavalla ilmeisen hyvällä tyylitajulla valituissa vaatteissa, huolella tehdyssä meikissä ja luonnostaan hurmaavissa kiharoissaan. Juuri tällä hetkellä en hetkeäkään epäilisi etteikö hyväkroppaisen tytön äiti tosiaankin olisi entinen supermalli ja isosisko Miss Suomi perintöprinsessa, vaikka henkilökohtaisesti olin aina ajatellut koko jutun olevan pelkkää läppää.
”Ja minä olen Vili Kuoppamäki, ja meillä on ilo ja kunnia toimia juontajinanne tänä iltana”, minulla entuudestaan tuntematon, varsin karismaattiselta vaikuttava yhdeksäsluokkalainen poika kertoi mikrofoniin.
”Tänä vuonna koulumme on panostanut joulujuhlaan oikein todenteolla, ja se näkyy niin tässä loistavassa koristelussa kuten myös huippuunsa hiotuissa esityksissä, joita tulette tänään näkemään”, Raisa kertoi ja asteli lähemmän lavan reunaa paitaansa kiinnitetyt paljetit valoissa hohtaen, ja juontajaparinsa seuratessa perässä.
”Joten hyvät oppilaat ja opettajat, sallikaa meidän aloittaa, tämän joulujuhlan teille avaa ryhmä seitsemäsluokkalaisia kappaleella Santa Claus is comin’ to town!”

***

Pian minäkin kiipesin lavalle, soitin kaiken niin hyvin kuin vain mahdollista ja ehkä paremminkin. Olin kuin unessa, keskityin jokaiseen sointuun, pakotin itseni muistamaan kaiken. Kaikista suurin – muttei lähellekään vaativin urakkani oli ohitse hetkessä, ja ennen kuin ehdin edes tajuta, jouduin hiippailemaan takaisin yleisön joukkoon.
Tässä välissä jaettiin kaikenlaisia kunniamainintoja, lueteltiin tuloksia koulujenvälisistä kilpailuista. Jokin yhdeksännen luokan valinnaisryhmä voitti jonkinnäköisen nuorten elokuvapalkinnon. Sählyjoukkue oli myös niittänyt mainetta koulujenvälisissä turnauksissa. Muutamat oppilaat olivat menestyneet myös yksilökilpailuissa, kuten kotiratasoudussa. Joku seitsemäsluokkalainen tyttö kantoi mukanaan pronssimitalin. Jak voitti kahdeksasluokkalaisten sarjan. Oli pakko myöntää, että en ollut saada silmiäni irti hänen välkkyvästä hammasrivistään hänen astellessaan hänen hiuksiensa väriin sointuva mitali kaulassaan alas lavalta. Jak ei tietenkään nähnyt minua tai sitä kuinka häntä tuijotin, olin hyvässä suojassa pimeyteen hukkuvassa ihmismeressä. Olin iloinen hänen puolestaan, sillä tiesin että hän rakasti voittamista. Mutta silti, sekunti sekunnilta ahdistukseni alkoi jälleen ottaa valtaa pääkopassani. Pala jumittui kurkkuuni ja käteni tärisivät vähän – toivoin tosiaankin, ettei Jukka huomannut kuinka jännitin.
”Ja nyt, kun palkinnot ja kunniamaininnat ovat jaettu, olemmekin saaneet juhlamme päätökseen yhtä ohjelmanumeroa lukuun ottamatta. Tänä vuonna meillä onkin aivan erityisen häikäisevä ja tarkkaan vaalittu loppunumero – kutsukaamme lavalle kokoonpano x!” Vili kertoi ja hymyili yleisölle valloittavasti. Siinä se tuli. Olisin luultavasti lamaantunut paikoilleni ja vaipunut syvään koomaan, ellei Jukka olisi kiskonut minua lähes puoliväkisin ylös penkistä ja raahannut niin pitkään, että tajusin lopulta itsekin ruveta kävelemään.

***

Seisoin siinä etunenässä, keskellä lavaa aivan orpona. Mikke seisoi bassoineen sivummalla, niin myös rytmikitaristina toimiva Santtu. Jukka, jota olisin kaikista eniten kaivannut vierelleni, oli piiloutunut rumpujen taakse aivan liian pitkän matkan päähän. Alhaalla istuivat Kati ja Annamari pitämässä huolta kosketinpolitiikasta. Hengitin syvään ja laskin rauhallisesti viiteen. Katselin yleisöä ja esitin tyyntä. Kitaran hihna painoi olkaani enemmän kuin ennen. Varmistin että kitara oli varmasti kiinni vahvistimessa. Napsautin mikin päälle. Sydän hakkasi niin kovaa, etten ollut kuulla edes omia ajatuksiani. Loin ensin pitkän katseen Santtuun ja Mikkeen, jotka nyökkäsivät. Samoin tekivät tytöt. Viimein silmäni kohtasivat suorastaan intohimoisesti palavat – eivät sävynkään vertaa pelokkaaseen vivahtavat Jukan silmät, jotka uhkuivat halua päästä näyttämään, kenellä olikaan rytmi veressä. Sitten annoin nyökkäsin ja annoin kuvan. Tutut koskettimien soinnut leijuivat ilmassa. Taaskin manasin päässäni, että mitä hélvettiä olin muka taas pelännyt.

” I don’t want a lot for Christmas
There is just one thing I need
I don’t care about the presents underneath the Christmas tree
I just want you for my own
More than you could ever know
Make my wish come true
Baby all I want for Christmas is you”

Enää millään ei ollut mitään väliä. Jokainen sana tuli suustani kuin nauhalta – paitsi kokemuksesta tiesin, ettei mikään voisi kuulostaa niin hyvältä nauhalta kuin livenä. Minua melkein nauratti, kuinka ääneni ei värissyt lainkaan, vaikka äsken olin hiipimäisilläni todellisuuden hämärien rajojen toiselle puolen. Suljin silmäni ja kuuntelin kuinka me kuulostimme yhdessä niin syntisen hyviltä. Olimme vähän kuten hienoksi hiottu timantti – mutta jotain parempaa.

”I don’t want a lot for Christmas there is just one thing I need
And I don’t care about the presents underneath the Christmas tree
I don’t need to hang my stocking way above the fireplace
Santa Claus won't make me happy with a toy on Christmas day
And I just want you for my own
More than you could ever know
Make my wish come true
Oh baby all I want for Christmas is you, you baby”

Joskus tosiaankin mietin, seikkailinko jossakin toisessa todellisuudessa aina soittaessani – jossakin missä häpeä, ujous ja itsesuojeluvaisto olivat tuntemattomia käsitteitä. En ollut vieläkään päässyt pohdinnoissani minkäänlaiseen tulokseen. Mutta jos musiikki oli jotakin, niin se oli huumetta, eteenkin nyt. Vaikka rakastin laulamista ja soittamista aina, niin mikään ei voittanut sitä, kun saattoi laulaa ja soittaa tarkoittaen jokaista sanaa ja jokaista sointua. Silloin kun pystyit antamaan kaikkesi, kun laitoit koko hiton sielusi likoon esitykseesi, se ei vain voinut tuntua muulta kuin mahtavalta.

”I won’t ask for much this Christmas
I won’t even wish oh I wont even wish. I wont even wish for snow.
I’m just gonna keep on waiting underneath the mistletoe
I won’t make a list and send it to the North Pole for St Nick
Won’t even stay awake to hear the magic reindeer play”

En ollut taaskaan varma, olinko pitänyt silmiäni suljettuna kenties koko ajan, vai jopa raottanut niitä jossakin välissä. Nyt avasin ne ainakin täysin tietoisesti ja katsoin yleisöämme, joka oli suurempi kuin olin aluksi tajunnutkaan. Paistattelimme ties kuinka monen silmäparin arvioitavana, mutta se ei haitannut minua pätkääkään. Ainoastaan yksi katse merkitsi minulle jotakin. Yhdet ruskeat silmät, joita yritin kalastaa jostakin kaukaa.

”Cause I just want you here tonight,
Holdin on to me so tight
What more can I do
Oh baby all I want for Christmas is you, oh baby
Oh our lives are shinin surrounding everywhere
Where the sounds of children’s laughter fills the air
And everyone is singin' oh I hear those sleigh bells ringin'
Santa won’t you bring me the one I really need
Won’t you bring back my baby to me”

Myönnän että lauloin tätä Jakille. Nyt myönsin sen ihan oikeasti, enkä enää ikinä ota tätä tunnustusta takaisin enkä moralisoi itseäni tippaakaan sen takia. Enemmän kuin mitään minä olisin halunnut, että Jak kuulisi sanani, että hän hélvetti tajuaisi mitä ajoin takaa. Vaikka en koskaan tuntunut saavan päätäni järjestykseen enkä ikinä suutani auki kun pitäisi, minä hyvitän sen kaiken tässä. Tarkoitan ihan jokaista sanaa, ihan jokaista. Vítut minä joistakin uusista vahvistimista – oikeasti haluan jouluksi jotain paljon parempaa, jotain paljon arvokkaampaa.

”Oh I don’t want a lot for Christmas
This is all I’m askin for
I just want to see my baby standing right outside my door
I just want you for my own
More than you could ever know
Make my wish come true
All I want for Christmas is you, you, its you, you, oh baby”

Ehkä nämä olivat niitä ainokaisia harvoja hetkiä, joina tosiaankin kykenin olemaan mitä oikeasti olin, kun kykenin sanomaan mitä halusinkin sanoa. En voinut muuta kuin toivoa että kelpaisin muutenkin kuin kitaranvarressa ja mikrofonin takana. En halunnut muuta kuin saada vastauksen, nähdä ne silmät jotka voisivat antaa minulle sen.

”All I want is you
All I want is you
All I want is you
All I want is you
You, you, you, you, you”

Näin kuinka yksi pää nousi hivenen muiden yläpuolelle salin takaosassa. Vaikka kaikki mitä silmäni havaitsivat olikin vain pieni siluetti, minä tiesin kuka se oli. Ainakin halusin uskoa niin. Suljin silmäni ja tiesin, että Jak hymyili minulle. Annoin hymyn vallata kasvoni ja kumarsin jätkien kanssa hullunaan taputtavalle yleisölle. Tunsin kuinka taika alkoi jälleen haihtua – mutta tällä kertaa sillä ei ollut väliä, koska tiesin tasan tarkkaan, mihin tahtiin sydämeni löi.

***

Kello oli jo ties kuinka hélvetisti kun vihdoin seisoskelin koulumme pihalla ja odotin Tonin Mitsubishin pamahtavan pihalle hetkenä minä hyvänsä. Esiintymisessä oli se paha puoli, että jouduit jännittämään, jouduit treenaamaan, jouduit järjestelemään ja jouduit vielä siivoamaankin. Mutta esiintyminen oli aina sen arvoista, vaikka jälkikäteen olo olikin kuin ylikypsällä makaronilla – jalat olivat täysin puutuneet ja muusia ja koko ihminen oli jokaista lihastaan myöten niin uupunut, loppuun palanut ja raukea ettei ollut enää edes todellista. Asiaa ei toki helpottanut yhtään se, että ulkona oli myös pirun pimeä ja kylmäkin kaiken kukkuraksi. Pihalla kyytiään odotteli enää muutama hassu tyyppi, joita en arvatenkaan tuntenut, joten tyydyin kohtalooni kököttää siinä yksin kädet taskussa ja tunnistella selkeää yötaivasta jouluvalojen tapaan koristavia tähtikuvioita. Hyräilin päässäni joululauluja ja tunsin itseni jotenkin sanoinkuvaamattoman onnelliseksi. En tiennyt miksi, enkä edes halunnut yrittää ottaa siitä selvää. Annoin vain hyvän mielen olla ja kannatella minua pehmeiden pilvilinnojen porteilla.

---

A/N2: joo, siinhähän se. Ja ei, minulla ei ole aavistustakaan kenen biisi tuo "all i want for christmas is you" on. Ja kyllä, nut V-näppänkin alkaa veeittuilla minulle. Ei näin.

Lähettäjä: keppälerttu 
Päivämäärä:   30.8.09 16:58:44

ooi, ihana:> tarviiko ees sanoo et ootan vaan seuraavaa pätkää ?:D mut toi biisi on mariah careyn :)

Lähettäjä: HelinäK 
Päivämäärä:   30.8.09 22:15:40

Rewjan, hyi sua mitä elämää oikee vietät! Kuitenki kännipäissäs (vai lukiko tuol jossain olitko selvinpäin?) menit paskantamaa näppäimistös.
Mut kuitenki, koska oot ´niin rakas mulle ni lähetän sulle uuet. Kerro vaa osottees.

Jatkoa kitisen.
Ainiin, yhden kirjotusvirheen luulin näkeväni, tai sitten sama vanha i'n näköinen tahra tuli nussímaan sanoja.

Lähettäjä: Kunoy 
Päivämäärä:   31.8.09 01:06:34

uijjj jatkoa (;

Lähettäjä: Rewjan 
Päivämäärä:   31.8.09 15:22:25

leppäkerttu, hihi kiitos ja joo varmasti odotat (: mäkin ootan et saan kirjotettuu sen loppuun ((:

HelinäK, joo olen kamala pahis. Ja kyllähän nää näpykät suurin piirtein toimii, mutta tänään käyn kyllä heittämässä tän läppärin tohon korjaamolle. (saat toki maksaa korjauskulut, jos tahdot ;DDD)

Ja siitä ei tarvitse huolehtia, ettenkö pääsisi kirjoittamaan... meidän taloudessa kun on tämän minun läppärini lisäksi 3 muuta tietokonetta : DD ja koska olen nero ja varautunut kaikkeen, kaikki kirjoitukset yms. tärkeä on minulla muistitikulla (:

Kunoy, juuh tulee kun kerkiää.

Lähettäjä: NictorNactor 
Päivämäärä:   1.9.09 14:43:13

toi tanssi oli ihana mä tääl itken hymyilen nauran samaan aikaan kun niin paljon rakastan tätä tarinaa <33

Tää on mun elämäni valo
Sä oot mun elämäni tähti
Jak on mun elämäni ilo
Mika on mun elämäni rakkaus ♥

Kuolen jos tapat näistä etään ♥
Rakastan sua
Rakastan tarinaa
Rakastan Jak:ia
Mutta eniten rakastan Mikaa ♥

Rakkaudella NictorNactor

Lähettäjä: HelinäK 
Päivämäärä:   1.9.09 17:25:55

NictorNactor, melkein kuin suora lainaus minulta ;)

Lähettäjä: verenhimoinen (: 
Päivämäärä:   1.9.09 21:24:44

ihanaihana♥ ja mieki todella ootan sitä jatkoa lisää :).

Lähettäjä: NictorNactor 
Päivämäärä:   2.9.09 13:14:54

HelinäK// näköjään x)

verenhimoinen (:// veit sanat suustani ♥

Lähettäjä: keppälerttu 
Päivämäärä:   2.9.09 15:48:04

hahaha, ihana toi nictornactorin runo :D

Lähettäjä: NictorNactor 
Päivämäärä:   2.9.09 18:04:31

lisääääääää enään pari viestii ni menee täytee siiiiiiistiiiiii <33