Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   12.5.09 21:55:18

[linkki=http://forum.hevostalli.net/read.php?f=11&i=714524&t=714524]Edellinen[linkki]

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   12.5.09 21:57:10

Hyvin menee.
Edellinen

Lähettäjä: .. 
Päivämäärä:   12.5.09 23:12:24

EEIII. Et voi jättää tollaseen kohtaan. Suutuin.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   12.5.09 23:15:20

Enkö? Ei sit :)
----------

Meille ei sitten tullut vaikeuksia päättää, miten viettäisimme joululoman. Lähdimme heti seuraavana aamuna ajamaan Hankoon. Oli ollut kovin ajattelevaista Karilta odottaa joululomamme alkuun, ajattelin sarkastisesti, mutta en olisi ihmetellyt vaikka hän olisi jollain merkillisellä tavalla tehnytkin juuri niin. Olin lukenut kummemmistakin asioista, vanhuksista jotka kuolivat samana päivänä kun saivat ensimmäisen lapsenlapsensa ja niin edelleen. Valitut Palat –juttuja, tietenkin, mutta silti.

Vesku oli yllättävän rauhallinen, mutta vaadin silti saada ajaa. Hän oli sanonut ensimmäiseksi illalla, ettei minun tarvitsisi välttämättä lähteä mukaan, mikä oli saanut minut suuttumaan.
- Totta kai mä lähden. Mähän olen sun vaimosi!
Se olikin suunnilleen ainoa kerta, kun sille sanalle oli ollut käyttöä, ellei ottanut huomioon sitä, että Vesku mielellään viljeli sitä lempinimenä. Naimisiinmeno ei ollut muuttanut mitään, paitsi että nyt tuntui entistä paremmalta sen ajatteleminen, että olimme ehtineet tehdä sen Karin nähden. Olin myös iloinen siitä, että olin ollut mukana Veskun viimeksi käydessä katsomassa isäänsä, edellisenä viikonloppuna. Oli tullut lunta puuskissa enkä ollut uskaltanut päästää häntä lähtemään yksin, minua miellytti ennemmin ajatus kuolla yhdessä kuin syödä kotona kynsiä ja pelätä, ajaisiko hän tieltä.

Riikan olimme tietenkin ottaneet kyytiin ja tyttö istui puhumattomana takapenkillä. Välillä sieltä kuului kuitenkin hiljainen nyyhkäys, joka ärsytti minua suunnattomasti. En tietenkään voinut sanoa hänelle mitään, mutta joka kerran kun kuulin sen meinasivat omatkin silmäni kyyneltyä. Olin melko lailla sinut sen kanssa, että appeni oli kuollut, siihenhän oli saanut valmistautua niin pitkään ja surra jo etukäteen, mutta toisten surun näkeminen oli vaikeaa. Tästä voisi tulla aika rankka viikonloppu. Tai viikko. Tai loma. Palaisimme Helsinkiin kai vasta keskiviikko-aamun tenttiin ja sitten todennäköisesti takaisin.

- Pysähdytään kahville, Vesku ehdotti puolimatkassa, ja kiepautin seuraavalle huoltoasemalle. Ei minun tehnyt mieli kahvia mutta ei minun kauheasti tehnyt mieli perillekään. Menin käymään vessassa ja sillä aikaa sisarukset olivat hakeneet kolme kupillista kahvia ja iltalehden, jota he selailivat yhdessä. Nappasin sen välissä olevan lisäosan ja olin lukevinani sitä, mutta vilkuilin oikeasti Veskua. Hän tuntui olevan aika lailla samoilla linjoilla asian käsittelyn kanssa kuin minäkin, luulen, että hänkin oli pahimman surutyön tehnyt etukäteen, jo kesällä. Toki olimme eilen itkeneetkin, ja varmaan sitä tulisi tehtyä vielä lisääkin, mutta kyllä tästä selvittäisiin.

Lauri oli aikonut lähteä kotiin illalla puhelun tultua, mutta Vesku oli sanonut ettei sille ollut tarvetta. Vaikka emme me varmaan mitenkään rattoisaa seuraa enää olleetkaan. Tai emme minkäänlaista, olimme painuneet nukkumaan melkein siitä paikasta. Olin yrittänyt lohduttaa Veskua pitämällä hänestä kiinni, kun eihän uni tietenkään tullut ja sitten olimme ajautuneet rakastelemaan, vaikka olin kuvitellut, että se nyt oli viimeinen mitä ihmiselle tuli siinä tilanteessa mieleen. Se oli tuntunut jotenkin irvokkaalta ja ensin minua oli nolottanut, että yleensä pystyimme sellaiseen, mutta näin jälkeenpäin ajatellen se oli varmaan ollut aika luonnollista, jonkinlainen vastalause tapahtuneelle. Ainakin sen jälkeen oli onnistunut itkeminen ja nukkuminenkin.

Riikka kysyi lehdestä tietokilpailukysymyksetkin, mutta sitten meidän oli pakko lähteä jatkamaan matkaa. Ajoin tavallista hitaammin, kunnes havaitsin perässäni jonon autoja ja sitten ryhdistäydyin, ei se vetkuttelemalla miksikään muuttuisi. Painoin kaasua miettien mitä jono mahtoi ajatella kun ensin olin tientukkeena ja sitten yhtäkkiä lähdin porhaltamaan. Ihan sama.

Pitsihuvila oli tyhjillään kun tulimme, mutta Leena saapui melkein heti meidän jälkeemme. Hän oli käynyt terveyskeskuksessa katsomassa vainajaa mutta näytti hyvinkin elinvoimaiselta. Luulen, että hänkin oli melko lailla suremisensa jo surrut, Riikka tästä porukasta eniten kaipasi lohdutteluja.
- Jäättekö te mihin asti? Tulisit mun kanssa maanantaina hautaustoimistoon? hän sanoi katsoen Veskua pyytävästi.
- Tietysti mä tuun, ei meillä oo kiirettä takaisin, Vesku lupasi.
- Mäkin tuun, sanoi Riikka itkuisesti.
- Eikö sulla oo koulua maanantaina? kysyin. Minusta tuntui, ettei hänen ehkä ollut ihan viisasta lähteä mukaan sille reissulle.
- On, mutta… hän lähti ovet paukkuen omaan huoneeseensa. Toivoin, ettei hän loukkaantunut minulle, etten olisi kuulostanut siltä kuin yrittäisin omia hänen paikkansa täällä.

Lähettäjä: .. 
Päivämäärä:   12.5.09 23:24:49

huh saat anteeks :D

Lähettäjä: lamita 
Päivämäärä:   13.5.09 13:47:22

jatkoa ^^

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   13.5.09 19:04:51

5.

Veskun veljet perheineen saapuivat joukolla pitsihuvilaan iltapäivällä mutta isovanhemmat loistivat poissaolollaan. Valmistauduin henkisesti jonkinlaisiin joukkoruumiinvalvojaisiin harjoittelemalla vakavaa ilmettä kun sekoittelin Leenan avuksi valtavaa kattilallista borsch-keittoa. Kukaan lähiomaiseni ei ollut kuollut enkä todellakaan tiennyt, mitä nyt tapahtuisi. Saisin katsoa mallia muista miniöistä, vaikka ensi kertaahan heiltäkin oli appiukko kuollut.

Yllätyin täydellisesti. Olin kattanut Leenan neuvoin pitkän pöydän melkein yhtä juhlalliseksi kuin jouluna, ja valmistauduin hiljaiseen, kunnioittavaan muisteluateriaan, mutta olisihan minun pitänyt muistaa, että jo lasten läsnäolo riitti särkemään kuvitelmani. Vaikka hyvin ne käyttäytyivät ikäisikseen, kaikki viisi pöydässä syövää, vaikkakin Loviisa pisti sisartaan leikkelehaarukalla kainaloon kun tämä veti kinkkulautasen pois toisen ulottuvilta. Taijan ulvonta herätti sitten olohuoneessa nukkuvan Launo-vauvan ja Titta sai juosta lepyttelemään sitä.

Lapset onneksi saivat mahansa täytettyä aika äkkiä ja rauha palasi pöytään kun ne lähtivät leikkimään. Jätin servetit pöytään korjatessani astioita pois, sillä ajattelin, että niitä voisi tarvita kohta, jos tunnelma menisi kovin haikeaksi kahvin kanssa. Mutta haikeus oli kaukana siitä keskustelusta, mikä oli jo käynnissä kun palasin kahvipannun kanssa. Veskun veljet jakoivat perintöä täyttä vauhtia.

- Mä otan tietenkin isän kirjat, sanoi Risto, joka myös oli lakimies.
- Mä otan sitten postimerkkikokoelman ja aseet, julisti Jaska tuijottaen veljeään kulmakarvat rypyssä.
- Etkä ota, ei meille tuoda mitään pyssykaappia niin kauan kun lapset on noin pieniä, puuttui Titta puheeseen.
- Ja me otetaan talo, Risto jatkoi kuin ei olisi kuullutkaan.
- Mulla on isompi perhe, ette te tarvitse näin isoa taloa! Jaska väitti.
- Mutta mä olen vanhin. Ja millä rahalla sä muka meidät muut tästä ostaisit ulos?
- Milläs itse?
- Kyllä meidän talon myynnistä sen verran saa, ja onhan perittävää muutakin. Autokin. Seuraavaksi Risto alkoi tuijottaa Veskua. – Sä olet saanut käyttää isän autoa ilman mitään korvausta toista vuotta. Täytyy laskea sille joku kuukausikorvaus ja vähentää sun osuudesta.
- Jos te aiotte ottaa talon niin olohuoneen kalusteet ainakin tulee meille, ilmoitti Titta ja tuijotti vuorostaan Eevaa haastavasti.
- Mutta se kalusto kuuluu tänne, se on aina ollut täällä, Eeva väitti vastaan.
- Helsingin asunto täytyy arvioida ja ottaa selvää, kannattaako se myydä, Risto siirsi katseensa seuraavaksi Riikkaan, joka näytti kauhistuneelta.

- Te ette voi olla tosissanne, sanoin minä mutta en uskaltanut sanoa sitä niin kovaa, että kukaan olisi kuullut. Onneksi Leena uskalsi. Hän jopa pamautti pöytää nyrkillään ja sai kuin saikin aikaan hiljaisuuden kun lusikat kilahtelivat aseteilla.
- Mitäs te helvetinpenikat aioitte mulle tehdä? Leena kysyi miellyttävään keskustelusävyyn ja hän tosiaankin sanoi ”helvetinpenikat”. Katsoin pöydän ympäri ja totesin helpotuksekseni, että ainakin Jaska ja Titta näyttivät vähän noloilta.
- Hommataan sulle joku kiva pieni asunto keskustasta, selitti Risto kuin koko kysymys olisi ollut omituinen ja vastaus itsestäänselvä.
- Tää on ihan tarpeeksi lähellä keskustaa, kiitos vaan.
- Mutta ethän sä yksinäsi tarvitse tämmöistä tilaa, ja entäs sitten ruohonleikkuu ja lumityöt?
- Onhan ne hoituneet tähänkin asti. Risto, en mä ole kuin tuskin viidenkymmenen. En mä tarvitse vielä mitään vanhainkotia. Enkä aio muuttaa kotoani yhtään mihinkään niin, että unohda sinä tommoset suunnitelmat heti alkuun.

Se lamautti keskustelun vähäksi aikaa kokonaan ja uskalsin lopultakin istua alas. Asetin kahvipannun keskelle pöytää, sillä minua ei enää yhtään huvittanut tarjoilla tuolle porukalle.
- Lakikirjat saatte jakaa, ja pyssyt ja postimerkit, mutta muuten tästä talosta ei kyllä lähde lusikkaakaan niin kauan kuin mussa henki pihisee, Leena ilmoitti.
- Mutta muu omaisuus, auto ja se asunto Helsingissä… sähän voisit muuttaa sinne, ehdotti Risto.
- Pitäisikö mun muuttaa pois kotikaupungistani?
Nyt jopa Risto näytti nololta. Leena jatkoi:
- Te olette kaikki saaneet asua siellä opiskellessanne, ja niin saa kyllä Riikkakin, jos se vaan minusta riippuu. Vähän lisää tuon tapaista sanailua niin mä soitan Iltalehteen. Saavat viikon lööpin, ”käräjäoikeuden tuomarin lapset ryöväävät katon lesken pään päältä”.
- Auto, yritti Risto vielä.
- Ole hyvä, ota ja myy se ja maksa perintövero niin saadaan ehkä hautajaiset maksettua, sanoi Vesku harvinaisen purevasti. – Siitähän voi saada jopa yli kymppitonnin jos sen ensin pesee ja täyttää tankin.

Nautin kun näin miten Risto nieleskeli vastalauseensa. Lannistetulta hän ei silti näyttänyt vähääkään ja minua pelotti ajatella, mitä hän seuraavaksi keksisi. Selvästikään asia ei ollut loppuunkäsitelty.
- Ehkä me tästä lähdetään kotiinpäin, hän sanoi Eevalle ja molemmat nousivat pöydästä ilman että olivat koskeneetkaan kahviin. Jaska ja Titta seurasivat esimerkkiä.
- Eihän ne voi ajaa sua tästä pois? Tai mua Alppilan asunnosta? kysyi Riikka huolestuneena.
- Ei ne multa voi viedä kattoa pään päältä, mutta jos ne nyt kovin rupeavat riitelemään niin voi olla, että saat ottaa mut sinne hyyryläiseksi, Leena sanoi ja naurahti synkästi. – En olisi omista lapsistani uskonut, tuommoista ahneutta, hyi olkoon!
- Siis ihan oikeestiko ne voi pakottaa sut muuttamaan täältä? kysyin kauhistuneena minäkin.
- Leskeltä ei saa viedä asuntoa, ei missään nimessä, mutta jos tässä nyt ruvetaan riitelemään niin kyllä oikeus voi olla sitä mieltä, että mulle riittää asunnoksi yksiö Helsingissä. Mutta jos sille tielle lähdetään niin kyllä siinä menee niin monta vuotta, että sä ehdit ensin opiskella vaikka mihin asti. Leena taputti poskelle Riikkaa, joka näytti siltä, että voisi purskahtaa itkuun. Vesku näytti kiukkuiselta. Muistin hänen joskus sanoneen, että tästä talosta vielä tapeltaisiin verissä päin, mutta en ollut osannut ottaa sitä oikein todesta, hänen veljensä olivat tuntuneet kaikin puolin mukavilta kavereilta tähän asti. Nyt en ollut enää sitä mieltä. Miten raadollisia puolia ihmisistä paljastuikaan.

- Nyt jos olisin kotona niin ajaisin perikunnan autolla tallille ja usvattaisin maastossa parin tunnin lenkin, Vesku jupisi.
- Soita Hannalle ja kysy, lainaako se hevosta tai paria, ehdotin.
- En mä, alkaa olla liian pimeää semmoseen, Vesku sanoi vilkaisten ulos ja totta, ulkoilma oli jo syvänsinistä.
- Soita silti, jos aamulla pääsisi.
- Ootko tosissasi? En muista sun ennen ehdotelleen että Hannalle soittelisin, Vesku sanoi ja vilkaisi minua.
- Olen. Olinkin, Hanna oli jostain syystä lakannut kummittelemasta minulle. Ehkä aika oli sen tehnyt, tai se, että olimme nyt naimisissa, tai sitten se, miten Vesku oli maininnut jotain Hannan miehestä. Nyökkäilin rohkaisevasti.
- Okei, voisin mä oikeastaan soittaakin. Missähän mun puhelin on?

Sikäli kun ymmärsin siitä osasta puhelua minkä kuulin, Hanna oli sekä myötätuntoinen että myötämielinen.
- Sanoi että senkun tulette vaan, ilmoitti Vesku. – Ne viettää talliporukan pikkujouluja tänään, joten kuulemma kaikki on riemuissaan jos me käydään huomenna ratsastamassa pari hevosta.
- Kivaa, sanoin ja tarkoitin sitä edelleen. Olisi kiva nähdä tallin väkeä ja hevosia taas. Olin käynyt siellä pari kertaa syksyn kuluessa kun olin ollut Veskun mukana käymässä täällä mutta ratsastamaan en ollut päässyt. Vaikka enpä tiennyt pääsisinkö nytkään, ellen saisi joltakulta lainata varusteita. Kypärä ja ratsastushousut eivät olleet tulleet mieleen pakatessani vaatteita aamulla.
- Menkää tekin sinne pikkujouluihin, ei teidän tarvitse täällä istua ikävystymässä, Leena ehdotti. Se ei kuitenkaan tuntunut houkuttelevalta. Väsytti ja istuminen takan ääressä olohuoneessa ja kunnon yöunet kuulostivat paljon paremmilta

Lähettäjä: ssfä 
Päivämäärä:   13.5.09 19:16:23

Ooom! Jo ysi! :b

Lähettäjä: Campsu 
Päivämäärä:   13.5.09 22:53:58

laitas jatkoa ^^ sain tän kiinni, olin jääny kunnol jälkee taas. ;o

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   14.5.09 18:19:30

nyt mä oon tehny elämäni tylsäksi.. oon jo kohta lukenut Mamma Mian loppuun asti.. hyödyllinen työpäivä siis ;)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   14.5.09 20:17:25


Tallilla oli todellakin hiljaista kuin haudassa kun sunnuntai-aamuna aikaisin ja levänneinä ajoimme sinne. Ei yhtäkään hevostakaan ollut vielä ulkona, vaikka kello oli jo puoli yhdeksän. Jani touhuili hiljaa ja rauhallisena tallissa, harjaten hevosia, yhtä toisensa jälkeen, kuin liukuhihnalta. Katselin uteliaana ympärilleni nähdäkseni mitä muutoksia oli tapahtunut sitten viime käyntini, mutta ainoa minkä huomasin oli, että yhden tyhjän karsinan ovessa oli Razzamatazzin nimikyltti. Se näemmä laskettiin jo tallin vakioasukkaaksi, mutta eipä se kai ihme ollut jos se kerran viikottain täällä kävi.

Jani näytti ilahtuneelta nähdessään meidät.
- Sä et näytä ollenkaan krapulaiselta, arvioin pää kallellani.
- Mä vedin eilen sen lyhyen tikun. Mutta kyllä se tänä aamuna osoittautui pitkäksi, mies naureskeli. – Lähdettekö te ratsastamaan? Hanna jotain mainitsi eilen.
- Se ois tarkoitus. Mitkähän hevoset me otettais? Vesku kysyi.
- Saanko mä valita?
- Valitse pois, lupasimme.
- Harmaa Hirviö ja Pukitteleva Piru, Jani tarjosi ja veti toista suupieltään hymyyn.
- Harmaan mä tiedän mutta kehtaako joku hevonen täällä muka pukitella? kysyin.
- Juu, kehtaa. Ei ymmärrä raukka omaa hyväänsä. Toi nelivuotias tossa, Jani osoitti viereistä karsinaa. Siinä asui Marisol, yksi Lundien omia kasvatteja, joka oli jossain vaiheessa syksyä tuotu Ahvenanmaalta tänne korkeakouluun. Se oli viimeksi käydessäni kiinnittänyt huomioni kauniilla värillään, se oli kullanvärinen liinaharjainen läsipää.

- Kumman sä haluat, Vesku kysyi minulta, niin kuin siitä olisi ollut mitään epäselvyyttä.
- Mä en ikinä maailmassa uskaltaisi ratsastaa Namulla, kyllä sä sen tiedät. Se saisi kumminkin jonkin naarmun ja Hanna haastaisi mut oikeuteen ja saisin maksaa sen eläinlääkärikuluja lopun ikääni. Sitä paitsi se ei varmaan suostuisi astumaan askeltakaan minä selässä, enkä mä uskaltaisi laittaa sitä edes kuntoon, luettelin.
- Uskotaan, uskotaan, Vesku nauroi.
- Kyllä mä laitan ne teille kuntoon, ihan siitä ilosta ettei mun tarvitse liikuttaa niitä, Jani lupasi. – Menkää te vaihtamaan vaatteet, ette oo näköjään ihan sopivissa varusteissa.
- Pitäisi lainata joltain, kun ei tullut pakattua mukaan, aloitin.
- Mari ei oo täällä viikonloppuisin, kokeile sen kaapista jos ne sopisi sulle.
- Mä oon ennenkin lainannut Heseltä, Vesku ilmoitti.

Kiipesimme portaat ylös punaisella kalustettuun lepohuoneeseen kaivelemaan toisten kaappeja, liikkuen ystävällisesti mahdollisimman hiljaa, ettei seinän takana epäilemättä krapulaansa nukkuva Hese heräisi ja kun palasimme alas oli Marisol satuloitu ja Jani laittoi parhaillaan ketjuissa käytävällä seisovaa Namua kuntoon.
- Maastoonko menette? hän kysyi.
- Niin ois tarkotus.
- Sitten voisi varmaan laittaa suojat jalkoihin. Rämmitte kuitenkin siellä pusikossa.

Kalpea aurinko oli alkanut paistaa kun pääsimme matkaan. Namun ilme oli näkemisen arvoinen kun se tajusi ettei se ollutkaan menossa maneesiin, se vilkuili tyrmistyneenä ja huolestuneena ympärilleen kuin olisi etsinyt sapelihammastalitinttejä. Marisol tanssahteli eläväisen oloisena, sen kauniit kultaiset korvat liikkuivat kuin propellit joka suuntaan. Toden sanoakseni minua vähän hirvitti sen lempinimi, mutta en ollut kehdannut Janille pistää vastaankaan. Sitä paitsi pukittelevat hevoset eivät olleet pahinta mitä tiesin vaan ne, jotka tekivät 180 asteen napakäännöksiä ja usean metrin sivuloikkia.

Olin iloinen, että olin pistänyt Veskun soittamaan Hannalle eilen, sillä tämä reissu olisi varmaan jäänyt muuten tekemättä. Kunnon yöuni oli saanut hänet jo niin paljon paremmalle tuulelle, että hän oli aamulla vain naureskellut veljiensä idioottimaiselle ahneudelle, eikä tällainen pääntuuletus olisi ehkä ollut enää yhtä välttämätöntä. Olisi ollut sääli jos se olisi jäänyt väliin! Nautin täysin siemauksin rämpimisestä lehdettömässä joulukuisessa metsässä, kun auringonsäteet äkkiarvaamatta välillä kutittivat kasvoja. Siellä tuoksui vielä märän syksyiseltä, sillä yllättäen tänäkään talvena ei vielä ollut tullut pysyvää lunta. Ja ratsuni oli kauhean hauska. Se hypähteli ja ihmetteli ja välillä kun kävelimme pätkän polkua pitkin päästäksemme seuraavaan ryteikköön, se heitti takapäätään tavalla joka sai minut nauramaan ääneen. Hitaasti se kohosi kuin se olisi aikonut nousta käsinseisontaan, se potkaisi pikaisesti sivulle ja jatkoi sitten matkaansa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Sitä ei oikein mitenkään voinut kutsua pukitteluksi, mutta jos siitä kouluratsua aiottiin, oli se tietysti jotain mikä piti saada kitkettyä pois. Ei mihinkään kouluohjelmaan tietääkseni kuulunut minkäänlaisia sivupotkuja.

Otimme lopuksi vähän laukkaa kimmoisalla polulla ja silloin tamma näytti, että kyllä se osasi pukitella oikeastikin. Se melkein pysähtyi pomppimaan, mutta onneksi se sitten päätti, että karkuun menevän Namun kiinnisaaminen oli tärkeämpää ja jatkoi laukkaamista ennen kuin menetin tasapainoni.
- Lopetetaan ennen kuin mä tipun, huusin Veskulle hengästyneenä ja hän alkoi pidättää hevostaan. Marisolia ei olisi huvittanut hiljentäminenkään ja taas se köyristi selkäänsä ja viskasi takajalkansa ilmaan. Kiukuissani läppäsin sitä raipalla ja se protestoi pukkaamalla vielä kerran, mutta seisahtui sitten ihan odottamatta näyttäen oikein aurinkoiselta. – Omituinen otus, huohotin.
- Mikähän sen panee tommosta tekemään, Vesku mietti, mutta antoi sitten Namulle pitkät ohjat ja lähdimme palaamaan tallille.

Hevoset eivät olleet juuri hionneet mutta jätimme ne sisään tasaantumaan siksi aikaa kun menimme taas vaihtamaan vaatteet. Hesen puolelta ei edelleenkään kuulunut mitään elonmerkkejä.
- Arvaas mitä mä olen aina miettinyt, sanoin mietteliäästi viikatessani Marin housuja takaisin kaappiin ja nostellessani jalkojani kylmällä lattialla.
- No?
- Että minkälaista olisi rakastella täällä. Tää huone on aina tuonu mulle mieleen huonon pornoleffan.
- Niinkö? Koska sä olet katsellu huonoja pornoleffoja? Vesku kysyi kiinnostuneena.
- Äh, se nyt oli sanonta – en mä ole nähnyt hyviäkään – siis en minkäänlaisia! aloin selittää.
- Just, jaaha! Vesku nappasi minut nauraen syliinsä ja nosti sohvan korkealle selkänojalle istumaan. – Kokeillaan jos sä kerran haluat.
- Älä! kiljaisin kun hän työnsi minua taaksepäin niin että pelkäsin putoavani ja tarrasin häneen kiinni kuin apina. – Päästä, Hese herää tai Jani kuulee!
- Mä taidan tietää miten oven saa lukkoon.
- Ei kun ihan oikeesti! Kiedoin jalkanikin hänen ympärilleen, ennen kuin keikahtaisin. Mutta keikahdin silti, ja meidän oli pakko molempien irroittaa otteemme, Mätkähdin sohvan istuimelle paljaat sääret pystyssä.

- Mikä @!#$ apinalauma täällä möykkää? kysyi Hese ovelta. – Puolipukeinen apinalauma vielä näköjään.
- Et oo itse paljon parempi, totesi Vesku, Heselläkin oli vain bokserit ja avonainen fleecetakki päällään, lisäksi tukka pystyssä ja silmät turvoksissa.
- Sori, kikatin ja elehdin Veskulle, että hän heittäisi minulle farkkuni, kun kömmin istumaan sohvalle. Hese ei suvainnut vastata mitään vaan käveli suoraan jääkaapille. Tyhjennettyään puoli pullollista jaffaa ja röyhtäistyään muhevasti päälle hän tarttui kahvinkeittimessä hiljalleen muhivaan kannunpohjalliseen, mutta ei tohtinut tehdä sille muuta kuin kaataa lavuaariin.
- Sori, että herätettiin sut, sanoin uudelleen ja kiskoin housut jalkaani.
- Ei se mitään. Älkää tehkö sitä uudestaan, Hese vain sanoi ja painui takaisin huoneeseensa jaffapulloineen.
- No niin, sanoin Veskulle syyttävästi.
- Ei se niin vakavaa, hän sanoi ja tuli myös sohvalle, kiskoen minut puoliksi syliinsä. – Oli sen jo aika herätäkin, kello on vaikka mitä. Mihin me jäätiin?
- Ei se ole välttämättä ehdotus, jos mä sanon että miltä tuntuisi, sanoin ja asetuin mukavasti.
- No mutta se ois ollu ihan hyvä ehdotus.

Minun oli mukava olla siinä, mutta kun tilaisuus oli näin hyvä minun oli pakko kysyä.
- Oletko sä koskaan tehnyt sitä täällä?
- Täällä? Vesku kuulosti kummastuneelta. – En hitossa.
- Mä olen aina kuvitellu, että tää on varsinainen lemmenpesä, punanen sohvakalusto ja punaset verhot ja punanen mattokin. Ihan kuin…
- …pornoleffasta? Vesku nauroi. – Ei mulle oo tullut mieleenkään. Mutta nyt mä en kyllä voi enää koskaan tulla tähän huoneeseen ilman että mietin sua alasti tässä sohvalla.
- Öh… hyvä, kai? Olin vähän hämilläni mutta salaa tyytyväinen.

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   14.5.09 20:37:50

Marisol on kyllä ihan mun heppa ;)

ui, mä lähen leiriavustajaksi seinäjoelle kesällä viikoksi :):)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   14.5.09 20:49:09

Tervetuloa sitten vaan lohikäärmeilemään... ;) Ei vaan, se ei ole juurikaan pukitellut viime aikoina, tosin viime sunnuntaina hirvet sai jotain vähän tontapasta aikaseksi.

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   14.5.09 21:00:57

voi että kun mulla ei ole autoa enää olemassa! en mä sinne mitenkään pääsisi vaikka kesällä ei juuri muuta olisikaan kuin aikaa työpäivien jälkeen :s Harmi vaan kun en mä siellä päin majaillessanikaan juuri käynyt. Kyllä mä voin kyytiin hypätä joku kerta!

mutta miten neidillä muuten menee? selkä kunnossa ja lihakset pursuaa yli? ;)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   14.5.09 21:05:39

Se on kyllä jotain ihan muuta mikä pursuaa x)
Vaikkei ole vielä edes laidunkausi!

Lähettäjä: lamita 
Päivämäärä:   14.5.09 22:06:40

jatkoa ^^

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   14.5.09 22:09:18

vitsi et mä tarviin tollasen Krisun mun elämään.. Tajusin just että Miilahan on ku minä nyt; töihin mennään kun huvittaa, ja jos lähdetään ulos juhlimaan niin ei sillä huomisella koulu/työpäivällä niin väliä.. ;)

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   15.5.09 12:02:30

muuten, tulevia pätkiä varten:

elossa olevaa ja tajuttomana pitävää.
ja sitten sana "Olekin" yhdellä k:lla!
On siellä joitaikin sanoja, jotka eivät ihan suoraan sanakirjasta ole, vaan niistä puuttuu ehkä yksi kirjain, mutta toisaalta se tuntuu kuuluvan tähän tyyliin.

On siellä varmaan muutakin, mutta mä nyt ihan hämäyksen vuoksi kopioin noita tekstejä wordiin niin se ilmoittaa kaikki tollaset.

Sitten pilkkuja saisit lisäillä joihinkin lauseisiin, missä oot käyttänyt sivulausetta ennen päälausetta. Kiinnittää huomion noi vihreällä alleviivatut rivit; ne on tosi pitkiä ja vähän vaikeaselkosia ilman pilkkuja.

Ja mua ärsyttää suunnattomasti sun isot rivivälit, varsinkin tuolla sivuilla! Wordissa se ei ole niin häiritsevää, kun marginaalit ei ole niin isot.

mutta mä oon jo monta kirjaa muita edellä ;)

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   15.5.09 14:28:04

...oli outo lintu jos kuka, ja aika usein mieleeni ... ja lause jatkuu vielä kaksi pitkää riviä. Mun mielstä olisi fiksumpi laittaa näin:

..oli outo lintu, jos kuka. Aika usein mieleeni..

Sitten ei wordikaan enää valita ;) ja samassa kappaleessa kaukaahaettuja erikseen "kaukaa haettuja", sekä kappaleen viimeisessä virkkeessä sulla on tarkentava sivulause virkkeen keskellä. Erota se pilkuilla virkkeen alusta ja loppuosasta. Oli näitä pari varmaan aikaisemminkin.

Jopas mä innostuin, en mä viitsi jokaiseen yksityiskohtaan tarttua kuitenkaan, että jos lopetan tähän ;)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   15.5.09 18:12:40

Kiitti vaan! Osan mä olinkin jo näköjään korjannu tähän versioon, mikä mulla on, yritän jaksaa muitakin sitä mukaa kun tulee vastaan...
-----------
6.

Leena oli saanut Riikan ylipuhuttua palaamaan kouluun ja veimme tytön iltajunalle Helsinkiin.
- Mä en menisi jos ei huomenna ois koetta, hän ilmoitti synkkänä noustessaan junaan.
- Tuut sitten takasin, lohdutin.
- Joo, heti kun keskiviikonkin koe on ohi.
- Sitten pääset meidän kyydissä, mullakin on tentti keskiviikkona.

Käytin illan hyödyllisesti tyhjentämällä Karin vaatekaapit kolmeen mustaan jätesäkkiin. Leena sanoi, ettei hän voisi sitä tehdä, eikä Veskuakaan juuri näyttänyt innostavan. Minulle se oli helpointa, kun ei niitä tarvinnut edes lajitella mitenkään. Kari oli ollut iso ja lihava silloin kun oli vielä ollut kunnossa, hänen pojistaan ainakin kaksi olisi saanut sopimaan mihin tahansa hänen vaatteistaan, jos nyt kukaan heistä olisi niitä suostunut kokeilemaan. En uskonut sitä.

Hautaustoimistoon en sitä vastoin tahtonut lähteä vaan Leena ja Vesku lähtivät ajamaan sinne aamulla kahdestaan. Soitin sen sijaan Jinnalle ja rupattelin vähän aikaa ja sitten vain kiertelin ympäri huvilaa. En keksinyt mitään muuta tekemistä, mutta ei sekään tuntunut ihan sopivalta joten päätin lähteä vähän lenkille ja sen tien kun suljin oven perässäni, sain loistavan idean. Tai kaksikin: ensimmäinen oli, etten pääsisi millään takaisin sisään ennen kuin Vesku ja Leena palaisivat, joten toinen tuntui entistä loistavammalta. Onneksi kännykkä oli taskussa.
- Moi! sanoin kun Ilja vastasi unisella äänellä.
- Niin?
- Herää pahvi! nauroin puhelimeen. – Pue päällesi ja tule mun kanssa lenkille. Mä olen viiden minuutin päästä teidän portilla.
- Olet vai? Hauskaa. Saat tulla peremmällekin kuin portille, tuu sisään asti saman tien!

Seisahduin hetkeksi ison puuhuvilan portille, mutta kävelin sitten kuitenkin pihaan ja saman tien kuistille soittamaan ovikelloa. Jos olin herättänyt Iljan umpiunesta hän ei mitenkään ollut ehtinyt vielä vessaa pidemmälle ja varauduin odottamaan hyvän aikaa. Nojailin kaiteeseen ja katselin pihan peräkulmassa nököttävää mökkiä, jossa olimme kesän asuneet. Se oli ollut suloinen ja herttainen pikku kotikolo, mutta itse kesästä en ehkä olisi selvinnyt täysijärkisenä ilman Iljaa. Hän se oli pitänyt minulle seuraa ne kammottavat viikot kun en ollut päässyt sieltä mihinkään kipeän jalkani kanssa, ja sittenkin kun olin jo päässyt liikkeelle mutta minulla oli ollut pitkiä sairaslomapäiviä kulutettavana Veskun ollessa töissä.

Oven loksahdus havahdutti minut ja purskahdin nauruun saman tien kun näin Iljan. Hän oli ilmeisesti tönäissyt ulko-oven auki varpaallaan ja nojaili kädet puuskassa ovenpieleen. Hänellä oli yllään tummanpunainen kiiltävä aamutakki, jonka epäilin hänen lainanneen äidiltään, ja se oli jätetty anteliaasti auki napaan asti niin, että hän pystyi hipelöimään rintakarvojaan.
- Lopeta! komensin. – Ällöä.
- No just, ja mä kun ajattelin tehdä järisyttävän vaikutuksen. Ilja kietoi takkinsa kunnolla kiinni ja hymyili niin, että hänen silmänsä siristyivät. – Anteeksi vaan jos järkytin. Tää oli ensimmäinen vaate minkä löysin kun soitit ovikelloa ja siitä se sitten lähti.
- Saat, lupasin suopeasti ja seurasin häntä sisälle. Olin käynyt heillä muutaman kerran kesälläkin, mutta kaikki oli taas eri näköistä. Iljan äidillä oli varmaankin pysyvä sisustusvimma. Keittiössä oli kaikki joulunvihreää, lisäksi pieniä punaisia herätteitä siellä täällä, kuten suunnaton joulutähti keskellä pöytää.

- Mä ehdin laittaa teen hautumaan. Odota pari minuuttia niin voit ottaa tästä. Mä menen pukeutumaan ettei sun tarvitse enää kauhistella tätä näkyä. Ilja osoitti työtasolla höyryävää kannua ja kahta mukia sen vieressä.
- Selvä, sanoin ja istuin pöydän ääreen odottelemaan, teetä ja seuraa. En ollut kuitenkaan ehtinyt kaataa itselleni kun Ilja jo palasi, asiallisemmin pukeutuneena.

- Mitä sä teet nykyään? aloitin. Ilja oli jonkinlainen nero tai monilahjakkuus, mutta keskittymiskykyä hänellä ei ollut vähääkään. En ollut yli kuukauteen kuullut hänestä mitään joten kysymys oli ihan aiheellinen, hän tuskin enää luki historiaa kuten silloin.
- Et ikinä usko, hän vastasi innoissaan.
- En varmaankaan. Kerro.
- Mä alotan tammikuussa opiskelemaan puusepäksi.
- Ohhoh. Onko pitkäkin kurssi?
- Ei, mä olen jo viisastunut. Kolmen kuukauden työllistämiskurssi.
- Sen kun käyt kunnialla niin kudon sulle papukaijamerkin, lupasin ja kaadoin kermaa teeheni.

Iljaa ei huvittanut lähteä ulos, mutta sain aikani kulumaan hänen keittiössään niin, että säikähdin ihan kun puhelimeni soi ja Vesku kysyi mihin olin kadonnut.
- Mä olen kylässä. Te ootte kai jo tulleet?
- Ollaan. Missä kylässä sä olet?
- Iljalla. Mutta mäpä lähden tulemaan tästä.

Nousin ja kiitin teestä. Katseeni osui keittiön ikkunasta mökkiimme ja mieleeni tuli kysäistä, minä päivänä Ville tulisi taas.
- Ville? Ilja kysyi ihmeissään. – Jaa niin, se teidän ratsastava ystävä. Ei aavistustakaan.
- Miten se tarkenee tuolla? Menee varmaan hirveesti sähköä lämmitykseen? kysyin kiskoessani saappaita jalkaani.
- En mä tiedä, en mä ole huomannut että se, tai kukaan, tuolla ois asunut pitkään aikaan.
- Niinkö? kysyin ja jäin katsomaan häntä tutkivasti. Oli tietysti mahdollisuuksien rajoissa, että Iljan ikkunan alla asui joku ilman että hän huomasi koko asiaa, mutta…

Pakkohan sen oli olla niin. Hitossako Ville sitten muka asuisi? Hotellissa?
- Voi se olla, mä kysyn äidiltä, lupasi Ilja nopeasti huomatessaan hämmennykseni. – Kauanko te viivytte täällä?
- Keskiviikkona on tentti Hesassa, mutta varmaan sitten tullaan takaisin, sanoin ehkä hiukan poissaolevana. – Nähdään vaikka taas loppuviikosta? Mutta sitten saat kyllä pistää nokkasi ulos kanssa. Koska oot viimeksi käynyt ulkona?
- Olen mä viime viikolla, Ilja sanoi miettiväisenä. – Joo, olinhan mä perjantaina tanssimassa. Enpä muistanut kertoakaan sulle, että mä tapasin oikein kivan tytön.
- Oo, tapasitko?
- Joo. Mikähän sen nimi oli? Mä taisin luvata soittaa sille.
- Sä olet ai-van uskomaton, sanoin ja taputin häntä olkapäälle ennen kuin livahdin ulos ovesta. Juuri nyt en jaksanut yhtään enempää Iljaa, hän vaati omanlaisensa asennoitumisen ja minulta se oli karannut sillä sekunnilla kun olin alkanut epäillä Villen yöpymispaikkaa.

Lähettäjä: Campsu 
Päivämäärä:   15.5.09 23:35:31

laitas lissää ihan kunnolla, tommoset lukee sekunnissa :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   16.5.09 05:51:42


Taisin pitää Veskulle kolmannen asteen kuulustelun, mutta hän vannoi ettei tiennyt mitään Villen asumisista – että hänkin oli koko ajan kuvitellut että Sanderssonin pihamökissähän tämä asui. Hän näytti yhtä huolestuneelta kuin minäkin, joten uskoin häntä.
- Voihan se asuakin, ei Ilja välttämättä huomaa vaikka niille muuttaisi veneellinen vietnamilaisia pakolaisia, huokaisin lopulta.
- Se on ihan totta, sanoi Vesku hitaasti. – Kerran se oli melkein viikon yksin kotona ennen kuin tajusi että muu perhe oli lähtenyt kiertämään Eurooppaa.
Huokaisin mutta en voinut olla nauramatta. Kaveri oli pähkähullu, kauankohan hän saisi kulkea vapaalla jalalla?

Jinnalta kysyminen oli mahdotonta, mutta kai Ville taas ilmestyisi tänne tälläkin viikolla? Sen verran voisin Jinnalta selvittää, että koska hän oli tulossa. Sitten nostaisin jätkän seinälle ja ottaisin asiasta selvää, tietenkin ellei Ilja tai Iljan äiti ennen sitä hälventäisi huoliani. Epäilin kuitenkin, ettei Ilja enää muistanut koko juttua sen paremmin kuin viikonloppuna tapaamansa tytön nimeä.

Titta tuli Loviisan ja Launo-vauvan kanssa iltapäivällä vaununaluskorissa kauppakassi.
- Tulin avuksi, hän ilmoitti muina naisina ja alkoi leipoa. Tarpeeseen se tulikin, sillä pitsihuvilassa vaelsi vieraita koko päivän. Minä sekoitin myös kakkutaikinaa Titan avuksi, sillä jauhopeukaloani oli alkanut syyhyttää saman tien kun näin hänen touhunsa, ja sitä paitsi olihan joulu tulossa, vaikka se tässä hässäkässä olikin hetkeksi unohtunut. Sekin yleensä sai minussa aikaan saman reaktion. Titta touhusi melko puhumattomana enkä kysellyt miltä hänestä tuntui olla naimisissa ahneen paskiaisen kanssa, mutta hän otti lopulta asian itse puheeksi, tavallaan.
- Pakko kai jonkun on laittaa sille Ristolle vähän hanttiin tai se puijaa itselleen kaiken.
- On kai se niinkin, mutisin haluamatta ottaa kantaa.

Kun Iljan äiti illalla tuli kylään menin seuraksi kahville.
- Ilja kertoikin sun käyneen kylässä, Eva mainitsi.
- Kas kun muisti vielä, naurahdin ja säikähdin sitten, mutta Eva vaan hymyili. Kai hän poikansa tunsi.
- Muisti se, ja muisti senkin, että sä olit ollut kiinnostunut siitä mökkiasukkaasta.
- Niinhän mä olin. Onko se mökkiasukas? Kun…
- Olihan se kunnes alkoi tulla kylmä. Sitten kun siellä ei enää tahtonut tareta sanoi saavansa yöpaikan tallilta. Ymmärtäähän sen, ei se sähkölämmitin mikä siellä on oikein jaksa häätää kuin kesäkoleat.
- Jaa, tallillako se asuukin nykyään.

Leena ja Eva molemmat katselivat minua kuin ihmetellen mitä minua kiinnosti missä joku tuttu täällä ollessaan nukkui, mutta en aikonut sitä ruveta heille selvittämään. Se olisi ihan liian pitkä juttu ja minun pitäisi melkein selvittää käsitykseni Hannastakin jotta en kuulostaisi vain liian uteliaalta hömpsältä. Siihen varsinkaan en aikonut ruveta.
- Onhan siellä tosiaan sohva, sanoin kevyesti ja lähdin katsomaan kakkuani uunissa.

En ilennyt soittaa Jinnalle uudestaan enää samana päivänä kun olin jo aamulla jutellut hänen kanssaan vaan yritin sitten illan keskittyä kertaamaan tenttimateriaalia. En ollut tiennyt, onnistuisiko siihen keskittyminen täällä ollenkaan, mutta olin varuiksi pakannut muistiinpanoni silti mukaan. Osasin, totesin helpottuneena. Tunsin itseni hyvin fiksuksi selatessani jo tuttua asiaa ja ajatellessani, miten jotkut varmaan parhaillaan lukivat hiki otsalla. Simo esimerkiksi varmaan teki parhaillaan niin.

Paukautin vihkoni kiinni ja muistin, että Miilan ja Laurinkin jutun penkominen oli jäänyt pahasti vaiheeseen kun oli tullut äkkilähtö tänne. En kuitenkaan halunnut soittaa Miilallekaan, halusin jutella hänen kanssaan kasvokkain. Ehkä onnistuisin tapaamaan hänet tiistai-iltana kun ajaisimme kotiin. Olimme päättäneet lähteä jo silloin kun täällä kerran oli tilanne näin hyvin hallinnassa. Minua hirvitti ajatus nukkua pommiin ja herätä täällä asti puolta tuntia ennen kuin olisi pitänyt olla tenttisalissa.

Miila ei kuitenkaan vastannut puhelimeen kun yritin hänelle soittaa. Ehkä hän oli jossain riekkumassa, olimme ehtineet perille vasta niin myöhään että tuskin olimme ehtineet pysähtyä lähikaupassa ennen yhdeksää hakemassa tuoretta maitoa. Itse asiassa olisi pitänyt ostaa kaikkea muutakin, mutta en ollut aavistanut, että ruokavarastomme olisi ehtinyt niin surkeaan tilaan parissa päivässä. Kurkku oli vetelää velliä ja paahtoleipä kasvoi mustaa partaa. Saimme syödä juustonäkkäreitä iltapalaksi ja siinä samalla Vesku soitti Riikalle sopiakseen, mistä ja mihin aikaan hän huomenna hyppäisi kyytiimme ja minä Jinnalle.
- Eikö ala olla liian myöhä lähteä lenkille? hän kysyi.
- Onko? No, okei. Ois vaan ollu kiva jutella kun me lähdetään taas huomenna takaisin.
- Ai te ette viivy sen kauempaa. No, Villekin lähtee huomenna taas. Täytyy kertoa sille että tekin ootte siellä.
-. Aha, sanoin mutta olin iloinen kun minun ei tarvinnut kysyä sitä suoraan.
- Koska hautajaiset on? Aiotteko te viipyä siellä sinne asti?
- Ne on ens viikolla. Mutta kyllä meidän pitää tulla alkuviikosta takasin tenttimään ennen sitä. Että lenkkeilläänkö sillon edes?
- Ihan varmasti.

- Meidän täytyy hiipiä torstai-aamuna aikaisin tallille katsomaan nukkuuko Ville sohvalla vai ei, ilmoitin Veskulle.
- Missäs muuallakaan?
- Hölmö, takuulla sä epäilet siinä missä minäkin että se nukkuukin Hannan sängyssä.
Vesku näytti vähän kiusaantuneelta. – Mä en kyllä aio ruveta vakoilemaan niitä.
- Mutta jos se pettää Jinnaa.
- Ei sulla ole mitään syytä semmosta epäillä.
- Mutta…
- Ja mitä sä tekisit jos niin olisikin? Kertoisit äkkiä Jinnalle ja pahoittaisit sen mielen?
- Saisin lopultakin syyn kuristaa Villen kuoliaaksi, sanoin synkästi.
- Ja tekisit kummipojastasi orvon? Tulisiko edes sulle itselles parempi mieli jos saisit selville Villestä jotain pahaa?

En keksinyt mitään sanottavaa siihen, katselin vaan Veskua tuskastuneena. Että se osasi aina järkeillä niin että minä tunsin itseni hömpäksi. Sitten aloin tuntea itseni kovin väsyneeksi. Mikä pahinta, hän oli oikeassakin. Kyllähän jokin pieni osa minusta olisi halunnut päästä nappaamaan Villen kiinni jostain niljakkaasta, kuten ystäväni pettämisestä, mutta sitten kuitenkin eniten halusin selvittää, että kaikki oli kunnossa. Että vaikka Ville olikin mielestäni itsekäs reissatessaan omaksi ilokseen tuolla tavoin pois perheensä luota, olisi tosiaankin kyse vain ja ainoastaan valmentautumisesta.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   16.5.09 17:27:23

7.

Vesku ajoi vaihteeksi takaisinpäin. Olimme päässeet lähtemään vasta iltapäivällä kun Riikan koe oli ollut myöhempään kuin meidän ja väliajan olimme kuluttaneet tallilla Mustikan kanssa ettei se luulisi tulleensa hylätyksi. Minä olin harkinnut pikaisesti ratsastaa Mansikalla, mutta soittokierros oli selvittänyt, että Miila oli menossa sen kanssa illalla tunnille, joten jätin sen sikseen. Tunsin itseni hyvin huonoksi hevosenomistajaksi, tai edes osavastuulliseksi, kun taas karkasin muualle ja jätin omankin osuuteni Ilsen ja Miilan niskoille. Onneksi tiesin, että he ymmärtäisivät kyllä.

Razzamatazz tarhaili vielä kaikessa rauhassa kun lähdimme, mutta kai Ville jossain vaiheessa tulisi sen pakkaamaan.
- Mennäänkö edes illalla tallille? Jos Villellä onkin tunti jo tänään? ehdotin varovasti matkalla. En uskaltanut puhua mitään vakoilemisesta mutta ajattelin, että jos näkisin miten Hanna ja Ville käyttäytyisivät toistensa seurassa voisin saada jonkinlaisen käsityksen asioiden oikeasta laidasta.
- Ei kun tulkaa mun kanssa ulos, pyysi Riikka takapenkiltä. Hän oli kuin eri ihminen kuin se joka oli istunut siellä edellisellä matkalla. – Ei äitiä haittaa vaikka me mentäis vähän kaupungille.
- Ei kai me… aloitin. Se tuntui irvokkaalta.
- Kyllä mä ajattelin että jonain iltana vois kavereita tavata, sanoi Vesku.
- No hitto, menkää te kaljalle, mä soitan itse Villelle ja kysyn koska sillä on tunti niin että mä voin tulla katsomaan, tuohduin. Mihinkäs minä siinä muita tarvitsin.

Niin ajoin illemmalla Hannan tallille ypöyksinäni. Oli jo pimeää ja tallin ja maneesin ikkunoista kajastui houkuttelevan lämpimiä valokeiloja pihamaalle. Pelkkä pimeys jo värisytti, vaikkei ollutkaan kauhean kylmä, joten kipitin kiireesti sisään lämpimään talliin. Ville oli sanonut ratsastavansa seitsemästä kahdeksaan ja kello oli puoli seitsemän, mutta ajattelin ettei hän ehkä vielä ollut ehtinyt verryttelemään. Sitä paitsi halusin moikata porukoita, jos täällä nyt joku sattuisi juuri olemaan paikalla.

Hese oli, satuloimassa Rassaa. En voinut olla virnistämättä. Tällaisessa tallissa Ville takuulla viihtyi, täyden palvelun talossa.
- Terve, sanoin Heselle, joka näytti ilahtuvan minut nähdessään. – Kuinkas sä täällä tähän aikaan? Ja yksin. Tulitko ratsastamaan?
- En, mä tulin katsomaan tän tuntia, kerroin ja silitin Rassan naamaa. Tai kuonopiitä. Vaikka naamahan se oli kun se kerran oli silmien ja suun välissä.
- Oiskin vähän pimeä maastoilla. Mä taidan tulla sun seuraksi katsomoon sitten.
- Tuu ihmeessä jos ehdit. Missähän Ville on?
- Kai se on ylhäällä vaihtamassa vaatteita tai jotain.
- Sielläkö se asuu? kysyin salamannopeasti. Kukapa tietäisi paremmin kuin Hese, nukkuiko hänen naapurihuoneessaan joku?
- Siellä, Hese sanoi kummastelematta kysymystäni ja oloni keveni aika lailla. Hymyilin melkein aurinkoisesti Villelle, kun hän kolisteli hetkeä myöhemmin portaita alas, mikä sai hänet aika hämmästyneen näköiseksi.

Lähdimme kolmen kesken kävelemään maneesille päin ja ymmärsin että tällä kertaa Villeä vähän harmitti koko reissu. Ilmeisesti heitä oli yleensä kaksi ratsukkoa, mutta toinen oli jäänyt yllättäen pois ja Ville sai maksaa Hannalle yksityistunnista mansikoita. Sekin sai minut hymyilemään tyytyväisenä. Parempi mansikoita kuin luonnossa. Olin jo iloinen siitä, että olin lähtenyt tallille tänään, Veskun lievästä pilkasta huolimatta.

Hanna oli ratsastamassa Marisolilla, kerrankin kypärä päässään ja kerrankin hänkin oli punakka ja hikisen näköinen. Nyt tamma enää käveli mutta olisin kovin mielelläni ollut näkemässä vähän aikaisemmin minkälainen kamppailu oli Hannankin saanut hikoamaan. Hän hyppäsi alas satulasta Hesen nähdessään ja antoi tälle ohjat.
- Vie sä tää pois, mun täytyy käydä laittamassa lisää vaatetta päälle tai jäädyn tänne tunnissa!
- Oliko se taas riiviö? kysyi Hese nauraen.
- Ellen tietäisi tarkkaan sen vanhempia mä olisin varma että siinä on liraus muulia, Hanna tokaisi, mutta taputti kuitenkin hevosta kaulalle. Hänen ilmeensä juorusi, että hän taisi pitää siitä.

Ville kiristi satulavyötä ja kiipesi selkään, minä asetuin mukavasti katsomoon ja valitsin läjästä ympärilleni trendikkään puna-musta-keltaisen huovan. Niin hienoa ei täälläkään ollut, että maneesi olisi ollut lämmitetty, ja tuskin lämmitetyssäkään maneesissa olisi tarennut paikallaan istua tuntia näin talvella. Hanna palasi ennen Heseä toppatakki ja –housut äskeisten ratsastusvaatteiden päällä tai tilalla ja suunnisti suoraan minun luokseni nojailemaan katsomoa erottavaan aitaan.
- Jos mä oisin tiennyt että sä olet tulossa niin ois laitettu sullekin joku hevonen alle, hän aloitti suorasukaisesti.
- Ja kaikkea kanssa, tuhahdin. Ajatus siitä, että olisin mennyt samalle valmennustunnille Villen kanssa oli yhtä kaukainen kuin että olisin mennyt kilparadalla küria.

- Ihan totta. Tuu aamulla Villen kanssa tunnille. Se valittaa että menee joululahjarahat kun ei oo ketään jakamassa kustannuksia.
- Enhän mä voi tulla samalle tunnille Villen kanssa. Se ratsastaa ihan eri tasolla kuin minä, väänsin rautalangasta.
- Luuletko sä etten mä osaa soveltaa ratsastajan tason mukaan? Hanna virnisti ja minua alkoi houkuttaa. En edes muistanut koska olin viimeksi oikein maksanut ratsastuksenopetuksesta. Kesällä minun oli ollut tarkoitus mennä mukaan kun Hanna piti tuntia tallissaan asuville yksäreille, mutta aina oli tullut jokin este. Sen verran olin kuitenkin istunut tässä aidan takana, että tiesin Hannan osaavan. Hän oli hyvä opettaja.

- Kai mun pitää ajatella vähän kummipoikani jouluakin… aloitin. – Milläs mä sitten tulisin?
- Minkä sä haluat? Ootko mennyt Seldomlla?
- Mä olen mennyt kaikilla sun hevosillasi täällä paitsi Namulla, ilmoitin.
- Ota Seldom. Se osaa niin paljon että voitte hyvin tehdä samoja juttuja Villen kanssa, jos sulla rahkeet kestää.
- Älä semmosta luule, mutta kiitos, mä tulen! Minun oli hymyiltävä Hannalle, sillä tunsin miellyttävän odotuksen jo vatsassani.
- Yhdeksältä sitten. Valmiiksi verryteltynä.

Hese palasi tallista ja Hanna kiinnitti huomionsa ratsukkoon.
- Mä menen huomenna mukaan tunnille, ilmoitin Heselle, joka ei näyttänyt vaikuttuneelta vaan kuin kyseessä olisi jokapäiväinen asia.
- Ai. Kukas neidille… rouvalle satuloidaan?
- Osaan mä itse hevoseni satuloida. Mutta Seldom.

Lähdin tallilta erittäin tyytyväisenä. Jos Ville ja Hanna olivat salarakastavaisia he osasivat tavattoman hyvin pitää sen salassa, enkä uskonut, että he olivat kyllin taitavia huijaamaan niin epäluuloista tarkkailijaa kuin minä. Olin käynyt ennen lähtöäni yläkerrassa muka juomassa ja todennut omin silmin, että Ville oli tosiaan asettunut taloksi. Sohvalla oli tyyny ja makuupussi. Eivätkä he vilkuilleet toisiaan salaa, eivätkä myöskään vältelleet toisiinsa katsomista, mikä kokemukseni mukaan oli vielä varmempi merkki.

Minun oli ihan pakko päästä kaupungille myöskin, etsimään Vesku ja kertomaan hänelle, että olin vain kuvitellut kaiken. Vein kuitenkin auton ensin kotiin ja vaihdoin vaatteet. Leenalla oli aina vaan vieraita, talo oli jo niin täynnä kukkia, että se tuoksui kuin kukkakauppa heti kun ulko-oven aukaisi.
- Mä en ole myöhään, mulla on aikainen herätys, ilmoitin lähtiessäni.
- Ota siitä eteisen naulasta vara-avain itsellesi, niin pääset sisään jos mun kelvottomat kakarat ei haluakaan tulla ajoissa kotiin, Leena vastasi.

Kesti aikansa ennen kuin Vesku vastasi puhelimeen ja aloin jo hermostua kun olin ehtinyt kävellä melkein keskustaan enkä tiennyt mistä häntä alkaisin etsiä. Joutuisinko käymään jokaisessa aukiolevassa ravintolassa? Mutta sitten tärppäsi.
- Vastasit sentään.
- Täällä on niin kauhea meteli, hän sanoi puolustelevasti.
- Missäs ootte? Saanko mä liittyä seuraan? Mä en viivy kauan, lisäsin kiireesti, sillä ajattelin hänen haluavan jutella kaikessa rauhassa kavereidensa kanssa.
- Mäkin meinasin just lähteä. Mutta voinhan mä muuttaa mieleni jos sä olet tulossa. Tässä pubissa me ollaan.
Katselin kumpaankin suuntaan katua, jolla seisoin ja yritin arpoa mikä oli ”tämä pubi”.
- Neuvo mut perille, mä olen ulkokuntalainen.

Löysin Veskun yksinään, hänen kaverinsa olivat kuulemma myös juuri poistuneet vedoten aikaiseen ylösnousuun.
- Maltatko odottaa että mä juon yhden siiderin, tuli jano kävellessä? kysyin. – Sitten voidaan mennä sillä mullakin on aikainen ylösnousu.
- Tietysti, Vesku sanoi ja rutisti minua. Katsoin häntä vähän vinoon, mistäs moinen hellyydenpuuska. Emmehän olleet olleet erossa montaakaan tuntia.
- Ei mitään syytä, hän sanoi ja rutisti uudelleen.
- Jaa, ei kai semmoisia sitten tarvita, huokaisin. Siitä oli tullut aika hyvä mieli ja lämmin olo. Unohdin pitkäksi aikaa kaikki hienot uutiseni kun rutistin takaisin ja mietin, miten onnekas olinkaan.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   17.5.09 19:20:45

Vesku tahtoi ehdottomasti tulla aamulla katsomaan ratsastustani. Jos olisin sitä tullut ajatelleeksi en ehkä olisi kertonutkaan hänelle, jännitti muutenkin kuin olisin ollut kilpailuihin menossa, tai alkeiskurssin ensimmäiselle tunnille. Olihan hän nähnyt minun ratsastavan satoja kertoja, mutta nyt en olisi suonut hänen näkevän, miten Hanna mahdollisesti höykyttäisi minua. En tarvinnut lainavarusteita itselleni tällä kertaa, olin kotitallilla käydessämme heittänyt ihan varmuuden vuoksi kamamme takakonttiin. Ne eivät kuluisi matkustamisesta mutta olin pitänyt aika mahdollisena että niille voisi olla täällä käyttöä ja tässä sitä oltiin heti seuraavana päivänä.

Jani oli satuloimassa Rassaa käytävällä kun tulimme ja vihellellen lähdin etsimään Seldomin varusteita. Onneksi Hese ei ollut aamutallissa, sillä laitoin tosiaankin mieluummin itse hevoseni kuntoon, ainakin jos tunsin sitä jo vähän etukäteen niin että ehdin siinä touhutessani tunnustella sen mielialaa. Ihan vieraan hevosen kanssa se oli tietysti samantekevää. Löysin kankisuitset mutta en satulaa enkä toisia suitsia joilla olin sillä joskus maastoillut ja sydämeni muljahti taas. En ollut ratsastanut kankikuolaimilla kuin pari kertaa harjoitusmielessä. Tunti menisi siihen että selvittelisin kaksia ohjia solmusta.
- Jani, mä en löydä Seldomin kamoja! huikkasin käytävälle.
- Ne on sillä jo päällä, kai, kuului vastaus ja kun katsoin toiseen suuntaan näin Hesen ja Veskun sen karsinan ovella. Heidän takanaan kohosi Seldomin ruskea pää.

- Mähän sanoin että mä osaan satuloida itse, toruin Heseä. – Mitä sä laitoit sille päähän, mä löysin sen suitset?
- Mä ajattelin ettet sä varmaan halua kankia, oisitko halunnut? Laitoin pelhamit ja deltat.
- Loistavaa, en, huokaisin. Vain yhdet ohjat. Tartuin Seldomia turvan ympäriltä kuten minulla oli tapana tehdä Mansikalle ja se peräytyi säpsähtäen. Taputin sitä sitten anteeksipyytävästi. Ei se tietenkään ollut tottunut moiseen hempeilyyn, sehän oli vakavahenkinen kouluratsu. Pelkkää väreilevää lihasta ja kiiltävää toffeenruskeaa karvaa. Laitoin kypäräni leukaremmin kiinni ja otin ohjat sen kaulalta. – Mä meen.
- Kiristä satulavyö, Hese huomautti. – Onko sulla kannukset?
- Ei – tarviinko mä?
- Et hevosta varten mutta Hannaa.
- No, ne on Hesassa, en mä semmosia pakannut mukaan.
- Mee maneesiin, mä etin sulle jotkut.

Villeä ei vielä näkynyt mutta lähdin silti. Vesku meni edeltä ja sytytti maneesiin valot ja sitten taluttelin isoa ruunaa kunnes Hese saapui kannuspari käsissään kilisten. Käteni vapisivat kun asensin niitä saappaisiini ja kirosin hermoni. Mitä jännitettävää muka oli ratsastustunnissa? Toivottavasti tämä menisi ohi kun pääsisin satulaan, kuten kisoissakin.

Helpotuin kun huomasin niin käyvän. Yritin maistella Seldomin liikkeitä ja reaktioita vaikka kävelinkin edelleen vain pitkin ohjin ja uppouduin siihen niin, että paniikki unohtui. Ville saapui maneesiin ja kun Hanna saapui olin ravaillut jo jonkin aikaa ja saanut ohiratsastaessani Veskulta erinäisiä hyviä neuvoja. Tunsin olevani jo täysin kotonani täällä korkealla. Hevonenhan teki mitä pyysin!

Hanna sai kuitenkin minut tajuamaan alle kymmenessä minuutissa, ettei minulla ollut mitään käsitystä siitä mitä pyytää. Ravi, joka minusta eteni niin, että se höykytti suoleni solmuun oli Hannan mielestä mummista ja kun tein omasta mielestäni laukannoston ajatuksen voimalla se ei ollut tarpeeksi täsmällinen. Aloin vilkuilla häntä alta kulmieni miettien v’ittuiliko hän, mutta hän näytti täysin vakavalta – kai edes pieni vahingoniloinen virne olisi eksynyt kasvoille jos hän olisi tarkoituksella yrittänyt saada sisälmykseni uuteen järjestykseen ja selkärankani mureniksi, puhumattakaan itsetunnostani. Purin siis vain hammasta.

- Me voitaisiin keskittyä sarjavaihtoihin, Hanna päätti katsottuaan hetken miten laukkasimme eri puolilla uraa, vaihtaen tempoa aina lyhyemmäksi päädyissä ja reippaammaksi pitkillä sivuilla. Se oli mieleeni, sitä olin vähän toivonutkin, etenkin kun olin havainnut, että saisin unohtaa ajatukset seksielämästä loppuvuodeksi jos jatkaisimme raviharjoituksia koko tunnin. Istuntani oli näemmä sieltä itsestään. Mutta jo ennen sitä olin haaveillut pääseväni kokeilemaan miltä se oikeasti tuntuisi, sellainen tanssi. Olin Mansikan kanssa tietenkin tehnyt vaihtoja, yksittäisiä, jopa ilman apupuomia, mutta himoitsin päästä kokeilemaan niitä jollakin, joka osasi.

Kuuntelin, miten eri lailla Hanna ohjeisti Villeä ja minua. Ero ei ollut vain siinä, että Villen piti kokeilla vaihtoja alkuun kuuden askeleen välein ja minun tehdä yksi vaihto: Hanna neuvoi Villeä kouluttamaan hevostaan myös. Minua hän vain opetti. Ville oli valmennuksessa, minä olin tunnilla. Kaamea rotko oli välillämme, mutta kyllä Hanna oli ollut oikeassa, hän tosiaan pystyi ottamaan tasoeromme huomioon niin, että uskoakseni Villekin sai tunnista jotain irti. Minä ainakin sain: kun laukkasimme lävistäjän vaihtaen laukkaa täsmällisesti joka neljännellä askeleella mieleni teki nauraa ääneen.
- Tää riittää, sanoi Hanna ja vilkaisi kelloa seinällä. Tein samoin ja totesin puolentoista tunnin kuluneen. Ilmankos olin ihan puhki. Ajoin Seldomin vielä rentoon raviin vaikka hädin tuskin jaksoin itse keventää ja heitin sitten ohjat pois.

Hanna käveli Villen ja Rassan rinnalla selittäen jotain, Ville nyökkäili ja sitten Hanna seisahtui odottamaan että minä ehtisin ratsastaa hänen kohdalleen.
- Sun täytyy oppia pitämään jalkasi paremmin paikoillaan ja kädet samoin, ja istua paremmin takapuolesi päällä. Ja sitten sä olet ihan liian pehmeä. Kaiken pitää tapahtua heti, ja kyselemättä, hän aloitti ja jatkoi samaan tapaan puoli kierrosta. Aloin jo unohtaa asioita alkupäästä kun koko ajan tuli lisää korjattavaa.
- Saisinko mä ton kirjallisena, mähän unohdan muuten puolet, sanoin lopulta.
- Vesku voi toistella sulle samoja asioita, jos vaan pyydät. Mutta kaikkiaan se meni kyllä aika paljon paremmin kuin mitä mä odotin, Hanna lopetti yllättäen minut niin, että suuni taisi loksahtaa auki ja veri tulvahtaa poskilleni.
- Ihan totta? kysyin, sillä halusin kuulla sen uudelleen.
- Luulin sua onnettomammaksi, Hanna virnisti ja tönäisi minua polveen, sitten hän käveli juttelemaan Veskun ja Hesen kanssa.

Lähettäjä: lamita 
Päivämäärä:   17.5.09 20:15:58

jatkoa kaipailen taas (:

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   17.5.09 22:57:04

8.

Minulla ei ollut mitään käsitystä hautajaisten järjestämisestä mutta kun Karin hautajaiset lähestyivät aloin aavistella että ne olivat suunnattoman suuret sellaisiksi. Olin joskus ollut iskän kanssa hänen serkkunsa hautajaisissa ja muistan, että olimme olleet ensin puolityhjässä kirkossa, sitten kävelleet hautausmaalle ja menneet jonkun kotiin missä oli tarjottu ihania vaaleanpunakuorrutteisia pikkuleipiä, joita olin syönyt huonoon oloon asti.

Leena oli varannut kirkon lisäksi sen viereisen seurakuntasalin ja lukenut monta iltaa catering-tarjousta välillä kiroillen, välillä huokaillen.
- Tähän menee enemmän rahaa kuin kaikkeen muuhun yhteensä, hän lopulta sanoi ja paiskasi paperinipun pöydälle. Nappasin sen ja katsoin häneen yllättyneenä. – Sata henkeä? Siis oikeesti sata?
- Vähintään. Meillä on iso suku ja sitten kaikki viran puolesta tulevat…hyvä jos sata riittää.
- Miksei me tehdä näitä itse? kysyin ymmälläni.
- Sadalle-ja-jotakin vieraalle? Pitäisi olla teollisuuskeittiö. Enkä mä taida jaksaa.
- Edes osa? Mä olen kauhean hyvä tekemään voileipäkakkuja, sanoin kun silmäni osuivat listan suurimpaan hintaan. – Ja osaan mä tehdä täytekakkujakin. Pikkuleipiä voi paistaa etukäteen päiväkausia, ne ei pahene. Annetaan firman keittää kahvia ja tarjoilla.
- Oletko sä tosissasi? Leena kysyi katsoen minuun arvioiden.
- Tietysti olen, sanoin, sillä nyt peräytyminen alkoi tuntua vaikealta. – Ainakin ne voileipäkakut mä voin tehdä. Voi tosiaan uuni posahtaa jos kaikkea yrittää leipoa täällä.
- Katsotaan olisko Titasta ja Eevasta avuksi. Tehköön nekin jotain perintönsä eteen, enemmänhän sitä tulee jos hautajaisiin kuluu vähemmän rahaa. Leenalta pääsi pienen pieni hymähdys, jonka olisi hyvin hyvällä tahdolla voinut tulkita naurahdukseksi.

Aloin katua kun kiersimme Leenan ja Riikan kanssa ostoksilla. Ensin vaelsimme vaatekaupat läpi etsimässä mustia leninkejä, kenkiä ja sukkahousuja ja kun olimme niissä kulkeneet jalkamme rakoille saimme kiertää lähes kaikki paikkakunnan kaupat ennen kuin löysimme semmoisen, joka pystyi lupaamaan tarpeeksi vuokaleipiä sopivasti ennen hautajaisia. Täytteisiin tarvittavia aineksia kärryyn latoessani aloin tulla epätoivoiseksi. En oikeasti tiennyt ollenkaan miten paljon tarvitsisin mitäkin tusinaan kakkuun ja kaikki oli kauhean kallista.

En kuitenkaan halunnut näyttää sitä Leenalle, joka oli jo vahvistanut tilauksensa catering-firmalle vaan näyttelin ihmistä, joka tietää mitä on tekemässä, ja vaikka minusta lasku oli hirvittävä, hän päivitteli kassalla sen pienuutta.
- Mä autan sua, lupasi Riikka, joka taisi olla äitiään tarkkanäköisempi ja puristi minua kyynärpäästä.

Näin painajaisunia voileipäkakuista jäljelläolevat kaksi yötä, sekoitin ja muussasin ja viipaloin unissani niin, että aamulla en voinut heti tajuta että työ olikin vielä tehtävänä. Riikka tuli sitten auttamaan kuten oli luvannut, ja Veskukin, ja yllättäen siitä tulikin hauskaa. Kuuntelimme radiota, teimme luovia sekoituksia kaikissa talon isoissa kulhoissa ja kokosimme mitä mielikuvituksellisimpia kakkuja yhden toisensa jälkeen. Lopuksi ne käärittiin kaikki tiukkoihin leivinpaperipaketteihin ja pakattiin pahvilaatikoihin vietäväksi seurakuntasalille. Saisin vallata sen keittiön hautajaispäivän aamuna ja koristella ne siellä. Se oli työläs homma, mutta ei sitä voinut muuallakaan tehdä, ellemme halunneet sitten kulkea kulkueena tarjottimet kädessä pitsihuvilan ja seurakuntasalin väliä; useampaan kertaan.
- Mä tuun jeesimään, Riikka lupasi taas ja vilkaisin häntä kiitollisena.

Sekin osoittautui hyväksi. Oli kivempi nousta aamulla ja saada tehdä jotain kuin vaeltaa ympäri huvilaa mustat vaatteet päällä ja odottaa kello kahtatoista, tai niin uskoin, enhän ollut siellä. Ainakin Vesku ja Leena näyttivät aika tuskastuneilta kun Riikka ja minä palasimme sinne harmaassa talvipäivässä vaihtamaan vaatteita ja kummasti siinä alkoi hautajaistunnelma päästä valloille mielessä. Haluttomasti harjasin hiuksiani tuijottaen epätietoisen näköistä kuvaa peilissä ja ajattelin, että voisin sairastua äkkiä vaikka vatsatautiin. Paitsi että en tietenkään voinut. Mitä Kari olisi siitä sanonut?

Tajusin, että häntä ei todennäköisesti enää vähääkään kiinnostanut ja se ajatus alkoi itkettää. Voi jumala ja jumalauta, mitä tästä päivästä oikein tulisi?

Muut taisivat olla samoissa tunnelmissa. Tämä pari viikkoa, minkä olimme täällä viettäneet oli ensijärkytyksen jälkeen muuttunut ihan normaaliksi lomaksi, vähän ehkä surumielisemmäksi kuin tavallisesti, mutta myöskin lämpimämmäksi ja läheisemmäksi. Nyt oli sitten se hetki kun kaikki läiskähti päin naamaa, jokaikiselle.
- Lähdetään menemään, Vesku tuli sanomaan kun laitoin korvakoruja ja nyökkäsin nopeasti.
- Mä olen valmis.

Autossa keksin, ettei minulla ollut mukana mitään mihin niistää nenää ja pyyhkiä kyyneleitä ja paniikki meinasi iskeä. Käännyin kiireesti takapenkillä istuvien Riikan ja Leenan puoleen ja Leena kaivoi isosta laukustaan kokonaisen paketin. Kaivoin siitä hyvän viipaleen omaan laukkuuni samalla kun jo pysähdyimme kirkon parkkipaikalle.
– Eikö meillä pitäis olla kukkia? muistin äkkiä huolestuneena.
- Ne on jossain tuolla sisällä odottamassa, sanoi Vesku. – Mennään sinne.
Minä seisahduin niille sijoilleni vaikka Leena ja Riikka jo menivätkin.
- Nyt mun on pakko saada tupakka, sanoin ja katsoin häntä rukoilevasti.
- Polta pois. Mutta ei mennä sitten pidemmälle tästä parkkipaikalta vielä.

Olin samaa mieltä. Kirkon pihalla tupakointi ei tuntunut sopivalta. Nojasin selkäni Veskuun, eikä hän tällä kertaa piitannut tupakansavusta, joka leijui pilvenä ympärillämme, laittoi vain kätensä ympärilleni. Mietin eikö minun olisi pitänyt pidellä häntä lohduttavasti eikä hänen minua, mutta sitten aloin miettiä että entäs sitten kun minun isäni kuolisi ja sitten minun oli pakko kääriä kaikki ajatukset yhdeksi sotkuiseksi keräksi ja tallata ne jonnekin mielen peränurkkaan. Heitin tupakan pois ja ryhdistäydyin.
- Mä oon valmis, ootko sä? sanoin ja pistin käteni hänen kainaloonsa.
- Oon. Vesku näytti siltä, että isoimmat myllerrykset olivat samalla lailla kerällä piilossa kuin minunkin.

Tilaisuus kesti iäisyyden ja mietin miten Leena jaksoi. Hän seisoi kuin kuningataräiti kirkon eteisessä kättelemässä tulijoita varmaan ainakin puoli tuntia ja sitten istui pystypäin kuuntelemassa papin puhetta sekä laski ensimmäisenä viemään kukkavihkonsa, kun arkku oli kannettu ulos kolealle hautausmaalle. Kyllä hänen äänensä sitten särkyi kun hän luki silkkinauhan tekstiä mutta niin teki lähes kaikkien muidenkin siinä kohden. Onneksi helpotti sitten kun perhe ja suku oli käynyt omat kukkansa laskemassa ja saatoin keskittyä ihmettelemään kaikkia muita saattueita. Kollegoita, naapureita, työkavereita, Lions Clubin jäseniä, opiskelutovereita. En pystynyt muistamaan niitä kaikkia, seurasin vain turtana kulkuetta. Tajusin vasta kun tilaisuus oli loppumassa, että olin kylmissäni kietoutunut puoliksi Veskun ympärille ja vilkaisin nopeasta ympärillemme, ettei kukaan kauhean paheksuvasti tuijottanut meitä. Olisi kai pitänyt seistä kädet ristissä korttelinmitan päässä toisesta, hautajaiset ja kaikki. Mutta kukaan ei näyttänyt tuijottavan paheksuvasti joten tiivistin otettani Veskusta sekunniksi ja sitten niistin viimeisen kerran.

- Onko meidän pakko jäädä tänne vielä? kysyin.
- En mä usko, että me oikein voidaan lähteäkään.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   18.5.09 13:53:53

Päivä sen kun paheni pidetessään. Se kahvittelu ja surunvalittelujen kuunteleminen kesti mielestäni tuntikausia, ja taisi kestää oikeastikin. Pitkä seisoskelu haudalla oli jättänyt kroppaani kylmän tärinän, joka ei tahtonut karata ja aloin haaveilla kuumasta kylvystä, kuumasta kaakaosta ja lämpimästä sängystä. Huokaisin helpotuksesta kun pitopalvelun tytöt alkoivat kerätä kahvikuppeja ja tyhjentyneitä tarjottimia pois. Osa vieraista oli viipynyt vain vähän aikaa ja nyt tajusivat loputkin alkaa liikehtiä. Jaska ja Ristokin perheineen olivat jo lähteneet, sillä lapset olivat ruvenneet levottomiksi, joten me Veskun kanssa ja Leena ja Riikka jäimme viimeisiksi.

- No niin, lausui Leena katsellen ympärilleen tyhjässä salissa. Lattialla lojui servettejä kuin parempienkin juhlien jälkeen, pöytäliinoilla oli kahvitahroja ja kukka-asetelmat olivat vinossa. Alkoi hämärtää ja kolea sähkövalo oli niin ankean näköistä, että värähdin.
- Lähdetään pian, ehdotin.
- Mä käyn vielä juttelemassa noiden tyttöjen kanssa, Leena sanoi ja suuntasi keittiöön päin.
- Mennään me tupakalle, ehdotti Riikka ja lähdin empimättä. Autio sali nosti karvani pystyyn, vaikken ymmärräkään miksi. Ihan kuin siellä olisi kummitellut.

Ajoimme vaitonaisina kotiin ja Leena sanoi menevänsä lepäämään vähäksi aikaa.
- Mä menen kanssa, ilmoitin. Nyt tiesin miltä tuntui emotionaalinen väsymys, tuskin olisin ollut väsyneempi vaikka olisin juossut puolimaratonin. Vetäydyin vierashuoneeseen, kiskoin inhoten mustan mekkoni pois ja kääriydyin peittoon. Toivoin että Vesku olisi tullut mukaan, mutta hän taisi tarvita jotain muuta hautajaistunnelman hälventämiseksi. Kuulin, miten ullakon portaat narahtelivat kun hän kiipesi sinne.

Näin hyvin omituisen unen, jonka tajusin uneksi mutta en siltikään pystynyt heräämään siitä. Hanna ja Ville olivat siinä ja Kari vihki heitä. Hän oli yhtä iso ja paksu kuin parhaina päivinään, mutta selvästi vähän kuollut, sillä hän oli aavistuksen verran läpikuultava. Jinna ja minä istuimme huoneen laidalla kahdessa tuolissa kuin vanhapiikatädit katselemassa toimitusta ja Jinna kysyi minulta, että eikö siinä ollutkin kaunis pari. Hänen äänessään ei ollut minkäänlaista vihjettä, että tilaisuus olisi hänelle ollut jotenkin hankala, mutta minä olin sekä raivoissani että kauhuissani. Olisin halunnut huutaa vastalauseita tai mennä vaikka nyrkit sojossa väliin estämään, mutta en pystynyt tekemään sitä sen paremmin kuin heräämäänkään. Jouduin vain istumaan ja katsomaan miten Kari julisti heidät aviopariksi.

- Herää! tunsin ravistuksen olkapäässäni ja avasin helpottuneena silmäni. Vesku minua ravisti, hän makasi vieressäni kirja toisessa kädessään.
- Mä näin painajaista, sanoin.
- Niin, sä ynisit ja voivottelit.
- Ynisin? Mikä sana se on?
- Semmonen mnn, mnn –ääni.
- Mä näin unta, että Ville ja Hanna meni naimisiin.
- No olipa painajainen.
- Oli se. Käännyin selälleni ja suljin tyytyväisenä silmäni uudelleen. Olinpas päässyt hereille. Sitten aloin miettiä miksi Jinna oli unessani ollut niin rauhallinen ja tyytyväinen.

Nousimme kaikki kuin uuteen päivään iltayhdeksältä. Takkaan laitettiin tuli, katselimme televisiota kuin minä tahansa talvisena lauantai-iltana ja Riikka paistoi lettuja. Vain lipaston päällä seisova korkea pino surunvalitteluadresseja muistutti päivän tapahtumista, mutta kaikki välttivät katsomasta sinnepäin. Leena suunnitteli jo joulua ja olihan toki aikakin. Ei siihen ollut enää kuin viikko.
- Kaikki jouluostokset on tekemättä, totesin ja nyhjäisin Veskua. – Mistäs me löydetään se shettis Leksalle viikossa?
- Ei me olla ostamassa shettistä sille, hän ilmoitti keskittyneenä Uutisvuotoon.
- Niinkö luulet? mutisin.
Minulla oli koti-ikävä. Oli ollut onnekasta, että kaikki tämä oli sattunut juuri nyt kun olimme lomalla ja olimme pystyneet olemaan täällä auttamassa ja seurana, mutta en halunnut viettää koko lomaani Hangossa. Halusin tapaamaan kavereitani, kotitallille, laittamaan ensimmäistä joulua uuteen kotiimme. Tahdoin keittiööni punaiset verhot kuten Iljan äidillä ja joulutähden pöydälle.

9.

Sen verran minua oli pidetty poissa ollessanikin ajan tasalla että tiesin Miilan muuttaneen takaisin kotiin, se kriisi ei sitten ollut onneksi ollut kovin vakava. Toivottavasti se oli puhdistanut ilman koko kevääksi, tuntui niin turhalta ajatella että hyvä suhde kariutuisi vain sen takia että toinen osapuoli halusi opiskella tunnollisemmin kuin toinen. Nyt he kuhertelivat kuin vastarakastuneet ja olivat sitä paitsi lähdössä lomalle, mikä sai minut todella kateelliseksi. He lentäisivät viettämään viikon Laurin vanhempien lomaosakkeessa heti joulun jälkeen. Vanhemmat tosin tulisivat myös mukaan, mutta siltikin. Vesku ja minä emme olleet käyneet missään sen jälkeen kun kaksi vuotta sitten olimme itse olleet samaisessa paikassa. Emme edes ruotsinlaivalla. Pysähdyin syvissä ajatuksissa matkatoimiston ikkunan eteen tuijottamaan mainosjulisteita niin, että Jinna, jonka kanssa olin ostoksilla, ehti kauas ennen kuin huomasi minun kadonneen.

-Mihin sä jäit? hän palasi torumaan. – Oisit ees sanonu, mä vaan jatkan matkaa ja pälätän itsekseni. Mitähän ihmiset ajatteli?
- Ne luuli tietysti että sä juttelet vauvalle, kuittasin. – Jäin vaan haaveilemaan. Kauheesti tekis mieli jonnekin kun Miila ja Laurikin menee.
- Sitten täytyy mennä.
- Ei voi, huokaisin ja käännyin jatkaakseni matkaa. Olin hetken kuvitellut käveleväni sisään ja varaavani meille äkkilähdön jonnekin, tosta noin vaan, Veskulle joululahjaksi mutta ei. Olisin ehkä voinut verottaa opiskelutililtäni matkan hinnan mutta käyttörahaakin pitäisi olla, enkä voinut kysymättä olettaa, että Vesku halusi kuluttaa vähiä rahojaan ulkomailla.
- Ei kun mennään katsomaan, Jinna pysäytti minut. – Katsomaan vaan.

Avasin hänelle oven ja hän työnsi vaunut sisään. En olisi suostunut, mutta näin takaosassa nojatuoleja, joissa ilmeisesti oli tarkoitus istua ja selailla esitteitä. Sitä voisimme toki tehdä ihan häiritsemättä virkailijoita, ja teimmekin, kunnes Leksa alkoi kitistä. Siinä vaiheessa Jinna oli jo täynnä tulta ja tappuraa. Hän halusi matkustaa, sama se minne, mutta pian. Kun Leksa alkoi osoittaa merkkejä nälästä tai muuten hoidon tarpeesta hän keräsi ison läjän esitteitä mukaan.
- Mennään meille tutkimaan näitä, jooko? Vai haluuksä vielä shoppailla?
- Ei, kyllä tää riittää, vilkaisin muovikassiröykkiötä jaloissani. – Mulla on melkein kaikille jo jotain ja lopuista en vielä tiedä.

Ville oli kotona ja tarjoutui keittämään meille teetä sillä aikaa kun Jinna hoiti Leksan määräaikaishuollon. Hän oli ollut sohvalla läppäri sylissä ja kohteliaisuuttani kysyin, mitä hän oli puuhaillut.
- Yhtä juttua kirjottelin, pitäis saada se tänään valmiiksi, hän sanoi hyväntuulisesti.
- Koskas sä oot taas Hankoon menossa, kysyin keskustelusävyyn.
- Nyt pidetään vähän taukoa. Ekat kunnon kisat on maaliskuussa, nyt me sulatellaan ja otetaan vähän rauhallisemmin.
- Niinkö? Yllätyin kuullessani hänen puhuvan tuollaista. Tauko ja sulattelu olivat sanoja, joiden en ollut ajatellut kuuluvan hänen sanavarastoonsa ollenkaan. – Säkö et sitten mene sinne ennen sitä?
- Joskus helmikuussa vasta.

Piilotin helpotuksen huokauksen mutta en voinut olla hymyilemättä Villelle niin leveästi että hän näytti vähän hämmästyvän. Jinna ei varmasti vielä tiennyt, kyllä hän olisi minulle riemuissaan kertonut. Mietin, säästiköhän Ville uutista joululahjaksi, kun hän vilkaisikin makuuhuoneen suuntaan.
- Mutta älä…
- Juu en, lupasin nopeasti. Jinna tulikin jo, syli täynnä haalimiaan esitteitä.
- Nyt aletaan suunnitella! hän julisti.
- Haaveilla, minä korjasin.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   19.5.09 19:29:38

Vietimme jouluaaton jo tavanomaiseksi tulleeseen tapaan. Ensin aamusta ajoimme tallille perinteiselle aattoratsastukselle. Miilan otimme mukaan, sillä hän oli tulossa Mansikalla, minä saisin lainata Oonan Reppana-Nikiä ja Vesku Kimin Kisua. Sen jälkeen menimme meille Ilsen ja iskän luo syödäksemme siellä aikaisen jouluaterian ja sitten illalla ajoimme Hankoon.
- Ens joulu ollaan kahdestaan kotona, ehdotin, kun ajoimme pitsihuvilan pihaan. Olin miettinyt sitä jo syksyllä, mutta Karin kuoleminen oli muuttanut asioita. Tuntui, että pitäisi olla siellä, Leenan luona. Vesku ei sanonut mitään, ennen kuin pitkän ajan kuluttua.
- Saapa nähdä missä me kaikki ollaan ensi jouluna.
Se kuulosti jotenkin vähän pahaenteiseltä, mutta ajattelin hänen miettivän ihmisen kuolevaisuutta ja kaiken sattumanvarasuutta ja muuta sellaista.

Uudenvuoden jälkeen aloitin työt ja solahdin vanhaan työpaikkaani iloisena kuin kala veteen. Olin ollut siellä viimeksi edelliskeväänä extraamassa, kun kesä oli mennyt Hangossa ja syksy tiiviisti opiskellessa, mutta kun pääsin vanhalle osastolleni oli kuin olisin tullut kotiin. Heti ensimmäisenä pääsin iltavuoroon Kiien kanssa ja se kohotti mielialaani entisestään. Potilaat olivat tietenkin vaihtuneet melkein kaikki ja henkilökunnastakin osa, mutta höppänät mummot olivat jotenkin lähellä sydäntäni. Rakastin touhuta heidän kanssaan, vaikka se olikin toisaalta hyvin surullista. Miten ihmisen pää kehtasikin lakata toimimasta ennen kuin kroppa lakkasi? Olisi kuvitellut niillä olevan jotain lojaaliutta toisiaan kohtaan.

Mutta pääasia oli ansaita vähän rahaa, ja mikä sen parempi kuin saada sitä mukavalla tavalla. Laskeskelin illalla paperille mitä ansaitsisin tammikuun aikana ja suunnittelin mitä tehdä niillä, ellei tarvitsisi varautua siihen, että loppukeväästä niitä tarvittaisiin aamupuuroon. Vesku oli myös muutaman viikon töissä, viimeisimmässä harjoittelupaikassaan Meilahdessa ja vaikutti viihtyvän loistavasti. Kuitenkaan hän ei ollut vieläkään varma siitä, mihin aikoisi suuntautua. Minä aloin jo olla aika varma siitä, että vanhukset tulisivat olemaan minun kohtaloni.

Siihen menisi kuitenkin vielä vuosia. Nyt oli nyt ja ihan tarpeeksi ajankohtaisempaa ajattelemisen aihetta. Olin rakastumassa Oonan Reppanaan oikein tosissani. Se johtui varmaan siitä, että se piti minusta kovasti. Kun tulin tallille ei tarhasta Mansikka tervehtinyt minua, hyvä jos vilkaisi. Niki sieltä hirnui kovaa ja korkealta. Musta ruuna alkoi häiritä ajatuksiani syrjäyttäen välillä kaikki sinänsä tärkeämmät mietteet. Luennoillakin saatoin löytää itseni ajattelemasta hevosta, kuin ala-astelainen. Huutelihan se toki Oonallekin, joka sen aina ruokki, mutta silti. Minulla oli kyllä huono omatunto kun odotin enemmän sen näkemistä kuin Mansikan, mutta niin se vaan oli. Mansikka oli kiva ja kiltti kaikille, Niki piti minusta, juuri minusta, se kutkutti minua.

Olin siksi iloinen kun Oona ei kauheasti ehtinyt paneutua sen uudelleenkouluttamiseen, hänellä oli talli puolillaan ratsutettavia ja hän oli kiireisempi kuin koskaan. Minä ratsastelin sillä, mutta kyllä minä myös ratsastin sitä, jos Vesku ehti olla mukana neuvomassa. Hänellä ei ollut varsinaisesti sellaista kokemusta nuorista hevosista kuin Oonalla, mutta paljonkin kokemusta muuten, ja muuten hyvä silmä tulkita Nikin reaktioita. Kyllä minä aloin oppia itsekin tuntemaan milloin se oli väsynyt, milloin se ei tajunnut ja milloin se niskotteli tosissaan, mutta oli hyvä jos oli joku vieressä varmistamassa.

- Kuule, sanoin, kun Niki oli käyttäytynyt oikein mallikkaasti yhden kerran: olimme harjoitelleet avo- ja sulkutaivutuksia ja pohkeenväistöjä ja se oli pörhistellyt kuin olisi pienen ikänsä tehnyt niitä.
- Niin? Vesku kysyi ja ristitti avukseni suitsia, joiden kuolaimet hän oli juuri käynyt pesemässä. Astuin ihan liki ja tartuin häntä takinrinnuksista kiinni niin, että suitset puristuivat väliimme.
- Mitäs sanosit jos ostettais hevonen?
- Ei. Sanosin, että ei, Vesku sanoi heti. Avasin jo suuni väittääkseni vastaan, tarvitsiko sitä heti tyrmätä, mutta Vesku jatkoi saman tien katsoen olkani yli Nikiä. – Tosta sä puhut. Se oli toteamus, ei kysymys.
- Siitä.
- Vastahan sä halusit ponin.
- Se nyt oli vaan päähänpisto. Niki on… en tiennyt mitä sanoa. ”Elämäni rakkaus” oli ehkä vähän suureellista. Hevonen itse puuttui asiaan kurottamalla päätään avoimesta ovesta ja painamalla turpansa niskaani. Sen lämmin henkäys sai kylmät väreet menemään selkääni pitkin ja värähdin. – Ei, unohda koko juttu.

Ottaisin sen puheeksi joskus toiste. Juuri nyt en halunnut kuulla sitä järkiperäistä perustelua, jonka tiesin vallan hyvin itsekin. Irrotin käteni Veskun takista ja työnsin hänet pois, jotta hän voisi jatkaa suitsien käärimistä, käännyin itse silittelemään hevosta. Harjaisin sitä vähän ja sitten se saisi tukon heinää ja loimen päälleen.
- Sulla on turvetta niskassa, Vesku sanoi takaani ja pyyhkäisi niskaani samasta kohden kuin Niki äsken.
- Semmosta se on näiden kanssa.
- Se ei olisi hyvä ostos.
- Älä, mähän sanoin että unohda.
- Se tarvii rauhottavia että sen saa kengitettyä ja jos se on aina ollut yhtä laihassa kunnossa kun se oli tullessaan en ihmettelisi vaikka sillä ois luustovikoja.
- Lopeta! tiuskaisin kiukkuisemmin kuin mitä ikinä muistin.

Meillä ei ollut tapana huutaa toisillemme muuten kuin leikillä ja kuulin miten Vesku käveli pois, sanomatta mitään. Olin harmissani ja vähän nolokin. Tunsin itseni suomalaisen elokuvan pikkuvaimoksi joka keikisteli miehelleen saadakseen uuden hatun, aikaan jolloin perheen rahat ja kaikki muutkin narut olivat miehen taskussa. Se oli äärimmäisen inhottava tunne, teki mieli kapinoida ääneen huutaen, että en minä tarvitse lupia keneltäkään, että osasin tehdä itse omat päätökseni. Valitettavasti vaan niin kauan kun yritimme yhteisestä läjästä maksaa niin vuokraa, ruokaa kuin muuta elämistä, en voinut päättää ottaa siitä osaa Nikiin noin vaan. Oona ei varmaan siitä kauheata summaa pyytäisi, mutta kun hän piti jo Mustikkaa pihatossa melkein vain sen syömän heinän hinnalla ei hän varmasti haluaisi vain hyvän hyvyyttään elättää toistakin hevostamme.

Ei, yhtälö oli mahdoton ja saatoin lohduttautua vain sillä, että ainakaan Niki ei ollut vielä siinä kunnossa, että Oona olisi sitä aktiivisesti myynyt. Ja kun sen aika tulisi, sitä ei myytäisi kenelle tahansa. Itkin silti pikkuisen harjatessani sitä.

Jinna näytti paljon tyytyväisemmältä palattuaan kouluun ja jos ihmettelinkin sitä en viitsinyt ihmetellä ääneen. Minusta pitkäveteiset päivät kotona vauvan kanssa kuulostivat juuri nyt ihanalta ajatukselta mutta kun hiukan mietin, olisin varmaan itsekin turhaantunut puolikuoliaaksi nopeamminkin kuin puolessa vuodessa. Varmaankin puolessa kuukaudessa. Villestä nyt tietysti oli ollut Jinnalle seuraa myös, kun hän enimmäkseen teki töitä kotona ja nyt kun Jinna oli saanut muutakin ohjelmaa elämäänsä ei hän enää näyttänyt tuskastuvan Villen juttu- ja kuvauskeikoista kuten syksyllä. Leksa vaan vietiin sitten Ilsen ja Karoliinan hellään huomaan siksi aikaa. Heillä näytti menevän oikein hyvin nyt.

Niin Miilalla ja Laurillakin. Pikku repäisy, se parin viikon ero, oli näköjään saanut Miilan seikkailunhalun vähäksi aikaa tyydytettyä ja vaikkakin se epäilemättä puskisi taas pintaan jossain vaiheessa menisi siihen toivottavasti vähän aikaa. Miilalla oli itselläänkin vähän enemmän tekemistä nyt: hän olisi kevään ajan työharjoittelussa ja palaisi koulun penkille vasta syksyllä. Hän oli ohjelmoija-harjoittelijana samassa paikassa, mistä Ilse parhaillaan oli hoitovapaalla ja vaikka olin alun perin ihmetellyt, miten Miilan kaltainen huithapeli, joka teki kaiken vähän sinnepäin, oli ajautunut tietokonealalle, se näyttikin sopivan hänelle. Kai se kulki jotenkin salaa geeneissä? Ainakin se oli siistiä sisätyötä, missä sai kulkea korkokengissä – Miilaa näytti oksettavan aina kun kerroin hänelle kauhujuttuja mummoista ja peräruisketalkoista, mitä teinkin sitten aika usein.

Ystävilläni oli siis kaikki hyvin eikä minullakaan kauhean huonosti. Tavanomainen kiire ja stressi vaivasi mutta lienenkö sitten jo alkanut tottua siihen, kun se ei tuntunut samanlaisena kuristuksena kurkussa kuin vielä syksylläkin. Aloin ehkä jo uskoa siihen, että kuitenkin onnistuisin roikkumaan mukana ja valmistumaan joskus, kun olin saanut varsin hyviä arvosanoja syksyn viimeisistä tenteistä. Työharjottelutkin olivat menneet hyvin ja sen pistin sen ansioksi, että olin jo aiemmin ollut alalla töissä. Minulla oli sentään jonkinlainen käsitys siitä, miltä sairaala näytti sisältäpäin, mitä kaikilla ei ollut, vaikka miten olisivat olleet muuten fiksuja, kuten Elle, tai lääkäriperheistä, kuten Simo ja Silja.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   20.5.09 15:37:05


Ystävilläni oli siis kaikki hyvin eikä minullakaan kauhean huonosti. Tavanomainen kiire ja stressi vaivasi mutta lienenkö sitten jo alkanut tottua siihen, kun se ei tuntunut samanlaisena kuristuksena kurkussa kuin vielä syksylläkin. Aloin ehkä jo uskoa siihen, että kuitenkin onnistuisin roikkumaan mukana ja valmistumaan joskus, kun olin saanut varsin hyviä arvosanoja syksyn viimeisistä tenteistä. Työharjottelutkin olivat menneet hyvin ja sen pistin sen ansioksi, että olin jo aiemmin ollut alalla töissä. Minulla oli sentään jonkinlainen käsitys siitä, miltä sairaala näytti sisältäpäin, mitä kaikilla ei ollut, vaikka miten olisivat olleet muuten fiksuja, kuten Elle, tai lääkäriperheistä, kuten Simo ja Silja.

Kevätlukukauden alkupuolella saimme kuitenkin lintsata yhden päivän luennoilta. Meidän piti ajaa Hankoon kuulemaan Karin perunkirjoitusta.
- Miksi meitä siellä tarvitaan, inhottaa mennä kuuntelemaan jos Risto alkaa taas jakaa itselleen kaikkea, marisin Veskulle.
- Kaikkien perillisten kuulemma pitää. Mutta voit sä jäädä kotiin jos haluat, kai mä yksin riitän, hän sanoi huokaisten sen näköisenä, ettei häntäkään kiinnostanut yhtään sen enempää kuin minua.
- Ei, tietysti mä tulen. Olenhan mä sentään…
- Niin, vaimo, Vesku jatkoi puolestani ja alkoi nauraa. – Myötä- ja vastamäessä.
- Tää on kai luettava vastamäeksi, nauroin itsekin ja halasin häntä. Vaikka pieni kiistamme Nikistä oli ollut lyhyt, nopea ja typerä, oli se kuitenkin ollut riita ja olin ollut vähän aikaa oikeasti vihainen. Se oli jäänyt kaivertamaan, mutta koska en oikeastaan halunnut puhua asiasta enempää oli se jäänyt muhimaan mieleeni ja tuli liiankin usein mieleen kun katsoin Veskua. Niinpä en ollut juuri halunnut katsoa häntä, ja se taas oli johtanut siihen, että hän kuvitteli kai minun murjottavan, ja niin edelleen ja niin edelleen, jonkinlaiseen viileään kohteliaisuuteen asti, mikä oli oikeastaan aika helvetillistä.

Nyt juuri tuo hölmöily tuntui unohtuneen ja puristin häntä kaulasta ilahtuneena.
- Miksi mä en ole tehnyt näin moneen päivään, mutisin, sillä hän tuntui lämpimältä ja tutulta ja kiihottavalta.
- Koska mä en ostanut sulle hevosta. Tunsin, miten hän imaisi minua korvanlehdestä ja olin palauttamassa palvelusta, kun hän vetäytyi äkkiä irti minusta.
- Mitä nyt? kysyin harmistuneena.
- Taisin irrottaa sun korvakorun. Sori. Hän kaivoi sen suustaan ja sitten haimme hetken aikaa kuumeisesti lukkoa, joka onneksi löytyi olkapäältäni.
- No niin, jatketaan, sanoin, kun olin asettanut ne varovasti pöydälle. Tietenkään viileän kohteliaasti ei ollut voinut rakastella ja nyt olin aika lailla lämmennyt. Vesku kellisti minut sohvalle ja tunsin miten veri alkoi kohista korvissani kun aloimme suudella. Liu’utin käsiäni pitkin hänen selkäänsä ja nautin tästä odotuksen tunteesta.

- Haluatko sä sen? Vesku kysyi ujuttaessaan kättään paitani alle.
- Haluan, mumisin ajatellen hänen tarkoittavan jotain ihan muuta.
- No mietitään sitä.
Sitten vasta tajusin ja pääni alkoi taas toimia normaalisti.
- Puhutko sä Nikistä?
- Mistäs sitten?

Vetäydyin vähän ylöspäin.
- Ei kai tää oo mikään hetki puhua hevosenhankkimisesta?
- Miksei?
- Mulle tulee semmonen olo että mä yritän… naida tahtoni perille? sanoin hapuillen mutta jotain siihen suuntaan se oli, mitä tunsin. Eikä se tuntunut mukavalta. Vesku huokaisi ja nousi käsivarsiensa varaan, pois päältäni.
- Mitä mä nyt sanoin väärin?
- En mä halua että sä ostat mulle hevosen. Enkä mä halua vastalahjoja siitä että mä harrastan seksiä sun kanssa.
- En mä semmosta kuvitellutkaan. Onpas omituinen ajatus.
- Mutta musta tuntui siltä. Miksi sä sitten rupesit puhumaan Nikistä kesken kaiken?
- Koska mä olen miettinyt sitä. Vesku ilmeisesti väsyi nököttämään punnerruksessa ja laskeutui taas alas, niin, että hänen päänsä oli mahani päällä.
- Ei meidän tarvii miettiä sitä nyt, sanoin kun hän nosti paitaani ja puhalsi iholleni ja aloin muistaa missä olimme olleet. – Meillähän oli ihan jotain muuta kesken.
- Mennään sänkyyn, tässä on vähän ahdasta.
- Eikä mennä, mitä jos mua ei enää huvitakaan kun päästään sinne asti. Kiusasin vaan, tietenkin, mutta päädyimme sitten kuitenkin jäämään siihen sohvalle. Nikikin unohtui kokonaan.

Lähettäjä: lamita 
Päivämäärä:   20.5.09 17:08:36

jatkoa! :p

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   20.5.09 17:56:47

On niin tylsä ilta tylsän päivän perään, et laita pliis lisää luettavaa!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   20.5.09 18:12:44

Mullakin on tylsää niin että saatte kokonaisen luvun
--------------
10.

Taas kerran ajoin Hankoon, reitti alkoi olla yhtä tuttu kuin tallitie. Riikan olimme tietenkin napanneet kyytiin, olihan hänenkin oltava läsnä ja olimme lähteneet ajamaan jo torstaina illalla, vaikka määrä oli olla paikalla perjantaina, sillä säätiedote oli luvannut yöksi alkavaa lumimyräkkää. Lunta ei ollutkaan juuri vielä näkynyt, tänäkään talvena. Nyt ennuste oli ollut hiukan liian optimistinen sillä räntää alkoi lopsahdella tuulilasiin kun saavuimme kaupunkiin, vaikkei suinkaan ollut vielä yö. No, mitäpä siitä, pääasia että olimme ehtineet perille ennen sitä.

Pitsihuvila näytti ihanan lämpimältä ja kotoisalta pimeässä. Leena oli sytyttänyt kynttilöitä terassin ikkunoille ja ne tuikahtelivat sieltä nyt jo melkein vaakasuoraksi yltyneen räntäsateen takaa. Riikka tuijotti sitä takapenkiltä hetken aikaa aikomattakaan nousta ylös ja sanoi sitten:
- Mä en anna tota taloa Ristolle, en sitten ikinä. Ennen kenelle tahansa muulle. En sille ahneelle pöyhkeilijälle.
Juoksimme kilpaa autolta ulko-ovelle, liukastellen sohjossa ja nauraen. Leena tuli jostain talon sisäosista eteiseen kun kuuli meluisan tulomme ja näytti tavattoman ilahtuneelta.
- Johan tuli taloon elämää! Ihanaa kun tulitte!

Hän näytti olevan ihan tosissaan, auttoi meitä ravistelemaan takeistamme räntää ja miksei olisi ollutkin. Oli varmaan aika yksinäistä olla yksin täällä isossa talossa, vaikka se nyt tuntuikin kotoisuuden tyyssijalta kun me tulimme kylmästä pimeydestä tuulen ulvoessa nurkissa.
- Tulkaa syömään, Leena jakoi hössötystään ja paimensi meidät keittiöön. Henkäisin tyytyväisenä kun haistoin tuoreen leivän tuoksun. Oli jotenkin niin mukava aina tulla tänne. Tämä talo tuntui jotenkin ottavan ihmisen syliinsä ja minuakin värähdytti ajatus siitä, että täällä olisikin vastassa asiallinen Risto ja hänen jotenkin aina nenänvarttaan pitkin katsova vaimonsa. Inhostako vai pelosta, en tiedä, ehkä vähän liian vahvoja sanoja, mutta ei ainakaan miellyttävästi.

- Onko tää nyt joku testamentinlukutilaisuus vai mikä? kysyi Riikka suu täynnä tuoretta sämpylää.
- Ei, ei sillä tavalla kuin elokuvissa, Leena sanoi. – Kunhan vaan käydään läpi jäämistö ja miten se jaetaan.
- Mitä siinä on jakamista, olethan sä elossa, jatkoi Riikka itsepintaisesti.
- Te lapset tässä olette perillisiä, enkä minä.
- Eikö isä muka tehny testamenttia? Mikä hemmetin lakimies menee kuolemaan ilman testamenttia? Vesku ihmetteli, ja niin kyllä ihmettelin minäkin. Mutta niin Kari kai oli vain mennyt tekemään.
- Ei se tehnyt. Se kai luotti että me jälkeenjääneet ja Suomen laki osataan olla oikeudenmukaisia ja reiluja, Leena huokaisi. – Ja mä luulen, ettei se tahtonut uskoa kuolevansa. Edes… hänen puheensa katkesi hetkeksi, mutta sitten hän sai lopetettua lauseensa lähes normaalilla äänellä.

Söimme melkein kaikki tuoreet sämpylät ja sitten Leena sanoi menevänsä nukkumaan.
- Mä otan napin että saan unta. Muuten mä valvon koko yön ja mietin huomista. Kymmeneltä sitten, laittakaa herätykset!
- Mä taidan mennä käväsemään kaupungilla, mutisi Riikka ja vilkaisi kelloa, joka oli vasta vähän yli kymmenen.
- Kenet sä luulet sieltä löytäväsi tähän aikaan arki-iltana? Vesku tenttasi kuin teini-ikäisen isä.
- Ehkä mulla on treffit, Riikka hymyili. – En edes pyydä teitä mukaan.
- Ei me tultaiskaan, sanoin ja haukottelin. Univelkaa oli taas jo ehtinyt kertyä, vaikka koulua oli takana vasta pari viikkoa. Ylimääräinen vapaapäivä oli ihana, oli syy mikä tahansa.
- Vahtikaa takkatuli loppuun jos jaksatte, tai tehkää sille jotain, sanoi Leena ja meni.

Vesku ja minä menimme hämärään olohuoneeseen tuijottamaan tulta. Se oli jo melkein palanut, mutta kipinöi vielä ja pienet tulimadot kiemurtelivat pitkin hiiltyneitä halkoja. Vain silloin tällöin muutama pieni liekki vielä jaksoi leimahtaa.
- Tule tänne, älä sinne, sanoi Vesku kun aioin heittäytyä toiseen isoon nojatuoliin, hän oli jo ehtinyt istua toiseen.
- Tulee kuuma jos on takan edessä sylikkäin, sanoin, sillä tiesin sen kokemuksesta.
- Tuu silti. Voithan sä aina riisua.
Niinpä heittäydyin sitten sen sijaan hänen syliinsä, mikä oli varsin mukavaa sekin. Emme puhuneet paljon mitään ja melkein nukahdin siihen, ennen kuin hiillos sammui kokonaan.

Aamulla oli omituisen hiljaista, ehkä siksi, että koko yön oli tuullut niin, että olin pari kertaa herännytkin siihen ja nyt ei ulkoa kuulunut mitään. Tunsin itseni täysin heränneeksi ja loikkasin ylös vierashuoneen sängystä, jotenkin oli olo kuin jouluaattona ja kun katsoin ulos, tajusin miksi. Nyt oli lunta, sitä oli silmänkantamattomiin valkoisena vaippana, siitä se hiljaisuus johtui.
- Herää, lunta! menin ravistelemaan Veskua ja sitten vajosin omalle sängynpuoliskolleni ja olisin voinut kuolla häpeästä. Kuka aikuinen ihminen muka innostui lumesta tuolla tavoin? Toivottavasti hän ei ollut herännyt ja kuullut. Tai toivottavasti hän oli herännyt kuulematta. Kun kerran oli jo melkein valoisaa kellon täytyi olla aika paljon.

Uninen lämmin käsi ojentui peiton alta ja asettui vatsalleni.
- Entäs sitten? Haluatko sä mennä tekemään lumiukkoja tai pulkkamäkeen? kuului vaimeasti peiton alta.
- Mä sanoin että herää, on aamu, yritin väittää, mutta Vesku nauroi minulle.
- Niin varmaan, mä taisin vaan kuulla väärin. Mitä kello on?
- Yhdeksän, vastasin kun kännykkäni alkoi samalla piipata. – Me voitais just ehtiä pienet pikaiset?
- Ei ehditä jos halutaan saada aamiaista ennen kuin se hiton istunto alkaa.
- Kuka nyt aamiaista haluaisi. Eiköhän Leena tarjoile kahvia siinä hiton istunnossakin. Me ollaan molemmat paremmalla tuulella sen jälkeen, maanittelin ja kiemurtelin Veskun peiton alle.
- Mä en ole varma onko viisasta olla hyvällä tuulella, Vesku sanoi mutta ei vastustellut sen enempää. Eipä hän juuri koskaan. Kun tulin kylpyhuoneesta hän tuijotti kuvaansa peilistä ja kurtisteli kulmakarvojaan uhkaavan näköisesti.
- Mitä sä teet? naurahdin.
- Harjoittelen.

Ehdimme juoda lasilliset mehua mutta jääkaapin tutkimisessa emme sen pidemmälle ehtineet ennen kuin ovikello alkoi soida. Ensimmäisinä saapui kaksi pukupäällistä herrahenkilöä, joita Leena tervehti niin lämpimästi että he olivat varmaan perhetuttuja, mutta niin kai kaikki kaupungin lakimiehet olivatkin. Hämmästyksekseni tunnistin toisen heistä Harri-sedäksi, joka oli vihkinyt meidät kesällä.
- Viimeksi tavattiin vähän iloisemmissa merkeissä, hän sanoi kätellessään minua virallisesti ja mutisin jotain myöntävää. Sitten kävelivät sisään kelloa vain lyhyesti merkiksi soittaen Jaskan perhe kaikkine lapsineen ja heidän vanavedessään Risto, Eeva ja loput lapset. En tiedä kuvittelinko, mutta minusta tunnelma tuntui kiristyvän. Ehkä kuvittelin. Olivathan he kuitenkin perhettä, ja onnellista perhettä. Ei kai rahan löyhähdys todella voinut saada heitä riitelemään?

En kiinnittänyt paljonkaan huomiota siihen mitä pesänjakajat, vai miksi heitä sitten pitikään kutsua, alkuun puhuivat. Minulla oli nälkä ja pitkässä pöydässä oli Riikan ja Leenan aamuvarhaisesta tekemiä ihania voileipiä monta tarjottimellista. Sitä paitsi eihän tämä loppujenlopuksi kuulunut minulle, kunhan olin tullut mieheni seuraksi. Muistin vilkaista häntä ja puristin nopeasti, suu täynnä, hänen kättään pöydän alla.

- Omaisuusluettelo, ilmoitti se toinen mies, joka ei ollut Harri-setä vaan Anton ja jakoi nipun paperia kullekin sisaruksista ja Leenalle.
- Mistä nää numerot tulee, älähti Risto saman tien kun sai sen käsiinsä. – Kuka on arvioinut asunnot? Sinäkö? Hänen katseensa porautui Leenaan ja tuo moukkamaisen hyökkäävä aloitus sitten antoi sävyn koko tilaisuudelle, paljon ikävämmän sävyn kuin olin uskaltanut pelätäkään. Leena avasi suunsa kuin puolustautuakseen mutta Anton ryhdisti selkäänsä selvästi loukkaantuneena ja sanoi omanarvontuntevasti:
- Arviokaupallako itse tämänkokoiset pesänselvitykset teet? Luulisi lakimiehen paperit saaneen tietävän miten tämä tehdään. Pidätkö minua niin taitamattomana?
- En… aloitti Risto, mutta Harri-setä vuorostaan keskeytti hänet ilmoittamalla, että arviot olivat kyllä puolueettomat ja että jatketaanko vai käydäänkö läpi asianomainen prosessi.

Kenenkään ei ilmeisesti tehnyt mieli epäillä heidän ammattitaitoaan enempää joten Anton jatkoi selvittämällä, että yksi vaihtoehto olisi jättää kuolinpesä jakamatta ja Leenan käyttöön, ja huuto alkoi uudestaan.
- Ei käy, ilmoitti Risto välittömästi.
- Tehdään niin! huusi Riikka.
- Äitihän voi elää vielä vaikka kolmekymmentä vuotta! sanoi Jaska kauhistuneena ja silloin minun teki mieli vajota pöydän alle.
- Meen hakemaan lisää kahvia, sanoin puoliääneen ja karkasin keittiöön. Kailotus kuului keittiöön ja olohuoneeseenkin, minne lapset oli hätistetty leikkimään ja näin miten pari niistä hiipi ovelle katsomaan mitä tapahtui.

Anton ja Harri-setä antoivat riitelyn jatkua hetken, mutta sitten jompikumpi heistä sai väen taas hiljenemään toteamalla, että ilmeisesti se vaihtoehto ei ollut realistinen. Uskalsin palata takaisin.
- Tämän talon arvo on karkeasti puolet omaisuudesta. Helsingin asunto on neljännes. Loppu on lähinnä arvopapereita, auto ja muutama arvoesine, luetteli Anton. – Leski luonnollisesti hallinnoi kotiaan niin kauan kun elää. Kun loppu kerran halutaan jaettavaksi niin asunnon osakkeet voidaan jakaa neljään osaan samoin kuin arvopaperit ja talletukset.
- En halua neljäsosaa yksiöstä, sanoi Jaska murjottaen.
- Nytkö te pirut aiotte myydä mun kotini, sanoi Riikka sydämistyneenä.
- Sähän saat helposti opiskelija-asunnon, niinhän nuokin sai, Risto sanoi meitä kohden nyökäten.
- Tai ota lainaa ja maksat meille meidän osuuden siitä, ehdotti Jaska.

Meteli yltyi taas ja näin miten kiukun kyyneleet kihosivat Riikan silmiin.
- Miten te luulette että mä saan lainaa, mä olen köyhä opiskelija? hän intti.
- No saathan sä nyt asuntoa vastaan, sanoi Jaska huolettomasti. – Sitten sulla on omistusasunto nuorempana kuin kellään meistä muista. Ja mä haluan sen asekokoelman.
- Ja minä… aloitti Risto mutta Anton otti taas ohjat käsiinsä. Hän alkoi käydä läpi luetteloon erikseen merkittyjä esineitä, jotka enimmäkseen olivat erittäin epäkiinnostavia paitsi Ristolle ja Jaskalle. Kun hän mainitsi auton, molemmat vanhemmat veljet kääntyivät katsomaan Veskua, joka ei ollut nähdäkseni suutaan avannut koko aikana, ellei sitten silloin kun olin ollut keittiössä kahvipannua vaihtamassa.
- Veskullahan se on ollut tähänkin asti, sanoi Jaska ja kuulosti jo hyväntahtoisemmalta nyt kun oli saanut nimensä haluamiinsa esineisiin.
- Oletko varma ettet sä halua sitäkin? kysyi Vesku pureva sävy äänessään.
- En, mehän vaihdettiin autoa vasta syksyllä, Jaska selitti ennen kuin tajusi että häntä ehkä ivattiin.

Anton-setä kumartui juttelemaan Riikan kanssa, joka näytti olevan purskahtamaisillaan itkuun. Titta meni katsomaan lapsia, sillä olohuoneen meteli alkoi kuulostaa äänekkäämmältä kuin täällä. Leena senkun sekoitteli rauhallisena kahviaan niin että lusikka kilisi kupin reunoja vasten ja Vesku jatkoi veljiensä piikittelyä nyt kun oli saanut suunsa auki.
- Kumma että te vanhimmat, joilla on jo työt ja talot ja autot ja kaikki valmiina ootte kaikkein ahneimpia.
- Haluaisitko itse odottaa perintöä montakymmentä vuotta, kunnes äiti kuolee? Jaska kysyi.
- Mitäpä se multa olisi pois? En mä sen varaan mitään ollut laskenut.
- Luovuta pois se sitten, tiuskaisi Risto ahneuden häivä silmissään.
- Sulle en luovuta senttiäkään ilman oikeuden määräystä tai jotain, Vesku tuhahti.
- En mä suostu ottamaan lainaa sen takia että mulla on ahneita veljiä! ilmoitti Riikka kirkkaalla äänellä ja niisti nenänsä servettiin. – Koittakaa vaan sitten myydä se. Ja häätäkää mut sitten.

Kukaan ei tainnut olla täydellisen tyytyväinen siihen, millaiseen lopputulokseen päädyttiin ja kaupanpäällisiksi laihaan kompromissiin saatiin vielä kyräilevä eripura vanhempien ja nuorempien sisarusten kesken. Leena yksin näytti rauhalliselta kuin zombi ja aloin olla aika varma siitä, että hän oli ottanut jotain rauhoittavaa aamulla. Anton ja Harri-setä pakkasivat salkkunsa annettuaan summittaisen arvion siitä mitä kunkin osuus olisi kun hautajaislaskut, heidän kulunsa ja perintöverot olisi maksettu ja luvattuaan laittaa Helsingin asunnon myyntiin heti seuraavalla viikolla.

- Mitä sä olet ottanut? kysyin Leenalta kun lapsiperheet olivat poistuneet ja Vesku ja Riikka olivat kadonneet keittiöön voileipätarjottimien kanssa.
- Otin mä yhden pienen pillerin, tämä myönsi. – Vaikka ei se niin pahaksi mennyt kuin pelkäsin. Olin ihan varma että tääkin talo vaaditaan ositettavaksi ja joudun muuttamaan.
- Millä sä aiot elää nyt? tuli mieleeni.
- Taidan mennä töihin, jos nyt näin vanha kotirouva vielä johonkin kelpaa. Ja on mulla leskeneläke ja Karin henkivakuutus, mikä ei kuulu kuolinpesään. Kyllä mä pärjään.
- Hyvinhän se sitten päättyi, kai, huokaisin. – Paitsi Riikan kannalta.
- Se oli kyllä hävytöntä, Leena sanoi vihastuen. – Sen asunnon olisitte voinut laittaa hyvin myyntiin sitten vasta kun Riikka on lukunsa lukenut.
- Niin… olin samaa mieltä mutta nolostuin kun Leena tuntui niputtavan minut samaan läjään lastensa kanssa.
- Taidan mennä nukkumaan tän lääkkeen pois, hän ilmoitti sitten. – Inhottavan pöhnäinen olo.

Hänkin poistui ja minä aloin kasailla astioita pinoihin kantaakseni niitä keittiöön. Oli jotenkin vähän tahriintunut olo perunkirjoituksen jäljiltä, siitä että oli joutunut katselemaan sellaista riitelyä. Masentavaa tunnetta lisäsi se, että ulkona oli alkanut taas tuulla ja kun katsahdin ikkunaan näin melkein pelkkää valkoista.

Keittiö olikin tyhjä, niin kuin voileipätarjottimetkin. Olivatpa sisarukset olleet nälkäisiä. Latasin astiat tiskikoneeseen ja lähdin etsimään heitä. Olohuoneesta kuului ääniä ja löysin heidät sieltä.
- Ei näytä oikeen hyvältä kotiinajokeliltä, ilmoitin.
- Me päätettiin yksipuolisesti jäädä vielä tänne. Sopiihan sulle? Vesku kysyi kuin vasta muistaen että minäkin olin mukana.
- No ei mulla totisesti ole mitään hinkua ajaa tuolla, sanoin ja istuin sohvalle hänen viereensä. Riikka pompahti pystyyn kuin olisin pongauttanut jonkin jousen hänen takapuoleensa ja meni baarikaapille.
- Ryypätään, kaverit, hän sanoi ja soin sen hänelle kyllä.

- Ajattele, nyt sulla on sentään muutama kymppitonni millä rahoittaa opiskeluaikaa, yritin lohduttaa kun hän rojahti takaisin sohvalle.
- Niin onkin, ja itse asiassa mua ei enää vituta ollenkaan niin paljon, hän sanoi ja hörppäsi pullosta, jonka oli kaapista ottanut. Hän ojensi sen minulle, maistoin ja laitoin eteenpäin Veskulle.
- Ihan totta? kysyin ilahtuneena.
- Ei. Tai siis joo, totta. Mua vähän pelottaa asua siellä. Mä olen varma että joku hiippari seisoo siellä toisella puollla katua ja tuijottaa mun ikkunoista sisään.
- Ai, sanoin ja jokin hämärä muisto tuli mieleeni. Enkö joskus ollut seissyt samaisessa ikkunassa tai parvekkeella ihmettelemässä samaa?
- Mitä sä sitten aiot jos se saadaan myytyä? Vesku kysyi. – Opiskelija-asuntoon?
- Ei. Jotain muuta. Mä en kuitenkaan HOASilta saisi kuin solun. Mitäs itse aiot tehdä?
- Rekisteröidä auton omiin nimiini, Vesku naurahti ja lähetti pullon takaisinpäin. - Siinä se melkein olikin mitä verojen jälkeen jäi.
- No eikä ollut, Riikka nauroi. – Neljäsosa mun asunnosta on enemmän kuin yksi vanha auto.
- Ei sitä niin paljon ole että mitään kunnollista saisi, asuntoa esimerkiksi.
- Mä tiedän mitä sillä voisi hankkia, kuiskasin hyvin vienosti.

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   20.5.09 20:04:32

Kiitos. Tylsää iltaa on toki edelleen jäljellä.. ;)
Toi oli kyllä yks koko tarinan ahdistavimpia kappaleita, tollasia ihmisiä kun ihan oikeesti on olemassa! Ja vieläki pahempia, prkl,.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   20.5.09 22:32:04

11.

Kun nyt olimme päättäneet jäädä kylään vielä yhdeksi yöksi päätimme mennä illalla ulos.
- Otetaan meidän köyhä leskiäiti mukaan, syötetään se ravintolassa ja sitten mennään tanssimaan, suunnitteli Riikka ja yllättäen Leena suostui ajatukseen. Kunhan vain ottaisimme taksin, sillä lumentulo ei ollut ainakaan vähentynyt yhtään.

Riikka selvitti jo innoissaan uusia suunnitelmiaan syödessämme ja Leena näytti kovasti helpottuneelta kun ei hän ollutkaan murheen murtama tai kiukkuinen.
- Entäs te? hän kysyi kuten Riikka aiemmin.
- No… aloitin.
- Olisi yksi hevonen, sanoi Vesku ja puristin häntä riemuissani polvesta.
- Mitä me mietitään, täydensin.
- Te ootte kanssa yhden lajin hulluja, Riikka kuittasi ja nyt kun Niki oli oikeasti mahdollisuuksien rajoissa en minäkään halunnut enää rynnätä ostamaan sitä. Sitä pitäisi oikeasti harkita – kaikki vastalauseet mitä Vesku aiemmin oli maininnut pitivät edelleen paikkansa. Se pitäisi tarkastaa ja kuvauttaa, pitäisi seurata edistyisikö se yhtään myötämielisemmäksi kengityksen suhteen ja muutenkin ajatella. Nyt kun se ei ollut juuri läsnä ilmoittelemassa olevansa elämäni hevonen oli helppoa olla järkevä.

Syötyämme Leena tahtoi palata kotiin ja pistimme hänet taksiin, itse jatkoimme toiseen ravintolaan mikä kai säästä johtuen oli vain sopivasti täynnä. Toisaalta, olihan talvi ja turistit puuttuivat. Riikka kuitenkin löysi heti kavereitaan ja katosi, me istuimme Veskun kanssa pieneen pöytään ja napsimme suolapähkinöitä ja joimme olutta.
- Siitä ei tiedä edes voiko sitä kuljettaa, sanoin kuin olisimme jatkaneet keskustelua koko illan.
- Se selviää kun viedään se klinikalle kuvattavaksi.
- Mitä jos sen luut tosiaan on juustoa? Jos sä olit oikeassa siinä, että se on kasvanut aliravittuna?
- Sitten se on varmaan parempi pistää pois päiviltä. Vaikka Oonahan sen tietysti siinä tapauksessa päättää.
- Jos niin käy niin sitten se shettis, eikö vaan? suunnittelin jo pessimistisesti ja katselin ajatuksissani ympärilleni. – Tai sulle oikea kilpa…

Unohdin mitä olin ollut sanomassa kun sydämeni hyppäsi yhden lyönnin yli. Olin myös ensimmäistä kertaa unohtanut olla huolissani Hannan näkemisestä kun lähdimme ravintolaan tässä kaupungissa ja eikö se heti kostautunut.
- Minkä mörön sä näit? Vesku naurahti ja kääntyi puoliksi ympäri nähdäkseen mitä tuijotin.
- Saman vanhan Hanna-mörön, sanoin ja suuni tuntui kuivalta, piti juoda siemaus. – Villen kanssa.
- En mä tiennytkään että Villekin oli tulossa tänne, Vesku sanoi ja liikahti kuin noustakseen ylös, mutta sitten hänkin näki, miten he istuivat hyvin intiimisti toisiaan käsistä pidellen, päät pöydän yli hyvin lähelle toisiaan painuneina.
- Ei se ollutkaan, Jinna sanoi, että se on menossa Jyväskylään juttukeikalle, ilmoitin. – Ja Ville itse sanoi ettei se ole tulossa tänne ennen kuin joskus loppukuusta. Mä vasta kysyin sitä siltä nimenomaan, tällä viikolla kun olin lukenut kisakutsuja Hippoksesta.

Jäimme molemmat katsomaan pariskuntaa keksimättä mitään sanomista. Hirveän kaunis pari, tuli mieleeni, ja sitten seuraavaksi, että tuossako oli se Hannan mies, josta hän oli syksyllä Veskulle puhunut. Olivatko ne olleet niin pirun ovelia, etten ollut todellakaan mitään aiemmin talvella huomannut vaikka olin oikein tarkoituksella heitä vahtinut?

Ei siellä suudeltu himokkaasti eikä kourittu ja kopeloitu, päinvastoin he istuivat pöydän vastakkaisilla puolilla ja juttelivat ja naureskelivat. Jos eivät nuo kaksi olleet rakastuneita niin en koskaan ollut nähnyt rakastunutta paria. Muuten ei olisi tarvinnut istua noin lähekkäin – musiikki ei ollut niin kovalla – eikä leikitellä toisen sormilla. Minua alkoi oksettaa.
- Mennään pois, sanoin Veskulle.
- Mutta eikö…
- En mä halua puhua niiden kanssa. En mä tiedä mitä mun suusta pääsisi.
Mieleeni tuli, että Miila olisi välittömästi kaivanut kännykkänsä esiin ja ottanut valokuvan, mutta en aikonut ruveta siihenkään. Kenelle sellaisen kuvan muka voisi näyttää? Ei Jinnalle ainakaan. Jos päättäisin kertoa hänelle, olisivat hänen omat mielikuvansa varmasti ihan tarpeeksi pahoja ilman että menisin vielä esittämään todistusaineistoa.

Pyöriskelin puolen yötä, mikä ei ollut yllättävää. Veskukin vaikutti vähän järkyttyneeltä, tai oli ainakin kovasti mietteissään, mutta nukahti kuitenkin pian rauhalliseen uneen. Minä en nukahtanut kuin hetkiksi ja sitten taas havaitsin tuijottavani pimeyteen. Ahdisti kun en tiennyt mitä tehdä ja raivostutti. Olin iloinen kun olimme lähteneet ravintolasta niin pian tai olisin ehkä tehnyt jotain väkivaltaista. En tiennyt kummalle olisin ollut vihaisempi, Villelle vai Hannalle – olin jo ihan tuudittautunut siihen, että Ville olikin se mukava, rakastava isä, jota hän oli oikein menestyksekkäästi viime ajat esittänyt, Hannalta en toisaalta mitään parempaa ollut odottanutkaan. Villelle varmaankin sitten.

Mutta mitä ihmettä tekisin tietoineni? Sitä en vaan osannut mitenkään päättää. Voisinko mennä murskaamaan parhaan ystäväni elämän – voisinko katsoa vieressä miten hänen nilviömiehensä nakersi sitä salaa pilalle? Olisi sitten edes reilusti ottanut ja lähtenyt. Kääntyilin niin, että lakana allani meni myttyyn ja nukahdin taas pieneksi ajaksi. Lopulta tönin Veskun hereille.
- Mitä mä teen? kysyin.
- Mitä Jinna haluaisi? hän kysyi heti valveilla ja mukana tilanteessa.
- Kun mä en tosiaankaan tiedä. Olisin tiennyt jos ei Leksaa olisi, mutta se nyt muuttaa tilannetta aika lailla.
- Entäs ilman vauvaa?
- Olisi se halunnut tietää. Mutta haluaako se nyt? Se on ikuisesti Villen kanssa sidoksissa kumminkin kun niillä kerran on lapsi.
- No niinpä, Vesku huokaisi.

En ollut aamulla yhtään sen viisaampi, enkä levänneempikään. Tuntui että silmäni olivat turvoksissa kun laahustin aamukahville Veskun jäädessä vielä nukkumaan. Leena selaili siellä jo lehteä ja katsoi minua huvittuneena.
- Menikö teillä myöhään? hän kysyi.
- No ei, mehän tultiin melkein heti sun jälkeen. Huolia vaan.
- Ette kai te riidelleet? hänen äänensä muuttui huolestuneeksi.
- Ei. Kaadoin itselleni kahvia ja lasillisen mehua ja päätin kertoa koko jutun. Ehkäpä Leenalla olisi jotain viisasta sanottavaa.

- Sun täytyy kertoa sille sun ystävällesi, hän sanoi heti.
- Mutta mä en haluaisi aiheuttaa sille niin pahaa mieltä, sanoin onnettomana. Kuvittelin, miten Jinna muistaisi lopun ikäänsä että juuri minä olin lyönyt rikki hänen onnellisen perheensä juoruamalla.
- Ajattele miltä itsestäsi tuntuisi.
- Mutta en mä osaa kuvitella miltä tuntuu että on lapsi. Kai sitä ajattelee sitten ihan eri tavalla.
- Niin ajattelee. Mutta silti totuus on parasta, tietääpähän ainakin miltä pohjalta suunnittelee elämäänsä. Et sä voi kuitenkaan mitään ratkaisuja niiden puolesta tehdä, itse ne joutuvat valitsemaan.
- Villen pitäisi itse kertoa, sanoin itsepintaisesti.
- Niin pitäisi.
- Mä en halua olla tässä! älähdin ja lösähdin pöydälle, tuijottaen ruudullista pöytäliinaa. Mietin jo sopivia sanoja, mutta en osannut keksiä miten ihmiselle voisi mennä kertomaan, että häntä petettiin.
- Ajattele nyt sitäkin, miltä tuntuu jos koko juttu tulee ilmi ja käy selville, että sä olet tiennyt vaikka kuinka kauan, Leena sanoi ja pahensi oloani entisestään.

Kahvini oli jo jäähtynyt kitkeräksi kun lopulta maistoin sitä ja sain kaataa sen pois. Leena oli noussut johonkin aamuaskareeseen ja pian kuulin vaimeasti pesukoneen äänen. Hain vierashuoneesta puhelimeni ja menin olohuoneen sohvalle istumaan ja kääntelemään sitä, kaivoin pariin otteeseen Jinnan numeron esiin, mutta en pystynyt soittamaan, kun en tiennyt mitä sanoisin. Kun näin Riikan kömpineen esiin huoneestaan hypähdin hänen peräänsä.
- Onko sulla yhtään tupakkaa? kysyin toiveikkaana.
- On. Hän ei selkeästikään ollut vielä oikein puhetuulella.
- Tarjoa yksi, pyysin ja hän tuli seurakseni takapihalle. Lumentulo oli lopultakin lakannut ja näin aura-auton ajavan pitkin katua.

- Mä näin Villen eilen, Riikka ilmoitti kun raikas ulkoilma oli saanut hänen silmänsä auki ja äänen toimimaan.
- Ai säkin näit? Mieleeni välähti heti, että Riikkahan voisi toimia huonojen uutisten viejänä, mutta se ajatus kuoli omaan mahdottomuuteensa. Mikä velvollisuus hänellä olisi semmoiseen ruveta.
- Joo, siellä se oli talliporukan kanssa. Tai ainakin mä luulen että ne oli tallilaisia.
- Mä näin sen vaan kuhertelemassa Hannan kanssa, sanoin synkästi. – Eikä sen pitäisi olla täällä ollenkaan. Se sanoi Jinnalle lähtevänsä Jyväskylään.
- Älä! Riikka katsoi minua uteliaana.
- Mä soitan sille, päätin äkkiä ja toimin ennen kuin ehdin muuttaa mieleni.

Ville vastasi unisesti mutta oli ilmeisesti ehtinyt katsoa kuka soittaa, sillä hän kuulosti jotenkin varovaiselta.
- Eikö sun pitäisi olla ihan toisella puolella Suomea? kysyin valmistelematta. Olin ajatellut aloittaa kysymällä missä hän oli, mutta hän kuulosti siltä että sängyssä, enkä minä sitä tahtonut kuulla.
- Siis mitä?
- Mä näin sut eilen, sut ja Hannan. Tietääkö Jinna?
- Siis… Ville oli selvästikin yllätetty pahan kerran. En halunnut kuunnella selittelyjä, enkä halunnut puhua hänen kanssaan pidempään, minua oksetti.
- Mä haluan että sä kerrot Jinnalle heti, mitä sä oikein touhuilet. Mä en halua tehdä sitä mutta kerron, ellet sä kerro, sanelin puhelimeen. Ville oli hetken hiljaa, sitten kuulin pitkän henkäyksen.
- Joo. Mä teen sen, hän sanoi ja minä katkaisin inhoten puhelun. Teki mieli paiskata koko vekotin hankeen, mutta pistinkin sen taskuuni.
- Että mä vihaan Hannaa, puuskahdin ja piilotin palelevat sormeni kainaloihini. Se tuntui kahta pahemmalta, kun olin melkein alkanut pitää hänestä aavistuksen verran viime aikoina.

Lähettäjä: miiuska 
Päivämäärä:   21.5.09 10:55:43

Murr, saakelin petturit :( minäkin edelleen täällä vakilukijoiden joukossa, ei vaan aina jaksa kirjoitella kommenttia :) jatkoa siis kiitos.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   21.5.09 11:47:29


Ei olisi huvittanut palata Helsinkiin mutta lähdimme silti ajamaan, kun sääkin sen kerran salli. Mietin, odotin ja pelkäsin että Jinna soittaisi minulle ja toisaalta tuntui että minun pitäisi ottaa yhteyttä, mutta en uskaltanut tehdä sitä. Enhän voinut tietää, oliko hän jo jutellut Villen kanssa, oliko tämä kenties soittanut vai päättänyt ajaa ensin kotiin ja selvittää asian kasvotusten vaiko peräti jänistänyt kokonaan. Entä jos Ville olikin tosi raukka ja jäisi vaan palaamatta kotiin selittämättä mitään? Minusta kaikki tuntui nyt mahdolliselta.
- Mennään käymään tallilla, Vesku ehdotti kun olin tuijottanut seinää kotisohvalla vähän aikaa. Suostuin, sillä mikä tahansa tekeminen tuntui tervetulleelta.

Siellä ei näkynyt ketään näin lauantai-iltana. Ratsastuskoululla oli ollut tunnit jo päivällä eikä Oonan tallin puolellakaan näkynyt elävää ihmistä. Hevoset olivat jo sisällä paitsi pihattoasukkeja. Mustikka nuokkui pihaton seinän suojassa tuulenpuolella mustana ja pörröisenä ja issikat täysin suojattomina aukeammalla. Niiden mittapuun mukaan ei ollut kai mitenkään huono keli kun tuuli ei ollut kovaa ja luntakin tuli vain hiljalleen.
- Mä en viitsi ottaa sitä edes käymään sisään, se vaan kastuu siellä kun lumi sulaa karvoihin, Vesku pohti ja kävi syöttämässä varsalle omenan. Issikat lähestyivät kiinnostuneina myös havaitessaan, että tarjolla oli ylimääräistä välipalaa ja sain antaa niille omista taskuistani nahistuneet omenat, jotka olin kotoa ottanut syöttääkseni ne Mansikalle ja Nikille.

Rehuvarastossa oli porkkanoita ja hain niitä mennäkseni velvollisuudentuntoisesti ensin tervehtimään Mansikkaa vaikka näin Nikin pistävän uteliaana päänsä oven yli käytävälle. Se napsi halukkaasti palaset, jotka sille syötin ja jatkoi sitten heinänkorsien etsimistä turpeesta. Katselin sitä miettien miksi tunsin huonoa omatuntoa sen takia että pidin toisestakin hevosesta. Saattoihan ihmisellä olla monta lastakin.

Vesku oli mennyt Nikin karsinaan ja silitteli sen pyöristyneitä kylkiä ja suoria jalkoja. Ruuna katseli häntä huolestuneena kun käsi siirtyi vuohiselle asti ja pyysi nostamaan. Se ei edelleenkään pitänyt siitä, että sen kavioita puhdistettiin ja jokaisen jalan nostaminen oli pienoinen operaatio. Oikea takajalka oli pahin ja joskus mietin, että oliko sillä niin huono tasapaino, ettei se vaan halunnut olla kolmen jalan varassa. Mutta kai se olisi sitten ratsastaessakin näkynyt? Etujalkansa se suostui nyt nostamaan kun Vesku aikansa maanitteli.
- Sun pitäisi kokeilla ratsastaa sillä, sanoin ja katkoin porkkanasta pieniä palasia hevoselle.
- Niin mun varmaan pitäisi. Ja sitten pitää kysyä Oonalta olisko sattumalta kukaan menossa klinikalle. Jos sen saisi samaan kyytiin.

Rapsutin mustan harjan alta ja Niki alkoi vastapalvelukseksi hieroa olkapäätäni ylähuulellaan kuin olisimme olleet toisiaan hoitavia hevosia. Se oli jotenkin niin hellyttävä.
- Ihan kuin se kuvittelisi olevansa ihminen eikä hevonen, kun se tekee noin eikä kuitenkaan tule toimeen muiden hevosten kanssa, Vesku mietti.
- Jospa se onkin ollut orpovarsa jota on ruokittu tuttipullolla.
- Mistä sitä tietää?

Kammottava yskänpuuska kuului ovelta ja Oona tuli sisään lunta hiuksissaan ja heinäkärryjä työntäen. Niki osoitti heti, että vaikka minä mitä ilmeisimmin olinkin sen mieleen, ruoka oli ykkössijalla. Se hörisi kuuluvasti olkapääni yli ja ellen olisi seissyt edessä se olisi todennäköisesti kävellyt suoraan kärryille.
- Oletko sä kipeä? kysyin, vaikka se taisi olla aika turha kysymys. Oona paiskasi sylillisen heinää ensimmäiseen karsinaan ja nyökkäili.
- Kaamea tauti. Luojan kiitos ei tarvii tehdä koulun tallia huomenna kun on sunnuntai.
- Mä voin tulla auttamaan näiden kanssa, sanoin. Eihän siinä nyt oikein mitään muutakaan voinut.
- Tulisitko? Se olisi kyllä ihan huippua.
- Totta kai mä tulen. Vapaapäivä ja kaikki.
- Mä voin heittää aamulla kyllä ruoat jos sä viitsit tulla laittamaan ne ulos ja hoitaa karsinat.
- Täydellistä. Ei tarvii edes nousta hävyttömän aikaisin.

Komensin Nikin peremmälle karsinaan kun se alkoi hivuttaa minua lähemmäs heiniä kuin mellakkapoliisi mielenosoittajaa.
- Onko sulla mitään asiaa klinikalle? Vesku kysyi ja haki sille heinää. Oona katsoi häntä kiinnostuneena.
- Jaaha. Säkö olet kuluttamassa jo perintöäsi?
- Ei hitto, ei kukaan voi laskea noin nopeesti että yksi ja yksi on kolme, Vesku nauroi. – Ehkä Mustikka pitää viedä sinne.
- EI pidä, se on loistavassa kunnossa, Oona ilmoitti. – Ei klinikalla käydä kuin äärimmäisessä hädässä tai kun tarvitaan kuvia. Ja kuvia tarvitaan vaan jos on äärimmäinen hätä tai jos harkitsee hevosen ostamista.
- Ei nyt mennä asioiden edelle, mutisin. En halunnut kuulostaa yli-innokkaalta pikkutytöltä.

Oona seisahtui viereeni katsomaan syövää Nikiä vaikka loppupään hevoset liikehtivät levottomasti kun tarjoilukärry ei edennytkään.
- Siitä voi tulla ihan hyvä, hän sanoi. – Tai sitten ei.
- No niinpä. Paljonko sä maksoit siitä?
- Liikesalaisuus, Oona irvisti ja palasi työhönsä. Kun joka korsi oli jaettu hän kysyi haluaisimmeko ratsastaa seuraavana päivänä.
- Ei näistä kukaan kuole vaikka saisikin vapaapäivän, mutta jos haluatte ja jaksatte niin siitä vaan. Mä en aio jaksaa. Hän niisti sanojensa vakuudeksi isoon siniruudulliseen nenäliinaan ja työnsi kärryt sitten rehuhuoneen ovella ja nosti sieltä kyytiin rehuämpärit.
- Anna nyt jo olla, mä voin jakaa ne, sanoin tuskastuneena hänen köhinäänsä ja niiskutukseensa. Palautin sitten kärryt paikoilleen heinävarastoon ja palatessani keksin kysyä, oliko Oona kuullut mitään Villestä.
- En, oisko pitänyt? Se on jossain reissussa.
- Ei mitään, tuli vaan mieleen. Olin tullut ajatelleeksi että mitä jos Villen ja Jinnan välienselvittely olikin jo ohi ja päätynyt vaikka siihen että Ville olisi suoraa päätä tullut hakemaan hevosensa ja ajanut takaisin sinne hiton Hankoon. Ei näköjään, Razzamatazz söi kaikessa rauhassa omalla paikallaan.

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   21.5.09 15:48:06

ai me mennään tässä jo :)

Oon lukenut jo koko ykkössivun! enää joku viikko niin sitten mun pitää varmaan lukea vanhempieni tarina uudestaan. :s

Musta tuntuu että mua alkoi jossain vaiheessa ärsyttää Vesku ihan sen takia että se on jatkuvasti poissa. Ja kun se on paikalla niin se on ärsyttävä vaan koska se on niin täydellinen. Mutta tällä lukukerralla mua on alkanut ärsyttämään enemmän Jessi. Se valittaa vaikka elämä on lähes täydellis(tä)en tylsää. Äh, en mä viitsi avautua enempää jos joku lukee tätä vielä ensimmäistä kertaa :)

Että mä tykkään Hannasta, se on ihan kaikista loistavin :) Ja Jessistä mä tykkään kyllä ihan hirveesti kun se alkaa tykätä hannasta!

Lähettäjä: lamita 
Päivämäärä:   21.5.09 18:06:42

minä luen eka kertaa (: ja oon kyllä tykänny tosi paljon! Jatkoa oottelen (:

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   21.5.09 19:20:27

12.

Olin iloinen Oonan sairastumisesta, sitä en voinut kieltää. En edelleenkään uskaltanut soittaa Jinnalle, en aamullakaan ja oli hyvä, että tekemistä riitti vaikka koko päiväksi eikä tarvinnut vain istua jouten kotona miettimässä. Karsinoiden putsauksessa ei mennyt kauan ja kun se oli hoidettu, Vesku haki Mustikan sisään käsittelyoppituntia varten, vaikkei se nyt mitään oppitunteja enää tarvinnutkaan. Se seisoi käytävällä vaikka maailman tappiin ja nosteli jalkojaan sitä mukaan kun niiden viereen käveli kaviokoukun kanssa. Katsellessani sitä ajattelin, ettei tuota voinut olla mahdotonta opettaa Nikillekin. Aikaa vaan ja kärsivällisyyttä.
- Parin kuukauden kuluttua sä saat mennä sen selkään, Vesku ilmoitti ja asetti mainittuun kohtaan Mansikan fleeceloimen siksi aikaa kun selvitti varsan häntää.
- Eikö se ole liian nuori semmoseen, vastustelin, kuten olin ennenkin tehnyt.
- Jos se olisi täykkäri Englannissa sillä laukattaisiin jo.
- Mutta se ei ole.
- Se vois olla. Ei se siitä rikki mene.
- Entäs jos mä menen?
- Et kai sä luule, että meidän fiksu varsa heittäisi sut selästään? Vesku nauroi. Ei, en minäkään sitä uskonut. Se oli ottanut kaiken uuden ja omituisen vastaan tähänkin asti lähinnä uteliaana eikä sen asenne varmaan siitä muuttuisikaan.

Veimme pari Oonan ratsuista lenkille, sitten jaoin päiväheinät ja söimme itsekin eväitä rehuhuoneessa istuen.
- Kokeiletko sä nyt Nikiä?
- Ketäs sä sitten kokeilet?
- Mun täytyy ratsastaa Mansikalla. Tai siis ei täydy, mutta on mun vuoro.
- Okei.
Tapoimme kuitenkin vähän aikaa vielä jotta hevoset saisivat sulatella heiniään ja tunnit maneesissa loppuisivat ja sitten vasta haimme ne sisään. Harjauksessakin meni oma aikansa, samoin Nikin kavioiden puhdistuksessa. Sitten Vesku mittaili tyytymättömän näköisenä sen satulaa.
- Musta tää alkaa käydä sille kapeaksi, hän ilmoitti.
- Kokeile jotain muuta, kokeile vaikka Mansikan, ehdotin huolettomasti, mutta ei Vesku jaksanut mittailla niitä kahta enempää.
- Mä menen ilman ennemmin kuin huonon kanssa.
- Sen selkäranka tappaa sut, varoitin. Itse en ollut halunnut kokeilla ensimmäisen kerran jälkeen.
- Jos se on kerran levinnyt ulos satulastaan niin kai se on saanut vähän pehmikettä tilalle?

Maneesissa käännyttiin juuri kaartoon kun saavuimme sinne. Niki katseli tuntihevosia korvat varoittavasti taaksepäin suuntautuneina kuin varoittaen niitä tulemasta liian lähelle. Se oli tosiaankin yksinäinen susi. Pidin huolen etten vienyt Mansikkaakaan turhan lähelle sitä – se oli kerran kääntynyt käydäkseen sen kimppuun kun olimme Miilan kanssa olleet ratsastamassa mutta onneksi minulla oli ollut ohjat kädessä ja olin saanut sen hallintaani.

Keskityin ennemmin seuraamaan mitä Niki ja Vesku tekivät kuin ratsastamaan itse. Minun oli myönnettävä, että Niki oli vähän honkkeli ja kulki enimmäkseen aika etupainoisena, mutta eihän siltä kai vielä paljon enempää voinut vaatiakaan, lapsi-paralta. Tänään sen tuntui olevan tavallista vaikeampaa saada vasenta laukkaa aikaiseksi. Ellei se ollut kulmassa nousi aina vain oikea, tai korkeintaan ristilaukka ja siltä meinasi loppua kärsivällisyys kun Vesku yritti sitä uudelleen ja uudelleen. Aioin jo kysyä että eikö olisi aika lopettaa ennen kuin hevonen kyllästyisi kokonaan, kun hän tekikin niin, saatuaan lopulta yhden varmaankin sattumalta onnistuneen noston.
- Mä jo luulin että aiot rääkätä sen kuoliaaksi, sanoin syyttävästi.
- No enhän mä voinut lopettaa ennen kuin se onnistui edes sinne päin. Kyllä sen tasapainossa on aika paljon toivomisen varaa.
- Mutta ei kai se mikään ihme ole noin nuorella? Olin huolestunut.
- No jos oletus on että sillä on alettu ratsastaa joskus viime kesänä niin ei kai. Oonalta sun pitäisi oikeastaan kysyä.
- Mitä sä muuten siitä tykkäsit?
Vesku kohautti vain olkapäitään. Ehkä hän ei tosiaan ollut mitään erityistä mieltä tai sitten Niki oli järkyttävän huono eikä hän halunnut sanoa niin tai järkyttävän hieno eikä hän halunnut sanoa sitäkään, etten alkaisi kehitellä ruusuisia haaveita. En viitsinyt kysyä uudestaan.

Nikin kunto ja keskittymiskyky eivät vielä jaksaneet kovin pitkiä sessioita mutta kulutimme maneesissa hyvinkin toista tuntia. Ensin olin seurannut Nikin menoa ja vasta sitten aloin ratsastaa itse. Vesku käveli aikansa pitkin ohjin, mutta hyppäsi sitten alas ja jatkoi hevosta taluttaen samalla kun heitteli minulle ohjeita ja tehtäviä. Ei sen selkäranka tainnut olla vielä kovinkaan hyvin piilossa, siihen malliin hän hieraisi pariin otteeseen häntäluunseutuaan.

Pysähdyin maneesin mäkeen nähdessäni Villen pakettiauton Oonan tallinpäädyssä. Mansikka välttyi hädin tuskin törmäämästä minuun ja äänestä päätellen Vesku meinasi törmätä sen häntään, hän peruutti äänistä päätellen kovasti Nikiä taaksepäin.
- Ville on täällä, sanoin ja katsoin levottomana taaksepäin.
- No hyvä, kuuletpahan lopulta mikä on tilanne.
- Ihan kuin sä et olisi itse yhtään huolissasi niiden tilanteesta.
- Ei mun huolehtiminen niitä auta.

Suoraan sanoen arastelin kohdata Villeä, mutta kun olin hetken sitä ajatellut, suutahdin. Olin ehkä jo rypenyt ihan tarpeeksi kauan ahdistuksessa hänen takiaan. Lähdin marssimaan kohti tallia kuin rintamalle.
- Kerroitko sä? kajautin heti ovelta kun näin Villen Rassan boksissa. Hän kääntyi katsomaan minua hitaasti ja hänen ilmeensä kuvasti melkoista vastenmielisyyttä. Nielaisin ja aioin jo taas seisahtua tai jopa astua taaksepäin, mutta muistin että takanani oli jono.
- Kerroin, Ville sanoi sitten vain ja jatkoi harjaamista.
- Mitä Jinna?
- Kysy siltä. Hän kiskaisi mielenosoituksellisesti karsinanoven kiinni joten jatkoin matkaani. Hittoako minulle kiukutteli jos itse kulki heppinsä perässä ympäri maakuntia. En puhunut hänelle enempää vaan keskityin hoitamaan Mansikan ja vein sen ulos. Olin sivusilmällä huomannut että Vesku oli pysähtynyt juttelemaan Villen kanssa joten en halunnut mennä häiritsemään. Ehkä sieltä irtoaisi hänelle jokin tiedonmurunen, mitä minulle ei suotu. Menin lastaamaan heinäkärryjä valmiiksi seuraavaa ruokintaa varten ja mietin miksei elämä voinut aina vaan olla kaikilta osiltaan helppoa kaikille.

Sain kärryt täyteen mutten tohtinut vieläkään pistää nenääni talliin joten istuin paalin päälle ja naputtelin lopultakin Jinnan numeron esiin. Hän ei kuitenkaan vastannut, mutta en pahastunut siitä. Näkisihän hän nyt, että olin yrittänyt tavoittaa ja soittaisi minulle sitten kun siltä tuntuisi. Pyörittelin puhelinta ja istuin siellä pitkän aikaa kunnes oli pakko lähteä liikkeelle, varpaani alkoivat jäätyä. Kun astuin ulos, näin Villen ajavan traikkuineen pois ja minulle tuli jotenkin tyhjä olo. Ei minulle häntä tulisi ikävä, mutta tuntui vaan pahalta ajatella että hän tästedes puuttuisi kuvioista. Mitähän mies itse mietti? Oliko vain innoissaan päästessään uuden ihanan tyttöystävänsä luo, mahtoiko hänellä olla yhtään ikävä lastaan ja sen äitiä? Mahtoiko hän surra?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   22.5.09 18:05:16

Tapasin Jinnan vasta maanantai-iltana, eikä hän silloinkaan soittanut, lähetti vain päivällä tekstiviestin että tulisin käymään illalla jos ehtisin. Ehdinhän minä, hyppäsin viimeisen luennon jälkeen Rautatientorilta suoraan hänen talonsa edessä pysähtyvään bussiin ja soitin ovikelloa kuin viimeistä päivää ennen kuin tulin ajatelleeksi että toivottavasti vauva ei nukkunut. Jinna tuli avaamaan jotenkin vieraan ja aikuisen näköisenä, mutta sitä en kylläkään huomannut ennen kuin päästin hänestä irti: seisoimme kynnyksellä halaamassa hyvän aikaa.
- Miten sä voit? kysyin typerän kysymyksen sulkiessani oven perässäni ja ripustaessani takkini naulakkoon.
- Kiitos, ihan hyvin jo nyt. Otatko sä teetä? Vai kahvia?
- Teetä mieluummin, mä olen juonu kahvia luentojen välissä tän päivän kiintiön täyteen.
- Mä lopetin koulun, Jinna sanoi kolauttaessaan vesipannun hellalle.
- Mitä? Justhan sä pääsit taas vauhtiin.
- No en mä oikein voi jatkaa jos se meinaa että Leksan pitää olla poissa kotoa hyvässä lykyssä kymmenen tuntia vuorokaudessa. Jos mulla on kahdeksan tunnin koulupäivä niin enemmänkin kun kuljetaan bussilla ensin sinne ja sitten tänne. Enkä viitsinyt edes kysyä Ilseltä rupeaako se semmoseen joka jumalan päivä.
- Voi ei. Katsoin häntä mykistyneenä – hän oli ollut niin iloinen päästessään takaisin.
- Ei se mitään. Mähän olen oikeasti äitiyslomalla vielä. Kunhan ahnehdin vaan itselleni kivaa kun näin äkkiä halusin takaisin.

Jinna nosti pöytään mukit ja muut tykötarpeet, tuoreen näköistä pullaakin, jota jäin tuijottamaan.
- Oletko sä leiponut?
- Olen. Mä olen koko päivän siivonnut ja leiponut. Järjestänyt asioita.
- Mitä oikein tapahtui? kysyin varovaisesti.
- Kai sä tiedät. Ville sanoo että sä pakotit sen kertomaan.

Säikähtäneenä katsoin Jinnaa miettien syyttikö hän nyt minua, kuten olin pelännyt koko ajan. Hän vain tuijotti mukiaan sekoitellen höyryävää vettä siellä. Hän ei ollut laittanut sinne edes teepussia ja tein sen, jolloin hän naurahti hyvin lyhyesti.
- Mä olen vähän pöllähtänyt vielä. En tainnut nukkua paljon parina viime yönä. Otin Leksan meidän… mun sänkyyn ja katselin sitä vaan koko yön.

- Oletko sä vihainen mulle? Minun oli pakko kysyä sitä. Jinna kohotti katseensa mukistaan ja näytti pienen hetken tavalliselta itseltään, huvittuneelta.
- Mä olen @!#$ vihainen… mutta sulle… en. Olin mä ehkä hetken, mutta se kesti korkeintaan puoli minuuttia. Ja sekin oli jo toissapäivänä.
- Mä olen niin pahoillani, sanoin ja tunsin, miten kyyneleet alkoivat poltella silmissäni.
- Kyllä se tästä, Jinna naurahti ja taputti kättäni. – Mä alan jo tottua. Aina mä olinkin sitä mieltä, etten mä ole sille tarpeeksi hyvä.
- Sä olet sille ihan liian hyvä, nyyhkäisin ja nousin ottamaan itselleni palasen talouspaperia.

Jinna ei itkenyt, kai hän oli jo hoitanut sen homman valmiiksi asti tässä parin päivän aikana.
- Ville ei olisi halunnut lähteä, hän kertoi. – Olisi halunnut unohtaa koko jutun. Mutta mun täytyy nyt selvitellä tää ihan yksin omassa päässäni joten mä pyysin sitä häipymään ainakin toistaiseksi.
- Toistaiseksi, toistin. Se kuulosti kummalliselta. Ihan kuin Jinna olisi harkinnut kaiken jatkamista. – Mä en nyt ymmärrä. Kuinka kauan se on oikeen riekkunut Hannan kanssa?
- Se sanoo, että ne harhautui yhteen just joulun alla. Ja mä uskon sitä, Jinna ilmoitti.
- Mä näin ne joulun alla, muistelin.
- Ei sillon vielä, Ville kertoi siitä kun te olitte yhdessä tunnilla. Myöhemmin. Lähempänä. Kun ne kävi viimeistä kertaa valmennettavana.
- Jos sä uskot siihen niin sitten Ville ei ainakaan ollut se Hannan ihana mies syksyllä, sanoin helpottuneena, vaikken osannut sanoa miksi olin helpottunut. – Mutta sittenhän ne ei oo voineet kauheasti tapailla jos Ville ei ole sen jälkeen edes käynyt siellä Rassan kanssa.
- Melkein joka viikkohan se on jossain reissussa. Mistä mä tiedän koska se oli missäkin.
- Miksi sä sanoit toistaiseksi?
- Enhän mä voi kokonaan siihen välejäni katkaista. Sehän on Leksan isä.

Nappasin lautaselta yhden pullan ja haukkasin siitä. Se oli ihanan tuoksuinen ja pehmeä mutta luulen, että Jinna oli unohtanut laittaa taikinaan sokeria.
- Aiotko sä ottaa sen takaisin kun se tulee anelemaan? kysyin hiukan epäuskoisena.
- Voi, en mä ole ehtinyt ajatella ollenkaan niin pitkälle. Miksi sä luulet että se enää palaisi anelemaan jos mä kerran ajoin sen hurmaavan Hannan luo? Kun se sinne pääsee kotiutumaan niin a vot.
- Koska sen perusteella mitä sä kerroit Hanna voi ollakin pelkkä hetken hurma. Nostin yhden sormen ylös ja jatkoin luetteloa nostellen niitä lisää. – Koska se ei halunnu lähteä. Koska sä olet miljoona kertaa Hannaa parempi. Koska Leksa on täällä. Koska Hanna on vittumainen eukko.

Jinna katsoi minua kuin olisin levitellyt parantavaa balsamia hänen haavoilleen, mutta nosti itsekin etusormensa pystyyn.
- Sä unohdat kaiken mitä Hannalla on ja mulla ei, ja mikä Villelle on tärkeetä. Koko sen hevosbisneksen. Ville haluaa siihen mukaan enemmän kuin mitään muuta. Kilpailla ja pärjätä ja olla nimi.
- Ei sen sitä varten kai tarvii sitä hässiä?
- Jos sillä saa alennusta hinnoista… Jinna purskahti äkkiä nauramaan. Se kuulosti niin odottamattomalta että veti minutkin mukaan ja se yltyi kunnes nauroimme molemmat hysterian partaalla. En muista olinko koskaan nauranut niin holtittomasti, jäseneni alkoivat tuntua veltoilta ja aloin pelätä että putoan tuolilta. Eikä se loppunut. En saanut sitä lakkaamaan, en edes vaikka huomasin, että Jinnan kikatus oli jo muuttumassa itkuksi. Ja silti hän nauroi samalla.

- Luuletko sä että euron ruusuke ja ehkä nimi lehdessä on Villelle tärkeempää kuin Leksa? kysyin kun pystyin taas puhumaan ja olin hakenut koko talouspaperirullan väliimme pöydälle.
- Ei ole, ei ikinä, Ville rakastaa Leksaa enemmän kuin mitään muuta. Enemmän kuin hevostaan, Jinna tyrskähti ja pyyhki poskiaan paperiin.
- Se on tosi paljon, sanoin ja sitten aloin taas nauraa, mutta sain sen tällä kertaa kuriin melkein heti. – Okei, on selvä juttu, että Ville ei katoa sun elämästä mihinkään kun kerran Leksa on olemassa. Mutta huolitko sä sen takaisin kun se tulee tyrkylle?
- Ehkä se ei tule, ehkä se tulee vaan katsomaan poikaansa.
- Ehkä se tulee, mitäs sitten?
- Voi, en mä tiedä. Mä tarvitsen aikaa että saan sen asian ajateltua läpi.

- Okei, sanoin huokaisten. Jinna oli paremmin sujut koko asian kanssa kuin olin uskaltanut toivoakaan. Toisaalta toivoin, että hän olisi ollut jyrkkä ja leppymätön ja kieltäytynyt harkitsemastakaan muuta kuin korkeintaan antaa Villen tavata Leksaa kerran kuussa tai jotain sen suuntaista, mutta en kuitenkaan ollut enää niin nuori ja ehdoton. Jos Ville konttaisi rukoillen takaisin Hannan luota ja Jinna päättäisi että haluaisi hänet takaisin, voisin elää sen päätöksen kanssa. En tiennyt mitä itse olisin tehnyt – niin kuin ei Jinnakaan tällä hetkellä – mutta saatoin kuvitella, että se oli mahdollisuuksien rajoissa. En tiennyt miten paljon Jinna Villeä rakasti. Semmoiselle ei ollut mittaria.

Makuuhuoneesta kuului pieni kärttyisä äännähdys ja hypähdin pystyyn.
- Mä haen sen, saanhan? sanoin.
- Hae pois. Mä lämmitän tuttelia, Jinna sanoi suopeasti ja meni jääkaapille. Minä sipsutin vauvan luo, se makasi ja katsoi odottavana ovelle turkooseilla silmillään. Olen melkein varma että se katsoi minua hyvin epäluuloisena kun en ollutkaan äiti, isä tai edes Ilse, joihin se oli tottuneempi, mutta sen verran olin sentään tuttu, ettei se protestoinut kun vaihdoin märän vaipan ja kostuneet housut uusiin.
- Mennään olkkariin, Jinna sanoi kun palasin vauvan kanssa keittiöön. – Haluatko sä syöttää?
- Totta kai mä haluan, sanoin, ja juotin Leksalle koko pullollisen. Se oli niin kaunis lapsi. Yritin miettiä miltä Karoliina oli näyttänyt samanikäisenä ja minun oli todettava, että ellei muistini huijannut Leksa oli vielä kauniimpi. Se oli isänsä näköinen tummia hiuksia myöten ja oli Ville mielestäni millainen nilkki tahansa en voinut kieltää, etteikö hän olisi ollut ilo silmälle.

Emme puhuneet enempää Villestä sinä iltana ja lähtiessäni Jinna halasi minua yhtä lujasti kuin tullessani.
- Hyvä kun tulit juttelemaan. Mulla on paljon parempi olo nyt, hän sanoi.
- Niin mullakin, mulla on ollut niin kauhean paha mieli, sanoin minä.
- Ei sulla tarvii olla, ei tää oo sun kriisisi.
- Mikä on sun on mun. Ja päinvastoin. Paitsi miehet, lisäsin hetken mietittyäni.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   23.5.09 18:27:57

13.

Jälkeenpäin Jinna sanoi, ettei hän olisi selvinnyt niistä parista ensimmäisestä viikosta jos ei olisi ollut Leksaa. Vauvan takia hänen oli pidettävä asiat normaaleina ja paketissa, noustava ylös aamulla ja toimittava kuten joka päivä. Minä yritin tavata hänet joka päivä, vaikka se välillä menikin aika myöhään iltaan, tai sitten ainakin juttelimme puhelimessa. Useana iltana näin Jinnan saavan puhelun johon ei vastannut.
- Villekö sulle soittelee? kysyin lopulta.
- Se, mutta en halua vielä puhua sen kanssa.
- Mutta laita sille nyt edes viesti, että te ootte hengissä. Sehän voi kuvitella vaikka mitä, ja varmaan se ymmärtää ellet sä halua sen kanssa puhua.
- Toi on totta, Jinna sanoi miettien ja naputteli sitten tekstarin.
- Missähän se asuu ja mitä tekee? mietin.
- En mä tiedä.

- Missähän Ville asuu siellä Hangossa? kysyin Veskulta iltamyöhällä saunassa. Hän katsoi minua kummissaan.
- Miten niin? Kuinka se sua kiinnostaa? Vai Jinnaako?
- Jinna kai vois vastata sen puheluihin ja kysyä, mutta se ei halua. Oletko sä ollut Villen kanssa puheissa?
- En sen jälkeen kun se lähti.
- Mihin se aikoi mennä?
- Tallille, ensin ainakin.
- Siis Hannalle, sanoin masentuen.
- Sä olet taas niin utelias, Vesku kuittasi.
- Mä olen tiedonhaluinen, ja mä haluaisin tietää kehtaako se yrittää pyörittää kahta naista yhtaikaa, asua Hannan kanssa ja yrittää Jinnaa takaisin.
- Yrittääkö se?
- No kun mä en tiedä kun Jinna ei puhu sen kanssa vielä. Etkö sä voisi soittaa sille ja kysyä mitä kuuluu? Jooko? Silittelin sormellani pyytävästi hänen käsivarttaan, mutta hän ei luvannut. Ei kyllä kieltäytynytkään.

Parin päivän päästä Jinna ja Leksa tulivat meille saunomaan ja tuskin he olivat päässeet sisään kun Vesku jo alkoi kertoa terveisiä Villeltä.
- Et sitten mulle kertonut että puhuitkin sen kanssa! huudahdin loukkaantuneena.
- Utelias-Ulpukka –parka, Vesku sanoi. – En mä tiennytkään että Ville on jättänyt tommosen aukon sun elämääsi. Menes tupakalle siitä.

Painuin ovia paukuttaen pihalle mutta jätin oven sitten kuitenkin raolleen jotta kuulisin mitä Vesku kertoisi. Kuulemma, että Ville mietti yrittääkö vuokrata asuntoa Hangosta. Tallin sohva alkoi käydä selän päälle.
- Yrität väittää ettei se asukaan Hannan luona, sanoi Jinna kuulostaen epäluuloiselta.
- En mä mitään väitä, niin se itse mulle sanoi. Aiotko sä joskus puhua sen kanssa?
- Aion tietysti, Jinna sanoi hitaasti. – Joskus. Mä kuvittelin sen menneen Hannan tykö.
- Musta tuntuu että se juttu lakkasi kiinnostamasta sitä saman tien kun sä ajoit sen ulos.
- Sä olet sen puolella. Miehet!
- Enkä ole. Ei sen käytöksessä oo mitään puolusteltavaa. Mutta mä nyt ilmeisesti olen ainoa joka on jutellut toisenkin osapuolen kanssa.
- Väitätkö sä että mun pitäisi ottaa se takaisin?
- En mä väitä mitään, itsehän päätät.

Keskustelu tyrehtyi siihen joten palasin sisään.
- Mistä sä tiesit että mulla on tupakka-aski pihalla piilossa? kysyin Veskulta edelleen vihaisena siitä että hän oli nimitellyt minua ja ajanut ulos kuuntelemasta.
- Mistähän? hän nauroi ja lepytteli minua halauksella ja suukolla. – Tästä hajusta, löyhkästä suorastaan.
- Ota tämä, mäkin käyn siellä, sanoi Jinna ja antoi vauvan syliini. – Sano mitä sanot, Vesku, mutta kyllä ajatus juoksee joskus paremmin jos polttaa. Miksi sitä muuten sanottais tuumaustupakaksi?

Seuraavaksi Ville olikin jo viikonloppuna tapaamassa Leksaa ja vaikka Jinna tuli siksi aikaa meille hän näytti melko monta piirua iloisemmalta kuin vähään aikaan. Pian Ville kävi viikottain ja sitten eräänä iltana kun menin tallille oli Villen trakku taas tallinpäädyssä ja Rassa vanhassa karsinassaan.
- Olipa onnekasta että sulla oli paikka edelleen vapaana, sanoin kuivasti Oonalle.
- Eikös vaan ollutkin? Onnelliset loput on niin ihania, Oona sanoi hymyillen tyytyväisenä.
- Toivottavasti tää on onnellinen loppu. Kai se nilviö nyt ymmärtää sentään lakata juoksemasta siellä Hangossa valmennuksissa.
- Ymmärtää. Vihti on paljon lähempänäkin. Ja muuten – kun te kyselitte siitä klinikallemenosta.

- Niin? Unohdin Jinnan ja Villen pulmat saman tien. En ollut puolella sanalla maininnut Oonalle olevani kiinnostunut Nikin ostamisesta mutta olin, edelleen, ja kyllä Oonakin sen varmaan tiesi.
- Ansonia on käynyt nyt pari kertaa katsomassa yksi ihminen ja se haluaa käyttää sen ostotarkastuksessa, hän sanoi viitaten viimeisen virontuontiinsa, joka tallissa vielä Nikin lisäksi oli.
- Koska se on menossa?
- Mä en tiedä vielä; lupasin hoitaa ajanvarauksen ja kuljetuksen ja sitten mulle tuli mieleen että varaanko kaksi aikaa samalla.
- Varaa, sanoin ja minua melkein pyörrytti. Mitähän oikein olin tekemässä? Haukkaamassa jotain ihan liian isoa?

- Oletko sä ajatellut mitä sä aiot sen kanssa jos nyt kerran meinaat sen ostamista? Oona kysyi.
- Mä en ajattele yhtään mitään ennen kuin saan siitä eläinlääkärin lausunnon, sanoin varmasti. Se ei totisesti ollut totta, mutta keksisin Oonalle kerrottavaksi sitten jonkinlaisen fiksun suunnitelman myöhemmin. Totuushan oli että halusin Nikin vain, koska se rakasti minua ja minä sitä. Lisäsin varmuuden vuoksi, etten myöskään ajatellut mitään, jos Oona aikoi pyytää siitä enemmän kuin mitä minulla oli säästössä rahaa lomilla tekemistäni töistä.
- Mutta eikös Vesku just perinyt rahaa?
- Ei sillä asialla ole mitään tekemistä mun mahdollisten ostosteni kanssa, enkä mä itse asiassa edes tiedä onko se saanut vielä killinkiäkään.

Niistä jälkimmäinen oli totta, ja melkein ensimmäinenkin. Säästötililläni ei ollut kauhean paljon mutta jos se vaan riittäisi, ostaisin mieluiten ensimmäisen oman hevoseni ihan itse, vaikka joutuisinkin sitten Veskulta kysymään apua sen ylläpitoon. Ei meillä ollut mitään erityistä sopimusta rahankäytöstä. Yleensä se, jolla sattui olemaan tilillä enemmän tai lompakko lähempänä maksoi. Näin ison hankinnan kuitenkin haluaisin mieluummin tehdä itse, jos vain mahdollista.
- Saanko mä ratsastaa sillä? kysyin.
- Mä kyllä menin sillä päivällä, en mä tiennyt odottaa sua, sanoi Oona anteeksipyytävästi.
- Ei se mitään, sunhan se on, sanoin nopeasti. – Mun pitää kuitenkin tehdä jotain Mansikan kanssa.

Lähettäjä: Lady-Rahtari 
Päivämäärä:   24.5.09 00:43:31

Sennu kiltti, eihän Veskun loppusanat oikeasti lopu kaksosten syntymään? Missä jatkoa? Olen jo lukenut kaiken siihen asti. Loistavaa tekstiä!! Mars kustantajan juttusille!!! HETI!!! Olen jo vuosia kaivannut aikuisten heppakirjoja, ja tässä niitä olisi koko sarja!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   24.5.09 01:11:09

Lady-kulta, jatko muhii mun päässäni, on muhinut jo puolisen vuotta, vaikka alunperin en tahtonut sitä enää ollenkaan :D
Nyt alan olla jo aika paljon sitä mieltä, että äkkiä Veskun nuoruudenpäivät loppuun ja Jessin keski-ikä alulle, varmaan jo ens viikolla. :)

Lähettäjä: Lady-Rahtari 
Päivämäärä:   24.5.09 12:09:05

Hienoa, odotan innolla! Missä on luettavissa ne Veskun nuoruusvuodet? Luin noita tarinoita kai kuukauden kaikki vapaa-ajat, ja nyt on vieroitusoireita... :(
Tässä olisi ainesta jatkaa vaikka kuinka kauan, kuinka Danni ja Alissa kasvavat, kilpailevat, tulevat murrosikään, aikuistuvat, Jessistä ja Veskusta tulee isovanhemmat, Ja onhan Mustin voitettava edes yksi kür HIHSissä jne...

Lähettäjä: lamita 
Päivämäärä:   24.5.09 12:15:29

jatkoa :P

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   24.5.09 13:35:50

Nuoruusvuodet on täällä, lähempänä kuin luulitkaan ;)

--------------

Oona viestitti heti seuraavana aamuna saaneensa molemmille hevosille ajan kolmen viikon päähän. Luin viestin luennolla ja tunsin helpotusta: vielä niin paljon miettimisaikaa. Se tuntui lohdulliselta, vaikken sitä tuntenut tarvitsevanikaan, mutta olihan aina mahdollista, että olin vähän höpsähtänyt ja tulisin järkiini. Selasin nopeasti kalenteria ja totesin että ei, sinä päivänä ei ollut tenttiä eikä työharjoittelua. Menisin mukaan. Ensinnäkin en ollut koskaan käynyt hevosklinikalla ja sitten halusin olla ensimmäisenä kuulemassa mitä Nikistä sanottaisiin.

Ansonin tyttö tuli myös mukaan. Olin ehtinyt tavata hänet jo parinkin kertaan sillä hän oli ruvennut käymään tallilla katsomassa ja kokeilemassa hevosta uudelleen ja uudelleen, vaikka kaupanteko nyt saisikin odottaa ostotarkastusta. Hän oli aika mukava tyyppi, vai tunsinko vain sielunsisaruutta kun olimme tavallaan samassa tilanteessa? Hän, Elise, oli suunnilleen ikäiseni ja hurahtanut ratsastukseen vasta siinä iässä missä tytöt yleensä lopettelivat. Nyt hän oli vuoroin innoissaan hevosen hankkimisesta, seuraavassa hetkessä taas epäili koko ajatuksen järkevyyttä ja omaa osaamistaan. Minun ajatukseni menivät suunnilleen samaa rataa.

Klinikalla oli määrä olla jo aamulla joten painuin tallille melkein yhtä aikaisin kuin kisa-aamuina ehtiäkseni harjata ja kiillottaa Nikin sellaiseen kuntoon, että sen kehtaisi viedä ihmisten ilmoille. Se tiputteli talvikarvaansa ja pöllysi mustaa karvaa suunnilleen pelkästä katseesta. Elisekin tuli pian ja Oona oli laittanut traikun lähtövalmiiksi tallin eteen jo ruokittuaan hevoset. Aloin jännittää Nikin lastaamista. Jotenkin tuntui loogiselta että jos sillä oli kengitysongelmia ja ongelmia toisten hevosten kanssa se olisi myös hankala lastata.
- Jos et mene sinne koppiin mä en voi ostaa sua, sanoin sille vakavasti. – Oona, mitä me tehdään jos se ei mee koppiin?
- Älä edes ajattele tommosta, sanoi Oona ankarasti. – Jos sä alat miettiä että ei se varmaan mene niin ei se takuulla menekään. Se lukee sua.
- Ai niinkö, sanoin hämilläni. Hain Mansikan kuljetussuojat ja kiinnitin ne Nikin jalkoihin ja päätin ruveta kuvittelemaan sitä Mansikaksi, joka meni ongelmitta minne sen vain halusikin viedä.

Elise ei näyttänyt yhtä hermostuneelta kuin miltä minusta tuntui, mutta ehkä hän oli, sillä Anson pysähtyi tukevasti sillalle ja kieltäytyi liikkumasta eteenpäin. Tiedä mitä Elisen ruumiinkieli sille oli kertonut. Se kuitenkin muutti mielensä hyvin helposti kun Oona heilautti riimunnarua sen takana. Minä yritin kuvitella että perässäni kopisteli Mansikka ja kävelin sisään traileriin. Paremminkin aavistin kuin kuulin Nikin askelten hidastuvan sillalla, aivan kuin se olisi aikonut ottaa toisesta hevosesta mallia, mutta edes naru ei ehtinyt kiristyä kun se päätti kuitenkin seurata minua ja mulkoili korvat luimussa Ansonia.
- Mitä jos se rupeaa uhoamaan matkalla? Ne on niin hirveän lähekkäin, murehdin seuraavaksi.
- Laita ainakin sen niin tiukalle kiinni, ettei se pääse puremaan. Kyllä ton laidan välissä pitäisi kestää. En mä kyllä usko että tää on semmonen tilanne missä sen pitäisi haastaa riitaa, varmaan ihan liian jännittävää, Oona sanoi rauhallisesti.

Kyllä traikusta vähän kolinaa kuului kun lähdimme liikkeelle, mutta ei sentään tappamisen ääniä. Todennäköisesti nuoret ruunat olivat vain horjahdelleet kun kyyti nytkähti. Ajoimme Vermoon ja katselin kiinnostuneena ympärilleni – en ollut käynyt siellä muutenkaan kuin klinikalla koskaan aikaisemmin. Oona pysäytti matalan rakennuksen viereen ja silloin traikusta vasta kuului seuraava kolahdus, ja kova.
- Menkää te ilmottautumaan, mä katson joko hajosi jotain, Oona sanoi ja osoitti ovea.
- Oletko sä käynyt täällä ennen? kysyin Eliseltä.
- Juu, mun vuokrahevosen kanssa.
- Hyvä, sitten mä kuljen vaan sun perässä, sanoin tyytyväisenä, mutta enpä olisi kyllä voinut eksyä mitenkään. Olin luullut paikkaa paljon suuremmaksi.

Otimme molemmat hevoset yhtaikaa ulos ja taluttelin Nikiä tallialueella sillä aikaa kun Ansonia tutkailtiin. Suurimman osan näinkin, kun sille tehtiin taivutuskoetta pihalla ja Nikikin katsoi kiinnostuneena. Erityisen kiinnostunut se oli kuitenkin välillä ohi hölkkäävistä ravureista, se jännittyi ja hirnui niiden perään kaipaavasti. Hirnui se sitten Ansoninkin perään kun se vietiin sisätiloihin.
- Mä luulin että sä tahdot olla vaan yksin, ja nyt sä huutelet kaikkien nelijalkaisten perään, jupisin sille. Muuten se kyllä käyttäytyi nätisti ja hötkyilemättä.

Onneksi Oona oli mukana. Hän sai vastata useimpiin kysymyksiin, kun tuli meidän vuoromme – mistä Niki oli tullut ja miten se todennäköisesti oli tähänastisen elämänsä viettänyt.
- Kyllä tää varmaan sen neljä vuotta on, lääkäri arvioi ja sitten kuunteli, koputteli ja kopeloi sitä ennen kuin alkoi nostella jalkoja. Tai yritti alkaa. Niki lupsautti korvansa sivuille muuttuen hyvin itsepäisen aasin näköiseksi ja seistä törötti jalat harallaan. Se ei ollut mielestään tullut tänne seisomaan kolmella jalalla.
- Nostaako se kotona niitä? ähisi lääkäri lopulta.
- Nostaa nykyään… useimmiten, sanoin. – Kokeilisinko mä?
- Kokeile pois, mies sanoi ja astui sivummalle.
Ei Niki nostanut niitä minullekaan. Ai että olin nolo. Vasta Oona sai auktoriteetillaan sen taipumaan taivuteltavaksi ja sitten sain juoksennella sen kanssa edes takaisin pitkin pihaa. En nähnyt miten se liikkui kun minun piti katsoa eteeni mutta eivät askeleet ihan tasaisen rytmikkäät olleet. Eläinlääkäri ei kuitenkaan näyttänyt mitenkään huolestuneelta.
- Ykköstä, tasasta ykköstä, hän sanoi hoitajalle, joka oli tullut mukaan.

Oona ja Elise jäivät lastaamaan hiukan unisen näköistä Ansonia, minä lähdin taluttamaan Nikiä sisätiloihin. Ovella se päätti jatkaa onnistuneesti alkanutta muulimaisuuskohtausta ja kieltäytyä tulemasta sisään. Huumorintajuni alkoi kuitenkin olla vähissä ja kun räppäsin sitä ohjasperillä kyljelle se liikautti taas korviaan ja astui huokaisten peremmälle. Olihan siellä kyllä vaarallisen näköistä, mutta ei se vaikuttanut niinkään pelokkaalta kuin känkältä. Rauhoituspiikkiä se ei onneksi noteerannut mitenkään. Ei sillä ainakaan piikkikammoa ollut vaikka se olisi minusta ollut paljon ymmärrettävämpää kuin jalkojennostokammo. Hyvin pian sen pää alkoi laskeutua ja silmät lupsua ja se tuskin enää hätkähteli itse kuvien ottamista, surinaa ja pauketta.
- Autoon vaan sitten, tulkaa katsomaan kuvat koko porukka sen jälkeen, lääkäri sanoi ja niin teimme.

Oli mielenkiintoista katsella luukuvia. Ansonin luut hohtivat helmenvalkoisina näytöllä ja se sai kaikin puolin hyvän tuomion. Suljin silmäni siksi aikaa kun lääkäri alkoi kaivella tiedostoistaan Nikin kuvia – mitä jos sieltä tulisi esiin niitä reikäisiä emmentaljuustotikkuja mitä Vesku oli maalaillut eteeni?
- Ei näissäkään mitään valittamista löydy, sanoi lääkäri ja vasta silloin tajusin katsoa itsekin. – Ei mitään estettä päästä vaikka mille kilparadoille. Luiden puolesta.

Henkäisin syvään. Nyt koko juttu alkoi tuntua todelta.


Ei minulla ollut säästössä ihan niin paljon rahaa kuin mitä Oona Nikistä pyysi, mutta muina naisina lainasin opiskelurahastostani ja julistauduin ylpeänä hevosenomistajaksi. Ensimmäisen kerran vuosikausiin sain sitten Ilseltä nenilleni – ajatuksissani ja epävarmana en ollut puhunut hänelle sen paremmin kuin Miilallekaan mitään, mutta nyt oli kai jo aika.
- Oliko toi nyt ihan fiksu temppu? Ilse kysyi kun menin kertomaan uutista.

Hyppäsin välittömästi takajaloilleni.
- Itse et miettinyt Mansikan ostamista kahta päivää, vai mitä? Mä olen sentään miettinyt tätä vakavasti kaks kuukautta, ainakin, tai oikeastaan siitä asti kun se tuli.
- Mä en ollut opiskelija ja mä tiesin että mulla on teidät apuna. Miten sä aiot ehtiä hoitaa ja liikuttaa sitä joka ikinen päivä?
- Se on liian nuori liikutettavaksi joka päivä, sanoin myrtyneenä. Ilse oli suoraa päätä osunut arimpaan paikkaan. Oli kyllä totta, että nyt Nikiä ratsastettiin vain kuureittain ja sitten sillä olisi lomaa, mutta tilanne muuttuisi ennen kuin ehtisin valmistua. Siihen mennessä se olisi jo aikuinen hevonen. Mutta olin ajatellut, että asioilla on tapana järjestyä, ja olihan sentään Vesku olemassa.
- Kaksi köyhää opiskelijaa ja kaksi hevosta perheessä, Ilse sanoi puistellen päätään, mutta lopetti onneksi siihen. En tiedä mitään pahempaa kuin kuulla ”oliko toi nyt viisasta” jostain jo tekemästään, jos ei itsekään ollut ihan satakymmenprosenttisen varma. Päätin, etten ikinä sano niin omille lapsilleni.

- Haluatko sä edes nähdä sen paperit? kysyin syyttävästi.
- Totta kai mä haluan, sanoi Ilse ja kaivoin ne laukustani. Olin vilkaissut niitä pikaisesti Oonan luona, mutta hän oli varoittanut, ettei niihin ollut välttämättä luottamista. En välittänyt siitä mutta en ollut siellä sitten kehdannut syventyä niihin. Nyt luimme niitä Ilsen kanssa hartaudella ja pitkään. Ilse oli tunnistavinaan tuttuja nimiä ja haki Mansikan vastaavat rinnalle nähdäkseen, olivatko ne kaukaisia sukulaisia.
- Ei, mä luulen, että Mansikan esi-isät menee paremminkin Venäjälle päin. Tuolla sun hevosessasi on trakehneria – eikö ne ole saksalaisia?
- Alun perin kai, mutta on niitä Venäjälläkin, tiesin. – Täykkäriä on lähempänä kuin Mansikalla.
- On se enemmän täykkärin näköinenkin, semmonen rimpula.
- Niin onkin, hymyilin. Rimpula tai ei, sen ajatteleminen pakotti hymyn kasvoilleni. Minun.

Lähettäjä: lamita 
Päivämäärä:   25.5.09 18:54:55

(: jatkoa kaipailen taas ^^ rankan päivän päätteeksi ois kiva lukea :p

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   25.5.09 20:20:36

Kuolettavan rankka päivä täälläkin!
--------------
14.

Lähdin kotia kohden pakattuani kauppakirjan, Oonan kuitin ja muut paperit huolellisesti laukkuuni, sisäreunaa vasten niin, että ne rypistyisivät mahdollisimman vähän. Olin bussilla liikkeellä ja siksi oikeastaan olinkin poikennut tulomatkalla kertomaan Ilselle, tallibussin pysäkki kun oli vain kivenheiton päässä heidän talostaan. En ollut raaskinut ottaa autoa, sillä se olisi pitänyt tankata ja katsoin että hassasin ihan tarpeeksi rahaa tälle päivälle kun kannoin Oonalle paksuhkon nipun satasia.

Tuntui vähän vieraalta kävellä pitkästä aikaa näitä tuttuja katuja, joita olin kipitellyt vuosikausia koulutyttönä. Tämänkin matkan, koulun ohi Itäkeskukseen olin kävellyt tai pyöräillyt useammin kuin viikottain vaikka miten kauan, mutta edellisestä kerrasta täytyi olla pari vuotta. Muistin silti joka kiven ja pensaan, vaikka olinkin nyt kaksikymppinen, naimisissa ja hevosenomistaja. Tunsin itseni hyvin aikuiseksi ja – niin, vanhaksi – kun näin pari teini-ikäistä tyttöä kävelemässä vastaan, kikattaen keskenään jollekin. Ihan kuin Jinna ja minä joskus. Käännyin taaksepäin katsomaan, miten he loikkivat pikkukengissään sohjolätäköiden yli, ihan kuin me.

Poikkesin metroaseman kioskille ostamaan purkkaa ja kun käännyin luukulta olin törmätä seuraavaan asiakkaaseen. Törmäsinkin, itse asiassa, hän tarttui minua käsivarsista jotten kävelisi suoraan päin. Automaattisesti kohotin katseeni ja aloin pyytää anteeksi, vaikka itse asiassa minun teki mieli kysyä että kuka urpo seisoo toisen selässä kiinni jonossa niin ettei mahdu pois. En sanonutkaan mitään kun tunnistin kuka siinä edessäni seisoi.

- Päästä irti musta! sähähdin. Olisin peräytynyt mutten mahtunut. Se oli Jaakko, entinen poikaystäväni, tai jotain sensuuntaista. Olin tapaillut häntä silloin kun olin tavannut Veskun, seurusteluksi en oikein halunnut sitä kutsua, ainakaan vakavaksi. Luulin, ettei se hänestäkään ollut ollut vakavaa, muina miehinä hän oli roikkunut porukassa mukana senkin jälkeen osoittamatta mitenkään pahastuneensa siitä, että olin löytänyt uuden, mutta sitten hän oli yrittänyt raiskata minut yhtä idiootin kaverinsa kanssa. Sen jälkeen en ollutkaan häntä nähnyt, edes vilaukselta.

Jaakko oli erinäköinen. Ennen hän oli ollut sievähkö poika, jossa huomio kiinnittyi isoihin ruskeisiin silmiin ja laineikkaaseen ruskeaan tukkaan. Silmät eivät tietenkään olleet kadonneet mihinkään, mutta niiden innokas, ujo ilme oli, ja hiuksista oli jäljellä vain alle sentin sänki.
- Katohan, Jessi, hän sanoi, ja äänikin oli erilainen kuin muistin, tai tapa puhua. Hän astui sivummalle, kun asiakasjonosta alkoi kuulua nurinaa, mutta ei päästänyt minusta irti, joten jouduin seuraamaan.
- Päästä irti, toistin.
- Sua ei oo näkynytkään. Mitä kuuluu? Vieläkö roikut sen saman kaverin kanssa?
- Ellet sä nyt irrota näppejäsi mä alan kiljua, sitten juoksen tonne poliisiasemalle ja sanon, että sä yritit taas raiskata mut! sanoin ja vilkaisin lasiovien läpi viereistä rakennusta. Jonosta katseltiin meitä uteliaina ja Jaakko irrotti kätensä. Käännähdin kadotakseni, mutta hän lähtikin kävelemään rinnallani.
- Niin, miten sulla menee?
- Jätä mut rauhaan.
- Kyllä mä tiedän, ei tarvii vastata. Jaakon ääni muuttui entistäkin häijymmäksi. – Olet olevinasi jotain kun pääsit lääkikseen ja naimisiin. Ihan kuin oisit toisesta maailmasta. Niin @!#$ hieno. Pieret varmaan hajuvettä nykyään.

Minua alkoi pelottaa, oli pelottanut alun alkaenkin heti kun olin tunnistanut hänet, mutta nyt niin paljon, että kylmä hiki alkoi kihota hiusrajaan.
- Häivy, sanoin ja etsin katseellani bussiani.
- Ai tollako sä menet? Jaakko kysyi seuraten katsettani. – Mihin asti? Viikkiin? Ogeliin? Pitskuun? Vai ootko päässyt jo Espooseen asti?
- Ei kun nyt mä kävelen tonne poliisiasemalle, sanoin, vaikka suutani kuivasi. Lähdin kiertämään bussin nokan ympäri ja silloin hän kääntyi ja jatkoi matkaansa kauppakeskuksen suuntaan. Sydän pamppaillen kurkin bussin kulman takaa hänen peräänsä vähän aikaa ja livahdin sitten sinne sisään toivoen, ettei hän juuri silloin vilkaisisi taakseen tai päättäisi kuitenkin tulla takaisin ja nousta samaan bussiin. Minulla oli suunnilleen kilometrin verran käveltävää kotiin pysäkiltä ja kampusalue oli hiljainen aina, etenkin näin alkuillasta. En uskaltaisi jäädä pois siellä jos hän tulisi perääni.

Niin ei kuitenkaan käynyt vaan kuski käynnisti moottorin, laittoi vilkun päälle ja lähti ilman, että ketään enää tuli kyytiin. Nojasin helpotuksesta huokaisten niskatukeen ja siihen mennessä, kun olimme minun pysäkkini kohdalla hakkasi sydämenikin enää vain normaaliin tahtiin. Olin tyytyväinen kun Vesku ei ollut vielä kotona. He olivat aikoneet jäädä Laurin kanssa tekemään jotain viimeisistä koitoksista, viilaamaan viimeiset pilkut paikoilleen. En olisi mitenkään halunnut hänen näkevän minua näin pelästyneenä.

En halunnut puhua kenenkään muunkaan kanssa ennen kuin olin saanut ajatukseni kohdalleen ja menin laittamaan saunan päälle. Se oli jotenkin sellainen paikka jonne kaipasi kun oli vaikka vain kuvaannollisesti jotain puhdistettavaa ja olin monesti miettinyt, oliko se jotenkin suomalaisten geeneissä. Menin nytkin sinne makailemaan jo kun mittari näytti vasta neljääkymmentä ja tunsin miten rentouduin samalla kun lämpötila kohosi lisää. Täällä, lämpimässä hämärässä, olin turvassa ja kun tarpeeksi kauan odotin, koko tapaaminen alkoi tuntua melkein merkityksettömältä. Päätin olla mainitsematta siitä Veskulle mitään. Mitä kaivella esiin vanhoja poikaystäviä etenkin jos nämä olivat idiootteja. Tuskin törmäisin häneen kuitenkaan uudestaan, kun nytkin oli kulunut toista vuotta.

Löhöttyäni tarpeeksi keitin teetä ja istuin vein tietokoneen sohvalle. Surffasin sukutietokantoja Nikin paperit vieressäni aina vaan kauemmas ja kauemmas ja kun olin päässyt Darley Arabianiin ja Byerley Turkiin asti, lopetin. Pidemmälle ei päässyt. Darley, eikö se ollut Tuulen kuningas? Yksi lempikirjoistani kun olin ollut pieni. Olin etsimässä sitä kirjahyllystä kun kuulin Veskun tulevan kotiin.
- Mulla on hevonen ja sen suku menee aina arabien kantaisiin asti! kävin ilmoittamassa hänelle. Hän näytti puolikuolleelta mutta naurahti ystävällisesti.
- Kaikkien hevosten suku menee niihin, sitä varten niitä sanotaan kantaisiksi. Siis ainakin nykyisten puoliveristen.
- Mutta se tuntuu jotenkin huikeelta. Niin pitkä historia mun hevosella!
- Löytyy ne kuule varmaan munkin hevoselta.

Istuimme surffailemaan Mustin ja Wotin esi-isiä kunnes koneen akku ilmoitti kuolevansa ja se sammui.

Lähettäjä: lamita 
Päivämäärä:   25.5.09 21:04:36

kiva pätkä (:

Lähettäjä: Ramona 
Päivämäärä:   26.5.09 09:47:53

istuin vein 8-)

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   26.5.09 18:53:57

Hih, mun lempparihepassa on itseasiassa paljo samaa ku Nikissä :P pidän silti vieläkin pääni enkä osta sitä itselle..

Tylsä ilta, laita pitkä pätkä :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   26.5.09 19:04:18

Kiitti Ramona!
Tässä nyt alkuun.
---------

Minusta oli merkillinen yhteensattuma, että heti kun olin törmännyt Jaakkoon törähti elämääni toinenkin muistuma menneiltä ajoilta. Meille oli tullut tavaksi pitää saunailtoja. Tai oikeammin, saunattomat kaverit olivat ottaneet tavakseen tulla meille saunomaan ja istumaan iltaa. Se oli hauskaa, kunhan ei tarvinnut kovin monena iltana viikossa isännöidä ja vähitellen lauantai oli vakiintunut sellaiseksi illaksi, että ovikello saattoi soida useammankin kerran.

Miila ja Lauri sieltä olivat tällä kertaa kävelleet sisään, ja olivat tuoneet tullessaan pizzaa ja olutta. Me tytöt menimme saunaan ensin ja sitten kevään kunniaksi uskaltauduimme pihalle istumaan siksi aikaa kun oli miesten vuoro. Tai ei siinä mitään uskaltamista ollut, kevät oli jo pitkällä, vähät lumet sulaneet aikapäiviä sitten ja pihan talventallaamasta nurmikosta alkoi nousta esiin arkoja töröjä, joiden kasvamista odotin kiinnostuneena yrittäen arvailla mitä niistä tulisi. Niin pitkällä ei vielä oltu, että olisi ollut valoisaa iltayhdeksän aikaan, mutta ei kyllä ollut vielä ollenkaan pimeääkään. Tuijotin haaveellisena aidan yli taivaanrantaan ja mietin, miten ihanaa oli kun toinenkin opiskeluvuosi oli loppumassa ja kesä tulossa. Mitä kaikkea kivaa tekisinkään koko kesän Nikin kanssa!

- Terveisiä sulle muuten, sanoi Miila, joka kampasi hiuksiaan.
- Kiitos, keneltä? sanoin ajatuksissani.
- Sun äidiltä.
Havahduin miellyttävistä ajatuksistani vähemmän miellyttäviin.
- Oletko sä tavannut sen? kysyin, kun en keksinyt mitä muutakaan sanoa.
- Joo. Mun piti istua isän kanssa vähän iltaa eilen mutta se olikin ottanut Kaisan mukaan ja ne oli menossa jonnekin kylään.
- Ne on siis edelleen kimpassa.
- On ne. Kaisa melkein itki että mikset sä vastaa jos se yrittää soittaa, häistäkään et kertonu etkä joulukorttia lähettänyt.
- En niin, sanoin leppymättömästi. En ollut suostunut puhumaan äidille sen jälkeen kun hän oli jättänyt uuden perheensä, samalla tavoin kun oli aikoinaan jättänyt iskän ja minut. Tätsy sen kuin teki lapsia ja jätti ne sitten isiensä hoiviin. Ei silti, etteikö se olisi ollut parempi ratkaisu ainakin minun kohdallani, mutta ei se minusta silti oikein ollut.

- Voisit sä ehkä jo vähän hellittää, Miila sanoi. Katsoin häntä nenääni pitkin.
- Miksi mun pitäis?
- Hei haloo, sulla on vaan yksi äiti.
- Ei pidä paikkaansa, on mulla sunkin äiti, sanoin ja vaikka olin ihan tosissani, se kuulosti yllättävän hassulta ja tirskahdin, ja niin Miilakin. Hän kuitenkin vakavoitui pian.
- Ihan totta, ajattele miten kristillistä olisi antaa anteeksi. Ja mitä pahaa se nyt muka sulle on tehnyt, mitä uutta siis?
- Äyh, sanoin ja yritin miettiä jotain puheenaihetta mihin voisin vaihtaa. En osaisi kuitenkaan selittää Miilalle, miten pelkäsin joskus käyttäytyväni yhtä kammottavasti. Se ajatus minua inhotti niin, etten halunnut äitiä elämääni muistuttamaan siitä.

- Oletko sä kuullut Jaakosta mitään? kysyin kun en muutakaan keksinyt. Siitä kun olin nähnyt äitini viimeksi oli suunnilleen yhtä kauan kuin siitä kun olin edellisen kerran nähnyt Jaakon, siitä se kai tuli mieleen.
- Jaakosta? Kuin ihmeessä? Olen mä jotain tässä talven mittaan.
- No mitä?
- En mitään hyvää. Miila näytti miettiväiseltä. – Itse asiassa aika pelottavia juttuja.
- Ai?
- No, huhu kertoo että se jätti sen ammattikorkeen kesken ja rupesi pyörittämään jotain epämäärästä bisnestä sen omituisen veljensä kanssa. Se se vasta pelottava onkin.
- Niin on, myönsin. En ollut tavannut Jannea kuin kerran tai pari, mutta hänestä oli tullut mieleeni joku TV-sarjan psykopaatti. Hänen silmänsä tuntuivat tuijottavan ihmisen lävitse, ja Jaakon puheista olin ymmärtänyt, että hänkin oli pelännyt veljeään, joka oli äkkipikainen ja väkivaltainen. Oli pelännyt silloin, entä nyt. – Mitä ihmeen bisnestä?
- En mä siitä tiedä kuin huhuja. Jotain tavarantuontia ulkomailta, jotain hämärää.
- Varastettua tavaraa? Huumekauppaa? Melkein tunsin miten kalpenin.
- Ei mulla ole aavistustakaan, oikeesti. Juorut on mitä on. Mistä sä nyt siitä sait päähäsi kysellä?

- Mä näin sen pari päivää sitten. Sillon kun tulin Nikiä ostamasta.
- Näit vai? Eikö se kertonu itse kuulumisiaan?
- Enhän mä nyt semmosia ruvennut kyselemään. Ajattele nyt että viimeksi kun mä tapasin sen se yritti repiä multa vaatteita päältä Mikan kanssa.
- Ai niin. No kai potkit munille?
- Uhkasin mennä poliisiasemalle ellei se häivy mun silmistä heti. Oltiin just siinä kohdalla.
- Ja?
- Häipyhän se, sanoin synkkänä. Sitten vilkaisin nopeasti olkani yli sisään. Vesku ja Lauri olivat tulleet saunasta ja väittelivät äänekkäästi jostain jääkaapilla. – Mä olen unohtanu juoda kaljani, totesin.
- Kappas, niin minäkin! sanoi Miila ja tarjosi minulle tupakan.

Pojat tulivat hetkeksi ulos viilentelemään nahkojaan mutta palasivat sisään tehtyään pienen kierroksen pihalla.
- Miten teillä menee nyt? kysyin, saadakseni puheenaiheen vielä kerran vaihdettua. Miila oli noussut penkiltä ja venytteli haukotellen.
- Ihan tavallisesti. Ei huonosti kun ei me keretä nähdä ja riidellä.
- No eikö se sun miettimisloma ollut siitä kiinni talvella ettette ehtineet edes riidellä?
- Ei nyt oikeestaan. Tai tavallaan. Siinä oli niin monta juttua. Mutta nyt on vähän eri tilanne kun mullakin on niin kiire töissä.
- Onko sulla? kysyin yllättyneenä.
- Voi, on! Mun täytyy saada yksi iso ohjelma valmiiksi.

Sitten hän aloitti sellaisen jargoninpuhumisen että putosin kärryiltä kolmannen lauseen aikana, mutta niin epäluonteenomaisesti innostuneena, että ihan liikutuin häntä kuunnellessani. Olisiko hän sattumoisin löytänyt oman alansa. lopultakin?
- Mitä sä naurat? hän kysyi hetken päästä.
- Koska mä en ymmärrä sun puheesta sanaakaan, nauroin ja nousin ylös, sillä peräni alkoi viiletä liikaa tuntuakseen hyvältä.
- Jaa et? Miila näytti hetken hölmistyneeltä. – Mä luulin että sä olet kaikkien alojen asiantuntija. Niinhän sä aina koulussakin olit.
- En jos sä rupeat puhumaan tietokoneista.
- No ymmärrätkö tätä?

Miila istui takaisin viereeni ja kertoi, että he olivat päättäneet lähteä lomalle koulujen loppuessa, kesäkuun alussa, Lähtisimmekö mukaan?
- Ai sinne Laurin vanhempien mökkiin? kysyin ilahtuneena.
- Ei, Kreikkaan vaan tällä kertaa.
- Oi, me tullaan! lupasin. – Tai sitten ei. Hitostako me semmoseen rahaa löydettäisiin, töissä meidän sillon pitää olla. Ja mähän just tuhlasin hevoseenkin!
- Mutta ehkä te voitte ihan pikkusen nipistää hauskuuteenkin niistä Veskun perintörahoista? Valmistumisen kunniaksi!
- Ehkä… sanoin ja minusta se kuulosti oikeastaan oikein hyvältä. Ei niille rahoille vielä muutakaan järkevää käyttöä ollut keksitty. Niitä oli ihan liian vähän jotta olisi voinut ostaa jotain isoa, kuten asunnon, ja autohan meillä nyt oli jo.

Miila alkoi kuvailla millaiseen hotelliin he olivat menossa ja noin kahdessa minuutissa olin ihan myyty. Tunsin kuolevani ellen heti pääsisi lomalle.
- Ettekste jo jäädy tänne? Vesku tuli kysymään ja suukotti minua niskaan niin, että värähdin, enkä pelkästään kylmästä.
- Me ollaan kuule jo henkisesti ottamassa aurinkoa Välimerellä, Miila ilmoitti, mutta nousi taas ylös. – Me lähdetään lomalle!
- Hauskaa, Vesku totesi. – Mihin me ollaan menossa? Ja koska?
- Kunhan koulut loppuu. Santorinille.
- Mennäänkö mekin? Katsoin Veskua melkein rukoilevasti ylöspäin.
- No hitto, miksei mentäis? Eikö me olla ansaittu vähän lomaa?
- Oi! kiljaisin ja nousin halaamaan häntä. – Oi, mennäänkö tosiaan?
- Sisään, sun sormet on ihan jääkalikat, hän komensi.
- Mä näytän meidän hotellin, sanoi Miila ja livahti hakemaan koneen yläkerrasta. Sen ympärillä me sitten istuimme lopun iltaa, surffailemassa maisemia ja sitten matkatoimistojen sivuilla etsimässä jotain joka lennättäisi meidät sinne samaan aikaan kuin Miila ja Lauri olivat menossa. Samaan hotelliin ei enää sopinut, mutta samalla matkatoimistolla oli muutama huone toisessa hotellissa. Varasimme sen sen enempää harkitsematta.

Ei olisi huvittanut kertoa Ilselle, että ostettuani juuri kaikilla säästöilläni hevosen olin vielä lähdössä matkustelemaankin, mutta tulihan se ilmi, ja taas yllätyin. Hänen mielestään se oli loistava ajatus.
- Se on just mitä te tarviitte. Jos oisin kuvitellut että te harkitsettekaan lomaa kaikilta kiireiltä niin olisin hoputtanut teitä matkaan itse! Viikonko te olette?
- Kaksi, sanoin tyytyväisenä. – Onkohan mun kesävaatteita vielä täällä? Musta tuntuu että kaikki topit ja shortsit mitä mä luulin omistavani ei olekaan kotona.
- Kellarissa on yksi matkalaukku, missä luulisin olevan sun tavaroita. Hae se ja katso.

Niin tein ja levitin sen Karoliinan suosiollisella avustuksella olohuoneen lattialle. Ipana kiskoi päälleen kesäpaitojani ja kävi välillä peilin edessä kikattamassa kuvalleen, sitä ei voinut nauramatta kuunnella. Vanhoihin bikineihini se oli erityisen ihastunut, vaikka yläosa roikkui melkein polvissa asti, mutta ne olivatkin pinkit ja niissä oli paljetteja. En raaskinut riistää niitä vaikka pakkasin muut vaatteet. Ehtisin vielä moneen kertaan ennen matkaa.
- Tiedätsä Ilse. Kaikki tuntuu olevan jotenkin niin kohdallaan nyt, että jonkun on kohta pakko mennä pieleen.
- Jaa niinkö, sanoi äitipuoleni ja istui rennon näköisenä jalat sohvalla. – Mulla on ollu kaikki kohdallaan semmoset viistoista vuotta nyt. Mitähän kamalaa mulle kohta tapahtuu?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   27.5.09 18:16:37

Haha, täälläkin lähdetään päätä nollaamaan :D
---------
15.

Maljani oli totisesti ylitsevuotavainen, mietin raahatessani kolmea isoa muovikassia kesävaatteita autolle. Maailman ihanin mies, maailman ihanin hevonen, maailman mielenkiintoisimmat opinnot hyvässä vauhdissa ja rantaloma odotettavissa lähitulevaisuudessa. Ihan kohta alkaisi tenttikausikin ja samalla aloittaisin kesätyöt. Aurinko paistoi ja linnut lauloivat. Ja lähinnä kalenterissani oli viikonloppu Veskun ja hänen kavereidensa kanssa. He järjestäisivät pääntyhjennystilaisuutensa nyt vihoviimeistä kertaa yhdessä samalla porukalla, ja lopultakin pääsisin mukaan minäkin. Tähän asti yhtäkään seuralaista ei ollut koskaan huolittu mukaan, ja olin ollut siitä aika katkerakin. Viime keväänä olin järjestänyt vastaavat mökkibileet omien kurssikavereideni kanssa, mutta vaikka se oli ollut ihan kivaa, ei kukaan tuntunut oikein innostuneelta tekemään siitä perinnettä, kuten Veskun porukka.

Muutkin tyttöystävät pääsisivät, en olisi mikään erikoistapaus. Lähinnähän se siis tarkoitti, että Miila tulisi Laurin mukana. Muista en tiennyt, mutta Jari ainakin oli ruvennut seurustelemaan edelliskesänä, ja luulen, että ajatus meidän tyttöjen mukaanpääsystä johtui siitä. Veskun mukaan hullaantuneempaa miestä ei ollut ennen nähty. Mietin minkänäköiseen naisihmiseen Jari oli mahtanut niin ihastua – yhtä isoon ja rempsään kuin hän itsekin? Ajatuskin nauratti minua, naisparka jos niin oli.

Heitin kassini takapenkille ja läimäytin oven kiinni. Menisin vielä käymään tallilla, missä tosin ei ollut kummempaa tekemistä, kunhan rapsuttelisin Mustia, Nikiä ja Mansikkaa. Oona oli ratsastanut Nikillä parin viikon session ja nyt se saisi sulatella niitä oppeja muutaman viikon. Käynnistin auton, avasin radion ja lähdin hitaasti rullaamaan pihalta kadulle. Ketään ei mielestäni näkynyt, mutta kun olin jo pitkällä, keskellä kaistaa, vilahti ohitseni kuin salama harmaa auto, torvi huutaen. Säikähdin niin, että päästin mersun sammumaan siihen. Mistä tuo oli tullut? Kauheaa ylinopeutta se ainakin meni! Hyvä ettei ollut napannut keulaani mukanaan, ja ettei tällä rauhallisella pihakadulla juuri ollut lapsia tai lastenvaunuja tai yleensä ihmisiä ylittämässä katua.

Auto oli kadonnut jo kaukaisuuteen mutta nyt kun aloin ajatella se oli muistuttanut aika lailla Jaakon autoa. Suutuin – itselleni – ei ollut todennäköistä että Jaakko edelleen ajaisi samalla romiskolla, etenkään jos oli kerran joissain rahakkaissa hämärähommissa. Turhaan kehittelin kummituksia tyhjästä. Enhän voinut törmätä häneen kahdesti näin lyhyen ajan kuluessa, olin vaan jotenkin hermoheikolla päällä.

Ei minusta kyllä tuntunut hermoheikolta. Olin jo unohtanut epämiellyttävän kohtaamiseni Jaakon kanssa enkä ollut nähnyt siitä painajaisia tai mitään, joten tuntui kahta nolommalta että yhtäkkiä luulin näkeväni hänen autonsa hurjastelemassa täällä.

Vaikka olihan niitä varmaan liikenteessä vielä muitakin samanlaisia. Starttasin uudelleen ja lähdin ajamaan tallille, miettien samalla mitä pitäisi pakata mukaan viikonlopuksi. Oli luvattu lämmintä, mutta ottaen huomioon, että vappu seuraisi heti perään piti kenties varautua myös räntäsateeseen, sehän oli aina odotettavissa vappuaattona.

Niki oli vielä ulkona, yksinään oritarhassa kuten aina. Ei se niitä vahvoja, korkeita aitoja tarvinnut, mutta kun se tarha oli pienin ja se oli ainoa vakituisista asukkaista, joka piti tarhata yksinään se oli päätynyt sinne. Olen varma, että se oli jo oppinut tunnistamaan automme, sillä se tuijotti valppaan näköisenä aidan takaa, sanomatta kuitenkaan mitään ennen kuin nousin autosta. Se oli niin hemmetin fiksu, että tiesi jo senkin, ettei mersulla aina välttämättä tullut minä.
- Pojanruppana, sanoin ja silloin se hörisi minulle kovin kiireisesti, ihan kuin olisi halunnut hoputtaa minua. ”Pian tule tänne nyt ja vie minut sisään ennen kuin muut saa kaikki heinät!” Samalla se käveli jo portille. Minua sykähdytti edelleenkin nähdä se ja nappasin sen tietenkin ensimmäisenä siitä mukaani. Tallin ovelle oli tuskin kahtakymmentä metriä, ja sillä oli selvästi kiire sinne, mutta pyysin sitä ihan huvin ja harjoituksen vuoksi pysähtymään ja peruuttamaan sillä matkalla pari kertaa. Hopustaan huolimatta se totteli, vaikka se olikin selvästi innokas pääsemään sisään, melkein ravasi. Se oli niin hellyttävä!

Vietin varmaan melkein tunnin harjaillen sitä, ja sitten kun olin kerran vauhtiin päässyt, hain Mustikankin käymään tallissa. Se alkoi olla jo iso hevonen, kooltaan. Päältään se oli murrosikäinen. Se oli lakannut käyttäytymästä automaattisesti kuin ihmisen mieli ja halusi välillä tunnustella, että eikö se voisi kuitenkin itse päättää mihin mentiin ja millaista vauhtia ja olin ruvennut taluttamaan sitä ketjun kanssa. Se pystyisi viemään minua kuin lapasta pitkin tallipihaa jos pääsisi vauhtiin.

Tänään sitä ei kuitenkaan huvittanut testailla, vaan se piffasi vierelläni aika lailla samaan tapaan kuin Nikikin oli tehnyt, ja seisahtui sitten omalle paikalleen käytävän keskelle odottamaan että saisin sen kiinni. Se oli talveksi kasvattanut aivan hirvittävän talvikarvan, joka oli nyt melkein kokonaan lähtenyt pois, mutta muutamissa paikoissa oli vielä alueita pitkää mammutinkarvaa. Tai kuin siinä olisi roikkunut lampaantaljaa.

Vesku aikoi lähettää sen orilaitumelle vielä tänäkin kesänä.
- Hannan isällekö? olin kysynyt epäluuloisena.
- Juu.
- Mutta… aloitin. Me olimme, tai kuvittelin ainakin että olimme laittaneet Hannan boikottiin sen jälkeen kun Ville oli käynyt seikkailemassa hänen luonaan. Minä en ollut nähnyt häntä ollenkaan enkä käynyt koko keväänä tallillakaan, vaikka olimme Hangossa käyneet, ja kuvittelin ettei Veskukaan.
- Älä nyt mulkoile. Syytön kai Bosse sentään on siihen, mitä Ville teki, Vesku sanoi lyhyesti, enkä oikein keksinyt siihen mitään.
- Kai sen nyt saisi lähemmäksikin kuin Ahvenanmaalle, jupisin sitten vain, mutta eipä minulla oikein ollut siinä asiassa päätäntävaltaa. Hänen hevosensa.

Sitten ajatukseni kuitenkin pyörähtivät takaisin tulevaan viikonloppuun. Pitäisi käydä ostamassa jotain ruokaa mukaan. Jotenkin minusta tuntui, että jätkät olivat tavallisesti eläneet siellä kylmällä grillimakkaralla ja karhuviinalla, jos nyt olivat edes sitä makkaraa muistaneet.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   28.5.09 00:03:52


Lähdimme ajamaan letkassa Haartmaninkadulta jo aikaisin iltapäivällä. Miilakin oli ollut töissä vain lyhyen päivän ja oli tullut sinne hypätäkseen kyytimme. Katsoin uteliaana Jarin tyttöystävää, jota tämä piti ylpeyttä uhkuen kädestä – olin ollut ihan väärässä. Tyttö ei tosiaan ollut kaksimetrinen ja satakiloinen vaan hyvin pieni ja siro ja näytti korkeintaan kuusitoistavuotiaalta, mutta sehän ei toki voinut pitää paikkaansa. Mieleen tuli että mitenkähän he olivat järjestäneet seksielämänsä. Jos Jari kömpisi tuon tirppusen päälle oli tukehtumiskuolema varmaan lähellä. Meinasin supattaa huomioni Veskulle, mutta onneksi muutin mieleni – hän olisi kumminkin vain kysynyt että mitä se minulle kuului ja olisi kerrankin ollut minunkin mielestäni ihan oikeassa.

Kaksi autoa riitti, meitä oli yhdeksän kaikkiaan. Annoin Veskun ajaa, sillä hän oli käynyt siellä ennenkin ja keskityin itse katselemaan maisemia. Miila ja Lauri istuivat takapenkillä ja kuhertelivat häpeämättömästi kuin olisivat vasta tavanneet ja mulkoilin heitä muka kiukkuisena välillä.
- Ettäs kehtaatte, vanhat ihmiset, tuiskahdin lopulta Nurmijärven kohdalla.
- Ite olet, Miila kikatti takaisin. – Vanha kuiva korppu. Kiristä nutturaa.
- Tommoset hoidetaan valot sammuksissa ja peiton alla, sanoin arvokkaasti, vaikka sain purra poskiani, etten nauraisi äänen.
- Ja vaan lauantaisin saunan jälkeen, ilmoitti Veskukin vakavana. Kun hän sitten ujutti kätensä reidelleni en enää saanut pidäteltyä kikatusta. Miila pompahti takapenkillä suoraksi kuin kynttilä ja alkoi vuorostaan leikkiä ruustinnaa. Hän marmatti koko loppumatkan.

Lopulta Vesku pysäytti auton hiekkatien sivuun.
- Ollaanko me muka perillä? kysyin ihmeissäni. Mitään asutusta ei näkynyt.
- Mä en oo ihan varma mihin tästä mentiin, hän tunnusti. – Tuli oikosulku. Ajakoot noi edellä. Samalla hän huitoi perässämme tähän asti tullutta autoa ohittamaan ja seurasi sitten sitä. Matkaa oli jäljellä tuskin kilometriä, mutta viimeinen kinttupolun pätkä piti ajaa varovaisesti ettei pohja tarttuisi kiinni. Toinen auto oli korkealla maavarallaan päässyt reippaammin perille ja Mikke ja Sebastian ja Jari seisoivat jo avatun takakontin ympärillä kun me nousimme autosta.
- Tervetuloa, sanoi Jari pidellen viskipulloa suuressa kourassaan.
- Tämmöistäkö tää on nyt sitten tästä edespäin? kysyin ihastuneena maistaessani siitä. Vesku oli useimmiten tullut näiltä reissuilta kotiin kipeänä kun koira ryypättyään liikaa. Se ei ajatuksena ollut sinänsä mitenkään houkutteleva, mutta tunnelmassa oli jotenkin jotain kiihottavaa paheellisuutta. Juoda nyt viskiä pullonsuusta iltapäivän auringonpaisteessa.
- Tämmöistä, vahvisti Mikke kohteliaaseen tapaansa ja otti pullon minulta. – Nyt on tarkoitus huuhtoa pois kaikki muistot koko talven pänttäämisistä.
- Se sopii mulle kyllä! totesin. Maistoin toisen pitkän huikan ja pistin sitten käteni Veskun ympärille. Olin ihan valmis tyhjentämään päästäni kaiken muun paitsi hänet ja selässä ja niskassa lämpimänä tuntuvan auringon.

- Auttakaas nyt kantamaan ruoat sisään, sanoi Heidi hiljaisella äänellä, joka silti sai miehiin heti eloa. Sebbe työnsi viskipullon minulle ja kun nyt kerran olin jo päättänyt heittää aivot narikkaan voisin kai tehdä niin käytöstavoillekin. Nappasin Miilaa käsikoukusta ja talutin hänet mökin terassille, minne olin nähnyt Annukan jo menevän. Hän istui korituolissa ja sytytti parhaillaan pitkää ruskeaa savuketta.
- Nytkö aletaan ryyppäämään? Miila varmisti.
- Juu, nyt. Ellei sitten meno ole kovasti muuttunut kun te vaimot olette mukana, Annukka sanoi.
- Mä en ainakaan aio vaimoilla, ilmoitin. Minua viehätti ajatus olla vain kuin ellun kana.

Pojat touhusivat. He tyhjensivät autot ja raahasivat sitten pihalle grillin ja pari aurinkotuolia. Olutta vietiin rantaveteen säilöön ja Jari meni laittamaan saunaan tulen. Heidi tuli hiljaa sisältä myös ja toi tullessaan laseja sekä laatikollisen punaviiniä.
- Mä ajattelin, että voitaisiin syödä ensin, hän sanoi, mutta ei tehnyt elettäkään että aikoisi itse tehdä muuta kuin näprätä laatikosta hanan esille. Ilmeisesti pojat saisivat hoitaa senkin.

Viinilasillisen jälkeen päässäni pyöri jo aika lailla. Ei ollut juuri tullut maistettua siideriä vahvempaa koko talvena ja ajattelinkin siirtyä vesilinjalle vähäksi aikaa etten yhtäkkiä huomaisi nukkuneeni koko viikonloppua. Söimme grillattua kanaa perunasalaatin kanssa ja sitten alkoi saunan ja järven välillä pörrääminen. Olin ajatellut, etten totisesti uskaltautuisi uimaan vielä näin huhtikuussa, mutta ei ajatus tuntunut enää ollenkaan mahdottomalta löylyn jälkeen. Kun Annukkakin kerran ui niin kyllä minäkin, ja olisihan se virkistävääkin.

Humpsahdin sitten kumminkin ihan hallitsemattomaan känniin. Ei kai se ihme ollutkaan, jos aloitti raa’an viskin maistelulla. Se oli sama kuin jos olisi heti pakannut arvostelukyvyn johonkin purkkiin ja laittanut lukolliseen kaappiin. Aamulla kun heräsin, minulla oli vain hajanaisia muistikuvia kylmästä järvivedestä ja vakavista yöllisistä keskusteluista en muista kenen kanssa ja tunsin itseni hyvin, hyvin noloksi. Tai olisin tuntenut, ellei minulla olisi ollut niin kammottavan huono olo. En oikein ehtinyt katsoa missä olin kun ponkaisin pystyyn ja lähdin etsimään jotain paikkaa missä voisin oksentaa. Mökissä olin, mutta missä oli ulko-ovi? Ja missä kaikki muut? Mitä kello oli ja mikä päivä yleensä oli, oliko päivä? Oksensin lopulta ikkunasta pihalle, onneksi alla oli vain jotain mikä näytti orastavalta nokkospensaalta eikä esimerkiksi juhannusruusupensaalta.

Valuin sitten seinää pitkin lattialle istumaan ja katselin ympärilleni. Oli täysi päivä ja olin ilmeisesti herännyt tuolta patjalta lattialla, en ollut ihan varma kun olin vähän aikaa säntäillyt ympäriinsä etsien ovea tai ikkunaa. Minua pyörrytti ja sydän tuntui hakkaavan kahtasataa. Tulisipa joku pelastamaan minut ja toisi jotain juotavaa ennen kuin kieleni tukehduttaisi minut! Päätin kellahtaa vielä vähäksi aikaa lattialle jotta humina päässäni asettuisi.

- Oletko sä hengissä? kuulin Miilan nauravan äänen, kun hän ravisteli minua joskus myöhemmin.
- Hyvin heikosti, mutisin ja nousin jäykästi istumaan. – Mä kuolen janoon.
- No tule juomaan hyvä ihminen! Miila auttoi minut jaloilleni ja talutti keittiöön. Istuin haluttomana pöydän äären kun hän antoi minulle lasillisen vettä.
- Mitä kello on? uskaltauduin kysymään sen juotuani.
- Viisi. Kaikki muut on ollu hereillä jo pari tuntia.
- Pari tuntia? kysyin epäuskoisena. – Niin kauan?
- Älä ole sarkastinen. Eihän me menty nukkumaankaan ennen kuin aamulla. Tuu ulos, siellä on ihana ilma!
- Mun tarvii päästä vessaan ja pesulle ja vaihtaa vaatteet ensin ennen kuin näyttäydyn kellekään. Missähän meidän tavarat on?

Miila osoitti kassia, joka lojui nurkassa puoliksi pengottuna ja jätti minut askeettiseen vessaan. Oksetti taas ja viivyin siellä yökkäilemässä hyvän aikaa, läiskyttelin kasvoilleni kylmää vettä ja vaihdoin puhtaat alusvaatteet ja puseron. Lopulta ajattelin olevani kelvollinen menemään muiden seuraan ja toivoin, että he keskustelisivat jostain niin innoissaan, etteivät huomaisikaan minua.

Keskustelivat he kyllä, isossa ryhmässä keskellä pihaa, mutta kun ovi kolahti perässäni kiinni kaikki käänsivät katseensa minuun ja alkoivat vislata ja taputtaa.
- Älkää, te ootte häijyjä! vingahdin ja kipitin Veskun luo, joka makaili nurmikolla olutpullo kädessään. Käperryin hänen kylkeensä kiinni ja vilkuilin sieltä muuta porukkaa varuillani. En olisi uskonut että nämä kehtaisivat tehdä tuolla lailla kiusaa.
- Koskas sä alat taas stripata? kysyi Jari kääntäen kovemmalle soitinta vieressään. – Tää ois hyvä kappale! Ponkaisin takaisin istumaan.
- En varmaan oo stripannu! En voinut kuvitella että vaikka olisin halunnutkin nämä olisivat antaneet minun tehdä semmoista, ainakaan Vesku ja Miila. Katsoin anovasti Veskuun, mutta hän nauroi niin, ettei saanut sanaa suustaan, hänen kätensä ihan tärisi selälläni.
- No et niin, sanoivat Annukka ja Heidi yhteen ääneen ja katsoivat paheksuvasti Jaria.
- Se käärmenaistemppu oli kanssa aika kiva… Jari aloitti, mutta ei uskaltanut jatkaa pidemmälle.
- Ilkimys, mutisin. Vesku nauroi hytkyen edelleen, mutta lakkasi vähitellen ja suuteli minua kuin ei olisi nähnyt päiväkausiin.

- Taidat olla vähän kännissä, arvelin vastatessani siihen.
- Ehkä vähän, hän myönsi ja työnsi kätensä paitani alle.
- Älä kehtaa, kaikki katsoo, sanoin, mutta kun vilkaisin ympärilleni, kaikki näyttivät jo unohtaneen minut.
- Ei ne jaksa välittää, Vesku mumisi. – Ja voidaanhan me mennä sisään.
- Oletpa tosiaan, nauroin. – Ei me voida mennä sisään tästä, ne kaikki tajuaa!
- Mennään sitten lämmittämään saunaa, sanoi Vesku, pitäen nyt kiinni niskani takaa niin, että tuijotimme toisiamme silmiin tuskin kymmenen sentin etäisyydeltä.
- Oisko se muka yhtään vähemmän läpinäkyvää? Minua nauratti ja hengästytti. Kai se krapulasta johtui, mutta olisin mielelläni karannut hänen kanssaan jonnekin nyt. – Kokeillaan sitä, sanoin sitten.
- Tosissaanko? Vesku kysyi ja siirsi kätensä puristamaan vyötäröäni niin, että ilmat purkautuivat minusta. Hän hymyili minulle ja puristi vielä kovempaa.
- Mä rakastan sua niin että ihan tekee kipeetä, ilmoitin. – Vai johtuuko se siitä että sä yrität puristaa mut poikki keskeltä?

- Vois ruveta syömään ja saunomaan, kuulin Annukan ehdottavan.
- Me voidaan mennä laittamaan sauna, ilmoitin ja riistin itseni Veskun otteesta.
- Mä voin yrittää sytyttää grillin, sanoi Lauri kuulostaen huvittuneelta ja vilkaisten meitä. Hänen aurinkolasinsa peittivät hänen ilmeensä, mutta eivät minua Laurin ilmeet häirinneetkään, hän nyt oli kuin lempiveli muutenkin. Jari ei näyttänyt pääsevän ylös maasta, mutta Mikke ja Sebbe lähtivät kuuliaisesti hakemaan sisältä ruokaa Heidin kanssa. Vesku ähisi hetken kuin koppakuoriainen selällään, mutta pääsi sitten yllättävän ketterästi jaloilleen.
- Hakisit pari olutta rantavedestä, hän ehdotti lähtiessään hiukan horjuen saunan suuntaan. Yritin, mutta en löytänyt kuin yhden. Ehkä hän pärjäisi sillä, itse en tainnut haluta tänään mitään sensuuntaista.

Sauna oli hämärä ja kolea, mutta onneksi puhdas. Matkalla laiturinnurkalta sinne olin jo ehtinyt muistella Veskun vanhoja juttuja ja pelännyt että joutuisimme kahlaamaan oksennuksessa.
- Oli vaan yksi jäljellä, ilmoitin ja vedin oven kiinni perässäni.
- Eiköhän se riitä, hän ilmoitti ja asetti sen varovasti ikkunalaudalle. Yllätyksekseni pesässä paloi jo iloinen roihu, kun olin kuvitellut, että hän saisi tuhrata sen kanssa puolisen tuntia vähintään.
- Olitpa nopea, ihmettelin.
- Mulla on parempaakin tekemistä kuin raapia tulitikkuja, Vesku sanoi ja alkoi hivuttaa verkkareitani alaspäin. Tunsin miten verenpaineeni alkoi taas kohota, korvissani alkoi suhista ja käännyin laittamaan haankin kiinni ovesta.
- Mä rakastan sua, ilmoitin uudestaan. Hyppäsin ulos housuistani ja kiskoin Veskun päälleni ylälauteelle. Tässä sen enempää silittelyjä nyt tarvittu.
- Samoin, hän sanoi ja silitti poskeani, ja vaikka olin juuri ajatellut että sellaista ei tarvittaisi, tuntui se yhtäkkiä niin ujolta ja viattomalta, että melkein alkoi itkettää. Ei siihen oikein voinut sanoa että unohda hempeily ja naidaan.

Vietimme siellä hyvin ikimuistoisen puolituntisen tai jotain sinne päin, kunnes alkoi tulla niin kuuma, että oli pakko lähteä etsimään viileämpää ympäristöä. Tosin ensimmäinen pesällinenkin oli juuri hiipumassa. Vesku laittoi sinne lisää puita sillä aikaa kun vaihdoin päälleni uikkarini, jotka havaitsin roikkumassa naulassa oven vieressä.
- Menen järveen, ilmoitin.
- No mene ihmeessä. Mun täytyy varmaan tulla kanssa.
- Sitten meidän pitää tulla takaisin lämmittelemään.
- Niinpä. Mutta sitten varmaan on muut saaneet jo grillattua meille jotain syötävää.

Minulle ei maistunut sinä iltana muu kuin vesi, ja sittenkin olin vielä aamulla kipeä. Ellen päätäni ollutkaan saanut ihan typötyhjäksi niin ainakin vatsa oli tyhjennetty perusteellisesti.
- Sä et näytä siltä että haluaisit aamiaista, arveli Heidi kun kömmin silmät turvonneina vessasta sunnuntai-aamuna. Muut kuin me kaksi eivät olleet vielä nousseet, nukkuivat krapulaansa kaikki. Taisi olla aika selvää ketkä saisivat ajaa kotiin.
- Itse asiassa mulla on kauhea nälkä, huomasin kun katsoin miten hän viipaloi kurkkua jälkiuunileivälle.
- Teetäkin on, hän viittasi hellalle.
- Nam, sanoin ja söin kuin hevonen. Ehdimme jutella pitkät pätkät ja tutustua aika hyvin ennen kuin kukaan muu osoitti minkäänlaisia elonmerkkejä ja minua huvitti huomata, miten hän suhtautui Jariin hellästi kuin vähän rasittavaan lapseen. Herttaista mutta oliko se nyt hyvä pohja kestävälle suhteelle? En osannut sanoa, mutta epäilin vähän.

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   28.5.09 14:19:34

Nyt mua ärsyttää vesku ihan hirveesti.. kun päästiin ties kuinka monenteen Vesku-pätkään "Tammoja". Siinä se tais iskeä viimeksikin? En nyt viitsi valittaa Veskun kamaluutta vielä täällä.. kun eivät kaikki vielä tiedä mitä tuleman pitää :)

Mutta voi hitsiläinen, sä et kyllä voi julkaista jessi-jatkoa ennen kuin mansikkakesät on saatettu loppuun toistamiseen! ;)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   28.5.09 15:02:04

En voikaan :)

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   28.5.09 15:47:01

No nyt sit hirveellä tahdilla tätä tarinaa tulemaan, hops hops!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   28.5.09 15:54:28

Olet oikeassa. Muuten menee jouluun.
------------
16.

Olin toukokuun töissä poolissa, kiertävänä sairaanhoitajana, mutta kesäkuussa pääsisin vanhalle omalle osastolleni. Tietysti vasta sitten kun olisimme olleet lomalla ensin. Eri osastoilla kiertäminen oli aika rankkaa, en pitänyt siitä että joka aamu oli vastassa uusien tapojen opetteleminen, mutta kyllähän siitä sentään hengissä selvisi. Se oli perusteltuakin kun jouduin vielä pitämään vapaapäiviä tenttien takia. Työ oli erilaista kuin mitä olin tottunut tekemään, paljon vähemmän ehti puuhata potilaiden kanssa kun aika meni vastatessa siitä, että paperihommat tulivat tehtyä ja oikeat lääkkeet menivät oikeiden potilaiden suihin. Yövuoroja ei ollut, valitettavasti, mutta palkka oli silti parempi, joten en valittanut. Alkuun pelkäsin että minulla olisi uskottavuusongelmia omaisten kanssa, kun olin niin nuori, mutta olinhan jo kumminkin kolmatta kesää hommissa ja lainasin muutamalta arvostamaltani sairaanhoitajilta vakuuttavia maneereja, jotka upposivat heihin kuin häkä.

Vapaata piti ottaa pari päivää silloinkin kun lähdimme viemään Mustia Ahvenanmaalle. Oonan traikusta oli lastaussillan lukitus hajonnut, mutta Ville lupasi lainata omaansa, kun Vesku kysyi. Minä en olisi kysynytkään. Yritin suhtautua Villeen hyvin kohteliaasti nykyään, koska Jinna oli selvästi onnellinen hänen olemassaolostaan, mutta en voinut mitään sille että usein minun teki mieli potkia häntä. Milloin ohimennessäni sääriin, milloin arempiin paikkoihin.

Olihan hän tietysti ystävällinen lainatessaan koppiaan. Auton lainasimme Oonalta, jottei tarvitsisi ajaa kaikkien sinipukuisten tullimiesten ja muiden virkavallan edustajien silmien alla laivaan laittomalla yhdistelmällä. Vesku ei myöskään antanut minun ajaa.
- Sulla ei oo pikku-e:tä.
- Mä olen vetänyt tällä autolla ennenkin, huomautin.
- Laittomasti, hätätilanteessa, ei nyt! Mä ajan!
- Mun pitää näköjään saada se pikku-e:kin sitten, huokaisin kun jouduin kiipeämään pelkurinpuolelle.
- Sun pitää saada kuukin taivaalta, Vesku hymähti ja vilkaisin häntä varuillani nähdäkseni, piruiliko hän. Ei, näköjään, hän kumartui parhaillaan pussaamaan poskeani ja kun satuin juuri kääntämään päätäni, osuikin suulle. Se oli mukavaa.
- Murunen, totesin, ja lakkasin harmittelemasta etten saanut ajaa. Oikeastaan oli parempikin niin, sen verran arvokas lasti meillä nyt oli.

Menisimme Turusta laivalla ja jättäisimme Mustin Bossen talliin toistaiseksi. Hän kärräisi kaksivuotiaat laitumelle vasta reilun viikon kuluttua, mutta kun me olisimme silloin Välimerellä tämä oli helpoin ratkaisu.
- Ootko varma ettei Hanna ole siellä? kysyin kun pääsimme valtatielle.
- Mistäs mä sen voisin tietää? En mä oo nähny sitä sitten kun sillon Villen kanssa.
En viitsinyt kysellä enempää, halusin uskoa häntä. Tiesin, että hän oli ainakin ollut Hannan kanssa ircciyhteyksissä, sillä olin joskus sattumalta löytänyt metreittäin lokeja kun olin lainannut hänen konettaan ja uteliaisuuksissani lukenut pitkät pätkät tylsää väittelyä kouluratsastuksesta kunnes omatunto oli alkanut kolkuttaa. En ollut saanut palattua niihin toistamiseen. En voinut antaa itselleni lupaa semmoiseen vakoiluun, en olisi voinut elää itseni kanssa – enkä nyt ollut muistanut edes miettiä niitä moneen kuukauteen kun olimme kerran suuttuneita Hannalle. Sen asian takia tunsin hiukan kiitollisuuttakin Villeä kohtaan. Hänen ja Hannan seikkailu oli saanut minut uskomaan, ettei asiasta melkein minun kanssani yhtä sydämistynyt Vesku toistaisi hänen temppuaan. Olin lopultakin saanut rauhan mieleeni Hannan suhteen.

Aloin miettiä ratsautumisharjoituksia Mustin kanssa, joihin Vesku oli pakottanut minut. No, suostutellut. Satulaa se oli pitänyt jo useita kertoja kevään kuluessa, mutta minut oli pantu sinne ilman. Varsa ei ollut ollut millänsäkään kun olin roikkunut sen selässä mahallani, mutta minulle oli tullut huono olo. Oli ollut inhottavaa ja pelottavaa tuijottaa kentän hiekkaa pää sen kyljellä ja miettiä, että olisin siinä kasvoillani jos se päättäisi tehdä jonkin sivuttaisliikkeen, enkä ollut suostunut siihen toista kertaa. Mustikka oli ollut huolestuneempi kun olimme Oonan avustuksella äheltäneet minut sen selkään oikein ratsastusasentoon, mutta minulla oli turvallisempi olo ja pian varsa oli tainnut huomata sen. Olin pitänyt jalkani irti kyljistä ja jutellut sille ja Vesku oli taluttanut meitä pienen matkaa tunkien samalla lapselle porkkananpalasia suuhun. Sitä olimme toistaneet pari kertaa, muutaman päivän välein, ja sitten jättäneet siihen.
- En mä tiedä oliko se liian aikaista, mutta ei se näyttänyt saavan siitä traumoja, Vesku tunnusti.
- Entä jos mun paino vaurioitti sen selkää?
- Ei nyt sentään, sehän on vahva kuin mullilauma. Syksyllä jatketaan tästä.
- Kiva! Kun se on saanut leikkiä villihevosta monta kuukautta!
- Älä ala mamoilla. Ei omasi ole kuin pari vuotta vanhempi.

En ollut ennen matkustanut laivalla hevosen ja trailerin kanssa, mutta Vesku oli. Saimme hyvän, tilavan paikan, kun päästimme suurimman osan henkilöautoja edellemme ja sitten, vaikka muut automatkustajat hilpaisivat vikkelästi pois autokannelta, onnistuimme saamaan luvan jäädä sinne. Vesku keskusteli tyhjä vesiämpäri kädessään meitä hätistelleen nuoren miehen kanssa ja kun tälle jäi ilmeisesti vaihtoehdoksi juottaa ja vahtia purevaa miljoonaratsua traikussamme tai olla ajamatta meitä ihmisten puolelle, saimme luvan jäädä alas autokannelle. Ei silti, ei Mustikka ollut kuin lievästi huolissaan kun koneiden jyminä kantautui sen korviin ja silloin Vesku tunki sille korviin ravurien korvatulpat, jotka oli käynyt varta vasten hankkimassa. Se joi ämpärillisen vettä ja sitten näytti tyytyväiseltä kun sai täyden heinäverkon eteensä. Suljin varmuuden vuoksi kuitenkin traikun sivuoven, sillä meteli oli aika korviahuumaava.

- Haluatko sä käydä syömässä tai juomassa jotain? Vesku kysyi kun istuimme lokasuojilla.
- Ei mua huvita yksin lähteä tonne vaeltamaan, en takuulla löytäisi takaisin tänne, sanoin epäilevästi.
- No haluatko jotain jos mä haen?
- En mä välttämättä. Vaikka kyllä tässä varmaan alkaa vähän hiukoa ennen kuin perille asti päästään.
- Mä haen sitten jotain, Vesku päätti ja katosi näkyvistäni auton toiselle puolen. Jäin tuijottamaan laivan metalliseinää edessäni ja kuuntelemaan, kuuluisiko moottorien kolkkeen yli kopista jotain ylimääräistä, mutta ei. Kun korvani alkoivat soida metelistä, kiipesin takaisin autoon, kun tulin ajatelleeksi, että tuntisin kyllä takapuolessani jos Mustikka alkaisi liikehtiä jotenkin levottomasti ja samalla välttyisin menettämästä kuuloani. Mitä sitten tekisin, jos varsa alkaisikin riehua, siitä minulla ei ollut aavistustakaan, ja toivoin, ettei niin kävisi.

Eikä käynytkään. Vesku palasi ja toi tullessaan pari katkarapuvoileipää ja limsaa ja katsoin niitä ihastuneena. Olin pelännyt, että parasta mihin hän pystyisi, olisi kelmuun pakattu nihkeä sämpylä, mutta nämä olivat ihanasti muovirasiassa ja mukana oli jopa pieni haarukka. Vesku tipautti pari rapulaista syliinsä ja minua alkoi naurattaa.
- Katokkin ettet jätä näitä tänne pitkin, sanoin ja poimin ne hänen suuhunsa.
- Katkiksia? Kuin?
- Niistä tulee kuulemma maailman pahin löyhkä. Oona tappaisi meidät.
- Mistä tiedät?
- Olen kuullut kerrottavan, sanoin.

Maarianhaminan satamassa juotimme Mustin toistamiseen ja nappasimme korvatupot pois. Se ei näyttänyt mitenkään erityisesti kärsineen laivamatkasta, ja eihän se tosiaan ollut ensimmäistä kertaa siellä ollut, joskin ensimmäistä kertaa ohutseinäisessä trailerissa kiinnisidottuna.
- Paljonko meillä on nyt matkaa? Joko mä nyt saan ajaa? kysyin toiveikkaana ja katselin ympärilleni, vaikka ei satama-alueessa nyt juuri nähtävää ollutkaan.
- Et saa, Vesku sanoi, ja liekö hänellä ollut vaikeuksia sanoa minulle ei, mutta taas sain hyvittelevän suukon.
- Onko kaikki varmasti ihan okei? kysyin naurahtaen.
- Voisko olla paremmin? hän kysyi ja sulki trailerin oven.

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   28.5.09 16:49:24

juuri kävi sama ajatus mielessä :)

mäki oon lukenu varmaan kolme viikkoa melkein joka päivä ihan hirvittävät määrät tekstiä, enkä ole vieläkään lopussa! Mä vähän nautiskelen.. töissä tulostan hirveät pinot ja lueskelen sitten bussissa, kotisohvalla ja työpaikallakin ;)

harvoja tarinoita jaksaa lukea moneen kertaan, mutta tämäkin vetää puoleensa vaikka muistankin koko ajan lisää tapahtumista. vähän kuin päiväkirjaa lukisi vuosien jälkeen ;)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   28.5.09 20:44:21

Tuikataas tännekin.
------------
En oikein tiennyt miltä olisin odottanut Lundien siittolan näyttävän, mutta en ainakaan pettynyt. Olisin voinut yhtä hyvin tulla jollekin pienenpuoleiselle englantilaiselle hevostilalle. Avaraa, aurinkoista ja tarkoituksenmukaista, valkoisia aitoja, vihreää nurmea ja punatiilisiä rakennuksia. Vasta nyt oikein tajusin, miten paljon Hannalla täytyi olla rahaa takanaan. Ei ihme, että naikkonen osteli Namun tasoisia hevosia tuliaisiksi itselleen.

Vesku ajoi tallin näköisen rakennuksen viereen ja sammutti auton.
- Mitäs nyt? kysyin.
- Mä käyn katsomassa löydänkö Bossen näyttämään, mihin laitetaan se. Hän nousi autosta ja käveli sisään. Minä avasin traikun sivuoven ja Musti ojensi kiinnostuneena päätään sieltä, päästäen sellaisen hirnunnan että se korvia vihlaisi. Jostain kuului vastaus, ja toinenkin. Säikähdin kun törmäsin Veskuun peräytyessäni huutoa.
- Kävitpä äkkiä.
- Juu, ei tarvinnut etsiä kaukaa. Viedään se tonne vapaaseen oritarhaan nyt ensalkuun.

Bosse oli seurannut Veskun kannoilla ja hymyili leveästi.
- Tervetuloa, tervetuloa! hän sanoi ja kätteli minua molemmin käsin, ihan kuin olisi ollut tosissaan ilahtunut nähdessään minut. Ukko osasi ottaa yleisönsä ja kun avasimme yhteistuumin takasiltaa, juttelimme jo kuin emme olisi nähneetkään viimeksi edelliskesänä. Charmikas vanha mies, tämä Hannan isä. Tai ei nyt edes ikäloppu, viisissäkymmenissä?
- No niin, onkos se yhtään nätimpi kuin viime kesänä? hän lausahti kun varsa peruutti ulos. Se katseli ympärilleen pää taivaissa ja tärisi innostuksesta, hirnuen taas kovaan ääneen. Julisti saapuneensa.
- On se kai, arvelin, ja katsoin sitä tarkkaan. Ei sitä tullut sillä lailla katsottua kun se oli joka päivä silmissä, mutta nyt totesin hämmästyksekseni, että se oli ihan hevosen mallinen juuri tällä hetkellä. Ei takakorkea eikä etukorkea eikä mitenkään muutenkaan muotopuoli vaan oikein kaunis. Niin Bossenkin mielestä, mitä ilmeisimmin.

- Sillä on jo sisaruksiakin, Bosse ilmoitti kun jätimme sen putkiaitatarhaan lähimmäksi tallia. – Tulkaa katsomaan.
- Tota… Vesku vilkaisi kelloaan. – Iltapäivälaiva…
- No ei kai teillä semmoinen kiire ole? Katsellaan paikat ja syötte ja menette sitten yölaivalla? Tai vaikka huomenna.

Vilkaisin Veskua, joka vilkaisi minua. Ei tässä nyt kai sellaista hoppua ollut, ettei muutamaa tuntia voisi viipyä, tahdoin tosi mielelläni nähdä millaista täällä oli.
- Yölaivalla meidän on pakko mennä, Ville tarvitsee traikkua huomisiltana, hän sanoi sitten. Bosse näytti ilahtuneelta ja soitti saman tien jollekin, ilmoittaen ylimääräisistä ruokavieraista. Sitten saimme täydellisen opastetun kierroksen. Talli oli vähintään yhtä pilkunsiisti ja tarkoituksenmukainen kuin Hannankin mantereella, joskin vähän aution oloinen nyt, kun kaikki hevoset, paitsi varsomista odottavat tammat olivat jo yötä päivää ulkona. Olin kuvitellut että tammoja olisi kymmenittäin mutta niitä olikin vain vähän toistakymmentä, kertoi Bosse. Varsoja ja nuoria hevosia oli kyllä sitten lisäksi melkoinen lauma, ja sitten kaksi oria. Kisaavat orit kävivät Hannan luota täällä kuulemma keväällä hyppäämässä, ja niiden sperma pakastettiin. Wotkin oli käynyt osuutensa antamassa ja palannut sitten Hankoon.

Kuuntelin haltioituneena. Miten mielenkiintoiselta kaikki kuulostikaan! Taisin esittää enemmän kysymyksiä kuin keskiverto koululuokka ja tutkin kiinnostuneena labrantapaista, jossa hevosensiemenet käsiteltiin ja joko lähetettiin eteenpäin tai pantiin pakkaseen, sekä tekovaginoita ja tammanvirkaa toimittavaa pukkia. Emme ehtineet ulos tallista katsomaan hevosia ennen kuin Bosse vilkaisi kelloaan ja sanoi, että oli parasta mennä syömään.

Asuintalo nökötti sulassa sovussa tallien ja talousrakennusten kanssa, eikä sitä erottanut niistä muu kuin verhot ikkunoissa ja kukkalaatikot ovenpielessä ja ikkunoiden alla. Emme olleet ollenkaan ainoina käymässä sisään, totesin hämmästyen ja sitten ihmettelin mitä olin hämmästellyt. Totta kai tällainen hevosmäärä tarvitsi melkoisen määrän henkilökuntaakin. Tai ehkä ihmettelin sitä, että kaikki ruokailivat yhdessä. Pitkän pöydän ääressä oli jos jonkinnäköistä hiipparia ja pöydän päässä kalseimman näköinen kotka, mitä olin aikoihin nähnyt.
- Ingela, esitteli Bosse ja kättelimme naista. Hän oli selkeästikin Hannan äiti. Piirteet olivat samat, ja vaaleat hiukset, mutta monta kymmentä vuotta vanhemmassa paketissa. Ja vaikken Hannasta taas pitänytkään, ei hän ollut noin ylimielisen näköinen. Mietin miten nainen pystyi alentumaan tällaiseen, etenkin jos tämä oli päivittäistä, aterioimaan samassa pöydässä kaikkien palkollisten kanssa. Mahtoikohan hän joutua itse tekemään ruoankin koko tälle hevosenhajuiselle porukalle vai oliko hänellä sitä varten keittäjä?

Seuraavaksi järkytyin kun tajusin, että koko nälkäinen lauma puhui keskenään vain ruotsia. Vesku osallistui keskusteluun jonkin verran, mutta minä pidin suuni visusti kiinni. Kuuntelin kyllä sujuvasti, mutta en saanut käyntiin sitä vaihdetta, että olisin saanut sanotuksi kummempaa kuin ”kan du ge mig bröd” pöytänaapurilleni. Se onnistui sitten kyllä myöhemmin, kun Ingela keksi Bosselle jotain tähdellisempää tekemistä ja hän nimitti yhden pöydässäistujista, Thomaksen, oppaaksemme. Nuori mies yritti vääntää murteellista ja onnetonta suomea kun lähdimme kolmen kesken takaisin tallin suuntaan, mutta rohkaisin lopulta mieleni ja sanoin, että kyllä hän voisi puhua ruotsiakin. Vesku voisi kääntää jos putoaisin kärryiltä.

Wotilla oli jo kaksi varsaa; molemmat tammat joista se oli edelliskeväänä siemennetty, olivat varsoneet. Yksi tamma ja yksi ori, joka muistutti pilkuntarkasti Mustikkaa samanikäisenä. Näin sitten samalla Katrinankin, mustan tamman, jolla tiesin Veskun aiemmin kisanneen. Se oli suunnattoman kaunis hevonen, mutta niinhän täällä kaikki olivat. Olin oikein iloinen, että Musti oli kasvamisessaan niinkin sopusuhtaisessa vaiheessa kuin oli, ettei sen tarvinnut hävetä täällä valiohevosten joukossa halpaa virolaista emäänsä.

Saimme kulutettua uskomattoman pitkän ajan hevosia katsellessamme, mutta iltakymmenen aikaan tila alkoi hiljentyä ja Bosse haki meidät sisään. Ingelaa ei enää näkynyt, mutta jostain kuului television ääni ja pitkälle pöydälle oli katettu iltapalaa. Söimme ja sitten Bosse tahtoi esitellä voitonmerkkejään. Jalostuspalkintoja, valokuvia, kunniakirjoja. Niitä notkuivat hänen työhuoneensa seinät, ja sinne tänne oli ripoteltuna myös valokuvia Hannasta. Aina palkintojenjaossa, aina kauniina ja hymyilevänä, alkaen kuvasta, jossa täydelliseen kisa-asuun puettu pikkutyttö istui mitä ihanimman pienen welsh-ponin satulassa, vaaleat palmikot olkapäillään.
- Meidän pitääkin hommata Leksalle ja Karoliinalle walesinponi eikä shettistä, totesin Veskulle, joka sanoi, että meillä oli kyllä tarpeeksi monta kaviota jo.

Puolen yön jälkeen lähdimme ajamaan takaisin satamaan, odottamaan laivaa. Pääni oli niin täynnä hevossiitosta ettei edes nukuttanut, mietin vain.
- Tommostako sä ajattelit joskus meille? kysyin Veskulta.
- No jestas, en ehkä ihan noin suureellista, hän nauroi.
- Mutta omaa tallia kuitenkin.
- Jonkinlaista varmaan, niin.
- Vahinko että Niki on ruuna! Sillä olis ollut niin kiva teettää varsoja!
- Paperiton virolainen, ei kannata.
- No semmosestahan sunkin varsasi on.
- Ei niitä vahinkoja tarvii tieten tahtoen tehdä.

En viitsinyt väittää vastaan, tottahan se oli, ettei sen paremmin Nikillä kuin Mansikallakaan ollut Suomessa minkäänlaista jalostusarvoa. Taisikin olla onni, että Niki oli ruuna, olisin voinut siitä huolimatta innostua asiasta.
- Mutta Musti saa kyllä pysyä orina jos ei nyt ihan siaksi rupea, Vesku sanoi mietteissään.
- Siitokseen joskus? kysyin.
- Jos Wotista tuleekin Suomen huippu, tai siitä itsestään…
- Siitä voi tulla arvokas vahinko, sanoin tyytyväisenä. – Ruvetaanko puhumaan poneista nyt?
- Ei. Puhutaan mieluummin siitä, missä meidän matkalaukku on. Pitää ruveta pakkaamaan.
- Se on vaatehuoneessa, sanoin tyytyväisenä, kun tiesin vastauksen heti. Ajatus pakkaamisestakin oli mukava. Lähtöön oli enää pari päivää, pari vaivaista päivää. Nukutti entistä vähemmän ja kinusin Veskua kertomaan kaiken Santorinista, hän kun oli ollut siellä ennenkin. Hän juttelikin kuuliaisesti kunnes olimme päässeet laivaan, sitten hän tahtoi ottaa muutaman tunnin tirsat ja käperryimme hiljaiseen ja rauhalliseen nurkkaukseen. Jos nyt voi sanoa, että millään laivalla ikinä oli aamuyöllä rauhallista.

Lähettäjä: ssfä 
Päivämäärä:   28.5.09 20:51:00

Hippelihoi, on taas monta pätkää lukematta. -.-

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   29.5.09 10:59:30

Jos tätä laittais vaikka kolme piiitkää pätkää per päivä, niin meniskö sittenki vielä hirveen kauan ennen ku pääsis niitä uusia lukemaan? Sennnu sä ehdit varmaan kirjottaa kirjan verran sillä aikaa ku näitä vanhoja laitat..

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   29.5.09 12:55:38

Tästä on nyt jo noin 2/5 täällä :)
Ja mikäs sen mukavampaa kuin ehtiä kirjottaa rauhassa :D
------------
17.

Miksi taas jouduimme nousemaan ennen sianpieremää ehtiäksemme lentokoneeseen?

- Seuraavan kerran kun lähdetään lomalle katsotaan, että lento on päivällä, mutisin noustessani neljältä ihanan lämpimästä sängystä.
- Ja hukataan koko päivä matkustamiseen? Nyt me ollaan perillä niin, että ehditään tehdä vielä vaikka mitä, sanoi Vesku paljon minua pirteämpänä. Piristyin itsekin häntä katsoessani, vaikka haukottelinkin niin, että leuat olivat revetä. En ollut hetkeäkään kuvitellut hänen suostuvan hukkaamaan paria viikkoa sellaiseen joutilaisuuteen kuin lomailu, kun olimme sitä Miilan kanssa ehdottaneet, ja olin edelleen iloisesti yllättynyt. Ehkä perintörahat vähän polttelivat taskussa, tai välikö syyllä. Pääasia että olimme lähdössä.

Taksi oli tilattu etukäteen ja kun olin pukeutunut soitin Miilalle varmistaakseni, että heilläkin oli herätys toiminut. Nappaisimme heidät kyytiin matkalla lentokentälle.
- Sanoitko sille, ettei ota konjakkia matkaevääksi? Vesku kysyi hammasharja suussaan kylppäristä.
- Miilako ottaisi konjakkia evääksi? ihmettelin tekopyhästi ja sujautin omaan olkalaukkuuni pari vesipulloa. Toinen oli vettä, toisessa oli vähän terästettäkin. Olin vähän hurjalla tuulella – vähän pääntyhjennystuulella nyt taas itsekin. Vapun alla mökillä olin hölmöillyt ja juonut liikaa heti alkuunsa ja muutenkin ajatus pääntyhjennyksestä ennen viimeisiä tenttejä oli tuntunut hölmöltä. Nyt oli parempi ajankohta . Viskiä en kuitenkaan todennäköisesti maistaisi enää ikinä. Olin maistanut sen oksettavasti suussani varmaan pari viikkoa mökkiviikonlopun jälkeen, joka ainoa aamu herätessäni, niinpä pullossani olikin rehellistä suomiviinaa, koskenkorvaa. En tiennyt uskaltaisinko missään vaiheessa tunnustaa sitä Veskulle mutta minua se kiherrytti, tunsin olevani taas kuudentoista.

- Lyödäänkö vetoa että ottaa? Vesku kysyi tullessaan kylppäristä. Hän näytti rentoutuneelta, hyväntuuliselta ja onnelliselta ja halasi minua. Juuri siltä minustakin tuntui, väsyneen lisäksi.
- Onko nyt kaikki käsimatkatavaroissa? hän varmisteli.
- Hammasharja, on, bikinit, on, rahat ja matkaliput ja juotavaa, luettelin. – Apua! Pillerit meinas unohtua.
- Ota toki ne mukaan, Vesku ehdotti ja niin tein. Luulenpa, että ehkäisypillerit olivat yksi maailman suurimmista keksinnöistä. Paitsi, että ne toimivat nimensä mukaisesti niillä saattoi myös pitää huolen siitä, että saattoi viettää pari viikkoa bikineissä tarvitsematta murehtia kuukautisia.

Taksi tuli minuutilleen ja ehdimme kentälle melko täsmälleen siihen aikaan kun olimme halunneetkin.
- Kestä mua, mutta mä haluan varmaankin tupakoida välillä tällä lomalla, sanoin Veskulle kun olimme saaneet matkalaukkumme pois käsistä.
- Niin kuin nyt, hän arvasi ja nyökkäsin. Jätimme Laurin ja Veskun aamukahville ja menimme Miilan kanssa kammottavanhajuiseen tupakkahuoneeseen, missä hän oitis kiskaisi laukustaan sen Veskun uumoileman konjakkipullon.
- Me ollaan ihan kamalia, tirskuin, mutta se kuusitoistavuotiaan olo ei ollut päästänyt otettaan minusta.
- Ei todellakaan olla, me ollaan ihania, sanoi Miila vakavana ja tarjosi minulle pastillin kun lähdimme ulos. Tupakansavu tuntui seuraavan meitä kuin hiuksiin tarttunut hämähäkinverkko ja päätin muistaa, että seuraavan kerran jos halusin polttaa, unohtaisin koko ajatuksen ellen voisi tehdä sitä ulkoilmassa.

Lauri ja Vesku olivat miettimässä mikä olisi todennäköisyys sille, että lento lähtisi ajoissa ja olivat päässeet surkean pieniin lukuihin, niinpä yllätyimme iloisesti kun sen lähtöä ei lykättykään kertaakaan.
- Konjakkia, Vesku kuiskasi korvaani kun olimme löytäneet paikkamme, Miilan ja Laurin takaa.
- Niinpä. myönsin, ja kurotuin suukottamaan häntä leukaan. – Ei kai sua häiritse?
- Ei kai, niin kauan kun mun ei tarvii kantaa sua matkalaukun lisäksi.

En kuitenkaan laittanut konjakkisuullisen syyksi sitä, että nukuin oikeastaan koko lennon ajan, vaan aikaisen herätyksen. Tuskin viitsin ateriaa vilkaista ennen kuin lupasin sen Veskulle. Heräsin vasta kun lennon kuulutettiin alkavan laskeutumisen, ja olin, jos mahdollista, vielä paremmalla tuulella. Näin ikkunapaikaltani määrättömiin kirkkaansinistä merta, ja ruskean ja vihreän kirjavan kuunsirpin muotoisen saaren siinä. Päämäärämme.

Väsyttävän, hitaan jonottelun jälkeen, joka sisälsi ulosmenon koneesta, matkatavaroiden odottelun ja sitten vielä marssimisen jonossa ulos lentoasemalta ja jonottamisen bussiin, pääsimme matkaan. Vaikka olimme eri hotelleissa, meni niihin sentään sama bussi, ja saimme rupatella vielä matkan ajan ja suunnitella mitä lopun päivää tekisimme.
- Nyt tulee teidän, sanoi Miila, kun olimme ajaneet jo jonkin aikaa ruuhkaisilla kapeilla kaduilla melko laajassa kylässä, ajettuamme ensin hyvän matkaa halki saaren korkean keskiosan. Bussinmentäviä katuja ei kuulemma ollut kuin muutama, joten saisimme vähän matkaa kävellä laukkuinemme, kun ne ensin saimme tavaratilasta. Bussi ruuhkautti liikenteen melko totaalisesti. Vilkutin Miilalle ja lähdin seuraamaan muita samaan hotelliin meneviä, nauttien lämpimästä ilmasta ihollani, joskin olo oli aika nihkeä kainaloiden tienoilta. Toivottavasti suihku toimisi. Tai jos niin onnettomasti kävisi ettei, oli kai altaalla suihku? Nautin jokaisesta sekunnista, vaikka minulla olikin epämääräinen tunne, että saatoin haista hielle, ja yritin pysytellä kaukana kaikista muista ihmisistä.

- Hae sä meidän avaimet, ehdotin Veskulle ja istuin matkalaukkumme päälle katsomaan aulan avoimista ikkunoista ulos. Pihalla oli pieni uima-allas ja allasbaari. Altaan ympärillä olevat aurinkotuolit olivat kaikki varattuja ja niiden takana näkyi omituisesti ohikävelevien ihmisten päitä. Minun pitäisi ensi tilassa käydä tutkimassa miltä siellä oikein näyttäisi – oliko jalkakäytävä montussa vai hotellin piha korokkeella vai mistä oli kysymys? Joka tapauksessa seuraava, mitä näin, oli meri. Kun nousin seisomaan näin myös kaistaleen mustahiekkaista rantaa ja pystyin arvioimaan miten kaukana rantaviiva oikein oli – ei kaukanakaan. Millaista luksusta, sekä uima-allas että Välimeri ihan pihassa!
- No niin, sanoi Vesku palatessaan ja tarttui kiinni matkalaukun kahvasta.
- Mihin päin mennään? kysyin. Hän osoitti portaita.
- Eikö oo hissiä? kysyin katsoen huolestuneena isoa laukkua.
- Yks kerros vaan. Kyllä sen jaksaa kantaa.

Seurasin häntä katsellen uteliaana ympärilleni, vaikka ei hotellissa sinänsä mitään erityistä katsomista ollutkaan, valkoisia seiniä ja ruskeita ovia. Huoneemme ei ollut sen sykähdyttävämpi, joskin ihan toimiva. Sänky, pari tuolia, peilipöytä, baaripöydän oloinen erottamassa pientä keittiösyvennystä muusta tilasta. Marssin suoraa päätä leväyttämään parvekkeen oven auki ja totesin sen olevan suoraan kauppakujan päällä. Ihmisiä käveli alapuolellamme, poiketen kuka mihinkin myymälään. Toisella puolella katua oli vehreä piha ja lukuisia ruudullisin pöytäliinoin peitettyä pöytää. Ravintola.

- Missä te asuitte täällä sillon kun te olitte viimeksi? kysyin Veskulta.
- Vähän tuolla keskemmällä, hän sanoi osoittaen jonnekin lentokentän suuntaan. – Tää on ehdottomasti paremmalla paikalla. Ranta ihan vieressä ja kaikki ravintolat.
- Mun täytyy päästä suihkuun nyt ihan heti.
- Mä voin purkaa vaatteita sillä aikaa, Vesku lupasi ja levitti matkalaukun sängylle.

Suihku toimi, onneksi, vettä tosin tuli vähän kitsastellen, mutta riittävästi hikien huuhtomiseen. Kääriydyin sitten hotellin valkeaan pyyhkeeseen ja totesin, että Vesku oli saanut kaikki rytkymme jo kaapin hyllyille.
- Reipas poika! kehuin. – Nyt kun olisi jotain juotavaa niin istuttaisiin parvekkeelle vähäksi aikaa imemään tunnelmaa.
- Eikö sulla ollut vettä?
- Öh… aloitin. Vesipullo oli tyhjä, mutta se toinen oli vielä juomatta. – Se on vähän terästettyä.

Veskun ilme oli näkemisen arvoinen, mutta sitten hän alkoi nauraa.
- Sinäkin, muruseni.
- Minäkin, myönsin. Kaivoin pullon olkalaukustani ja kiinnitin pyyhkeen kunnolla rintojeni päälle ennen kuin astuin pienelle parvekkeelle. – Tässä pitäisi mennä pyykkinarut kujan yli parvekkeelta toiselle. Mihin laitoit meidän aurinkorasvat?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   29.5.09 22:59:59


Istuimme seuraamassa kadulla käveleviä ihmisiä, Veskukin kävi suihkussa ja minä vaihdoin pyyhkeeni bikineihin, sillä pyyheviritys ei tahtonut sittenkään pysyä ylhäällä. Poltin yhden tupakan siinä sillä aikaa kun Vesku ei ollut vieressä ja istuin silmät ummessa auringossa. Meidän pitäisi etsiä jostain vähän juotavaa ja jotain ruokaa aamiaiseksi ja välipaloiksi, mutta onneksi kauppoja oli näin paljon ja näin lähellä. Vettä ainakin saisi varmaan joka ikisestä matkamuistomyymälästäkin, tuoreiden sämpylöiden löytäminen voisi olla vähän haasteellisempaa. Täällä ei näkynyt siesta mitenkään vaikuttavan elämään, kauppojen ovet eivät sulkeutuneet, eikä lomalaisten vaellus hiljentynyt hetkeksikään. Missähän vaiheessa Miila ja Lauri olivat? Ja miten kaukana he oikein asuivat? Aurinko alkoi tuntua todella kuumalta olkapäillä, ja juomani terästetty vesi maistui pahalta suussa, etenkin jälkikäteen Menin sisään, nostin matkalaukun pois vuoteelta ja heittäydyin siihen. Sisällä oli paljon viileämpää. Ja minua alkoi vähän heikottaa, aloin kaivata ruokaa. Olinhan syöttänyt lentokoneaterianikin Veskulle. Seuraavalle matkalle pakkaisin voileipiä evääksi. Jälkiuunileipää… minulla oli jo ikävä sitä.

En halunnut nukahtaa, mutta laiskotti niin, etten jaksanut nousta ottamaan puhelintani ja yrittää soittaa Miilalle. Vesku kaivoi sen minulle tullessaan suihkusta ja heittäytyessään viereeni. Miila ei vastannut.
- Niillä on kotiutuminen kesken, Vesku arveli ja silitteli vatsaani.
- Mitähän sä mahdat tarkottaa.
- No purkavat tavaroita tietysti, ja semmosta. Käyvät allasbaarissa syömässä hampurilaiset…

Siinä vaiheessa mahani kurahti niin että huone kaikui ja Vesku kiskaisi kiireesti pois sormensa, jotka olivat jo lähteneet ujuttautumaan bikininhousujeni alle. – Ei kai sulla ole nälkä?
- Mun on varmaan ihan pakko saada ruokaa nyt, sanoin, ja tartuin hänen käteensä. – Mennään allasbaariin?
- Mulla on parempi idea, Vesku sanoi ja antoi suukon olkapäälleni. Olin jo ilmoittamassa, että halusin ihan tosiaan nyt ruokaa, kun hän hyppäsi pystyyn ja alkoi kiskoa vaatteita päälleen. – Ala tulla. Tossa on gyros-kioski ihan sadan metrin päässä.
- Mikä kioski? kysyin kiinnostuneena ja mahani päästi taas vonkaisun.
- Pistä jotain muutakin päälle niin näet kymmenessä minuutissa.

Katsoin Veskua, joka oli vetänyt päälleen valkoisen T-paidan ja löysät shortsit ja näytti hyvältä, joskin valkoiselta – mutta kyllä se seikka parissa viikossa muuttuisi. Etsin shortsit minäkin, ja ensimmäisen topin joka osui käteen ja varttia myöhemmin istuimme palmun alla rannassa ja söimme pitaleipiä. Sisällä oli jotain kebablihan tapaista ja vihanneksia ja jugurttikastiketta ja ahmin sitä niin, että viimeksi mainittua valui pitkin leukaani.
- En tiedä koska oisin saanu näin hyvän aamiaisen, sanoin suu täynnä ja pyydystin noron ennen kuin se tipahti vaatteilleni.
- Haluatko toisen?
- En kiitos. Kai me mennään jonnekin oikein syömäänkin vielä tänään.

Ryttäsin paperin ja tartuin puhelimeeni yrittääkseni taas tavoittaa Miilaa, mutta se soi ennen kuin ehdin etsiä numeron.
- Missä te olette? siskoni kysyi ja kuulosti vähän hengästyneeltä.
- Rannalla aamiaisella.
- Me ollaan menossa kauppaan, tuutteko mukaan?
- Mihin kauppaan? Missä päin saarta te oikeen olette?
- Anna Veskulle niin mä annan Laurille. Ne voi kertoa missä me kumpikin ollaan kun nehän tuntee jo paikat viime reissultaan.

Tein niin ja istuin sitten juomassa tyhjäksi limsatölkillistäni sen aikaa kun Vesku puhui puhelimeeni.
- Ne tulee tänne, hän sanoi sitten. – Vaikka paras leipäkauppa on niillä kyllä tossa matkan varrella. Pyysin, että ne tois meille jotain hyvää. Jälkiruoaksi.
- Mitä hyvää? kysyin kiinnostuneena. Jokin makea maistuisi nyt.
- Katotaan mitä ne keksii.

Miila ja Lauri tulivat ehkä kymmenen minuutin kuluttua ja toivat tahmeita rahkatäytteisiä piirakoita ja suklaakastikkeella täytettyjä voisarvia ja onneksi myös lisää limsaa. He istuivat samaan rinkiin kanssamme roskaiselle hiekalle ja söimme siinä jälkiruoat samalla kun suunnittelimme mitä seuraavaksi tekisimme.
- Mennään ruokaostoksille ja kattomaan vähän paikkoja, käydään teillä ja vaihdatte illastamisvaatteisiin, sitten käydään meillä ja lähdetään syömään kun on sopiva aika, summasi Miila lopulta.

Se kuulosti hyvältä, mutta minua laiskotti ja ojentauduin hetkeksi pitkäkseni. Hiekka täällä ei ollut juurikaan hiekkaa vaan pieniksi rusinoiksi ja rypäleiksi hioutuneita mustia kiviä, jotka eivät tarttuneet nahkaan, mutta muuten tuntuivat muhkuraisilta. Miila suihki silti hartiani puhtaiksi kun nousin ylös ja kun olimme käyneet ruokaostoksilla hän valitsi minulle sopivan hellemekon päälle.
- Sä laitat tän ja mä laitan sen mun sinisen, hän ilmoitti.
- Mihinkä mun sitten pitää pukeutua? Vesku kysyi muka ymmällään ja suhautti auki kylmän oluen.
- Sä kelpaat noin, sanoi Miila ja vilkaisi häntä hyväksyvästi.

Miilan ja Laurin hotelli oli kaukana kylän keskustasta, vuoren rinteellä. Tai matka ei ollut pitkä, tuskin kilometriä, mutta se oli jyrkkää ylämäkeä. Olin iloinen, ettei samassa paikassa ollut ollut meille tilaa, oma hotellimme rantabulevardin varrella oli ehkä tylsempi mutta sijainniltaan paljon mukavampi. He vaikuttivat kuitenkin tyytyväisiltä ja kehuivat näköalaa sekä vielä ylemmäs vuorenrinteelle että alas kylään. Yritin parvekkeelta löytää oman hotellimme katon, onnistumatta siinä, mutta kyllä tässä varmaan parissa viikossa ehtisi oppia kylän niin, että sekin löytyisi.

Menimme syömään tavernaan, joka oli suunnilleen hotelliemme puolivälissä, koska siinä oli sinnikkäin ja ystävällisin sisäänheittäjä. Luin kiinnostuneena ruokalistaa kreikaksi; olin silloin kun opiskeluinto kevään lopulla oli ollut vähän väsynyt, opetellut tentittävien asioiden sijaan vähän aikaa kreikkalaisia aakkosia, ja muistin niistä yllättävän paljon vieläkin. Mitä kaikki tarkoitti, siitä minulla ei sen sijaan ollut aavistustakaan vaan jouduin kääntämään englanninkielisen aukeaman esiin. Onneksi Veskulla ja Laurilla oli jo jonkinlainen käsitys edelliseltä reissultaan, mitä täällä kannattaisi tilata.
- Mä muistan kun te tulitte täältä edellisen kerran, ilmoitin kun olimme syöneet hiukan kreikkalaista salaattia alkupaloiksi ja juoneet jo kokonaisen pullollisen paikallista viiniä.
- Mäkin muistan, Lauri sanoi ja hymyili minulle. – Sä tulit meitä vastaan lentokentälle enkä ole usein nähnyt niin kiukkuista naisihmistä kun Vesku sanoi että mä tulen sen kämpille odottamaan iltajunaa.
- En mä kiukutellut, protestoin.
- Et sä sanonut mitään, mutta…

Muistin sen kyllä. Olimme tavanneet Veskun kanssa tuskin kuukautta aiemmin ja olin rakastunut enemmän kuin korviani myöten. Laurin roikkuminen siinä läsnä kun kohtasimme viikon eron jälkeen oli ollut kyllä tuskastuttavaa.
- Mä selvisin siitä hengissä, ilmoitin ja hymyilin hänelle. Siitä oli tullut yksi rakkaita muistojani, niin kuin useista päivistä sinä kesänä kun olimme Veskun kanssa tavanneet. Eivätkä asiat olleet siitä juuri huonontuneet.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   30.5.09 19:11:38

18.

Pari ensimmäistä päivää otimme vain huolella aurinkoa, ensin omalla rannallamme ja sitten seikkailimme kahlaamalla taksiveneeseen, joka puksutti niemenkärjen ympäri toiselle rannalle. Iltaisin kävelimme pitkin poikin kylää ja etsimme syömäpaikkaa, joka juuri sinä iltana vetoaisi. Rannanvarsi oli pelkkää ravintoloiden jonoa, mutta vaikka niissä olikin ihana näköala merelle, tuntui että sen kustannuksella ruoka oli sekä huonompaa että kalliimpaa kuin sisemmällä sijaitsevissa paikoissa.

- Mä olen palanut, totesi Miila huolestuneena, kun sinä iltana istuimme löytämässämme intialaisessa ravintolassa. Hänen olkapäistään nousi kiharalle valkoisia ihohöytyviä, vaikka ne muuten kiiltelivätkin juurirasvattuina.
- Ja mä alan vähän kyllästyä, tunnustin minä. – Ei ihmistä oo tehty makaamaan aloillaan kellon ympäri. Ei ainakaan mua.

Vesku ja Lauri vilkaisivat toisiinsa ja ilmoittivat ajatelleensa, että jonain päivänä voisimme vuokrata polkupyörät ja lähteä retkeilemään.
- Uuh, just mitä mun olkapäät ei kaipaa nyt, Miila sanoi ja nyppi nahkaa. – Vuokratkaa te ja retkeilkää. Me voidaan sillä aikaa keskittyä Jessin kanssa olennaiseen.
- Mikä on? kysyin uteliaana, vaikka melkein arvasin.
- Shoppaillaan tietysti, ja välillä pysähdellään rantakahviloihin drinksulle ja katsomaan pyllyjä.
- Miesten?
- Tietysti.
- Täälläkö te shoppailisitte? Vesku kysyi ja näytti huolestuneelta.
- Missäs sitten?
- No ajattelin että jos te aiotte oikein kaupunkiin niin sitten mä haluan kyllä mukaan.
- Ehditään me sinne myöhemminkin, yhdessä. Jos me nyt shoppaillaan tää kylä ensin puhtaaksi, lupasin suopeasti.

Aloimme listata kaikkea mitä pitäisi ehtiä tehdä. Saarella oli kaksi kaupunkia, toisella rannikolla, jotka pitäisi nähdä, ja sitten veneretki auringonlaskun aikaan olisi ihan pakollinen.
- Teidän pitää tulla joku aamu katsomaan auringonnousua meidän parvekkeelta, Miila sanoi. – Se kuuluisa auringonlasku ei voi olla yhtään sen hienompi.
- Mihin aikaan se nousee? kysyi Vesku varovasti.
- Kuuden kieppeillä. Mä laitoin aamulla kännykän soimaan mutten jaksanut nousta. Täytyy yrittää huomenna uudelleen.
- Tavataan aamiaisella huomenna? ehdotti Lauri. – Sitten me voidaan lähteä etsimään fillareita ja te voitte lähteä etsimään niitä… peffoja.

Niin teimme ja harhailimme syötyämme vähän aikaa etsimässä sopivaa aamiaiskuppilaa, missä aamulla sitten tapaisimme. Testasimme sen juomalla naapuribaarissa parit drinkit jälkiruoaksi ja sovimme tapaamisen kymmeneksi. Oli pilkkopimeää, paitsi kaikkien liiketilojen sokaisevan kirkkaita erivärisiä valoja, oli ollut jo kauan, ja samettisen lämmintä. Kadut tuntuivat vasta heränneen eloon, vaikka ei niitä voinut hiljaisiksi sanoa päivälläkään. Silloin ihmiset liikkuivat rantarievuissa ja hellehatuissa, nyt kaikki olivat pukeutuneet kuin juhliin.
- Nyt mä haluan nukkumaan, ilmoitin kun alkoi lähetä puoltayötä ja baariin oli asettunut myös erittäin kovaääninen seurue englantilaisia. Vesku oli valmis lähtemään ja Miila ja Laurikin nousivat, joskin epäilin että he saattaisivat pysähdellä vielä matkalla kotiin. Miilalla oli vähän semmoinen ilme.

Väsyneeltäkin hän näytti aamulla kun he vähän myöhässä tulivat treffeille.
- Siinä eilisessä ruoassa oli jotain vikaa, valitti Miila. – Mua on oksettanut koko aamun.
- Mullakin on ollu vähän outo olo, tunnustin.
- Te vaan juotte liikaa, Vesku tuhahti ja väisti kun yritin huitaista häntä sämpylällä. Onneksi ruokahalussani ei ollut vikaa ja kyllä Miilallekin näkyi ruoka maistuvan.
- Jos me mentäis nyt, sanoi sitten Lauri ja pojat jättivät meidät tilaamaan vielä yhdet kupilliset kahvia.
- Nyt mä olen kyllä niin täynnä että en mä jaksa mihinkään shoppailemaan, Miila ähkäisi lopulta.
- Mennään meille ottamaan ruokatorkut ja alotetaan sitten vasta, ehdotin.
- Loistava idea. Puol tuntia oikosenaan on just mitä mä kaipaan nyt.

Yritimme uutta lähtöä torkuttuamme vähän aikaa ja siitä päätellen, ettei poikia kuulunut takaisin nämä olivat kuin olivatkin löytäneet pyörävuokraamon, jossa oli ajopelejä vapaana. Mietin, mihin he oikein kuvittelivat ajavansa. Saaren toiselle puolelle oli liian pitkä matka, ja tällä rannalla ei muuta merkittävää kylää ollut kuin tämä missä me parhaillaan asuimme. Vuoristoteitä ylös ja alas? Hullut!
- Menoksi, Miila komensi ja veti olkapäidensä suojaksi topin päälle ohuen paidan. Nappasin jääkaapista vielä vesipullon laukkuuni, ettei tarvitsisi heti ensimmäisessä kadunkulmassa pysähtyä.

Aloin kyllästyä jo kolmannessa vaatekaupassa. Jotenkin oli liian kuuma hypistellä vaatteita, ja etenkin ajatella sovittavansa niitä. Sitä paitsi olin keksinyt, että säästäisin ehkä mieluummin kuitenkin enimmät ostokset siksi kun menisimme Firaan, joka oli oikea kaupunki. Miila jaksoi vähän pidempään, hänen innostuksensa alkoi lopahtaa noin kuudennessa liikkeessä.
- Käydään tuolla vielä ja sitten tauko, hän sanoi osoittaen kirkkaasti valaistua uimapukukauppaa, joka näytti houkuttelevan viileältä. Sinne olisi voinut jäädä hyvin lopuksi päivää ja virkistyneenä tutkin kaikenvärisiä bikineitä itsekin.

- Onnetonta, onnetonta, siskoni mutisi kun lisäsimme vielä yhdet kassit kokoelmiimme ja sitten astelimme kaduin yli palmunlehväkattoiselle terassille. – Näin monta tuntia ja näin vähän ostoksia.
- Ota tää lämmittelynä kaupunkireissua varten, ehdotin, vaikka minusta hänellä oli aika hyvä määrä muovipusseja. Niin kuin minullakin, pakko myöntää.

Tilasimme lautasellisen pieniä pinaattipiirakoita joihin olin ehtinyt ihastua ja jatkoimme uusin voimin.
- Jätetään vaatteet, mä haluan katsoa jotain meille kotiin, päätin ja seilasimme seuraavaksi sisustus- ja matkamuistoliikkeitä. Ne olivat kiinnostavampia ja niistä löytyi ihania tuliaisia. Painaviakin. En voinut olla ostamatta metallista hevospatsasta, joka minusta oli ihan Mansikan näköinen. Veisin sen Ilselle, jos raaskisin luopua siitä.
- Juomaan, Miila tahtoi taas.
- Mulle alkaa riittää tää shoppailu nyt. Mitä jos vietäis nää kassit meidän huoneeseen ja mentäis vaikka meidän allasbaariin juomaan jotain, ehdotin, mutta Miila halusi ennemmin oikeaan ravintolaan, missä saattoi tutkailla ohikulkijoita. Joimme olutta ja vettä ja arvostelimme puoliääneen muiden turistien pukeutumista ja rusketusta – melko kiltisti ja vain hiljaa, sillä en saanut mielestäni, että meidän mukanamme oli tullut kokonainen iso koneellinen suomalaisia, eikä se varmastikaan ollut viikon ainut. Olisi ollut noloa jos olisimme jääneet kiinni ihmisten arvostelemisesta.

- Katoppas noita, Miila sanoi nostaen aurinkolasejaan paremmin silmiensä suojaksi. Vilkaisin sinne minne hänkin ja näin suunnilleen puolijoukkueellisen jalkapalloilijoita, jotka puhuivat suureen ääneen kreikkaa.
- Liikaa, niitä on liikaa. Ja ajattele miten hikisiä ne on jos ne on ollu pelaamassa tässä säässä.
- En mä aikonut niitä haistella, katsella vaan, Miila nauroi.
- Kelpaisko saksalaiset? kysyin katsoen vastakkaiseen suuntaan.
- Yyh, ei, mä olen allerginen saksalaisille. Jos ei englantilaiset kulkisi semmosena idioottimaisena laumana niin vois menetellä, mutta kun tuntuu että niiltä katoaa omat aivot kun niitä on enemmän kuin kaksi.

Ranta alkoi tyhjetä, kun aurinko alkoi painua matalammalle ajaen pois auringonpalvojat. Vielä ei ollut hämärtymässä mutta kuluneista illoista tiesin jo, että pimeys tulisi pian kun tulisi sen aika. Jos olisimme istuneet siinä vähän kauemmin kahden olisimme varmaankin saaneet seuraamme joko saksalaisia tai englantilaisia, mutta ilahtuen huomasin omat miehemme pyörineen kävelemässä meidän suuntaan. Olinkin jo ehtinyt huolehtia että mahtoiko vuokrafillareissa olla lamppuja jos he olisivat niin hassuja etteivät ymmärtäisi tulla takaisin ennen pimeää.
- Mä otan noi, sanoin Miilalle tönäisten häntä ja osoitin sormellani.
- Älä osottele, hän suhisi ennen kuin katsoi ketä näytin. – No noi ne vasta hikisiltä näyttääkin.
- Ei se mitään, sanoin ja nousin halaamaan Veskua. Tuntui kuin hän olisi ollut poissa viikon, vaikka minulla olikin ollut kivaa Miilan kanssa kahdestaan. Hän tosiaan oli hikinen.

- Yhdet oluet ennen kuin mennään viemään pyörät pois, sanoi Lauri voipuneella äänellä. Hän lähestyi Miilaa kaapatakseen tämän karhunhalaukseen ja tyttö yritti karkuun.
- Älä, rypistät ja tahrit mun paidan.
- Niin, Lauri lupasi, Miila riisui edelleen ihmeen raikkaan näköisen valkoisen paitansa ja suostui sitten halattavaksi.
- Missä te kävitte? tahdoin tietää.
- Tuolla, Vesku osoitti vuorennyppylää, jonka rinteellä Miilan ja Laurin hotelli oli. - Ja sen toisella puolella rannalla. Ja sitten noissa keskisaaren kylissä ja etsittiin me se hevostilakin piruuttamme.
- No miltä se näytti? Olimme huomanneet opaslehtisestä, että saarella oli yksi talli joka järjesti turistiratsastuksia mutta jättäneet seikan suuremmatta huomiotta. Minä ainakaan en uskonut haluavani edes nähdä hevosia, jotka joutuivat asumaan tällaisella kuumalla, vedettömällä tuliperäisellä saarella ja kantamaan työkseen turisteja. Ne eivät voisi suomalaisen mittapuun olla hyvässä kunnossa.
- Ei kovin pahalta. Ne söi siellä tomaatteja. Ei kai niille raaskita vettä antaa.
Poikien juodessa oluitaan – ja meidänkin vielä yksiä – päätimme käydä meidän hotellissamme suihkussa ja palata alas rantaan pizzalle, jottei Miilan ja Laurin tarvitsisi kiivetä koko matkaa vuorenrinteelle ja palata heti takaisin.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   31.5.09 18:02:47


Aamulla minulla oli taas huono olo, mutta en ihmetellyt sitä, kun shoppaillessa ja sitten myöhemmin illalla oli tullut ihan huomaamatta juotua vaikka miten paljon. Olin kompastunut yöllä palatessamme hotellille ja saanut asfaltti-ihottumaa polveen ja se jo kertoi jotain. Hävetti ja päätin, että tänään en päivän mittaan kyllä joisi mitään vettä väkevämpää. Tai ehkä limsaa. En halunnut että Vesku piruilisi minulle taas, ja hiivin hyvin hiljaa keittämään vettä murukahvia varten kun tulin kylppäristä, toivoen ettei hän ollut vielä herännyt. Ainakaan sängystä ei kuulunut mitään muuta kuin tasaista hengitystä kun vedin peitokseni ison paidan, ja menin parvekkeelle, johon tähän aikaan aamusta paistoi vielä aurinko: kohta se jäisi varjoon.

Nakersin leipäpuikkoja kahvini seuraksi ja katselin miten kadut alkoivat herätä. Olimme lähdössä Firaan täksi päiväksi, sillä Miila tahtoi vieläkin suojella olkapäitään. Ne muistaessani menin suihkuun jotta sain sitten rasvattua oman nahkani aurinkosuojalla. Arvelin, että aurinko olisi ihan yhtä nälkäinen olimme sitten rannassa tai kauppakujilla.
- Mä voin laittaa sun selkään, sanoi Vesku availlen unisena silmiään.
- Ala muutenkin nousta jos me aiotaan yhdeksän bussiin.
- Mä en usko että noi tuolla vuorella pääsee ylös yhdeksän bussiin.

Mutta kyllä he pääsivät. Ahtauduimme täydenpuoleiseen bussiin, jossa oli suunnilleen puolet paikallisia ja puolet aamuvirkkuja turisteja ja pääsimme istumaan melkein viimeisille paikoille.
-Älkää tilatko mitään ennen kuin ootte tarkistaneet hinnan, neuvoi Lauri. – Siellä on ihan käsittämättömän kalliita kuppiloita. Kympin kahvikupillisia ja semmosta.
- Joo joo, sanoi Miila huolettomasti. - Mennäänkin ensin jonnekin aamiaiselle. Mä voisin nyt ottaa tuoreita voisarvia ja kuohuviiniä!
- No jos oot valmis uhraamaan parin päivän ruokarahat…

Mutta me löysimme kuitenkin säällisen hintaisen aamiaispaikan, joka oli silti ihan jyrkänteen reunalla. Lauri oli ollut oikeassa: olimme pysähtyneet lukemaan useampaakin kahvilahinnastoa ja ilman euronmerkkejä olisi voinut kuvitella olevansa ihan jossain muun valuutan kuin euron maassa. Yksi kummallinen poikkeus siis kuitenkin oli ja siellä ahmimme kiireettömästi paahtoleipää ja croissantteja ja ihmettelimme näköalaa. Vuori tipahti ihan vieressämme alas tummansiniseen mereen, joka oli niin kaukana alhaalla päin että veneet näyttivät merilintujen höyheniltä ja isot risteilylaivatkin sormenmittasilta kylpyleluilta. Olin lukenut paikasta ja tiesin, että tulivuorenpurkaus oli romahduttanut ammoin puolet saaresta, ja että jyrkkä seinämä jatkui vaikka miten syvälle merenpinnan alle.
- Käytäiskö tuolla alhaalla? ehdotin, eikä muilla ollut mitään sitä vastaan.

Kävelimme hitaasti ja hyvin kauan alas kiemurtelevaa kivettyä mäkeä, jossa välillä oli portaita jyrkemmissä kohdissa ja väistelimme sekä aaseja että aasinläjiä. Kerran saimme painautua vasten reunamuuria, kun ylhäältä sinkosi alamäkeen lauma irtonaisia aaseja ja muuleja kellot kilkattaen kauloissaan. Vastaan niitä tuli parikin jonoa, vanhojen paikallisten miesten johdattamina, turisteja selissään.

Alhaalla ei ollut sitten oikein mitään nähtävää, paitsi laitureita ja kyyditettäviä odottava aasijono. Kaupunki oli hyvin korkealla ylhäällä ja luulen, ettei ketään meistä kauheasti houkutellut kiivetä sinne samaa tietä takaisin. Minua ei ainakaan, ajatuskin vähän heikotti. Aasien vierellä seisoskeli pari vanhusta ja heidän seurassaan ehkä viidentoista vanha poika joka viittoili meille kutsuvasti.
- Mennäänkö noilla? ehdotin.
- Ne on niin pieniä, sanoi Lauri empivästi, mutta samassa ohitsemme tohotti laituriin isolta laivalta tulleesta veneestä lauma amerikkalaisturisteja, jotka alkoivat parveilla aasien ympärillä. Kreikkalaisisännät saivat liikettä itseensä ja alkoivat punnertaa pulleita pariskuntia kultakoruineen ja käsilaukkuineen aasien satuloihin.
- Noi näyttää kantavan mitä vaan, sanoi Vesku puoliääneen, kun varmaankin pitkälti toistasataa kiloa texasilaista ihraa saatiin kahden kreikkalaisen voimin kammettua pienen aasin selkään. – Mitä jos me otettais toi köysirata?

Siellä oli kuitenkin vielä paljon pahempi jenkkiruuhka ja päätimme kuitenkin liittyä aasijonon hännille. Jopa Lauri oli sen verran käynyt Mansikan selässä että pääsi vallan sulavasti ison muulin kyytiin ja kreikkalaispoika näytti hänelle rohkaisevasti peukaloaan, valkoiset hampaat loistaen nauravassa suussa.

Loppupäivä meni kierrellessä kaupunkia. Ajatuksena oli ollut, että viipyisimme siellä iltaan asti ja söisimme siellä päivällistä, mutta ostosten raahaaminen – nyt niitä jo oli – ja päivän kuumuus sai muutkin kuin minut vähän riitaisalle tuulelle. Minä olisin halunnut jonnekin hämärään ja viileään pitkäkseni, edes puoleksi tunniksi, mutta parasta mitä löytyi oli terassi, jossa oli ihanasti pehmustetut korituolit eikä merinäköalaa eli kohtuulliset hinnat, joten siellä saattoi kuluttaakin aikaa. Lauri ja Miila kinastelivat jostain puoliääneen ja Vesku istui vieressäni kulmat kurtussa, vilkuillen minua välillä.
- Mitä, älähdin lopulta, kun minua alkoi ärsyttää se.
- Voitko sä hyvin? hän kysyi.
- Loistavasti, mä olen vaan ihan poikki, äyskähdin.
- Okei, hän sanoi lepyttelevästi ja kohotti kätensä niskaani, hieroen varovasti.
- Varovasti, nahka on vähän arka, sanoin ja hänen kosketuksensa muuttui vielä hennommaksi. Aloin väkisinkin rauhoittua ja tulla paremmalle mielelle ja tunsin, miten pieni hymy alkoi hiipiä kohti suupieliäni. Olimmehan sentään lomalla, mitä tässä oli marisemista? Siirsin vähän tuoliani, sen verran, että sain pääni nojalleen Veskun olkapäätä vasten, sitten taisin totisesti torkahtaakin pariksi minuutiksi, sillä kun avasin silmäni olin ihan valmis viipymään Firassa vaikka puoleen yöhön ja vaikka raahaten kaikkia ostamiani ihanuuksia ihan yksin.

Seuraavana päivänä laiskottelimme taas kotona, mitä nyt kävimme matkaoppaalta varaamassa paikat veneretkelle auringonlaskua katsomaan, paria päivää myöhemmin. Olin ostanut muutaman senttiäpaksun muotilehden ja viihdyin niiden kanssa omalla altaallamme koko päivän, kun Miila ja Lauri halusivat puuhailla jotain omiaan. Vesku oli välillä seuranani, välillä häipyi omille teilleen ja toi minulle retkeltään tuliaisiksi tuoreita persikoita. Tunsin itseni hemmotelluksi.
- Sun olisi pitänyt tuoda viinirypäleitä ja kuoria ne mulle yksi kerrallaan suuhun, ilmoitin piruuttani.
- Ens kerralla sitten, jos sä haet ja kuorit, hän mumisi ja heittäytyi varaamalleni aurinkotuolille, jonka reunalle olin noussut istumaan, jottei hedelmien mehu olisi valunut pitkin kaulaani. En mahtunut siihen enää.

Lähettäjä: lamita 
Päivämäärä:   31.5.09 21:18:38

mmh (: jatkoa :p

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   31.5.09 21:39:15

19.

Veneretki oli vähän tuskastuttava. Seurueessa oli vain suomalaisia turisteja ja me neljä olimme ainoat omaa ikäluokkaamme. Tai oli mukana yksi vain vähän meitä vanhempi pariskunta, mutta heillä oli vaivoinaan juuri juoksemaan oppinut taapero, joka piti sekä vanhemmat että melkein koko muun retkueen valmiustilassa kaiken aikaa, kun pääsimme bussimatkan jälkeen itse veneeseen. Loppumatkasta, kun lapsi lopulta rauhoittui rattaisiinsa, isä alkoikin kiskoa veneellä tarjottavaa viiniä kaksin käsin.
- Mä en tekisi noin, ilmoitti Vesku hyvin hiljaa korvaani, kun odottelimme saaren syvällä puolella auringon valumista mereen.
- Et niin, meillä se olisin minä, joka valelisin viiniä hermoilleni, hymyilin ja otin samalla vastaan täyden muovimukin, jonka Miila oli juuri käynyt minulle hakemassa. Mutta sitten unohdin toisten lastenhoito-ongelmat ja kaivoin kameran esiin. Suunnaton loistava appelsiini alkoi valua mereen ja näky oli todella henkeäsalpaava. Kuvasin minkä kerkesin ja sitten torkuin kotimatkan bussilla saaren yli omaan kyläämme.

Aamulla jouduin taas nousemaan heti herättyäni oksentamaan. Kun olin saanut vatsani tyhjennettyä, jäin istumaan viileälle lattialle otsa vasten kylpyammeen kylmää reunaa. Aloin olla huolestunut, tai olin ollut jo jonkin aikaa. Aamupahoinvointeja, perskeles sentään, ihan sama yritinkö laittaa niitä alkoholinkäytön piikkiin, ihan sama vaikka minun kuukautisissani ei ollut ollut mitään vikaa ja vaikken takuulla ollut unohtanut yhtään pilleriä – olin niiden suhteen neuroottisen tarkka nykyään. Mikä minua vaivasi?

Istuin siinä ehkä pienen ikuisuuden ja kävelin sitten tönköin jaloin takaisin sänkyyn. Toivoin, etten olisi herättänyt Veskua ja toisaalta toivoin enemmän kuin mitään muuta, että hän olisi hereillä. En tiennyt mitä haluta, siis. Hän hengitti rauhallisesti mutta heti kun varovasti sujahdin lakanan alle, hän otti minusta kiinni.
- Taasko sulla oli huono olo?
- Oli, myönsin ja tunsin vielä happaman maun suussani, olisi pitänyt pestä hampaat. Käänsin pääni poispäin. – Mikä mua oikein vaivaa?

Vesku nosti päänsä kyynärpäänsä varaan ja tarttui minuun vähän tiukemmin.
- Mä sanoisin näin sua seuranneena, että joko orastava alkoholismi, salmonella, keliakia tai laktoosi-intoleranssi tai sitten sä olet raskaana.
- Miten niin orastava alkoholismi, älähdin.
- No en mä ole laskenut sun juomisiasi mutta oisko mahdollista että sulla olisi vaan kankkunen joka aamu?
- No en mä kyllä mielestäni ole juonu kohtuuttomasti, ainakaan joka ilta, ilmoitin ja painoin naamani hänen olkapäähänsä. En tiennyt oliko se kokonaisuuden kannalta hyvä vai paha juttu. Alkava alkoholismi kuulosti kammottavalta mutta sekin kuulosti helpommin parannettavalta kuin raskaus. Ja allergiathan olivat vain elämäntapakysymyksiä.

Vesku ei sanonut mitään, painoi vain huulensa jonnekin ohimoni tienoille ja silitti minua selästä ja olkapäästä.
- Pitäiskö se selvittää? Onhan meillä matkavakuutus, menisit lääkäriin.
- Ei mua kauheasti innostais mennä minkään kreikkalaisen puoskarin luo näytille, tuhahdin.
- Kyllä mä luulen että noi turistiklinikat on ihan ok.
- Luuletko? kysyin enkä tiedä toiveikkaanako vai ei. Olisiko kuitenkin parempi pistää kaikki vain krapuloiden piikkiin ja katsoa parantuisinko Suomessa. Ei täällä kuitenkaan mitään allergiatestejä ruvettaisi tekemään. – Kai nyt raskaustestejä täällä saa ostaa niin kuin Suomessakin. Se on ainoa nopeasti poissuljettava vaihtoehto. Paitsi että enhän mä voi olla.
- Kaikki on aina mahdollista, Vesku sanoi enteellisesti ja kierähti päälleni. – Jos sä oletkin unohtanut yhden pillerin, tai jos sä olet siinä promillessa jolle ei kaikki toiminut.

Hän suukotteli minua kevyesti huulille ja pörrötti samalla hiuksiani – ja näytti olevan räjähtämäisillään.
- Mikä sua vaivaa? kysyin epäluuloisena.
- Miten niin? Ei mikään! Sain lisää suukkoja, hirveän määrän itse asiassa.
- Haluaisitko sä että mä olisin raskaana? kysyin epäluuloisena. Vesku lopetti nuoleskelunsa, ikäväkseni, ja nosti päänsä katsoen minua suoraan silmiin.
- En mä voi sitä tietää. Enhän mä tiedä mitä sä haluat.

Se oli mielestäni hyvä vastaus, mutta vaivuin uudestaan mietteisiin kun Vesku nousi vähän myöhemmin mennäkseen suihkuun. Mitä hittoa minun pitäisi tehdä? Päätin kiertyä kerälle ja olla ajattelematta koko juttua. Lomani menisi pilalle jos alkaisin stressata – ja ehkä nyt olin vain sitten kuitenkin krapulainen. Palaisin vesilinjalle tänään ja katsotaanpa eikö huomisaamu menisi paremmin.

Silloin heräsin ihan hirvittävän aikaisin tunnustelemaan oloani. Illalla olin juonut vain vajaan lasillisen viiniä ruoan kanssa ja muuten täytellyt lasiani vesipullosta, ettei Miila saisi päähänsä ruveta ihmettelemään, onneksi retsinakin oli melkein vedenväristä. Näin auringonsäteestä, joka uskaltautui sisään verhojen raosta, että kello ei voinut olla juuri seitsemää enempää. Venyttelin nautinnollisesti ja totesin, että vedenjuomisesta oli sekin ilo, että olin nyt täysin pirteä. Veskun tasainen hengitys muuttui, kun liikahtelin ja hän työnsi päänsä esiin lakanan alta.
- No? hän sanoi.
- Huomenta sullekin, nauroin ja rutistin häntä riemastuneena. – Mulla on loistava olo. Ehkä mä olen alotteleva alkoholisti, eikö ole ihanaa? En saanut selvää mitä hän vastasi, vai vastasiko mitään, kun hänen naamansa oli puristettuna minua vasten.
- Hienoa, kai? hän sanoi sitten kun hellitin otettani.
- Mä menen ostamaan meille tuoretta leipää, sanoin kun tarmo tuntui suihkivan suonissani. – Mä voin tuoda sullekin niitä viinirypäleitä jos löydän. Odota vaan siinä niin tuun kuorimaan niitä sulle!
- No toi kuulostaa hyvältä, hän hymyili ja sulki silmänsä uudestaan.

Meni muutama päivä ennen kuin Miila alkoi kiinnittää huomiota siihen, että olin lakannut juomasta olutta.
- Et kai sä ole raskaana? hän kysyi syyttävästi kun olimme paenneet kuuminta aurinkoa rannalta varjoisalle terassille. Muilla oli edessään huurteiset tuopit ja minulla suunnaton lasi appelsiinimehua, jossa jääkuutiot helisivät.
- En varmaankaan, sanoin harkitsevasti. – Mä vaan kyllästyin heräämään joka aamu huonoon oloon, ja tää on itse asiassa paljon parempaa.
- OIiskohan? Miila sanoi epäilevästi ja halusi maistaa.
- Sitä paitsi musta ihan kuin näyttäisi että sä olet vähän pöhöttynyt kaikesta tosta kaljankiskomisesta, kiusasin ja silittelin muka ajatuksissani vatsaani. Minä ainakin olin ollut, huomasin sen nyt jälkikäteen. Miila säikähti ihan tosissaan ja alkoi tunnustella omaa litteää vatsaansa ja peilailla silmäpussejaan aurinkolasiensa linsseistä. Yritin olla nauramatta ääneen, mutta Lauri vilkaisi minua paheksuvasti ja alkoi lohdutella Miilaa.

- Ajettaisko käymään illalla Oiassa? Vesku ehdotti. – Sekin pitäisi tehdä jos aikoo, ennen kuin päivät loppuu.
- Mennään, sanoin heti valmiina, ja niin päätimme tehdä.
- Hypätään bussiin siestan jälkeen niin ehditään katsella kaupunkia ennen pimeää, innostui Miilakin unohtaen että olin kiusannut häntä. Huomasin kuitenkin, että hän jätti osan kaljastaan juomatta.

Lähettäjä: lamita 
Päivämäärä:   31.5.09 22:35:10

^^

Lähettäjä: keppälerttu 
Päivämäärä:   1.6.09 01:08:31

mä oon ollu täällä kokoajan takapiruna ja lukenu koko tarinan alusta saakka tähän asti, ja ei voi muuta sanoa ku että loistava tarina, loistavaa tekstiä, ja pistäs niitä seuraavia lukuja tulemaan kiitos ! :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   1.6.09 19:41:42

Kiva kiva, Keppis! Täältä pesee!
---------

Mietimme auton vuokraamista vielä jonain jäljellä olevista päivistä kun matkustimme taas paikallisbussilla saaren vastakkaiselle puolelle. Lauri ja Vesku kertoivat tarinoita, joita edellisreissulla olivat oppailta kuulleet ja minä mietin millaista täällä olisi talvella. Saari oli varmasti puoliautio verrattuna siihen mitä se oli nyt – ja nytkin oli vielä hiljaista. Vasta elokuussa olisi varsinainen ruuhka-aika, kun kreikkalaiset itsekin tulisivat tänne lomailemaan. Paikan täytyi olla jotenkin erityinen jos kerran se veti myös oman maan asukkaita turisteiksi.

Oia ainakin oli erityisen viehättävä. Se oli samoin rinteellä kuin pääkaupunkikin ja talot olivat kuin portaita pitkin vuorenrinnettä. Alemman katto saattoi olla yläpuolelle rakennetun huvilan piha tai jopa uima-allas. Kaikki ne olivat enimmäkseen kirkkaan valkoisia, mutta lähes kaikissa oli myös jotain väriä – ovi tai ikkunanpuitteet olivat vaaleanpunaiset tai keltaiset tai vähintään isot kukkaruukut olivat terrakottanoransseja tai sitten sitä kirkasta sinistä, jota olin alkanut kutsua kreikansiniseksi. Kurkistelimme pihoihin vaeltaessamme yhä kauemmas kylän keskustasta. Kylä oli saaren äärimmäisessä kärjessä ja sinne, viimeiselle rinteelle, alkoi joka ilta keräytyä sadoittain väkeä katselemaan auringonlaskua. Siellä oli itse asiassa jo niin paljon ihmisiä, että oli hankala päästä eteenpäin, eivätkä nämä olleet suinkaan kaikki niitä paksuja keski-ikäisiä amerikkalaisia, joita Firassa oli pyörinyt. Paljon oli myös hipahtavia nuoria, jotka näyttivät siltä, että koko heidän omaisuutensa oli laihassa selkärepussa harteilla.

- Oltaisko kauhean kerettiläisiä ja mentäis syömään jo, auringonlaskun sijaan, ehdotti Lauri vähän tuskastuneena. Me muut katsoimme vähän kaipaavasti aurinkoa, joka alkoi jo muuttua oranssimmaksi lähestyessään merenpintaa, mutta totesimme sitten, että ajatus taisi olla aika hyvä.
Jos koko tämä ihmismassa palvoisi seuraavan tunnin tai pari aurinkoa ja lähtisi sitten etsimään ruokaa, olisivat kaikki paikan ravintolat helisemässä silloin. Me taas olisimme juuri sopivasti saaneet vatsamme täyteen ja voisimme antaa tilaa seuraaville.
- Loistavaa, päätin muidenkin puolesta ja lähdimme palaamaan takaisin keskustaan päin.

Kaikki ruokapaikat eivät olleet vielä edes auki, mutta muutamista saattoi valita. Kiipesimme yhden kattoterassille, ihan keskusaukion kylkeen ja kas, aurinko näkyi sieltäkin, tosin vain rakosesta vastapäisen ison talon ja korkeatornisen kirkon välistä.
- Onkohan tää tosiaan maailman kauneimpia paikkoja, Miila aprikoi. – Pitäisi päästä käymään kaikissa muissakin muka kauneimmissa, että voisi arvioida.
- Valitse sitten mihin mennään seuraavaksi, sanoin.
- Taj Mahal?

Palasimme mahat täynnä ja raukeina bussilla takaisin kotikylään halki pimeyden. Loma alkoi lähestyä loppuaan, ja vaikka se oli ollut suloista, aloin olla ihan valmis palaamaan kotiin. Ei tuntunut näin pidemmän päälle oikein mielekkäältä, että päivästä toiseen tärkeimpiä kysymyksiä elämässä oli ottaako aurinkoa ja missä syödä.
- Nyt saatte kyllä tulla meidän kanssa vähän riekkumaan, Miila halusi, kun hyppäsimme bussista ulos. Hän oli ottanut torkut matkalla ja oli nyt taas valmis syöksähtämään valojen ja musiikin maailmaan, eikä suostunut kuuntelemaan epäröintiä.
- Mä syytän sit sua jos mua taas aamulla oksettaa, varoitin.

Ja oksetti, voi luoja! Mutta nyt en ollut huolissani, ärtynyt vain. Minulta oli karannut mopo kokonaan kun viereisen pöydän engelsmannit olivat ruvenneet tekemään tuttavuutta ja alkaneet tarjoilla juomia. He eivät olleetkaan jalkapallohuligaaneja vaikka näyttivät siltä vaan ihan fiksuja opiskelijoita. Mitä minä en sitten ollut ollenkaan, eikä Miilakaan. Ajattelin häntä kostonhimoisesti ja toivoin, että hänellä olisi vähintään yhtä kamala olo. Minä en tahtonut nousta vaakatasosta.

Ovi kolahti ja Vesku käveli sisään parin muovipussin kera, hän oli vuorostaan tänään lähtenyt hakemaan aamiaistarpeita.
- Viivyitkö sä kauhean kauan vai kuvittelenko mä vaan? kysyin voipuneena. Olin tainnut torkahtaa.
- Enpä usko, hän hymähti ja alkoi nostella pöydälle ihanan tuoksuisia leipäpusseja ja hedelmiä ja mehua.
- Ihanaa, sanoin katse liimaantuneena mehuun ja yritin alkaa kammeta ylös, mutta päässäni vihlaisi ja laskeuduin takaisin.
- Et sä varmaan apteekissa käynyt? kysyin toiveikkaana. Meillä oli ollut mukana särkylääkkeitä mutta Miila oli lainannut ne jo edellisellä viikolla ja rasia oli sillä tiellään.
- Itse asiassa kävin mä, hän sanoi ja heitti sängylle pahvisen pakkauksen.

- Tää ei oo särkylääkettä, tajusin näperrettyäni sen auki.
- Saat sitä kunhan oot hoitanut sen ensin, Vesku ilmoitti ja laittoi vettä kiehumaan.
- Kiristätkö sä mua? kysyin ja tuijotin puikkoa kädessäni. Hän oli mennyt ja ostanut minulle raskaustestin, siitä ei sentään voinut erehtyä vaikkei laatikon kreikankielinen teksti ollutkaan paljastanut mitään.
- Miten niin muka? Hän yritti näyttää viattomalta mutta minä olin kimmastunut. Nousin ylös eikä pääkään enää pannut kauheasti vastaan, tai sitten en sitä kiukuissani noteerannut, kaivoin laukustani tupakat ja marssin parvekkeelle.

Vesku tuli perässä vasta hyvän ajan kuluttua, toisessa kädessään kupillinen kahvia ja toisessa lasillinen mehua, jonka laittoi pöydälle minun eteeni. Ennen kuin istui hän kaivoi shortsiensa taskusta toisenkin pahvirasian ja ojensi sen minulle. Laskin sen avaamatta pöydälle mutta join mehun ja sytytin sitten toisen tupakan.
- Mitä sä oikein kiukuttelet? Vesku kysyi keskustelusävyyn.
- En mä halua tehdä sitä. Et sä voi pakottaa mua.
- Miksi ihmeessä muka et? Hän näytti hämmästyneeltä.
- En mä halua pilata lomaani tietämällä ehkä… sitä paitsi ei noi kuitenkaan ole luotettavia!

Ihmettelin vähän itsekin suuttumistani, melkein paniikkia joka minut oli vallannut. Katsoa tapitin kuitenkin leuka tanassa merelle enkä suostunut pehmenemään yhtään.
- Sanotaan, että negatiiviset vastaukset ei ole ihan, mutta positiiviset on, Vesku sanoi.
- Miksi mun pitäisi? Mulla on vaan krapula, olin idiootti ja join ihan liikaa.
- Niin, tällä kertaa. Mutta ne muut kerrat… Mä tahdon tietää.
- Sinä? Vilkaisin häntä ilkeästi kuin olisin ihmetellyt.
- No jos olet niin se on munkin asiani.
- Et sä silti voi pakottaa mua…

En voinut jatkaa, vaikka olin aloittanut uhmakkaasti. Ei minusta ollut räyhäämään vastaan vastoin parempaa tietoani, en vain pystynyt siihen. Kiihkottomasti ajatellen Vesku oli ihan oikeassa ja hänellä oli täysi oikeus tietää, mikä tilanne oli, jos nyt oli mitään tilannetta, mutta en minä sitä halunnut tunnustaa. En halunnut tunnustaa, että oli edes etäisesti mahdollista, että tarvitsisin koko testiä. Olin kauhusta jäykkänä enkä halunnut ajatellakaan mitään sen suuntaista, joten menin takaisin sänkyyn ja vedin lakanan pääni yli. Piiloon kuin pupu pensaaseen.
- Ja jos me tiedettäis niin ehkä sä et joisi itseäsi tommoseen kuntoon, kuulin sitten vielä Veskun sanovan ja sitten suutuin niin että kurkkua alkoi kuristaa.

Vesku kuului tekevän itselleen toisen kupin kahvia ja sitten kuulin rapeakuorisen sämpylän rahahtavan herkullisesti. Se kantautui korviini niin selvästi että vesi tuli kielelleni, mutta en ilennyt nousta vielä, silmäni ja nenäni kun valuivat myös. Vesku ei saisi nähdä että itkin, hän osasi lukea minua ihan liian hyvin. Olisi kammottavaa jos hän tajuaisi että olin niin peloissani ja nolo että itkin, kuvitelkoon ennemmin, että olin veemäinen narttu, joka ei vaan halunnut päästää häntä epätietoisuudestaan.

Sain maata piilossani ihan kaikessa rauhassa. Parvekkeelta ei kuulunut mitään, eikä Vesku sanonut minulle mitään vaikka arvioin ainakin tunnin kuluneen jo. Hän tiesi ihan liian hyvin miten minua käsitellä, mietin vähän harmissani, mutta toisaalta se tuntui kauhean hyvältä. Minulla oli pissahätä ja tiesin antavani periksi joka tapauksessa, sama kai oli tehdä se saman tien. Ei se nyt niin kallisarvoista ainetta ollut. Vapisevin käsin pengoin lakanamytyistä testin ja menin vessaan, jätin sen sitten lavuaarin reunalle ja menin kaatamaan itselleni lisää mehua. Kahvivesi oli jäähtynyt joten laitoin levyn takaisin päälle ja ehdin tuskin voidella itselleni sämpylän kun se jo höyrysi.

- Mä en aio mennä katsomaan sitä, ilmoitin kun astuin parvekkeelle aamiaiskantamuksineni. Vesku hätkähti, vaikka olikin varmaan kuullut minun liikehtivän sisällä, olinkohan yllättänyt hänet palaamalla puheväleihin näin pian?
- Etkö, hän sanoi käännähtäen ja nappasi minut syliinsä kun olin saanut kahvikupin ja mehulasin pois käsistäni. – Kiitos.
- Äh, älä viitti, sanoin ja käperryin mukavasti häntä vasten. – Mä käyttäydyin lapsellisesti. Ja jatkan, enkä aio katsoa sitä.
- Ei sun tarvitse, Vesku lupasi ja silitti poskeani, minusta tuntui että sydämeni meinasi pakahtua. En saanut enempää sanottua, mutta ei se mitään, kyllä hän tiesi kuitenkin.

- Sun kahvisi jäähtyy, hän sanoi vähän ajan kuluttua ja nousin pois. Ajattelin hänen livahtavan suoraa päätä vessaan kurkkimaan tulosta ja mietin, mitä iloa minun oli ollut kieltäytyä sen tarkistamisesta. Ihan kuin en kuulisi sitä heti, tai näkisi hänen kasvoistaan, mutta hän vain ojensikin minulle eilisen iltapäivälehden, jonka oli ilmeisesti myös tuonut ostosreissultaan.
- Kumma miten sitä alkaa kaivata kotimaisia uutisia, hän lausahti ja sanoi sitten hakevansa lisää kahvia. Kurkin sisään avonaisesta ovesta, mutta ei, hän kävi vain hellan luona eikä vessassa. Eikö häntä nyt sitten enää kiinnostanutkaan?

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   1.6.09 20:57:51

Tämäkin nyt näin jännässä paikassa :) jännittää vaikka tietää mitä on tulossa :P

Mut Sennnu, eikö me sovittu et rupeet laittaa tätä nopeemmalla tahdilla et päästään joskus loppuunki (tai siihen uuden alkuun..)?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   1.6.09 21:25:20

Joojoo, mut kun mullon ollu Kiire! Ja uutta on vasta yks luku :)
(Järjettömän ihanaa muuten kirjoittaa sitä, ihan kuin ois tullu kotiin Mustaojalle kaikkien näiden harharetkien jälkeen :))
-----------
20.

Lento kotiin oli yhtä ajoissa kuin tulolentommekin oli ollut, ja inhimilliseen aikaan. Kaikki sujui kuin tanssi ellei ottanut huomioon ikuista odottamista joka paikassa. Santorinin kentän pieni ja ahdas terminaali oli kaikista tukalin, kun ulkona olisi paistanut edelleen kuuma aurinko. Onneksi sen jaksoi sietää kun matkusti vain näin parin vuoden välein. Lauri ja Miila kinastelivat jostain ja tiuskivat toisilleen ja meillekin, joten vaikka meillä oli koneessa peräkkäiset paikat en juuri viitsinyt kurkotella keksimään jutuntynkää penkkien välistä. Baltian yläpuolella he kuitenkin olivat näköjään jo päässeet sopuun ja yhteisymmärrykseen ja pussailivat.

Minä olin vieläkin vähän vihainen Veskulle, hän oli ollut vähän häijy sinä päivänä kun olin tehnyt raskaustestin. Olin nukkunut vielä pienet torkut otettuani särkylääkkeen ja sillä aikaa oli Vesku kadonnut huoneesta, samoin kuin testini. En tiennyt kumpi minua oli huolestuttanut enemmän, kunnes olin huomannut puhelimeeni naputellun viestin, että hän oli mennyt alas uima-altaalle. Olin käynyt suihkussa huuhtoakseni liskojen yön jäljet iholtani ja hypellyt perässä, ajatellen että voisin hänen kasvoiltaan lukea tuloksen – vaan enpä voinut. Vesku oli näyttänyt ilmeettömältä kuin kivipatsas, enkä ollut pystynyt sanomaan mitään. Oli tuntunut myös kauhean vaikealta kysyä, kun olin niin julistanut, etten tahtoisi tietääkään ja olin kärvistellyt vaikka kuinka kauan ennen kuin olin tarttunut häntä kirjaimellisesti kurkusta ja saanut vastauksen.
- Ei, hän oli sanonut, kun oli saanut käteni irroitettua kurkkunsa ympäriltä.
- Ei? olin nauranut helpottuneena, ja aikonut tarttua saman tien uudelleen, kun ei hän ollut herättänyt minua heti kuulemaan niin loistavaa uutista. Hän oli kuitenkin näyttänyt äkkiä niin surulliselta, etten ollut saattanut. Se ei kai ollutkaan ollut niin loistava uutinen meidän molempien mielestä.

Pian hän oli siitä kuitenkin päässyt yli, ja nyt olimme vain innokkaita pääsemään kotiin. Tuntui etten saattanut odottaa Nikin näkemistä, ja että pääsisin taas sen selkään, ja mietin miten Ilse oli mahtanut pärjätä Mansikan kanssa kun me molemmat olimme olleet liesussa näin kauan. Oona oli odotellut uusia hevosia, ne olivat varmasti jo tulleet. Kaipasin myös ihan vaan omaa pientä kaunista kotiamme. Kaipa Jinna oli muistanut käydä kastelemassa kukkia? Olin luvannut että hän saisi käydä saunomassakin vaikka joka ilta.
- Tuutteko meille saunaan? kysyin Miilalta ja Laurilta kun lopulta seisoimme odottamassa, että seuraava vapaa taksi ajaisi kohdalle.
- Kiitos mutta ei kiitos. Koti-ikävä.
- Mennäänkö me tallille tänään? käännyin seuraavaksi Veskun puoleen.
- En mä tiedä.

Laiskoja lusmuja kaikki, tuhahdin itsekseni, mutta kun lopulta löysin omat kotiavaimet laukunpohjalta ja sain oven auki, olin valmiimpi jo itsekin heittäytymään sohvaan ja saunan lauteille kuin lähtemään mihinkään. Oli jo vähän myöhäkin ajaa tallille.
- Oo! Meillä on vieraita! sanoi Vesku yllättyneenä kävellessään matkalaukun kanssa pahki Leksan rattaisiin. Jinna kurkisti saman tien yllättyneenä keittiöstä.
- Kauhee kun te ootte aikasessa!
- Kaikki oli ajoissa, sanoin tyytyväisenä.
- Mä toin teille just kaupasta vähän maitoa ja muuta.
- Ihana lapsi! totesin ja halasin häntä. – Täälläkin on näköjään paistellu aurinko, oot ihan ruskee!
- Paraskin puhuja! Jinna nauroi ja katseli minua päästä varpaisiin. Nostin otsatukkaani ja näytin ohimoni, jotka olivat kirjavat kun nahkaa oli lähtenyt niistä – olin ensimmäinen ihminen jonka olin koskaan kuullut polttaneen hiusrajansa. Olin kai otsatukkaani luottaen rasvannut vain nenäni ja sitten käynyt uimassa ja ottanut aurinkoa vesikampauksessa…
- Missä meidän kumilapsi on? keskittyi Vesku olennaiseen ja Jinna viittoili olohuoneeseen päin. – Tuolla, toivottavasti, oli ainakin hetki sitten.
- Jäättehän te saunaan, mä haluan heti kertoa kaiken ja näyttää valokuvat, pyysin ja Jinna suostui.

Saunan lämmetessä levitin matkalaukun lattialle ja kaivoin sieltä likapyykkipussien seasta Jinnan ja Leksan tuliaiset, ihanan valkean käsilaukun, hopeisen kaulakorun ja Leksalle Kreikan lipuin koristeltuja pikku paitoja ja shortseja. Matkasta ei sitten ollut kuitenkaan ihan kauheasti kertomista, totesin. Olimme ottaneet aurinkoa, katselleet maisemia ja syöneet, mutta valokuvia oli toki kymmenittäin näytettäviksi.

Jinnalla oli enemmän kertomista.
- Mä olen ratsastanut, hän ilmoitti kun maltoin kysyä mitä tänne kuului.
- Oletko? ällistyin. Ville oli jossain vaiheessa saanut Jinnan houkuteltua Rassan satulaan pari kertaa, mutta se oli tietenkin ollut ennen Leksaa.
- Ilse pyysi, enkä mä voinut kieltäytyä kun se on kumminkin mua auttanut niin paljon Leksan kanssa.
- Ahaa, Mansikalla siis!
- Juu. Se on paljon sopivampi tämmöselle uusioratsastajalle kuin Rassa. Se on niin kiltti.
- Kivaa, sanoin tyytyväisenä. – Aiotko sä jatkaakin?
- Saatanpa hyvinkin, Jinna sanoi hymyillen arvoituksellisesti.
- Tuu heti huomenna! Mennään maastoon! innostuin kun muistin taas, että minullakin oli hevonen joka odotti minua tallilla. Olikohan Niki osannut kaivata minua? Taas hulvahti huono omatunto ylitseni kun olin hylännyt sen näin pitkäksi aikaa.
- En mä taida huomenna päästä, Ville on lähdössä valmennukseen enkä mä tiedä mihin mä laittaisin Leksan.
- Kyllä Vesku sen hoitaa, lupasin suurpiirteisesti. – Se on superisä.

Sitten kerroin, vaikka olin ensin vähän epäröinyt, siitäkin miten olimme pelänneet että olisin yhtäkkiä raskaana.
- Se oli tietysti ihan hölmöä. Mä en ole unohdellut pillereitä, mulla on ollu kuukautiset, ja vaikka mulla nyt olikin usein aamulla huono olo niin melkein joka ilta tuli juotuakin enemmän kuin normaalisti on tapana.
- Olen mä kuullut semmoista tapahtuneen, ettei ole mitään oireita, sanoi Jinna ja pudotti varmaan ihan huomaamatta katseensa vatsaani. Minä vedin sen sisään.
- Niin juu, ja varmaan sä olet myös kuullut miten ihmiset paranee syövästä rukouksen voimalla, naurahdin.
- Niin… olisi vaan ollut kivaa saada Leksan tyttöystävä maailmaan ettei niille tule kauheesti ikäeroa, Jinna naurahti hänkin.
- Jos mä joskus saankin lapsen ja se onkin poika, mitäs sitten? Annetaanko me niiden silti naida toisensa? kysyin katsoen Leksaa, joka oli nukahtanut lattialle sohvatyynyn päälle.

Lähettäjä: lamita 
Päivämäärä:   2.6.09 14:43:05

jatkoa odottelen :P

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   2.6.09 16:57:33


Loma oli tehnyt hirveän hyvää työinnolleni, samoin se, että pääsisin lopulta omalle osastolleni. Suorastaan tanssin astellessani sinne ensimmäisenä päivänä. Lisäksi olin tehnyt Oonan kanssa sopimuksen, että tekisin välillä aamutalleja vapaapäivinäni. Olin laskeskellut paljonko matkalla oli tuhrautunut rahaa ja kauhistunut. Minun olisi pakko tehdä jotain Nikin syksyn tallimaksujen eteen, vaikka minulla nyt kesällä niihin olikin varaa ja sitä paitsi rakastin tallitöitä. Olin muutenkin voimani tunnossa kuin Herkules, totta kai jaksaisin.

Suurin osa osastolla oli vanhoja tuttuja työkavereita, jotka hyväntahtoisesti kiusasivat minua nopeasta uraputkesta kun parissa kesässä olin kohonnut ummikosta sairaanhoitajan sijaiseksi. Olin tietysti päättänyt tulla parhaimmaksi ja mukavimmaksi sairaanhoitajaksi ikinä, tiesinhän tarkkaan miltä tuntui olla vuorossa sellaisten kanssa, jotka sulkeutuivat kansliaan siivoamaan lääkekaappia, vaikka lauma mummoja juoksi karkuun pitkin käytävää ilman vaippoja. Minä en pelkäisi osallistua siihen varsinaiseenkaan työhön, siitähän minä eniten pidin. Olin yllättynyt kun sitten tajusinkin, että jopa täällä dementikko-osastolla, missä potilaat olivat fyysisesti aika terveitä oli vaikka miten paljon paperitöitä ja muuta mielestäni toisarvoista tehtävänä.

Sen kesän uudet sijaiset olivat ihan onnettomia. En katsonut heitä mitenkään puolueellisesti nyt kun itse jo osasin paremmin, he olivat ihan absoluuttisesti törppöjä. Katsoin parhaaksi jutella heistä osastonhoitajankin kanssa kun huomasin, että joku oli laittanut heidät molemmat yhtaikaa iltavuoroon juhannusviikolla.
- Mä tiedän, mutta juhannuksen alla on niin vaikea järjestää työvuoroja, tämä sanoi onnettoman näköisenä. – Kaikilla on kaiken maailman toiveita, enkä mä listaa tehdessäni vielä tiennyt minkälaisia noi kaksi on.
Hän ei ollut enää sama osastonhoitaja, vanha tyranni, joka oli ollut osastolla ensimmäisenä kesänäni, vaan nuori ja melko vastavalmistunut.
- Sun täytyy tehdä niille jotain, tai tulee ruumiita, sanoin tiukasti. Sitten tajusin, että sen saattaisi hyvinkin ottaa arvosteluna ja kaduin, vaikka olinkin iloinen että olin ehtinyt saada sen suustani.
- Mun täytyy yrittää, Terhi sanoi ahdistuneen näköisenä, muttei onneksi katsonut minua mitenkään vihaisena.

Kiie oli edelleen osastolla, mutta leipääntyneempänä kuin aikaisemmin. Hän sanoi alkavansa väsyä vanhoihin mummoihin, jotka joka aamu makasivat täsmälleen samanlaisessa lätäkössä eikä kukaan ikinä parantunut. Hän aikoi hakea jonnekin missä joku joskus pääsisi kotiinkin.
- Koska? kysyin kauhistuneena. Olin odottanut koko kesältä eniten juuri sitä, että saisimme taas tehdä yhdessä töitä.
- En mä tästä varmaan nyt kesän aikana vielä mihinkään katoa. Johan kaikki työhönottajatkin on lomalla, ja mulla on irtisanomisaikaa kuitenkin.
- No hyvä, huokaisin helpottuneena.
- Ja sitten meidän pitää mennä ulos töiden jälkeen! Me ei olla juteltu ikuisuuteen!
- Ei tänään, mutta mennään, mennään ihmeessä! lupasin ja huomasin pikein odottavani sitä. Olisi kiva päästä jonnekin ravintolaan niin, ettei Vesku olisi mukana. Minusta oli alkanut tuntua, että hän laski jokaisen juomani kulauksen eikä se ollut ollenkaan kivaa. Minulla oli nuorisokapinallisen olo.

Muitakin kavereita minulla oli siellä, Silja ja Simo olivat päässeet molemmat kesätöihin. Silja, joka oli enemmän tiedemiestyyppiä, oli laboratoriossa ja Simo oli kaapattu naapurimiestenosastolle. He yrittivät aina saada sinne rotevia mieshoitajia, sillä jos höpsähtäneet ukot heittäytyivät hermostuneiksi tarvittiin usein jo vähän voimaakin eikä pelkkää psykologista järkeilyä. Itse asiassa Simo oli saanut ensimmäisellä työviikollaan potilaalta mustan silmän, mitä hän esitteli minulle ylpeänä kuin voitonmerkkiä, kun tulin töihin.

Vesku oli töissä Meikussa, sisätautipolilla. Se oli periaatteessa vielä osa koulutusta, viimeinen työharjoittelu, vaikka hän nimellisesti olikin jo valmis. Hänen elämäänsä kuului megapäivystysvuoroja ja hän vietti aina välillä sairaalassa pari vuorokautta yhteen menoon. Tietenkään ei yksinään vastuullisena vaan jonkinlaisena apupäivystäjänä.
- Älä rupea tekemään tota työksesi, ehdotin kun hän ensimmäisen sellaisen vuoron jälkeen maleksi kotiin naama harmaana väsymyksestä.
- Mä olen nukkunut melkein koko yön. Tai olisin voinut nukkua jos oisin saanut unta. Kyllä se tästä. Palkkakuitti lohduttaa.
- Painu nyt sitten nukkumaan, komensin ja istuin itse lukemaan päivän lehteä. Olin juuri päässyt töistä kotiin ja aioin lähteä tallille kunhan vähän hengähtäisin. Vesku murahti jotain ja lähti kohti yläkertaa, eikä tietääkseni herännyt ennen kuin seuraavana aamuna.

Kiie otti sanasta miestä heti kun oli vakoillut työvuorolistasta sellaisen päivän, että meidän kummankaan ei tarvinnut nousta seuraavana päivänä aamuvuoroon. Lähdimme yhdessä aamuvuorosta Kiien työsuhdekämppään sairaala-alueen toisella puolella tälläytymään; olin pakannut aamulla hippavaatteet isoon kassiin ja ilmoittanut Veskulle, että tulisin varmaan aika myöhään.
- Haluatko sä suihkuun? Kiie kysyi kaivaen samalla pienestä jääkaapistaan siideriä.
- Kiitos mielelläni, sanoin virallisesti. En ollut ehtinyt sinä päivänä tehdä mitään erityisen rasittavaa mutta tuntui, että hiukset haisivat osastolle silti. Kävin niin nopeasti kuin mahdollista, yhteisasuntolan suihkutilat olivat ehkä kammottavinta mitä tiesin, pahempia kuin koulun pukuhuoneet.
- No niin, mihin me sitten mennään? Jonnekin terassilleko? kysyin kun istuimme meikkaamassa ja laittamassa hiuksiamme.
- Joo, ensin terassille ja sitten bailaamaan. Kiiellä oli suunnitelma selvillä. – Mä vien sut jonnekin missä on kunnon meno!

Niin hän tekikin. Kun olimme jo muutaman tunnin istuneet ihanina terassilla ilta-auringossa ja juoneet siideriä, kävelimme Kiien valitsemaan ravintolaan. En ollut käynyt siellä ennen mutta en ihmetellyt, enpä ollut käynyt niin kauhean monessa muussakaan Helsingin paikoista. Kesti jonkin aikaa ennen kuin tajusin, että olimme homokapakassa. Olisihan minun pitänyt arvata. Olin ihmetellyt hyvin pukeutuneiden, hyvännäköisten miesten määrää, mutta kun näin ensimmäisen joka oli pukeutunut nahkaliiviin ja koppalakkiin aloin katsella tarkemmin ympärilleni. Tyttöjä oli nähdäkseni kahta laatua, todella kauniita ja muodinmukaisia ja sitten toisesta ääripäästä korostetun arkisesti ja kotoisasti huiveihin ja flanellipaitoihin pukeutuneina, ilman meikkiä. Kiie ja minä olimme jossain siinä välimaastosta, arvioin.
- Mitä jos joku yrittää iskeä mut? kysyin kiinnostuneena.
- Sähän voit aina sanoa olevasi mun kanssa, tai hetero, jos ei kiinnosta, Kiie sanoi tavoitellen välinpitämätöntä sävyä.
- Voinko mä sanoa täällä olevani hetero?
- No, voit tietysti, jos haluat.

Ellemme olisi käyneet ensin terassilla olisin todennäköisesti tuntenut oloni aika orvoksi. Nyt en jaksanut ujostella ja kuljin erinomaisen hyvällä tuulella Kiien käsikynkässä. Hänellä oli kymmenittäin tuttuja, jotka kaikki olivat kauhean hauskoja ja ihan yhtä hyväntuulisia kuin mekin. Ensin tuntui oudolta nähdä tyttöpareja ja poikapareja tanssimassa hitaita keskenään, tai suutelemassa, mutta kun soitettiin vanhoja diskohittejä, ei huomannut mitään erikoista. Tanssin mukana ja minulla oli hauskempaa kuin varmaan ikinä ennen ravintolassa.

Harmitti kun Kiie rupesi kahden aikaan himmailemaan ja alkoi haluta kotiin. Minä olisin viihtynyt erinomaisesti valomerkkiin asti.
- Mulla on huomenna töitä ja mä olen jo niin vanha, etten jaksa valvoa neljään-viiteen.
- Höh, sanoin pettyneenä, mutta iltavuoro minuakin odotti.
- Tullaan toistekin, hän ehdotti ja haukotteli. Minä nyökyttelin tarmokkaasti ja lupasin maksaa taksin jos viipyisimme vielä vähän aikaa. Kiie oli kuitenkin järkkymätön.
- Joudut maksamaan puolet joka tapauksessa, viimeset bussit meni jo.
- Entäs yölinjat?
- Liikaa kävelemistä. Mars nyt, bilehile!

Vesku nukkui, yllättäen, kun kolistelin varovasti kotiin. Olin edelleen euforisessa tilassa ja olisin halunnut jatkaa tanssimista, mutta kun kotona oli niin pimeää ja hiljaista päänikin rauhoittui hirveän äkkiä. Kävin pesulla ja kömmin sänkyyn, herättäen Veskun puolittain, sen verran että hän kääntyi ja otti kiinni vyötäröltäni.
- ..kivaa? hän mutisi.
- Sikakivaa! Me oltiin homodiskossa! julistin ja nukahdin.

Lähettäjä: keppälerttu 
Päivämäärä:   2.6.09 17:39:03

haha, toi viimenen lause "sikakivaa! me oltiin homodiskossa!" ihana <3:D joo ja lisää:D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   2.6.09 20:08:07

21.

Jinnakin siis oli alkanut käydä tallilla. Seurailin häntä ja totesin, että hän oli saanut takaisin sitä tasapainoa ja tuntumaa, minkä muistin hänellä olleen joskus melkein viisi vuotta sitten kun hän oli lopettanut tunneilla käymisen. Onneksi Mansikka tosiaan oli niin kiltti, sen kanssa oli helppo palautella mieleen vanhoja taitoja.

Minä sain tiputuksen maanpinnalle omien ratsastelujeni kanssa. Niki oli vain lomaillut sen aikaa kun mekin lomailimme, eikä sitä juurikaan huvittanut palata töihin, vaikka olin luullut sen pursuavan intoa. Se pursusi vain muuten saatuaan laiduntaa vihreällä aina puoli päivää kerrallaan, ja sinne se hinkusi edelleenkin. Onneksi Oonalla ei ollut ruohoa kasvavia tarhoja kaikille hevosille, ellei Niki olisi joutunut vuorottelemaan se olisi varmaan vaatinut uuden satulavyön. Nyt vanha meni vielä juuri ja juuri kiinni.
- Tän mahanympärys on kasvanut ainakin viistoista senttiä, arvioin silmät pyöreinä kun satuloin sitä ensimmäistä kertaa paluuni jälkeen, ensimmäiset päivät olin varovaisesti vain talutellut ja juoksuttanut sitä, ettei sille tulisi kauheata kulttuurishokkia.

Sitten se pukitti minut alas melkein heti kun olin selkään päässyt, se ei selkeästikään halunnut luopua oloneuvoksen päivistään. Kömmin hiekkaa syljeskellen pystyyn kentänpohjalta ja katsoin sitä huolestuneena. Eihän sitä sattunut? Kai satula oli sopiva? Liu’utin kättäni siipien ja takakaaren alla ja mittasin säkätilaa ja minusta se näytti hyvältä. Onneksi Veskukin oli sinä päivänä mukana ja tuli pyynnöstäni katsomaan satulaa myös.
- Se istuu ihan täydellisesti. Takasin vaan selkään ja yritä pysyä siellä, ettei se ala kuvitella että se voi heitellä ihmisiä alas!
- Kyllä mä pysyn, se vaan yllätti mut, jupisin kiivetessäni takaisin. Olinhan tuskin ehtinyt pyytää ravia kun se oli yhtäkkiä sinkauttanut takapäänsä ja samalla minut ilmaan. Niki katsoi taaksepäin mielestäni aika velmun näköisenä ja synkkä päättäväisyys valtasi mieleni. Tietysti nuoret hevoset saattoivat olla arvaamattomia ja murrosikäisiä mutta olin jotenkin kuvitellut Nikin olevan niin kiintynyt minuun, ettei minulle tulisi sen kanssa ongelmia.

Se yritti taas, kun pyysin ravia, mutta nyt olin varautunut eikä minulla ollut vaikeuksia pysyä siellä, pukki ei ollut kovinkaan vakuuttava. Nikin korvat repsahtivat ällistyneesti sivuille ja kokeilevasti se seuraavassa kulmassa vielä yritti pompahtaa, mutta suorastaan puristin sitä eteenpäin niin, että sen oli pakko keskittyä liikkeeseen eteenpäin eikä ylös.

En tiedä minkälainen muistijälki sille oli jäänyt siitä, että se oli saanut minut alas selästään, mutta melkein joka kerta siitä lähtien se ensi alkuun kokeili, miten hyvin olin selässä. Onneksi olin ratsastanut niin monilla erilaisilla hevosilla viime vuosina, kiitos etenkin Oonan pienten vikkelien vänkyräponien, että minulla oli jo aika hyvä tasapaino. Ei se minusta silti ollut yhtään kivaa, kun se oli ollut niin mukava koko talven, ja vaadin melkein päivittäin joko Oonaa tai Veskua tarkistamaan sen satulan istuvuutta, jos he vaan olivat sopivasti paikalla.
- Mikset anna sille vähän lomaa? kysyi Jinna, joka oli myös tullut ratsastamaan eräänä vähän mahdottomampana päivänä, mutta joka oli päättänyt uskaltautua Mansikan kanssa kentälle vasta meidän jälkeen, ettei tamma saisi mitään vaikutteita.
- En mä uskalla, se oli lomalla ja palasi tämmösenä, entä jos se palaa seuraavalta vielä hullumpana, sanoin onnettomana.
- No kysy hyvä ihminen Oonalta suoraan muustakin kuin satulasta, puuskahti Jinna järkevästi ja ajattelin että niin minun pitäisi tehdä, niellä ylpeyteni ja pyytää apua.

- Älä hätäile, Oona sanoi, kun alistuneena kerroin hänelle, että meidän yhteistyömme oli yhtä taistelua. – Olisit tyytyväinen.
- Miten niin? Kun se oli kuin ihmisen mieli aikasemmin, ei ikinä mitään temppuja.
- Nelivuotiaan pitää olla vähän jäärä ja kyseenalaistaa. Mun mielestä se oli kerta kaikkiaan pakolla paketoitu tullessaan. Alistettu. Mä jo pelkäsin ettei se saa itsetuntoaan takaisin ollenkaan.
- Niinkö? En tiennyt mitä muutakaan sanoa.
- Ei siitä helppoa tule, mutta senhän sä tiesitkin, eikö vaan?
- Joo, mutisin. Tietysti olin tiennyt, ettei nuoren hevosen ostaminen ollut samaa kuin pehmolelun, mutta että näin hankalaa? – Mitä sä ehdottaisit että mä teen sen kanssa nyt?
- Pitääkö se sut selässä?
- Pitää, koska mä olen kohta akrobaatti, sanoin synkästi.
- Tekeekö se mitä sä haluat?
- Tekee, paitsi vasenta laukkaa. Se nousee vaan vahingossa.
- Meneekö se sitä juoksutettaessa?
- Menee. Välillä.
- Mä voin vähän katsoa miten teillä sujuu huomenna, jos haluat, Oona lupasi ja hymyilin kiitollisena. Vähän pelotti näyttää hänelle miten huonosti Niki pahimmillaan saattoikin käyttäytyä, mutta toisaalta nyt sille ehkä saattoi vielä tehdäkin jotain, kun en ollut ehtinyt kauhean kauan omin päin säheltää.

Niki ei ollut kokenut ihmeparantumista yön aikana, muttei ollut tavallista pahempikaan, totesin helpottuneena. Se pyörähteli vähän noustessani satulaan ja Oona tuli avuksi pitämään sitä paikoillaan.
- Tekeekö se tätäkin?
- Ei, se seisoo yleensä kuin tatti.
- Okei, älä anna sen alottaakaan.
En kehdannut kysyä millä sen sitten estäisin, jos Niki päättäisi ruveta semmoista tekemään, palaisin siihen asiaan sitten, jos se jatkaisi sitä.

Oonan katse seurasi meitä kiinteästi enkä ollut päässyt sen pidemmälle kuin pari kierrosta käyntiä pitkin ohjin kun hän jo kysyi, mitä aioin.
- Ajattelin ottaa ohjat, sanoin ihmeissäni.
- Sä jännityit, ja niin sekin, Oona ilmoitti.
- Ihanko totta? kysyin kunnioittavasti. Minä en itse ollut huomannut mitään, paitsi että Niki oli nostanut päätään aavistuksen verran.
- Jatka vaan.

Yrtin rentoutua ja jatkaa tavalliseen tapaan, keskittyä Nikiin ja taivutella sitä varovaisesti isoilla volteilla. Tuntuiko se jännittyneeltä vai kuvittelinko vain? Sitten päätin siirtää sen raviin, siinä kohden se yleensä ensimmäisen kerran todella yritti protestoida. Näkisi Oona senkin. Niki pukittikin, ihan kuin tilauksesta, mutta en antanut sen hidastaa vauhtia vaan jatkoimme vähän epätahtisessa ravissa uraa pitkin, kun sillä meni hetki saada jalkansa järjestykseen pukin jälkeen.
- Pysähdy, Oona huusi ennen kuin pääsimme paria kierrosta pidemmälle.
- Kerro, sanoin hengästyneenä ja annoin Nikin kävellä hänen luokseen. – Joko sä keksit missä mättää?
- Ihan siellä missä aina yleensäkin. Satulan päällä, Oona sanoi kuivasti.
- Mitä mä teen väärin? kysyin ihmeissäni.
- Mä en ole ikinä nähnyt sun ratsastavan noin jännittyneenä. Ensinnäkin, huomaatko sä että sä keräät koko ajan ohjia tiukemmalle? Et oo myödännyt sille kertaakaan sen jälkeen kun aloit ravata. Ja ootko hengittänyt?
- Pakko kai mun on ollu hengittää, arvelin.
- Ei. Alotetaan alusta nyt. Anna pitkät ohjat ja takaisin uralle.

Otin taas ohjat ja aloin tehdä pysäytyksiä ja voltteja uudelleen. Hän käski lukemattomia kertoja minua myötäämään ja aloin itsekin tajuta, että että vaikka ehkä olin kuvitellut automaattisesti tekeväni niin, oli se tainnut olla mielikuvitusta.

- Löysää! Oona kirahti kun lopulta saimme luvan siirtyä raviin. Tottelin oitis, sen verran vaativasti hän sen sanoi. – Sä aloit kiskoa sitä läjään samalla kun yritit saada eteenpäin, ihan heti kun rupesit ajattelemaankin ravia.
- Niinkö? kysyin nolona.
- Niin, ei ihme, että se protestoi. Pidä ohjat noin ja paina kädet etukaareen ja siirry uudestaan raviin.
- Mutta jos se taas pukkaa?
- Jos se ei olisi ehtinyt ehdollistua siihen vielä? Se on voinut ekan kerran tehdä sen piruuttaan tai huvikseen ja sitten sä olet alkanut odottaa että se tekee sen joka ravisiirtymisessä ja alkanut kiristää sitä aina niin, että se on alkanut ajatella, että asiaan kuuluukin pieni tappelu aina kun ruvetaan ravaamaan. Luota siihen!
- Mun on vaikea luottaa siihen kun mä koko ajan vaan odotan sen heittävän mut alas.
- Luota silti. Muuten tästä ei tule mitään.

Oona oli guru. Hän sai Nikin liikkumaan taas rennosti ja halukkaasti vaikkei edes itse ratsastanut. Vasen laukka ei edelleenkään noussut, mutta emme laukanneet muutenkaan kuin pari pitkää sivua, sillä Oonan mielestä Niki oli saanut jo tarpeekseen.
- Se tuntui ihan erilaiselta, sanoin ihmeissäni. – Mitä mä nyt teen sen kanssa?
- Ootko sä pörrännyt tässä kentällä koko pari viikkoa?
- Olen kun mä ajattelin ettei sen kanssa oo turvallista mennä maastoon jos se kerran yrittää heitellä mua alas.
- Jessi, Jessi, Jessi! Oona sanoi harmissaan. – Ihan kuin et olisi mitään nähnyt vaikka oot pyöriny tässä jo vaikka kuinka kauan. Koska sä olet nähnyt mun ratsastavan jotain noista nuorista kaks viikkoa putkeen pelkästään kentällä?
- Äh, enpä ole, ähkäisin.
- Jos oisit mennyt maastoon välillä oisit todennäköisesti ollut itsekin rennompi ja teillä ois molemmilla ollut paljon kivempaa koko tää aika.

Onneksi Oona oli tullut hätiin ja osoittanut heti alkuunsa missä olin mokaamassa. Olin kai ollut niin huolissani kun kaikista maailman hevosista juuri oman kanssa oli näin hankalaa, etten ollut osannut ajatella ollenkaan objektiivisesti, panikoinut vain. Jonkin toisen hevosen kanssa olisin ehkä toiminut fiksummin, tai ainakin pyytänyt neuvoja nopeammin. Veskulta olisin uskaltanut kysyä, mutta hän ei ollut juuri jaksanut tallille viime päivinä. Ei kaikki lähtenyt sujumaan kuin tanssi Oonan höykytyksen jälkeen, ei tokikaan, mutta nyt kun hän oli osoittanut pahimman virheeni tiesin itsekin mihin kiinnittää huomiota. Jos meni oikein huonosti ratsastin Nikin ulos kentältä ja menimme metsään. Siellä saatoin ohjata hevosen rämpimään umpivarvikkoon ja luottaa siihen, että sillä olisi sen verran itsesuojeluvaistoa, että se keskittyisi asettelemaan jalkojaan turvallisesti mieluummin kuin minuun, ja siellä sitten rentouduin aina itsekin.

- Koska olisi taas aika sun ratsastaa sitä kuuri? kysyin toiveikkaana paria päivää myöhemmin.
- En mä enää aio ratsastaa sitä, Oona ilmoitti.
- Mitä? kysyin kauhistuneena.
- Mä voin ohjata sua, mutta sä saat itse ratsastaa. En mä halua tehdä sulle hevosta. Saat tehdä sen itse.
- Mutta siis neuvot mua? Niin kuin silloin yhtenä päivänä? varmistin.
-Just niin.
- Hyvä, sanoin helpottuneena. Sehän oli oikeastaan paljon parempaa! Oppisin samalla itsekin

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   2.6.09 21:55:46

Mulla oli tosi tuottoisa päivä töissä! Sain luettua tänään kaksi tai kolme viimeistä pätkää. Ja onpahan melkein puolet tarinasta jo paperilla! voi etttä :) Mä en oo pitkään aikaan nauranu niin paljoa kuin mustaojan viimeisiä lukuja lukiessani. Hanna on niin loistava!

Yks pikku huomio vielä ihan kirjoittamisesta; kun luettelet ihmisiä tai hevosia, pistät joka väliin sanan "ja". Välillä mulla on ongelmia hahmottaa, että ketä tai mitä kaikkia onkaan mukana. Vaihtaisit vain pilkun niihin väleihin. Mua häiritsee vähän kaikki nää sun ihmeverbit, kuten kouluratsastaa ym, joita ei varmasti äidinkielen opettaja hyväksyisi ;) Onhan se sun tyyli ja kuuluu näihin ympyröihin, älä lähde missään nimessä muuttamaan niitä!

Taas tää mun lukeminen on mennyt siihen, että välillä kuvittelen että kun pääsen kotiin, voin käydä etsimässä ht.netistä kaikki topicit, joissa näitä tarinan juttuja ruoditaan ;)

Sitten mä siirrynkin Veskun loppusanoihin!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   2.6.09 22:23:30

Tripi, toooosi ahkeraa :D
Mä en ole huomannutkaan tota ja-juttua. Ehkä mä olen sillä jotain sujuvuutta hakenut, tai puhekielenomaisuutta... täytyy tarkkailla.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   3.6.09 20:48:13

Mä raakkasin tänään pois kaks tai kolme ja-ja-ja -juttua!
Huomenna tuleekin jatko myöhään vasta, mä oon menossa.
------------

Nuorimpina tahoillamme saimme kumpikin, Vesku ja minä, unohtaa juhannusvapaat. Veskun ei sentään tarvinnut päivystää juhannusyönä, mutta juhannusaattona ja -päivänä meidän piti molempien mennä töihin joten ei tarvinnut miettiä mihin matkustaisimme viettämään keskikesän juhlaa. Tasan omalle pihalle eikä juuri sen pidemmälle.
- Me vuorotyöläisraukat, sanoin säälitellen. – Ostetaan kertakäyttögrilli ja paketti makkaraa ja toivotaan ettei sada kauheesti.
- Jos sataa niin sitten ollaan sisällä ja kuunnellaan ropinaa, mikäs sen hauskempaa, Vesku sanoi ja näytti miten voisimme löhötä sohvalla filtin alla suloisessa joutilaisuudessa.
- Ja mikä parasta, kun on työaamu niin ei voida juoda liikaa, sanoin purevasti, sillä minua kaiversi vieläkin miten hän oli arvostellut matkalla alkoholinkäyttöäni. Muuten ajatus sateisesta juhannusaatosta alkoi tuntua minusta houkuttelevalta. Tulisipa oikein kaatosade, niin että ulkona pimenisi ja voisi todella nauttia sohvalla kyhjöttämisestä.
- Ehkä me voidaan ottaa yhdet saunakaljat, Vesku arveli.

Siitä tuli itse asiassa yksi parhaista juhannuksista ikinä. Tai siis siihen mennessä. Minulla oli iltavuoro ja olin käynyt jo aamulla ratsastamassa. Niki oli onnistunut heittämään minut metsässä selästään, nyt ei ilkeyttään vaan koska se oli tosissaan säikähtänyt vapaana juossutta keskikokoista koiraa ja loikannut arvaamatta pois polulta kahden pienen näreen välistä. Minun jalkani oli jäänyt toiseen kiinni ja olin liukunut pois selästä sen hännän yli. Niki oli pysähtynyt kai ällistyneenä oudosta poistumisreitistäni ja käännähtänyt vielä ystävällisesti niin, etten joutunut irroittamaan ohjista ja samassa koiran omistajakin oli saanut elukkansa kiinni. Olin istunut maassa ja haukkunut tätiparan pataluhaksi, ja hän näytti niin säikähtäneeltä putoamisestani, että luulen saarnan menneen erittäinkin hyvin perille. Hän oli vielä halunnut hössöttäen auttaa minut ylös, mutta kun koira oli edelleen hänellä toisessa kädessä, en halunnut heitä Nikin lähelle. En halunnut sen tutustuvan tällä erää koiriin yhtään lähemmin.

Missään tapauksessa en ollut vakavasti vammautunut, mutta muutamia häijyjä mustelmia ja tärähtäneitä lihaksia minulla nyt oli ja kun pääsin kotiin asti yhdeksän jälkeen en olisi voinut toivoa parempaa kuin päästä suoraan kuumaan saunaan. Vesku oli ehtinyt aiemmin kotiin ja vastaanotti minut keittiössä essu päällä.
- Rupesit sitten taas gourmet-kokiksi, sanoin ja irvistin kun hän puristi minua tuttavallisesti takapuolesta. – Au! Osuit just siihen pahimpaan mustelmaan.
- Onko potilaat pahoinpidelleet sua? hän kysyi huolestuneena.
- Ei kun putosin jonkun kannon tai kiven päälle. Ei kai sauna ole päällä?
- On tietysti, tiesinhän mä että sä tulet näihin aikoihin.
- Vie mut sitten saunaan ja tutki mun vammat, hymyilin tyytyväisenä.
- Kolme minuuttia. Hän palasi työpöydän ääreen tekemään loppuun mitä olikaan ollut tekemässä. Olin kovasti tyytyväinen, että hän oli innostunut keittiöhommista. Useimmiten hän onnistui kokkauksissaan paljon paremmin kuin minä.

Henkilökohtaisen lääkärini tarkastuksen jälkeen sain hevoslinimenttiä aristavaan reisilihakseeni ja ai että se kirvelsi ruskettuneessa ja saunapuhtaassa ihossa. Itsekin kurkin peiliin ja totesin että toinen pakara oli sinisenmusta. Onneksi ei lähitulevaisuudessa ollut aikomusta lähteä rannalle aurinkoa ottamaan, sen oli saanut kätevästi hoidettua etelässä koko kesäksi. Rusketusrajat oikein loistivat yläkerran hallin hämärässä ja virnistin tyytyväisenä. Ihosyöpäriski tai ei, olin kuitenkin vielä sen sukupolven kasvattama, joka oli oppinut yhdistämään rusketuksen terveeseen ulkoilmaelämään, enkä oikein osannut päästää siitä ajatuksesta irti.
- Mä menen sytyttämään grillin, ilmoitti Vesku ja tömisteli ohitseni alakertaan.
- Onko meillä grilli? kysyin hänen peräänsä mutta hän oli ehtinyt jo mennä joten sain tömistellä perässä saatuani vähän vaatteita päälle.

Oli meillä, pihalla näkyi ikkunan takana seisovan punainen pallogrilli, mutta en ehtinyt sinne asti kun katseeni osui maljakolliseen ruusuja pöydällä.
- Mistä nyt oikeen tuulee? kysyin kulmat rypyssä kun Vesku tuli sisään saatuaan grillin loimuamaan.
- Miten niin?
- Kukkia, sanoin ja osoitin niitä. – Millä ei oo hääpäivää eikä mitään, oletko sä tehnyt jotain pahaa?
- En, Vesku sanoi kuulostaen loukkaantuneelta. – Tää on meidän tapaamisen vuosipäivä, etkö sä sitä muista?
- Ohoh, sanoin nolona.
- Sitä paitsi pappa neuvoi ostamaan kukkia sillon tällön, ettei tule tommosia reaktioita. Pitää näköjään se neuvo ottaa todesta.
- Mä en ymmärrä miten mä en muistanut… olin tosissani nolostunut.
- Ei se mitään, Vesku sanoi suurpiirteisesti ja meni hakemaan keittiöstä kulhollisen vartaita, joita hän oli tainnut keihästää kun tulin kotiin.

Hän grillaili niitä keskittyneen ja innostuneen näköisenä kunhan hiilet ensin olivat alkaneet hohtaa sopivan punaisina ja minä istuin pehmeällä tyynyllä katselemassa, arvellen, että saisimme aika usein grilliruokaa loppukesänä. Siinä oli jotenkin ihanan leppoisaa ja huomasin olevani kauhean tyytyväinen kun olimme joutuneet jäämään kahdestaan kotiin. Vaivuin ajatuksiini ja mietin, pitäisikö minun tehdä Nikille samantyyppinen lukujärjestys kuin mihin olin tottunut Hannan tallilla, ja mitä itse asiassa Oonakin piti päässään omien hevostensa kohdalla. Vesku voisi varmaan auttaa? Ja Oonakin, tietenkin.
- No niin, Vesku sanoi lopulta ja istui viereeni täyden lautasen kanssa ja ojensi pienenpientä herkkusientä haarukassa.
- Aiotko sä syöttää mua? kysyin ällistyneenä ja avasin suuni.
- Aion, sanoi Vesku ja pussasi minua suoraan suulle samalla kun yritin saada ruoan suussani jotenkin järjestykseen. – Mä aion hemmotella sut ihan piloille tänään.
- Miksi, yritin kysyä, mutta en saanut esiin kuin jotain sen tapaista, sienen sisällä oli sulanutta juustoa, joka tuntui herkullisesti liimaavan suuni umpeen.
- Koska nää kolme vuotta on olleet niin upeita. Koska mä rakastan sua.

Mutustin kuumeisesti, sillä minusta tuntui että tuohon oli jo pakko saada vastattua jotain ja tunsin miten toisesta silmästä alkoi valua liikutuksen kyynel. Voi luoja, saattaisinkohan mitenkään tulla hölmömmän näköiseksi? Posket täynnä ruokaa itkien?
- Sä et saa tehdä tommosta, sanoin kun sain lopulta nieltyä suuni tyhjäksi. Vesku naurahti ja pyyhkäisi tipan pois.
- Miksen saisi? Mimmosta? Taas sä teit sen.
- Minkä? kysyin ja nostin käteni estämään haarukkaa taas tulemasta huulilleni, tällä kertaa kananpalan kanssa.
- Sulatit mun sydämen.

Lähettäjä: lamita 
Päivämäärä:   3.6.09 21:12:15

ooi, söpöä<3

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   3.6.09 22:49:51

22.

Heinäkuun ensimmäisenä maanantaina lähdin pyöräilemään töihin jo yhdeltätoista vaikka vuoroni alkoi vasta yhdeltä. Oli viileähkö, harmaa päivä, ja samanlainen oli mielialanikin, kun eturengasta tuijottaen poljin ylös Viikintien mäkiä. Olin aika lailla huolissani, ja poljin lujempaa kuin olin aikonutkaan, ja tajusin harmikseni että otsani ja niskani olivat hikiset kun rullasin sairaalan portista sisään. Ellei minulla olisi ollut laukussani salatupakka-askia olisin mennyt kanttiinista hakemaan semmoisen, nyt ei tarvinnut vaan oli mistä sytyttää.

En ollut ennen käynyt henkilökuntalääkärillä: kun olin aloittanut täällä abikeväänä oli riittänyt että olin käynyt Lääkärikadulla otattamassa keuhkokuvan, joka todisti ettei minulla ollut tuberkuloosia. Miltähän vuosisadalta sekin määräys oikein oli? Tiesin kuitenkin suunnilleen mihin mennä ja seurasin sitten kylttejä, päätyen pieneen odotushuoneeseen, jossa yksi naisihminen yski sattumoisin keuhkojaan pellolle. Kumma kyllä minut kutsuttiin sisään ennen häntä.

- Mulla on vatsassa outo tunne, ilmoitin kävellessäni sisään. Vaikka tiesin, miten kauhean heikolta se kuulosti, en osannut sitä paremminkaan sanoa.
- Jaa. Millä lailla outo? kysyi vanhanpuoleinen naislääkäri katsoen minua silmälasiensa yli.
- Vähän niin kuin kipua mutta ei kuitenkaan oikein, yritin selittää ja toivoin että hän luulisi minua laitosapulaiseksi tai lähetiksi kun en osannut sen paremmin selittää. Sitten vedin henkeä ja annoin tulla koko litanian mitä olin jo aika useana yönä harjoitellut. – Pahoinvointia, välillä, aamuisin, muutaman kuukauden ajan, nyt vähemmän, ei ripulia, ei todettuja allergioita, syön pillereitä enkä ole testin mukaan raskaana.
- No niin, minusta näytti että lääkäri pidätti hymyä. – Alkoihan sieltä tulla. Ton jälkeen mä voinkin pyytää sut suoraan tohon pritsille.

Asetuin siihen, huokaisten äänettömästi helpotuksesta kun olin ilmeisesti sittenkin osannut selvittää asiani aika tyhjentävästi ja avasin farkkuni, jotta hän voisi tunnustella vatsaani. Ei siinä mitään tuntunut, olinhan itse tehnyt saman useaankin kertaan, mutta kyseli hän joitakin semmoisia kysymyksiä, joita en ollut tullut itse ajatelleeksi, ja jotka talletin mieleeni vastaisen varalle. Kun itse joutuisin samaan tilanteeseen.
- En mä viitsi sua enempää ronkkia kun ei täällä ole gynekologin pöytää – koska muuten olet viimeksi käynyt?
- Vuosi sitten piti kun piti uusia pilleriresepti, mutisin.
- Kun et ole ton enemmän kuolemankielissä niin otetaan veri- ja virtsakokeet ja katsotaan sitten.

Nousin ylös ja kiskoin vetskarin kiinni helpottuneena.
- Mitä sä epäilet? kysyin uteliaana.
- Jos sä olet kerran tehnyt raskaustestin ja se on negatiivinen niin varmaan seuraavaksi jotain helikobakteeria. Mutta sä puhuit aamupahoinvoinnista? Eikö muulloin?
- Eipä oikeastaan, sanoin miettien.
- Liittyykö se mihinkään tiettyyn ruokaan?
- Ei. Ellei sitten alkoholiin. Taisin punastua vähän.
- Ja sulla on ollut ihan normaalit kuukautiset? Ei välivuotoja, ei tavallista niukemmat? Entä paino?
- No ehkä vähän niukemmat, arvioin. – Mutta kun tuun suoraan koulunpenkiltä tänne töihin niin… ajattelin että lisääntynyt liikunta voi vaikuttaa.
- Et ole varmaan sitten lihonutkaan?
- Päinvastoin, sanoin tyytyväisenä.

Hän tulosti erinäisiä sivuja lähetteitä ja neuvoi mihin menisin niiden kanssa piikitettäväksi ja pissatettavaksi sekä kertoi mihin aikaan voisin seuraavana päivänä soittaa hänelle tuloksista. Siihen oli tyytyminen enkä ollut yhtään sen levollisemmalla mielellä kuin tullessani. Tai ehkä ihan vähän; nyt se oli sentään tehty, se melkein vaikein osuus. En ollut kuvitellut, että tulisi vieläkin vaikeampi; soittaa tulosten perään.

Enkä minä siihen pystynytkään, seuraavana päivänä kun olisin voinut kysellä, en ehtinyt kun töissä oli kauhea hässäkkä. Seuraavana, vapaapäivänä, parkkeerasin itseni aamutallista tullessani Jinnan luo. Valitettavasti Villekin oli kotona ja istui olohuoneessa naputtelemassa tietokonetta, ilman aikomustakaan liikahtaa mihinkään, ilmeisesti, vaikka yritin mulkoilla häntä. Hän taisi tulkita sen vain normaaliksi ystävällisyydekseni ja vilkutti minulle parilla sormella.
- Mä tarvitsen sun apua, suhisin Jinnalle.
- Mihin? tämä suhisi takaisin.
- Soita mulle yks puhelu!
- Totta kai, Jinna lupasi ja tavoitteli puhelintaan. – Mihin mä soitan?
- Mä en halua Villen kuulevan, kuiskasin.
- Ai, sanoi Jinna. Hän laski puhelimen pois ja nousi ripeästi. – Sitten saat odottaa hetken että Herra ja Ylhäisyys saa syödä ensin.
- Aikaa ois niinku puol tuntia, ja siitä menee kakskymmentä minuuttia jonottamiseen! sanoin tuskastuneena vilkaisten kelloa. – Jinna, jätä Ylhäisyys nyt Villelle ja tuu mun kanssa ulos!

Jinna, ystävistä kallein, ei vitkastellut enempää. Hän huikkasi Villelle lähtevänsä käymään kaupassa ja niin kävelimme ulos asunnosta. Ojensin hänelle hississä paperiliuskan ja neuvoin soittamaan siihen ja kysymään mikä minua vaivasi.
- Miten niin vaivaa? Jinna kysyi ja katsoi minua huolestuneena.
- No sen mäkin haluan tietää! vinkaisin. – Soitatko sä?
- Totta kai – et kai sä ole sairas?
- Toivottavasti en – mutta ota siitä selvää? Ole minä ja kysy mitä mun labratulokset kertoi?
- Totta kai, Jinna hymyili, samalla kertaa lämmintä ystävänhymyä ja jotain, mitä hän tuskin itse edes tajusi keräävänsä - toisenlaista ilmettä. Jotain ammatti-ilmettä. Hän näpytteli numeron kun astumme hissistä ulos ja kävelimme istumaan penkille rapun oven viereen. Sytytin tupakan ja vetäydyin kerälle, polvet leukaani vasten, kun Jinna pääsikin läpi ihan heti. Kuuntelin, miten hän esittäytyi minuksi ja alkoi kuunnella tarkkaavaisemmin. Kuuntelin vähän aikaa ja laitoin sormet korviini, sitten otin ne pois kuullakseni kuitenkin jotain, muta Jinna oli jo lopettamassa puhelua,

- No? sanoin, ja imin filtterinmakuista savua, heittäen jämän inhoten kauas pois. Jinna katsoi vaan eteenpäin ja räpelsi puhelinta lukkoon.
- Jessi kulta, hän sanoi.
- Olen olen! Mitä ne sano?
- Sä olet terve kuin pukki, Jinna huokaisi, ja heittäytyi kaulaani.
- Oi, hienoa, sanoin, ja tunsin, miten helpotus valui jäseniini.
- Sä olet vaan raskaana. Nyt sitten kuitenkin

Olin tainnut sen kuitenkin aavistaakin. Tai pessimistisyyden puuskassa sitä pahasti pelätä. Ihan sama, en minä yllättynyt, muserruin vaan. Puristin käteni polvieni ympäri vielä tiukemmin, koska minusta tuntui että hajoaisin palasiksi juuri nyt. Jinna tarttui minusta lujasti kiinni ja kuulin, miten hän päästi omituisen äänen niskaani, en tiedä oliko se itkua vai naurua.
- Mä olen niin iloinen! hän sanoi lopulta selvästi. Olisin voinut lyödä häntä, mutta enhän tietenkään tehnyt semmoista. Painoin pääni polviini ja aloin itkeä kovaa ja hallitsemattomasti, kuin Jinna olisi juuri kertonut koko perheeni kuolleen.
- Hei, Jessi, hei? kuulin hänen kysyvän hädissään, mutten pystynyt lopettamaan. Eihän hän ollut kuin romahduttanut koko elämäni.

Lakkasin tietysti ennen pitkää itkemästä. Ehkä aika piankin, kun ei Jinna ollut ehtinyt ruveta soittamaan valkotakkisia tai muuta radikaalia. Olin uuvuksissa ja turta ja janoinen, mutta itkeminen oli loppunut. Hävetys ei kylläkään. Kuinkahan moni Jinnan naapureista oli mennyt juuri ohitse ja ihmetellyt kohtaustani?
- Saatanko mä sut kotiin? Soitanko mä Veskulle? Jinna kysyi ja kuulin pelon hänen äänessään. En saisi säikäyttää häntä enempää. Vedin keuhkoni täyteen ilmaa kerran, ja toisenkin, ja nousin istumaan suoraan, selkä vasten selkänojaa.
- Ei, ei, mä vaan järkytyin, sanoin. – Mä en tosiaan osannut odottaa.
- Ihanaa, Jinna sanoi lämpimästi ja halasi minua taas. – Me saadaan kumminkin se pikku morsian Leksalle ennen kuin se menee rippikouluun. Hänelle ei selvästikään edes juolahtanut mieleen, että minä en ehkä halunnut tätä, en ehkä edes halunnut pitää tätä.
- Mitä se sanoi? kysyin henkäisten taas kerran syvään. – Siis, täähän on yllätys. Miten pitkällä se on?
- Sunhan se pitäisi tietää, Jinna sanoi moittivasti
- No kun en tiedä ollenkaan. Ei mitään käsitystä. Ei mulla ole mitään mistä laskea, mulla on ollu kaikki kuukautiset.
- Sitten sun pitää mennä ultraan, ja neuvolaan, tietty.
- Mä saatan kuolla, sanoin synkästi.
- Tuutko sä mun kanssa kauppaan? Mun pitää varmaan hakea maitoa ja muuta, nyt kun sanoin käyväni siellä.
- Ei kiitos, sanoin ja nousin väkinäisesti hymyillen penkiltä. – Mä menen kotiin ja mietin miten leväytän tän uutisen Veskulle.

Avasin pyöräni lukon, otin Jinnalta puhelimeni ja lähdin hiljakseen ajamaan kotia kohden. Vaikka holtiton itkeminen hävettikin edelleen, oli se varmaan tehnyt hyvää. Vieläkin jouduin välillä vetämään henkeä pitkään, kuin nyyhkäyksiä. Oli jotenkin kuolemanväsynyt olo, ja kun pääsin kotiin menin suoraan sänkyyn. Riisuuduin alusvatteisilleni ja kääriydyin peiton sisään, vedin sen ympärilleni niin että olin kuin luolassa ja nukahdin, vaikka olin miettinyt, etten ajatuksiltani kuitenkaan saisi unta. Simahdin ehtimättä ajatella mitään.
- Oletko sä kipeä? kuulin puoliunessa äänen, kun Vesku tuli tekemään seuraa minulle ja kiskoi peittokääröäni auki saadakseen siitä osan itselleen, hän oli taas tehnyt pitkän vuoron ja oli varmaan puolikuollut.
- En, vastasin ja käänsin kylkeä. Onneksi hän ei kysellyt enempää, nukahti vain yhtä pian kuin minä aiemmin. Minä aloitin ajattelutyön.

Jos en kertoisikaan hänelle mitään vaan hoitaisin koko jutun pois päiväjärjestyksestä kaikessa hiljaisuudessa omin päin? Eikö se olisi kaikkein helpointa, sitä minä itse kuitenkin halusin, en minä tähän mitään lasta halunnut sotkemaan elämääni nyt. Jäisin jälkeen opinnoissa ja tipahtaisin kelkasta ja pääsisinkö sitten enää ikinä takaisin kyytiin? Näin itseni ikuisena ylioppilaana lapsilauma lahkeissani, tekisin hanttitöitä milloin en ollut äitiyslomalla ja Vesku joutuisi elättämään meidät. Kyllä kai Veskukin sen ymmärtäisi. Pakkohan minun oli kertoa, ei näin isoa asiaa voinut piilotella. Paitsi että se vaivaisi minua ja hän huomaisi sen, Jinna voisi livauttaa jotain, enkä kuitenkaan onnistuisi salassa käymään abortissa. Ei se kai ollut ihan hammaslääkäriin verrattava juttu.
- Mä olen raskaana, sanoin puoliääneen harjoitellakseni ja Vesku äännähti jotain ja liikautti kättään kyljelläni, kuitenkaan heräämättä. Sitten ravistin häntä äkkiä.
- Herää. Mä olen raskaana.

Lähettäjä: miiuska 
Päivämäärä:   3.6.09 23:42:07

Voi apuapapua nyt jatkoo !

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   3.6.09 23:46:42


Vesku avasi silmänsä ja katsoi minua, sanomatta mitään ensin. Ensin ne olivat hölmön unenpöpperöiset, sitten niihin tuli terävämpi ilme.
- Sanos uudestaan.
- Kyllä sä kuulit ihan oikeen. En mä halua sanoa sitä enää.
- Sä olet raskaana? Hän liu’utti kätensä kylkeni päältä vatsalleni ja katsoin miten hänen silmissään myllersi. Huomasin olevani mustasukkainen sille, miten hän oli heti hapuilemassa sitä… sitä, ihan kuin minä olisin vain jonkinlainen kotelo sille. Mutta lepyin kyllä sitten kun hän seuraavassa hetkessä rutisti minua. – Ihan oikeesti?
- Mä kävin lääkärillä, tänään kuulin kokeista vastaukset. Niin ne väittää.
- Voi luoja. Mitä me tehdään?

En osannut vastata. Olin ollut valmis keksimään vastalauseita kun olin ollut varma, että hän alkaisi heti puhua sen pitämisen puolesta. Kysymys yllätti minut.
- Miten pitkällä se on?
- En mä tiedä.
- Sun pitää mennä lääkäriin heti. Uudestaan, synnytyslääkärille.
- Niin kai.
- Se voi olla vaikka miten pitkällä jo, hän tajusi rypistäen vähän otsaansa.
- No ei se kuitenkaan niin pitkällä ole että näkyisi.
- Ei kaikilla näy moneen kuukauteen.
- Hitollako siitä voi mitään selvittää kun ei mullakaan ole aavistustakaan. Fakin stanan kreikkalaiset, ettei ne osaa edes luotettavaa raskaustestiä tehdä!
- Mutta entäs jos sä et sillon vielä ollukkaan? Jospa siinä kävikin niin että se tapahtuikin siksi että sä oksensit pillerit ulos? Vesku alkoi teorisoida.

Yhtäkkiä päähäni pälkähti ihan uudenlainen ajatus, se vaan tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta ja tuntui lämpimältä ja jännittävältä ja sai minut hymyilemään yllättyneenä.
- No mitä nyt? Vesku kysyi tarkkaavaisena.
- Taisin vasta tajuta koko jutun. Tähän asti mä olin vaan kauhuissani. Mulle tuli äkkiä jotenkin äidillinen olo, yritin selittää.
- Hienoa! hän sanoi ja käännähti niin, että jouduin hänen mahansa päälle. – Mulla on isällinen olo!
- Sulla on ollu isällinen olo niin kauan kun mä olen tuntenut sut, sanoin enkä voinut olla nauramatta vähän.
- Mä voin jäädä hoitovapaalle. Sä voit mennä takasin kouluun heti.
- Sulta varmaan käy imettäminenkin ihan hyvin.
- Jessi, ei tapettais sitä, hän sanoi ihan hiljaa ja silitti poskiani.
- Niitä voi tulla uusia.
- Mutta tätä samaa ei tuu koskaan uudestaan, tätä ensimmäistä.
- Älä puhu tappamisesta, sanoin hiljaa.

Olin varautunut siihen, että saisin hyvässä tapauksessa neuvola-ajan jonnekin kolmen-neljän viikon päähän, olihan heinäkuu alkamassa ja Suomi muutenkin kiinni, ja olin valmiiksi kireänä.
- Mä en tiedä miten pitkällä tää on, mun on ehdottomasti päästävä lääkärille heti, ennen kuin se kaksitoista viikkoa tulee täyteen, sanelin puhelimeen ja taisin kuulostaa aika vaativalta, sillä hetken kuluttua kuulin, että saisin ylimääräisen ajan heti kohta. Olin niin äimistynyt etten tainnut huomata edes kiittää.
- Tänään, sanoin silmät pyöreinä Veskulle, joka oli tullut seurakseni tekemään aamutallia, vaikka taisi vieläkin kärsiä univajeesta.
- Uskomatonta – hienoa – mä pääsen mukaan! Mihin aikaan?
- Yhdeltä. Vilkaisin kännykän kelloa. – Jaetaan äkkiä päiväheinät että mä ehdin käydä suihkussa. Mikä säkä että sä tulit auttamaan, muuten mulla ois kaikki vielä kesken!

En osannut sanoin sanoa, miten onnellinen olin siitä, että Veskulla oli vapaapäivä ja hän pääsi mukaan. Puristin häntä kädestä kuin hukkuva kun odotimme vuoroani ja katsoin lievää kuvotusta tuntien muita naisia odotushuoneessa. Miten pullistuneilta ja turvonneilta he näyttivätkään, paisuneilta, pinkeiltä, luonnottomilta… värähdin inhosta kun ajattelin että jos niin päättäisin, minun vatsanahkani, ja puseroni, venyisivät ennen pitkää samanlaisiin mittoihin. En tiennyt pystyisinkö siihen. Haluaisinko pystyä.
- Kato niiden ilmeitä, miten onnellisilta ne kaikki näyttää, kuiskasi Vesku samalla korvaani kuin olisimme olleet eläintarhassa ja katselleet apinatalon lasin takaa asukkeja. Hyvin epäkohteliasta, ja tönäisin häntä miettien, oliko hän jotenkin lukenut ajatukseni. Mutta oikeassa hän oli kyllä, ja kun nostin oman katseeni noista vatsoista minulle tuli taas se omituinen lämmin, kutkuttava olo. En osannut analysoida sitä mutta se tuntui siltä kuin olisi juonut lämmintä hunajaa. Naurahdin hermostuneesti, tuo nyt kuulostikin idioottimaiselta.

- Voinko mä tulla mukaan? kysyi Vesku nöyrästi kun minun nimeni huudettiin.
- Voit, nyökkäsi valkopukuinen naisihminen ja henkäisin syvään astuessani hänen edellään sisään huoneeseen. Minua pelotti ihan järjettömästi, ja nainen taisi tajuta sen, sillä hän onnistui muutamalla hyvin muotoillulla lauseella jos ei nyt ihan hälventämään pelkoani niin ainakin saamaan sen käsiteltäviin mittasuhteisiin.
- Mulla ei ole aavistustakaan siitä koska tää on tapahtunut, siis miten monta viikkoa se on, eikä me tiedetä, mitä me sille halutaan tehdä, aloitin huolissani. Eniten minua pelotti, että jostain syystä se jokin mikä minussa kasvoi olisi jo vanhempi kuin kaksitoista viikkoa, jolloin ei olisi enää valinnanvaraa.
- Katsotaan ultralla, sanoi nainen ja hänen äänensävynsä oli turvallisen jokapäiväinen. Ensin hän halusi kuitenkin punnita minut ja jutella muuten ja minulle tuli mieleen koulun lääkärintarkastukset.

- Oho! kuulin kun sitten makasin ultrattavana ja sävähdin.
- Älä ikinä sano noin potilaan kuullen, äsähdin ennen kuin ehdin ajatella. Sen olin oppinut jo ensimmäisenä lukukautenani ja kyllä lääkärikin näytti nololta.
- Olet ihan oikeassa, anteeksi, mutta en odottanut näkeväni noin isoa asukasta.
Suljin silmäni ja puristin käteni nyrkkiin. En halunnut katsoa enkä tietää, halusin pois.
- Katso.
Tottelevaisesti sitten palasin maan pinnalle ja katsoin monitoria, jossa ei näkynyt mitään tunnistettavaa, vain tummaa ja vaaleaa. Lääkärin sormi piirsi ympyrää yhden vähän pysyvämmän kuvion ympärille.
- Se on siinä viiden sentin mittainen.
- Miten vanha se sitten on?
- Kymmenisen viikkoa.
- Oi ei, sitten mulla on enää kaks viikkoa aikaa päättää…
- Niin, sanoi lääkäri lyhyesti ja antoi minulle luvan pukeutua, ihan kun olisi loukkaantunut siitä, että olin viitannutkaan raskaudenkeskeytykseen.

Lähettäjä: lamita 
Päivämäärä:   4.6.09 00:22:18

oih jessi on raskaana<3

Lähettäjä: keppälerttu 
Päivämäärä:   4.6.09 12:07:59

ihanaa<3

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   4.6.09 23:17:31

23.

Elämäni vaikein paikka, eikä kukaan suostunut auttamaan minua. Vain Jinna sanoi, etten saisi tehdä aborttia, mutta kaikki muut, joille olin kertonut neuvojen ja tuen toivossa, eli Ilse, iskä ja Miila, jättivät minut kärvistelemään omissa ajatuksissani. Ilse ja iskä kuuntelivat vakavina ja sanoivat tukevansa minua päätinpä mitä tahansa, Miila ei sanonut sitäkään vähää, enkä tiennyt mitä hän ajatteli. Toivoin, että Vesku edes olisi vähän painostanut, jotta minulla olisi ollut joku johon teroittaa kynsiäni, jonka kanssa väitellä ja jolle puolustella mielipiteitäni, mutta hän totesi vain kerran toisensa jälkeen, että tiesin mitä mieltä hän oli. Oli tuskastuttavaa, että korvissani soi se hänen ainoa vetoavasti lausumansa lausahdus: ”ei tapettais sitä”. Oli hänkin osannut sanansa valita.

Aika valui käsistä, päivä kerrallaan. Vesku oli piirtellyt viiden sentin mittaisia vauvankuvia sunnuntaihesarin reunoihin ja kiskaisi ne huolestuneen näköisenä käsistäni kun jäin niitä tuijottamaan.
- Ei ollut tarkotus vihjailla, hän sanoi.
-Äh, anna tänne se, mä en ole lukenut sitä vielä, tiuskaisin takaisin.

Piirsin kalenterini reunoihin oranssilla kynällä viivoja, jotka tarkoittivat niitä hetkiä, kun minuun oli iskenyt se hunajainen äiti-olo. Selasin niitä kun viikko harkinta-ajastani oli kulunut ja tajusin niiden pidenneen päivä päivältä. Se alkoi kelvata analyyttiselle mielelleni, piirsin niistä käyrän ruutupaperille ja katsoin sen jämäkkää kohoamista yläoikealle.
- Kato tätä, sanoin ja kävin läväyttämässä sen Veskun eteen, kun hän istui työhuoneessa tietokoneen ääressä.
- Mikä tää on? Paitsi geometrinen käyrä? hän kysyi ymmällään.
- Alaosa on puolesta ja yläosa vastaan, suhteessa kuluneen viikon päiviin, selitin.
- Minkä puolesta, vauvan vai abortin?
- Vauvan, sanoin ja hautasin naamani hänen niskaansa, rutistaen samalla hartioiden ympäriltä.
- Siis…
- Näyttää siltä että ens viikon torstaista lähtien mä haluan sen sataprosenttisesti.
- Voi sua! Vesku sanoi ja yritti irrottaa käsiäni kaulansa ympäriltä, mutta en halunnut paljastaa että olin aika liikuttunut enkä päästänyt irti. – Toi pitää liimata vauvakirjaan ensimmäiselle sivulle. Että näin äiti järkeili, hän jatkoi.

Äiti kuulosti niin omituiselta kun se tarkoitti minua, että aloin itkeä.
- @!#$ hormonit, jupisin nolona ja pyyhin silmiäni, mutta helpotuin kun Vesku lopulta pääsi käännähtämään ympäri ja näin, että hänenkin silmänsä olivat punaiset. Hän rutisti minua lujempaa kuin ikinä aikaisemmin
- Kiitos.
- Äh… mutta yksi ehto mulla kyllä on, niiskaisin.
- Mitä vaan.
- Sä ratsastat sitten Nikillä sen aikaa kun mä en pysty.
- Totta kai.

Oli helpottavaa kun päätös oli tehty, vaikka edelleenkin ensimmäiset päivät sen jälkeen muutin mieltäni useamman kerran päivässä, eikä siihen sataan prosenttiin kyllä päästy seuraavalla viikolla, jos ikinä. Kelkan kääntäminen vaan oli paljon vaikeampaa nyt, kun olin jo jutellut Veskun kanssa ja tehnyt hänestä maailman onnellisimman miehen. Olin itsekin helpottunut, kun Se täytti kaksitoista viikkoa enkä enää pääsisi siitä mitenkään eroon.

Sanoin sitä Siksi, sillä Sikiö kuulosti vähän häijyltä ja nimi Se piti mukanaan myös sopivan kammottavaa mielikuvaa. Kuvittelin välillä Sen olevan oranssitukkainen hopeasilmäinen pieni pelle. Se pelotti minua ajoittain edelleen, ja päätin lukea läpi Veskun synnytysopin kurssin kirjat. Hän kuitenkin onneksi sai minut kiinni siitä hommasta heti tuoreeltaan ja kiskaisi ne pois ennen kuin ehdin kissaa sanoa.
- Et todellakaan ala lukea noita tai sä et nuku enää ennen tammikuuta!
- Mutta… joudunhan mä lukemaan ne joskus kuitenkin.
- Mutta et kyllä lue nyt!
- Taidat olla oikeassa, totesin sitten, kun tulin ajatelleeksi miten paljon voisin niistä oppia asioista, jotka voisivat mennä pieleen.

Vähitellen aloin kuitenkin tottua ajatukseen, siinähän tuo vielä kulki mukana häiritsemättä pahastikaan. Ajoittainen outo olo mahassakin lakkasi vaivaamasta kun sille oli nyt luonnollinen syy. Olin kuulemma kaikin puolin kunnossa enkä viitsinyt edes mainita neuvolalääkärille ratsastamista. Olihan Ilsekin jatkanut sitä vaikka miten kauan, kunnes oli itse halunnut lopettaa, ja niin aioin minäkin tehdä. Nikiä ei voinut laiminlyödä.

Elämä nuoren hevosen omistajana ei ollutkaan ollenkaan niin ruusuista kuin olin sen ostaessani kuvitellut. Talvella sillä oli ollut kiva ratsastaa kun olin vain ratsastellut, kouluttaminen oli paljon vaikeampaa. En tiedä mitä olisi tapahtunut elleivät Vesku ja etenkin Oona olisi olleet auttamassa, olisin kai pilannut sen lopullisesti. Hevosparka! Ensin nopea halki, poikki ja pinoon –koulutus jotta se saatiin ratsuna myytyä, sitten sama homma uusiksi ummikon käsissä!

Hyvinä päivinä se oli kyllä hyvä; kun olimme lisänneet ohjelmaan jotain uutta, harjoitelleet ja sitten se oli saanut mutustella sitä vapaalla. Sille tuntui kaikki loksahtavan aina paikoilleen kun se sai päivän tai pari miettiä. Aina vapaapäivät eivät olleet vapaapäiviä, usein menin sen kanssa silloin maastoon. Kiipesimme kallioita ja harhailimme umpimetsässä. Oona kehui sitä hyväksi ideaksi, sen tasapaino oli parantunut ihan silmissä.
- Sä voisit ajatella sen kanssa kisaamista jo, Oona ehdotti.
- Mun vauvalla, älä uneksikaan, tuhahdin.
- Nuorten luokkiakin on. Ja jos joskus kuitenkin meinaat niin sitä parempi mitä aiemmin se pääsee näkemään sitäkin sirkusta.
- No mä mietin, lupasin, ilman aikomustakaan ajatella asiaa sen enempää ennen seuraavaa kevättä.

Hyppäämistä Niki rakasti kaikkein eniten, vaikka se nyt noin yleisesti ottaenkin suhtautui aika positiivisesti kaikkeen, huolimatta siitä että välillä minä tein kaikkeni kiusatakseni sitä. Joko tieten tahtoen määräilin sitä tai sitten olin haluamattani ja ymmärtämättömyyttäni hölmö. Onneksi se oli myös hyvin anteeksiantavainen, vaikka ilmoittikin selkeästi pukittelemalla milloin olin sen mielestä pahasti metsässä. Joskus olinkin, joskus en.
- Älä hyppää sillä liikaa, neuvoi Kimi, jolla myös oli nuori hevonen.
- En, sanoin melkein loukkaantuneena. Olin Oonan kanssa keskustellut samasta asiasta.
- Oletko sä irtohypyttänyt sitä?
- En, mä en ole koskaan tehnyt sitä omin päin.
- Mä voin auttaa, jos haluat, Kimi lupasi ja tartuin kiitollisena ehdotukseen.
- Mennäänkö heti tekemään rataa?
- Vaikka.

Ratsastuskoulun tunti oli meneillään kentällä ja Vesku oli ratsastamassa maneesissa yhdellä Oonan ratsutettavalla, joten jouduimme odottamaan vähän aikaa. Harjasin sillä välin Nikin pikaisesti ja toin sen mukanani ulos, kävelin sen kanssa lenkin läheisen pellon ympäri. Kun palasimme tuntilaiset kääntyivät parhaillaan kaartoon ja Kimi alkoi jo nostella tolppia nurkasta keskemmälle kenttää.
- Meinaatko hypätä sillä? kysyi kiinnostuneena Niina, ratsastuksenopettaja.
- En mä sentään ilman satulaa, en mä niin apina ole, nauroin. - Irtohypyttää ois tarkotus.

Suljin portin viimeisen tuntiponin perässä ja päästin Nikin irti. Se saisi auttaa meitä radanrakentamisessa tai touhuta muuten mitä huvitti sen aikaa kun saisimme esteet pystyyn Kimin kanssa. Usein se halusi leikkiä seuraa johtajaa kun annoin sen olla vapaana, mutta tänään kyllä aidan alla kasvavat ruohotuppaat kiinnostivat sitä enemmän.
- Et viittis syödä kuolaimet suussa, marmatin sille ja hätistin sitä, mutta se vain siirtyi seuraavalle ja päätin antaa sen olla. Mitä nopeammin saisimme kujan valmiiksi sitä nopeammin se pääsisi hommiin.

- Alotetaanko maapuomeista? Kimi kysyi.
- En mä tiedä. Pitäiskö?
- No vaikka.
Kimi mittaili etäisyyksiä ja minä raahasin puomeja. Niki ei ollut näkevinään touhujamme ennen kuin kävin sen varta vasten hakemassa.
- Kauraa, sanoi sitten vielä Kimi. – Palkinnoksi.
- Jaha, mä haen. Tavallisesti minulla oli taskussa joitain hevosnameja, porkkananpaloja tai muuta, mutta parilla ei tainnut nyt pärjätä.

Niki ei varmaan ollut ensimmäistä kertaa asialla. Tosin se ensin oli sitä mieltä, että ruohotuppaiden kurkottelu olisi ollut mielekkäämpää, mutta kun se tajusi kauraämpärin merkityksen sen into mennä kujan läpi kasvoi merkittävästi, niin että sitä joutui pitelemään että puomeja saatiin välillä nostettua. Onneksi Vesku oli jo saanut Nemtyn hoidettua talliin ja tuli puomimestariksi kun Kimi piteli kauraämpäriä ja minä Nikiä.

Pojat nostivat puomeja aika ronskilla kädellä niin, että minua ihan hirvitti.
- Kyllä nyt mikä tahansa hevonen tämmöset yksinään ylittää, Kimi kuittasi huoleni. – Parempi nostaa kunnolla ettei se turhaan väsy hyppiessään viistoista kertaa 70-senttisiä.
- Ai.
- Että se jaksaa vielä ruveta miettimään miten sen oikeesti pitää hypätä, että se selviää isoistakin. Kehittää tekniikkaansa.
- Joo joo, en mä kyseenalaista sua! hymyilin.
- Siltä se vähän kuulosti, Kimi sanoi.

Kun puomit nousivat tarpeeksi ylös Niki alkoi vetää niitä takajaloillaan alas. Sitäköhän Kimi oli tarkoittanut? Minun teki mieleni ajatella, että näin miten sen pienet aivosolut pörräsivät kun se silti rohkeasti lähestyi uudestaan kujaa, ehkä vähän varovaisemmin. Se onnistui paremmin, ei siis tiputellut enää kaikkia ja pysähtyi taas kauran toivossa, kyljet käyden jo kuin palkeet.
- Kun se onnistuu niin lopetetaan, Kimi sanoi. – Se alkaa tajuta, jos se vaan jaksaa vielä.
Se tajusi. Näin miten se alkoi nostaa selkäänsä ja takajalkojaan eri lailla, etteivät häijyt puomit pääsisi puremaan sitä, ja selvitti lopulta kujan virheettömästi.
- Se siitä. Fiksu lapsi.
- Se on! sanoin kiintyneesti ja silittelin sen hiestynyttä kaulaa. Irrotin ohjat solmulta vyötäisiltäni ja kiinnitin ne takaisin kuolainrenkaisiin, vaikka Niki oli selvästi sitä mieltä että kiva leikki oli jäänyt kesken. – Punttaa mut selkään, mä vähän ravautan sitä että sen hengitys tasaantuu.
- Kypärä, pojat sanoivat yhteen ääneen.
- Ei mamman kulta tiputa mammaa, sanoin.
- Kuuluisia viimeisiä sanoja. Sä et mene sinne ilman kypärää, ilmoitti Vesku harvinaisen jämäkästi.
- No en oikeesti ollut menossakaan. Vaikka ei se nyt kyllä jaksa enää mitään tehdä.

Hain kypäräni tallista harmitellen etten ollut tajunnut sitä heti ottaa mukaan ja sitten pääsin selkään. Nikin nahka tuntui kuumalta ja nihkeältä takapuoleni alla mutta ainakaan sen selkärangasta ei enää tuntunut kuin pieni aavistus. Se oli väsynyt ja venytti kaulaansa, mutta puuskutus vaimeni ilahduttavan pian.
- Mä menen vielä tonne pellolle kävelemään vähäksi aikaa, ilmoitin sitten ja Kimi avasi minulle portin.

Oli varsin hurmaavaa istua oman rauhallisesti maleksivan hevosensa satulattomassa selässä kesäiltana. Tietenkin linnut lauloivat ja kärpäset pörisivät ja aurinko paistoi läntiseltä taivaalta kultaisena… alkoi naurattaa kun kliseet tulvivat mieleeni, jopa kukkien tuoksu oli raskas ja makea. Kuin hunaja.

Seuraavana päivänä Niki ontui hiukan ja meinasin tulla hulluksi huolesta. Olinko pilannut sen nuoret jalat antamalla yllyttää itseni irtohypytyshulluuteen vai enkö ollut kylmännyt niitä tarpeeksi? Toinen takavuohinen oli lämmin ja vähän turvonnut. En löytänyt Oonaa mistään joten soitin Veskulle välittämättä siitä, että hän oli töissä.
- Ontuuko se pahasti? hän kysyi eikä vaikuttanut häiriintyneen soitostani. Ehkä hän ei juuri ollut kenenkään potilaan vierellä.
- No ei se nyt rampa oo, mutta selvästi ontuu.
- Ehkä se kolautti sen eilen johonkin puomiin. Kylmää sitä vaan lisää.
- Mutta… okei, huokaisin. Tuon verran olisin itsekin keksinyt. – Mutta onko pahempi jos mä taluttelen sitä ontuvana vai että sillä on lihakset ihan jumissa eilisen rääkin jälkeen?

Sitä Veskukin hiljeni miettimään. – Ehkä se kestää pienen lenkin, hän ehdotti sitten toiveikkaana.
- Okei, mä katon, huokaisin ja menin viemään Nikin vesiboksiin. Sormet hiljalleen tunnottomiksi muuttuen laskin kylmää vettä sen kintulle ja komensin sitä vähän väliä seisomaan paikallaan kun sille tuli tylsää, mutta ilokseni se sen jälkeen ontui jo paljon huomaamattomammin. Kylmyys oli tainnut turruttaa senkin. Kävelin suurimman osan matkaa metsäpolulla takaperin ja katsoin sen askeltamista ja muutenkin se näytti vetreytyvän kävelystä. Ehkä siellä ei ollutkaan luunmurtumaa, pikku tälli vaan. Nyt antaisin sille kuitenkin vapaata, olisin antanut joka tapauksessa sillä lähtisimme illalla Veskun tultua töistä ajamaan Hankoon ja sieltä sitten lopultakin Ahvenanmaalle laskemaan montako jalkaa Mustikalla vielä oli jäljellä sen rymyttyä toista kuukautta orhiporukassa.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   5.6.09 16:58:02


Leena sai minut hämilleni. Olin pitänyt häntä kaikin puolin järki-ihmisenä ja ehkä vähän jo leipääntyneenäkin mummoutumiseen, olihan hänellä jo puoli tusinaa lapsenlapsia, mutta hän hyöri ihan ennenkuulumattomasti ympärilläni. Hyvä ettei taputellut masuani.
- Älä, lopeta! jouduin lopulta komentamaan. – Vielä kukaan ei oo hössöttänyt noin kamalasti!
- Eikö? kysyi Leena vähän nolona. – Edes sun äiti?
- Ei, se on asianaisia. Hmm.
- Et sä ole tainnut äidillesi kertoa, arveli Vesku.
- No en oikeelle äidille, Ilsestä mä puhuin.
- Ehkä sun nyt jo pitäisi puhua sen oikeenkin kanssa.
- No ehkä. Mä harkitsen.
- Sun täytyy, sanoi Leena päättäväisesti. – Ei tommosia luvata vain harkita.
- Mm, sanoin ja vaihdoin puheenaihetta. Vauvajutuista ei silti päässyt kokonaan eroon. Leena palasi niihin aina äkkiarvaamatta, kun olisi käynyt mielessään jotain ihan eri keskustelua kuin me. Hän oli oikeastaan aika herttainen, mutta minä aloin tuntea itseni iäkkääksi ja paksuksi Muumimammaksi. Vastarintareaktio.

- Olenko mä jo paksu? kysyin Veskulta kun olimme menossa sänkyyn vierashuoneessa. Olin päässyt puolialastomaan tilaan ja tuijotin vatsaani peilistä, kääntyillen ja vetäen sitä sisään.
- Et, hän sanoi, maaten jo sängyssä kädet niskan takana ja seuraillen silmä tarkkana touhujani. Se tuntui mukavalta, sama se puhuiko hän totta vai ei. Hivelevältä suorastaan. Ehkä en ollutkaan vielä Muumimamma.
- Mitä jos musta tulee sunkin mielestä ällöttävä sitten kun musta tulee paksu? kysyin, ihan tietoisen tarkoitushakuisesti.
- Miten niin munkin? Kenen muun?
- Mun, huokaisin. Se ei ollut tarkoitushakuista säälinhakemista, se oli totta.
- Lakkaa olemasta naurettava ja tuu tänne, Vesku sanoi laiskasti.
- Mitäs jos sä lakkaat haluamasta mua enää sitten kun mä olen paksu, murehdin.
- Mitä jos raskaana olevat naiset on ollu aina mun salainen intohimo?
- No ei voi olla, nauroin. – Ei kukaan voi niin hullu olla.
- Tule nyt tänne joka tapauksessa vai pitääkö mun tulla hakemaan?

Katselin vielä vähän aikaa peilikuvaani, miettien kumpi vaihtoehto olisi hauskempi, mutta lähdin sitten hitaasti konttaamaan pitkin sänkyä kunnes yletyin suutelemaan häntä. Hyvin kevyesti, hyvin kiusoittelevasti tein sen ja kuulin, miten hänen hengityksensä vähän kiihtyi. Olin tyytyväinen, ainakaan vielä en ollut liian äiti tähän touhuun. Toivoin totisesti, että hän oli ollut edes häivän verran tosissaan, sillä minusta tuntui että halusin sänkyyn koko ajan. Onneksi olin lukenut, että raskaus ja hormonit tekivät sitä joillekuille, muuten olisin pelännyt vinksahtaneeni taas yhdestä kohden, ei niin että aiemmin olisin pahasti vinksahdellut mutta pelännyt olin kylläkin.
- Jos sä lakkaat haluamasta mua niin mä otan selvää onko semmosia miehiä oikeasti, jotka haluaa, ilmoitin.
- On niitä, ja uskallapas! Vesku sanoi uhkaavasti ja tarttui minusta lujasti kiinni, vetäen minua lähemmäs niin, että pystyi suutelemaan kaulaani samalla kun alkoi hamuta rintsikoitani auki.
- Hyvä poika, huokaisin tyytyväisenä.

24.

Heräsimme tuoreen leivän tuoksuun, Leena oli noussut laittamaan meille aamiaista en tiedä miten aikaisin.
- En mä ole ollut ylhäällä kuin puoli tuntia, hän tunnusti kun tallustin keittiöön. – Pakastimesta pistin uuniin.
- Hyvä, sanoin huojentuneena, en olisi ihmetellyt vaikka hän olisi noussut kuudelta alustamaan sämpylätaikinaa kyläilymme kunniaksi.
- Kahvi on just valmista, käy herättämässä se mun unikeko poikani. Eikö teille tuu kiire laivaan kohta?
- No ei ihan vielä. Ja nousi se jo. Meni suihkuun.

Minä istuin pöydän ääreen napattuani pelliltä yhden sämpylän, joka poltteli vielä sormia.
- Puuroa, Leena tarjosi.
- Älä sano sitä, varoitin, kun hän näytti aikovan jatkaa.
- Mitä niin?
- Että mä syön kahden edestä. En syö, se on vasta viissenttinen, tai ehkä kuusi. Se elää yhdellä leivänmurulla.
- En sano, Leena tirskahti.

Kun pääsimme satamaan alkoi sataa ja tuulla. Laiva oli toki iso, joskaan ei mikään ruotsinlaiva, ja se alkoi keikkua aika lailla kun pääsimme kauemmas rannasta. Kumma kyllä minulla ei ollut vähääkään huono olo. Lienen oksentanut jo vuoden kiintiön täyteen, ja toivottavasti muutaman tulevankin vuoden. Vesku näytti vähän vaisummalta, mutta ei hänkään nyt suorastaan merisairas ollut.
- Toivottavasti tää menee ohi. Meillä ei taida olla edes sateenvarjoa mukana.

Maarianhaminassa näyttikin vähän paremmalta. Sade ainakin oli lakannut. Emme menisi käymään siittolassa tällä kertaa. Bosse oli sanonut Veskulle, että heillä oli toinen heinänteko meneillään ja että kaikki kynnelle kykenevät olisivat kiinni niissä hommissa. Tosin ihmettelin, mitä heinää tällaisella säällä saattoi tehdä - ehkä paalata tai jotain, jos he olivat saaneet sitä jo kuivatettua? Olinhan ummikkokaupunkilainen. Yhtäkaikki olimme molemmat sitä mieltä että turha sinne oli mennä häiriöksi, vaikka talkooapua vastaan olisikin voinut saada yösijan. Se ei minua kiinnostanut alkuunkaan, Hannan äiti oli tehnyt minuun sellaisen vaikutuksen että mieluummin olin menemättä hänen vaivoikseen missään olosuhteissa.

Niinpä olimme varanneet huoneen pienestä matkustajakodista, joka oli sen verran kaukana Maarianhaminan kaupungista, että siellä oli tilaakin tähän aikaan kesästä, ja Vesku sanoi osaavansa ajaa orilaitumelle. Kaksivuotiaat eivät olleetkaan missään saaressa, vaan niemenkärjessä ehkä kymmenisen kilometriä siittolasta.
- Käydään matkalla jättämässä kassit sinne matkustajakotiin, ettei ne anna meidän huonetta pois, ehdotin huolissani siitä, että joutuisimme nukkumaan autossa jos saarelle tulisi yhtäkkinen turistiryntäys.

Se oli aika läävän näköinen mutta yllättävänkin lähellä kaupunkia ja satamaa. Ja ainakin huone oli siisti, vaikkei mitenkään viehättävä. Kai siellä yhden yön kestäisi, mutta ei se houkutellut asettumaan taloksi ennen kuin niin väsyneenä, että voisi heti nukahtaa. Ehdotin, että lähtisimme saman tien etsimään Mustikkaa. Tai ehkä ensin jotain ruokaa ja sitten Mustikkaa.

Olisi pitänyt ehdottaa retkeä johonkin retkeily- tai muuhun kauppaan ensin. Kun olimme ajaneet pienen matkaa rannikkoa pitkin ja löytäneet oikeaan paikkaan alkoi taas sataa tihuuttaa.
- Äh. Me kastutaan, sanoin harmissani Veskun parkkeeratessa ”Privatområde” –kyltin alle.
- Toi on vaan tihkua, ei me pahasti kastuta, Vesku sanoi toiveikkaana. – Tai voithan sä jäädä autoon.
- No varmaanhan mä olen tullut tänne asti istuakseni autossa jollain jumalanhylkäämällä aukiolla.

Nousin autosta ja koko idea tuntui nyt vähän hölmöltä. Matkustaa nyt tuntikausia vain nähdäkseen yhden hevosen. Kyllä kai Bosse olisi ilmoittanut, jos sillä olisi ollut jotain vialla, mutta Vesku napsautti ovet lukkoon ja lähti sellaisella kiireellä eteenpäin, että kai tällä oli tarkoituksensa. Aukion laidalla oli matala venevajan näköinen rakennus, ja nyt vasta huomasin sen varjossa toisenkin auton.
- Joku muukin on täällä, huomautin.
- Joku on varmaan tarkistamassa aitoja ja hevosia.

Vajan takakulmasta lähti melko massiivinen aita, joka ei kuitenkaan ollut kauhean pitkä sillä meri tuli vastaan. Sen jatkeena näytti olevan sähkölankaa, joka naksui lupaavasti. Vesku avasi muitta mutkitta lankkuportin ja pari alinta lankaa ja menimme sisäpuolelle. Se oli jonkinlaista rantaniittyä siitä kohden, kauempana oli metsää. Alue oli iso, metsä oli ainakin sadan metrin päässä, eikä yhtäkään hevosta näkynyt missään.

Olimme puolivälissä sateesta märkää niittyä kun päähäni tuli yhtäkkiä mielikuva pillastuneesta biisonilaumasta ja seisahduin.
- Onkohan tää ihan terveellistä? Siis turvallista.
- On, sanoi Vesku, muttei kuulostanut ihan täysin vakuuttuneelta ja tarttui minua kädestä.
- Apua! vinkaisin – oli kuin olisin manannut hevoslauman ulos metsästä. Puolen tusinaa eläintä laukkasi kohden meitä ja jalkani liimautuivat paikoilleen.

Lähettäjä: Campsu 
Päivämäärä:   5.6.09 19:17:28

Jatkahan vielä tänään, mun Bulgarian matkan kunniaks, huomenna lähtö. <3

Lähettäjä: dididii 
Päivämäärä:   5.6.09 19:39:25

hahaa :D jatkoa :p

Lähettäjä: keppälerttu 
Päivämäärä:   5.6.09 20:42:46

voi jatka jatka:):)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   5.6.09 21:10:03

Joojoo, otin vaan torkut kun oli niin pitkä päivä!
---------------------

Meidät nähdessään lauma kuitenkin pysähtyi kuin seinään ja hengitin puuskahtaen ulospäin. Niiden perässä asteli hiljalleen kaikessa rauhassa Bosse, joskin hänkin seisahtui nähdessään meidät. Kun pääsimme hänen seuraansa hevoset tuntuivat kollektiivisesti puuskahtavan ja lakkasivat pitämästä meitä leopardeina. Ne alkoivat painaa päitään alas ja hamuta ruohoa.
- Lähdin vanhimman oikeudella tauolle heinähommista, Bosse selitti kun katsoimme oreja.
- Kuka on pomo? kysyin kiinnostuneena.
- Toi meidän musta, Bosse osoitti yhtä varsoista. Se oli Mustikkaa hivenen isompi, mutta ensin olin kyllä ollut epävarma että kumpi oli ollut kumpi. Vesku oli lähtenyt lähestymään hevosia ja hetken aikaa ne näyttivät huolestuneilta, mutta eivät sentään karauttaneet karkuun. Eivät ne ihan olleet villiintyneet.

Musti ei ollut erityisen kiinnostunut meistä, mutta antoi kyllä silitellä ja taputella itseään. Se oli aika takkuinen ja sen otsatukassa ja hännässä oli ohdakkeita ja risuja, mutta se oli suunnattoman tyytyväisen ja terhakan näköinen. Alkoi sataa kovempaa, ihan kaatamalla itse asiassa ja kun käännyimme lähteäksemme suojaan, Mustikka heilautti vinkeästi kaulaansa ja kävi näykkäisemässä lähintä rautiasta varsaa takapuolesta. Toinen käännähti ja antoi samalla mitalla takaisin ja sitten ne säntäsivät kahdestaan vähän kauemmas painimaan. Vilkuilin sitä vähän huolissani juostessani kohti aitaa, mutta tuota ne taisivat tehdä muutenkin kaiket päivät, ei siitä auttanut huolestua.

Bosse avasi sähkölangat ja kirosi kun ne räpsähtivät sateessa sormille, sitten vetäydyimme riviin venevajan räystään alle. Olin läpimärkä, lenkkarini litisivät ja hiukset olivat liimautuneet pitkin kasvoja. Onneksi ei tuullut, vaikka märät vaatteet kyllä tuntuivat kylmiltä silti. Käärin käteni ympärilleni ja yritin lämmittää itseäni.
- No niin, teitä saa kuulemma onnitella, Bosse sanoi ja katsoi meitä myhäillen. Hypähdin kuin olisin itsekin osunut aitalankaan.
- Mitä meinaat?
- No, saatte kuulemma lapsen, sanoi Bosse, vaikka yksin hänen alaspäinvalahtava katseensa olisi riittänyt vastaukseksi.
- Mistä sä kuulit? kysyin, sillä olimme päättäneet, ettemme vielä vähään aikaan kertoisi useammille ihmisille, perhepiiri tiesi ja se saisi riittää.
- Hanna kertoi.

Vilkaisin ällistyneenä ja kimmastuneena Veskua.
- Oletko sä kertonu Hannalle, vaikka me sovittiin? Olin todella kiukkuinen. – Taasko sä olet irkkaillu sen kanssa mun selkäni takana?
Vesku punastui äkkiä kaulaansa myöten eikä auttanut, vaikka hän kielteli. En ollut ikinä nähnyt syyllisemmän näköistä naamaa. En kehdannut siinä Bossen kuullen sanoa mitään sen enempää, mutta mies taisi tajuta sanoneensa jotain sopimatonta.
- Ei Hanna sanonut keneltä oli kuullut, Bosse sanoi anteeksipyytävästi. – Mutta kuulkaahan, tulettehan meille syömään?
- Ei! tiuskaisin hänelle niin, että setäparka hypähti taaksepäin. – Ei, mä olen läpimärkä, sanoin ystävällisemmin.
- Meillä on huone tuolla lähempänä kaupunkia, taitaa olla parasta että me lähdetään kuivattelemaan, sanoi Vesku vaivautuneena ja laittoi kätensä olkapäälleni, mistä ravistin sen kiukkuisesti pois. Irvistin kuitenkin anteeksipyytävästi Bosselle, ei ollut hänen vikansa että hän joutui todistamaan tämmöistä.

En sanonut Veskulle mitään koko matkan aikana, istuin vain käsivarret ympärilläni ja tuijotin niin tiukasti oikealle ulos, että ennen kuin pääsimme motellille niskaani särki. Vesku yritti matkalla muutamaan otteeseen sanoa jotain, mutta vaimeni kun en ollut kuulevinani häntä. Kun pääsimme siihen ankeaan huoneeseen, hän yritti tarttua taas kiinni minusta, mutta ravistauduin eroon. Potkin läpimärät lenkkarit jaloistani ja aloin kiskoa muitakin läpimärkiä vaatteitani päältäni, viskoen niitä summamutikassa joka suuntaan. Tähtäsin periaatteessa Veskua mutta osa niistä ei lentänyt oikein hyvin. Menin kylppäriin, lukitsin oven perässäni ja laitoin suihkun niin kuumalle kuin nahkani vain suinkin kesti.

- Mä en oo sanonu Hannalle mitään, sanoi Vesku heti, kun lopulta avasin kylpyhuoneen oven. En ensin aikonut vastata mitään, mutta kysyin sitten hyvin ylimielisesti että miksi hän sitten oli näyttänyt niin syylliseltä.
- Koska mä en tiennyt että sä tiesit mun joskus irkanneen sen kanssa. En mistään muusta syystä!
Vesku näytti oikeasti hätääntyneeltä, mutta en välittänyt. En voinut löytää sanoja kuvaamaan sitä, miten paha olo minulle oli laitumenreunalla tullut, kun olin yrittänyt etsiä yhteyttä Bossen tietämyksen ja meidän salaisuutemme välillä. Ainoa mikä tuli mieleeni oli Vesku.
- Onhan Hanna voinut tavata meidän äidin, hän yritti, mielestäni aika laimeasti.
- Niin niin. Missä ne ois tavanneet, ruokakaupassa? nauroin kalseasti, ennen kuin mieleeni juolahti, että kyllä ehkä Hannakin joskus joutui käymään sellaisessa. Vesku ei sanonut enää mitään, painui vain vuorostaan kuumaan suihkuun.

Pukeuduin kuiviin vaatteisiin ja aina vaan loukkaantuneena ja tuohtuneena aloin riuhtoa hiuksiani selviksi. Sitten, hetken mielijohteesta, nappasin käsilaukkuni ja kävelin ulos huoneesta. Asuinpaikkamme oli vaatimaton, mutta aulassa vastaanottorakennuksessa oli sentään limsa- ja tupakka-automaatit ja kaivoin kukkarostani kolikoita käyttääkseni jälkimmäistä. Poltin yhden, sytytin toisen ja puolipyörryksissä otin puhelimeni esiin. Minun täytyisi saada tähän jokin selvyys.

Leena ei vastannut mutta minua ei juuri nyt haitannut soittaa Hannallekaan, joka vastasi pirteästi ja virallisesti. Hah, miksipä hän olisikaan tiennyt kuka soitti, se, että minulla oli Hannan numero kännykässä mutta hänellä ei minun, kertoi aika paljon suhteestamme. Esittäydyin asiallisen virallisesti itsekin.
- No teistä ei ole kuulunut mitään ikuisuuteen! Mitä kuuluu? Tai tiedänhän mä, onneksi olkoon! Hanna kuulosti ilahtuneelta ja ajattelin, että olipa siinä varsinainen Greta Garbo.
- Mistä sä tiedät vauvasta? kysyin jäykästi.
- Kuinka niin? Kuulin kaupungilla.
- Keneltä?
- Mitä sä sillä tiedolla teet keneltä? Juorut kulkee, onnea vaan.
- Oletko sä puhunut Veskun kanssa?

Hanna alkoi nauraa.
- Voi ei, sitäkö sä murehdit? No kuule, en. En mä ole puhunut Veskun kanssa monen kuukauteen. Joskus… oisko se ollut maaliskuuta? Silloin nähtiin kaupungilla ja vilkuteltiin toisillemme.
Aloin tuntea itseni vähän hölmöksi mutta kun nyt olin päässyt tähän asti en enää välittänyt vaikka nolaisin itseni vielä pahemmin.
- Puhunut? Entä irkissä?
- Voi ei, kyllä siitäkin on kuukausia, varmaan vielä kauemmin. Jessi kuule, Hanna sanoi ja hänen äänensä muuttui luottamukselliseksi.
- No? tiuskaisin.
- Älä käyttäydy kuin kana. Ei tommosta kukaan mies kestä.
- No mutta keneltä sä kuulit? kysyin itsepintaisesti, vaikka hänen sanansa olivat jo alkanet kaivertaa.
- Öh.. mä luulen, että se saatto olla se Veskun kaveri, se omituinen tumma kaveri?
- Pete? Ilja? Iljaa sä varmaan tarkotat.
- Voi olla, en mä ole varma sen nimestä. Montako omituista tuttua teillä on?
- Monta. Mutta kiitos, huokaisin. Ilja tietysti olisi ihan looginen vaihtoehto. Leena olisi saattanut kertoa parhaalle ystävälleen, Iljan äidille, joka oli maininnut Iljalle, joka oli saman tien unohtanut, että kyseessä oli salaisuus. Tai sitten Ilja oli halunnut päteä paikkakunnan kauniin julkkiksen ihmetyksessä. Tai sitten Hanna oli keksinyt koko jutun ja yritti vierittää syytä muualle.

- Koska te tulette käymään? Hanna kysyi keskustelusävyyn. - Ihan ihmettelen ettette ole edes Wotia käyneet katsomassa.
Juuri nyt minulla ei ollut tarmoa ruveta selvittämään hänelle, että en halunnut olla missään tekemisissä sellaisen naikkosen kanssa, joka oli yrittänyt särkeä parhaan ystäväni perheen, sanoin vain väsyneesti: - Ei me nyt olla tulossa sinnepäin. Just eilen oltiin.
- Jaa. No mutta, onnea nyt valitsemallanne tiellä. Ja sano terveisiä että saa täällä poiketa. Sähän et varmaan enää pääse ratsaille.
- Pääsen mä, ilmoitin ja lopetin puhelun. Kuvitteliko se minun olevan jokin ryhävalas?

Vesku tuli ovella vastaan ihan hurjistuneen näköisenä, kun palasin huoneeseemme.
- Mihin sä oikein katosit? hän henkäisi ja kaappasi olkapäistäni kiinni. – Mä jo luulin, että sä päätit karata saman tien jonnekin takasin Helsinkiin tai vastaavaa.
- En mä nyt ihan niin teatraalisella tuulella ole, sanoin ja yritin varovasti irrottautua, vaikka kyllä hänen huolestumisensa tuntui aika mukavalta. Olisiko ollut hyvä idea tosiaan kadota jonnekin murjottamaan? Pitipä miettiä vastaisen varalta.
- Mä en ihan oikeasti ole puhunut Hannan kanssa, enkä kertonut sille mitään vauvasta, sanoi Vesku ja tuijotti minua vaativasti.
- Sun ilmeesi kyllä väitti ihan toista. En tiennyt uskoako häntä sanoi Hanna mitä tahansa.
- No kun… Vesku punastui taas hiukan. – En mä tiennyt sun tietävän että mä olen joskus irkkaillu Hannan kanssa.

- Ai, oliko se salaisuus? Irrottauduin ja heitin laukkuni peilipöydälle. Meikkaaminen oli jäänyt kesken, kai me tästä jonnekin lähtisimme? Ei tässä kopissa ainakaan kestäisi olla aamuun asti. Olisi voinut, jos olisi heittänyt peiton pään yli ja sulkenut silmät, mutta sekään ei huvittanut. Ei ollut edes telkkaria.
- En mä viitsinyt koskaan mainita siitä sulle, oisit vaan hermostunut…
- Enhän. Mä olen tienny siitä jo vaikka miten kauan.
- Miten?
- En mä muista, sanoin vältellen. En halunnut antaa vaikutelmaa, että olisin penkonut hänen tietokonettaan, kun totuus oli, että olin ihan vahingossa sattunut näkemään pätkän lokia. – Eikä sillä ole väliä. Mennäänkö me jonnekin?
- Minne?
- Ihan minne vaan.
- Mennään sänkyyn miettimään, Vesku ehdotti, mutta kieltäydyin. Hän saattaisi saada minut unohtamaan että olin etäinen ja kiukkuinen, jos pääsisi halailemaan minua, enkä halunnut vielä leppyä. Minulle oli tullut niin kauhean paha olo kun päähäni oli humahtanut epäilys siitä, että Vesku olisi selkäni takana ollut Hannan kanssa tekemisissä. Haavoittuvainen ja haavoittunut. Ilman Veskun osuutta en olisi varmaan tullut harkinneeksikaan lapsen pitämistä ja nyt jo olin sitten ehtinyt kuvitella yksinhuoltajan elämää. Se oli tuntunut vähän samalta kuin liukastua laiturilta kylmään veteen.

Menimme elokuviin, mikä osoittautui hyväksi ideaksi kun leffa oli sellainen, jossa oli tarpeeksi juonta johon saattoi uppoutua. Melkein unohdin olla vihainen enää sen jälkeen. Olin rauhoittunut ja elokuvan murhien ja draamojen jälkeen alkoi tuntua siltä, että olin ehkä vähän ylireagoinut. Vesku oli kuitenkin niin herttaisen palvova ja kiukuttelu niin kivaa, etten raaskinut vielä lopettaa. Äyskin hänelle ja käänsin selkäni sängyssä.

Unissani sitten tietysti unohdin vihanpitoni ja heräsin kerällä hänen kainalossaan. Aurinko paistoi verhojen raosta sisään ja minulla oli hirveä himo saada jotain suolaista.
- Huomenta, sanoin hyväntuulisesti mutta ihmetellen, sillä Vesku näkyi olevan jo hereillä ja katselevan minua. Suukotin häntä leukaan.
- Vieläkö sä kiukuttelet?
- Mitä? Ai niin… en, sanoin nolona. Oli vähän vaikeata heittäytyä taas loukkaantuneeksi kun oli ensin herännyt pienenä päivänsäteenä.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   6.6.09 10:58:56

25.

Siinä sitä sitten vieteltiin loppukesää, raskaana ja ratsastaen. Nikin ontuma oli kadonnut jo kun palasimme Ahvenanmaalta mutta annoin sille silti vähän vapaata ja leikin sen kanssa muutaman päivän vain maastakäsittelyjuttuja, joita se rakasti. Sitten meidät valtasi esteratsastusvillitys. Miila oli saanut päähänsä, että hän halusi käydä Mansikan kanssa kilpailemassa ainakin kerran ja oli alkanut harjoitella ankarasti. Vesku ratsasti melkein vakituisesti yhtä suomenhevosta, jonka omistaja halusi hänen vievän sen kantakirjaustilaisuuteen syksyllä, vaikka se virallisesti Oonalla olikin, ja senkin ohjelmaan kuului estekoe. Kimi nyt hyppäsi muutenkin säännöllisesti molemmilla hevosillaan, enkä minä mitenkään malttanut pysyä poissa porukasta pikku hurjapäälläni. Jinna ja Ilse pitivät minulle puhuttelun eräänä iltana oltuaan katsomassa harjoituksiamme.

- Sun ei pitäisi hurjastella tolla tavalla, sanoi Ilse vakavana.
- Toi on ihan kammottavan näköistä! peesasi Jinna. Minä yritin olla viattoman näköinen. Niki oli ollut vähän hallitsemattomissa tänään ja olin juuri päättänyt keskustella Oonan kanssa uskaltaisinko kokeilla sille hypätessä jotain muuta kuolainta jotta saisin sen tarvittaessa pysähtymään esteen jälkeen muutenkin kuin aitaa päin, mutta sitä en aikonut sanoa näille kanaemoille.
- Sehän meni hyvin tänään, sanoin ihan kiusallani.
- Jessi, sun tilassasi… aloitti Ilse, mutta mulkaisin häntä. Arvelin olevani allerginen tuolle sanonnalle, vaikka en ollutkaan sitä vielä joutunut kuulemaan. Ihan samanlainen ällötys kuin ”syödä kahden edestä”.
- Yritäppäs alkaa hössöttää niin mä lupaan ottaa pestin rodeokiertueelle, sanoin. – Ei Veskukaan sano mitään.
- Se pitikin silmät kiinni kun te kaahasitte tuolla.
- En usko. Ja joka tapauksessa meillä oli kivaa, eikä mitään sattunut, sanoin tyytyväisenä.

Oli minuakin vähän hirvittänyt, jotain jarrua hevoselle oli saatava tai se sutisi itsensä vielä nurin, mutta en uhallanikaan sitä noille tunnustaisi.
- Kokeile pelhamia, sanoi Vesku kun tuskailin hänelle. Oonalla onneksi oli yksi sopivanmittainen ja lainasin sitä heti seuraavana päivänä. Se vaan oli suora kun Niki oli tottunut nivelkuolaimeen ja se ihmetteli kovin mokomaa tankoa suussaan. Tai sitten kuvittelin. Oli sillä todennäköisesti ollut kummallisempaakin suussa vironaikoinaan.

- Tule mukaan kisoihin, yllytti Miila minua.
- En mä voi.
- Ihan hyvin voit, onhan sulla hyppäävä hevonen.
- En mä voi ajatellakaan ennen kuin sille löytyy jarrut. Sitä paitsi mulla on lauantaina töitä.
- Hö, etkö pääse mulle hoitajaksi?
- No en, ellet ole lähdössä vasta neljän aikaan. Kysy Veskua, sillä on vapaa. Mansikka ainakin näyttää olevan hyvässä kunnossa.
- Niin se onkin. Ja mä lähden kahden jälkeen, Vesku lupasi tulla kuskaamaan. Kai sä tuut edes kattomaan?
- Ai ne on niitä iltapäiväkisoja? Totta kai mä tuun! piristyin. – Kyllä mä sitten ehdin sulle narunjatkoksi kunhan vaan ensin hankkiudut sinne.

Pyöräilin sitten töiden jälkeen tuulispäänä kisapaikalle, mutta oikeastaan olin myöhässä. Miila oli jo lähdössä verryttelemään joten nappasin Veskun kainalooni ja menimme istumaan katsomoon ja odottamaan hänen vuoroaan. Ilsekin oli siellä yksinään ja pureskeli kynsiään.
- Oliko se hermona? kysyin jotain jutustellakseni kun katselimme ensimmäisten ponien viiletystä ympäri kenttää. Oli hyvä, etten ollut antanut ylipuhua itseäni Nikin kanssa tänne – kenttä oli vielä isompi kuin mitä muistin ja aidat heppoiset – olisimme laukanneet vähintään neljä kilometriä viidensadan metrin mittaisella radalla.
- Ei, intoa täynnä vaan.

Mansikka näytti kauhean sievältä kun Miila ravasi radalle, aurinko sai sen karvan kiiltämään tulenpunaisena ja se kaarsi kaulaansa kuin olisi tiennyt olevansa kaikkien katseiden kohteena. Miila näytti puoliammattilaiselta valkoisissa housuissaan ja paidassaan ja tervehti tyylikkään huolettomasti tuomaria. Ilse tarttui käsivarteeni kun he lähtivät ylittämään ensimmäistä estettä. Mansikka eteni taattuun luotettavaan tapaansa läpi koko radan ja jatkoi saman tien uusintaosuudelle, missä se kuitenkin tipautti yhden puomin.
- Eikö ollu hyvä ostos? kysyi Ilse ylpeänä.
- Kumpi? kikatin ja lähdimme onnittelemaan ratsukkoa.

Miila näytti aika tyytyväiseltä löysätessään satulavyötä hiukan ja pyysi katsomaan, montako ratsukkoa vielä oli jäljellä.
- Viitisentoista, ilmoitin silmäiltyäni lähtölistaa kahvikojun seinässä.
- Mä menen sitten kävelemään vähän. Jos ei mua ala kuulua kun seuraavaa rataa pääsee kävelemään niin soittakaa mulle, jooko?
- Sä voit sijottua, sanoin.
- Nää, en varmaan kun ei tullu tuplanollaa. Ehkä seuraavassa luokassa.
- Odotas vaan, lupailin ja kyllä hän pääsi palkintojenjakoon, viimeisenä tosin.

Vesku oli kovin mietteissään kun 90 sentin luokka alkoi. Hän ei tuntunut itse asiassa näkevän juuri mitään ja sain tökkiä häntä moneen kertaan kysyäkseni halusiko hänkin kahvia tai jotain kun olimme Ilsen kanssa menossa ostoksille.
- No mitä? kysyin kun palasin ja törkkäsin hänellekin kahvimukin käteen.
- Mä mietin että pitäiskö mun yrittää käydä jotkut kilpailut sen kopukan kanssa ennen kuin se kantakirjaus on.
- Käy vaan! Olin aina valmis yllyttämään muita kisaamaan.
- Se voisi olla hyvää harjotusta jos pääsisi maneesikisoihin… mutta jos toisaalta jokin meneekin vikaan ja siitä tuleekin huono kokemus…
- Kysy Oonalta, sanoin huolettomasti. Se oli aina viimeinen ja paras keino. – Hei, sä lähdet sillä ja mä tulen mukaan Nikin kanssa!
- Etkä, sanoi Ilse vierestäni.
- Älä nyt, maneesissa on aina seinät mihin pysäyttää, ja sitä paitsi se alkaa jo välillä vähän hiljentää. Päätin samassa, että se olisi ihan toteuttamiskelpoinen idea. Minulla oli jonkinlainen uhmaikäkausi menossa, ja olihan Oonakin sitä ehdottanut.
- Vain jos sillä on jarrut, sanoi Veskukin.
- Kyllä ne löytyy, sanoin huolettomana. Ihan heti ei kuitenkaan maneesikisoja tulisi vastaan, kun oli kesä kauneimmillaan.

Miila ja Mansikka tekivät oikeastaan ihan identtisen radan tässä toisessa luokassa, ja taas he pääsivät pokkaamaan viimeisen ruusukkeen. Mansikka näytti aika hienolta vihreä koriste kummallakin korvallisellaan ja Ilse kuvasi sitä joka suunnasta. Se lastattiin ja sitten aloimme hajaantua kukin suuntaamme.
- Missä Karoliina on? huomasin kysyä Ilseltä.
- Jätin vaihteeksi nauttimaan isänsä seurasta. Haluatko sä kyydin kotiin?
- En mä taida saada pyörää tungettua sun autoon. Ja liikunta tekee hyvää, hymyilin.
- Jaa, Ilse huokaisi.
- Ja mä pääsen tosta peltojen yli kotiin ihan hetkessä, lisäsin. En ollut ajanut siitä aikaisemmin mutta tiesin, että siitä pääsisi oikaisemaan.
- Älä nyt ala mulkoilla mua mutta voithan sä hyvin? Syöthän sä kunnolla? Avasin suuni ärähtääkseni jotain mutta Ilse nosti molemmat kätensä ylös kuin torjumaan sitä. – Mä lupaan, etten mä kysy kuin korkeintaan kerran kuussa! Okei?
- Okei, mä merkkaan päivämäärän ylös ja raportoin sulle kuukauden päästä taas, huokaisin.

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   6.6.09 11:09:52

:)

Lähettäjä: lamita 
Päivämäärä:   6.6.09 11:42:25

^^

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   6.6.09 21:49:11

Mitä kummaa, ei ole tullut iltapätkää vielä :P ja minun pitää jo kohta mennä nukkumaan.. ounou..

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   6.6.09 21:51:22

Sori! Mä oon jo tuolla seuraavassa osassa :)
------------
Syntymäpäivänäni tajusin, että laskettuun aikaan oli tasan puoli vuotta.
- Silläkin on synttärit nyt, ilmoitin Veskulle, joka käveli makuuhuoneeseemme kun minä vielä vetkuttelin sängyssä.
- Onko?
- Juu, kolme kuukautta!
- Nouse ylemmäs niin saatte aamiaista, Vesku sanoi. Hän kantoi tarjotinta.
- Sä lellit mut pilalle, sanoin ihastuneena. Niin hän tekikin. Oli ihan sama mitä halusin tai toivoin hän ainakin yritti toteuttaa sen, jos se vaan oli järjen rajoissa. Ellei päässäni olisi ollut niin piintyneenä ajatusta siitä, että pystyin kaikkeen mihin ennenkin ja mieluummin vielä enempään, olisin voinut hyvin muuttua sohvaperunaksi, joka juoksutti häpeämättömästi miespalvelijaansa. Sen sijaan olin töiden ja tallitöiden lisäksi kuokkinut pihaamme pienen mauste- ja yrttimaan kun en ollut rasittavampaakaan näyttöä yhtenä päivänä keksinyt. Olin ehkä vähän omituinen, jokin pieni osa minusta taisi vieläkin uhmailla, ikään kuin olisin pitänyt Sitä kurissa ja nuhteessa: pysy tahdissa jos haluat pysyä mukana.

Vesku sanoi sitä Ulpukaksi, sen päivän mukaan, jolloin olimme saaneet siitä tietää, mutta minä käytin edelleen itsepäisesti nimitystä Se. Ulpukka oli minusta idioottimainen nimi muutenkin, mutta Vesku ei suostunut muuttamaan mieltään.
- Se kuulostaa joltain sykkivältä ja pulpahtelevalta, valitin.
- Sittenhän se sopii vielä paremmin, eiköhän se jotain sen tapasta ole nyt, hän sanoi. Olisin voinut kiljua.
- Kunhan et unelmissaskaan vaan kuvittele, että se nimi jää sille. Paitsi tietenkin jos se on poika, sitten voidaan harkita, jupisin.

Uhmaikäinen kuvasi minua kyllä kai aika hyvin. Harkitsin möksähtämistä kun Vesku silitteli mahaani kuin se olisi ollut viehättävin paikka minussa, mutta sitten puhelimeni soi ja kaivoin sen tarjottimen takaa yöpöydältä.
- Onnittelusoitot alkaa, Vesku arveli.
- Niinpä, sanoin ja otin kahvikupin toiseen käteeni harkitessani vastaamista, se oli äitini. Päätin sitten kuitenkin olla lopultakin aikuinen ja vastasin. Hän taisi hämmästyä.
- Onnea syntymäpäivänä, hän sanoi.
- Muistit sentään.
- Totta kai mä muistin. Kiva kun vastasit, lopultakin. En kyllä ymmärrä mistä sä olet mulle tuommoista vihaa pitänyt ettet ole edes puheluihin vastannut.
- Niinkö, sanoin ja huokaisin. Jos hänen piti kysyä, en varmaan osaisi selittää.

- Voitaisko me tavata vai aiotko juhlia koko päivän hurjasti?
- Mä olen lähdössä töihin, iltavuoroon.
- Entäs sen jälkeen?
- Alkaa mennä vähän myöhäseksi sitten, sanoin varmasti, tehtyäni päätöksen että jos nyt olinkin suostunut puhumaan hänen kanssaan en välttämättä haluaisi heti tehdä sitä kasvokkain. Äiti huokaisi.
- Sä olet niin kiireinen nuori nainen. Kiva kuitenkin että ehdit puhelimeen vastata. Olisin kertonut uutisia.
- Kai niitä voi puhelimessakin kertoa, sanoin miettien aikoiko hän palata Matin ja poikiensa luo. Se olisikin hyvä uutinen, kai.
- Mieluummin olisin nähnyt sut. Entä jonain muuna päivänä?

Annoin hänen ylipuhua itseni kahville seuraavana päivänä töiden jälkeen. Tapaisimme Itäkeskuksessa, joten se oli melkein tallimatkani varrella joka tapauksessa, ja kahvilasta pääsisin lähtemään silloin kun huvitti, jos menettäisin taas hermoni.
- Oletko nyt tyytyväinen? kysyi Vesku kun panin puhelimen pois.
- No ehkä vähän. Kai tommonen vihanpito oli vähän lapsellista. Ja jos et sä lakkaa silittelemästä sitä kupua siitä kuluu kaikki nahka pois! Läppäsin Veskua sormille.
- Mä yritän vaan tunnustella sitä.
- Mä huomaan, mutta rajansa kaikella! Musta alkaa tuntua että mä olen pelkästään joku hautomakone.
- No et tietenkään ole, Vesku sanoi anteeksipyytävästi ja nosti korvansa mahani päältä.
- Mä haluan nyt annoksen villiä aamuseksiä, keksin.
- Sun kahvisi jäähtyy.
- Mä join sen jo, ilmoitin ja kellistin Veskun selälleen sotkuisille lakanoille niin, että pääsin istumaan hänen mahansa päälle. Meni hetken aikaa saada hänet vakuuttuneeksi ideani hyvyydestä, kun hänen päässään minulla taisi olla päällä äitirooli vaikka minä halusin mieluummin olla hurja seksipapitar.

Tapasin sitten äidin kello viideltä sovitun kahvilan edessä eikä minun tarvinnut kysyä hänen uutisiaan kun näin hänet. Tädillä oli maha pystyssä kuin vappupallo. Ei vielä järjettömän iso, itse asiassa ellen olisi itse ollut sen asian suhteen niin tarkkaavainen nykyään, en välttämättä olisi pannut sitä merkille ollenkaan kun hän oli muutenkin vähän turvonneen näköinen. Ellei hän olisi huomannut minun jo huomanneen häntä, olisin livahtanut jonnekin nurkan taakse miettimään kääntyäkö takaisin. Nyt ryhdistäydyin ja vedin työilmeen kasvoilleni, se oli virallisinta mihin pystyin.
- Ja koskas sulla on laskettu aika? kysyin tervehdyksen sijaan.

Äiti näytti loistavan.
- Oi, sä huomasit heti! Mutta kai nyt, jos opiskelet lääkäriksi kerran.
- Etkö sä ole vähän liian vanha tohon?
- Höpsis. Isäsi vaimo oli samanikäinen.
- Ja sillon sä marmatit että miten naurettavaa kun ikivanhat ihmiset alkaa tehdä lapsia.

Haimme tiskiltä kupilliset kahvia ja minua alkoi ihan huvittaa. Se taisikin olla ainoa keino selvitä äidistä ilman, että suutuin joka ainoasta lauseesta. Nainen oli hömppä. Ja houkka. Katsoin häntä tarkkaan maistellessani kahvia, hän oli vanhentunut aika lailla parissa vuodessa minkä vihanpitoni oli kestänyt. Olin ottanut myös jäätelöannoksen ja äiti samoin. Mietin oliko hänelläkin samanlainen jäätelönhimokausi kuin minulla parhaillaan. Ainakin hän oli lihonut aika lailla, vaikka ainahan hän oli ollut pulleanpuolinen. Kasvot varsinkin näyttivät isommilta kuin ennen, vartaloa nyt vääristi omituinen halatti, johon hän oli pukeutunut kuin vatsansa kunniaksi. Hän pisteli innolla jäätelöään ja kyseli ja syntymäpäivänjuhlistani – ”ei, en kutsunut kavereita kylään” – ja oli saanut sen syötyä noin viidessä minuutissa.
- Haluatko sä lisää jäätelöä? hän kysyi. Vilkaisin puolikasta annostani.
- Juu, ehkä, mutta mulla on tääkin vielä syömättä.
- No mä voin odottaa ja hakea sitten meille molemmille. Miten sulla koulu menee?
- Hyvin.
- Ja työt?
- Hyvin.
- Ja avioliittokin kai? Ajatella että päätit mennä noin nuorena naimisiin.

Äidin kanssa oli kauhean vaikeaa jutella, kuten aina. Hän uteli paljon ja meni viattomantuntuisilla kysymyksillään jotenkin salakavalasti nahan alle. Olin jo monta vuotta kiemurrellut ja kärvistellyt yrittäessäni vastata kohteliaasti mutta mitäänsanomattomasti kysymyksiin, joita en ollut kehdannut torjuakaan, kun olihan kysyjänä sentään oma äitini. Nyökkäilinpä sitten vaan avioliittokysymykselle ja söin samalla jäätelöä minkä ehdin, jotta hän häipyisi hetkeksi hakemaan lisää. Katsoin häntä pitkään kun hän palasi jonoon. Minulla oli hänen hiuksensa, samanlainen punertavanruskea pörrö, ja silmätkin, mutta muuten toivoin etten seuraisi hänen malliaan. Hän oli pukeutunut mustiin leggingseihin ja raidalliseen tunikaan, joka tuntui huutavan että odottava äiti. Minulla oli itse asiassa kaapissani melko samanlainen, mutta olin luopunut sen käyttämisestä tällä nimenomaisella viikolla. Ensimmäiset housut olivat käyneet ahtaiksi ja kun nuo paidat korostivat hoikimpienkin vatsanseutua pelkäsin näyttäväni pullealta.

Palattuaan äiti tarjoili paitsi jätskiä myös kaikki sukulaisten kuulumiset ja kuuntelin ne helpottuneena kun aihe ei enää ollutkaan minun elämäni.
- Mitäs sulle sitten muuta kuuluu? kysyin lopulta. - Oletko vielä Miilan isän kanssa?
- Olen toki, en mä nyt niin usein vaihda miestä, äiti naurahti.
- Asutte jossain täälläpäin?
- Niin, tossa ihan vieressä, hän osoitti tiilitaloja joista näkyi aavistus ikkunasta, tai oikeastaan ei näkynyt, mutta tiesin niiden olevan siellä.
- Mitähän Matille ja pojille mahtaa kuulua? jatkoin nyt, kun olin päässyt tenttaamisen makuun.
Äiti sanoi heidän voivan hyvin. Matti seurusteli ja vanhin pojista oli jo yläasteella. Hän halusi, että tulisin joskus kylään hänen ja Stumpin luo, ja lupailin epämääräisesti joskus tehdä sen.

- Entä sun kotisi? Mä olen kuullut että te olette päässeet oikeen rivitaloon.
- Ei se nyt niin kummonen ole, opiskelija-asunto, toppuuttelin. Häntä ei sinne kutsuttaisi.
- No vieläkö sä ratsastamassa käyt?
- Käyn. Itse asiassa mä ostin keväällä hevosen, ilmoitin ajatellen, että siinä riittäisi hänelle ihmeteltävää. Mutta olin unohtanut, ettei hän ymmärtänyt hevosasioista mitään ja hän sivuutti sen vain toteamalla, että sepä hauskaa ja että Veskulla oli tietenkin kauhean hyvä palkka. Tungin suuni täyteen jäätelöä niin, että takahampaissa vihloi.

- Mun täytyykin tästä varmaan ruveta lähtemään sinne tallille päin, sanoin sitten kun olin saanut taas kuppini tyhjäksi. – Ja koska se sun laskettu aika olikaan? Et kertonut.
- Marraskuun lopulla, äiti sanoi. Hänen kasvoilleen levisi taas onnellinen ilme.
- Sä vaikutat kauhean tyytyväiseltä, sanoin kummastellen.
- Tietysti mä olen! Mikä nyt olisi sen ihanampaa kuin saada lapsi rakastamalleen miehelle?

Apua, mitä harlekiinijuttua, ajattelin, mutta äiti jatkoikin: - Ja mä olen aina nauttinut raskaanaolemisesta. Ne on ollu mun elämäni parhaita aikoja ja nyt mua harmittaa, että tämä on varmaan väkisinkin viimeinen kerta.
- Niinkö, sanoin kun en muutakaan osannut. Ehkä minun pitäisi jutella äidin kanssa toisenkin kerran jotta saisin selville tuon salaisuuden, perinnöllistä se ei ainakaan ollut. Nyt en kuitenkaan halunnut jatkaa vaan nousin pöydästä. Astahdin jo puoli askelta mutta käännyin sitten takaisin.
- Sulla on sitten pari kuukautta ennen mua, sanoin ja karkasin, ennen kuin hän ehti ihan tajuta mitä olin sanonut.

Lähettäjä: keppälerttu 
Päivämäärä:   6.6.09 22:07:29

haa, ihana pätkä taas kerran:)

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   6.6.09 22:18:28

Hihi, mäkin välillä valitan et musta on tullu pelkkä hautomo.. ja liekö se parannus kun kohta muuttuu hautomosta meijeriksi?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   6.6.09 22:21:42

Yyh, mikä ajatus... mutta ilmeisesti mä olen aika hyvin onnistunu raskauskuvauksissa, vaikken ole ollutkaan? Nythän mulla on ensiluokkainen tilaisuus saada kommentteja siitä!

Ja uusi

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   6.6.09 22:27:47

Tännehän mahtuu vielä.

Mun mielestä oot ainaki suurimmaks osaks, mut toisaalta mun ajatukset ei olekaan kai ihan perinteisiä, tai sit muut ei vaan uskalla kertoo niitä :P vaikka onki aika hienoa et joku kasvaa ja liikkuu tuolla mahassa, niin onhan se oikeestaan aika äklöä, ihan ku joku alien olis siellä tai jonkilainen parasiitti. Imee kaikki mehut minusta ja puskee mahanahkaa vasten.. Nojoo, ei pidä ottaa turhan vakavasti mun juttuja :P raskaus on ihana asia ja lopputuloshan se ratkaisee!

Lähettäjä: lamita 
Päivämäärä:   6.6.09 22:28:36

Jatkoa oottelen! (: Sori en osaa vieläkään laittaa mitään rakentavaa :D