Lähettäjä: Sennnu
Päivämäärä: 20.5.09 18:12:44
Mullakin on tylsää niin että saatte kokonaisen luvun
--------------
10.
Taas kerran ajoin Hankoon, reitti alkoi olla yhtä tuttu kuin tallitie. Riikan olimme tietenkin napanneet kyytiin, olihan hänenkin oltava läsnä ja olimme lähteneet ajamaan jo torstaina illalla, vaikka määrä oli olla paikalla perjantaina, sillä säätiedote oli luvannut yöksi alkavaa lumimyräkkää. Lunta ei ollutkaan juuri vielä näkynyt, tänäkään talvena. Nyt ennuste oli ollut hiukan liian optimistinen sillä räntää alkoi lopsahdella tuulilasiin kun saavuimme kaupunkiin, vaikkei suinkaan ollut vielä yö. No, mitäpä siitä, pääasia että olimme ehtineet perille ennen sitä.
Pitsihuvila näytti ihanan lämpimältä ja kotoisalta pimeässä. Leena oli sytyttänyt kynttilöitä terassin ikkunoille ja ne tuikahtelivat sieltä nyt jo melkein vaakasuoraksi yltyneen räntäsateen takaa. Riikka tuijotti sitä takapenkiltä hetken aikaa aikomattakaan nousta ylös ja sanoi sitten:
- Mä en anna tota taloa Ristolle, en sitten ikinä. Ennen kenelle tahansa muulle. En sille ahneelle pöyhkeilijälle.
Juoksimme kilpaa autolta ulko-ovelle, liukastellen sohjossa ja nauraen. Leena tuli jostain talon sisäosista eteiseen kun kuuli meluisan tulomme ja näytti tavattoman ilahtuneelta.
- Johan tuli taloon elämää! Ihanaa kun tulitte!
Hän näytti olevan ihan tosissaan, auttoi meitä ravistelemaan takeistamme räntää ja miksei olisi ollutkin. Oli varmaan aika yksinäistä olla yksin täällä isossa talossa, vaikka se nyt tuntuikin kotoisuuden tyyssijalta kun me tulimme kylmästä pimeydestä tuulen ulvoessa nurkissa.
- Tulkaa syömään, Leena jakoi hössötystään ja paimensi meidät keittiöön. Henkäisin tyytyväisenä kun haistoin tuoreen leivän tuoksun. Oli jotenkin niin mukava aina tulla tänne. Tämä talo tuntui jotenkin ottavan ihmisen syliinsä ja minuakin värähdytti ajatus siitä, että täällä olisikin vastassa asiallinen Risto ja hänen jotenkin aina nenänvarttaan pitkin katsova vaimonsa. Inhostako vai pelosta, en tiedä, ehkä vähän liian vahvoja sanoja, mutta ei ainakaan miellyttävästi.
- Onko tää nyt joku testamentinlukutilaisuus vai mikä? kysyi Riikka suu täynnä tuoretta sämpylää.
- Ei, ei sillä tavalla kuin elokuvissa, Leena sanoi. – Kunhan vaan käydään läpi jäämistö ja miten se jaetaan.
- Mitä siinä on jakamista, olethan sä elossa, jatkoi Riikka itsepintaisesti.
- Te lapset tässä olette perillisiä, enkä minä.
- Eikö isä muka tehny testamenttia? Mikä hemmetin lakimies menee kuolemaan ilman testamenttia? Vesku ihmetteli, ja niin kyllä ihmettelin minäkin. Mutta niin Kari kai oli vain mennyt tekemään.
- Ei se tehnyt. Se kai luotti että me jälkeenjääneet ja Suomen laki osataan olla oikeudenmukaisia ja reiluja, Leena huokaisi. – Ja mä luulen, ettei se tahtonut uskoa kuolevansa. Edes… hänen puheensa katkesi hetkeksi, mutta sitten hän sai lopetettua lauseensa lähes normaalilla äänellä.
Söimme melkein kaikki tuoreet sämpylät ja sitten Leena sanoi menevänsä nukkumaan.
- Mä otan napin että saan unta. Muuten mä valvon koko yön ja mietin huomista. Kymmeneltä sitten, laittakaa herätykset!
- Mä taidan mennä käväsemään kaupungilla, mutisi Riikka ja vilkaisi kelloa, joka oli vasta vähän yli kymmenen.
- Kenet sä luulet sieltä löytäväsi tähän aikaan arki-iltana? Vesku tenttasi kuin teini-ikäisen isä.
- Ehkä mulla on treffit, Riikka hymyili. – En edes pyydä teitä mukaan.
- Ei me tultaiskaan, sanoin ja haukottelin. Univelkaa oli taas jo ehtinyt kertyä, vaikka koulua oli takana vasta pari viikkoa. Ylimääräinen vapaapäivä oli ihana, oli syy mikä tahansa.
- Vahtikaa takkatuli loppuun jos jaksatte, tai tehkää sille jotain, sanoi Leena ja meni.
Vesku ja minä menimme hämärään olohuoneeseen tuijottamaan tulta. Se oli jo melkein palanut, mutta kipinöi vielä ja pienet tulimadot kiemurtelivat pitkin hiiltyneitä halkoja. Vain silloin tällöin muutama pieni liekki vielä jaksoi leimahtaa.
- Tule tänne, älä sinne, sanoi Vesku kun aioin heittäytyä toiseen isoon nojatuoliin, hän oli jo ehtinyt istua toiseen.
- Tulee kuuma jos on takan edessä sylikkäin, sanoin, sillä tiesin sen kokemuksesta.
- Tuu silti. Voithan sä aina riisua.
Niinpä heittäydyin sitten sen sijaan hänen syliinsä, mikä oli varsin mukavaa sekin. Emme puhuneet paljon mitään ja melkein nukahdin siihen, ennen kuin hiillos sammui kokonaan.
Aamulla oli omituisen hiljaista, ehkä siksi, että koko yön oli tuullut niin, että olin pari kertaa herännytkin siihen ja nyt ei ulkoa kuulunut mitään. Tunsin itseni täysin heränneeksi ja loikkasin ylös vierashuoneen sängystä, jotenkin oli olo kuin jouluaattona ja kun katsoin ulos, tajusin miksi. Nyt oli lunta, sitä oli silmänkantamattomiin valkoisena vaippana, siitä se hiljaisuus johtui.
- Herää, lunta! menin ravistelemaan Veskua ja sitten vajosin omalle sängynpuoliskolleni ja olisin voinut kuolla häpeästä. Kuka aikuinen ihminen muka innostui lumesta tuolla tavoin? Toivottavasti hän ei ollut herännyt ja kuullut. Tai toivottavasti hän oli herännyt kuulematta. Kun kerran oli jo melkein valoisaa kellon täytyi olla aika paljon.
Uninen lämmin käsi ojentui peiton alta ja asettui vatsalleni.
- Entäs sitten? Haluatko sä mennä tekemään lumiukkoja tai pulkkamäkeen? kuului vaimeasti peiton alta.
- Mä sanoin että herää, on aamu, yritin väittää, mutta Vesku nauroi minulle.
- Niin varmaan, mä taisin vaan kuulla väärin. Mitä kello on?
- Yhdeksän, vastasin kun kännykkäni alkoi samalla piipata. – Me voitais just ehtiä pienet pikaiset?
- Ei ehditä jos halutaan saada aamiaista ennen kuin se hiton istunto alkaa.
- Kuka nyt aamiaista haluaisi. Eiköhän Leena tarjoile kahvia siinä hiton istunnossakin. Me ollaan molemmat paremmalla tuulella sen jälkeen, maanittelin ja kiemurtelin Veskun peiton alle.
- Mä en ole varma onko viisasta olla hyvällä tuulella, Vesku sanoi mutta ei vastustellut sen enempää. Eipä hän juuri koskaan. Kun tulin kylpyhuoneesta hän tuijotti kuvaansa peilistä ja kurtisteli kulmakarvojaan uhkaavan näköisesti.
- Mitä sä teet? naurahdin.
- Harjoittelen.
Ehdimme juoda lasilliset mehua mutta jääkaapin tutkimisessa emme sen pidemmälle ehtineet ennen kuin ovikello alkoi soida. Ensimmäisinä saapui kaksi pukupäällistä herrahenkilöä, joita Leena tervehti niin lämpimästi että he olivat varmaan perhetuttuja, mutta niin kai kaikki kaupungin lakimiehet olivatkin. Hämmästyksekseni tunnistin toisen heistä Harri-sedäksi, joka oli vihkinyt meidät kesällä.
- Viimeksi tavattiin vähän iloisemmissa merkeissä, hän sanoi kätellessään minua virallisesti ja mutisin jotain myöntävää. Sitten kävelivät sisään kelloa vain lyhyesti merkiksi soittaen Jaskan perhe kaikkine lapsineen ja heidän vanavedessään Risto, Eeva ja loput lapset. En tiedä kuvittelinko, mutta minusta tunnelma tuntui kiristyvän. Ehkä kuvittelin. Olivathan he kuitenkin perhettä, ja onnellista perhettä. Ei kai rahan löyhähdys todella voinut saada heitä riitelemään?
En kiinnittänyt paljonkaan huomiota siihen mitä pesänjakajat, vai miksi heitä sitten pitikään kutsua, alkuun puhuivat. Minulla oli nälkä ja pitkässä pöydässä oli Riikan ja Leenan aamuvarhaisesta tekemiä ihania voileipiä monta tarjottimellista. Sitä paitsi eihän tämä loppujenlopuksi kuulunut minulle, kunhan olin tullut mieheni seuraksi. Muistin vilkaista häntä ja puristin nopeasti, suu täynnä, hänen kättään pöydän alla.
- Omaisuusluettelo, ilmoitti se toinen mies, joka ei ollut Harri-setä vaan Anton ja jakoi nipun paperia kullekin sisaruksista ja Leenalle.
- Mistä nää numerot tulee, älähti Risto saman tien kun sai sen käsiinsä. – Kuka on arvioinut asunnot? Sinäkö? Hänen katseensa porautui Leenaan ja tuo moukkamaisen hyökkäävä aloitus sitten antoi sävyn koko tilaisuudelle, paljon ikävämmän sävyn kuin olin uskaltanut pelätäkään. Leena avasi suunsa kuin puolustautuakseen mutta Anton ryhdisti selkäänsä selvästi loukkaantuneena ja sanoi omanarvontuntevasti:
- Arviokaupallako itse tämänkokoiset pesänselvitykset teet? Luulisi lakimiehen paperit saaneen tietävän miten tämä tehdään. Pidätkö minua niin taitamattomana?
- En… aloitti Risto, mutta Harri-setä vuorostaan keskeytti hänet ilmoittamalla, että arviot olivat kyllä puolueettomat ja että jatketaanko vai käydäänkö läpi asianomainen prosessi.
Kenenkään ei ilmeisesti tehnyt mieli epäillä heidän ammattitaitoaan enempää joten Anton jatkoi selvittämällä, että yksi vaihtoehto olisi jättää kuolinpesä jakamatta ja Leenan käyttöön, ja huuto alkoi uudestaan.
- Ei käy, ilmoitti Risto välittömästi.
- Tehdään niin! huusi Riikka.
- Äitihän voi elää vielä vaikka kolmekymmentä vuotta! sanoi Jaska kauhistuneena ja silloin minun teki mieli vajota pöydän alle.
- Meen hakemaan lisää kahvia, sanoin puoliääneen ja karkasin keittiöön. Kailotus kuului keittiöön ja olohuoneeseenkin, minne lapset oli hätistetty leikkimään ja näin miten pari niistä hiipi ovelle katsomaan mitä tapahtui.
Anton ja Harri-setä antoivat riitelyn jatkua hetken, mutta sitten jompikumpi heistä sai väen taas hiljenemään toteamalla, että ilmeisesti se vaihtoehto ei ollut realistinen. Uskalsin palata takaisin.
- Tämän talon arvo on karkeasti puolet omaisuudesta. Helsingin asunto on neljännes. Loppu on lähinnä arvopapereita, auto ja muutama arvoesine, luetteli Anton. – Leski luonnollisesti hallinnoi kotiaan niin kauan kun elää. Kun loppu kerran halutaan jaettavaksi niin asunnon osakkeet voidaan jakaa neljään osaan samoin kuin arvopaperit ja talletukset.
- En halua neljäsosaa yksiöstä, sanoi Jaska murjottaen.
- Nytkö te pirut aiotte myydä mun kotini, sanoi Riikka sydämistyneenä.
- Sähän saat helposti opiskelija-asunnon, niinhän nuokin sai, Risto sanoi meitä kohden nyökäten.
- Tai ota lainaa ja maksat meille meidän osuuden siitä, ehdotti Jaska.
Meteli yltyi taas ja näin miten kiukun kyyneleet kihosivat Riikan silmiin.
- Miten te luulette että mä saan lainaa, mä olen köyhä opiskelija? hän intti.
- No saathan sä nyt asuntoa vastaan, sanoi Jaska huolettomasti. – Sitten sulla on omistusasunto nuorempana kuin kellään meistä muista. Ja mä haluan sen asekokoelman.
- Ja minä… aloitti Risto mutta Anton otti taas ohjat käsiinsä. Hän alkoi käydä läpi luetteloon erikseen merkittyjä esineitä, jotka enimmäkseen olivat erittäin epäkiinnostavia paitsi Ristolle ja Jaskalle. Kun hän mainitsi auton, molemmat vanhemmat veljet kääntyivät katsomaan Veskua, joka ei ollut nähdäkseni suutaan avannut koko aikana, ellei sitten silloin kun olin ollut keittiössä kahvipannua vaihtamassa.
- Veskullahan se on ollut tähänkin asti, sanoi Jaska ja kuulosti jo hyväntahtoisemmalta nyt kun oli saanut nimensä haluamiinsa esineisiin.
- Oletko varma ettet sä halua sitäkin? kysyi Vesku pureva sävy äänessään.
- En, mehän vaihdettiin autoa vasta syksyllä, Jaska selitti ennen kuin tajusi että häntä ehkä ivattiin.
Anton-setä kumartui juttelemaan Riikan kanssa, joka näytti olevan purskahtamaisillaan itkuun. Titta meni katsomaan lapsia, sillä olohuoneen meteli alkoi kuulostaa äänekkäämmältä kuin täällä. Leena senkun sekoitteli rauhallisena kahviaan niin että lusikka kilisi kupin reunoja vasten ja Vesku jatkoi veljiensä piikittelyä nyt kun oli saanut suunsa auki.
- Kumma että te vanhimmat, joilla on jo työt ja talot ja autot ja kaikki valmiina ootte kaikkein ahneimpia.
- Haluaisitko itse odottaa perintöä montakymmentä vuotta, kunnes äiti kuolee? Jaska kysyi.
- Mitäpä se multa olisi pois? En mä sen varaan mitään ollut laskenut.
- Luovuta pois se sitten, tiuskaisi Risto ahneuden häivä silmissään.
- Sulle en luovuta senttiäkään ilman oikeuden määräystä tai jotain, Vesku tuhahti.
- En mä suostu ottamaan lainaa sen takia että mulla on ahneita veljiä! ilmoitti Riikka kirkkaalla äänellä ja niisti nenänsä servettiin. – Koittakaa vaan sitten myydä se. Ja häätäkää mut sitten.
Kukaan ei tainnut olla täydellisen tyytyväinen siihen, millaiseen lopputulokseen päädyttiin ja kaupanpäällisiksi laihaan kompromissiin saatiin vielä kyräilevä eripura vanhempien ja nuorempien sisarusten kesken. Leena yksin näytti rauhalliselta kuin zombi ja aloin olla aika varma siitä, että hän oli ottanut jotain rauhoittavaa aamulla. Anton ja Harri-setä pakkasivat salkkunsa annettuaan summittaisen arvion siitä mitä kunkin osuus olisi kun hautajaislaskut, heidän kulunsa ja perintöverot olisi maksettu ja luvattuaan laittaa Helsingin asunnon myyntiin heti seuraavalla viikolla.
- Mitä sä olet ottanut? kysyin Leenalta kun lapsiperheet olivat poistuneet ja Vesku ja Riikka olivat kadonneet keittiöön voileipätarjottimien kanssa.
- Otin mä yhden pienen pillerin, tämä myönsi. – Vaikka ei se niin pahaksi mennyt kuin pelkäsin. Olin ihan varma että tääkin talo vaaditaan ositettavaksi ja joudun muuttamaan.
- Millä sä aiot elää nyt? tuli mieleeni.
- Taidan mennä töihin, jos nyt näin vanha kotirouva vielä johonkin kelpaa. Ja on mulla leskeneläke ja Karin henkivakuutus, mikä ei kuulu kuolinpesään. Kyllä mä pärjään.
- Hyvinhän se sitten päättyi, kai, huokaisin. – Paitsi Riikan kannalta.
- Se oli kyllä hävytöntä, Leena sanoi vihastuen. – Sen asunnon olisitte voinut laittaa hyvin myyntiin sitten vasta kun Riikka on lukunsa lukenut.
- Niin… olin samaa mieltä mutta nolostuin kun Leena tuntui niputtavan minut samaan läjään lastensa kanssa.
- Taidan mennä nukkumaan tän lääkkeen pois, hän ilmoitti sitten. – Inhottavan pöhnäinen olo.
Hänkin poistui ja minä aloin kasailla astioita pinoihin kantaakseni niitä keittiöön. Oli jotenkin vähän tahriintunut olo perunkirjoituksen jäljiltä, siitä että oli joutunut katselemaan sellaista riitelyä. Masentavaa tunnetta lisäsi se, että ulkona oli alkanut taas tuulla ja kun katsahdin ikkunaan näin melkein pelkkää valkoista.
Keittiö olikin tyhjä, niin kuin voileipätarjottimetkin. Olivatpa sisarukset olleet nälkäisiä. Latasin astiat tiskikoneeseen ja lähdin etsimään heitä. Olohuoneesta kuului ääniä ja löysin heidät sieltä.
- Ei näytä oikeen hyvältä kotiinajokeliltä, ilmoitin.
- Me päätettiin yksipuolisesti jäädä vielä tänne. Sopiihan sulle? Vesku kysyi kuin vasta muistaen että minäkin olin mukana.
- No ei mulla totisesti ole mitään hinkua ajaa tuolla, sanoin ja istuin sohvalle hänen viereensä. Riikka pompahti pystyyn kuin olisin pongauttanut jonkin jousen hänen takapuoleensa ja meni baarikaapille.
- Ryypätään, kaverit, hän sanoi ja soin sen hänelle kyllä.
- Ajattele, nyt sulla on sentään muutama kymppitonni millä rahoittaa opiskeluaikaa, yritin lohduttaa kun hän rojahti takaisin sohvalle.
- Niin onkin, ja itse asiassa mua ei enää vituta ollenkaan niin paljon, hän sanoi ja hörppäsi pullosta, jonka oli kaapista ottanut. Hän ojensi sen minulle, maistoin ja laitoin eteenpäin Veskulle.
- Ihan totta? kysyin ilahtuneena.
- Ei. Tai siis joo, totta. Mua vähän pelottaa asua siellä. Mä olen varma että joku hiippari seisoo siellä toisella puollla katua ja tuijottaa mun ikkunoista sisään.
- Ai, sanoin ja jokin hämärä muisto tuli mieleeni. Enkö joskus ollut seissyt samaisessa ikkunassa tai parvekkeella ihmettelemässä samaa?
- Mitä sä sitten aiot jos se saadaan myytyä? Vesku kysyi. – Opiskelija-asuntoon?
- Ei. Jotain muuta. Mä en kuitenkaan HOASilta saisi kuin solun. Mitäs itse aiot tehdä?
- Rekisteröidä auton omiin nimiini, Vesku naurahti ja lähetti pullon takaisinpäin. - Siinä se melkein olikin mitä verojen jälkeen jäi.
- No eikä ollut, Riikka nauroi. – Neljäsosa mun asunnosta on enemmän kuin yksi vanha auto.
- Ei sitä niin paljon ole että mitään kunnollista saisi, asuntoa esimerkiksi.
- Mä tiedän mitä sillä voisi hankkia, kuiskasin hyvin vienosti.
|