Kirjoita uusi viesti  |  Alueen etusivu  |    |  Etsi  Alas ⇓   
  Vanhempieni tarina, uusinta 2

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   27.12.14 21:50:05

Edellinen

  Re: Vanhempieni tarina, uusinta 2

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   28.12.14 20:17:45

Vauvamasuja

Ilsellä ei ollut ollut aikaa hankkia yhtä paljon nippelitietoutta vauvoista ja odotuksesta kuin Kaisalla, mutta sen verran hän arvasi, ettei ruvennut kertomaan uutista joka taholle, ennen kuin oli käynyt neuvolassa ja tullut sieltä ulos pää pyörällä. Hän oli kuvitellut, että lapsen saaminen olisi jotenkin luonnollinen tapahtuma, joka ei kauheasti häiritsisi normaalielämää, ainakaan niin kauan kun maha ei olisi kauhean iso. Sen sijaan hän tuli kotiin mukanaan sentin pumaska erilaisia lehtisiä, ohjeita ja esitteitä ja kaikki kuullut puheet sinkoilivat hänen päässään niin, ettei hän tiennyt, mitä oli kuullut ja mitä keksinyt.
- Mä tiesin, etten mä saa polttaa enkä juoda, mutta tää on naurettavaa, hän puuskahti, kun Stumppi tuli kotiin hänen lajiteltuaan ne keittiön pöydälle kuin pasianssin kortit.
- Mitä? tämä kysyi hyvin laimeasti, mutta istui sentään vastapäätä ja otti yhden vihkosista käteensä.
- No ei kahvia eikä suolaa… ja kaiken maailman ihme seurantoja ja käyriä ja mittauksia.
- Heitä ne hemmettiin kaikki, kai sulla on itselläsi tarpeeksi järkeä päässä? Stumppi ehdotti. – Virtsankarkailua? Hyi hélvetti!

- No ei mulla semmosta ole, Ilse sanoi vihaisesti, eikä hän heittänyt kaikkia esitteitä pois, kasasi niistä vain taas läjän ja sulki ne yöpöytänsä laatikkoon. – Mä soitan äidille ja kerron sille.
- Etkö sä voi soittaa sille töistä? Hemmetin kallis kaukopuhelu.
- En, kun ei se koskaan ole kotona sillon kun mä olen töissä. Ja sitten pitää käydä viikonloppuna kertomassa isän porukoille. Tuletko sä mukaan?
- En, jos ei mun ole pakko, Stumppi sanoi.
- Ei sun ole, Ilse huokaisi. Porukat ihmettelisivät, missä Stumppi olisi, mutta ei hän raahaisi tätä sinne väkisin. Eihän hän sentään ollut karannut kokonaan, vaikka olisi voinut. Reiluuden nimessä Ilse ei voisi vaatia häntä esittämään onnesta soikeaa tulevaa isää, eikä vähempi kelpaisi isälle kuitenkaan.

Ilsen äiti oli hämmästynyt, mutta ilahtunut, Ilsen isä ja Tarja olivat vähän varautuneempia, mutta kumpikaan ei syyttänyt häntä ääneen hätiköinnistä. Kate vaipui suurisilmäisenä romanttisiin unelmiin kesähäistä ja Ali oli lähes yhtä raadollisen epäilevä kuin Nita, niin, että Ilsen piti komentaa häntäkin. Sitten oli vielä Kaisa, joka ilmestyi yhtenä iltana Ilsen oven taakse, kun hän tuskin oli päässyt töistä kotiin.
- Nita kertoi, että tekin saatte vauvan! Voi, että mä olen onnellinen teidän puolesta! hän sirkutti heti, kun Ilse sai oven auki. Ilse vastasi vähän jäykästi yllättyneisyyttään, mutta pyysi tytön sisään.
- Mutta eihän susta näe vielä mitään. Koska se syntyy? Kaisa kysyi katse Ilsen keskivartalossa. Hän itse oli niin pukevan pullea, ettei kukaan voinut enää erehtyä hänen tilastaan.
- Ei mulle mee enää kaikki farkut kiinni, Ilse naurahti ja vilkaisi itsekin alaspäin. Ei siitä luojan kiitos vielä paljon mitään näkynyt, hän ei mitenkään innolla odottanut, että joutuisi uusimaan ihanan vaatevarastonsa. – Ja lokakuun alussa sen pitäisi tulla.
- Sittenhän sä olet vaan pari kuukautta mua jäljessä! Mulla oli tossa kohden jo iso maha! Onko sulla ollu aamupahoinvointeja? Mua närästää nykyään ihan kaikki.
- Otatko sä teetä tai jotain? kysyi Ilse. Ei hän välittäisi tässä eteisessä kailottaa kaikkia asioitaan, oven läpi rappukäytävään kuului ihan liian hyvin.
- Mielelläni, Kaisa sanoi ja taapersi keittiöön.

Hänestä tuli Ilsen alituinen seuralainen sen jälkeen, ja Ilse itse asiassa piti siitä kovasti. Kaisa tiesi kaiken tietämisen arvoisen odottamisesta ja raskaana olemisesta ja hän oli myöskin ainoa, joka tuntui olevan vilpittömän iloinen Ilsen puolesta. Puhumattakaan sitten siitä, että Kaisa oli ainoa, joka ymmärsi edes sinnepäin, miltä hänen kropassaan tuntui. Hän kävi Ilsen luona kylässä vähintään kerran viikossa ja sitten he saattoivat tavata kaupungissa töiden jälkeen ja käydä kaupoissa hypistelemässä vauvanvaatteita ja vaunuja ja jäätelöllä.
- Sun on pakko tulla käymään meillä joku ilta, Kaisa sanoi lopulta. – Mä haluan näyttää sulle kaikki mun vauvanvarusteeni. Nita on ihan kyllästynyt niihin, vaikkei se sitä sanokaan, ja Artsi väittää, että mä hypistelen ne puhki, ennen kuin Nasu ehtii pitää niitä kertaakaan.
- Nasu, Ilse naurahti. Edellistapaamisella Kaisa oli puhunut Nököstä.
- Rakkaalla lapsella on monta nimeä!

Ilse ei voinut kieltäytyä. Hän ei ollut tavannut Artsia sitten talven, mutta ei tätä voisi kuitenkaan lopun elämää vältellä. Sitä paitsi hän tosiaan halusi nähdä Kaisan varastot. Niinpä hän eräänä toukokuisena iltana käveli näiden luo ja soitti ovikelloa, toivoen tosin epämääräisesti, että Artsi olisi jossain muualla.
Se oli turha toivo, Artsi itse tuli avaamaan oven.
- Kaisa meni käymään kaupassa, sä kuulemma haluat jäätelöä, hän sanoi ja avasi oven kutsuvasti levälleen.
- Jäätelö on hyvää, Ilse myönsi. Hän oli syönyt sitä tänä keväänä enemmän kuin normaalivuonna yhteensä. Hän riisui takkinsa naulakkoon peläten vähän katsoa Artsia – mitä jos häneen iskisi taas jokin omituinen tunnekuohu, ja tämä huomaisi sen – mutta Artsi ei ujostellut.
- Susta ei tosiaankaan uskoisi, hän sanoi.
- On se täällä, Ilse hymähti ja silitti vatsaansa. Kai se jossain kohden alkaisi kasvaa niin, että muutkin huomaisivat kuin Stumppi, jolla oli tapana tökkiä sitä sormellaan.

- No, saa kai sua onnitella?
- Mua pitää onnitella, Ilse tokaisi miettien, oliko loukkaus kysyäkään tuollaista. – Ei se ole mikään vahinko!
- Mä tarkotin vaan, että saako sua halata, lähinnä, Artsi oikaisi ja teki sitten niin vastausta odottamatta. Se oli varmaankin noin sadaskymmenes kerta, kun he halasivat, mutta yhdelläkään aikaisemmalla kerralla Ilselle ei ollut noussut pala kurkkuun. Hän ei halunnut päästää irti, eikä hän halunnut Artsin päästävän irti, hän olisi halunnut edetä suudelmaan, muttei uskaltanut kuin hetken ajan katsoa tätä silmiin, joiden vakaa ilme muuttui ehkä hiukan ihmetteleväksi.
- Niin niin, onnea vaan itsellesi, Ilse sanoi ja vetäytyi pois. Jos hän oli maailman ymmärtämättömin hölmö, joka tuli jälkijunan perävaunussa niin ei hän kuitenkaan aikonut Artsin elämää sotkea. Eikä hän pystyisikään. Artsi ei rikkoisi sitoumuksiaan ja hän oli nyt Kaisan perhe kunnes kuolema heidät erottaisi.
- Miten ihmeessä sä sait Stumpin suostumaan? Artsi kysyi.
- Ehkä siinä on enemmän hyvää kuin mitä päälle näkyy, Ilse sanoi kevyesti. – Vähän hävyttömänpuoleinen kysymys kyllä muuten.
- No, sitä on vaikea kuvitella perheellisenä, mutta hienoa, jos sekin on innoissaan.
- Se ei varsinaisesti ole ihan yhtä innoissaan kuin mä, Ilsen oli pakko myöntää.
- Pääasia, jos sä olet onnellinen, Artsi sanoi hellästi ja sipaisi hänen poskeaan ja silloin Kaisa onneksi tuli, sillä Ilse ei tiennyt, mitä olisi päästänyt suustaan seuraavaksi.

Heillä oli jo tosiaan vaikka mitä. Parven alla seisoivat vierekkäin vauvansänky ja vaunut ja sitten Kaisa alkoi nostella kaapista esiin vaatteita, joita äkkivilkaisulla oli noin kolme hyllyllistä. Sohvan alta löytyi vielä äitiyspakkaus, jota Ilse penkoi ihmeissään. Tavarat olivat niin pieniä ja ihania. Niitä piti tosiaan silitellä ja hypistellä ja Artsi katsoi heitä äärimmilleen huvittuneena.
- Te olette kuin pikkutyttöjä jotka on päässy nukenvaatekauppaan, hän sanoi ja Ilse heitti häntä pieneksi, somaksi palloksi käärimällään minimaalisella sukkaparilla.
- Ne kasvaa niin nopeasti, että te saatte varmaan meiltä vaikka miten paljon pieneksi jääneitä vaatteita, Kaisa arveli.
- Etkö sä aio säilyttää niitä seuraavalle? Ilse kysyi.
- Sähän voit palauttaa ne sitten. Kumpaa te toivotte? Joko te ootte miettinyt nimiä? Entäs kummeja?
- Nita tulee kummiksi, se oli ainoa, mitä Ilse osasi sanoa varmasti ja sitten Kaisa kaivoi esiin kirjahyllystä paljon selatun näköisen nimikirjan.

Ilse ei ollut kovin näkyvästi raskaana vielä silloinkaan, kun hän lähti käymään Lontoossa kesäkuun lopulla. Hän oli menossa sinne työmatkalle ja tilaisuus oli niin hyvä, että hän järjesti sen yhteyteen pari päivää lomaa voidakseen viipyä vähän aikaa äitinsä luona. Stumppi nurisi tavalliseen tapaansa, kunnes Ilse kyllästyi ja käski hänen kaikin mokomin ostaa itselleenkin lipun, jos kerran himoitsi mukaan.
- Mutta en mä ikinä löydä lentoasemalta ulos, ellen mä tule sun kanssa samalla koneella, Stumppi väitti, mikä oli todennäköisesti tottakin.
- No, jos sä haluat norkoilla siellä omin nokkinesi kolme päivää kun mä olen messuilla ja äiti töissä niin siitä vaan. Ja jos sulla on rahaa.
- On mulla rahaa, Stumppi pröystäili ja se pitikin paikkansa. Hän oli ruvennut korjailemaan tuttavantuttavien autoja töissä iltaisin, omaan piikkiinsä ja pimeänä. Niistä nettosi aika kivasti.

He lensivät Heathrowhun parin Ilsen työkaverin kanssa, mutta heidän tiensä erosivat perillä: Ilse ja Stumppi menisivät suoraan Ilonan luo, toiset jatkaisivat konferenssihotelliin.
- Mikset sä ottanut hotellihuonetta, mä oisin voinut hyyrätä siellä ja juoksuttaa huonepalvelua sillä aikaa kun sä olet tekemässä mitä nyt teetkin? Stumppi kysyi, kun he lähtivät junalla kohden keskustaa.
- Just siksi, Ilse tuhahti. – Enkä mä tullut tänne katselemaan hotellihuoneen seiniä, mä haluan jutella iltaisin äidin kanssa.
- Eikö me käydä ulkona ollenkaan? Stumppi kysyi pettyneenä.
- Ei ainakaan niin kauan, kun mun pitää matkustaa aamuruuhkassa halki Lontoon. Mähän sanoin, että sulle tulee tylsää.
- Etkä sanonut. Mutta, Stumppi keksi ilahtuen. – Ainahan mä voin mennä lähipubiin kaljalle jos te aiotte vaan lärpättää kaiket illat.
- Älä sikaile kauheasti, mä en haluaisi joutua häpeämään sun puolesta äidin nähden, Ilse pyysi.
- Onko mua muka ikinä tarvinnut hävetä?

Stumppi käyttäytyi kuitenkin kiitettävästi. Hän sai ilmeisesti kulutettua päivänsä ihan hyvin vaeltelemalla ympäri kaupunkia tai katsomalla telkkaria, ja illalla, kun Ilona ja Ilse palasivat, hän lähti näiden kanssa syömään. Sitten hän saattoi jäädä pubiin istumaan, mutta tuli siltikin vain tuntia, paria myöhemmin kotiin. Kolmantena päivänä Ilse pääsi karkaamaan velvollisuuksistaan jo harvinaisen aikaisin, ennen neljää ja hoippui Ilonan luo raahaten paria isoa mapillista luentomateriaaleja ja kassillista muita esitteitä, kantapäät rakoilla.
- Mitäs nyt tehdään? kysyi Stumppi iloisena kuin koiranpentu hänen saapumisestaan.
- Jos sä olisit enkeli niin sä laittaisit mulle kylvyn, Ilse sanoi nostaen jalat sohvan käsinojalle. Ne tuntuivat kasvaneen pari numeroa näinä päivinä.
- Mä olen enkelituulella, lupasi Stumppi ja harppoi yläkertaan, palatakseen kohta hakemaan Ilseä. – Kylpynne on valmis, madame!

Hyvillä mielin Ilse ontui perässä yläkertaan. Tämä oli näköjään hyvä päivä. Stumppi esitti hurmaavimmat puolensa, auttoi häntä riisumaan, pesi hänen selkänsä, kuivasi ja vei sänkyyn.
- Jos tässä vauvahommassa on joku hyvä puoli, niin se, ettet sä ainakaan voi vedota siihen, että sulla on menkat, Stumppi mietiskeli suukotellessaan häntä. – Niin, ja se, että tissit kasvaa.
- Joku muu olisi potkassut sut sängystä ton viimesen kuullessaan, saat olla ilonen, että mä olen niin tottunut suhun, Ilse nauroi.
- No mutta sehän oli kohteliaisuus.
- Se oli seksistinen huomautus, mutta saat sen anteeksi.
- Mitä pahaa seksihuomautuksissa on?

Ilona oli saanut järjestettyä pari vapaapäivää ja heti ensimmäisenä hän marssitti Ilsen Mothercarelle.
- Mitä te tarvitsette? hän kysyi suunnattoman liikkeen ovella.
- Ei mitään, äitiyspakkauksessa on kaikki tarpeellinen, Ilse sanoi. Stumppi mulkoili ympäriinsä kuin lastentarvikkeet olisivat voineet käydä kimppuun, mutta hiljalleen hänkin alkoi sulaa, kun Ilona nauroi ja johdatteli heitä peremmälle.
- Ihan kuin pornorintsikoita, hän ihasteli alusvaateosastolla avattavia imetysliivejä, leluhyllyjä hän kävi lävitse ylimalkaisen suopeasti, mutta sitten hän näki jotain, mistä piti. – Tämmösen mä ostan sille, hän ilmoitti ja näytti pienenpientä mustaa nahkatakkia.
- Sä olet ihan mahdoton, Ilse tuhahti, mutta Stumppi piti päänsä.
- Sitten sä et voi sanoa, etten mä ole hankkinu sille mitään.
- Olenko mä sanonut?
- Et vielä. Kai se tarvii aurinkolasitkin?

Itse asiassa takki oli Ilsenkin mielestä aika hurmaava, joskaan hän ei olisi raaskinut siihen itse hassata rahojaan. Hän yritti pitää puolensa Ilonankin kanssa, mutta ei voinut olla innostumatta. Täällä oli niin paljon kaikkea ihanaa.
- Vahinko, ettei voi olla varma, että se on tyttö, Ilona sanoi kaihoisasti hypistellen mitä sievimpiä pieniä mekkoja.
- Jos se on tyttö, niin sä voit aina lähetellä sille tommosia joululahjaksi, Ilse huomautti ja toivoi, että olisi kehdannut pyytää Ilonaa ostamaan sängyn – siellä oli toinen toistaan ihanampia erivärisiä vauvansänkyjä ja hoitopöytiä. Mutta tietenkin semmoisten kuljettaminen lentokoneessa olisi ollut mahdotonta.
- Joululahjaksi? Mä tuon ne henkilökohtaisesti. Mä olen jo varottanut, että pidän lomaa ja lähden Suomeen lokakuussa, Ilona tuhahti.
- Tuletko sä tosiaan? Ilse kysyi ihastuksissaan.
- Luuletko sä että mä aion ihailla lapsenlastani vaan kuvista?

Tavaroita kertyi ihan järjetön määrä, mutta Ilona maksoi laskun silmää räpäyttämättä. Ilse oli aika hyvin pysynyt lujana, mitä tuli pienimpiin vauvanvaatteisiin, niitähän tosiaan tulisi äitiyspakkauksessa, ja Kaisa oli luvannut niitä, ja joka tapauksessa vauva kasvaisi niistä pian ulos, mutta sitten oli astioita ja leluja ja äitiysvaateosastolta hän ei tahtonut päästä pois. Niitä tosin oli hankala sovittaa tässä vaiheessa, kun omatkin vielä menivät, mutta ne olivat niin paljon paremman näköisiä kuin mikään, mitä hän oli Suomessa nähnyt, että oli vaan pakko hamstrata.
- Mä tulin taas kauhean kalliiksi, hän sanoi nolona, vaikka olikin maksanut omat vaatteensa itse.
- Ja nyt sä tuut vielä kalliimmaksi, sillä meidän on pakko ottaa taksi, tai me ei saada näitä kaikkia kotiin, Ilona sanoi mitenkään vaivaantumatta.
- Kai me tullaan sitten takasin ostoksille? Stumppi kysyi hätääntyen.
- Tullaan, me taidetaan tarvita uusi matkalaukku yksin näitä varten, Ilse huokaisi. – Ja minä törppö! Meidän on pakko viedä jotain vauvakamaa tuliaisiksi Kaisalle!
- Nahkatakki, Stumppi ehdotti kurkistaen omaan pussiinsa.
- Kaisa ei ikinä pukisi vauvaansa mustaan nahkatakkiin.
- Ei varmaan niin, Stumppi myönsi. – Se pukee sen puputossuihin varmaan rippikouluun asti.

  Re: Vanhempieni tarina, uusinta 2

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   28.12.14 22:13:21

Ah ihana toi Stumpin vika kommentti! Oivoi :D

  Re: Vanhempieni tarina, uusinta 2

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   28.12.14 22:14:45

Ja sanottakoon nyt vielä (tunari kun olen ja unohdin kirjoittaa heti ekaan kommenttiin), että nyt kun luen näitä toistamiseen, huomaan asioita, joita en ole muistanut ekalta lukukerralta! Pitäis varmaaan vähän useammin lukea näitä. Tai sit sun vaan pitäis lähettää nää jonneki kustantamoon tai sit omakustanteena. Nää PITÄÄ saada kirjoiksi!

  Re: Vanhempieni tarina, uusinta 2

Lähettäjä: ella 
Päivämäärä:   28.12.14 22:18:56

En tiiä, oonko pahemmin tätä tarinaa kommentoinut, mutta mä oon pirunmoisessa koukussa. Lapsia ja Artsia oonkin kaivannut puoli joulukuuta :D mulle tollai mies !

  Re: Vanhempieni tarina, uusinta 2

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   28.12.14 22:51:01

Kiiiitos muruset :)

  Re: Vanhempieni tarina, uusinta 2

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   29.12.14 20:09:26

Vette ja muruja

Kauhean kauan Stumppi ei jaksanut pysyä ihanana. Heinäkuussa kesäloman tullessa Ilsen maha tuntui jo inhottavan häntä, eikä hän suostunut koskemaan siihen edes kokeillakseen, miten vauva potki.
- Mä en ymmärrä, miksi sä haluat tehdä ton ittellesi, hän sanoi syyttävästi. – Sulla oli hyvä kroppa ja nyt sä olet kuin joku valas.
- Se menee ohi!
- No tuntuu menevän hiton hitaasti – ja luuletko sä, että sä saat sen takasin? Mun mutsilla on ainakin hirvee pömppömaha ja se väittää, että se jäi lapsista.
- Odota vaan niin näet, Ilse mutisi. Vaikka hän joutuisi juoksemaan maratoneja ja olemaan syömättä jouluun asti, hän hankkiutuisi eroon mistä tahansa pömpöstä, joka vauvan jälkeen mahdollisesti jäisi, ihan vaan näyttääkseen Stumpille. – Ja oletko sä nyt sanonut kaiken, mitä sä tänään aiot víttuilla? Nita ja Kaisa on tulossa tänne, enkä mä halua, että Kaisa kuulee tommosta.
- Vieläkö se pääsee liikkeelle muuta kuin pyörimällä? Vaikka sama se mulle, en mä aio jäädä katsomaan. Pitäkää valaskokousta rauhassa, mä menen kaljalle.

Ilse ei itkenyt, vaikka mieli teki, olisi ollut ajanhukkaa ottaa Stumpin sanoista niin itseensä. Hän vain puri hammasta ja irvisti sulkeutuvan oven perään. Tämänkin olisi tietysti voinut välttää, mutta olisiko ollut nahjusmaista kieltää tyttöjä tulemasta, olisiko, kun heillä kerrankin oli asiaakin? Aina avulias Kaisa oli nimittäin bongannut vastapäisen kivijalkamyymälän kirpputorilta vaunut, joista hän oli epäröiden soittanut Ilselle.
- Mä en kyllä ostaisi vaunuja kirpputorilta, tiedä vaikka niissä ois kirppuja, mutta nää näyttää ihan uusilta ja kun sä puhuit käytetyistä… hän oli sanonut.
- Kirpparivaunut kelpaa mulle ihan upeasti! oli Ilse vakuuttanut.
- Okei, mä käyn hakemassa ne ja tuon sulle.
- Mä voin tulla hakemaan, oli Ilse sanonut nopeasti. Ei siksi, että olisi sillä hetkellä ajatellut Stumpista olevan hankaluuksia, vaan koska Kaisa alkoi olla jo niin viimeisillään, että Ilseä pelotti ajatella häntä töpsöttämässä pitkin Kalliota.
- Etkä tule, mä haluan harjotella vaunujen työntämistä! Ja mä voin pyytää Nitan mukaan nostamaan portaissa.

Sillä asialla he siis olivat tulossa ja Ilse meni tyhjentämään parvekkeelta tuhkakupin ja vaihtamaan sinne puhtaan pöytäliinan. Heinäkuu oli jo hyvässä vauhdissa, melkein lopussa, ja oli kuuma. Heidän olisi mukavampi istua varjoisalla parvekkeella kuin sisällä, vaikka miten avaisi läpiä, varmaan ainakin Kaisan. Hänellä oli kuuma ja tukala olo itselläänkin, ja hän kävi läträämässä vähän viileää vettä päälleen ja vaihtamassa ylleen naruolkaimisen mustan topin, joka vielä suostui venymään tarpeeksi ja sitten ovikello soikin. Kaisa näytti punakalta ja hikiseltä farkkuhaalareissaan ja Ilse jäi kuikuilemaan hänen taakseen rappukäytävään.
- Me ei mahduttu kaikki yhtaikaa hissiin, niin että Nita tulee vaunujen kanssa, Kaisa puhahti.
- Mee parvekkeelle, siellä on viileintä! Ilse hätisti.

- Mun ei käy sua kateeksi, ilmoitti Nita taiteillessaan itsensä ulos hissistä ja vetäen perässään tummanpunaisia samettivaunuja.
- Meidän hissi ei sentään oo pienimmästä päästä, Ilse huomautti. – Ja Kaisalla ei ole hissiä ollenkaan. Mitäs siihen sanot?
- Mä sanon, että jos mä joskus mielenhäiriössä hankkiudun raskaaksi niin siitä tulee ainakin talvivauva.
- Jaa, niin että joudut kulkemaan isäsi toppatakissa ja näyttämään vielä paksummalta?
- Hmm, sanoi Nita epäilevästi. – Tossa voi olla perää. Ota kärrysi.
Ilse tarttui vaunujen aisaan, joka tuntui lämpimältä ja hikiseltä Nitan käsien jäljiltä ja tunsi kumman humpsahduksen mielessään. Näiden kanssa hän parin kuukauden kuluttua liikkuisi joka paikassa, oma pikku vauvansa siellä tuhisten. Tukala, hikinen olo ja Stumpin typeryys unohtuivat ja hän jäi unelmoimaan, kunnes Nita tönäisi häntä.
- Pääseekö täältä sisään? Vai onko sulla supistuksia?

Nita ei näyttänyt ihmettelevän Stumpin puuttumista ja Kaisakin kysyi vain ohimennen, missä hän oli.
- Kavereiden kanssa kaljalla, Ilse sanoi. Olisi kai sitä voinut keksiä jonkin hätävalheenkin, mutta mitä se ketään olisi hyödyttänyt? Nita ei olisi uskonut kuitenkaan ja totta puhuen hän olisi mielellään itsekin ollut kavereiden kanssa terassilla kaljalla juuri nyt, jos asiat olisivat olleet toisin. – Eikö mekin mentäis? hän ehdotti yltiöpäisesti.
- Ei tietystikään, Kaisa sanoi kauhistuneena.
- Ajattele jotain ihanaa varjoisaa terassia, mihin puhaltaisi merituuli. Eihän sun ja mun tarvii juoda kuin limua.
- Eikä. Luuletko sä että kukaan katsoisi, mitä meillä on laseissa, ihmettelisi vaan että miten raskaana olevat naiset on sellasessa paikassa. Sitä paitsi limsoissa on kauheesti säilöntäaineita. Ne kertyy sikiöön.
- Sun kanssasi, Ilse nauroi ja meni hakemaan jääkaapista jääteetä, jota oli laittanut sinne kylmenemään Stumpin pilkasta huolimatta. Hän sanoi sen näyttävän pissalta.

He ihastelivat vaunuja, jotka Ilse oli myös lykännyt parvekkeelle pyyhkiäkseen ne mielenrauhansa vuoksi kostealla rätillä niin sisältä kuin ulkoa ja juttelivat niitä näitä. Kaisa istui paikoillaan aina vain lyhyen hetken ja nousi sitten pitelemään selkäänsä.
- Ethän sä vaan ala synnyttää täällä? Nita kysyi epäluuloisena, kun hän ähki välillä.
- Mieluummin en, vaikka en mä kyllä sairaalaankaan haluaisi, ne pelottaa mua, Kaisa irvisti.
- Sitä on nyt kai vähän myöhästä surra, Ilse arveli, mutta sitten Kaisa alkoi näyttää levottomalta.
- Musta alkaa tuntua vähän omituiselta, hän sanoi ja niin Ilse kuin Nitakin katsoivat häntä pelästyneinä ja silmät suurina, sitten toisiaan kuin apua hakien. Pitäisikö heidän tehdä jotain ja jos, niin mitä?

- Mä taidan haluta kotiin, Kaisa sanoi ja istui taas alas.
- Pystytkö sä muka kävelemään takasin sinne? Nita kysyi epäilevästi.
- Mistäs mä tiedän? Ja meneehän ratikoita!
- Haluatko sä ruveta synnyttämään raitiovaunussa?
- No en, Kaisa sanoi ja näytti kauhistuneelta, hänen silmistään alkoi valua kyyneleitä. – Mä haluan Artsin luo!
- Taksi, sanoi Nita.
- Ja hitot, sanoi Ilse ja ponnahti pystyyn adrenaliini korvissa suhisten. – Onhan meillä auto. Ei Stumppi sillä voinut lähteä kaljalle. Jos Kaisa mahtuu sinne, siis, ja jos mä mahdun vielä ratin ja penkin väliin.
- Entäs minä? Nita kysyi vähän hätääntyneen näköisenä.
- Sä saat mennä takakonttiin tai kävellä, Ilse sanoi.
- Takakonttiin?
- No, penkkien taakse.
- Hitto, Nita mutisi, mutta Kaisa nousi taas seisomaan.
- Mennään, hän pyysi. – Ei mua oikeastaan satu, mutta ihan kuin koko vatsa olisi muuttunut keilapalloksi. Se on ihan kova.

Ilse tunsi olonsa ihmeellisen hilpeäksi, kun hän nappasi eteisen lipaston päältä autonavaimet ja he lähtivät ulos. Lopultakin tapahtui jotain! Hän tajusi olevansa kuolemanväsynyt kököttämään vain kotona, ilman muuta lomahuvitusta kuin kaupassa käynti. Oli parempi leikkiä taksikuskiakin, tai ambulanssikuskia, miten vaan.
- Mitä Stumppi sanoo? Nita kysyi, kun he pääsivät kadulle pitäen Kaisaa varmuuden vuoksi kainaloista kiinni.
- Mitä se voisi sanoa? Hätätapaus, Ilse sanoi tähyillen ylös ja alas mäkeä, etsien autoa. Se oli niin matala, että onnistui melkein maastoutumaan ison volvon taakse, mutta myös niin punainen, että sen huomasi sieltäkin. Ellei hän saisi sitä samaan paikkaan takaisin palatessaan, Stumppi saisi kohtauksen, mutta Ilse oli valmis ottamaan riskin. Eihän Kaisaa nyt oikeasti voinut raitiovaunuunkaan lähettää.

He auttoivat Kaisan ensin oikeanpuoleiselle etupenkille. Hän mahtui sinne kyllä, mutta se oli muuten hankalaa, kun auto oli niin matala.
- Kuka hullu suunnittelee tämmösiä autoja, joissa perse viistää maata eikä matkustajia mahdu mukaan? räyhäsi Nita pujotellessaan penkkien taakse käytännöllisesti katsoen takaikkunalle makaamaan. – Tai kuka idiootti hommaa tämmösiä perheautoiksi?
- Stumppi hommasi tän, ennen kuin se kuuli mitään perheenlisäyksestä, sanoi Ilse iloisena siitä, että hänellä kerrankin oli tarjota totuudenmukainen puolustus. – Ja musta tää on oikeesti ihana!
- Ja sä et tee tällä mitään sitten, kun sulla on vauva ja vaunut kuljetettavana!
- En niin. Mutta tää on silti ihana.

He pääsivät tuskin liikkeelle, kun Kaisa päästi kipeänkuuloisen vingahduksen.
- Mä vien sut suoraan Kättärille, Ilse päätti vilkaistuaan hänen tuskaisia kasvojaan.
- Ei kun mä haluan Artsin luo!
- Me ajetaan Kättärille, sä jäät sinne Nitan kanssa ja mä käyn hakemassa Artsin ja tuon sen perässä, Ilse sanoi sellaisella äänellä, ettei Kaisa uskaltanut tai viitsinyt vastustella enempää, ja Ilse painoi kaasua. Hän saattoi kuvitella olevansa Bonnien ja Clyden Bonnie pakomatkalla, kun hän pujotteli liikennevaloja vältellen pikkukatuja Mäkelänkadulle ja antoi sitten mennä. Matkaan ei mennyt kymmentä minuuttia, hyvä, jos viisi.
- Sä olet hullu kanssa, Nita sanoi, kun hän ajoi pääoven eteen luiskalle.
- Voin olla, Ilse myönsi. Ajaminen oli ollut ihanaa ja hänen teki mielensä huutaa ja nauraa, mutta hän kömpi vain vaivalloisesti ylös ja kiersi toiselle puolen autoa auttamaan Kaisaa. Hoikka Nita saisi itse selvitä ulos kolostaan, heillä valailla oli paljon hankalampaa.

- Haetko sä Artsin? Kaisa kysyi surkeana, kun hänet oli saatu kammettua ylös penkiltään.
- Haen, kultapieni, me ollaan täällä varttitunnissa, jos se vaan on kotona, lupasi Ilse ja halasi Kaisaa äkkinäisessä säälinpuuskassa. Sitten hän rypisti otsaansa tajutessaan, että kohta hän olisi samassa tilanteessa todennäköisesti ypöyksin. Stumppi saattaisi tuoda hänet, jos olisi ajokunnossa, tai soittaa taksin, mutta tätä pidemmälle hän ei tulisi. Niin hän oli selvin sanoin ilmoittanut. Ei Ilse ollut saanut lahjottua häntä edes synnytysvalmennukseen, ei millään konstein.

No, se oli hänen ongelmansa eikä sitä tarvinnut Kaisa-paran niskoille sälyttää. Hän vääntäytyi takaisin autoon ja lähti jatkamaan matkaa. Oli kovin onnekasta, että he kaikki asuivat ihan lähellä. Jos he olisivat Ilsen luota lähtiessään ymmärtäneet soittaa Artsille, tämä olisi ehtinyt jo pyöräillä tänne.

Ilse ei vaivautunut etsimään parkkipaikkaa kadun vierestä vaan ajoi suoraa päätä pihaan rapun eteen. Olisi voinut olla mukavaa vain tyytätä ja odottaa Artsin saapumista, mutta veten torvi ei toiminut ja heidän asuntonsa ikkunat olivat joka tapauksessa kadulle päin. Ilsen oli pakko nousta ja kiivetä toiseen kerrokseen soittamaan ovikelloa. Onneksi Artsi oli kotona.
- Sadie, hän sanoi ihmeissään ja ellei olisi ollut niin adrenaliinipöllyssä edelleen, Ilse olisi saattanut jäädä siihen ja sulaa pelkästä lempinimen kuulemisesta. Nyt hän kuitenkin astui nopeasti sisään ja sanoi:
- Mä tulin hakemaan sua Kättärille, mä vein Kaisan just sinne.
- Ai, Artsi sanoi ja nähdessään, miten hänen ilmeensä muuttui, Ilsestä tuntui, kuin olisi saanut kylmän suihkun.
- Jep, sille alkoi tulla huono olo meillä ja mä ajattelin, että sen on parasta mennä sinne. Mutta sillä on kauhea ikävä sua ja mä lupasin hakea sut pronto, hän selvitti.
- Mä olen valmis, Artsi sanoi ja kalasti tummansiniset purjehduskengät jalkaansa naulakon alta.
- Onko Kaisalla sairaalakassia valmiina, jos se joutuukin jäämään sinne? Ilse kysyi tarttuen Artsia käsivarresta, kun tämä oli jo säntäämässä ulos.
- On, on tietysti, on ollu jo toukokuusta, tämä sanoi nolostuen ja tarttui isoon laukkuun, joka makasi kenkien vieressä.
- Mahtuukohan toi mukaan? Ilse mietti ääneen otsaansa rypistäen, mutta Artsi meni jo. Ilse sai juosta hänen perässään ja tarttua taas hihasta kiinni, kun hän oli harppomassa auton ohi.
- Tänne, hän sanoi ja avasi oven.

- Niin tietysti, Artsi sanoi. – Mä en muistanut teidän perheautoa.
- Älä sinäkin piruile tai saat kävellä, Ilse sanoi ja läimäytti oven kiinni hänen perässään. – Oletko sä ikinä päässyt tämmöisen kyytiin? hän kysyi päästyään toiselle puolelle istumaan.
- En, Artsi myönsi.
- Pidä kiinni sitten, Ilse sanoi ja peruutti pihan yli. Hän toivoi näyttävänsä kohtalokkaalta ja upealta, mutta pelkäsi, ettei Artsilta juuri nyt liikenisi kauheasti huomiota hänelle.
- Ei sun tarvitse kaahata, tämä kuitenkin sanoi, kun Ilse kääntyi porttikäytävästä kadulle.
- Mä lupasin Kaisalle tuoda sut pian, Ilse sanoi. – Vaikka ehkä se ei kovastikaan ilahdu, jos mä tapan sut matkalla.
Artsi ei sanonut mitään, ennen kuin he joutuivat pysähtymään Sofianlehdonkadun valoihin.
- Musta se olisi ihan hyvä tapa kuolla, hän ilmoitti silloin.
- No et sä nyt halua kuolla, jos susta on tulossa just isä, Ilse kivahti, ja sitten he olivat hiljaa muutaman minuutin, kunnes hän kääntyi parkkipaikalle, joka oli sairaalan pääovea vastapäätä. Ilse ei nähnyt mitään tarvetta viedä Artsia ambulanssiliuskaa myöten pääoven välittömään läheisyyteen, kuten Kaisaa.

- Ilse kuule, Artsi sanoi, kun Ilse avasi ovensa ja alkoi hävettävän kömpelösti taas vääntäytyä pystyyn. Vette ei tosiaan ollut ihan omiaan raskaana oleville.
- Hop hop, hän sanoi, mutta ennen kuin hän itse oli päässyt ulos, oli Artsi ehtinyt kiertää auton ympäri auttamaan.
- Kiitos, Artsi sanoi yksinkertaisesti kiskoessaan hänet pystyyn.
- Jos me oltais tajuttu soittaa sulle meiltä, niin sä olisit ehtinyt tänne vaikka kävellen jo, Ilse sanoi ja kiskoi toppiaan alemmas peittämään nappina pullottavaa napaa – vaikka miksi, sitä hän ei tiennyt. Kaisalla oli varmasti vähintään yhtä ällöttävä napa.
- En mä sitä tarkoittanut…
- Vaan mitä?
- Että sä toit Kaisan tänne. Ja että sä oot ollu sen kaveri.
- Kaisasta on ollu mulle paljon apua, se on kävelevä äitiysneuvoja, Ilse sanoi vähän vaivaantuneena.
- Se on sen tänhetkinen innostus, Artsi sanoi, eikä päästänyt Ilsen käsivarresta irti. – Kuule.
- No mitä nyt vielä? Ilse kysyi, mutta sitten hän alkoi sulaa taas. Se oli järjenvastaista, Artsin silmät ne olivat sulan kinuskin väriset. Miten hänen suonissaan sitten tuntui virtaavan hidasta, sulaa, kuumaa kinuskia?
- Sä olet ollut yksi mun elämäni tärkeimpiä ihmisiä, Artsi sanoi ja Ilsen teki mieli pyytää, että hän olisi muuttanut aikamuodon, sanonut että olet eikä olet ollut.
- Mennään katsomaan, oltiinko me niin nopeita, että ne on vielä aulassa, hän sanoi sen sijaan karskisti, tipauttaen aurinkolasit otsalta silmilleen, ja lähti kohden suojatietä.

He olivat. Kaisa alkoi itkeä valtoimenaan nähdessään Artsin ja Ilse pakotti Nitan lähtemään, kunhan he olivat saaneet lupaukset siitä, että heitä pidettäisiin ajan tasalla.
- Mikä kiire sulle tuli? Nita ihmetteli. – Yritätkö sä saada palautettua auton niin, ettei Stumppi huomaa? Miksi se tulisi tähän aikaan vielä kotiin?
- Ei ne kaipaa meitä nyt, Ilse sanoi vihaisesti. – Anna mulle tupakka.
- Et sä saa polttaa, Nita sanoi. – Se menee sikiöön. Istukkaan. Jonnekin.
- Mä kestän sen, että se alkaa nikotella. Anna mulle tupakka ja sitten me lähdetään ajelulle, Ilse tokaisi. Hän joutui ottamaan tukea Nitan olkapäästä, kun tupakka alkoi mennä päähän, mutta siihen mennessä, kun he pääsivät autolle, hän kulki jo suunnilleen suoraan.

- Kai sä haluat? Ilse varmisti päästyään taas kuskin paikalle.
- Oletko sä koskaan kuullut kenestäkään, joka ei haluaisi tän kyytiin? Nita kysyi ja painautui vasten penkkiä. – Anna painaa, muru,
Ja Ilse antoi. Hän oli muutamassa hetkessä moottoritiellä, missä hän painoi kaasua, kunnes Nita kiljui suoraa huutoa.

Ilse oli jo menossa nukkumaan, kun puhelin soi ja hän hätkähti sen ääntä hiljaisessa hämäryydessä. Stumppi oli vieläkin sillä tiellään ja Ilse epäili hänen soittavan syystä tai toisesta, mutta se olikin Nita, jonka hän oli tuntia aikaisemmin jättänyt kotitalonsa nurkille.
- Mikä hätänä? Unohtuiko sulta jotain autoon? Ilse kysyi.
- Ei, kun Artsi soitti.
- Sulle? Miksei mulle? Ilse tunsi itsensä järjettömästi pettyneeksi.
- Kai se ajatteli, ettei Stumppi tykkää hyvää, jos se soittelee sulle tähän aikaan yöstä.
- Niin kuin sillä ois mitään väliä, ei se ole kotona vieläkään. Mutta mitä se sanoi? Joko se syntyi?
- Ei, vaan ne oli lähetetty takaisin kotiin. Väärä hälytys.
- Just.
- Että ei mulla muuta tällä kertaa. Hyvää yötä.
- Hyvää yötä, Ilsekin sanoi ja palasi makuuhuoneeseen. Hän mietti, miltä Kaisasta mahtoi tuntua. Pelottikohan häntä kauheasti? Ilseä pelotti. Hän ei ollut ajatellut synnyttämistä aikaisemmin, mutta nyt hän ei voinut olla miettimättä, miten kovasti se oikein sattuisi. Se kuulemma unohtui nopeasti, mutta ei se ajatus näin etukäteen lohduttanut. Ja hänellä ei olisi mitään Artsia lohduttamassa.
Hän käänsi kiukkuisena kylkeä. Kyllä hän pärjäisi yksinkin, yksinhän hän oli tästä päätöksenikin tehnyt. Eikä hän sitä paitsi halunnutkaan Stumpin näkevän itseään synnyttämässä. Se mahtoi olla sen verran järkyttävän näköistä hommaa, että viimeistään sen jälkeen kaveri katoaisi kuin vieno pieru Saharaan. Jos he eroaisivat niin Ilse halusi edelleen olla se, joka sanoi koska ja miksi.

  Re: Vanhempieni tarina, uusinta 2

Lähettäjä: L-R 
Päivämäärä:   30.12.14 02:13:16

"Ilse ei nähnyt mitään tarvetta viedä Artsia ambulanssiliuskaa myöten pääoven välittömään läheisyyteen, kuten Kaisaa."

Miten mä muistelen sanoneeni tästä ennenkin, mutta tässä se on vielä liuska.

  Re: Vanhempieni tarina, uusinta 2

Lähettäjä: L-R 
Päivämäärä:   30.12.14 02:15:18

Miten tuo edellinen kuulostaa niin tylyltä? "Enkö mä ole sanonut, että..." :D

  Re: Vanhempieni tarina, uusinta 2

Lähettäjä: :) 
Päivämäärä:   30.12.14 16:36:38

Oletko siis itse keksinyt tämäm tarinan? Hiukan on hyvä!! ^^ Mä oon niin koukussa tähän!
Olet ilmeisesti kirjotellut jotain muitakin tarinoita niin liittyykö ne toisiinsa? Missä järjestyksessä kannattaisi lukea?
Oo pitkään pyörinyt täällä mutta nyt vasta tajusin tulla tälle sivulle ;)

  Re: Vanhempieni tarina, uusinta 2

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   30.12.14 19:22:05

L-R, nyt en muista, että onko tosta ollut puhetta, mutta liuskahan siinä tosiaan on :D

:) joo ihan omasta päästä :D Liittyyhän nää sikäli yhteen, että samoja henkilöitä on. Jessijutut on täällä, ja sitten oli joku aika sitten myös Veskun nuoruusvuodet, mutta en mä osaa sanoa, pitäisikö niitä lukea jossain järjestyksessä. Ne menee vähän tai enemmänkin päällekkäin.
--------------------------
Tyttö tuli, tyttö tuli ja mun sydämeni suli

Pari päivää myöhemmin Ilse matkusti taas Kätilöopistolle, ykkösen ratikalla tällä kertaa. Ei ollut kyse siitä, että Stumppi olisi huomannut hänen lainanneen autoa ja raivostunut, hän oli vaan ajanut sillä tänään töihin, vaikka olikin periaatteessa lomalla. Siinä oli ilmennyt jokin pikaista korjausta vaativa pikkujuttu, kun Ilse oli kysynyt Stumppia mukaan katsomaan Kaisaa ja vauvaa. Oli hän tarjoutunut viemään Ilsen, mutta tämä oli nostanut nenänsä pystyyn ja sanonut pääsevänsä oikein hyvin julkisillakin.
- Tuletko sä sitten edes mua katsomaan sinne? hän oli kysynyt, mutta sai vastaukseksi vai epämääräistä muminaa ja oven kolahduksen.

Ilse joka tapauksessa meni. Hänen oli ihan pakko, hän oli tuskin malttanut odottaa vierailutunnin alkua sen jälkeen, kun Artsi oli aamulla soittanut ja kertonut yöllä syntyneestä tytöstä. Vähät Kaisasta, mutta hän halusi nähdä vauvan, miten pieni se oli ja keneltä se näytti, ja ehkä saada ottaa sen syliinkin. Nita ja Ali eivät aikoneet ängetä sairaalaan ollenkaan vaan mennä kylään vasta, kun äiti ja lapsi olisivat kotiutuneet, mutta Ilse ei aikonut odottaa päiviä, muutamaakaan. Kurvissa kukkakaupan ovella hän muutti mielensä ja menikin toiselle puolen katua, ruokakauppaan. Kaikki veisivät kuitenkin kukkia. Kaisa saattaisi arvostaa jotain herkkuja enemmän. Hän osti suklaata ja salmiakkia ja jatkoi sitten matkaansa.

Kaisa löytyi kahden hengen huoneesta, mutta hän oli siellä sattumoisin yksin ja näytti suurisilmäisemmältä kuin koskaan nojaillessaan kohotettuun sängynpäätyyn. Lähes täsmälleen yhtä isolta hän näytti myös kuin pari päivää sitten ja ilahtuneelta nähdessään Ilsen. Yöpöydällä oli kimppu kirjavia kesäkukkia, muttei muuta ja mielessään Ilse lähetti soimaavan ajatuksen Artsille. Hyvä mies, kyllä, mutta eikö hän ymmärtänyt, että ruusut olivat ainoita oikeita kukkia tämmöiseen paikkaan?
- Miten sä jaksat? Ilse kysyi mekaanisesti ja ojensi tuliaisensa Kaisan syliin, mutta hänen koko huomionsa oli jo kiinnittynyt pieneen soikionmuotoiseen sänkyyn Kaisan sängyn vieressä.
- Yllättävän hyvin, Kaisa sanoi ja repi kiireesti auki salmiakkipussin. – Sä olet enkeli. Mun teki kauheasti mieli salmiakkia, mutta Artsi ei oo vielä käynyt, enkä mä viitsi soittaa sille mokoman takia, se varmaan nukkuu.
- Ai, mä ajattelin, että se on ollu täällä koko päivän, Ilse sanoi ja vilkaisi kukkia anteeksiantavaisemmin.
- Ei kun se oli koko yön. Mun sisko toi noi, se kävi jo.

Jutteli Kaisa muutakin, mutta Ilse ei kuunnellut. Hän tuijotti sängyssä nukkuvaa otusta, josta ei peiton ja valkoisen pipon välistä näkynyt kuin pieni naama ja nyrkki, jota sitäkin peitti osaksi liian pitkä hiha.
- Eikö se ole ihana? Kaisa kysyi tajutessaan, ettei Ilse kiinnittänyt mitään huomiota häneen.
- On, Ilse henkäisi ja kuulosti ilmeisen vakuuttavalta, sillä Kaisa hymyili tyytyväisenä.
- Saanko mä ottaa sen syliin?
- Sehän nukkuu, Kaisa sanoi moittivasti. – Mutta ota vaan. Tuskin se siihen herää.

Ilse siirsi varovaisesti peiton pois ja nosti vauvan syliinsä, eikä se tuntunut huomaavan mitään. Hän istui sängyn laidalle ja silitti varovasti sen poskea.
- Mua pelottaa nostaa sitä, Kaisa tunnusti.
- Mä en huomannut pelätä, Ilse kuiskasi. – Heräisi nyt, mä haluaisin nähdä, kumman näkönen se on.
- Ei se oo vielä kummankaan näkönen.
- Mä en ehkä anna tätä sulle takasin ollenkaan, Ilse sanoi ja puristi vauvaa vähän lujemmin. Se oli niin pieni ja kevyt ja lämmin ja sopi niin hyvin siihen hänen käsivarsilleen.
- Annatpas! sanoi Kaisa salamana, mutta näytti emotiikeriltä vain hetken murto-osan ja naurahti sitten nolona. – Et kai sä tarkottanut…
- En tietysti, Ilse sanoi, vaikka oli siinä rahtunen ollut tottakin.
- Siis voiko olla mitään kivempaa kuin että säkin saat kohta oman? Sitten, kun ne vähän kasvaa, ne voi leikkiä keskenään, niistä tulee varmaan parhaat kaverit!
Vauva oli edelleen Ilsen sylissä, kun Artsi tuli noin puolta tuntia myöhemmin.
- Noin sitä pitää, Ilse sanoi nähdessään hänellä maljakollisen ruusuja ja siirtyi ihan sängyn jalkopäähän, jotta Artsi pääsi halaamaan vaimoaan.
- Miten? Artsi kysyi.
- Ruusuja, tietysti.
- Annatko sä sen mulle? Artsi pyysi ja otti vauvan vastausta odottamatta. Hän näytti rakastuneemmalta kuin koskaan katsoessaan tytärtään, joka lopultakin heräsi ja alkoi päästää pieniä ääniä.
- Mä taidan lähteä nyt, Ilse sanoi. Hänestä tuntui, että hän oli liikaa tässä perheonnessa, ja vielä enemmän hänestä tuntui siltä, kun ei hänen lähtöään edes huomattu.

- Se oli niin ihana, sä et voi kuvitella, Ilse kertoi Stumpille illalla, kun he olivat menossa nukkumaan. Hän oli periaatteessa aikonut olla kylmän kohteliaalla ja vähäpuheisella päällä tänään, kun Stumppi oli sillä tavalla karannut päivemmällä, mutta hän ei malttanut, oli pakko saada puhua vauvasta. Stumppikin vaikutti sovinnolliselta ja kuunteli tekemättä pisteliäitä huomautuksia, vaikka häntä ei selvästikään kiinnostanut vähääkään.
- Niin niin, hän sanoi vain unisesti. Sekin oli kuitenkin Stumpilta ihan hyvin.
- Mä olen hellyydenkipeä, sanoi Ilse ja hivuttautui vähän lähemmäksi. – Silitä mua vähän, jooko?
- Sun maha on tiellä, Stumppi sanoi, mutta ystävällisesti ja otti Ilsen kainaloonsa, mihin tämä asettui tyytyväisesti huokaisten, kun Stumppi silitti hänen poskeaan.
- Suukkoja kanssa.
- Mikä sua vaivaa? Stumppi ihmetteli.
- Mähän sanoin, että mä olen hellyydenkipeä. Rakastatko sä mua?
- Tietysti, kuului vastaus, ja hetken Ilse tunsi itsensä surulliseksi. Oli ollut hölmöä mennä kysymään tuollaista, mutta se oli vaan jotenkin lipsahtanut. Oli mahdotonta arvioida, puhuiko Stumppi totta kokonaan vai viisikymmentäprosenttisesti, tai edes, osasiko hän ylipäätään. Ilse ei ollut ihan varma siitä, kykenikö hän siihen ollenkaan, rakastamiseen.

Ihan hyvin Stumppi kyllä esitti piristyttyään sen verran, että jaksoi nousta kyynärpäänsä varaan ja suudella Ilseä.
- Haluatko sä naida? hän kysyi kohta, Ilsen hämmästykseksi. Stumppia ei ollut enää juuri huvittanut. Vauvamaha vei häneltä kuulemma kaikki halut.
- Ellei siitä ole sulla kauheesti vaivaa, Ilse sanoi.
- Ei kai siitä, Stumppi arveli huomaamatta ironiaa.

Syy hänen jalomielisyyteensä selvisi jälkeenpäin.
- Mä lähden Läden kanssa lomalle, hän sanoi, kun Ilse häilyi unen ja valveen rajalla tyytyväisenä ja raukeana.
- Ai. Koska ja minne? Ilse kysyi.
- Ylihuomenna, viikoksi etelään.
- Sepä hauskaa, Ilse sanoi purevasti. Stumppi oli vähän vihjaillut haluavansa jonnekin, mutta Ilse oli vedonnut säästäväisyyteen ja siihen, ettei jaksanut enää istua lentokoneessa paikoillaan monta tuntia, ja Stumpin vihjailutkin olivat aina vaimentuneet kesken lauseen, kun hänen katseensa oli osunut Ilsen mahaan. Epäilemättä hän mietti, kehtaisiko sen vieressä esiintyä rannalla tai missään muuallakaan, sen puoleen. No, Läden maha ei ollut ihan näin suuri.
- Sattuu tota rahanpaskaa olemaan, kun tuli lomarahat, Stumppi sanoi puolustellen.
- Kivaa.
- Etkö sä ole vihanen?
- Mitä hyötyä siitä olisi? Ei kai se sua muuttaisi mihinkään. Sama itsekeskeinen hyypiö sä taidat olla hautaan asti, Ilse sanoi kiukkuisesti ja alkoi teeskennellä nukkuvaa.

Ilse olisi voinut viettää viikon Kaisan ja Artsin luona tuijottamassa vauvaa, mutta sitä hän ei sentään iljennyt tehdä. Olisi ehkä, jos Kaisa olisi ollut yksin kotona, mutta Artsi oli isyyslomalla, eikä Ilse halunnut tunkeutua perheidylliin. Ei hän halunnut myöskään katsella sitä. Niillä tuntui olevan kaikki niin täydellisesti: pienen, onnellisen perheen perikuva. Oli kaksin verroin tuskallisempaa katsoa Artsia, joka selvästi palvoi vauvaa, kun ajatteli Stumppia, joka todennäköisesti istui aamusta iltaan rantabaarissa kittaamassa kaljaa ja vilkuilemassa naisia.

Nita ei ollut enää lomalla, mutta Ali onneksi oli, ja Ilse tuppautui hänen vaivoikseen. Hän ajeli ympäri Uuttamaata katselemassa myytäviä mökkejä ja oli vain iloinen seurasta. Tapsallakin oli lomaa, mutta hän oli pitkästä aikaa lähtenyt käymään vanhemmillaan.
- Mihin me ajetaan? Ilse kysyi ahtauduttuaan taas yhtenä aamuna Alin autoon.
- Nurmijärvelle, Ali sanoi ja lähti ajamaan.
- Vahinko, ettei se Ollikaisen paikka ole enää myytävänä, eikö se olisi ollut teille ihan täydellinen?
- Liian kallis, Ali kuittasi. Hänen äitinsä oli lopultakin saamaisillaan talon myytyä. Oli ollut jo alkuvuodesta selvää, että hän jäisi Turkuun, mutta yhtäkkiä maailman meno olikin muuttunut niin, ettei kukaan enää uskaltanut ottaa isoja asuntolainoja. Talo oli ollut kaupan yli puoli vuotta ja sen hintaa oli laskettu kerta toisensa jälkeen, mutta vasta nyt alkoi näyttää siltä, että oli löytynyt ostajat, jotka olivat tosissaan. Se taas tarkoitti sitä, että Ali ja Tapsa tarvitsivat uuden asunnon. Ilse ei ihmetellyt sitä, että he etsivät ennemminkin pientä maatilkkua kuin kaupunkikaksiota.
- Mutta se on ihan väärällä suunnalla ja kaukana, Ilse protestoi miettien Tapsan työmatkaa.
- Niin se on, Ali myönsi. – Voi olla, että joutuu pistämään koko elämän remonttiin, jos joutuu jonnekin pitkälle, vaihtaa työpaikat ja kaikki. Mutta en mä oikein voi kuvitella meitä missään kerrostalossakaan.
- En minäkään, Ilse sanoi. – Teillä pitää olla talli takapihalla ja oma traktori.
- Traktorista en tiedä, mutta talli takapihalla olisi plussaa.

Ensimmäisessä töllissä ei kuitenkaan sellaista ollut, vaikka se olikin muuten hyvällä paikalla ja sievä pieni rakennus.
- Siellä haisi homeelta, Ilse sanoi, kun Ali oli luvannut välittäjälle miettiä ja palata asiaan.
- Haisiko? Mä en huomannut.
- Joo. Mun nenä on kauhean tarkalla nykyään, Ilse sanoi.
- No hitto, onpa hyvä, että sä olet mukana.
- Eikö? Oliko sulla muita listassa?
- Ei myytäviä, mutta vuokrattavia.
- Vuokrataanko talojakin? Ilse kysyi. Ajatus oli ihan uusi hänelle, hän oli jotenkin ajatellut, että taloja vain myytiin ja asuntoja vuokrattiin.
- Näköjään.

He kävivät vielä kahdessa paikassa. Molemmat olivat tyhjillään, eivätkä he päässeet sisään, mutta saattoivat sentään tutkia pihapiirin. Toisen talon oli katossa reikä, joka oli yritetty peittää pressulla, jota tuuli iloisesti löyhytteli, mutta toinen näytti melko lailla hyvältä. Se oli vaaleanvihertävä rakennus ja vaikka ulkorakennuksetkin oli lukittu, saattoi ikkunoista yrittää kurkkia sisään.
- Tää voisi olla talli, sanoi Ali pomppien likaisten ikkunoiden takana. – Pariovet ja ikkunat noin korkeella.
- Täällä ei ole tarhoja eikä mitään.
- Mun täytyy soittaa tästä, jos joku vaikka haluaisi esitellä sisätilatkin.
- Mutta etsittekö te sitten vuokralle vai ostettavaksi?
- No en mä nyt kauheasti hinkuaisi ottaa mitään isoa lainaa, vaikka saisinkin osan talorahoista pesämunaksi. Mutta kunhan nyt jonkun paikan löytäisi… Lähdetäänkö hei jonnekin syömään?
- Mennään vaan, Ilse sanoi ilahtuneena. Hänellä oli nykyään alati nälkä.

He päätyivät huoltoaseman kuppilaan.
- Täälläpäin on joku maatalousoppilaitos, sanoi Ali miettiväisesti, kun he olivat istuneet rekkamieskokoluokkaa olevien wieninleikkeiden kanssa ikkunapöytään. – Mahtaiskohan ne tarvita henkilökuntaa?
- Rupeaisitko sä opettajaksi? Ilse kysyi ihmeissään.
- Mieluummin en – mutta olen mä jo niin paljon opettanut ratsastusta, etten mä varmaan tukehtuisi oppilaiden eteen. Ja oishan se siistiä sisätyötä. Sitäkin on oppinut kummasti arvostamaan kun seisoo kentän keskellä säässä kuin säässä.
- Sitten sä soitat sinne ja ilmotat olevasi valmis palvelukseen, Ilse sanoi ja pisteli poskeensa ranskalaisia. Hän oli syönyt puolet nopeammin kuin Ali ja alkoi sen jälkeen närkkiä tämän lautaselta.
- Ota jämät, Ali nauroi, ja työnsi hänen eteensä loput ranskalaisensa. – Mä en ymmärrä mihin mahaan sä syöt.
- Etkö? Ilse pyrskähti. – Sitten sä olet harvinaisen sokea!
- Sun Projektillasi on hyvä ruokahalu. Sä et ole lihonut oikeastaan ollenkaan, Ali sanoi ja tuijotti Ilsen vartaloa niin häpeämättä, että tämä melkein nolostui.
- Älä höpsi, totta kai olen.
- No et, et sillä tavalla kuin Kaisa, joka levisi joka suuntaan. Susta ei takaapäin huomaa mitään.
- Mennäänkö katsomaan vauvaa? Ilse innostui.
- Mä kävin siellä eilisiltana Nitan kanssa.
- Mutta tänään se on jo päivän vanhempi, enkä mä oo käyny kahteen päivään.
- Okei, jos siellä vaikka saisi kahvia, Ali suostui.

Ajaessaan takaisin kohti Helsinkiä hän ei miettinytkään näkemiään taloja ja työllisyystilannetta Nurmijärvellä – talleja siellä ainakin oli, Tapsan luulisi olevan helppo saada töitä – vaan vilkuili Ilseä silmäkulmastaan. Hänen teki mielensä keventää mieltään siitä, mitä mieltä oli Stumpin etelänmatkasta erityisesti, ja koko heidän seurustelustaan yleisesti, mutta mitä se kannatti? Nita oli tehnyt sitä käheytymiseen asti vuosikausia, eikä sillä ollut ollut mitään vaikutusta. Miksi hänen sanomisensa olisi sen tehokkaampaa? Ei, hän vain suututtaisi Ilsen. Hänellä ei ollut edes parhaan ystävän immuniteettia, joka antoi Nitalle vapauden tehdä ja sanoa ihan mitä tahansa.
- Oletko sä onnellinen? hän uskalsi kuitenkin kysyä ja vilkaisi Ilseä, jonka otsa meni ryppyyn.
- Ei kai kukaan ole? Aina joku asia hiertää. Se on satukirjajuttuja koko onnellisuus.
- No eihän! Ali kauhistui.
- Oletko sä muka onnellinen? Ilse heitti haastavasti takaisin.
- Olen! Tai ainakin olisin, jos tää asumisasia lakkaisi stressaamasta.
- Niin, aina siinä on se mutta jos, Ilse sanoi surullisesti.
- Et kai sä ole ruvennut katumapäälle ton vauvan suhteen? Ali kysyi.
- En tosiaankaan! Kyllä mä varmaan olen onnellinen sitten kun se on syntynyt, Ilse vakuutti.

Kaisa toivotti heidät avosylin tervetulleeksi. Hän ja Ilse halasivat, mutta Ali pujahti nopsasti sisään heidän ohitseen. Hänestä moinen tyttöjenvälinen rutistelu aina tavatessa oli yliarvostettua. Oli eri asia, ellei ollut tavannut viikkoihin tai kuukausiin, mutta hän oli ollut täällä viimeksi alle vuorokausi sitten. Hän näki Artsin keittiössä ja meni sinne itsekin.
- Ilse halusi tulla katsomaan vauvaa ja mä tulin katsomaan, mahtaisko täältä saada kupillisen kahvia, hän sanoi.
- Ota itse, Artsi sanoi ja osoitti kahvinkeitintä, hänen katseensa oli lennähtänyt kohti eteistä ja Ali huokaisi. Mahtaisiko Artsi ikinä päästä tuosta tavasta eroon? Sitten hän oli vähällä tiputtaa mukin, jonka oli ottanut kaapista, kun hän näki Ilsen katseen Kaisan olkapään yltä. Se oli suunnattoman onneton ja melkein nälkäinen.
- Moi taas, hän sanoi sitten niin täysin arkipäiväisellä äänellä, että Ali alkoi epäillä nähneensä omiaan. Kaisan perässä Ilse häipyi olohuoneen puolelle, epäilemättä tuijottamaan vauvaa.

  Re: Vanhempieni tarina, uusinta 2

Lähettäjä: tripsu 
Päivämäärä:   31.12.14 10:44:23

Voi että, tämä on nyt se tarina minkä jatkopätkiä odotan kaikista eniten :) Paljon on ehtinyt unohtua edellisiltä lukukerroilta, joten paikoitellen tämä on kuin lukisi aivan uutta tarinaa!

En muista ollenkaan että Kaisa olisi ollut näin paljon mukana näiden elämässä, enkä totta puhen muistanut aiemmin koko Kimmoa. Ja nyt odotan jännityksellä kuinka Tapsan ja Alin käy, sekin on päässyt unohtumaan vuosien varrella.

  Re: Vanhempieni tarina, uusinta 2

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   31.12.14 17:12:43

Mun täytyy varmaan itsekin ottaa ja lukea tää läpi :D Tuskin muistan itsekään (paitsi Tapsan ja Alin kyllä muistan)
-------------------
The next generation

- Sä tulet mukaan, Ilse sanoi äänellä, joka oli kireä kuin viulunkieli.
- Onko mun pakko? Stumppi kysyi maristen ja Ilselle tuli mieleen jompikumpi velipuolistaan, Teemu tai Tero-Pekka, joka yritti päästä kattamasta pöytää tai pukemasta kumisaappaita.
- On, ihan pakko. Älä kuvittele, että mä menen sinne yksin. Kaiva puku päälles niin kuin olisi jo!
- Puku? Stumppi jatkoi. – Onko se muka niin hemmetin hieno tilaisuus? Ajatus kuitenkin näytti lohduttavan häntä hiukan.
- Puku, kravatti, ja kiillotetut kengät, sanoi Ilse leukaperät tiukkoina, mutta Stumppi rakasti pukeutumista lähes yhtä paljon kuin hän itsekin ja oli jo menossa.
- Mitäs sä sitten laitat, onko sulla vielä jotain tarpeeksi isoa? hän vain heitti häijysti olkapäänsä yli.
- On, älä huolehdi, sanoi Ilse ja huokaisi helpotuksesta. Että hän olikin ollut viisas hamstratessaan kesällä Lontoosta äitiysvaatteita! Tummansininen mekko oli itse asiassa varsin mairitteleva, jos nyt mikään vaate saattoi olla tässä raskauden vaiheessa. Hän laittaisi kirkkaanpunaiset kengät ja kaikki unohtuisivat kuitenkin tuijottamaan niitä ja miettimään, mitä hän oikein oli ajatellut.

Ristiäiset pidettäisiin Kontulassa, Kaisan siskon luona, sillä siellä oli enemmän tilaa. Ilse oli ollut pikkiriikkisen pahoillaan, kun oli kuullut Katri-siskon olevan sylikummi ja Kaiden kummisetä. Tietystikään hän ei ollut kuvitellut, että häntä pyydettäisiin, Kaisa piti joka tapauksessa Nitasta enemmän, eikä hän halunnut Artsin lapsen kummiksi, eikä Artsi varmastikaan haluaisi Stumppia kummisedäksi, mutta silti.
- Mitä siellä tapahtuu? Stumppi kysyi parkkeeratessaan auton kadun varteen. Hänen mieleensä ei tullut kiertää auttamaan Ilseä ylös ja tämä puhisi lähes mahdottoman tehtävän edessä. Lopulta hänen oli pakko riisua korkkarinsa ja ujuttaa varpaansa auton ja jalkakäytävän väliseen rakoon, ja sitten hän onnistui kampeamaan itsensä jalkeille.
- Kiitos avusta, hän tuhahti Stumpille pyyhkiessään sukanpohjiaan ennen kuin laittoi kengät takaisin jalkoihinsa.
- Mistä? Ai. Niin, mitä ristiäisissä tapahtuu?
- Pappi puhuu ja sitten juodaan kahvia, kai. Etkö sä ole koskaan ollut ristiäisissä, edes Keken ja Kaken?
- En mä muista niistä mitään, ne on mua niin vähän nuorempia.
- Sun ei tarvitse mitään muuta kuin tehdä niin kuin mäkin teen ja näyttää hyvältä, Ilse sanoi. – Ja ottaa musta kiinni, jos mä meinaan pyörtyä.
- Et kai sä meinaa pyörtyä?
- En, mutta jos meinaisin niin mä haluan sun näyttävän siltä, kuin sä välittäisitkin musta vähän.

Ilse yllättyi niin, että törmäsi edellä harppovan Stumpin selkään, kun tämä yhtäkkiä pysähtyi ja kääntyi ympäri.
- Sadie, mähän välitän susta vähän, ja vähän enemmänkin, Stumppi sanoi ja hymyili niin, että Ilsen suu loksahti auki.
- Mitä pahaa sä olet tehnyt, vai suunnitteletko sä vasta? hän kysyi epäillen.
- Mikset sä voi koskaan uskoa mua? Stumppi kysyi nauraen, tarttui häntä niskasta ja suuteli suoraan suulle. Ilse ei voinut olla nauramatta myös. Sitten hän näki Stumpin olkapään yli lähestyvän kolmikon, Nitan, Alin ja Tapsan.
- No nyt mä ymmärrän. Sä halusit vaan hämätä mun ystävät, Ilse huokaisi.
- Niin no, etkö sä sitä just halunnu?
- Mä en tiedä, mitä sun kanssa pitäisi tehdä, Ilse valitti, edelleen nauraen, mutta antoi Stumpin vetää kätensä kainaloonsa ja taluttaa hänet oikean rapun ovelle, missä toiset saivat heidät kiinni.

Vieraita ei ollut kauheasti, vain lähisukulaiset ja he, lähimmät ystävät. Ilse sijoitti Stumpin ja itsensä huoneen nurkkaan, missä he eivät herättäisi huomiota, vaikka Stumppi unohtaisi näyttää hurskaalta ja kirosi jo kenkiään. Loppuviikon hän saisi käyttää aamutossuja.
- Karmeen näkönen havukka toi täti, joka pitää vauvaa, Stumppi kuiskasi hänen korvaansa, luojan kiitos melkein äänettömästi. Ilse oli itse asiassa samaa mieltä ja hänen piti purra huuliaan, ettei hymyilisi, mikä vain yllytti Stumppia päästelemään lisää samanlaisia huomioita, kunnes Ilse ilmehti häntä sulkemaan suunsa. Pappi oli puhunut ympäripyöreitä, mutta alkoi kaiketi lähestyä itse asiaa.
Hän oli jo kumartunut ottamaan vettä kämmeneensä.
- Minä kastan sinut, Jessina Josefiina…
- Mikä nimi toi tommonen on, penska saa kasvaa viistoista vuotta, ennen kuin on nimensä mittainen? Stumppi kysyi. Ilsen teki mieli taluttaa hänet ulos, niin kuin huutaville lapsille tehtiin, mutta kun Stumppi jatkoi:
- Et kai sä jää noin lihavaksi synnytyksen jälkeen? Se näyttää paksummalta kuin sinä ja lapsi on tossa. Jäikö sinne toinen sisään? Ilsenkin oli pakko naurahtaa. Se oli ensimmäinen imarteleva kommentti Stumpilta sitten heinäkuun ja Kaisa oli tosiaankin aika pullea. Huoneen toisella puolella olevat ihmiset, Katri ja pappi ja Artsikin katsahtivat häneen moittivasti tai ihmetellen. Stumppi näytti ylpeältä aikaansaannoksestaan ja laittoi kätensä Ilsen ympärille.

Sitten kaste oli ohi ja pikku Jessina pantiin pois tieltä vaunujen koppaan, jotta Kaisa ja Katri pääsivät kahvinkeittoon. Ilse istui lähimmälle istuimelle, mutta kenkiä hän ei uskaltanut riisua. Ne eivät ehkä enää mahtuisi takaisin.
- Sä taidat synnyttää ihan kohta myös, sanoi Artsin äiti hänelle ystävällisesti. Stumppi ylitti kaikki Ilsen odotukset, laski kätensä omistavasti hänen olkapäälleen ja ilmoitti tarkalleen lasketun päivän, joka oli enää parin viikon päässä. Artsin äiti sanoi jotain ihmettelevän ystävällistä ja jokapäiväistä, mutta yllätti sitten sanomalla:
- Mä luulin jossain vaiheessa, että sinusta tulisi mun miniä, mutta ei näköjään.
- Eihän me olla koskaan Artsin kanssa seurusteltu, Ilse mutisi.
- No, en mä valita, Kaisa on ihana tyttö, Artsin äiti hymyili suopeasti.

Ilsen vauva tuli täsmälleen laskettuna päivänä. Hänellä oli ollut omituinen olo koko yön, mutta ei hän sillä perusteella ollut viitsinyt pyytää Stumppia jäämään töistä kotiin. Tämä oli muutenkin tuskastunut häneen, kun hän pyöri yöt eikä pystynyt päivisinkään olemaan aloillaan. Stumpin lähdettyä hän sai nukuttua lyhyen hetken, mutta heräsi sitten kipuun, joka sai hänet jaloilleen, tai paremminkin istumaan kippurassa sängyn laidalle. Onneksi se helpotti pian, eikä Ilse aikonut odottaa sen toistuvan. Hän kiskoi vaatteet päälleen ja soitti ensin taksin ja sitten Tarjalle.
- Mä lähden nyt sairaalaan, hän sanoi lyhyesti. Jollekin kai piti ilmoittaa. Tarja sanoi jotain, mutta Ilse ei jaksanut ymmärtää, mitä se oli. Hän oli liian keskittynyt odottamaan seuraavaa kipua, jonka tiesi tulevan kyllä. Hän toivoi kovasti, ettei se tulisi taksissa. Kuski-parka säikähtäisi varmasti.

Se tuli hississä, muttei ollut yhtä paha, ja seuraava tuli vasta, kun hän oli jo päässyt taksista ulos. Hän joutui istumaan vähäksi aikaa penkille sairaalan eteen, ennen kuin pääsi kävelemään sisään. Sitten sisällä helpottikin, henkisesti siis, joskaan ei fyysisesti. Koneisto nielaisi hänet, eikä hänen tarvinnut enää huolehtia siitä, että oliko oikeassa paikassa ja mitä hänen pitäisi tehdä, ei mistään muusta kuin siitä, ettei repeäisi palasiksi. Tuntui järkyttävältä pilkalta, kun hän oli pyörtymäisillään tuskasta ja sitten valkopukuinen haahka pyyhki hänen otsaansa sanoen, että tämähän sujui hienosti. Viikon helpoin synnytys. Ja ponnista.

Ilse ponnisti minkä jaksoi, hän oli niin kurkkua myöten täynnä raskautta ja odottamista, ettei hän halunnut mitään muuta niin kovasti kuin saada sen ulos itsestään, ja jälkeenpäin ajatellen se kai todellakin tuli helposti. Ei siinä mennyt kuin muutama hassu tunti ja sitten kipu äkkiä katkesi, tai vaimeni niin vähäiseksi, ettei sillä enää ollut väliä. Hänen korvissaan humisi, mutta sieltä seasta kuului myös vauvan ääni, närkästynyt huuto.
- Mikä se on? hän yritti kysyä, muttei saanut enää ääntä tulemaan.
- Hyvä tyttö, kätilö sanoi kuin hevoselle ja taputti hänen polveaan. – Sulla on tytär.
Siihen Ilse havahtui, vaikka oli ollut vaipumaisillaan jonkinlaiseen horteeseen. Tytär! Hänellä oli tyttövauva!
- Saanko mä sen? hän sai kysyttyä ja hän sai ja se oli vielä pienempi ja kevyempi ja kiukkuisempi kuin Kaisan vauva ja se oli hänen, vain hänen, ja koko maailma alkoi siitä hetkestä pyöriä ihan uusia raiteilla.
- Nuku sä nyt vähän aikaa, me pidetään siitä huoli sillä aikaa, hänelle sanottiin, kun vauva otettiin pois. Tai niin hän oli kuulevinaan, ainakin hän nukahti mielellään.

- Haluatko sä vaihtaa vaatteita tai jotain, ennen kuin vierailutunti alkaa?
Ilse räpytteli silmänsä auki, mikä oli hankalaa, koska hänestä tuntui, että hän olisi voinut huoletta nukkua vaikka sata vuotta lisää. Se kuitenkin meni ohi hetkessä, kun todellisuus palasi.
- Missä mun vauva on?
- Vauvalassa muiden kanssa. Saat sen tänne heti, kun haluat, mutta sä varmaan haluat ainakin kammata ennen vierastuntia.
- Voinko mä nousta ylös?
- Kokeillaan, hoitaja sanoi reippaasti ja Ilse huomasi voivansa.
- Mitä kello on? hän kysyi. – Siis, ollaanko me vielä samassa päivässä?
- Ollaan, hoitaja naurahti. – Sä olet tän viikon huippu, sä olet itse asiassa koko syksyn huippu ensisynnyttäjäksi. Kukaan ei oo vielä kävellyt aamulla sisään ja noussut samana iltapäivänä laittautumaan vieraita varten. Sata vuotta sitten sä olisit vaan käärinyt vauvan kapaloihin ja jatkanut nauriiden poimimista.

Ilse tunsi ujoa ylpeyttä kehuista, vaikka vielä enemmän hän tunsi kiitollisuutta. Lehdissä oli ollut kauhistuttavia juttuja monta vuorokautta kestäneistä synnytyksistä, Kaisallakin oli mennyt koko yö, ja tässä hän tosiaan käveli.
- Mun pitäisi varmaan soittaa joillekin ihmisille, ennen kuin mun kannattaa odottaa vieraita, hän naurahti. – Tää tuli vähän äkkiä.
- Sua on kyselty, hoitaja paljasti ja auttoi Ilseä vaihtamaan ylle oman aamutakkinsa. Hän oli pakannut kassinsa jo viikkoja sitten ja ajatteli nyt lämpimästi silloista minäänsä. Miten hän oli voinutkaan ymmärtää, että hän haluaisi nyt kauneimman satiinisen kaapunsa ja muita pikku ylellisyystarvikkeita?
- Kuka mua on kyselly? hän kysyi kammattuaan hiuksensa huolettomalle sykerölle ylös melkein päälaelle ja sipaistuaan vähän poskipunaa. Muu meikki sai jäädä, mutta hän oli kauhean kalpea.
- Mä en tiedä, kuulin vaan kansliasta, hoitaja tunnusti. - Odota ja katso, ketä tulee.
- Sama se. Nyt mä haluan vaan mun vauvan.

Se tuotiin ja sen tuonut hoitaja näytti Ilselle, miten se tuli ottaa syliin niskaa tukien, ikään kuin hän siihen olisi tarvinnut neuvoja, olihan hän pidellyt Kaisan ja Artsin vauvaa alle päivän ikäisestä.
- Onkohan sillä nälkä? hän kysyi epätietoisena, kun pieni nyytti parkui hänen sylissään.
- Parempi olisi olla, hoitaja sanoi. – Koitapa, osaako se imeä.
Se osasi ja kun se kohta sen jälkeen nukahti, Ilse ei raaskinut päästää sitä sylistään. Siinä se nyt oli, hänen elämänsä tarkoitus. Se oli varmastikin maailman kaunein vauva. Tietysti se oli vähän punakka, eikä kasvoista voinut vielä sanoa muuta kuin että kaikki tarpeellinen oli oikeassa kohdassa. Sillä oli kuitenkin mitä kauneimmat suuret, siniset silmät ja untuvanhienoa vaalean kullanväristä hiusta.
- Pikku blondi, Ilse sanoi sille. Mitäpä muutakaan se olisi voinut olla, Stumpin ja hänen lapsi.

Hiljalleen Ilse alkoi miettiä, pitäisikö hänen yrittää hankkiutua puhelimeen ja yrittää tavoittaa Stumppi. Kai isänkin pitäisi kuulla olevansa isä. Hän ei kuitenkaan raaskinut laskea vauvaa pois ja lopulta huoneen ovi kävi ja Stumppi käveli sisään. Hän näytti vähän harmistuneelta.
- Mikset sä sanonut mulle, että sä lähdet tänne? hän kysyi ensimmäiseksi.
- Sä olit töissä, Ilse sanoi, kuin se olisi ollut itsestäänselvyys.
- Ja mun pitää hitto vie kuulla joltain Nitalta, että musta on tullu isä!
- Nitalta?
- No se mulle soitti kesken päivän, en mä täällä muuten vielä olisi.

Tietysti, Nitalle Tarja oli varmasti osannut soittaa ja hän oli ainoa, joka arvasi, tai tiesi, ettei Stumppi välttämättä ollut Ilsen mukana.
- Nita-kulta, Ilse sanoi kiitollisena.
- Sen käsitys musta sen kun vaan paranee.
- Älä sure, kyllä se alkaa olla jo absoluuttisessa nollapisteessä. Tuu katsomaan sitä.
Stumppi istui sängyn laidalle ja vilkaisi vauvaa nopeasti.
- Ne on kaikki saman näkösiä.
- Eikö sua yhtään sykähdytä, että se on sun tekosiasi?
- Mua sykähdyttäisi nyt halata sua, Stumppi sanoi ja katsoi Ilseä kaunis ilme kauniissa silmissään.
- Halaa ihmeessä.
- Mutta jos se rutistuu väliin.
- Voin mä laittaa sen pois, Ilse lupasi ja vääntäytyi vielä hiukan vaivalloisesti reunalle. Vatsalihakset tuntuivat siltä kuin hän olisi ratsastanut kahden tunnin kürin. Tai kahden vuorokauden. Hän nosti vauvan sen omaan sänkyyn, kääri peiton tiukasti sen ympärille ja palasi takaisin sängylle.

- En mä tarkottanut, että sun pitäisi tulla hoitamaan koko homma yksin, Stumppi sanoi moittivasti ja veti hänet rintaansa vasten.
- Ethän sä halunnut mukaan.
- No niinhän mä sanoin, mutta olisin mä voinut olla täällä odottamassa.
- Ai olisit? Ilse kysyi ja tunsi pienen ilon läikähdyksen.
- No eikö isät aina ole?
Ilse ei jaksanut väittää vastaan, nautti vain olostaan siinä, kun Stumppi pitkästä aikaa halasi ja hyväili häntä. Ehkä hän oli ollut vähän liian skeptinen. Ehkä Stumpista nyt kuoriutuisi se hellä, aikuinen mies, joka iloitsisi tyttärestään.
- Hyvä kun tulit nyt, Ilse huokaisi. Ehkä tästä sittenkin tulisi hyvä, vähän sellaista kuin Artsilla ja Kaisalla.
- Mä menen ostamaan sulle kukkia, Stumppi sanoi sitten ja irrotti otteensa. – Muuten kaikki pitää mua ihan törppönä.
- Tuo ruusuja, Ilse sanoi pienellä äänellä.
- Tietysti, mitäs muuta?

  Re: Vanhempieni tarina, uusinta 2

Lähettäjä: whisky. 
Päivämäärä:   1.1.15 03:08:44

Täytyy myöntää, että nämä pätkät Ilsestä ovat ehkä kaikkien aikojen suosikkejani, vaikka muuten saatankin pitää Jessijutuista hieman enemmän. En kyllä oikeastaan tiedä miksi, vauvajutut eivät ole koskaan uponneet muhun millään tavoin.

  Re: Vanhempieni tarina, uusinta 2

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   1.1.15 17:57:56

En mäkään piittaa vauvoista oikeassa elämässä, mutta niistä on yllättävän kiva kirjottaa :)
----------------------------
Perhe-elämää

Ne pari päivää sairaalassa olivat ehdottomasti onnellisia, niin Ilse olisi voinut vakuuttaa Alille, jos vain olisi muistanut heidän taannoisen keskustelunsa. Vauva oli suloinen ja hän huomasi osaavansa luonnostaan pitää siitä huolen. Se sai muutamassa päivässä oman ilmeensä, eikä enää näyttänyt samalta kuin kaikki muut vastasyntyneet ja muidenkin kuin Ilsen mielestä se oli kaunis. Jopa hoitajat sanoivat niin, ja he kai nyt olivat nähneet aika paljon. Hoitajien mielestä myös Stumppi oli ihana ja pienen hetken Ilse pohti, viettikö tämä kaiket iltapäivät sairaalassa hänen ja vauvan takia vai vilkuillakseen hoitsuja ja paistatellakseen näiden huomiossa. Hän ei kuitenkaan jaksanut huolehtia siitä. Stumppi piti hänelle seuraa ja näytteli ylpeää isää, kun Ilselle sattui muita vieraita ja suostui jopa kokeilemaan vaipanvaihtoa. Jos hän siinä samalla flirttailikin hoitajalle, joka häntä kädestä pitäen neuvoi niin minkäs leopardi pilkuilleen voi.

- Koska mä saan mun hoikkiksen takaisin? hän kysyi Ilseltä ja silitteli tämän vatsaa, joka ei nyt ihan vielä ollut missinmitoissa.
- Niin pian kuin mahdollista, Ilse lupasi.
- Koska sä pääset kotiin?
- Me. Hei, toi muuttaa muuten mukana.
Stumppi vilkaisi vauvaa kuin olisi tosiaan unohtanut sen seikan.
- No, ei siitä toistaseks oo ollu kauheesti haittaa, hän sanoi sitten.
- Soititko sä jo mun äidille?
- En mä muistanu eilen, Stumppi sanoi nolostumatta.
- Soita, tai mä pyydän isää soittamaan. En mä täältä voi soittaa ulkomaanpuheluita. Mä haluan tietää, koska se tulee.
- Meillekö? Stumppi kysyi kauhistuen.
- Meille. Sä saat hakea vintiltä mun vanhan sängyn ja koota sen olkkarinnurkkaan.
- Selvä, Stumppi sanoi alistuen ja hän jaksoi käyttäytyä isäihmisiksi vielä senkin aikaa, kun Ilona vietti viikon Suomessa.

- Minkä nimen te aiotte antaa sille? Ilona kysyi viimeisenä iltanaan. – Mähän en pääse ristiäisiin niin että kai te voitte paljastaa mulle etukäteen?
- Älä mua katso, Ilse saa päättää, sanoi Stumppi, vaikka vauva kerrankin oli hänen sylissään.
- Mä en tiedä vielä toista nimeä, Ilse sanoi hiukan huolestuneen näköisenä. – Onko meillä mitään suvussa kulkevaa?
- Eipä taida, Ilona puisti päätään. – Mikä se ensimmäinen on?
- Miila.
- Mun äidin nimi on Maria, huomautti Stumppi.
- Mä luulin, että se on Mari, sanoi Ilse.
- Se on vaan kutsumanimi.
- Miila-Maria kuulostaisi kivalta, sanoi Ilona ja kaivoi taas kerran kameransa esiin. Hän oli napsinut ainakin neljä rullallista kuvia jo.

- Enkö mä olekin ollut hyvä? Stumppi kysyi palatessaan saattamasta Ilonaa taksille. Oli ihan turha yrittääkään saada hänen matkalaukkuaan mahtumaan heidän autoonsa.
- Sä olet ollut ihan ihmeellisen hyvä ja fiksu, Ilse sanoi ja halasi häntä ja se oli totta. Hän oli edelleen onnellinen, perheonni kukoisti ja Ilonakin oli juuri lähtiessään tullut kehuneeksi, miten sitoutuneelta Stumppi näytti.
- Ei millään pahalla, mutta mä en olisi uskonut, hän oli sanonut anteeksipyytävästi.
- Mitä sä oikein kuvittelit? oli Ilse kysynyt. Kiinalaisella tippakidutuksellakaan hänestä ei olisi saanut ulos, miten yllättynyt hänkin oli asiasta.
- Niin että enkö mä ole nyt ansainnu vapaaillan? Stumppi kysyi ja Ilse romahti maanpinnalle.
- Poikaitten kanssa kaljalle? hän arvasi.
- No niin – mä olen hei istunu ja pitäny sua kädestä kohta kaks viikkoa. Alkaa jo tympiä.
- Mitä sä multa lupaa kyselet, meet kuitenkin, Ilse sanoi.

Ja Stumppi meni, itse asiassa hän liiteli kaupungilla koko viimeisen isyyslomaviikkonsa niin, että heräsi vain aamulla valittamaan päänsärkyä ja Miilan itkemistä, joka sen kuulemma aiheutti.
- Me ollaan kullanmurun kanssa aamuvirkkuja, sanoi Ilse suostumatta provosoitumaan ja suukotteli vauvaa. – Ja jos sä joisit vähemmän sulla ei ehkä olisi päänsärkyä, ja jos sä et kuorsaisi ja haisisi niin Miila ei ehkä itkisi.
- Kenen makuuhuone tää oikeen on? Stumppi kysyi happamasti.
- Meidän. Käy kattomassa kenen nimi on ovessa. Ilse Nummelan ja Miila Nummelan. Ei mitään Nurmea missään.
Stumppi mutisi ja veti peiton päänsä yli.

Tilanne normalisoitui kyllä, kun hän palasi töihin. Ilse sai lopultakin leikkiä sitä kotileikkiä, jota oli halunnut Stumpin kanssa leikkiä heidän ensimmäisenä kesänään. Kumma kyllä se ei enää tuntunut unelmien täyttymykseltä. Tai ei oikeastaan ollenkaan kumma. Eihän unelmien prinssikään ollut enää unelmien prinssi vaan vähän renttu tyyppi, jota oli perjantai-iltaisin turha odottaa kotiin. Ilse totesi stoalaisesti, että kai tämä oli aikuisuutta. Kun kulta rapisi unelmista niistä tuli vain arkipäivää. Mutta Miilasta ei rapissut mitään pois, se pysyi täydellisenä ja parani päivä päivältä.

Ilse kulutti ymmärrettävistä syistä paljon aikaa Kaisan kanssa. Hehän asuivat lähekkäin ja olivat kotona päivät pitkät. He tapasivat lähes joka aamupäivä ulkoiluttaakseen vauvoja, vertaillakseen niiden kasvamista ja kävivät kaupassa tai toistensa luona kylässä. Ilse ei ehkä olisi valinnut Kaisaa parhaaksi ystäväkseen, mutta oli silti mukavaa, että hän oli olemassa, joskin Ilseä kirpaisi aina, kun hän innostui kertomaan, miten ihana isä Artsi oli.
- Mä olen varma, että jos sen pitäisi pelastaa tulipalosta minut tai Jessi, se pelastaisi Jessin, Kaisa sanoi tyytyväisenä.
- Stumppi pelastaisi itsensä ja antaisi meidän paistua, molempien, Ilse tuhahti ja Kaisa nauroi, kuvitellen hänen tietenkin laskevan leikkiä.

Kaisa oli kahta mukavampi olemassa, koska Ali ja Tapsa olivat muuttaneet pois Helsingistä, Hyvinkäälle asti. He olivat molemmat saaneet töitä isolta maatilalta siellä, ja asuivat siellä, kartanon mailla.
- En olisi uskonut, että mä ikinä oikeasti teen oman alan hommia, mutta on kai sitä terveellistä kokeilla sitäkin, Ali oli sanonut, mutta hän puhui silti edelleen siististä sisätyöstä ja omasta pikku tallista takapihalla.
- Säästät tän talven ja katselet ympärillesi, Ilse sanoi.
- Niin just mä aion tehdä.

Ja Nita, Nita se vasta pommin heitti. Miilan ristiäisten jälkeen hän jäi auttamaan Ilseä paikkojen laittelussa ja heti, kun Stumppi oli lähtenyt ulos omille teilleen, hän käski Ilsen istua.
- Mun olisi ehkä pitänyt sanoa sulle aikasemmin.
- Sanoa mitä?
- Että mä olen maailman huonoin kummitäti. Ehkä sun olisi pitänyt pyytää Alia.
- Mitä sä tarkotat? Ilse kysyi ja alkoi tuntea itsensä levottomaksi.
- Mä lähden vuodenvaihteen jälkeen Italiaan, Nita sanoi ja kun Ilse tajusi kuulemansa, hänestä tuntui, kuin katto olisi tipahtanut niskaan.
- Käymään vaan? hän sanoi toiveikkaasti, vaikka tiesikin, ettei se niin voinut olla. Se olisi ollut pelkkä sivuhuomautusasia eikä vaatinut tukevasti istumista.
- Ei kun töihin.
- Sä et voi, Ilse sanoi eikä välittänyt peitellä sitä, että pari kyyneltä alkoi valua silmäkulmista.
- Ainahan mä olen sitä suunnitellut – sä tiedät, että mä olen, Nita sanoi sovinnollisesti. – Ja nyt se vanha noita-akka alkaa olla liian vanha olemaan omillaan.
- Sähän olet aina sanonut, ettei sitä tapa mikään!
- En mä sanonut, että se on kuolemassa, jalat siltä vaan on menossa, ja se kuolee häpeästä, kun ei sillä ole siellä lapsia huolehtimassa.
- Miksi sun sinne pitää mennä?
- Mä haluan, Ilse-kulta, ennen kuin musta tulee liian vanha ja kaavoihin kangistunut.
- Miten mä muka pärjään ilman sua? Ilse sanoi ja itki vähän aikaa. Nita odotti kärsivällisesti, kunnes hän lopetti.

- Totta kai sä pärjäät. Sulla on Miila… sulla on perhe, hän oikaisi. – Ja Ali ja Kaisa ja Artsi. Eihän me nyt muutenkaan nähdä edes joka viikko.
- Ali on melkeen sadan kilometrin päässä ja tekee töitä vuorokaudet ympäri ja Kaisa on pikku kana enkä mä koskaan Artsia tapaa.
- Ja mikset tapaa, kysyn vaan?
- Mä en nyt just kaipaa silmieni alle täydellisen isän esikuvaa, kiitos vaan, Ilse tuhahti. Ohikiitävän hetken hän oli ajatellut uskoutua Nitalle, kertoa, miksei oikeasti halunnut tavata Artsia, mutta se olisi poikinut suunnattoman hässäkän. Puolitotuus sai riittää.
- Mä ymmärrän. Mutta sä voit ottaa vaavin ja tulla keväällä kylään, kunhan mä olen päässyt asettumaan aloilleni.
- Äitiyspäivärahoilla ei paljon lennellä Milanoon.
- Säästä lapsilisät, sanoi Nita. – Äläkä syötä mulle tommosta, ettet sä muka pärjää. Sä olit jossain vaiheessa valmis tekemään ton vauvankin yksinäsi, etkä epäillyt ollenkaan, ettet pärjäisi.
- Musta tulee yksinäinen, Ilse nyyhkäisi.
- Sä saat uusia ystäviä. Ja puhelimet on keksitty.

Ajatus Nitan muutosta tuntui melkein pahemmalta kuin mikään koskaan, mutta Ilse alistui siihen ja alkoi saman tien suunnitella matkaa katsomaan häntä. Jos Stumpilla oli kerran varaa käydä joka ikinen viikonloppu vetämässä yhdet perseet, välillä kahdetkin, hän kai voisi myös sen verran sijoittaa itseensä, että pääsisi matkalle.
- Huolehdithan sä vastikkeen maksamisesta tästedes? Ilse kysyi Stumpilta, vaikka häntä vähän inhotti kysyä. Toisaalta sehän oli vain oikeus ja kohtuus. Kauanko Stumppi oli asunut täällä hänen niskoillaan osallistumatta asumiskuluihin muuta kuin satunnaisesti?
- Mutta mä ajattelin ostaa auton, Stumppi ähkäisi.
- Meillä on auto!
- Mutta ei vetellä voi ajaa talvella. Ja sitä paitsi sähän oot halunnu semmosta, mihin mahtuu vinkuintiaani ja hyökkäysvaunutkin!
- Niin, Ilse myönsi. – Vaikka tietysti asuminen olisi sinänsä tärkeempää kuin ajaminen…
- No hitto, maksanhan mä, jos sä kerran vaadit.
- Se olisi ystävällistä, Ilse sanoi. – Ja sitten mulla on sulle ilouutinen.
- Mikä? Ollaanko me lopultakin joulu kaikessa rauhassa kotona ilman, että joutuu ravaamaan joka loukossa?
- Mun puolesta voidaan olla, Ilse sanoi päättäväisesti. Tämä oli hyvä hetki luoda uusia rutiineja. Miila saisi viettää joulunsa kotona äidin ja isän kanssa eikä matkustaa puolta aattoa, vaikka eihän se tietenkään siitä mitään vielä ymmärtänyt. – Mutta semmonen uutinen mulla on, että Nita aikoo muuttaa Italiaan.
Yllättäen Stumppi ei riemuinnutkaan, vaan taputti sen sijaan Ilseä olkapäälle.
- Voi raukkaa, sulle tulee varmaan ikävä sitä.
- Niin tuleekin, Ilse sanoi apeana.

He viettivät joulun kolmen kesken ja se oli aika hyvä joulu, vaikka Stumppi joikin itsensä humalaan. Niin hän oli kuitenkin tehnyt joka jouluaatto, jonka he olivat viettäneet yhdessä, joten se ei ollut mitään uutta.
- Voit säkin vähän ottaa, hän maanitteli Ilseä.
- En voi, se menee maitoon ja sitten ipanakin on kännissä, Ilse sanoi.
- No vähän jouluiloa sillekin!
- Ei sellasta iloa, Ilse sanoi päättäväisesti.
- Mennäänkö me huomenna käymään meillä? Mutsi alko vetistellä, kun ei me menty käymään tänään, Stumppi muisti.

Ilse olisi mieluummin kieltäytynyt, mutta ajatus surullisesta Marista sai hänet lupaamaan. Naisparka tuntui muuttuvan entistä onnettomammaksi vuosi vuodelta, tai Sepi tuli häijymmäksi, tai sekä että. Keke ja Kake aiheuttivat heille huolia, pojat olivat joutuneet huonoille teille ja Kake istui joulunajan vankilassa jäätyään noin seitsemättä kertaa kiinni omaisuusrikoksista. Ilse arveli, että kaikkein eniten Sepiä otti asiassa päähän se, että Marin kelvoton, avioton kutale kävi töissä kuten kunniallinen kansalainen ainakin ja hänen poikansa oli rikollinen ja hän puri moneen otteeseen kieltään, ettei olisi livauttanut mitään Kakolan-Kakesta.

Mari oli ikionnellinen mummoudestaan, hän jopa sivuutti Sepin halveksivat huomautukset naisten tohotuksesta ja innostui puhumaan Ilselle. Ilmeisesti Sepi oli tottunut siihen, että heillä naiset puhuivat vain kysyttäessä ja hätisti heidät keittiöön läpättämään. Ilse veti liukuoven kiinni heidän perässään.
- Saanko mä pitää sitä? Mari kysyi ihastuneena ja Ilse antoi mielellään Miilan hänelle syliin.
- Miksi sä siedät tätä? hän kysyi lopultakin kysymyksen, joka oli kaihertanut hänen mielessään vuosikausia.
- Mitä? Mari kysyi ihmeissään.
- Tota miestä. Miksi sä et jätä sitä ja hommaa omaa asuntoa?
Mari näytti siltä, kuin ei olisi ihan ymmärtänyt.
- Mitäs mä sitten tekisin? hän kysyi.
- Ihan sitä, mitä sä haluaisit! Ilse puuskahti.
- Mutta enhän mä voi. Kuka sille laittaisi ruokaa ja siivoaisi ja millä mä eläisin?
Ilse jätti asian sikseen. Hänellä ei todennäköisesti olisi tarpeeksi kärsivällisyyttä jotta olisi saanut Marin ymmärtämään, mitä hän ajoi takaa.

Nita järjesti loistokkaat läksiäiset itselleen vuoden viimeisenä viikonloppuna, pari päivää ennen uudenvuodenaattoa.
- Ethän sä voi mennä jos et sä kerran voi juoda mitään, Stumppi sanoi Ilselle.
- Mä voin juoda vettä, Ilse sanoi.
- No et kai sä meinaa sitä mukaan ottaa?
- En. Hoidatko sä sitä vai kysynkö mä Tarjalta? En mä kuitenkaan viivy kuin pari tuntia, etkä sä kuitenkaan halua Nitan läksiäisiin.
- Mitä sille pitäisi tehdä? Stumppi kysyi epäilevästi.
- Jos ei se nuku niin seurustella sen kanssa ja jos se itkee niin antaa maitoa ja vaihtaa vaippa.
- Miten sä luulet mun imettävän?
- Mä lypsän jääkaappiin pulloon.
- Lypsät? Stumpin naamalle levisi inhon irvistys ja Ilse hermostui.
- Unohda koko juttu. Mä vien sen Tarjalle.
- No etkä vie, mitä se oikeen ajattelee musta, jos en paria tuntia pärjää? Stumppi kysyi. Kerrankin hän oli vieraskorea oikeassa kohdassa.

Ilse lähti samaa matkaa Kaisan ja Artsin kanssa. Kaisan sisko oli tullut heille vauvanvahdiksi ja hetken Ilse jo mietti, kehtaisiko kysyä, josko hän ottaisi Miilankin sinne. Ei hän kuitenkaan kysynyt. Hän ei halunnut julistaa epäluottamustaan kaikille ja sitä paitsi Stumppikin saattaisi loukkaantua, jos Ilse mieluummin veisi vauvan jollekin vieraalle, kun hän kerran oli luvannut hoitaa homman. He sopivat, millä raitiovaunulla mennä ja kun Ilse hyppäsi kyytiin muutamaa pysäkkiä myöhemmin hän jo hetken pelkäsi, että oli myöhässä tai aikaisessa – tai että Kaisa ja Artsi olisivat – mutta sitten hän näki heidät keskisillalla nivelen kohdalla. Hän sai pujotella ja pyydellä anteeksi hyvän aikaa, ennen kuin pääsi sinne. Kumma ruuhka lauantai-iltana.
- Hei, hän sanoi päästyään lopulta perille.
- Hei, Kaisa sanoi ja halasi häntä sillä kädellään, jolla ei pitänyt kiinni.
- Pitkästä aikaa, sanoi Artsi ja halasi hänkin toisella kädellään. Ilseen iski ujoudenpuuska, mutta hän pakottautui nostamaan katseensa ylös silmiin asti.
- No niinpä, hän sanoi ja hänelle tuli lämmin, kun hän näki, miten Artsi katsoi häntä.
- Sä näytät upeelta, tämä sanoi.
- Nii-in, Kaisa yhtyi nopeasti ja tarttui omistavasti Artsin käsivarresta. – Sitähän mä olen sulle sanonut, sillä ei oo takuulla enää grammaakaan vauvaläskejä.

Oli niitä vielä vähän, mutta juuri tämän takia Ilse oli kiskonut päälleen vanhan mustan villakangastakkinsa, joka meni pintaa pitkin ja joka tuntui nyt rautahaarniskalta ja hän toivoi vain nappien pysyvän paikoillaan. Artsin katse, ja Kaisankin, jos halusi myöntää olevansa pahanilkinen, oli kuitenkin korvannut tukahduttavan tunteen. Pitkästä aikaa Ilse tunsi olevansa kaunis.
- Miten sä maltoit jättää Jessin? hän kysyi kääntyen Kaisan puoleen, arvaten, että siitä seuraisi juttua perille Nitalle asti.

Nitan pikku kaksio oli samalla kertaa sekä tyhjän, että täyden näköinen. Hän oli jo hankkiutunut eroon suuresta osasta tavaroitaan, mutta ihmisiä oli sitäkin enemmän. Monia heistä Ilse ei ollut nähnyt vuoteen tai pariin, tai jopa ikinä.
- Älä välitä tästä hässäkästä, me nähdään vielä, Nita sanoi hänelle.
- En välitäkään, enkä mä sitä paitsi tiedä, koska mun tarvii lähteä. Kai sun puhelin vielä toimii? Mun pitää soittaa Stumpille välillä ja kysyä miten ne pärjää.
- Totta kai se toimii. Haluatko sä lasillisen tonicia? Se maistuu niin pahalle, että voit kuvitella juovasi jotain vahvempaa, Nita kysyi ja Ilse nauroi, että se sopi hyvin.

Se tuntuikin melkein menevän päähän, tai ehkä se oli ihmispaljous ja musiikki, mikä humallutti. Ilta jäi kuitenkin aika lyhyeksi. Tunnin kuluttua Ilse teki ensimmäisen tarkistussoiton kotiin ja sai langan päähän raivostuneen Stumpin.
- Tää vítun rääpäle ei kun rääkyy. Mä heitän sen seinään kohta tai pistän parvekkeelle parkumaan.
- Ota se syliin, Ilse ehdotti.
- No en kun se kiljuu suoraan korvaan!
- Okei. Mä tulen.
- Ota taksi.

  Re: Vanhempieni tarina, uusinta 2

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   2.1.15 17:21:08

Noita-akan luona

- Mä ajattelin lähteä katsomaan Nitaa, Ilse sanoi Stumpille vähän ennen pääsiäistä.
- Millä rahalla? tämä kysyi.
- Mä olen laittanu vähän sukanvarteen. Suunnilleen sen verran kuin mitä mä oon olettanu sulla menevän kapakkaan per reissu.
- Että sä jaksat víttuilla, Stumppi ähkäisi. – En mä oo pyytäny sua jäämään äitiyslomalle, muista se.
- Enkä mä pakota sua ulos joka viikonloppu.
- No, kunhan et tota kiljukaulaa kuvittele jättäväs mulle, Stumppi sanoi vetämättä sen isompaa hernettä nenäänsä.
- Älä luule, että jättäisin. Miten te muka pärjäisitte monta päivää kun tuntikin on liikaa, Ilse sanoi purevasti. Ihan kuin Stumppi olisi sitä tosissaan edes pelännyt, olihan selvää, ettei äiti alle puolivuotiasta vauvaansa jättäisi.

- Älä alota, Stumppi sanoi äkkiä yllättävän kiltisti ja tarttui Ilseä farkkujen vyölenkeistä. – Kuule, sä näytät hyvältä.
- Oletko sä tehnyt jotain pahaa? Ilse kysyi epäluuloisena, mutta antoi Stumpin silti vetää itsensä syliinsä.
- En, oletko sä? Vai aiotko sä? Kauanko sä aiot viipyä?
- Mä ajattelin jättää paluupäivän auki. Kun en mä tiedä, millanen kammotus se Nitan mummo oikeesti on, Ilse sanoi ja henkäisi hiukkasen, kun Stumppi tunki kätensä paidan alle, vasten paljasta ihoa.
- Eikö sulle tule mua ikävä? Vai meinaatko sä riekkua siellä italialaisten gigolojen kanssa?
- Voi mulle vähäsen tulla ikävä, Ilse sanoi hymyillen. Hän ei pystynyt lokeroimaan hänen ja Stumpin suhdetta minnekään. Välillä hän kiehui raivosta, välillä hän tunsi kylmää halveksuntaa, välillä hän suli kuin suklaa auringossa, kun Stumppi sattui sopivassa kohden toimimaan oikein.
- Nussitaan varastoon, Stumppi ehdotti. Oli kestänyt kauan, ennen kuin he olivat aloittaneet koko harrastuksen taas, Ilse oli ollut raapaleilla synnytyksestä ja Stumppi sen ajattelemisesta, mutta se seikka oli ehtinyt jo korjaantua.
- Sä se sitten osaat olla romanttinen, Ilse sanoi jäykistyen. – Toi on ällöttävä sana, ja multa katoaa kyllä kaikki halut kun mä kuulen sen.
- Anteeksi, mä unohdin, Stumppi sanoi ja näytti tosiaan olevan pahoillaan. Ja sitten Miila päästi pienen naukaisun, joka tarkoitti, että hän oli valmis ottamaan iltapalansa.
- Puolen tunnin päästä alotetaan, Ilse lupasi ja nousi ylös. – Jos sä keksit jotain nätimpää, mitä päästää suustasi, siis. Nyt mä olen kylmä kun jääkaapista otettu nakki.

Miila oli melkein yhtä helppo kuin kauniskin. Ilse oli saanut kirjoitettua tuon lauseen Miilan vauvakirjaan ja oli sitten jäänyt tuijottamaan sitä tyrmistyneenä. Mikä kielellinen moka! Hän oli liimannut sen päälle valokuvan ja kirjoittanut lauseen uudestaan, lisäten sanan ”vauva” ja toivoen, ettei ollut kirjoittanut ennustusta. Totta kuitenkin oli, että nyt vauva oli helppo. Se nukkui jo yönsä, yhdestä- tai kahdestatoista kuuteen tai seitsemään ja muuten se oli yleensä ottaen hyvällä tuulella ja tosiaan kaunis kuin kuva. Ilse oli päivä päivältä varmempi siitä, että raskaaksi hankkiutuminen oli viisainta, mitä hän oli ikinä tehnyt.

Matkustaminen vauvan kanssa vaati kuitenkin vähän järjestelyjä. Ilse tarvitsi uuden passin, missä vauvakin oli merkittynä ja hänen piti soittaa lentoyhtiöön ja ottaa selvää, pääsikö niin pienen kanssa edes koneeseen. Onneksi pääsi, mutta sitten piti pakata vain sopivasti tavaraa, ja se vasta oli vaikeaa.
- Sä et tarvitse itsellesi mitään, ostat täältä tai lainaat multa, oli Nita sanonut, mutta ihan se ei sopinut Ilsen suunnitelmiin. He olivat Nitan kanssa suunnilleen samankokoisia, mutta ihan eri värisiä. Ja sitten piti ottaa huomioon sekin, että hän todennäköisesti hankkisi jotain tuliaisiakin, joten piti ottaa niin iso matkalaukku, ettei se tulisi jo lähtiessä täyteen.

Isä ja Tarja olivat sitä mieltä, että Ilse oli hullu lähtiessään matkalle niin pienen vauvan kanssa, mutta he olivat lakanneet odottamasta, että Ilse ottaisi heidän mielipiteitään huomioon, ja heitäkin helpotti kovasti puhelu, jonka Ilse viime hetkellä sai. Nitan Enrico-veli oli myös lähdössä ja oli järjestänyt itselleen lipun samaan koneeseen. Henkka oli aina ollut tyypillinen, kiusoitteleva isoveli, mutta toisaalta luotettu ystävä, kun alaikäisten piti saada juotavaa. Nyt Ilseä kuitenkin kiinnosti lähinnä se, että hänellä olisi joku tuttu apuna raahaamassa matkalaukkua ja rattaita ja puhumassa italiaa taksikuskille. Stumppi tosin oli vähällä saada kohtauksen.

- Sä lähdet sinne jonkun italiaanon kanssa? Jumalauta sentään!
- En mä sen kanssa lähde, tai siis lähden, mutten siinä mielessä, Ilse sanoi miellyttävästi yllättyneenä. Stumppihan oli mustasukkainen.
- Mistä mä tiedän sun mielesi? Mä en pysty seuraamaan sun ajatuksiasi puoltakaan ajasta!
- Henkka lähtee vaan katsomaan mummoaan, Ilse lepytteli.
- Sattumalta sun kanssa yhtaikaa!
- No paremmin ei ois voinut sattua, luuletko sä, että mun olisi kovin helppo liikkua siellä Miilan ja matkalaukun ja rattaiden kanssa, kun en edes osaa kieltä.
- Varmastiko vaan sitä? Stumppi kysyi silmät tummina epäluulosta.
- Varmasti, Ilse kihersi ja kiersi kätensä Stumpin niskaan. Mikään ei olisi voinut kohottaa hänen mielialaansa paremmin. Jos Stumppi oli mustis, se oli vain epäselvästi lausuttu, mutta silkan vilpitön kohteliaisuus, uskottavampi kuin mikään, mitä Stumppi saattoi tarkoituksella sanoa. – Hei, mä olen sun kanssa, muistatko sä?
- Niin?
- Useimmille ihmisille se tarkoittaa sitä, ettei ne sitten nai muiden kanssa. Mulle esimerkiksi.

Siitä Stumppi oli rauhoittunut ja he erosivat oikeinkin hellissä merkeissä.
- Mä rakastan sua, Stumppi sanoi saattaessaan heidät lentoasemalla uudessa talviautossaan, vanhassa farmarissa, johon olisi mahtunut vaikka kahdet lastenvaunut.
- Mäkin sua, Ilse sanoi ja halasi häntä. Kumman usein sitä nykyään kuuli, monesti vuodessa, kun silloin ensimmäisellä kierroksella sitä ei ollut saanut kiskottua ulos hohtimillakaan. Ilse toivoi sen olevan totta, eikä hän itse ainakaan valehdellut. Kyllä hän rakasti Stumppia tavallaan, vaikka se ei ehkä ollut ihan sitä, mitä hän oli olettanut tuntevansa elämänsä miestä kohtaan. Tämä oli paremminkin jotain, mikä olisi osunut hyvin vaikka omaan leikkikouluikäiseen poikaan. Rakkautta ja vastuuta ja huolta sitä, ettei se nyt taas keksisi mitään kovin älytöntä.
- Soitteletko sä mulle? Stumppi kysyi ja veti koiranpentuilmeen kasvoilleen.
- Tietysti.

He löysivät Henkan läheltä lähtöselvitystiskiä ja siihen Stumppi jätti heidät.
- Mä soitan sulle illalla, kun me ollaan päästy perille, Ilse lupasi.
- Älä tänä iltana, mä menen ulos, Stumppi sanoi ja lähti, kääntyen kymmenen metrin päässä vilkuttamaan ja sitten Henkka alkoi usuttaa Ilseä kohden tiskiä. Miila oli hänellä sidottuna vasten rintaa suurella huivilla. Kaisa sen oli tietenkin keksinyt jostain lehdestä ja näyttänyt Ilselle. Itse hän oli kokeillut vain kerran vanhan lakanan kanssa ja päättänyt sitten, että vaunut olivat mukavammat, mutta Ilse oli ihastunut tapaan, vaikka Stumppi pilkkasi häntä neekerinaiseksi ja ehdotti, että hän ottaisi vielä edellisvuotisen kesäkukkaruukun parvekkeelta päänsä päälle. Nyt se ainakin oli näppärää, hän saattoi laittaa matkarattaat hihnalle ja vauva viihtyi riippumatossaan.
- Mennään kahville, Henkka sanoi, kun he olivat päässeet läpi kaikkien tarkastuspisteiden.

Hän oli hyvää matkaseuraa, tai ehkä se johtui siitä, etteivät he Ilsen kanssa olleet vähään aikaan tavanneet ja heillä oli paljon puhuttavaa siitä huolimatta, että Nita oli kummankin pitänyt jokseenkin ajan tasalla toisen kuulumisista. Siinä ei ollut mitään, mitä mustasukkaisinkaan puoliso olisi voinut pitää pahana, mutta Ilseä huvitti, miten lentohenkilökunta piti heitä selvästi pikku perheenä. Henkka jopa piti vauvaa sylissään vähän aikaa, kun Ilsen piti taiteilla oma ruokatarjottimensa pois saadakseen tilaa imettää, mutta vasta perillä lentokentällä hän osoitti todellisen arvonsa. Hän hommasi omiensa kamojensa lisäksi Ilsen matkalaukun ja Miilan rattaat matkatavarahihnalta ja järjesti heidät taksiin.
- Onko meillä pitkä matka? Ilse kysyi päästyään takapenkille.
- Parikymmentä kilometriä, vähän kaupungin ulkopuolelle. Tai melkein se nyt on jo kaupunkia, mummon takapihalla on kuulemma kerrostaloja.
- Teidän mummo pelottaa mua vähän, Ilse tunnusti ja Henkka katsoi häntä kuin vähämielistä.
- Miksi ihmeessä?
- Koska Nita aina sanoo sitä noita-akaksi.
- Meidän nonna ei ole noitaa nähnytkään, sanoi Henkka vihaisesti.

Alkoi hämärtää, ennen kuin he olivat perillä ja Ilse tajusi, että yksinäinen skootteri, jonka ohi he eivät millään olleet viimeisellä taipaleella päässeet murhaamatta sekä kuskia että ajopeliä, oli Nita. Se nimittäin kääntyi heidän edellään parin porttipylvään ja avoimen portin lävitse pois tieltä ja pysähtyi matalan talon eteen. Kun taksikin pysähtyi ja Henkka hätisteli hänet ulos sanoen hoitavansa laskun, Nita oli jo siinä, käsivarret levällään.
- Hélvetin upeeta! hän kiljui, vaikka Ilse oli valmistautunut paremminkin kuulemaan carissimaa tai jotain sinne päin. Niin kuin sillä olisi ollut väliä. Nita oli rutistamaisillaan heidät hengettömiksi, ennen kuin tajusi, että vauva oli välissä. Miila ilmaisi huivin uumenista painavan vastalauseensa kaikelle ja Nita tarttui Ilseä vyötäisiltä.
- Mennään sisään, meitä takuulla odotetaan, ja Henkka voi hoitaa tavarat.

Talosta sai vain käsityksen jostain köynnösten peittämästä ja vanhasta, sen verran pimeää oli äkkiä ehtinyt tulla, mutta sisällä oli lämmintä ja tuoksui yrteille ja mausteille. Nita vei Ilsen keittiöön, joka näytti ensin hänen silmiinsä tyhjältä, ennen kuin hän huomasi nurkassa tuolilla istuvan vanhan naisen. Ikivanhan, ulkonäöstä päätellen ja hän tosiaan muistutti aika lailla noitaa. Ilse värähti, mutta kun nainen nousi hitaasti ja vaivalloisesti seisomaan tervehtiäkseen, hän huomasi, että silmät olivat sentään ystävälliset. Nita sanoi jotain, nainen sanoi jotain ja sitten hän antoi Ilselle poskisuudelman ja kurkisti uteliaana huivin sisään.
- Anna nyt tänne mun kummityttöni, sanoi Nita ja kun Ilse kaivoi vauvan esiin, mummonkin kasvot vetäytyivät ihastuneeseen hymyyn. Kun Ilse veti unenpöpperöiseltä lapselta myssyn pois päästä, hän puhkesi nopeaan puhetulvaan.
- Mä arvasin, että sen kiharat tekee säväyksen, Nita nauroi. – Se on kuulemma enkelilapsi. Ja sun pitää sanoa nonnaa nonnaksi.
- Enkelihän se onkin, Ilse sanoi ja venytteli käsiään. Kantoliina oli ihana keksintö, mutta vauva painoi kieltämättä jo aika lailla. Miila pelästyi kai outoa ympäristöä ja alkoi itkeä, joten Ilse sai sitten saman tien ottaa sen takaisin syliinsä, mutta se oli hyvä, sillä silloin Henkka tuli sisään ja mummon piti keskittyä tervehtimään häntä.

Miila toipui pian ensisäikähdyksestään ja Ilse uskalsi jättää sen nonnan syliin siksi aikaa, kun Nita näytti hänelle pikaisesti taloa. Vanhuksen ryppyiset kasvot ja roikkuvat kultakorvakorut näyttivät olevan erittäin mielenkiintoiset ja niin oli talokin. Se oli vanha, paksuseinäinen ja sokkeloinen.
- Te saatte parhaan makuuhuoneen, Nita esitteli ja avasi oven matalaan huoneeseen, jossa oli iso tummapuinen parisänky ja sen vieressä iso rottinkikori, joka oli selvästikin vauvansänky. – Mutta älä luule, että saatte olla täällä kahdestaan, mä tulen tänne kanssa ja juorutaan koko yö. Vai nukkuuko vauva sitten?
- Se nukkuu vaikka läpi pommituksen, kunhan vaan pääsee alkuun, Ilse lupasi. – Voidaanko me mennä heti nukkumaan? Mä haluan ruveta juoruamaan!
- Ei, ensin syödään.

Se kesti koko illan. He istuivat keittiön pöydän ympärillä ja söivät syömistään. Nonna puhui italiaa ja Ilse puhui suomea ja Nita ja Henkka sekaisin molempia. Miilan kori oli tuotu ylimääräiselle tuolille, joskin välillä sieltä kuului niin vaativia ääniä, että Ilse haki vauvan hetkeksi syliin. Hän antoi sen yleensä kiekua sen aikaa, että sai itse rauhassa syötyä, mutta ei se kai ollut reilua, jos päivällinen kesti kolme tuntia.

Lopulta Nita nousi ja alkoi kerätä astioita pöydästä. Ilsestä näytti siltä, että hän riiteli vähän aikaa isoäitinsä kanssa, mutta hän ei voinut olla varma. Kieli kuulosti hänen korviinsa riidalta puolet ajasta muutenkin, mikä ei varmaan voinut pitää paikkaansa. Lopulta vanhus alkoi tiskata ja Nita tuli ottamaan vauvan syliinsä.
- Haluaako se kylpyyn tai jotain? Haluatko sä suihkuun? Tai mitä teidän tarvii näin illalla tehdä?
- Se haluaisi mielellään kylpyyn, Ilse sanoi ja Nita johdatti heidät pieneen kylpyhuoneeseen, josta lähes kaiken tilan vei antiikkinen amme.
- Vauvanammetta ei kyllä ole, hän pahoitteli.
- Ei se haittaa, me voidaan mennä yhdessä, Ilse sanoi ja käänsi hanat auki. Nita istui pöntönkannella ja assisteerasi vauvan riisumisessa ja sittemmin sen kuivaamisessa ja reilua tuntia myöhemmin Miila nukkui autuaan unta korissaan ja Ilse ja Nita kömpivät parisänkyyn.
- Pyjamabileet, sanoi Ilse onnellisena. – Nyt kerro kaikki alkaen siitä kun nousit koneeseen.

Ja Nita kertoi, työpaikastaan ja työkavereistaan, kaupungissa naimisissa olevasta serkustaan, jonka luona hän välillä yöpyi, jos halusi käydä vähän viihteellä, nonnan nivelrikosta, kengistä ja vaatteista, joita oli ostanut. Ilse vastasi palvelukseen kertomalla Suomen kuulumiset, joita oli surullisen vähän.
- Mä teen ruokaa ja siivoan ja käyn kävelyllä Kaisan kanssa ja hoidan vauvaa. Piste.
- Joko sä alat kypsyä olemaan kotiäitinä? Nita kysyi.
- Ihan pikkusen, Ilse arveli. – Mutta en mä vielä suostuisi antamaan Miilaa kenellekään hoitoon. Hirvittää jo ajatuskin syksystä. Ei kukaan kumminkaan osaa hoitaa sitä oikein, niin kuin minä, mutta pakko mun on sillon palata töihin. Mutta oli kyllä kiva päästä vähän lomalle. Mitä me nyt tehdään? Sä et varmaankaan saanut lomaa näin pian, mutta onko sulla pitkiä päiviä töissä?
- Mä sovin, että käyn siellä vaan aamupäivisin nyt niin kauan kun sä viivyt. Kyllä sä varmaan pärjäät aamupäivät täällä nonnan kanssa, ja onhan Henkka. Se lupasi käydä huomenna vuokraamassa auton.
- Varmasti pärjään, Ilse vakuutti. Oli tietysti vähän hankalaa, kun ei pystynyt mitenkään kommunikoimaan vanhuksen kanssa, mutta talossa oli lämmin tunnelma, joka oli saanut hänet saman tien tuntemaan itsensä tervetulleeksi.

Kevät oli jo paljon pidemmällä Italiassa, Pohjois-Italiassakin, ja vaikkei nyt suorastaan ollut auringonottokeli, oli kaikkialla jo vihreää ja kaunista. Ilse otti tavakseen viettää aamupäivät vauvan kanssa talon takana aukeavalla patiolla, johon paistoi aurinko ja nonna ja Henkka istuivat hänen seuranaan milloin he eivät olleet toimittamassa jotain nonnan asioita. Tai sitten Ilse pisti Miilan rattaisiin ja käveli kylän keskustaan. Siellä ei tosin ollut paljonkaan näkemistä, kun vanha kivinen kirkko oli katsottu, mutta saattoi siellä sentään istua kahvilla kadunvarressa ja katsella ihmisiä. Sitten hän auttoi nonnaa lounaan laittamisessa, joskaan hän ei ikinä onnistunut pilkkomaan vihanneksia ihan niin kuin vanhus halusi.

Nita tuli lounaalle kotiin ja sen jälkeen he saattoivat kinuta Henkalta joko kyydin tai auton ja ajaa takaisin kaupunkiin shoppailemaan tai tapaamaan Nitan ystäviä tai vain kahville ja juttelemaan, ennen kuin oli aika palata kotiin laittamaan päivällistä. Eräänä iltana nonna otti Miilan omistavasti syliinsä ja pitkän polotuksen jälkeen Nita tulkkasi hänen käskeneen heidän lähteä ulos, hän hoitaisi vauvan.
- En mä voi, sanoi Ilse edes miettimättä.
- Kyllä sä voit, höpsö, se on hoitanut enemmän lapsia kuin mitä sä osaat laskea.
- En mä sillä… Ilse aloitti, mutta nonna sanoi jotain nopeaan tahtiin ja näytti hurjalta. Loukkaantuneeltakin, oikeastaan. – Ei se voi sitä imettää.
- Se voi syöttää sille muussattua banaania, eikä meidän tarvitse koko iltaa olla menossa, mutta täytyy sun nähdä kaupunki illallakin, kun oot kerran tänne asti vaivautunut.
- Kumpi teistä tän idean keksi? Ilse kysyi epäluuloisena, mutta sitten hän antoi periksi. Kyllä kai Miila selviäisi muutaman tunnin. – Otetaanko auto?
- Otetaan skootteri, se on näppärämpi.

Oli ihanaa huristaa lämpimässä pimeydessä halki kapeiden katujen kohti kaupunkia, sitä Ilse ei voinut kieltää, vaikka hänellä olikin koko ajan kaivertava tunne, että hän ei ollut toiminut oikein. Ei äitiyslomalaisten kuulunut kiertää italialaisissa baareissa – se saattoi olla jopa laitonta. Hänen omatuntonsa ei mitenkään kestänyt paria tuntia pidempään, mutta silloin Nitakin oli jo valmis lähtemään.
- Mä pelkäsin, että sä haluaisit takaisin jo puolen tunnin päästä. Saat nähdä, että kaikki on mennyt ihanasti.

Niin olikin. Nonna istui katselemassa televisiota Miilan kori vieressään sohvalla ja vauva makasi täysin tyytyväisenä jokellellen ja tutkien vanhuksen sormuksia ja jäystäen hänen sormiaan.
- Grazie, Ilse sanoi: sen verran hän oli oppinut italiaa jo. Nonna hymyili enkelimäisesti sanoen jotain ja Nita alkoi nauraa.
- Mitä? Ilse kysyi ymmällään.
- Se sanoo, että nyt kun sä olet todennut sen luotettavaksi, me voidaan huomenna lähteä kunnolla ulos.
- Kiitos mutta ei kiitos, eihän me voida sitä yökausia valvottaa, Ilse nauroi.
- Höpsis, älä nyt taas ala mukeltaa vastaan tai se loukkaantuu.

  Re: Vanhempieni tarina, uusinta 2

Lähettäjä: L-R 
Päivämäärä:   3.1.15 01:58:48

Mä menen nyt sekaisin näiden kanssa, kun samaan aikaan luen Jessijuttuja.
Tässä ihmettelen että eihän Danni näin syntynyt? Eiku...
Mutta eihän Jessi pystynyt imettämään Dannia? Eiku...
:D

  Re: Vanhempieni tarina, uusinta 2

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   3.1.15 13:39:28

Mäkin vilkasin eilenkö se oli Jessijuttuja sen sijaan että oisin vaan tyrkänny uuden pätkän ja ihmettelin että mitä :D Mutta se olikin Karoliina.
---------------------------------
Home sweet home

Henkka oli tullut viipyäkseen kolmisen viikkoa, mutta Ilse päätti palata kotiin jo puolentoista viikon päästä sunnuntaina. Nita ei mitenkään voisi viikkokausia tehdä töitä vain aamupäivisin ja hänen käyttövaransa alkoivat olla lopussa, vaikka hän olikin shoppaillut hyvin maltillisesti.
- Tule kesällä uudestaan? Nita pyysi.
- Enkä, kai sä tulet kesällä Suomeen?
- Tulen mä, elokuussa kun täällä on loma-aika, mutta tule sä sitä ennen uudestaan!
- Jos mä saan lottovoiton, Ilse lupasi.
- Lottoatko sä muka?
- En.
- No alota sitten edes!

Nita ja Henkka olivat saattamassa hänet koneeseen, mutta Suomen päässä ei ollut ketään vastassa. Ilse oli yrittänyt soittaa Stumpille kahtena edellisiltana, ja vielä aamulla ennen lähtöään, mutta ei kukaan ollut vastannut puhelimeen. Se huoletti Ilseä pikkuisen, mutta hän oletti Stumpin olleen viihteellä ja tänä aamuna niin krapulainen, ettei jaksanut nousta vastaamaan. Hän päätti kuitenkin olla armollinen ja soittaa vielä kerran lentoasemalta, ettei paukkaisi kotiin ihan valmistelematta, mutta vieläkään siellä ei vastattu. Tuikea ryppy kulmakarvojensa välissä hän lähti taksijonoon miettien, oliko ikinä sellaista hetkeä, ettei lentoasemalla olisi ollut jonoa, ja missä kunnossa kämppä mahtaisi olla.

Se oli jotain pahempaa kuin hän oli kuvitellutkaan. Vanha, kylmä tupakansavun haju löyhähti vasten naamaa, vaikka postikasa kynnysmatolla juorusi, ettei täällä oltu tupakoitu ainakaan pariin päivään. Tai sitten tupakoinnin yhteydessä oli ollut muita niin tärkeitä toimia meneillään, että postin nostaminen lattialta oli ollut kerrassaan turhaa. Ilse nosti matkalaukun läjän yli, samoin rattaat ja käveli peremmälle vähän peläten löytävänsä Stumpin kuolleena sängystä tai jotain. Asunto oli kuitenkin tyhjä.
- Sun isäsi on paskíainen, Ilse ilmoitti Miilalle ja nosti tämän pinnasänkyynsä. Hän ei vaivautunut riisumaan vauvalta mitään, sillä seuraavaksi hän leväytti auki joka ainoan ikkunan sekä parvekkeen oven. Miilasta ei ollut hauskaa joutua pois lämpimästä pesästään kantoliinan sisältä, vaan se alkoi huutaa, mutta Ilsestä ei ollut nyt juuri lohduttelemaan vauvaa. Hän kulki ympäriinsä ja tutki paikkoja. Ei täällä nyt ehkä varsinaisia bileitä ollut pidetty, mutta oli tiskipöydällä olutpulloja enemmän kuin tarpeellista ja roskis puolillaan tupakantumppeja siitä huolimatta, että tuhkakupit pursusivat. Jääkaappi puolestaan oli melko tyhjä. Onneksi siellä sentään oli muutama hedelmäsosepurkki, Miila saisi iltapalaa.

No, totuuden nimessä Ilse uskoi, että jos hän vain olisi saanut Stumpin kiinni, täällä olisi kyllä siivottu tai ainakin tuuletettu. Ei se kyllä kauheasti hänen mielialaansa parantanut, etenkään kun hän selasi läpi postin. Kynnysmatolla tuoreimpien seassa oli käsinkirjoitettu lappu, jossa toivottiin hiljaisempaa eloa ja peilin edessä olevassa pinossa muistutuslasku yhtiövastikkeesta. Ilse alkoi Stumpin itsensä takia toivoa, ettei tämä paukkaisi kotiin ihan kohta ja meni hakemaan makuuhuoneesta rääkyvän vauvan, ennen kuin siitäkin alettaisiin kirjoitella nimettömiä kirjeitä.

Stumppi tuli vasta kymmenen aikaan, kun Ilse oli tuulettanut tarpeekseen ja saanut Miilan nukkumaan. Hän oli myös tyhjentänyt matkalaukun sisällön pyykkikoriin, siivonnut vessan ja keittiön, käynyt suihkussa ja istui keittiön pöydän ääressä lukemassa viikon mittaan tulleita lehtiä.
- Oletko sä kotona? Stumppi kysyi ihmeissään ja heitti auton avaimet eteisen pöydälle. Okei, hän ei ollut siis ainakaan humalassa.
- Melkeen toivosin, etten olisi.
- Mikset sä soittanu, että tuut?
- Mä olen yrittäny soittaa tänne kolme päivää, mikä panee miettimään, missä sä oot ollu.
- Lassella, ja korjaamolla.
- Töissä sunnuntaina?
- Vaihdoin renkaita. Kato vaikka. Stumppi ojensi mustia käsiään nähtäväksi, ennen kuin meni pesemään ne.
- Pese se lavuaari jäljiltäsi, Ilse tuiskahti hänen peräänsä.

- Oliko sulla kivaa? Kiva kun tulit! Stumppi sanoi palatessaan ja tuli halaamaan Ilseä niin, että tämä tunsi öljyisen ja pölyisen katkun hänen paidassaan. Työn tuoksu, se oli siis totta.
- Haluaisitko sä selittää nää? Ilse kysyi kylmästi, työntäen hänet pois ja osoittaen pöydällä lojuvia papereita. – Mitä sä oot hommannu täällä, että tarvii laitella valituksia postiluukusta ja miksi vastikkeesta tulee karhu – etkö sä olekaan maksanut niitä?
- Takuulla olen, Stumppi sanoi nopeasti. – Siinä on pakko olla joku virhe.
- No näytä mulle kuitti niin mä selvitän sen virheen.
- En mä nyt äkkiä tiedä, mihin mä oisin sen lykännyt.
- Sä olet yks epäluotettava idiootti, enkä mä ymmärrä, miksi mä katselen sua. Ens kerralla kun mä lähden jonnekin, sä saat mennä Lasselle tai mihin huvittaa asumaan, kun et näköjään osaa käyttäytyä yksinäsi.
- Hei, onko toi nyt reilua? Mä maksan vastikkeet enkä sais olla täällä? Stumppi hermostui. – Ja paiskin hommia viikonloppuja myöten, että akka saa hurvitella ulkomailla.
- Jos sä hankit mulle häädön tästä, mä tapan sut, Ilse sanoi ja tuijotti häntä suoraan silmiin. Stumppi painoi katseensa ensin.
- Vahinko se oli – ei täällä niin kauhee meteli ollu, Lasse vaan vahingossa käänsi stereoita vähän kovalle. Ja sitten mä menin varmuuden vuoksi niille, ettei niiden tarvitsisi enempää paukutella seiniin.
- Anna olla, en mä jaksa kuunnella sun satujasi, Ilse sanoi väsyneesti ja nousi ylös. – Mä menen nukkumaan.
- Toitko sä mulle tuliaisia?
- Oletko sä muka ansainnu semmosia?

Stumppi seurasi häntä sopivan kunnioittavan välimatkan päässä makuuhuoneeseen ja tuli sänkyyn itsekin.
- Älä ole kiukkuinen, hän maanitteli. - En mä enää taas ikinä.
- Ennen kuin seuraavalla kerralla, Ilse tuhahti.
- Mulla oli ikävä sua, ja tylsää yksin, Stumppi maanitteli ja tuli ihan kiinni.
- Älä nyt, mä olen vihanen sulle.
- Jaha, ja sä olet hässinyt aivosi pihalle reissussa, kun ei oma kelpaa, Stumppi sanoi vihaisesti.
- Mä en tee semmosta, kyllä sä sen tiedät, Ilse sanoi, mutta Stumpin käsi tuntui hyvältä hänen ympärillään ja hengitys kutitti niskahiuksissa. Hän alkoi miettiä leppymistä. Sama kai se oli, nytkö vai vasta huomenna.

Ilse soitti Kaisalle heti seuraavana päivänä, kunhan talo oli taas rauhoittunut vauvan saatua aamiaisensa ja Stumpin lähdettyä töihin. Kaisa riemastui tavanomaiseen tapaansa kuullessaan hänestä.
- Voi hyvä ihme, joko sä olet tullut takaisin? Mulla on ollut niin tylsää täällä!
Niin tylsää Kaisalla kerrassaan oli ollut, että hän oli ilmoittautunut vauvajumppaan ja seurakunnan äiti-lapsiryhmään ja muutamaan muuhunkin toimintoon, joista Ilse ei ihan päässyt kärryille. Pääpaino tuntui kuitenkin kaikissa olevan muiden tuoreiden äitien tapaaminen. Hän ei lupautunut suoralta kädeltä mukaan kaikkiin, vaikka Kaisa niin vaatikin, ja vaati hän Ilseä kyläänkin.
- Mutta tule vasta illalla, mulla on tää päivä ihan täynnä ja sitten mun pitää leipoa ja varmaan Artsikin haluaa kuulla millasta Italiassa oli. Vai päästääkö Stumppi sua mihinkään illalla, kun se on tullu töistä?
- Ei se mun menoja sanele, Ilse sanoi suuttuen. Miten tuollaista saattoi edes kysyä vakavalla naamalla?
- No hienoa, tule sitten!
Ja niin Ilse ymmärsi puhuneensa itsensä pussiin. Hänen olisi pakko mennä katsomaan, miten Artsi rakasti perhettään.

Hiukkasen vastahakoisesti Ilse sitten illalla valmistautui kävelemään Kaisalle. Stumppia ei tosiaankaan haitannut. Oli kauniinkuulas kevätilta ja hän aikoi joka tapauksessa lähteä Lassen kanssa ajelemaan. Kuten tavallista, Ilse kompensoi epävarmuuttaan ja huonotuulisuuttaan laittautumalla, vetämällä tällä kertaa jalkaansa ikivanhat, tiukat farkut ja buutsit ja pukemalla sekä Miilalle että itselleen nahkatakit päälle. Hän halusi ennen kaikkea tehdä pesäeron Kaisaan, joka taas kerran tuntui äidillisyyden perikuvalta äiti-lapsi-kerhohössötyksineen.
- Toi on se mun ostama takki, ilahtui Stumppi nähdessään vauvan valmiina lähtöön. – Isin pikku rokkityttö!
- Oletko sä kipeä? Ilse kysyi. Stumppi ei yleensä huomioinut vauvaa mitenkään, saati että olisi leperrellyt sille.
- Onko sen pakko pitää pipoa? Se näyttää naurettavalta ton takin kanssa.
- On, jos sä et halua valvoa seuraavaa viikkoa, kun se saa korvatulehduksen, Ilse sanoi.

Artsi oli juuri ehtinyt töistä kotiin ja syönyt Kaisan hänelle jättämän aterian – ihan kuin hän ei osaisi itse kaivaa jääkaapista ruokaa nälkäänsä – kun ovikello soi. Hän hämmästyi nähdessään Ilsen siellä, iso oranssi huivi ympärillään ja muuten näyttäen lähinnä teinitytöltä. Huivin sisältä kuului tyytyväistä jokeltelua.
- Mitä sä täällä teet? Mä luulin sun olevan Nitan luona, hän kysyi.
- Mä tulin eilen ja Kaisa käski mut kylään, Ilse sanoi uhmaavasti, ihan kuin olisi tehnyt jotain pahaa, mistä kukaan ei vaan ollut keksinyt vielä syyttää häntä.
- Kaisa ei oo tullut vielä, ne on jossain jumpassa, Artsi sanoi.
- Mä voin tulla myöhemmin uudestaan…
- Ja älä höpötä, en mä ole sua ennenkään purrut, Artsi hermostui ja tarttui häntä käsivarresta ja äkkiä Ilse hymyili.
- No et tietenkään ole. Sä vaan näytit niin yllättyneeltä, että mä ajattelin sun haluavan olla rauhassa työpäivän jälkeen.

Hän käveli sisään, kaivoi vauvan liinastaan Artsille, jotta sai saappaat jaloistaan ja riisui sitten takkinsa naulakkoon. Hiljaisuus oli melko vaivautunut ja Ilse rikkoi sen ojentamalla muovipussin, jota oli roikottanut kädessään.
- Teidän tuliaiset. Mä en nyt tiedä, teinkö mä kauhean etikettivirheen, mutta siellä on sullekin tuliainen.
- Miksi se olisi virhe? Artsi kysyi.
- No ajattelin vaan, että jos se Kaisan mielestä on asiatonta. Mä ostin sen Stumpille, mutta mä olen niin kiukkuinen sille nyt, ettei mua huvita antaa sitä sille.
- Mitä se nyt on tehnyt? Artsi tunsi vanhan tutun suuttumuksen hiipivän mieleensä.
- Ollut vaan normaali oma itsensä, Ilse sanoi lyhyesti ja käveli olohuoneeseen riisumaan vauvaa. Artsi meni perässä.

- Oletko sä onnellinen? hän kysyi, vaikkei ollut aikonutkaan. Kysymys kuitenkin pyöri hänen mielessään aina silloin tällöin ja nyt se päätti omin päin lipsahtaa ulos.
- Kai mä olen, Ilse vastasi katsomatta häneen. – Ei kai elämän kuulukaan olla pelkkää kivaa. Ainakin mulla on maailman ihanin vauva. Siitä mä olen onnellinen.
- Kai se kohtelee sua hyvin, Stumppi?
- Niin hyvin kuin osaa. Ei se petä mua, en mä ainakaan luule, jos sä sitä tarkotat.
- Eikä lyö?
- Älä luule, että mä sellaista sietäisin, Ilse sanoi melkein huvittuneena, mikä sai Artsin tuntemaan suurta helpotusta. Hän oli jo hetken kuvitellut sellaista ja tuntenut murhanhimoa.
- Mä olen edelleen käytettävissä, jos se ikinä katkasee hiuskarvankaan sun päästä, hän ilmoitti, mutta silloin ulko-ovi aukesi ja Kaisa tuli kotiin. Ilse näytti ilahtuneelta keskustelun keskeytymisestä.

- Sä tulit jo! Mä jäin suustani kiinni, melkein unohdin, että sä olit tulossa! Artsi, ota tyttäresi, mä meen laittamaan kahvia! Kaisan tohotus täytti armollisesti koko talon, se jatkui keittiöstäkin käsin, kunnes hän hetken kuluttua palasi, levitti lattialle kirjavan tilkkutäkin ja nosti vauvat sen päälle köllimään. Sitten hän istui Ilsen viereen sohvalle, risti kätensä ja sanoi:
- No niin, kerro kaikki!
Ilse kertoi terveisiä Nitalta, kuvaili noitaisoäidin talon ja lähikylän ja miten siellä oli jo kevät pitkällä ja luetteli, mitä he olivat tehneet.
- Eikö mekin voitaisi lähteä jonnekin? Kaisa sai päähänsä kysyä Artsilta, joka kohautti olkapäitään.
- Eikö se olisi vähän hankalaa Jessin kanssa? hän kysyi.
- Miten niin? Eihän Ilselläkään ollut yhtään hankalaa ja se oli ihan yksin! Mä en ole koskaan käynyt missään.
- Mietitään sitä myöhemmin, Artsi sanoi. Hän oli ollut syvissä ajatuksissa, eikä halunnut sanoa mokomaan mitään, ennen kuin olisi ehtinyt ajatella asiaa. – Ai niin, nää tuliaiset, haluatko sä katsoa ensin? hän muisti ja ojensi Ilsen antaman kassin Kaisalle.
- Oi, ollaanko me saatu tuliaisiakin?

Kaisa kaivoi esiin Ilsen tuomiset, pikkuisen mekon Jessille, suklaata ja ylellisennäköisen valkoisen paidan. Ilse selvitti nopeasti uudelleen, miten hän oli ostanut sen Stumpille, muttei halunnutkaan antaa sitä.
- Mikset? Kaisa kysyi ihmeissään.
- Koska se oli porsastellut meidän poissa ollessa niin, että joku naapuri oli laittanut lapun postiluukusta, Ilse tunnusti.
- Ei kai? Kaisa kauhistui. – Mitä juhlia se on pitänyt?
- En mä halua edes tietää. Mä olen joka tapauksessa suuttunut sille, niin, että mä ajattelin tuoda sen Artsille. Jos sopii.
- Tietysti, Kaisa hymyili suloisesti ja heitti paidan Artsin syliin, mutta kun Ilse sitten lähti, hän lakkasi hymyilemästä.

- Minkä takia Ilse ostaa sulle vaatteita? hän kysyi silmät leimuten.
- Kuulithan sä. Ei se sitä mulle ostanut, Artsi puolustautui ihmeissään.
- Ja säkö uskoit? Ei, sua on sitten helppo petkuttaa. Tai sitten teillä on jotain vispiläkauppaa!
- Ei meillä ole mitään, Artsi sanoi väsyneesti. Aika ajoin, noin kerran tai pari vuodessa, Kaisa saattoi saada mustasukkaisuuskohtauksen jostain olemattomasta. Viimeksi kyseessä oli ollut Artsin työkaveri, jonka kyydissä tämä oli lähtenyt käymään kurssilla Kirkkonummella.
- Sitten se yrittää vokotella sut multa, se saamarin vosu. Mä en enää ikinä pyydä sitä meille!
- Se ei ole ikinä vilkaissutkaan mua sillä silmällä, niin että tommoset sä voit unohtaa.
- Niin no… Kaisa näytti saavan jotain mieleensä. – Miksi se toisaalta sua katseliskaan kun sillä on Stumppi.

  Re: Vanhempieni tarina, uusinta 2

Lähettäjä: Figaron_haamu ek 
Päivämäärä:   4.1.15 09:04:35

Mwah, Kaisa on vaan niin

  Re: Vanhempieni tarina, uusinta 2

Lähettäjä: Figaron_haamu ek 
Päivämäärä:   4.1.15 09:05:22

Lähti sitten ennen aikojaan... Eli sanomani piti, että Kaisa on vaan niin tyhmä ja hömppä :D

  Re: Vanhempieni tarina, uusinta 2

Lähettäjä: Arliina 
Päivämäärä:   4.1.15 10:38:47

Taisin jo aiemmin sanoa että onpa kiva lukea taas tää tarina. Mun ehdoton suosikki koko saagassa, ehkä siksi että tykkään napakkarakenteisesta, selkeästi kaartavasta juonenkuljetuksesta jossa mennään syvälle muutamaan hahmoon. Sulla on ihan oma, levollinen tyyli kuljettaa juonta ja piirtää draaman kaarta. Teet sen tässä(kin) tarinassa todella taitavasti.

Okei, sun tekstiä on niin monta sataa (tuhatta?) sivua, että siellä on paljon tosi hienoja paloja. [Ekana mieleen tulee se kun Cami laukoi totuuksia (?) kisoissa ja jätti Jerryn, hah (: ]

En malttais odottaa että tää tarina etenee...Lisää, kiitos!

  Re: Vanhempieni tarina, uusinta 2

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   4.1.15 18:04:19

Arliina, kiitos :)
Figge ei kai? :D
-------------------------
Mitä Alille kuuluu

Tapsa viihtyi työssään ja Alikin olisi viihtynyt hänen työssään. Omastaan hän ei niinkään välittänyt, vaikka se olikin pitkälti juuri sitä, mitä piti ja mihin hän oli opiskellut. Hän olisi paljon mieluummin touhunnut kartanon tallilla hevosten kanssa kaiket päivät, kuten Tapsa sen sijaan, että hän kävi siellä vain Marumban takia. Niinpä hän loppukeväällä otti härkää sarvista ja meni käymään maatalousoppilaitoksessa. Hän oli soittanut sinne edellissyksynä, mutta siinä vaiheessa vuotta ei tarvittu uutta henkilökuntaa, kun lukukausi oli jo hyvällä alulla.

Tällä kertaa hänellä oli parempi onni. Sinne tarvittiin kahtakin aineopettajaa ja Ali jätti sekä nykyisen että entisen pomonsa yhteystiedot, ja lisäksi Tammelinin Juhanin, jotta koululta voitaisiin kysyä, oliko hän kunnollinen ja ahkera ihminen. Todistuksiaan hän lupasi esitellä, jos tarvitsisi.
- Todistukset on vaan paperia, tuhahti koulun johtaja, mikä oli Alin mielestä aika hassu lausahdus sen alan ihmiseltä. – Mä soittelen sulle.
- Jätä viesti, mä olen melkeen pihalla kaiket päivät, ellet osu soittamaan just ruokatunnin aikaan, Ali sanoi huolissaan siitä, että työpaikka saattaisi mennä sivu suun, koska hänellä ei ollut työpöytää ja sen päällä puhelinta.
- Älä huolehdi, kyllä mä sut etsin käsiini.

Ali asteli ulos mietteissään. Tapsa odotti jo parkkipaikalla tilan pickupissa, Ali oli liftannut hänen kyytiinsä, kun hän oli tullut hakemaan Agrimarketista kuormaa.
- Mitä siellä sanottiin? hän kysyi, kun Ali kiipesi kyytiin.
- Lupasivat ilmotella.
- Mitäs jos sä saat sen?
- No, sitten me ei enää olla työkavereita, enkä mä tee ympäripyöreetä päivää, Ali sanoi. – Mä alan pitää nutturaa ja silmälaseja ja lyön oppilaita sormille karttakepillä.
- Houkuttelevaa, Tapsa sanoi.

He elivät varsin mukavasti muonamiehenmökissään, ainakin Alin mielestä. Mutta entä Tapsan?
- Mitä sä tykkäät olla täällä? hän kysyi illalla, kun he istuivat iltapalalla.
- Mä tykkään tästä, Tapsa sanoi ja katseli ympärilleen. – Musta täällä on kotoisaa.
- Niin mustakin, mutta musta onkin kotoisaa siellä missä sä olet, Ali sanoi ja katsoi häntä rakastuneesti.
- Mutta…?
- Mitä mutta?
- Mä kuulen muttan sun äänessäsi, Tapsa nauroi ja Ali huokaisi.
- No niin, mutta eikö olisi kivaa, jos olisi ihan oma paikka? Semmonen, missä voisi pitää hevosia omassa pihassa?
- Sä olet semmonen kapitalistinalku. Porvaristyttö!
- No, eikö olisi? Olisi oma herransa eikä aina tarttisi miettiä, missä seuraavaksi asuu, jos vaihtaakin työpaikkaa.
- Mitä sä haluat sitä mäkin haluan, Tapsa sanoi juhlallisesti.
- Vitsit sä olet ihana, Ali sanoi ja pysähtyi puolivälissä matkalla tiskipöydälle.
- Et sä itsekään ole paskempi. Mietitään hei mitä tehdään jos sä saat sen paikan.

He olivat onnellisia, piste. Ali heräsi välillä öisin ihmettelemään sitä. Hän oli kuvitellut elävänsä vanhanapiikana hamaan hautaan asti ja oli sen sijaan päätynyt maalle unelmiensa miehen kanssa. Elämä heitteli välillä omituisesti, mutta tämänhetkisestä suunnasta ei voinut valittaa.
- On mullakin vähän rahaa, Tapsa sanoi aamulla, kun kello soi.
- Mihin? Ali kysyi unenpöpperöisenä.
- No jos me halutaan oma talli.
- Niin, mä tiedän. Mutta äiti on luvannu mulle ennakkoperintöä talorahoista. Se sanoo, ettei halua mun toivovan sen kuolemaa kun se vaan istuu talorahojen päällä. Eikä se myöskään halua, että ne joutuu Jounin perheelle jos ne meneekin naimisiin ennen kuin se kuolee.
- Meinaako ne mennä?
- Mistä mä tiedän. Ensimmäistä kertaa se semmosen otti puheeksi.

Mutta meni pari viikkoa, eikä kukaan soittanut Alille ja hän oli jo varma, että koko hänen käyntinsä koululla oli unohdettu, ehkä vielä naurettu räkäisesti perään, kun hänenlaisensa untuvikko kuvitteli pystyvänsä opettamaan muita. Sitten se puhelu tuli, sopivasti kesken lounaan, jonka koko henkilökunta söi yhdessä kartanolla.
- Pystyisitkö sä opettamaan yleistä maatilataloutta?
- Totta kai mä pystysin, Ali sanoi, vaikkei ollut ollenkaan varma. Mutta kai niitä asioita oli opetettu ennenkin, hän voisi yksinkertaisesti selvittää, mitä edellisvuonna oli tehty ja ottaa mallia.
- No niin, tervetuloa sitten vaan. Tule tekemään työsopimus tässä jonain päivänä, syksyllä alotetaan elokuun alussa. Ensimmäinen viikko on suunnittelua ennen kuin oppilaat tulee.

Ali palasi hiljaisena kesken jääneen ateriansa ääreen, tohtimatta vielä kuuluttaa kaikille uutistaan. Tapsalle, joka istui vastapäätä, hän vain vilkutti silmää ja ilmeestä päätellen tämä tajusi heti.
- Sä sait sen, hän sanoi, kun he palasivat pihalle.
- Niin sain!
- Onnea, Tapsa sanoi ja halasi häntä. – Haluatko sä nyt ruveta etsimään pikkuruista hevostilaa?
- Mä taidan haluta, Ali myönsi. – Mä ajattelin, että sinne voisi ottaa jonkun vuokralle niin Marumba saisi seuraa ja me vähän rahaa. Ellet sä halua ostaa hevosta.
- Eiköhän mulle riitä nää asiakkaat, Tapsa arveli. – Tai sitten osuus jostain juoksijasta, mutta ei semmosia pidetä kotitallissa vaan täällä, missä voi treenata.

Tilalla tehtiin töitä silloin kun niitä oli, ja tähän aikaan vuodesta niitä oli. Ali onnistui kuitenkin käymään koululla ennen kuin sen ovet suljettiin kesäksi ja tekemään työsopimuksen. Samoin hän onnistui aloittamaan uudestaan myytävien ja vuokrattavien talojen kiertelyn ja aina välillä hän sai Tapsankin mukaan, kun tämän ei tarvinnut välttämättä olla muualla, kuten Riihimäellä hiitillä tai Vermossa.
- Tää näyttää kivalta, sanoi Tapsa, kun he eräänä sunnuntaina kääntyivät yhden vuokrattavan talon pihaan. Sunnuntaisin yleensä oli vapaata, joskin tänään vapaa oli enemmän sateen kuin viikonpäivän syytä.
- Mä olen käynyt täällä ennenkin, Ali tajusi. Hänhän oli ehtinyt tutkia aika monta paikkaa edelliskesänä, ennen kuin he olivat löytäneet Hyvinkäälle ja muuttaneet sinne.
- No millanen tää on?
- Mä en tainnut koskaan käydä sisällä, Ali muisteli. – Kävin vaan omin päin pihassa.

Nyt he kuitenkin pääsivät sisään ja saivat koluta kaikki nurkat. Talo oli turhankin suuri, mutta parempi niin päin, ja pihalla oli talli.
- Koska täällä on viimeksi asuttu? Ali kysyi epäluuloisena.
- Ei yli vuoteen. Ei tämmösiä yleensä haluta vuokralle, niinpä tän omistajat harkitsee myymistäkin. Ilmeisesti tää on niiden isän omin käsin rakentama tai jotain muuta sellaista, joten se olisi haluttu pitää suvussa tunnesyistä, jos sieltä olisi kasvanut joku ottaja, välittäjä selvitti. – Kumpaa te haette?
- Se riippuu, Ali sanoi epämääräisesti, sillä Tapsa vinkkasi häntä ulos.
- Mennään katsomaan sitä tallia.

He poistuivat lopulta paikalta umpimielisen näköisinä ja välittäjä jäi lohduttomana katselemaan heidän peräänsä, epäilemättä taas pettyneenä. Autossa oli kuitenkin ihan toisenlainen tunnelma. Tämä oli ensimmäinen paikka, josta Tapsa oli oikein innostunut. Se oli sopivan kokoinen, talli oli valmis – hän oli vähän pelännyt, että joutuisi omin käsin vielä rakentamaan sellaisen – ja sen saisi vuokralle.
- Otetaan se, hän sanoi, ennen kuin he pääsivät pihatieltä pois.
- Niinkö sä meinaat? Ali sanoi yllättyneenä.
- Niin. Vuokrataan ensin, katotaan, miten me pärjätään ja ostetaan sitten, jos ei mikään veljenpoika innostu muuttamaan sinne ennen sitä.
- No jos sä olit tota mieltä niin miksi me lähdettiin pois?
- Koska mä en halunnut sanoa mitään, kun se nainen kulki kintereillä ja kuunteli joka sanan. Kai me saadaan neuvotella rauhassa kahden kesken?
- Neuvoteltu, käänny takasin, Ali sanoi päättäväisesti ja naurahtaen Tapsa ohjasi bussipysäkille ja teki siitä uukkarin.

Alin äiti oli vienyt osan huonekaluista mukana Turkuun, kun talo oli myyty ja tyhjennetty, osa oli hävitetty ja muutaman Ali ja Tapsa olivat saaneet mahtumaan valmiiksi kalustettuun mökkiinsä. Valtaosa seisoi kuitenkin varastossa missäpä muualla kuin Ilsen isän autotallissa. Mies ei ollut saattanut kieltäytyä, kun sitä oli taas kysytty lainaan, mutta nyt, kun Ali ilmoitti tyhjentävänsä sen, hän oli silminnähden tyytyväinen.
- Yli viisi vuotta mulla on ollut auto eikä se ikinä vielä ole päässyt talliin talvipakkasilla. Se mahtaa järkyttyä ensi talvena, hän sanoi.
- Ehkä Kate haluaa muuttaa sinne seuraavaksi, Ali ehdotti. Ilsen pikkusiskopuoli oli huomaamatta jo ehtinyt kypsään täysi-ikään, mutta vaikka hän hurjimpina teinivuosinaan oli uhonnut muuttavansa vaikka Timbuktuun heti, kun täyttäisi ensin kuusitoista, sittemmin kahdeksantoista, hän haahuili edelleen kotona tietämättä oikein, mitä tekisi elämällään.
- Ei muuta, Ilsen isä sanoi varmasti.

Tapsan ja Alin työmatka piteni hulppeasti, kun he muuttivat uuteen kotiinsa, mutta oli heidän toisaalta pitänyt kartanollakin hypätä aamuisin autoon ja ajaa tiluksille, sen verran kaukana heidän mökkinä sijaitsi. Ja nyt Tapsa säästyi hevosten aamuruokinnalta, sen hoitivat ne, jotka asuivat lähempänä. Muuten hommia riittikin ihan kuten ennenkin. Aina tilaisuuden tullen he kuitenkin kävivät viemässä uuteen taloon vähän tavaraa ja ripustamassa verhoja ja sen sellaista ja iltaisin he rakensivat Marumballe tarhaa ja siivosivat tallia. Ali ei ollut vielä ruvennut kyselemään mistään mahdollisia vuokralaisia sinne; hän muuttaisi Marumbankin joka tapauksessa vasta loppukesällä, kun olisi päässyt vauhtiin uuden työnsä kanssa, eikä se ollut välttämätöntäkään. Kartanolta oli luvattu heille lainaan seurahevoseksi joku yksivuotiaista varsoista, joille oli kuulemma sama, missä ne seisoisivat talven.

Marumbasta oli kasvanut itsetietoinen nuori tammahevonen, jolla ei valitettavasti ollut erityisiä taipumuksia oikein mihinkään. Ali ei ollut kuitenkaan kauhean pettynyt siitä asiasta. Hevonen oli hänen lemmikkinsä ja haaveensa kilparatsastajan urasta hän oli hiljalleen haudannut jo silloin, kun Ollikainen oli myynyt Hiskin. Niin potentiaalisia hevosia ei osunut kohdalle monta kertaa elämässä, eikä etenkään, ellei ollut ylettömän rikas, tai sitten kynsin hampain roikkunut kisapiireissä mesenaattien silmissä. Ali oli tipahtanut siitä porukasta hautautuessaan Tammelinin tuntiopettajaksi, eikä hän aikonut enää nähdä vaivaa sen asian eteen, se oli mennyttä. Nyt hänelle riitti tämä tavallinen elämä.

Heinäkuussa he pitivät lomaa, tosin vain viikon, ja silloin Ali katsoi saaneensa kaiken valmiiksi, jopa viimeiset kirjalaatikot oli tyhjennetty tyhjäksi jääneestä makuuhuoneesta. Silloin hän soitti Ilsen ja Artsin ja Kaisan kylään. Ilse oli seurannut heidän muuttotouhujaan puhelimitse, mutta katsomaan Ali ei ollut viitsinyt kutsua ketään, ennen kuin kaikki olisi valmiina, joskin hänen äitinsä oli kyllä jo käynyt Jounin kanssa.
- Jos on kaunis päivä niin tulkaa heti aamusta. Tai saatte te muutenkin tulla, mutta ainakin siinä tapauksessa, Ali ohjeisti. Hän ei ulottanut kutsuaan Stumppiin asti.

Ilse keräsi sitten Artsin ja Kaisan kyytiin eräänä aamuna. Kaisa oli tainnut unohtaa mustasukkaisuudenpuuskansa saman tien, ainakaan hän ei ollut sitä enää toistanut, tosin ei myöskään tosiaan ollut kutsunut Ilseä enää iltakahville tai muutoin kylään silloin, kun Artsi oli kotona.
- Mahdutaanko me kaikki kyytiin? hän kysyi vain, kun Ilse taiteili heidän ison, savuttavan farmarinsa heidän pihalleen pakattavaksi. – Ja kestääkö toi auto perille asti?
- Jos ei kestä niin Stumppi saa tulla hakemaan meidät yksi kerrallaan matkalta, sen mukaan tää on nimittäin täydellisen turvallinen perheauto, Ilse virnisti.
- Eikö oo väärin, että noilla on kaks autoa ja meillä ei yhtään? huomautti Kaisa Artsille.
- Mihin me autoa tarvittaisiin? Eihän sulla ole edes korttia. Ja meidän auton pitäisi olla niin uusi, ettei sille tarvitse tehdä mitään, kun mä en osaa, Artsi toppuutteli.
- Mä voisin ajaa kortin, ja kai Stumppi voisi korjata meidänkin auton jos siihen tulisi jotain?
- Mietitään sitä, Artsi sanoi ja kumartui nostamaan Jessin vauvankopan takapenkille. Hän käytti sitä ilmaisua aika usein, kun Kaisa sai ideoita. Sillä pääsi tilanteesta eroon ilman, että tarvitsi suoraan sanoa ei ja esittää perusteluja, ja puolet ideoistaan Kaisa unohti tai havaitsi hankaliksi ajan kanssa itsekin.

Oli tosiaan kaunis päivä, mutta Ilse ei uskaltanut avata autonikkunoita, etteivät pikkuiset saisi vetoa ja he kaikki olivat kuumissaan päästessään perille.
- Luojan kiitos ne ei päättäneet muuttaa kauemmaksi, Ilse sanoi tyytyväisenä. Matkaan oli mennyt vain puolisen tuntia, ja hän oli sinä aikana ehtinyt ajaa kerran harhaankin. Nyt he olivat kuitenkin oikeassa pihassa, sillä hän tunnisti autot ja Ali juoksi sisältä vastaan.
- Jestas, miten ihanaa! sanoi Kaisa katsellen ympärilleen keskikesän vihreydessä. – Artsi, pitäiskö meidän muuttaa maalle?

He viettivät ihanan laiskan päivän istuen nurmikolla filteillä, missä lapset saattoi laittaa omenapuun varjoon pois paahteesta. Siellä aikuisemmatkin istuivat, paitsi Ilseä, joka halusi ottaa aurinkoa. He juttelivat ja joivat kannuittain mehua ja lounaaksi he grillasivat makkaraa.
- Olispa vaan Nitakin mukana, Ilse sanoi kaihoisasti.
- No eikö se kohta tule?
- Joo, parin viikon päästä.
- Se ei ehdi Jessin synttäreille, sanoi Kaisa moittivasti.
- Ei se voi olla vielä vuotta, Ali kauhistui.
- Kyllä se vaan on, viikon päästä. Tuletteko te Tapsan kanssa synttäreille?
Ali vilkaisi Tapsaa, joka nyökkäsi, joten hänkin nyökkäsi.
- Tietysti me tullaan.

Ilse vilkaisi odottavasti Kaisaa odottaen kutsua myös, mutta tämä ei sanonut enempää. Kaipa hän oletti, että Ilse ja Miila ymmärsivät olevansa itsestään selvästi vieraslistalla, tai muisti ehkä puhuneensa hänelle jo, mutta Ilselle tuli hiukkasen epämiellyttävä olo. Jokin Kaisan ilmeessä… Hän ei kuitenkaan sanonut mitään. Asia joko selviäisi tässä viikon mittaan, tai sitten siitä ei puhuttaisi sen enempää ja hän ymmärtäisi yskän.
- Saanko mä käydä katsomassa teidän tallia? hän kysyi. – Katsotteko, ettei Miila syö kauheesti ruohoa sillä aikaa?
- Tietysti saat, ja mä tulen mukaan, sanoi Ali.

He kävelivät pihan poikki kohden matalaa rakennusta, joka vain odotti asukkaita. Ilse kurkki joka paikkaan, eli neljään tyhjään karsinaan ja yhtä tyhjään varastohuoneeseen osoittamatta kovin kummoista kiinnostusta niihin ja puuskahti sitten:
- Näyttääkö susta, ettei Kaisa pidä musta?
- Ei tietenkään, Ali sanoi ihmeissään. – Mä luulin että te olette ylimpiä ystäviä.
- No ei meistä ikinä parhaita ystäviä voi tulla, siihen me ollaan liian erilaisia, mutta musta on koko kesän tuntunut siltä, että ollaankohan me enää ystäviä ollenkaan.
- Miksi?
- Kun mä en osaa sanoa, Ilse sanoi onnettomana. – Jotenkin musta välillä tuntuu, että se yrittää puukottaa mut silmillään, kun mä en katso siihen suuntaan.
- Sä varmaan kuvittelet, sanoi Ali vakuuttavasti.
- Näinköhän? Mulla on yleensä aika tarkka vainu mitä tulee vihamielisiin naisihmisiin.
- Tai sitten sä olet vaan nähnyt niitä niin paljon, että susta on tullut vainoharhanen. Vaikka enhän mä tietysti ihmettelisi, vaikka Kaisakin olisi vähän vainoharhainen, kun ajattelee Artsin ja sun menneisyyttä.
- Mutta eihän meillä ole menneisyyttä.
- Mutta voiko Kaisa olla varma siitä, ettei ole tulevaisuutta? Koita nyt pistää itsesi sen housuihin.
- No tulevaisuutta meillä ei ainakaan ole. Pitäisi senkin se ymmärtää, Ilse sanoi vihaisesti.

  Re: Vanhempieni tarina, uusinta 2

Lähettäjä: L-R 
Päivämäärä:   5.1.15 00:15:47

Voi että mua jotenkin surettaa tuo Ali :( Kun se sitten eleli yksin loppuelämänsä menetettyään Sen Oikean, mitä Tapsa mitä ilmeisimmin oli.

  Re: Vanhempieni tarina, uusinta 2

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   5.1.15 18:53:58

Olihan Lasse...
----------------------
Back to business

Kaisa ei mennyt takaisin töihin äitiysloman päätyttyä, sillä hän oli todennut, että kotonaolo oli oikeastaan aika mukavaa. Sitä paitsi miten nyt saattoi vuoden vanhaa viedä mihinkään hoitoon?
- Pakkorako, sanoi Ilse, joka oli kuin olikin päässyt Jessin syntymäpäiville, ja joka pian niiden jälkeen oli alkanut järjestää Miilalle hoitopaikkaa päästäkseen itse töihin.
- Mutta onhan sullakin mies, joka käy töissä, Kaisa sanoi paheksuvasti. Ilse ei raaskinut tipauttaa häntä maan pinnalle haavemaailmastaan, eikä varsinkaan tunnustaa, että Stumppi kulutti oman palkkansa lähinnä autonosiin, vaatteisiin ja viikonloppuhurvitteluihin ja että hän halusi mahdollisimman pian päästä kuulemasta jokakuista napinaa, kun hän vaati saada nähdäkseen kuitin siitä, että Stumppi oli tosiaan maksanut vastikkeen.
- Mulla on asuntolainaa lyhennettävänä, hän sanoi sen sijaan.
- Voi, olispa meilläkin! Kaisa sanoi unohtaen paheksua enempää, mikä oli hyvä, sillä Ilsellä oli ihan tarpeeksi paha mieli muutenkin. Hänestäkin vuoden vanhan olisi pitänyt saada olla vielä kotona äidin kanssa.

Siitä huolimatta Ilseä kutkutti myös palata töihin. Tulisi olemaan upeata jutella oikeiden, aikuisten ihmisten kanssa ja miettiä haastavampia asioita kuin keittääkö kuoriperunoita vai tehdäkö perunamuusia sinä päivänä. Ja saada pukeutua taas kunnolla! Hän ratsasi vaatekaappinsa oikein huolella eräänä iltana, kun Stumppi oli hyvällä tuulella ja suostui pitämään Miilalle seuraa sen aikaa. Stumpista oli itse asiassa arvaamattoman paljon hyötyäkin siinä. Hän makaili sängyllä pitäen joka suuntaan konttailevaa tyttöä paidanhelmasta ja heitteli sieltä kommentteja vaatteista, joita Ilse nosti kaapista esiin.
- Roskiin, hän sanoi housuhameelle ja leveäolkaisille bleisereille ja satiinipaidoille.
- Mä tiedän, että sä panet aina merkille, mitä naisilla on päällä, mutta oletko sä varma, että nää ei menisi vielä toimistolla vaikka ravintolamuoti olisikin muuttunut? Ilse kysyi tuskastuneena, kun Stumppi tuomitsi muutamia hänen lempihepeneistään vanhentuneiksi.
- No odota ja katso itse, kuului sängyltä. Ilse empi hetken ja laskosti hylättyjen pinon tuolille huoneen nurkkaan. Parissa päivässä hän saisi todistettua Stumpin arviot vääriksi tai oikeiksi, kunhan pääsisi tästä ihmisten ilmoille, joskin hän oli aika varma siitä, että ne olisivat oikeita.

Miila oli myös sitä mieltä, ettei päivähoito ollut oikea ratkaisu. Ilse sai tuskin lapsen sylistään ensimmäisenä aamuna, kun alkoi surkea itku ja tyttö takertui hänen polviinsa päästäkseen takaisin syliin.
- Mä tunnen itseni murhaajaksi! Ilse sanoi ja hänen silmänsä alkoivat kirvellä myös.
- Sä et ole murhaaja, monet tekee tätä, sanoi nuori lastenhoitaja ja nosti Miilan omaan syliinsä. – Mene vaan nyt, mitä kauemmin sä kuuntelet, sitä pahempi mieli sulle tulee ja mä voin vakuuttaa, että se lakkaa itkemästä heti, kun sä olet mennyt.
Ilsellä ei ollut oikein vaihtoehtoja, mutta koville se otti. Hän pyyhki silmiään koko matkan ratikassa keskustaan ja pysähtyi sitten matkalla töihin ostamaan askin tupakkaa. Hän ei aikonut aloittaa polttamista uudestaan, se olisi järjetöntä, mutta hänen oli pakko saada rauhoituttua ennen kuin menisi töihin. Työkavereiden ei tarvinnut luulla, että hänestä oli niin kamalaa palata sinne, että piti itkien tulla.

Ensimmäinen päivä oli yhtä hässäkkää. Vanha pomo oli lähtenyt muualle, mikä ei Ilseä sinänsä surettanut, mutta häntä inhotti, että tilalle oli tullut kaikista maailman ihmisistä Karin, joka ammoin ranskanmatkan jälkeen oli levittänyt hänestä perättömiä juttuja. Hän haistoi vaaraa ja vaikeuksia. Onneksi tiimi oli sentään ennallaan ja vaikutti ilahtuvan hänen paluustaan.
- Alota näistä, sanoi Johannes ja paukautti hänen pöydälleen kaksi mappia. – Siis kun olet saanut salasanat toimimaan ja päässyt koneelle ja sähköpostiin. Eli joskus ens viikolla.
- Jaa, mikrotuki on yhtä loistava kuin ennenkin?
- Se on ulkoistettu ja kahta huonompi, Satu valisti. – Mutta mennään ensin kahville. Kai sulla on kuvia?
Sen verran Ilse oli ymmärtänyt varautua ja hän kaivoi laukusta mukaansa paksun kuoren, jossa oli parhaat palat Miilasta vuoden mittaan otetuista kuvista. Niiden esitteleminen olikin oikeastaan ainoa, mitä hän sinä päivänä sai aikaiseksi paitsi Johanneksen antamien mappien selausta. Koneelle ei tosiaan ollut toivoakaan päästä.

Karinia hän ei nähnyt vilaukseltakaan, ennen kuin seuraavana aamuna. Silloin tämä marssi aamuvirkkuna kopiokoneelta Ilsen vasta tullessa töihin.
- Sä olet palannut sitten, Karin sanoi tavoitellen hymyä. Hän ei ollut muuttunut mitenkään, ohut ruskea otsatukka roikkui yhtä sileänä ja tasaisena silmillä kuin ennenkin ja kengätkin olivat takuulla samat kuin mitä hänellä oli ollut heidän ranskanreissullaan.
- Eilen jo, Ilse sanoi.
- Tule käymään mun huoneessa niin katsotaan vähän, mitä sä rupeaisit tekemään.
- Johannes antoi mulle jo hommia, Ilse sanoi, mutta ei hän voinut kieltäytyäkään. Karin sentään oli pomo.

Puolta tuntia myöhemmin hän jatkoi matkaansa omalle paikalleen ällistyksestä mykkänä. Petri saisi kuulemma hoitaa ne projektit, jotka Johannes oli antanut Ilselle ja Ilse saisi aloittaa hanttihommista, jotka olisivat sopineet kesäharjoittelijalle. Tallennusta, dokumentointia, jopa varastohuoneen siivous olivat hänen listallaan.
- Että pääset vähän takaisin tuntumaan, Karin oli sanonut hymyillen aurinkoisesti. – Eihän me nyt heti voida heittää sua asiakkaiden eteen, kun sä olet ollut niin pitkään poissa.
- Luuletko sä mun unohtaneen, miten asiakkaiden kanssa käyttäydytään? oli Ilse kysynyt kiukuissaan. Akka yritti kyykyttää häntä, ja saattoi onnistuakin. Eihän hän nyt voinut suorastaan esimiehen käskystä kieltäytyäkään. Tai voisi, mutta sitten olisi parempi olla toinen työpaikka katsottuna ja ajat olivat muuttuneet: nyt ei palkattu, nyt vähennettiin väkeä.

Onneksi Miila ei ollut karjunut sinä aamuna yhtä kovasti ja onneksi, sinänsä yllättävää kyllä, Stumppi oli melko ymmärtäväinen.
- Haluatko sä, että mä käyn ravistelemassa sitä vähän? hän kysyi. Ilse pohti hetken, sillä ajatus oli houkutteleva.
- Ei, hän naurahti sitten kuitenkin. – Ei se varmaan auttaisi.
- No, mitä väliä sillä oikeastaan on mitä tekee, kunhan palkka juoksee?
- Ajattele nyt itse, mitä jos sä saisit vaan kiillottaa vanteita etkä koskea moottoreihin ollenkaan?
- Ai samperi, sanoi Stumppi pelästyneenä. – Jos mä kuitenkin käyn kurmuuttamassa sitä vähän?

Loppujenlopuksi Ilse ei ehtinyt siivota varastohuonetta loppuun. Muutamat hänen vanhoista asiakkaistaan kuulivat, että hän oli palannut töihin ja halusivat hänet takaisin tositoimiin, eikä Karin sentään asiakkaille voinut sanoa ei. Muutaman viikon kuluttua Ilse ei enää ymmärtänyt, miten oli kestänyt hajoamatta kotona vauvan kanssa koko vuoden, käymättä edes ulkona muuta kuin Nitan läksiäisissä ja sitten kerran loppukesällä, kun Nita oli ollut lomalla Suomessa. Silloin Miila oli ollut hoidossa Marjaniemessä Tarjan ja Katen hellässä huomassa.

Nyt alkoi kuitenkin pikkujoulukausi lähetä ja Ilsessä alkoi kutista vanha huvittelunhalu. Hänelle ei sadellut juhlakutsuja sellaisia määriä kuin Kimmolle aikanaan, mutta muutamia asiakastilaisuuksia sentään ja sitten tietysti omat pikkujoulut.
- Olisko sun mitenkään mahdollista hakea torstaina Miila päiväkodista ja hoitaa sitä illan? Ilse kysyi Stumpilta.
- Ja mitä sä ajattelit tehdä? Stumppi kysyi kohottaen toista kulmakarvaansa.
- Mun tarttisi käydä asiakkaiden kanssa syömässä.
Ilse ei maininnut ajatustaan siitä, että tämä olisi tavallaan kenraaliharjoitus, tai tuotantotesti, pikkujoulujen varalle. Jos kaikki menisi hyvin, eikä Stumppi olisi ihan hermoraunio, kun hän tulisi pelkältä illalliselta, hän kenties selviäisi lapsen kanssa Ilsen pikkujoulujenkin ajan. Olisi vähän noloa taas kysellä Tarjalta, hän oli kesälläkin ihmetellyt, mutta silloin Ilse oli keksinyt Stumpille muuta menoa. Oli kai aika outoa, ettei isä ollut kolmea iltaa lastaan vahtinut koko tämän elinaikana. Mieluummin Stumppi kävi kaupassakin kuin jäi vauvan kanssa Ilsen käydessä.
- Saatko sä palkkaa siitä? Stumppi kysyi.
- Jos mä haluan, sanoi Ilse hermostuen.
- Ja kauanko sä viivyt?
- No ehkä kahdeksaan, korkeintaan. Kuule, jos sä et mitenkään kestä niin sä voit aina ajaa Marjaniemeen sen kanssa.
- Antaako ne mulle sitä sieltä päiväkodista edes mukaan?
- Tuut näyttäytymään niin ne tietää minkä näköselle häiskälle sen saa antaa. Ja näet, missä se koko päiväkoti on. Ja mä jätän sen ravintolan nimen, mihin me mennään, niin että jos sulle tulee joku hätä voit soittaa.
- Älä nyt häslää! Luuletko sä, että mä olen joku kuusvuotias?

Ilse jätti puhelinnumeroita päiväkotiinkin siltä varalta, että Stumppi unohtaisi hakea Miilan, mutta kun hän soitti tarkistussoiton kotiin ennen lähtöään työpaikalta ravintolaan, Stumppi vastasi hyväntuulisena ja Miilan ääni kuului taustalta.
- Kaikki hyvin, hän sanoi.
- Loistavaa! sanoi Ilse ja tunsi ilon läikähdyksen. Ehkä hän piti Stumppia vähän liian avuttomana. Sitten hänen piti mennä. Karin odotteli jo, tietysti mokoman pahanilmanlinnunkin piti tulla mukaan.
- Mun piti vaan tarkistaa, että kotona on kaikki hyvin, hän sanoi napatessaan laukkunsa ja takkinsa.
- Niin, semmosta se on kun on pieni lapsi, hymähti Karin, ikään kuin hänellä ei olisi ollut lapsia itsellään. Varmaankaan hän ei ollut kiirehtinyt töihin heti äitiysloman loputtua, Ilse arveli, muttei todellakaan aikonut kysyä, eikä hän myöskään aikonut kertoa jokaista Miilan tekosta suurena ihmeenä työkavereille. Hän oli oppinut kerrasta kuunneltuaan Karinia yhden reissun ajan.

Illallisesta tuli juuri niin hauska kuin Ilse oli kuvitellutkin. Asiakkaan tuotepäällikkö oli hänen lempiasiakkaansa, nuorekas vähän päälle nelikymppinen mies, joka flirttaili hyvin hienovaraisesti, mutta oli aina tuntunut luottavan Ilsen ammattitaitoon. Hykerryttävä yhdistelmä, vaikka Ilse ei totisesti aikonut enää ikinä kajota yhteenkään töistä tuttuun tyyppiin, ei työkaveriin eikä etenkään asiakkaaseen.
- Ei me puhuta tänään työasioista, mies jylähti Karinille, kun tämä aikoi ruveta alkupalojen yli vetämään suuntaviivoja tulevan vuoden yhteistyölle ja kiitellä kuluneesta. – Jutellaan vaan mukavia.

Jälkiruoan aikana Ilse alkoi vilkuilla kelloaan. He olivat viipyneet jo paljon kauemmin kuin mitä hän oli kuvitellut, kello oli puoli yhdeksän.
- Tää on kamalaa, mutta mun täytyy nyt lähteä, hän sanoi.
- Nyt jo?
- Joo, mua kaihertaa, Ilse sanoi ja lisäsi vilkaisten Karinia: - Ja sitä paitsi huomenna on vielä työpäivä.
Karin ei näyttänyt siitä huomautuksesta kovinkaan tyytyväiseltä, ties mistä syystä, ellei sitten siitä, että hän oli maksumiehenä ja joutuisi jäämään vielä. Ilse kuitenkin hyvästeli ja painui ulos ratikkapysäkille. Stumppi ei ollut soittanut, mikä oli hyvä merkki, mutta ei ollut kohteliasta kauheasti myöhästyäkään siitä, minkä hän oli arvellut kotiintuloajakseen. Tosin kohteliaisuus ja Stumppi samassa yhteydessä olivat aika ristiriitainen yhdistelmä.

Vauvan huuto kuului heti, kun Ilse sai alaoven auki, eikä Ilse vaivautunut tilaamaan hissiä tai kuvittelemaan, että se olisi viidennen kerroksen parikuinen. Hän tunsi kyllä Miilan äänen. Hän ehti harppoessaan kuvitella jo vaikka mitä ja niihin kuvitelmiin nähden oli helpotus rynnätä sisään, makuuhuoneeseen ja löytää tyttö seisomasta pinnasängystään naama punaisena. Ilse kaappasi sen syliin, tunsi märän ja painavan vaipan kättään vasten ja supatti helliä järjettömyyksiä sen korvaan. Miila taisi olla väsynyt huutamaan, sillä se alkoi sen sijaan nikotella.
- Ja missä sun hulttioisäsi on? Ilse kysyi vaihdettuaan vaipan. Miila ei vastannut, mutta alkoi taas näyttää uniselta ja ynähti vain lyhyesti, kun Ilse peitteli sen takaisin sänkyyn.

Stumppi löytyi yllättävän läheltä, olohuoneen sohvalta, minne Ilse ei ollut ehtinyt vilkaistakaan juostessaan suoraa päätä makuuhuoneeseen. Hänellä oli kuulokkeet korvillaan ja hän näytti nukkuvan, mutta hänen kätensä roikkui lattialla ja ja se piteli vielä puolillaan olevaa lasia. Ei kaljaa, vaan jotain kirkasta, mitä Ilse ei erehtynyt hetkeäkään luulemaan vedeksi.

Ilse potkaisi niin, että takinhelmat heilahtivat ja saappaan terävä korko osui Stumpin kylkiluiden väliin. Tämä suorastaan lennähti pystyyn, ja lasi tietysti lennähti kädestä lattialle.
- Mitä… kuka…? Stumppi ihmetteli ja kiskoi kuulokkeet pois korviltaan.
- Ei noin voi tehdä, Ilse sanoi kiukun itku kurkussa. – Jos sä olet lapsenhoitajana niin sä et voi ruveta ryyppäämään ja nukkumaan korvat ummessa. Miila huusi niin, että kuului Kurviin asti.
- Mä vaan torkahdin, Stumppi puolustautui. Oikeudenmukaisuuden nimissä Ilsen oli pakko myöntää, että se oli luultavasti totta. Kuulokkeista kuului äänekäs musiikki ja levysoittimella pyöri vielä levy – hän oli saattanut olla unten mailla korkeintaan parikymmentä minuuttia. Se vei terän murhanhimolta ja Ilse meni nieleskellen riisumaan takkinsa eteiseen. Stumppi jäi ähkimään sohvalle ja nosteli paitaansa.
- Saamari, jos et sä katkassu multa kylkiluuta tai paria.
- Toivottavasti, Ilse mutisi ja palasi katsomaan lasta. Miila nukkui autuaan unta, mutta mitä ihmettä hänen pitäisi tehdä Stumpin kanssa? Saisiko tätä mitenkään tajuamaan mitään lastenhoidosta, ja kannattaisiko hänen edes yrittää?

Pikkujouluillan tullessa Ilse vei Miilan Marjaniemeen. Oli joka tapauksessa perjantai, ja Stumppikin kaihoaisi kaupungille.
- Kiitos, kun otatte sen, hän sanoi. – Mun tanssijalkaa vipattaa niin vietävästi!
- Ei mikään ihme, sanoi Tarja silitellessään tytön vaaleita hapsia pois silmiltä. – Mä vähän pelkäsin, että sä toisit sen tänne joka toinen viikonloppu vähintään, niin kun sä olit tottunut juoksemaan ulkona. Tai te.
- Hmm, sanoi Ilse. – Se oli sillon. Mutta nyt mä olen kyllä tosi ilonen siitä, että pääsen ulos.
- No ala painua, hyvä ihminen!

Ja Ilse painui, kiersi kotikorttelin pari kertaa, ennen kuin löysi parkkipaikan ja meni sitten vaihtamaan vaatteita. Stumppikin oli jo tullut ja oli suihkussa, mistä hän astui ihmisten ilmoille, kun Ilse paranteli meikkiään peilin edessä.
- Ai niin, sulla oli ne pikkujoulut, Stumppi muisti. – Mihin te oikeen meette?
- Mitä sä sillä tiedolla teet? Ilse tuhahti.
- No että tiedän varoa sua, tietysti, ettei törmätä.
- Kiitos vaan.
- Se oli hei vitsi. Mihin te oikeesti meette?
- Häppärin yläkertaan, Royaliin. Yksityistilaisuus. Älä tule kuokkimaan.
- Älä luule, että mä haluaisin! Vaikka itse asiassa on aika tylsää, ettei me enää koskaan käydä yhdessä ulkona.
- Niinkö? Ilse sanoi yllättyneenä. Sitä he eivät tosiaankaan olleet tehneet pariin vuoteen, sen jälkeen kun Miila-projekti oli alkanut.
- Hei, mä tiedän, mä tulen sinne alakertaan ja sitten kun sulla alkaa olla tylsää niiden sun tiukkapiposten työkavereiden kanssa niin tuut alas ja pidetään hauskaa!

Stumppi pisti kätensä hänen ympärilleen ja katsoi häntä peilin kautta innokkaana, ihan kuin joskus ennen. Ilsen oli pakko hymyillä. Se kuulosti itse asiassa aika houkuttelevalta.
- Saatanpa tullakin, hän myöntyi.
Stumppi ilahtui selvästi ja seurasi häntä makuuhuoneeseen vilkuillen, miten hän vaihtoi työvaatteet alusvaatteita myöten juhlavampiin.
- Aiotko sä kiksautella jonkun kanssa pöydän alla? hän kysyi syyttävästi, kun Ilse veti jalkoihinsa mustat stay-up –sukat.
- Hei muru, eikö me just tehty treffit keskenämme? Ilse nauroi. – Ehkä mä pystyn säästelemään siihen asti.
- Mitä turhia säästellä, Stumppi ehdotti ja otti hänestä kiinni.
- Hei, en mä ehdi nyt.
Se oli kuitenkin pitkästä aikaa hyvä hetki ja Ilsestä oli mukava suudella Stumppia.
- Kato nyt, miten kivaa meillä olisi ilman sitä penikkaa, Stumppi huokaisi. Sitä Ilse ei vaivautunut kommentoimaan, työnsi vain tämän pois ja otti leninkinsä henkarilta.

- Joku on varannut ihan liian pienen tilan, marisi Satu, kun väkeä tuli vaan lisää ja lisää, eikä Ilse voinut muuta kuin olla samaa mieltä. He olisivat tarvinneet ehkä koko ravintolan, isoa alakertaa myöten, sen sijaan, että heidät ahdettiin tänne pikkuiseen yläkertaan. Siellä ei ollut edes pöytiä vaan ilmeisesti oli tarkoitus syödä seisten, kyynärpää viereisen lautasella.
- Voi joutua ottamaan pari lasia viiniä, että tän kestää, Ilse arveli ja aloitti juomalla tervetuliaisglöginsä pois. Hänen mielessään kyllä pyöri varoittava ajatus siitä, että pari lasia voisi olla ihan riittävästi, mutta hän sortui siltikin ottamaan kolmannen, ja neljännenkin, ja sen jälkeen hänellä tuntui koko ajan olevan täysi lasi kädessään, vaikkei hän havainnut, missä vaiheessa se aina täyttyi. Ruoka oli joka tapauksessa aika onnetonta, ja sitä oli hankala syödä seisaaltaan, joten sen hän jätti vähemmälle. Mutta hauskaa hänellä oli, hyvä ihme sentään, vaikka tanssimaan ei mahtunutkaan. Eipä sillä, musiikkikin oli joululauluja, eikä Petteri Punakuono kauheasti houkuttanut. Sitten jossain vaiheessa hän muisti Stumpin, kun hän näki pienen porukan suuntaavan ulos ja puheistaan päätellen alakertaan.

- Mä taidan lähteä alas tanssimaan, hän ilmoitti Sadulle ja pojille ja nämä olivat heti valmiita. Pahaksi onneksi he törmäsivät Kariniin ennen kuin ehtivät ulos. Nainen mulkaisi heitä tekopirteästi ja Ilse tukahdutti halun tallata tämän varpaille. Hän alkoi tänä vuonna hyvin ymmärtää sitä, miksi pikkupomoille pikkujouluissa saatettiin haistatella. Hänellä oli hampaankolossaan yhtä ja toista, mutta ei hän sentään ollut niin paljon juonut, että olisi halunnut aloittaa kissatappelun.
- Hélvetin hyvää joulua, hän kuitenkin sanoi purevalla äänellä, jotain hänen oli pakko sanoa purkaakseen äkkiä keräytynyttä kiukkua. Karin ei vastannut, kohotti vain kulmakarvojaan niin, että ne katosivat otsatukan alle ja väisti, kun nelikko jatkoi matkaansa.
- Sä olet mahdoton, Satu hihitti. – Nyt se kantaa sulle entistä enemmän kaunaa.
- Mähän vaan toivotin hyvää joulua, Ilse sanoi viattomana.

Alakerrassa oli huomattavasti parempi meno, ja siellä pääsi tanssimaan. Petri ja Johannes hyytyivät ensimmäiseksi, sitten Satukin alkoi näyttää voipuneelta noin kuuden kappaleen jälkeen ja he kävivät välillä ostamassa jäävettä.
- Tuhlausta jonottaa tän takia, Ilse sanoi paheksuvasti, mutta ei hän muutakaan halunnut. Oluen juominen nestehukkaan oli vaarallista. – Ja sitten takasin.
- Mun kengät tappaa mut, Satu valitti.
- Ota ne pois, Ilse sanoi huolettomasti ja totesi, että alas oli löytänyt jo aika suuri joukko työkavereista. Tuntui oikeastaan ihan mahdolliselta, jopa luultavalta, että yläkerran tungos ja joululaulut olivat Karinin suunnittelemia. Hän ehkä ohjasi siellä piirileikkejä parhaillaan.

- Nyt levätään, Satu ehdotti lopulta, kun musiikki vaihtui hitaammaksi, mutta kun he lähtivät etsiytymään pois lattialta, ilmestyi Stumppi esiin lattiaa reunustavasta ihmisjoukosta.
- Ai niin, sinä, Ilse muisti.
- Sulla näyttää olevan hauskaa, mä olen katsellut teitä ikuisuuden, Stumppi naurahti ja Ilse esitteli heidät nopeasti.
- Satu, mun työkaveri, Stumppi, mun lapseni isä.
- Tai niin se väittää, Stumppi sanoi Sadulle ja Ilse mottasi häntä mahaan, nauraen ja leikillään tosin vain. Sitten Stumppi halusi tanssimaan ja he palasivat lattialle.
- Täähän on mukavaa, Ilse totesi ihmeissään. Hän tunsi samaa vanhaa kutkuttavaa ylpeyttä siitä, että he olivat epäilyksettä tanssilattian parhaimman näköinen pari.
- Mitä sä sitten kuvittelit, että tää olisi? Stumppi kysyi ja otti hänestä paremmin kiinni.
- Nyt kaikki työkaverit kuvittelee, että mä olen mennyt hakemaan vieraista pöydistä, Ilse kikatti.
- Mitähän ne mahtais sanoa, jos me häivyttäis pois?
- Lähtisitkö sä muka ennen valomerkkiä?
- Voisin mä tänään lähteä, Stumppi sanoi ja painoi otsansa melkein kiinni Ilsen otsaan niin, että he saattoivat tuijottaa toisiaan silmiin näyttäen epäilemättä suunnattoman rakastuneilta. – Mitäs sanot? Me ollaan hei lopultakin kahdestaan kotona.
- Mun täytyy käydä ensin vessassa, Ilse sanoi pari sekuntia mietittyään. Hän muisti pelottavan hyvin, millaista oli ollut silloin, kun hän oli ollut kulmakarvojaan myöten rakastunut Stumppiin.
- Ehkä mä sen maltan odottaa. Mä tulen saattamaan sua.

He poistuivat nauraen tanssilattialta, pujotellen ihmisjoukon läpi. Ilse oli taas näkevinään Karinin ja mietti villin hetken, esittelisikö Stumpin tällekin, mutta päätti jättää sikseen. Stumppi voisi hyvinkin ellei nyt ihan ravistella tätä niin sanoa jotain törkeää ja epäilemättä typerää, mikä pilaisi vaikutelman.
- Odota tässä, paikka, Ilse sanoi Stumpille, kun he olivat päässeet vielä alempana sijaitseviin toiletteihin vieville pitkille kiviportaille. Sitten hän astui harhaan, menetti tasapainonsa ja pyöri rappuset alas.

  Re: Vanhempieni tarina, uusinta 2

Lähettäjä: :) 
Päivämäärä:   5.1.15 21:38:50

Äkkiä jatkoa! Ei noin jännään kohtaan saa jättää kesken ;P

  Re: Vanhempieni tarina, uusinta 2

Lähettäjä: Annie 
Päivämäärä:   5.1.15 23:13:12

Tää tais olla ihan ekoja sun kirjottamia tarinoita joita luin. Ehdoton lemppari edelleen vaikka oon lukenu tän varmaan yli viistoista kertaa :D

  Re: Vanhempieni tarina, uusinta 2

Lähettäjä: L-R 
Päivämäärä:   6.1.15 00:50:27

No minulle ei koskaan selvinnyt, että oliko niillä Lassen kanssa oikeasti jotain. Mutta jos oli, niin ei se Tapsan veroinen ollut.

  Re: Vanhempieni tarina, uusinta 2

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   6.1.15 21:20:41

Ei ollutkaan, mutta mä yritän kovasti ajatella niin!
Kiva kuulla, Annie! Nyt jatkoa :)
----------------------------
Villakoiran ydin

Onneksi siitä seurasi vain käsivarren murtuma. Yhtä hyvin Ilse olisi voinut taittaa niskansa tai lyödä päänsä halki. Sen verran ilkeästi luut kuitenkin hajosivat, että hän sai kaikkiaan kokonaiset kymmenen viikkoa sairaslomaa, ei tosin kaikkea kerralla vaan ensin neljä viikkoa, sitten kaksi lisää ja sitten viikko kerrallaan. Oli suunnattoman noloa mennä maanantaina työpaikalle käsi kipsissä ja kantositeessä kopioimana sairaslomatodistusta.
- Mitä sä olet tehnyt itsellesi? Satu huudahti kauhistuneena ja siitä Ilse päätteli, ettei ehkä yksikään työkaveri ollut nähnyt hänen kuperkeikkaansa. Sekin oli ollut äärettömän noloa, mutta onneksi hän oli päässyt melko vikkelästi jaloilleen sen jälkeen, todettuaan vain selvinneensä hengissä. Sitten olikin ajettu taksilla Mariaan eikä kotiin kuhertelemaan.
- Teloin vähän itseäni, Ilse paljasti. – Karin ei ollut huoneessaan, tiedätkö sä onko se jossain?
- Ei kai se kuin kahvilla, tai en mä ainakaan tiedä, Satu arveli.
- Kai mun pitää etsiä se tai odottaa, Ilse huokaisi.
- Mä tulen mukaan, mä odotin vaan sua aamukahville, Satu päätti.

Karin oli kahvihuoneessa, nojaten tavalliseen tapaansa tiskipöytään kuppeineen. Hän oli kiireinen nainen, ei hän ehtinyt istua juoruamaan, vaan juorusi mieluummin seisaallaan. Hänen silmänsä kapenivat, kun Ilse käveli sisään sidoksineen.
- Mä otan vähän joululomaa, Ilse sanoi ja nainen tuhahti.
- Tuli otettua vähän liikaa pikkujouluissa, vai? hän kysyi ilkeästi.
- Niinkö luulet? Ilse kysyi siloisella äänellä ja ojensi sairaslomalappusensa. Hän oli arvannut Karinin vain ja ainoastaan kuvittelevan hänen riehuneen kännipäissään – no, ehkä hän tiukasti ottaen olikin – mutta todistuksessa oli luojan kiitos lauantain päivämäärä. He olivat joutuneet odottamaan aamuyön puolelle, ennen kuin Ilse oli saatu kipsattua.
- Mitä sä olet sitten tehnyt? Karin kysyi.
- No sitä mun ei taas tarvitse sulle selvittää. Ehkä mulla on burnout.

Ilse katsoi saaneensa moraalisen voiton, mutta alkoi lähdettyään epäillä, oliko ollut viisasta ottaa sitä. Hän oli vain suututtanut Karinin, taas kerran. Asialle ei kuitenkaan voinut enää mitään, joten hän lakkasi murehtimasta sitä. Oli ihan tarpeeksi murehtimista siinäkin, miten hän yksikätisenä pärjäisi Miilan kanssa. Stumppi oli ollut aamulla kuin suolapanoksen ahteriinsa saanut karhu, kun hän oli joutunut pukemaan lasta sen sijaan, että olisi päässyt livahtamaan töihin tavanomaisen rutiininsa mukaan.

Onneksi oli Kate. Hän tuli iltapäivällä soittamaan ovikelloa.
- Mutsi lähetti mut sulle avuksi, hän sanoi ja käveli sisään.
- Mitä sä meinaat? Ilse kysyi ymmällään.
- No, ethän sä saa mitään tehtyä. Mä voin laittaa ruokaa ja hoitaa Miilaa. Ei mulla mitään muutakaan tekemistä ole. Ja pidän sulle seuraa.
- Ai sä niinku muutat meille?
- Jos sä huolit. Ainakin siksi aikaa kun sun käsi on kipeä. Äiti sanoo, ettei se monta päivää ole, Kate sanoi ja vilkaisi kipsiä.

Ilse ei keksinyt, miten olisi kieltäytynyt, eikä hän oikeastaan halunnutkaan, vaikka tiesi, että todennäköisesti Tarjan kehotteluja paremmin oli purrut se, ettei Kate ollut oikein ikinä päässyt eroon pikkutyttömäisestä ihastumisestaan Stumppiin. Mutta eipä se häntä häirinnyt, huvitti vain, ellei säälittänyt. Hän lähetti Katen ensitöikseen hakemaan varasängyn ullakolta ja otti itse särkylääkkeen ja torkut sillä aikaa, kun tyttö ruuvasi sen jalkoja paikoilleen. Hän ei tiennyt, oliko Tarjan ”pari päivää” tarkoitettu vain lohdutukseksi vai oliko Tarjalla jotain sisäpiirin tietoa luunmurtumista, mutta totuus oli, että nyt se oli vielä pirun kipeä.

Kate oli pysynyt samanlaisena murjottavana, silmänsä liian mustiksi maalaavana tyttönä, kuin mitä oli ollut Ilsen tutustuessa häneen, mutta yhtä hapan hän ei ollut Ilsen luona kuin kotona. Päinvastoin, hän oli oikein piristävä ja aloitti kodinhengettären hommansa käymällä kaupassa ja leipomalla suklaapikkuleipiä. Sitten he kävelivät yhdessä Ilsen kanssa hakemaan Miilan hoidosta ja istuivat naurusta ulvoen katsomassa videoita kun Stumppi tuli kahdeksan aikoihin. Ilseä vähän kismitti miehen viipyminen. Olisi voinut edes soittaa ja kysyä, miten hän pärjäsi ja saiko hän lapsen päiväkodista kotiin sen sijaan, että mielenosoituksellisesti viipyi tunteja tavallista myöhempään, ihan kuin välttyäkseen kaikilta hänelle mahdollisesti lankeavilta kotitöiltä.
- Kate tulee meille vähäksi aikaa, Ilse sanoi kuitenkin vain, viitsimättä ruveta siinä Katen nähden nalkuttamaan.
- Jaaha, sanoi Stumppi ja meni keittiöön tutkimaan jääkaappia.

Kate touhuili miten parhaiten taisi Ilsen ohjeiden mukaan. Miilan kanssa hän oli aika taitava, mutta ruoanlaitto oli riskipeliä ja siivoaminen jotain ihan onnetonta. Ilse alistui siihen, että saisi itse hoitaa suursiivouksen joskus paljon joulun jälkeen parannuttuaan, sillä tuntui, että imurinkin kanssa Kate onnistui vain siirtämään villakoira-armeijoita yhdestä nurkasta toiseen. Stumppi jaksoi olla vieraanvarainen ja kohtelias pari päivää, sitten hän palasi normaalielämään, röhnötti sohvalla kitaten kaljaa ja katsellen telkkaria tai sitten uppoutuneena johonkin omaan maailmaansa kuulokkeet korvilla.
- Eikö se tykkää siitä, että mä olen täällä? Kate kysyi.
- Ei se sitä haittaa, tommonen se on aina, Ilse paljasti.
- No ei siitä paljon seuraa ole.
- Ei.

Viikonloppuna Stumppi meni tietenkin ulos. Ilse varoitti Katea, ettei hämmästyisi, jos heräisi yösydännä kompurointiin.
- Ai, sillä on pikkujoulut, sanoi Kate pitkämielisen näköisenä.
- Jotain semmosta joo.
Ei Stumppi aina kolistellut tullessaan, mutta sillä kertaa kyllä. Ilse avasi toista silmäänsä sen verran, että tarkisti Miilan nukkuvan edelleen, käänsi kylkeä ja jatkoi uniaan, mutta heräsi jonkin ajan kuluttua uudelleen. Oliko hän kuullut mitään vai uneksinut? Stumppi ei ainakaan ollut tullut nukkumaan. Joskus hän oli kyllä simahtanut eteisen lattialle, ja se olisi tietysti vähän noloa nyt, kun Kate oli täällä. Ilse päätti mennä katsomaan.

He istuivat keittiössä, Stumppi ja Kate, molemmat kaljapullon kanssa. Stumpin tukka roikkui silmillä ja pää nyökähteli, Katen ilme meni pelästyneeksi, kun hän huomasi Ilsen.
- Me vaan juteltiin, hän sanoi.
- Tietysti te vaan juttelitte, Ilse sanoi ja tuijotti pulloa Katen kädessä. – Etkö sä ole liian nuori juomaan tota?
- Ilse hei, Kate nauroi. – Tässä iässä sä olit ryypiskelly jo lähemmäs kymmenen vuotta, sä olet kertonu. Ja niin olen mäkin.
- Hurja lapsi, Ilse mutisi, kun Stumpin pää kolahti pöytään. – Mees nukkumaan.
- Viedäänkö me toi sänkyyn? Kate kysyi asiallisesti katsoen Stumppia.
- Ei. Herätköön tosta, jos se oppisi siitä jotain, Ilse sanoi ja meni takaisin nukkumaan.

Vajaan viikon kuluttua Ilsen kättä ei särkenyt enää juurikaan ja Kate meni takaisin kotiin. Kipsin kanssa pystyi itse asiassa aika hyvin toimimaankin, kun ei tarvinnut varoa kipua. Jopa Miilan kylvettäminen onnistui, kunhan puki muovipussin kipsin päälle. Jouluksi he kyllä menivät Marjaniemeen, ja sen jälkeen Ilse kävi hakemassa lisää sairaslomaa. Luut olivat luutuneet jotenkin puutteellisesti ja häntä katsottiin kuin kummajaista ja kysyttiin, joiko hän maitoa. Stumppi, joka oli alkuun ollut myötätuntoinen ja ymmärtäväinen, alkoi kyllästyä hänen sairaslomaansa.
- Koska sä oikeen aiot palata takasin töihin? hän kysyi, kun Ilse sai kirjeen, jossa sanottiin, että hän alkaisi palkan sijaan saada sairaspäivärahaa, jota piti anoa ja blaa-blaa.
- Kunhan lääkärit sanoo, sanoi Ilse.
- Ja páskat, istut täällä vaan laiskottelemassa ja levittämässä persettäs. Ipanakin pitää raahata hoitoon joka päivä, maksaahan sekin.
Ilse katsoi häntä loukkaantuneena.
- Sinähän se oletkin oikee työn sankari. Pelkäät vaan joutuvasi maksamaan jostain jotain.

Meni helmikuulle, ennen kuin Ilse lopulta sai luvan palata töihin. Hän oli pari kertaa käynyt toimistolla viemässä uusia sairaslomalappusia ja juttelemassa porukan kanssa, ja nämä olivat vaikuttaneet sen verran työn uuvuttamilta, että hän oletti olevansa kovasti tervetullut. Siksi olikin yllätys tulla toimistoon, missä ei kuulunut tervetulotoivotuksia tai tavanomaista sanailua ja radiokin kuulosti siltä, kuin joku olisi vain unohtanut sen päälle ja olisi viikonloppu. Vain ilmastointi hurisi.
- Onko joku kuollut? Ilse kysyi katsellen ympärilleen. Petri ja Johannes istuivat omilla paikoillaan, Satu omallaan pureskelemassa kynsiään, ja kaikki olivat hiljaa.
- Lue sähköpostisi. Meitä irtisanotaan, sanoi Satu lopulta.
- Ei kai, Ilse sanoi ja kiirehti koneelleen. Tietenkään hän ei muistanut salasanaansa, joten hän hyppäsi seuraavaksi Sadun luo lukemaan tämän olan yli.
- Kannattavuutta, tehostamista, kenkää, Satu summasi.
- No niin, oli kiva tutustua, minä ainakin saan kenkää, Ilse sanoi masentuen.
- No älä nyt vielä maalaa piruja seinille.
- Hei, ketä se kurppa vihaa? Ketä ilman te ootte selvinneet ensin kokonaisen äitiysloman ja sen jälkeen kymmenen viikon saikun? Mä taidan lähteä saman tien takasin ja mennä työvoimatoimistoon, Ilse sanoi.
- Et sä nyt voi mihinkään lähteä. Nyt sun pitää pelastaa meidät tästä suosta, missä me ollaan. Eikä tässä nyt sitä paitsi tällä viikolla ketään irtisanota. Pitää niiden olla harkitsevinaan, että kehen iskeä.

Ilseen ne kuitenkin iskivät. Onneksi hän ei kuullut sitä Karinilta vaan tämän esimieheltä, joka vaikutti olevan aidosti pahoillaan ja jonka silmiä Ilsen ei niin kovasti tehnyt mieli kaivaa ulos kuopistaan. Aika lailla kuitenkin.
- Sulla on kuukauden irtisanomisaika, eikä me tietysti voida vaatia, että sä olet ahkerimmillasi täällä enää, mies sanoi.
- Onko mun pakko olla täällä? Ilse kysyi.
- Ei.
- Selvä, hyvästi sitten. Laitatko työtodistuksen postissa.

Sen lupauksen saatuaan Ilse marssi paikalleen. Hän olisi mielellään tuhonnut kaikki keskeneräiset työnsä, mutta siitä olisi koitunut kohtuutonta haittaa Sadulle ja pojille, niinpä hän vain nappasi Miilan kuvan koneen päältä ja lähti. Muut olivat kuka missäkin, ehkä asiakkailla tai syömässä tai tupakalla, mutta ei Ilsen hermo riittänyt odottaa. Hän halusi pois täältä ja pian. Hän halusi vetää perskännin ja sen hän onnistuikin tekemään, kiitos Tarjan ja Katen, joille sopi, että hän vei Miilan heille saman tien.
- Totta kai sä saat töitä, Tarja lohdutti. – Olethan sä saanut tähänkin asti.
- Niin, mutta tänään mä en jaksa, Ilse huokaisi. – Älä sano isälle, mutta mä aion mennä Alkoon, ostaa pullon viinaa ja juoda sen.
- Mä voin tulla auttamaan sua, Kate sanoi silmät kirkastuen, mutta sulki suunsa, kun Tarja mulkaisi häntä.
- Tule vaan jos haluat, Ilse sanoi. – Ja jos Tarja jaksaa yksin hoitaa vauvan ja päästää sut. Seura ei olisi pahitteeksi. Yksin ryyppääminen on alkoholismin alku ja silleen.
Tarja näytti vähän aikaa kauhistuneelta, mutta huokaisi sitten.
- Aikuisiahan te kai olette. Ette kai te itseänne kuoliaiksi juo.
- Mulla ei ole mitään aikomusta tappaa itseäni ja jättää elämäni valoa orvoksi, sanoi Ilse ja rutisti Miilaa. – Mä vaan haluan nyt johonkin purkaa kaiken tän suuttumuksen, valittaa jollekin.
- Entä kickboxing? uskalsi Tarja ehdottaa, mutta siinä vaiheessa Ilse ja Kate olivat jo menossa.

He päätyivät Ilsen luo, tietenkin, parin Helsinginkadun Alkosta haetun pullon kanssa ja jos Ilsen mielessä oli häivähdyskään huonoa omatuntoa se liittyi vain ihan hiukkasen Miilaan ja enimmäkseen Kateen.
- Ei tää ehkä ollu hyvä idea, Ilse sanoi katuvaisesti.
- Miten niin ei ollu? Musta oli!
- Tarja pitää mua ihan hirveänä.
- Ja mitäs väliä sillä muka on? Kate kysyi.
- Ei ehkä sulle mutta mulle on.
- Äh, on kai se itsekin joskus ollut nuori. Miksei me muuten mentäisi jonnekin ravintolaan, tanssimaan?
- Juu ei. Mua ei yhtään huvita tänään pitää hauskaa, mä haluan pitää ikävää. Sori.
He leiriytyivät Ilsen olohuoneeseen. Hän selaili pienen läjän Hesareita ja repi muutamia työpaikkailmoituksia talteen, mutta kyllästyi sitten.
- Oikeesti, mä taidan päätyä Alepan kassaksi, hän sanoi ja laskeutui lattialle selälleen.
- Ei semmoseksi pääse, mä olen yrittänyt, sanoi Kate.
- Hienoa. Mulla ei siis ole mitään tulevaisuutta, Ilse sanoi masentuneena.

Stumppi riemastui ihan vietävästi tullessaan kotiin ja kuullessaan, että hän oli ainoa, jolla siinä perheessä oli töitä.
- Et kai sä kuvittele, että mä pystyn elättämään sut ja muksun ja maksamaan sun asuntolainaasi? Älä edes kuvittele!
- Artsi elättää Kaisan ja Jessin, huomautti Ilse.
- No se onkin munaton nössö.
- Ei kai se ihan munaton voi olla, jos se on saanut lapsen aikaiseksi, Ilse sanoi vihaisesti. – Ja kai mä jotain löydän. En ehkä ihan omalta alalta, enkä ehkä yhtä hyväpalkkaista mutta jotain. En mä koskaan kuvitellutkaan, että sua huvittaisi elättää omaa lastasi.
- Ja mistä mä tiedän, että se on mun? Stumppi tiuskaisi ja lähti takaisin ulos. Kate istui ja kuunteli silmät pyöreinä.
- Tervetuloa todellisuuteen, Ilse sanoi väsyneesti.

Myöhemmin alkoi kyllä vaikuttaa vähän siltä, että Stumppi oli tavallaan tyytyväinenkin siitä, että Ilse oli saanut potkut. Se hiveli hänen omanarvontuntoaan. Eipähän voinut akka enää hyppiä silmille ja olla olevinaan parempi. Stumppia oli ärsyttänyt suunnattomasti se, miten riippumaton Ilse oli hänestä ollut. Ei edes hänen nimensä kelvannut postiluukkuun. Se oli melkein sen arvoista, että hän joutuisi ehkä käyttämään vähän enemmän rahaa asumiseen ja lapseen.

Mutta sitten kaikki repesi. Ilse oli ollut kotona ehkä kolmisen viikkoa, soittanut ainakin tusinan verran työpaikkailmoituksia läpi ja lähetellyt saman verran hakemuksia mutta päässyt vain yhteen haastatteluun asti. Häntä alkoi ahdistaa, eikä hän saanut nukuttua. Niinpä hän istui eräänäkin perjantai-iltana myöhään keittiön pöydän ääressä tuijottaen seinää ja miettien synkkiä ajatuksia, kun Stumppi tuli myöhään kotiin käytyään tavalliseen tapaan nollaamassa viikon työt kavereidensa kanssa ravintolassa.
- Etkö sä voisi vähän rajottaa tota juomista? Ilse kysyi, kun hän hoippui sisään. – Siihen menee kauheesti rahaa.
- Älä sä mun rahoista huolehdi, huolehdi omista olemattomistasi, Stumppi sanoi ilkeästi.
- Ei hemmetti, tästä ei tule enää mitään, Ilse tajusi. – Ei tää ole mitään elämisen arvosta elämää.
- No nytkö sä ahdistuit? Pitääkö mun paijata sua, ettet sä vedä itteäsi hirteen? Stumppi pilkkasi.
- Mä en kaipaa sun paijailujasi, Ilse suuttui ja sen verran kovaäänisesti, että Miila heräsi siihen ja alkoi itkeä. Tai ehkä hän oli herännyt jo Stumpin tullessa, kun ulko-ovi oli kolahtanut.

- Ja toi penteleen mölyapinakin, nyt mä hiljennän sen kerrankin, Stumppi hermostui ja lähti kohden makuuhuonetta. Ilse meni pelästyneenä perässä, ja ehti hädin tuskin väliin, kun Stumppi nappasi lapsen sängystä ja alkoi ravistella sitä.
- Päästä irti siitä! hän huusi ja yritti saada kiinni jostain, lapsesta, Stumpista, mistä tahansa, ja Miila huusi kuin henkensä hädässä. Lopulta hän puri Stumppia käsivarresta kun ei muutakaan keksinyt. Tämä karjaisi kivusta, irrotti otteensa Miilasta ja kääntyi lyömään Ilseä niin, että tämä tipahti polvilleen lattialle. Päässä tuntui oudolta, mutta näytti Stumppikin pelästyneeltä.

- Hei, en mä tarkottanut, hän sanoi ja Miila jatkoi itkuaan. Ilse tunnusteli poskeaan, nousi hitaasti seisomaan ja nosti lapsen syliinsä.
- Nyt sun on parempi lähteä, hän sanoi Stumpille.
- Mihin muka?
- Pois täältä. Nyt tää loppui. Mua ei lyödä, eikä mun lasta.
Hän taisi näyttää sen verran vaaralliselta, että Stumppi totteli. Ilse meni perässä eteiseen ja pisti varmuusketjun kiinni hänen perässään. Miila alkoi vetää välillä henkeä rääkäisyjen välissä ja nikotella, ja lopulta se hiljeni, kun Ilse sammutti valot ja käpertyi sen kanssa sängylle.
- Nyt tässä ollaan vaan sinä ja minä, hän sanoi ja lapsi pisti peukalon suuhunsa. – Ja meidän pitäisi keksiä jotain.

  Re: Vanhempieni tarina, uusinta 2

Lähettäjä: Figaron_haamu ek 
Päivämäärä:   6.1.15 22:57:53

Siitä on jo kauan, kun oon tän viimeks lukenu ja ai että mä nautin! :) vihdoin vihdoinvihdoinvihdoin äklö-Stumppi katoaa kaukaisuuteen <3

  Re: Vanhempieni tarina, uusinta 2

Lähettäjä: ella 
Päivämäärä:   6.1.15 23:13:13

Mitämitämitä, ei tämmösee kohtaa salli tarinaa jättää !! :D

  Re: Vanhempieni tarina, uusinta 2

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   7.1.15 17:00:13

Uudet ympyrät

Loppujenlopuksi ratkaisu tuntui itsestään selvältä, kunhan se vain juolahti Ilsen mieleen. Kun täällä ei kerran mikään onnistunut, vaan hän oli päinvastoin vain onnistunut sotkemaan elämänsä oikein railakkaasti, niin miksei aloittaisi kokonaan uudestaan alusta? Mikä häntä muka täällä pidätteli paitsi asuntolaina? Nita oli Italiassa, Ali hautautunut maalle, Stumpin tavarat kadonneet ja Artsilla oli Kaisa ja Jessi, joihin hän keskittyi todennäköisesti täysin unohtaneena, että oli joskus ollut rakastunut Ilseen ja varmasti aavistamatta, miten asiat nyt olivat keikahtaneet. Eikä Ilse tosiaankaan aikonut valistaa häntä. Oliko mitään säälittävämpää kuin tyhmä naisihminen, joka tajusi sittenkin pitävänsä miehestä siinä vaiheessa, kun tämä oli luovuttanut ja hankkinut perheen? Sitä paitsi Artsi oli niin kiltti, että hänelle olisi vain tullut paha mieli.

Äiti oli ihastunut mutta realisti.
- Se tulee olemaan sulle kauhea kulttuurishokki ja mitä sä ajatteli tehdä Miilalle, jos sä menet täällä töihin?
- Se onkin ainoa asia, joka on järjestyksessä, Ilse sanoi ylpeänä. – Mä otan Katen mukaan. Au pairiksi tai sen tapaiseksi.
- Ohhoh! Mitäs se siihen sanoo, ja sen äiti?
- Kate on ihastuksissaan, se kiipeilee jo seinille ja Tarjan mielestä mikä tahansa on parempi kuin että se vaan makailee kotona. Ja oppiipahan kieltä, siitä se on tyytyväinen.
Ilse ei sanonut, että Tarja epäili hänenkin palaavan kuukaudessa häntä koipien välissä takaisin.
- Entä sun asunto?
- Kai mä myyn sen. Miksi mä maksaisin siitä itseni kipeäksi kun en mä asu siinä?
- Mutta entä sitten, kun sä palaat?
- Kuka on sanonut, että mä palaan? Säkin jäit sinne kokonaan. Ja kai me saadaan alkuun asua sun luona, kunnes mä löydän jotain omaa?
- Mihin sä sitten ajattelit mennä, hotelliinko? Totta kai te saatte asua täällä, vaikka ikuisesti.

Asunnon tyhjentäminen oli suunnattoman raskasta, vaikka nyt päätöksen tehtyään Ilse oli muutoin aika valoisalla mielellä. Oli kuitenkin hidasta ja surullista pakata koko entinen elämä pois ja kauhean vaikeaa päättää, mitä ottaa mukaan ja mitä jättää taakseen, säilöä, myydä tai heittää pois. Onneksi Alilla ja Tapsalla oli iso talo, jossa oli edelleen tyhjiä huoneita, he ottivat ilomielin sinne Ilsen huonekalut.
- Tälle me ei kyllä keksitä käyttöä, Ali sanoi nauraen Miilan pinnasängystä, kun he kävivät hakemassa ensimmäisen osan, kirjahyllyn ja TV-tason ja sohvan. – Vai aiotko sä ottaa sen mukaan?
- En tosiaankaan. Mä taidan pyytää isää ottamaan sen niille. Siellähän me kuitenkin varmaan asutaan, jos tullaan joskus käymään.
- Kai te nyt joskus, sanoi Ali surullisesti. Hän ymmärsi Ilsen halun päästä jonnekin pois, mutta hänelle tulisi ikävä. Toisaalta, hän sieti tämänkin mielellään siitä ilosta, että Ilse oli lopultakin hankkiutunut eroon Stumpista. – Mikset sä muuten vuokraa tätä? Eikö myyminen ole kauhean vaikeeta nyt?
- Ei mulla ole nyt tarmoa ruveta etsimään vuokralaisia, eikä aikaakaan, mun täytyy päästä lähtemään ennen kuin mun rahat loppuu.

Ilsen isä ja Tarja olivat kuitenkin sitä mieltä, että Ilsen oli sulaa hulluutta ruveta myymään asuntoaan. Hinnat olivat alhaalla ja myyntiajat pitkiä ja he uskoivat sitä paitsi molemmat hänen palaavan piankin. Lopulta Ilse antoi periksi, kun he lupasivat etsiä vuokralaiset ja lainata tarvittaessa rahat muutamaan lyhennykseen, kunnes Ilse ehtisi asettua aloilleen ja löytäisi töitä.
- Eikö sulla ole ketään kavereita vailla asuntoa? Tarja kysyi.
- En mä tiedä kuin Stumpin ja sitä mä en huoli, Ilse sanoi otsaansa rypistäen. Hänen mielessään kävi, että ehkä Artsi ja Kaisa haluaisivat kaksioon yksiöstään, mutta päätti jättää kysymättä. Kai hän jossain vaiheessa myisi sen joka tapauksessa, ja silloin olisi ikävämpi ruveta häätämään tuttuja kuin tuntemattomia.

Heille piti kuitenkin käydä kertomassa. Sen jälkeen, kun Ilse oli syksyllä palannut töihin, hän oli nähnyt Kaisaa paljon harvemmin, eikä Artsia ollenkaan, mutta hän ei halunnut sanoa jäähyväisiä puhelimessa. Hänen piti saada nähdä Artsin vielä kerran. Niinpä hän eräänä iltana nosti Miilan rattaisiin ja käveli kylään. Kaisa kohotti hämmästyneenä kulmakarvojaan nähdessään hänet äkkiarvaamatta oven takana.
- Olisit soittanu, me ollaan kohta lähdössä Jessin kanssa satujumppaan, hän sanoi.
- No sori, mutta en mä viivy kauan. Mulla on asiaa.
- No tule sisään.
Ilse totteli ja istui varovasti sohvan reunalle riisuttuaan Miilalta haalarin ja saappaat. Artsi istui parven alla tietokoneensa ääressä.
- Mä lähden Englantiin, Ilse sanoi Kaisan kysyvälle ilmeelle, joka näytti toivovan, että hän kakaisisi pian asiansa ja katoaisi.
- Sä mitä? kysyi Artsi näyttäen siltä kuin joku olisi kalauttanut häntä halolla päähän. Kaisa näytti lähes yhtä tyrmistyneeltä.
- Miksi? hän kysyi. – Olemaanko?
- Niin, olemaan.
- Voi hitsi, ottiko se ero Stumpista noin koville, Kaisa päivitteli.
- En mä sitä sure, Ilse tuhahti.
- Miksi? Artsi kysyi näyttäen yksinkertaisesti kauhistuneelta.

- Mikä mua täällä pitelisi? Mulla ei ole edes töitä. Ilse yritti kuulostaa urhealta, mutta juuri nyt taas tuntui aika surkealta hypätä tuntemattomaan, eikä se ihan onnistunut.
- Onko siellä niitä paremmin? Artsi kysyi.
- Näyttää siltä, että missä tahansa on niitä paremmin kuin täällä. Et arvaa miten moneen paikkaan mä olen hakenut. Mä saan kohta mennä leipäjonoon.
- Sähän voit aina myydä asuntosi, sullahan on siinä rahaa kiinni vaikka miten paljon, Kaisa ehdotti.
- Tai sitten mä voin alottaa uuden elämän.
- Se on kaukana, Artsi sanoi ja Kaisa vilkaisi kelloaan.
- Meidän pitää nyt mennä tai me myöhästytään. Tulepas neiti, hän sanoi ja nosti Jessin kainaloonsa lattialta, missä tytöt olivat istuneet ja tuijottaneet toisiaan epäileväisen näköisinä, kuin olisivat muistelleet missä ja koska olivat viimeksi tavanneet.

- Koska sä lähdet? Artsi kysyi, kun Kaisa oli pukenut lapsen ja itsensä ja lähtenyt, viivyteltyään vielä hetken ovella toivottamassa Ilselle hyvää matkaa, kuin vihjaten, että tämänkin asia olisi lähteä.
- Viikonloppuna, Ilse sanoi. – Lauantaina Ali ja Tapsa tulee hakemaan loputkin huonekalut ja me mennään Miilan kanssa viimeseksi yöksi Marjaniemeen ja sitten sunnuntaina lähdetään.
- Etkä sitten voinut aikasemmin sanoa mitään?
- Mitä se olisi hyödyttänyt? Aika vasta mä tän päätinkin ja pikkusen on pitänyt kiirettä sen jälkeen.
- Voi jessus, Artsi puuskahti ja nosti katseensa kattoon. – Mä tulen kaipaamaan sua.

Sen kuuleminen tuntui suloiselta ja Ilse oli iloinen, että Artsi oli odottanut Kaisan lähtöä, ennen kuin sanoi sen. Tämä olisi vain tuhahdellut ja mulkoillut Ilseä, vaikka lause sinänsä olikin aika viaton heidän pitkän historiansa huomioonottaen.
- Hei, ei me olla nähty nytkään ikuisuuteen, hän muistutti kuitenkin.
- Mutta mä olen tiennyt, että sä olet olemassa.
- En mä lakkaa olemasta, vaikka muutankin ulkomaille, Ilse vakuutti.
- Pidä edes yhteyttä, joohan?
- Ette te katoa mun joulukorttilistalta.
- Mä haluan kyllä kuulla susta ennen joulua. Lähetä sähköposteja, ne on ilmasia. Niinhän Nitakin tekee.
- Mä lähetän sulle sähköposteja vaikka joka viikko, jos vaan saan semmosia töitä, että mulla on sähköposti, enkä joudu pizzeriaan tarjoilijaksi, Ilse lupasi.
- Hei, halataan, Artsi pyysi ilmeisesti päättäen ruveta kokonaan hempeäksi, kun oli kerran aloittanut ja mönki ihmisten ilmoille kolostaan. – Mulle tulee sua ikävä.
- Mullekin sua, Ilse sanoi tukahtuneesti, nousi ylös ja kiersi kätensä Artsin ympärille. He seisoivat siinä pitkän aikaa, siihen asti, kunnes Miila romahti pää edellä Jessin lelulaatikkoon ja alkoi itkeä.

Kate heräsi paria viikkoa myöhemmin koputukseen ovellaan, ja loikkasi sängystä sellaista vauhtia, että hänen äitinsä olisi tipauttanut silmät päästään.
- Joo, hereillä, hän sanoi ja Ilse kurkisti sisään.
- Mun pitää varmaan lähteä, mä en tiedä kauanko mulla menee matkaan. Miltä mä näytän?
- Pelottavalta, Kate tirskahti ja katsoi Ilsen hametta ja jakkua.
- Hyvä. Kai. Miila, tule tänne, Kate antaa sulle kohta aamupalaa.
Pikkutyttö taapersi huoneeseen yöpuvussaan ja Ilse meni. Hänellä oli taas yksi työhaastattelu, varmaankin viides jo. Osan hän oli hommannut itse sanomalehti-ilmoitusten perusteella, mutta ei Ilonakaan ollut ollut toimettomana, hän oli pistänyt tuttaviaan vetelemään naruista ja saanut kuulla parista paikasta, jotka eivät olleet edes virallisesti auki vielä.
- Onnea, Kate huusi perään. Hän nosti lapsen syliinsä ja lähti hiljalleen alakertaan.

Sinä päivänä Ilse palasi jo ennen puolta päivää, kun Kate harkitsi juuri lähteä Miilan kanssa puistoon.
- Miten meni? Kate kysyi ja Ilse virnisti.
- Tää oli ehkä paras kaikista tähän asti. Pidä peukkuja!
- Mähän pidän kaiken aikaa. Lähdetäänkö vähän ulos?
- Mä vaihdan vaan vaatteet, Ilse sanoi ja palasi hetken kuluttua farkut jakkupuvun tilalla. Miila sai päälleen haalarin ja pipon ja pääsi rattaisiin.
- Mä olen sulle ikuisesti kiitollinen, Kate sanoi Ilselle. – Siis Lontoo, voi juma! Mä en voi ihan vieläkään uskoa, että mä asun täällä!
- Mä olen kiitollinen sulle. En mä olisi voinut lähteä ellet sä olisi luvannut tulla mukaan – en mä olisi voinut hakea töitä lapsi kainalossa, eikä mulla ole aavistustakaan, onko täällä edes olemassa mitään päivähoitosysteemiä. Paitsi olisi kai voinut palkata lapsenhoitajan, mutta miten löytää joku luotettava ja sä tulet kuitenkin paljon halvemmaksi, Ilse tuumasi. – Ja sitten se ei tietenkään osaisi puhua suomea ja mitäs Miila olisi siihen sanonut?

He kävelivät lähimpään puistoon, missä oli muitakin lastenrattaidenlykkijöitä. Kate katseli etsivästi ympärilleen. Kunhan hän oli ensimmäisten päivien jälkeen uskaltautunut liikkeelle tutkimaan ympäristöä, hän oli täällä kaiken rohkeutensa keräten puhutellut erästä tyttöä, joka oli ollut niin suomalaisen näköinen kuin olla ja saattoi ja olikin osunut oikeaan. Sanna oli aupairina ja hänellä oli ollut mukanaan perheensä kaksivuotias Oliver. Oli ollut hauskaa jutella hänen kanssaan, sillä Katelle oli ehtinyt jo selvitä, että vaikka Lontoo sinänsä oli kokemus, ei hän kuitenkaan viihtyisi, ellei löytäisi muutakin seuraa kuin Ilsen ja tämän äidin. Sanna oli sanonut suomalaisten aupairien perjantaisin kokoontuvan merimieskirkolle ja sinne Katekin aikoi uskaltautua. Olisi vaan helpottanut, jos olisi saanut osoitteen.
- Tiedätkö sä, missä täällä on suomalainen merimieskirkko? hän kysyi Ilseltä, kun ei Sannaa tänään näkynyt.
- En, mutta äiti varmaan tietää.
- Etkö sä haluaisi tulla mun kanssa illalla etsimään sitä? Mä vähän pelkään niitä metron lippuautomaatteja.

Ilse lupasi, ja he lähtivät kaupan kautta kotiin. Toisin kuin aina aikaisemmilla vierailuilla he eivät enää juuri käyneet iltaisin ulkona syömässä. Ilona sanoi, ettei täällä ollut tapana viedä pieniä lapsia ravintoloihin, jotain hampurilaispaikkaa ehkä lukuun ottamatta, joten Ilse oli ottanut tavakseen laittaa illalla ruokaa tai sitten he hakivat kotiin jotain, pizzaa tai kiinalaista. Tosin Ilona arveli, että muutamaan hänen suosimistaan itämaisista ravintoloista vaaleakiharainen pikku tyttö olisi ollut hyvinkin tervetullut, mutta Ilse epäili, ettei suomalaislapsen suuhun saanut sieltä mitään sopivaa – lapsi parka tukehtuisi ensimmäiseen lusikalliseen miedoimmastakin annoksesta.

Ilona kaivoi heille merimieskirkon osoitteen ja päätteli lähimmän metroasemankin, jolle heidän pitäisi pyrkiä.
- Ottakaa pyyhkeet mukaan ja käykää saunassa, hän ehdotti. – Siellä taitaa olla Lontoon ainoa suomalainen sauna.
- Ehkä toisen kerran, Kate sanoi. Hän ei halunnut vieraiden ihmisten kanssa saunaan, suomalaisia tai ei.
- Hassua lähteä asiakseen kirkkoon, sanoi Ilse, kun he lähtivät pimenevään iltaan.
- Mä luulen, että se on kirkko enemmänkin nimeltään kuin olemukseltaan, Kate sanoi. – Kai se on paremminkin hotelli ja kokoontumispaikka. Mutta musta on hullua mennä nimenomaan etsimään uusia ystäviä. Sä tulet sentään saamaan työkavereita, kunhan saat töitä, mutta mä en. Vaikka kai munkin pitää jossain vaiheessa joku iltatyöpaikka keksiä. Mun matkakassa ei kestä ikuisesti.
- Kyllä mä annan sulle rahaa, kunhan alan saada palkkaa, Ilse lupasi. – Ja nyt mä voin tarjota sulle metrolipun.

Hän tunki kolikoita puolen seinän kokoiseen lippuautomaattiin, joka Katesta näytti paremminkin avaruusaluksen kojelaudalta, mutta joka kiltisti sylkäisi ulos pari läpyskää.
- Näitkö, ei se ollu hankalaa, Ilse rohkaisi.
- Kai noihin tottuu, Kate sanoi stoalaisesti. Lasikopeissa istuvat lipunmyyjät olivat melkein yhtä pahoja, mutta mieluummin hän sittenkin kääntyi sellaisen puoleen, jos mahdollista. Hän lohduttautui sillä, että nämä olivat varmasti tottuneet ymmärtämään vaikka minkälaista mongerrusta, kun olivat myyneet lippuja varmasti miljoonalle turistille. Mutta metrosta hän piti. Oli jännittävää tutkia, miten pääsisi minnekin, lukea reittikarttaa ja osata pois oikealla asemalla, puhumattakaan siitä, että sitä saattoi tuntea itsensä ihan suurkaupunkilaiseksi kaikkien paikallisten seassa.

Ilse aikoi jättää hänet merimieskirkon ovelle, mutta Kate tarrasi hänen käsivarteensa kuin hengen hädässä.
- Sun on pakko tulla mun kanssa sisään. Mä en uskalla mennä yksin. Mä lähden ennemmin heti sun mukana takaisin kotiin.
- Kate, Kate, Kate, Ilse puisteli päätään, mutta nyökkäsi sitten. – Okei, tulenhan mä. Siellä on varmaan jonkinlainen kahvila.

Niin siellä olikin, mutta ensin Ilse halusi lukea läpi ilmoitustaululta kaikki mainokset eri tapahtumista.
- Miltä kuulostaisi mimmiliiga? Jalkapalloa lauantaisin, hän kysyi Katelta.
- Joo, tulkaa ihmeessä mukaan, meitä on liian vähän, puuttui puheeseen tyttö, joka seisoi tiskin takana kuin hotellissa ainakin. – Te ootte uusia? Mä olen Mailis.
- Me ollaan oltu täällä vasta pari viikkoa, sanoi Kate epävarmasti, mutta tyttö hymyili lämpimästi ja osoitti erästä ovea.
- Tervetuloa, tuolla on meidän suuri olohuone. Siellä on vielä vähän hiljasta, mutta ei ole kauan, jos vanhat merkit pitää paikkansa.
- Mä en halua viipyä kauhean kauan, mutta katotaan, jos sieltä saisi teetä, sanoi Ilse.
Sieltä sai, ja siellä oli suomenkielisiä lehtiä, joita he ahnaasti selailivat, mutta sitten Ilse alkoi vilkuilla kelloaan.
- Tykkäätkö sä huonoa, jos mä menen jo? Mä en haluaisi jättää Miilaa koko illaksi äidin kanssa, kun se on tehnyt viiskymmentä tuntia töitä. Hän katsoi vähän huolissaan Katea, joka tuntui täällä suurkaupungissa kauhean pieneltä ja nuorelta. Ei kuitenkaan täällä, tässä nimenomaisessa paikassa. Hän katsoi parhaillaan sisään tulevaa nuorta naista ja nyökkäsi Ilselle.
- Mene ihmeessä. Toi on se Sanna, jonka mä jo tiedän, mä jään juttelemaan sen kanssa vähäksi aikaa ainakin.
- Ja sä osaat varmasti takaisin?
- Osaan, Kate lupasi.

  Re: Vanhempieni tarina, uusinta 2

Lähettäjä: ella 
Päivämäärä:   7.1.15 18:42:35

awwww, artsi pelasti päivän :D e oisko mitään paikkaa mistä sais luettua etukäteen, en millään malta aina odotella uutta pätkää... :D

  Re: Vanhempieni tarina, uusinta 2

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   7.1.15 19:36:41

Eipä oo, kun sivut lakkas toimimasta :/

  Re: Vanhempieni tarina, uusinta 2

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   8.1.15 17:12:34

Jouluksi kotiin

Ilse löysi kuin löysikin töitä, hän pääsi ohjelmoijaksi erään ison firman kehitysosastolle ja se, että sai palkkaa, helpotti sopeutumista huomattavasti. Onneksi hän oli jo edellisessä paikassaan tottunut käyttämään englanninkielisiä tietokoneita ja ohjelmia, se helpotti nyt huomattavasti elämää, joskin hänellä oli sitten muuta omituista, mihin totuttautua. Kuten tunnin tai ylikin kestävät lounastunnit, joilla saatettiin juoda olutta ja joiden jälkeen sitten sai kököttää töissä yömyöhään. Hän teki itsestään mieluummin kummajaisen saapumalla töihin aikaisin, käyttämällä ruokatuntiin vain sen aikaa, mitä meni syömiseen ja sai sen anteeksi vedotessaan siihen, että hänen piti ehtiä päästämään lapsenvahti vapaalle.

Se oli tottakin, tavallaan. Kate oli sopeutunut vielä nopeammin kuin Ilse oli uskaltanut toivoakaan, kun aluksi oli näyttänyt siltä, ettei tyttö uskaltanut omin päin ulos talosta. Kiitos kuului suurelta osalta merimieskirkolle, mistä hän oli löytänyt uusia ystäviä vaikka miten, ja näiden kautta hän oli hommannut itselleen työpaikankin. Hän kävi perjantaisin ja lauantaisin auttamassa tiskaamisessa ja plokkaamisessa eräässä pubissa, jonka baarimikon kanssa yksi auppareista heilasteli. Ei siitä paljon tienannut, mutta vähän taskurahaa, tai itse asiassa aika hyvinkin, sillä tiskarikin sai osuutensa, kun tippikuppi jaettiin illan päätteeksi.

- Joko sä alat kohta kyllästyä meihin? Ilse kysyi äidiltään tarjotessaan hänelle osaa palkastaan vuokraksi.
- Lakkaa miettimästä muuttamista, Ilonsa sanoi päättäväisesti. – Ei sulla ole varaa omaan asuntoon kunnon alueella ja se olisi hulluutta muutenkin, kun täällä on kerran tilaa.
- Mutta…
- Mä en halua! Etkö sä usko?
Ilse uskoi, sillä hänkään ei halunnut muuttaa. Hän oli tarpeeksi vanha pystyäkseen taas asumaan äidin kanssa, etenkin, kun he olivat paremminkin kaveruksia eikä painolastina ollut mitään kipeitä kasvatusyrityksiä murrosiässä. Ilona tuntui nauttivan siitä, että talossa oli hälinää. Katen uudet ystävät pistäytyivät aina välillä ja Miila nyt oli muuten vaan eläväinen. Ilona joutui hommaamaan portin portaiden alapäähänkin, sillä tyttöä kiinnosti kovasti kiivetä portaita ylös ja se tapahtui suunnattoman vikkelästi.

- Mä oletin, että mulla olisi ollut enemmän ikävä Suomeen, Ilse sanoi miettiväisesti.
- Tää on ihana paikka, Ilona sanoi kiintyneesti.
- Musta tuntuu kuin mä olisin asunut täällä muutaman vuoden eikä vaan muutamaa kuukautta. Sopiiko muuten, että Nita pysähtyy täällä elokuussa, kun se lähtee lomalle? Se saa sieltä ihan järjettömän halpoja lentoja tänne.
- Jos sun sänkyysi sopii.
- Nita sopii mun sänkyyn aina.

Kesän tullen Tarja ja isä alkoivat Suomessa huolestua, kun ei tyttäriä kuulunut takaisin kotiin. He olivat todellakin olleet lähes varmoja, etteivät he kauan jaksaisi puhua englantia ja yrittää pärjätä, ainakaan Kate, Ilse nyt saattoi välillä olla yllättävänkin itsepäinen.
- Älkää kuvitelkokaan vievänne multa lastenhoitajaa, sanoi Ilse uhkaavasti, kun he soittivat ja sitten, kun hän antoi puhelimen Katelle, tämä pisti paremmaksi.
- Mulla ei ole mitään aikomusta tulla takasin lähiaikoina. Ei, mä taitasin jäädä tänne, vaikka Ilse lähtisi takasin. Mulla on kivaa! tyttö lateli ja haroi lyhyitä hiuksiaan, jotka oli juuri käynyt kuudella punnalla leikkauttamassa ja värjäyttämässä Vidal Sassoonin kampaamokoulun opiskelijoilla.

Ilse oli rakastunut suurkaupunkiin. Hän oli ystävystynyt muutaman Katen kaverin ja parin työkaverin kanssa ja hänestä joka-aamuinen työmatka ruuhkametrossa oli auttamattoman romanttinen. Hän tunsi olevansa elokuvassa, kun hän ahtautui kyytiin pahvinen kahvimuki kädessään ja iso salkkumainen olkalaukku olallaan, ihan niin kuin Ilonallakin. Se oli lähinnä näön vuoksi mukana, ei hän siellä mitään elämää tärkeämpiä työpapereita kuljetellut, ei hänellä Miilalta ollut aikaa tehdä kotona töitä, mutta se sopi kuvaan, jonka hän halusi antaa. Ja oli siellä kuitenkin jotain elämää tärkeämpää, ohut pahvikansio, johon hän oli säilönyt Artsin ja hänen välisen sähköpostikirjeenvaihdon. Hän tunsi itsensä kerta kaikkiaan hupsuksi tehdessään niin, mutta hän halusi pitää sen mukana vaikkei siinä edes ollut rakkauskirjeitä, tavanomaisia kuulumisia vaan. Hämäyksen vuoksi hän säilytti samassa paikassa printtejä kaikista Nitan sähköpostiviesteistä. Alillakin oli töissä sähköposti, mutta näin kesällä hän ei tietenkään ollut siellä vaan he joutuivat soittelemaan pysyäkseen perillä toistensa kuulumisista.

Juuri ennen Nitan lomamatkaa Ali soittikin, mikä oli aika harvinaista. Yleensä Ilse soitti hänelle töistä, mikä ei tarkkaan ottaen ollut ihan sallittua, mutta kukaan ei kuulemma ruvennut nipottamaan, ellei sitten joka päivä puhunut tunnin ulkomaanpuheluita ilman ulkomaisia asiakaskontakteja.
- Mee mun työhuoneeseen, se ei kuulostanu hyvältä, Ilona sanoi vastattuaan ja Ilse pomppasi pystyyn lattialta, missä oli leikkinyt Miilan kanssa.
- Kuka se oli? Isä?
- Ei, Ali, ja musta kuulosti kuin se olisi itkenyt.
- Ei Ali ikinä itke, Ilse sanoi ja juoksi säikähdyksissään toiseen kerrokseen. Oliko Marumballe sattunut jotain?

Se oli pahempaa. Ali ei itkenyt enää, kun Ilse nosti yläkerran luurin ja kuuli Ilonan sulkevan alakerran puhelimen, mutta kyllä hänen äänensä sortui, kun hän sanoi vaisun haloon jälkeen:
- Ilse, Tapsa on kuollut.
Ilse ei osannut sanoa mitään, mutta hän tunsi miten hänen omatkin silmänsä alkoivat salakavalasti valua.
- Mitä sä oikeen hourit? hän kysyi kiukkuisesti. – Miten niin?
- No miten hevosmiehet kuolee, Ali naurahti kostealla äänellä. – Yksi kilipää ori potkaisi sitä töissä päähän. Se oli sitten siinä.
- Ei tommosta voi tapahtua!
- Näkyy vaan tapahtuvan.
- Voi herrajumala, mä en tiedä, mitä sanoa.
- Älä sanokaan mitään, mä en pysty kuuntelemaan mitään. Mun vaan piti soittaa ja kertoa, voisitko sä kertoa Nitalle? Mä en jaksa montaa tämmöstä puhelua, Ali sanoi ja sitten hän lopulta itki. Ilse toivoi enemmän kuin mitään muuta, että olisi ollut siellä, vieressä.

- Mä tulen sinne, hän sanoi nopeasti.
- Ei, Ali sanoi ja tuntui taas kokoavan itsensä.
- Mutta hautajaisiin…
- Tapsan vanhemmat haluaa sen sinne Pohjanmaalle, sukuhautaan. Eikä sun tarvitse tulla sitä varten, mun äiti tulee mun kanssa.
- Nita ehtii sinne siksi, Ilse tajusi. – Se pysähtyy täällä vaan viikonlopun.
- Mä menen nyt koittamaan nukkumista, Ali sanoi siihen kommentoimatta sen enempää.
- Miten sä saat nukuttua?
- Mulla on nappeja.
- Ethän sä ota niitä liikaa? Ilse kauhistui.
- En. Mulla on hevoset hoidettavina.
- Ali!
- No oikeesti niin.
- Rakas kulta ystävä, mä tekisin mitä tahansa…
- Mä tiedän, Ali sanoi soinnittomalla äänellä. – Sä et vaan voi tehdä mitään.

Ilse romahti pieneksi läjäksi lattialle, kun Ali oli lyönyt luurin hänen korvaansa. Tapsa! Ainoa mies, joka oli ikinä saanut Alin kasvoille sen kullanhohtoisen ilmeen! Miten hän muka pystyisi kertomaan sitä eteenpäin, kun hän ei halunnut itsekään tajuta koko juttua? Hän päästi ilmoille surumielisen ulvonnan, jota hän ei saanut loppumaan, ennen kuin Ilona tuli katsomaan, miksi hän viipyi.
- Äiti? Eihän nuoret ihmiset saa kuolla? hän kysyi.
- Kuka on kuollut? Ilona kysyi kauhuissaan.
- Alin mies – tai poikaystävä - mä en kestä sitä, miten se voi?

Tietysti se pahin tuska meni ohi, niin se meni Aliltakin, ja ehkä jollain hullulla tavalla häneltä helpoimmin. Hänen tarvitsi kuitenkin vain ajatella vain omaa itseään – mihin hän ei pystynyt – ja sitten Tapsan vanhempia, joilla oli ehkä vielä vaikeampaa. Nita vain syyhkäisi läpi Lontoon ja painui heti ensimmäisellä mahdollisella lennolla Suomeen. Ilse kävi kyselemässä lentoja, mutta sitten Nita soitti ja raportoi.
- Ei se huoli muakaan mukaan hautajaisiin, se menee äitinsä kanssa.
- Miten se jaksaa?
- Yllättävän hyvin, Nita sanoi. – Se lohduttaa mua ja sen äitiä.
- Rutista sitä mun puolesta, Ilse sanoi apeana.
- Joka kymmenes minuutti. Mä menen hoitamaan hevosia siksi aikaa kun ne on reissussa.
- Sinä?
- No ei mun tarvii kuin katsoa että niillä on vettä. Voi Ilse, tää on kamalaa!
- Niin on, Ilse itki. Mitä valittamista hänellä muka oli elämässään? Hänellä oli sentään Miila ja äiti ja Artsi oli tukevasti elossa, vaikka olikin parintuhannen kilometrin päässä ja naimisissa toisen kanssa.

Ali tuntui kuitenkin pärjäävän ihmeen hyvin. Ilse soitteli hänelle joka viikko ja lähetti sähköpostia vielä useammin ja Ali lohdutti häntäkin.
- Elämä on epäreilua ja se siitä, hän sanoi tylysti. – Äläkä aina itke tai saat lakata soittelemasta.
- Mutta mulla on niin paha mieli. Miten sä jaksat?
- Pakko jaksaa. Onneksi mulla on noi hevoset, pakko nousta ylös aamuisin.
- Sano, jos sä haluat seuraa, mä tulen.
- Etkä tule. Sä pysyt siellä ja teet töitä. Mä olen ihan kunnossa, oikeesti. Mä aion ostaa tän talon. Oli hyvä, ettei me ehditty tehdä sitä yhdessä, nyt tässä ois hirveä selvittäminen sen vanhempien kanssa, kun ei me olla naimisissa. Ne on jo ihan repaleina koska mä sain Tapsan henkivakuutuksen.
- Miten sulla on rahaa siihen?
- Äiti auttaa.
- Mutta etkö sä ole yksinäinen?
- Olen tietysti, mutta on mulla muitakin ystäviä kuin sinä ja Nita. Ton vuokrahevosen omistaja on kiva, ja Artsi käy Jessin kanssa aina välillä. Se on ostanut auton.
- Artsi? Ilse kysyi terävästi. – Entä Kaisa?
- No on sekin joskus mukana. Ja mulla on kissa. Sen nimi on Mooses.

Ilse ei siltikään voinut kuvitella, että Alilla olisi mitenkään mukavaa, mutta ei hän Lontoosta käsin oikein voinut sen enempää tehdä.
- Mä tulen jouluksi ja änkkään asumaan sun luo, hän uhkasi.
- Tee se, se olisi kivaa, Ali sanoi ja kuulosti siltä kuin olisi tarkoittanutkin sitä ja juuri niin Ilse aikoikin tehdä. Katekin lähti käymään kotona, Tarja vaati sitä ehdottomasti.
- Musta on kurjaa jättää sut jouluksi yksin, Ilse sanoi äidilleen.
- En mä muunlaisiin jouluihin ole tottunutkaan. Vietetään me uusi joulu sitten kun te tulette takaisin. Mitä sillä väliä jos se onkin viikon verran väärässä kohden?

Suomessa oli kirpakankylmää ja Ilse haisteli ilmaa ihastuneena, kun he pääsivät ulos lentoasemalta. Lontoossakin paleli, mutta siellä sää oli märkä ja harmaa, eikä pikkupakkasesta ollut tietoakaan.
- Talvi on täällä parempi, myönsi Kate ja Miila tuijotti suurin silmin valkoista maata.
- Se on lunta, Ilse sanoi. Tyttö ei tietenkään voinut muistaa ensimmäisistä talvistaan mitään, eikä Lontoossa ollut vielä satanut lunta. Ehkei sataisikaan.
He ottivat taksin ja ajoivat Marjaniemeen, missä heidät vastaanotettiin melkeinpä myrskyisästi.
- Susta on tullut iso, Tarja sanoi Katelle, joka antautui halattavaksi vähän irvistäen. – Ja sulle on soittopyyntö, hän sanoi Ilselle.
- Ali? tämä arvasi. – Se tietää että mä olen tulossa tänään. Mä mietin että jos isä veis meidät sinne.
- Kai te nyt yhdeksi yöksi jäätte?
- Alilla on paremmin tilaa, Ilse sanoi ja meni puhelimeen halattuaan pikaisesti isäänsä ja annettuaan Miilan tämän syliin. Lapulla puhelimen vieressä ei ollut kuitenkaan Alin nimeä vaan Artsin ja Ilse tunsi, miten hänen niskahiuksensa nousivat pystyyn ja sydän nousi kurkkuun. Miksi Artsi oli tänne soittanut? No, se selviäisi kysymällä.

- Hei, minä täällä, hän sanoi hengästyneenä, kun tämä vastasi puhelimeen ja toivoi, että Artsilla olisi ollut pidempi nimi, jotta olisi voinut kuunnella tämän ääntä kauemmin.
- Oliko teidän kone myöhässä vai muistinko mä väärin mihin aikaan teidän piti tulla? Artsi kysyi arkisesti, vaikka Ilse olisi toivonut jotain hellää ja henkilökohtaista, edes puolen pilkun verran.
- Oli se vähän myöhässä, puolisen tuntia.
- Haluatko sä kyydin Alin luo? Me ollaan menossa kylään.
- Haluan, kiitos, Ilse sanoi miettimättä. – Koska te olette lähdössä?
- Tossa tunnin päästä kai.
- No hyvä, mä ehdin ehkä juoda kahvit ja kertoa tärkeimmät kuulumiset täällä, Ilse sanoi, mutta painui suoraan puhelimesta penkomaan isoa kassiaan. Hänen pitäisi vaihtaa puhdas pusero matkalla rypistyneen tilalle ja tarkistaa meikki ja hän lukittui vessaan pitkäksi aikaa.
- Kauhea kiire, Tarja protestoi, kun Ilse lopulta malttoi istua juomaan puoli kupillista kahvia. .
- No kun on kyyti tarjolla. Jäähän Kate.
- Tuletteko te edes aattoillaksi tänne?
- Riippuu Alin suunnitelmista. Jos se joutuu sen takia istumaan siellä aattoillan yksin niin ei.

He istuivat hetken osaaottavasti hiljaa, mutta sitten ovikello soi ja Ilse hyppäsi pystyyn niin, että oli vähällä kaataa tuolinsa.
- Kate, haluaisitko sä pukea Miilan, ettei niiden tarvii odottaa – mä taisin jättää sen haalarin olkkariin, hän sanoi ja tunsi, miten sydän hakkasi kurkussa. Hän ei tahtonut saada ovea auki, ja sitten siellä ei ollutkaan Artsi vaan Kaisa.
- Hei, Ilse sanoi iloisena siitä, ettei ollut hyökännyt suoraa päätä halaamaan, vaikka halasi hän sitten Kaisaakin.
- Kauanko te viivytte? Onko Miila kasvanut? Voinko mä kantaa jotakin? Missä Miila? Kaisa kysyi yhteen hengenvetoon. Ilse ei vastannut yhteenkään kysymykseen, katsoi vain Kaisaa päästä varpaisiin ja takaisin. Tyttö oli lopultakin saanut raskauskilonsa pois ja näytti onnelliselta ja punaposkiselta.
- Sä näytät hyvältä, Ilse sanoi.
- Mä en viitsi edes sanoa samaa, sä tiedät sen itsekin, Kaisa sanoi mutta naurahti mielissään.
- Miila on valmis, sanoi Kate ja tuli hakemaan tytölle kengät jalkaan. Ilse meni hakemaan kassinsa ja puki itsekin.
- No niin, mennään.

Artsi odotti autossa ja Jessi oli turvaistuimessa etupenkillä hänen vieressään.
- Hei, Ilse sanoi ujosti nostaessaan Miilan takapenkille Kaisan huolehtiessa hänen tavaroistaan.
- Hei, Artsi sanoi ystävällisesti ja kääntyi katsomaan heitä. Hänen silmissään oli lämmin ilme.
- Hyvää joulua, Ilse sanoi, kun ei muutakaan keksinyt ja silloin alkoi sataa lunta. Kaisa ravisteli hiutaleita takiltaan tullessaan sisään autoon.
- Toivottavasti ei sada koko iltaa niin että me päästään vielä takasinkin ajamatta ojaan. Mitäs tykkäät meidän autosta? Ja jestas miten tää lapsi on pitkä! Mutta te olettekin tommosia lipputankoja te vanhemmatkin. Aiotko sä tavata Stumpin nyt kun tulit käymään?
- En, sanoi Ilse vastaukseksi viimeiseen ja Artsi lähti ajamaan. Lumisade ehkä vähän hidasti, mutta reilussa puolessa tunnissa he olivat silti perillä. Alkoi jo vähän hämärtää ja Ilse alkoi tuntea luissaan, että oli noussut aamuvarhain ja matkustanut koko päivän. Miilakin oli nukahtanut ja nojasi raskaana ja lämpimänä hänen kylkeensä.
- Täällä näyttää oikealta joululta, hän jaksoi kuitenkin huomauttaa. Alilla oli kynttilöitä ikkunoilla ja portailla paloi lyhty ja epäilemättä hän kuuli auton äänen sisään, sillä ovi aukesi, kun he alkoivat purkautua autosta ulos. Miila tupsahti istumaan lumeen ja Ilse antoi hänen jäädä siihen ihmettelemään ja juoksi itse portaat ylös rutistamaan Alia. Ei hän mitään osannut sanoa, mutta ehkä olikin parempi niin.
- Tervetuloa, Ali sanoi ja halasi takaisin. - Onko sulla matkalaukkua? Rattaita?
- Autossa. Mä haen ne.

Kaisa otti kumpaakin pikkutytöistä kädestä ja roikotti nämä ylös portaita Ilsen kiertäessä takakontille, jota Artsi parhaillaan avasi.
- Kiva nähdä sua lopultakin, tämä sanoi tekemättä elettäkään nostaakseen Ilsen tavaroita ulos, sen sijaan hänkin halusi halata.
- Samoin, Ilse sanoi ja painoi päänsä hänen olkapäätään vasten. Sitten hän irrottautui nopeasti nähdessään silmäkulmastaan Kaisan vilkaisevan heitä pitkään.
- Saa vanhoja kavereita halata, Artsi huomautti ja Ilse tunsi masennuksen hiipivän mieleensä. Vanhoja kavereita, niitä eikä mitään muuta.

  Re: Vanhempieni tarina, uusinta 2

Lähettäjä: whisky. 
Päivämäärä:   8.1.15 22:09:42

Voi, tää on kamala kohta :( Mun käy niin sääliksi Ali-raukkaa..

  Re: Vanhempieni tarina, uusinta 2

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   8.1.15 22:20:42

Älä. Mä paruin ääneen, kun kirjotin sitä.

  Re: Vanhempieni tarina, uusinta 2

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   8.1.15 22:25:58

Aivan mielettömän hyvä tarina, mä oon niin koukussa tähän. Äkkiä jatkoa, kiitos.

  Re: Vanhempieni tarina, uusinta 2

Lähettäjä: ella 
Päivämäärä:   9.1.15 18:22:20

Mulle tuli sisäinen kuolema kun tapsa kuoli. (kielioppi kunniaan.) Oisko viikonlopun kunniaksi kaksi pätkää ;)

  Re: Vanhempieni tarina, uusinta 2

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   9.1.15 18:30:33

Miksei :)
---------------------
Kylässä

Kaisa ja Artsi olivat tuoneet Alille korillisen jouluherkkuja, siinä oli Kaisan tekemiä leivonnaisia ja glögiä ja vaaleanpunainen hyasinttikin, jota Alin mustavalkoinen kissa hyppäsi uteliaana haistelemaan. Ali rupatteli nostaessaan kaapista mukeja pöydälle ja Miila ja Jessi katselivat toisiaan arvioiden, miten toiseen samanlaiseen pitäisi suhtautua. Vaikka eivät tytöt samanlaisia olleet, tietenkään, he olivat niin erinäköiset kuin mahdollista. Lopulta Miila alkoi itkeä ilman mitään muuta syytä kuin se, että häntä katsottiin. Ilse ymmärsi sen hyvin. Hänkin oli niin väsynyt, että vähän teki mieli tehdä samoin.
- Ei kai Jessi tehnyt sille mitään? Kaisa havahtui.
- Ei, se on vaan ihan puhki, raukkaparka, Ilse sanoi ja nosti tytön syliinsä.
- Mä laitoin hei teille sängyn valmiiksi yläkertaan. Pitäsikö sen päästä torkuille? Ali kysyi.
- Pitää sen kai, Ilse sanoi, vaikka hän olisi mieluummin istunut juomassa kahvia Artsia vastapäätä kuin lähtenyt viemään Miilaa nukkumaan.
- Se valvoo koko yön, jos sä nyt viet sen nukkumaan, Kaisa ennusti.
- Voi olla, mutta nyt siitä ei oo seurustelemaan. Me ollaan noustu kauhean aikasin, Ilse sanoi ja nousi.
- Heti eka ovi portaiden jälkeen – se, missä on sun sänkysi, Ali neuvoi.

Ilse löysi oikean huoneen ja laski Miilan sängylle puhtaiden lakanoiden päälle. Tyttö näytti olevan saman tien umpiunessa, mutta hämäsi vain. Aina, kun Ilse teki liikkeen lähteäkseen, hän avasi silmänsä. Hänellä ei ollut mitään aikomusta tulla jätetyksi yksin taas uuteen paikkaan ja lopulta Ilse kävi itsekin makuulle ja katseli vain kaunista lastaan, joka häilyi unen partaalla ja aina välillä raotti toista silmäänsä tarkistaakseen, oliko hän vielä siinä.
- Nuku pois, hän kuiskasi ja sitten hän nukahti itsekin.

Hän heräsi siihen, että paleli, tai sitten siihen, miten patja painui hänen allaan, tai sitten kosketukseen olkapäässä.
- Me ruvetaan lähtemään nyt, sanoi Artsi, joka oli istunut sängyn laidalle.
- En kai mä ole nukkunut koko aikaa kun te olitte kylässä? Ilse kysyi kauhistuneena.
- Suunnilleen, tai siinä tunnin vaan, mutta Kaisa haluaa jo lähteä.
- Me ei olla ehditty jutella yhtään!
- Nähdään vielä uudestaan, ennen kuin te lähdette takasin. Me voidaan tulla pyhinä käymään, Artsi lupasi ja Ilse mietti, onnistuisiko hän jotenkin huijamaan itselleen suukon – jos vain muina miehinä laskisi kätensä tämän reidelle, tai yksinkertaisesti pyytäisi? Mutta ei, se olisi asiatonta, ja sitä paitsi hänen säkällään Kaisa päättäisi juuri silloin kävellä ylös portaita.
- Tuutte varmasti? Ilse pyysi.
- Takuulla. Täytyyhän tyttöjenkin päästä tutustumaan uudestaan, Artsi vakuutti ja vilkaisi Miilaa, joka nyt nukkui raajat joka suuntaan levällään, levollisesti kuin pieni enkeli. – Se on niin sun näkönen.

Mutta silloin alhaalta kuului Kaisan kiirehtivä huuto. He olivat kuulemma jo valmiita. Artsi nousi ylös ja Ilse päätti lähteä myös hyvästelemään.
- Kannattikin meikata, hän mutisi itsekseen pyyhkiessään varuiksi silmänalusiaan ja siloitellessaan hiuksiaan. No, Kaisa olisi vain iloinen jos hän näyttäisi vähän räjähtäneeltä ja Artsi oli joka tapauksessa nähnyt hänet jo.
- Ihan hyvä sä olet, Artsi naurahti.
- Ihan hyvä ei oo tarpeeksi hyvä.
- On se.
- Hei, teidän joululahjat, Ilse muisti ja meni taas penkomaan ehtymätöntä kassiaan. Hän etsi sieltä tummanvihreän muovipussin, jonka ojensi Artsille. – Olipa hyvä, että mä muistin.

Oli jo pimeää ja Ilse ja Ali seisoivat oviaukossa vilkuttamassa, kun he ajoivat pois. Pakkanen oli kiristynyt, tai siltä tuntui, ja Ilse tärisi.
- Haluatko sä jo nukkumaan? Ali kysyi.
- En, nyt mä olen virkeä kuin varislintu.
- Entä saunaan?
Sitä Ilse mietti hetken, mutta puisti sitten päätään.
- Mä en raaski herättää Miilaa, enkä mä voi jättää sitä yksin tonne ylös nukkumaan, se säikähtää jos se herää yksin.
- Istutaan sitten vaan iltaa, Ali suostui.
- Jos mä raahaan ensin tavarani ylös ja asetun taloksi, Ilse ehdotti.

Siihen kolinaan ja rapinaan Miila kuitenkin heräsi omana aurinkoisena itsenään, nousi istumaan keskellä suurta sänkyä ja katseli pöllähtäneen näköisenä ympärilleen.
- Me ollaan kylässä, Ilse valisti.
- Nälkä, tyttö sanoi ja kun hän sai vähän ruokaa, hän oli täysin kotiutunut. Liiankin kotiutunut Alin kissan mielestä. Miila ei ollut nähnyt sellaista ennen ja se oli suunnattoman kiinnostava.

Siellä maalla oli ihan uskomattoman hiljaista ja rauhallista. Onneksi Ilse oli henkisesti varautunut siihen, mutta silti häntä kauhistutti ajatus siitä, millaista Alilla mahtoi olla siellä silloin, kun hän ei ollut kylässä. Miten tämä ei tullut seinähulluksi?
- En mä normaalisti ole lomalla, Ali nauroi. – Mä olen päivät töissä ja nyt mä nautin ihan suunnattomasti kun mä saan vaan venyä kotona kaiket päivät. Mä voin ratsastaa valosalla ja näen tehdä lumityöt. Ja nythän te ootte täällä, ja äiti tulee käymään vielä ennen joulua kanssa, mun pitää kai leipoa huomenna vähän.
- Mä autan, Ilse sanoi, ja Miila auttoi myös, ja sitten he menivät ulos leikkimään lumessa niin pitkäksi aikaa kuin vain paleltumatta saattoi.

Tapsasta Ali ei kuitenkaan halunnut puhua. Hän oli vain kertonut silloin ensimmäisenä iltana lyhyesti, mitä oikein oli tapahtunut ja itkenyt sitten vähän.
- Se ei ollut sinänsä mikään hullu hevonen, vähän pörheenä vaan, nuori ori. Tapsa ei ikinä varmaan tajunnut, mitä tapahtui. Se on aika lohduttavaa. Ja se siitä, ei puhuta siitä enempää. Mä en viitsi muistella sitä.
- Okei, Ilse sanoi ja halasi häntä.

Aatonaattona he kävivät tekemässä jouluostoksia ja iltapäivällä Alin äiti tuli kylään uuden miehensä kanssa. Hän yritti houkutella Alia aatoksi mukaan Turkuun, mutta tämä kieltäytyi ehdottomasti.
- En mä voi lähteä mihinkään, mulla on jouluvieraita, ja hevoset pitää hoitaa joulunakin. Sitä paitsi mä olen mieluummin täällä.
- Ihanko varmasti? Kristiina kysyi ja Ali nyökytteli pontevasti.
Aattona he kävivät kylässä Ilsen vanhempien luona, mutta palasivat illaksi kotiin.
- Taas uudenlainen joulu, Ilse huokaisi. – Mä en takuulla ikinä onnistu järjestämään Miilalle kunnon perinnejoulua, kun me ollaan aina eri paikassa.
- Kyllä sä joskus vielä asetut aloillesi, Ali arveli.
- Näkis vaan ja kuulis kolinaa.
- Etkö sä ole löytänyt itsellesi ketään engelsmannia?
- En mä ole etsinytkään, Ilse tuhahti. – Sitä paitsi en mä oikein ehdi tavata muita kuin työkavereita, ja semmosiin mä en enää koske.
- Miten niin et ehdi? Kai sä nyt muutakin teet kuin töitä?
- No mä oon Miilan kanssa illat. Pakko mun on sillon päästää Kate vapaalle, kun se on sen kanssa kaiket päivät. Hirveän vähän mä käyn ulkona. Ajatella, että me päädyttiin sitten kumminkin kaikki vanhoiksipiioiksi, sinä, minä ja Nita.
Ali huokaisi ja irvisti, mutta alkoi sitten nauraa.
- Hei, onkohan toi vähän ennenaikasta? Eihän me nyt olla edes kolmekymppisiä vielä.

Tapaninpäivänä Kaisa ja Artsi tulivat uudelleen kylään. Ilse nousi aikaisin aamulla kuivaamaan Miilan sinistä samettimekkoa hiustenkuivaajalla, hän oli vasta illalla muistanut pestä sen jouluaterian jäljiltä, kun se oli saanut kermavaahtokuorrutuksen.
- Meinaatko sä pukea sen noin hienoksi? Ali ihmetteli.
- Tietysti, kun tulee vieraita, Ilse sanoi.
- Sä olet meikannut, Ali huomasi.
- Tietysti, kun tulee vieraita, Ilse tuhahti.
- No niin niin, näyttää vaan oudolta, kun sä oot malttanu olla luonnontilassa jo… mitä, kokonaisen eilispäivän?
- Älä pilkkaa vanhaa ja rapistunutta. Mä meikkaan itsetuntosyistä.
- Ei sulla luulisi olevan itsetunto-ongelmia.
- Mulla ei muita olekaan.
- Jos sä olet tosissasi niin olet ihan idiootti.
- No, ei ulkonäöllisiä, Ilse myönsi. – Mitä nyt muuten vaan tunnen itteni luuseriksi. Etenkin kun The Ydinperhe tulee näytille. Voinko mä laittaa Miilalle sinisen silkkirusetin hiuksiin vai onko se jo liikaa?
- Ihan liikaa, Ali tuomitsi. – Omituista kilpavarustelua. Kai sulla on itselleskin samettileninki? Saanko mä sentään olla farkuissa ja villasukissa?
- Farkut saa kelvata mullekin, Ilse nauroi. – Rajansa kaikella.

Pikku Jessikin oli kyllä hienona ja Ali pyöritteli silmiään.
- Te olisitte voinu yhtä hyvin ostaa itsellenne isot vauvanuket, hän tuomitsi, kun Kaisa ja Ilse istuttivat tytöt olohuoneen sohvalle ja Kaisa kaivoi kameran laukustaan. Ilse nauroi, mutta Kaisa katsoi häntä vähän pahastuneena.
- Nuket? Sä et ole tosissasi.
- Kerro nyt, mitä sä oikeen teet nykyään, Artsi sanoi Ilselle ja istui tyttöjen viereen. Ilse katsahti häntä yllättyneenä. Hän oli raportoinut sähköposteissaan lähes kaikki tekemisensä sitä myöten, mitä söi lounaaksi. Hän ei voinut kuvitella, mitä Artsi vielä haluaisi tietää. Sitten hän kuvitteli ymmärtävänsä. Kaisa ei varmastikaan tiennyt heidän kirjeenvaihdostaan.
- Mitä sä aiot? Miten kauan sä aiot pysyä maanpaossa? Artsi muotoili uudestaan.
- Aa. En mä ole maanpaossa.
- Etkö sä meinaa ikinä muuttaa takasin Suomeen? kysyi Kaisa.
- Mistä mä tiedän, mitä mä ikinä tulen tekemään, Ilse naurahti. – Ei mulla vuosi sitten ollut aavistustakaan siitäkään, että mä joskus muuttaisin.
- Niin, sä olet niin impulsiivinen.
Kaisa olisi yhtä hyvin voinut sanoa häntä päättämättömäksi tuuliviiriksi. Ilse kuitenkin vain hymyili ja irrotti sitten päättäväisesti Jessin kädet Miilan hiuksista.

Ali ruokki heidät ja sitten he painuivat pihalle. Kaupunkilaisilla oli pulkka mukana, Alilla ei sellaista ollutkaan, ja lapset istutettiin siihen ja heitä tyrkittiin alas mäkeä, joka meni talolta tallille.
- Vahtisitteko te lapsia vähän aikaa? kysyi Ali äkkiä. – Mä voisin viedä Ilsen ratsastamaan.
- Nytkö? Ei mulla ole kamoja, Ilse sanoi.
- No, muuten et pääse koko lomalla kun ei Miilaa kuitenkaan voi jättää yksin. Sä voit lainata Riitan kypärää, se ei ole tulossa tänään. Ja hevostakin, tietysti, hän lisäsi.
- Menkää ihmeessä, Kaisa sanoi.
- Pikku lenkki vaan, jätetään satulat pois niin ei haittaa, vaikkei sulla oo ratsastuskamoja, Ali maanitteli, eikä Ilse oikein osannut kieltäytyäkään, vaikka sitten tietysti kävisi taas niin, että sillä aikaa Kaisa kyllästyisi kyläilyyn ja haluaisi viedä perheensä takaisin pois.
- Okei, hän sanoi arvatessaan, että ehkä Ali oli kyllästynyt ratsastamaan yksikseen.
- Menkää sisään ja laittakaa kahvia tulemaan, jos alatte palella, tai sitten mä laitan kun me tullaan, Ali sanoi ilahtuneena Artsille ja Kaisalle ja lähti hakemaan tallista suitset ja kypärät.

Alin vuokralainen oli suomenhevonen nimeltään Melankko ja Ilse oli sen verran käynyt sitä ja Marumbaa rapsuttelemassa, että tiesi sen mitä kilteimmäksi. Hän oli jo ajatellut jonain päivänä kysyä, saisiko pistää Miilan sen selkään ja talutella vähän, joten ei häntä itseäänkään juuri hermostuttanut, ellei sitten se, että mitä jos Miilalle tulisi häntä ikävä.
- Ei olla kauan, hän sanoi vain.
- Ei, eikä meidän tarvitse harjailla tai muuta, suitsitaan vaan ja kiivetään selkään, Ali sanoi.
- Jos mä tipahdan ja katkasen niskani niin sä saat sitten Miilan, Ilse varoitti ja sulki sitten äkkiä suunsa. Miten hän saattoi sanoa mitään noin epähienotunteista, hevosonnettomuuksista Ali ei varmaankaan välittänyt kuulla vitsailua. Tämä kuitenkin vain nauroi.
- Jos sä onnistut tipahtamaan sieltä niin saat multa jalkahieronnan saunan jälkeen.
- Miten mun on tarkotus päästä selkään? Ilse kysyi saatuaan suitset karvaiseen päähän.

Ali punttasi hänet ylös ja kiipesi itse taitavasti aidan päältä Marumban selkään, sitten hän lähti yli lumisten peltojen kohden kaukaisuutta.
- Mihin me ollaan menossa? Ilse kysyi.
- Mennään naapurin pihan halki niin päästään metsään.
- Eikö ne pahastu?
- Ei onneksi, ne on vaan tyytyväisiä, jos ne saa kikkareita kotiinkuljetettuna, ettei niiden tarvitse tulla kärryllä hakemaan, Ali nauroi.

Ilsestä tuntui ensin kiikkerältä, mutta hevonen oli leveä kuin sänky ja sen selkä oli tasainen. Se asteli tasaisesti Marumban perässä ja Ali ratsasti enimmäkseen taaksepäin kääntyneenä ja jutteli ja osoitteli maisemia. Vaikka ei niitä juuri ollut, ellei välittänyt eri puulajeista. Oli se silti hauskaa, kunhan Ilsen ajatukset ehtivät mukaan tallipihalta, mihin ne olivat aluksi jääneet. Takuulla Kaisa ja Artsi osaisivat lohduttaa Miilaa, jos lapselle yhtäkkiä tulisi kylmä tai iskisi ylitsepääsemätön äidinikävä. Lumen peittämä hiljaisuus sai mielen rauhalliseksi ja tyyneksi, eikä metsässä tuntunut edes kylmältä.
- Ei se ole unohtanu sua, tiedäthän sä, Ali sanoi arvaamatta, kun he alkoivat taas lähestyä kotia.
- Mitä? Ilse sanoi hätkähtäen hereille ajatuksettomasta levollisuudesta.
- Artsi.
- Ei kai niin. Miten se olis voinu? Mehän kirjotellaan toisillemme suunnilleen kerran viikossa, Ilse sanoi. – Tosin Kaisa ei taida tietää siitä, niin että älä kerro.
- En mä sitä… tai no, niin, Ali huokaisi.
- Mitä sitten? Ilse kysyi ja toivoi että hänen äänensä olisi ollut vähemmän innokas.
- Sitä vaan, että sä olit hölmö kun annoit Kaisan viedä sen.
- Mä olin, Ilse myönsi, ja tuntui yllättävän helpolta ja kevyeltä myöntää se ääneen. – Mistä sä tiesit?
- Tiesin mitä?
- Äh, unohda, me taidettiin puhua ihan eri asioista, Ilse peruutti nopeasti ja raukkamaisesti. Hän ei pystynyt keskustelemaan rakkaushuolistaan tällä lailla, ei edes Alin kanssa. Onneksi he olivat jo niin lähellä, että pääsivät viimeisen mäen päälle ja näkivät pihalle. – Kato, ne on vieläkin ulkona. Mä en olisi uskonut, että ne tarkenee.

Mutta siellä he olivat ja Ilse sai päähänsä ratsastaa heidän luokseen ja pyytää Artsia nostamaan Miilan hänen eteensä. Tyttö oli niskaansa myöten luminen ja kasvoiltaan punainen kuin jouluomena ja hän hihkui riemusta kun Ilse pisti hevosen kävelemään ja hän tunsi sen liikkeet.
- Haluaako Jessikin tulla? Ilse tarjoutui palatessaan, mutta Kaisa kaappasi tytön kauemmas hevosen luota ja kieltäytyi empimättä ja päättäväisesti.
- Ei ikinä, mitä jos se villiintyy?
- Ei sitten, Ilse tuumasi ja ratsasti tallin viereen tarhalle, minne Ali oli jo laskenut Marumban. – Ota Miila niin mä pääsen alas täältä ja päästään sisään, se tuntuu siltä, että sillä on pakko olla perskannikatkin jäässä.

Kaisan ja Artsin lähdettyä Ali meni laittamaan saunan pesään tulen. Oli aikaista, mutta kukapa heidän aikatauluaan määräili? Miila oli ensi ihmettelyjen jälkeen ihastunut saunomiseen suunnattomasti. Ali oli etsinyt ison pesuvadin, mihin tyttö mahtui istumaan ja roiskimaan vettä ja se asetettiin alemmalle lauteelle Ilsen ja Alin kiivetessä ylemmälle.
- Ehkä ne eroaa jossain vaiheessa, Ali ehdotti esivalmisteluitta ja Ilse vilkaisi häntä nopeasti.
- Ketkä?
- Ilse kuule, me tiedettiin Nitan kanssa, että sä olit rakastunut jo puoli vuotta ennen kuin Kimmo esiteltiin meille. Tänään sä meikkasit ja vaihdoit puseroa kaks kertaa ennen kuin Artsi ja Kaisa ehti tulla meille. Joko sä olet vinksahtanut tyttöihin päin kallelleen tai sitten sä olet lopultakin tullut järkiisi.
- En mä näe tässä mitään järkeä, Ilse huokaisi.
- Mutta mä olen siis oikeassa? Ali sanoi ja hypähti vähän.
- No jos nyt oletettais että sä olisitkin – mitä mä en tiedä koska sä et ole sanonut mitä sä luulet – niin mitä ilon aihetta siinä on?
- Sä olet lopultakin ymmärtänyt, minkä aarteen sä päästit käsistäsi, kun annoit Artsin mennä, Ali sanoi selkeästi. – Eikö niin?
- No niin, Ilse myönsi vastahakoisesti.
- Oletko sä kertonut Artsille?
- En, enkä kerro. Sillä on oma elämänsä nyt ja mä olen ihan tyytyväinen siihen, että me välillä kirjotellaan kuulumisia toisillemme.
- Eikö se sun mielestäsi ansaitse tietää? Ali kysyi ankarasti.
- Ei, sen kävisi vaan sääliksi mua ja sille tulisi paha mieli. En mä aio sotkea sen hyvin järjestettyä elämää.
- Mutta etkö sä luule että se haluaisi tietää? Luuletko sä, että se on lakannu tykkäämästä susta?
- Totta kai se on, hassu, sehän on mennyt naimisiinkin. Se on isä. Mä olen vaan teiniaikainen ihastus.

Bella Italia

Nitan nonna alkoi sairastella sinä keväänä ja vaikka Nita oli aina laskenut leikkiä siitä, miten hän sinnittelisi satakaksikymmenvuotiaaksi ihan pahaa sisuaan, hän meni ja kuoli pois kuitenkin. Ilse oli seurannut tapahtumia sähköpostin välityksellä, mutta Nita tuntui olevan aika lailla sujut asian kanssa. Surullinen toki, mutta asiat olivat menneet niin hitaasti ja väistämättä, ettei se ollut mikään sellainen katastrofi kuin Tapsan tapaus.
- Mä muutan nyt sitten Suomeen, Nita ilmoitti, kun hän oikein puhelimitse kertoi Ilselle uutista.
- Muutatko? Miksi?
- No, tää kai alkaa nyt riittää mulle. Tällä kertaa. Sitä paitsi mun pitäisi etsiä uusi asunto, mun sedän nuorin poika tulee asumaan tähän nonnan taloon ja sillä on jo iso perhe.
- Mä luulin, että sun isä on sen ainoa lapsi!
- Voi ei tosiaankaan.
- Siis ajattelin, kun sun piti Suomesta asti lähteä sen seuraneidiksi.
- Joissain tapauksissa kai kaukaisemmat sukulaiset on läheisimpiä. Ehkä ne täällä asuvat oli liian kyllästyneitä sen naputukseen.
- No koska tää tapahtuu?
- Kyllä ne kesän tekee sitä muuttoa. Pääsetkö sä kylään ennen kuin mä lähden?
- Mulla alkaa loma elokuussa. Onko se liian myöhään?
- Ei, kun mä sanon niin. Ne ei kehtaa tunkea tänne ennen kuin mä olen lähtenyt, niitä hävettää, ettei ne ollu nonnan kanssa loppuun asti.

- Mulla ei taida olla varaa tulla mukaan, murehti Kate, muttei kuulostanut olevan kauhean pahoillaan.
- Niin kuin sä raaskisit lähteä täältä, Ilse kiusasi. Kate oli kotiutunut niin, että oli hädin tuskin kestänyt nahoissaan jouluvierailulla Suomessa. Hän sanoi Tarjan olleen koko ajan kimpussa.
- Kuin mä olisin ollut kolmetoistavuotias. Sinne mä en mene enää takaisin.
- Et kai sä voi viettää loppuelämääsi Lontoossa tiskarina? Ilse epäili.
- Mähän olenkin pääasiassa sun lastenhoitajasi. Ja Ilonan taloudenhoitaja.
Ilse ei viitsinyt sanoa viimeiseen mitään. Katen taloudenhoitoa ei vieläkään oikeastaan päässyt kehumaan, vaikka hän olikin kehittynyt huimasti ja oli ainoa talossa, joka oikeasti viitsi välillä hinkata kokolattiamattoja puhtaaksi. Joka tapauksessa Miilan kanssa Kate oli loistava. Hänen viimeisin ideansa oli ollut ruveta käymään tämän kanssa pikkulasten urheilukerhossa.
- Mitä iloa pistää ton kokonen urheilemaan? Ilse ihmetteli, muttei kieltänytkään.
- Ei siellä kukaan urheile mitään kuperkeikkaa kummempaa, mutta siellä on englantilaislapsia. Oletko sä ajatellut, että jos sä olet täällä vielä kahden vuoden kuluttua, se joutuu kouluun ja mitäs jos se on sitten ummikkosuomalainen?
Ei Miila ollut ummikko, olihan televisio, mutta Katen idea oli silti Ilsen mielestä hyvä. He kuitenkin puhuivat pelkkää suomea kotona, ja vaikka Miila saattoi kuunnella sujuvasti englantiakin, oli puhuminen eri juttu.

Italiaa heidän ei tarvinnut opetella, ei viikon matkaa varten.
- Voihan Miila jäädä tänne, jos sä haluat mennä yksin ja pitää hauskaa Nitan kanssa, Ilona ehdotti, mutta Ilse ei suostunut.
- Tuskin siellä kovastikaan juhlitaan. Se on lapsiloma, sanoi Ilse, joka oli laittaessaan Nitalle postia, että oli varannut lentoliput, saanut vastaukseksi kysymyksen, että eihän kai häntä häiritsisi, jos Artsi ja Kaisakin tulisivat samaan aikaan. ”Miksi mua häiritsisi? Entä Ali?” oli Ilse vastannut, mutta ei Ali suostunut jättämään talliaan, ja muutenkin hänellä alkoi jo lukukausi ihan elokuun alkupäivinä.

Tietenkään Ilseä ei häirinnyt, ei periaatteessa. Itse asiassa ei ollenkaan, Nita ei oikeastaan olisi voinut saada parempaa ideaa, vaikka hän olisi auttanut. Hän näkisi taas Artsin, ja hitot siitä, vaikka samassa paketissa tulisivat Kaisa ja Jessikin. He kirjoittelivat edelleen ahkerasti, mutta sähköpostit olivat koko kevään kosketelleet enemmänkin Nitan asioita kuin heidän omiaan, ja eihän heillä mitään mielenkiintoisia omia asioita ollutkaan, ellei lapsia laskenut. Töitä vaan. Tai oli Ilse keväällä vähän aikaa käynyt treffeillä yhden aamukahvipaikassaan tapaamansa tyypin kanssa, mutta se oli kuivunut kokoon, kun mies oli ymmärtänyt hänen olevan single mom. Ei hän siitä ollut Artsille kertonut.

Yhtäkaikki matkaan hän lähti harvinaisen valoisin mielin. Kate lähti auttamaan hänet ja Miilan ja tavarat lentokentälle ja jäi sitten iloisesti virnistellen vilkuttamaan. Hän aikoi pysyä pubissa töissä Ilsen loman ajan ja hankkia suunnattomasti rahaa ja lähteä sitten Ilsen loppulomalla Bristoliin muutamien ystäviensä kanssa.
- Sä olet pikkusisko, jota mulla ei ikinä ollut, Ilse sanoi Katelle äkillisessä kiintymyksenpuuskassa hyvästellessään hänet.
- Hölmö. Mähän olen pikkusisko, jota sulla ei koskaan ollut, Kate nauroi.
- Eikö Kate tuu? Miila varmisti vielä viimeisen, noin neljännenkymmenennen kerran.
- Ei tule, mutta sä näet kohta Jessin ja te voitte leikkiä yhdessä niin paljon kun jaksatte, Ilse lupasi, nosti lapsen kainaloonsa ja lähti kohden passintarkastusta.
- Jessin?
- Sä muistat, kun te näette, Ilse lupasi. Miila muisti mitä ihmeellisimpiä asioita ja oli muistamatta itsestäänselvyyksiä välillä. Ilse ei ollut päässyt oikein perille siitä, miten parivuotiaiden aivot toimivat.

Nita oli jo lopettanut työt ja oli tullut heitä vastaan.
- Mä vuokrasin auton siksi aikaa kun te olette täällä, mutta mä toivon, että te voisitte osallistua vähän kustannuksiin, hän vihjaisi.
- Ilman muuta, Ilse lupasi. – Joko finskit tuli?
- Ne tulee illemmalla. Lähdetäänkö? Mä ehdin hyvin heittää teidät kotiin ja sitten palata hakemaan ne.
- Voidaan me odottaakin, Ilse ehdotti.
- Mä en usko että te kaikki ja teidän matkatavarat sopii yhdellä kertaa kyytiin. ja on tässä useampi tunti kuitenkin.

Miila pälyili silmät suurina ympärilleen ja kun he saivat matkatavaransa autoon, Ilse suukotti tyttöä poskelle.
- Tää on Italia. Eikö ole lämmintä?
Miila nyökkäsi ja katsoi epäilevin silmin Nitaa, joka nipisti häntä poskesta.
- Älä ujostele, enkelilapsi, mä olen sun kummitätisi.
- Nita, Miila ymmärsi ja ilme muuttui helpottuneemmaksi.
- Haluaisitko sä alotella ruokaa sillä aikaa, kun mä käyn hakemassa Artsin ja Kaisan? Nita kysyi ja Ilse lupasi. Ensin hän kuitenkin raahasi matkalaukkunsa huoneeseen, jossa he tällä kertaa saisivat Miilan kanssa nukkua. Nita oli pahoitellut, ettei voinut antaa samaa huonetta kuin edelliskerralla, koska siellä oli ainoa parisänky. Tietenkin Artsin ja Kaisan piti saada se.
- Tää on sun mummon huone, Ilse tunnisti ovella.
- Niin on. Etkö sä halua sitä? Nita kysyi kiireesti. – Koska vierashuone on kamalan pikkuinen.
- Kyllä mä varmaan pystyn täällä nukkumaan. Ei se halua kumminkaan Miilalle kummitella, Ilse hymyili.
- Mä en olisi varma siitä, mutta varmaan se ei tarkota pahaa, Nita huokaisi. Miila kiipesi sängylle pomppimaan ja ihastui ikihyväksi kun näki, mihin Nita oli ajatellut hänet majoittaa; samaan koriin kuin missä hän oli vauvana nukkunut.
- Se on liian pieni, Ilse nauroi.
- Ei ole pieni, väitti Miila ja ahtautui koriin kiemuralle.
- Etsitään jotain muuta kun mä tulen, Nita päätti.

Nita lähti takaisin lentoasemalle ja Ilse vaihtoi Miilalle kesämekon päälle. Lontoossakin oli ollut lämmin, ottaen huomioon, että se oli Lontoo, mutta tämä ilma, joka oli kuin kuiva sauna oli ihan jotain muuta. Hän kampasi pikkutytön hiukset ylös korkealle ponnarille, jotteivät ne kuumottaisi niskassa ja vaihtoi omatkin matkavaatteensa jääden pohtimaan pitkäksi aikaa hyvää ensivaikutelmaa. Ilse oli aina uskonut ensivaikutelmiin. Sitten hän naurahti itsekseen. Kaipa Nita olisi lukenut häntä kuin avointa kirjaa siinä missä Alikin talvella, jos olisi nähnyt, miten hän poukkoili shortseista hameeseen ja takaisin ja poseerasi välillä Miilalle.
- Vaaleanpunanen, Miila sanoi.
- Oletko sä varma? Ilse kysyi otsa rypyssä ja sitten hänen piti taas nauraa. Hän kyseli pukeutumisneuvoja parivuotiaalta! Hän jätti kuitenkin päälleen vaaleanpunaisen hihattoman T-paidan ja sen seuraksi Miila hyväksyi farkkushortsit.
- No niin, neiti, mennään keittiöön! Ruvetaan tekemään ruokaa, että Jessi saa kun tulee.
Miila näytti taas miettiväiseltä. Jessi olisi varmaankin ollut hänen paras kaverinsa, ihan niin kuin Kaisa oli joskus suunnitellut, jos ei ilkeä äiti olisi raahannut häntä muille maille. Nyt hän tuskin muisti pikkutyttöä, jonka kanssa oli laskenut mäkeä joulunpyhinä.

Keittiö näytti jotenkin autiolta ilman mustamekkoista mummoa nurkassa istumassa, mutta Ilse kieltäytyi ryhtymästä suremaan sitä tässä kohden. Hän alkoi penkoa kaappeja ja nostella pöydälle vihanneksia. Paitsi, että hän oli edellisellä vierailullaan kokannut nonnan kanssa useammin kuin kerran, hän oli jalostanut tämän perinteistä tomaattikastikkeen ohjetta kotona Lontoossa vaikka miten monesti niin, että se hipoi täydellisyyttä. Sitä paitsi mitä muuta ruokaa täällä muka olisi voinut tehdä? Miilan hän nosti istumaan keskelle pöytää ja antoi tälle muutaman sipulin ja tomaatin joilla leikkiä, kun hän itse yritti tehdä tomaateista tarpeeksi tasakokoisia palasia, että nonnakin olisi ne hyväksynyt.
- Kelpaako? Ilse kysyi kattohirsiltä toivoen, että olisi osannut kysyä italiaksi. Eihän nonna ymmärtänyt suomea. Ja todennäköisesti ei olisi kelvannut kuitenkaan, hän arveli.

Siinä vaiheessa, kun ulkoa alkoi kuulua auton ääntä, kaasuliekin päällä jo hautui yrteiltä ja valkosipulilta tuoksuva pata ja Ilsellä oli kuuma, vaikka keittiö olikin tuntunut alkuun ihanan viileältä, varjon puolella ja paksuine seinineen. Miila oli halunnut alas pöydältä jo aikoja sitten ja oli mennyt ruokakomeroon leikkimään kokonaisella korillisella vihanneksia. Sikäli kun Ilse oli ehtinyt katsoa, pienet valkosipulit olivat kissanpentuja ja iso salottisipuli niiden äiti, mutta nyt hän haki tytön päättäväisesti pois sieltä. Kaisa ei todennäköisesti arvostaisi ruoalla leikkimistä, vaikka sipulit miten kuorittaisiin ennen syömistä.
- Nyt ne taitaa tulla, mennäänkö vastaan?

Kaisa nosti helpottuneena pihalla Jessiä ulos vuokra-autosta. Hän oli vannottanut Nitaa ajamaan hitaasti ja rauhallisesti tajuttuaan, ettei tämän autossa ollut turvaistuinta ja Jessi oli ottanut tilanteesta ilon irti vääntäytymällä milloin mitenkin päin makaamaan takapenkille ja välillä melkein kuristuen turvavyöhön. Perhanan ipana oli potkinut hänen valkoisiin housuihinsa mustia viiruja kengillään, mutta katsellessaan nyt ympärilleen Kaisa ei jaksanut pysyä kiukkuisena. Oli niin lämmintä ja kaunista, vaikka aurinko alkoikin jo olla matalalla, ja talo oli kuin elokuvista, vierellään käkkyräiset, matalat puut, joiden hopeanhohtoiset lehdet liikahtelivat tuskin huomattavasti.
- Tää näyttää vielä satumaisemmalta kuin kuvissa, hän kuuli Artsin sanovan Nitalle, joka kiersi nostamaan heidän matkalaukkujaan autosta.
- Täällä alkaa olla vähän kuivaa ja kuollutta tähän aikaan vuodesta, Nita sanoi asiallisesti. – Keväällä on paljon kauniimpaa.

Jessi ehti karata kauemmas jo sinä lyhyenä hetkenä, minkä Kaisan huomio oli ollut kiinnittyneenä muualle ja harmistuneena hän juoksi perään.
- Koita nyt pysyä aloillasi tai mä laitan sut valjaisiin, hän suhahti.
- Ei se pääse pihalta katoamaan, kunhan mä laitan portit kiinni. Joka puolella on aita, Nita sanoi ja kävi sulkemassa mustan, rautaisen portin, josta he olivat juuri ajaneet sisään. Kaisa huokaisi helpotuksesta. Häntä oli vähän epäilyttänyt lähteä koko matkalle, jos se tarkoitti pelkkää lapsen perässä juoksemista. Sitä sai tehdä ihan tarpeeksi kotonakin, saati sitten vieraassa ympäristössä. Tyttö oli vikkelä kuin kärppä ja pohjattoman utelias, tai sitten yksinkertaisesti vain nautti saadessaan pistää hänet juoksemaan milloin minnekin.
- Tuolla on tyttö ja mummi, Jessi osoitti, kun Kaisa nosti hänet kainaloonsa ja tosiaan, patiolla seisoi pieni vaaleatukkainen hahmo, jonka perässä astui ovesta Ilse.
- No ei nyt sentään mummi, Kaisa naurahti. – Ne on Miila ja Ilse. Te saatte leikkiä yhdessä Miilan kanssa.
- Mä menen leikkimään.
- Et sitten saa purra. Se on sua pienempi.
Jessi paljasti vastaukseksi hammasrivinsä, joiden terävyyttä muutama lapsi leikkipuistossa oli saanut kokeilla, mutta alkoi samalla pyristellä niin, että Kaisan oli pakko laskea hänet alas. Menköön. Artsi saisi juosta perässä välillä.

- Hei! Ilse sanoi hyppiessään portaat alas ja tarttuessaan heidän toiseen matkalaukkuunsa, jota Artsi oli ottamassa. – Sä et saa nostella, muistatko sä?
- Totta kai mä saan, siitähän on jo ikuisuus, tämä ähkäisi nolona ja sitten he halasivat. Kaisa odotti tyynenä vuoroaan. Nita ja Ilse olivat aina halailemassa Artsia, ihan niin kuin kavereita ei olisi voinut tervehtiä muutenkin. Hän oli kuitenkin jo tottunut siihen, kun eivät nämä näkyneet pääsevän tavasta eroon.
- Hei, Kaisa, Ilse sanoi hänellekin lämpimästi ja Kaisa tunsi etäisen hajuveden häivähdyksen nenässään, kun häntäkin halattiin. – Tulkaa sisään, mä tiedän, minkä huoneen te saatte.
- Missä tytöt? Kaisa muisti, mutta nämä seisoivat portailla katsomassa toisiaan. Kohta sieltä kuuluisi karmea huuto, jos he päättäisivät aloittaa kissatappelun. Tai sitten ei. Kaisa toivoi totisesti, että Jessi käyttäytyisi kerrankin.

Tänään hänen toiveensa näytti toteutuvan. Ipanat ottivat toisiaan kädestä kiinni ja seurasivat matkalaukkuja raahaavia Nitaa ja Ilseä sisään ja Kaisa huokaisi helpotuksesta. Artsi laittoi tutusti kätensä hänen vyötärölleen.
- Täällä on aika lämmin, vai mitä? hän kysyi.
- Varmaan on, vaikka mä olen niin tuskanhiessä vielä, etten huomaa, Kaisa myönsi. – Perhanan Jessi potki mua koko matkan.
- Mennään purkamaan laukut niin vaihdat shortsit tai jotain.

Sisällä oli yllättävän viileää, ja siellä tuoksui ruoalle.
- Me päästään syömään heti kun te ehditte, Ilse sanoi iloisesti.
- Mitä sä olet oikeen laittanut? Tuoksuu ihan nonnalta, kysyi Nita epäileväisesti ja Kaisa tirskahti. Kuulosti siltä, kuin Nita olisi kysynyt, oliko Ilse paloitellut hänen isoäitinsä pataan.
- Sitäpä sitä, Ilse sanoi. – Ja nyt mä meen tekemään salaatin loppuun. Tule sä kattamaan pöytä.
He häipyivät ja Kaisa seurasi Artsia huoneeseen, johon heidän laukkunsa oli viety. Siellä oli parisänky ja pieni päästä vedettävä lastensänky ja Artsi katseli tyytyväisen näköisenä ympärilleen.
- Mä olen ollut huonommissa hotellihuoneissa kuin tää, hän sanoi, nosti toisen laukun sängylle ja napsautti sen auki.
- Mä en ole juuri ollut hotellihuoneissa, sanoi Kaisa hiukan syyttävästi.
- Pitäiskö Jessillekin vaihtaa joku kesämekko päälle?
- Luuletko sä, että se haluaa? Mä en jaksa ainakaan lähteä metsästämään sitä, siitä tulee vaan huutoa, Kaisa sanoi ja alkoi järjestelmällisesti nostaa vaatepinoja kaapin tyhjille hyllyille. Hän ei oikein ollut tiennyt mitä pakata, joten tavaraa oli sitten tullut mukaan vähän ehkä enemmänkin kuin tarpeellista. Itse hän vaihtoi päälleen shortsit ja hihattoman paidan, niin kuin Nitalla ja Ilselläkin, mutta Artsi nappasi ensimmäisen Jessin mekon, minkä näki ja lähti sen kanssa etsimään tyttöä.

He eivät tehneet sinä iltana muuta kuin istuivat suunnattoman keittiön pöydän ääressä syömässä ja juttelemassa. Nita oli hakenut olohuoneen sohvalta tyynyjä tyttöjen tuoleille niin, että näillä oli jotain mahdollisuuksia ylettää syömään, mutta ne olivat liukkaita ja muksahtelivat alta pois, niin että Ilse nosti lopulta Miilan syliinsä syömään ja Jessi nousi tuolille seisomaan. Hän olisi istunut pöydälle, ehkä lautasellekin, ellei Artsi olisi estänyt. Kaisa ei jaksanut välittää. Oli ihanaa, kun Artsilla oli kerrankin aikaa pitää muksua silmällä, hän itse alkoi olla ihan kypsä siihen touhuun. Oli ihanaa saada syödä rauhassa ja juoda viiniä ruoan kanssa. Oli ihanaa olla lomalla. Oli ihanaa, kun Artsi selitti Jessille, miksei tämä voinut juoda maitoa, kuten kotona, vaan joutui tyytymään veteen. Ilsen tyttöä ei näyttänyt moinen katastrofi häiritsevän mutta, järkeili Kaisa sitten, ei kai Englannissakaan niin kauheasti maitoa juotu.

- Huomenna voidaan lähteä vähän katsomaan paikkoja, Nita ehdotti. – Me voidaan ajaa kaupunkiin ja käydä kahvilla, ja sitten ajella vähän vuoristoteitä. Ja jonain iltana voitaisiin käydä vähän viihteellä.
- Miten muka lasten kanssa, Ilse älähti.
- No kuule, mulla on suunnitelma. Vedetään pitkää tikkua, kuka jää lapsenvahdiksi. Seuraavana iltana jää joku toinen ja sitä seuraavana kolmas, Nita esitti.
- Paitsi sä et tietenkään voi, koska sunhan pitää esitellä meille kaikki menomestat, puhumattakaan siitä, että sitten sä pääset ulos vaikka miten monena iltana, Ilse arvasi.
- Niin, toihan on totta, Nita sanoi, kuin ei olisi tullut ajatelleeksikaan. Kaisaa nauratti, mutta sitten hän huokaisi.
- Ei toi käy. Meidän neiti on semmonen riiviö, ettei sen perässä meinaa yksi aikuinen pysyä, saati sitten, jos niitä on kaksi, joita vahtia. Ne on kaivossa molemmat alle tunnissa.
- Kaivossa on kansi, Nita huomautti.
- Saanko mä vielä tipan viiniä? Kaisa kysyi. Hän ainakin halusi ulos Nitan kanssa, vaikka heti saman tien.

Aamulla Nita tosiaan hoputti heidät kaikki autoon ja lähti ajamaan poispäin kaupungista, ylös kiemurtelevaa tietä, joka myötäili vuoren rinnettä. Kaisa ja Ilse istuivat takapenkillä, tytöt tiiviisti välissään ja Kaisa odotti vain, koska he alkaisivat nahistella. Miila kuitenkin nukahti melkein saman tien, joten Jessi valui pitkästyneenä puoliksi makuulle ja alkoi huvittaa itseään potkimalla etupenkkiä.
- Ota se syliin tai jotain, toi on inhottavaa, Artsi ärähti lopulta, mutta Jessi ei halunnut syliin.
- Ei se tule, sanoi Kaisa lopulta tuskastuneena joutuessaan irrottamaan otteensa, kun lapsi alkoi kiljua. Se oli noloa, etenkin kun Ilse istui toisessa päässä penkkiä katsellen ulos niin tyynenä kuin ei olisi kuullut mitään ja piti kättään enkelinnäköisenä nukkuvan tyttärensä ympärillä.
- Vaihdetaan paikkaa, se tulee mun syliin, Artsi ehdotti.
- Totta kai se sun syliin tulee, se on kyllästynyt muhun kun me ollaan kaiket päivät yhdessä, Kaisa ärähti. Nita pysäytti auton ja katsoi häntä myötätuntoisesti, kun hän tuli Artsin tilalle etupenkille.
- Sä ainakin kaipaat vähän hauskanpitoa. Mitä jos me mentäisiin tänä iltana vähän hurvittelemaan ihan tyttöporukalla ilman mitään tikunvetämisiä?
- Jos Artsille sopii, Kaisa myöntyi, vaikka tunsikin omantunnonpistoksen.

  Re: Vanhempieni tarina, uusinta 2

Lähettäjä: :) 
Päivämäärä:   10.1.15 18:20:58

Harmittavaa ettei tätä pysty lukemaan mistään kokonaan :/ Kuinka pitkä tämä on? Millon lisää? :) Etkä voisi aina kirjottaa pari lukua päivässä? ;)

  Re: Vanhempieni tarina, uusinta 2

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   10.1.15 18:42:53

Näh, tää loppuu kohta kuitenkin :D
----------------------
Nyt leikitään kotia

Artsilla ei ollut mitään sitä vastaan, että jäisi lapsenvahdiksi. Hänellä oli harvoin jos koskaan kahdenkeskistä aikaa Jessin kanssa, eikä Ilsen pieni hento tytär näyttänyt pystyvän aiheuttamaan minkäänlaista harmia. Päinvastoin, he olivat jo ystävystyneet. Ilse oli katsonut sitä kasvot surkuhupaisilla juonteilla.
- Siinä sen nyt näkee, kun yrittää kasvattaa lasta naisporukalla. Heti kun ilmestyy ensimmäinen isähahmo, se käy kiinni, hän sanoi, kun Miila oli kiivennyt Artsin syliin keksiessään Jessinkin tekevän niin.
- Ehkä sun pitäisi hommata sille joku isähahmo, ehdotti Kaisa. Hän oli juuri käynyt suihkussa, hyvin pikaisesti, sillä Nita oli varoittanut, että kolmelle hengelle peräkkäin ei riittäisi lämmintä vettä, elleivät he olisi äärimmäisen nopeita ja tuli takapatiolle istumaan pyyhkeeseen kääriytyneenä, viinilasi kädessään.
- No en mä rupea semmosta etsimällä etsimään, Ilse tuhahti. – Ennemmin mä kasvatan siitä feministin. Ja nyt mä meen suihkuun, vai Nita?
- Mene sä vaan, Nita sanoi ja venytteli.

Miila ei ollut niin isähahmon lumoissa, ettei olisi kohta huomannut äidin kadonneen ja epävarman näköisenä hän alkoi katsella ympärilleen. Alahuuli alkoi hiljalleen väpättää, kun hän totesi kaikkien ympärillään olevan vieraita. Tai no, hiukan tuttuja, mutta kuitenkin vieraita. Kun Jessi huomasi, että toinen aikoi ruveta itkemään, hän päätti liittyä seuraan, vaikkei ollutkaan ihan varma siitä, mikä oli jutun juoni ja kohta molemmat huusivat suureen ääneen.
- Jestas, nipistitkö sä niitä tai jotain? kysyi Kaisa vihaisena.
- En tietystikään! Artsi sanoi vähän kauhistuneena siitä, että hänellä oli yhtäkkiä syli täynnä pieniä, itkeviä naisihmisiä. Yksi olisi vielä mennyt, mutta oliko kahdessa vähän liikaa haastetta? Nita piteli tuoliinsa käpertyen kiinni mahastaan ja nauroi niin, että oli tipahtaa.
- Näkisit naamasi! Miksei mulla ole kameraa?

Ilse palasi mitä vikkelimmin paikalle, hiukset vettä valuen ja yllään vain iso paita.
- Sille taisi tulla ikävä sua, Nita sanoi, kun hän kaappasi Miilan omaan syliinsä.
- Niinkö sun kävi? Ilse kysyi lapselta vakavalla äänellä ja tyttö nyökkäsi nikotellen.
- Kyllä se siitä rauhottuu, sanoi Kaisa huolettomasti. – Artsi on hyvä lasten kanssa.
- Niin varmaan, Ilsekin sanoi ja supatti vähän aikaa Miilan kanssa. – Me mennään nyt pukeutumaan, hän sanoi sitten ja he menivät sisään taloon. Miila istui keskelle isoa sänkyä ja Ilse esitteli hänelle eri vaatteita. Se oli tuntunut olevan Miilasta hauskaa edellisiltana ja Ilse ajatteli piristää häntä nytkin, tietämättä, että oli luomassa monivuotista perinnettä.
- Punainen, sanoi Miila varmasti, kuten yleensäkin, jos sellaista vain oli tarjolla.
- Olkoon, puhahti Ilse, joka oli ajatellut paremminkin mustaa.

Nita ja Kaisakin olivat menneet pukeutumaan, ja vähitellen he kaikki kokoontuivat takaisin patiolle juomaan vielä lasilliset viiniä. Nita tosin otti vain vettä.
- Mä ajattelin kerrankin lähteä autolla kun semmonen on. Otan sitten siellä lasillisen tai pari.
- Ja aiot sen jälkeen ajaa takasin? kysyi Artsi terävästi.
- Äh, täällä on ihan eri kulttuuri. Kukaan ei uskalla ajaa ihan selvin päin iltaisin. Eikä ketään kiinnosta, ellei mitään satu.
- Entäs jos sattuu? kysyi Artsi.
- Sitten mä kiroilen italiaksi ja räpsyttelen ripsiäni, Nita nauroi. – Ei kun oikeesti, en mä aio humaltua. Ei mulla ole mitään aikomusta tehdä teidän lapsista äidittömiä.
- Mennään jo, kiirehti Kaisa. Hänellä oli musta mekko, joka sai hänen hiuksensa hehkumaan melkein punaisina. – Hei hei, lapsi kulta, hei hei mies kulta, olkaa kiltisti! Äiti käy ihan pikkusen juhlimassa.

Sellaista Miila ei kuitenkaan aikonut sietää. Hän juoksi roikkumaan Ilsen hameenhelmassa, kun tämä yritti seurata muita ja itkeminen alkoi taas.
- Nosta se Artsin syliin, komensi Kaisa ja harmistuneena Ilse yritti. Itku muuttui vain sydäntä särkevämmäksi, kun hän yritti uudelleen kaikota.
- No hitsi, sanoi Nita.
- Kyllä se lopettaa, Kaisa sanoi.
- Mene vaan, kyllä me pärjätään, kehotti Artsikin ja Ilse astui vielä yhden epäröivän askelen, mutta käännähti sitten.
- Mä en lähde. En mä raahannut sitä tänne asti vaan että se saa huutaa keuhkonsa ulos.
- Jaa et, sanoi Nita alistuen.
- Ehkä joku toinen ilta. Kai se tottuu. Mutta en mä voi jättää sitä noin, vastahan me eilen tultiin, eikä se muista Artsia, ei voi muistaa, Ilse sanoi ja nousi takaisin patiolle.
- Sä lellit sen pilalle tota menoa, Kaisa ennusti. – Mutta omahan on pentusi. Mennään me sitten.

He lähtivät ja Miila lakkasi hiljalleen taas itkemästä Ilsen sylissä.
- Kyllä se varmaan olisi hiljentynyt, Artsi sanoi, kun autonmoottorin ääni oli kadonnut kaukaisuuksiin hiljaisessa illassa.
- Niin ne sano päiväkodissakin, mutta oisko se ollut reilua? Sinne se oli vaan pakko jättää, Ilse puuskahti. – Ei se pyytänyt päästä mukaan reissaamaan vieraille maille ja saada heti jäädä jonkun vieraan ukonkäppänän hoteisiin, että äiti pääsee bailaamaan.
- Kiitos vaan, Artsi sanoi hakien loukkaantunutta sävyä, vaikka oikeastaan häntä huvitti. – Ja mitäs me nyt tehdään?
- Nyt me kai leikitään kotia. Olisinko mä äiti, joka alkais tehdä näille iltapalaa? Sä voisit olla isä ja nää vois olla meidän lapsia, Ilse ehdotti nauraen, mutta sulki sitten punastuen suunsa. Se meni vähän liian lähelle hänen haaveitaan, vaikka olikin lähtenyt hänen suustaan ihan vitsinä.
- Kuulostaa hyvältä, Artsi sanoi nousten reippaasti tuoliltaan, ilmeisesti huomaamatta mitään ihmeellistä. Hän nappasi kainaloonsa Jessin, joka kiljui ja kikatti ja lähti menemään keittiöön päin, Ilse ja Miila perässä.

Tytöt istuivat leikkimässä sipuleilla sen aikaa, kun Ilse penkoi kaappeja.
- Mä meinasin syöttää niille voileipää, Artsi huomautti.
- Niin, mä arvaan sen. Mä laitan munia tai jotain. Kai Nita ja Kaisa syö kaupungilla.
- Ellei ne vaan juo. Harmi, ettet sä päässy mukaan.
- Mun lapsi on mulle tärkeämpi kuin päästä dokaamaan, Ilse sanoi pistääkseen lopulta pisteen sille keskustelulle.
- Ai, ja Kaisalle ei? kysyi Artsi kireällä äänellä pienen hiljaisuuden jälkeen. Ilse huokaisi ja painoi kädet ohimoilleen. Tätä menoa hän päästäisi seuraavaksi suustaan oikean härkäsammakon tai rupikonnan. Ihan kuin hän harjoittelisi jotain täydellistä munausta varten.
- Sanoinko mä muka niin? En mä sitä tarkottanut. Ei mulla kuitenkaan olisi ollut kivaa kun mä oisin vaan koko ajan miettinyt Miilaa.
- Siltä se vähän kuulosti.
- No siltä se näyttikin, mutta en mä silti niin sanonut, Ilse kimmastui. Artsihan oli kuin jalopeura, aseet tanassa perheensä puolesta. – Mitä se mulle kuuluu. Teillä on ihan eri tilanne kuin mulla. Tehkää mitä huvittaa.

Häntä suututti niin, että hän odotti vain seuraavaksi silmiensä alkavan kirvellä. Kunnon kotileikkiä, tosiaan! Ja hän kun oli ehtinyt jo hetken unelmoida, että he istuisivat iltaa herttaisesti kuin 50-luvun elokuvassa, niin että hän olisi myöhemmin voinut kuvitella sen olleen todellisuutta.
- Hei Sadie, ei riidellä! Artsi sanoi kuitenkin anovasti. – Musta on kiva, että säkin jäit!
- Niinkö? Ilse sanoi ja vilkaisi häntä sivusilmällä.
- No totta hitossa on. Koska me muka ollaan viimeksi kunnolla saatu jutella kaikessa rauhassa?
- En mä vaan muista. Vaikka mitäpä meillä on juteltavaa. Mä olen kirjottanut sulle kokonaisen romaanin tai pari, ei mulla enää ole mitään uutisia kertomatta, Ilse sanoi tavoitellen hilpeyttä ääneensä ja nosti kulhollisen munia hyllyltä pöydälle.
- Eiköhän me keksitä jotain. Alotetaan siitä, että koska sä aiot tulla takasin Suomeen, Artsi maanitteli.
- Sitten kun mulla on siihen joku syy. Mä viihdyn Lontoossa.
- Entäs, kun Miila tulee kouluikään?
- Se tulee siellä kouluikään jo kahden vuoden päästä. Sielläkin on kouluja, Ilse huomautti. – Ehkä mä kasvatan siitä kosmopoliitin. Semmosen, mitä musta ei koskaan tullut, koska mun äiti häipyi ilman mua.
- Musta näyttää, että susta tuli silti.

Tytöt näyttivät ystävystyvän sinä iltana. Kun Ilse esitti, että lasten olisi aika mennä nukkumaan, tarttui Jessi Miilaa kaulan ympäriltä niin lujasti, että toinen alkoi melkein sinertää ja ilmaisi hiukan haparoivin, mutta varmoin lausein, että he eivät aikoneet erota.
- Antaa niiden nukahtaa meidän sängylle ja viedään ne sitten omiinsa, Artsi ehdotti.
- Säkään et siis uskalla sanoa vastaan teidän pikkuneidille, Ilse arvasi.
- Ei se sitä ole, mutta miksei ne voisi nukahtaa vierekkäin, jos ne kerran haluaa? Mä en mielelläni ala vääntää valtataisteluita pikkujutuista. Se saa antaa ihan tarpeeksi periksi joka päivä Kaisalle.
- Niinkö? Ilse kysyi diplomaattisesti. Hänestä oli näyttänyt siltä, että asia oli ihan päinvastoin, tai ehkä Kaisa ei vaan heidän nähtensä viitsinyt esittää
- Niin, Artsi vakuutti ja peitteli tytöt keskelle heidän sänkyään.

- Voi hitsi, sanoi Ilse liikuttuneena, kun he pistivät kätensä toistensa ympärille näyttäen kiiltokuvalta.
- Tosta on pakko saada kuva, sanoi Artsi ja rupesi etsimään kameraa, mutta hänen pitämänsä hiljainen kolina ja kahinakaan ei estänyt tyttöjä vaipumasta uneen. Salamaa Miila vain vähän säpsähti.
- Meidän lapset, Ilse sanoi hellästi, eikä hän välittänyt, vaikka se kuulosti hassulta, se kun kai sai aikaan sen, että Artsi laittoi kätensä hänen olkapäälleen.
- Niin. Ajatteles jos… hän aloitti.
- Mitä? Ilse sanoi käännähtäen terävästi.
- Anteeksi, Artsi sanoi ja irrotti kätensä, kuin sitä olisi polttanut. Hän näytti hiukan pelästyneeltä, hänen silmänsä olivat tummemman ruskeat kuin tavallisesti. Ilse päätti jättää mietittäväksi myöhemmin, mitä Artsi oli mahtanut aikoa sanoa. Tuleviksi öiksi vaikka.
- Nyt kun meidän lapset kerran nukkuu niin uskallettaisko me ottaa vähän viiniä, hän ehdotti.

He ottivat ja istuivat olohuoneessa muutaman tunnin ajan muistellen vanhoja koulukavereita ja miettien, mitä Miilasta ja Jessistä tulisi isoina, mutta sitten Artsi alkoi näyttävästi haukotella ja Ilse ymmärsi.
- Mä haen Miilan ja me mennään nukkumaan, hän sanoi.
- Joo, ei meidän varmaan kannata odottaa, että Kaisa ja Nita tulisi.
Ilse kävi hakemassa tyttärensä, joka oli pyörähtänyt vähän kauemmaksi Jessistä niin, ettei hänen onneksi tarvinnut irrotella lapsia toisistaan, sitten he vetäytyivät omaan huoneeseensa. Nitan mummon kuva katsoi heitä ankaran näköisenä piirongin päältä ja Ilse näytti kieltä.
- Anna olla, nonna, mä olen ollut kiltisti kuin nunna. Tai italialainen neitsyt.

Miila herätti Ilsen joskus aamuhämärän aikaan puhumalla ääneen huoneessa, joka oli vasta tumman siniharmaa: kummallinen aamunkajo, jonka väristä Ilse ei muistanut koskaan Suomessa nähneensä. Tai Lontoossakaan, sen puoleen.
- Mitä sä juttelet? hän kysyi unenpöpperöisenä nähdessään Miilan istuvan kahdesta tuolista tehdyssä sängyssään, jonka Nita oli rakentanut rottinkikorin tilalle. Tyttö oli joskus ennenkin puhunut unissaan, niin kuin kai kaikki pikkulapset, välillä hän suorastaan kikatti. Nyt ei kuitenkaan, hän näytti tuijottavan suoraan ilmaan.
- Hei hei, hän sanoi sitten ja laskeutui takaisin maate. Ilse jäi taas kerran miettimään lasten mielenjuoksua, mutta sitten häntä jäi askarruttamaan, oliko jokin kuitenkin herättänyt Miilan. Olisivatko Nita ja Kaisa viipyneet näin kauan? Ainakaan hänen edellisellä reissullaan yökerhotkaan eivät olleet olleet auki aamunkoittoon.

Uteliaisuus vaivasi sen verran, että Ilsen oli pakko nousta ylös ja lähteä katsomaan. Hän hipsi talon etupuolelle, työnsi auki etuoven, jota heille ei ollut tullut mieleenkään lukita ja ehti tuskin muodostaa mielessään ajatusta siitä, mitä tekisi, jos auto ei olisi siellä, kun hän jo huomasi katsovansa tyhjälle pihalle. Auto-onnettomuus? Yökylä? Hän oli jo juoksemassa herättämään Artsin, mutta pysähtyi ovelle. Miksi levittää paniikkia. Artsi ehtisi huolestua ihan tarpeeksi herättyään. Sitten jokin sai hänet kuitenkin siirtymään Nitan oven taakse ja painamaan korvansa sitä vasten. Ellei hän ollut ihan kuuro, sieltä kuului vienoa kuorsausta, ja hänen oli kerta kaikkiaan pakko avata ovi ja katsoa sisään. Nitan sängyssä oli ehdottomasti joku, ja tällä välin päivänvalo oli ehtinyt jo sen verran voimakkaammaksi, että hän näki hiustenkin olevan oikean väriset. Joko Nita oli ajanut auton ojaan tai päin puuta kävelymatkan päässä tai sitten he olivat tulleet taksilla. Tai ainakin hän.
- Utelias havukkainen, hän sanoi itselleen, mutta hänen oli pakko yhtä varovasti käydä avaamassa Artsin ja Kaisankin huoneen ovi. Kyllä, sielläkin oli selkeästi kaksi hahmoa sängyssä ja molemmat ihmisenkokoisia. Kadonneet lampaat olivat kotona, vaikkei heidän autonsa ollutkaan.

Ilse palasi sänkyyn vähäksi aikaa saamatta enää unta, ja herätti kai Miilan uudemman kerran pyöriskelyllään.
- Mitä unta sä näit? hän kysyi, kun tyttö siirtyi silmät unisina hänen sänkyynsä. Tämä ei vastannut, aamu ei ollut hänen puheliainta aikaansa, pisti vain peukalon suuhunsa ja katseli mietteliäänä ikkunaa. Ilsen teki mieli rutistaa koko pieni olio hajalle. Miten onnekas hän olikaan! Sitten Miila yhtäkkiä nousi istumaan ja katsoi häntä innoissaan.
- Jessi, hän muisti.
- Se taitaa nukkua vielä. Mennäänkö me tekemään Jessille aamiaista?
- Mummi laittaa.
- Höpsö, ei mummi ole täällä. Se jäi kotiin.
- Ei. Toinen mummi, Miila sanoi ja osoitti nonnan kuvaa.
- Et sä voi muistaa, miten se laittoi aamiaista, Ilse epäili, mutta ei hän toisaalta varma ollut.

He siirtyivät kaikessa rauhassa aamuriittien, pesemisen ja pukemisen kautta keittiöön eikä paljonkaan myöhemmin Jessi ja Artsi saapuivat sinne myös. Ilse ei voinut estää kasvoilleen väkisin leviävää hymyä. Kotileikki jatkui vielä. Olipa ihanaa, ettei sitä maannut krapulassa sängynpohjassa!
- Huomenta, hän toivotti ja kysyi, mihin aikaan Kaisa ja Nita olivat tulleet.
- Joskus kolmen ja neljän välillä, Artsi sanoi. – Jos Nita oli samanlaisessa kunnossa kuin Kaisa niin mä totisesti toivon, ettei se ajanut kotiin.
- Ei se ajanut, tai ainakaan auto ei ole pihassa.

Nitakin kuitenkin ilmestyi jo yhdeksän aikoihin pihalle, mihin he olivat siirtyneet. Hänellä oli aamutakki yllään ja kahvimuki kädessään, mutta ei hän näyttänyt mitenkään huonovointiselta.
- Me tultiin taksilla, hän sanoi vastaukseksi Ilsen kysymykseen. – Mä innostuin sittenkin ottamaan enemmän kuin kaksi, mutta en varmaankaan kuin viisi. Haluatko sä lähteä mun kanssa hakemaan autoa jossain vaiheessa?
- Millä?
- No on mun skootteri vielä olemassa.
- Jos Miila suostuu jäämään tänne, Ilse sanoi epäröiden, mutta siitä ei ollut enää ongelmaa. Tytöt olivat niin keskittyneitä leikkeihinsä, että Miila vain vilkutti hänelle puolihuolimattomasti, tuskin tajuten hänen lähtöään.
- Haetaan samalla tuoretta leipää ja käydään kahvilla, Nita ehdotti, kun Ilse yritti sormin setviä viimassa pöllynneitä hiuksiaan Nitan parkkeerattua vuokra-autonsa viereen.
- Nopeasti sitten, Ilse suostui. Häntä vaivasi kuitenkin ajatus siitä, että lapselle tulisi jokin hätä.
- Joo, mä vaan haluan vähän avautua.

- Avaudu nyt sitten, Ilse sanoi, kun he olivat istahtaneet pienen pyöreän pöydän ääreen leipomon ovensuuhun ja Nita oli tilannut heille kahvit flirttaillen myymäläapulaisen kanssa vain hiukan.
- No Kaisa. Se meni kuin päätön kana, Nita tuhahti.
- Joi liikaa, Ilse arvasi.
- Niin kuin sieni. Ja mikäs siinä, kyllä mäkin osaan, mutta osaan mä yleensä pitää huolen siitä, etten silti käyttäydy huonosti. Enkö osaakin?
- Osaat, Ilse vakuutti odottaen uteliaana kuulevansa, mitä Kaisa sitten oli tehnyt.
- Sille ei tainnut mennä perille, mitä mä sille matkalla sanoin näistä täkäläisistä. Muistatko sä vai uskallanko mä suakaan ulkoiluttaa? Nita kysyi uhkaavasti.
- Että älä usko mitään, mitä ne sanoo, Ilse vastasi. – Ei sillä, että mä olisin uskonutkaan. Niin lipevät jutut ei oo ikinä vedonnu muhun, kuin mitä italiaanomiehet latelee.
- No niin no, Kaisalle ne jutut meni päähän kuin häkä. Mä sain kirjaimellisesti pidellä siitä kiinni, ettei se olisi kadonnut jonkun niistä kanssa. Se opetti Tonia sanomaan itselleen ”kaaaaunis tyttö”, Nita sanoi vihaisesti ja Ilse ymmärsi hänen olevaan tosissaan tuohtunut. Nitan mittapuulla Kaisa oli mokannut pahan kerran, ja Ilsenkin, jos otti huomioon, että vain lyhyen ajomatkan päässä hänellä nukkui lapsi ja aviomies. Se tuntui omituisen ilahduttavalta, mutta sitten hän häpesi häijyyttään.
- Kai sitä nyt itse kukin joskus kääntyy liian känniin ja tekee jotain tyhmää, hän sanoi sovittelevasti.
- Mutta se oli niin kuin joku teini, joka on keksinyt lähteä panettamaan itseään Ibizalle!

- Aiotko sä kertoa Artsille? Ilse kysyi, mutta Nita pudisti rajusti päätään.
- En mä kehtaisi. Se pahastuisi kauheasti. Ja kaipa se tosiaan johtui vaan siitä, että Kaisa joi liikaa. En mä tajunnut sitä vahtia, että paljonko se kiskoo.
- Varmaan se viisastuu vahingosta, jos sillä on kaamea kankkunen tänään.
- Mä joudun ehkä vähän puhuttelemaan sitä, jos se haluaa vielä toisenkin kerran ulos.
- Ehkä se oli vaan harjoituksen puutetta, se korjaantuu kun sä palaat Suomeen ja ulkoilutat sitä välillä, Ilse sanoi kevyesti.
- Toivottavasti, Nita sanoi ja hymyili saatuaan purettua sydämensä. – Mitenkäs teidän ilta sujui?
- Ihanasti, Ilse sanoi. – Syötiin ja pantiin lapset nukkumaan ja siinä se oli.
- Kuulostaa hauskalta, Nita irvisti, ilmeisesti kuullen ironiaa siellä, missä sitä ei ollut.
- Ollaan kilttejä ja ostetaan Kaisalle vähän limsaa, Ilse ehdotti. Nita näytti hetken leppymättömältä, mutta suostui sitten.

Sinä iltana kukaan ei lähtenyt illalla kaupungille. Kaisa ei päässyt edes sängystä ylös ennen kuin päivälliselle, eikä hän siitäkään saanut syötyä juuri mitään. Ruoan kanssa tarjottava viini sentään nosti hänelle vähän väriä poskille.
- Huomenna me voitaisiin mennä rannalle, jos te haluatte, Nita suunnitteli. – Se on aikamoinen ajomatka, mutta voisi se olla sen arvosta.
- Voidaanko me huomisiltana mennä taas ulos? Kaisa kysyi.
- Mä luulen, että seuraavaksi on Ilsen ja Artsin vuoro, Nita sanoi lyhyesti.
- Vie Artsi, sanoi Ilse nopeasti. Hän ei jättäisi Miilaa Kaisan hoteisiin, ei vaikka tämä vannoisi muuttuneensa pyhimykseksi. Sen verran ärsyyntyneesti tämä oli äsken työntänyt Jessin pois sylistään.

  Re: Vanhempieni tarina, uusinta 2

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   11.1.15 15:31:51

Kaisa kauhukakara

He kävivät retkellä rannalla, mutta viipyivät siellä vain vähän aikaa. Aurinko paistoi ihan liian kuumasti, eikä lapsia saanut mitenkään pidettyä aurinkovarjon alla suojassa. Loput päivät he lähinnä laiskottelivat, paitsi Nitaa, joka pakkaili ja tyhjensi kaappeja. Artsi ja Kaisa olivat luvanneet viedä yhden laukullisen hänen tavaroitaan Suomeen ja hän alkoi innostua paluusta aika lailla.
- Haluaisitko sä mennä mun kämppään asumaan? Ilse kysyi.
- Haluaisin! Mutta eikö siellä ole vuokralaiset? kysyi Nita kiinnostuen.
- Sun takiasi mä olen ihan valmis heittämään ne ulos, Ilse lupasi. – Tietysti siinä menee kuukausi tai pari, mä en nyt muista mitä niiden vuokrasopimuksessa sanotaan. Joka tapauksessa ne taitaa olla etsimässä omaa, koska ne kysyi, saisiko ne ostaa sen.
- Ja sä et myynyt? Artsi kysyi valppaana. – Sä aiot sittenkin pitää yhden jalan Suomessa?

- Äh, mä jäin miettimään sitä lähinnä sen takia, että se olisi ollut kauhean sotkuista hoitaa kun mä en ole paikalla ja siitä on kuitenkin vielä lainaa ja kaikkea. Mutta jos sä Nita haluat sinne niin mä voin lähettää niille irtisanomisen vaikka heti, Ilse lupasi.
- Raukkaparat, mutta joo! Mä en ihan hirveästi odota sitä, että pääsen takaisin äidin helmoihin ja koska mä sitten taas löydän töitä ja saanko työsuhdeasuntoa on ihan epävarmaa, Nita iloitsi. – Mä haluan tarjota sulle samppanjaa!
- Älä ole hassu, totta kai mä sut sinne mieluummin otan kuin jonkun isän työkaverin kummin kaiman, Ilse nauroi. – Kunhan et sitten suutu kun mä joskus myyn sen.
- Mennäänkö me ulos? havahtui Kaisa.
- Mennään, päätti Nita. – Jos Artsille sopii.
- Jos käytte lyhyen kaavan mukaan, meidän pitäisi huomenna ruveta pakkaamaan, Artsi lupasi.
- Sähän voit pakata illalla, ehdotti Kaisa.

Miila oli jo niin kotiutunut Jessin ja Artsin seuraan, ettei Ilsellä ollut mitään hankaluuksia päästä sinä iltana liikkeelle. Päinvastoin hän alkoi murehtia sitä, mitä tapahtuisi, kun uusi leikkikaveri pitäisi hyvästellä. Se huoli tulisi kuitenkin vastaan vasta parin päivän päästä.
- Sinä raukka tulit tänne asti vaan istumaan lapsenvahtina, Ilse surkutteli Artsille, jonka silmät välähtivät huvittuneesti.
- En nyt sentään. Mä en tainnut mainita, että Nita vei mut peep showhun kun me oltiin ulkona.
- Ei kai, Ilse tyrmistyi, mutta Artsi vain nauroi, eikä suostunut paljastamaan, vitsailiko vai ei. Ilse päätti kysyä Nitalta, tosin joskus toiste eikä nyt, kun Kaisa oli mukana.

He menivät sievään baariin ja Nita tilasi tosiaan pullon kuohuvaa, joka tuotiin heille pöytään hopeanhohtoisessa, jäillä täytetyssä sangossa. Nita oli myös taktisesti valinnut ravintolan pienimmän pöydän, mitä Kaisa kritisoi hiukan.
- Tähän ei mahdu istumaan ketään sun kavereita, hän sanoi.
- Tänään ei tarvitsekaan. Pidetään tyttöjen ilta ja jutellaan mukavia ihan keskenämme, Nita sanoi.
- Mutta…
- Mä juhlin läksiäiseni joskus ensi viikolla. Nyt vietetään teidän läksiäisiä, kun kohta ei taas nähdä pitkään aikaan – tai me ei nähdä, Nita sanoi Ilselle ja kilisti tämän lasia omallaan.
- Lennä Lontoon kautta niin nähdään, Ilse ehdotti. Juoma pirskahteli hänen nenässään ja jostain kumman syystä se tuntui kihonneen ohimoihinkin ja hän tunsi olevansa hyvien ideoiden aarrearkku.
- Mä lupaan harkita tota vaihtoehtoa vakavissani, Nita sanoi juhlallisesti.

- Te ootte niin eri maailmasta, sanoi Kaisa murjottaen. – Te saatte asua ulkomailla ja lentelette ympäri Eurooppaa tosta vaan. Mulla oli viikon ajan maha kipeenä hermostuksesta ennen kuin me lähdettiin tänne, kun mä ajattelin, että takuulla mun passi ei kelpaa tai Jessin tai että me eksytään toisistamme ja mitäs mä sitten olisin tehnyt?
- Et viitsisi marista, sullahan on asiat paremmin kuin hyvin, töksäytti Ilse.
- Ai kun mä saan vaan istua kotona päivät pitkät ja laittaa ruokaa ja pestä pyykkiä ja seurustella raivostuttavan alle metrinmittasen kanssa? Ei ole!
- Koska sä ajattelit mennä takaisin töihin? keskeytti Nita, ennen kuin Ilse ehti sanoa mitään terävää takaisin.
- Nyt mun pitäisi, Kaisa sanoi ja alkoi näyttää entistä synkemmältä.
- No sittenhän sulla on kaikki kunnossa.

Mutta ei ollut, kuulemma. Vanhaa työpaikkaa ei enää ollut, koko liike oli kuollut laman aikana, eikä Kaisalle ollut jäänyt sieltä käteen edes työtodistusta. Ei hän edes tiennyt, mitä haluaisi tehdä, tai osaisi, ja vaikka osaisikin, kuka huolisi hänet töihin ilman mitään koulutusta.
- Sulla taitaa olla vähän huono päivä tänään, Nita sanoi lopulta kiltisti ja taputti hänen kättään. – Koita nyt piristyä. Ei kaikki voi olla noin synkkää.
- Elämä on ihan syvältä, Kaisa jupisi niin, että Ilsen teki mieli kalauttaa häntä tyhjentyvällä pullolla. Naikkosella oli hänen unelmaperheensä, eikä siitä irronnut kuin valittamista. Hän kuitenkin jätti reaktionsa siihen, että alkoi kyllästyneen näköisenä katsella ympärilleen osoittaakseen, miten vähän häntä huvitti kuunnella Kaisaa.
- Tilataanko edes lisää juotavaa? Kaisa pyysi ja hellämielisyyttään Nita teki niin, vaikka hän olikin taas kuskina.

- Joko ruvetaan lähtemään takaisin? Ilse kysyi, kun he olivat tehneet selvää toisestakin pullollisesta ja pistelleet ison antipasto-lautasellisen. Hän ei sittenkään ollut ihan varma siitä, että Artsi pärjäisi Miilan kanssa. Mitä jos sattuisi jotain? Jos tyttö putoaisi sängystä ja satuttaisi itsensä? Pyörisi portaita alas?
- Hitto, kun sä olet tylsä, sanoi Kaisa.
- No, me ei luvattu olla kauan tänään.
- Mikä kiire sulla on takasin? Kaisa katsoi häntä silmät viiruina. – Aiotko sä mennä liehittelemään mun miestäni?
- En, Ilse sanoi ylenkatseellisesti. Hän alkoi ymmärtää entistä paremmin Nitan harmistuksen Kaisan käytöksestä edelliskerralla. Viini meni tuolla tyypillä näköjään suoraan riidanhaastokeskukseen, ainakin näin, ellei läsnä ollut ketään kaksilahkeista.
- Mä olen kyllästynyt siihen, että mä olen aina sun varjossasi, Kaisa julisti. – Artsi palvoo sua eikä musta ikinä tule sun kaltaista.
- Älä höpötä, Ilse sanoi yllättyneenä sekä moisesta hyökkäyksestä että siitä mitä Kaisa sanoi. – Tietystikään se ei palvo mua, sun kanssasihan se meni naimisiin ja perusti perheen.
- Ja suhun se rakastui jo joskus koulunpenkillä.
- Saattaa olla, mutta se nyt on mennyttä! Teini-ihastusta!

- Nyt me mennään oikeesti, ennen kuin te ootte toistenne hiuksissa, sanoi Nita päättäväisesti. – Kaisa, mulla on viiniä vielä kotonakin, jos sä välttämättä haluat lisää, mutta musta on tylsää katsoa kun te riitelette.
- Eikö me voitaisi mennä siihen yökerhoon missä oltiin viimeksi? Kaisa kysyi rukoilevasti ja unohti riidanpoikasen Ilsen kanssa.
- Ei tänään. Kultapieni, odota nyt pari viikkoa, kun mä tulen Suomeen niin me biletetään niin paljon kuin ehditään, Nita lupasi ja siihen Kaisa nähtävästi tyytyi, pieni hymy levisi hänen kasvoilleen.
- Niin me tehdään, hän sanoi tyytyväisenä ja antoi Nitan ottaa itseään käsikynkästä ja taluttaa autolle. Ilse seurasi perässä ja kiipesi kehottamatta takapenkille. Kaisa todennäköisesti kiskoisi häntä hiuksista koko matkan, jos hän änkeäisi Nitan viereen.

Tytöt nukkuivat Artsin ja Kaisan sängyllä ja Artsi katsoi telkkarista italiaksi dubattua länkkäriä ja naureskeli itsekseen.
- Tää on kuulkaa aito italowesterni, hän ilmoitti, kun John Wayne puhui italiaa, samoin kuin intiaanipäällikkö. – Miten te nyt jo tulitte?
- Sä puhuit lyhyestä kaavasta, sanoi Ilse ja meni pesulle. Kaisa ja Nita olivat hakeneet keittiöstä vajaan viinipullon ja laseja, kun hän palasi yöpuvussaan, joka koostui isosta T-paidasta ja puolireidestä pätkäistyistä collegehousuista. Jostain syystä Kaisa pisti kovasti pahakseen hänen saapumisensa.
- Taas sä teet sen! hän syytti, kun Ilse aikoi ottaa yhden lasin ja kaataa siihen tilkan viiniä.
- Minkä? tämä kysyi ällistyneenä. Mistä Kaisa nyt muka saattoi häntä syyttää, kun hän lantusteli seuraan ilman ripsiväriä ja hiukset roikkuen? Ei ainakaan viettely-yrityksistä, hyvä ihme sentään. Mutta Kaisa ei ollut samaa mieltä.
- Sä tuut siihen tommosissa sáatanan rupuvetimissä ja näytät silti paremmalta kuin mä! Kaisa sanoi vihaisesti ja kulautti oman lasinsa tyhjäksi.
- Mistä nyt on kyse? Artsi kysyi ja katseli ymmällään naisesta toiseen.
- Ei niin mistään, sanoi Ilse vihaisesti ja lähti menemään. Hän kävi hakemassa Miilan mukaansa Artsin ja Kaisan huoneesta ja sulkeutui omaansa, eikä sieltä sen jälkeen kuulunut enää mitään.

- Mitä tapahtui? Artsi kysyi katsoen Kaisaa, joka istui nojatuolissa jalat allaan sievänä kuin pieni hylje. Nita istui lattialla ja katseli lasissaan olevan viinin väriä televisiota vasten, ilmeisen kuurona kaikelle muulle.
- Ei mitään, Kaisa sanoi yrmeänä.
- Hei, Kaisa. Ei Ilsellä ole tapana lähteä tolla tavalla kiukutellen, Artsi sanoi. – Ootteko te riidelly?
Kaisa veti henkeä kuin aloittaakseen jonkin vuodatuksen, mutta Nita käännähti yhtäkkiä.
- Tyttöjenvälisiä juttuja vaan. Otetaanko lisää viiniä?
- Otetaan vaan, Kaisa sanoi ilahtuneena.

Ilse ei oikein tiennyt itkeäkö vai nauraako, kun hän peitteli Miilan tuolisänkyynsä ja sujahti omaansa. Kaisa toisaalta suututti häntä, mutta olisi kai ollut epänormaalia, ellei niin selvästi osoitettu kateellisuus olisi vähän imarrellutkin. Se häntä joka tapauksessa yksinomaan harmitti, että muiden keskustelu kantautui vaimeana hänen korviinsa asti, eikä hän päässyt osallistumaan siihen. Hänen oli kuitenkin ollut pakko lähteä, tai hän olisi kohta antanut Kaisalle sanan sanasta ja siitä olisi varmastikin seurannut tappelu. Hän ei tahtonut riidellä Artsin vaimon kanssa.

Otti se silti päähän. Toiseksi viimeinen ilta täällä, he olisivat voineet istua ja jutella mukavia vielä, tai niin toiset kai tekivätkin, mutta Kaisan takia se ilo oli häneltä riistetty. Vaikka hänellä ei ollut aavistustakaan, minä vuonna seuraavan kerran tapaisi Artsin ja vaikka hän oli ollut hiljaa kuin pisu sukassa koko viikon paljastamatta silmänräpäytykselläkään kiellettyjä toiveitaan. Jos hän olisi ollut sellainen kuin mitä Kaisa näytti olettavan, hän kai olisi voinut houkutella Artsin harrastamaan kanssaan hurjaa seksiä silloin, kun he olivat kahden olleet lapsenvahteina. Paitsi että tuskin Artsi olisi suostunut. Olisiko kuitenkin pitänyt yrittää kun kerran joka tapauksessa sai syyt siitä?

Ei, parempi näin, Ilse päätti. Olisi ollut liian surullista saada pakit. Hän saattoi kuvitella, miten pahoitteleva ilme Artsilla olisi ollut silmissään, kun hän olisi selittänyt, miten mahdotonta se oli.

Kaisasta tuntui kuin hänen kasvonsa olisivat olleet puuroa, kun hän heräsi aamulla, paitsi että puuro tuskin kykeni tuntemaan mitään ja hänestä tuntui siltä, kuin hänen ohimoilleen olisi väännetty ruuvipuristin. Täytyi olla hirveän aikaista, hän ymmärsi. Tällainen päänsärky meni kyllä ohi, kun sai nukkua tarpeekseen.
- Tuletko sä aamupalalle? kysyi Artsin ääni ja Kaisa tajusi, että samaan kysymykseen hän oli herännyt, ja siihen, miten patja oli painunut, kun tämä oli istahtanut hänen viereensä.
- Mä haluan nukkua, hän mutisi, mutta kääntyi selälleen nähdäkseen miehen. Nolotti vähän olla taas krapulassa. Toisaalta, olihan tämä lomaa, kai se silloin oli sallitumpaa?
- No me mennään sitten, Artsi nyökkäsi lyhyesti ja aikoi selvästi nousta ja häipyä.
- Halaa mua ensin, Kaisa pyysi. Hänellä oli hellyydenkipeä olo. Sekin kuului kankkuseen, hän oli huomannut. Artsi totteli, mutta nousi sitten ja lähti Jessiä taluttaen huoneesta. Kaisa käänsi kylkeä ja sulki uudelleen silmänsä tuntien syvää kiitollisuutta siitä, ettei ollut yksinhuoltaja. Silloin hänen olisi ollut pakko nousta, olisi ollut jo aikoja sitten, sillä Jessi ei ikinä malttanut nukkua myöhään.

Puoliltapäivin ruuvipuristin oli kadonnut ja Kaisa päätti herätä. Koko päivää olisi sääli tuhlata nukkumiseen, tänään oli viimeinen mahdollisuus ottaa aurinkoa. Suihkuun hän kuitenkin halusi ensin, mutta se jäi pikaiseksi pyrähdykseksi, sillä lämmintä vettä tuli vain hetken ajan. Kuka hitto sen kaiken oli käyttänyt tähän aikaan päivästä? No, ainakin hän heräsi täydellisesti. Iho kananlihalla hän kuivasi itsensä ja tutki sitten vähän aikaa peilikuvaansa. Silmät olivat vähän turvoksissa, mutta sille ei nyt voinut mitään. Niin ne aina olivat juuri heräämisen jälkeen. Hän pukeutui bikineihin ja haki keittiöstä mukillisen murukahvia ja lähti etsimään muita.
He olivat takapihalla, tai puutarhassa, kuten hän oli arvannutkin.

- Kuka on lotrannu suihkussa? hän kysyi liittyessään seuraan.
- Mä hain lämmintä vettä tytöille, tunnusti Artsi ja osoitti isoa sinkkivatia, missä Jessi istui ja roiski vettä Miilan päälle, joka oli juuri kiipeämässä seuraksi.
- Eikö niille olisi viileempikin riittänyt tässä helteessä? Kaisa ihmetteli ja istui Artsin viereen pyyhkeenkulmalle. Ilse makasi aurinkolasit silmillään omalla pyyhkeellään näyttäen nukkuvalta, mutta Nita, joka istui tupakoimassa, sanoi kauhistuneena:
- Ei tietenkään, niiden pikku peput ois paleltunu.
- Kiitos vaan! Nyt sitten mun pikku peppu meinasi paleltua, Kaisa nauroi. – Mä olin varma, että se oli Ilse, joka taas halusi laittautua.
- Älä nyt taas alota, tuiskahti mainittu henkilö niin, että Kaisa katsoi häntä kummissaan. Oli Ilsellä yleensä vähän huumorintajua. Mutta sitten hänen mieleensä alkoi hiipiä muistikuva vihaisista sanoista edellisillalta. Hänhän oli tainnut vähän piikitellä Ilseä. Hän oli itse asiassa ollut oikein vihainen, nyt hän sen muisti.
- No se nyt oli vaan vitsi, hän sanoi kiireesti. Ilse ei vastannut, eikä kukaan muukaan sanonut mitään, ennen kuin Nita alkoi pohdiskella seuraavan päivän aikatauluja, mihin aikaan pitäisi lähteä kentälle Finnairin lentoa varten ja mihin aikaan Ilsen ja Miilan Lontooseen menevää.

He lähtivät lopulta kaikki yhdellä kertaa. Se onnistui vain juuri ja juuri, kun Artsi otti rattaat etupenkille syliinsä, mutta lopulta kaikki laukut saatiin takakonttiin. Tosin se sitten jouduttiin sitomaan narunpätkällä kiinni.
- No niin, oli ihanaa, että te kävitte, sanoi Nita huokaisten, kun he olivat saaneet kaikki tavarat kärryihin. – Nyt mä alan vasta oikeesti tajuta, että mäkin lähden täältä.
- Meidän pitäisi varmaan hankkiutua näistä eroon, sanoi Artsi ja katsoi laukkulastiaan. – Hyvästellään sitten vasta.
Ilse luki ylhäällä katonrajassa olevia televisioruutuja ja lähti kohden yhtä lähtöselvitystiskiä. Kaisa oli jo seuraamassa häntä, mutta Artsi nappasi häntä käsivarresta. – Ei me mennä sinne, Finskin tiski on tuolla, hän osoitti ja Kaisa tunsi itsensä tyhmäksi.
- En mä huomannut, hän mutisi. Mistä hän olisi voinut tietääkään?

He joutuivat maksamaan vähän lisämaksua saadakseen Nitankin matkalaukun mukaan, mutta tämä maksoi sen summan stoalaisesti omistaan, sitten he kokoontuivat passintarkastuksen eteen.
- Tule Lontoon kautta, Ilse vannotti Nitaa.
- Mä tulen, jos ei se ole järjettömästi kalliimpaa, tämä lupasi. – Ja jos mä saan matkatavarat jotenkin fiksusti odottamaan siellä, ettei mun tarvitse niitä roudata sun luokse.
- Upeeta, Ilse sanoi ja hänen silmänsä alkoivat loistaa. Hän pisti Miilan halaamaan Nitaa ja astahti sitten sivummalle, jotta Kaisa ja Artsikin saivat hyvästellä, sitten he siirtyivät vilkutellen porteista läpi.
- Nyt sitten tapetaan jossakin tunnin verran aikaa, huoahti Artsi ja katseli ympärilleen.
- Kaksi, oikaisi Ilse. – Oliskohan täällä jossain pallomeri, mihin mä voisin heittää tän muksun, kun te olette menneet. Toivottavasti se ei saa kohtausta, kun Jessi katoaa.
- Mennään jonnekin juomaan jotain, sanoi Kaisa. – Ostetaan penskoille jätskiä, kai ne sillä pysyy vähän aikaa hiljaa.

Niin ne pysyivät, mutta olivat sitten myös sen näköisiä. Kaisa melkein katui ehdotustaan nähdessään, miten suklaanvärisiä roiskeita valui pitkin Jessin paitaa. Onneksi Miilakin oli korviaan myöten tahmassa.
- Oli kiva loma, Kaisa sanoi Ilselle sovinnollisesti. Tämä vain nyökkäsi takaisin keskittyen puhdistamaan lapsensa kasvoja ja Kaisaa alkoi taas ärsyttää. Ilse oli kohdellut häntä kuin jääkuningatar edellispäivästä alkaen. Ilmeisesti hän oli ottanut tosissaan nokkiinsa.
- No anteeksi, jos mä olen jotenkin loukannut teidän ylhäisyyttänne, sanoi Kaisa purevasti, kun Artsi nousi hakemaan lisää serviettejä tiskiltä. Hänen kuullensa Kaisa ei olisikaan viitsinyt sanoa mitään.

- Saat, Ilse sanoi lyhyesti.
- Mä olin vaan juonut vähän liikaa.
- Yleensä sillon tulee lauottua niitä totuuksia, mitä ei selvin päin kehtaa, Ilse huomautti.
- Mutta enhän mä mitään ole väittänyt, kunhan vaan naljailin.
- Kai siinä sen verran oli totuutta, että sä oikeasti inhoat mua ja pelkäät, että yritän viedä sun miehesi. Kuule, mä voin kertoa sulle salaisuuden. Mä en pystyisi siihen, sanoi Ilse katsoen Kaisaa otsa vihaisesti rypyssä.
- Mihin muka, sähän pystyt mihin vaan, kysyi Artsi iloisesti palatessaan ja heittäessään läjän paperipyyhkeitä pöydälle. Hän taisi ymmärtää sanoneensa jotain hullua, kun sekä Ilse että Kaisa kääntyivät mulkoilemaan häntä. – Mitä?
- En mä ihan kaikkivoipa ole, huokaisi Ilse sitten vain kuitenkin. – Ja ei, se ei kuulu sulle. Älä edes kysy.

  Re: Vanhempieni tarina, uusinta 2

Lähettäjä: tripsu 
Päivämäärä:   12.1.15 08:59:32

Voi ei kai tämä vielä ole lopussa :/ Tämä on ihan liian mukaansatempaava! Miten mä en muistanutkaan miten paljon mä tästä tykkäänkään, tai sitten oma tilanne on niin erilainen kuin viimeksi lukiessani, että kiinnittää ihan eri asioihin huomiota :)

Hassua, kun tuolla oli pätkä
Onneksi hän oli jo edellisessä paikassaan tottunut käyttämään englanninkielisiä tietokoneita ja ohjelmia
Oliko tuohon aikaan olemassa muuta kuin englanninkielisiä ohjelmia? :) Mä olen vasta viimeisen parin vuoden aikana oppinut käyttämään suomenkielellä tietokoneita :D Kun juniorina oppi käyttämään tietokoneita, olivat kaikki ohjelmat englanniksi, ja se oli kuitenkin 90-luvulla, vai onko mun ajantaju hukassa?

  Re: Vanhempieni tarina, uusinta 2

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   12.1.15 16:27:29

No en oo kyllä ihan varma tosta :D
------------------------
Baarikärpänen

Artsilla oli onneksi vielä kosolti lomaa jäljellä senkin jälkeen, kun he palasivat Italiasta, sillä miten Kaisa olisi saanut käytyä työhaastatteluissa Jessi mukanaan? Häntä inhotti joutua soittelemaan ja kyselemään töitä, mutta ei hän muutakaan voinut. Hän oli ollut kotona niin kauan kuin kotihoidontukea riitti, mutta Jessi oli täyttänyt kolme juuri ennen heidän lähtöään ja sen rahan tulo loppui kuin seinään. Artsilla oli melko hyvä palkka, muttei sentään niin hyvä, että siitä olisi koko perhe elänyt mukavasti ja maksanut vielä auton osamaksuja, ja autosta Kaisa ei halunnut luopua, vaikkei hänellä ollut korttiakaan. Se oli niin mukava.

Lopulta häntä onnisti ja hän pääsi melkein samanlaiseen työhön kuin mistä oli jäänyt äitiyslomalle, myyjäksi vaatekauppaan.
- Nyt sä et voi enää väittää, että mä elän sun siivellä, hän sanoi riemukkaasti tullessaan kotiin onnistuneesta haastattelusta.
- Koska mä muka olen semmoista sanonut? Artsi kysyi otsa muistelevilla uurteilla.
- No et ehkä sanonut ääneen mutta musta on aina tuntunut, että sä ajattelet niin, Kaisa esitti pistäen päänsä kallelleen ja odottaen vastalauseita.
- No en ole, Artsi puuskahti, mikä oli vähän vähemmän kuin mitä Kaisa oli olettanut kuulevansa. – Mutta hieno homma. Soitatko sä päivähoitojonoon vai minä että me tarvitaankin se paikka Jessille melko heti?
- Soita sä.

Itse asiassa Kaisa huomasi, että työssäkäynti oli sittenkin hauskempaa kuin kotona oleminen. Oli kivaa saada työkavereita ja upeaa saada rahaa. Hän alkoi tuntea itsensä taas aikuiseksi ihmiseksi ja pikkuhiljaa häntä alkoi melkein harmittaa, että oli mennyt niin nuorena naimisiin. Melkein oikeasti häntä kadutti lapsen hankkiminen. Jessin vauva-ajat olivat vielä olleet ihania, mutta sitten tyttö oli alkanut kehittää harvinaisen tomeraa omaa tahtoa, joka tuntui alituisesti tahtovan jotain muuta kuin mitä äitinsä. Kaisa nautti kovasti niistä päivistä, kun hänellä oli iltavuoro aina kuuteen asti ja Artsi sai hoidella penskan kotiin päivähoidosta. Jos hän kävi vielä kaupassa kotimatkalla, oli melkein tytön nukkumaanmenoaika, ennen kuin hän ehti kotiin.

- Mun olisi pitänyt ymmärtää mennä töihin aikaisemmin, hän sanoi Artsille jo kahden ensimmäisen viikon jälkeen.
- Kiva jos tykkäät, tämä tuumi.
- Me ajateltiin mennä tyttöjen kanssa leffaan ja sen jälkeen ehkä parille perjantaina töiden jälkeen. Kai sulle sopii? Kaisa kysyi olettaen olevansa erityisen ystävällinen kun puki asian kysymyksen muotoon. Hän olisi sentään voinut vain ilmoittaa oltuaan kolme vuotta nalkissa kotona vauvan kanssa. Ei Artsilla mitään sitä vastaan ollutkaan.
- Nitanko kanssa? hän vain kysyi.
- Ei vaan Hennan ja Raisan meiltä töistä. Mutta hyvä kun muistutit, mun pitäisi Nitankin kanssa jonain iltana mennä. Sehän lupasi mulle Italiassa, että sitten mennään kun se tulee.

Nita oli palannut elokuun loppupuolella Suomeen ja käynyt läpi saman työnhakurumban kuin Kaisakin. Vanhaan paikkaansa hän olisi päässyt takaisin, mutta hän oli saanut päähänsä, että voisi jotenkin koittaa hyötyä italiankielen osaamisestaan ja onnistui lopulta päätymään maahantuontifirmaan, jossa saisi käyttää sitä. Hän asui toistaiseksi vanhempiensa luona, mutta alkoi kuulostaa melko kyllästyneeltä siihen hyvin pian.
- Mennään ulos sitten kun mä olen muuttanut, hän sanoi Kaisalle. – Ne vahtii mun kotiintuloaikoja ja jos mä tulen myöhään, äiti huokailee koko seuraavan päivän. Onneksi ne ei voi enää uhata pidättää multa viikkorahoja, vaikka varmaan ne toivoisi.
- Ja koska sä muutat? kysyi Kaisa innokkaana merkitsemään kalenteriinsa muunkinlaisia tapahtumia kuin Jessin neuvolakäyntejä.
- Ilse sanoo, että sen asunnon pitäisi olla tyhjä syyskuun lopussa, mutta en mä sitten tiedä mitä tapahtuu, ellei ne oo löytäneet uutta kämppää. Ei kai niitä voi kadullekaan ajaa?

Sitä ei onneksi tarvinnut edes pohtia. Vuokralaiset lähtivät ajallaan ostettuaan naapuritalosta lähes samanlaisen kaksion ja Nita pääsi taas omilleen. Ja sitten hän ehti Kaisan kanssa ulos ja kyllä he tanssivatkin aika monta viikkoa ja syksy eteni.
- Mitä Artsi sanoo, jos sä juokset joka toinen viikonloppu ravintoloissa? Nita kuitenkin kysyi lopulta, kun Kaisa soitteli hänelle vähintäänkin niin usein ehdotellen jossain käymistä.
- Mitä sillä olisi siihen sanomista? Mulla on omaa rahaa ja mähän olen ollut kolme vuotta vaan kotona! Kai mä nyt saan välillä pitää vähän hauskaa? Kaisa kysyi. – Sitä paitsi useammin mä käyn työkavereiden kanssa kuin sun.
- Hmm, et kai? Nita sanoi mietteliäästi. – Kuule, mä ymmärrän, että sun tekee mieli pitää hauskaa, mutta et sä silti voi unohtaa, että sä olet kumminkin äiti ja rouvasihminen.
- Hyvähän sun on sanoa kun ei kellään sun tekemisiisi ole mitään sananvaltaa, sanoi Kaisa loukkaantuneena ja lakkasi kyselemästä Nitaa seurakseen. Sitä paitsi työkavereiden kanssa oli ihan yhtä hauskaa, ellei hauskempaakin.

Tietenkin Artsilla oli siihen sanomista ja hän sanoikin sen talven tullen yhä useammin. Melko kauan hän jaksoi ymmärtää Kaisan hoitovapaallahomehtumisperustelua, muttei sentään kuukausia.
- Sun on ihan totta pakko ruveta vähän rajottamaan, hän sanoi vakavasti.
- Eikö mulla muka saisi olla ystäviä? Kaisa kysyi ja työnsi alahuulensa murjottaen esiin.
- Hemmetti, oonko mä siitä sanonut mitään? Mä vaan ihmettelen, että etkö sä voi tehdä niiden ystäviesi kanssa mitään muuta kuin käydä kapakoissa? Onko ne niin typeriä ettei niitä selvin päin kestä?
- Hyi kun sä olet ilkeä!
- Ihan oikeesti. Hankitko sä muka työpaikan vaan jotta sulla olisi rahaa käydä ulkona joka viikonloppu?
- Mähän teen mun palkalla kaikki ruokaostokset! Ja sillon kun me tavattiin, Nita ja Ilse kävi ulkona ainakin yhtä paljon, enkä mä muista sun niitä koskaan kritisoineen!
- Tuskinpa ne enää käy, ainakaan Ilse. Sillä on lapsi ja jos satut muistamaan niin niin on sullakin. Sä alat vaikuttaa yhtä vastuuttomalta kuin Stumppi.
- Mä en ymmärrä, miksi Ilse jätti sen. Jos mulla olisi niin kaunis mies, mä pistäsin sen pulloon.
- No voi perhana, Artsi huokaisi, nosti kätensä avuttomana ilmaan ja kääntyi kannoillaan vaihtaakseen huonetta. Kaisa tajusi itsekin, millaisen lapsuksen oli päästänyt ja juoksi perään.

- Hei, en mä sillä tavalla tarkottanut! Sä olet ihan tarpeeksi komea mulle! hän selitti hädissään ja yritti halata Artsia.
- Ja olenko mä tarpeeksi komea, että sä malttaisit pysyä tänä viikonloppuna kotona? Artsi kysyi harvinaisen tuikean näköisenä. Kaisan ilme meni surkeaksi.
- Mutta kun mä lupasin jo mennä. Me mennään yhden uuden baarin avajaisiin. Siellä saa kahdella markalla kaljan kun on happy hour! Mutta hei, mä en mee mihinkään ens viikonloppuna, joohan?
Kaisa katsoi häntä anovasti ja painoi päänsä hänen rintaansa vasten ja vasten parempaa tietoaan Artsi antoi periksi. Pakkohan tämmöisen ravaamisen joskus oli loppua, kai se oli sama tapahtuiko se tänä vai ensi viikonloppuna.
- Älä sitten juo liikaa, Artsi sanoi ja ravisti häntä vähän.
- Minäkö? Kaisa kysyi ja katsoi häntä suurin, viattomin silmin. – Olenko mä ikinä?

Artsin teki mieli sanoa, että Italiassa, muttei viitsinyt puuttua niin vanhoihin juttuihin. Oli totta, ettei Kaisa konttaillut kotiin, oli vain vähän väsynyt aina seuraavana aamuna. Hänellä oli tapana ottaa mukaan vain tietty määrä rahaa ja jättää kortit kotiin, se oli jokin syvälle juurtunut varotoimenpide, mitä Artsi oli joskus naureskellut, mutta mistä hän nyt oli kiitollinen. Vai oliko? Ihan kuin Kaisa olisi itsekin pelännyt mopon karkaavan käsistä, jos olisi lähtenyt baariin pankkikortin kanssa. Entä jos se oli sukuvika? Artsi oli useammin kuin pari kertaa nähnyt, miten Kaisan veljeltä oli neljännen tuopin jälkeen kadonnut kontrolli eikä sen jälkeen oltu köyhiä eikä kipeitä niin kauan kuin kynä pysyi kädessä niin, että pystyi allekirjoittamaan kuitin.
- Perjantainako te menette taas? hän kysyi kuitenkin vain ja Kaisa nyökkäsi iloisena siitä, että kiista oli tällä erää ohi.

Henna ja Raisa olivat molemmat suunnilleen Kaisan ikäisiä nuoria naisia, sinkkuja ja huvittelunhaluisia ja vaikka he alkuun olivat vähän arastelleet Kaisaa, joka tuntui paljon vanhemmalta, kun oli kerran jo perheellinen, he tulivat nykyään loistavasti toimeen. Heillä oli suunnilleen samanlainen tausta, ja kun Kaisa ei puhunut pelkästään ihmeitä tekevästä lapsestaan hän ei enää tuntunut kuuluvan eri sukupolveen.

Perjantaina Raisa saapui työpaikalle hakemaan Kaisaa. Henna joutuisi jäämään sinne kuuteen asti sulkemaan liikkeen, mutta he lähtisivät jo edeltä.
- Iskuryhmä Raisa ja Kaisa, nauroi ensin mainittu, kun Kaisa vaihtoi takahuoneessa toisen puseron päälleen ja hän odotti heilutellen jalkojaan ilmassa kuin pikkutyttö liian korkealla tuolilla. Hän oli eittämättömän lihava tyttö, mutta niin eloisa ja nauravainen, että hänen muhkeat muotonsa jäivät vilkkuvien silmien ja iloisen naurun varjoon.
- Mä olen valmis, sanoi Kaisa tarkistettuaan vielä meikkinsä ja sitten he suuntasivat kohti Kalliota.
- Siellä kuulemma soitetaan heviä, sanoi Raisa, kun he käsikynkkää kävelivät pitkin Helsinginkatua.
- Yyh, kuka haluaa kuunnella heviä? Kaisa kysyi hämmästyneenä.
- Kaikki ne ihanat motskarimiehet sun muut, jotka tulee sinne, Raisa nauroi ja sitten he olivat oikeassa kohden ja marssivat sisään baariin, jonka ovenpielissä seisoi mainoskylttejä.

Ellei lehdissäkin mainostettu Happy Hour olisi alkanut niin aikaisin, olisi iskuryhmä Raisa ja Kaisa varmaankin jäänyt jonnekin työpaikan lähelle odottamaan Hennaa, mutta nyt he ehtivät juuri ajoissa. Baaritiskin ympärillä oli tungosta, mutta Raisa kohotti rempseästi äänensä:
- Tietä naiskauneudelle! hän huusi ja ihmisjoukko, joka enimmäkseen koostui miehistä, kääntyi katsomaan niin, että hän pääsi suoraan tiskille hiukan nolo Kaisa perässään.
- Kuusi kahden markan kaljaa, Raisa tilasi.
- Unohda, vastasi baarin takana lähinnä seisova kaveri. – Yks per nenä.
- Mutta me ollaan jouduttu seisomaan tän äijälauman takana jo puol tuntia odottamassa, että me päästäis tilaamaan! Raisa sanoi kauhistunutta näytellen.
- Sori vaan, ei me ruveta rikkomaan alkoholilakia heti ekana iltana, baarimikko sanoi sen näköisenä, ettei olisi välittänyt kuluttaa aikaa tällaiseen.
- Okei, anna ne kaksi sitten, Raisa myöntyi ja kiskoi Kaisan lähemmäksi. –Tää juo sen toisen.

He saivat kaksi pullollista olutta, Raisa iski Kaisalle silmää ja alkoi tyhjentää omaansa. Kaisa ymmärsi yskän ja sinä aikana, kun poika löi heidän rahojaan kassaan, Raisa oli ehtinyt tyhjentää omansa kokonaan ja Kaisa melkein.
- Kaksi lisää, Raisa henkäisi lyöden tyhjän pullon tiskiin ja Kaisa myöhästyi vain puolisen minuuttia nauraen niin, että vatsaan jo melkein koski ja pidätellen röyhtäystä. Lähes kaikki tiskillä seisseet miehet alkoivat taputtaa, ja tarjoilijapoikakin alkoi nauraa ja nosti uudet pullot pöytään.
- Tarjous päättyi nyt, niin että voitte juoda ne ihan rauhassa, hän huomautti.
- Mennään istumaan, sanoi Kaisa ja katseli ympärilleen. Lähes kaikki asiakkaat olivat ahtautuneet baaritiskin ympärille, joten he saattoivat rauhassa valita itselleen pöydän, mihin istua odottamaan Hennaa.
- Mä luulen, että me tehtiin vaikutus, kuiskasi Raisa luottamuksellisesti Kaisalle.
- Sä teit, tämä oikaisi.
- Ei kun me! Raisa sanoi varmasti. – Yhtä vikkelään säkin joit!

Kyllä he vaikutuksen olivat tehneet. Seuraa tunki samaan pöytään melkein välittömästi ja sinä iltana Kaisalla kyllä meni vähän överiksi. Kalja oli halpaa ja sitä tarjottiinkin, ja valomerkin jälkeen hän ei voinut harkitakaan muuta konstia hankkiutua kotiin kuin taksin. Onneksi hänellä tänään oli mukana pankkikortti, joskaan ei kauan. Hän kävi automaatilla nostamassa taksirahat ja muisti ottaa ne mutta unohti kortin sinne ja aamulla hän oli enemmän kuin väsynyt. Hän oli kipeä kuin koira ja nolompi kuin ikinä sammahdettuaan keittiön lattialle. Ja Artsi oli vihaisempi kuin ikinä.
- Arvaa mitä Jessi sanoi kun se heräsi aamulla ja äiti makaa keittiön lattialla? Arvaa huolehdinko mä kun mä heräsin, etkä sä ollu sängyssä? Aiotko sä ruveta ihan rappioalkkikseksi?
Kaisa ei häpeissään saanut sanottua mitään puolustuksekseen. Hän kiipesi vain parvelle piiloon ja yritti sulkea korvansa keittiöstä kuuluvilta ääniltä, kun Artsi teki lapselle aamiaista. Jessi puhui kuin papupata ja kirkas kikatus otti Kaisan korviin. Ei se perhanan ipana hänen kanssaan nauranut, tosin heillä olikin aina aamuisin enemmän tai vähemmän kiire, ei kai se ketään naurattanut.

Seuraavana viikonloppuna Kaisa pysyi luimistellen kotona, ihan niin kuin oli luvannutkin, vaikka Raisa ja Henna olivat menossa uudelleen samaan paikkaan, peräti treffeille.
- Mä en harrasta treffejä, mä olen naimisissa, Kaisa sanoi.
- Mutta sä lupasit Tomille tulla! Raisa muistutti ja Kaisan teki mieli vetää päänsä kauluksesta sisään. Hän muisti Tomin, ison tyypin, jolla oli ollut farkkuliivi nahkatakin päällä, mutta ei hän mielestään ollut mitään luvannut. Ei hän sentään sellainen ollut.
- Mä en kuitenkaan tule. Pidättekö te hei putiikin pystyssä sen aikaa kun mä käyn pankissa kysymässä mun korttia?

Hän onnistui saamaan pankkikorttinsa takaisin, mikä oli lohduttavaa. Tietenkään hän ei ollut uskaltanut Artsille mainita hävittäneensä sen. Mies oli muutenkin ollut hyvin lyhytsanainen ja hiljainen koko viikon niin että Kaisakin hiipi kotona hyvin hiljaisena melkein seiniä pitkin. Artsi ei ollut ikinä ollut hänelle tuolla tavoin vihainen, päiväkausia. Ehkä hänen pitäisi ihan oikeasti vähän rajoittaa. Joulukin tulossa.

Se piristi vähän. Kaisa oli aina rakastunut jouluhössäämistä, mutta jotenkin se oli tänä syksynä jäänyt hajamielisiksi ajatuksiksi, että vielä ehtisi. Nyt oli pakko tunnustaa, että enää ei paljon ehtisi. Jessin joulukalenteristakin oli jo yli puolet luukuista auki. Nyt hän kuitenkin ryhdistäytyi, ja asuntoon alkoi ilmestyä joulukoristeita, jouluverhot ilmestyivät ikkunoihin ja iltaisin hän paketoi joululahjoja. Artsi alkoi taas hymyillä hänelle, mutta töissä Kaisa kyllä purki itseään.
- Ei, en mä ehdi mukaan tänä viikonloppuna, hän saattoi sanoa Hennalle tai Raisalle. – Ukko vaatii kunnon perhejoulua. Se ei oo tainnu huomata, etten mä enää ole kotiäiti.
- Kaamea ukko sulla, Henna ja Raisa sanoivat silmät pyöreinä, eikä Kaisa kehdannut korjata heidän olettamuksiaan, vaikkei hänen tarkoituksensa ollutkaan ollut niin pahoin mollata Artsia.
- Niin, hän vain huokaisi ja antoi toisten surkutella itseään

  Re: Vanhempieni tarina, uusinta 2

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   13.1.15 17:04:18

Kaisan viimeinen tempaus

Lontoossa oli joulu paljon pidemmällä. Ilse ja Ilona olivat ruvenneet koristamaan taloa jo marraskuussa ja Kate, joka nykyään oli lähes kaikki illat Polarbear-pubissa hanan takana, oli kanniskellut kotiin joululahjoja jo syyskuusta lähtien. Ilse oli iloinen siitä, että Kate oli suostunut alun perin lähtemään hänen mukaansa, mutta vielä enemmän hän onnitteli itseään siitä, että oli keksinyt kysyä. Se Kate, joka oli muutama vuosi sitten oli vain löysänä lahnana tappanut aikaa kotona ilman opiskelupaikkaa tai töitä oli nyt ihan toinen ihminen. Olkoonkin, ettei tarjoilija ehkä ollut maailman hohdokkain ammatti, mutta Kate vaikutti tyytyväiseltä ja hänellä oli mitä ihanimpia uusia ystäviä. Ei enää pelkästään au paireja – niillä oli aina tapana kadota – vaan myös aitoja englantilaisia, pubin henkilökunta esimerkiksi. Hän osasi puhua luistavaa cockneya niin halutessaan ja olisi käynyt englantilaisesta ainakin kenen tahansa ulkomaalaisen silmissä.

Ilse ei aikonut Suomeen sinä jouluna. Ehkä hän olisi harkinnut, ellei Nita olisi ollut siellä Alin kaverina, mutta Nita aikoi mennä Alin luo viettämään maalaisjoulua, niin ettei Ilsen tarvinnut huolehtia siitä, että ystäväparka pyörisi unettomana ja itkisi joulunpyhät yksinäisyyttään. Ei sillä, että Ali olisi enää vaikuttanut kauhean surulliselta, olihan Tapsan kuolemasta jo puolitoista vuotta. Hän oli sähköposteistaan ja kirjeistään päätellen jotenkin hyväksynyt sen, miten asiat olivat ja pienesti tyytyväinen siihen, mitä hänellä oli nyt, eikä hänen kuulumisiensa lukeminen enää tehnyt kipeää. Ali ei juurikaan ollut valittanut sen tapahtuessa, eikä hän nytkään heittäytynyt yltiöiloiseksi. Hänestä jotenkin huokui hiljainen alistuminen kohtaloon. Ilse ei voinut kuvitella, miten olisi itse selvinnyt vastaavassa tilanteessa.

Katen oli mentävä. Tarja ei suostunut mihinkään muuhun vaihtoehtoon ja lupasi maksaa lentoliput, hän oli jopa pyytänyt Ilseä puhumaan Katelle ja niin Ilse ja Ilona tekivät yhdessä.
- Äideistä kannattaa pitää kiinni, Ilse sanoi.
- Mun äiti voisi olla mukavampi jos mä en ensin näkisi sitä kymmeneen vuoteen tai niillä main, Kate jupisi.
- Sun äitisi on oikeesti kiva niin että älä valita.
- Niin, on se sulle. Ei mulle.
Mutta hän lähti kuitenkin ja se tarkoitti sitä, että Ilsenkin oli pakko pyytää pari päivää vapaata töistä ennen joulua ja käydä toimiston joulubileissä Miilan kanssa. Ne eivät olleet samanlaiset pikkujoulut kuin mihin Ilse oli Suomessa tottunut vaan porukka jäi yksinkertaisesti työajan jälkeen toimistolle syömään ja juttelemaan ja juomaan munatotia ja sinne saattoi ihan hyvin ottaa lapsen mukaan. Miila riehaantui joulukoristeista ja ihmisten huomiosta kerta kaikkiaan ja pyrähteli ihmisten jaloissa ja kulki sylistä syliin ja ällistyksekseen Ilse kuuli hänen vastailevan sulavalla englanninkielellä, kun Ilsen työkaverit juttelivat hänelle. Jossain välissä salaa tyttö oli opetellut kieliä.

- Mitä sä oikeen touhuat, Ilse kysyi Miilalta englanniksi, kun tämä lopulta päätyi taas hänen luokseen ja tyttö katsoi häntä silmät leviten jouluomenan kokoisiksi.
- Älä puhu noin! hän sanoi närkästyneenä ja Ilse oli nauraa itsensä tärviölle.
- She’s just lovely, sanoi Margaret, heidän äidillisen näköinen, vanhempi sihteerinsä ja ojensi kätensä, jotta Miila tulisi vaihteeksi hänen syliinsä. Ja tulihan Miila, ja jutteli jokseenkin sujuvalla englannilla naiselle, mutta sitten Ilse päätti, että heidän oli aika ruveta lähtemään. Kaikki eivät välttämättä välittäneet siitä, että vilkas kolmivuotias vilisti jaloissa heidän office partyssaan ja sitä paitsi lähes kaikki ruoka oli jo syöty ja jäljellä oli vain juomaa, joten juhlien luonne alkaisi varmaan muuttua.

He matkustivat metrolla kotiin ja osuivat ovelle samaan aikaan Ilonan kanssa.
- Nytkö sä vasta tulet töistä? Ilse kysyi paheksuvasti. Ilona teki aina vaan pidempiä päiviä.
- Mä en pitänyt kiirettä kun mä tiesin, että te ette ole kotona, tein vaan rästitöitä pois niin että ehdin aattona lähteä aikasemmin. Mä toin ruokaa. Kiinalaista.
- Me syötiin jo, kiitos vaan.
- Mä haluan ruokaa, ilmoitti Miila ja Ilse jätti heidät keittiöön tyhjentämään pahvirasioita ja kiipesi itse toiseen kerrokseen, Ilonan työhuoneeseen, missä tämän uusi tietokone vei puolet työpöydästä. Hän ei ollut toimistolla iljennyt mennä käynnistämään konettaan tutkiakseen sähköpostejaan ja hän halusi ehdottomasti nähdä, oliko tänään tullut Suomesta mitään. Sähköposti oli jumalainen keksintö! Hän rupatteli ystäviensä kanssa lähes päivittäin nykyään ja ellei hänen tarvinnut kotoa ottaa modeemiyhteyttä se ei maksanut niin mitään, ei edes postimerkin hintaa.

Alilta oli postia, missä hän ilmoitti aloittavansa joululoman ja toivotti hyvää joulua, hänellä ei tietenkään ollut kotona konetta. ”Nita tulee jo tänä iltana ja viipyy pyhien yli – ihan kauhean kivaa! Me saadaan parannettua koko maailma kun meillä on niin monta iltaa aikaa jutella! Jospa säkin vielä olisit täällä niin olisi vielä kivempaa”, niin hän kirjoitti.
”Nyt mua melkeen alkaa kaduttaa, etten mä ole siellä, mutta kyllä mä toisaalta olen tyytyväinen, että päätin jäädä äidin luokse”, Ilse kirjoitti vastaukseksi ja avasi sitten sen toisen postin, josta oli kiinnostunut, Artsin. Työasiat saisivat jäädä joulun jälkeiseen elämään.
”Elämä on edelleen aika hyvää”, Artsi kirjoitti. ”Kaisa touhuaa ihan kauheesti, mutta parempi niin kuin että se juoksisi ulkona. Mä en edelleenkään ymmärrä, mikä hiton baarikärpänen sitä syksyllä puraisi. Onko sulla ollut semmosta vaihetta? Ja joko sä olet päässyt treffeille? Sä olet liian hyvä kuivettumaan yksinhuoltajana lopun ikääsi.”

Siihen Ilse ei vastannut ihan heti. Häntä suututti ja suretti se, miten Artsikin aina välillä tuntui usuttavan häntä etsimään jotain miestä itselleen.
”Kiva juttu jos Kaisa on rauhoittunut ja ei, mulle ei ole tullut tommosta. Mihin mä Miilan muka laittaisin jos haluaisin riekkua ulkona? En mä viitsi äitiä vaivata, kun se muutenkin tekee kymmentuntisia päiviä ja Katella on iltamenonsa. Enkä mä haluakaan. Mun luja putki rilluvuosien saa luvan olla takanapäin, vaikken mä olekaan vielä kolmikymppinen. Sama pätee miehiin niin että älä edes yritä.”
Sitten hän luki sen uudelleen ja totesi lopun kuulostavan säälittävältä, mutta ei hän keksinyt muutakaan tapaa sanoa mitä halusi ja lähetti viestin. Vasta sitten hän ymmärsi, että se oikeastaan kuulosti myöskin siltä, kuin hän olisi kieltänyt Artsia yrittämästä mitään hänen suhteensa.
- Äh! hän sanoi kiukkuisena ja sulki modeemiyhteyden. Säälittävän sijasta hän taisikin kuulostaa omahyväiseltä.

Artsi ei siitä kuitenkaan näköjään pahastunut, hän vastaili taas seuraavana päivänä, jouluaattona, ja toivotteli hyvät joulut. Ilse vastasi samoin ja sitten he aloittivat Miilan kanssa joulunvieton. Englantilaiset juhlivat vasta joulupäivänä, mutta Ilona sanoi, ettei kukaan kieltänyt heitä viettämästä joulua kuten suomalaisten kuului. He valmistivat niin suomalaisen jouluaterian kuin Lontoossa oli mahdollista, tai Ilse valmisti, ja parantelivat sitä englantilaisilla jälkiruoilla. Ilseä oli katsottu kuin aivokuollutta, kun hän oli etsinyt lanttuja, mutta onneksi merimieskirkko oli auttanut siinäkin asiassa. Lahjatkin he jakoivat jo aattoiltana eivätkä vasta jouluaamuna, tosin niitä ei paljon ollut. Miilalle oli tietysti kertynyt yhtä ja toista, sitä ei vain voinut välttää, ja hetken aikaa Ilse muisti sitä joulua, jonka oli viettänyt Kimmon ja Annan kanssa. Sellaista läjää Miilalla ei tosiaankaan ollut, eikä hän kiukutellut niistä. Samalla Ilse tunsi syvää kiitollisuutta siitä, ettei lapsi kiinnostanut Stumppia vähääkään. Olisi ollut hirvittävää yrittää hänen kanssaan sopia tapaamisista sun muista.

Miila oli nukahtamaisillaan, kun Ali ja Nita soittivat ja se oli ehkä paras joululahja, vaikkeivät he kauan puhuneetkaan.
- Siellä on lunta, sanoi Ilse tyytyväisenä lopettaessaan. – Ai että mä olen tyytyväinen, että Miila on edes kerran eläessään nähnyt lunta, viime jouluna!
- Kerran? Ilona sanoi kulmakarvojaan kohottaen. – Etkö sä aio tosiaankaan ikinä palata?
- Ei mulla ole siitä aavistustakaan, sanoi Ilse kevyesti. – Mikä mua sinne vetäisi?

Vanhassa omakotitalossa Vartiokylässä Matti-niminen nuori mies sovitti päälleen äidiltään saamaansa neulepaitaa.
- Se on vähän liian pieni, hän sanoi.
- Sun pitää käydä vaihtamassa se, onneksi mä säilytin kuitin, sanoi hänen äitinsä, ja niin Matti päätyi paita kassissa vaatekauppaan, missä hän tapasi Kaisan.
- Voinko mä auttaa? Kaisa kysyi ystävällisesti, kuten asiaan kuului. Hän oli hyvällä tuulella, joulu oli mennyt mukavasti joskin hän oli tyytyväinen päästessään takaisin töihin. Hän ei voinut enää käsittää, miten hän oli kestänyt vuosikaudet kahdestaan kotona Jessin kanssa. Hänen teki välillä mieli ravistaa näsäviisas pikku letukka hiljaiseksi. Artsi ei, kumma kyllä, tuntunut hermostuvan Jessiin millään, he olivat parhaillaankin Alin luona viettämässä talvipäivää, kun Jessin tarha oli kiinni ja Artsi oli joutunut ottamaan lomaa.

- Lähtisitkö sä kahville tai jotain? Matti kysyi unohtaen liian pienen paitansa, kun näki sievän vihreäsilmäisen myyjättären, joka hymyili hänelle ja tuijotti suoraan silmiin.
- Mä voisin tietysti lähteä ruokatunnille, Kaisa sanoi ja ajatteli henkeään pidättäen, ettei tämä voinut olla totta. Rakkautta ensi silmäyksellä. Hän kävi vikkelästi ilmoittamassa työkavereilleen, että kävisi ulkona syömässä ja hakemassa takkinsa ja laukkunsa ja alkoi vasta kahvilassa ihmetellä, mitä hän oikein oli tekemässä.
- Mä olen Matti, mies sanoi.
- Mä olen naimisissa, vastasi Kaisa.
- Ai. Niin tietysti. Kuinkas muutenkaan. Onko sulla nimeä, rouva?

Kaisa oli vähällä unohtaa palata töihin, mutta Matti muisti itse, että oli tullut kauppaan oikein asialle. Kaisa etsi hänelle oikean kokoisen vaatteen ja katsoi surullisena, kun mies otti kassinsa ja kääntyi poistuakseen. Miten epäreilua! Hän tunsi kummallista vipinää sydänalassaan, mutta ei voinut tehdä mitään. Hänhän oli naimisissa, hemmetti sentään. Ja joka tapauksessa mies oli jo mennyt, ovi kävi. Jotenkin haikeana hän palasi illalla kotiin, kuunteli Artsin ja Jessin päivän kuulumiset ja tunsi itsensä romanttisen elokuvan päähenkilöksi.
- Sä olet jotenkin vaisu, ihmetteli Artsi.
- Ei mua mikään vaivaa, sanoi Kaisa urheana ja meni nukkumaan miettien kohtaamansa miehen silmiä ja maagista kahvituntia.

Aamulla hän ei enää muistanut koko tyyppiä kuin hämärästi ja häntä ihan nauratti. Miten hupsu sitä saattoikaan olla? Ei sitä voinut rakastua kertasilmäyksellä, ja oliko ollut vähän hölmöä kuluttaa ruokatunti juomalla vain kupillinen kahvia? Hänellä oli ollut kauhea nälkä illalla. Artsi havahtui hänen tirskahdukseensa ja kiersi unisena kätensä hänen ympärilleen.
- Näitkö sä hassuja unia?
- Olen mä jo hereillä, sanoi Kaisa ja käpertyi mukavasti miettien, riittäisikö se vastaukseksi. – Mä muistelin vaan yhtä eilistä asiakasta, hän lisäsi mutta sitten parven alta kuului jo Jessin ääni:
- Isii!
- Mä tulen, Artsi huikkasi ja lähti kiipeämään parvelta alas. Kaisa vilkaisi kelloaan ja totesi, että hänenkin pitäisi kohta nousta, mutta hoitakoon Artsi lapsen ensin keittiöön asti. Kaisa saisi tunkea sitä vaatteisiin ihan tarpeeksi sitten, kun sen taas voisi viedä hoitoon ja Artsi lähtisi aikaisemmin töihin.

Matti muukalainen palasi seuraavalla viikolla ja Kaisa tönäisi Hennan tieltään huomatessaan miehen liikkeen ovella.
- Mä otan ton, se on mun tuttu.
- Kaikin mokomin, sanoi Henna välinpitämättömästi ja siitä se lähti. Matti ei halunnut ostaa mitään, ei edes näön vuoksi. Hän oli vain tullut tarkistamaan, eikö Kaisa lähtisi hänen kanssaan illalla jonnekin.
- Mä voin soittaa kotiin ja sanoa, että mun pitää jäädä iltaan asti, että joku on sairastunut, Kaisa lupasi epäröimättä. – Sitten mulla on seitsemään asti aikaa.

Siitä se alkoi. He tapailivat pitkin kevättä aina tilaisuuden tullen ja Kaisa alkoi keksiä mitä kiemuraisimpia tekosyitä jottei Artsi alkaisi ihmetellä hänen poissaolojaan. Paras idea oli, että hän oli päättänyt ruveta käymään aerobicissa ensin kerran, sitten kahdesti viikossa. Sillä sai kaksi kokonaista vapaailtaa. Matilla oli oma asunto keskustassa ja se alkoi käydä Kaisalle kovin tutuksi.
- Koska sä voisit jäädä yöksi? Matti kysyi, kun hän taas kerran oli lähdössä.
- Enhän mä voi, sanoi Kaisa yllättyneenä siitä, että koko kysymys oli noussut esiin.
- Mikset voi? Kai sä joskus käyt jossain yksinäsi? Risteilyllä vaikka?
- Hmm, Kaisa sanoi mietiskellen. Se saattaisi onnistuakin.
- Ja sitten mä oikeastaan haluaisin että sä muuttaisit tänne kokonaan, rohkaistui mies sanomaan seuraavaksi ja pysäytti Kaisan niille sijoilleen.
- Mitä sä tarkotat?
- Sitä mitä mä sanoinkin. Jätä Artsi ja muuta tänne.
- Mutta entäs Jessi?
- Kyllä se tänne sopii, Matti sanoi urheasti. Hänen mieleensä ei ollut juolahtanutkaan muu kuin ottaa lapsi samassa paketissa, eikä kumma kyllä tullut Kaisallekaan, kun hän alkoi pyöritellä asiaa mielessään. Totta kai äiti ja lapsi kuuluivat yhteen. Mutta miten hän muka voisi sillä lailla myllertää elämänsä? Mitä Artsi sanoisi? Miten hän uskaltaisi? Miksi hän edes haluaisi?

Mutta Matti oli niin paljon jännittävämpi. Hänellä oli suloiset siniset silmät ja hänellä oli melko lailla rahaa – nuoresta iästään huolimatta hänellä oli jo oma yritys, joka poiki töitä tekevälle ihan niin paljon kuin viitsi tehdä. Kaisasta alkoi tuntua, että hän voisi olla paljon onnellisempi Matin kanssa kuin Artsin, mutta siltikin hän epäröi. Miten hän voisi kertoa Artsille, että hän halusi jättää tämän?
- Rakkaus voittakoon, hän mutisi matkustaessaan kotia kohden, mutta ei hänellä ollut sanoja, joilla olisi voinut selittää Artsille. Niitä pitäisi etsiä ja järjestellä vielä.

  Re: Vanhempieni tarina, uusinta 2

Lähettäjä: ella 
Päivämäärä:   13.1.15 18:41:25

Voieittä. Mä en millään jaksa oottaa seuraavaa pätkää! Jätit sitten tän ihan pirun kiinnostavaan kohtaan :D

  Re: Vanhempieni tarina, uusinta 2

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   14.1.15 17:10:02

No tässä :D
------------
Tiedäthän sä?

Ilse oletti saavansa syntymäpäiväonnittelun, kun hänen sähköpostinsa kilahti sinä perjantaina. Niitä oli tullut jo muutamia, tietysti kotona sanallisesti Katelta ja Ilonalta, ja Alikin oli jo ehtinyt laittaa meilin. Tässä ei kuitenkaan viitattu sanallakaan hänen juhlapäiväänsä ja Ilse ymmärsi sen luettuaan oikein hyvin, ettei moinen pikkujuttu ehkä ollut ihan päällimmäisenä Artsin mielessä juuri nyt.
”Kaisa käveli täältä ulos matkalaukun kanssa tänään. Sillä on kuulemma joku uusi mies, jonka luokse se muuttaa Jessin kanssa. Mä en ymmärrä mistä se on sellaisen löytänyt, mutta sitä on kuulemma jatkunut jo useamman kuukauden. Mä en nyt oikein tiedä mitä tehdä. Pää on ihan tyhjä, tai sekaisin, tai molempia jos se on mahdollista.” Ilse luki sen uudelleen kai kolme kertaa, ennen kuin pomppasi rajusti pystyyn tuoliltaan.

- Voinko mä saada loppupäivän vapaata? hän kysyi hengästyneenä juostuaan pomonsa huoneeseen ja keskeytettyään jonkin pienimuotoisen neuvottelun, mikä olisi normaalisti saanut hänet nolona pyytelemään anteeksi. Mies vilkaisi kelloaan, vieraitaan ja kohotti kulmakarvojaan ja Ilse selitti nopeasti, että hänen piti pikimmiten lähteä pistäytymään Suomessa.
- Ihan pikaisesti vaan? mies kysyi ironisesti ja Ilse nyökkäili tarmokkaasti. – Iltakoneella takaisin?
- Kyllä mä varmaan maanantaiksi ehdin palata. Jos vaan saan paluulennon sunnuntaille. Hei, tää on hätätilanne!
- Mene, mene ihmeessä! Soita, koska ehdit tulla takaisin.
- Ihana mies, Ilse sanoi ja painoi innostuksissaan suukon miehen kaljulle otsalle. Palkatonta vapaata, tietysti, mutta sentään luvallista. Jos ukko olisi ollut huonolla tuulella hän olisi pitänyt Ilsen istumassa kello seitsemääntoista vaikkei koko talossa olisi ollut mitään tekemistäkään ja istunut itse vieressä vahtimassa, ettei hän karkaisi.

Hän ehti vähän rauhoittua metromatkalla kotiin, mutta vain vähän.
- Mitä sä teet täällä tähän aikaan? Kate kysyi ihmeissään, kun hän kopisteli sisään.
- Mun täytyy lähteä käymään Suomessa. Voisitko sä mitenkään katsoa Miilaa viikonlopunkin vai otanko mä sen mukaan? Tai siis kai äitikin voi mutta tän illan jos se taas istuu myöhään töissä?
- Mitä siellä on tapahtunut? Ei kai äiti… Kate kysyi pelästyneenä.
- Ei kukaan ole kuollut, Ilse vakuutti ja pysähtyi. Se oli totta. Ei kai hänen tarvinnut ihan päättömästi ryntäillä. – Eikä sairastunut. Parisuhdekriisi.
- Kenellä on semmonen parisuhdekriisi, että sun pitää yhtäkkiä lentää sinne? Kate kysyi epäilevästi.
- Artsilla.
- A-haa! Sitten mä ymmärrän, Kate sanoi helpottuneena.
- Ymmärrät mitä?
- Ymmärrän sun kiireesi, hömelö, Kate sanoi ja tökkäsi häntä vatsaan sormellaan. – Mene, mä hoidan Miilan. Jos ei se pubi pysy pystyssä ilman mua niin kaatukoon.

- Kiitos, Ilse henkäisi eikä voinut olla virnistämättä. Katen ilme ja sanat kertoivat selvästi, ettei hän ollut niin hyvä salaisuuksien kätkemisessä kuin mitä hän oli kuvitellut olevansa, mutta juuri nyt sillä ei kuitenkaan ollut väliä. Hän antoi Miilalle suukon ja kiipesi yläkertaan, pysähtyen kuitenkin toiseen kerrokseen Ilonan työhuoneeseen. Nopea soittokierros paljasti, että hän saattaisi juuri ja juuri ehtiä Heathrowhun lennolle, jossa oli jäljellä vielä muutama ensimmäisen luokan paikka, mutta luojan kiitos Stanstedistä löytyi hiukan myöhempi lento, jossa oli tilaa turistiluokassakin. Sen hän varasi ja sai samalla sopivasti aikaa pakata vähän vaatteitakin. Pariksi päiväksi ei tietysti paljon mitään tarvitsisi, mutta jotain sentään. Reppu sai kuitenkin riittää.

Samalla vauhdilla hän jatkoi lentokentälle, koko matkan päässä rummuttaen vain ajatus, että ehtisikö hän kuitenkaan. Olisi voinut kai jättää vaatteidenvaihdonkin väliin, mutta onneksi hän ei sentään ollut unohtunut meikkaamaan. Vasta koneeseen päästyään hän ymmärsi unohtaneensa meikkipussin kotiin ja se sai hänet oikein ymmärtämään, miten tohkeissaan hän oli ollut. Onneksi sentään lompakko ja passi olivat mukana, todistettavasti, kun hän oli kerran pystynyt ostamaan lipun ja päässyt koneeseen. Sille oli pakko vähän nauraa. Tämä oli tempauksia, joista ei varmasti kerrottaisi lapsenlapsille.
- Lomalta tulossa? kysyi hänen vieruspenkillään istuva mies uteliaana.
- Viikonloppulomalle menossa, Ilse vastasi iloisena juttuseurasta. Hänen ajatuksensa pyörivät sellaista härdelliä, että oli mukavampi jutella kuin yrittää selvittää niitä. Ehkä ne asettuisivat paikalle itsekseen lennon aikana.
- Hassua, että joku matkustaa Lontoosta Helsinkiin lomalle, mies arveli. – Vaikka alkaahan sielläkin tietysti jo olla kevät.
- Ei kai siinä mitään hassua ole jos asuu Lontoossa?

He jutustelivat koko sen kolmetuntisen minkä kesti, ennen kuin koneen ovet avattiin Helsinki-Vantaalla ja vilkuttivat sitten toisilleen hyvästiksi. Ilse heilautti reppunsa olalle, harppoi läpi passintarkastuksen ja tullin ja suoraan lentokenttäbussin pysäkille. Ellei se ollut pahasti muuttanut reittiään se menisi suunnilleen niin lähelle Artsin kotia kuin bussilla oli mahdollista päästä ja maksaisi vain murto-osan siitä, minkä taksi. Vasta sillä matkalla Ilseä alkoi vähän arveluttaa. Mitä hän oikein oli tekemässä? Oliko Artsi sanallakaan pyytänyt häntä lohduttamaan, oliko? Mitä jos Kaisa oli ymmärtänyt sinä aikana kun Ilse laukkasi pitkin lentokenttiä olevansa idiootti ja palannut takaisin? Se ajatus sai ähkimään ääneen, mutta tällä kertaa vieruskaveri ei ollut kuulevinaan eikä alkanut virittää keskustelua, vilkaisi vain paheksuvasti. Oltiinhan jo Suomessa.

Sen huomasi siitäkin, ettei ollut pimeää. Oli jo hyvinkin ilta, kello oli melkein yhdeksän, kun Ilse hyppäsi bussista ulos ja hänen oli pakko pysähtyä vain katsomaan ympärilleen ja hengittämään syvään. Ilma tuntui paljon puhtaammalta ja raikkaammalta täällä, vaikka hän seisoikin yhden kaupungin vilkkaimman sisääntuloväylän varrella, ja aurinko oli varmaan vasta hetki sitten laskeutunut taivaanrannan taakse. Hiukan häntä vieläkin puristi ajatus mennä näin yllättäen soittamaan Artsin ovikelloa, mutta hitotko siitä oikeastaan. Jos hän oli ollut tarpeeksi hassu lentääkseen tänne halki puolen Euroopan saisi hän todellakin luvan olla tarpeeksi hassu mennäkseen perille asti. Sen verran häntä kuitenkin jännitti, että hän pummasi ohimaleksivalta nuorelta pojalta tupakan, mikä oli virhe. Se alkoi huimata niin, että hän joutui katua ylittäessään ottamaan sivuaskeleen, kun tasapaino tuntui katoavan, ja hän heitti sen pois, ennen kuin kaatuisi auton alle.

Alaovet olivat jo kiinni. Ilse manasi, ettei ollut tullut sellaista ajatelleeksi. Mitä nyt? Käydäkö etsimässä puhelinkioski ja koittaa soittaa, että Artsi tulisi avaamaan sen? Paitsi että sitten hänen pitäisi jostain hommata suomalaisia kolikoita, hän oli saanut bussikuskilta takaisin vain vitosen setelin ja kaikki muutkin hänen markkansa olivat seteleitä. Vielä hänen miettiessään hän kuitenkin näki, että rappuun syttyi valo ja salamannopeasti hän alkoi kaivella reppuaan kuin olisi etsinyt avaimiaan. Kun joku naisihminen tuli ulos, hän livahti itse samalla sisään, eikä nainen tarrannut häntä takista eikä letistä, niin kuin hän hetken pelkäsi. Olipa hyvä, ettei hän näyttänyt spurgummalta.

Hän pysähtyi hetkeksi tasatakseen hengitystään ennen kuin soitti ovikelloa oikean oven takana, mutta sitten ei tapahtunutkaan mitään. Hän ehti hengitellä monta pitkää kertaa, ennen kuin soitti varovaisesti uudelleen. Jos Artsi ei olisi kotona, hänen kai pitäisi hilpaista Nitan luokse ja toivoa, että tämä olisi, vaikka olikin perjantai-ilta tai sitten yrittää jotenkin päästä Marjaniemeen. Mutta sitten sisältä alkoi kuitenkin kuulua askelten ääntä.

Artsi avasi oven ja hänen suunsa avautui raolleen, kun hän näki Ilsen, joka vaihteli hermostuneena painoa jalalta toiselle.
- Mitä? hän sai sanottua ja Ilse pelkäsi, että hänen silmänsä tipahtaisivat päästä.
- Mä tulin.
- Mä luulin, että mä näen näkyjä!
- Saanko mä tulla sisään vai pitääkö mun halata sua täällä rapussa, Ilse ehdotti.
- Tule sisään, hemmetti sentään, Artsi sanoi ja tarttui häntä olkavarresta. Hän veti oven kiinni ja sitten he totisesti halasivat. Ilse ei ennättänyt reppuaan tipauttaa selästä.
- Mitä sä teet täällä? Artsi kysyi suunnilleen minuutin kuluttua.
- Mä lähdin heti, kun luin… ei hitto. Mä taisin unohtaa töissä koneen päälle, Ilse naurahti hiukan itkuisella äänellä ja nosti poskensa Artsin olkapäältä.
- Mutta miksi sä tulit?

Olisi ollut houkuttelevaa töräyttää totuus, mutta sen verran Ilsen ajatukset olivat selkiytyneet, ettei hän voinut ruveta tässä kohden esittelemään rakkauttaan. Artsilta oli sinä päivänä kadonnut koko perhe, ammoisen ihastuksen mielenmuutos ei varmasti voinut paljon siinä tilanteessa lohduttaa.
- Mä ajattelin, että sä voisit kaivata ystävää, hän sanoi sen takia yksinkertaisesti ja tipautti repun olaltaan.
- Mä en luullut että kaipaisin – mä en antanut Nitan tulla tänne pitämään mua kädestä, mutta mä en voi uskoa, että sä olet siinä! Artsi sanoi ja halasi häntä vielä uudestaan, kun hän oli riisunut takkinsa naulaan ja potkinut avokkaat jaloistaan.
- No, mä olen.
- Tosi ystävä.
- Niin kai, Ilse sanoi ja hänen mielialansa tipahti pari piirua. Ystävä. Aina vaan ystävä. No, itsehän hän oli sen saanut aikaan. Mutta sitten räjähti. Artsi katsoi häntä alaspäin ja sanoi:
- Tiedäthän sä, etten mä ole ikinä lakannut rakastamasta sua?

Ilsen polvet notkahtivat ja hänestä tuntui kuin hänen kaikki sisäelimensä olisivat muuttuneet velliksi, lämpimäksi sellaiseksi. Onneksi Artsi oli niin lähellä, että hänestä saattoi ottaa tukea. Aika tuntui pysähtyvän siihen paikkaan
- Etkö? hän kuiskasi.
- Anteeksi… en mä aikonut taas alottaa.
- Kuule. Mä en mitään muuta halunnut kuullakaan, Ilse sanoi ja alkoi nauraa pientä, tyytyväistä, hengästynyttä naurua. – Mä olin väärässä, niin väärässä! Mä olen ollut suhun rakastunut jo vuosikaudet. Siitä lähtien kun te aloitte… kun Kaisa alkoi odottaa Jessiä.
- Sä mitä? Artsi kysyi ja katsoi häntä taas kuin marsilaista.
- Mä rakastan sua, Ilse lausui hitaasti ja huolellisesti. – Sen mä halusin sulle tulla kertomaan. Ja tietysti tulla pitämään sua kädestä ja kaikkea.

- Sä et sitten kuitenkaan ole siinä, mä vaan näen unta, Artsi arvasi.
- Mä olen. Haluatko sä, että mä puren sua? Ilse nauroi ja kun heidän otteensa tiukentuivat, hän nousi varpailleen ja kurottui ylöspäin. Hän oli valmis suutelemaan miestä ahneesti ja ehtikin tehdä niin hetken verran, ennen kuin Artsi vetäytyi irti. Ilse nolostui suunnattomasti. Okei, he saattoivat rakastaa toisiaan mutta siltikin kylmä fakta oli se, että Artsilla oli aamulla vielä ollut perhe ja nyt ei ollut. Häntä ei todennäköisesti juuri kiinnostanut nyt muu.
- Älä syö mua, Artsi sanoi kuitenkin ja naurahti. Hän kumartui ja kosketti Ilsen huulia niin höyhenenkevyesti, että sitä tuskin huomasi, tai korkeintaan se vain hiukan kutitti. Ilse ei oikein ymmärtänyt, miksi hän niin teki, ellei sitten ajaakseen hänet hulluuden partaille, kostoksi kaikista menneistä vuosista.
- Mitä sä vaan haluat, hän sanoi kuitenkin tyytyväisenä siitä, että oli missä oli, metrin päässä ulko-ovelta. Oli kai hyvä merkki, että he olivat juuttuneet siihen eivätkä kyenneet edelleenkään päästämään toisistaan irti. Oli ihan sama, mitä Artsi hänelle nyt tekisi. Kaikki olisi kuitenkin tervetullutta.

- Tulisitko sä sisään asti tästä eteisestä? Artsi kysyi lopulta.
- Jos mun on pakko, sanoi Ilse ja päästi otteensa.
- Haluaisitko sä kahvia tai jotain?
- En mä tarvitse mitään. Mulle riittää katsella, Ilse nauroi ja istui sohvalle. Sitten hän vakavoitui. Tilanne ei edelleenkään ollut pelkästään onnellinen, vaikka hän olikin. – Kerro nyt, mitä oikein tapahtui? Kaisa vaan otti ja lähti?
- Niin, Artsi sanoi tuikeasti. – Se on kuulemma rakastunut.
- Mutta kehen? Koska? Miten? Onko se hullu?
- Mä en tiedä miten, mutta sen nimi on Matti ja joskus talvella. Nyt mä alan ymmärtää, ettei se missään jumpissa tainnut käydäkään koko kevättä. Sen tyypin kanssa se oli.
- Sulla on varmaan kauhea ikävä sitä, Ilse sanoi myötätuntoisesti.
- Sun ilmestyminen tänne helpotti sitä asiaa valtavasti, Artsi sanoi ja katsoi häntä hellästi. – Tietysti mä rakastan Kaisaa, tavallaan, mutta aina sä olet ollut ykkönen.
- Mutta Jessi?
- Siitä mä en oikeastaan ole huolissani. Ellei Kaisa tuo sitä takasin nyt viikonloppuna niin maanantaina mun on kuitenkin haettava se tarhasta, kun Kaisa on illalla töissä. Mutta mä luulen, että se palautetaan kotiin viimeistään sunnuntai-aamuna. Ei sen kanssa mitään kuherruskuukautta pääse viettämään, se on varma. Mä ihmettelen, että Kaisa edes päätti ottaa sen mukaan.

Se ilkeä ajatus palasi Ilsen mieleen.
- Entä jos Kaisa muuttaakin mielensä? Jos sekin haluaa palata kotiin jo sunnuntaina? Jos se mies osoittautuu hulluksi psykopaatiksi?
Loukkaantunut ja leppymätön ilme levisi Artsin kasvoille.
- Tota mä pyörittelin mielessäni, kun sä soitit ovikelloa. Voisiko se tehdä sellasta?
- Leikitään, että se voisi. Jos se tulee ens viikolla itkien rukoilemaan, että sä ottaisit sen takaisin, että se teki virheen?
- Mä en taitaisi pystyä. Ja miten mä voisin ottaa sen takaisin jos sä olet täällä? Artsi kysyi.
- Mutta enhän mä voi jäädä. Mun pitää yrittää päästä maanantaiksi takaisin töihin.
- Niin tietysti, Artsi ymmärsi ja hänen ilmeensä muuttui taas, masentuneeksi ja ehkä vähän noloksi, kun oli mennyt olettamaan niin paljon.
- Mulla on kuukauden irtisanomisaika ja varmaan ainakin sen verran menee, että mä saan järjestettyä itselleni töitä täältä ja Miilalle hoitopaikan ja koko muuton…

Artsi katsoi häntä ihmeissään.
- Sä aiot sittenkin palata?
- Jos sä huolit meidät niin mä olen ennen juhannusta taas suomalainen, Ilse sanoi juhlallisesti.
- Tää päivä alkaa olla vähän liikaa mulle, Artsi huokaisi, kallisti päänsä selkänojan varaan ja sulki silmänsä. – Ensin kauhea järkytys… ja sitten toinen järkytys.
- Mä olen pahoillani, että mä järkytin sua, Ilse sanoi.
- Mä en. Nyt mä en vaan enää tiedä, onko tää mun elämäni pahin vai paras päivä. Ei kai se voi olla molempia yhtaikaa?
- Tää saattaa olla mun paras, Ilse sanoi ja kietoi taas kätensä hänen ympärilleen. – Pahinta tää ei ainakaan ole lähelläkään.

Asuntoon laskeutui yhtäkkiä hiljaisuus, joka tuntui äänekkäämmältä kuin se tasainen hurina, jota Ilse ei ollut aikaisemmin rekisteröinytkään. Artsi alkoi vääntäytyä pystyyn.
- Mun täytyy mennä laittamaan pyykit kuivumaan. Mun oli pakko vaihtaa lakanat. Mä en voinut ajatella, että olisin mennyt nukkumaan samoille, missä Kaisa on nukkunut.
- Mä ymmärrän.
- Jäätkö sä yöksi? Artsi kysyi käännähtäen ovella.
- Ellet sä heitä mua ulos. Kukaan muu ei tiedä, että mä olen täällä. Mutta kai Nitalta löytyisi mulle joku nurkka, jos sä haluat mieluummin olla yksin.
- Älä unta näe. Haluatko sä nukkua sohvalla vai mun vieressä?
- Sun vieressä tietysti, jos mä saan valita.
- Hyvä.

Ei paljonkaan myöhemmin he kiipesivät parvelle. Artsin selkää alkoi vihloa sohvalla istuminen, niin hän vähän nolona sanoi.
- Älä luule, että mä yritän vaan saada sua sänkyyn.
- En mä luulekaan, vakuutti Ilse. Hän arveli Artsin olevan vielä sen verran vereslihalla ja loukkaantunut koko naissukukunnalle, että oli yllättynyt jo siitä, että pääsi tämän viereen. Hän kääriytyi toiseen peittoon, asettui säädyllisen matkan päähän ja jäi pää käden varassa katselemaan Artsia.
- Eikö sua nukuta? tämä kysyi.
- En mä malta nukkua. Luuletko sä, että teille tulee kauhea kiista Jessistä?
- Voi tulla tai voi olla tulematta. Jos tulee niin se on kyllä ihan piruilua Kaisalta.
- Miten niin?
- Koska sen mielestä se on vaan vaivalloinen. Mutta tietysti mä voin aliarvioida äidintunteet, ehkä se salaa rakastaakin sitä enemmän kuin miltä näyttää.
- Todennäköisesti. Miten ihmeessä sä annoit sen viedä sen?
- En mä oikein tiedä, Artsi tunnusti. – Mä olin jotenkin niin pöllähtänyt aamulla, etten mä osannut sanoa siihen mitään. Siihenkään. Mutta sille se ei jää, vaikka siitä pitäisi tosiaan verissä päin tapella, niin että varaudu siihen, jos sä ajattelit, että meistä tulisi jotain.
- Ihanaa, Ilse sanoi tyytyväisenä. – Ihan niin kuin Italiassa, muistatko sä, kun me leikittiin kotia.
- Paitsi ettei me nukuttu näin, Artsi naurahti ja käännähti vähän lähemmäksi. – Mä toivoin, että me ois voitu.
- Niin minäkin. Mutta mä kuvittelin aina jälkeenpäin että me oltais, kun mä muistelin sitä.
- Muistelitko sä sitten?
- Kaiken aikaa. Se on ollut tähän asti melkeinpä mun paras muisto, mutta eiköhän tästä tule parempi.

- Mun on edelleen vähän vaikea uskoa, että sä olet siinä, Artsi sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. – Että sä lähdit noin vaan tulemaan.
- Mä en tullut yhtään harkinneeksi, Ilse myönsi. – Mä en edes vastannut siihen sun sähköpostiin. Sä mahdoit pitää mua tunteettomana.
- Mä ajattelin, ettet sä ehkä jostain syystä ollut vielä lukenut sitä. En mä luullut, että se pistäisi sut lentämään Suomeen.
- Sä et tiennyt, että mä rakastan sua.
- Mun on kai pakko uskoa se tommosen tempun jälkeen, mutta voisit sä sanoa sen vielä muutaman kerran, Artsi ehdotti ja otti hänestä varovasti kiinni.
- Tää menee hirveeksi lässytykseksi, mutta mä voin hokea sitä vaikka aamuun asti, jos sä haluat, Ilse lupasi nauraen. – Kaikkien näiden vuosien edestä.

Artsi kuitenkin suuteli häntä kevyesti, ennen kuin hän ehti sanoa sitä uudelleen yhtään kertaa. Se sai kylmät väreet menemään pitkin selkää ja Ilse otti häntä kiinni niskan takaa, jotta saisi paremman.
- Ei. Nyt ei kiirehditä, Artsi sanoi.
- Sä kiusaat mua, Ilse syytti.
- Voi olla.
- Okei. Kiusaa vaan. Ehkä mä olen sen ansainnut, kun olin niin hölmö niin monta vuotta.
Hänen alistuva äänensävynsä näytti huvittavan Artsia, joka painoi seuraavan kevyen suukon kaulalle ja sitten T-paidan peittämälle olkapäälle.
- Haluaisitko sä ehkä riisua? hän kysyi.
- Haluaisin, ellei sua häiritse.
- Mä pystyn ehkä just ja just kestämään sen, että mun sängyssä on alaston nainen.
- Rakastellaanko me? Ilse kysyi asiallisesti noustessaan kiskomaan T-paitaansa pois.
- Musta se alkaa näyttää aika väistämättömältä, Artsi sanoi ja antoi hänelle seuraavan suukon solisluun paikkeille.
- Hyvä.

  Re: Vanhempieni tarina, uusinta 2

Lähettäjä: ella 
Päivämäärä:   14.1.15 19:52:09

jälleen kerran ilse ja artsi saa mut liikutuksen partaalle. oijoi. :D

  Re: Vanhempieni tarina, uusinta 2

Lähettäjä: tripsu 
Päivämäärä:   15.1.15 09:12:57

Voi että, itku meinasi tulla, mutta pakko pitää kyyneleet silmissä kun asiakaspalvelutiskillä kerran ollaan ;)

  Re: Vanhempieni tarina, uusinta 2

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   15.1.15 17:14:35

Hihi teitä :D
-------------------
Uuden elämän ensimmäinen päivä

He nukkuivat katkonaisesti koko yön ja vain herätessään kahdeksan aikoihin kai kolmannen kerran Artsi tunsi vihlaisevaa ikävää. Näihin aikoihin Jessi varmasti heräisi jossain, missä nyt mahtoikaan olla ja huhuilisi kokeilevasti isiä, kuten hänellä oli tapana. Ajatus tuntui rusentavalta ja hetken Artsi mietti kauhuissaan, miltä se tuntuisikaan, jos hän olisi yksin. Nyt hän saattoi sentään vetää lämpimänä nukkuvan Ilsen kainaloonsa ja nähdä, miten tämän kasvoille levisi uninen hymy ja silmät raottuivat hieman.
- Huomenta. Taas. Pitääkö meidän jo nousta?
- Ei meidän tarvitse nousta koko päivänä.
- Voi, kyllä meidän pitää. Mun täytyy käydä Finskin toimistossa ja koittaa saada huomiseksi paluulento.
- Okei. Kai mun pitää käydä ruokakaupassakin siltä varalta, että Jessi tulee kotiin kohta. Mutta ei vielä.
- Ihanaa, Ilse mutisi ja nosti pari raajaa hänen kylkensä päälle. – Mä olen aika onnellinen tässä.
- Samoin, Artsi vakuutti ja silitti hänen hiuksiaan. Se oli totta. Yön kuluessa Kaisa oli haaltunut etäiseksi haamuksi hänen mielessään ja koko juttu sinänsä tuntui paljon kaukaisemmalta kuin eilen tapahtuneelta. Olisiko Kaisa lähtenyt ollenkaan, jos olisi tiennyt, että siitä seuraisi tällaista? Kyllä kai, jos hän kerran oli rakastunut, Artsi päätteli. Hän ei kuitenkaan epäillyt sitä, etteikö Kaisalla olisi tarjota muutamakin pureva sana jos ja kun hän joskus kuulisi, että Ilse oli kiivennyt hänen sänkyynsä tuskin kahtatoista tuntia sen jälkeen kun hän oli sen itse hylännyt. Artsi päätteli, että se olisi hänelle ihan oikein ja tunsi hiukan vahingoniloa. Totta kai hän oli loukkaantunut sydänjuuria myöten, kukapa ei olisi tultuaan yhtäkkiä hylätyksi, ja vahingonilo siitä, että hänelle oli kuitenkin tainnut käydä tässä parhain päin, tuntui oikeutetulta.

Puoliltapäivin he nousivat ja lähtivät käymään kaupungilla. Ilse manaili ennen lähtöä kymmenen minuuttia sitä tosiasiaa, että oli unohtanut pakata meikkipussinsa mukaan, kunnes Artsi melkein hermostui.
- Sä olet ihana noin – mihin kohtaan sä muka meinasit sutasta jotain maalia?
- Joka kohtaan, Ilse sanoi, mutta tuli sitten nauraen pois peilin edestä.

Viimeinen sunnuntain kone Lontooseen oli jo täynnä, mutta Ilse sai lipun aikaisempaan, joka lähti kuudelta ja palatessaan hän mietti, pitäisikö hänen ilmoittautua äidilleen ja Katelle.
- Soita pois, Artsi sanoi.
- Ulkomaanpuhelu. Kallista. Mutta jos mä ihan nopeasti vaan kerron, että millä koneella mä tulen takaisin. Mä voin selitellä loput sitten perillä. Ja soitettaisko me Nitalle?
- Se lupasi pistäytyä käymään tänään, Artsi muisti.
- Hahaa. Sitten se saa elämänsä yllätyksen. Laittasinko mä jotain ruokaa?
- Mä en taida saada mitään syötyä, Artsi sanoi ja suuteli häntä liikennevaloissa.
- Mä tiedän tunteen, Ilse nauroi. Hänelläkään ei ollut vähääkään nälkä, mutta he nyt joka tapauksessa olivat käyneet kaupassa ja olisi kai hyvä olla jotain valmiina siltä varalta, että Kaisa toisi Jessin takaisin. – Mutta okei, mä voin laittaa illemmalla, kun on tärkeimmät hoidettu.
- Mitkä tärkeimmät?
- Mennään takasin sänkyyn ja sä saat kertoa miten ihana mä olen ja mä kerron sulle miten paljon mä sua rakastan. Oletko sä vähän hidas vai tyhmä?
- Ai sitä! Taidan mä olla, Artsi myönsi.

Sängyssä he makasivat supattelemassa, kun ovikello iltapäivällä soi. Ilse painoi käden suunsa eteen, kun Artsi kömpi avaamaan, hänen teki mielensä tirskua jännityksestä.
- Miten sä jaksat? kuului Nitan huolestunut ääni eteisestä, kun ovi oli avautunut.
- Loistavasti, Artsi kuului vastaavan iloisesti, mykistäen Nitan kerrankin.
- Mikä sua vaivaa? tämä kysyi varovasti. – Mä luulin, että sä olisit edes järkyttynyt.
- Mä olinkin, ja olen mä vieläkin, mutta silti mä voin loistavasti.
- Hmm. Anna mä kokeilen, onko sulla kuumetta. Vai onko Kaisa tullut takasin?
- Ei ole, Artsi nauroi ja Ilse kuuli heidän siirtyvän eteenpäin eteisestä. Hän ei voinut vastustaa kiusausta vaan kurkisti parven kaiteen yli ja sanoi hiljaa: - Kukkuu! Nita katsoi hämmästyneenä ylöspäin.
- Mitä sä teet siellä? hän kysyi.
- Ällistytän sua, näköjään, Ilse sanoi hilpeästi.
- No mitä sä teet täällä koko maassa? Koska sä olet tullut? Tule alas sieltä senkin possu, joka ei ilmoita ystävilleen kun tulee Suomeen. Vai oletko sä edes pukeissa?
- Olen mä, Ilse sanoi ja heitti jalkansa parven portaille. – Mä tulin eilen enkä mä ehtinyt siinä mitään ilmotella kenellekään.
- Mitä sä teit Artsin sängyssä? Nita kysyi syyttävästi samalla kun rutisti häntä.
- Nita-kulta, me ollaan rakastuneita, Ilse paljasti ja sai ystävänsä uudelleen sanattomaksi. Niinpä hän jatkoi: - Mä tulin iskemään korppikotkankynteni Artsiin ennen kuin Kaisa ehtii tulla katumapäälle. Mä en enää anna sen liehua muiden kanssa. Mä aion pitää sen ihan itselläni.

- Tarkottaako toi, että sä aiot muuttaa takaisin? Nita kysyi istuttuaan nojatuoliin.
- Sitä se varmaan tarkottaa, jos Artsi haluaa enemmänkin kuin etäsuhteen.
- Mä ajattelin käydä etsimässä Kaisan käsiini ja kurmuuttaa sen kaljuksi, Nita sanoi hitaasti. – Mutta mä taidankin ostaa sille kukkia. Miten tässä nyt näin kävi?
- Mä olin hidas, mutta en mä nyt loputtoman tyhmä ollut, Ilse sanoi vaatimattomasti.
- Mä aloin jo uskoa, että sä olit. Voi että mä olen iloinen, jos sä olet tullut järkiisi! Teidän olisi pitänyt päätyä yhteen jo aikapäiviä sitten! Mutta mä en ymmärrä. Missä välissä sä keksit tulla takasin?
- Eilen, kun mä luin Artsin sähköpostin, että Kaisa on lähtenyt, Ilse selitti ja istui sohvalle pitämään tätä kädestä.
- Ja siitä sulle yhtäkkiä välähti että hei, tää onkin mun elämäni mies?
- Ei, se välähti mulle jo joku vuosi sitten, mutta silloin Kaisa oli jo raskaana ja mä ajattelin, että koko peli on menetetty.
- Ja mulle et kertonut mitään?
- Miten mä olisin uskaltanut? Sä olisit vaan sanonut että mitä mä sanoin ja haukkunut mua tyhmäksi.
- No sitähän mä olen tehnyt koko ajan muutenkin. Ja sä et ilmeisesti harkitsekaan, että te voisitte palata Kaisan kanssa yhteen? Nita kysyi kääntäen katseensa Artsiin joka näytti säpsähtävän sitä, että häneltäkin kysyttiin jotain.

- Miten mä voisin? Jos se rakastuu johonkin niin, että päättää lähteä kävelemään antamatta mulle edes mitään varotusta niin miten me voitaisiin palata yhteen? hän sanoi jurosti.
- Mutta jos se muuttaa mielensä? Jos se rakkaus lopahtaa?
- Ei, Artsi sanoi ja pudisti päätään. – Mä miettisin vaan ikuisesti, että koska se tekisi sen uudestaan.
- Entä jos se alkaa kiristää sua tapaamisoikeuksilla tai jotain?
- Ei kun tää juttu päättyy niin, että mä voin kiristää sitä tapaamisoikeuksilla, jos haluan, Artsi sanoi varmasti. – Jessi jää kyllä mulle, vaikka mun pitäisi mennä korkeimpaan oikeuteen asti riitelemään siitä.
- Mitä sä siihen sanot? tenttasi Nita katsoen nyt Ilseä.
- Mitä mä nyt sanoisin? Siinä kai niitä menee kaksi missä yksikin, ja mä olen hyvä äitipuoli. Mähän olen harjoitellut jo. Ja jos Kaisa ei edes halua sitä…
- Miksei se haluaisi omaa lastaan, sehän vei sen, eikö vienyt? Nita kysyi vihaisesti.
- Se tuo sen varmaan huomenna viimeistään takaisin, Artsi sanoi luottavaisesti ja Ilse katsoi häntä myötätuntoisesti, toivoen todellakin, että niin kävisi.

Nita viipyi tunnin verran ihmettelemässä maailman menoa, mutta nousi sitten lähteäkseen.
- Mä jätän teidät kuhertelemaan. Teillä on selvästi hankaluuksia pitää näppejänne irti toisistanne, ja jos Ilse lähtee jo huomenna pois niin en mä halua tuhlata enempää teidän aikaa.
- Sä olet aina niin huomaavainen, Ilse hymyili hänelle. – Ala painua jo.
- Koska sä tulet uudestaan?
- Ei mitään tietoa. Varmaan sitten vasta, kun mä olen saanut kaikki asiat järjestykseen. Tämmöset viikonloppupyrähdykset ei tule ihan suoranaisesti halvoiksi.
- No me kirjotellaan pikku viestejä. Ja voi että mä olen ilonen nyt! Nita sanoi ja hypähti pikkuisen. – Mä menen kotiin ja soitan Alille.
- Tee se.

Tuskin hän oli häipynyt, kun puhelin soi ja Artsi oli saman tien vastaamassa. Ilse arvasi tietävänsä, kenen hän toivoi siellä olevan.
- Haloo?
- Hei, minä täällä, Kaisa kuulosti vähän pahantuuliselta, mikä ihmetytti Artsia. Olisi luullut kaiken olevan mitä ruusunpunaisinta nyt.
- Niin?
- Voisitko sä ottaa Jessin hoitoon? Mä yritin viedä sen Katrille mutta se onkin menossa teatteriin just tänään kaikista maailman päivistä.
- Miksi sä otit sitä mukaan ollenkaan, ellet sä kokonaista vuorokautta jaksa sitä hoitaa? Artsi kysyi.
- No kun me vasta keksittiin, että vois olla kiva mennä ulos syömään.
- Tuo vaan, Artsi sanoi päättäen jättää enemmän kädenväännön sikseen. Olisi Kaisaa voinut kiusata vaikka miten, mutta hänestä oli nyt tärkeintä saada lapsi takaisin kotiin.
- Etkö sä voisi hakea? Turvaistuin on sun autossa, Kaisa pyysi ja Artsi suutahti.
- En. Itse veit, itse saat tuodakin.
- Okei, Kaisa sanoi. Ilmeisesti hän oli vain kokeillut kepillä jäätä ja oli enemmän kuin tyytyväinen pelkkään hoitolupaukseenkin.

- Nyt jo? Ilse kysyi, kun Artsi laski luurin paikalleen ja tämä nyökkäsi.
- Joo. ne haluaa mennä ulos syömään. Oisko mun pitänyt sanoa että niin mekin?
- Ei tietystikään olisi. Sehän ois ollu huijausta. Lähtisinkö mä jonnekin siksi aikaa kun se käy täällä?
- Tietenkään sä et mene mihinkään. Mä haluan että sä olet just siinä ja nostat Kaisan verenpainetta.
- Hei, se ei ehkä ole ihan viisasta.
- Miten niin ei ole?
- Se voi loukkaantua.
- Arvaa kiinnostaako mua sen loukkaantumiset paljonkaan? Ja saahan se kuitenkin tietää ennemmin tai myöhemmin, vai ajattelitko sä ihan salaa päästä muuttamaan Suomeen?
- Älä turhaan suututa naisia, sanoi Ilse vakavasti. – Älä ainakaan sellasia joiden kanssa saatat joutua taistelemaan huoltajuudesta. Mä luulen, että Kaisa kiipeilee seinille joka tapauksessa, kun kuulee, että me aiotaan yhteen, saati sitten jos se löytää mut täältä seuraavana päivänä siitä kun se on lähtenyt. Se voi ihan kiusallaan päättää haluta mieluummin huolehtia Jessistä kuin antaa mun olla missään tekemisissä sen kanssa.
- Mutta tehän olette ystäviä? Artsi sanoi ymmällään.
- Ei, kultapieni, ei me olla. Ei ainakaan enää. Usko mua.
Artsi näytti miettiväiseltä.
- Mutta en mä halua että sä lähdet vaeltelemaan tonne sateeseen. Ole sitten vaikka parvella jos sä haluat piiloutua, ei sinne näe täältä alhaalta.
- Okei, suostui Ilse. Jos kohtalo päättäisi olla ivallinen ja käskeä Kaisaa kiipeämään parvelle etsimään nallekarhuaan tai yöpaitaansa niin sitten olisi. Mieluummin hänkin olisi istunut ylimielisenä sohvalla katsomassa Kaisan ilmettä kuin vetäytynyt näkyvistä.

Kun ovikello soi, hän kiipesi ylös parvelle vain kääntyäkseen saman tien palaamaan. Hänen takkinsa ja kenkänsä olivat eteisessä. Jos Kaisa huomaisi ne, olisi maailman nolointa piileskellä parven perukoilla, eikä hän ehtisi enää niitä piilottamaankaan. Oven taakse kuuluisi myös varmasti, jos hän huutaisi Artsia odottamaan ennen oven avaamista, ja sitä paitsi tämä avasi sen jo.
- Hei! sanoi Kaisa pirteästi, mutta hänen äänensä hukkui Jessin ääneen, kun tämä riemuitsi päästessään kotiin, eikä Ilse kuullut Artsin vastaustakaan, kun papatus jatkui vähän aikaa.
- Mitä sä olet touhunnut? Kaisa kysyi, kun tyttö hiljeni.
- Mitäs luulisit? Ihmetelly maailman menoa, sanoi Artsi kuulostaen vähän katkeralta.
- Kyllä se siitä, Kaisa lohdutti. – Ja nythän sulla on sentään Jessi seurana. Se kyllä varmaan simahtaa kohta, se riekkui ja huuteli koko viime yön.
- Mun sängyssä oli muhkuroita, ja te katoitte telkkaria liian kovalla, Jessi puolustautui.
- Ainahan täälläkin katotaan telkkaria, sä olit vaan mahdoton, sanoi Kaisa napakasti.
- Sä voit nyt varmaan mennä, Artsi ehdotti.
- Joo, mä tulen jonain iltana hakemaan tavaroitani, Kaisa sanoi ja helpotuksekseen Ilse kuuli oven taas käyvän. Kaisa ei ollut huomannut hänen kenkiään, eikä tullut olohuoneeseen asti todistamaan hänen läsnäoloaan. Kohtalo oli päättänyt olla armollinen.

Artsi tuli olohuoneeseen Jessi kaulassaan roikkuen.
- Meillä on vieras, katsohan, hän sanoi ja Jessi kääntyi tuijottamaan parven portailla istuvaa Ilseä epäluuloisena.
- Muistatko sä mua? Ilse kysyi ja tyttö katsoi ja katsoi kunnes kysyi:
- Missä Miila on?
- Se on kotona, mutta mä otan sen ens kerralla mukaan. Onko sulla nälkä?
- On, Jessi sanoi ykskantaan ja Ilse nousi naurahtaen ylös.
- Vaihtakaa te kuulumiset niin mä meen tekemään jotain, lopultakin.

Kaisa oli ollut oikeassa siinä, että Jessi oli väsynyt. Hän nukahti jo kahdeksalta omaan turvalliseen sänkyynsä.
- Se herää kuuden jälkeen, ellei ennemminkin, Artsi varoitti.
- Sitten meidänkin kai pitää mennä sänkyyn, vai mitä? Ilse ehdotti. – Siellä on joka tapauksessa kivempi jutella.
- Mä haluan vaan jutella, mutisi Artsi.
- Meillä on paljon suunnittelemista, ellet sä ole muuttanut mieltäsi, Ilse huomautti.
- Ai sun suhteen?
- Mun ja Miilan.
Artsi otti hänen kasvonsa käsiensä väliin ja katsoi häntä tiukasti silmiin.
- Älä ikinä epäile mua. Ellei sua kuulu kuukaudessa takasin, mä tulen hakemaan sut. Teidät.

Ilsestä tuntui kuin hän olisi uponnut jonnekin, syvään viileään mereen ehkä. Tuntui mahdottomalta olla yhtäkkiä näin onnellinen. Häntä ei häirinnyt vähääkään edes se, että Jessi kiipesi ylös parvelle viittä vaille kuusi aamulla ja jäi totisena istumaan heidän väliinsä.
- Miksi sulla ei ole yöpaitaa? hän kysyi Ilseltä.
- Mä en muistanut ottaa semmosta mukaan, Ilse sanoi, ihan totuudenmukaisesti, ja kiskoi peittoa paremmin päälleen.
- Ja miksi te nauroitte yöllä? Mä heräsin.
- Heräsitkö? Anteeksi!
- Ei se mitään, tyttö sanoi jalomielisesti. – Koska Miila tulee?
- Kesällä, Ilse lupasi.

  Re: Vanhempieni tarina, uusinta 2

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   16.1.15 17:30:07

Tuhlaajatyttären paluu

Ilse oli kotona yhdentoista aikaan sunnuntai-iltana ja hänen yllätyksekseen Miila oli vielä hereillä.
- Se ei halunnu mennä nukkumaan ennen kuin sä tulet, mutta me voidaan nukkua aamulla pidempään, Kate puolusteli.
- Miten sun reissu meni? kysyi Ilona, kun Ilse nappasi lapsen syliinsä ja istui haukotellen heidän seuraansa olohuoneeseen.
- Mä olen niin onnellinen, Ilse huoahti.
- Kerro nyt ihmeessä! Kate hoputti.
- Me muutetaan takasin. Me mennään Artsin ja Jessin luo.

Se sai Ilonan taputtamaan käsiään yhteen, mutta Katen naama vähän venähti.
- No olipa uutinen. Tai siis, ihanaa sun kannalta, lopultakin, ja mä olen vilpittömästi iloinen, mutta multa menee työpaikka ja asunto.
- Miten niin asunto? Ilona ehätti kysymään. – Saathan sä asua täällä.
- Mutta, Kate sanoi avuttomana. – Ei, mun pitää nyt vakavasti miettiä. En mä saa Polarbearista kuin taskurahaa. Ehkä munkin pitäisi palata.
- Et sä paljon muuta kuin taskurahaa ole saanut multakaan, Ilse huomautti.
- Mutta sä olet maksanut mun ruoan ja asunnon, en mä voi jäädä Ilonan vaivoiksi ilman teitä.
- Mä olen pahoillani, että mä sotken sunkin elämäsi, Ilse sanoi tajuten nyt vasta, että teki niin. Tähän asti hän oli vain pulppuillut.
- Mulle tulee kauhea ikävä, mutta mä olen niin onnellinen sun puolestasi, ettei se haittaa, Ilona sanoi lämpimästi, kun Ilse haukotteli taas.
- Mun on pakko päästä nukkumaan, ja niin varmaan Miilankin, hän sanoi ja nousi lähteäkseen yläkertaan.
- Hyvää yötä, jutellaan lisää huomenna, Ilona sanoi.

Ilse päätti yrittää ensin yli aidan matalimmasta kohdasta. Palattuaan töihin hän varasi audienssin esimiehensä kanssa ja kysyi, haluaisiko tämä auttaa häntä siirtymään töihin firman pieneen Suomen haarakonttoriin. Ilse tiesi, ettei siellä ollut juuri muuta kuin sihteeri ja pari myyntimiestä, mutta toimisto siellä oli kuitenkin ja hän voisi ihan hyvin jatkaa sieltä käsin nykyisiä hommiaan, jos tietoliikenneyhteydet viitsittäisiin laittaa toimimaan.
- Mä tulen halvemmaksi siellä, Ilse huomautti ovelasti, sillä vaikka Helsingin palkoissa oli Helsinki-lisä verrattuna muuhun Suomeen, ei se ollut likikään niin suuri kuin Lontoo-lisä täällä. Näin kalliissa kaupungissa ihmisille vaan oli pakko maksaa enemmän palkkaa.
- Mä selvitän, mies lupasi ja Ilse jätti sen asian sikseen ruvetakseen miettimään muita juttuja. Hän tietysti muuttaisi Artsin luo, sillä ei hän aikonut ainakaan tähän hätään ajaa Nitaa ulos omasta asunnostaan. Niistä molemmat olivat niin pikkuisia, ettei niissä voinut kuvitella neljän hengen asuvan mukavasti. Heidän pitäisi keksiä jotain muuta, mutta sen ehtisi myöhemminkin, kunhan nyt ensin pääsisi edes siihen yksiöön.

Se kutitteleva onnentunne ei kärsinyt edes parintuhannen kilometrin välimatkasta. Artsi ja Ilse eivät raaskineet soitella, mutta sähköposteja sinkoili edes takaisin useampi päivässä ja Ilse tulosti niistä edelleenkin joka ainoan. Välillä viikonloppuisin häntä saattoi puraista epäilyksen kalvava kyy ja hän alkoi miettiä, mitä tapahtuisi, jos Kaisa päättäisi yrittää saada perheensä taas kokoon, mutta sitten tuli maanantai ja hänen huolensa hälveni taas ensimmäisen viestin myötä. Ei hän sitä paitsi epäillytkään, että Kaisa pystyisi enää palauttamaan asioita ennalleen. Artsi oli kieltänyt häntä epäilemästä, eikä hän olisi muutenkaan epäillyt maailman luotettavinta miestä. Kaisa vaan pystyisi halutessaan heittelemään aika lailla kapuloita kaikkiin rattaisiin ja se Ilseä vaivasi. Hän ei kuitenkaan kuulunut tekevän niin. Artsi kirjoitti, että he olivat yhteistuumin täyttäneet avioerohakemuksen ja ettei Kaisa ollut pullikoinut vastaan kuin vähän muodon vuoksi, kun he olivat ruvenneet jakamaan lasta.

Hankalinta oli Englannista käsin järjestää Miilalle hoitopaikkaa, mutta Artsi oli sen asian suhteen korvaamaton apu. Ilsen teki mieli nauraa ilosta, kun hän raportoi soittamistaan puheluista ja siitä, miten asiat etenivät. Olisiko Stumppi ikinä tehnyt sellaista? Ei tässä elämässä eikä todennäköisesti seuraavassakaan. Hitto, hänen asiansa olivat lopultakin aika hyvin!
- Aiotteko te mennä naimisiin? Ilona kysyi kun Ilse teki radikaalia siivousta vaatekaapeissaan, kaikkea kun ei oikein voinut ottaa mukaan. Onneksi Miila kasvoi sellaista vauhtia, että puolet hänen vaatteistaan saattoi hyvällä omallatunnolla jättää muuttamatta, syksyllä pitäisi kuitenkin ostaa uusia.
- Ei me olla siitä puhuttu, Ilse sanoi ajatuksissaan. – Onko sillä jotain merkitystä?
- Ei kai, kunhan olin utelias.
- No ei ainakaan lähimpään puoleen vuoteen, ennen kuin niiden avioero on selvä. Jos me mennään niin tuletko sä häihin?
- Tulen.

Viikon verran mietiskeltyään Kate päätti yllättäen myös palata Suomeen.
- Mä ajattelin, että asun loppuelämäni täällä, mutta nyt kun te lähdette mullekin on tullut kauhea koti-ikävä, hän sanoi ihmeissään. – Mä haluan saunaan! Ja järveen uimaan! Sitä paitsi sä tarvitsisit puolijoukkueen avuksi tavaroiden raahaamisessa.
Ilona otti sen melko tyynesti, mistä Ilse päätteli, ettei häntä ihan mahdottomasti surettanut koko porukan poistuminen hänen huushollistaan. Olihan siellä tietysti ollut vähän enemmän elämää nyt muutaman vuoden ajan, mutta hän varmasti arvostaisi sitä enemmän rauhaa ja hiljaisuutta, kunhan he olisivat menneet. Kyllä hän silti vähän vetisteli, kun he kävivät viemässä muutamia laatikoita etukäteen lähetettäväksi. Ne olivat menossa Marjaniemeen autotallin perukoille toistaiseksi. Kaikki Ilsen tavarat eivät mitenkään mahtuisi Artsin luo, vaikkei hänellä paljon muuta muutettavaa ollutkaan kuin vaatteita.
- Ajattele, miten ihanaa, kun kukaan ei enää hälise eikä huudata telkkaria iltaisin kun sä tulet töistä, Ilse yritti lohduttaa ja Ilona näytti harmistuneelta, kai siitä, että hän oli huomannut.
- Niin, mä tiedän. Se voi olla aluksi vähän outoa, mutta kyllä sekin on ihanaa, hän myönsi. – Ja joka tapauksessa oli ihanaa, että te olitte täällä. Se oli jo enemmän kuin mitä mä toivoin sillon, kun päätin lähteä tänne sun ollessa vielä pieni.

Lähtöpäivä oli kesäkuun kahdeksastoista ja silloin Ilona itki ihan peittelemättä, mikä sai Miilan vähän hätääntyneeksi.
- Alkakaa mennä nyt ennen kuin sekin alkaa parkua, Ilona sanoi ja hätisteli heitä kohden passintarkastusta.
- Mitä se hyödyttää jos mekin kerran itketään? Ilse kysyi ja niisti nenänsä. Se menisi kyllä ohi, mutta tämä hetki nyt vaan oli liikuttava. Hän oli soittanut aamulla Artsille ja se puhelu oli venynyt vähän turhankin pitkäksi, kun he olivat riemuinneet pian koittavasta jälleennäkemisestä. Artsi oli vakuuttanut kolmeen eri otteeseen päivystävänsä lentokentällä varmasti ajoissa, ellei etuajassa. Se oli hykerryttävää ja kun he pääsivät portille asti Ilse oli unohtanut koskaan kyynelehtineensäkään.

- Miltä mä näytän? hän kysyi Katelta huolissaan ja kiristi Miilan saparoita. Ne eivät missään tapauksessa pysyisi ojennuksessa perille asti, mutta ellei niitä välillä kohentanut, katoaisivat kumilenksut, joilla ne olivat kiinni.
- Mitä sillä on väliä? Kate tuhahti. – Jos se ukkeli on edes neljäsosan yhtä innoissaan kuin sinä se ei huomaisi vaikka sä olisit muuttunut neekeriksi.
- Kyllä se ehkä sen huomaisi, Ilse nauroi. – Ja kyllä se on.
- Mä totisesti toivon niin, kun sä olet myllertänyt koko elämäsi sen takia.
- Se sanoo olevansa, joten se on.
- Mä muistan sun joskus varottaneen mua uskomasta miesten puheisiin.
- Artsi on eri asia. Se on poikkeus, joka vahvistaa säännön.
- Artsi ja Jessi, sanoi Miila mietteliäästi. Nimet olivat hänelle tämän kuukauden jälkeen tutumpia kuin Babar tai Nalle Puh, ja hän suunnitteli Jessin kanssa leikkimistä innokkaasti, mutta ei hän varmaan ymmärtänyt miten erilaiseksi elämä muuttuisi. Perhe kasvaisi kaksikertaiseksi ja Katen sijaan hän saisi ruveta kuluttamaan päivänsä kokonaisen lapsilauman kanssa. Se kohta epäilytti Ilseä eniten. Hänen varjeltu pikku kukkasensa, miten tyttö sopeutuisi päiväkotiin?

Se selviäisi kuitenkin aikanaan ja sitä oli turha murehtia etukäteen. Oli tässä murehtimista jo siinäkin, että ihmisten koneeseenmarssi tuntui kestävän ikuisuuden ja sitten kesti vaikka miten kauan ennen kuin lupa siirtyä kiitoradalle tuli. Ilse olisi mielellään ollut ohjaamossa painamassa kaasua ja hänen teki mielensä huomauttaa lentoemännille, että voitaisiin jo päästä liikkeelle, heillä oli kiire! Miilakin taisi vaistota hänen levottomuutensa ja alkoi itse kiipeillä penkillä, mikä oli sinänsä onnellista, että Ilse saattoi keskittyä pelkän odottamisen sijaan viihdyttämään häntä.
- Kai mä saan tulla katsomaan Miilaa välillä, Kate kysyi auttaessaan sitomaan isoa serviettiä tytön kaulaan.
- Totta kai sun pitää tulla. Sähän olet viettänyt sen kanssa enemmän aikaa kuin minä viime vuodet. Mitä se sanoisi jos sä yhtäkkiä häviäisit kuvioista, sinäkin? Ilse sanoi vihaisesti niin, että Kate katsahti häntä hämmästyneenä.
- Älä nyt hiilly, kyllä me ehditään perille, vaikket sä kehitäkään lisähöyryä.

Ja se piti paikkansa. Kyllä lento lopulta päättyi, joskin Kate hiillosti Ilseä vähän lisää kieltäytymällä nousemasta käytävälle ottamaan esiin käsimatkatavaroita, ennen kuin kiireisimpiä jo päästettiin ulos.
- Me joudutaan joka tapauksessa odottamaan matkalaukkuja, niin ettet sä olisi voittanut mitään ryysimällä ensimmäiseksi, hän todisti. – Sitä paitsi Miila olisi jäänyt jalkoihin tungoksessa.
Ilse ei jaksanut enää pyydellä anteeksi, nosti vain nukahtaneen lapsen syliinsä ja antoi Katen kiskoa lentolaukkuja, kun he viimeisten joukossa lähtivät ulos. Kate hoiti heille myös kärryt ja kävi metsästämässä heidän kolme suurta matkalaukkuaan ja siinä vaiheessa Miila alkoi heräillä ja Ilse saattoi laittaa hänet istumaan matkatavarakärryjen koriin.
- Nyt et kyllä enää toppuuttele mua, hän sanoi uhkaavasti.
- Älä juokse, joudut vielä tullin käsiin tota menoa, ja sitten vasta meneekin aikaa, Kate nauroi ja kipitti perässä.

Heillä oli kokonainen vastaanottokomitea vastassa. Ilse näki ensimmäiseksi Nitan, joka jostain syystä oli katsonut hyväksi ottaa mukaan pienen suomenlipun, jota hänen sylissään oleva Jessi heilutti. Sitten Ilsen isä ja Tarja olivat siinä, ja sitten tietysti Artsi, johon Ilsen etsivä katse vasta pysähtyi. Tuli lämmin olo, kuin olisi päässyt sisälle talvipakkasesta ja hän pysähtyi niin, että Kate törmäsi hänen selkäänsä.
- Nyt riittää. Mene, Kate sanoi ja tönäisi hänet sivummalle ottaen itse kärryt haltuunsa. Hän työnsi ne maltillisesti perheensä luo ja antoi Ilsen jäädä seistä töröttämään keskelle hallia niiksi muutamiksi hetkiksi, jotka kuluivat, ennen kuin hän taas tajusi liikuttaa jalkojaan.

- Nyt mä uskon, Artsi sanoi ja tarttui häntä olkapäistä.
- Uskot mitä? Ilse kysyi ja astui vielä viimeisen puolikkaan askeleen niin, että he olivat ihan kiinni toisissaan.
- Että sä tosiaan tulit.
- Luulitko sä, että mä olisin soittanut illalla ja sanonut että sori, mä muutinkin mieleni? Ilse kysyi loukkaantuneena ja nosti kätensä hänen niskahiuksiinsa kuin tukistaakseen, mutta Artsi ei välittänyt vastata vaan puristi häntä lujasti.
- Kuuluisko meidän pussatakin? Ilse ehdotti katse lukkiutuneena miehen silmiin. Ne tuntuivat puhuvan enemmän kuin tuhat sanaa, tai tuhat kuvaakaan, sen puoleen.
- You may kiss the bride, mutisi Artsi ja totteli.
- Riittää jo, muutkin haluaa halailla ja teillä on koko elämä edessä, sanoi Nita kärsimättömästi vierestä. Hän oli nostanut Jessin matkalaukkupinon päälle niin, että tytöt saattoivat ottaa ensituntumaa toisiinsa ja rutisti vuorostaan Ilseä myrskyisästi.

Siinä meni varmaankin kymmenen minuuttia, ellei kauemminkin, tärkeimpien kuulumisten vaihtamiseen, sitten Kate lähti kohti Marjaniemeä Ilsen isän auton kyydissä ja loput alkoivat ahtaa matkalaukkuja Artsin auton takakonttiin. Nita istui tyynesti keskelle takapenkkiä, kahden turvaistuimen väliin ja sanoi tulevansa auttamaan tavaroiden kantamisessa, olivat he mitä mieltä hyvänsä.
- Tuu ihmeessä, Ilse sanoi ja kurkki vähän huolestuneena takapenkille nähdäkseen oliko Miilalle ok, että äiti istui etupenkillä eikä siellä vieressä. Tytöt kuitenkin kurkistelivat toisiaan Nitan laukun yli vetäytyen välillä piiloon sen taakse ja hihittivät kuin mielipuolet.

Asunto oli erinäköinen kuin Ilsen viimeksi käydessä, paljon tyhjempi.
- Kaisa on saanut haettua suunnilleen kaiken, mitä se täältä halusi, Artsi sanoi välinpitämättömästi.
- Niin kuin sohvan ja nojatuolit, Ilse totesi.
- Joo, Matin omat oli kuulemma epämukavia, ja nytpähän on ipanoilla tilaa leikkiä.
- Me ei sitten vanhemmanpuoleisia vieraita kutsuta kylään, eihän ne pääse lattialta ylös.
- Ostetaan uusia, kunhan tiedetään millasia halutaan ja minne, Artsi naurahti.
- No, siitä mä olen ihan iloinen, että se vei kaikki koriste-esineensä, Ilse totesi. Ne olivat olleet tavallaan hauskoja ja asunto oli ollut sievä ja kaisanoloinen, mutta hän oli ajatellut hankkiutua joka tapauksessa eroon söpöistä koristetauluista ja kukka-asetelmista seinillä. Sitten hänen otsansa rypistyi enemmän, kun hän totesi keittiön kaapitkin melkein tyhjiksi.
- Olisi ehkä ollut ystävällistä jättää sulle enemmän kuin pari lautasta ja lasia, hän huomautti.
- Eipähän kerry tiskiä, Artsi sanoi edelleen huolettomasti ja pujotti sormensa Ilsen farkkujen vyölenkkeihin. – Lakkaa hösäämästä. Musta on ihan sama, miten paljon tavaraa se vie, kunhan jättää Jessin.
- No sikäli tää oli huomaavaista, että nyt mun astiat mahtuu paremmin, kunhan mä vaan muistan, onko ne säilössä Marjaniemessä vai Alin luona, Ilse myönsi.

- Äiti, meillä on oma huone, tuu katsomaan, tuli Miila ilmoittamaan innoissaan ja nyki Ilseä paidanhelmasta. Parvenalusen oli Artsi pistänyt uusiksi. Poissa oli hänen työpöytänsä, joka siellä oli toimittanut aikoinaan vauvanhoitopöydänkin virkaa ja Jessin sängyn vieressä oli toinen samanlainen pikkusänky värikkäine lakanoineen, eikä sinne sitten muuta mahtunutkaan, paitsi paria julistetta seinällä.
- Tää on ehkä söpöin pikkutyttöjen huone, mitä mä olen nähnyt, Ilse vakuutti liikuttuneena siitä, että Miila sai tällaisen vastaanoton.
- Mennään nukkumaan, ehdotti Jessi Miilalle ja tytöt hyppäsivät kiljuen kumpikin omaan sänkyynsä.
- Se on selvä peli, ne on jo kavereita, Artsi totesi.

Ihan niin saumatonta se ei kuitenkaan ollut. Kaikki sujui hyvin niin kauan, kun tytöt olivat pirteitä ja innostuksissaan uudesta kaverista, mutta kun he väsyivät peuhaamiseen alkoi nokkapokka.
- Sä et saa koskea mun isiin, julisti Jessi illalla roikkuen Artsin reidessä ja paljastaen pienet hampaansa ensin Miilalle ja sitten varmuuden vuoksi Ilsellekin. Miilan alahuuli alkoi väpättää ja Ilseä salaa nauratti, ipana oli kuin Pikku Myy. Hänestä kuitenkin tuntui, että oli parasta katkaista tuo leikki alkuunsa.
- Tässä talossa saa tästä lähtien kaikki koskea kaikkiin, hän ilmoitti nostettuaan Jessin ilmaan silmiensä korkeudelle.
- Et sä määrää täällä!
- Määrään mä tästä lähtien, Ilse sanoi äänellä, joka ei houkutellut väittämään vastaan. Tyttö tuijotti häntä vähän aikaa takaisin äitinsä vihrein silmin – että he olivatkin samannäköisiä – mutta nyökkäsi sitten.
- Selvä, hän sanoi asiallisesti ja alkoi pyristellä päästäkseen takaisin maahan.
- Ja nyt saatte mennä kylpyyn, Ilse ilmoitti ja se palautti loppuillaksi rauhan. Kylpykaveri oli jotain, mistä kumpikaan ei ollut koskaan osannut edes haaveilla. Kun heidät sen jälkeen syötettiin täyteen, olivat molemmat valmista kamaa nukkumaan.

Ilse ja Artsi löhösivät lattiatyynyillä, jotka Kaisa sentään oli armollisesti jättänyt, katsellen laiskasti melkein äänetöntä televisiota ja kuunnellen lasten hengitystä.
- Kaikki sujui paremmin kuin hyvin, Ilse huokaisi ja haukotteli.
- Miksei olisi sujunut?
- No hitto. Matkusta itse lapsen ja koko omaisuutesi kanssa maasta toiseen ja mieti mikä kaikki voi mättää. Lentokone ois voinu vaikka pudota. Likat ois voinu purra toisiaan. Meidän matkatavarat ois voinu lentää Kööpenhaminaan Helsingin sijaan. Mä olisin voinut hukata meidän passit tai unohtaa lentoliput Ilonan eteisen pöydälle. Mä olen ihan puhki.
- No ei ihme, jos kaikkea tota ajattelee, Artsi sanoi hellästi ja pyyhki hänen hiuksiaan pois poskelta. – Laitanko mä sutkin nukkumaan?
- Laita vaan, Ilse tirskahti. – Pääsenkö mäkin kylpyyn ensin?
- Jos sä haluat. Osaatko sä riisua itse jos mä menen laskemaan veden?
- Mä voin kokeilla. Etköhän sä auta mua sitten jos ei siitä tule mitään.

Hän oli nukahtaa lämpimään veteen ja tajusi vasta siellä, kun hänen silmänsä alkoivat vuotaa, miten rankka päivä oikeasti olikaan ollut. Häntä ei oikeastaan itkettänyt mutta itketti kuitenkin. Samanlaiselta tuntui joskus, kun oli paiskinut ylipitkiä työpäiviä, eikä osannut niiden jälkeen rauhoittua vaan jatkoi ylikierroksilla.
- Tules pois jo, Artsi tuli sanomaan ja Ilse huuhtoi äkkiä kasvonsa, etteivät märät juovat juoruaisi mitään. Artsi piteli houkuttelevan pehmeän näköistä isoa pyyhettä edessään, valmiina kietomaan hänet siihen ja sitten kyyneleille ei enää voinut mitään, ne vaan tulivat. Artsi ei kuitenkaan kysynyt mitään hölmöä, eikä viisastakaan, kunhan piteli häntä ja kuivasi pyyhkeenkulmalla hänen silmiään.
- Mä taidan itkeä ilosta, Ilse mutisi ja häpesi sitten hätävalhettaan. – Ei kun väsymyksestä. Älä vaan luule, että mä kadun tänne tuloa tai mitään sellasta.
- En mä luulekaan, vaikka en mä ihmettelisi, vaikka sulla olisi koti-ikävä. Nukkumaan siitä.
- Tuletko säkin?
- Joo, kunhan sammutan valot ja kurkkaan tyttöjä.

Ilse nousi portaat ylös parvelle ja tuli vasta siellä ajatelleeksi, että hän itsehän se aina oli, joka viimeisenä sammutti valoja ja tarkisti, ettei Miila ollut potkinut peittoaan pois. Tuntui omituiselta, kun oli joku muukin, jonka huoleksi saattoi jättää tuollaista sinänsä pientä ja arkista, ja turvalliselta. Lopultakin hänellä oli joku, joka halusi pitää hänestä huolta. Sen sijaan, että olisi antanut itsensä nukahtaa heti hän kuunteli Artsin askeleita, jotka tassuttelivat pienessä asunnossa ja valokatkaisijoiden napsumista kunnes tämä kiipesi ylös myös ja kiipesi hänen ylitseen.
- Kiitos, Ilse sanoi.
- Mistä ihmeestä? Artsi kysyi ihmeissään.
- Kaikesta. Valojen sammuttamisesta. Miilan sängystä. Siitä että sä olet siinä. Siitä että mä olen tässä.
- Jatka vaan, tässähän alkaa tulla ihan jumalallinen olo! Ilse kuuli hiljaisen naurun.
- Mä olin tosissani, hän sanoi vähän loukkaantuneena.
- Puhutaan tasaverosesta suhteesta joskus toiste. Pääasia että te ootte nyt täällä.
- Niin onkin, Ilse sanoi ja tunsi piristyvänsä kummasti. – Me ollaan täällä ja sä olet sinä ja mä olen tässä ja lapset nukkuu eikä me olla nähty kuukauteen ja mulla on tarpeita.
- Älä lyö päätäs kattoon, Artsi sanoi Ilsen kiivetessä hänen päälleen, mutta tarttui niin ahnaasti kiinni hänen lanteiltaan, että Ilse arveli löytävänsä sieltä mustelmia seuraavana päivänä. Eipä silti, ei sillä ollut väliä. Ei juuri millään muulla ollut, kun veri alkoi tällä tavalla suhista korvissa.
- Meidän pitää kai yrittää olla aika hiljaa, ettei parvi romahda niiden päälle, hän kuiskasi ja kumartui suutelemaan miestä suulle.

  Re: Vanhempieni tarina, uusinta 2

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   16.1.15 18:10:29

Oih. Jatkoa viikonlopun kunniaksi?

  Re: Vanhempieni tarina, uusinta 2

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   17.1.15 16:51:55

Johan sitä tuli ;)
--------------------------------
Uusioperhe

Ilse heräsi siihen, että joku töni häntä, ja potki, ja hän oli hyvin vähällä huitaista ja ärähtää jotain, ennen kuin muisti missä oli ja avasi silmänsä. Jessi oli ahtautunut hänen ja Artsin väliin ja työnsi häntä pontevasti molemmilla pienillä jaloillaan kauemmaksi. Tyttö näytti vihaiselta.
- Mulle ei oo tilaa tässä, hän sanoi. Se tuli hyvin samalla äänensävyllä kuin edellisiltainen ”mun isi”, mutta nyt Ilseä ei naurattanut. Ei tähän aikaan vuorokaudesta.
- Joko te heräsitte? hän kysyi sen sijaan ja nosti päätään katsoakseen ympärilleen.
- Miila ei uskalla tulla portaita ylös, Jessi sanoi ja jatkoi työntämistään. Ilse nousi puolittain istumaan ja katsoi parven laidan yli portaisiin. Ne olivat onneksi melkein kuin oikeat portaat eivätkä mitkään tikapuut, mutta Miila seisoi kuitenkin epäröivänä niiden alla.
- Huomenta muru, tuu säkin tänne, Ilse sanoi ja ojensi kätensä. Miila oli epätavallisen aran oloinen, mutta ei kai se ollut ihmekään, kun hän oli yhtäkkiä joutunut ihan oudolle reviirille. Se varmasti menisi ohitse, kunhan hän kotiutuisi.
- Mä en tiennyt missä sä olit, tyttö sanoi syyttävästi, kun hän oli rohkaistunut kiipeämään ylös asti.
- Tää on nyt mun sänky, Ilse selitti ja siirtyi niin, että molemmat lapset mahtuivat heidän väliinsä. Hän alkoi herätä ja tuntea taas sitä onnea mitä suurimman osan edellispäivää. Heistä oli Miilan kanssa yhtäkkiä tullut perheellisiä, olkoonkin että uusioperheellisiä.

- Pitäiskö meidän hei hankkia omakotitalo ja kultainen noutaja? Ilse kysyi. Artsi oli heti juonessa mukana.
- Ja puolikas lapsi lisää?
- Niin kai, farmariautohan sulla jo on.
- Mutta sun pitäisi olla sairaanhoitaja, sitten me vasta oltaisiin kunnon keskivertoperhe.
- No anteeksi vaan, mutta siihen mä en kyllä rupea.

Sinä päivänä he kyläilivät. Artsin vanhempien luona oli kuulemma pakko käydä heti tänään ja Artsin äiti, Tuula, taputteli ihastuksissaan Ilseä aina ohi mennessään.
- Mä aina toivoin, että teitä alkaisi vanha suola janottaa.
- Ei ollut mitään vanhaa suolaa, Ilse yritti selittää. – Ei me koskaan olla seurusteltu, tää on ihan uutta.
- Niin niin, miten vaan, mutta hyvä että palasitte yhteen. Ahdasta teillä vaan siellä on.
- Pikkusen, mutta onneksi ei ole paljon huonekaluja tiellä, Ilse myönsi.
- Mitäs Kaisa sanoo kun Jessi sai tämmösen pikkusiskon? nainen kysyi ja yritti houkutella Miilaa syliinsä.
- Mä en ole kertonut sille, Artsi ilmoitti.
- Ja Jessikin on malttanut pysyä hiljaa?
- Ei ne ole tavanneet kuin ohimennen kun Kaisa on hakenut tavaroita. Pari viikkoa sitten sen piti hakea Jessi viikonlopuksi mutta sitten ne päättikin lähteä johonkin kylpylään eikä se hakenutkaan.
Tuula kohotti kysyvästi kulmakarvojaan, mutta päätti sitten ilmeisesti olla sanomatta mitään, eikä Ilsekään viitsinyt kommentoida. Hän oli salaa iloinen siitä, ettei Kaisa vielä ollut kuullut hänestä. Hän tahtoi kovin mielellään olla läsnä ja nähdä tämän ilmeen, kun se tapahtuisi.

Kotimatkalla he poikkesivat Jessin päiväkodissa. Miila aloittaisi siellä myös, mutta Ilse ei ollut halunnut työntää häntä sinne heti paikalla, ennen kuin tyttö vähän tottuisi edes uuteen kotiin ja Jessiin ja Artsiin, eikä tässä muutenkaan kiire ollut. Artsi oli aloittanut lomansa heidän tulopäivänään, eikä Ilselläkään vielä ollut töitä, muutama sovittu haastattelu vain ja englantilaisen pomonsa roikkumaan jäänyt lupaus, että sieltä otettaisiin yhteyttä, jos he haluaisivat suomalaisen etätyöntekijän. Sen varaan Ilse ei juuri laskenut.
Onneksi Miila näytti ihastuneelta katsellessaan ympärilleen päiväkodin pihassa. Hän mahtoi kuvitella olevansa tivolissa nähdessään kiipeilytelineet ja keinut ja lelut, sellaisiin hän ei ollut tottunut. Jessi kiskoi hänet mukaansa laskemaan mäkeä siksi aikaa kun Ilse kävi tervehtimässä henkilökuntaa.

- Mitäs sitten tehtäis? Ilse kysyi, kun he jatkoivat matkaa. – Marjaniemessä pitäisi käydä, ja Alin luona, mutta ei kai me viitsitä kaikkea yhtenä ja samana päivänä.
- Nyt me mennään Lintsille, sanoi Artsi.
- Nytkö?
- Nyt, ihan heti.
- Selvä, sanoi Ilse vilkaisten edellään käsi kädessä käveleviä pikkutyttöjä. – Sä yrität taas saada ne simahtamaan kahdeksalta. Mutta ei siinä mun puolesta mitään.
- Ne on nyt sivuseikka, Artsi naurahti ja laittoi kätensä hänen vyötärölleen. – Mä olen aina halunnut kulkea tällä lailla Lintsillä sun kanssa, ja katsoa miten muut kadehtii kun me pysähdytään pussailemaan.
- Voi että sä olet sulonen, Ilse puuskahti ja pysähtyi siihen paikkaan, vilkaisten vain, että tytöt osasivat pysähtyä oikean auton viereen ja suuteli häntä. – Näinkö? Luuletko sä muka, että teinipojat on vielä musta kateellisia?
- Eiköhän, ja mun ikäset on varmasti.

Sitten tuli päivä, jota Ilse oli odottanut, Kaisan kohtaaminen. He olivat juuri palanneet kotiin vietettyään juhannusta Alin luona, kun puhelin soi. Ilse oli menossa vastaamaan, mutta Artsi oli lähempänä ja ehti ensin. Ilse saattoi kuitenkin hyvin kuulla Kaisan pirteän äänen, vaikka luuri oli Artsin korvalla. Varmuudeksi tämä muotoili hänelle äänettömästi huulillaan Kaisan nimen.
- Hei, mitä teille kuuluu? Oletteko te kotona tänään? Me tultiin just Italiasta ja mä toisin Jessille vähän tuliaisia ja sitten mä voisin ottaa pari pöytäliinaa ja sen kultaköynnöksen, joka on keittiön ikkunalla, ellet sä ole onnistunut tappamaan sitä.
- Täällähän me, Artsi sanoi lyhyesti tasaisen ilmeettömällä äänellä, joka särähti Ilsen korvissa. Yrittikö Artsi peittää sitä, että Kaisan kanssa puhuminen herätti jotain, ikävää, tuskaa? Mustasukkaisena hän yritti lukea tämän kasvoista kumpaako ja näki kummakseen, että tämä yritti pidätellä hymyä. – Joo, tule vaan, Artsi sanoi ja lopetti.
- Mikä sua naurattaa? Ilse tuiskahti, vaikkei hänellä tietenkään ollut mitään oikeutta tiuskia, vaikka Artsista olisi ollut miten hauskaa tavata lapsensa äiti ja tuleva entinen vaimonsa.
- Sinä, kultapieni, sä et varmaan ikinä muutu! Artsi sanoi ja nauroi ääneen.
- Minä? Mähän en ole sanonut yhtään mitään!
- Sä ajattelit, mä näin! Heti kun sä kuulit, kuka siellä on, sä katsoit vaatteitasi ja aloit miettiä, että mitä vaihtaisi päälle.

- Piru vie, sä luet mua kuin avointa kirjaa, Ilse sanoi ihmeissään, sillä se oli totta. – Mutta sun ääni oli omituinen. Ihan kuin sulla olisi ollut ikävä sitä. Vaikka tietysti sulla saa olla, en mä sitä tarkota, mutta…
- Mä yritin vaan olla nauramatta sulle, Artsi väitti. – Mihin sä nyt sitten aiot pukeutua?
Ilse vilkaisi uudelleen vaatteitaan. Hän oli rymynnyt näissä samoissa verkkareissa koko viikonlopun ja niissä oli ruohotahroja ja hevosenkuolaa, samoin T-paidassa.
- Voin mä pitää nääkin, hän sanoi arpoen pahastuako Artsin vitsailusta vai ei. – Saanko mä vaihtaa edes puhtaan puseron?
- Sä saat vaihtaa ihan mitä haluat, hölmö. Ja tytöt kanssa pesulle, te näytätte luolamiesten lapsilta, Artsi sanoi hätistäen lapsia kylpyhuoneeseen.

Kun Kaisa soitti ovikelloa vajaan puolen tunnin kuluttua olivat tytöt puhtaita ja kammattuja ja Ilse oli kiskonut päälleen polvista katkaistut farkut ja mustan puseron. Artsi oli onneksi lakannut virnuilemasta hänelle ja Jessi juoksi ovelle Miila kannoillaan messuten ”Äiti! Äiti!” Hänen sormensa eivät kuitenkaan olleet tarpeeksi näppärät saamaan lukkoa auki, vaan Artsin piti mennä apuun.
- Hei kulta! kuuli Ilse olohuoneeseen ja toivoi Kaisan sanoneen sen Jessille eikä Artsille. Niin varmaan olikin, sillä tarina jatkui: - Onko sulla kaveri kylässä? Mikäs sun nimi on?
- Miila-Maria Nummela, vastasi Miila varmasti ja eteiseen laskeutui hiljaisuus.
- Tule ihmeessä sisään, Artsi sanoi. – Ilsekin on täällä.
Kaisa käveli yllättävän tyynen näköisenä olohuoneeseen, missä Ilse istui lattiatyynyllä risti-istunnassa ja hymyili hänelle.
- Mä en tunnistanut Miilaa, sanoi Kaisa. – Se on kasvanut kauheasti.
- Niin se on, Ilse myönsi. – Istu alas. Me ei olla saatu vielä hommattua tänne uutta sohvaa, mutta ehkä me katsotaan ensin millaseen taloon me muutetaan.

Kaisan pokerinaama piti täydellisesti, Ilsen oli pakko ihailla sitä. Hän istui tyynylle ja alkoi penkoa kassiaan, kunnes löysi laatikollisen karamelleja, jonka vieressä odottavat pikkutytöt saman tien veivät parven alle ja tyhjensivät Miilan sängylle. Ilse katsoi Kaisaa tarkasti. Uusi mies taisi sopia tälle, hän oli onnellisen näköinen ja ruskettunut ja hänen hiuksensa olivat vaaleammat kuin mitä Ilse muisti.
- Mun ei kai pitäisi yllättyä siitä, että sä olet täällä, Kaisa sanoi. – Oletko sä nyt muuttanut kokonaan Suomeen?
- Olen, Ilse nyökkäsi.
- Koska?
- Ollaan me oltu jo vähän yli viikko.
- Vikkelää toimintaa, pakko sanoa.
- No jaa, oltais me tietysti tultu nopeamminkin, mutta mä en päässyt ihan heti eroon töistä, Ilse huokaisi. Oliko Kaisa oikeasti noin jäinen? Olisi nyt hänen mielikseen vähän kiehahtanut!

Tuli se sieltä sitten, kun Kaisa oli ruvennut etsimään haluamiaan pöytäliinoja ja löytänyt kaappinsa täynnä Ilsen vaatteita.
- Mä laitoin liinavaatteet sinne yläkaappiin pois tieltä, Ilse opasti. – Ja haluatko sä hei nyt viedä mukanasi ne astiat, mitä sulla vielä täällä oli? Me ei tarvita niitä enää, eikä ne paljon tilaa sun kassissa vie.
- Sä piruilet, Kaisa sanoi ja meni hakemaan keittiöstä tuolin.
- Ihan pikkuisen vaan.
- Ihan kuin mä en olisi aina tienny, että teillä on jotain.
- Nyt meillä ainakin on. Sä teit mulle isomman palveluksen kuin mitä kukaan ikinä on tehnyt. Tai meille, mä uskoisin, Ilse lisäsi ja vilkaisi Artsia, joka oli mennyt ratkaisemaan kiistaa punaisista karkeista.
- Pidä hyvänäsi. Matti on paljon hauskempi, ja sillä on enemmän rahaa… se vie mua joka paikkaan ja meillä on ihanaa! Me mennään loppukesällä vielä jonnekin! Kaisa ilmoitti suureen ääneen.
- Kaisa-kulta, mä olen melkein yhtä ilonen sun puolesta kuin omastani, Ilse sanoi tyytyväisenä. – Mulla on nyt varaa.

Kaisa lähti hyvin pian sen jälkeen, tuhahdellen mennessään, mutta onneksi kuitenkin ihan sivistyneesti. Ilse hyökkäsi halaamaan Artsia saman tien, kun ovi sulkeutui.
- Mä olen idiootti! Anna anteeksi! Mä tajusin vasta, kun sain sen suuttumaan, että se voi ruveta kiukuspäissään tappelemaan Jessistä.
- En mä edelleenkään usko, että siitä kannattaa huolestua, Artsi sanoi ja kurotti avaamaan telkkarin.
- Etkö? Ilse sanoi helpottuneena ja laskeutui Artsin viereen lattialle.
- Kai se silloin olisi edes vihjaissut, koska se haluaa sen seuraavan kerran kylään?
- Niin, nyt se vaan mesosi, miten ne matkustelee, Ilse sanoi helpottuneena ja änkeytyi miehen kainaloon. Hän ei ollut vielä viikossakaan ollenkaan kyllästynyt alituiseen halaamiseen ja joka välissä varastettuihin suukkoihin. Ehkä sekin päivä tulisi, että ne alkaisivat tuntua arkisilta, mutta koska, sitä hän ei välittänytkään tietää.

Kaisa meni Artsin luota lähdettyään käymään Nitallakin. Kun hän oli tehnyt radikaalin päätöksensä ottaa Jessi ja muuttaa Matin luo, oli hän aika lailla pahoillaan päättänyt olla ottamatta Nitaan yhteyttä. Se oli ollut katkera päätös, sillä Nita nyt kuitenkin oli hänen parhaita ystäviään, mutta tilanne oli ollut hankala. Artsin ystävä Nita oli ollut paljon kauemmin, eikä Kaisalla ollut harhaluuloja siitä, kumman puolelle tämä heidän erojutussaan päätyisi. Haukut hän vain olisi saanut kerrottuaan jättäneensä Artsin, ehkä Nita olisi kiukuspäissään sanonut koko heidän tuttavuutensakin irti. Sitä paitsi hänellä oli ollut silloin alkuun ihan tarpeeksi tekemistä keskittyessään uuteen, ihanaan elämään Matin kanssa.

Siinä vaiheessa, kun Matti oli ehdottanut lomamatkaa ja he olivat päätyneet Italiaan, Kaisa oli kuitenkin rohkaissut mielensä ja soittanut. Nita olisi varmaankin jo toipunut ensijärkytyksestä ja jotenkin Kaisasta tuntui, että jos ihminen lähti Italiaan, siitä oli pakko kertoa italialaissyntyiselle ystävälle. Ja kaipa hänen pitäisi jossain vaiheessa kuunnella kauhistelut siitä, että oli sillä tavalla romuttanut avioliittonsa ja hajottanut perheensä. Kaisan yllätykseksi Nita ei ollutkaan kovin haukkunut häntä, lausunut vain muutamia happamia huomautuksia, mutta kuunnellut sitten kiltisti, miten ihana Matti oli ja pyytänyt häntä tuomaan itselleen tiettyä oliiviöljyä, jos matkatavaroihin mahtuisi. Kaisa oli pitänyt tarkasti huolen siitä, että parille pullolle oli jäänyt tilaa.

Vähän Kaisa silti ujosteli astuessaan sisään Nitan luo.
- No miltäs elämä maistuu uuden kanssa? Nita kysyi vihjailevasti.
- Meillä on Matin kanssa ihanaa! Kaisa sanoi nostaen leukansa pystyyn. – Älä ala saarnata siitä, että mä jätin Artsin, sillä mä en ole koskaan ollut näin onnellinen.
- En mä alakaan. Se oli parasta, mitä olisi voinut tapahtua. Otatko sä kahvia? Tai lasin viiniä?
- Parasta? Kaisa kysyi hämmentyneenä. – Joo, viiniä, jos sulla on.
- Parasta, niin! Ajattele nyt, että se sai Ilsen korjaamaan luunsa takaisin Suomeen ja että ne lopultakin löysi toisensa. Mä voisin pussata sua siitä hyvästä! Nita nauroi ja nosti pöydälle kaksi lasia ja jääkaapista avatun pullon viiniä.

- Ai, sitä sä tietysti tarkoitit, sanoi Kaisa happamasti ja nosti oliiviöljypullot laukustaan tiskipöydälle.
- Loppu hyvin, kaikki hyvin! Kaikki on onnellisia. Otetaan sille!
- Mä tiesin aina, että niillä oli jotain meneillään, Kaisa sanoi istuessaan ja antaessaan Nitan kilauttaa lasinsa reunaa omallaan, mutta siitä Nita ei pitänyt.
- Ei tasan ollut. Ei ikinä ole ollut.
- No et voi väittää, ettei Artsi olisi aina ollut ihastunut Ilseen.
- Kaipa se on, enemmän tai vähemmän, mutta ei niillä mitään vipinää ole ollut! Mä olen ihan loukkaantunut siitä, ettei Ilse mullekaan kertonut mitään, mulla ei ole aavistustakaan siitä, missä vaiheessa se alkoi rakastaa takaisin, Nita sanoi. – Meinasin pyörtyä, kun se yhtäkkiä oli siellä.
- Oli missä? kysyi Kaisa valppaasti.
- No teillä… ei kun siis Artsin luona tietysti, ei kai enää voi sanoa teillä.
- Eikö Ilse muka kertonut sulle etukäteen, että se aikoo muuttaa takaisin?
- Kertoi, kertoi, mä tarkotan sillon aikasemmin, kun se kävi täällä. Kun sä olit lähtenyt ja mä menin lohduttamaan Artsia. Sitä ennen mä halusin kuristaa sut, kun sä sillä tavalla menit tekemään Artsille, mutta kaikkihan kääntyi sitten parhain päin, kun sä veit Jessinkin takaisin, Nita selvitti avomielisesti.

Kaisa siemaisi lasistaan mietiskellen. Kaikki oli parhain päin, tietenkin, mutta ei hän ihan täydellisen tyytyväinen ollut. Olisi ollut sopivaa, että Artsi olisi edes vähäsen surrut hänen lähtemistään, oli Kaisallakin sentään välillä ollut ikävä häntä, mutta Nitan puheista sai selvän kuvan siitä, että hän oli lohduttautunut äärimmäisen nopeasti.
- Olenko mä susta kamala äiti, kun jätin lapsen isälle? hän kysyi.
- Et, musta se on huippujuttu. Ajattele nyt, miten kivaa niillä on Miilan kanssa.
- Kyllä mä sitä silti rakastan, Kaisa puolustautui. Niin rakastikin, se oli totta, mutta tyttö oli vaan niin pahuksen vaivalloinen. Sen lyhyen vuorokauden aikana, minkä Jessi oli ollut mukana hänen seikkailussaan, oli ehtinyt tapahtua vaikka mitä. Jessi oli hajottanut kokonaista kaksi lasia, kaatanut maitoa sohvalle ja purrut Mattia, puhumattakaan siitä, ettei ollut nukkunut koko yönä. Matti oli suhtautunut stoalaisesti, mutta Kaisa oli ollut kuolla häpeästä. Sitä paitsi mitä heidän lomastaan olisi tullut Jessin kanssa? Pelkkä katastrofi. Matti kyseli kyllä aina silloin tällöin, että eikö Kaisa hakisi tyttöä edes viikonlopuksi tai pariksi päiväksi kylään, mutta toistaiseksi Kaisa oli keksinyt heille muita menoja. Tietysti jossain vaiheessa Jessin olisi pakko tulla uudelleen, tai Matti alkaisi pitää häntä tunteettomana.

- Mun täytyy varmaan ottaa se ensi viikonlopuksi, hän huokaisi tajutessaan, että hän oli ollut omillaan jo yli kuukauden ja nähnyt tytärtään vain käydessään hakemassa jotain Artsin luota.
- Älä ensi viikonlopuksi, me ollaan menossa taas Alille, Nita sanoi kiireesti. – Sillä on siellä laitumella yksi poni ja tytöt ihastu siihen niin, että ne haluaa sinne uudestaan heti.
- Ai, Kaisa sanoi vähän pettyneenä, ei siksi, ettei voisi hakea Jessiä, vaan koska hänet oli niin selvästi suljettu ulos jengistä. Tietysti hän olisi mieluummin Matin kanssa, mutta tuntui siltä kuin toisten porukka olisi hitsautunut uudestaan yhteen entistä tiukemmin, kun hän oli poistunut siitä. – Ehkä me sitten voidaan mennä vaikka risteilylle tai jotain, hän sanoi ilahtuen. – Olenko mä kertonut, että Matin firma tuottaa ihan hirveästi?
- Sepä mukavaa, Nita sanoi ja hymyili hänelle.

  Re: Vanhempieni tarina, uusinta 2

Lähettäjä: ella 
Päivämäärä:   18.1.15 20:55:32

Tän päivän luku?

  Re: Vanhempieni tarina, uusinta 2

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   18.1.15 21:21:22

Tässä. Mä oon juossu siellä sun täällä koko päivän.
------------------------
Hirvipaistia

Ilse oli jotenkin ruusunpunaisesti kuvitellut, että kunhan he vain pääsisivät Suomeen ja Artsin luokse, kaikki olisi ihanaa ja täydellistä siitä alkaen ja ikuisesti, mutta eihän se niin tietenkään mennyt. Kun he palasivat juhannuksenvietosta, tuntui kaupunkiyksiö kaikkea muuta kuin pieneltä kotoiselta pesältä, jollaisena Ilse yritti sitä ajatella. Enemmänkin se muistutti nyrkkiin puristuvaa kouraa, joka sai seinät ahdistamaan. Onneksi oli kesä ja heillä pelkkää aikaa niin, että he saattoivat olla ulkona. Ilse odotti silti kovasti jo seuraavaa viikonloppua. Alilla oli heille tilaa ihan loistavasti ja pihaa melkein silmänkantamattomiin tyttöjen purkaa energiaansa.

Asunnon lisäksi häntä ahdistivat työasiat. Hän oli olettanut laman hellittäneen näinä muutamina vuosina, ja että hänen olisi helppo löytää töitä, olihan hän sentään saanut helposti sovittua työhaastattelujakin Englannista käsin. Ne eivät vaan olleet kovin rohkaisevia. Kukaan ei luvannut mitään, kaikki lupasivat vaan palata asiaan syksyn tullen. Syksyn tullen! Oltiin vasta kesäkuussa, eikä hän ollut varautunut loisimaan ilman töitä koko kesää Artsin elätettävänä.
- Hei, tää on pahin mahdollinen aika hakea töitä, oli Artsi huomauttanut. – Joka paikassa on isot pomot lähteneet lomalle juhannuksena, kukaan ei uskalla tehdä mitään päätöksiä ennen kuin ne tulee takaisin töihin.
Se saattoi olla totta, mutta ei se ihan hirveästi lohduttanut, eikä sekään, kun Artsi kielsi häntä huolehtimasta raha-asioista, hänhän sai kuitenkin palkkaa.
- Mutta mä en halua olla sun elätettävänä. Kaisakin sentään kävi töissä, Ilse möksähti.
- Sen palkka ei näkynyt täällä ollenkaan, muuta kuin jääkaapissa ja sen omassa vaatekaapissa, ja musta on ilo ja kunnia saada elättää sua.

Onneksi sentään Artsi oli täydellinen, ja lapset melkein täydellisiä. Ilse oli tosin saanut kohtauksen nähdessään, miten Artsi pesi pyykkiä – kaikenväriset vaatteet sekaisin – mutta hän sentään pesi, mikä sinänsä oli hienoa. Hän pesi astioitakin. Ja jos tytöt nyt välillä nahistelivat niin se oli ymmärrettävää. Molemmilla oli totuttelemista uuteen elämänjärjestykseen. Jessi sai edelleen välillä mustasukkaisuuskohtauksia omasta reviiristään ja omasta isästään. Miila, joka ei enää joka välissä vilkuillut kysyvästi Ilseä kuin tarkistaakseen, oliko se, mitä hän oli tekemässä tässä uudessa maailmassa, sopivaa, oli saanut takaisin omaa jämäkkää persoonallisuuttaan ja saattoi kyykyttää Jessiä ihan surutta. Enimmäkseen he kuitenkin olivat samaa mieltä ja viihtyivät yhdessä.
Siltikin Ilse oli iloinen siitä, että he saattoivat taas viikonloppuna siirtyä vähän väljemmille vesille Alin luo. Mikään ei olisi heitä estänyt viettämästä siellä koko viikkoa paitsi Ilsen työhaastattelut, mutta Nita oli töissä, joten he odottivat häntä ja lähtivät perjantai-iltana.

- Ryhmä Rämä, suunta tämä! sanoi Nita iloisesti kiivetessään autoon, mutta sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä. Pikkutytöt nappasivat lauseen ilmasta ja alkoivat rallattaa sitä kuorossa ja sitä kesti koko matkan, vaikka Nita yritti pistää heidän suuhunsa mitä tahansa muita fraaseja ja jopa pastilleja laukustaan.
- Mä rakastan niitä tolkuttomasti molempia, mutta mä olen iloinen siitä, etten mä asu niiden kanssa vakituisesti, hän sanoi, kun he lopulta pääsivät perille.
- Mä olisin, jos voisi välillä pistää jonkun oven kiinni niiden ja itseni välistä, Ilse naurahti. – Ihan vaan joskus.

Alia ei näkynyt missään, mutta ei hänen hevostaankaan, joten vieraat olettivat hänen olevan ratsastamassa ja päästivät itsensä sisään. Huoneet, joissa he olivat majailleet juhannusviikonlopun, olivat ennallaan, kun he olivat jo sopineet palaavansa pian ja keittiössä tuoksui hyvälle.
- Uunissa on jotain, se ei voi olla kaukana, Nita sanoi ja raotti luukkua ja Ali saapuikin ihan kohtsillään.
- Te ootte aikasessa, vai olenko mä myöhässä? Mä kyllä jäin suustani kiinni naapuriin, hän sanoi.
- Joko tai, väliäkö sillä kun me tiedetään, missä avain on, Nita kuittasi. – Mitä sulla on uunissa?
- Hirveä – mun oli pakko kokeilla saanko mä siitä syötävää vai myrkytyttekö te. Huomenna täällä on hirvijuhlat.
- Täällä? Kylällä vai? Vai täällä sun luona? Ilse kiinnostui.
- Täällä mun luona. Toinen naapuri tyhjensi pakastintaan mansikoiden tieltä ja tunki mulle puolikkaan hirveä. Tai no, ehkä kuudestoistaosan noin todellisuudessa. Joka tapauksessa enemmän kuin mitä mä mitenkään pystyn syömään niin, että mä päätin kutsua vieraita, Ali selitti.
- Selvä, Ilse sanoi miellyttävästi yllättyneenä. Ali näytti innostuneelta ja olisi totisesti hauska nähdä, millaisia hänen uudet ystävänsä olisivat. Sillä ystäviä kai juhliin vain kutsuttiin?

He usuttivat tytöt riekkumaan ulkona niin, että hirvipadan ja saunan jälkeen molemmat olivat punaposkisia ja lupsuvaluomisia ja nukahtivat minuutissa. Ilse avasi huoneen ikkunan, jotta he kuulisivat ulos, jos jompikumpi heräisi – oli ihana ilta ja Nita ja Ali olivat jääneet jo pihalle istumaan. Sinne Ilsekin oli kiirehtimässä, mutta Artsi pysäytti hänet sängyn viereen.
- Mitä nyt? Ilse kysyi painautuessaan häntä vasten. Kun oli melko tarkkaan neljä ja puoli vuotta jaksanut unelmoida toisen kosketuksesta, siihen ei kyllästynyt muutamassa viikossa. Se oli kuin sähköisku edelleenkin.
- Että mä en kyllästy kattomaan niitä. Oletko sä huomannut, että ne on yleensä aamuun mennessä molemmat jommankumman sängyssä?
- En, koska mä yleensä herään siihen, että ne herättää mut, Ilse nauroi ja tunsi syvää kiitollisuutta. Siihenkään hän ei ollut vielä tottunut, ettei ollut automaattisesti yksinään vastuussa lapsesta, tai lapsista nykyään. – Kuule, halutaanko me mennä ulos juttelemaan ollenkaan vai mentäiskö mekin nukkumaan?
- Mennään me ulos, Artsi sanoi ja sipaisi hänen suupieltään, mutta hänen suunsa oli tyytyväisessä hymyssä. - Meillä on kaikki maailman aika.
- Aamukuuteen asti, Ilse huomautti.

Ali ja Nita olivat innostuneet puimaan Ilsen ja Artsin asuntoasioita oikein tosissaan, kun he palasivat ulos.
- Tässä, kai tekin otatte viiniä, tarjosi Nita ja kaatoi.
- Kai sä voit hommata isomman työsuhdeasunnon? Ali kysyi Artsilta.
- Voin, tietysti, mutta meillä on nyt kaikki semmoset ihmiset lomalla, jotka voisi hoitaa sen, Artsi sanoi. – Pomo ja henkilöstöpuoli… voitaisiin me tietysti etsiä jotain valmiiksi ja toivoa, että ne suostuu odottamaan lomien loppumista paperitöiden kanssa.
- Te olette kyllä maailman kilteimpiä, kun ette myy mun kotia, Nita sanoi ja venytteli.
- Sen hinnalla ei saisi niin isoa kämppää kuin mitä me tarvitaan, ja sitä paitsi asuntojen hinnat on nyt niin alhaalla, että mieluummin mä pidän sut siellä maksamassa lyhennyksiä, sanoi Ilse.
- Mä haen lehtiä niin voidaan selata sopivia, Ali innostui.

Ilse osasi Hesarin Vuokralle tarjotaan palstat suunnilleen ulkoa mutta Alilla oli myös Keski-Uusimaa –lehtiä, joissa oli ilmoituksia. Valitettavasti vaan heillä ei ollut kummempaa hinkua muuttaa Tuusulaan tai Järvenpäähän.
- Helsinki tai Vantaa, tai korkeintaan Espoo, Ilse luetteli. – Vaikka ehkä olisi fiksua ensin katsoa, saanko mä jostain töitä ja jos niin mistäpäin.
- Etsitään sulle töitä, Nita innostui.
- Kiitos vaan, mutta mä olen kyllä lukenut nekin ilmoitukset.
- Täällä haetaan ihmisiä sun entiseen työpaikkaan, huomasi Ali selatessaan Hesaria ohi asuntoilmoitusten. Ilse puistatti.
- Mä en menisi sinne mistään hinnasta. Mulle tulee paha maku suuhun kun mä ajattelenkin sitä, miten ne heitti mut pellolle vain ja ainoastaan, koska se yksi eukko ei sietänyt mua.
- Ei se paikka vaan entinen-entinen. Ennen sitä.
- Jaa. Näytä, Ilse sanoi miedosti kiinnostuen. Siellä oli Kimmon poislukien ollut hauskaa. Ilmoituksessa oli vieläpä yhteyshenkilönä hänen viimeisin esimiehensä, se ystävällinen naisihminen, joka oli ollut pahoillaan Ilsen lähtiessä. – Tota kai voisi kokeilla. Ei mua tässä paljon muuallekaan olla näköjään repimässä.

Se saisi nyt kuitenkin jäädä maanantaihin. Ilse taitteli lehden päättäväisenä pois.
- Kerro sun juhlista. Ketä sinne tulee? hän kysyi.
- Naapureita vaan enimmäkseen, sanoi Ali huolettomasti. – Niiden kanssa on parempi olla hyvissä väleissä, että saa hiipiä hevosten kanssa niiden mailla. Mulla on aika vähän ratsastusmahdollisuuksia tässä tontilla, niin kuin näette. Joskus mä vielä teetän kentän, mutta millä vuosikymmenellä, sitä en tiedä.

Alia huvitti se, miten Ilse ja Nita parkkeerasivat seuraavana iltana itsensä terassille muka palmikoimaan pikkutyttöjen hiuksia, kun kello läheni kuutta. Tietysti hän esittelisi heille kaikki vieraat virallisestikin, mutta tuossa heillä oli täydellinen sijainti supattaa ensivaikutelmat keskenään jo ennen sitä. Oli ihan selvää, että he toivoivat näkevänsä toinen toistaan komeampia nuoria isäntämiehiä, joiden saattaisivat kuvitella konttailevan iltaisin hänen ikkunoidensa alla ulvomassa. No, sellaisia he eivät tulisi näkemään.
- Tuolta tulee ekat, hän ilmoitti ja Nitan tummanruskeat ja Ilsen siniset silmät käännähtivät salamannopeasti hänen osoittamaansa suuntaan, hevosten laitumelle, jonka takaa lähinaapurit tallustivat polkua pitkin jonossa.
- Ahaa, Ilse sanoi ja Ali nielaisi naurahduksen kuullessaan pettymyksen hänen äänessään. Naapurin pönäkkä, nelikymppinen mies yhtä pönäköine vaimoineen ei ollut mitenkään romanttinen näky. Perässä marssivista lapsistakaan ei edes vanhin, jurona ruohotupsuja potkiskeleva Jari, ollut tarpeeksi vanha, vaan vasta sen ikäinen, että hän olisi selvästi ollut mieluummin jossain muualla, mutta joutui vielä taipumaan vanhempien tahtoon.

- Ja tossa tulee Johanssonit, Ali osoitti pihaan ajavaa autoa saatuaan ensimmäiset tulokkaat toivotettua tervetulleiksi ja esiteltyä – Pekka ja Irma, Jari, Juulia ja Juha. Johanssonien autosta purkautui vanhempien lisäksi pari lasta, vähän Miilaa ja Jessiä vanhempia, mutta ei paljon. Lapset katselivat toisiaan vähän aikaa, mutta riitteenohut jää suli melkein silmänräpäyksessä.
- Me ei saada niitä vähään aikaan kiinni ja syömään, Johanssonin Minna ennusti.
- Ei ole vielä kiirekään, Lasse ja Lucia tulee vielä, sanoi Ali. – Haluaako joku juotavaa? Tulkaa hakemaan keittiöstä.

Hän meni edeltä ja jakoi jääkaapista olutta ja kaatoi viiniä ja kivennäisvettä ja mehua. Naapurin Jari tuli toiseksi viimeisenä, empi, kunnes kaikki muut olivat saaneet juomansa ja poistuneet paitsi Nitaa, joka oli pysähtynyt kokeilemaan perunoiden kypsyyttä.
- Mä voisin ottaa viiniä, poika sanoi toiveikkaasti ja tapitti Alia.
- Niinkö? Ali sanoi ja rypisti kulmiaan. Poika oli korkeintaan kolmentoista. – Se on pahaa.
- Oon mä pahempaakin maistanut, poika rehvasteli.
- Niin varmaan. Vähän olutta?
- No ei, näyttääkö se muka sun mielestä mehulta? Mutsi näkisi heti, että mulla on kaljaa.
- Sun vanhemmat tappaa mut, jos me jäädään kiinni, Ali nauroi, mutta kaatoi lasiin pari sormenmittaa viiniä. Jari lähti tyytyväisenä keittiöstä luvaten pysyä kaukana vanhuksista.
- Sinä paha nainen! sanoi Nita hellan äärestä, mutta hänkin nauroi.
- Joo, mutta se katsoi niin kauniisti – ja mä olen nähnyt sen kylällä ihan pöllyssä, en mä johdata sitä paheen poluille, Ali puolustautui.
- Se alkaa tulla sun luokse alkupaukuille aina kun on lähdössä viihteelle, Nita ennusti.
- Yrittäköön. Ei mulla yleensä ole kaapit täynnä juotavaa.

- Lasse ja Lucia? Nita vaihtoi puheenaihetta ja kaatoi itselleenkin viiniä.
- Ei mitään romantiikkaa sielläkään, Ali huokaisi ja oli näyttävinään surkealta.
- Pariskunta?
- Äiti ja poika.
- Tommonen teininatiainen? Nita tarkisti vielä, mutta pihalta kuului taas auton ääntä ja Ali kääntyi mennäkseen takaisin ulos. Nita meni perässä.
- Tässä on Lucia ja Lars-Erik, Ali esitteli hänelle ja Ilselle ja Artsille. – Se hirvenmetsästäjä.
Lasse ei ollut teininatiainen, vaan ehkä kolmekymppinen mies, jonka pahin vika ensi näkemältä näytti olevan käsipuolessa roikkuva äiti. Molemmat olivat epätavallisen tummia niin iholtaan, silmiltään kuin hiuksistaan, joskin äidin hiuksissa oli jo harmaata.

- En mä sitä ampunut, Lasse kiirehti sanomaan, kai peläten heidän säikähtävän moista murhanhimoisuutta.
- Mitäs sitten?
- Löysin tienposkesta. Samassa läjässä oli auto.
- Ja poimit raadon mukaan? Nita kysyi alkaen hiukan vihertää ja Lars-Erik nauroi.
- Ei se sillon vielä ollut raato, poliisit lopetti sen siihen.
- Otatteko te jotain juotavaa? Päästään kohta syömään, Ali sanoi.
- Vettä vaan, sanoi Lucia nopeasti. – Molemmille.

Ali lähti hakemaan ja hymyili itsekseen mennessään. Hän ei ollut etsimässä miestä, kukaan ei kuitenkaan koskaan voisi korvata Tapsaa, mutta jos hän olisi ollut, Lasse olisi ollut potentiaalinen ehdokas. Luojan kiitos Lucia vahti ainokaistaan kuin silmäteräänsä, hänelle tuskin olisi kelvannut Ruotsin kruununprinsessakaan. Ilse ja Nita varmasti tajuaisivat tilanteen muutamassa minuutissa. Peräkammarin mammanpojat eivät koskaan olleet poikaystäväainesta. Eivät, vaikka olisivat kuinka avuliaita ja ystävällisiä ja vilkkusilmäisiä.

Lapset istutettiin syömään keittiön pöydän ääreen. Ilse ja Johanssonin Minna jäivät syömään keittiöön ehtiäkseen apuun, jos uusia perunoita alkaisi lennellä ympäriinsä tai joku kaataisi mehulasinsa syliin tai tulisi jokin muu katastrofi, mutta aikuiset hajaantuivat kuka minnekin lautasineen ja laseineen. Ali istui terassin rappusille ja ihan kuten hän oli odottanutkin, sai Lassesta seuraa, kunhan tämä oli katsonut äitinsä päässeen hyvin istumaan terassin pikkupöydän ääreen.
- Mitä mamma sanoo? hän kysyi kiusallaan.
- Se sanoi, että aika hyvän hirvipadan sä olet saanut aikaseksi, Lasse sanoi vakavasti, ennen kuin ymmärsi olevansa pilkan kohteena. – Ali, älä ole ilkeä.
- Anteeksi, Ali tirskahti.
- Mä en oikeesti kysy siltä lupaa joka asiaan.
- Et tietystikään, mä vaan piruilin. Te vaan olette kuin jostain sketsistä, ja sunkin on pakko myöntää, että se vahtii sua kuin haukka.
- Sopiihan sen yrittää, Lasse mutisi. – Lähde mun kanssa joskus vaikka elokuviin, jooko?
- Ihanko totta? Saatko sä luvan? Ali kysyi yllättyneenä, mutta tarrasi sitten miestä käsivarresta, kun pahastus vilahti tämän kasvoilla. – Anteeksi taas. Oletko sä tosissasi?
- No en mä lämpimiksenikään jutellut. Täällä on ihan tarpeeksi lämmin.
- Voin mä, Ali lupasi rupeamatta tekemään tilanteesta sen dramaattisempaa. – Sano vaan koska.

  Re: Vanhempieni tarina, uusinta 2

Lähettäjä: whisky. 
Päivämäärä:   18.1.15 23:52:42

Sä Sennnu melkein saat ihmisen uskomaan, että jokaiselle on jossain varattuna oma Artsinsa, Tapsansa tai Veskunsa :D Tosin, tasapuolisuuden nimessä, joillekinhan tietenkin jäävät Villet, Tonit ja sen sellaiset..

Onko toi lapsi-Juha muuten se Juha? Muistaakseni tätä on jo sulta aiemminkin kyselty, mutta ei ole niin hyvin jäänyt mieleen.

Niin ja Ilse ja Artsi on aivan kertakaikkisen ihania!

  Re: Vanhempieni tarina, uusinta 2

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   19.1.15 00:07:05

Sehän se :)
Ja tommoseen on kiva uskoa. Ellei usko niin se ei ainakaan ole totta?

  Re: Vanhempieni tarina, uusinta 2

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   19.1.15 18:22:06

Perusasioita

Ilse soitti maanantaina vanhaan, vanhaan työpaikkaansa Alin löytämän ilmoituksen perusteella ja sai saman tien sovittua haastattelusta. Raija, se hänen entinen esinaisensa, kuulosti aidosti iloiselta hänen soitostaan ja Ilsenkin teki mieli taputtaa käsiään lopetettuaan puhelun. Siinä talossa oli ollut kiva olla töissä ja ilman Kimmoa hän ei ehkä olisi koskaan sieltä lähtenytkään. Kimmo tuskin oli siellä enää, hän mietti. Mies oli ollut uraputkessa jo silloin heidän juttunsa aikoihin, hän oli varmaan jo kolmannessa uudemmassa, paremmin palkatussa työpaikassa.
- Sä pääsit haastatteluun, arvasi Artsi vain vilkaisemalla häntä, kun hän nosti puhelimen takaisin seinälle parven portaiden viereen.
- Pääsin! Mä menen nyt heti!
- Ohoh, nopeeta toimintaa!
- Mä lupasin olla tunnin päästä siellä, ennen ruokatuntia. Voinko mä ottaa auton vai otanko mä taksin?
- Ota auto, ystävä hyvä! Ehditkö sä meikata?
- Sä olet sitten häijy välillä! Ilse kiljaisi ja kävi nyrkit pystyssä miehen kimppuun. Artsi nappasi kiinni hänen ranteistaan ja pyöräytti hänet näppärästi vasten seinää. Miila ja Jessi vilkaisivat heitä, mutta keskittyivät sitten uudelleen lego-palikoihin. Alkuun he olivat innostuneet kiljumaan mukana ja loikkimaan ympärillä kuin freneettiset pikku fretit, mutta kun nuo sinänsä jännittävät välikohtaukset päättyivät aina samoin, heitä ei enää jaksanut kiinnostaa.

- Ei mun tarvitse meikata tän enempää, Ilse sanoi selkä vasten seinää, nauraen hengästyneenä.
- Ei niin, Artsi sanoi ja painoi huulensa hänen huulilleen, mutta hiukan hämmästyneeltä hän kuulosti.
- Siellä on Raija. Mä tunnen sen. Se tuntee mut. Ja vaikkei tuntisikaan niin on se joka tapauksessa eri asia mennä naisen haastateltavaksi kuin miehen, Ilse selitti.
- Okei, noinko sä menet? Artsi kysyi ja vilkaisi Ilsen repaleisia farkkushortseja.
- No en sentään. Jos sä olisit ystävällinen ja päästäisit irti niin mä vaihtaisin vaatteet, Ilse sanoi osoittamatta merkkiäkään siitä, että hän olisi halunnut liikahtaa johonkin.
- Mene, ettet myöhästy, Artsi sanoi ja irrotti hyväillen otteensa. Hän meni keittiöön juomaan lasillisen kylmää vettä Ilsen siirtyessä vaatekaapille penkomaan. Oli vieläkin vaikea uskoa, että nykyhetki oli totta. Että Ilse oli yhtäkkiä muuttanut mielensä ja niin päättäväisesti tullut haluamaan hänen elämäänsä. Halunnut hänet elämäänsä. Oli kuin olisi saanut kaikki elämänsä syntymäpäivä- ja joululahjat yhdellä kertaa.

- Toivota onnea, Ilse sanoi vain muutaman minuutin kuluttua, kun hän saapui keittiöön letittäen samalla hiuksiaan pitkälle letille niskaan.
- Onnea, Artsi sanoi katsahtaen hiukan uteliaana mikä sitten oli Ilsen mielestä sopiva asu työhaastatteluun naisihmisen kanssa. Hänellä oli punavalkoraidallinen pusero ja tummansiniset melkein polviin ulottuvat shortsit ja hän näytti siltä, kuin olisi ollut messistä karannut laivatyttö. Sievä, kyllä, vähintäänkin, mutta ehkei sentään uhka koko naissukukunnalle.
- Kiitos, Ilse sanoi, suuteli häntä nopeasti leukaan ja lähti menemään.

Hänen oli pakko pysähtyä tankkaamaan matkalla ja kelloa vilkuillen hän ei uskaltanut syöttää automaattiin kuin yhden setelin. Olihan haastattelu sovittu nopeaan, mutta hän oli luvannut olla paikalla tunnin päästä, joten hänen oli oltava. Älä ikinä myöhästy työhaastattelusta. Kaikenlaisia takautumia alkoi palata hänen mieleensä, kun hän oli jo kääntymäisillään parkkihalliin, mutta onneksi hän tajusi ajoissa, ettei pääsisi sinne ilman avainkorttia. Hän ajoi sen sijaan pääoven eteen vieraspaikalle ja käveli aulaan ilmoittautumaan. Se tuntui hullulta.
- Mä tulin tapaamaan Raija Metsäketoa, hän sanoi ja tiskin takana istuva nainen hymyili hänelle ja soitti yläkertaan, eikä aikaakaan, kun häntä tultiin hakemaan. Hetken Ilse luuli, että Raija aikoi halata häntä, mutta ei sentään, hän vain ojensi kätensä.
- Tule, mennään ylös, hän sanoi vain ja avasi hissin oven. – Ja anteeksi vaan, mutta mä en nyt sitten haastattelekaan sua yksin.
- Se on ihan ookoo, Ilse sanoi. Hän oli juossut niin monissa haastatteluissa jo, että tiesi läsnä voivan olla yhdestä useaan pomoporrasta, mahdollisia tulevia työkavereita, henkilöstöpäällikköä tai ihan mitä tahansa. Hän tajusi Raijan pahoittelevan ilmeen kokonaisuudessaan vasta, kun tämä ohjasi hänet neuvotteluhuoneeseen, missä istui Kimmo odottamassa.

- Herra Koistinen, totesi Ilse sävyttömällä äänellä. Tämä ei kyllä ollut ihan reilua. Raija olisi voinut varoittaa häntä hississä.
- Neiti Nummela, Kimmo vastasi ihan yhtä asiallisesti, mutta suupielet hiukan nykien. – Vai oletko sä nykyään jo rouva jotakin?
- En ole, Ilse sanoi asiallisesti. – Yllättävää. Mä kuvittelin sun olevan jo Nokian johtoportaassa.
- Täkäläiset työajat sopii paremmin yksinhuoltajalle, Kimmo sanoi kevyesti. Hän oli lihonut vähän, muttei haitaksi asti, ja hänen kasvonsa olivat juonteikkaammat, mutta se vain puki häntä. Ilse totesi, että ensisäikähdyksen mentyä ohi häntä saattoi katsella ihan tyynin mielin. Kaikesta oli niin paljon aikaa ja hyvä ihme sentään, jos hän oli joskus kuvitellut rakastavansa Kimmoa niin nyt hän ainakin tiesi sen asian oikeamman laidan, sen, mitä oikeasti rakastaminen tarkoitti.

- Pää pystyyn, hän komensi äänettömästi itseään ja istui. Ei ollut ihan helppoa kohdata Kimmoa näin yhtäkkiä, mutta äskeinen tajunnanvälähdys kyllä helpotti huomattavasti. Mitä väliä Kimmolla, tai millään menneellä, nyt enää oli, kun hänen elämänsä muuten oli niin täysin kunnossa Artsin ja tyttöjen kanssa. Niinpä hän vain veti henkeä ja hymyili.
- No niin, mitä te haluatte tietää? hän kysyi.

Haastattelu meni Ilsen mielestä erittäinkin hyvin. Raija ja Kimmo kuulostivat kiinnostuneilta ja vaikuttuneiltakin kaikesta sitä, mitä hän oli tehnyt sen jälkeen, kun hän oli täältä lähtenyt, ja se, mihin he taas hakivat ihmistä, kuulosti Ilsestä mielenkiintoiselta. Ei ihan siltä, mitä hän oli tähän asti tehnyt, mutta mielenkiintoiselta.
- No niin, meidän pitää varmaan vähän miettiä, sanoi Raija lopulta nousten ylös. – Mä soitan sulle niin pian kuin mahdollista. Nyt mun täytyy juosta seuraavaan palaveriin.
- Selvä, Ilse sanoi nousten itsekin. Raija hävisi ja Ilsekin aikoi, mutta Kimmo tarttui häntä käsivarresta.
- Onko sulla nälkä? Mä voisin tarjota lounaan.

Ilse olisi mieluummin kieltäytynyt, mutta Kimmolla mitä ilmeisemmin oli kuitenkin jotain sanomista siihen, huolittaisiinko hänet vai ei. Kai heidän silloin pitäisi olla edes puheväleissä.
- Sama kai se, hän sanoi kohauttaen olkapäitään ja niin he laskeutuivat kellarikerroksen ruokalaan. Kun Kimmo kerran oli luvannut tarjota, hän otti jälkiruoankin ja sitten he löysivät tyhjän kahden hengen pöydän.
- Sun elämäsi kuulostaa olevan hyvin kohdillaan nyt, Kimmo sanoi voidellessaan leipiään.
- Voi, sä et arvaakaan miten hyvin, Ilse naurahti. – Jos mä olisin ollut yhtä viisas kuin nyt ja ymmärtänyt oman parhaani jo kymmenen vuotta sitten, mä en olisi koskaan vilkaissutkaan sua. Mutta kerro mitä Annalle kuuluu?

Kimmo kertoi, mitä Annalle kuului, miten koulussa meni, ja miten hän nykyään oli kuukauden kerrallaan kummankin vanhempansa luona.
- Kerro Annalle terveisiä, Ilse sanoi.
- Mä kerron. Ja kuule, ymmärräthän sä, ettei me mitenkään voida palkata sua, Kimmo sanoi sitten. Ilsestä tuntui, kuin mies olisi roiskauttanut vesilasillisensa päin hänen kasvojaan.
- Mitä sä meinaat? hän kysyi jäykistyen.
- Raija varmaan palkkaisi sut, kyllä, mutta mä en voi suostua siihen. Meillä oli jo viimeksi tarpeeksi hankaluuksia, ei sitä farssia enää voi uusia.
- Miksi sä kuvittelet, että tässä mitään oltaisiin uusimassa? Ilse kysyi raivosta matalalla äänellä.
- En mä kuvittelekaan, mutta kolme neljäsosaa ihmisistä oli täällä jo sillon, kun me oltiin yhdessä. Arvaa, mitä ne ajattelisi, jos mä ottaisin sut uudelleen töihin?
- Sä olet tota mieltä ja annoit mun silti raahautua tänne haastateltavaksi?
- Mä halusin kuulla, mitä sulle kuuluu, Kimmo sanoi vilpittömästi, ilmeisesti aavistamatta ollenkaan, miten oli suututtanut Ilsen.
- Sä pakotit mut tapaamaan sut ihan turhan takia? Sä riistit multa pari tuntia mun kallisarvosta elämää vaan, jotta sä saat mut tulemaan tänne ja kuvittelemaan, että mä voisin saada kivan työpaikan? Syö kuule jätkä tahmaa, Ilse sanoi raivostuneena ja nousi ylös. Hän ei ollut vielä ehtinyt lopettaa ateriaansa ja kiukunpuuskassa hän ei voinut vain marssia ulos. Hän tarttui jälkiruokakuppiinsa, jossa oli herkullinen kauhallinen mansikkarahkaa ja kaatoi sen Kimmon päähän. Se ei tuntunut sillä hetkellä ollenkaan liioittelulta, joskin siinä vaiheessa, kun hän pääsi ruokalan ovista ulos sisäpihalle, häntä alkoi jo kaduttaa. Aikuisen ihmisen olisi kai voinut kuvitella käyttäytyvän vähän fiksummin, vaikka miten olisi saanut pakit työhaastattelussa. Miten noloa! Mutta se häntä harmitti, ettei ollut ymmärtänyt sanoa, ettei hän olisi tänne tullutkaan töihin. Ei mistään hinnasta.

- Miten meni? Artsi kysyi, kun Ilse palasi kotiin. Kiukku oli vähän hellittänyt matkalla, mutta ei häntä nyt varsinaisesti naurattanutkaan, kun hän kertoi kaiken.
- Et sä kaatanut sen päälle ruokaa, Artsi henkäisi epäuskoisena.
- Voi, kyllä mä kaadoin, Ilse sanoi ja huokaisi.
- Olisinpa mä nähnyt! Mä en osaa kuvitella sua niin vihaisena, Artsi haaveksi.
- Mua vähän nolottaa, Ilse tunnusti ja siirsi oman lattiatyynynsä lähemmäs sitä minkä päällä Artsi makaili kirja rinnan päällä. Tytöt hän oli saanut päiväunille, joten oli ihanan hiljaista.
- Unohda se, Artsi sanoi päättäväisesti. - Oli joka tapauksessa hävytöntä ensin haastatella sua ja sitten sanoa, ettet sä kelpaa jostain herran henkilökohtasesta syystä.
- En mä olisi sinne mennytkään, Ilse mutisi. – Mä luulin, ettei se olisi enää siellä töissä.
- Hei! Artsi sanoi pongahtaen pystyyn juuri, kun Ilse oli ottamassa hänestä kiinni lohduttautuakseen.
- Hei?
- Sulle soitettiin. Mä melkein unohdin, kun ajattelin, että osuupa kaikki päällekkäin, just kun sä olet muualla haastattelussa.
- Soitettiin ja tarjottiin töitä?
- No ei se mulle asiaansa kertonut, mutta aika harvoin sitä kai ilmotellaan että sori, emme palkkaa sinua, vai mitä? Mihin mä laitoin sen lapun? Jäiköhän se keittiön pöydälle?

Siellä se oli ja Kimmon autuaasti unohtaneena Ilse soitti takaisin ja kuuli saaneensa työpaikan. Se viimeistään häivytti hänen mielestään kaiken siellä nakertaneen. Elämä alkoi taas hymyillä täysillä.
- Nyt kun tästä tuli näin hyvä päivä niin lähdetään ajelemaan ja katsomaan asuntojakin, Ilse ehdotti. Edellispäivän lehdessä oli ollut muutamakin uusi tarjolla.
- Mikäs siinä, Artsi tuumasi. – Koska sä alotat?
- Elokuun alussa vasta. Niillä on kuulemma lomalla kaikki, jotka vois perehdyttää mua, eikä ne halua mua sinne istumaan ja pyörittelemään peukaloita. Jospa me onnistuttais muuttamaan ennen sitä? Se olisi hienoa! Mä soitan hei noista asunnoista, koita sä saada ipanat hereille.

Ilsellä ei enää ollut mitään lähiöitä vastaan. Pienen lapsen kanssa sitä alkoi ajatella toisella tavoin. He kävivät ensin katsomassa kolmiota Pohjois-Helsingissä, saivat kuulla varoituksia siitä, kuinka moni siitä oli ollut kiinnostunut, ja jatkoivat sitten Espooseen.
- Mä kyllä vähän vierastan lähteä Helsingistä, Ilse aprikoi.
- Sun uus työ on Espoossa, Artsi huomautti.
- Sun ei, sulle tulis kauhea työmatka.
- No hävyttömän helppo se on tähän asti ollutkin, pari kilometriä.
- Mutta tää on talo.
- Oliko toi positiivinen vai negatiivinen kommentti? Artsi naurahti.
- Sekä että. Ehkä enemmän positiivinen, Ilse sanoi mietiskellen.
- Ruohonleikkuu? Lumityöt? Sä olet hei naimi… siis asut lapiotyörajoitteisen miehen kanssa.
- Hih, Ilse sanoi huvittuneena Artsin lapsuksesta. – Mun kaapin vika, aina vaan, mutta mä korjaan jälkeni. Mä menen ilomielin sun kanssasi naimisiin ja hoidan sun lapiotyösi.
- Menetkö? Artsi kysyi yllättyneen näköisenä.
- Voi kultapieni, tietysti menen. Sun ei tarvitse kuin vihjasta. Jos sä haluat, tietysti.
- Nyt sä kalastelet, Artsi huomautti.
- No mä en ole huomannut sun kosineen vielä.
- Mä olen vielä laillisesti naimisissa.
- Sä voit varata mut silti, Ilse sanoi kevyesti ja vilkaisi liikenneopastetta, jonka he juuri ohittivat. – Me aletaan olla lähellä.

Talo oli varsin omituisella tontilla. Se oli melkein tien varressa niin, että jos auton ajoi pihaan, se hädin tuskin mahtui jalkakäytävän ja portaiden väliin, ja kummallakin sivulla oli tilaa tuskin kävellä talon ja tuuhean pensasaidan välistä. Kummallakin naapurilla sen sijaan näkyi olevan pihaa monin verroin enemmän.
- Saako tämmöselle postimerkille edes rakentaa? Artsi ihmetteli, mutta kun he pääsivät sisään selvisi, että kaikki tila oli takapihalla. Ei sitä nyt sielläkään ihan kauheasti ollut, mutta oli kuitenkin.
- Tää on lohkottu ton idänpuoleisen talon tontista, selitti välittäjä.
- Miksi tää on vuokrattavana eikä myytävänä? kysyi Ilse ensimmäiseksi.
- Ei mene kaupaksi. Täälläpäin ei nyt saa mitään kaupaksi, ennen kuin uuden kehätien paikka vahvistetaan, välittäjä puuskahti.
- Jaa, että tää puretaan alta ensi kesänä, Ilse sanoi pettyneenä.
- Ei se niin nopeasti käy. Viisi vuotta – todennäköisemmin kymmenen – mutta ei kukaan halua ostaa tässä tilanteessa, ymmärrättehän te.

Ilse vilkaisi Artsia kuin nähdäkseen, mitä tämä mietti moisesta tilanteesta, mutta mies ei näyttänyt mitenkään häiriintyneeltä, katseli vain ympärilleen Jessi roikkuen käsivarressaan kuin apina liaanissa. Hänestä itsestään viisi vuotta kuulosti paljolta ja kymmenen ikuisuudelta – mistä sitä tiesi, mitä he itsekään haluaisivat silloin? Ehkä he eivät viihtyisi omakotitalossa ollenkaan? Ehkä he olisivat liian kaupunkilaisia tänne?

Talo oli kuitenkin kauhean kiva ja käytyään yläkerrassa laskemassa monta makuuhuonetta Ilse oli myyty. Tilaa oli suorastaan liikaakin heille neljälle, mutta kolmenkymmenen neliön yksiöstä tullessa se tuntui vain houkuttelevalta. Hän havaitsi haluavansa tänne.
- Mennään katsomaan pihaa, hän ehdotti ja avasi lasiset pariovet, joiden takana oli loppu tontti. Miila meni portaat alas kuperkeikalla, mutta hänellä oli niin kiire Jessin perään, ettei hän ehtinyt ruveta itkemään. Piha oli enimmäkseen hiekkaa, mikä Ilsestä näytti oudolta, mutta aidanreunoilla sentään kasvoi pensaita. Muutamia puitakin oli, ja niissä näkyi kasvavan omenoita. Takaoven edessä seisoi pitkä, paksuista puunrungoista tehty pöytä, joka penkkeineen näytti siltä kuin se olisi kasvanut siihen eikä tuotu jostain.
- Artsi, hän sanoi ja tämä pysähtyi.
- Niin?
- Voidaanko me ottaa tää?
- Haluaisitko sä? Artsi kysyi ja katsoi häntä vakavana.
- Haluaisin, Ilse nyökkäili.
- Sitten me otetaan.
- Oletko sä varma vai haluatko sä vaan hemmotella mua?
- Mä haluan varmasti hemmotella sua.

  Re: Vanhempieni tarina, uusinta 2

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   20.1.15 18:07:05

Lapsijuttuja

Ilse hoiti suurimman osan muutosta Alin kanssa – tämän luonahan hänen tavaransakin enimmäkseen olivat – sillä hänellä ei ollut mitään aikomusta antaa Artsin kantaa mitään kauppakassia painavampaa ja sitä paitsi tämän loma oli lopussa. Artsin veli kävi auttamassa sinä päivänä, kun Ali Lasse-naapurinsa avustamana toi painavimmat huonekalut ja tytöt olivat onnellisesti poissa jaloista päiväkodissa. He eivät vielä olleet saaneet paikkaa Espoon puolelta, mutta Artsin sopi hyvin heittää heidät työmatkallaan ja tuoda tullessaan ja niin Ilse sai aikaa laittaa taloa asuttavaan kuntoon.

Muuttaminen ei ollut halpaa hommaa; isoon taloon olisi tehnyt mieli ostaa kaikennäköistä uutta ja jotain oli ihan pakkokin ostaa. Ilse kuitenkin päätti jättää kylmästi kaikki paitsi kaksi yläkerran makuuhuoneista tyhjäksi, kunnes niille muotoutuisi jokin tarkoitus. Ne saisivat olla tyttöjen leikkihuoneita niin kauan aikaa.
- Tää on upea, ihana ja mahtava, julisti Nita, joka hänkin oli ehtinyt auttamaan eräänä iltana.
- Tää on väärässä kaupungissa, mutta muuten, Ilse myönsi.
- Te olette oikein ydinperheen perikuva nyt!
- Me ei hommata koiraa kyllä.
- Kuuluuko semmonen muka asiaan?
- Kaksi ja puoli lasta, omakotitalo, farmariauto ja kultainen noutaja.
- No ei kai teillä ole sitä puolikasta lastakaan? Vai onko? Nita katsoi uteliaana ja Ilse nauroi.
- Ei ole, kahdessakin on ihan tarpeeksi nyt ensalkuun. Totuttelemista, sanoisinko.
Ei siinä niin kauheasti ollut, kuitenkaan. Monessa mielessä kaksi oli helpompi kuin yksi. Tytöillä oli seuraa toisistaan ja he olivat jo niin isoja, että osasivat leikkiä keskenään. Ja kyllä he leikkivätkin. Uusi piha oli kummallekin näköjään unelmien täyttymys, ihan omaa tilaa! Jos siellä olisi kasvanut nurmikkoa, se olisi kai tallautunut keltaiseksi ja kuolleeksi kuin liikaa käytetty jalkapallokenttä.

Jessin syntymäpäivät olivat ensimmäinen virallinen tilaisuus uudessa kodissa. Ilse oli miettinyt niitä siinä järjestellessään tavaroita ja ripustaessaan verhoja. Vieraslistaa ja kakun koostumusta ja koristelua myöten oli kaikki suunniteltu, mutta sitten Kaisa muisti saman asian. Hän soitti Artsille töihin ja ilmaisi halunsa tulla hakemaan Jessi kylään, viettämään syntymäpäiväänsä hänen kanssaan.
- Se ei taida sopia. Me järjestetään synttärijuhlia, Artsi sanoi.
- Niin mäkin meinasin! Kaisa kivahti.
- Onko sun pakko haluta se just nyt, kun et ole koko kesänä halunnut?
- No siksi just! Ehkä mulla on ikävä sitä, se on sentään mun lapsi! On jo mun vuoro pitää sitä!
- Etkö sä voisi ottaa sitä seuraavana viikonloppuna? Tule meille synttäreille, Artsi houkutteli tietämättä ihan, oliko se hyvä ajatus vai ei sen paremmin Kaisan kuin Ilsenkään mielestä.
- Minä teille? En! Sä et voi kieltää mua tapaamasta mun lasta, hirviömies!
He neuvottelivat vähän aikaa, jos sitä nyt neuvotteluksi saattoi sanoa, mutta Kaisa oli taipumaton. Tai oli siihen asti, kun Artsi sitten huoahtaen antoi hänelle osoitteen, mistä käydä Jessi hakemassa. Hän olisi töissä, mutta Ilse olisi tyttöjen kanssa kotona.
- Etkö sä voi tuoda sitä?
- En mä jouda ajelemaan ympäri kaupunkia sun oikkujesi perässä, Artsi sanoi äkäisesti.

Ilse ei ollut kauhean tyytyväinen, mutta huokaisi alistuneesti, kun Artsi kertoi ohjelmanmuutoksesta.
- Okei, pidetään me sitten synttärit viikonloppuna. Mikäs siinä, se sopii varmaan paremmin kaikille vieraillekin.
- Mä vähän pelkäsin, että sä kilahdat, Artsi sanoi.
- En, nuppuseni. Sulla on ihan tarpeeksi tekemistä Kaisankin kanssa, mitä mä tässä enää narttuilemaan. Sitä paitsi jos se kerran haluaa nähdä Jessin niin mitä me ollaan sitä kieltämään? Lapsella on oikeus äitiinsä. Se unohtaa sen muuten tätä menoa.

Mitä Jessi itse arveli asiasta, siitä ei oikein saanut selvää. Tyttö katsoi totisena kuullessaan, että äiti hakisi hänet kylään, mutta ei sen paremmin vastustellut kuin riemuinnutkaan. Ilse puki hänet sinä torstai-aamuna sievästi ja kampasi hänen kiharansa kahdelle saparolle ja sitten he vain odottivat. Kaisaa ei vaan kuulunut ja Ilse alkoi miettiä, löytäisikö Kaisa perille ollenkaan. Heidän puhelimensa ei vielä toiminut, eikä hän voinut soittaa ja kysyä ohjeitakaan, paitsi tietysti, jos hän oli soittanut Artsille töihin. Tämä tuli kuitenkin iltapäivällä kotiin ja irvisti surkuhupaisasti.
- Kaisaa ei ole näkynyt, Ilse juorusi.
- Joo ei. Se soitti aamulla ja sanoi, että ne olikin päättäneet ottaa äkkilähdön jonnekin viikonloppulomalle.
- Jaha. Onkohan se vähän tuuliviiri?
- Hiukan, Artsi arveli.

Sittemmin Kaisa kyllä ryhdistäytyi. Hän haki Jessin seuraavana viikonloppuna kylään ja tyttö palasi sieltä hyväntuulisena ja kuorrutettuna uusilla vaatteilla, mikä sai sekä Ilsen että Artsin huokaisemaan helpotuksesta. Olisi ollut inhottavaa, jos Jessillä ei olisi ollut hauskaa, kun Kaisa päättäväisesti tahtoi hänet joka kolmas tai neljäs viikonloppu luokseen, joskin hän itse oli aina vähän voipuneen näköinen palauttaessaan lasta. Hän osoitti jopa jonkinlaista neuvottelukykyä eikä väen vängällä vaatinut Jessiä luokseen juuri silloin, kun syksymmällä oli aika juhlia Miilan syntymäpäiviä. Niitä juhlia oli jo hauskempi järjestää kuin kesällisiä; talo oli jo muotoutunut kodiksi ja kaikki oli paikallaan. Lisäksi tytöt olivat uudessa päiväkodissa saaneet ystäviä ja päässeet, tai joutuneet, mukaan synttäririnkiin. He olivat muutamaa viikkoa aikaisemmin olleet synttäreillä parin talon päässä ja nyt oli heidän vuoronsa kutsua tarhakavereita. Ilsestä se oli suunnattoman hauskaa. Hänestä oli suloista, että kaikki päiväkotiryhmän puoli tusinaa neljä-viisivuotiasta tuotiin parhaimpiinsa pukeutuneina kylään ja katsoa miten he yrittivät käyttäytyä hienosti pöydässä ja kuunnella, miten he leikkivät yläkerran niissä huoneissa, jotka edelleen olivat tyhjillään.

Kate oli tullut avuksi, sillä Ilse epäili vähän kykyjään selvitä niin monen lapsen kanssa edes Artsin avulla. Sitten kun lapset haettaisiin, olisi tunnin rauhoittumis- ja siivoamistauko ja sitten tulisivat sukulaiset ja ystävät. Kate se organisoi ilmapallojenrikkomiskilpailun ja saippuakuplien puhaltelua ja pisti lopulta lapset riviin katsomaan piirrettyjä siinä vaiheessa, kun oli enää vartti aikaa siihen kellonlyömään, jolloin vanhempien piti tulla hakemaan kullannuppusiaan.
- Sulla on lapsipsykologista silmää, Ilse sanoi ihaillen, kun Kate huomautti, että joukkio oli parempi saada vähän rauhoittumaan ennen kotiinlähtöä, tai niille ei saisi edes päällysvaatteita päälle.
- Jaa, mut on pantu kymmenvuotiaasta vahtimaan pikkuveljiä, kai se siinä on kehittynyt. Mutta et sä itsekään ole hullumpi.
- Sä, joka väitit koko lukioajan, että sä vihaat lapsia, etkä ikinä hanki semmosia, nauroi Artsikin ja halasi Ilseä.
- Mä olen muuttanut mieleni, Ilse sanoi ja ehätti apuun, kun tummansiniseen samettiliiviin ja –housuihin puettu pikkupoika tuli ilmoittamaan, että hänen piti päästä vessaan. – Apua, miten pikkupojat pissaa? kuului kohta vaimeasti kylpyhuoneen suunnalta.
- Mene auttamaan, nauroi Kate ja tönäisi Artsia.
- Miksi sä luulet, että mä osaisin, tämä nauroi.
- No sä olet kai joskus ollu pikkupoika, vai mitä?

Vanhemmat olivat ihastuttavan täsmällisiä ja kymmentä yli kahdelta kaikki lapset oli haettu pois paitsi yhtä. Samainen Samu-poika istui edelleen television edessä Miilan ja Jessin kanssa.
- Ei kai sitä ole unohdettu tänne? Kate huolehti siivotessaan pöytää lasten jäljiltä.
- Eipä kai, Ilse arveli, mutta kun kello alkoi lähestyä kolmea, hänkin alkoi vähän miettiä semmoista. Isän perhe ehti jo tulla, ennen kuin Samun äiti lopulta soitti ovikelloa. Hän oli hyvin nuoren näköinen, oli helppoa arvailla, ettei hän ollut ollut edes kahdeksaatoista saadessaan vauvan.
- Oliko teillä kivaa? hän kysyi hymyillen hermostuneesti, pyytämättä sanallakaan anteeksi viipymistään. Ilse päätteli hänen muistaneen kellonajan väärin, eikä viitsinyt sanoa siitä mitään.
- Oli meillä, hän vain vakuutti ja meni hakemaan pikkupojan olohuoneesta. Hän auttoi tälle takin päälle ja pipon päähän.
- Mä olen kai vähän myöhässä, sanoi pojan äiti yllättäen ja Ilse tunsi nenässään voimakkaan pastillien tuoksun. Sen alta pisti kuitenkin esiin yhtä voimakas oluen haju.
- Ei se niin vaarallista, Ilse sanoi vain kuitenkin. Jos typsykkä olikin viettänyt hetken lauantai-iltapäivästä kulmakuppilassa, se ei ollut hänen asiansa. Eipä tuo silminnähden humalaiseltakaan näyttänyt, ja vaikka olisi näyttänytkin, mitä hän olisi voinut tehdä? Sitten Nita soitti ovikelloa ja hän päästi samalla ovenavauksella Samun äiteineen ulos.
- Mikä toi oli? kysyi Ali, joka seurasi Nitan kannoilla.
- Tyttöjen tarhakaveri. Äiteineen.
- Sillä on tainnu mennä eilinen vähän pitkäksi.
- Kai semmosta sattuu paremmissakin piireissä, Ilse sanoi. – Ollaan mekin aina välillä kitattu kokonainen viinipullollinen, kun ipanat on menny nukkumaan. Ja niin me tehdään tänäänkin, jos teille sopii. Saithan sä hevosenhoitajan? hän varmisti Alilta, joka nyökkäsi.

Nuo juhlat tulivat Ilselle mieleen, kun Artsi paria viikkoa myöhemmin soitti hänelle töihin neljän jälkeen.
- Hyvä kun sain sut kiinni! Joko sä kohta lähdet?
- Kohtapuoleen, joo.
- Auto teki tenän, se ei käynnisty. Käytkö sä hakemassa tytöt?
- Ilman muuta, Ilse sanoi ja vilkaisi kelloaan. Hän ehtisi vielä hyvin päiväkotiin ennen viittä, mutta jos Artsi oli vielä työpaikallaan, hän ei kerkeäisi kuin ehkä taksilla. – Mikä sille tuli?
- En mä vaan tiedä. Yks työkaveri lupasi tulla vilkasemaan sitä, jos ei tarttisi jättää sitä viikonlopuksi tänne.
- No, mä kai lähden tästä, Ilse sanoi oikeastaan iloisena pakottavasta syystä karata jo kotiin. Töissä oli kohtuullisen kivaa, mutta näin perjantai-iltapäivällä alkoi jo alkava vapaa väikkyä silmissä.

Hänellä oli vain noin kymmenen minuutin bussimatka töihin, mikä oli aika ylellistä, mutta tänään kaikista maailman päivistä se lyhytkin matka tökki. Oikean numeroista bussia ei tullut ensin kahteenkymmeneen minuuttiin, sitten puoleen tuntiin, ja sitten Ilse alkoi jo harkita liftaamista. Päiväkoti tosiaan sulki ovensa viideltä, mutta mitä hittoa ne tekisivät, jos siellä viideltä oli vielä lapsia? Hän ei halunnut ottaa selvää, eikä hän myöskään uskaltanut lähteä pysäkiltä takaisin töihin soittamaan sinne – bussi tulisi takuulla juuri silloin. Mikä helpotus olikaan, kun se lopulta poimi hänet kyytiin ja laski pois pysäkillä päiväkodin vieressä viittä vaille viisi.

Miila ja Jessi näyttivät vähän orvoilta isolla, tyhjällä pihamaalla, mutta Ilse totesi helpotuksekseen, etteivät he sentään olleet viimeisiä. Myrtyneen näköisellä Päivi-lastenhoitajalla oli kolmas lapsi sylissään.
- Anteeksi kauheesti, että mä tulen vasta nyt, meidän auto hajosi ja sitten ei tullu bussia ja ootteko te ihan jäässä? Ilse selvitti yhdessä henkäyksessä ja kumartui sipaisemaan Miilan punaista poskea.
- Tuskin niillä kylmä on, Päivi sanoi.
- Mä pelkäsin etten ehdi tänne ennen viittä, Ilse puuskahti. – Mitä sä teet, jos ei lapsia haetakaan?
- Pilaan viikonloppuni, hymähti nainen katkerasti.
- Ai viet ne kotiin?
- No en tietenkään. Jos ei vanhempia kuulu, eikä niitä saa kiinni, niin me ei voida muuta kuin hommata joku lastensuojelusta hakemaan ne. Tai poliisit kuskaamaan ensikotiin.
- Huu! Ilse sanoi pelästyneenä. Kuulosti kamalalta ajatella, että joku ylipirteä sossuntäti tai karski konstaapeli veisi Miilan ja Jessin mukanaan vain, koska bussi oli ollut myöhässä. Sitten hänen katseensa liukui poikaan, joka Päivillä oli sylissä. – Samukin on vielä täällä.
- Samu haetaan aina viime tingassa.
- Mutta sun työaikasi on loppu, Ilse sanoi vilkaisten kelloaan.
- Niinhän se on. Teillä taitaa olla vähän pyykkiä lokerossa. Tänään oli mustikkasoppaa.

No, se ei kuulunut hänelle, edelleenkään. Hän kävi sisällä hakemassa pyykkipussin, jossa oli niin violetiksi värjäytyneitä vaatteita, että niistä päätellen joku oli uinut mustikkasopassa, ja kun hän palasi ulos, oli Samun äitikin jo siellä. Nyt hän oli selvästi humalassa, hän suorastaan horjui ja hän huusi Päiville. Ilmeisesti he riitelivät, eikä Ilse päässyt uteliaisuudeltaan lähtemään vaan pysähtyi kuuntelemaan.
- Sä olet aika humalassa, Kike, Päivi kuului sanovan.
- Mitä se sulle kuuluu? Se on mun lapsi, anna se mulle!
- Mutta pystytkö sä huolehtimaan siitä?
- Totta vitussa mä oman lapseni hoidan! Anna se tänne!
- Mun ei pitäisi…
- Jos sä lehmä soitat sossuille, ne ottaa sen huostaan! Mä vien sen kotiin!
- Älä nimittele siinä, Päivi sanoi kireällä äänellä. – Sä et näytä olevan semmosessa kunnossa, että pystyisit huolehtimaan lapsesta.

- Anna se mulle, Ilse kuuli sanovansa. – Mä vien sen meille ja Kike voi hakea sen sieltä huomenna kun on selvinnyt. Päivi katsoi häntä yllättyneenä, kuin ihmetellen että hänkin oli yhä siinä.
- En mä voi, hän sanoi.
- Voit, voit! Samun äiti innostui. – Tää mun hyvä ystävä tässä ottaa sen hoitoon ja sä voit mennä kotiin ja unohtaa koko jutun.
- Mun ei pitäisi, Päivi sanoi suu mutrussa, mutta kai viikonloppu jo huuteli häntäkin, tiedä montako tuntia hänellä olisi perjantai-illasta kulunut, jos hän olisi alkanut etsiä sopivia viranomaisia, Kiken vielä räyhätessä vieressä.
- Jos se huostaanotetaan niin ne ei anna sitä lastenkodista pois viikkokausiin! Kike vaikeroi niin, että Ilse säikähti.
- Ihan oikeesti, mä pidän siitä huolen ja tää menee kotiin nukkumaan päänsä selväksi, Ilse sanoi ja tarttui Kikeä olkapäästä.

Päivi katsoi häntä vähän aikaa epätietoisena, mutta antoi sitten pojan Ilsen syliin.
- Mun ei todellakaan pitäisi, mutta…
- Se on hyvissä käsissä meillä, Ilse vakuutti.
- Sitä mä en epäile, mutta…
- Nähdään maanantaina, Ilse sanoi päättäväisesti ja tarttui Miilaa kädestä.

Samun äiti aikoi ruveta selittämään jotain, kun he ehtivät portille, mutta Ilse katsoi häntä silmät leimahtaen.
- Mene kotiis selviämään ja tule sitten hakemaan se, hän sanoi. – Nyt. Heti.
Nuori nainen sulki suunsa ja totteli. Samu katsoi hänen peräänsä Ilsen olkapään yli, muttei sanonut mitään, vaikka Kike kääntyi kerran kannoillaan ja huusi, että jos ei poika nukahtaisi, sille voisi antaa tipan olutta. Ilse toivoi kuulleensa väärin ja laski pojan maahan.
- Nyt mennään meille, Ilse sanoi. Hän ei mitenkään jaksaisi kantaa nelivuotiasta koko matkaa kotiin, vaikkei se kaukana ollutkaan. – Ota Jessiä kädestä ja mua toisesta kädestä, noin, ja Miila ottaa mun toisen käden.

He veivät koko jalkakäytävän leveyden kävellessään kotiin, eikä Samu edelleenkään sanonut mitään, muttei kyllä katsellut äitinsä peräänkään. Hitaastikin matka meni, niin hitaasti, että he osuivat kotiovelle samaan aikaan kun Artsi ajoi paikalle.
- Sä sait sen kuntoon, Ilse totesi.
- Joo, Jone vaan avasi virranjakajan kannen ja laitto sen takasin kiinni ja se oli siinä… onko meillä hoitolapsi?
- On. Se seurasi meitä kotiin, Ilse sanoi vilkaisten alas, pikkupojan sinistä pipoa. Hän ei halunnut tässä selvittää kaikkea uudestaan tyttöjen kuullen. He olivat tosin nähneet kaiken, mutta ehkä he eivät olleet ihan ymmärtäneet.
- No onpa hyvä, ettet löytäny kissaa, mä saisin hengenahdistusta, Artsi hymähti.
- Mä pidän ton mielessä vastasen varalle.

Ilse yritti olla tekemättä suurta numeroa ylimääräisestä lapsesta. Hän ruokki koko katraan ja sitten pesi koko katraan ja heitti kaikki Samun vaatteet suoraan pesukoneeseen. Ne näyttivät siltä, ettei niitä ollut pesty viikkoon tai pariin, ja siltä lapsikin oli tuoksahtanut, joten hän puki tämän Jessin verkkapukuun. Hän petasi vanhan sänkynsä, joka oli tyttöjen toisen leikkihuoneen ainoa huonekalu ja toivoi, ettei poika kierisi siitä unissaan lattialle. Kiken kaljakommentin takia Ilse vähän pelkäsi, ettei Samu nukahtaisi koko yönä, mutta ainakin hän jäi hiljaa sänkyyn, kun Ilse oli käynyt peittelemässä hänet.
- Onko se meillä kauankin? Artsi kysyi, kun he rauhoittuivat olohuoneeseen.
- Siihen asti, kun sen äiti selviää, Ilse sanoi ja kertoi lyhyesti koko jutun. – Mä en voinut olla sekaantumatta, kun se sanoi, että se voi joutua olemaan viikkokausia lastenkodissa.
- Toivottavasti se selviää joskus, Artsi huomautti. – Vaikka eipä tosta nyt kauheasti häiriötä ollut.
- Mutta ajattele, ettei se varmastikaan ole ainoa laatuaan. Mua hirvittää ajatella, että kuinka moni nelivuotias on nytkin muualla kuin puhtaana omassa sängyssään maha täynnä.

Artsi katsoi Ilseä tarkemmin kuin hetkeä aikaisemmin. Tämän ääni oli kuulostanut oudolta, kuin hän olisi ollut itkemäisillään, ja se oli uutta.
- Hei, sä olet pelastanut yhden semmosen viikonlopun, se on varmasti enemmän kuin mitä suurin osa ihmisistä on tehnyt.
- Niin, Ilse sanoi kiukkuisesti ja pyyhki silmiään. – Mutta ne muut.
- Hei, ei ne kaikki meille mahtuisi! Pala kerrallaan.
- Mutta… sitten Ilse alkoi nauraa. – Vitsit, sä olet hyvä olemassa. Pala kerrallaan, tosiaan!

Seuraavana päivänä Kike tuli hakemaan Samua. Hän näytti krapulaiselta, mutta oli selvin päin ja Ilse pyysi hänet kahville. Artsi häipyi hienotunteisesti pois kuuloetäisyydeltä.
- Kiitos kauheasti, että sä halusit ottaa sen. Mä en olisi kestänyt sitä jos se ois otettu taas lastenkotiin, tyttö sanoi.
- Taas? Ilse älähti.
- Se oli kerran, Kike sanoi avomielisesti. – Se oli kamalaa. Mä rakastan sitä, ymmärräthän sä?
- Tietysti ymmärrän.
- Enkä mä niin humalassa eilen ollut, etten ois pystynyt huolehtimaan siitä. Nyt ne vaan siellä päiväkodissa varmaan alkaa puhalluttaa mua. Mutta siitä vaan, mä oon lopettanut!
Tytön leuka nousi uhmakkaasti pystyyn ja Ilse halusi uskoa häntä.
- Hyvä, hän huokaisi.

  Re: Vanhempieni tarina, uusinta 2

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   20.1.15 21:29:13

ARGH! Meillä loppuu tallille vievä bussilinja elokuun 10. päivä alkaen.. .Tai siis siirtyy kulkemaan motarille, vaikka kyseisellä linjalla aika paljonkin työmatkalaisia. Tallimatkat hankaloituu ja P-Nikinmäestä poistuu yks tärkeä nopeista bussilinjoista...

Onneks oli tässä ja Jessijutuissa jatkot, niin vähän piristi. Nyt voi hyvillä mielin jatkaa tallikaverin kanssa valitusta HSL:n idioottimaisista päätöksistä...

  Re: Vanhempieni tarina, uusinta 2

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   21.1.15 17:11:28

Autoa vaan sit hankkimaan.

Kuulkaas, tää loppuu nyt sitten tähän!
---------------------------
Lopultakin

Artsin ja Kaisan avioerohakemus oli kirjattu kesäkuun kuudentena, mikä tarkoitti sitä, että ero astuisi voimaan heti itsenäisyyspäivän jälkeen. Ilsen teki mieli tehdä aamukampa keittiön seinälle kalenterin viereen, mutta ei hän iljennyt. Se olisi ollut Artsin asia. Niinpä hän teki sellaisen itselleen töihin, ja siinä oli jäljellä vain kaksi liuskaa, kun hän joulukuun viidentenä lähti töistä viettämään ylimääräistä vapaapäivää. Ei siinä mitään. He olivat yhdessä, lujemmin kuin pikaliimalla yhdistetyt, eikä ollut epäilystäkään siitä, etteikö heillä olisi mennyt loistavasti. Jossain alkupäivien huumassa, tai ennen kuin oli edes muuttanut Suomeen, Ilse oli hiukan epäillyt sitä. Hän oli ruvennut rakastamaan Artsia, kyllä, syvästi ja ehdoitta, ja hän oli kovin toivonut, että Artsi edelleen olisi rakastunut häneen, uskaltamatta kuitenkaan uskoa liikoja. Se kysymys oli onneksi ratkennut aika kivuttomasti, se oli ollut selvää melkein siitä hetkestä lähtien, kun Ilse oli vedetty sisään rappukäytävästä hänen lennettyään Englannista. Mutta sitä hän oli pelännyt, että Artsi olisi tylsän lammasmaisen palvova iän kaiken. Sellainen oli mukavaa pieninä annoksina, mutta saattaisi ruveta tympäisemään pidemmän päälle.

Hän oli kuitenkin yllättynyt ihanasti. Artsi oli kaukana lampaasta. Jotenkin hän onnistui samalla kertaa olemaan sekä äärimmäisen rakastava että jotenkin kierosti kiepauttamaan Ilsen pikkusormensa ympärille. Oli käynyt niin, että monesti Ilse oli ollut se, joka oli unohtunut nyökkäilemään myöntyvästi mihin tahansa, mitä Artsi nyt sattui sanomaankin. Ja miten hän nautti siitä! Oli ihan uusi kokemus olla sellaisen miehen kanssa, jolla oli sanottavaa, jolla oli älyä, jolla oli mielipiteitä muistakin asioista kuin siitä mitä syödä, kuten lastenkasvatuksesta ja asuntolainoista ja maailmanpolitiikasta. Sellaisen, jota saattoi katsoa ylöspäin, ja jolta kysyä tosissaan neuvoa, kun jokin mietitytti.

- Onko sulla mitään käsitystä siitä, miten paljon mä rakastan sua? Ilse kysyi itsenäisyyspäivän aamuna saatuaan kaulittua pari paketillista voitaikinaa joulutortuiksi asti. Mummi oli aina tehnyt itsenäisyyspäivänä joulutorttuja, eikä Ilse ollut päässyt siitä tavasta eroon, joskaan aina hänellä ei ollut ollut tilaisuutta leipoa.
- Ei mulla varmaan, Artsi arveli suupielet nykien. – Ehkä sun pitäis yrittää kertoa?
Mutta siinä kohden Ilse ei ollut saanut mitään järkevää ja herttaista suustaan. Häntä vaivasi liiaksi se ajatus, että he voisivat vaikka heti huomenna mennä naimisiin, jos he vain olisivat jutelleet asiasta. Artsi ei kuitenkaan ollut maininnutkaan naimisiinmenosta, eikä Ilse katsonut voivansa ottaa sellaista puheeksi. Häntä vaivasi liiaksi muisto sanoista, jotka joskus oli kuullut Kimmon suusta. ”Mä en enää koskaan mene naimisiin.” Ehkä Artsi oli samaa mieltä.

- Miten paljon? Artsi kysyi ja otti häntä kainaloista kiinni, kun hän sai pellin uuniin.
- Järjettömästi! Ilse vastasi ja antoi itsensä painautua pehmeästi miestä vasten. – Mua harmittaa kaikki ne vuodet, mitä me hukattiin mun takia, hän sanoi vilpittömästi ja katsoi Artsia silmiin.
- Me otetaan ne nyt takasin. Kuule, mä luulen, että on parempikin, ettei me ruvettu seurustelemaan 16-vuotiaina.
- Ai, kärsimys jalostaa ja silleen, Ilse sanoi happamasti.
- Niin se varmaan tekee, Artsi sanoi, silitti hänen hiuksiaan ja antoi hänelle kevyen, mutta kihelmöivän suukon hiusrajaan. – Eikä meillä muuten olisi tyttöjä.
- Meillä voisi olla kolme poikaa keskenämme.
- Oisko se susta hauskempaa kuin Miila ja Jessi?
- Älä puhu hulluja, mikään ei ole parempaa kuin ne, Ilse sanoi vihaisesti. He olivat osaksi puhuneet samasta asiasta, mutta eivät ihan täysin. Hän ei pitänyt vihjauksesta, että ehkä Kaisa ja Stumppi kuitenkin olivat olleet hyvä ja asianmukainen sivupolku itse kummankin elämässä. Hän olisi hyvin tullut toimeen ilman Stumppia.

Vai olisiko? Ymmärtäisivätkö he Artsin kanssa arvostaa toisiaan, ellei heillä olisi vertailukohtia? Ilse katsoi epäluuloisena noihin lämpimänruskeisiin silmiin ja näki niissä naurua ja ymmärtämystä.
- Kullannuppu, Artsi sanoi ja Ilsestä tuntui, että hän tiesi tarkalleen, mitä hän oli juuri ajatellut. Hän huomasi yhtäkkiä keikkuvansa tiskipöydän reunalla.
- Et sä saa nostella mua, hän sanoi kauhistuneena.
- Mä saan nostaa vaikka talon, kunhan en kumartele samalla, Artsi sanoi ja puhalsi hänen korvaansa. – Kerro lisää.
- Kunhan et lopeta, Ilse sanoi ja kallisti päätään. Artsin hengitys kutitti ja sai samalla kaikki ihokarvat pystyyn. Pusuja ja hyväilyjä ja helliä sanoja, niitä riitti, mutta ei puhettakaan avioliitosta, tai edes avioerosta. No, ei sitten. Ei kai onni riippunut siitä, olivatko he naimisissa vai eivät. Jotenkin hän vain olisi halunnut sen kaiken, mitä Kaisakin oli saanut.

Siitä hetkestä jäi kuitenkin vähän apea mieli, jota ei kokonaan karkottanut edes illan juhlallisuus. Ilse sytytti tienpuoleisille ikkunoille kynttilöitä ja katsoi tarkasti kaikki Linnan juhlien puvut ja sitten alkoi sataa lunta. Joulu oli selvästi lähestymässä ja tytöt seisoivat nenät kiinni pihaoven lasissa mankuen päästä ulos.
- Te ehditte huomennakin, ei se mihinkään katoa aamuun mennessä, Artsi sanoi ja hätisti heidät nukkumaan. Ilse toivoi ohimennen, ettei yöstä tulisi kovin lämmin vaan että lumi tosiaan pysyisi. Artsi joutuisi muuten aamulla tuomiolle sanoistaan.

- Tiedätkö sä mikä päivä tänään on? Artsi kysyi palatessaan peittelemästä tyttöjä.
- Itsenäisyyspäivä? Ilse arvasi. Uutisissa näytettiin taas pätkää presidentinlinnasta.
- Ai? Sekin? En mä sitä tarkottanut.
- No mä en voi tietää, mitä muuta sä mahdat tarkottaa, mutta teidän avioerohakemuksesta on mun laskujen mukaan nyt puoli vuotta, Ilse puuskahti.
- Hei, sä muistit! Artsi sanoi näyttäen hämmästyneeltä.
- Totta kai mä muistin, mähän olen laskenut päiviä tähän.
- Olet vai?
- Sä olet joskus pikkuisen hölmö. Kai mulla nyt on kalenterissa päivä, jolloin mä lakkaan elämästä synnissä jonkun toisen aviomiehen kanssa, Ilse sanoi, eikä voinut estää kulmakarvojaan rypistymästä.
- Sä olet syntinen nainen, totesi Artsi ja veti hänet lähelleen.
- Niin taidan olla, Ilse myönsi. – Ja huono muutenkin. Mulla on lapsi vaikka olen neiti-ihminen.

Hän sulki suunsa pelästyneenä. Ei hän ollut aikonut ruveta tuolla tavalla mankumaan avioon, se oli vain lipsahtanut.
- Nyt me voitaisiin mennä naimisiin, Artsi ehdotti kuin kaikuna hänen ajatuksilleen.
- En mä sitä sillä sanonut, en mä tarkottanut, Ilse sanoi kiireesti. – Vai haluaisitko sä muka?
- Ai haluaisinko? Enhän mä ole mitään muuta ikinä halunnutkaan.
Artsi päästi äkkinäisesti otteensa niin, että Ilse oli kellahtaa kyljelleen ja romahti lattialle polvilleen.
- Menisitkö sä naimisiin mun kanssa? hän kysyi tarttuen Ilse kädestä ja katsoen yllättävän vakavana.
- Kysytkö sä vaan mun mielikseni?
- Kuka nyt on pikkusen hölmö? En tietystikään.

Se oli uskottavaa. Ilse tunsi, miten hänen suupielensä alkoivat väkisin levitä hymyyn, niitä ei vaan saanut pysymään aloillaan. Eikä käsiäkään, ne halusivat vaeltelemaan Artsin hiuksissa.
- Menisin tietysti. Mä ajattelin, ettet sä halua, kun et puhunut mitään koko syksynä.
- Mulla ei ollut vielä eroa, mutta nyt on. Sä lupasit tehdä lumityöt ja mennä mun kanssa naimisiin, kai sä nyt voit samalla kertaa joutua vastuuseen molemmista, Artsi muistutti.
- Miten pian me voidaan tehdä se? Ilse kysyi sivuuttaen lumityökommentin. Hän muisti sen kyllä.
- No, kaikki kirkot on jaettu ensi vuodeksi jo joskus pari kuukautta sitten, niin että kai meidän pitää odottaa sitä seuraavaan kesään, vaikka kai sitä voisi kysyä, josko joku olisi jo ehtinyt muuttaa mielensä ja perua, Artsi aloitti.
- Haluatko sä muka uudet kirkkohäät? Ilse kysyi ihmeissään.
- Mä oletan sun haluavan?
- En mä välitä, kiitos vaan. Niissä on ihan kauhea vaiva. Mennään ennemmin maistraatissa kaikessa hiljaisuudessa. Ja nouse ylös sieltä lattialta.

- Mä ajattelin, että sä haluat suunnattomat prinsessahäät! Artsi sanoi totellessaan ja istuessaan takaisin sohvalle.
- Ei kun mä haluan vaan pienet ja nopeat prinsessahäät, Ilse nauroi. – Miten pian se onnistuisi? Ens viikolla?
- Ei sentään, ensin pitää hommata vihkilupa, Artsi sanoi ja alkoi näyttää innostuneelta. – Mutta ennen joulua ehkä, jos sen saisi vikkelästi.
- Vähänkö se ois hienoa! Sitten äiti tulis jouluksi meille! Se lupasi tulla meidän häihin, jos semmoset joskus pidetään!
- Tiedätkö sä miltä toi kuulostaa? Ei ole saatu hääpäivää sovittua, kun sä olet jo raahaamassa anoppia meille asumaan!
- Mun äiti on kiva ja hotelliinko se pitäisi pistää? Ilse kysyi loukkaantuneena.
- Niin onkin. Ei mulla mitään sitä vastaan ole, mulle vaan tuli mieleen joku kotimainen elokuva. Vihtori ja Klaara tai jotain semmosta.
- Okei, se oli huono vitsi, mutta mä unohdan sen. Arvaa mitä, Ilse sanoi ja nousi polvilleen, pistäen kätensä Artsin kaulalle.
- Kerro.
- Mä aion tehdä sulle fritsun.

Jouluvalmistelut olivat sitten vähän tavallista kiihkeämmät sinä vuonna. Kaiken tavallisen hösäämisen lisäksi Ilsen piti miettiä vaatteita ja hääjuhlia ja hän pisti Artsinkin hommaamaan uuden puvun, vaikka tämä oli sitä mieltä, että edellinen olisi kelvannut.
- Sun edellinen pukusi on mennyt naimisin Kaisan kanssa, enkä mä ole huomannut sen saaneen eroa, Ilse huomautti. – Sitä paitsi se on vaalea, ei se sovi talvihäihin.
- Kyllä, rakas, Artsi huokaisi ja irvisti niin, että Ilse sai purra huuliaan ollakseen hymyilemättä.
- Älä marise, tummalle puvulle on aina käyttöä.

Itselleen hän oli löytänyt mitä sievimmän joulunpunaisen puvun, sillä ajatuksen valkoisesta hän oli hylännyt heti alkuunsa. Se oli neitsytmorsiamen väri ja olisi kornia marssia vihittäväksi valkoisessa, kun kintereillä hyppeli pari tytärtä. Miilan ja Jessin puvut vain tuottivat päänvaivaa. Kaikki kauppojen mekot muistuttivat Ilsen mielestä lähinnä jotain leikkikoulun joulujuhlaesitykseen tarkoitettuja roolivaatteita. Lopulta hän mittasi tytöt ja pyysi äitiään katsomaan jotain Lontoosta ennen lähtöään.
- Jotain, mikä ei näytä siltä, että ne on karannu Joutsenlammen harjotuksista tai että niihin on ommeltu joulukuusennauhaa, hän summasi. Äiti tietäisi kyllä.

Ilona tiesikin. Hän toi tullessaan suloiset pehmeät samettimekot, tumman kullanväristä samettia, ja ne päällään tytöt näyttivät siltä, kuin olisivat asuneet englantilaisessa kartanossa sata vuotta sitten ja leikkineet salaisessa puutarhassa pikku lordin kanssa.
- Mä en ole ollut joulua Suomessa… en edes jaksa laskea, milloin, Ilona huoahti asettuessaan taloksi.
- Sillon, kun mä olin kymmenen. Se on helppo laskea, Ilse huomautti. – Että oli jo korkea aika.
- Ei ole ollut tarpeeksi hyviä syitä aikaisemmin, sanoi Ilona ja taputti hellästi ohi mennessään poskelle Artsia, joka istui eteisen lipastonkulmalla ja puhui puhelimeen.

- Ei se käy, Artsi sanoi sinne ja kuunteli vähän aikaa. – No kun ei käy. Meillä on suunnitelmia. Ota se sitten joulun jälkeen, jos sun pitää.
Ilse antoi kulmakarvojensa kohota ja näytti Artsille rohkaisevasti peukkua. Oli aika selvää, että siellä oli Kaisa, joka halusi Jessin luokseen jouluksi.
- Ei. Me mennään naimisiin aatonaattona ja mä haluan totisesti, että Jessi on mukana, Artsi sanoi lopulta ja sai sillä lauseella puhelun lopetettua hyvin lyhyeen.
- Onko niillä kauhea kiista siitä? Ilona kysyi myötätuntoisesti.
- Ei oikeastaan. Kaisa on käyttäytynyt yllättävänkin fiksusti, Ilse sanoi muistellen Viiviä.
- Se olisi halunnut Jessin kylään ennen joulua, kun ne lähtee sitten viettämään joulua jonnekin maalaiskartanoon, Artsi selvitti.
- Mä en mene, ilmoitti Jessi.
- Et menekään. Joskus myöhemmin sitten, Ilse sanoi.
- Mä menen häihin Miilan kanssa.

Itse vihkiminen maistraatissa Tapiolassa oli nopea ja asiallinen tapahtuma. Ilsen puolesta se olisi voinut olla vieläkin nopeampi. Miila ja Jessi melkein ehtivät pitkästyä ja hän näki silmäkulmastaan, miten nämä tanssivat ympyrää heidän takanaan, kunnes Kate nappasi kumpaakin käsivarresta. Kaikki sukulaiset ja ystävät olivat ahtautuneet todistamaan tapahtumaa ja alkoivat taputtaa, kun tuomari lopulta päätti puheensa ja homma oli selvä.
- No niin, Artsi sanoi ja suuteli häntä.
- Et sitten mitään mieleenpainuvampaa keksinyt tähän hetkeen? Ilse nauroi.
- Niin kuin mitä? Musta toi oli oikein hyvä. No niin, lopultakin kaikki sähläys on ohi ja me ollaan yhdessä.
- Vaikka ”lopultakin”, ”vihdoinkin”, ”mä rakastan sua”, Ilse ehdotteli, mutta sitten Nita oli jo siinä halaamassa heitä kumpaakin.
- Lopultakin! hän huudahti hyvin sopivasti. – Nyt mun ei tarvitse enää huolehtia teistä!

Ilse oli alun perin ajatellut, että kaikki siirtyisivät tästä heille kotiin, mutta Ilona oli vedonnut siihen, että morsiamen vanhempien asia oli järjestää häät eikä hääparin, ja että ellei Teuvo sitä ymmärtänyt niin hän ainakin ymmärsi ja veisi koko joukon lounaalle. Eihän heitä loppujenlopuksi ollut kuin viitisentoista, molempien perheet ja Ali ja Nita. Kuullessaan siitä Ilsen isä oli mennyt synkeän näköiseksi ja keskusteltuaan muutaman rakentavan hetken entisen vaimonsa kanssa he päättivät jakaa kulut. Näin keskellä arkipäivää oli ollut onneksi helppo varata paikka häälounaalle kävelymatkan päästä maistraatista ja ravintolan väkikin tuntui innostuneen epätavallisesta tilaisuudesta hiljaisena iltapäivänä. Heille oli katettu pitkä pöytä ja maljakoihin oli peräti hommattu ruusuja.
- Menkää tohon keskelle, Nita komensi hääparia ja haki henkilökunnalta vielä yhden maljakon Ilsen kimpulle. Miilalla ja Jessilläkin oli ollut pikkuiset kimput käsissään, mutta ne aseteltiin viinilaseihin toisessa päässä pöytää, mihin Kate istutti heidät, yhden kummallekin puolelleen.

- Mä en tiedä, voinko mä syödä, Ilse sanoi Artsille puoliääneen, kun he istuivat pöydän keskivaiheille. – Mun maha on jotenkin niin kuin vähän solmussa.
- Sä voit antaa sen aueta nyt, kaikki on ohi paitsi hauskanpito, Artsi mumisi hänen korvaansa ja Ilse ymmärsi, että hän oli oikeassa. Tästä se hauskanpito vasta alkaisi. Samppanjasta ja juhlapuheista, joita kummankin isät lupaa kysymättä nousivat pitämään ja joita mielenkiinnolla kuuntelivat myös ne muutamat muut asiakkaat, jotka olivat jouluostosten lomassa poikenneet aterioimaan. Tytöistä, jotka Katen parhaistakin yrityksistä huolimatta onnistuivat nahistelemaan niin, että Miila kurottui pistämään Jessiä haarukalla. Ystävistä, jotka eivät vaan lakanneet hymyilemästä pöydän toisella puolella. Sormuksesta, joka kiilteli uutuuttaan hänen sormessaan ja jonka pikkuiset timantit näyttivät iskevän silmää. Ja varsinaisesti siitä, kun he pääsisivät taas kotiin, viettämään joulua kokonaisena pikku perheenä, ja kaikista tulevista päivistä sen jälkeen.

  Re: Vanhempieni tarina, uusinta 2

Lähettäjä: Figaron_haamu ek 
Päivämäärä:   21.1.15 17:50:45

Kiitos, kun jaksoit tänkin postata tänne meidän iloksi! :)
Tää oli aina sopiva tapa rentoutua stressaavan päivän jälkeen ja Ilse ja Artsi on vaan niin <3

  Re: Vanhempieni tarina, uusinta 2

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   21.1.15 18:01:36

Ihana. Kiitos Kiitos Kiitos. Olen samaa mieltä että tämä pitäisi julkaista kirjana.

  Re: Vanhempieni tarina, uusinta 2

Lähettäjä: :) 
Päivämäärä:   21.1.15 20:12:23

Kiitos paljon ihanasta tarinasta! Harmi että se jo lopppui :/
Kuinka kauvan Jessi juttuja vielä tulee? Kirjoitatko joskus Veskun tarinaa uudestaan?

  Re: Vanhempieni tarina, uusinta 2

Lähettäjä: Pöllö 
Päivämäärä:   21.1.15 23:52:29

<3 tämä oli ihana niin kauan kuin sitä kesti. Vilpitön kiitos!

  Re: Vanhempieni tarina, uusinta 2

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   21.1.15 23:56:24

Jessijuttuja riittää varmaan kesään ellei ens jouluun, ja tän perään paan kohta yhden lyhyemmän tarinan, siis huomenna :)

  Re: Vanhempieni tarina, uusinta 2

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   22.1.15 19:06:35

Mä en löydä jessijuttujen 1 osaa :(

  Re: Vanhempieni tarina, uusinta 2

Lähettäjä: Kirsi 
Päivämäärä:   22.1.15 20:34:17

http://forum.hevostalli.net/read.php?f=11&i=880063&t=880063

En osaa linkittää mutta tossa eka! Linkki löytyy jessijutut 2 osan ekan tekstin jälkeen ^^
Mitä toista tarinaa sitten alat täällä kirjoittamaan ? :)

  Re: Vanhempieni tarina, uusinta 2

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   22.1.15 21:15:39

Hyvä kun löyty! Mä jo ajattelin, että se on kadotettu liian vanhana, kuten Veskun tarinat. Perhanan häiritsevää.

Uusi tarina on täällä. Se on kyllä kirjoitettu jo aikoja sitten, mutta tulkoon nyt sekin kaapista, kun nää muutkin vanhat sadut on tulleet tänne.

  Re: Vanhempieni tarina, uusinta 2

Lähettäjä: ella 
Päivämäärä:   22.1.15 21:20:15

Ainahan sitä upeiden tarinoiden lopussa vetistellään. Huhheijaa mä oon sanaton, oot joskus aikoinaan luonut jotain mahtavaa! :)

  Re: Vanhempieni tarina, uusinta 2

Lähettäjä: miimi 
Päivämäärä:   22.1.15 22:04:13

minkä tarinan sä Sennu kirjoitit ensimmäisenä?:)

  Re: Vanhempieni tarina, uusinta 2

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   22.1.15 22:09:34

Kiitti kaverit :)
Jessijutut mä alotin ensimmäisenä, nää muut täällä olleet / olevat tuli sitten sen seassa.

  Re: Vanhempieni tarina, uusinta 2

Lähettäjä: L-R 
Päivämäärä:   23.1.15 02:49:29

Oi vitsi <3 Huomasin muuten juuri (nyt vasta :D ) että Artsi muistuttaa Veskua. Vai pitäisikö sanoa toisinpääin kun Vesku on kuitenkin nuorempi :D

  Re: Vanhempieni tarina, uusinta 2

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   23.1.15 16:24:09

Kertookohan se jotain mun ihannemiehistä? :D

  Re: Vanhempieni tarina, uusinta 2

Lähettäjä: L-R 
Päivämäärä:   23.1.15 23:43:39

Samaa mietin :D

  Re: Vanhempieni tarina, uusinta 2

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   24.1.15 00:14:07

Mutta se on ollut sitten aika alitajuista, sillä ainoa, joka mua vielä tietoisesti kaivertaa, on antanut piirteitään Stumpille ja Rudille :D

  Re: Vanhempieni tarina, uusinta 2

Lähettäjä: whisky. 
Päivämäärä:   11.1.24 22:09:11

Nostetaanpas tämä etusivulle. Kun joku jossain vaiheessa kaipailee, niin löytyy helpommin :) Alussa myös linkki edelliseen osaan.

  Re: Vanhempieni tarina, uusinta 2

Lähettäjä: Abc 
Päivämäärä:   12.1.24 12:24:27

Whisky? Löytyiskö sulta linkkiä Veskun vuoruusvuosiin tai Miilan tarinaan? Kaikki muut mä olen nyt saanut itselleni napattua talteen :)

  Re: Vanhempieni tarina, uusinta 2

Lähettäjä: whisky. 
Päivämäärä:   12.1.24 13:06:05

Veskun nuoruusvuodet:

http://forum.hevostalli.net/read.php?f=11&i=880064&t=880064

Täältä löytyy Minä, Miila ja monia muitakin kadonneita tarinoita, sennnun ja Jamiksen juttuja mm.:

https://archive.is/http://forum.hevostal

   Ylös ⇑   


  
 Vastaa viestiin
 Nimi:       [poista tiedot]
 Sähköpostiosoite:

 Jos annat sähköpostiosoitteesi, se näkyy viestissäsi.

 Otsikko:
   




Hevostalli.net ei vastaa keskusteluryhmissä käytävän keskustelun sisällöstä.