Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   22.1.15 21:13:42

1. luku – Miila lähtee hevosleirille

Se päivä, jolloin meidän piti lähteä leirille eteni niin hitaasti, ettei sille vetänyt vertoja kuin jouluaatto, eikä telkkarista edes tullut piirrettyjä. Jessi oli kerännyt kymmenen sentin pinon Hevoshulluja ja selasi niitä pihalla pöydän ääressä, mutta ei hänkään näköjään niihin voinut keskittyä. Lehti toisensa jälkeen vilahti ohi aina vaan edellistä nopeammin ja lensi kiukkuisemmin pinoon. Minä hyppelin pöydän ympärillä, sillä en malttanut istua aloillani. Tein laukkavoltteja ja vastalaukkavoltteja ja lopulta voltteja vaihtaen laukkaa joka askeleella.
- Lopeta, mua alkaa pyörryttää, kun mä katon sua, Jessi ärähti lopulta.
- No kun ei oo mitään tekemistä.
- Oisit lähteny iskän ja poikien kanssa uimaan.
- Oisit itse!
- No en Henrin kanssa, yäk.

Siksi minäkään en ollut lähtenyt, mutta uimisesta puhuminen sai minut keksimään alempana pihalla seisovan altaankammotuksen. Minulle oli tullut kuuma laukatessani ja tuntui hyvältä ajatukselta pulahtaa sinne. Kiipesin reilun metrin korkuiset tikkaat reunalle ja kaaduin siitä teatraalisesti selälleni veteen.
- Sä olet hullu! ilmoitti Jessi nauraen reunan takaa, mihin hän oli juossut, kun nousin pärskien pinnalle.
- Mulla oli hiki.
- Ja vaatteet päällä!
- No mutta uikkarit on jo pakattu, enkä mä niitä olisi halunnut kastellakaan, puolustauduin ja kiipesin pois. Allas oli parempi kuin ei mitään kuumina päivinä, mutta ei sitä oikein uima-altaaksi voinut kutsua, isoksi kylpyammeeksi ehkä paremminkin. Ei se varmaan ollut kuin viisi metriä leveä.

- Putositko sä paljuun? äiti kysyi, kun laahustin vettä valuen sisään vaihtamaan vaatteita. Vaikka oli lämmin päivä, ne alkoivat pian tuntua viileiltä ja inhottavilta.
- Ei kun mulla oli kuuma.
- Just niin.
Hän ei sanonut enempää, vaikka kastelin lattian, jatkoi vain tyynenä pölyjen pyyhkimistä. Hän oli kyllä aika huippu.
- Älä unohdu haaveilemaan, meidän pitäisi kai kohta ruveta lähtemään, hän sanoi ja se sai minuun vauhtia.
- Mutta autohan on Artsilla! huusin juostessani yläkertaan.
- Niiden on parasta tulla ihan pian. Mä sanoin, että meidän pitää lähteä näihin aikoihin.

Se sai minuun kiirettä, etenkin kun kuulin avoimista ikkunoista jo auton äänen. En halunnut tulla yllätetyksi miss märkäteepaitana tai puolipukeissa. En sellaisina viikkoina, kun Henri oli meillä. Einosta ei ollut väliä, se oli ihan pikkupoika, vaikka olikin samanikäinen kuin Jessi ja minä, mutta Henri oli puolta vuotta vanhempana jo paljon vanhempi. Tai mistä sitä tietää, vaikka Henri olisi syntynyt vanhana. Ilse aina joskus sanoi niin toisista lapsista.
- Laitatko sä jo ratsastushousut? huusi Jessi portaista juostessaan ylös läähättäen. Miten typerä kysymys.
- Tietysti laitan. Onko sulla dementia? tuhahdin ja kuivasin hiuksiani pyyhkeeseen niin, että päänahassa kihelmöi. Siitähän me olimme puhuneet puolet viime yöstä.
- Mä vaan ajattelin, että jos sä olet niin kuumissasi…
- Nyt mä palelen. Ja mä haluan äkkiä vaatteet päälleni ennen kuin Hene tulee kurkkimaan.

Me sulkeuduimme omaan huoneeseemme ja kiskoimme päälle sängyllä makaavat ja odottavat vaatteet. Jessin ratsastushousut olivat beiget ja minun tummansiniset ja olimme puoli aamupäivää valikoineet niihin parhaiten sopivia T-paitoja. Ja me ehdittiin. Henri ja Eino tulivat portaissa vastaan, kun raahasimme täysin pukeutuneina painavia kassejamme alas.
- Meetwurstia, suhahti Hene ohittaessaan meidät, mutta en ollut kuulevinani, eikä Jessikään. Kundi luuli olevansa vitsikäs pilkatessaan ratsastus- ja hevosjuttuja ja jos alkoi väittää vastaan, siitä ei tullut loppua ollenkaan. Nyt sellaiseen ei ollut aikaa.
- Ihanaa, viikko poissa täältä, sanoin Jessille tahallisen kovaan ääneen.

Siinä piti odottaa vielä vähän aikaa, kun Ilse tarkisti, että olimme pakanneet yöpuvut, hammasharjat, kypärät ja niin edelleen ja niin edelleen.
- On, on, onononon! sanoin lopulta kyllästyneenä. – Meillä on kaikki, mennään!
- Pitäkää hauskaa, Artsi sanoi ja pörrötti Jessin hiuksia niin, että tämä vingahti ja juoksi peilin eteen sukimaan ne takaisin paikoilleen.
- Rahat? äiti kysyi vielä.
- On!
- No selvä, mennään sitten.

Lopultakin. Nyt tarvitsisi enää kitua vajaan tunnin matka. Minä istuin takapenkille valmiina laskemaan lehmiä tai punaisia autoja tai ihan mitä tahansa ajankuluksi, Jessillä oli tietysti kirja mukana ja hän oli uppoutuvinaan siihen, mutta kyllä minä huomasin, ettei hän siihen osannut keskittyä sen paremmin kuin lehtiin aikaisemmin. Äiti avasi ensimmäiseksi autoradion, tunki kasetin sisään ja huvittuneena aloin odottaa. Meni kahdeksan minuuttia, tasan, ennen kuin hän alkoi laulaa mukana.
- Ilse, sä teet sitä taas, Jessi huomautti kyllästyneenä.
- Mitä? Ai, äiti sanoi selvästi vähän nolostuen.
- Ei siinä mitään jos et sä laulaisi nuotin vierestä.
- Pankaa korvat kiinni, äiti ehdotti ja väänsi musiikkia kovemmalle. Ei hän voinut olla hymisemättä mukana, sille ei kai vain voinut mitään. Se nauratti meitä aina, mutta oli se jotenkin kotoista.

Pari minuuttia yli neljän olimme perillä.
- Sun ei tarvii tulla mukaan, sanoin, kun leväytin auton oven auki, vaikka tiesin sen turhaksi.
- Mä tulen katsomaan, millasen huoneen te saatte, äiti sanoi järkähtämättä ja nousi autosta.
- Oikeesti. Me ei olla hei enää ihan natiaisia.
- Mä tulen silti. Voittehan te leikkiä, ettette tunne mua. Se on toi talo tuolla.
Ihan kuin siitä olisi ollut paljon epäilystä. Muut näkyvissä olevat rakennukset olivat selvästi talleja, valkoinen puutalo oli ainoa ihmisasumukseksi tarkoitettu rakennus. Kasseja raahaten lähdimme sinne. Ensimmäiseksi sisällä osui silmiin valtavan suuri keittiö, jossa yhden pitkän pöydän päässä istui aavistuksen pullea naisihminen, jonka paksut hiukset olivat isolla nutturalla.
- Jaha, tervetuloa, keitäs te olette? hän sanoi iloisesti ja nousi ylös. Jessi ei tavalliseen tapaansa näyttänyt saavan sanaa suustaan, joten minä esittelin meidät.
- Me ollaan Miila Nummela ja Jessi Kamke.
- Minä olen Ruusu. Tulkaa valitsemaan pedit. Suurin osa on vielä vapaana, täti sanoi ja ohjasi meidät peremmälle.

Laskin äkkiä viisi makuuhuonetta, joista yhdestä kuului puhetta ja naurua. Siellä pari meitä vähän vanhempaa tyttöä purki tavaroitaan ja siellä oli vain kaksi sänkyä. Muista huoneista kolmessa oli kaksi kerrossänkyä kummassakin, neljännessä vain yksi. Jessi pysähtyi sen ovelle.
- Otetaan tää, jooko?
- Se on valitettavasti varattu pojille, Ruusu pahoitteli ja minä hymyilin tyytyväisenä. Olisi kivaa mennä isompaan huoneeseen, jonne tulisi sitten muitakin, mahdollisia uusia ystäviä. Oli myös kiva kuulla, että leirille tulisi poikiakin, oikein monikossa. Ehkä joku sellainen hurmuri kuin Repe Jussila kirjoissa?
- Mennään tänne, sanoin ja astuin seuraavaan, eikä Jessin auttanut kuin seurata.
- Mä otan yläsängyn, hän ehti harmikseni sanoa ja kiipesi vikkelästi kuin orava toiseen niistä.

Ilse katseli vähän aikaa ympärilleen ja auttoi lakanoiden laittamisessa, mutta sitten hän päätti lähteä. Onneksi, sillä hälinästä päätellen lisää leiriläisiä oli tulossa ja oli tosiaan hiukkasen noloa, kun äiti pörräsi ympärillä.

- Onhan pojat lähteny jo, kun me tullaan takasin, varmistin.
- On, ja sitten saadaan olla ihan omassa rauhassa vähän aikaa, hän sanoi.
- Toi on kuultu ennenkin, Jessi mutisi.
- No niin no. Ainahan voi sattua kaikenlaista. Mutta tarkoitus olisi.
Sitten hän häipyi ja parin minuutin kuluttua meidän huoneeseen tuli kaksi tyttöä.
- Sopiiko tänne tulla? kysyi toinen, jolla oli vaaleat hiukset ohuella poninhännällä, toisella oli lyhyt poikatukka.
- Sopii! sanoin ja kiipesin Jessin viereen yläsänkyyn istumaan, jotta heillä olisi enemmän tilaa pedata ja purkaa tavaroitaan.

He olivat Taru ja Veera ja he kävivät talvisin tunneilla tällä samaisella tallilla. He siis tunsivat paikat ja hevoset ja opettajat ja heti, kun he olivat saaneet tavaransa jonkinlaiseen järjestykseen, lähdimme laitumelle katsomaan hevosia. Niitä oli parikymmentä ja tytöt esittelivät niistä jokaisen yksityiskohtaisesti.
- Mikä kannattaa pyytää hoitohevoseksi? Jessi kysyi vähän huolestuneena.
- Älä pyydä Dalmaa tai Reippaa, me halutaan ne, pyysi Veera. Minä en enää muistanut, mitä hevosia he mahtoivat tarkoittaa. Useimmat nimet olivat menneet suoraan toisesta korvasta ulos, mutta muistin, että kimoa tammaa he olivat sanoneet hyväksi hyppääjäksi.
- Mikä ton nimi olikaan? kysyin ja osoitin sitä.
- Cattleja, mutta me sanotaan sitä Katiksi.
- Mä taidan ehkä haluta sen, päätin.
- Sanoitteko te, että toi musta on Nasse? Jessi kysyi katsoen rotevan näköistä ponia.
- Joo, Ananas. Mutta se näykkii.
- Mä haluan sen, Jessi sanoi päättäväisesti ja tiesin, mitä ratoja hänen ajatuksensa kulkivat. Hän aikoi ystävystyä ponin kanssa niin, että voittaisi sen luottamuksen. Hän halusi isona ongelmahevosten kesyttäjäksi.

Kun palasimme talolle olivat kaikki muut jo syömässä.
- Missäs te olitte? Ruusu kysyi melkeinpä vihaisesti.
- Laitumella katsomassa hevosia, sanoi Taru pelästyneen näköisenä.
- Muistakaa tästä lähtien, että ruoka on puoli kuudelta.
- Juu, lupasimme kuorossa ja valtasimme toisen pitkän pöydän pään. Tarjolla oli jotain keittoa ja hörppiessäni sitä katselin uteliaana muita leiriläisiä. Kaikenkokoisia ja –näköisiä tyttöjä ja kaksi poikaa, tosiaankin. He istuivat toisessa pöydässä, vähän erillään tytöistä kuin välillä olisi ollut näkymätön aita. Sillä, joka oli selkä meihin päin oli tummat, kiharahkot hiukset ja toisella oranssit kuin porkkana.

Mutta sitten unohdin molemmat, kun Ruusu alkoi kertoa päiväjärjestyksestä ja esitteli opettajat, Anun ja Liisan. Molemmat vaikuttivat ihan mukavilta ja he jakoivat meidät kahteen ryhmään, yli kaksi vuotta ratsastaneet ja alle. Jessi ja minä kuuluimme itseoikeutetusti yli-ryhmään, olihan Ilse raahannut meidät ponitunneille jo kun olimme olleet räkänokkaisia ekaluokkalaisia.
- Ja nyt mennään jakamaan hoitohevoset, sanoi Anu lopulta ja kaikki pomppasivat pystyyn.
- Lautaset tiskipöydälle, kiitos! huusi Ruusu metelin yli ja häntä toteltiin, mutta sitten karkasimme puolijuoksua ulos. Liisa johdatti meidät laitumen luokse, samaan paikkaan kuin mistä olimme aiemmin Tarun ja Veeran kanssa katselleet hevosia.

Lyhyesti kerrottuna Taru ja Veera saivat ne hoitsut, keitä olivat toivoneetkin, ja niin Jessikin, mutta minä en saanut Kattia. Se tumma poika oli iskenyt siihen silmänsä myös ja hänen vuoronsa valita tuli ennen minua.
- Toi kimo, hän sanoi varmasti ja minun teki mieli mennä ja tallata hänen varpaansa.
- Sano äkkiä, mikä muu hyppää hyvin, supatin Tarulle.
- Pyydä Tusse, se on tallin paras hyppääjä, tämä vastasi nopeasti, sillä seuraavaksi oli minun vuoroni valita. Anu vain nyökkäsi ja kirjoitti vihkoonsa ja siirtyi kysymään seuraavan toiveita. Minun oli pakko kysyä Tarulta, kenet olin valinnut.
- Se on toi iso vaaleanruskea, hän sanoi osoittaen ehkä tylsimmän näköistä hevosta, minkä olin koskaan nähnyt.

Minun teki mieleni vähän murjottaa, mutta en viitsinyt ruveta kiukkuilemaan ensimmäisenä iltana. Me saimme luvan mennä laitumelle tutustumaan hoitohevosiimme, mutta sisään emme saisi niitä ottaa ennen kuin aamulla. Minä laahustin Tussen luokse vilkuillen murhaavasti kaunista Kattia, jota se poika rapsutti otsasta. Tai enhän minä hevosta halunnut murhata. Enkä nyt ihan tarkalleen ottaen sitä poikaakaan. Kai minä saisin ratsastaa tammalla joka tapauksessa, ja se oli tärkeintä. Ja Tussella osoittautui olevan oikein kauniit silmät ja se oli iso. Aloin leppyä, vaikka se olikin rautias.

Illalla pelasimme kentällä pesäpalloa. Kaikki eivät halunneet mukaan, vaan vanhimmat tytöt, Ulpu ja Ninnu, menivät mieluummin katsomaan telkkaria, mutta me muut jakauduimme kahteen joukkueeseen ja pelattiin niin kauan, että Ruusu tuli hakemaan meidät iltapalalle. Se oli kyllä ihan huippuajatus, sillä kun me mentiin syömään tuntui, että olisi tuntenut kaikki muut jo ainakin vuoden eikä vaan paria tuntia.
- Aamiainen on puoli kahdeksalta niin että alkakaa painua jo vähitellen nukkumaan, Ruusu ehdotti iltapalan jälkeen.
- Mennään, ehdotti Jessi. Hän haukotteli jo.

Mutta meni kyllä ikuisuus, ennen kuin uni tuli. Ensin piti jonottaa vessaan ja sitten naapurihuoneesta kuului kauheaa kikatusta niin, että se tarttui meihinkin ja hihitimme kaikki neljä ihan hervottomina, vaikkei meillä ollut mitään käsitystä, mikä naurun syy oli. Ja sitten juteltiin vielä vähän hevosista ja leiristä, kunnes hiljalleen joka sängystä alkoi kuulua vain tasaista hengitystä.

Lähettäjä: Meow_ 
Päivämäärä:   22.1.15 22:17:16

Aww, nehän on ihan pieniä vielä! :))

Lähettäjä: Tirppa 
Päivämäärä:   22.1.15 23:36:48

Jee, mä tykkään hirveästi tästäkin 😊 kyllä taitaa Vanhempieni tarina olla edelleen se ykkönen, mutta Ilse on tässäkin läsnä, siitä mä tykkään nyt enemmän kuin koskaan 😊

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   23.1.15 00:34:25

Mä vähän oon näitä pätkiä odotellutkin, en muistanut että nää hoivalapsi-pätkät oli Miila-juttuja :D

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   23.1.15 12:15:34

Ei oo todellista. Eka luku ja mä oon koukussa. Tulee piitkä odotus . Huoh ja kiitos.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   23.1.15 16:26:52

No ei voi ainakaan vastaanottoa moittia :D
------------------------
2. luku – Miila saa ensisuudelman

Minä en ole koskaan ollut hyvä aamuheräämisissä, mutta täällä se onnistui ainakin näin ensimmäisenä aamuna ihan kivuttomasti. Olin nähnyt unta maastoesteistä ja mukava kipristely tuntui vatsassa, kun tiesin, että vain parin tunnin päästä meillä olisi ensimmäinen tunti. Ei tietenkään muuta kuin tylsäilyä kentällä, mutta ehkä tässä vielä päästäisiin käsiksi johonkin kivempaankin. Aamupalaan ei juuri tuhrautunut aikaa ja sitten juoksimme, Jessi, Taru, Veera ja minä, tallille. Toimiston ovesta löytyi lista siitä, kuka ratsastaisi kenelläkin ja mihin aikaan ja nähtävästi Anu oli jakanut kaikille ensimmäiselle tunnille hoitohevosensa. Niin ainakin meille neljälle ja Repelle, joka myös oli meidän ryhmässä. Niin, sen tumman pojan nimi oli tosiaankin Repe. Olimme hihitelleet sitä ainakin puoli tuntia edellisiltana ennen nukahtamista ja miettineet, kuka meistä sitten olisi Kikka ja kuka Essi tai Siru. En ollut ihan tyytyväinen siihen, että Taru ja Veera olivat tuominneet minut Päkäksi, mutta Jessi oli ollut kuolla nauruun.

Meidän tunti olisi vasta kymmeneltä, mutta Veeralla ei ollut liikaa aikaa, hän oli ensimmäisessä ryhmässä yhdeksältä. Päätimme kaikki hoitaa hevosemme siihen mennessä niin, että ehtisimme sitten katsella Veeran ja muiden ykkösryhmäläisten ratsastusta. Laitumelle siis hakemaan kopukoita. Onneksi hevoset antoivat kaikki kiltisti kiinni. Repe ja Mauri ja pari tyttöä osuivat onneksi portille juuri, kun Veera yritti yhdellä kädellä saada lankoja auki saamatta sähköiskua ja auttoivat.
- Kiitos, huikkasin kohteliaasti, kun jonon viimeisenä talutin Tussen pois laitumelta. Taru ja Veera menivät jo kaukana edellä, mutta Jessillä oli hankaluuksia poninsa kanssa. Nasse luimisteli ja yritti näykkiä häntä, välillä se pysähtyi ja nosti mustan päänsa pystyyn sen näköisenä, ettei aikonut liikahtaa enää askeltakaan eteenpäin. Sinnikkäästi Jessi kuitenkin sai sen aina uudelleen liikkeelle ja siinä vaiheessa, kun hän oli inahduksista päätellen saanut muutaman kerran osuman hampaista, hän siirsi otteensa riimunnarusta itse riimuun.
- Sähän voisit vaihtaa hoitsua, ehdotin.
- Ei. Mä annan sille mahdollisuuden, hän sanoi päättäväisesti.

Me olimme ensimmäiset hevosinemme tallipihalla, joten sidoimme hevoset kahteen puomiin tallin edessä. Harjaämpärit löytyivät varustehuoneen hyllyiltä ja alkoi innokas sutiminen. Oli kivaa päästä kerrankin harjaamaan hevosta. Kun me kävimme tunneilla, olivat ponit useimmiten jo valmiiksi olleet edellisillä tunneilla, ja elleivät olleetkaan niin niiden hoitajat laittoivat ne kuntoon. Minulle se sopi hyvin, kävin tallilla ennen kaikkea ratsastamassa enkä raaputtamassa milloin mitäkin näykkivää eläintä, mutta Jessi jaksoi valittaa siitä asiasta. Nyt, kun hän oli saanut Nassen vaarattomaksi sitomalla sen puomiin niin lyhyellä narulla, ettei se päässyt jatkamaan hänen pureskeluaan, hän alkoi suorastaan himokkaasti jynssätä sen mustaa karvaa puhtaaksi ja kiiltäväksi. Hän ei malttanut lopettaa vielä silloinkaan, kun ensimmäisen tunnin ratsuja alettiin satuloida ja minä olin jo kymmenisen minuuttia vain nojaillut puomiin ja odottanut häntä.
- Etkö sä aio lopettaa ollenkaan ja tulla katsomaan tuntia? kysyin lopulta.
- Ihan kohta, kuului hajamielinen vastaus, joka todennäköisesti oli myös valheellinen, joten minä irrotin Tussen riimunnarun puomista ja lähdin etsimään sen karsinaa tallista. Olin nyttemmin jo ihan tyytyväinen siihen, että olinkin saanut sen hoitsukseni enkä Kattia. Repellä oli ollut kauhea hinkkaaminen kimon kuraisissa lautasissa ja sitä paitsi Tusse oli selvästi suurempi. Minä olin pitkä ikäisekseni, mutta olin silti jotenkin jämähtänyt kotitallilla poniratsastajaksi. Olisi sikakivaa päästä kerrankin ison hevosen selkään.

Ensimmäisessä tunnissa ei ollut paljon katsomista. Ryhmä oli sellainen kuin saattoi vähän aikaa ratsastaneiden olevankin, he hytkyivät ja pomppivat ja nojasivat eteen ja kun Liisa pisti heidät ravaamaan ilman jalustimia, Mauri kellahti alas selästä, kun ei kertakaikkiaan osunut kulmassa takaisin satulaan. Laukkaamista ei valitettavasti ehtinyt jäädä seuraamaan, sillä silloin piti jo lähteä satuloimaan. Se olisi varmaan ollut mielenkiintoista nähtävää.
Meitä oli kuusi, Tarun ja Jessin ja minun lisäksi Repe ja Ulpu ja pitkä tummahiuksinen tyttö nimeltä Maria. Nousimme vaivoitta satuloihin ja aloimme kiertää uraa. Tussen pitkät askeleet tuntuivat hitailta ja omituisilta, kun olin tottunut poneihin, ja minun teki koko ajan mieli potkia siihen vähän vauhtia, vaikka se eteni tuolla rauhallisellakin askelluksella hyvin. Anu piti tavallistakin tavallisemman koulutunnin ilman mitään kummallisuuksia ja tarkasteli meitä kuin haukka. Yritin ratsastaa oikein hyvin ja tehdä vaikutuksen ja lopuksi opettaja hymyilikin meille aika tyytyväisen näköisenä.

- Te vaikutatte kivalta ryhmältä. Onko teillä toiveita, mitä te haluaisitte tunneilla tehdä?
- Hypätä, sanoin minä. Olin valmistautunut kysymykseen ja ellei sitä olisi tullut, olisin kysynyt joka tapauksessa.
- Koulua, sanoi Maria samaan aikaan kanssani ja sitten Repe alkoi piruuttaan puhua maastoesteistä ja valjakkoajelusta. Jessi ei sanonut mitään, silitteli vain Nassen harjaa ja näytti onnelliselta. Poni oli näyttänyt paljon mukavammalta ratsastaa kuin hoitaa.
- Ajamista me ei varmaan päästä kokeilemaan, mutta melkein kaikkea muuta, Anu arveli ja käski meidän viedä hevoset takaisin laitumelle. Hän ei vielä ollut jakanut meille hevosia iltatunnille, mutta kysyi, haluaisimmeko silloin maastoon. Kaikki paitsi Ulpu halusivat innokkaasti ja lopulta hänkin nyökkäsi. Minusta alkoi tuntua, että viihtyisin. Tai olinhan viihtynyt jo tähänkin asti, mutta olisi tietysti ollut tylsää olla leirillä, jos opettaja olisi ollut ärsyttävä tai hevoset ikäviä.
- Pelataan pesistä, ehdotti Repe, kun lähdimme taluttamaan hevosia talliin, ja niin me sitten teimme hoidettuamme ne.

Niin ne päivät sitten alkoivat sujua. Pesäpalloa lätkittiin ajallisesti enemmän kuin harrastettiin ratsastusta ja Anu ja Liisa nauroivat, että jospa he järjestäisivätkin meille leirikisojen sijaan pesäpallo-ottelun.
- Ei käy, mä haluan estekisat ja kunnon esteitä, sanoin minä vakavissani. Hyppääminen oli parasta mitä tiesin.
- Järjestetään molemmat, ehdotti Jessi. Hän oli ihastunut pelaamiseen, kun oli yhtäkkiä maanantaina saanut jonkin oivalluksen ja ruvennut osumaan palloon, mitä tähän asti oli tapahtunut todella harvoin.
- Pesäpallomatsi ratsain, Repe ehdotti ja ajatus sai minut kikattamaan hervottomana. Repe oli hauska, vaikka yleensä pojat olivat aika tampioita. Ilmeisesti ratsastaminen kasvatti heidän järkeään aika lailla. Vaikka Mauri kyllä oli vähän neiti.
- Se on homo, oli Jessi sanonut juuri edellisiltana arkipäiväisellä äänellä kun olimme lärpätelleet ennen nukahtamista ja saanut niskaansa vastalauseiden kuoron toisesta sängystä. Niin me sitten olimme päättäneet ottaa siitä asiasta selvää, joskaan emme olleet jaksaneet vielä päättää, miten se tapahtuisi.

Tänä iltanakaan emme ehtineet punoa suunnitelmia, ainakaan alkuillasta, sillä aioimme illalla ratsastaa uittamaan hevosia. Minä täpisin, sillä en ollut ennen kokeillut sellaista, ja Jessi näytti huolestuneelta samasta syystä.
- Pitää pysyä kaukana jaloista, ja sitten märkä karva on kuulemma kauhean liukasta, hän pohti. – Mitenkähän siellä pysyy?
- No ei siellä oo kai tarkotuskaan pysyä, varaudu vaan kastumaan, minä tuhahdin. Jessi pohti aina kaikkea epäolennaista ja murehti etukäteen.

Minä en saanut ottaa Tussea, sillä sillä oli kuulemma vesikauhu, eikä sitä saanut mereen millään. Hain sen sijaan laitumelta Liirto-nimisen suomenhevosen. Harmitti vähän. Ei minulla sinänsä mitään suomenhevosia vastaan ollut, mutta tämä oli ainakin tunneilla näyttänyt tylsältä ja hitaalta.
- Vaihdetaan hevosta, ehdotin Jessille, mutta hän puristi suunsa tiukasti kiinni ja puisti päätään. Nasse pureskeli häntä edelleen kaiken aikaa ja minä tulin ajatelleeksi, että mitä tapahtuisi, jos se tekisi niin vedessä. Hukkuisiko Jessi?

Liisa lähti kanssamme jalan, hän käveli jonon kärkenä ja me kaikki osastossa perässä. Minun perässäni oli enää Jessi ja hiljalleen hidastin Liirron käyntiä niin, että jäimme jälkeen muusta joukosta, joka katosi jo pehmeää, joustavaa hiekkatietä metsään.
- Mitä sä nyt teet?
Vilkaisin taakse päin Jessiä, joka näytti taas kovin huolestuneelta.
- Otetaan ne kiinni kohta. Luuletko sä, että me muuten päästään laukkaamaan kun Liisa vaan kävelee? kysyin ja päättelin, että muut olisivat jo tarpeeksi kaukana, olisi parasta lähteä, ennen kuin he huomaisivat puuttumisemme ja tulisivat takaisin katsomaan. Annoin hevoselle laukkapohkeet ja häntäänsä heilauttaen se siirtyi laiskaan raviin. En piru vie saanut sitä laukkaamaan ennen kuin kiljaisin ja potkaisin kaikin voimin, ja sitten olimmekin jo melkein saaneet muut kiinni. Harmitti.
- Sä olet Miila hullu, nauroi Jessi. Olin kuullut rytmistä, että Nasse oli kyllä laukannut.

Sitten pääsimme meren rantaan ja Liisa luetteli meille tukun ohjeita, ennen kuin saimme kahlata veteen kahdessa ryhmässä. Liirto meni sinne kuin vanha tekijä ja kahlasi empimättä niin syvälle, että kylmä vesi osui varpaisiini, sitten se pysähtyi, eikä mennyt pidemmälle vaikka mitä tein. Se oli raivostuttava hevonen ja katselin kateellisena Repeä ja Kattia, jotka olivat jo paljon syvemmällä. Jessikin oli saanut Nassen uimaan, mutta Liirto vain puhahti, kun potkin sitä niin, että vesi roiskui. Hemmetin koni. Siinä kökötin, kunnes Liisa käski meidät pois ja rannalla odottaneet vuorostaan veteen.

En tiedä, mitä Maurin hevonen pelästyi, en minä ainakaan nähnyt enkä kuullut mitään. Yhtäkkiä se vain kiskaisi päänsä pystyyn, törmäsi Dalmaan ja pelästyi kai kahta pahemmin sitä, että tämä loikkasi ja sitten se lähti. Ensin luulin, että se aikoi tulla mereen, meidän luoksemme, mutta sitten sille taisi tulla koti-ikävä ja se suuntasi kohti tallille menevää polkua. Taru Dalman selässä kirkaisi ja niin tekivät muutamat muutkin tytöt. Liisakin näytti pelästyneeltä.
- Mä menen perään! huusin minä, kun adrenaliini humahti päähäni. Pääsisinpäs sittenkin laukkaamaan tänään! Ei Liirto tosin mitenkään voisi saada Raffertyä kiinni, mutta voisinhan yrittää. Sitä paitsi Mauri varmaan löytyisi jostain polunvarresta. Hän ei ollut kovin kummoinen ratsastaja, enkä uskonut hänen pysyvän satulattomassa selässä tallille asti.
- Älä… aloitti Liisa, mutta en ollut kuulevinani vaan painoin vain kantapääni kylkiin. Liirto oli tainnut virkistyä vedessä, sillä nyt se suostui liikkumaan ja lähtemään Raffen perään.

Oli ihanaa laukata iltaisessa metsässä ja ajattelin, että Mauri sietäisi saada kiitokset järjestettyään tällaisen tilaisuuden. Sitten näin hänet, hän seisoi polunmutkassa. Hän näytti olevan ihan kunnossa, joten en viitsinyt pysähtyä juttelemaan, olisi mennyt taas kauan aikaa saada Liirto uudelleen vauhtiin. Jatkoin Raffertyn perään. Se löytyi tallipihalta mutustelemasta seinän vierellä kasvavia ruohotuppaita.
- Häijy elukka, ilmoitin sille ja tartuin kiinni ohjista, tai ohjasta, sillä ne olivat katkenneet.
Olisi ollut mukavaa laukata takaisinkin, mutta ajattelin Raffen kiskovan itsensä irti, jos yrittäisin, joten ratsastin vain ravia. Mauri oli suunnilleen samassa paikassa kuin missä olin nähnyt hänet tullessanikin, ja Liisakin oli siinä, hän oli näköjään lainannut Nonnin ja ratsastanut sillä apuun.
- Etkö sä kuullut, kun mä kielsin sua lähtemästä? hän kysyi syyttävästi.
- En mä mitään kuullu, sanoin viattomana. – Onko Mauri okei?
- Olen mä, naarmuja vaan, poika sanoi ja otti Raffen ohjat, joita ojensin.
- Haluatko sä vaihtaa mun kanssa hevosta? tarjouduin toiveikkaana. Ei hän tietysti suostuisi, sehän olisi merkinnyt sen tunnustamista, ettei uskaltanut enää ratsastaa Raffella.
- Voin mä vaihtaakin, poika sanoi kuitenkin olkapäitään kohauttaen. Ja niin minäkin pääsin uittamaan oikein kunnolla.

Emme jaksaneet enää uittamisen jälkeen ruveta pelaamaan, mutta me kokoonnuimme sen sijaan puutarhakeinuun pohtimaan Maurin mahdollista salaisuutta.
- Mä tiedän, miten me saadaan selville, onko se homo, sanoi Taru ja me muut katsoimme häntä odottavasti. – Miila menee ja pussaa sitä. Jos se on sen mielestä ällöttävää niin se on. Niin yksinkertaista se on.
- Miksi minä? puuskahdin.
- Kukas sitten?
- En minä, sanoi Jessi nopeasti.
- Enkä mä! Se oli Veera.
- Etkö sä muka uskalla? kysyi Taru ovelan näköisenä.
- No, ei siinä mitään, kyllä mä voin, lupasin. Tosin, jos tässä nyt piti ruveta pussailemaan niin ehkä olisin mieluummin kokeillut Repen kanssa, mutta kai tieteen takia piti uhrautua.
- Okei, odota tässä, me käydään hakemassa se, Taru masinoi ja yhtäkkiä huomasin olevani keinussa yksin. En minä pussaamista pelännyt, mitä pelättävää siinä olisi ollut, mutta oli tämä kyllä kai vähän omituista.

Ehkä kymmenen minuutin kuluttua Mauri tuli. Hän näytti kysyvältä ja jäi seisomaan keinun viereen.
- Taru sanoi, että sulla on asiaa mulle?
Harkitsin hetken pyytää häntä istumaan siihen, mutta sitten ajattelin, että jospa hän aavistaisi jotain, pelästyisi ja menisi pois, joten nousin seisomaan ja hoidin homman saman tien sanomatta mitään. Ensin en meinannut saada huuliani osumaan huulille, sillä nenämme olivat tiellä, mutta sitten keksin kallistaa päätäni niin kuin elokuvissa ja suutelin häntä. Mauri ei tehnyt mitään, ei niin mitään, joten jatkoin vain, kunnes ilma loppui keuhkoista, sitten vetäydyin irti ja katsoin tarkasti, miten hän suhtautuisi.

Mauri ei sanonut mitään, katsoi vain minua tyrmistyneenä, sitten hän alkoi punastua, kunnes näytti tomaatilta. Se oli pahan näköistä, kun hänen tukkansa oli niin oranssi.
- No? kysyin, mutta poika ei vastannut mitään, kääntyi vain kannoillaan ja juoksi pois. Hetkessä olivat Jessi ja Taru ja Veera ympärilläni.
- No, no? sanoivat hekin.
- En mä tiedä, tunnustin.
- Se juoksi karkuun, Taru huomautti.
- Joo, mutta vasta kun mä olin lopettanut. Se meni ihan noloksi.
- No eikö se tarkota just sitä?
- Se saattoi nolostua ihan muuten vaan, se on aika ujo, Jessi huomautti järkevästi ja olin samaa mieltä. Taru näytti miettiväiseltä.
- Täytyy tehdä joku toinen koe, hän sanoi ja sitten ovelta kuului kellokilkatusta, joka tarkoitti sitä, että Ruusulla oli iltapala valmiina.

Toiseksi viimeisenä iltana järjestettiin leiridisko. Oli sateinen ilta, muuten olisimme olleet puutarhassa, sanoi Ruusu. Nyt kuitenkin jouduimme tanssimaan olohuoneessa. Tanssimme ja söimme karkkia ja joimme limsaa, tosin Ulpu ja Ninnu eivät alkuun tanssineet ollenkaan, istuivat vain sohvalla katsomassa meitä nenänvarsiaan pitkin, mutta innostuivat hekin sitten lopulta. Mokomat vanhukset, ainakin viidentoista.

Tässä kohden oli jännää, että leirillä oli poikiakin. Repe oli ihan loistava, tanssi meidän kanssa ja kaikkien kanssa vuorotellen, ja Maurikin, kunhan hän ensin oli kerännyt rohkeutta aikansa. Lopulta Repe kiskoi hänet käsivarresta lattialle ja kun hän pääsi vauhtiin, hän koikkelehti siellä loppuillan. Mutta sitten kello tuli kymmenen ja Ruusu tuli sanomaan, että meidän alkoi olla aika lopetella.
- Ei vielä, Taru hätääntyi. – Me ei olla ehditty yhtään hitaita! Hän ryntäsi CD-soittimen luo ja alkoi selata levyjä. Ruusu ei sanonut mitään, meni vaan pois ja Taru laittoi jotain hempeää soimaan. Kaikki olivat jähmettyneet niille sijoilleen. Hitaat olivat tietysti vähän haastava ajatus, jos joukossa oli kaksi poikaa ja toistakymmentä tyttöä. Repe ja Maurikin näyttivät aika kauhistuneilta, mutta Repe ei pannut vastaankaan, kun Taru meni ottamaan häntä kaulasta kiinni ja Veera sammutti kattolampun niin, että huoneeseen tuli hämärää. Olin kuitenkin ehtinyt nähdä Maurin pakokauhuisen ilmeen ja arvannut hänen painuvan karkuun.

Yllätyksekseni hän kuitenkin tuli minun luokseni ja silkkaa hämmästystäni rupesin tanssimaan hänen kanssaan.
- Miksi sä teit sen? hän kysyi, hiukan änkyttäen, kun kappale oli jo melkein lopussa.
- Me haluttiin, aloitin, sillä arvasin kyllä, että hän tarkoitti sitä suukkoa. Sitten hiljenin. En minä voinut sanoa, että olimme halunneet vain ottaa selville, oliko hän homo. Ei hän kai ollut, jos hän kerran halusi tanssia minun kanssani? – Se oli vedonlyönti, sanoin sitten.
- Ai, hän sanoi vähän pettyneenä, mutta sitten hän yllätti minut täysin suutelemalla vuorostaan minua. Se ei ollut ensisuudelmani – ei sekään ollut ollut, minkä olin itse antanut hänelle – mutta ensimmäinen vähänkään kunnollinen. Aikaisemmat olivat olleet lastentarhajuttuja.
- Miksi sä teit noin? kysyin haastavasti, kun selvisin hetkellisestä hämmennyksestä, mutta siihen Mauri ei pystynyt vastaamaan. Hän päästi äkkiä irti minusta ja karkasi ulos huoneesta, joten vain Repe jäi tanssittamaan meitä kaikkia. Paitsi Ulpua ja Ninnua, he olivat kadonneet myös, katsoivat kai arvolleen sopimattomaksi tanssia itseään nuorempien poikien kanssa. Tai ehkä he pelkäsivät, etteivät kelpaisi näille?

Puoli yhdeltätoista Ruusu tuli uudestaan, sytytti valot ja sammutti musiikin.
- Nyt, hän sanoi painavasti ja otti pöydältä karkkikipot mukaansa. Tyhjiä ne jo olivatkin.

- Ei se ole homo, sanoin huonekavereilleni, kun olimme kaikki päässeet sänkyihimme.
- Ai koska se tanssi sun kanssa? Taru kysyi terävästi.
- Se pussaskin mua, sanoin.
- Uuuu!
- Mä kirjotan ton leiripäiväkirjaan, ilmoitti Jessi ja yläsänkyyn syttyi valo. Hetken ajattelin vängätä vastaan, mutta annoin olla. Ei siinä nyt mitään pahaa ollut, ja Jessin leiripäiväkirja oli kuitenkin hyvä juttu. Minä en viitsinyt semmoista tuhrata, mutta tiesin Jessin kirjoittavan muistiin kaikki minunkin asiani, samalla tavalla kuin tuntiratsastuspäiväkirjaansa joka tunnin jälkeen.

Lähettäjä: sammakkolapsi 
Päivämäärä:   23.1.15 18:44:23

Hei ihan sairaan kiva! Ennen en ole mihinkään näistä sun tarinoista kommentoinut, mutta nyt päätin laittaa!

Jatkoa!

Lähettäjä: Nia 
Päivämäärä:   23.1.15 20:25:16

Ihanaa! :D
Minkä ikäisiä nää on tässä?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   23.1.15 23:04:50

Mun täytyy tunnustaa, etten muista! 12-13-14? Se varmaan tulee jossain kohden ilmi.

Lähettäjä: A 
Päivämäärä:   23.1.15 23:52:09

Tässä kohta ne mun mielestä menee yläasteelle joten 12? :D tää ja vanhempieni tarinst rulaaa!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   24.1.15 22:07:13

3. luku – Miila ratsastaa kilpaa

Leirikisapäivä, ja kotiinlähtöpäivä. Ilse ja Artsi aikoivat tulla hakemaan meitä niin aikaisin, että ehtisivät nähdä ratsastuksemme, jos vaan pääsisivät pojista eroon ajoissa, enkä ollut ihan varma, kumpaa toivoin. Ehkä kuitenkin sitä, että he ehtisivät. Olisi kiva kiertää rata Tussen kanssa, sillä se tosiaankin osasi hypätä.

Päivä aamutunnin jälkeen meni siihen, että puunasimme ja letitimme ratsujamme. Minä tosin luovuin letittämisestä, sillä Tussen harja oli liukas eikä minulla ollut kärsivällisyyttä palmikoida siitä mitään nykeröitä. Hännän vain letitin, ja sitten letitin Nassenkin hännän, sillä Jessillä näytti menevän harjan kanssa iltaan asti.
- Mä en haluaisi kisata, hän sanoi. Se ei ollut minulle mikään uutinen. Ellei se olisi ollut viimeinen kerta, kun hän pääsisi Nassen selkään, hän olisi ehkä harkinnut kieltäytymistä kokonaan. Hän oli kuitenkin kiintynyt poniin aika lailla, eikä se toden totta enää purrut häntä. Tosin hänen käsivartensa olivat edelleen keltaisenkukertavat alkuviikon mustelmista.
- Mä haluan, mä olen koko viikon odottanut vaan tätä, ilmoitin.

Lopulta Anu huusi meidät kaikki kentälle rakentamaan rataa ja sitten ensimmäisen luokan ratsastajat saivat lähteä satuloimaan hevosensa ja tulla verryttelemään. Anu ja Liisa kai olettivat meidän oppineen ratajärjestyksen esteitä rakentaessamme. Ensimmäisessä ryhmässä estekorkeus oli vain hurjat parikymmentä senttiä ja epäilin vähän, että Jessin oli oikeasti tehnyt mieli osallistua siihen, eikä keskimmäiseen kuudenkymmenen sentin luokkaan. Tai sitten ei. Ei se hyppääminen ollut, mikä häntä hirvitti, vaan oleminen kaikkien katseiden keskipisteenä. Joka tapauksessa lähdin hänen kanssaan laittamaan Nassea kuntoon, sillä ajattelin hänen kaipaavan tukea. Minä menisin Tussen kanssa vasta kahdeksaankymmeneen senttiin.

- Onnea, sanoin Jessille ja autoin hänet satulaan. Menin sitten itse laittamaan hevoseni valmiiksi, sillä halusin mieluummin jättää näkemättä Jessin verkan kuin radan.
- Luuletko sä voittavasi? kysyi Repe käytävän toiselta puolelta Katin karsinasta, hänkin oli aikaisessa.
- Mä aion voittaa, tuhahdin.
- Sitten sun pitää voittaa mut, poika sanaili.
- Ja sekö muka olisi jotenkin vaikeeta?
- Lyödäänkö vetoa?
Vilkaisin ovelle, sillä ääni tuntui tulevan lähempää ja totesi Repen tulleen Tussen ovelle.
- Lyödään ihmeessä, sanoin. – Mistä?
- Jos mä voitan mä saan pussata sua, ja jos sä voitat, saat multa suukon, Repe sanoi virnuillen ja minä katsoin häntä yllättyneenä. Johan tästä tuli leiri – kaksi poikaa, ja molemmat halusivat suudella minun kanssani!
- Kiinni veti, sanoin ja Repe meni nauraen pois. Vasta sitten aloin ajatella, mitä hän oikein oli sanonut.
- Hei! huusin rynnäten ovelle.
- Sovittu mikä sovittu, kuului naurava ääni Katin karsinasta. En minäkään voinut kuin nauraa. Mahassa kutitti, eikä se johtunut vain siitä, että ratsastaisin kohta kilpaa.

Hätistin kuitenkin Repen pois mielestäni, kun muistin, että kohta olisi varmaan jo Jessin vuoro ratsastaa, ja halusin nähdä sen. Pistin kypärän päähän ja lähdin taluttamaan Tussea ulos. Kun vähän aikaa katselin, totesin, ettei kisa ollut vielä alkanut, ja sitten näin Ilsen ja Artsin kentän aidan takana. Jessi istui Nassen selässä heidän kohdallaan ja he juttelivat. Minäkin menin sinne hevosta perässä kiskoen.
- Hei! sanoin ja annoin äidin halata itseäni, ja Artsinkin. Tietystikään minulle ei ollut ehtinyt tulla mikään kauhean kamala ikävä näin lyhyenä aikana, mutta tuntui se silti mukavalta.
- Sulla on ihan hevosen kokonen ratsu, äiti sanoi ja vilkaisi Tussea.

- Se hyppää sikahyvin, sanoin ylpeänä, mutta silloin Anu huusi verryttelyn loppuneen ja käännyimme kaikki katsomaan kentälle. Jessi sai ratsastaa ensin ja hän näytti niin kalpealta, että puoliksi pelkäsin hänen pyörtyvän satulaan. Hän kuitenkin näytti päättäväiseltä ja pisti ponin laukkaamaan heti, kun Liisa oli antanut hänelle luvan. Nasse hyppeli esteet sen kummemmin ihmettelemättä, joskin viimeisellä se pudotti puomin takakaviollaan. Jessin hymy oli leveämpi kuin appelsiininlohko, kun hän taputti ponia ja ratsasti ulos kentältä meidän luoksemme.
- Hyvin ratsastettu, sanoi Ilse ja Jessi ilmaisi suuren tyytyväisyytensä siitä, että yksi puomi oli pudonnut niin, ettei hänen tarvitsisi mennä palkintojenjakoon.
- Höhh, kaikki menee palkintojenjakoon, sanoin minä, sillä niin oli Anu sanonut. Jessin ilme venähti vähän, mutta sitten hän kiirehti pelastamaan Artsin sormet Nassen hampaista.
- Varo sitä, se puree.

Niin Jessikin joutui sinne uudelleen ja sai vaaleanpunaisen ruusukkeen ja sitten oli minun vuoroni nousta satulaan ja ratsastaa verryttelemään. Meitä oli enää vain kolme, Repe ja minä ja Ulpu, joka ratsasti isolla ruunikolla nimeltä Dishy. Se oli niin iso, että onnistuisi varmaan ylittämään kaikki esteet, mutta se oli vähän hidas, joten en erityisemmin pelännyt heitä. Katti oli paljon vikkelämpi ja vaarallisempi. Mietin, mitenkähän Repe tulkitsisi vedonlyöntimme päättyneeksi jos Ulpu vastoin odotuksia menisikin ja voittaisi meidät molemmat?
- Kohta nähdään, poika virnisti minulle ratsastaessaan ohitseni.
- Syö pölyä, vastasin hilpeästi ja pistin Tussen laukkaamaan hänen ohitseen vähän ehkä liiankin läheltä. Ainakin Anu sai siitä kauhean huutokohtauksen.

Ulpu sai lähteä ensin ja Dishy ylitti tasaisen varmasti kaikki esteet.
- Millasen vedon sä löit Ulpun kanssa? kysyin kiusoitellen Repeltä, kun me odotimme vuoroamme portin takana.
- En minkäänlaista, hän tuhahti ja keräsi ohjat; oli heidän vuoronsa. Hän pisti heti alkuun Katin laukkaamaan sellaista vauhtia, että opet huusivat hiljentämiskäskyjä kuorossa ja minuakin vähän hirvitti. Näytti siltä, ettei tuo voisi päättyä hyvin. Katti suorastaan suti kaarteissa, mutta minun mielestäni sen silmät loistivat ikään kuin sillä olisi ollut kauhean hauskaa. Ja niin loistivat Repenkin.
- Revi siitä, hän suhahti minulle hengästyneenä tullessaan pois puhtaan radan jälkeen.
- Ja viimeisenä ratsastaa Miila Nummela hevosella Tusen Tack! huusi Anu ja minä puristin huuleni päättäväisesti yhteen. Katti oli mennyt hirveän nopeasti, mutta meidän oli vaan pakko mennä vielä nopeammin, ei siinä muu auttanut.

Suljin jo valmiiksi korvani Anun ja Liisan ääniltä, kun annoin Tusselle pohkeita lähtöviivan päällä. Se saisi luvan mennä Kattia lujempaa, vaikka sitten saisin puristaa kantapääni yhteen. Mutta se oli heti juonessa mukana, ihana hevonen. Etenimme sellaista vauhtia, että väliin, jonka Anu oli sanonut olevan viiden väli, poneilla kuuden, mahtui vain neljä askelta. Hädin tuskin ehdin katsella aina, missä seuraava este oli. Että se oli hauskaa! Olisin mielelläni ratsastanut toisenkin kerran, mutta lyhyt rata oli väistämättä ohi melko pian. Tusse huohotti, kun pysäytin sen portin luokse maalin jälkeen ja niin huohotin itsekin. Hengittäminen hypätessä oli ihan yliarvostettua.
- Repe ja Miila tänne, komensi Anu kantavalla äänellä ja kohotin kulmakarvojani. Olimmeko me ehkä olleet yhtä nopeita ja joutuisimme uusimaan?

Ei sitten mitään sinne päinkään.
- Jos te olisitte ratsastaneet tolla tavalla ensimmäisenä päivänä olisitte saaneet molemmat lähteä kotiin saman tien, Anu sanoi vihaisesti ja piti pitkän saarnan turvallisuudesta, hallinnasta, tyylistä ja hevosten rikkomisesta. Omatuntoani pisti hiukan, mutta oli se ollut sen arvoista.
- Kumpi voitti? kysyin, kun Anu veti henkeä, mutta sitä minun ei kai olisi pitänyt tehdä. Hän sai uuden innostuksenpuuskan.
- Tekisi mieli diskata teidät molemmat kaahaamisen takia!
- Et kai sä sellasta tekisi, Repe kysyi pelästyneenä, ja minäkin säikähdin.
- Anteeksi, älä diskaa meitä, pyysin. Anu katsoi vähän aikaa toisesta toiseen, mutta huokaisi sitten.
- Muistakaa vastedes, ettei teillä ole mitään oikeutta pistää hevosia tekemään tuommoista. Varsinkaan muiden hevosia kuin omianne. Jäähdytelkää nyt ne.

Ulpukin tuli radalle ravailemaan ja Anu palasi Liisan luo tutkailemaan pöytäkirjaa, vaikka miten vaikeaa oli laittaa kolme ratsukkoa paremmuusjärjestykseen, sitä en voinut ymmärtää. Sitten he kutsuivat meidät palkintojenjakoon.
- Olisi pitänyt laittaa tähän luokkaan tyyliarvostelu, silloin Ulpu olisi voittanut, ilmoitti Anu suureen ääneen. – Siispä Ulpu saa tyylipalkinnon!
Hän kiinnitti Dishyn otsapantaan oranssin ruusukkeen ja kääntyi sitten Repen ja minun puoleen.
- Tekin riiviöt menitte kumma kyllä virheettömästi, mutta Miilalla oli parempi aika.
- Jihaa! kiljaisin niin, että Tusse astahti hermostuen sivulle ja suljin suuni todella äkkiä, sillä Anu näytti siltä kuin olisi halunnut käskeä minut alas. Näytin kuitenkin Repelle kieltä, kun Anu käänsi minulle selkänsä kiinnittääkseen Katin suitsiin sinisen ruusukkeen.
- Ulpu vetää kunniakierroksen, rauhallista laukkaa oikealle.

Alistuen käänsin Tussen Dishyn perään ja kiersimme kentän harjoituslaukassa.
- Muistakaa laittaa linimenttiä niiden jalkoihin, sanoi Liisa vielä, kun pysähdyimme portille käveltyämme vielä vähän aikaa kunniakierroksen jälkeen. Ensimmäisen luokan ratsastajat, ja monet toisenkin, olivat jo ehtineet hoitaa ratsunsa pois ja alkoivat korjata pois esteitä.
- Oliko sun ihan pakko kaahata sillä tavalla? kysyi äiti, joka ilmestyi rinnalleni kävelemään.
- Mun piti voittaa, puolustauduin.
- No, sä voitit, mutta te olisitte voinu kaatua.
- Äh, älä viitti. Missä Jessi on?
- Hoitamassa poniaan Artsin kanssa.
- Sä voisit kai mennä auttamaan sitä, ehdotin, sillä mielessäni pyöri, että miten Repe saisi tarjoiltua minulle palkintoni jos äiti häärisi ympärillä ja sitten meidän pitäisi lähteä.
- Tarviikohan se apua.
- Voi, tarvii! Se poni puree kuin piru ja luuletko sä, että Artsi osaa sitä pitää kiinni? runoilin ja Ilse meni huolestuneen näköiseksi.
- Ehkä mä menen sinne sitten, hän sanoi ja taputti Tussea kaulalle.

Minä näytin oikean suunnan ja jatkoin itse matkaa alatalliin, missä Repe tuli jo vastaan raahaten Katin satulaa ja suitsia.
- Kuka oli paras, kuka? ilkuin.
- Sinä, hän sanoi nöyrästi. Hän oli kyllä aika söpö ja tirskahdin voitonriemuisesti ohittaessani hänet. Kun olin saanut Tusselta kamat pois, toi Repe jo linimenttipulloa.
- Kiitos, sanoin yllättyneenä. Olisi ollut normaalimpaa, jos hän olisi piilottanut sen niin, että olisin saanut etsiä sitä ympäri tallia. Hieroin sinistä mönjää kaikkiin Tussen sukkajalkoihin ja irvistelin, kun käteni alkoi tuntua paleltuneelta.
- No nyt, Repe sanoi, kun neljäskin jalka oli hoidettu ja nousin seisomaan. Hän tarttui minua poskista ja pussasi. Tai se oli kai sitten kuitenkin paremminkin suudelma. Ainakin se tuntui paremmalta kuin Maurin kanssa. Vaimikäsenniminyt olikaan.
- Onnea voitosta, Repe sanoi sitten kohteliaasti.
- Onnea itsellesi, sanoin ja panin käteni hänen kaulansa ympärille. Suutelimme uudestaan ja se alkoi jo sujua aika hyvin. Nenätkin lakkasivat häiritsemästä. Sitten kuului anteeksipyytävä rykäisy ja päästin irti. Artsi ja äiti seisoivat Repen takana ja kun poika vilkaisi ja huomasi heidät hän katosi Katin karsinaan nopeammin kuin voinokare pannulla.

- Jessus, sanoi äiti ja minä katsoin häntä pelästyneenä. Mitä ihmettä hän sanoisi?
- Sun tyttäresi alottaa aikasin, Artsi huomautti.
- Mä olen nyt vähän yllättynyt, äiti sanoi, mutta huokaisi sitten. – Ei, en mä ole. Onhan se jo iso tyttö. Mä olen yllättynyt, ettei se ole ennen jäänyt kiinni.
- En mä ole ikinä! aloitin nopeasti, mutta sitten muistin, että Repekin oli läsnä, joskin näkymättömissä. En halunnut hänen kuvittelevan, että olin ihan nynnerö. – Mun pitää viedä Tusse laitumelle, sanoin ja iskin linimenttipullon Ilsen käsiin.

Kun palasin sieltä, Ilse ja Artsi olivat avanneet auton takaluukun ja istuivat siellä.
- Mene hakemaan tavarasi, Jessi sanoi ettet sä ole vielä pakannutkaan, äiti sanoi. Minä nyökkäsin vain. Missä välissä sitä muka olisi ehtinyt pakata kun piti puunata kisaratsu? Kuulin heidän nauravan, kun menin ohi ja mietin, nauroivatko he minulle vai omia juttujaan. En tiennyt. kumpi olisi ollut parempi vaihtoehto, tai pahempi. Tietysti olisi kivempaa, jos he ottaisivat Repen ja minun pussailun huumorilla eivätkä miettisi parhaillaan kotoapoistumiskieltoja, mutta oli toisaalta aika kivaa sekin, että heillä oli kivaa keskenään, vaikka se olikin aika outoa. Ei kenenkään kavereiden vanhemmat sillä tavalla kihertäneet keskenään kuin mihin nuo pystyivät.

- Mitä sä teit? Jessi kysyi, kun marssin meidän huoneeseemme. Taru ja Veera tulivat jo ovella vastaan kasseineen ja sanoivat, että he menisivät ulos, pois jaloista, ja että hyvästelisimme sitten.
- Miten niin? kysyin Jessiltä ja puhahdin sitten. Ikään kuin meillä olisi ennenkään mitään salaisuuksia ollut. – Ne sai mut kiinni pussailemasta Repen kanssa, tunnustin.
- Älä! Jessi kiljaisi. – Miksi te pussailitte?
- Me lyötiin vetoa siitä, kumpi voittaa, ja… äh, se oli kivaa, sanoin sitten vain ja aloin paiskoa vaatteitani kassiini. Sillä konstein ne kaikki eivät mitenkään mahtuneet sinne, tai siis en saanut jäämään tilaa saappaille ja kypärälle. Ne olivat siis edelleen ylläni kun lähdimme ulos. Portailla halasimme Tarua ja Veeraa, osoitteet ja puhelinnumerot olimme vaihtaneet jo aikaisemmin, sitten jouduin palaamaan ja hakemaan tennarini ovensuusta. Ruusukin tuli siihen sopivasti niin, että saatoimme vilkuttaa hänelle.
- Hei hei, kiitos leiristä! Jessi huusi kohteliaasti ja sitten lähdimme kotiin.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   25.1.15 01:36:26

Tiedättekö muuten, mikä tässä on vähän spookya. Miila-nimi tietty löytyi Anni Swanin kirjasta, mutta mulla oli myöskin joskus alle 10-vuotiaana Miila-niminen koulukaveri. Sukunimi oli sen verran harvinainen, että kun fb:ssä törmäsin samaan sukunimeen, kysyin, onko tää (Lauri-niminen) tyyppi samaa sukua. Sisarukset ovat...

Lähettäjä: ella 
Päivämäärä:   25.1.15 15:19:20

hui, onkohan se maailma vaan niin pieni :D mua häiritsee mikä miilan sukunimi tässä on ja mikä jessin? mua on sitten niin härinnyt tää asia :D
sullahan menee nää ihan ristiin, kun tulee kuitenkin miila ja lauri, aika huimaa...!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   25.1.15 18:15:55

Nummela ja Kamke, vanhempiensa mukaan.
-------------------
4. luku – Miilan kesälomapäiviä

Kotona ei tosiaankaan ollut ketään, ei yhtäkään vierasta lasta, ja se oli vaihteeksi aika ihanaa. Ei meillä aina ollut sellaisia, lapsia siis, mutta suurimman osan aikaa kuitenkin. Jessistä ja minusta se oli aina ollut enemmän hauskaa kuin ikävää, mutta sen jälkeen, kun Henri oli tullut ensimmäisen kerran toukokuussa, olimme alkaneet tarkistaa kantaamme. Siihen asti meillä oli ollut kivoja lapsia, vetäytyviä lapsia, selvästi sairaita lapsia, joita Jessi hoivasi sydämensä halusta, mutta Hene ei ollut lapsi. Hän toi minulle mieleen sen pervon ukon puistossa, josta Jessin ystävän Jinnan äiti oli meitä naama kurtulla varoittanut.

Nyt Hene oli kuitenkin poissa ja me nautimme perhe-elämästä pari viikkoa, kunnes Jessin piti lähteä äitinsä luokse. Hän joutui käymään siellä tasaiseen tahtiin kerran kuussa tai niillä main, mutta näin kesällä hän meni pidemmäksi aikaa, aikoen palata vasta parin viikon päästä. Minulle tuli aika tylsää. Olihan noita kavereita, mutta ei niillä voinut asua, ja oli yksinäistä, kun ei ollut ketään, kenen kanssa rupatella illalla ennen nukahtamista.
- Eikö me voitaisi tehdä jotain kivaa? marisin. – Mennä jonnekin?
- Ei me voida lähteä mihinkään reissuun ilman Jessiä, äiti sanoi järkähtämättä.
- No jessus, mulla on tylsää! Miksen mä voi mennä Nitan luo?
- Juuei, äiti sanoi edes miettimättä.
- Mi-iksi? marisin. Nita oli kummitätini ja hän asui Italiassa. Aina, vuosikaudet, oli ollut puhetta, että joskus menisin hänen luokseen ja mikä muka olisi ollut parempi hetki kuin nyt, kun olin kuolemaisillani tylsyyteen?

Ilse kuitenkin nosti kätensä tiskialtaasta, kuivasi ne, ja laittoi ne poskilleni. Ne tuntuivat ihan niin pehmeiltä kuin mainoksessa luvattiinkin, ja kuumilta.
- Lapsikulta, jos sä olet tullut pusuikään niin mä en todellakaan päästä sua italialaisten miesten piiritettäväksi, hän sanoi. Minä taisin hiukkasen punastua, vaikka tuskin niin pahasti kuin Mauri. Äiti ei ollut kuitenkaan ennen tätä sanallakaan viitannut siihen, mitä he Artsin kanssa olivat nähneet ja jotenkin olin olettanut heidän jo unohtaneen. Ilmeisesti vaan eivät olleet.
- Pusuikä! Mikä semmonen muka edes on! tuhahdin kuitenkin. Sitten aloin miettiä.
- Jos mä en olisi pussaillut Repen kanssa niin olisinko mä saanut mennä? kysyin kauhistuneena, kun hänen tarkoituksensa alkoi avautua minulle. Onneksi äiti hymyili ja pudisti päätään.
- Et just nyt, Nitalla on kiireitä, ja kun sillä alkaa loma, se tulee Suomeen.
- Mitä kiireempää sillä voi olla kuin kummityttönsä huvittaminen, möksähdin.
- Työkiireitä.

Tyydyin siihen vähäksi aikaa ja istuin pöydän ääreen syömään vähän herneitä, mutta sitten levottomuus valtasi minut uudelleen.
- Miksi Jessin pitää aina mennä sen äidille? Mulla on tylsää.
- Koska se nyt kuitenkin on sen äiti.
- No miksen mä sitten mene koskaan mun isälle? Tää ei oo tasapuolista.
- Sun isäsi ei ole sopivaa seuraa lapselle, sanoi äiti sen näköisenä, ettei se rohkaissut kysymään enempää. Kysyin kuitenkin.
- Miten niin ei? Onko se joku rikollinen?

Ajattelin jo, ettei äiti vastaisi ollenkaan, mutta lopulta hän naurahti.
- Ei nyt kai sentään. Ei ainakaan mun tietääkseni.
- Enkö mä voisi soittaa sille?
- Et. Mulla ei ole aavistustakaan mistä sen löytäisi ja onko sillä puhelinta. Jos sä meinaat kuolla tylsyyteen niin mene vaarille pariksi päiväksi.
- Ääh, sanoin. Se se vasta tylsää olisikin. Toisaalta he aina hemmottelivat minua häpeämättömästi, antoivat rahaa ja muuta. – Tai no. Ehkä mä voisin käydä siellä kahvilla, mutta en mä mene sinne olemaan.

- Mutta ethän sä juo kahvia.
- Etkö sä luule, että mun olisi aika opetella?
- No soita niille ja kysy, sopiiko, niin mä voin viedä sut.
- Ei kun mä menen bussilla, sanoin innostuen vähän.
- Osaisitko sä muka? Sun pitäisi vaihtaa keskustassa metroon ja sitten vielä Itäkeskuksessa bussiin.
- Etkö sä luule, että mun olisi aika opetella? kysyin uudestaan ja menin soittamaan.

Siitä tuli merkittävä matka. Ei siksi, että mitään olisi tapahtunut, paremminkin juuri sen takia. Minä, Miila, matkustin ihan omin neuvoin toiselle puolen naapurikaupunkia. Yksin. Ehkei jonkun, tai monenkaan, mielestä ollut mitään ihmeellistä siinä, että sitä osasi nousta bussiin, etsiä metroaseman ja sitten vielä toisen bussin, mutta minulle se oli uutta. Me kuljimme lähes aina autolla joka paikkaan, mitä nyt muutaman kerran olin käynyt kavereiden kanssa bussilla keskustassa tai Tapiolassa. Mutta yksin en todellakaan ollut tehnyt sellaista matkaa koskaan aikaisemmin ja olin iloinen, ettei äiti ollut ruvennut hössöttämään ja kieltämään lähtemistäni. Minä tiesin osaavani ja halusin vain todistaa sen.

Isovanhemmat olivat ikionnellisia nähdessään minut, varmaankin osaksi sen takia, että hekin olivat pelänneet minun eksyvän matkalla tai jäävän bussin alle tai jotain.
- Miksen olisi osannut? kysyin vain kevyesti kuitatakseni heidän ihmettelynsä ja annoin mummin kantaa eteeni lettuja ja hilloa ja kermavaahtoa.
- Mikset, niin, mummi huokaisi ja sanoi minun taas kasvaneen. Se oli totta. Venyin pituutta kuin kesäköynnös, mutta oli minulla vielä kiinniotettavaakin, jos aioin äidin mittaiseksi, niin kuin todennäköisesti kävisi.

Rupattelin aikani heidän kanssaan, söin ja kerroin ratsastusleiristä, mutta sitten halusin taas seikkailemaan ja päätin lähteä takaisin kotiin. Vaari ehdotti kyllä, että voisi viedä minut autolla, mutten suostunut. Nenä pystyssä marssin bussipysäkille ja tein saman matkan toiseen suuntaan tottuneesti kuin maailmannainen, tai mitä nyt vähän aikaa pyörin Rautatientorilla etsien oikeaa ilmansuuntaa, kun olin tullut metroasemalta ja Asematunnelista ulos jostain ihan oudosta ovesta.
- Menikö hyvin? kysyi äiti kuin koulupäivän jälkeen, kun palasin kotiin.
- Tietysti.

Jessi ei jaksanut viipyä äidillään koko kahta viikkoa vaan tuli kotiin omin päin jo aikaisemmin ja yllätti meidät kaikki ilmestyessään yhtenä iltana kasseineen.
- Miten sä siinä olet? Artsi ihmetteli.
- Mä karkasin, Jessi tunnusti.
- Mutta miksi ihmeessä?
- Koska ne perhanan ipanat meinasi tehdä mut hulluksi. Mä en enää mene sinne noin pitkäksi aikaa. Mun hermo ei kestä!
Jessi näytti hirveän hassulta puhuessaan tuohtuneena hermoistaan, hän, maailman pitkäpinnaisin.
- Karkasitko sä muka tosiaan? Ilse kysyi.
- Joo, mä jätin vaan lapun, kun ne lähti puistoon.
- Sun täytyy soittaa ja ilmottaa olevasi hengissä ja turvassa, Artsi sanoi päättäväisesti ja huokaisten Jessi totteli.

Sitten oma rauha katosi ihan yhtä äkkiarvaamatta kuin yleensäkin. Lotta tuli yhtenä perjantai-iltana soittamaan ovikelloa. Hän oli ollut meillä monta kertaa ennenkin, mutta aikaisemmin hän ei ollut tullut omin päin vaan Ilse tai Artsi oli käynyt hakemassa hänet, tai sitten joku oli tuonut. Lotta oli kiva, meitä vähän nuorempi tyttö ja minun puolestani hän olisi voinut asua meillä vaikka kokonaan, mutta aina hän vaan palasi äitinsä luokse.
- Jaha, sanoi Ilse vain, kun minä olin käynyt avaamassa oven ja saattelin Lotan sisään ja Artsi lähti sanaa sanomatta kellariin laittamaan saunan päälle. – Tietääkö kukaan, että sä olet täällä?
Lotta pudisti päätään.
- Onko sulla nälkä? oli Ilsen seuraava kysymys ja siihen tyttö nyökkäsi. – Miila, anna lapselle ruokaa. Mä käyn soittamassa, hän jatkoi sitten ja lähti yläkertaan, työhuoneeseen.

Jessi ja minä veimme Lotan keittiöön ja iskimme mikroon mitä oli jäänyt tähteeksi omasta illallisestamme.
- Mitä nyt tapahtui? Jessi kysyi istuen pöydän ääreen Lottaa vastapäätä. Hän näytti uteliaalta, mutta myötätuntoiselta.
- Äidillä on uus mies, Lotta sanoi lyhyesti ja haki itselleen lasin ja kaatoi siihen maitoa. – Se sanoi hakkaavansa mut tohjoksi, jos mä en ole siivonnut siihen mennessä kun ne tulee kotiin kapakasta.
- Ja sä tulit tänne yksin koko matkan? Jessi kysyi kunnioittavasti.
- Joo, Lotta sanoi ja alkoi pistellä ruokaa, jonka nostin hänen eteensä. – Onneksi mä en ostanut karkkia kaikilla mun rahoilla. Muuten mä olisin joutunut kerjäämään ihmisiltä bussirahat.
- Mistä sä oot saanu rahaa? kysyin minä uteliaana. Lotan perheen tapaisissa perheissä ei juuri jaeltu viikkorahoja.
- Vein pulloja kauppaan.

Lotta keskittyi syömiseen ja Jessi ja minä vaihdoimme nopean katseen. Tyttö löyhkäsi tupakansavulle ja muullekin epämääräiselle, kuten aina tullessaan, ja hänen vaatteensa olivat ryppyiset ja nuhjuiset, mutta hänessä oli aina jotain tiukkaa. Jotkut lapset vain itkivät ikäväänsä, tai eivät puhuneet meille mitään, ainakaan alkuun, mutta Lotta oli kuin olisi tehnyt jotain ihan tavallista päättäessään tulla taas meille.
- Menkääs te tytöt vähäksi aikaa niin mä juttelen vähän Lotan kanssa, sanoi Ilse palatessaan yläkerrasta.
- Mennään ylös, Jessi sanoi ja tiesin, että hän halusi mennä katsomaan, oliko se huone, missä Lotta yleensä nukkui, kunnossa. Jessi oli joskus äidillisempi kuin Ilse.
Kaikki oli kunnossa ylimääräisessä makuuhuoneessa, sängyissäkin oli lakanat, ja eikä aikaakaan kun Lottakin tuli ylös.

- Artsi sanoi, että sauna on kohta valmis, tuutteko te mun kanssa? hän kysyi.
- Tullaan, sanoi Jessi ja auttoi Lottaa etsimään itselleen pyjaman. Hän valitsi minun vanhani, valkoisen, jossa oli nallekuvioita ja sitten hyppelimme alakertaan ja sieltä edelleen kellariin.
- Täällä on joku rakennustyömaa, Lotta totesi hyväntuulisena haistaessaan sahanpurun ja maalin hajun.
- Iskä tekee varastosta ylimääräistä makuuhuonetta, Jessi selitti ja sytytti valot pieneen huoneeseen, jonka ohi olimme menossa. Hän oli maalaillut siellä pari viime päivää, seinät olivat synkeän siniset ja katto ja lattia violettia.
- Aika villiä, Lotta totesi.
- Henri valitsi värit, paljastin. Minusta oli pahaenteistä, että Artsi oli suostunut siihen, ihan kuin poika olisi muuttamassa meille kokonaan, mutta Ilse oli ollut sitä mieltä, että meillä voisi olla ihan hyvin yksi huone poikien makuun, kun yläkerrassa oli vaaleaa ja vähän hempeätäkin. Tosin en ymmärtänyt, miten pojat muka voisivat olla niin oma rotunsa, että haluaisivat järjestään asua huoneessa, joka muistutti pimeää luolaa. Täytyi kai olla aika synkkä tyyppi, että viihtyisi täällä.

Lotalla oli purppuranpunainen mustelma selässä, mutta Jessi ja minä tiesimme sen verran, ettemme kommentoineet sitä. Ehkä hän ei itse edes tiennyt sen olemassaolosta. En osaa sanoa, missä vaiheessa olimme lakanneet järkyttymästä siitä, että jotkut lapset saivat selkäänsä, vai olimmeko ikinä sitä ihmetelleet. Ehkä sen oli joskus pienenä vain hyväksynyt samanlaisena faktana kuin että talvella oli kylmä ja kesällä kuuma, sen että meillä ei lyöty eikä edes huudettu ja jossain toisessa perheessä niin tehtiin.
- Mm, Lotta sanoi ja haisteli shampoo- ja saippuapulloja valitakseen ihanimmat tuoksut. Häntä ei tuntunut vaivaavan se, että hänet patistettiin aina ensimmäiseksi pesulle, kun hän tuli meille, päinvastoin, hän taisi oikein odottaa sitä ja osasi heittää vaatteensa suoraan pesukoneeseen. Sinne Ilse ne joka tapauksessa pistäisi heti, kun ehtisi.

Saunottuamme tarpeeksi kiipesimme takaisin yläkertaan ja söimme iltapalaksi korvapuusteja kaakaon kanssa ja Lotta veteli niitäkin kuin ei olisikaan juuri syönyt kokonaista ateriaa. Sitten hän nukahti sohvalle ja me annoimme hänen nukkua, kunnes lähdimme itsekin sänkyyn. Silloin Artsi otti hänet syliin ja kantoi yläkertaan, eikä Lotta herännyt missään vaiheessa.

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   25.1.15 18:56:50

Mun tulee aina jotenkin kovin surullinen olo, kun tulee näitä hoivalapsipätkiä, joissa on kaltoin kohdeltuja lapsia. Se on kuitenkin niin arkipäivää monissa perheissä, että ihan pahalta tuntuu. Täytyykin tota pikkumurusta käydä heti halaamassa ja pusuttamassa, kertoen, että se on äidille maailman tärkein <3

Lähettäjä: Viivi 
Päivämäärä:   25.1.15 20:40:49

Onko nää nyt mitä kun noille tulee jotain kaltoinkohdeltuja lapsia käymään? Tai siis miksi niille tulee?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   26.1.15 18:07:50

Ne on sijaisperheenä.
-------------------------------
5. luku – Miila menee kouluun

Lotta viipyi sillä erää vain viikonlopun ylitse, ja sitten saimme taas sitä omaa perheenkeskistä rauhaa. Koulujen alku lähestyi ja meidän piti saada yhtä ja toista uutta. Oli tavallaan minun syyni, että jouduimme ostoksille, sillä sääreni olivat venyneet ainakin viisi senttiä kesän aikana ja kun vähän kiskoin lyhyimpiä farkkujani kainaloihin ja menin esittämään niitä Ilselle ja Artsille, nämä purskahtivat nauruun.
- Se on kuin flamingo, tai haikara, Artsi nauroi ja katsahdin häntä vähän loukkaantuneena. Kai lasten oli tarkoitus kasvaa?
- Mä en voi mennä tämmösillä housuilla kouluun, en varsinkaan yläasteelle, mut murhataan, sanoin.
- Se on varmaan ihan totta, äiti huokaisi. – Eikö niissä ole lahkeissa yhtään varaa laskea?
- Ei, sanoin päättäväisesti. En totisesti aikonut myöskään esiintyä housuissa, joiden lahkeidenreunasta näkyi, että niitä oli pidennetty.

Jessi ei ollut venynyt yhtä radikaalisti, mutta tietysti hänenkin piti saada uusia vaatteita jos minäkin kerran sain, ja hänen paras ystävänsä Jinna parin talon päästä tuli myös mukaan. Jinnan nimi oli oikeasti Minna, mutta he olivat ekaluokalla olleet niin paita ja peppu, että hän oli päättänyt omia Jessin nimestä alkukirjaimen, jotta he olisivat enemmän samanlaisia, ja nimi oli jäänyt. Jinnan äiti kävi saattamassa hänet meille sinä aamuna, kun meidän oli tarkoitus lähteä kaupunkiin ja kuulin hänen kysyvän Ilseltä ovella, joko me olimme saaneet kirjeen.
- Minkä kirjeen? kysyi Ilse, niin että minun ei tarvinnut kysyä ja paljastaa olevani kuulemassa eteisen naulakon alla, missä olin istunut lukemassa.
- Tonttien lunastamisesta. Sen uuden tien rakennuksesta. Nyt se alkaa.
- Me ei olla haettu postia vielä, Ilse sanoi ja käveli muutaman askeleen postilaatikolle. Hän ei kuulostanut juurikaan järkyttyneeltä, mutta minä kyllä säikähdin. Ei ollut mikään uutinen, että me joutuisimme muuttamaan uuden tien alta, sen me olimme tienneet aina, mutta epämääräinen tulevaisuus oli eri asia kuin tieto siitä, että nyt se tosiaan tapahtuisi. Juoksin Jessin ja Jinnan perään takapihalle.

Jinna oli juuri kertomassa Jessille samaa uutista. He istuivat ison pihapöytämme päällä ja minä menin siihen kolmanneksi.
- Me joudutaan myymään meidän talo ja muuttamaan, Jinna valitti.
- Niin mekin, huomautin, vaikkei meillä mitään myytävää ollutkaan. Meidän talon ja pihan oli kaupunki lunastanut jo aikapäiviä sitten, eikä se koskaan ollut meidän oma ollutkaan vaan vuokralla.
- Koska? Jessi kysyi.
- Ens kevääseen mennessä. Mihin me sitten mennään?
- No hö, te ostatte tietysti uuden talon, sanoin minä.
- Mutta mihin te menette?
- Niinpä, sanoi Jessi otsa rypyillä. He pitivät toisiaan käsikynkästä ja ymmärsin, että kumpaakin vaivasi enemmän se, että he joutuisivat eri kouluihin ja kaupunginosiin kuin se, että katto menisi pään päältä.
- Hei, mennään, tytöt! tuli Ilse sanomaan ovelta, eikä hänen ilmeessään ollut mitään huolestunutta. Se sai Jessin ja Jinnankin muistamaan, että me olimme menossa kaupunkiin hurvittelemaan.

- No niin, Seppäläänkö? Ilse kysyi, kun hän oli ajanut auton Forumin parkkiin ja nousimme sieltä ihmisten ilmoille. Mutta minä tiesin paremmin. Olin sattunut kuulemaan keväällä, miten pari yläastelaista tyttöä oli pilkannut meidän luokkakaverin seppälänfarkkuja.
- Meidän on pakko mennä oikeeseen farkkukauppaan, sanoin varmasti ja Ilse kohotti oikeaa kulmakarvaansa.
- Onko?
- On. Yläasteelle ei voi mennä Seppälän farkuissa.
Jessi ja Jinna katsoivat minua vähän hämmästyneinä, mutta eivät kyseenalaistaneet sanomaani. Ei äitikään.
- Selvä. Etsitään sitten joku farkkukauppa, hän sanoi.

Ilse oli yleensä ihana shoppailija. Kun hän pääsi vauhtiin sitä mentiin ja mentiin ja mentiin. Tänään hän kuitenkin kävi vähän hitaalla ja ehdin jo miettiä, kaiversiko muuttoasia sittenkin häntäkin, mutta ei. Hän vei meidät hampurilaiselle ja selitti, ettei aikonut hommata meille kokonaista garderoobia.
- Kun te meette kouluun ja näette, että kaikilla muilla on erilaiset vaatteet niin mitäs sitten? Kaapit on täynnä uusia vääränlaisia vaatteita. Tehdään toinen retki syksymmällä.
- Entä jos me ostettiinkin vääränlaiset farkut? säikähti Jinna, mutta Jessi lohdutti häntä. Farkkukaupan myyjä oli tiennyt tarkkaan, mitä me olimme vailla.
- Ei kai me nyt vielä lähdetä kotiin? kysyin. – Mennään ostamaan kyniä ja kumeja ja kaikkea semmosta ainakin.
- Siis Tiimariin, Ilse huokaisi, muttei näyttänyt vastahakoiseltakaan. Luulen, ettei hänkään ollut vielä saanut tarpeeksi kaupoista. Ja menimme me sitten sinne Seppäläänkin lopulta ja ostimme vähän paitoja ja alushousuja ja sukkia ja semmoista.

Minä hiivin illalla portaisiin kuuntelemaan Ilsen ja Artsin juttelua, kun Jessi oli jo nukahtanut. He olivat odottaneet juuri sopivasti ennen kuin rupesivat puhumaan muutosta niin, että kuulin kaiken alusta asti.
- Maaliskuun loppuun mennessä, Artsi sanoi.
- Mutta mitä me halutaan? Ilse kysyi. – Talo? Kerrostaloasunto? Jos me halutaan tänkokonen talo omaksi, meidän pitää lähteä jonnekin kauemmas.
- Tarvitaanko me enää pihaa? Ei meillä enää ole taaperoita, jotka voi juosta auton alle. Meillä on teinejä.
- Mä ole vähän kyllästynyt ruohonleikkuuseen ja lumitöihin, Ilse myönsi. – Aika aikaa kutakin.
- Onneksi ei ole isompi kiire. Ehditään katsella ihan rauhassa, mitä on tarjolla.
- Mä haluaisin kyllä takasin Helsinkiin, Ilse sanoi pienellä äänellä. – Musta on aina tuntunut, että mä olen kylässä täällä Espoossa. Lontoossakin oli kotoisampaa.
- No sinne me sitten mennään, Artsi sanoi, kuin se olisi ollut itsestäänselvyys. Minun ei tarvinnut nähdä heitä tietääkseni, että elleivät he parhaillaan pussanneet niin ainakin he halailivat. Joskus jos oli kavereita kylässä suorastaan nolotti, kun he jaksoivat lääppiä toisiaan.

Painuin nukkumaan. Kyllä he jotain keksisivät. Helsinki tietysti tarkoittaisi sitä, että joutuisimme vaihtamaan koulua, mutta sekin ajatus oli paremminkin ehkä jännittävä kuin vastenmielinen.

Ennen koulun alkua tuli Henri takaisin. Hänen äitinsä oli joutunut sairaalaan ja hän viipyisi meillä todennäköisesti ainakin pari kuukautta. Siinä vaiheessa olimme iloisia, että Artsi oli tehnyt sen synkän huoneen alakertaan. Hene saisi ryömiä sinne kuin peikko koloonsa ja pysytellä siellä, eikä häiritsisi meidän yläkerran elämäämme. Poika itse oli tohkeissaan huoneestaan, kuin hän ei olisi koskaan ennen saanut suunnitella itselleen sellaista, ja sitten kävi ilmi, ettei hän ollutkaan. Hän ja hänen äitinsä asuivat yksiössä.

Nyt hän sitten liimaili oveensa isoja lappuja joissa luki ”Henkan huone” ja ”Pääsy kielletty” ja Ilse nauroi, että jos sinne ei muka saanut mennä, Hene saisi itse siivota sen ja hän pitäisi vain tupatarkastuksen kerran viikossa.
- No, ehkä sä saat tulla, Henri sanoi.
- Joo, mä tulen näyttämään sulle, miten siivota.
- Siivoaminen on akkojen hommaa.
- Ei tässä talossa, sanoi Ilse iloisen aseistariisuvasti.

Jessi ja minä olimme jo ihan valmiita kouluun, kun tuli se päivä. Jossain vaiheessa kesäloma vain alkoi tuntua tylsältä, ja sitä paitsi kun koulu alkaisi, alkaisivat ratsastustunnitkin taas.
- Mä en voi tulla teidän kanssa aamulla, mä menen Henen kanssa tarkistamaan, että se varmaan muistaa reitin täältä sen kouluun ja juttelemaan niiden rehtorin kanssa, Ilse pahoitteli edeltävänä iltana. Henri kävi erityiskoulua, mikä ei ollut ihme, sillä hän oli ihan toivoton minkään koulutyöhön liittyvän kanssa. Hän oli keväällä saanut kauheita ahdistuskohtauksia ja paiskellut kirjojaan niin, että kannet ja sivut lensivät, kun Artsi oli yrittänyt auttaa häntä läksyjensä kanssa.
- Sä et missään nimessä saisikaan tulla meidän kanssa, sanoi Jessi.
- Miksen? Ilse kysyi.
- No jessus sentään, ei yläasteelle saateta ihmisiä! Etkä sä saattanut viime syksynäkään!
- No mutta uusi koulu…
- Sama vanha koulu, eri ovi vaan!

En tiedä mitä Ilsen päässä oli liikkunut, jos hän oli tosissaan harkinnutkaan saattaa meitä, mutta hän lähti tosiaan Henrin kanssa.
- Hauskaa koulupäivää, Hene, toivotti Jessi kiltteydenpuuskassa.
- Älä sano Hene, mä olen Henkka, irvisti poika takaisin ja lähti kohden bussipysäkkiä.
- Syökää välipalaa kun tulette, mä tulen varmaan kolmen jälkeen, sanoi Ilse meille. Hän teki vain kuuden tunnin työpäivää silloin kun meillä oli vieraita lapsia. Me hymistelimme vastaukseksi ja kun hän lähti menemään Henrin perään, juoksin yläkerran vessaan laittamaan ripsiväriä. Ei Ilse siitä todennäköisesti mitään olisi sanonut, mutta en halunnut ottaa riskiä.
- Anna mullekin, sanoi Jessi, kun olin lopettanut, mutta hän ei ollut harjoitellut yhtä paljon kuin minä ja tuhri poskensa ja joutui lopulta pesemään kaiken pois, kun aika alkoi loppua ja meidän piti lähteä menemään.

Jinna odotti meitä portillaan paikoillaan hillitysti pomppien ja kolmestaan lähdimme kohti koulua. Yläaste ei tietystikään ollut mikään hirveä muutos noin periaatteessa, sama talo ja suunnilleen samat luokkakaveritkin, mutta kyllä se silti tuntui erilaiselta. Opettajat vaihtuisivat ja välitunnit olisimme eri pihalla ja oli odotettavissa, että kasit ja ysit höykyttäisivät meitä ainakin alkuun. Oli kuitenkin juhlavaa mennä isojen puolelle ja tyytyväisyydekseni totesin, että ainakaan me emme enää näyttäneet pikkulapsilta, jotka alapihalla kirmasivat nappiverkkareissaan ja lippalakeissaan.
- Mopoo… huusi joku iso poika, kun kävelimme kohden ovea ja tönäisi minua selkään. Ei kuitenkaan mitenkään kovaa, eikä hän kuulostanut mitenkään pahantahtoiselta vaan paremminkin siltä, että oli sanonut sen vain velvollisuudentunnosta. Käännyin ja hymyilin hänelle leveästi ja hän häkeltyi täysin. Se oli Ilsen neuvo ja osoitti taas kerran toimivuutensa.

Me pääsimme onneksi samalle luokalle, mikä ei ollut mikään ihme, sillä uusia luokkia oli vain kaksi, a ja b. Suuri osa muistakin oppilaista oli entisiä luokkakavereita, mutta Saija ja Vonne ja Ursula, joiden kanssa minä enimmäkseen olin, olivat toisella. Se oli vähän harmittavaa, muttei mitenkään ylitsepääsemätön masennuksenaihe. Katselin uteliaana muutamia ihan uusia oppilaita, jotka olivat tulleet jostain toisesta koulusta. Heitä oli kolme nynnyn näköistä poikaa ja kaksi tyttöä, joista toinen näytti kymmenvuotiaalta ja toinen puolestaan ainakin viidentoista vanhalta. Mielenkiintoista. Jäin tutkimaan jälkimmäisen vaatteita painaen mieleeni kaikki yksityiskohdat niin tarkasti, että hän taisi tuntea tuijotukseni ja katsoi minua. Hän ei ollut erityisen sievä hienoudestaan huolimatta, hänellä oli pystynenä ja tavallisenruskeat hiukset, mutta hän hymyili minulle pikaisesti ja virnistin takaisin. Ehkä meistä tulisi ystävät.

Opettajammekin oli uusi ja hän pisti kaikki nousemaan seisomaan, kun hän luki nimiä. Uuden tytön nimi oli Mirella Mäki. Se kuulosti ihanalta, ja kun tuli välitunnin aika, menin juttelemaan hänen kanssaan.
- Moi, mä olen Miila, sanoin ja hän hymyili taas, muttei sanonut mitään, mikä hämmensi minua suuresti. Oliko hän vähän tyhmä? Ei hän ainakaan mykkä voinut olla, kun oli kerran osannut opettajan kysyessä kertoa nimensä.
- Ootteko te muuttanu tänne vai mistä koulusta sä tuut? jatkoin sitten, jotta kiusallinen hiljaisuus katkeaisi.
- Me muutettiin kesällä Ylöjärveltä, hän sanoi venyttäen jotenkin hassusti sanoja. Ei voinut sanoa, että hän olisi puhunut murretta, mutta kuuli kyllä, ettei hän ollut täältäpäin. En kuitenkaan antanut sen häiritä ja välitunnin loppuun mennessä olimme jutelleet jo pitkät pätkät. Mirella oli osoittanut minulle isosiskonsa, joka oli tullut ysille ja minä olin näyttänyt hänelle Jessin ja Jinnan ja olimme sopineet, että menisimme yhdessä ruokailuun.

Olin toivonut, että se koulupäivä olisi ollut vain hymistelyä ja lukujärjestyksen jakamista, mutta ei, ruokailun jälkeen oli vielä matikkaa ja ruotsia ja aamullinen innostus koulun alkamisesta hiipui hyvin äkkiä. Tietysti ensimmäiset tunnit olivat vähän löysiä, opettajat pitivät puheita ja tutustuivat uusiin oppilaisiin, mutta kehtasivat ne jo antaa läksyjä. Pirulaiset. Mirella kuitenkin sanoi, että ellei hän olisi joutunut menemään äitinsä kanssa kaupunkiin koulun jälkeen, olisin voinut tulla heille ja se piristi vähän. Voisin mennä sinne seuraavana päivänä, nyt vain kävelin Jessin ja Jinnan kanssa kotiin. He olivat ihastuneet yhteen uusista pojista.
- Kuka se niistä on? Musta ne oli kaikki saman näkösiä, sanoin.
- No eikä ollu, Tonilla oli ihanat silmät! Jinna sanoi ihmetellen hölmöyttäni.
- Se vaalea, Jessi auttoi, mutta minusta ne olivat kaikki olleet aika vaaleitakin.

Kun tulimme kotiin, kuului kellarista kovaäänistä musiikkia ja Jessi ja minä vilkaisimme toisiamme huomattuamme, että keittiön radio oli kadonnut.
- Kuvittele, jos Hene tanssii siellä itsekseen, sanoi Jessi ja hänen suupielensä alkoivat nykiä. Minunkin oli pakko ruveta hihittämään. Hene oli isokokoinen, minuakin pidempi ja hiukan lihava. Ajatus hänestä tanssimassa oli äärimmäisen huvittava. Mutta sitten lakkasi huvittamasta, kun huomasin, että leipälaatikko ammotti tyhjyyttään. Syö tässä nyt sitten välipalaa jos joku on rohmunnut kaiken leivän.
- Otetaan näkkäriä, Jessi lohdutti.

Lähettäjä: L-R 
Päivämäärä:   27.1.15 01:42:02

Oliko tää tyttöjen leiritalli nyt se, missä Ali oli töissä, kun siellä oli Ruusu?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   27.1.15 01:44:33

Kuule, mä aloin ihmetellä ihan samaa, kun lun sen pätkän. En osaa vastata juuta enkä jaata - en vaan muista! :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   27.1.15 21:01:50

6. luku – Miila joutuu pahoille teille

Minä ystävystyin sillä viikolla Mirellan kanssa ja kävin heillä kylässä ja hän kävi meillä, ja sitten perjantaina tuli taas Lotta. Ei ollut tarkoitus, että meille sillä tavalla vaan käveltiin epävirallisesti sisään, mutta hänellä oli musta silmä eivätkä Ilse ja Artsi varmaan sen takia hennoneet sanoa mitään siitä asiasta. Tosin Lotta tiesi varmaan kuviot itsekin ja ehkä ajatteli vain oikaisevansa niitä tulemalla suoraan meille. Tai sitten hän oli pelännyt joutuvansa jonnekin muualle tai vaikkapa lastenkotiin, jos olisi soittanut nimikkosossulleen.
- Oletko sä saanut turpiin? ilkkui Hene päivällispöydässä, mutta Artsi mulkaisi häntä niin, että hän hiljeni saman tien ja alkoi tuijottaa lautastaan.
- Äiti lupasi, ettei Rane enää tule meille, mutta se tuli sittenkin, kertoi Lotta keskustelusävyyn. – Onko sauna jo lämpiämässä?
- On, Artsi huokaisi.

Me menimme taas kolmestaan sinne. Lotta oli ehkä vähän tavallista hiljaisempi, mutta se ei haitannut, sillä seuraavana päivänä meillä olisi taas syksyn ensimmäinen ratsastustunti ja Jessillä ja minulla riitti juttua siitä.
- Saanko mä tulla mukaan? Lotta kysyi.
- Mikset sä saisi. Oletko sä koskaan ratsastanut? kysyin, mutta hän pudisti päätään.
- Mä toivon, että saisin Kviksun, julisti Jessi ja heitti löylyä niin, että Lotta kyyristyi inahtaen ja minäkin aloin saada tarpeekseni. Ilmeisesti Jessi itse myös, sillä vilahdimme vikkelästi kaikki kolme pesuhuoneen puolelle.

Lotta meni ensin suihkuun ja minä hankasin sillä aikaa shampoota hiuksiini. Veden kohinasta huolimatta olin kuulevinani jotain epämääräistä, mutta vaahto valui silmiini ja minun piti pyytää Jessiä taluttamaan minut suihkun luo, että sain huuhdottua ne ja sitten vasta sain katsottua ympärilleni. Kirkaisin niin kovaa kuin jaksoin, kun näin Henen ovenraossa katselemassa meitä. Jessi ja Lotta liittyivät kuoroon kun huomasivat, mitä minä tuijotin ja kyllä kaveri häipyi siitä hyvin vikkelästi, kun ylhäältä alkoi kuulua ääniä. Artsi varmaan luuli saunan syttyneen tuleen tai jotain päätellen kiireestä, jolla askeleet lähenivät.

- Mikä täällä on hätänä? hän tiukkasi vuorostaan ovenraosta.
- Hene tirkisteli meitä! juorusin ja osoitin hänen taakseen. Artsin rypisti kulmiaan.
- Jaha. No, ei tirkistele enää. Jatkakaa, hän sanoi ja sulki oven.
- Hyi, miten ällöttävää, sanoi Jessi ja värisi kuin kylmästä. Hän meni takaisin saunaan, en tiedä lämmitelläkseenkö vai piiloon siltä varalta, että Hene palaisi, mutta Lotta ei päästänyt minua.
- Odota mua, mä en halua olla tässä yksin!
- Ei Artsi päästä sitä takasin, ei se uskalla tulla, vakuutin ja toivoin kovasti olevani oikeassa. Toiset näyttivät säikähtäneen sen verran kovasti, että minun piti olla urhea.

Henriä ei näkynyt ylhäällä, kun palasimme sinne, ja Ilse ja Artsi yrittivät näyttää siltä kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta he eivät onnistuneet. Minä ainakin näin heidän lävitseen.
- Te taisitte pelästyä vähän, Ilse arveli.
- No kai nyt, minä sanoin, mutta sitten lohdutin häntäkin urheasti: - Mutta kai pojat on vaan niin hölmöjä. Viime keväänäkin ne työnsi yhden Sakun tyttöjen pukuhuoneeseen jumppatunnin jälkeen. Vaikka kai ne sillon halus kiusata Sakua eikä meitä tyttöjä, se ainakin oli ihan paniikissa kun ei ne päästäny sitä ulos, ennen kuin opettaja tuli.
- Mitä se opettaja sanoi? Ilse kysyi kiinnostuneena.
- Että pojat on poikia. Mutta antoi se sitten Sakulle lapun kotiin, vaikka musta se oli väärin, muistelin.
- Hmm, tosta lähestymistavasta mä en antaisi ihan täysiä pinnoja, Artsi murahti.

Iltapalan kuitenkin söimme kaikki yhdessä, kuten tavallista, ja sen jälkeen Henri vilahti hyvin nopeasti takaisin luolaansa. Lottakin alkoi haukotella näyttävästi.
- Mennään mekin jo nukkumaan, hän ehdotti, vaikkei kello ollut kuin yhdeksän.
- Ei vielä, vastusteli Jessi, mutta sitten Lotta iski meille silmää.
- Mennään vaan, sanoin minä nopeasti. En osannut kuvitella, mitä Lotalla oli sydämellään, mutta halusin olla hänelle kiltti. Musta silmä ja äskeinen säikähdys ja kaikkea.

Lotta kävi omassa huoneessaan, mutta ei jäänyt sinne, poimi vain ponirepun, joka hänellä oli tällä kertaa ollut mukana tullessaan ja seurasi meitä meidän huoneeseemme. Se oli aika kiva huone, joskin yhtäkkiä katsoin ympärilleni ja totesin sen olevan aika lapsellinen. Seinillä oli hevoskuvia ja rivi Disney-tauluja ja nurkassa oleva kirjahylly pursusi paitsi kirjoja myös leluja, joista suurimmalla osalla emme olleet leikkineet enää aikoihin. Ne voisi Ilse antaa jonnekin lastenkotiin, kun me muuttaisimme, paitsi tietysti ehkä muutamaa rakkainta.
- Kattokaa, mitä mulla on, sanoi Lotta salaperäisesti ja istui minun sänkyni jalkopäähän. Hän kaivoi pinkki-violettia reppuaan ja nosti esiin pullon, joka oli puolillaan jotain kirkasta.
- Viinaa, totesi Jessi.
- Niin. Mä varastin tän Ranelta sen jälkeen kun se oli lyöny mua. Se mahtaa olla kiukkunen nyt! Lotta sanoi tyytyväisenä ja huitaisi hiuksia pois kasvoiltaan.
- Mitä sä ajattelit tehdä sillä? kysyin kiinnostuneena.
- Juoda, tietysti.
- Hullu, sanoi Jessi silmät pyöreinä. – Sä tuut humalaan ja kuolet, jos sä juot viinaa. Lasten maksa ei kestä, hän lisäsi opettavaisesti.
- Höh, olen mä ennenkin juonu, enkä kuollut, naurahti Lotta ylimielisesti. Hän avasi korkin ja maistoi näyttävästi, joskin yskäisi sitten. Sitten hän ojensi pulloa minulle. – Kokeilkaa tekin. Siitä tulee hassu olo.

Meille ei ollut koskaan jaettu alkoholivalistusta, ei sen enempää kuin mitä oli tullut väistämättä omaksuttua kun milloin kenenkin sijaislapsen kotioloja oli ihmetelty. Ilse ja Artsi joivat usein saunan jälkeen oluet tai sunnuntaiaterialla viiniä eivätkä koskaan olleet kieltäneet meitäkin maistamasta teelusikallisen vertaa, tosin siitä oli jo vuosia, kun olimme halunneet. Se oli järjettömän pahaa tavaraa. Ja siinä yhteydessä he olivat maininneet tuonkin, minkä Jessi oli äsken sanonut: että se oli lapsille vaarallisempaa kuin aikuisille. Tässä nyt kuitenkin oli lapsi, joka väitti kokeilleensa ja selvinneensä hengissä. Huljuttelin mietteissäni pulloa käsissäni ja silmäni menivät sirrilleen, kun sieltä nousevat aromit osuivat niihin.
- Älä ota, Jessi sanoi hädissään. Minä pohdin ja katsoin Lottaa, joka oli hyvinkin elävä, sitten maistoin.

Se oli vielä pahempaa kuin muistikuvani punaviinistä, mutta nielaisin vikkelästi ja jäin odottamaan jotain vaikutusta. Ehkä kuvittelin, mutta hetken päästä kaikki tuntui jotenkin kirkkaammalta.
- Maista säkin, sanoin Jessille, joka ei enää näyttänyt yhtä torjuvalta. Vähän aikaa mietittyään hän otti pullon sitten ja ehdin sanoa, että kannattaisi ottaa nenästä kiinni, ennen kuin hän maistoi.
- Hyvä idea, sanoi Lottakin ottaessaan lisää ja tarttui myös kahdella sormella nenästään.
- Ei musta tunnu miltään, Jessi sanoi pettyneenä.
- Sä otit niin vähän, kyllä sun pitää ainakin kolme-neljä kertaa maistaa, Lotta valisti.
Se oli totta. Sen jälkeen alkoi tosiaan pää tuntua hassun kevyeltä.
- Täähän on kivaa, sanoin hämmästyneenä. Se ei enää edes maistunut yhtä pahalta.
- Nyt kun olis vielä tupakkaa, toivoi Lotta hartaasti.
- Eikö Ranella ollut? Jessi kysyi.
- Ei kun se käärii sätkiä.
- Mä voin mennä pihistämään keittiöstä Ilsen tupakoita, lupasin saadessani nerokkaan idean. Hän poltti tosi harvoin, ehkä kerran kuussa, mutta keittiön hyllyllä oli yleensä aski. Kun nousin ylös, minua alkoi kuitenkin huimata ja romahdin takaisin istualleni.
- Sä olet kännissä, sanoi Jessi ja alkoi kikattaa. Minuakin alkoi naurattaa, ja Lottaa. Istuimme ja nauroimme katketaksemme.
- Ehkä mä en menekään, ulvoin. Jos kerran olin kännissä niin Ilse ja Artsi huomaisivat.
- Kokeillaan sitä joku toinen kerta, Lotta sanoi päättäväisesti ja sitten joimme vähän lisää ja nauroimme yhä kovemmin.

Siinä metelissä oli mahdoton kuulla ääniä oven ulkopuolelta, niinpä Ilse pääsi yllättämään meidät.
- Mä luulin, että te rupesitte nukkumaan, hän sanoi moittivasti ja me katsoimme pelästyneinä ovelle. Hänen siniset silmänsä levisivät, kun hän näki pullon, josta Jessi oli juuri aikonut ottaa hörpyn. – Sanokaa, ettei toi oo sitä miltä näyttää.
Meidän ilmeistämme taisi kuitenkin näkyä, että oli. Ilse astui pari askelta peremmälle ja otti pullon, joka oli jo melkein tyhjä.
- Ette kai te ole tätä kokonaan juoneet?
- Ei siinä ollut kuin ehkä puolet, sanoin minä, sillä hänen katseensa tuntui porautuvan lävitseni.
- Ja mistä tää on kotoisin?
Se ei ollut tarkoituksellista, mutta tulin vilkaisseeksi Lottaa niin nopeasti, että olisin yhtä hyvin voinut juoruta sanallisesti.
- Mä pidän tämän. Ja te menette nyt sänkyihinne joka ainoa. Puhutaan huomenna.

Ilsen ääni oli sellainen, että Lotta lähti saman tien kohti omaa huonettaan. Hän kompastui kynnykseen, mutta kumma kyllä hänen kaatumisensa ei ollutkaan ollenkaan hauskaa, vaikka äsken kaikki oli ollut hauskaa.
- Ilse? kuului Jessin vähän värisevä ääni.
- No?
- Ei kai me kuolla nyt? Siskoparka oli tainnut äkkiä muistaa, mitä itse oli ensimmäiseksi varoitukseksi sanonut.
- Eihän tää varmasti ollut täysi?
- Ei, vakuutimme yhteen ääneen.
- Ette te sitten varmaan kuole.

Varmaan. Olipa hän lohduttava! Minäkin pelästyin ja Jessi taisi alkaa itkeä, ainakin hän niiskaisi.
- Ette te tähän kuole, mutta melkein mä toivon, että teillä olisi huomenna pää kipeä, Ilse huokaisi. – Hyvää yötä.
- Hyvää yötä, me toivotimme. Huone tuntui pyörivän, kun laskin pääni tyynylle, mutta onneksi se meni pian ohi.
- Miila?
Ynähdin vastaukseksi.
- Mitä sä luulet, että ne huomenna sanoo?
- En mä tiedä.

He sanoivat ihan riittävästi, mutta hyvin kilttiin sävyyn. Että he eivät halunneet meidän pilaavan terveyttämme. Etteivät he voineet sallia alaikäisten juomista koska se oli vastoin lakia. Että jos Lotta toistamiseen toisi mukanaan alkoholia, heidän olisi pakko järjestää niin, että hän saisi jonkin toisen tukiperheen meidän sijaan. Siinä vaiheessa Lotta alkoi itkeä.
- En mä tarkottanu mitään pahaa, mä ajattelin, että kun Jessi ja Miila on niin kivoja niin mä tarjoaisin niillekin.
- Alkoholimyrkytys kiitokseksi siitä, että ne on ollu sulle kilttejä? kysyi Artsi ankarasti.
- Ei kun! Lotta kauhistui. - Kun siitä tulee niin hassu olo! Että nekin sais kokeilla!
- Hassu olo? sanoi Ilse ja näin hänen puraisevan huultaan.
- No silleen, ihan kun ois ollu jossain karusellissa. Ja naurattaa.
- Naurattaa niin kuin Ranea naurattaa, kun se on juonut? Ilse kysyi vakavoituen ja Lotta pisti pikkusormen suuhunsa alkaen miettiväisenä pureskella sen kynttä.
- Ei… hän sanoi hitaasti.

Me lupasimme sitten kaikki jättää alkoholinkäytön harjoittelun myöhempään ajankohtaan, huomattavasti myöhempään. Okei, ei me nyt ehkä ihan niin sinisilmäisiä oltu kuin mitä annettiin Ilsen ja Artsin uskoa, paitsi ehkä Lotta. Kyllä minä ainakin olin arvannut, että viinasta tulee humalaan ja humala on pahasta, mutta enpä ollut uskonut meidän jäävän kiinni. Lotta oli saattanut ihan oikeasti vain haluta ilahduttaa meitä. Tunsin hiukan omantunnontuskia. Ne katosivat kuitenkin kun kiukustuin Henelle, joka pilkkasi meitä.
- Vauvat, nössöt, ei osaa edes kännejä vetää jäämättä kiinni!
- Turpa kiinni, Hönö! huusin hänelle.
- Mä olen Henkka, eikö se sáatana mene perille? hän karjui takaisin.
- Vítun iso vauva, vaipat vaan puuttuu sun läskiperseestä, kiljuin, mutta siinä kohden Ilse tuli ja nappasi minua käsivarresta.
- Sanakin vielä tohon sävyyn ja sä et pääse tallille, hän ilmoitti, joten hiljenin heti.

Artsi ja Henkka jäivät pelaamaan pleikkaa, kun me naisväki lähdimme ratsastustunnille. Tunneille, siis. Ilse ratsasti tietenkin eri tunnilla, aikuisten ryhmässä. Minä olisin halunnut jo siirtyä hevosiin myös, mutta vaikka pituuteni olisi riittänyt, ikä ei. Meidän tallilla oli syvä juopa neljäntoista vuoden kypsässä iässä.
- Äiti! sanoin yhtäkkiä kauhuissani autossa. Hän katsoi minua terävästi, sillä yleensä kutsuin häntä nimeltä, kuten Jessikin, ja kun puhuin äidistä, oli jokin hullusti.
- Mikä hätänä?
- Jos me muutetaan niin missä me käydään ratsastamassa? älähdin.
- Kyllä me joku paikka löydetään, älä sä siitä huolehdi, hän sanoi.

Meidän tunti oli ensin ja Jessi ja minä juoksimme ilmoitustaululle lukemaan tuntilistoja.
- Marmelata? Jessi luki. – Täällä on joku uus poni! Ja sullakin! CC!
- Häh, sanoin, mutta niin listassa tosiaan sanottiin, CC. Olipa mielenkiintoinen hevosennimi.
- Mars talliin katsomaan sitten, sanoi Ilse ja sinne me menimme. CC osoittautui olevan oikealta nimeltään Cold Caress ja se oli mitä sievin kimo tamma. Olin sulaa nähdessäni sen, niin kaunis se oli, ja uljaan näköinen. Sen hoitaja oli kuitenkin sitä jo satuloimassa, joten jatkoin matkaa muiden kanssa etsimään Jessin ponia. Sekin löytyi, suloinen vaaleanruskea eläin, jolla oli pitkä valkoinen harja. Jessi vilkaisi minua ja tiesin, mitä hän ajatteli: samaa kuin minäkin. Miten onnekkaita olimmekaan, kun saimme molemmat mennä ihan uusilla poneilla. Jinna, joka myös oli mukana, mitäpä he Jessin kanssa tekisivät erikseen, jos vain saattoivat asiaan vaikuttaa, oli sentään saanut vanhan tutun, Väenö-nimisen piensuomenhevosen, joka oli varma ja vakaa kuin kupillinen viiliä.

Meidän ryhmä oli muuttunut aika lailla. Vielä keväällä tunnilla oli ollut kolme isoa tyttöä, jotka nyt loistivat poissaolollaan. Joko he olivat lakanneet ratsastamasta tai todennäköisemmin siirtyneet hevosryhmiin. Tunsin kateuden piston kun ymmärsin sen seikan, mutta sitten totesin ilokseni, että me olimme nyt Jessin kanssa porukan seniorit. Haa, se tuntui makealta. Katselin arvooni kuuluvalla tuimuudella uusia tuntilaisia ja yritin arvioida, olisiko heistä kauheasti haittaa. Olisi maailman tylsintä, jos joutuisimme heidän takiaan ottamaan takapakkia, kun me sentään keväällä jo olimme saaneet harjoitella kaikenlaista kivaa. Kuten aika ison radan hyppäämistä estetunnilla.
- Nyt vähän palautellaan mieliin, miten ratsastetaan ja jos hyvin käy niin parin viikon päästä päästään jo sänkkäreille! ilmoitti opettajamme Teija iloisesti. Ulvaisin riemusta. Olin ihan unohtanut sänkkärit! Ihana, ihana syksy!

Uudet ponit osoittautuivat vireämmiksi kuin vanhat ja parkkiintuneet, ihan niin kuin olin toivonutkin. CC suorastaan kuumeni ja nautin suunnattomasti siitä, että saatoin vähän niin kuin vahingossa antaa sen viedä minua, kun pääsimme laukkaamaan asti. Kääntelin vain pois hitaampien takapuolista ja ympyröille.
- Eikö se pysy sulla käsissä? kysyi Teija ankarasti, kun olin vähällä ratsastaa hänen päältään. Hups.
- Pysyy se, sanoin ja seisautin sen todistaakseni.
- Yritä sitten saada se näyttämäänkin siltä, tai pitää harkita sen siirtämistä hevostunneille.

Sitä en halunnut, enkä ollut tullut ajatelleeksi niin pitkälle hurjastellessani. Jatkoin hallitummin. Jessin poni sen sijaan taisi oikeasti olla vähän vaikea. En uskonut hänen huvikseen törmäilevän sen kanssa. Hänelle Teija ei kuitenkaan vihjaillut mitään, ehkä johtuen siitä, että Marmelata oli aika pikkuinen. Ei sitä olisi voinut aikuisten tunneille laittaakaan. Yksi uusista tuntilaisista sitten otti ja tipahti ja siihen Teija lopetti meidän laukkaharjoituksemme siltä erää. Tyttö itki surkeasti ja väitti, että hänen kätensä oli poikki. Saattoi ollakin, ei hän ainakaan enää mennyt selkään.
- Aloitellaan loppuravit, Teija huokaisi, kun lapsen äiti otti hänet huostaansa ja ponin hoitaja tuli hakemaan sen.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   28.1.15 18:36:11

7. luku – Miila ja Mirella

Mirellan isosisko Monna oli ihan huipputyyppi. Ei huippumukava, ei sillä tavoin, vaan ihan päinvastoin. Hän oli pistänyt koko koulun kerralla polvilleen olemalla sekä kaunis että cool. Hänellä oli kaikista makeimmat vaatteet ja vahvin meikki ja puolet ysiluokan tytöistä alkoi jäljitellä hänen pukeutumistaan ja kampaustaan alle viikossa ja moni alkoi puhuakin hänen tapaansa, hiukan venyttäen. Hän pukeutui ainoastaan mustaan, paitsi että laukku, jossa hän kantoi koulukirjojaan, oli kirkkaanpunainen Marimekon laukku. Turha kai sanoa, että kolmasosa tyttöoppilaiden koulurepuista vaihtui niinikään hyvin pian olkalaukuksi. Niin minunkin, onneksi Ilsellä oli vaatekaapin ylähyllyllä juuri oikeanlainen laukku, jota hän ei ollut käyttänyt vuosiin, muttei ollut raaskinut heittää poiskaan.

Tietenkin Mirella sai osansa isosiskonsa maineesta ja muutamia sivusäteitä siitä sain sitten minäkin osakseni. Olinhan Mirellan paras kaveri ja kävin heillä usein. Siitä oli se hyöty, ettei minua mopotettu oikeastaan ollenkaan ja minä puolestani pystyin vaikuttamaan siihen, ettei Jessiä ja Jinnaakaan pahemmin. Eipä sillä, ei sitä touhua muutenkaan kovin kauan kestänyt. Opettajat tekivät siitä lopun ”virallisen mopopäivän” jälkeen, jolloin he itse pitivät silmällä, ettei mitään oikeasti ikävää tehty. Kiusaaminen jäi oikeastaan siihen, paitsi nyt niitä muutamia onnettomia, jotka aina sattuivat olemaan jonkin porukan silmätikkuina.

Mutta Monna. Jos hän oli huonolla tuulella, kun olimme Mirellan kanssa heillä, hän saattoi olla kammottavan ilkeä. Joskus hän pisti Mirellan itkemään asti huomautuksillaan tämän ulkonäöstä ja älynlahjoista. Toisaalta, hyvällä tuulella ollessaan hän oli kauhean kiva. Minusta hän sai uskollisen ihailijan sen jälkeen, kun hän tyhjensi kaapistaan pari muovikassillista vanhoja vaatteitaan minulle.
- Miksei mulle? ulvoi Mirella.
- Koska ne ei mahdu sulle, läski! sanoi Monna ilkeästi, vaikka se ei pitänyt paikkaansa. Mirella oli isokokoinen, mutta ei hän läski ollut. Minä pelkäsin vähän, ettei äiti antaisi minun pitää Monnan vaatteita koulussa, mutta ei hän sanonut muuta, kuin että ne saivat ihoni näyttämään kellertävältä. Se melkein sai minut jättämään mustat sikseen, mutta houkutus olla Monnan kaltainen oli liian suuri. Sitä paitsi, pähkäilin, minähän olin ihan ruskea kesän jäljiltä. Miten siis muka voisin yhtäkkiä näyttää keltaiselta?

Mirella kävi myös mielellään meillä. Ensin luulin syyksi sitä, että meillä ei ollut Monnaa pompottamassa häntä, Hene vaan, mutta sitten ymmärsin, ettei Hene hänestä ollut yhtä ällöttävä kuin meistä. Eikä hän Mirellalle usein ollutkaan, vaikka kiusasi Jessiä ja minua edelleen aina tilaisuuden tullen. Jessi ja minä saimme siitä hyvän aseen: kun poika häijyili meille, me vain hymisimme ”uu, Mirellaa…” ja Hene katosi luolaansa alta aikayksikön. Hän punastui naurettavan helposti, vaaleaihoinen kun oli ja silloin me Jessin kanssa lisäsimme vettä myllyyn huutamalla ”ketsuppi”, sillä hän näytti ketsuppipullolta lähes valkoisine hiuksineen, jotka olivat kuin korkki.

Tietystikin tätä tapahtui vain silloin, kun Ilse ja Artsi eivät olleet kuulemassa.

Ratsastamisesta ja poneista Mirella ei välittänyt vähääkään, vaikka kysyin, haluaisiko hän lähteä meidän mukanamme tallille jonain lauantaina.
- Ne haisee, puree ja potkii. Tule sä mieluummin mun kanssa kaupungille.
- En mä voi jättää mun ratsastustuntia väliin, sanoin niin kauhistuneena, ettei hän enää toistamiseen edes ehdottanut. Ei, ennen kuin tuli ensimmäisen kouludiskon aika. Ysiluokkalaiset perinteisesti järjestivät niitä kerran kuussa kerätäkseen viimeisiä leirikoulurahoja ja ensimmäisen he saivat organisoitua yllättävän nopeasti, vain reilut kolme viikkoa koulujen alun jälkeen.
- Mun on pakko saada jotain uutta sinne, tuu mun kanssa kaupungille, Mirella vonkui.
- No mä en kyllä jätä sen takia tuntia väliin, me mennään sänkkäreille laukkaamaan, tuhahdin.
- Mutta yksin on tylsä mennä ostoksille!
- Mä voin tulla sun kanssa perjantaina koulun jälkeen, tarjouduin. Lauantaina kaupat olisivat kuitenkin jo kiinni siinä vaiheessa, kun ehtisin tallilta kotiin.

Ilse antoi minulle vähän rahaa ja lähdin niitä hassaamaan perjantaina, mutta omituista kyllä, en ostanut mitään seuraavan päivän diskoa varten. Minulla oli mielin määrin Monnan antamia vaatteita ja niissä oli sellaisia, joita ei vaan voinut koulussa pitää, mutta diskossa kyllä. Sormeni syyhysivät päästä pukeutumaan niihin. Mirella osti uudet farkut ja uuden puseron ja aika lailla meikkejä ja niihin minäkin kyllä sorruin. Minulla oli ripsiväriä, mutta Mirella tutustutti minut peitevoiteiden ja –puikkojen ja puuterin maailmaan. Onneksi olimme Stockalla ja paikalle osui asiantunteva myyjä. Hän sanoi oikopäätä, että se, mitä Mirella hankasi poskeeni, oli ihan väärän väristä.
- Mutta toi ei näy ollenkaan, valitti Mirella, kun myyjä siveli poskeeni jotain ihan eriväristä.
- Sen ei ole tarkotuskaan näkyä, myyjä valisti.
- Mutta mun siskollakin on aina ihan valkosta! Ja mä haluan olla ruskettuneen näköinen!
- Todennäkösesti se sitten näyttää kuolleelta. Ja sä näytät paistuneelta, myyjä sanoi ja ojensi Mirellalle peilin, ja nyt kirkkaissa valoissa minäkin näin. Tyttö oli kuin parsanvarren päähän isketty lihapulla. Ei sitä ollut päivänvalossa niin selvästi huomannut. Mirella itsekin näytti järkyttyneeltä.

Me ostimme mitä meille myytiin ja palasimme kotiin Espooseen. Sovimme, että Mirella tulisi meille seuraavana päivänä puoli kahden aikoihin.

Äiti oli oikein tyytyväinen ostoksiini, vaikka vähän epävarmana niitä esittelin. Toisaalta, jos hänellä ei ollut mitään sanomista ripsiväriin niin miksi olisi ollut puuteriin?
- Mä olin melkein valmistautunut kestämään sen, että sä haluat seuraavaksi ruveta pakkeloimaan itsesi jollain ruskean muurilaastin näkösellä, mutta luojan kiitos et kai, hän sanoi.
- Se myyjä sanoi, etten mä tarvii juuri mitään, sanoin.
- No siinä se oli ihan oikeassa.
- Mäkin haluan, sanoi Jessi sormeillen purkkejani ja Ilse lupasi lähteä hänen kanssaan meikkiostoksille seuraavalla viikolla.

Sitten kävimme sänkkäritunnilla ja voi luoja, että se oli hauskaa. Teija vei meidät pellolle, joka rajoittui toisesta päästään metsään, ja kun olimme ensin laukanneet hillittyä ympyrää, hän antoi meidän mennä koko pellon pituudelta ja kovaa! Tuuli ja pieni sade vihmoivat kasvoja, mutta ei sillä ollut väliä, vauhdin hurma sai haluamaan huutaa ja nauraa, ja kun hiljensimme metsän laitaan, jotta Teija saisi tarkistettua kaikkien olevan vielä mukana, edessäni ratsastava Jessi kääntyi satulassa ja sanoi:
- Tää on varmaan parasta maailmassa. Mä ostan isona hevosen!

Sitten laukkasimme vielä vähän, mutta lopulta yksi tytöistä kellahti sitten satulasta ja alkoi marista, ettei uskalla enää, joten Teija lähti johdattamaan meitä takaisin tallille. Minua suututti. Jospa meillä olisikin omat ponit, voisimme ratsastaa koska ja miten paljon haluaisimme!
- Ei me osteta poneja, te kasvatte niistä ulos alta aikayksikön, sanoi Ilse varmasti, kun esitin vienosti suunnitelmani omasta ponista kotimatkalla. Hänen tätiryhmänsä ei ollut lähtenyt hurjastelemaan pelloille vaan he olivat ratsastaneet kiltisti kentällä ja harjoitelleet pohkeenväistöjä.
- No ostetaan hevosia, ehdotin.
- Ei nyt. Meidän pitää ensin ostaa koti.
Hän ei kuitenkaan kuulostanut niin torjuvalta kuin olisi voinut, mikä oli hyvä merkki. Sitä paitsi oli joka tapauksessa aika ruveta miettimään diskoa.

Jinna ja Mirella tulivat meille iltapäivällä, jotta voisimme yhdessä meikata ja valmistautua. Mirella oli pyytänyt minua heillekin, mutta kun Monna kuulemma meni muiden ysiluokkalaisten kanssa jo päivällä koululle koristelemaan jumppasalia, olin houkutellut hänet mieluummin meille. Jos Monna olisi ollut kotona, olisin mielelläni vakoillut hänen laittautumistaan, mutta näin ollen meillä olisi hauskempaa. Ja olikin, siihen asti kun olimme valmiita ja menimme alas näyttäytymään. Jessi ja Jinna olivat farkuissa mutta Mirellalla ja minulla oli hameet, minulla Monnan vanha, melko lyhyt ja tietysti musta.
- Sä olet ihan kuin äitisi nuorena, haikara, sanoi Artsi minulle ja vilkaisi pitkiä koipiani, joita peitti mustat sukkahousut.
- Pojat tulee mukaan, ilmoitti Ilse meille, Einokin oli tullut meille viikonlopuksi.
- Yyh, sanoi Jessi pettyneenä.
- No miksi vain tytöillä sais olla hauskaa? Saahan sinne tulla muutkin kuin teidänkoululaiset.
Se oli totta, ei diskon osallistujia ollut mitenkään rajattu. Päinvastoin, mitä enemmän väkeä sitä enemmän rahaa ysien leirikouluun. En kuitenkaan pitänyt ajatuksesta mennä sinne pojat kintereillä. Joku voisi vielä vaikka luulla heitä meidän poikakavereiksi ja se olisi ollut noloa. Olisivat edes olleet hyvännäköisiä, mutta Hene oli vain typerä, kovaääninen kaappi ja Eino hiljainen, pieni ja laiha. Etenkin yhdessä he olivat aika naurettava näky.

Meidän oli kuitenkin vain annettava heidän maleksia perässämme, kun kävelimme koululle. Siellä sitten voisimme hukata heidät ja olla kuin emme tuntisikaan koko tyyppejä. Minua jännitti mukavasti mennä sinne. Me olimme käyneet diskossa kerran keväälläkin, mutta silloin olimme olleet vielä ala-astelaisia, ihan penskoja. Jessi ja minä olimme tuhlanneet kaikki rahamme karkkiin ja limuun ja sitten loikkineet sokerihumalassa tanssilattialla kavereiden kanssa kuin apinalauma. Ylempiluokkalaiset olivat katsoneet meitä säälivästi ja nauraneet. Oli ihan eri asia mennä sinne yläastelaisina, etenkin kun kiitos ratsastusleirin Repen ja Maurin sitä alkoi ihmisellä olla jo jonkinlainen kuva siitä, mitä virkaa pojilla oli.

Ei kuitenkaan noilla, jotka laahustivat takanamme. Henri arvosteli suureen ääneen takapuoliamme, mihin Eino ei sentään sanonut mitään. En minäkään. En tiennyt mitä olisin voinut tehdä, paitsi ehkä lyödä Heneä, mutta ei sekään tuntunut oikein järkevältä, kun kaveri oli paljon minua isompi. Ainakaan en aikonut ruveta riitelemään kadulla, se olisi ollut noloa. Onneksi onnistuimme eksyttämään heidät heti, kun olimme ostaneet parin euron hintaiset liput kahdelta söpöltä ysiluokkalaiselta pojalta ja saaneet leimat kämmenselkiimme. Livahdimme vain hämärään juhlasaliin eikä poikia näkynyt enää.

Levyjä soitti ilmeisesti jonkun isoveli, ainakin hän oli liian vanha ollakseen meidän koulussa, ja hyviä levyjä hänellä olikin. Koko koulu tuntui olevan siellä ja enemmänkin. Yksi kärsivän näköinen opettaja seisoi juhlasalin ovensuussa, jonkunhan oli pakko olla avainten haltija ja viran puolesta vahtimassa, ettei kukaan saisi päähänsä polttaa koulua. Muut aikuiset olivat sitten ysiluokkalaisten vanhempia, samassa ominaisuudessa hekin. Jessi ja Jinna katselivat ympärilleen ja ilmoittivat sitten menevänsä ostamaan limsaa, mutta me Mirellan kanssa aloimme tanssia.

Se oli huumaavaa. Musiikki tuntui menevän läpi koko kehon ja vievän mukanaan ja meitä katsottiin ja me aloimme keksiä yhä hienompia koreografioita. Monna purjehti ohitsemme hovinsa kanssa ja nyökkäsi minulle tuskin huomattava hymynkare suupielessään ja sekin oli upeaa. Tietenkään hän ei näin julkisesti voinut piitata seiskaluokkalaisista, joten nyökkäyskin oli iso asia. Oman luokan poikia meni ohi ja moikkasi näkyvämmin ja sitten pari kahdeksasluokkalaista poikaa tuli seisomaan ihan viereen ja katsomaan meitä. Olin kuin en olisi ollut huomaavinani heitä ja tanssin vaan, vaikka heidän katseensa tuntuivat polttavan.
- Mennään tupakalle, ehdotti Mirella lopulta, kun olimme hytkyneet ainakin puoli tuntia.
- Minne? kysyin ällistyneenä.
- No pihalle.
- Onko sulla?
Hän nyökkäsi ja taputti pientä laukkuaan.

Päätin mennä, vaikken aikonutkaan ruveta tupakoimaan ja jos joskus aikoisin, en kokeilisi tällaisessa paikassa vaan jossain ihan rauhassa. Koulun tupakkapaikka oli kulman takaisessa metsikössä, joskaan sitä ei virallisesti tietenkään ollut olemassa, ja ihan niin kuin olin arvannutkin, siellä oli ihmisiä. Muutamia kaseja ja Monna kavereineen. Jotkut pojat, jotka eivät olleet meidän koulusta, polttelivat huolettomina pääoven edessä, mutta he eivät tietenkään tienneet tästä paikasta, eikä heillä ollut mitään pelättävää, vaikka se läsnä oleva opettaja olisi nähnytkin heidät.
- Mitä sä teet? kysyi Monna kiinnostuneen näköisenä Mirellalta, kun me tulimme paikalle.
- Onko sulla tulta? kysyi Mirella ja otti laukustaan yksinäisen, vähän ryppyisen tupakan. Monnalla oli ja Mirella pisti savukkeen suuhunsa ja sytytti sen. Minä katsoin kiinnostuneena, miten hänen kävisi. Hän tosin väitti polttaneensa ennenkin, mutta jokin hänen silmissään oli pannut minut epäilemään sen todenperäisyyttä. Mutta ei hän ainakaan saanut mitään yskänpuuskaa niin että ehkä se sittenkin oli ollut totta.
- Sun vuoro, Mirella sanoi vedettyään ehkä neljä henkosta ja ojensi tupakkaa minulle, mutta puistin päätäni.
- En mä halua, polta sä vaan.
Mirella kohotteli kulmakarvojaan, mutta ei ruvennut tyrkyttämään vaan poltti itse loppuun asti. Sitten hän tarttui minua raskaasti olkapäästä.
- Huh, rupespa huippaamaan.

Meinasin huolestua, mutta se taisi mennä ohi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, ainakin sisään päästyämme Mirella oli taas ihan normaali.
- Käydäänkö ostamassa juotavaa? ehdotin, mutta hän tarttui minua kädestä ja lähti suoraan kohden salia.
- Myöhemmin, siellä soitetaan hitaita!
Seisahduimme ovensuuhun odottamaan, että joku huomaisi tilaisuutensa tulleen meidän muodossamme. Väki näytti äkkiä vähentyneen puolella, mutta se johtui siitä, että suurin osa oli vetäytynyt seinien vierelle, pois lattialta. Monet juttelivat kiihkeästi kavereidensa kanssa, kuin heidän olisi juuri sillä hetkellä pitänyt saada selvittää jokin juttu pois päiväjärjestyksestä, eivätkä he olisikaan seisoskelleet siinä vain sen takia, ettei kukaan halunnut tanssia heidän kanssaan. Sivusilmällä näin meidänluokkalaisen Arin lähestyvän meitä ja käännyin katsomaan toiseen suuntaan. Hän oli lähes ainoita meidän luokalla, jonka kanssa minä olisin suostunut tanssimaan, koska hän oli niitä harvoja, jotka olivat minua pidempiä, mutta en siltikään suostuisi. Hän oli niin tylsä ja tavallinen ja ujo. Minä, Monnan pikkusiskon paras kaveri, en alentuisi sellaiseen. Onneksi samalla kun käännyin, havaitsin seisovani silmäkkäin yhden kahdeksasluokkalaisen kanssa. En tiennyt hänen nimeään, mutta hän oli aika söpö.

- Tule tanssimaan, hän sanoi ja nyökkäsin. Mirella näkyi lähtevän hänen kaverinsa kanssa.
Siitä lähtien ilta oli vielä hauskempi. Minä tanssin tanssimistani koko illan, niin nopeat kuin hitaatkin, aina tuntui olevan joku kysymässä kun hitaat alkoivat. Minulle valkeni, että pojat taisivat pitää minusta. Minä ainakin pidin heistä. En tietenkään kaikista, mutta monista. Harmitti vietävästi, kun kello tuli kymmenen ja saliin sytytettiin valot ja musiikki loppui. Olisin voinut jatkaa vaikka aamuun asti. Poika, jonka kanssa olin tanssinut viimeisen hitaan, räpytteli silmiään kirkkaudessa ja näytti yhtäkkiä vastaheränneeltä pöllöltä. Irrotin nopeasti käteni hänen kaulastaan.
- Tuutko sä meidän kanssa hengailemaan? hän kysyi.
- Ai nytkö?
- Niin, me mennään kai leikkipuistoon.
Harkitsin hetken, mutta pöllömielikuva oli niin voimakas, että minun oli pakko kieltäytyä.
- Ei, mä lähden mun siskon kanssa, sanoin ja aloin vilkuilla ympärilleni nähdäkseni Jessin jossain. Mirella huitoi minulle hyvästiksi ovelta, hän oli selvästi lähdössä ja piti kädestä rinnakkaisluokan Samia. Vilkutin takaisin ja samalla astuin taktiset askeleet oven suuntaan niin, että sain karistettua tanssipartnerini kannoiltani.

Jessi ja Jinna löytyivät ihan juhlasalin oven ulkopuolelta. He olivat jääneet odottamaan minua ja tartuin kumpaakin hyväntuulisena käsikynkästä.
- Vähänkö oli kivaa! Mä en malta odottaa seuraavaa diskoa, julistin.
- Oletko sä nähnyt Henriä ja Einoa? Jessi kysyi.
- En, sanoin. Olin unohtanut heidät kokonaan. – Eikä me ruveta niitä etsimään. Jos ei ne osaa kotiin niin sitä parempi.
Jinna tirskahti, mutta ei Jessikään näyttänyt halukkaalta tuhlaamaan aikaa heidän hakemiseensa vaan lähdimme kotia kohden. Jinnan talon kohdalle päästyämme oli kaikki jo puitu läpi, kuka oli tanssinut kenenkin kanssa ja keiden oli nähty pussaavan, joten saatoimme toivottaa hyvää yötä ja jatkaa lyhyen loppumatkan.

Pojat olivat ehtineet jo kotiin päätellen siitä, että ruokapöydässä oli tuplasti enemmän astioita kuin mitä Ilse ja Artsi itselleen tarvitsivat. He söivät iltapalaksi jonkinnäköistä piirakkaa, joka tuoksui taivaalliselta.
- Teillä oli kuulemma kivaa, sanoi Ilse.
- Miten niin kuulemma? kysyi Jessi ja otti meillekin lautaset.
- Pojat kerto. Miila kuulemma tanssi ainakin kahdeksan eri pojan kanssa, sitten ne oli menny laskuissa sekaisin.
Minusta ajatus siitä, että Hene oli kytännyt minua koko illan ja laskenut tanssejani oli hiukan puistattava. Missä nurkassa muka kun en ollut huomannut häntä.
- Mä ihmettelen suuresti, että se on osannut laskea kahdeksaan, sanoin purevasti. – Tai ehkei se osannut, oli niitä oikeesti ainakin kymmenen.
- Se tanssi kaiken maailman kahdeksas- ja yhdeksäsluokkalaisten kanssa, juorusi Jessi.
- Entäs sinä? Artsi kysyi tökäten häntä hellästi kylkiluihin.
- Tonin kanssa, juorusin minä vuorostani.
- Ai tilanne on niin kuin kymmenen yksi?
- Mun kymmenen on ihan eri asia kuin Toni, Jessi on ihastunut siihen, paljastin ja tämä punastui kevyesti, muttei sanonut mitään.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   29.1.15 18:40:28

8. luku – Miilan syyskuu

Maanantaina koulussa kävi ilmi, että olin jonkinlainen julkkis. Tietenkin seiskaluokkalaisetkin saivat tanssia hitaita, suurin osa ei vaan rohjennut, mutta se, että olin pääosin tanssinut ylempiluokkalaisten kanssa, sai toiset supattamaan. Ensin se tuntui vähän epämukavalta, mutta kun muutamat ylempiluokkalaiset pojat tulivat välitunnilla juttelemaan Mirellalle ja minulle, aloin nauttia tilanteesta. Jostain syystä me olimme onnistuneet tekemään hentoisen sillan sen kuilun ylitse, joka oli meidän mopojen ja vanhempien välillä.

Muutenkin minusta tuntui kuin olisin aikuistunut pari vuotta sinä yhtenä iltana. Huomasin koko ajan miettiväni, koska ysit järjestäisivät seuraavan diskon, ja mitä laittaisin sinne päälle. Aloimme Mirellan kanssa käydä iltaisin kävelyllä ja useimmiten päädyimme leksulle, jota jotkut kasiluokkalaiset pitivät tukikohtanaan, tai urheilukentälle, jossa oli lähes aina porukkaa. Paljon muuta meilläpäin ei ollutkaan.
- Meillä oli sentään Ylöjärvelläkin nuta, Mirella marisi. – Tää on korvempaa kuin se.
- Nuta? kysyin ymmälläni.
- Nuorisotalo.
- Jaa, sanoin nolona. Sellaista ei tosiaan ollut edes pyöräilymatkan päässä. Eikä paljon muutakaan, seutu alkoi autioitua tulevan tiehankkeen takia. Siinä uudemmassa kerrostalolähiössä, missä Mirella parin kilometrin päässä asui, oli sentään kauppoja, meillä oli vain autiotaloja tai sitten niissä ainakin pakattiin jo.

Meillä ei kuitenkaan vielä. Ilseä ja Artsia ei näyttänyt kauheasti huolettavan, että talomme seisoisi pystyssä enää puolisen vuotta. Kyllä he sunnuntai-aamuisin lukivat Hesarin asuntosivuja tuntikausia, mutta ei muuttamisesta sen enempää puhuttu. Jessi ja minä emme hoputtaneet, sillä meillä ei sinänsä ollut mitään kiirettä keikauttaa elämäämme ylösalaisin ja erota Jinnasta ja Mirellasta, eivätkä vierailevat lapset tainneet tietää koko ongelmasta mitään. Paitsi Lotta, mutta hänellä meni vaihteeksi kotona paremmin, eikä hän ollut karkaillut meille. Muita meillä ei nyt ollutkaan, paitsi Henri, joka ei tuntunut lähtevän kulumallakaan.
- Etkö sä koskaan käy katsomassa sun äitiä sairaalassa? kysyi Jessi häneltä yhtenä iltana ja pojan silmät leimahtivat, kuin hän olisi kuullut jonkin epätavallisen pahan loukkauksen.
- Miks kävisin?
- No onhan se sentään sun äiti. Miksi se muuten on sairaalassa?
- Ei kuulu sulle!
Ja Henri häipyi alakertaan niin että koko talo tuntui tärisevän.

- Miksi se noin hermostui, sehän oli ihan viaton kysymys, kysyi hämmästynyt Jessi Ilseltä.
- Taitaa olla parempi, ettette kysele Henriltä sen äidistä, se on mielisairaalassa, Ilse sanoi rauhallisesti ja lisäsi: - Ja ettehän ainakaan siitä asiasta ala kiusata sitä. Sillä on vaikeuksia ihan tarpeeksi ilmankin.
- Eihän me koskaan kiusata niitä, tuhahdin. Se pitikin hyvin pitkälle paikkansa, joskin Henelle olisin mielelläni joskus antanut edes lähes samalla mitalla takaisin. Hän oli kouludiskon jälkeen tullut kahta kamalammaksi minulle, hän haukkui minua jakorasiaksi ja pahemmaksikin. Ei tietenkään Ilsen ja Artsin kuullen, eikä Jessinkään, mutta jos osuimme jonnekin kahden voin olla varma siitä, että sain kuulla huorittelua. Se oli ärsyttävää, ehdottomasti, mutta ei se nyt sitten kauhean paljon pahempaa ollut kuin monet muut hänen tekemisensä, joten en viitsinyt muuta kuin katsella häntä alentuvasti. Siitä hän vasta hurjistuikin, joten oli se sikälikin hyvä asennoitumistapa.
- Mitä sä mulkoilet mua tolla tavalla? Luuletko sä olevas jotain? Akoista ei ole kuin pumpattavaks ja siivoamaan ja tyhmistä blondeista ei varsinkaan! hän karjui kerrankin.

Mirella ja minä aloimme miettiä poikaystäväjuttuja. Monna oli hankkinut poikaystävän. Teemu ei ollut meidän koulusta, mutta hän asui Mirellan ja Monnan lähellä ja oli ollut diskossa kyllä. Hän oli erittäin kunnioitustaherättävän näköinen tyyppi, vähäpuheinen ja komean jämeräleukainen ja hänellä oli kylmänharmaat silmät. Minä en voinut ymmärtää, miten Monna uskalsi seurustella hänen kanssaan. Itse olin kerran tervehtinyt häntä, kun olimme osuneet samaan aikaan eteiseen Mirellan luona, mutta jäätävä tuijotus hiusteni yli oli pistänyt minut kerralla omalle paikalleni. En ollut mitään, en kuulunut, todennäköisesti en edes näkynyt.
- Kyllä mä sen huolisin, sanoi Mirella.
- Mä en, enhän mä uskaltaisi sanoa sille mitään, puuskahdin.
- Mutta ajattele jos se pussais sua!
Minun oli pakko myöntää, että se olisi todennäköisesti kivaa, mutta siltikin toivoin mieluummin poikaystävää, jonka katse ei jähmettäisi minua kuin käärmeen hiirtä.

Me emme kuitenkaan oikein päässeet etenemään siinä asiassa. Ensinnäkin emme olleet vakavasti ihastuneita kehenkään, tai jos olimme, kohde vaihtui nopeammin kuin syystuulen suunta. Toiseksi me olimme romantikkoja. Ihailun kohteen piti tulla ja valloittaa ja minkäs teit, ellei hän ymmärtänyt tehdä niin? Olisi ollut epänaisellista mennä itse ehdottelemaan, ja sitä paitsi olisi ollut kamalan noloa saada pakit, pahimmassa tapauksessa vielä pilkallisen naurun säestyksellä. Ja millaisen maineen siitä olisi saanut! Kolmanneksi minä tulin ajatelleeksi, että jos sitä muka olisi jonkun kanssa vakkaristi, ei kai voisi seuraavassa diskossa tanssia kaikkien niiden kanssa, jotka kysyivät ja se olisi ollut varsin tylsää.

Tuli ensimmäinen koeviikko ja silloin kostautui se, että olimme Mirellan kanssa kuluttaneet kaiket illat ulkona etsien unelmien poikaystäviä. Sain matikasta yksiselitteisen nelosen, eivätkä biologia ja historia menneet paljon paremmin.
- Mulla ei ole matikkapäätä, puolustauduin, kun Ilse kysyi, mitä oikein ajattelin tuodessani semmoisia numeroita näytille.
- Mä tiedän sen, enkä mä oletakaan sun saavan siitä kymppejä, mutta jotain muuta kuin hylätyn sentään. Ja noi lukuaineet, älä väitä, että sun lukutaitosikin on kadonnut jonnekin. Tommosia numeroita ei saa jos on viitsinyt edes kerran tai pari lukea koealueen. Silkkaa laiskuutta!
Äiti ei yleensä ikinä saarnannut minulle, niinpä tämä osui kuin grillivarras suoraan omatuntoon. Oikeassa hän sitä paitsi oli. Kyllä meidän oli ollut tarkoitus Mirellan kanssa lukea yhtenä sateisena iltana, mutta sitten olimme innostuneet kokeilemaan uusia meikkaustapoja ja ilta olikin mennyt siinä.
- Englannista mä sain ysin, vingahdin.
- Et sä pelkällä englannilla selviä koulusta ulos.

- Haukkuiko se sut? kysyi Jessi ihmeissään, kun pää painuksissa raahauduin meidän huoneeseen.
- Aika lähellä se oli haukkumista, myönsin.
- Mikähän sitä vaivaa?
- Tyhmä blondi! kuului jostain takaani ja kun käännähdin kannoillani näin Henrin tulevan siitä huoneesta, missä Eino yleensä asui ja missä hän oli itsekin asunut, ennen kuin Artsi oli saanut kellarikopperon valmiiksi. Hänellä oli käsissään läjä Aku Ankan taskukirjoja.
- Mitä sä täällä ylhäällä teet, painu takasin maan alle, sinne sä kuulut, äsähdin ja vedin oven kiinni. Heittäydyin sängylleni ja totesin, että Jessillä oli menossa jokin suureellisempi operaatio. Hän keräsi pehmolelujaan isoon mustaan säkkiin.

- Joko sä rupesit muuttamaan? kysyin ja päätin unohtaa kokeet toistaiseksi.
- Ne menee hakemaan jonkun uuden lapsen huomenna, Ilse saa viedä nää sinne mennessään, Jessi selitti.
- Minkä uuden?
- Lastenkodista lomalle viikonlopuksi.
- Tyttö, poika?
- Tyttö.
- Eikö sua koskaan kyllästytä noi lapset? puuskahdin. Olin ruvennut miettimään sitä asiaa aika lailla viime aikoina. Pienempänä oli ollut kivaa, kun kotona oli lähes aina leikkikavereita, mutta Henrin myötä olin melkein alkanut toivoa, että Ilse ja Artsi lakkaisivat leikkimästä laupiaita samarialaisia. Minulla oli epämukava olo kotona, enkä sen yhden kerran jälkeen ollut käynyt saunassa kertaakaan rauhallisin mielin, vilkuilematta aina väliä, ettei ovea ollut työnnetty raolleen. Sitä paitsi nyt olimme jo niin isoja, että huomasimme, miten huonovointisia he olivat. Eino esimerkiksi oli arka, suorastaan säikky, eikä uskaltanut puhua juuri mitään. Hene nyt oli yksinkertaisesti inhottava. Lotta oli mukava ja normaali noin tyyppinä, jos saattoi pitää normaalina sitä, että hän oli lähes aina mustelmilla ja hänestä se taisi olla ihan asiaankuuluva juttu.
- Mitä ne tekisi jos ei meitä olisi? Jessi kysyi armeliaan näköisenä.
- No kai sijaisperheitä on muitakin.
- Niistä on kova pula, niitä haetaan koko ajan Hesarissa, Jessi virkkoi. Minä en lukenut Hesarista kuin sarjakuvat, joten en osannut kommentoida.

Uusi tyttö oli nimeltään Olivia ja hän oli kehitysvammainen. Hänen ei tarvinnut avata edes suutaan, jotta se paljastui, sen näki. Meillä oli ollut down-lapsia ennenkin.
- Moi, sanoi Jessi hänelle ja halasi häntä jo eteisessä. Hänestä downit olivat hellyttäviä, ja olivathan he tavallaan, mutta en minä sentään heitä halunnut lemmikkeinä pitää. Olivia kuitenkin hymyili leveästi ja halasi takaisin. Hän oli lyhyt, mutta pyöreä ja hänen ikäänsä oli vaikea arvioida, hän olisi voinut olla yhtä hyvin 25- kuin 15-vuotias. Epäilemättä kuitenkin lähempänä jälkimmäistä, jos hän kerran asui lastenkodissa.
- Mikä víttu toi on? kysyi Henri, joka kömpi kellarista esiin epäilemättä yhtä uteliaana kuin mekin. Artsi nappasi häntä olkapäästä kiinni ja talutti keittiöön, sulkien oven heidän perässään.
- Mennään me katsomaan sun huonetta, sanoi Ilse Olivialle ja me menimme koko joukkio yläkertaan.

Oli jo sinä iltana selvää, että se oli Olivian ensimmäinen ja viimeinen vierailu meillä, ainakin kunnes pääsisimme Henristä eroon. Hän ei Artsin puhuttelun jälkeen enää sanonut mitään halveeraavaa, mutta vilkuili ilkeästi Oliviaa ja tuhahteli halveksivasti kaikelle, mitä hän sanoi. Ja hän sanoi paljon kun pääsi vauhtiin. Onneksi hän oli kauhean iltauninen ja halusi nukkumaan jo yhdeksältä.
- Otetaanko me se mukaan tallille huomenna? kysyin, kun Ilse tuli alakertaan käytyään saattelemassa hänet sänkyyn.
- Ei, se pelkää hevosia, enkä mä halua pistää teitä pitämään sille seuraa kun mä ratsastan, Ilse sanoi.
- Kyllä mä voisin, Jessi sanoi.
- Jos sun pitää hoitaa ponisi pois tunnin jälkeen? Se ei varmaan uskalla tulla talliin sisään. Se saa jäädä tänne Artsin ja Henrin kanssa.
- Okei.

Olivia näyttikin ihan tyytyväiseltä siihen, että sai jäädä Artsin seuraksi. He alkoivat kuoria perunoita ja porkkanoita ja Olivian hitaasta, huolellisesta näpertelystä päätellen he ehkä saisivat sopan tulelle jo siihen mennessä, kun me tulisimme tallilta. Henristä ei kuulunut muuta kuin radion jumputus kellarista.
- Me hypätään tänään, riemuitsin autossa. – Mä ehkä haluan isona esteratsastajaksi!
- Mä en, sanoi Jessi takapenkiltä, missä hän istui Jinnan kanssa. – Ne joutuu koko ajan kilpailemaan.
- Enkä mä, koska se on vaikeeta, sanoi Jinna nenänpää vähän valkoisena.
- Luuserit, tuhahdin ja keskityin pitämään peukkujani pystyssä, jotta löytäisin tuntilistasta nimeni kohdalta jonkun kivan. CC:n vaikka.

Toiveeni ei toteutunut, CC oli Jessin nimen kohdalla ja ehdin jo huokaista pettymyksestä, ennen kuin löysin oman rivini. Anjovis! Se poni pääsi harvoin hyppäämään, sillä se innostui niin mahdottomasti esteistä. En edes ehtinyt katsoa Jinnan kohtaloa, kun aloitin hurjan inkkaritanssin ilmoitustaulun edessä. Äiti nappasi olkapäästäni nauraen kiinni.
- Rauhoitu, lapsi!
- Mutta Anjovis! Koska sä olet viimeksi nähnyt sn estetunnilla? Sillon kun piti kutsua ambulanssi!
Äiti kalpeni hiukan ja ravisti minua.
- Pitäiskö mun puhua Teijalle? Sinä ja se ette varmaan ole hyvä yhdistelmä.
- Oi, mä ratsastan sillä täydellisen ihanasti, lupasin ja vedin kasvoilleni enkelimäisen hymyn.

Samaa sanoi Teija minulle, kun tulin kentälle ison, valkoisen ponin kanssa.
- Jos sä aiot ruveta ryskäämään mä vaihdan sun ratsusi, hän sanoi. Minun teki mieleni kysyä, että kenen kanssa, mutta tyydyin nyökkäämään. En minä aikonut ryskätä. Anjovis tarjoilisi minulle ihan tarpeeksi vauhtia vaikka istuisin sen selässä lauhkeana kuin lahna. Tirskahdin, kun ajatukseni menivät niin kalamaisiksi, mutta olin tosissani. Jos saisin ponin vuorostaan käyttäytymään lahnamaisesti, Teija ehkä näkisi kykyni ja saattaisi ruveta harkitsemaan minun pääsyäni hevostunneille. Jalkani olivat joka tapauksessa venyneet niin, että puolet poneista oli minulle liian pieniä ja saappaiden reunat jäivät liian matalalle ja kaiversivat sääriäni.

Anjovis alkoi nostella niin päätään kuin jalkojaan, kun se huomasi Teijan raahaavan kentälle puomeja ja tolppia. Nautin sen energiasta ja istuin mahdollisimman rentona sen satulassa, odottaen vain, että kohta voisimme antaa mennä. Teija kuitenkin mulkoili meitä alati sen verran, että pidin ohjat tiukalla.
- Älä kisko, Miila, hän suvaitsi sanoa minulle.
- Mutta mä luulin, että sä haluat meidän menevän rauhassa.
- Joo mutta en mä halua sun kurovan sitä solmuun, ainakaan vielä tässä vaiheessa. Jätä se tosi tarpeeseen ja käytä painoasi.
- Mutta sitten se menee Väenön häntään, sanoin osoittaen edelläni ratsastavaa Jinnaa.
- Käännä voltille.
Niin me sitten pyörimme voltilla voltin perään enkä voinut olla nauttimatta ponin vetävistä, kiireisistä askelista. Se oli ihan omaa luokkaansa. Puomit saivat sen syttymään, koulutunneilla se ei ollut juurikaan muita kummempi.

Teija oli rakentanut meille estekujan, jota saimme sitten ruveta hyppäämään. Ensimmäisellä kerralla Anjovis meni sen semmoisella vauhdilla, että se hajotti kaiken. Teija oli aina painottanut meille, ettemme saisi häiritä poneja hypyissä, joten en ollut muuta kuin mennyt mukana ja Teijan ilme oli surkuhupaisa, kun olimme hajottaneet koko kujan, koska poni oli niin innoissaan.
- Sä voit yrittää vähän hallita sitä, hän ehdotti, ja rakensi esteet uudelleen seuraaville viidelle ratsukolle. Niinpä yritin sitten vuorollani uudelleen, eikä ponikaan enää halunnut painaa päättömästi. Ehkä kintuille tulevat puomit olivat saaneet sen miettimään, tai sitten se vaan alkoi uskoa todeksi, että se todella sai hypätä. Jankkasimme sitten sitä yhtä ja samaa kujaa koko tunnin vaihtelevin menestyksin, mutta ainakaan minua ei kertaakaan viety hurjassa laukassa ympäri kentän. Jonkin muun ponin kanssa olisin voinut teeskennellä sellaista, mutta en nyt. Teija oli asettanut vastuun raskaan ikeen hartioilleni.

Tunti loppui aivan liian pian, mutta olin suunnattoman onnellinen, kun Teija lopuksi taputti Anjovista kaulalle, kun ratsastin hänen ohitseen ja sanoi minulle:
- Hyvin hoidettu.
- Saanko mä tän tästedeskin estetunneille? kysyin salamannopeasti nyt, kun hän oli kerran positiivisella mielellä.
- Katsotaan.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   30.1.15 18:02:00

9. luku – Onko Miila iso vai pieni?

Illalla menimme Mirellan kanssa elokuviin. Se vaati tietenkin hyvän aikaa valmisteluja ja meikkausta ja sitten meille tuli kiire, että ehtisimme myös seisoskella mielenkiintoisen näköisinä odottamassa elokuvan alkua aulassa, jos siellä vaikka olisi joitain söpöjä poikia. Olimme kyllä yrittäneet valita elokuvan sitä silmälläpitäen että olisi.

Kukaan ihana prinssi ei vaan tänäänkään tullut palvomaan maata jalkojemme alla, ei vaikka kävimme leffan jälkeen vielä mäkkärissä pirtelöllä ja viivyttelimme siellä niin, että kaksi bussia ehti mennä. Sitten oli pakko lähteä. Mirella jäi omalla pysäkillään pois, mutta oli ehtinyt tulla niin myöhä, etten minä uskaltanut jäädä hänen seurakseen rupattelemaan vaan jatkoin jäljellä olevat pari pysäkinväliä meidän kohdalle asti. Vaikkei minulla ollutkaan kotiintuloaikoja olin sanonut leffan loppuvan yhdeksältä ja äiti tietysti odottaisi minua järjellisessä ajassa sen jälkeen.
- Me käytiin pirtelöllä leffan jälkeen, selitin viipymistäni, vaikkei kukaan kysynytkään.
- Sauna ei varmaan oo enää lämmin, mutta haluatko sä, että mä käyn laittamassa sinne pari puuta vielä? Artsi kysyi.
- Joo, sanoin huoahtaen ja istuin äidin viereen sohvalle kertomaan elokuvasta ja siitä, ettei unelmien prinssi vieläkään ollut kävellyt vastaan.

- Lakkaa hoppuilemasta, lapsi, hän nauroi ja näpersi hiuksiani. Se tuntui kotoisalta ja mukavalta.
- Mua ei huvita olla lapsi enää, sanoin ja työnsin mököttävästi alahuuleni esiin. Tiesin, että se huvittaisi häntä vielä enemmän ja se oli tarkoituksenikin. Oli turha painottaa, miten epätoivoinen hinku minuun oli iskenyt äkkiä tulla isoksi.
- Sulla on ihan kohta synttärit, hän huomautti.
- Saanko mä pitää bileet? innostuin.
- Hmm, haluatko sä, jos meillä on talo täynnä lapsia?
- Onko meillä?
- No, Hene ei varmaan ainakaan lähde siihen mennessä.
Minun teki mieli kirota, ja kirosinkin, äänettömästi. En varmasti altistaisi kavereitani Henen inhottavuudelle.
- Sitten kun se lähtee, ehdotin.
- Katotaan sitä sitten.

Artsi tuli ylös ja sanoi, että saunan lämpömittari kipusi hurjaa vauhtia. Äiti haukotteli.
- Ala mennä, että päästään joskus sänkyynkin. Olivia on ihan pirun aamuvirkku.
Lähdin menemään kellariin ja kuulin, miten telkkarin ääni vaimeni. He taisivat tosiaan olla lähdössä nukkumaan. Sitten askeleeni hidastuivat. Olin unohtanut kellarimörkömme, luolakarhumme, Henrin. Melkein teki mieli pysähtyä, kääntyä ja palata takaisin ylös, mutta mitä olisin sanonut? Että minua pelotti? Mikä? Olin juuri vonkunut olevani jo iso, eikö olisi ollut ihan penikkamaista osoittaa sellaista pelkuruutta.

Sitä paitsi, mitä Hene nyt kuitenkaan voisi minulle tehdä? Ei mitään, ei hän uskaltaisi. Nostin leukani pystyyn ja jatkoin matkaa, tosin äänettömästi hiipien ja kun pääsin saunaan asti, vedin oven kiinni perässäni ja uskalsin taas hengittää. Ihan hirveästi ei saunan lämpö kyllä enää houkutellut, mutta menin sinne velvollisuudentuntoisesti silti, kunhan olin ensin huolellisesti putsannut meikit. Heitin muutaman hätäisen kuupallisen vettä kiukaalle, mutta sitten kiirehdin jo suihkuun. Ne pari puuta olivat joka tapauksessa jo melkein palaneet.

Henri istui pesuhuoneen penkillä ja virnisti minulle ilkeästi.
- Kävitkö sä kaupungilla jakelemassa looraa? hän kysyi ja huomasin, että hänen kätensä olivat syvällä hänen taskuissaan. En aikonut katsoa, mitä hänen esitykseensä seuraavaksi kuului. Nappasin naulasta pyyhkeen eteeni ja juoksin ulos ennen kuin Henri todennäköisesti ehti edes tajuta. Hän ei lähtenyt perääni, ei ainakaan niin nopeasti, että olisin huomannut sen, ennen kuin olin jo portaissa ja syöksähdin eteiseen. Siellä oli jo pimeää, Ilse ja Artsi olivat ehtineet yläkertaan. Onneksi! En olisi mitenkään halunnut selvittää heille, miksi olin siinä niin pian, löylynpunakkana ja hiukset kuivina, pelkkä pyyhe peittämässä vain hiukan aavistusta isommaksi kasvaneita rintojani.

Pysähdyin kuuntelemaan ja kiedoin pyyhkeen kunnolla ympärilleni. Alhaalla kellarissa oli ihan hiljaista, yläkerrasta kuului hyvin vaimeasti Ilsen ja Artsin puhetta. Minäkin menin sinne ja omaan huoneeseeni ja niin hiljaa liikuin, että sängyssä lukeva Jessi hätkähti, kun yhtäkkiä huomasi minut.
- Kauhee kun sä hiivit!
- Mua hiivitytti, mutisin ja kaivoin yöpaidan ylleni tyynyn alta. – Henri änkesi saunaan, kun mä olin siellä.
- Eihän? Jessi sanoi tyrmistyneenä. Ihanan myötätuntoisena hän hyppäsi viereeni, kun menin sänkyyni. Me olimme tehneet sitä paljon pienempinä, nukkuneet vieretysten, tai supattaneet kaiken maailman salaisuuksia päät yhdessä peiton alla, mutta nyt en muistanut, koska niin olisi tapahtunut edellisen kerran. – Ei kai se tehny sulle mitään?
- Ei tietenkään, kunhan aukoi päätään, sanoin, vaikka minua puistatti ajatuskin.
- Musta sun pitäisi sanoa Ilselle, vai sanoitko sä jo?
- En.
- Sano. Sanothan? Muakin alkaa hirvittää.
- En mä ole mikään kanteleva pikkulapsi, sanoin kiukkuisesti.

Enkä minä kannellut. Aamulla olin vain vihainen ja vähän nolo siitä, että Henri oli säikäyttänyt minut, ja kun hän irvisteli minulle aamiaispöydässä irvistin takaisin ja sitten hän keskittyi vääntelemään naamaansa Olivialle, kun Ilse ja Artsi eivät huomanneet. Tyttö oli lähdössä tänään takaisin lastenkotiin ja Ilse sanoi, että heillä menisi sillä reissulla vähän aikaa. Heidän pitäisi selvittää, miten kaikki oli sujunut ja se kirjattaisiin jonnekin ylös ja siitä saattaisi joskus riippua, missä ja miten Olivia asuisi aikuisena. Kun he lähtivät, mekin Jessin kanssa menimme, hän Jinnalle ja minä Mirellalle. Se ei ehkä ollut ihan tietoista, mutta kumpikaan ei tainnut vaan jäädä kotiin Henen kanssa.

Sillä viikolla oli taas disko. Tiesin jo mitä odottaa ja sitä paitsi melkein koko viikon olivat kasiluokkalaiset Niko ja Jesse pitäneet meille seuraa pitkillä ruokavälitunneilla. Aloin melkein uumoilla, että he olivat ihastuneita meihin. Vahinko vaan, ettemme me olleet heihin, tai en ainakaan minä. Jännittävää se oli silti. Jessi ja Jinna tulivat tietysti myös meidän kanssamme, joskin erosimme taas sitten koululla, kun Mirella ja minä jäimme haahuilemaan aulaan. Monna ja Teemu kavereineen pitivät siinä hoviaan nauraa rätkättäen niin, että aremmat epäröivät ohittaa heitä. Se ei sentään meitä pelottanut, mutta en olisi mennyt niin pitkälle kuin Mirella, joka halusi mennä tekemään tikusta asiaa ja juttelemaan Monnalle. Minusta se oli turhaa, kaikki tiesivät muutenkin, että he olivat sisaruksia, mutta pakkohan minun oli mennä mukana tai jäädä arkana seisoskelemaan parin metrin päähän. Miltä se sitten olisi näyttänyt?

- Pikkuset, naurahti Monna ja katsoi meitä päästä jalkoihin, kuin olisimme olleet hänen henkilökohtaisia luomuksiaan. Hän oli Teemun kainalossa ja hänen silmänsä loistivat ehkä vähän liiankin kirkkaina, heidän molempien loistivat.
- Anna mulle tupakka? pyysi Mirella, hän ei kai ollut keksinyt mielenkiintoisempaa asiantynkää.
- Te ootte liian pieniä polttamaan, nauroi Teemu. Hän tosiaan puhui meille! Tosin tunsin pistävän alkoholin löyhähdyksen hänen hengityksessään, mikä kai selittikin moisen hyväntahtoisuuden.
- Äh, polttaa ne kumminkin. Viedään ne tupakalle, sanoi Monna ja jotenkin me kohta olimme ysiluokkalaislauman kanssa metsikössä. Tosin hän siellä määräsi, että saisimme vain yhden puoliksi, kun olimme niin nuoria. Se sopi minulle hyvin. Olin muutaman kerran maistellut Mirellan pihistämistä tupakoista savuja ihan opetusmielessä, enkä tukehtuisi savuun, sen tiesin, mutta en ollut erityisen ihastunut makuun.

- Lähdetään tanssimaan, sanoin Mirellalle lopulta, kun minulle alkoi tulla kylmä. Nyhjäisin häntä hihasta ja hän näytti hämmästyneeltä, kuin olisi unohtanut missä olimme ja minkä takia.
- Mennään, päätti Monna ja koko joukko lähti meidän mukaamme. Sisällä koulussa oli ihanan lämmintä ja musiikki tuntui menevän suoraan mahaani. Juhlasali olisi täynnä valoja, rytmiä ja poikia. Siellä halusin viettää loppuillan. Loppuviikkokin olisi varmasti mennyt ihan yhtä helposti.

Ensimmäisten hitaiden alkaessa katselin arvioivasti ympärilleni yrittäen ennustaa mistä suunnasta löytyisi tanssittajani. Omanluokkalaisia poikia oli muutama ihan lähistöllä, mutta he katselivat häveliäinä seiniä, onneksi, mutta sitten minua koputettiin olkapäälle. Olin tipahtaa polvilleni kun käännyin ja näin, kuka se oli. Anton, Teemun kaveri. Jos ysiluokkalainen oli parasta, mitä koulusta löytyi oli vieraskoululainen ysiluokkalainen vielä parempi.
- Tanssitsä mun kanssa? Anton kysyi ja minä nyökkäsin ja taisin rakastua siinä paikassa, ainakin siksi illaksi. Tunteeni tosin vähän viilenivät, kun Anton hylkäsi minut puolivälissä iltaa ja alkoi tanssittaa yhtä Monnan kavereista, mutta olihan se tietenkin ollut ihan liian hyvää ollakseen totta. Onneksi sain sentään tanssia loputkin hitaat.

Diskon jälkeen jäimme vielä koulun pihalle juttelemaan. Jessi ja Jinna lähtivät suoraan kotiin ja huusin Jessin perään tulevani kohtapuoleen, mutta meitä jäi pieni porukka. Vanha hyvä ystäväni Vonne oli siinä ja pari poikaa hänen luokaltaan, ja sitten ne pari kasiluokkalaista. Naureskelimme ihan hulluille jutuille, kunnes Vonnen äiti soitti hänen uuteen kännykkäänsä ja komensi hänet heti kotiin. Me lähdimme kaikki saattamaan, sitten pojat saivat herrasmiesmäisyyden puuskan ja saatoimme Mirellan kotiin ja lopuksi he saattoivat vielä minut.
- Hyvää yötä! toivotin koko konkkaronkalle ja he kääntyivät menemään, kun minä avasin oven pimeään taloon. Minun pitäisi käydä kolkuttamassa Ilsen ja Artsin ovea ja ilmoittautua, kun he eivät kerran enää olleet jalkeilla.

Se jäi kuitenkin aikomukseksi. Kun olin riisunut kenkäni pimeässä pikkueteiseen ja avasin oven sisään, tunsin ison kouran painuvan suulleni. Sisälläkin oli pimeää, mutta silmäni olivat kuitenkin sen verran tottuneet pimeään jo ulkona, että erotin Henrin pienet, pistävät silmät ja niiden ilkeän ilmeen.
- Annoitko sä noille kaikille, senkin jakorasia? hän sihisi ja ymmärsin, että hän oli noussut kellarin uumenista vahtimaan kotiintuloani muiden mentyä nukkumaan. Pelkäsin ihan järjettömästi ja yritin rimpuilla itseäni irti, mutta hän puristi naamaani niin, että silmissä melkein musteni. En meinannut saada henkeä ja korvissa alkoi suhista ja tunsin vain, miten hän yritti raastaa vaatteitani, kiskoa hametta ylös. Pyörrytti ja jalat alkoivat tuntua huterilta, mutta ajattelin, että minun olisi pakko päästä irti, pakko saada huudettua. Artsi tulisi ja pelastaisi minut, Artsi ja äiti.

Henrin käsi pysyi kuitenkin kuin liimattuna kasvoillani ja tunsin, miten hänen kouransa meni jalkojeni väliin ja puristi kipeästi. Olin kuin heinäsirkka kissan kidassa, yhtä voimaton räpiköijä. Ehkä viimeisillä selkeillä hetkilläni keksin potkaista lamppua, joka oli eteisen pöydällä, tosin saattoi se olla vain jonkinlainen refleksikin. Joka tapauksessa se tipahti ja sen lasinen jalka räsähti miljooniksi palasiksi. Se ei vaan, ikävä kyllä, kuulostanut kovinkaan meluisalta. Ainakaan minun suhisevissa korvissani, eikä Henekään tuntunut edes huomaavan. Hän kaatoi minut maahan ja taisin kolauttaa pääni lattiaan, silmissä näkyi ensin punaista ja sitten mustaa.

- Hei, Miila, herää! äidin hätäinen ääni tunkeutui tajuntaani. Avasin silmäni olematta ihan selvillä siitä mikä ja missä olin. Tuijotin suoraan kattolamppuun ja suljin äkkiä silmäni uudestaan, mutta äiti ei kadonnut mihinkään vaan rutisti minua. Pikkuhiljaa aloin muistaa.
- Missä Hene on? kysyin pelästyen. Jos hän oli tehnyt pahaa minulle, hän voisi olla tarpeeksi hullu yrittääkseen satuttaa äitiäkin. Kokonsa puolesta hän varmaan pystyisi siihen.
- Alakerrassa. Se ei tule sieltä pois. Älä pelkää.
Lakkasin siis pelkäämästä, mutta aloin itkeä. Se vaan tuli, eikä äiti sanonut enää mitään, piteli vain kiinni.
- Sattuuko sua johonkin? hän kysyi lopulta, mutta ennen kuin ehdin miettiä vastausta, tunsin kylmän lattian tärähtelevän allani ja näin Artsin kaukana, korkealla yläpuolellani.
- Raili tulee ihan heti. Mä vien sen sänkyyn.
- Ei kun minä, sanoi äiti ja sitten minut nostettiin pystyyn ja huomasin, että maailma oli sittenkin ennallaan. Ainoa, mikä ei ollut paikallaan oli se lamppu ja sen sirpaleet. Artsilla oli kuitenkin lattiaharja kädessään ja kiihtyneesti huitaisten hän lakaisi meille polun portaisiin.

Puolivälissä portaita pudistin äidin käden harteiltani. Olin muistanut, että minunhan piti olla iso, vaikka nyt juuri ei tuntunutkaan siltä.
- Mun pitää pestä meikit, sanoin, sillä oli anteeksiantamatonta jättää ne illalla putsaamatta.
- Niin tietysti, äiti sanoi ja seurasi minua yläkerran vessaan. Hän odotti tyynenä, kun pesin kasvoni ja hampaani ja kysyi vain, olinko varma, etten ollut saanut lasinsiruja mihinkään.
- Mä en usko, sanoin.
- Sattuuko sua muualle?
- Päähän vähän, sanoin sivuuttaen mustelmat ja raapamat joita tuntui siellä täällä.
- Haluatko sä särkylääkkeen?
Mietin hetken ja nyökkäsin ja äiti vilahti takaisin alakertaan palatakseen hetken kuluttua tabletin ja vesilasillisen kanssa. Olin siinä vaiheessa ehtinyt ja omaan huoneeseeni ja saanut yöpuvun päälle, hän oli äänistä päätellen jäänyt hetkeksi juttelemaan Artsin kanssa sinne.

- Mä peittelen sut, äiti sanoi päättäväisesti kuin peläten, että keksisin olevani liian iso siihen. Hän puhui kuiskaten, sillä Jessi nukkui autuaan unta. Nostin päiväpeittoani sängyltä, mutta sitten käännähdin. En tosiaankaan ollut iso juuri sillä hetkellä.
- Enkö mä saa tulla sun viereen? kysyin vähän vapisevalla äänellä.
- Totta hitossa sä saat, äiti sanoi ja otti taas ympäriltäni kiinni. Muutamassa hetkessä olimme heidän makuuhuoneessaan ja makasin sängyssä turvallisesti äidin kainalossa, lämpimän peiton alla, lukulampun kultaisessa valossa. Siitä olikin aikaa, kun olin siellä viimeksi ollut. Tapa oli hiljalleen vaan jäänyt joskus ehkä kuusi – seitsemän vuotta sitten.
- Mitä Artsi sanoo kun mä olen tässä? kysyin hieman häpeissäni.
- Ei mitään, elämäni valo, äiti vakuutti ja hellittelynimi oli niin hullu, että minun piti tirskahtaa.
- Mä luulin että Artsi on sun elämäsi valo, sanoin, sillä niin olin aina joskus kuullut äidin sanovan, kun hän oli erityisen hyvällä tuulella.
- Ei, sä olit semmonen jo ennen sitä, ja jos se on kynttilä niin sä olet lukulamppu, äiti sanoi vakavana.

En totisesti uskonut voivani nukahtaa, mutta teeskentelin silmät kiinni, sillä en halunnut puhua, vaan vain nauttia oudosta tilanteesta. Puhe kääntyisi kuitenkin väistämättä ennemmin tai myöhemmin Henriin ja hänen tekemisiinsä, enkä halunnut ajatustakaan hänestä pilaamaan tätä rauhaa. Artsi viipyi viipymistään äidin silitellessä otsaani ja aloin jo kuvitella hänen jääneen vartioon Henen oven taakse loppuyöksi. Kuin ritari lohikäärmeen luolan suulle. Ja sitten nukahdin oikeastikin, herätäkseni joskus paljon myöhemmin siihen, että minulla oli liian kuuma ja olin heidän välissään kuin pihvi hampurilaisessa. Minun oli pakko etsiä peiton reuna, jotta sain vähän tuuletusta iholleni ja Artsi heräsi siihen.
- Ei kai vielä oo aamu, hän sanoi unisena.
- Mulla on vaan kuuma, sanoin.
- Oletko sä ihan kunnossa?
- Olen, sanoin, mutta värähdin, kun kaikki tuli taas mieleeni. Päänsärky oli kuitenkin kadonnut, joten en ihan valehdellut. Sitten minua alkoi pelottaa. Aloin kuulla oven takaa ääniä ja minun mieleeni tuli, että Henri oli hakenut keittiöstä ison veitsen ja hiipisi minä hetkenä hyvänsä sisään. Hän voisi kuvitella onnistuvansa yllättämään nukkuvan Artsin ja murhaavansa meidät kaikki.

- Mitä nyt? Artsi kysyi terävämmin, kun nousin istumaan.
- Mä taisin kuulla jotain. Hene tulee! kuiskasin ja olin jo näkevinäni oven avautuvan. Vetäydyin sängynpäätyä vasten.
- Miila, hei, ei se tule.
- Tulee! väitin ja kuulin lattialankkujen narinan.
- Se ei ole täällä enää, Artsi sanoi ja painoi minut takaisin makuulle. Kesti hetken, ennen kuin tajusin hänen sanansa.
- Eikö ole? sanoin helpottuneena, vaikka koska hän olisi minulle valehdellut, ei ikinä.
- Ei. Se haettiin pois.
- Minne? kysyin äimistyneenä. Keskellä yötä?
- Sen tukisossu tuli hakemaan sen.
- Mihin?
- En mä tiedä, ehkä ensikotiin, tai ehkä se vei sen omaan kotiinsa.
- Ihan sama! sanoi Ilse vihaisella äänellä, vaikka olin luullut hänen nukkuvan. – Mä olisin halunnut soittaa poliisille.
- Samaan paikkaan se olisi kai siltikin päätynyt, Artsi lepytteli.
- Ei kai se tule enää meille? kysyin ja asetun taas mukavasti. Äiti halasi minua.
- Meille ei tule enää yhtäkään vierasta lasta, ei ikinä, ne ajat on nyt ohi, hän sanoi kiihkeästi.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   31.1.15 16:01:44

10. luku – Miila muuttaa

Nousimme aikaisin huolimatta levottomasta yöstä. Kaikesta vakuuttelusta huolimatta vilkaisin pelokkaana kellarin ovea ohi mennessäni, mutta se oli visusti kiinni eikä alhaalta kuulunut mitään. Eipä sillä että sieltä ikinä näin aikaisin aamulla viikonloppuna olisi kuulunut.
- Haluatko sä kaurapuuroa vai mannapuuroa aamiaiseksi? äiti kysyi tuimasti ja työnsi minut suljetun oven ohi keittiöön.
- Suklaamannaa, sanoin toiveikkaasti ja sitä sain. Mietin laiskasti syödessäni, olisiko jotain muutakin, mitä palavasti haluaisin. Tänään todennäköisesti onnistuisi mikä tahansa koiranpentua pienempi.

Äiti ja Artsi uppoutuivat sitten kuitenkin lukemaan Hesaria harvinaisella uutteruudella ja siihen mennessä, kun Jessikin ehti alas ihmetellen aamuvirkkuuttamme, heillä oli jo pitkä lista osoitteita ja kellonaikoja.
- Nytkö te aiotte lähteä katsomaan asuntoja? havaitsi Jessi terävästi.
- Me lähdetään, koko perhe, oikaisi Ilse.
- Jaa, Jessi sanoi unenpöpperöisesti, otti puuroa ja ymmärsi kysyä vasta puolet syötyään: - Ei kai sulla tänään oo synttärit, Miila?

Puistin päätäni ja lähdin pukemaan ja kun tulin takaisin alakertaan näin Jessin ilmeestä, että he olivat kertoneet hänelle. Olin iloinen, ettei minun ollut tarvinnut olla kuuntelemassa. Hesarinkin he olivat saaneet jo selattua.
- Mars matkaan, eka näyttö on jo yhdeksältä, komensi Ilse, vaikka oli itsekin vielä aamutakissa.
- Mutta tarviiko meidän tulla? Jessi kysyi.
- Eikö teitä muka kiinnosta teidän uus koti? Ja ei, te ette jää yksin kotiin.
- Et kai sä luule, että Henri tulee tänne takasin? kysyin.
- Ei tietysti, äiti sanoi ja hän valehteli. Hän pelkäsi juuri sitä. Minäkin aloin pelätä sitä juuri sillä hetkellä ja meni kauan, että pääsin siitä eroon. Vielä vuosia ja vuosia jälkeenpäin saatoin pelästyä jotain isokokoista, salavihkaisen näköistä hiipparia, vaikken olisi ajatellut Heneä kuukausiin.

Me sitten kiipesimme autoon ja Artsi käänsi nokan kohti Helsinkiä. Sinä päivänä kävimme ainakin kymmenessä asunnossa. Seudut olivat outoja, emmekä olisi osanneet uudestaan yhteenkään niistä, mutta tulimme vikkeliksi arvioimaan hyviä ja huonoja puolia, Jessi ja minä.
- Onko meidän pakko löytää se tänään, kysyi Jessi epätoivoissaan neljän aikoihin, kun vaelsimme taas yhdessä tyhjässä asunnossa.
- Mä ihmettelen suuresti, jos me löydetään se tänään, Ilse sanoi.
- Jatketaanko me tätä ens viikonloppukin? kysyi Jessi kauhistuneena.
- Kunnes me löydetään se.
- Mutta mä kuolen nälkään… mikä vika tässä on? kysyi Jessi ja levitti käsiään joka suuntaan. Ei siinä kai mitään vikaa ollutkaan, ei ollut ollut kaikissa aikaisemmissakaan.
- Nyt riittää ja lähdetään syömään jotain, sanoi Artsi ja vaikka useimmiten äiti oli se, jonka ehdotuksia siitä mitä tehdä, koska ja miksi, toteltiin, nyt me lähdimme. Äiti ei pistänyt hanttiin edes siinä kohden kun Artsi vei meidät ravintolaan.

Jessi ja minä tilasimme kanakorit, kuten yleensä, ja valkosipulileipää ja Ilse ja Artsi jotain muuta ja ruokia odotellessamme he halusivat käydä läpi kaikkia näkemiämme asuntoja. Minä kadotin jutun juonen pian, sillä kaikki ne huoneistot tanssivat päässäni yhtenä suloisena sekamelskana ja aloin murehtia sitä, että joutuisin eroamaan Mirellasta.
- Onko meidän pakko muuttaa näin kauhean äkkiä? Jessi kysyi, kun me olimme lopettaneet syömisen jo aikaa sitten ja vanhemmat senkun puhuivat.
- Haluatteko te jälkiruokaa? havahtui Artsi.
- Me muutetaan niin pian kuin mahdollista, sanoi Ilse ja katsoi meitä kumpaakin vuoronperään syvänsinisillä silmillään.

Niin me totisesti teimme. Viikossa he olivat tehneet kaupat asunnosta, jossa oli neljä huonetta, sauna ja parveke ja jonka minä muistin vasta, kun pääsimme sinne uudemman kerran käymään. Jinna oli silloin mukanamme ja he näyttivät Jessin kanssa murheen murtamilta jo valmiiksi.
- Sähän voit aina pistää sun vanhemmat muuttamaan tänne kanssa, tokaisin, kun he mököttivät kollektiivisesti. Minulla oli huono omatunto, olihan Ilsen hoppu tavallaan minun aiheuttamani. Ja minulla ei ollut samaa lohtua. Mirellan vanhemmat tuskin muuttaisivat minnekään, tie ei ollut tulossa heidän takapihalleen ja vastahan he olivat muuttaneet.
- Niin, sanoi Jinna ja hänen ilmeensä kirkastui.

Kotona alkoi armoton pakkaaminen. Meillä oli ihan liikaa huonekaluja uuteen asuntoon, tietenkin, kun meillä oli vanhassa ollut varamakuuhuoneita sijaislapsilaumalle. Jättäisimme ne sinne, kuulemma, kuten kaiken ylimääräisen ja vanhan ja joku pelastusarmeija tai vastaava saisi käydä hakemassa ne pois. Ja me saisimme Jessin kanssa omat huoneet. Se tuntui laihalta lohdulta sen jännityksen rinnalla, että joutuisimme vaihtamaan koulua kesken lukukauden. Joululoman jälkeenkin olisi ollut helpompaa, mutta oli kyllä ihan mahdoton ajatus matkustaa vanhaan kouluun paria kuukautta. Matka kestäisi vähintään tunnin suuntaansa. Onneksi oli sentään olemassa syysloma ja se osui niin ihanasti, että vanhassa koulussamme se oli torstain, perjantain ja viikonlopun ja uudessa koko seuraavan viikon. Jessi ja minä saimme siis puolitoista viikkoa vapaata keskellä pimeintä syksyä.

Ilse ja Artsikin pitivät vapaata, aikaista talvilomaa, kuulemma. Muuttofirma vei kaikki tavarat ja me vietimme muutaman päivän järjestellen niitä paikoilleen ja hiljalleen uusikin koti alkoi tuntua kodilta. Jessin huone oli ensimmäisenä oikealla kun tuli sisään, sitten minun ja sitten Ilsen ja Artsin. Vasemmalla taas oli keittiö, sitten iso olohuone ja jos vain jatkoi suoraan, tuli isoon pesuhuoneeseen ja saunaan. Asunto tuntui aluksi pieneltä ja meluisalta, kun ei päässyt toiseen kerrokseen muiden ääniä pakoon, mutta toisaalta myös hyvin kotoisalta sen takia. Ihan kuin olisi korostunut, että me olimme perhe. Me neljä, vain neljä, enää ei ollut sijaa vieraille.

Kun tavarat olivat paikoillaan, Ilse vei meidät shoppailemaan. Ei vaatteita, mutta verhoja ja mattoja ja semmoista meidän huoneisiimme. Niitä olisi ollut kyllä muuttokuormassa riittämiin, mutta Ilse sanoi haluavansa antaa meidän valita itse, jotta kotiutuisimme helpommin. Ajatus tuntui ensin enemmänkin tylsältä, mutta huomasin, että saatoin ihan yhtä hyvin villiintyä verho- kuin farkkukaupassa. Minun huoneeseeni muuttaisi punaiset verhot, kirkkaanpunaiset ja läikehtivät ja samanvärinen päiväpeite. Jonkin perimätiedon mukaan vaaleatukkaisten ja sinisilmäisten olisi pitänyt pitää sinisestä, mutta minuun vahva punainen oli aina vedonnut enemmän. Ilse nauroi valinnoilleni, muttei kieltäytynyt ostamasta niitä. Jessi ei osannut tehdä päätöksiä, mutta ei se mitään, Ilse sanoi. Voisimme tulla uudemman kerran, kun hän olisi nukkunut yön yli.

Verhojen lisäksi meillä oli tietysti tähdellisempääkin etsittävää: uusi talli. Sekin oli vähän kiikun-kaakun –juttu. Olisi tietysti kivaa tavata uusia, ties miten hienoja ratsuja, mutta vähän haikeaa lakata käymästä kotitallilla Espoossa. Onneksi tuntikorttimme sinne oli maksettu jouluun asti ja lauantaisin olisi hyvää aikaa ajaa pitempikin matka, mutta Ilse oli sitä mieltä, että siirtyisimme sen jälkeen jonnekin lähemmäs. Se talli, missä olimme olleet leirillä, oli melko lähellä, mutta se ei ollut ainoa vaihtoehto. Kun meillä nyt kerran oli vapaata Ilse hiukan innostui ja varasi meille yksityistunnit kolmeltakin eri tallilta.

- Tää ei ole paskempaa elämää, totesi Jessi tyytyväisenä, kun olimme menossa niistä kolmannelle perjantai-aamupäivänä. Olin samaa mieltä.
- Mikä niin? kysyi Ilse hajamielisesti kesken hyräilynsä.
- No käydä ratsastustunnilla keskellä päivää – jo kolmannella tällä viikolla – kun kaverit on vaan koulussa. Jinna meinasi repiä pelihousunsa, Jessi selitti.
- Jaa, se. Miten Jinna muuten pääsee tunneille sitten kun me ei enää käydä siellä? Ilse kysyi.
- No ei se raukka varmaan pääsekään, Jessi sanoi vakavana. Jinnan vanhemmista koko harrastus oli pelkkää ajan- ja rahanhukkaa. Suostuivat he maksamaan, mutta että heidän olisi pitänyt itse aktivoitua kyyditsemään tämä tallille joka lauantai oli jo mahdottomuuksien rajan toisella puolella.
- Tän paikan on parempi natsata, tai me ehkä joudutaan käymään Espoossa vielä ensi vuonnakin, tai lopettamaan itsekin, huomautti Ilse.
- No eihän lopeteta, sanoin kauhuissani. – Ostetaan sitten vaikka oma hevonen!

Olimme ensimmäiseksi käyneet meidän leiritallillamme ja saaneet ratsastaa oikein kivan tunnin Anun opastuksella, joka kumma kyllä muisti Jessin ja minut kesältä. Tosin oli satanut inhottavaa, kylmää sadetta ja olimme kastuneet läpimäriksi, mutta pahempi kylmä suihku oli ollut, kun Anu oli sanonut tunnin jälkeen, että kaikki heidän ryhmänsä olivat valitettavasti täpötäynnä ja niihin jonotettiinkin. Hän voisi toki ottaa meidät listalle, mutta ei hän lupaillut, että kolmea paikkaa vapautuisi kovinkaan nopeasti, ainakaan samana päivänä. Ilse oli näyttänyt harmistuneelta ja sanonut, että tuon olisi kai voinut kertoa puhelimessakin, ettemme olisi tuhlanneet aikaa ja rahaa tulemalla turhanpäiten tunnille, mikä oli hölmöä. Olimmehan sentään päässeet ratsastamaan, eikö se ollut pääasia?

Toisella tallilla luvattiin järjestää meille vaikka oma ryhmä ihan milloin vain haluaisimme: se oli paljon pienempi paikka, jossa oli vain neljä hevosta tuntikäytössä, mutta siellä Ilse vain hymähteli ja lupasi palata asiaan. Kun kysyin autossa kotimatkalla, miksi, hän luetteli koko joukon asioita, joita en ollut havainnut. Sen olin huomannut, että hevonen, jolla minä ratsastin, ontui, mutta en ollut kiinnittänyt huomiota paikan ränsistyneisyyteen ja hevosten takkuisuuteen ja laihuuteen.
- Kolmas kerta toden sanoo, tänne meidän on pakko päästä, sanoin sen takia, kun käännyimme kolmannen tallin pihaan ja Ilse pysäytti auton P-merkin kohdalle.
- Ei nää tallit täältä tähän lopu, tässä oli vaan lähimmät, ja sitten kaupungilla on vielä pari, Ilse lohdutti.

Tämä paikka ainakin näytti siistiltä ja vauraalta. Pihassa oli kaksi tallirakennuksen näköistä taloa ja vähän kauempana nousi tie pienen mäen isolle hallille, joka varmaankin oli maneesi. En ollut koskaan ratsastanut maneesissa mutta tänäänkin satoi ja se näytti houkuttelevalta.
- Kumpi talli? Jessi kysyi.
- Kokeillaan isompaa, päätti Ilse.
- Etkö sä tiedä? kiusasin.
- No en mä täällä ole käynyt pariinkymmeneen vuoteen, eikä täällä sillon ollut tän näköistä ollenkaan, Ilse puolustautui.

Hänen arvauksensa kuitenkin osoittautui hyväksi. Meitä odotettiin isossa tallissa. Siellä oli kaksikin nuorenpuoleista naista joista toinen harjasi isoa suomenhevosta ja toinen putsasi karsinoita. Se harjaava esittäytyi meille ratsastuksenopettajaksi. Hänen nimensä oli Sanna.
- Mä jo sudinkin nää teidän hevoset valmiiksi. Me ei viitsitty viedä niitä ulos kastumaan. Sä saat tämän, tää on semmonen äiti-ihmisten ratsu, hän sanoi Ilselle.
Jessi ja minä kurkimme karsinoihin kiehuen uteliaisuudesta, kun hän kääntyi meidän puoleemme.
- Sitten on tarjolla kaksi vähän pienempää. Niiskuneiti ja Muumipeikko.
- Huijaat, minulta pääsi ja hän nauroi.
- Niin huijaankin. Tai en oikeastaan, Niiskun nimi on oikeasti Niiskuneiti, mutta Muumi on Muumi vaan sen seuraksi ja oikeasti Maranello.
- Kumpi on kiltimpi? kysyin.
- Niisku.
- Sitten Jessi ottaa sen, ilmoitin.

Vartin päästä olimme jo maneesissa ja kiersimme uraa. Muumi osoittautui melkein mustaksi, pieneksi, siroksi hevoseksi, joka ei mistään kohden muistuttanut kaimaansa, mutta joka sopi minun mieltymyksiini oikein hyvin, etenkin kun olin sillä viikolla ratsastanut jo suokilla ja vuonohevosella. Jessin Niisku oli myös suomenhevonen, mutta yhtä pikkuriikkinen kuin Ilsen punarautias Tähti oli suuri. Tuntikin oli kiva. Saimme tehdä väistöjä ja taivutuksia ja lopuksi yhdistää niihin laukkapätkiä ja Muumi oli ihanan säpäkkä. Kun pääsimme loppukäynteihin, Ilse alkoi haastatella Sannaa.
- Onko teilläkin ihmisiä tulossa tunneille jonoksi asti vai löytyisikö meille vakitunteja? hän kysyi.
- On meillä jono, mutta me aiotaan just sen takia lisätä tuntejakin, Sanna sanoi ja Jessi vilkaisi minua ilahtuneena. Ilmeisesti hänestäkin kokemus oli ollut kiva.

Hoidimme hevoset takaisin talliin ja Sanna pyysi meidät kansliaan tutkimaan varauskirjaa.
- Eikö niitä viedä ulos? Jessi kysyi.
- Oona hoitaa ne, Sanna sanoi huolettomasti ja selasi paksua mappia. – Haluatteko te samalle vai eri tunnille? Meillä on maanantai ennen ollut hevosten vapaapäivä – ja mun, noin sivumennen - mutta me ollaan päätetty nyt laittaa sinnekin muutama tunti. Yksi on lähinnä aikuisille uusioratsastajille ja parin muun profiili on vielä vähän auki.
- Mä voisin hyvin olla uusioratsastaja, lupasi Ilse. – Ja jos sä saat tytöt ängettyä samalle päivälle niin ihan loistavaa. Tallilla on kiva käydä, mutta en mä nyt ihan ehdottomasti halua joka toinen ilta ajaa jotakuta tuomaan tunnille.
- Selvä, Ilse kuudelta maanantaina ja tytöt seitsemältä, Sanna sanoi kirjoittaen nimiämme ylös.
- Mistä alkaen?
- Vuodenvaihteen jälkeen.

Petyin. Olisin ollut ihan valmis menemään tunnille jo seuraavalla viikolla, olisi ollut huippua ratsastaa kahdesti viikossa. Mutta parempi tietysti sittenkin kuin ei ollenkaan.

Sinä iltana saimme vieraita. Ilse ja Artsi eivät aikoneet järjestää mitään tupaantuliaisia, mutta Jessi ja minä olimme saaneet kutsua Jinnan ja Mirellan yökylään, tai itse asiassa koko viikonlopuksi. Artsi lähti meidän kanssa hakemaan tytöt Espoosta ja Ilsen jäi kokkaamaan meille illanistujaisherkkuja. Jälleennäkeminen oli riemukkaan kyyneleinen: Mirella ja minä riemuitsimme ja Jessi ja Jinna kyynelehtivät. Vaikka eivät hekään kauan tuhistelleet, koko kotimatkan puhuimme ja me saimme kuulla kaiken, mitä koulussa oli ehtinyt tapahtua ja Jinna julkisti koko syksyn parhaan uutisen, ainakin varmaan Jessin mielestä. Hän oli saanut aikaan niin paljon, että hänen vanhempansa olivat suostuneet ryhtymään asunnonkatseluun jostain meidän suunnalta. He olivat itse asiassa sunnuntaina tulossa katsomaankin paria ja ottaisivat sitten sen jälkeen tytöt kyytiinsä takaisin kotia kohti.

Iloitsin heidän puolestaan vilpittömästi. Jessi ilman Jinnaa oli vähän kuin yksinäinen vasemman jalan kenkä.

Jinna menisi tietenkin Jessin huoneeseen ja Mirella minun. Me olimme valinneet vanhan kodin sänkyvalikoimasta kumpikin suurimmat ja jättäneet sinne päästävedettävämme, joissa olimme nukkuneet kolmivuotiaista. Jessin sänky oli leveä runkopatja, ei nyt sentään parisänky, mutta he sopisivat siihen Jinnan kanssa molemmat ihan hyvin, ja minulla oli sijaispoikien huoneesta ihana metallirunkoinen sohva, jonka uumenista saattoi kiskoa esiin jatkopalan niin, ett siitä tuli ihan oikea kaksoissänky. Se olisi ollut liian kaunis jättää pelastusarmeijalle joka tapauksessa. Kun sänkyasiat oli järjestetty kuntoon, menimme syömään Ilsen kokkaaman aterian, kotitekoisia hampurilaisia ja sitten lösähdimme navat kohden kattoa olohuoneen sohville kaikki neljä.

- Ootteko te tutustuneet kehenkään kivoihin? kysyi Mirella.
- Me ei olla tutustuttu vielä kehenkään, paljasti Jessi. Se oli totta – emmehän vielä olleet päässeet kouluun.
- Eikö tässä talossa asu ketään? Ettekö te ole käyneet missään?
- Ollaan me käyty kävelyllä, mutta ei mulle ainakaan ole selvinnyt, asuuko tässä talossa ketään meidänikästä. Pihassa näkyy leikkimässä vaan jotain pikkiriikkisiä, selitin. Muuten olimme kyllä käyneet tutustumassa ympäristöön, sekä koko perheen kesken että Jessi ja minä kahdestaan. Me tiesimme jo lähikaupat, koulun, urheilukentän ja uimarannan.
- Oletteko te ollu pihassa pimeällä? jatkoi Mirella tenttaustaan.
- Ei, miksi? kysyin hölmönä. Piti tietysti ottaa huomioon, etten ikinä ollut asunut kerrostalossa, en niin isona että olisin muistanut siitä jotain.
- No koska kun pikkuset huudetaan sisään, isot kokoontuu ulos. Niin ainakin meidän pihassa. Mennäänkö katsomaan?
- Tonne ei kokoonnu hullukaan, sanoi Jinna ja viittasi syyssateeseen, joka piiskasi parvekkeen ovea.

Mirella oli vastahakoisen näköisenä samaa mieltä ja kun emme kerran päässeet ulos, päätimme katsoa jonkin videon ja sitten käydä saunassa ja tehdä itsellemme kasvohoitoja. Ilse luovutti vähän pitkin hampain käyttöömme kasvonaamionsa ja vartalovoiteensa ja hitsi, että olikin hauskaa. Nypimme lisäksi toistemme kulma- ja nenäkarvoja niin, että vedet valuivat silmistä ja käytimme Artsin partahöylää poistaaksemme kaikki untuvaiset karvanalut kainaloistamme. Ja kun lopulta rauhoituimme nukkumaan, me juttelimme Mirellan kanssa tuntikausia. Oli helpottavaa kertoa jollekin Henristä. Hän oli kauhuissaan, mutta utelias ja sain ihan rauhassa purkaa sydäntäni ja itkeäkin vähän ja rutistaa vanhaa nalleani, jota ei ollut annettu lastenkodin lapsille.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   1.2.15 17:23:02

11. luku – Miilan uudet kaverit

Mirella lähti tietysti mukaan seuraavana päivänä, kun meillä kaikilla muilla oli ratsastustunti. Tosin hän sanoi kotimatkalla, että jos hänellä olisi ollut aavistustakaan, millaisesta kidutuksesta oli kyse, hän olisi jäänyt Artsin kanssa kotiin. Hänen saappaansa olivat märät, hänen jalkansa jäässä varpaista reisiin, ja samoin korvat ja sormet. Ilse kuunteli suu mutrussa ja soitti matkalta Artsille, että sauna piti pistää lämpiämään saman tien ja niin me pääsimme toistamaan edellisiltaiset rituaalit kirkkaassa päivänvalossa.
- Lähdetäänkö me nyt ulos? esitti Jinna sen jälkeen.
- Ei ole vielä meidän aika, Mirella sanoi enteellisesti, joten kulutimme iltapäivän katsomalla lisää videoita ja pelaamalla monopolia.

Vasta pimeän tullen lähdimme ulos, ”kuin vampyyrit”, sanoi Artsi. Meidän talomme piha oli ihan autio. Siellä ei liikkunut kissaakaan ja Mirella meni vähän pettyneen näköiseksi.
- Ehkä teidän talossa ei asu ketään teidän ikästä, hän huokaisi.
- Mihin lähdetään? kysyi Jessi ja Mirella näytti miettiväiseltä.
- Mä haluan nähdä teidän koulun, jos vaikka siitä tulisi munkin koulu, sanoi Jinna, joten lähdimme ensin sinne. Voisihan senkin pihalla vaikka hengata jotain tyyppejä.

Emme olleet uskoa silmiämme kun olimme kävelleet reilun kilometrin matkan sinne. Rakennuksen ympärillä oli porukkaa kuin paloharjoituksissa. Siellä oli valot ja ulos kuului musiikkia. Siellä tapahtui jotain!
- Vau, henkäisi Mirella. – Siellä on disko! Mennään!
- Ilman muuta mennään, riemastuin ja jos Jessi ja Jinna epäröivät heitä ei kuunneltu vaan raahattiin sisään pyrkivän jonon perään. Ehkä he eivät epäröineetkään, eivät vain olleet yhtä äänekkäitä kuin Mirella ja minä.
- Onko kellään rahaa? ymmärsi Jinna kysyä, kun olimme jonottaneet vähän aikaa. Saatoimme jo nähdä mainosjulisteen ovessa. Siinä oli dj:n nimi ja teksti: ”liput 5€”.
- Mulla on, mä voin lainata teille, Mirella sanoi ja niin me marssimme sisään. Jos meidän koulun disko oli ollut tähän asti jotain, vanhan koulun siis, oli tämä se jokin potenssiin viisi. Tai kymmenen tai jotain, en minä matikkaa hallinnut. Ihan jotain muuta kuitenkin. Ihmisiä oli ihan hirveästi, kaikki eivät mitenkään voineet olla tämän koulun oppilaita. Kaikki eivät myöskään olleet mitään yläastelaisia vaan takuulla osa oli vanhempia. Vilkuilin ympärilleni yrittäen ahmia silmilläni niin ihmiset kuin rakennuksenkin. Tänne tulisin ylihuomisaamuna oppilaaksi – tunnelma olisi varmaan ihan toinen silloin. Olimme siivessä, jota emme olleet ilmoittautumassa käydessä nähneetkään. Ruokalan näköinen huone oli varmaankin ruokala, mutta kaikki näkyivät valuvan portaita ylöspäin ja sieltä musiikkikin tuntui tulevan. Tartuin Jessiä kainalosta, etten hukkaisi häntä ja seurasin Mirellaa portaisiin ja siellä olevaan juhlasaliin.

Toisin kuin vanhan koulun bileissä, täällä pysyttelimme yhdessä. Jessi ei halunnut hukata minua yhtään sen enempää kuin minä häntä. Tanssimme ja katselimme ympärillemme. Poikia! Ihan järjettömästi poikia! Söpöjä poikia ja vähemmän söpöjä poikia, mutta enimmäkseen söpöjä. Miten noista osaisi valita? Minä en tiennyt minne kääntyä! Mirella tanssi ylvään näköisenä, kuin ei olisi nähnyt ketään ympärillään ja Jessi ja Jinna pysähtyivät vähän väliä supattamaan keskenään. Heidän tanssikuntonsa oli paljon huonompi. Melko pian Jessi ilmoitti minulle, että he menisivät vähän lepäämään salin ulkopuolelle. Nyökkäsin vain ja jatkoin seinään nojailevan tumman pojan arvioimista. Hän oli ehkä söpöin tähän mennessä. Kuitenkin, kun hitaat alkoivat yllättävänkin pian, hän kääntyi ja käveli ulos. Mirellan ja minun oli pakko tehdä samoin. Olisi ollut noloa jäädä seisomaan keskelle salia, kuin tyrkylle. Toisin kuin kotikoulussa, kukaan ei näyttänyt kiinnostuneen meistä vähääkään. Hidastelimme kyllä kovasti, kuin näyttääksemme, mitä kaikki olivat menettämässä, mutta lopulta olimme ulkona valoisassa aulassa.

Odotin löytäväni Jessin ja Jinnan ujoilemasta jostain nurkasta ja toivoin, etteivät he ainakaan olisi piiloutuneet minnekään, kun en heti nähnyt heitä missään. Mutta eivät he olleetkaan ihan niin nysveröitä kuin mitä aina joskus harhauduin ajattelemaan. Havaitsin Jessin pinkin puseron pienessä joukossa, josta kuului innokasta puhetta ja naurua. En olisi uskonut hänen ehtivän tehdä uusia tuttavuuksia näin nopeasti, minä olin meistä se, joka sai ystäviä minuuteissa. Mutta sitten ymmärsin, kun näin siinä joukossa Veeran, joka oli ollut kanssamme ratsastusleirillä.
- Moi! kiljuimme toisillemme mekin ja halasimme ja sitten katsoin uteliaana Veeran kavereita. Siinä oli tyttö, jonka sivuhiukset olivat ihanasti pikkuleteillä ja peräti kolme poikaa.
- Vähänkö upeeta, että te ootte muuttanu tänne! Veera julisti tyytyväisenä hymyillen.
- Oletko sä tässä koulussa? kysyin minä innokkaasti. Olisi kiva tuntea täältä joku etukäteen. Valitettavasti Veera pudisti päätään.
- Ei, me ollaan ruotsinkielisessä tossa parin kilometrin päässä. Taru käy kyllä tätä koulua. Hei, mennään jonnekin juttelemaan!

Minusta olisimme voineet ihan hyvin jutella siinä missä olimme ja palata sitten kohta tanssimaan, mutta muut lähtivät valumaan alakerran ruokalaan, missä valtasimme yhden pöydän. Meillä ei ollut enää rahaa, Mirellan kaksikymppinen, joka oli mennyt pääsylippuihin, oli ollut ainoamme, mutta Veera ja hänen ystävänsä ostivat limsaa ja karkkipusseja. Niistä tarjottiin meillekin ja suu täynnä merirosvorahaa nyökkäilin kaikille sitä mukaa kun Veera esitteli heitä. Tytön nimi oli Raisa ja pidin heti hänen hienopiirteisistä kasvoistaan. Pojat olivat Roy ja Tommy ja Miku. Pelkäsin vähän, että he eivät ehkä osaisi suomea, kun Veera oli puhunut ruotsinkielisestä koulusta, mutta se ei onneksi pitänyt paikkaansa. He puhuivat ihan tavallisesti, paitsi Royn lauseissa ehkä oli hiukan jotain eksoottista. Se kuulosti itse asiassa kivalta. Tosi kivalta. Taisin taas vähän ihastua.

Onneksi hekään eivät halunneet istua koko iltaa ruokalassa vaan palasimme sitten takaisin tanssimaan. Se oli takuulla yksi hauskimpia iltoja siihenastisessa elämässäni ja yhdessä vilauksessa kello tuntui tulevan yksitoista ja musiikki loppui.
- Mitä nyt tehdään? kysyi Mirella, jolla oli myös näyttänyt olevan erinomaisen kivaa.
- Mun pitää lähteä menemään kotiin, mulla on kotiintuloaika, tunnusti Veera.
- Jo yhdeltätoista? Mirella ihmetteli.
- Hei, menee puoli tuntia ennen kuin me päästään täältä ulos, ja sitten mulla on matkaa kotiin.
- Nähdäänkö me huomenna? kysyin minä toiveikkaana.
- Mikä ettei, soitellaan siitä?

Jonotimme takkejamme tosiaan ikuisuuden ja jäimme sen jälkeen vielä pieneksi hetkeksi koulun eteen juttelemaan. Vilkuilin pimeässä pitkää, tummaa Royta, joka nauroi ja vitsaili Raisalle ja minulla oli lämmin tunne. Hän oli aika suloinen. Toivoin, että voisimme Veeran kanssa sopia jotain sellaista seuraavaksi illaksi, että voisin tavata Roynkin uudelleen, tai ellei huomenna niin ainakin pian.
- Nyt mun pitää oikeesti mennä, sanoi Veera lopulta ja niin he lähtivät yhteen suuntaan ja me neljä lähdimme maleksimaan vastakkaiseen, kohti kotia.
- Voi juma, mä en olisi uskonut, että tulee näin kiva ilta, huokaisi Mirella ja otti muutaman tanssiaskeleen.
- Ehkä täällä Itä-Helsingissä onkin kivaa, tuumasin minä.
- Tehän viivyitte pitkään, Ilse sanoi pitkämielisesti, kun kävelimme sisään puolenyön aikaan. Minä menin tanssittamaan häntä.
- Sä et usko, mikä säkä meillä oli! Meidän koululla oli disko! Oli se onni, että me saunottiin ja meikattiin, ennen kuin lähdettiin ulos, hersyilin niin, että Artsi alkoi nauraa.
- Onko mitään iltapalaa? kysyi Jessi.
- Mä voin keittää teille kaakaota ja sitten saatte tehdä voileipiä, Ilse lupasi ja Jinna ja Mirella kävelivät suoraan keittiöön.

Jinnan vanhemmat soittivat ovikelloa seuraavana iltapäivänä ja tulivat paitsi hakemaan Jinnan ja Mirellan kyytiinsä, juomaan kupilliset kahvia ja kertomaan asunnosta, jota olivat käyneet katsomassa. Se oli kuulemma melko lähellä, mutta kun meidän talomme oli hyvinkin uusi, se oli rakennettu varmaan 60-luvulla. He puhuivat putkiremonteista ja julkisivuremonteista ja vastikkeesta ja kaikesta muusta meidän mielestä täysin tyhjänpäiväisestä, kunnes Jinnan hermo petti. Hän meni vatkaamaan isänsä käsivartta.
- Muutetaanhan me tänne, muutetaanhan?
- Katsotaan nyt, kehtasi mies sanoa vain.
- Ihan totta! Mä kuolen, jos en pääse Jessin kanssa samaan kouluun! vinkui Jinna onnettomana ja hänen äitinsä heltyi ja sanoi, että kyllä he kai voisivat tehdä tarjouksen siitä asunnosta. Jessi ja Jinna alkoivat kiljua toistensa suuhun ja pomppia paikoillaan niin, että kaikki vanhemmat alkoivat nauraa.
- Nyt te ette voi harkitakaan enää muuta, sanoi Ilse Jinnan äidille.

Kun Jinna ja Mirella oli viety pois, aloin vaeltaa ympäri taloa ja odottaa Veeran soittoa. Lopulta soitin hänelle itse, kunhan Jessi oli löytänyt leiripäiväkirjansa ja sieltä Veeran numeron. Kutsuin hänet meille ja puolen tunnin kuluttua hän jo soitti ovikelloa. Menimme minun huoneeseeni istumaan ja juttelemaan – huomasimme, että Jessin ja minun omissa huoneissa oli se huono puoli, että tällaisten yhteisten vieraiden kanssa pitäisi arpoa, kumman huoneessa oltaisiin. Me juttelimme hevosista ja Veera oli ylettömän pettynyt, kun emme tulleet heidän tallilleen tunneille.
- Teidän tallille ei päässyt, puolustautui Jessi.
- Mutta että te meette sitten Ekeholmille! Ne on meidän verivihollisia!
- Miten niin, kysyin kiinnostuneena.
- No ne vaan on. Meillä on joka kesä veriset taistelut. Vaikka tietenkään mä en ole mukana, Veera selitti otsa kurtussa.
- Mitkä ihmeen taistelut? Jessi kysyi.
- Ratsastuskilpailut. Niiden tuntilaiset vastaan meidän tuntilaiset.
Minä tunsin humpsahduksen sydänalassani. Kilpailut! Tuntiratsastajille!
- Mä haluan mukaan, sanoin ennen kuin ehdin ajatella.
- Tietysti sä haluat, Jessi sanoi. – Mä en!

Mutta sitten halusin siirtää keskustelun hänen kavereihinsa, niihin, jotka olimme edellisiltana tavanneet.
- No, ne on mun kanssa samalla luokalla, me ollaan aika paljon yhdessä, Veera kuittasi.
- Mä en ollenkaan ymmärtänyt, että sä oot joku hurri, sanoin kunnioittavasti, mutta Veeran mielestä se ei tainnut olla huvittavaa.
- Finnjävel, hän heitti takaisin tummien kulmiensa alta.
- Hei, en mä millään pahalla! Mutta kun sä et kuulosta ruotsinkieliseltä!
Veera näytti leppyvän, ja kertoi, että sen lisäksi, että he olivat samalla luokalla, Raisa asui hänen naapuritalossaan ja pojatkin siinä lähistöllä ja että he olivat leikkineet yhdessä pieninä.
- Mennään leikkimään niiden kanssa, ehdotti Jessi pikkutyttöäänellä ja vilkaisin häntä kiitollisena. Vaikken ollut puhunut hänelle mitään siitä, miten söpö Roy minusta oli, hän oli tainnut ymmärtää sen rivien välistä. Jessi yleensä ymmärsi, tai saattoihan hänellä tietysti olla omiakin lusikoita sopassa.
- Mennään vaan, mä näytän teille, missä mä asun, Veera sanoi reippaasti ja nousi sängyltäni.

Me lähdimme ulos ja Veera kuljetti meitä, kunnes löysimme itsemme omakotitaloalueelta, hyvin samantapaiselta kuin se, mistä olimme Espoosta muuttaneet, paitsi että täällä talot olivat tiheämmässä.
- Tässä mä asun, Veera sanoi vaaleanvihertävän talon kohdalla ja pysähdyimme.
- Mulle tulee koti-ikävä, sanoi Jessi vähän surkeana. Minullakin oli vähän halju olo. Se muistutti aika lailla espoontaloamme. Mutta sitten muistin Henen ja mitä siellä oli tapahtunut ja olin äkkiä iloinen, että asuimme nykyään kerrostalossa eri kaupungissa.
- Haluutteko te tulla sisään vai mennäänkö katsomaan oisko pojat kirjaston pihalla? Veera kysyi.
- Mä haluan nähdä kirjaston, sanoi Jessi salamannopeasti.
- Ei siellä oikeasti ole enää kirjastoa, hammaslääkäri vaan, se kirjasto muutti Itäkeskukseen, Veera jutusteli. – Käydään hakemassa Raisa mukaan.

Menimme soittamaan seuraavan talon, hyvin paljon samannäköisen, ovikelloa ja Raisa itse tuli avaamaan. Hänellä ei enää ollut pikkulettejä vaan niiden sijaan enkelinkiharaa ohimoilla ja hän oli minuutissa ulkona nähdessään meidät.
- Upeeta että te tulitte! Mä melkeen jo aloin tehdä läksyjä! hän sanoi kiitollisena.
- Mennään näyttämään näille meidän koulu ja vanha kirjasto ja muut paikat, Veera sanoi ja lähdimme käsikynkkää kävelemään syksynkosteita katuja kaikki neljä.

Eilen tapaamistamme pojista Roy ja Tommy olivat siellä, matalan, harmahtavaksi rapatun koulun pihalla potkimassa palloa. Me istuimme riviin katsomaan heitä ja juttelemaan. Tämä ei ollut se ruotsinkielinen koulu, mitä he kävivät, vaan ala-aste, eikä minulle selvinnyt, miksi he istuskelivat tämän koulun pihalla eivätkä omallaan. Mutta ei se mitään. Oli kiva jutella heidän kanssaan ja tutustua ja katsella poikia, jotka harjoittelivat mitä lie banaanipotkuja. Ainakin he olivat olevinaan kauhean taitavia. Lopulta he eivät vaan tainneet jaksaa enää, vaan tulivat houkuttelemaan meitä mukaan kioskille. Alko hämärtää ja meitä oli palellut jo jonkin aikaa, joten olimme enemmän kuin valmiita lähtemään. Laahustimme naureskellen ja jutellen kioskille, mihin jäimme vähäksi aikaa juomaan limua. Minulla oli kivaa. Tytöt olivat kivoja ja pojat olivat kivoja ja viihdyin heidän kanssaan ja niin näköjään Jessikin. Se oli ihan vaan semmoista kaverillista oleskelua, vaikka Roy olikin minusta edelleenkin kovin söpö.

Lopulta Jessi alkoi taas huolehtia.
- Missä päin tästä me asutaan? Mä haluan kohta ruveta valumaan kotiin ja valmistautumaan huomiseen koulupäivään.
- Me saatetaan teidät, Veera lupasi ja lähdimme taas kävelemään. Parissakymmenessä minuutissa seisoimme meidän talon edessä ja sovimme jo tapaamisia seuraavalle illalle.
- Te ootte kauhean kivoja, sanoin ihastuneena ja silmäilin heitä, Veeraa, Raisaa, Tommya ja viimeksi Royta. Yritin viestittää, että sanani olivat tarkoitetut erityisesti hänelle, mutten tiennyt, huomasiko hän sitä leikkiessään pallollaan.

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   1.2.15 20:31:47

Kauhee kun mä tässä aloin pohtia, että minnehän päin itä-helsinkiä nää sijottuis nyt, ja mieleen tulee vaan Vartiokylä/Puotila.

Roihikassa on kyllä meinaan myös ruotsinkielinen luokka Vuorenpeikontiellä, mutta Vartsikassa on ihan ruotsinkielinen koulu. Kirjastoista mulla ei tosin Vartsikan seudulla oo mitään havaintoa, Roihikassakin vielä taitaa just ja just toimia kirjasto siinä Poriksen koulun vieressä :D (oivoi, joskus junnuna tuli käytyä koulun jälkeen lainaamassa vino pino Nummeloita ja parin päivän päästä palauttamassa, kun tuli vähän luettua, ja muissa kirjastoissa en käynytkään, kuin Roihikan kirjastossa, hammaslääkäri siinä vieressä on ihan surkea, tai siellä ainakin aikoinaan oli ihan tyhmä hammaslääkäri)

Menikö mun veikkaus oikein?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   1.2.15 20:37:10

Menihän se, mä muistan et juteltiin tästä jo sillon ekalla kerralla :D

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   1.2.15 21:29:37

Haha, no enpäs muistanut, että oltais asiasta höpisty aiemminkin :D.

Mä en kyllä kauas ole itsekään idästä päässyt (heh, eka vuoteni meni Kurkimäessä, siitä sit 16 vuoden ajaks Roihikaan ja sieltä Vartiokylään mistä aluks vuodeks sillosen kundikaverin nurkkiin Vuosaareen ja lopulta sit vuodeks Konalaan mistä äkkiä takas kohti itää, vaikka ei vieläkään olla takas idässä, mutta ehkä tää Jakis on tarpeeks lähellä toistaseks), mutta vielä mä jonain päivänä takas itään muutan! Kyl se niin vaan on, että veri vetää itään, kun siellä on tarpeeksi kauan asunut...

Lähettäjä: öö 
Päivämäärä:   2.2.15 07:42:44

Voi voi emmää oo koskaan aatellukaan asuvani missää kaupungissa varsinkaa helsingissä, kun koko tähän astisen elämäni yhtä vuotta lukuun ottamatta oon savossa asunu, mutta siis Sennu kuvailet niin hyvin ja houkuttelevasti noi paikat, niin tekis mieli muuttaa tollaseen paikkaan :D

Flanu hei, kun sanoit että ekan vuotes kurkimäessä viettäny, nii onko siellä etelässäki sellane paikka vai onko se sama mikä täälläki? Sekava selitys sori:D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   2.2.15 17:32:38

Helsinki on kyl paras <3
--------------------------
12. luku – Miilan uusi luokka

Jessi oli jo ylhäällä ja pukeutunut, kun minä nousin.
- Supsukka-rupsukka, sanoin hänelle, kun menin aamiaiselle. Hän muistutti joskus jotain surusilmäistä spanielia, kun hän kehräsi päässään kokoon kaikenlaista.
- Mitä jos ne vihaa meitä? hän kysyi.
- Me ollaan ihania, ei ne voi mitenkään vihata meitä, sanoin huolettomasti. Olin tosissani. Jessi oli suloinen kuin pieni pupunpoikanen ja tiesin, että niin olisin itsekin kohta, kunhan saisin vaatteet päälleni.

Meidän oli tarkoitus esittäytyä koulussa kello 8.55 ja täsmälleen siihen aikaan olimmekin opettajainhuoneen oven takana odottamassa. Oven tuli avaamaan nuori miesopettaja, jolla oli verkkarit päällä, joten hän oli varmastikin poikien jumppamaikka.
- Me ollaan tulossa seiskalle, sanoi Jessi ja näytti hyvin asialliselta. Tosipaikan tullen Jessillä ei koskaan mennyt sormi suuhun, ei ainakaan aikuisten kanssa. Jumppamaikka hymyili ystävällisesti ja käski meidän odottaa ja vain hetken päästä tuli käytävään tehokkaan näköinen naisihminen, jolla oli ruosteenruskeat hiukset ja joka ei takuulla ollut saanut Stockan myyjältä opastusta meikkivoiteen käyttöön. Hänen kasvonsa olivat melkein tiilenpunaiset.
- Minä olen Riitta Rinne, teidän luokanvalvoja, hän sanoi ja lähti kopistelemaan pitkin käytävää, olettaen kai meidän seuraavan. Niin me tietysti teimmekin, ja erään luokanoven takana hän seisahtui. – Takit pannaan naulakkoon, hän sanoi ja osoitti taaksemme. Riisuimme ne tottelevaisesti ja astuimme hänen perässään luokkaan. Jessi näytti kalpealta, eikä minullakaan nyt ihan kotoinen olo ollut, kun monen kymmenen äänen hälisevä kuoro vaikeni meidät nähdessään.

- Hyvää huomenta! kiekaisi Riitta Rinne ja oppilaat lakosivat pulpetteihinsa, mutta yksikään silmäpari ei siirtänyt katsettaan meistä. Olin niin iloinen siitä, että olimme päässeet samalle luokalle! Jessin takia, tietysti, minä tavallaan nautin ollessani keskipisteenä.
- Huomenta, sanoivat muutamat oppilaista innottomasti.
- Toivottavasti te olette virkeitä ja levänneitä näin syysloman jälkeen, opettaja toivoi uhkaavalla äänellä ja käski sitten meidän esitellä itsemme. Se oli ehkä hiukan häijyä, mutta ehkäpä hän ei muistanut nimiämme. Jessi näytti suunnattoman pelästyneeltä siitä, että hänen oletettiin avaavan suunsa kaikkien katsellessa, joten minä ehätin esittäytymään ensin ja hän sai sitten jatkettua siitä. Sitten opettaja osoitti meille vapaat paikat luokan keskivaiheilta ja sinne me istuimme.

Tunti oli matematiikkaa ja käytinkin sen paljon mielekkäämmin kuin kuuntelemalla: katselemalla uusia luokkakavereitani. Etupenkeillä oli nössön näköistä porukkaa, ihan niin kuin vanhassakin koulussa. Siellä istuivat rillipäät ja hikipingot. Kun vilkaisin takariviin näin ääripään, mahdolliset häiriköt, jotka tosin eivät tällä tunnilla häiriköineet. Luokanvalvojamme oli tiukka täti. En siis uskaltanut keskittyä takanani istuviin poikiin, mutta katselin kyllä uteliaana kummallakin puolellani istuvia oppilaita, tyttöjä ja poikia. He näyttivät valtaosaltaan mukavilta. Sain muutamia kokeilevia hymyjä joiltakin tytöiltä, ja vastasin niihin samoin. Pojat eivät olleet huomaavinaan meitä vaan käänsivät katseensa pois kuin emme olisi voineet vähemmän kiinnostaa. Seiskaluokkalaispojat olivat niin lapsia. Ja sitten oli kaksi tyttöä, jotka istuivat peräkkäin ikkunarivissä ja joista haistoin ikävyyksiä. He katselivat meitä arvioivasti. Tuijotin takaisin samaan tapaan. Heidän oli turha kuvitella pystyvänsä masentamaan minut pelkillä katseilla. Onneksi Jessi oli syventynyt laskuihin, se pikku pinko. Hän olisi voinutkin nujertua.

Riitta Rinne pyysi meitä jäämään luokkaan kellojen soidessa. Hän antoi meille lukujärjestykset ja lausui muutaman kannustavan sanan loppulukukaudeksi. Tapaisimme kuulemma uudelleen päivän päätteeksi luokanvalvojan tunnilla.
- Onko meillä tänään jumppaa, Jessi älähti tutkiessaan lukujärjestystä. – Eihän meillä ole mitään jumppakamoja mukana!
- Ehkä teillä on jotain, mihin ei tarvitse verkkareita, opettaja lohdutti ja hätisteli meidät ulos luokasta.

Oven takana seisoi odottamassa kaksi tyttöä.
- Susanna ja Siru! Teidän pitäisi olla ulkona, opettaja ärähti.
- Me jäätiin odottamaan noita, toinen tytöistä sanoi ja nyökkäsi meitä kohden. – Miten ne osaisi pihalle kun ne on ihan uusia?
- Jos ne on osanneet sisään niin kai ne osaa uloskin? Vauhtia nyt!
Hän ei kuitenkaan jäänyt katsomaan, miten vikkelästi tottelimme, joten jäimme hetkeksi katsomaan toisiamme. Tytöt näyttivät mukavilta ja kuljimme heidän kanssaan koko välitunnin. Seuraavan tunnin alussa he järjestelivät uusia luokkakavereitamme niin, että istuimme vierekkäin ja peräkkäin kuin neliapila. Ilmeisesti täällä sai istua mihin ehti.

Se tunti oli englantia, joka oli paras aineeni, joten uskaltauduin supattelemaan vieressäni istuvan Sirun kanssa. Hän kertoi minulle toisista oppilaista ja sain todeta tehneeni aika hyviä arvioita heti alkuunsa.
- Entäs noi? kysyin, kun tunti päättyi ja lähdimme kohti ruokalaa. Nyökkäsin kohden niitä kahta epäilyttävää tyttöä, jotka sattuivat kulkemaan edessämme. Siru nyrpisti pystynenäänsä.
- Elise ja Outi. Ne on niin olevinaan, vaikka ne on tyhmiä kuin mitkä. Ellu jäi luokalleen ja Outi palvoo sitä, koska se on muka niin aikuinen.
- Saa olla aika tyhmä, jos jää seiskalle, arvelin, mutta pidin huolen siitä, etten niin kovaa, että edellä menevät olisivat kuulleet. En nyt sentään ehdoin tahdoin tahtonut haastaa riitaa ensimmäisenä päivänä täällä.

Ruokalaan oli kammottava jono, mutta alistuen asetuimme sen päähän. Meni varmaan kaksikymmentä minuuttia, ennen kuin saimme ruokaa ja sitten oli melkein mahdotonta löytää pöytää, mihin sopisimme kaikki neljä. Yksi pöydänpääty oli, mutta sen toisen pään olivat vallanneet jo Elise ja Outi. Ehkä se siksi olikin tyhjänä.
- Mennään tohon, osoitin kuitenkin, kun ei ollut vaihtoehtoja.
- Tää on meidän pöytä, sanoi toinen tytöistä, kun istuin hänen viereensä. Jos olin oikein ymmärtänyt, hän oli Elise. Katsoin häntä nenänvarttani pitkin ja mietin hetken, sanoako mitään. Kun hän kuitenkin potkaisi tuoliani, kimmastuin.
- Olethan sä vähän plösö, mutta tarviitko sä muka tosiaan kolme tuolia? kysyin nokkavasti. Susannalta pääsi tirskahdus, kun hän istui minua vastapäätä ja Elisen naama meni niin ällistyneen näköiseksi, ettei varmaan kukaan ollut sanonut hänelle vastaan ainakaan viikkoihin.
- Mitä… hän aloitti, mutta en suostunut laskemaan katsettani. Okei, olin haastanut hänet ja siitä saattaisi seurata hankaluuksia, mutta tuskin hän nyt kimppuuni kävisi täällä kaikkien nähden.
- Mennään, Outsa, täällä alko haista kummalle, hän sanoi ystävälleen ja nousi pöydästä. En hämmästynyt, kun tunsin tönäisyn selässäni hänen mennessään ohitseni, mutta annoin olla. Siru katsoi minua ihailevasti.

Iltapäivällä oli sitä jumppaa. Muut olivat varustautuneet lähtemään uimaan, mutta koska Jessi ja minä emme olleet tietenkään osanneet varautua, komennettiin meidät kävelemään. Kaksi tuntia talsimista ei tuntunut ihan järkevältä touhulta, joten minun oli helppo houkutella Jessi läheiseen kahvilaan istuskelemaan. Meillä oli juuri tarpeeksi rahaa kahteen kaakaokupilliseen, joita joimme sitten pikkusuullinen kerrallaan.

Emme olleet siellä yksin vaan muissakin pöydissä oli koululaisia ja etenkin välitunnin hetkellä siellä oli melkein ruuhka, sitten hiljeni taas.
- Lintsaatteko te pikkulikat? kysyi lopulta naapuripöydässä istuva poika, joka oli ollut siinä vielä kauemmin kuin me.
- Me ollaan jumppatunnilla, sanoi Jessi arvokkaasti.
Poika ilahtui selvästi ystävällisestä vastauksesta ja käänsi tuolinsa kohden meidän pöytää. – Ootteko te meidän koulusta?
- Meidän koulusta, myönsi Jessi nauraen ja ihmettelin, missä hänen ujoutensa nyt oli.
- Mä en ole nähnyt teitä ennen.
- Me ollaan siellä ekaa päivää, selitin minä, jotten vaikuttaisi tuppisuulta.
- Mä olen Arto. Mille luokalle te tulitte?
- 7C:lle Jessi sanoi ja pojan naama näytti vähän venähtävän.
- Teletappeja, hän ähkäisi.
- Ei tarvii nimitellä, huomautin.
- No mä luulin teitä vanhemmiksi…
- Miten aataminaikuinen sä sitten olet? kysyin uteliaana.
- No mä olen ysillä, hän sanoi vaatimattomasti.

Sitten vilkaisimme kelloa ja totesimme, että taisi olla parasta palata koululle katsomaan, minkälainen olisi luokanvalvojan tunti. Kuljimme yhtä matkaa ja mietin, oliko täällä yhtä iso kuilu seiskojen, kasien ja ysien välillä kuin vanhassakin koulussa. Jos oli, niin me olimme tehneet aluevaltauksen.

Elise irvisti minulle, rumasti ja empimättä, kun menimme sisään luokkaan. Hän ei ollut mikään kukkanen muutenkaan, vaikka olikin muodikkaissa vaatteissa ja meikattu.
- Sä olet suloinen, sanoin kuuluvasti ja hymyilin hänelle ystävällisesti. Vuosikausien asuminen ongelmalasten kanssa oli antanut Jessille ja minulle erinomaiset eväät käsitellä kaikenlaisia tyyppejä ja kun aika moni alkoi nauraa, tyttö meni äärettömän nolon näköiseksi.
- Mikä sä olet olevinasi? hän kysyi vihaisesti, mutta en alentunut vastaamaan. Se ärsyttäisi häntä todennäköisesti enemmän kuin mikään, mitä keksisin sanoa.

Alku oli siis kaikkiaan voitollinen huolimatta siitä, että Elise ja minä olimme kai julistaneet ihan virallisen sodan. Jessi ja minä saimme uudelta luokalta muitakin ystäviä kuin Susan ja Sirun, ja sittenhän meillä oli myös Veera ja Raisa ja pojat, ja Tarukin löytyi koulusta yhdellä välitunnilla. Hän houkutteli meitä heti mukaan tallille katsomaan ratsastustuntiaan. Jessi meni mutta minä menin mieluummin Raisan ja Royn kanssa ulos. Olin ihastunut, ja kun sitä oli jatkunut jo näin monta päivää, melkein viikko, aloin ottaa asian tosissani. Roy oli niin suloinen. Hänen tummat hiuksensa ja kapeat kasvonsa, mutta kaikkein pahiten sydämeni sai kai läpättämään hänen puheensa. Se kuulosti niin söpöltä, vaikka hän puhuikin ihan ymmärrettävää suomea. Ei siis ollut ihme, että hänen seuransa veti minua enemmän kuin ratsastuskentänlaita viimeisten syyslehtien sataessa niskaan. Me tosin vain kävelimme porukalla pitkin syksyisiä katuja ja lehtiä tuli niskaan vähintään yhtä paljon kuin tallilla olisi tullut, mutta entäs sitten? Eivät ne siinä seurassa olleet häiriöksi.

Valitettavasti vaan Roy ei näyttänyt mitenkään ihastuneelta minuun, ei halunnut pitää kädestä eikä mitään, jutteli vain jalkapallosta enimmäkseen. Eikä minulla ollut hänen puhelinnumeroaan enkä tiennyt hänen sukunimeään, enkä olisi missään nimessä uskaltanut soittaakaan hänelle – mitä jos hänen vanhempansa olisivat vastanneet kotipuhelimeen ja minun olisi pitänyt puhua ruotsia heille? Hirvitys! Saatoin siis vain viettää iltani Veeran ja Raisan kanssa ja toivoa, että siinä sivussa tapaisin Roynkin. Välillä onnistuin, välillä en. Jessi pilkkasi minua.
- Mikset sä voinut ihastua johonkin semmoseen poikaan joka tykkää susta? hän piikitteli.
- Kuten? tuiskahdin ja hän luetteli puoli luokkaa niin, että minun piti ruveta nauramaan ja punastuin. – Ei ne kaikki oo muhun ihastuneita.
- No ehkei Masa, sanoi Jessi harkitsevasti ja heitin häntä tyynyllä.

Okei, osa ehkä olikin. Osa oli selvästi, luokan jonkinlainen äänitorvi Sakke mukaan lukien. Hän oli torvi sekä sananmukaisesti että kovan äänensä vuoksi ja luulen, että hänen huomionsa takia Elise vihasi minua kaikkein eniten. Ennen minua Sakke oli ollut luokan poikien pomo ja Elise tyttöjen kuningatar, ainakin omasta mielestään. Saken ei olisi kuulunut luoda silmäystäkään kehenkään muuhun tyttöön kuin häneen.

Minun puolestani Elise olisi saanut pitää Saken. Poika pelotti minua, tosin vain alkuun. Hän oli suurin piirtein Henkan kokoinen ja muotoinen ja kun ensimmäistä kertaa olin nähnyt hänet toisena koulupäivänämme – ensimmäisenä hän ei ollut ollut koulussa – olin meinannut pissiä housuihini. Olin ollut hetken ihan varma, että Hene oli löytänyt minut, jäljittänyt tähän kouluun, etenkin kun hän oli pysähtynyt luokan eteen tuijottamaan minua. Olin vain kalveten valunut alemmaksi pulpetissani, kunnes oli tajunnut, ettei se ollut Hene. Helpotuksissani olin melkein hymyillyt ja kaappiparka oli punastunut korvannipukoitaan myöten ja se oli sitten siinä. Siitä lähtien hän oli heitellyt minua kuminmurusilla ja messunnut nimeäni takarivistä ja harrastanut kaikkea muuta hevosenleikkiä. Sellaista, mitä keskenkasvuiset pojat nyt yleensä keksivät. Kunhan hän lakkasi nostattamassa minussa kauhunväreitä aloin katsella häntä alaspäin. Pojat nyt vaan olivat penskoja. Ainakin suomenkieliset. Tosin Roy, kuten Veera ja Raisakin, olivat jo kasilla.

- Mitä mun pitäisi tehdä niille? kysyin tosissani äidiltä yhtenä iltana, kun yritin vääntää matikkaa keittiön pöydän ääressä.
- Lay back and enjoy the ride, hän mutisi, tai niin luulin kuulevani.
- Mitä? kysyin kuitenkin ja hän naurahti.
- Pidä järki päässä, hän sanoi.
- Ja housut jalassa, murahti Artsi, jonka olin kuvitellut olevan täysin uppoutunut lehteen tai televisioon olohuoneessa.
- Artsi! kiljaisi äiti.
- Ja jumala mielessä! Artsi kehtasi jatkaa.
- Suu kiinni! Mitä sä tiedät kolmetoistavuotiaiden tyttöjen elämästä? äiti sanoi ja nousi mennäkseen tuijottamaan Artsia kulmat rypyssä ja kädet lanteilla keittiön ja olohuoneen väliselle oviaukolle.
- Mä toivosin tietäväni jotain, koska mulla on semmonen, Artsi sanoi sillä äänellä, että tiesin hänen suunsa olevan hymyssä. – Ei vaan anteeksi, kaksi. Miila-Maria ja Jessi-Jossu.
- Mutta koska sä olet ollut semmonen?
- En koskaan, Artsi myönsi. – Mutta varmaan mun neuvot oli ihan asiallisia silti?
- Ei niin asiallisia kuin mun, mä olen ollut tossa tilanteessa, äiti julisti ja Artsi hiljeni, joskin näin, kun äiti ei palannut siitä istumaan vastapäätä minua, että he olivat jääneet ilvehtimään toisilleen.

- Hei, mä olen täällä ja mulla oli ongelma, sanoin tavoitellen kärsivällistä äänensävyä.
- Sano sille että jumalat jalassa, Artsi kuului sanovan, kun äiti kääntyi takaisin katuvaisen näköisenä.
- Elämäni valo, sun on vaan parasta totutella.
- Lakkaa sanomasta mua elämäsi valoksi, se kuulostaa kamalalta, tuiskahdin.
- No mutta kun sä olet, äiti nauroi.
- Mä pelkään, että sä sanot mua siksi joskus kun mun kaverit on täällä.
- No jos mä yritän muistaa sanoa vaan E.V?

Mietin sekunnin ja nyökkäsin.
- Se käy. Mutta oikeesti, mitä sä teit kaikille idiooteille jätkille?
- Sun iässäsi en mitään, äiti sanoi miettiväisesti. – Ne halusi ostella mulle karkkia ja hajukumeja mutta mä en huolinut. Musta tuntui, että ne halusi ostaa mut ja mä ajattelin kuitenkin olevani vähän arvokkaampi kuin joku suffeli.
- Mutta entä sitten kun sä ihastuit? kysyin ja katsoin häntä rukoilevasti. Jokseenkin noin minusta oli ollut selvä suhtautua luokkakavereihin, mutta Roy?
- No älä ainakaan ala suunnitella mitään seksijuttuja tossa iässä.
- En tietysti, sanoin ja tunsin tumman punan nousevan kasvoilleni.
- Mutta nyt on varmaan hyvä aika, äiti sanoi hellästi ja alkoi puhua seksistä ja ehkäisystä. Vitsit, se oli noloa.
- Noi oli meidän terveystiedon kirjassa, sanoin vaisusti.
- Mä tiedän, että ne oli. Mä yritänkin kertoa, miten sun pitää toimia tosielämässä. Kortsuja saa ostaa mistä tahansa, ja jos se kaveri on niin ujo, ettei pysty niitä hankkimaan, se on liian nuori ja kypsymätön. Ja jos sä haluat tosissasi ruveta harrastamaan seksiä niin kerro mulle.
- Miksi? kysyin, vaikka ihan sinne asti en nyt ollutkaan ajatellut. Suukkoja minä vain mietin ja hitaiden tanssimista.
- Gynekologi ja e-pillerit, äiti sanoi tutkimaton ilme silmissään. Molemmat sanat säikäyttivät minut kymmenen senttiä matalammaksi tuolillani, yhteensä siis kaksikymmentä senttiä.
- Mä kysyin vaan mitä tehdä meidän luokan hölmöille pojille, sanoin vaisusti.
- Ja mä neuvoin. Ja jos sä seuraat mun jalanjälkiäni tää keskustelu ois käyty vuoden sisään kuitenkin, äiti sanoi ja ojensi kätensä. – Tuu nyt hetkeksi mun syliin, E.V., ennen kuin sä alat olla siihen liian iso.
- Mä olen ollu siihen liian iso jo vaikka miten kauan, sanoin ja kiersin pöydän ympäri.

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   2.2.15 20:58:25

öö, Kurkimäki on siis kaupunginosa Helsingissä :). Tossa Myllypuron ja Kontulan välissä :). Ja Sennnu kyllä kuvailee loistavasti Helsinkiä, hyvä näin koko ikänsä Helsingissä asuneena sanoa.

Miila on kyllä suloinen teini-iässä. Voi että.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   3.2.15 18:33:01

13. luku – Miila juhlii

Syksy syveni ja muutaman viikon kuluttua uusi koulu oli niin tuttu, että oli kuin olisimme käyneet sitä aina. Emme enää eksyneet matkalla kemianluokkaan tai pukuhuoneisiin ja olimme arvottaneet luokkakaverimme pinkoihin, häiriköihin ja taviksiin – koulumenestyksen mukaan – ja toisaalta fiksuihin, idiootteihin ja mitäänsanomattomiin, sen mukaan millaisia he olivat tyyppeinä. Minä olin fiksu tavis ja Jessi fiksu pinko ja Susa oli vielä pingompi. Minua ei häirinnyt olla Jessiä huonompi koulussa, olin tottunut siihen, mutta onneksi kivoihin ihmisiin kuului sitten myös Teresa, joka ei tajunnut useimmista aineista sen enempää kuin minäkään ja kielistä paljon vähemmän niin etten tuntenut itseäni kauhean tyhmäksi blondiksi, vaikka Elise minua sellaiseksi haukkuikin. Sanomattakin oli selvää, että hän oli asteikossamme häirikkö idiootti ja kuittailin hänen blondijuttunsa enimmäkseen tuijottamalla häntä halveksuvasti tai lainaamalla jotain hänen erityisen typerää vastaustaan, jos hän oli hiljakkoin avannut suunsa tunnilla. Minä en tahallani haastanut riitaa hänen kanssaan, se ei olisi ollut järkevää, kun hänellä kuitenkin oli Outsa ja muutama muu ihaileva hännystelijä, mutta en minä antanut hänen pompottaakaan minua.

Mirella ja minä olimme etääntyneet toisistamme ihan hirveästi. Hän oli löytänyt itselleen uuden parhaan ystävän ja vaikka me soittelimmekin, hän ei enää suunnitellut vuolaasti tapaamisiamme. Hän kertoi vain, mitä oli tehnyt tai aikoi tehdä Annin kanssa. Minä olin siitä vähän pahoillani, mutta ymmärsin kyllä. Olihan minullakin uusia ystäviä, ja sitten minulla oli tietysti aina Jessi.

Ja Jessillä Jinna. Hän meni ihan sekopäiseksi riemusta, kun kuuli, että Jinnan vanhemmat tosiaan aikoivat ostaa sen asunnon meidän läheltä. He tosin muuttaisivat vasta joululomalla, mutta siihen ei ollut enää kauheasti aikaa. Ennen sitä oli kaikenlaista kivaa tiedossa, ja vähemmänkin kivaa, kuten kauhea suma kokeita. Koululla kuitenkin järjestettäisiin taas joulukuussa limudisko, ja sitten meillä oli seiskojen pikkujoulu, josta en nyt ollut etukäteen ihan varma, kuuluiko se sarjaan kiva vai vähemmän kiva. Ei sieltä kuitenkaan uskaltanut poiskaan jäädä. Sinne tulisivat luokanvalvojat ja kaikki ja koko luokka oli tohottanut siitä monta viikkoa. Sisäänpääsy maksaisi kaksi euroa ja rahoilla pääsisimme ehkä keväällä luokkaretkelle. Ei tietenkään pelkästään niillä kahdella eurolla vaan tarkoitus oli kerätä enemmänkin rahaa kevään puolella, ja oli sitä kerätty jo ennen meidän tuloammekin.

Ne seiskojen bileet olivat ensin, yhtenä torstai-iltana kello kuudesta kello yhdeksään. Tunsin jo lähtiessäni itseni liian vanhaksi sinne. Siellä varmaan leikittäisiin tonttuleikkejä ja luokkatoimikuntien äidit olisivat leiponeet meille pullia, joita saisi ostaa viisikymmentä senttiä kappale ja laihaa mehua saisi samaan hintaan mukillisen. Huumaavan hauskaa! Tuhahtelin itsekseni meikatessani niin, että Jessi tuli omasta huoneestaan kysymään, mikä minua vaivasi.
- Se on varmaan ihan ajanhukkaa, sanoin synkkänä. – Mä voisin mennä Veeran ja Raisan kanssa ulos mieluummin.
- Voihan sieltä aina lähteä pois, hän ehdotti ja heittäytyi sängylleni vääntelemään tonttulakkiaan. Semmoiset piti kuulemma ottaa mukaan. Se, jos mikä, herätti minussa epäilyksiä illan hauskuudesta. Tai siis epähauskuudesta. Päiväkodin joulujuhlissa semmoisia pidettiin.

Lähes kaikki muut tuntuivat olevan samaa mieltä tonttulakkiasiasta. Semmoinen oli päässä vain ehkä kymmenellä ja heistä osa oli pikkusisaruksia, jotka myös oli saanut ottaa mukaan. Ruokala oli koristeltu punaisin, pahvisin joulutontunkuvin – mutta niin se oli ollut jo koko viikon, ei siinä ollut mitään uutta. Pöydät oli siirretty kiertämään seiniä niin, että lattialla oli tilaa ja yhdellä niistä oli CD-soitin, joka soitti joululauluja. Kaikki kolme seiskaluokkaa parveili epätietoisen näköisenä siellä ja ne, joilla oli pikkusisaruksia mukana, saattoivat sentään heidän varjollaan mennä pyörittämään onnenpyörää, josta saattoi voittaa joko lakupötkön tai suklaapatukan. Minä etsin Teresan ja me kävimme ostamassa pullaa ja mehua ja linnoittauduimme nurkkaan mutustamaan niitä. Olimme pistäneet ne pirun tonttulakit roikkumaan takataskuista. Päähän en laittaisi sitä edes rehtorin määräyksestä. Ajattelin, että jos tämä oli tässä niin hallelujaa, lähtisin kotiin.

Sitten kuitenkin rinnakkaisluokan luokanvalvoja, se nuori miesjumppamaikka, otti mikrofonin ja alkoi organisoida. Ei sentään tonttuleikkejä, mutta erilaisia muita kilpailuja. Kynän osuttamista pulloon ja appelsiini otsien välissä tanssimista ja sellaista. Kultakin luokalta huutoäänestettiin osallistujia ja voittajaluokka kuulemma saisi mahtavan palkinnon. Jessi joutui Tomi-nimisen tyypin kanssa yhteen tanssileikkiin ja kiskoin tirskuen Teresan lähemmäs katsomaan, miten he yrittivät pysyä pystyssä yhä pienemmäksi käyvällä paperinpalasella. A-luokan molemmat parit olivat horjahtaneet pois tonteiltaan jo heti alkuunsa, mutta Jessi ja Tomi selvisivät viimeisiksi, kun hän hyppäsi Tomin reppuselkään ja tämä seisoi sitten yhdellä jalalla muutaman huojuvan hetken, kunnes he romahtivat maahan. Jessi nauroi niin, ettei ollut päästä lattialta ylös ja me hurrasimme heille.

- Häntäbiljardia! huusi jumppamaikka mikkiin seuraavaksi. Hän tuntui olevan enemmän innoissaan kuin kaikki oppilaat yhteensä. Teresa ja minä vetäydyimme taas pieniksi taka-alalle, jottei kukaan saisi päähänsä ehdottaa meitä sinne. Kaikki kilpailut tähän asti olivat olleet, vaikkakin hauskoja katsoa, jotenkin noloja osallistujilleen. Takanamme seisoi kuitenkin yhtäkkiä Riitta Rinne, rakas luokanvalvojamme.
- Meneekös teistä jompikumpi seuraavaksi edustamaan luokkaa? hän kysyi äänellä, joka kuulosti paremminkin käskyltä kuin kysymykseltä. Vilkaisin puolipaniikissa ympärilleni. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä häntäbiljardi oli, enkä halunnut välttämättä tietääkään.
- Elise varmaan menee mielellään, sanoin ja osoitin isoa tyttöä, joka seisoi kyllästyneen näköisenä purukumia jauhaen vähän matkan päässä. Teresa oli nopeasti samaa mieltä ja luojan kiitos Riitta Rinne kääntyi veriviholliseni puoleen ja talutti tämän seuraavaksi aukealle lattialle. Elisen ilme oli silmiä hivelevän raivostunut.

Oppilaita kerättiin kuusi kappaletta ja heidän vyötäisilleen sidottiin taas narut, mutta tällä kertaa niissä ei roikkunut kyniä, joita piti saada pulloon vaan jotain keilan näköisiä. Niillä piti saada kuljetettua sählypallo ruokalan päästä päähän. Voi luoja, se oli ehkä naurettavinta tähän mennessä! Kaikki näyttivät idiooteilta yrittäessään saada ”häntiään” edes osumaan palloihin. Elise havaitsi kai myöskin melko pian näyttävänsä hedelmöitystanssia tanssivalta alkuasukkaalta, sillä raivoisista kannustushuudoista huolimatta hän pysähtyi ja irrotti narun ympäriltään.
- Pitäkää pelinne, hän tuhahti ja käveli ulos.
- Luovutus! ulvoi jumppamaikka. Minä nauroin niin, että minun piti kyyristyä pitelemään mahaani.

Luojan kiitos se oli viimeinen leikki. Laskettiin pisteet ja A-luokka voitti ja sai palkinnoksi laatikollisen karkkia. Vau, miten mahtava palkinto! Joka tapauksessa jää oli sulanut ja kaikki nauroivat hervottomina. Jumppamaikka jatkoi juontamistaan ja pisti kaikki piiriin. Epäluuloisena yritin taas kiskoa Teresan sivummalle, mutta tällä kertaa kenenkään ei annettu vetäytyä paitsi niiden, joilla oli niin pieniä sisaruksia mukana, ettei heitä voinut jättää yksin. Tytöt kiersivät sisempää piiriä yhteen suuntaan ja pojat ulompaa toiseen ja CD-soittimesta alkoi raikua typerä laulu, jota ilmeisesti oli tarkoitus laulaa mukana. Joka tapauksessa siinä oli kertosäe, jonka päättyessä huudettiin ”bingo!” ja halattiin sitä poikaa, jonka kohdalla nyt sattui olemaan. Tai pojat tietysti halasivat tyttöjä. Tämä nyt oli vähän aikuismaisempaa, joskin olin sitä mieltä, ettei koko seiskaluokilla oikein ollut ketään, ketä olisin vapaaehtoisesti viitsinyt halailla. Ja sitten Sakke oli aika ällöttävä. Jos hän oli edes suunnilleen kohdallani, kun bingo-kohta tuli, hän keilasi pois tieltään pienikokoisemmat pojat ja rynnisti rutistamaan minua. Kun se kohtalo näytti todennäköiseltä kolmannen kerran, livahdin pois sisäpiiristä ja menin seisomaan Riitta Rinteen selän taakse. Hän seisoi muiden aikuisten kanssa sivummalla ja taputti käsiään kuin olisi katsellut parempaakin tanssiesitystä.
- Mikset sä tanssi enää? hän kysyi minulta hämmästyneenä.
- Koska mä en halua halata Sakkea enää kertaakaan, sanoin totuudenmukaisesti, eikä hän kumma kyllä komentanut minua takaisin tai mitään.

Musiikki vaihdettiin siitä renkutuksesta tavalliseen diskomusiikkiin. Neljä B-luokkalaista tyttöä oli suunnitellut tanssiesityksen, mutta he eivät olleet erityisen hyviä ja porukka rupesi tanssimaan, vaikka kai olisi ollut tarkoitus vain seistä ja katsella heitä. Ainakin he näyttivät vähän pettyneiltä. Hitaitakin sieltä tuli muutaman kappaleen jälkeen ja siinä vaiheessa lattia tyhjeni kuin muurahaispesään olisi heitetty kivi ja kaikki pikku muurahaiset pinkoivat karkuun. Minä pingoin suorinta tietä vessaan, sillä Saken vihreä huppari lähestyi uhkaavasti. Ojasta allikkoon, tosin, sillä Elise ja Outi taivuttelivat siellä ripsiään.
- Painukaa äkkiä tanssimaan, Sakke etsii tanssikaveria, sanoin ja sulkeuduin koppiin.
- Jätä sä Sakke rauhaan, kuulin Elisen vihaisen äänen.
- Mä en kuule koskisi siihen pitkällä tikullakaan, pidä sä se vaan poissa mun kimpusta, sanoin iloisesti. Kun vähän aikaa kuuntelin, he poistuivatkin, tai ainakin ovi kävi.

Viivyin niin kauan kuin jaksoin ja sitten arvelin hitaiden jo loppuneen ja raotin vessan ovea. Hyvä, ruokalasta kuului enää vain joululauluja, joten uskalsin palata sinne. Kukaan ei enää tanssinut vaan siellä jaettiin joululahjoja. Kaikkien oli pitänyt tuoda pikku lahja ja nyt Riitta Rinne raahasi isoa säkkiä ympäri salin ja jokainen sai ottaa sieltä vuorostaan yhden. Kun minä astuin sisään, oli säkki jo melkein tyhjä ja välinpitämättömästi poimin sieltä pienen paketin. En odottanut siltä suuria, minun pikkujoulupaketeissani tuntui aina olevan hedelmäsuklaata, josta en erityisesti pitänyt. Tällä kertaa siinä tosin oli suklaajoulupukki, joka oli aika murentunut oltuaan säkissä alimmaisena, mutta en välittänyt siitäkään. Se olisi kuitenkin hedelmäsuklaatakin pahempaa.

Disko koululla oli kymmenen kertaa jännittävämpi kuin seiskojen lapselliset pikkujoulut. Tietenkin, sinnehän tulisi muitakin, kuten Roy. Jinna tulisi taas meille siksi viikonlopuksi, mutta minä en viitsinyt edes pyytää Mirellaa. Olimme jo liian etäällä toisistamme. Hän oli edellisviikonloppuna ehdottanut, että lähtisin hänen ja Annin kanssa Kaisaniemen puistoon katselemaan maailmaa ja juomaan vähän pussikaljaa, mutta olin kuullut hänen äänestään, ettei hän toivonut minun tulevan. Enkä minäkään halunnut olla kolmantena pyöränä heidän seurassaan. Ei, päästin irti. Miilan ja Mirellan aika oli ohi. Ehkä tapaisimme joskus myöhemmin sattumalta ja tervehtisimme ilahtuneina, tai sitten emme.

Se oli hiukan surullista, mutta ei kamalan. Emmehän me loppujenlopuksi olleet ehtineet olla parhaita ystäviä kuin pari kuukautta. Nykyään ajattelin, että ehkä Raisasta tulisi uusi paras ystäväni, vähän niin kuin Jinna Jessille. Joskus olin ihan mustasukkainen Jinnalle, kun ajattelin Jessin pitävän hänestä enemmän kuin minusta. Olivathan he tietysti tunteneet melkein yhtä kauan kuin mekin, vaikkeivät olleetkaan sisaruspuolia niin kuin me. Tai emmehän mekään oikeasti olleet mitään sukua. Siinä oli aina vähän selittelemistä, kun väitimme olevamme sisaruksia ja sitten meillä oli eri sukunimi, eikä kumpikaan vanhemmistamme ollut meidän molempien vanhempi.
- Mä taidan ymmärtää nyt, Raisa huokaisi lopulta diskoiltana, kun olin selittänyt hänelle monta minuuttia samalla kun laitoin ripsiväriä. – Sun äiti oli aiemmin naimisissa ja Jessin isä oli aiemmin naimisissa ja nyt ne on keskenään naimisissa.
- Niin just, paitsi että mun äiti ei ollut naimisissa mun isän kanssa. Ne vaan asu yhdessä. Kuulemma.
- Selvä, Raisa sanoi ja tuntui huitaisevan puheenaiheen maton alle tai jonnekin. – Ollaanko me valmiita?

Minä aloin olla, paitsi että mietin yhtä juttua.
- Oisko sulla topattuja rintsikoita? kysyin.
- On, mistäs sulle saatais? Raisa kysyi ja nauraa kihersi.
- Ei ainakaan kaupasta, sanoo mun hirviöäitini, tunnustin mököttäen. En voinut ymmärtää, miksi aina ymmärtäväinen Ilse pisti vastaan näin tärkeässä asiassa. Hän tarjoili minulle e-pillereitä, muttei taipunut topattuihin rintsikoihin.

Raisa antoi minun kuitenkin kokeilla omiaan, mutta en minä voinut niitä laittaa. Ne olivat liian isot. Olisin voinut tietysti tunkea sinne jotain täytteeksi, vessapaperituppoja tai sukkia, mutta sitten aloin miettiä, että mitä kaikki sanoisivat, jos minulla perjantaina oli ollut tisut ja maanantaina ne olisivat yhtäkkiä taas kadonneet. Luojan kiitos ajattelin sitä ajoissa! Ja mitä jos täytteet olisivat karanneet kesken illan, tippuneet tai siirtyneet väärään kohtaan? Sitten olisin tanssinut jonkun kanssa ja tyhjät kuupat olisivat menneet ihan lyttyyn ja olisin löytänyt möykyt kainalosta tai ne olisivat menneet ihan vinoon tai jotain muuta naurettavaa
- Ei, pidä vaan, sanoin Raisalle ja vaihdoin omani takaisin.
- Sä olet ihanan laiha, Raisa sanoi lohduttavasti, mutta alkoi sitten hoputtaa minua. Disko alkaisi pian.

Jäimme Veeran portille odottamaan häntä ja poikia. Veera tulikin ihan parissa minuutissa, mutta Royta ja muita ei näkynyt, ei kuulunut.
- Mä soitan niille, puhahti Veera, kun olimme odottaneet kymmenen minuuttia. - Var e ni? Vi väntar!
Hän kuunteli vähän aikaa ja kohautti sitten hartioitaan. – Ne tuleekin Mikun luota eikä Roylta. Nähdään ne sitten siellä, hän sanoi meille pannessaan puhelimen pois.
- Äh, sanoin harmissani. Olin odottanut, että saisin kävellä koululle Royn seurassa, jonottaa hänen kanssaan ja jutella. Mutta kaipa minä hänet sieltä löytäisin yhtä lailla kuin Jessin ja Jinnankin, jotka olivat jääneet meille kotiin laittautumaan, kun minä olin lähtenyt Raisalle.

No, oli joka tapauksessa ihanaa päästä sisään lämpimään kouluun kylmästä joulukuusta, etenkin, kun siellä soi houkutteleva musiikki. Veera kiskoi Raisan ja minut suoraa päätä tanssimaan.
- Eikö me odoteta poikia? kysyin.
- Voi, kyllä ne löytää meidät, Veera sano huolettomasti.

Monet muutkin tietysti löysivät meidät. Moikkailin luokkakavereita ja muita, joihin olin koulussa tutustunut, mutta se ei ollut yksinomaan hauskaa joukkoa. Olin juuri suostumassa tanssimaan ensimmäisiä hitaita sen Arton kanssa, jonka olimme Jessin kanssa tavanneet ensimmäisenä koulupäivänä kahvilassa, kun näin vilaukselta Ellun ja Outsan. Mielialani laski aika lailla. Olivathan hekin tietysti täällä, missäs he muualla olisivat. En antanut kuitenkaan sen häiritä tanssimista ysiluokkalaisen kanssa. Arto oli mukava, mutta valitettavasti hän ei ollut kiinnostunut muuta kuin kuulemaan, miten minä ja siskoni viihdyimme täällä. Jos häntä olisi huvittanut pussailla, olisin suostunut heti, Roy tai ei Royta maailmassa. Ja sitten hän päästi äkkiä irti minusta ennen kun hitaat edes loppuivat.
- Sori, mun pitää mennä, tuolla on yks…
- Oke, sanoin ja olin olevinani kuin en olisikaan loukkaantunut sydänjuuriani myöten ja hän käveli pois, erään ysiluokkalaisen tytön luo, joka oli kai juuri tullut sisään. Huokaisin ja menin ulos salista, sillä en nähnyt Raisaa ja Veeraa missään, kai hekin olivat päässeet tanssimaan tai sitten löytäisin heidät aulasta.

Meni vähän aikaa, mutta sitten musiikki luojan kiitos nopeutui taas ja löysin ystäväni, kun hekin tulivat salista ulos. Niin tulivat valitettavasti vihamiehenikin. Elise käveli ihan tahallaan suoraan päin minua niin, että horjahdin ja sitten hän teeskenteli hämmästynyttä.
- Tyhmä blondikin on täällä! Ja herra jestas, eikö se olekin hurrien kanssa?
Hän silmäili ilkeästi Raisaa ja Veeraa, enkä voinut ymmärtää, mistä hän tiesi heidän käyvän ruotsinkielistä koulua. Eihän se nyt päälle näkynyt. Minä tunsin kuitenkin oloni erittäin epämukavaksi. Nyt ei oltu tunnilla tai välitunnilla, missä saattoi odottaa jonkun opettajan puuttuvan asiaan ennen kuin Ellu ehtisi istua kalloni halki. Täällä oli järjestysmies, sen tiesin, mutta hän oli alhaalla ovella eikä täällä yläkerrassa.

Raisa mittaili Eliseä hiuksista saappaisiin niin halveksuva ilme kasvoillaan, että sillä olisi päässyt oscar-ehdokkaaksi.
- Tääkö on se tomppeli, josta sä olet kertonut, Miila, joka ei selvinny seiskaluokasta tuplaamatta? hän kysyi minulta.
- Tää just, eikö se näy jo tosta naamasta, vastasin.
- No totisesti. Enpä oo pahemman näköstä nähny kuin Korkeasaaren paviaanihäkissä.

Elise ei kestänyt kuunnella hienovaraista jutusteluamme, vaikka olimme puhuvinamme toisillemme, kuin häntä ei olisi ollutkaan. Hän karjaisi ja tarttui meitä hiuksista, yhtä kummallakin kädellään. Minä vinkaisin, sillä se teki kamalan kipeää ja niin teki Raisakin. Veera hyökkäsi puolustamaan meitä ja kävi puolestaan kiinni Elisen ruskeisiin hiuksiin, mutta silloin hyppäsi Outi hänen niskaansa.
- Flaidis! huusi joku ja tajusin, että ympärillemme alkoi kerääntyä väkeä.

Taisin mennä vähän paniikkiin. En ollut tapellut ikinä ellei laskettu välikohtausta Henrin kanssa tai mahdollisesti jotain jo unohtunutta kärhämää päiväkodissa. Olin yhtäkkiä ihan varma siitä, että kimpussani olikin Hene eikä Elise ja aloin huitoa henkeni edestä. Taisin kiljuakin, mutta sitten joku tarttui minuun ja nosti pois ja ote hiuksistani irtosi. Kun avasin silmäni ja korvani uudelleen näin, että tilanne oli menossa hyvin nopeasti ohitse. Innokkaan yleisön lauseenpätkistä ymmärsin, että se järjestysmies oli tulossa paikalle ja kaikki alkoivat vikkelästi järjestää olemisiaan hyvin normaalin näköisiksi. Joku vieras poika kiskoi Outia kauluksesta ja toinen veti Veeran hänen kynsistään. Raisa oli lähempänä kuin olin ensin huomannutkaan, olimme ihan nokikkain saman pojan kummassakin kainalossa. Minä nikottelin ja seurasin vain mukana kun meidät raahattiin salin armolliseen pimeyteen.
- Va tyst nu, kuulin vain ja katsoin hämmästyneenä ylöspäin. Royko meidät oli pelastanut?
Mutta ei se ollut Roy, vaikka ääni olikin ihan samanlainen.
- Puhu suomea, Miila ei osaa, sanoi Raisa.

Pyyhkäisin silmiäni ja katsoin jumaloivasti ylöspäin ja sitten Veerakin oli siinä, kiukkuisena kuin ampiainen. Kun vähän aikaa kuuntelin, ymmärsin, että Raisan ja minut oli kalastanut taistelusta pois Royn isoveli ja Veeran joku hänen ystävänsä.
- Vítun suomalaispaskiaiset, kiroili se Royn näköinen ja minä olin samaa mieltä, vaikka olinkin sellainen, kai.
- Kiitos, sanoin, enkä saanut silmiäni irti hänestä. Hän vilkaisi minua julmistuneen näköisenä, mutta oletin sen johtuvan tilanteesta eikä siitä, että minä olin suomenkielinen. Luoja, että hän oli komea!
- Mennään, hän sanoi ja raahasi meidät vielä peremmälle ovensuusta ja vasta nurkassa pysähdyimme ja hän irrotti otteensa. Minä pyyhkäisin uudelleen silmiäni ja huomasin, että käteni vapisivat.
- Mä vihaan sitä, sanoin ja äänenikin vapisi.
- Sunko takia te jouduitte tappeluun? Royn veli kysyi ankarasti.
- Ei se ollut Miilan vika, puolusti Veera minua.
- Ei niin, se on vaan sen idiootti luokkakaveri, jatkoi Raisa. Minä en saanut sanaa suustani, en edes silloin, kun pojat jättivät meidät siihen ja lähtivät omille teilleen.
- Vau, kuiskasin ja tuijotin heidän peräänsä.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   4.2.15 17:03:10

14. luku – Miila on rakastunut

Raisa ja Veera ja minä odotimme vähän aikaa, mutta uskaltauduimme sitten hiipimään kohti vessaa. Eliseä ja Outia ei näkynyt missään eikä mikään aulassa antanut ymmärtää, että siinä oli äsken ollut käynnissä tappelu. Kukaan ei katsonut meitäkään mitenkään oudosti. Ihmiset sillä paikalla olivat vaihtuneet ja minä toivoin, että se järkkäri oli vienyt Ellun ja Outin suoraa päätä ulos ja etteivät he enää ikinä pääsisi tähän rakennukseen sisään.

Näytin pahalta peilissä. Hiukseni olivat pystyssä ja pörrössä toiselta sivulta ja ripsivärini oli valunut.
- Mä vihaan sitä, oikeesti! sanoin tulisesti ja aloin puhdistaa silmänalusiani. Veera ja Raisa lohduttelivat minua niin, että oloni tuli oikeastaan surullisemmaksi ja huidoin heitä lopettamaan. – Älkää nyt tai mä alan itkeä oikeesti! Kuka se toinen oli?
- Jaa ne jotka pelasti meidät? Mun isoveli ja Royn, Veera sanoi.
- Mä en tiennyt, että sulla on isoveli, sanoin heikosti.
- Tiesithän.
Niin tiesinkin, joskaan en ollut koskaan tavannut häntä, enkä tiennyt hänen nimeään.
- No mä en ainakaan arvannut, että se olisi täällä.
- Miksei ois? Ollaanhan mekin.
- Mä taidan olla rakastunut, huokaisin.
- Mun veljeen? Veera kysyi kauhistuneena.
- Ei kun Royn.
- Ai Stiguun! No siihen saat olla, Riku on ihan possu.
- Mä luulin, että sä olit rakastunut Royhin, huomautti Raisa.
- Mä olenkin. Olinkin. Äh. Minua alkoi naurattaa. – Mä voin ihan hyvin olla rakastunut molempiin. Mitä me nyt tehdään?
- Mennään takasin tanssimaan, tietysti, sanoi Raisa.
- Entä jos Elise ja Outi on vielä siellä?
- Tuskin ne uskaltaa uudelleen meidän kimppuun, sanoi Veera, joten totesin olevani taas esiintymiskelpoinen ja lähdimme takaisin.

Ilta oli vasta alussa, mutta emme me enää nähneet Eliseä ja Outia, joten ehkä heidät oli tosiaan toimitettu ulos. Jessin ja Jinnan me sen sijaan näimme, mutta he juttelivat meidänluokkalaisten poikien kanssa niin, että he vain vilkuttivat meille. Ja löytyivät Roy ja Mikukin sitten, ja Tommy. Unohduin tuijottamaan Royta, kun aloimme taas porukalla tanssia. Hänen katsomisensa kutkutti edelleenkin vatsaani, mutta vielä enemmän kutkutti ajatus hänen veljestään. Sankaristani. Roykin oli kuitenkin ihan asiaankuuluvan kiukkuisen näköinen, kun kuuli, mitä meille oli sattunut, ja sitten kun taas tuli hitaita, toivoin varpaatkin ristissä, että hän pyytäisi minua tanssimaan. Mutta ei, poikien mielestä se oli hyvä hetki lähteä alas juomaan jotain.
- Mä olisin mieluummin jäänyt tanssimaan, ilmoitin, kun olimme päässeet hitaaseen jonoon, mutta kukaan ei tainnut kiinnittää siihen huomiota, joten toistin sen ja tökkäsin Royta selkään. Hän käännähti äkkinäisesti.
- Ai mun kanssa vai? hän kysyi ja ellen ihan erehtynyt, hän näytti vähän säikähtäneeltä.
- Vaikka, sanoin vienosti. Eivätkö pojat tuon enempää olleet kasvaneet kasiluokkalaisinakaan? Hän taisi jopa vähän punastua.
- No, tanssitko sä mun kanssa seuraavaksi? hän kysyi ja tarttui kädestäni hyvin vaivihkaa kiinni.
- Tanssin, lupasin ja perhoset alkoivat lepattaa vatsassani.

Hän ei siitä huolimatta tarjoutunut ostamaan minulle mitään, joten jouduin ostamaan oman limuni, mutta me istuimme vastakkaisille puolille pöytä ja pidimme toisiamme kädestä ja kun sitten olimme palanneet ylös juhlasaliin ja alettiin soittaa seuraavia hitaita, hän katsoi minua kysyvästi.
- Kiitos kyllä, sanoin pehmeästi ja kiedoin toisen käteni hänen kaulaansa ja sitten me tanssimme. Minä panin pääni hänen olkapäälleen ja nautiskelin eikä minua olisi huvittanut päästää irti sittenkään, kun musiikki taas loppui.
- Ootteko te nyt niin kuin yhdessä vai? kysyi Veera, kun palasimme muiden luo käsi kädessä, hän katsoi meitä tarkasti, toisesta toiseen ja näytti melkein vihaiselta. Minä en sanonut mitään, vilkaisin vain Royta. ”En mä tiedä” olisi ollut maailman typerin vastaus siihen kysymykseen, mutta enhän minä tiennyt, joten jätin vastaamisen Roylle. Hänkään ei vaan tainnut tietää vastausta, mutta laittoi sentään käden ympärilleni ja mutisi jotain, ”få se nu”, se ehkä oli.

Veeralla oli taas kotiinmenoaika, joten kiirehdimme ulos koululta heti, kun musiikki loppui ja jäimme lyhyeksi hetkeksi seisoskelemaan siihen, äkillinen hiljaisuus humisten korvissa. Minun mieleeni oli tullut, että ehkä Elise ja Outi olivat kuitenkin vielä jossain täällä ja katselin vähän pelokkaana ympärilleni. Kaikki muut olivat lähdössä eri suuntaan kuin minä, enkä nähnyt missään Jessiä ja Jinnaakaan, joista olisin saanut seuraa kotimatkalle.
- Pitäiskö meidän saattaa sut? kysyi Raisa.
- Sitten Veera saa haukut, sanoin epäröiden, vaikka minun ei tosiaankaan tehnyt mieli lähteä ihan yksin kävelemään.
- Mä saatan sut, sanoi Roy, kuin se olisi ollut itsestäänselvyys ja otti kädestäni kiinni.
- No niin, sanoi Raisa tyytyväisenä kuin kaikki maailman ongelmat olisi ratkaistu, ja kai ne olivatkin, ainakin meidän ongelmamme sillä hetkellä. He lähtivät omaan suuntaansa ja me Royn kanssa kohden minun kotiani.

Se oli sitten romanttista. Oli ihanaa kävellä yöllä lumisilla jalkakäytävillä, tuntea Royn lapaskäsi omassani ja vilkuilla häntä välillä silmäkulmastani. Kaikki olisi ollut täydellistä, jos hän olisi sanonut jotain, ihan mitä tahansa, eikä vain kulkenut tuppisuuna.
- Oletko sä ujo? minä kysyin lopulta, kun olimme päässeet jo näköetäisyydelle meidän talosta.
- En, hän kielsi nopeasti.
- Mä vaan ajattelin kun sä olet niin hiljainen.
- Mä en keksinyt sulle mitään sanottavaa. Kaikki tuntui ihan hölmöltä, Roy sanoi, kun pysähdyin talon kulmalle. – Etkä sä itsekään mitään puhunut.
Se oli totta. Jotenkin oli minustakin jokainen tavanomainen lörpähdys, joka oli mieleni tullut, tuntunut tänään hölmöltä. Ainoa järjellinen puheenaihe olisi kosketellut sitä, että pidin hänestä ja olimmeko me nyt yhdessä. Olisin kuitenkin halunnut, että hän olisi ottanut ohjat, joten katsoin vain odottavasti.

Mitään ei tapahtunut, tuijotimme vain toisiamme ja hermoni alkoivat kiristyä. Olisi edes pussannut, ellei keksinyt mitään sanomista!
- Ei sitten, puuskahdin, kun hiljaisuutta oli edelleen jatkunut hyvän aikaa ja Roy säpsähti. Minä en aikonut kuitenkaan seistä siinä puolta yötä odottamassa jotain, mitä ei ehkä tulisikaan, enkä hitto vie aikonut mennä tyhjin käsin kotiinkaan. Roy kai luuli, että aioin lähteä niine hyvineni ja astui nopeasti vähän lähemmäksi samalla, kun minä lähestyin päättäväisenä häntä saadakseni edes yhden suukon. Sivummalta katsottuna näytti varmaan siltä, kuin olisimme hyökänneet toistemme kaulaan ylettömän kiihkon vallassa. Sen sijaan silmäkulmani osui Royn leukaan niin, että näin tähtiä. Mutta en antanut sen häiritä, vaikka minua alkoi naurattaa. Me nimittäin päädyimme kuitenkin suutelemaan. Royn huulet olivat ihanan pehmeät ja sekin oli ihanaa, miten lujasti hän piti minusta kiinni.
- Miksi sä naurat? hän kysyi epäilevästi vähän ajan kuluttua.
- Koska mä olen niin ilonen! Älä lopeta! sanoin.

Meidän keittiö oli kuin hotellin aamiaishuone, vaikka oli puoliyö, kun lampsin sinne vähän myöhemmin. Tosin en heti tajunnut sitä, olin ihan omissa ajatuksissani, mutta sitten Jinna ja Jessi alkoivat kikattaa niin, että kaikki muistikuvat Roysta hälvenivät päästäni saman tien.
- Tarviitko sä huulirasvaa, kysyi äiti myötätuntoisen näköisenä, mutta sitten hänkin päästi tukahdutetun tirskahduksen. Katsoin heitä kaikkia loukkaantuneena, Artsiakin, joka paahtoi parhaillaan leipää ja yritti näyttää vakavalta. Sitten tulin sipaisseeksi huuliani ja ne kyllä tuntuivat vähän aroilta ja kuivilta.
- Te teette musta pilaa, sanoin uhkaavasti.
- Me mentiin teidän ohi ikuisuus sitten, kakskymmentä minuuttia sitten ainakin! nauroi Jinna. – Te ette huomannu mitään!

Nolostuin puoleksi sekunniksi, mutta sitten nappasin Jessiä vyötäisiltä.
- Entäs sitten? Mulla oli kivaa! Roy on ihana! ilmoitin ja pyöritin häntä ympäri. Ketään ei kiinnostanut kiusata minua sen enempää, kun en kerran vaivautunut siitä. Miksi olisinkaan?
- Haluatko säkin porilaisen? kysyi Artsi ystävällisesti ja kun nyökkäsin, hän teki minullekin sellaisen paahtoleivästä ja lauantaimakkarasta ja pursotti väliin sinappia ja ketsuppia vaikka miten.

Menin Jessin huoneeseen juoruamaan vielä vähäksi aikaa, kun olimme syöneet. Harmittelin, etten ollut tajunnut pyytää Raisaa meille yöksi, mutta onneksi Jessi ja Jinna kuuntelivat korva tarkkana, mitä heille kerroin. He eivät olleet nähneet välikohtausta Elisen ja Outin kanssa ja kauhistuivat sitä aika lailla. Kauhistuin itsekin vähän uudestaan, mutta rauhoituin sitten muistaessani, että kaikki oli päättynyt hyvin.
- Sä rakastuit Royn sankariveljeen ja pussailet silti Royn kanssa? Jessi kysyi kulmat rypyssä.
- Royhin mä olen rakastunut!
- Sä sanoit just ihan muuta, sanoi Jinnakin.
- Ihan sama, kikatin ja valuin poikittain sykkyrälle heidän jalkopäähänsä, missä olin seinään nojaillen istunut. – Pääasia, että on joku jonka kanssa pussailla.

Halusin oikeasti vähän järkyttää heitä, ei se nyt minulle ihan sama ollut, ja he näyttivätkin asiaankuuluvan paheksuvilta. Mutta vaikka olikin ollut kivaa kuherrella talviyössä, ei Roy edelleenkään ollut kysynyt, että haluaisinko minä, että me rupeaisimme seurustelemaan. Se vähän risoi. Siihen asti kun hän kysyisi, minä kai olin vapaa rakastumaan kehen tahansa, eikö vain?

Aamulla en muistanut koko Royta ensalkuun, kun nukuin myöhään ja sain hypätä sitten suoraan ratsastushousuihin. Meidän tunnit Espoossa alkoivat käydä vähiin, tarkalleen sanottuna oli viimeinen vuorossa. Minä olisin onnellisesti nukkunut sen ohi, ellei talossa olisi ollut muitakin ratsastajia.
- Mä en jaksa näitä viimesiä tunteja, Ilse valitti epätavanomaisesti. – Olisinpa perunut koko jutun.
- Hullu! sanoimme me. Viimeiset tunnit olivat parhaita. Meillä oli tonttulakit venytettyinä ratsastuskypärien päälle ja tiesin, että saisimme mennä ilman satuloita ja leikkiä. Toivoin vain, että listassa olisi minun kohdallani CC. Vaikka se olikin rauhoittunut paljon alkusyksystä, voisin ihan hyvin painella sillä hurjasti pitkin maneesia ilman, että saisin pahoja haukkuja, sillä tietystihän se innostuisi ratsastusleikeistä. Sitä paitsi, jos Teija päättäisi sen sittenkin olevan liian raisu ponitunneille, se ei kai enää olisi minun murheeni? Enhän kuitenkaan enää ikinä saisi ratsastaa sillä. Viimeisen tunnin haikeus iski hetkeksi, mutta ravistin sen pois.

Teija ehkä tunsi minut turhankin hyvin. Ei CC:tä minulle, ei. Sen sijaan listassa luki Kviksu, ja huokaisin suorastaan pettyneenä. Poni oli Jessin lemppareita, Quicksilver, ja vaikka se oli nätti ja kimo – tärkeä seikka – en ehkä pääsisi sen selässä erityiseen vauhdin hurmaan.
- Vaihdatteko mun kanssa? kysyin toiveikkaana Jessiltä ja Jinnalta, mutta kun luin heidän ratsujensa nimet, pudistin surullisena päätäni. Samanlaisia luottoponeja heillekin oli jaettu. Aloin olla ihan kypsä vaihtamaan ratsastuskoulua. Uudessa paikassa ainakin saisin mennä hevosillakin.

Oli vähän räntäinen päivä, mutta se ei haitannut vähääkään, kun meitä puntattiin selkään. Yritin hypätä itse, mutta vaikka Kviksu ei ollut erityisen iso, en onnistunut pääsemään ylös omin avuin. Päinvastoin, jalkani liukuivat sohjossa niin, että ellei Ilse olisi ollut sopivasti hollilla ja tarttunut kainaloistani, olisin kai liukunut selälleni ponin mahan alle.
- Lakkaa ryskäämästä, hän sanoi ja rypisti kulmakarvojaan.
- No tossa taisikin olla kaikki ryske tälle päivälle, sanoin apeana.
Leikimme talli palaa ja peiliä ja lopuksi rehellistä hippaa ja luojan kiitos Kviksu oli siihen mennessä jo hereillä. Valtaosa muista ravasi karkuun, mutta minä menin niin kovaa kuin sain ponista irti, vaikka sitten välillä keikuinkin kyljellä harjaan takertuneena. Kun lopulta putosin, olin niin poikki nauramisesta, etten jaksanut heti edes nousta kentän sohjosta, makasin vain siellä tyrskimässä.
- Oletko sä kunnossa? tuli Teija kysymään ja sitten tunsin selkäpuoliskossani sen verran märkyyttä, että minulle tuli kiire. Ja kai Ilsekin kohta säikähtäisi, ellen nousisi.
- Olen! Missä mun poni?

Kviksu oli villitsemässä muita. Se oli saanut epäluonteenomaisen innostuskohtauksen ja paineli pierupukkilaukkaa kaukana, kaukana, ja lapsia lenteli kuin omenoita puusta syysmyrskyssä.
- Miila, mä en ole ihan varma, tuleeko mulle sua ikävä, Teija tokaisi ja paineli toiseen päähän kenttää.

Jessi ja Jinna olivat selvinneet putoamatta, mutta muiden keräily maasta ja irtoponien metsästys vei sen aikaa, että ei ollut aikaa enää kuin lyhyille loppukäynneille.
- Sä voisit kai taluttaa loppukäyntisi, Teija ehdotti minulle.
- En voi, pakko nousta takasin, jos tippuu, ettei jää kammoa, väitin vastaan säikähtäen ja onneksi hän suostui punttaamaan minut takaisin. Sekin oli onnenkantamoinen, että Ilse oli jo mennyt talliin hakemaan omaa ratsuaan, eikä ollut katsomassa härdelliä. Hän olisi saattanut pelästyä. Vaikka ei hän sitä olisi näyttänyt, varmaankaan. Tosin nyt olisi ehkä ollut syytä. Minulla oli pikkuisen tärähtänyt olo ja olin märkä ja olin iloinen, kun sain viedä ponin talliin lämpimään ja istua sitten satulahuoneeseen ravistelemaan päätäni.

- Missä sä viivyit? kysyi Jessi, kun lopulta laahustin kentän laidalle katsomaan, miten Ilse ja muut tätiratsastajat selviäisivät leikeistä.
- Kunhan lämmittelin, sanoin ja sitten kaduin, etten ollut tullut aikaisemmin ulos. Tädit eivät leikkineetkään, vaan ratsastivat katrillia. Heitä meni parhaillaan kolme rinnan kummallakin pitkällä sivulla ja seuraavaksi he kääntyivät niin, että heitä oli kuusi rinnakkain.
- Toi näyttää sikakivalta, henkäisin, mutta sitten totesin, että he menivät vain käyntiä, joten ehkä sitten olin kuitenkin mieluummin leikkinyt ja laukannut ja pudonnut.

Ilse ei suostunut ottamaan minua autoon, ennen kuin oli levittänyt penkille torkkupeiton, joka oli takapenkin sisustuksena, vaikken ymmärrä miksi. Ei meidän takapenkillä minun tietääkseni ollut kukaan koskaan nukkunut, ei ainakaan peiton alla.
- Sattuiko sua? hän kysyi sentään.
- Ei kummemmin, sanoin automaattisesti, ja kyllä minulla jo olikin parempi olo. Eikä mihinkään paikkaan sattunut noin erityisesti, ellei sitten ehkä niskaan.

Kaikki kivut ja säryt unohtuivat kuitenkin, kun pääsimme kotiin ja Artsi sanoi, että minua oli käyty kyselemässä.
- Oliko se Roy? kysyin ja tajusin, etten ollut ajatellut häntä koko aamuna.
- No ei ne esitelleet itseään. Toinen kyllä saattoi olla.
- Miten niin toinen? näyttikö toinen Pekalta? kysyin huolissani.
- Toinen näytti tytöltä, Artsi naurahti.
- Raisa? Veera? Olethan sä ne nähnyt, oliko se jompikumpi? kiirehdin ja melkein ravistelin häntä.
- Se oli niin pipo silmillä, etten mä voi olla varma.
- Auauauuu, mun pitää heti soittaa niille!
- Siistiydy ennemmin, mä sanoin niille, että sä oot kotona näihin aikoihin ja ne lupas tulla takasin, Artsi sanoi ja mulkaisin häntä. Joskus minusta tuntui, että hän piti minua jonkinlaisena henkilökohtaisena viihdekeskuksenaan ja nytkin hän näytti kamalan huvittuneelta.
- Miksi mun tarttisi siistiytyä?
- Koska sä näytät siltä kuin oisit uinu jossain rapakossa, Artsi sanoi ja minulle tuli kiire katsomaan peiliin. Totta, kenttä ei ollut ollut pelkästään sohjoa, vaan tuhannet hevosenaskeleet olivat kirnunneet sen kuraiseksi sohjoksi.
- Ehkä mä kelpaan mun ystäville näinkin! sanoin ylhäisesti ja jäin jäkittämään siihen peilin eteen, tutkaillen ruskeahkoa lettiäni, jonka olisi kuulunut olla oljenvaalea.
- Okei, Artsi sanoi ja katosi keittiöön. Minä katosin yhtä nopeasti kylppäriin heti, kun hän oli häipynyt näkyvistä.

Pidin niin kiirettä kuin vain pystyin, mutta en ehtinyt kuin kylpytakkiin asti, kun ovikello soi. Hittolainen. Hiukset märkinä ja ilman meikkiäkö joutuisin kohtaamaan Royn?
- Miila! kiljui Jessi ovelta, joten totesin, että niin se oli.
- Sä olet ihan hyvä noinkin, sanoin peilikuvalleni ja nostin leuan pystympään, ennen kuin lähdin eteiseen tapaamaan poikaystäväehdokastani.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   5.2.15 17:11:12

15. luku – Miila viettää joulua

Seuraavan maanantain jumppatunnilla, lukukauden viimeisellä, luokkaan levisi huhu, että minä seukkasin. Se lähti siitä, kun Outi kuuli, miten Jessi kertoi Susannalle Roysta ja minusta. Eihän se nyt sinänsä mikään salaisuus ollutkaan, mutta minusta olisi ollut noloa lähteä julistamaan semmoista muille kuin Teresalle, jolle olin ehtinyt kertoa tärkeimmät jo ennen ensimmäisen tunnin alkua. Mutta eipä minua nyt itse asiassa kauheasti haitannutkaan olla kaikkien supattelun kohteena, ja erityisesti hiveli Elisen vihainen vilkuilu. Muiden tyttöjen katseet olivat lähinnä ihmetteleviä ja ehkä vähän kateellisia. Sopi sekin minulle. Eiköhän osa heistä seuraisi esimerkkiä ja hommaisi itselleen poikaystävän joululoman aikana nyt, kun joku oli näyttänyt mallia ja osoittanut, että niin saattoi tehdä.

- Luuletko sä olevasi... joku… aikuinen, vai? puuskutti Elise kesken pelin ja heitti minua koripallolla päähän niin, että tipahdin polvilleni.
- Elise, katso, mihin heität! huusi haukankatseinen opettajamme ja vihelsi pilliinsä. Kompuroin pystyyn, mutta en suostunut näyttämään muuta kuin, jollen nyt suorastaan hyväntuuliselta, ainakin siltä, kuin se olisi tosiaankin ollut vain vahinko eikä sattunut ollenkaan.
- Ellu-parka on niin kömpelö, selitin opettajalle ja puristin palloa kaksin käsin rintaani vasten. – Sillä ei oo yhtään pallosilmää.
- Siltä näyttää, opettaja tuhahti ja Elisen kasvot punertuivat punertumistaan sitä mukaa, kun hän kiukustui lisää. Kun molemmat olivat kääntäneet minulle selkänsä, purin hampaani yhteen ja heitin pallon Elisen takapuoleen niin kovaa kuin vain jaksoin. Hän älähti ja kääntyi taas ympäri sen näköisenä kuin olisi halunnut hyökätä kimppuuni, mutta opettajakin oli taas kiinnittänyt huomionsa meihin, joten se jäi siihen.

Se ei tietenkään ollut ollut mitenkään fiksu veto minulta. Elise voisi huvikseen pistää minut solmuun pukuhuoneessa jumppatunnin jälkeen. Niinpä menin vähän ajan kuluttua nykäisemään opettajaa hihasta.
- Mua vähän huippaa, saisinko mä jo mennä ja käydä terkkarilla? kysyin anteeksipyytävästi. Tietenkin hän antoi luvan, joten livahdin pukemaan hyvinkin puoli tuntia ennen muita. Terkkarilla en silti aikonut käydä, vaan käytin sen ajan käymällä kaikessa rauhassa suihkussa ja ehdin silti karkuun, ennen kuin kaikki muut tömistelivät pukkariin kuin puhvelilauma. Suihkusta jumpan jälkeen oli käyty jumppamaikan kanssa kiivaita keskusteluja vielä siinä vaiheessa, kun me olimme muuttaneet tänne, kun osa tytöistä ei olisi millään halunnut. Kai he ujostelivat, mutta kyllä he toisaalta sitten haisivatkin jumppatunnin jälkeen niin, että sakinhivutuksella kaikki jo nykyään peseytyivät. Nyt minua ei ollut kukaan tiirailemassa, mutta en minä siksi ollut kiirehtinyt. En vaan halunnut törmätä Eliseen täällä maanalaisessa maailmassa, missä ei kulkenut opettajia ikinä. Hän oli ruvennut liian pahaksi. Verbaalisessa taistelussa saatoin voittaa hänet, mutta nyt kun hän oli aloittanut fyysisen, ensin diskossa lauantaina ja nyt, olin peloissani.

Välitunteja ei saanut viettää sisällä ellei ollut lukiossa, joten yritin ehtiä tyttöjen vessaan piiloon välituntivalvojaa. En onnistunut. Kireäpipoinen uskonnonopettaja kuunteli maireasti selitykseni, vilkaisi kelloaan ja seisahtui vessan ovelle.
- Käy ihmeessä, lapsi kulta. Minuutissa sä sieltä selviät, mä saatan sut sitten ulos.
Olisinhan minä ollut siinä Eliseltä turvassa, kun uskonnonopettaja olisi oikein vartioinut ovea, mutta annoin olla ja painelin tuhahtaen lasiovista pihalle. Ei Elise sinne kuitenkaan tulisi. Hän, kuten valtaosa muistakin tytöistä, viivyttelisi pukuhuoneissa niin kauan, että voisi tulla suoraan seuraavalle tunnille sen sijaan, että joutuisi ulos jäädyttämään märkiä hiuksiaan. Minä vedin alistuneena hupun päähäni ja menin palelemaan.

Mitä minun oikein pitäisi tehdä Elisen suhteen? Maleksin oven edustalla edestakaisin tuijottaen saappaankärkiäni ja mietin. Onneksi joululoma alkaisi ihan muutamassa päivässä. Huomenna olisi enää joulukirkko ja sitten keskiviikkona todistusten jako. Ehkä Elise rauhoittuisi loman aikana. Ehkä minä ehtisin vielä toivoa joululahjaksi itsepuolustuskurssia. Hän oli satuttanut minua jo kahdesti, eikä ollut juuri toiveita siitä, että tilanne muuttuisi, ellen oppisi judoa tai jotain. Minä olin pitkä, mutta Elise oli paitsi pitkä myös roteva. Sitä paitsi minä en osannut tapella ja pelkäsin hänen hallitsevan sen homman varsin hyvin.

Törmäsin.
- Kato mihin kuljet.
Katsahdin pelästyneenä ylös varpaistani, mutta kun huomasin sen olevan vain Arto, hymyilin helpottuneena.
- Mä jo luulin, että taas joku haluu kurmuuttaa mua, sanoin ja hän lakkasi hymyilemästä.
- Onko joku sun kimpussasi?
- No on, puhahdin.
- Tuu, mennään tupakalle. Saat kertoa mulle, mä suojelen sua, hän virnisti, ja vaikken koskaan ollut vielä käynytkään koulun tupakkapaikalla, nyt menin.

Muutin mieleni matkalla sinne, enkä juorunnut Elisestä, en vaikka Arto kysyi. Eihän hän kuitenkaan voisi asialle mitään. Poltin kuitenkin muutamat henkoset hänen tupakastaan ja tulin paremmalle tuulelle, kun juttelimme. Hän oli kauhean mukava. Sitten hyppelin paikoillani, jotta tupakansavu tuulettuisi vaatteistani, ennen kuin kohta tapaisin Riitta Rinteen ja olin liukastua. Oli edelleen aika sohjoista. Arto nappasi minua kainalosta ja sitten kello soi ja jouduimme palaamaan sisään. Pystyin nyt ihan vapautunein mielin hymyilemään Eliselle, kun menin luokkaan. Enää yhteensä kolmisen tuntia kidutusta kolmena päivänä, eikä minun tarvitsisi nähdä sitä lehmää pariin viikkoon.

Roy oli luojan kiitos lakannut olemasta se tuppisuu, jota hän oli esittänyt diskoiltana. Muuten hän olisi kyllä saanutkin minun puolestani kadota, ihan sama miten nätti hän oli katsella tai hyvä suutelemaan. Me olimme lauantaina käyneet päiväleffassa Raisan ollessa mukana murtamassa jäätä ja sillä reissulla hän oli oppinut tekemään kahta asiaa yhtaikaa: pitämään minua kädestä ja puhumaan kuin normaali ihminen. Kaikki oli siis oikein hyvin, ja me tapailimme iltaisin, kun ehdimme. Sillä viikolla kun oli kaikenlaista. Joulujuhlien harjoituksia ja joulujuhlavaatteiden ostamista ja sitten Royn koulu meni joulukirkkoon illalla eikä aamulla, kuten me.

- Joko teille tuli ryppy rakkauteen? kysyi Ilse, kun valmistauduin viettämään iltaa kotona, vaikka jopa Jessikin oli lähdössä ulos, tosin vain Susannan luo neulomaan viimeisiä joululahjoja valmiiksi.
- Mä en osaa kutoa, muistutin. – Tai no, osaan mä jos joku haluu jonkun esineen, millä pestä kattiloista pohjaanpalanutta ruokaa. Ja ei tullu.
- Jaha, Ilse sanoi vain, mutta hän tuntui vaativan selitystä, vaikkei mitään sanonutkaan.
- Niillä on joulujuhlien kenraali, selvitin kärsivällisesti. – Mennäänkö me huomenna ostoksille? Ja voisinko mä alottaa jonkun harrastuksen?
- Sähän harrastat ratsastusta.
- Jotain muutakin. Mä ajattelin jotain itämaista.
- Joogaa?
- Judoa vaikka.
Ilse ei sanonut mitään, kohotti vain kulmakarvojaan ja tiesin, mitä hän ajatteli: että kävisin kerran ja toteaisin sen tylsäksi. Jätin siis ajatuksen hautumaan hänen päähänsä, ja sitä paitsi, jos olisin jatkanut aiheesta, hän olisi saattanut kysyä, mistä olin semmoista keksinyt, enkä todellakaan aikonut kertoa Elisestä.

Koulu meillä joka tapauksessa loppui Royn kanssa samana päivänä ja minä olin luvannut mennä heille heti iltapäivällä. Minun piti vain siivota huoneeni ensin, tai en kuulemma saisi lahjan lahjaa. Siitä selvisi kuitenkin kohtuullisen vikkelästi, kunhan vähän näytti imuria ja pisti tavarat pöydältä laatikoihin ja sitten olin valmis vapaalle. En viitsinyt edes vaihtaa joulujuhlavaatteitani pois, sillä olin saanut ihanat uudet, mustat farkut ja niihin ihanasti sopivan paidan puhumattakaan uusista rintsikoista, jotka, jos eivät nyt sentään olleet topatut niin ainakin vähän isommat kuin kaikki vanhani. Eipä sillä, että minulla olisi ollut aikomustakaan niitä Roylle esitellä, mutta minä muistin itse kaiken aikaa, että ne olivat päälläni. Ne saivat minut tuntemaan isommaksi ja fiksummaksi.

Se tulikin tarpeeseen, kun soitin heidän ovikelloaan, sillä avaamaan ei tullut Roy vaan sen oli pakko olla hänen isänsä. Häkellyin hetkeksi, mutta ymmärsin piilottaa sen hymyyn ja kysyin Royta, toivoen, ettei hän ollut ummikkoruotsalainen.

Ei ollut, hän hymyili minulle takaisin ja karjui Royn alakertaan, häipyen onneksi itse eteisestä.
- Hei, sanoimme ja ilmassa oli taas pikkuisen jotain jäykkyyttä, mikä esti minuakaan sanomasta mitään fiksumpaa. Mutta siihen se suli, kun Roy auttoi takin pois päältäni. Jumaliste, olinko koskaan nähnyt sellaista? Tai no, olin, mutta oliko kukaan tehnyt niin minulle?
- Kiitos, sanoin. – Mitä me tehdään?
- Odotetaan vähän aikaa, noi on lähdössä kauppaan. Sitten me voidaan ruveta pelaamaan.
- Pelaamaan mitä? kysyin varovasti.
- Mä lainasin Tommylta pelejä pleikkaan.

Huokaisin sisäisesti – pojat – mutta siitä tuli itse asiassa ihan hemmetin hauskaa. Linnoittauduimme sohvalle television eteen ja räiskimme minkä ehdimme. Se oli helppoa, kunhan siihen pääsi sisälle ja minä taisin päästä aika äkkiä, sillä aloin voittaa. Meidän oli pakko lopettaa vasta useamman tunnin kuluttua, kun Royn vanhemmat olivat palanneet kaupasta ja alkoivat valittaa metelistä.
- Käykö ne ollenkaan töissä? kysyin, kun olimme tottelevaisesti kadonneet Royn huoneeseen. En olisi ihmetellyt, vaikkeivät olisikaan. Minun mielikuvani ruotsinkielisistä oli, että he kaikki olivat upporikkaita, ja tämä talokin antoi ymmärtää vähän samaa.
- Käy tietysti, niillä on vaan lomaa, että ne saa tehtyä joulusiivousta, Roy sanoi, kuin se olisi ollut itsestäänselvyys. Sitten hän antoi minulle paketin ja kielsi avaamasta sitä ennen aattoa. Punastuin mielihyvästä. En ollut tiennyt, aikoiko hän antaa minulle mitään, joten olin hankkinut itse lahjan hänelle varmuuden vuoksi. En olisi antanut sitä, ellei hänellä olisi ollut mitään minulle, mutta asiat menivät näköjään ihan niin kuin pitikin.
- Kiitos, sanoin ja suutelin häntä.

Jinnan perhe muutti niinä parina päivänä, jotka jäivät koulun loppumisen ja jouluaaton väliin ja aatonaattoiltana hän tuli meille iloitsemaan itähelsinkiläisyydestään.
- Mitä sun äiti oikein ajatteli, teillä on varmaan hurja joulu kaikkien muuttolaatikoiden keskellä, Ilse ihmetteli.
- Se ajatteli, että olisi kauhean surkeeta olla vanhassa talossa ja ajatella koko ajan, että tää on viimenen joulu siellä, Jinna sanoi vakavana. – Sitä paitsi melkein kaikki on jo paikallaan. Joulukuusikin.

Se oli totta, sen näin omin silmin, sillä Jinna kutsui meidät sitten käymään pikavierailulla. Asunto näytti siltä, kuin he olisivat asuneet siellä ainakin kuukauden, paitsi että missään ei ollut mitään kotoista sotkua, kuten lehtipinoja tai keskeneräisiä kirjoja tai käsitöitä.
- Mulla on oma huone, esitteli Jinna ylpeänä ja tajusin, että täällä oli enemmän tilaa kuin mitä heidän pikku talossaan oli ollut. Siellä Jinna oli jakanut huoneen isosiskonsa kanssa ja hänen pikkusisarensakin olivat asuneet samassa huoneessa. Nyt kaikilla oli oma.

Ilsellä oli jokin päähänpinttymä jouluaaton vietosta. Oli työn ja tuskan takana, että pääsimme silloin ulos yleensä ollenkaan, paitsi heidän kanssaan käymään hautausmaalla, missä piti käydä minulle suoraan sanoen yhdentekevien ihmisten haudoilla, joita minä en edes juuri muistanut: Artsin vanhempien ja Jessin enon. En kuitenkaan kehdannut vitistä asiasta. Mikseivät he saaneet muistaa, ketä halusivat, ja oli kuitenkin kivaa tuhlata aikaa johonkin pitkänpitkänä jouluaattona. Tänä jouluna aloimme kuitenkin kapinoida. Jessi olisi halunnut viedä Jinnan käymään tallilla, viemään jouluomenoita poneille ja minä olisin tietysti tahtonut tavata Royn. Ilse näytti ensin kauhistuneelta, mutta antoi sitten periksi niin pettyneen näköisenä, että melkein mieluummin olisin sittenkin lähtenyt hautausmaalle, mutta eihän saavutetuista eduista voinut luopua.
- Tuletteko te kotiin joulurauhan julistukseen mennessä? hän vain pyysi.
- Mutta sen jälkeenhän tekin vasta lähdette hautausmaalle, huomautti Jessi. – Mitä me täällä tehtäisiin?
- Me voidaan käydä Royn kanssa vaarin luona, keksin ilahduttaakseni häntä ja se tepsikin. He asuivat kävelymatkan päässä nyt, kun olimme muuttaneet.
- Joo, käykää ihmeessä katsomassa vanhuksia, Ilse sanoi ja hymyili taas.

Roylla ei onneksi ollut mitään sitä vastaan, että maleksimme uskollisesti käsi kädessä Marjaniemeen, söimme vähän piparkakkuja ja lähdimme taas kotia kohden. Tosin minä olin nolostunut melko perinpohjaisesti, kun vaari oli kysynyt, että enkö ollut vähän nuori tuomaan poikaystäviä näytille. Onneksi Kate-täti, joka oli myös tullut sinne joulunviettoon, puolusti minua ja käski hänen pitää suunsa kiinni.
- Ihan kun tässä nyt oltaisiin naimisiin menossa, puuskahdin Roylle, kun pääsimme sieltä ulos.
- Vanhukset on tommosia, hän sanoi diplomaattisesti ja vilkaisin häntä kiitollisena. Hän oli hyvä aikuisten kanssa, kohtelias ja vastasi kysymyksiin ja keksi fiksua sanottavaa. Mummi oli pitänyt hänestä, näin sen.

- Mitä me tehdään koko loma? kysyin sitten, kun aloimme taas lähestyä minun kotiani.
- Me kyläillään huomenna ja ylihuomenna, mutta tule sen jälkeen meille? Sitten porukatkin menee taas töihin niin saa olla rauhassa, hän pyysi.
- Selvä, sanoin tyytyväisenä siihen, että hän halusi olla kanssani rauhassa. Vaikka saattoi tietysti olla, että hän tarkoitti sitä, että kaikessa rauhassa saisi vallata olohuoneen ja television pleikkarin kanssa. Joulunpyhistä Ilse oli sitä paitsi melkein yhtä tarkka kuin jouluaatostakin. Hän ei todennäköisesti olisi päästänyt minua ”häiritsemään” Royn perheen joulurauhaa.
- Ethän sä oo avannu sitä lahjaa vielä? Roy kysyi, kun pysähdyimme meidän talon kulmalle.
- En tietysti. Sä? kysyin ja pistin käteni hänen niskansa taakse. Hänellä oli hyvin kauniit, tummanruskeat silmät, joissa välähti juuri epäilyttävästi. – Sä olet, syytin.
- Mä en malttanu olla avaamatta, hän tunnusti ja kiitti.
- Saat anteeksi, jos mä saan suukkoja, lupasin ja niin me sitten pussailimme siinä vähän aikaa, kunnes Ilse ja Artsi tulivat hautausmaareissultaan ja nappasivat minut mukaan.
- Sä saat vielä rohtumia ja yskänrokkoa pakkasessa pussailemisesta, Ilse ennusti synkästi.
- En kai, säikähdin ja katsoin hissin peiliin. Olisi kauheata saada yskänrokkoja. Yhdellä luokkakaverilla vanhassa koulussa oli aina ollut niitä ja ne olivat suunnilleen ruminta, mitä kuvitella saattaa. En ymmärtänyt, miksi Ilse ja Artsi alkoivat nauraa minulle.

Jessi oli jo kotona katsomassa piirrettyjä ja kertoi myrtyneenä, ettei häntä ja Jinnaa ollut päästetty tallilla rapsuttelemaan poneja ollenkaan. Niillä oli kuulemma joululoma, eivätkä ne kaivanneet pikkutyttöjä kimppuunsa.
- Pikkutyttöjä, hän matki ivallisella äänellä. – Iskä kulta kiltti, etkö sä olekin ostanut mulle oman ponin joululahjaksi, olethan?
- Tietysti olen, se on toi pieni punanen paketti tuolla oikealla, Artsi sanoi ja osoitti kuusen alle.

Joulu oli kyllä mukavaa aikaa, mutta se olisi ollut mukavampaa, ellei siinä olisi ollut niin paljon hartaita pyhiä. Aattoilta sujui vielä oikein hyvin. Me saimme Jessin kanssa molemmat uudet kännykät ja Royn paketissa oli pieni sydänkoru, jota päätin pitää siitedes aina ja ikuisesti. Mutta sitten alkoikin jo tylsistyttää. Joskus olimme pelanneet puoli jouluyötä pelejä, mutta tänä jouluna kukaan ei ollut saanut uusia ja Jessikin heittäytyi tylsäksi uppoutumalla joululahjakirjoihinsa niin, että tuskin kuuli, kun häntä puhuteltiin. Joulupäivän ainoa ilo oli, kun puhelin oli latautunut ja saatoin soittaa uudella kännykällä Raisalle ja Veeralle.
- Tule ulos, ruvetaan suunnittelemaan uutta vuotta, Raisa pyysi ja minä lupasin valmiina vaikka karkaamaan jos se olisi tarpeen.
- Mä lähden kävelylle Raisan kanssa, ilmoitin ja yllätyksekseni Ilse ei aloittanutkaan saarnaa joulurauhasta, vaikka olin varautunut väittämään, että pääni hajoaisi, ellen saisi raitista ilmaa.

Kävelimme sitten ympäri ja ympäri porukalla, meitä oli Raisa ja Veera ja minä ja Tommy ja Miku, Roy-parka vain puuttui ja epäilemättä puutui parhaillaan jonkun vanhan tädin sohvannurkassa. Joulupäivän ilta oli aivan hiljainen, vain ani harva auto oli liikkeellä ja bussienkin äänet kuuluivat harvakseltaan ja kaukaa, mutta meidän ajatuksemme olivat jo viikon päässä.
- Mennään tietysti Senaatintorille, sanoi Veera päättäväisesti ja minä tunsin mahassani jännitystä. En ollut ikinä ollut sen kauempana uutta vuotta viettämässä kuin lähimmällä urheilukentällä Espoossa, mihin kokoonnuttiin ampumaan raketteja. Olisi upeaa lähteä itse kaupungille, pääjuhlapaikalle, päästä ehkä televisioonkin.
- Mistä me saatais jotain juotavaa? kysyi Miku asiallisesti.
- Mä voin pyytää, että mun veli pyytää kavereitaan hommaamaan, lupasi Veera, ja niin sanoi Raisakin. Heillä kaikilla tuntui olevan isoveli paitsi minulla. Olin vähän kade siitä, isoveli olisi ollut kiva, ainakin Eliseä ajatellen.

- Mitä sä haluat? Veera kysyi minulta ystävällisesti ja minun oli pakko kohauttaa vain olkapäitäni. Enhän minä tiennyt mistään mitään. Ainoa kokemukseni oli Lotan tuliliemi, joka ei ollut tappanut minua, vaikka olin hetken pelännytkin.
- Jotain hyvää, kai.
- Kai sä olet tulossa?
- Totta kai mä tulen, sanoin varmasti. Ajattelin lisätä, että ainakin, jos Roykin tulee, mutta en sitten viitsinyt. Minä olin innostunut ja menisin, vaikka hän haluaisi tehdä mitä tahansa muuta. – Hei, kai me otetaan Jessi ja Jinnakin mukaan? tajusin sitten kysyä, eikä kellään ollut mitään sitä vastaan.
- Me voidaan kokoontua meille tai Veeralle, sillä meidän vanhemmat menee kumminkin Roylle. Niin ne menee joka uusivuosi, ehdotti Raisa ja niin me päätimme tehdä.

Sitten piti vaan kuluttaa se lomaviikko ennen uutta vuotta ja se kuluikin helposti, kun Roy oli kiertänyt kaikki sukulaisensa ja lomaili kanssani. Suurin osa päivistä meni heillä pelaten. Välillä Tommy tai Raisakin oli mukana, mutta useimmiten pelasimme kolmestaan Stigun kanssa. Olin jo unohtanut ihastuneeni hiukkasen häneenkin silloin, kun hän oli pelastanut minut Elisen kynsistä, mutta tunsin edelleen suurta kiitollisuutta ja hän tuntui pitävän minusta ja kiusoitteli meitä vain kivalla tavalla. Jos Elise harhautui mieleeni ollenkaan niin hätistin hänet pois, sillä minulla oli niin turvallinen olo siinä veljesten välissä sohvalla, peliohjain kädessäni.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   6.2.15 16:11:01

16. luku – Hyvää uutta vuotta, Miila!

- Mitä te ajattelitte tehdä tänään? kysyi Artsi Jessiltä ja minulta uudenvuodenaattona aamiaispöydässä.
- Me mennään Senaatintorille, ilmoitin. – Tai ensin me mennään Raisalle ja sieltä sitten.
Jessi tuijotti synkkänä puuroaan ja sekoitti sitä niin, että voisilmä katosi näkyvistä kokonaan, ja niin sokeritkin. Jinnan äiti oli saanut hepulin kuullessaan, että sellaista oli suunnitteillakaan. Hän väitti, että keskusta oli vuoden vaihtuessa vaarallinen noidankattila ja ettei kukaan hänen tyttäristään tulisi ikimaailmassa pääsemään sinne ja Jessi-parka oli ihan onneton. Tiesin, että hän olisi halunnut meidän mukaan, mutta en uskonut, että hän mitenkään saattaisi lähteä ja jättää Jinnaa odottamaan vuoden vaihtumista yksinään.
- Me mennään ehkä Jinnalle, hän huokaisi lopulta.
- Tulkaa tekin Raisalle ensin, voittehan te sitten mennä Jinnalle, ehdotin ja hän nyökkäsi hitaasti ja harkitsevaisesti. Niin he tietenkin saattaisivat tehdä, mutta Raisalle nyt saattoi mennä koska tahansa. Jutun juju oli olla kaupungin keskipisteessä kello kahdeltatoista.

- Kai teitä lähtee muitakin kuin Raisa ja sinä? kysyi Ilse ja katsoi minua tutkivasti.
- Tietysti, meitä on ihan hirveen iso porukka, julistin tyytyväisenä. Roy tietenkin ja muu vakijoukkomme, ja sitten isovelijengi lähtisi myös. Tai ainakin hekin kokoontuisivat ensin Raisalle, Raisan veljen luo, ja siirtyisivät sieltä kaupunkiin, joten oli luontevaa kuvitella, että menisimme yhdessä. Meitä olisi ainakin kymmenen.
- Hyvä, Ilse sanoi.
- Varokaa raketteja älkääkä palelluttako itseänne, toivoi Artsi.
- Ja muista pyytää taksiraha varmuuden vuoksi, ennen kuin lähdet, jatkoi Ilse siitä. He olisivat voineet olla Aku Ankan veljenpoikia, jotka jatkoivat toistensa lauseita. Joka tapauksessa minä ilahduin kovasti taksirahatarjouksesta, vaikken tietenkään kuvitellutkaan tuhlaavani sellaiseen, kun bussi oli paljon halvempi. En kuitenkaan pullikoinut vastaan, sillä minulla oli tilapäinen likviditeettiongelma. Olin saanut joulurahaa, mutta mitä lie ajatelleet isovanhemmat olivat tavallisen setelin sijaan antaneet lahjashekin, joka piti käydä vaihtamassa pankissa ja kaikki oikea rahani oli mennyt Veeran veljelle maksuksi likööripullosta, eikä ollut riittänytkään vaan olin sitten joutunut vielä lainaamaan Veeralta. Nyt voisin heti maksaa hänelle takaisin.

Iltapäivällä Jessi ja Jinna saivat kuitenkin muuta ohjelmaa. Susannan vanhemmat olivat yhtäkkiä päättäneet lähteä kylään aattoillaksi ja Susa oli hinkunut luvan pyytää kavereita kylään. Se sopi Jinnan äidillekin ja he aikoivat mennä sinne. Oli vähän ontto ajatus viettää ilta ihan ilman Jessiä, mutta reippaana tyttönä alistuin siihen, olihan minulla sentään vaikka mitä kivaa tiedossa. Laitoin hiuksiani varmastikin puoli tuntia ja pakkasin pipon visusti laukkuuni. Pukisin sen vasta pakon edessä litistämään hiukseni ja se pakko saisi odottaa, kunnes lähtisimme myöhään illalla kohden keskustaa. Vaatteeni valitsin niistä Monnalta saamistani, jotka olivat liian räyhäkkäitä käyttää koulussa: mustat farkut, jotka olivat minulle vähän löysät, mutteivät liian, ja jotka Monna oli koristellut niiteillä, ja mustan samantyylisen takin. Näytin mielestäni tosi kohtalokkaalta niissä, ja ainakin viisitoistavuotiaalta.

- Mitä tykkäätte? menin kysymään Ilseltä ja Artsilta, jotka väänsivät keittiössä jotain naposteltavaa illaksi, sillä heille oli tulossa joitain työkavereita kylään. Pyörähdin ympäri niin, että hiukset liehuivat kuin malleilla shampoomainoksissa.
- On kai sulla kalsarit farkkujen alla, ettet saa virtsatietulehdusta? kysyi Ilse asiallisesti ja pysähdyin katsomaan häntä pettyneenä. Kehuja minä olisin halunnut enkä äidillisyyttä. Tai vaikka haukkuja tai kauhistelujakin, jotain reaktiota joka tapauksessa.
- Eikö sulla ole muuta sanomista? kysyin ja taas kerran minusta tuntui, että olin heidän mielestään kovin huvittava.
- Sä näytät söpöltä pikku punkkaritytöltä, sanoi Artsi ja pörrötti hiuksiani.
- Pikku? Musta mä näytän isolta!
- Sä näytät siltä, että sä aiot pitää hauskaa, sanoi Ilse, eikä se enää kuulostanut pilkanteolta, joten tyydyin siihen. Niinhän minä aioinkin. Lähdin näyttämään itseäni Jessille ja kuulin, miten hän alkoi hyräillä ”Girls just wanna have fun”.

Raisalla olivat jo kaikki muut, kun ehdin sinne, vaikka olimme puhuneet kahdeksasta ja kello oli vielä vaille. Isoveljet eli Stigu ja Riku ja Rasmus olivat vallanneet olohuoneen ja katsoivat musiikkitelevisiota, ja oli siellä joitain muitakin heidän kavereitaan. Raisa vei minut keittiöön, missä oli meidän porukkamme ja istuin itseoikeutetusti Royn viereen. Hänellä oli edessään lasi, jossa oli jotain appelsiinimehun näköistä, mutta kun sain pikaisen suukon, ei hän maistunut appelsiinimehulta vaan alkoholilta.
- Haluatko sä lasin? Raisa kysyi minulta ja nyökkäsin. Kai minä halusin, jos kerran aioin juoda jotain. Hän antoi lasin kera minulle pienen pullon ja kaadoin siitä maltillisesti pari senttiä lasiin, tietämättä mitä oikein olin ostanut. Ainakin se näytti ihan kaakaolta.

- Me pelataan korttia, Veera ilmoitti, ihan kuin en olisi itse nähnyt. Maistoin varovasti lasistani ja ensimmäinen ajatukseni oli, että joku oli kaatanut kaakaon sekaan hapantunutta kermaa. Oli pakko irvistää. En ehkä välittäisi sittenkään juoda tätä. Mutta sitten minullekin jaettiin kortit ja selostettiin säännöt ja sääntöihin kuului, että häviäjä joutui aina juomaan, joten en viitsinyt ruveta pullikoimaan. Pari kolme kierrosta hävittyäni se ei itse asiassa enää maistunutkaan ollenkaan pahalta. Muutenkin aloin tulle hirveän hilpeälle tuulelle. Muistin, miten Lotta oli puhunut ”hassusta olosta” ja totesin taas hänen olleen kyllä siinä asiassa oikeassa. Kun minun piti mennä vessaan muistin, miten kesällä oli käynyt – vähänkö nuo nauraisivat minulle, jos en pääsisi edes pystyyn – ja nousin hyvin varovaisesti, pöydästä tukea ottaen, eikä se ollutkaan tällä kertaa vaikeaa. Mietin, että olinkohan ehtinyt tottua juomiseen, olihan tämä jo toinen kerta. Ajatus oli vähän inhottava.

Aika meni kauhean nopeasti siinä pelatessa, pari tuntia livahti ihan varkain ohi. Me onneksi hävisimme ja voitimme aika tasaisesti, joten kukaan ei tullut paljon muita enemmän känniin. Vähän väliä joku isoveliporukasta tuntui purjehtivan ohi jääkaapille ja aina välillä he pysähtyivät tutkailemaankin meitä ankara ilme kasvoillaan, kuin olisivat olleet paheksuvia vanhempiamme.
- Mitä sä oikein ihmettelet, etkö ole ennen nähnyt lapsia juomassa? kikatin lopulta Stigulle, kun hän seisoi hyvän aikaa pöydän kulmassa ja antoi katseensa kiertää vuorotellen meissä kaikissa.
- Isoveli valvoo, hän sanoi enteellisesti. – Ja kohta alkaa olla aika lähteä, jos me halutaan kaupunkiin keskiyöksi. Vai jäättekö te tänne?

- Ei! ulvahdimme lähes yhdestä suusta ja kortit tipahtivat siihen paikkaan. Veera sinkosi vessan suuntaan niin, että oli seota jalkoihinsa ja Raisa komensi kaikkia tyhjentämään lasinsa. Hänen pitäisi kuulemma tiskata ne ja laittaa tiskikoneeseen.
- Tiskata ja laittaa tiskikoneeseen? kysyin. Ehkä olin sittenkin kännissä, kun en ymmärtänyt.
- No arvaa, tutkiiko mutsi ne huomenna, se tietää, että meillä on vieraita ja kai meidän on nyt jotain pitäny teille tarjota. Se takuulla haistaa joka ikistä.
- Mutta mitä se sanoo, jos ne kaikki haisee vaan fairylta? Sehän se vasta epäilyttävää oliskin, arvelin ja Raisa näytti miettivältä pienen hetken todeten sitten, että puhuin järkeä. Niinpä hän tiskasi kaikki lasit, huljutteli niissä vähän cokista ja latoi ne sitten vasta tiskikoneeseen. Se näytti aika idioottimaiselta, vaikka olikin kai järkevää.

Kävin varmuuden vuoksi vielä vessassa, vaikka olin käynyt jo aika monta kertaa. Ehkä se johtui juomisesta. Sitten tarvitsi vain odottaa, että kaikki muutkin kävisivät. Roy hypähteli alas yläkerran portaita, hän oli kai käynyt siellä, ja halasin häntä onnellisena. Oikea rakkauden läikähdys hukutti minut hetkeksi, kuin meren aalto joskus tuulisena päivänä, niin että piti haukkoa henkeä. Hänkin halasi minua takaisin paljon lujemmin kuin yleensä. Saattoiko sitä olla tosissaan rakastunut tässä iässä? Minä olin vasta pari kuukautta päälle kolmentoista ja Roy täyttäisi kohta viisitoista.
- Yyh, että te jaksatte lääppiä, lapset, sanoi joku isoveljistä ohi mennessään, mutta en antanut sen häiritä. Pidin heistäkin nyt, kaikista. Pidin koko maailmasta.

Bussipysäkillä oli paljon muutakin porukkaa odottamassa ja bussikin oli jo melko täysi. Onneksi ihan takimmainen penkkirivi oli vielä tyhjillään ja sinne mahtui meistä suurin osa, kun oikein ahtautui. Eikä matka ollut pitkä, vain metroasemalle. Siellä järjestäydyimme uudelleen, laskimme, että kaikki olivat mukana ja jatkoimme matkaa metroon. Se maailmanomistajaolo alkoi vähän hälvetä, mutta en uskaltanut siellä ruveta juomaan, vaikka olinkin ottanut loput likööripullostani mukaan. En, ennen kuin näin ihan aikuisen, siistin näköisen naisen viereisellä penkillä avaavan pullollisen kuohuviiniä niin että paukahti ja se kuohui lattialle. Silloin päätin, että jos aikuiset saivat niin kai minäkin saisin.

Jos bussissa ja metrossa oli ollut väkeä, niin kaupungilla sitä vasta olikin. Mitä lähemmäs pääsimme Senaatintoria, sitä ahtaampaa kadulla tuli. Jalkakäytävätkään eivät enää riittäneet vaan ihmiset kulkivat koko ajoradan leveydeltä. Sitä joutui ihan oikeasti kävelemään ihan toisen niskassa kiinni ja joku töni koko ajan selkään. Aloin pelätä, että kadottaisin toiset ja takerruin kaikin voimin toisella kädellä Royn käsivarteen ja toisella Raisan, ja kun lopulta pääsimme sinne minne olimmekin olleet menossa ja ruuhka levisi torille, huokaisin helpotuksesta. Hetkeksi, sillä muita ei näkynyt missään.
- Me ollaan kadotettu ne kaikki, voihkaisin.
- Jäädään tähän odottamaan, niiden on pakko tulla tota samaa katua, sanoi Raisa ja kääntyi katsomaan Aleksanterinkatua, joka jatkuvasti oksensi uusia ihmisiä torille.

Siinä me sitten törötimme suhteellisessa yksinäisyydessä, kun suurin osa ihmisistä änkeytyi portaiden juurelle, mistä uudenvuodenpuhe pidettäisiin. Miksi, sitä en ymmärtänyt, sillä täältä sivummalta näki ihan loistavasti sinne myös. Ehkä televisiokamerat olivat siellä.
- Haluaako joku tupakkaa? kysyi Raisa iloisesti ja juhlan kunniaksi minä otin ja hetken mietittyään Roykin, ja sitten muistin pulloni ja kaivoin sen esiin laukustani.
- Kato, ettei poliisiautoja mene ohi, neuvoi Raisa kuiskaten ja vilkuili ympärilleen. niin tein minäkin, mutten nähnyt yhtään pyörillä liikkuvaa vehjettä, ihmisiä vain, joten uskalsin maistaa.

Alkoi olla kylmä, mutta me vain odotimme, kunnes jännitys tuntui jollain tavoin tiivistyvän ja kun katsoin kirkon kelloa, joka alkoi lähestyä puoltayötä. Vasta silloin tuli mieleeni, että entäpä jos kaikki toiset olivatkin ruuhkassa menneet meidän ohi ja olivat nyt tuolla tiiviissä ihmismassassa. Sieltä heitä ei löytäisi ikinä. Emme edelleenkään voineet kuin odottaa.
- Onneksi mä en hukannut teitäkin, sanoin onnellisena ja halasin Royta ja Raisaa.
- Niinpä! sanoi Raisa ja halasi meitä takaisin niin, että seisoimme siinä kuin kolmiapila. Olin onnellinen. Tunsin rakastavani heitä molempia ja tässä me odotimme yhdessä, että alkaisi uusi vuosi. Siitä tulisi takuulla parempi kuin mistään edellisistä.

Puhe kaikui jo vanhojen talojen seinistä niin, ettei sanoista saanut selvää, ja sitä paitsi ne olivat jo ruotsia niin, että suljinkin korvani ja odotin vain, että lähtölaskenta alkaisi. Lähtölaskenta uuteen vuoteen ja ilotulitus. Kun päästiin kymmenestä ykköseen, Roy siirsi kätensä niskaani ja suuteli minua paremmin kuin kukaan koskaan ikinä. En olisi raaskinut päästää irti, mutta Raisa ravisti käsivarttani ja pakotti katsomaan raketteja, joten tuijotimme sitten niitä, kunnes kiireisimmät alkoivat jo valua torilta taas kohden bussi- ja juna-asemaa.
- Odotetaan kai me toisia? Raisa kysyi. Minä nyökkäsin ja aloimme etsivin katsein haravoida väkijoukosta tuttuja. Pulloni oli unohtunut käteeni ja kulautin sen tyhjäksi ja sitten kurkkuani alkoi äkkiä kuristaa niin, että pelästyin vetäneeni likööriä väärään kurkkuun. Väärässäpä olin.

- Huoranhupakko huppelissa? kuului mairea ääni korvani juuresta ja ymmärsin, ettei kurkkuani kuristanut mikään nielemisrefleksi vaan käsivarsi. Jalkani olivat pettää siihen paikkaan. En ollut uskonut törmääväni Eliseen täällä, enkä ollutkaan, mutta Henriä en ollut osannut edes pelätä. Ei lastenkodeista päässyt yölomille, oli vuodenvaihde tai ei. Henen äidin oli täytynyt päästä pois hullujenhuoneelta ja pojan kotiin, ellei hän sitten ollut jossain uudessa sijaisperheessä, mistä hän oli karannut yölomalle.

En saanut ääntäkään ulos, hän puristi niin kovasti. Silmissä alkoi näkyä väreja ja jalat alkoivat tuntua heikoilta. Ihan kuin tämä olisi tapahtunut ennenkin. Miksi kaikki olivat minun kimpussani? Mitä pahaa minä muka olin kenellekään tehnyt? Hämärästi tajusin pudottavani pulloni ja sen, että Roy ja Raisa syöksyivät kiinni minua kuristavaan käsivarteen, mutta sitten ajattelin, että saattaisin kuolla tähän. Äiti-parka, mitä hän tekisi ilman Elämänsä Valoa? Ja miten Jessi pärjäisi ilman minua?

Seuraavaksi tajusin istuvani mukulakiveyksellä ja takaani kuului kammottava rähäkkä. Sen kuuli selvästi jopa, vaikka vielä kuului rakettienkin pauketta ja vaikka ohitse kulki ihmisiä, jotka ihmettelivät ja päivittelivät.
- Tommonen lapsi ja noin humalassa, kuulin jonkun sanovan paheksuvasti, mutta en välittänyt sitä. Minun täytyi päästä jaloilleni ja jonnekin turvaan, ennen kuin Henri olisi taas kimpussani. Se, mitä näin, kun kampesin itseni pystyyn, ilahdutti minua suunnattomasti. Isoveljet olivat löytäneet paikalle taas kreivin aikaan kuin lauma Batmaneja ja siinä katsellessani Henrikin kömpi pystyyn ja lähti karkuun naamaansa pidellen. Hän juoksi aina kadun toiselle puolelle, mutta pysähtyi sinne ja jäi tuijottamaan meitä pienillä siansilmillään. Raisa ehti ensin minun luokseni.
- Oletko sä kunnossa? hän kysyi ja hänen normaalisti iloisenruskeat silmänsä näyttivät nyt syvästi huolestuneilta.
- Mä olen hengissä, sanoin kevyesti, sillä minusta tuntui, että jos alkaisin edes miettiä sitä, miten kurjalta minusta tuntui, alkaisin itkeä. Nytkin jo vapisutti. Ja missä hitossa Roy oli?

Kaikki selkiytyi pikkuhiljaa.
- Oletko sä jotenkin onnettomuusaltis? tuli Stigu kysymään vihaisen näköisenä. Hänellä oli kainalossaan Roy, jonka nenällä hän piti jotain valkoista, tai paremminkin punavalkoista.
- Mikä Roylla on, kysyin hädissäni. Tappaisin Henen omin käsin jos hän oli satuttanut Royta.
- Ei se mitään ole, Roy sanoi kiukkuisesti ja ravisteli Stigun käsivarren ympäriltään.
- Ei niin, sillä valuu aina verta nokasta, Stigukin sanoi siirtämättä katsettaan minusta. – Miksi sä olet koko ajan tappeluissa?
- Mä en tiedä, sanoin surkeana, mutta nostin sitten pääni pystyyn. – Kiitos kun ajoitte sen pois. Mennäänkö kotiin?

Stigu vilkaisi epäilevän näköisenä kadun toiselle puolelle ja niin minäkin, mutta Heneä ei näkynyt enää. Ketään ei näkynyt, eikä varsinkaan kaapinkokoista ihmistä, joka oli sossusta saanut Helly Hansenin ison untuvatakin.
- Kävellään tosta suoraan Kaisaniemen pysäkille, sinne on lyhyempi matka, ehdotin ja osoitin kirkon ohitse vievää tietä, mutta isoveljet halusivat lähteä vielä keskustaan. Vain me nuorempi nuoriso lähdimme siihen suuntaan. Vilkuilin joka kolmannella askeleella olkani yli, mutta Heneä ei enää näkynyt, ja vaikka olisi näkynytkin nin olihan meitä sentään vielä kuusi. Kai me nyt keskenämmekin hänestä selviäisimme, vaikka puolet olivatkin tyttöjä.

Ideani osoittautui järjettömän huonoksi. Niin huonoksi, että toivoin totisesti sen olevan koko vuoden huonoin. Yksikään bussi ei pysähtynyt pysäkillä vaan kaikki purjehtivat ohitse niin täynnä ihmisiä, että saatoin vannoa joidenkin olevan naama vasten lasia painettuna niin, että nenäkin oli vinossa.
- Ei me tästä päästä ikinä, sanoi Veera lopulta tuskastuneena, kun ainakin kolme meidän suuntaan menevää bussia oli mennyt ohi. Alkoi olla kylmä, vaikka seisoimme sylikkäin ja muistin vasta kaivaa laukustani pipon päähäni. Pahemmin kyllä palelivat varpaat.
- Otetaan taksi, sanoi Miku synkästi, mutta se ei ollut yhtään sen helpompaa. Niitä meni jatkuvana virtana, mutta kaikissa oli kyltti pimeänä. Lopulta juoksimme kadun yli, Kasvitieteellisen puutarhan puolelle, sillä sitä puolta leveää katua sentään oli mennyt muutama vapaa taksi kaupungin suuntaan. Siellä yksi pysähtyikin ja ennakkosuunnitelmamme mukaan me tytöt nousimme siihen ja samoin Roy, josta en suostunut päästämään irti. Tommy ja Miku eivät näyttäneet kauhean iloisilta jäädessään odottamaan seuraavaa, mutta kun jätimme heille kauheasti rahaa, he eivät ruvenneet marisemaan.

- Tuutko sä meille yöksi? kysyi Roy, joka oli sattunut keskipaikalle takapenkille.
- Mitä sun vanhemmat sanoo? oli ensimmäinen kysymykseni, mutta sitten pudistin saman tien päätäni. Äiti odottaisi kuitenkin valveilla niin kauan, että olisin kotona. Sinne kävisi minun tieni.
- Tule sä meille, ehdotin vienosti, mutta Royn pudistus oli yhtä varma ja vakuuttava.
- Mun pitää väittää niille, että Stigu on Rasmuksen luona.
- Voi kultaseni, ähkäisin ja olin varma siitä, että Roy oli elämäni mies, tarrauduin häneen ja sain monta hyvää suukkoa, ennen kuin taksi pysähtyi taloni kohdalla. Muistin tyhjentää lompakkoni Royn käsiin ja kun vilkaisin taksamittaria, se näytti suunnilleen samaa summaa.
- Tule meille aamulla, pyysin ennen kuin raaskin erota hänestä.

Hyppäsin taksista aikomuksenani juosta kotirappuun niin lujaa kuin pääsisin – minusta tuntui edelleenkin, että Hene oli takuulla jossain lähettyvillä pienine pistävine silmineen valmiina käymään kimppuuni – mutta kun taksi jatkoi matkaansa, pysähdyin. Oli aivan hiljaista ja autiota ja sellaiselta minustakin tuntui. Olisin antanut vaikka mitä, jos olisin päässyt takaisin takapenkille Royn viereen. Minusta tuntui, etten mitenkään voisi mennä yksin nukkumaan.
Tietenkin jatkoin matkaa. Ilse varmaankin huolehti minusta jo, enhän ollut ikinä ennen viipynyt ulkona näin myöhään. Mietin, mahtoiko hänkin joskus ajatella Heneä. Sain oven auki vaivattomasti, humalani oli ehtinyt kadota niiden parin tunnin aikana, kun olimme yrittäneet metsästää kyytiä kotiin. Hissin kuulosti kauhean äänekkäältä hiljaisessa rapussa. Henkäisin syvään, ennen kuin kaivoin laukustani tuoreen purkan suuhun ja avasin kotioven. Siellä voisi ihan hyvin vielä olla vaikka juhlat käynnissä, jos Ilsen ja Artsin työkaverit eivät olleet huomanneet lähteä kotiin.

Mutta ei, eteinen oli pimeä. Ilsen ja Artsin makuuhuoneen ovi vain oli raollaan ja sieltä näkyi valoa. Riisuin päällysvaatteeni pimeässä ja kävelin suoraan sen ohi kohti kylppäriä, mutta en voinut olla vilkaisematta sisään. He lukivat vielä, kello kolmelta uudenvuodenyönä.
- Oliko kivaa? Ilse kysyi vilkaisten minua kirjastaan ja tajusin, että he vain muka-lukivat minua odottaessaan. Jos Hene olisi onnistunut tappamaan minut tai jos emme olisi saaneet taksia, olisivatko he lukeneet aamuun asti? Missä vaiheessa he olisivat lopettaneet ja päättäneet, että nyt jokin oli vinossa? Kuudelta? Kahdeksalta? Kymmeneltä?
- Ihan kivaa, joo, paitsi ettei me meinattu päästä millään kaupungista pois, sanoin ja totesin ääneni kuulostavan ihan tavalliselta.
- Niin, siellä oli varmaan kauheasti ihmisiä, Ilse sanoi, toivotti hyvää yötä ja sammutti valonsa. Minä menin pesulle ja sitten sänkyyni. Pyörin siellä kylmissäni ehkä neljä minuuttia, mutta pidempään en kestänyt. Nousin ja hiivin tyyny kainalossa naapurihuoneeseen, Jessin sänkyyn. Hän ei herännyt, käänsi vain kylkeä niin, että mahduin paremmin.

Nukuin pitkälle yli puolenpäivän ja kun heräsin, koko onneton kaupunkireissu tuntui lähinnä pahalta unelta. Suussani oli paha maku, vaikka olin yöllä pessyt hampaat, mutta muuten oloni oli ihan loistava. Olohuoneesta leijui vaimeasti korviini Radetzky-marssi ja hetkeksi suljin silmäni uudestaan ja kuvittelin olevani kunniakierroksella. Olin juuri voittanut ratsastuskilpailut kauniilla kimotammalla ja nyt kaikki hurrasivat meille.

Ajatus kuitenkin katosi, kun Jessi tuli huoneeseen ja hyppäsi viereeni sänkyyn.
- Mitä sä siinä teet? hän kysyi sen kummemmin valmistelematta.
- Heräilen.
- Hei, jos mä saan nukkua puol yötä sun kyynärpää suussa niin saat kyllä kertoa syynkin.
Tietenkin kerroin. Jessille saattoi . Hänen silmänsä levisivät suuriksi kuin joulupallot kuusessa ja hän nousi pelästyneenä istumaan.
- Ei kai se seurannu teitä tänne? hän kysyi ensimmäiseksi ja epämiellyttävä värähdys tuntui niskassani. Pudistin kuitenkin päätäni.
- Ei se mitenkään voinu. Ei me nähty sitä enää siinä kun yritettiin pysäyttää busseja ja takseja, ja miten se olisi voinut meidän taksia seuratakaan? Ei niitä mennyt niin monta, että se olisi voinut vaan hypätä seuraavaan ja käskeä seuraamaan niin kuin elokuvissa.
- Mitä Roy ja muut sanoi?
- Ei kai ne mitään erityistä. Jupisi vaan.
- Kerroitko sä niille, kuka se on?
- En, sanoin. Minulla ei ollut tuntunut olevan voimia siihen, yritin paremminkin tuupata koko idiootin pois mielestäni ja ystäväni olivat tainneet jäädä siihen käsitykseen, että Hene oli vain joku harhautunut hölmö, joka etsi tappelua eikä tuttu, joka vainosi nimenomaan minua.

Pysyttelin kotona sen päivän. Siellä oli lämmintä ja valoisaa ja turvallista, enkä halunnut sieltä ulos. Kun Raisa ja Roy soittivat, sanoin olevani vähän kipeä ja väsynyt, eivätkä he sitä ihmetelleet. Roykin kuulosti vähän tukkoiselta. Jinna tuli meille jossain vaiheessa ja he Jessin kanssa täpisivät ensimmäistä ratsastustuntiamme, joka olisi ylihuomenna niin, että minäkin innostuin. Jinnakin oli päässyt samalle tunnille meidän kanssa. Jessi oli itse asiassa soittanut ja varannut hänelle paikan heti, kun oli kuullut ensimmäisen vihjauksenkaan siihen suuntaan, että he mahdollisesti muuttaisivat lähistölle. Ja sitten illalla tuli Roykin ja ilahduin melkein kyyneliin. Sulkeuduimme minun huoneeseeni juttelemaan ja hän tiesi kertoa, että kaikki muutkin olivat päässeet ehjinä kotiin. Hänen nenänsä näytti vähän oudolta ja turvonneelta ja sivelin sitä pahoillani. Oli minun syytäni, että siihen oli sattunut.
- Mä menen judokursseille, sanoin ja hän kohotti toista kulmakarvaansa.
- Aiotko sä tehdä oikein harrastuksen tappelemisesta?
- Ei kun ettei mua tarvii aina tulla pelastamaan. Hei, pidä musta kiinni.
Roy vilkaisi hiukan nolon näköisenä ovea, mutta kun se oli visusti kiinni, hän laittoi kätensä ympärilleni ja minä pistin pääni hänen olkapäälleen.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   7.2.15 15:22:33

17. luku – Miila ratsastaa taas

Minuakin jännitti ihan pikkuisen mennä uudelle tallille tunnille, mutta Jessiin ja Jinnaan verrattuna olin kuin viilipytty ja vielä viilipyttymäisemmin käyttäydyin, koska he kohkasivat takapenkillä.
- Koittakaa nyt edes esittää, ettette oo kahdeksanvuotiaita, sanoin alentuvasti, kun Ilse pysäköi auton ja Jessi näytti minulle kieltään.
- Äiti! Näitkö sä? Se irvisti mulle! kiljuin tohkeissani ja tartuin Ilseä käsivarresta.
- Jääkää te ihmeessä tänne leikkimään, mulla alkaa olla kiire tunnille, hän sanoi ajatuksissaan ja irrottautui. Se latisti irvailunhaluni ja arvokkaasti seurasimme häntä talliin.

Siellä oli kova tohina. Karsinoita oli ainakin kaksikymmentä, saattoi olla enemmänkin, ja lähes kaikkien ovet olivat auki. Kuului iloinen hälinä, kun hevosia harjattiin ja tytöt lörpöttelivät keskenään. Muutama aikuinen täti seisoi käytävän toisessa päässä satulahuoneen edessä ja sinne Ilsekin asteli. Me seurasimme hitaammin silmäillen ahneesti sitä, mitä saatoimme avoimista ovista nähdä hevosista ja tavailimme nimikylttejä. Sitten tuli mieleeni, että ehkä meidänkin tunnin tuntilista olisi jo seinällä ja kiirehdin eteenpäin. Kenet minä saisin ja millainen se olisi?

Ilse jutusteli toisten tätien kanssa kuin olisi tuntenut heidät ikänsä ja minä tunkeuduin hänen ja ilmoitustaulun väliin raipanpää suussani. Sain vähän aikaa silmäillä pitkää hevoslistaa ja etsiä nimiä. Ilsellä oli näköjään sama hevonen kuin syksylläkin, kun olimme käyneet kokeilutunnilla, Tähti. Kello yhdeksäntoista kohdalla oli kuusi nimeä ja minun oli rivillä, jonka vasemmanpuoleisessa sarakkeessa luki Dirby. Se kuulosti jotenkin lupaavalta, vaikka hevosennimet jos mitkä eivät useinkaan olleet enteitä, sen olin jo oppinut. Ahmin nimilistaa. Ilo ja Suru – hullua, melkein yhtä hullua kuin Niisku ja Muumi – Rasta ja Pasta – tämähän vain parani! Niiden oli pakko olla lempinimiä. Jessi ja Jinna tulivat siihen myös ja etsivät omat nimensä, joiden kohdalla luki Spöökke ja Niisku.
- Niisku on ihana, henkäisi Jessi ja Jinnan ilme helpottui.

Etsin nimikyltin, jossa luki Dirby ja katsoin uteliaana karsinaan. Siellä oli ruskea, sironpuoleinen hevonen, jota harjasi pitkä tyttö.
- Menetkö sä tällä? hän kysyi.
- Menen. Millanen se on?
- Laiska kuin faan. Ethän sä siis nyt mene, kuudelta?
- En kun seitsemältä vasta.
- Mä laitan sen sulle kuntoon siksi. Ethän sä halua itse laittaa? Tyttö katsoi minua sen näköisenä, että myöntävä vastaus olisi ollut erittäin epätervetullut. Onneksi minulla ei ollut mitään hinkua satuloida, sama kai se oli kuka sen teki.
- Laita sä vaan.

Jessi ja Jinna kai kävivät tahoillaan vastaavanlaiset keskustelut, sillä hekään eivät jääneet harjaamaan ratsujaan vaan lähdimme kaikki maneesiin Ilsen ja Tähden mukana. Siellä oli ihan kunnollinen katsomo, jonne kiipesimme istumaan ja katsomaan, miten tädit ratsastaisivat. Heitä oli kaiken kokoisia ja muotoisia ja he pulisivat ja kauhistelivat ja kierrättivät jakkaraa päästäkseen kiipeämään selkään. Olin ylpeä Ilsestä, joka meni sinne ihan omin avuin. Hän myös ratsasti paremmin kuin muut tädit, joista ainakin yksi näytti siltä kuin olisi paremminkin kuulunut alkeiskurssille.
- Mua huimaa, mä en ole ollut näin korkealla kahteenkymmeneen vuoteen, hän kiekui jossain vaiheessa ja kun he ravasivat, hänen kätensä heiluivat niin, että Teija olisi jo käskenyt ottaa satulasta kiinni. Täkäläinen opettaja, Sanna, ei sanonut hänelle mitään siitä.

Kun tädit aloittivat loppukäynnit, pompahti Jessi penkiltä.
- Meidän kai pitää mennä hakemaan meidän hevoset, hän arveli. Jinna ja minä seurasimme, mutta kun pääsimme ulos kylmänkirpeään pimeyteen, seisoi siellä jo oven takana jo jono hevosia ja poneja. Tunnistin omani, jonka hoitaja hytisi ja hypähteli sen vieressä paitahihasillaan.
- Mene sä vaan lämmittelemään, mä otan sen tästä, sanoin ystävällisesti. En ollut odottanut ihan näin hyvää palvelua. Tyttö mulkaisi minua epäileväisen näköisenä ja minua alkoi vähän ärsyttää. Kuvitteliko hän minun syövän hänen hoitsunsa, jos taluttaisin sen sisään maneesiin hänen sijastaan?
- No, jos sä et tarvitse apua, hän sanoi kuitenkin epäröiden.
- En tarvii, mä osaan nousta selkään, sanoin nenäkkäästi ja tuhahtaen hän häipyi. Siinä vaiheessa, kun olin tosiaankin päässyt ratsaille huomasin hänet kuitenkin katsomossa parin muun tytön kanssa, nyt paksu toppatakki päällä ja pipo päässä. Mietin, oliko hän tullut vahtimaan, etten potkisi hänen kullanmuruaan. Niin minä kyllä aioin tehdä, jos se tosiaan oli niin laiska kuin mitä hän oli sanonut. Raippani oli myös notkea ja hyvässä vedossa ja läpsäytin hevosta sillä lautasille saman tien, kun siirryin uralle kävelemään. Se nimittäin totteli vitkaasti kuin olisi pysähtynyt laskemaan kavioitaan tai miettimään montako päivää oli helmikuussa. Toivoin, että minulla olisi ollut kannukset, mutta Ilse ei ollut koskaan suostunut ostamaan minulle sellaisia.

- Ottakaa vaan ohjat heti tuntumalle, opettaja sanoi ja kummeksuen tottelin. Missä alkukäynnit? Mutta kyllä me sitten kuitenkin kävelimme vain hyvän aikaa. Tarkoituksena oli kuulemma ratsastaa hevoset kuulolle käynnissä. Vilkaisin kateellisena Jessiä, joka istui pirteästi tikuttavan valkoisen ponin satulassa, kun oma ratsuni vaikutti umpikuurolta. Puristin miten tahansa se ei reagoinut ja jos potkaisin, se otti muutaman virkeämmän askeleen, joista loppui veto muutaman metrin päässä.
- Se on vähän semmonen tahmea tapaus, koita vaan saada se hereille, sanoi Sanna minulle ystävällisesti, joten luvan kanssa sitten päätin herättää sen. Vaihdoin raipan oikeaan käteen ja läväytin Dirbyä takapuoleen niin lujaa kuin jaksoin. Sillä saattoi olla kyljet umpipuuta, mutta peffassa oli tunto tallella; se suorastaan loikkasi eteenpäin ja sitten sen tahti muuttuikin kokonaisen kierroksen ajaksi vähän reippaammaksi.

Samanlainen taistelu jatkui kuitenkin koko tunnin ensipuoliskon ja aloin olla niin kiukkuinen, että kihisin. Sanna ei sanonut mitään siitä, että käytin raippaa reippaasti, joten minä sitten käytin. Kun muut alkoivat ravata paitsi Dirby, tuli tappelu. Hevonen pysähtyi paikoilleen suostumatta enää edes kävelemään.
- Käytä sitä raippaa, sanoi Sanna, niin kuin en olisi käyttänyt tähänkin asti. Vilkaisin katsomoon ja epäilin, että siellä naurettiin minulle, joten kyllä minä käytin. Dirby veti korvansa luimuun ja potkaisi takajalkansa ilmaan niin, että olin keikahtaa, mutta ei se sittenkään mennyt eteenpäin.
- No nyt sen on pakko mennä, sanoi Sanna harmistuneena, joten taistelu jatkui. En keikkunut enää, kun osasin varoa sitä ja puolen tusinan pukin jälkeen Dirby päätti antaa periksi ja liikkua. Se ampaisi laukkaan ja minun teki mieli kiljua riemusta. Muut ravasivat uralla, mutta minä laukkasin sen sisäpuolella pari kierrosta reipasta vauhtia.
- Ravia! Hiljennä! Sanna huusi, mutta minä pidätin vasta, kun minusta alkoi tuntua siltä, että hevoseni oli tosiaan elävä eikä sahapukki. Ohjasin sen sopivaan väliin uralle ja siellä se ravasi täysin samaa vauhtia muiden kanssa tahmailematta yhtään sen enempää. Pihisin onnesta saatuani työvoiton ja olin aika tyytyväinen lopputuntiin, kun pystyin keskittymään ratsastamiseen pelkän eteenpäinpotkimisen sijaan.

- Sähän sait sen sitten oikein hyvin liikkeelle, sanoi Sanna hyväksyvästi tunnin päätyttyä.
- Älä silti laita sitä mulle uudelleen. Mä tykkään enemmän semmosista, joita saa pidättää, pyysin ja tulin alas selästä. Dirbyn hoitaja hyppäsi katsomon aidan yli ja syöksyi kärppänä kiinni hevosen ohjiin. Hänen katseessaan leiskui sellainen viha, että astuin vaistomaisesti askeleen taaksepäin. Ei hän mitään sanonut, ei kai ilennyt, kun Sanna oli juuri kehunut minua, mutta oli selvää, ettei hän ollut nauttinut katsellessaan piiskaamistani.
- Olisko mun pitänyt antaa sen vaan madella koko tunti? kysyin puolustautuen, mutta ei hän vastannut.
Jessiltä ja Jinnaltakin vietiin ponit käsistä, joten olimme ihan valmiita lähtemään kotiin. Ilse näytti oikein tyytyväiseltä siihen, sillähän sanoi, että maneesissa oli ollut kauhean kylmä istuskella etenkin tunnin jälkeen.
- Mutta ajattele, miten ylellistä on, että täällä on maneesi! sanoi Jessi, ja se oli kyllä totta. Edellisellä tallilla olimme ratsastaneet kentällä säässä kuin säässä.

Seuraavalla viikolla minulla oli listassa Japania.
- Kauhean kivaa, kun on näin paljon uusia hevosia, sanoin tyytyväisenä ja yritin arvioida, ehtisinkö ratsastaa kaikilla tallin hevosilla ennen kesää.
- Onhan se, sanoi Jessi, mutta kuulosti siltä, ettei hän ihan tarkoittanut sitä.
- Sulla on se kiltti Tähti, älä huolehdi lohdutin häntä. Joskus minusta tuntui, että Jessi teki elämästään ihan turhan takia kauhean vaikeaa murehtimalla kaikkea.

Minulla oli jo mielikuva siitä, missä päin tallia Japania asui ja menin kurkkimaan sen boksiin, kun Ilse lähti omalle tunnilleen. Se oli varsin sirpakan näköinen suomenhevonen, tai ainakin oletin sen olevan suomenhevonen. Se oli sellaisen värinen, ruskea ja liinaharjainen. Kumma kyllä sitä ei ollut harjaamassa kukaan, joten minun kai pitäisi. Koukussa karsinan edessä sillä, kuten kaikilla muillakin, roikkui harjapussi ja kaivoin sieltä kumisuan.
- Hei, ei sun tarvii! Mä hoidan sen tänään! huusi kiireesti vastapäisestä karsinasta yksi hoitajatytöistä. Hän harjasi siellä punaruskeaa suomenhevosta, joka seisoi tiukasti kalteriin kiinnisidottuna.
- Ai, sanoin ja tipautin suan takaisin. Sitten poimin sen kuitenkin uudestaan. – Sulla näkyy olevan siinäkin vielä hommaa, sanoin. Minun ei ollut mikään pakko päästä hinkuttamaan Japaniaa tai mitään muutakaan hevosta, mutta en pitänyt hänen äänensävystään. Nämä tytöt täällä olivat kuin maailmanomistajia. Pieni piru minussa halusi nähdä, mitä hän tekisi, kun vain alkaisin harjata. Tuskin hän sentään kimppuun kävisi – vaikka tietysti se sopisi nykyiseen elämäntyyliini hyvin. Turpiin vaan niin koulussa, vapaalla kuin tallillakin.

Hoitaja ei kuitenkaan sanonut sen enempää, mulkoili vain minua ja tuli sitten karsinan ovelle nojailemaan, kun oli saanut oman hevosensa harjattua.
- Mä voin harjata sen loppuun, hän ehdotti.
- Teillä on ihme tyyli täällä, ilmoitin hyökkäävästi ja panin kädet lanteilleni. – Onko täällä jotenkin kielletty tuntiratsastajia tekemästä mitään muuta kuin ratsastamasta?
- Ei, päinvastoin, tyttö sanoi kiireesti.
- No miksi sä et anna mun harjata?
- Koska sen hoitaja pyysi mua hoitamaan sen, kun se on kipeenä.
- Ehkä mä nyt kuitenkin hoidan tän homman loppuun asti, arvelin ja käännyin takaisin pehmeän, tuuhean talviturkin puoleen. Ajattelin voittaneeni, kun tyttö meni pois, mutta hän palasi ehkä viiden minuutin kuluttua.
- Sen kanssa ei sitten tarvii raippaa, hän ilmoitti. – Sä olet kuulemma kova tyttö piiskaamaan.
Saatoin kuvitella, että hän oli käynyt supattamassa suuttumustaan Dirbyn hoitajalle ja että he molemmat nyt minulle vihaisia. Minäkin aloin olla vähän vihainen.
- Hyvä, jos ei tarvii, mä en voi kestää elikoita, jotka ei suostu liikkumaan, tuhahdin ja jatkoin itsepäisenä harjaamista. Ihan itse sitten satuloin ja suitsinkin ja talutin hevosen muiden mukana jonottamaan maneesin oven taakse.

- Mikä täällä on oikeen käytäntö? kysyin Sannalta kuuluvalla äänellä, kun käänsin Japanian kaartoon. – Onko tarkotus, että hoitajat tekee kaiken ja tuntilaiset saa vaan nousta selkään ja tulla sieltä alas?
- Ei missään nimessä, Sanna sanoi ihmetellen. – Tietysti hoitajat on yleensä ehtineet harjata hevoset ennen tunteja, mutta kyllä me kannustetaan tuntilaisia laittamaan ne itse kuntoon. Eihän se ole ratsastaja eikä mikään, joka ei satuloida osaa. Hoitajat voi auttaa ja neuvoa siinä, jos tarvitaan.
- Jaha, kiva tietää, sanoin ja vilkaisin katsomoon. Sitten kiristin Japanian satulavyön ja nousin selkään.

Se oli ensi sekunnista asti ihan toisenlainen kuin Dirby. Se tuntui olevan koko ajan liikkeessä, vaikka seisoi paikallaan. Sen korvat liikkuivat ja pää kääntyili ja kun pyysin sitä eteenpäin, se siirtyi empimättä nopeaan, matkaa voittavaan käyntiin. Katsomon kohdalla se tuijotti sinne äärimmäisen kiinnostuneena ja päätysivulla se katseli peilikuvaansa ja vähän väliä sain kääntää sen kentän poikki, kun se tavoitti edellä löntystävän hännän. Kun siirryimme nopeampiin askellajeihin sain mitä olin tilannut, ja koko rahan edestä. Tammaa piti totisesti pidättää ja vaikka tein mitä osasin, pystyin ja jaksoin, alkoi nimettömissäni ennen tunnin loppua tuntua kirvelyä, vaikka minulla oli hanskat kädessä.

- Mitäs tykkäsit? Sanna kysyi tunnin jälkeen. Hänellä oli näköjään tapana aina vaihtaa muutama sana kaikkien kanssa tunnin jälkeen.
- Sikakivaa, henkäisin vaikka ravistelin käsiäni.
- Haluatko sä sen ensi viikollakin?
- Ei kun jonkun muun – mä haluan ratsastaa näillä kaikilla!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   8.2.15 17:56:30

18. luku – Miilan rakkaushuolet

Sen jälkeen, kun Hene oli taas pistäytynyt elämässäni, Elise tuntui hyvin hailakalta uhalta, etenkin kun hän tuli kouluun vasta muutaman päivän meidän muiden jälkeen. Hän oli ruskea ja hyväntuulinen oltuaan lomalla jossain lämpimässä ja sai mitä ilmeisimmin enemmän hupia lomamuisteloista kuin minun kiusaamisestani. Se sopi minulle oikein hyvin.

Muutenkin luokassa oli vähän erilainen tunnelma loman jälkeen. Se johtui ehkä osaksi siitä, että Jinna oli muuttanut ja tullut hänkin meidän luokalle ja kaikki olivat ehkä vähän vieraskoreita. Kai he olivat olleet silloinkin, kun me tulimme, sitä ei vaan ollut huomannut, kun ei tuntenut ketään. Sitten oli käynyt niin kuin olin arvellutkin ja luokassa alkoi kiertää huhu, että peräti kaksi tytöistä, Sira ja Lena, olivat nykyään varattuja elikkäs seurustelivat. Ja minä tietysti seurustelin edelleen. Roy ja minä olimme olleet yhdessä jo kolme viikkoa.

Vaikka meillä nyt ainakin väliaikaisesti näytti olevan välirauha Elisen kanssa, en jaksanut uskoa, että se kestäisi kauhean kauan. Tosin Sakke oli lakannut kiusoittelemasta minua, mikä sekin tietysti saattoi vaikuttaa asiaan. Hän, pari hänen uskollista kaveriaan ja Elise ja Outi muodostivat luokan ikkunanurkkaan saarekkeen, joka pystyi halutessaan sabotoimaan melkein minkä tahansa oppitunnin. Oli tietysti muutamia opettajia, jotka saivat heidät hiljaisiksi pelkällä silmäyksellä, esimerkiksi Riitta Rinne ja englanninopettaja, mutta sitten oli sellaisiakin, jotka luokkaan tullessaan vilkaisivat ensimmäiseksi pelokkaina sinne kuin arvioiden vihollisen senhetkisen vahvuuden ja ärhäkkyyden. Ei minua hirveästi haitannut se, että joukkio kehitti uskonnon tai historian tunneille hässäkkää, sillä ne olivat niin tylsiä, että mikä tahansa oli mielenkiintoisempaa, mutta ruotsintunneilla he olisivat minun mielestäni saaneet pitää päänsä kiinni. Kielet olivat ainoa, missä olin luonnostani hyvä, joten pidin niistä. Sitä paitsi pidin ruotsinopettajastakin, vaikka hän olikin vähän rassukka.
- Pitäkää nyt kerrankin turpanne kiinni! huusin eräällä tunnilla, kun takanurkka elämöi niin, ettei opettaja saanut ääntään kuuluviin metakan yli.

Kumma kyllä, he hiljenivätkin, todennäköisesti pelkästä hämmästyksestä. Tietystikin vain hetkeksi.
- Miila haluaa opetella ruotsia, että se voi puhua poikkiksensa kanssa, keksi Outi.
- Uuhh, knulla mig, Roy! ulvahti Tuukka, Saken kaveri ja oikea käsi. En tiennyt, mitä se tarkoitti, mutta saatoin hyvin arvata. Onneksi olin pistänyt Royn opettamaan minulle pahimmat tietämänsä kiroukset ja latelin ne heille. Vaikka harakoillehan ne menivät, ei heistä kukaan tietenkään ymmärtänyt niistä mitään. Valitettavasti opettaja ymmärsi.
- Tuukka Varonen, ulos! Ja Miila, jälki-istuntoa tommosesta kielenkäytöstä! hän määräsi ja kuulosti kerrankin niin vihaiselta, että Tuukka totteli ja lähti kohden ovea.
Lakkasin heti pitämästä hänestä.
- Miksi mä saan jälkkää ja Tuukka joutuu vaan ulos? Ihan väärin! protestoin. – Sitä paitsi ketä täällä häiritsi, jos mä kiroilin ruotsiksi?
- Mua, sanoi opettaja ja jatkoi, että sain kaikin mokomin mennä uloskin, jos halusin.
En halunnut sinne Tuukan seuraksi, joten lysähdin murjottamaan pulpetinkannelleni ja ruotsinopiskeluintoni koki kovan kolauksen pitkäksi aikaa.

Minä vietin useimmat iltapäivät Royn luona pelailemassa, ellei hänellä ollut harkkoja tai minulla ratsastusta, mutta kun hänen vanhempansa tulivat viiden aikoihin, piti lopettaa. He olivat hassuja. Televisiota sai kyllä katsoa ja ties mitä räiskintävideoita, mutta pelaamista he eivät voineet sietää. Kello kuudelta heillä oli perhepäivällinen ja jos olin paikalla, minäkin sain kutsun tulla syömään. Useimmiten kyllä lähdin siinä vaiheessa kotiin, ellen tiennyt, että Ilse aikoi tarjota meille jotain erityisen luotaantyöntävää. Ne olivat jotenkin kauhean jäykkiä tilaisuuksia ja ihmettelin, johtuiko se vain siitä, että he kohteliaisuuttaan puhuivat suomea minun takiani vai olivatko ne ruotsiksikin samanlaisia. Vanhemmat tenttasivat pojilta ja toisiltaan, mitä oli sattunut koulussa ja töissä ja kaikki vastasivat kohteliaasti ja ojentelivat toisilleen perunakulhoa ja voikippoa. Sitä saattoi kuvitella olevansa kirjassa. Sitä paitsi Royn vanhemmat tenttasivat minuakin, enkä koskaan tiennyt, mitä vastata. Että olin saanut jälkkää ruotsiksi kiroilemisesta? Etten ollut tajunnut fysiikantunnilla sanaakaan sen jälkeen, kun opettaja oli komentanut kaikki omille paikoilleen?

Jos olin syönyt heillä, menimme yleensä sen jälkeen Royn kanssa hänen huoneeseensa, sillä vanhemmat alkoivat poikkeuksetta katsella uutisia ja ajankohtaisohjelmia. Jos olin tullut suoraan koulusta, heittäydyin Royn sängylle tekemään läksyjä tai muuten vaan mietiskelemään. Roy istui kirjoituspöytänsä ääressä. Hän oli kauhean tunnollinen ja yleensä kyllästyin katsomaan hänen selkäänsä, kun hän teki läksyjään ja lähdin sitten kotiin. Mutta ei hänellä aina ollut kauheasti tehtäviä niin, että kannatti jäädä kokeilemaan, ehtisimmekö vähän seurustellakin. Se tarkoitti sitä, että hän tuli viereeni sängylle ja juttelimme ja pussailimme välillä. Joskus minä nukahdin siihen odottaessani niin, että Roy joutui herättämään minut, kun oli saanut läksynsä tehtyä.

Minä pidin edelleen suukottelusta ja pidin edelleen Royn katsomisesta ja etenkin kuuntelemisesta, mutta muuten minulla alkoi olla vähän ontto olo hänen suhteensa. Oli hyvin masentavaa huomata, että minua ärsyttivät jotkut hänen tapansa ja havaita, etten ehkä enää ollutkaan silmittömästi ihastunut häneen. Minä kun olin kuvitellut, että elämä olisi yhtä ihanuutta yhdessä jos ei nyt ehkä ihan loppuelämää niin ainakin esimerkiksi kesään asti. Minun oli kuitenkin pakko ennen pitkää myöntää, että vaikka hän olikin kiva, minun sydämeni ei enää jysähdellyt, kun näin hänet. Se jysähteli ihan muista syistä. Aloin miettiä, mitä Roy sanoisi, jos paljastaisin hänelle, että tunteeni olivat nuutuneet pois.

- Onko sulla huolia? kysyi tarkkanäköinen Ilse yhtenä iltana, kun olin raahannut matikankirjani keittiöön siltä varalta, että tarvitsisin hänen apuaan tehtäviin. Olin ihan pihalla, eikä se kirja ollut ollut minulla iltapäivällä mukana niin, että olisin voinut edes kysyä Roylta.
- On, sanoin ja kumitin tulisesti piirtämääni koordinaatistoa pois niin, että vihon sivu meni ryppyyn.
- Mä en taida muistaa geometriasta paljon mitään, hän pahoitteli vilkaistuaan, mitä olin tekemässä.
- Mulla on isompikin huoli kuin matikka, tunnustin synkästi, joten hän istui minua vastapäätä, risti käsivartensa pöydän reunalle ja sanoi:
- No antaa kuulua.
- Mitä mä teen, jos mä haluan lakata seurustelemasta? huokaisin.
- Lakkaat, Ilse sanoi yksinkertaisesti.
- Mutta jos Roylle tulee paha mieli? kysyin onnettomana.
- Voihan sille tulla, mutta ei tommosilla asioilla leikitä, Ilse sanoi hitaasti. – Jos sä olet muka tarpeeksi vanha seurustelemaan, sun täytyy olla tarpeeksi vanha eroamaankin. Ei sitä voi olla toisen kanssa vaan hyvästä sydämestä, jos ei siltä tunnu.

Nyökkäsin. Siihen olin itsekin päätynyt, muu ei tuntunut reilulta.
- Siinäkö kaikki? Ilse kysyi ja huokaisin.
- No ei, se oli oikeastaan vasta alku. Voiko sen jälkeen pysyä kavereina?
- Jotkut voi, jotkut ei voi. Tuskin nyt teidän iässä vielä on niin tulista rakkautta, ettei voisi. Toivottavasti ei, kun teillähän on kuitenkin yhteiset kaverit, eikö vaan?
- Niin on, mutta ei kai ne mua hylkäisi vaikka mä en enää olisikaan Royn kanssa. Mutta.
- No mitä vielä?
- Mä olen ihastunut, tunnustin.
- No sitten ei ainakaan ole reilua jatkaa Royn kanssa.
- Mutta kun mä olen ihastunut sen veljeen. Ja jos ei me ollakaan enää kavereita sen jälkeen jos mä sanon, etten halua enää seurustella, enkä mä enää koskaan pääse niille, enkä näe Stigua, puuskahdin. Odotin Ilsen keksivän siihenkin jotain lohduttavaa ja valoisaa, joka myötäilisi omia ajatuksiani, mutta hän rypistikin otsaansa.

- No niin, sulla taitaakin olla ongelma, hän sanoi.
- Miten niin? pelästyin, olinhan toivonut hänen vakuuttavan päinvastaista.
- Unohda se veli. Ihastu johonkuhun muuhun. Ja lopeta Royn kanssa. Heti. Älä ainakaan jatka siellä käymistä vaan sen takia, että tapaisit sen veljen.
- Mutta kun.
- Ajattele, jos Roy olisi sun kanssa ja kävisi meillä vaan sen takia, että se onkin salaa ihastunut Jessiin. Olisiko vähän inhottavaa?

Minun oli pakko myöntää, että se olisi ehkä inhottavinta mitä ajatella saattoi.
- Miten sä voit sanoa, että ihastu johonkin muuhun? Luuletko sä, että semmosta voi määräillä? kysyin kuitenkin kohottaen leukaani ja näyttäen toivottavasti loukatulta ylhäisyydeltä.
- Sittenhän tuon näkisi jos kokeilisi, Ilse arveli. – Eikö se sitä paitsi ole paljon vanhempi?
- Pari vuotta Royta vanhempi, se on lukiossa, kerroin ja Ilse näytti helpottuneelta.
- Hienoa. Sitten sä olet varmasti ihan penikka sen mielestä.
Minusta siinä ei tosiaankaan ollut mitään hienoa, vaikka pelkäsinkin vähän samaa. Jutteleminen oli joka tapauksessa auttanut minua järjestämään asioita päässäni. Tuli mitä tuli, kävi miten kävi, minun olisi pakko sanoa Roylle, etten enää ollut häneen rakastunut. Että pidin hänestä, kyllä, ja halusin olla hänen kaverinsa, mutta että ehkä meidän ei pitäisi enää seurustella.

Roy otti sen tyynesti vastaan, niin tyynesti, että minä melkein suutuin. Olisi hän nyt vähän voinut näyttää surkealta, vaikkei itkenytkään eikä uhannut heittäytyä metron alle.
- Sä olet kiva silti, hän sanoi ja taputti minua poskelle. Se oli kauhean alentuvaa!
- Sä et tykännytkään musta, syytin.
- Mä tykkään susta koko ajan, mutta mun mielestä mä olen oikeastaan liian nuori seurustelemaan.
- No hyvin sä sitten kestit tän kidutuksen, jos sä kerran olet tota mieltä, sanoin happamasti. Merkillistä horinaa. Minä olin nuorempi, enkä mielestäni yhtään liian nuori. Pojat!
- Haluutko sä pelata? Roy kysyi ohittaen huomautukseni kuin ei olisi kuullutkaan sitä.
- Oij, sä olet huippu! Haluan! innostuin. Olin pelännyt, että hän pyytäisi minua häipymään.
- No sähän sanoit että sä haluat olla kaveri. Mä pelaan kavereiden kanssa.
- Sä olet pelannu mun kanssa koko kuukauden, huomautin.
- No mutta jos sä kerran haluat olla vaan kaveri niin mitä valittamista sulla on?
- Ei mitään. Mutta sä saat kohta valittaa, kun mä hakkaan sut, uhkasin ja minun teki mieli halata Royta silkasta ilosta, kun kaikki oli mennyt näin nätisti. En kuitenkaan tehnyt sitä, olimmehan vain kavereita.

- Hyvä, sanoi Raisa, kun kerroin hänelle ja Veeralle, ettemme enää olleet yhdessä Royn kanssa.
- Miten niin? ällistyin, kun eivät he ruvenneetkaan ihmettelemään ja lohduttelemaan.
- No Roy. Mitä sä siinä näit?
- Miten niin mitä näin! Sehän on kiva ja sulonen!
- No mutta se on kumminkin vaan Roy, Veera naurahti. – Vaikka tietysti sä et ehkä ole samaa mieltä kun et ole tuntenut sitä siitä asti kun päiväkodissa tehtiin hiekkakakkuja ja syötiin lunta. Mä en ikinä voisi kuvitella olevani sen kanssa, sehän on ihan sama kuin jos olisi veljensä kanssa.
- Mulla ei ole veljeä, möksähdin, mutta annoin heille anteeksi. Ehkä he eivät tosiaankaan voineet nähdä Royssa sitä mitä minä olin nähnyt.

Pelkäsin vähän, että ystäväni saattaisivat olla samaa mieltä Stigusta, vaikkeivät he hänen kanssaan varmastikaan olleet istuneet vierekkäin potalla päiväkodissa, enkä viitsinyt mainita uudesta ihastuksestani. Itse asiassa se alkoi olla vähän hiipuvakin jo. Vietin edelleen peli-iltapäiviä Royn luona kerran tai pari viikossa, erona entiseen oli vain, että aika usein mukana oli myös Tommy ja Miku, jompikumpi tai molemmat. Stigulla oli niin paljon pidempiä päiviä ja pidempi koulumatka, että hän harmillisen usein ehti kotiin vasta juuri ennen vanhempiaan, joten yleensä näin hänet vain vilaukselta. Kaukana takana olivat ne joululomapäivät, jolloin olimme kolmestaan istuneet kylkikyljessä sohvalla räiskimässä.

Minä aloin keskittyä enemmänkin viettämään hurjaa teinitytönelämää Raisan ja Veeran kanssa. Me aloimme käydä koulun jälkeen Itäkeskuksessa shoppailemassa tai ainakin kuluttamassa aikaa, sillä ei meistä kellään ollut sellaisia taskurahoja, että olisimme voineet joka päivä ostaa jotain. Melko pian siirryimme kuitenkin Itäkeskuksesta keskustaan. Itiksessä oli melko levotonta. Sitä ei ehkä ostoksilla juokseva aikuinen huomannut, mutta meidän yläasteikäisten maailma oli siellä erikseen olemassa myös ja se oli niin vaarallinen maailma. Siellä oli jengejä, jotka nahisivat keskenään, oli mustalaisia, somalilapsia ja venäjää puhuvia paluumuuttajien lapsia ja sitten tietysti tavallisia suomalaisia. Kun pari kertaa olimme todistaneet, miten muutaman tytön kauhukaksikko ryösti ikäisiämme tai vähän nuorempia tyttöjä, jätimme siellä roikuskelun. Sitä paitsi Elise ja Outi liikkuivat Itiksessä, eivät keskustassa, vaikkeivät he mihinkään jengeistä kuuluneetkaan.

Keskustassa oli kaikki, mitä Itäkeskuksessa ja enemmän, ja siellä näki mielenkiintoisempia ihmisiä. Poikia, siis. Ensalkuun olin pelännyt, että jonain kammottavana iltapäivänä törmäisin Henriin, mutta sitten järkeilin, että missä hän nyt sitten mahtoikaan asua, se olisi Espoossa ja hän pyörisi Leppävaarassa tai Ompussa eikä täällä seutulipun toisella puolen. Oli ymmärrettävää, että hän oli uudenvuodenyönä ollut Hesassa, niinhän kaikki muutkin, mutta en jotenkin uskonut hänen pyörivän siellä muutoin. Mistä hän edes olisi saanut rahaa matkustaa sitä väliä?

Kaupoissa pyöriminen teki meistä suunnattoman muotitietoisia. Me ahmimme vastaantulevien tyttöjen vaatetuksesta yksityiskohtia ja osasimme nuorisomuotiliikkeiden mallinukkejen asut ulkoa. Kun aina aikanaan tuli hetki, että joku meistä sai rahaa käytettäväksi vaatteisiin, oli sijoituskohde yleensä jo tarkkaan tiedossa. Jessin mielestä olin idiootti, kun pistin kaikki rahani vaatteisiin – hän säästi poniin – mutta minua hiveli mennä kouluun, jos minulla oli jotain uutta. Muutaman kerran näin, miten ysiluokkalaisetkin katsoivat kateellisena vaatteitani ja kerran oli haljeta ylpeydestä, kun seuraavalla viikolla yhdellä lukiolaistytöllä oli samanlainen pusero kuin minkä olin vasta ostanut. Tosin lukiolaisia näki niin harvoin, etten tietenkään voinut olla varma, ettei hänellä ollut ollut sellaista jo ennen minua.

Raisa, tuo onnellinen sielu, oli lähdössä hiihtolomalla lomalle Milanoon, mikä sai minut hyperventiloimaan.
- Voisinko mäkin lähteä Italiaan? Voitaisko me? manguin, mutta vaikka kokeilin kaikkeni ja heitin kummitätikortinkin peliin, en saanut tahtoani läpi.
- Tähän aikaan vuodesta ei saa rahallakaan lippuja mihinkään hiihtolomaviikoksi, selitti Ilse kiltisti kerran toisensa jälkeen, kunnes kulutin jopa hänen hermonsa puhki ja hän ärähti minulle. Se sulki minun suuni. Sitä paitsi me olimme Jessin kanssa menossa hiihtolomalla estekurssille. Se olisi tietysti mennyt hukkaan, jos olisimmekin lähteneet jonnekin. Ja mikä hauskinta, Veera tulisi sinne myös niin että oikeastaan minulla ei ollut mitään syytä valittaa.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   9.2.15 19:34:55

Joku kaunis päivä mä vielä sotken nää topicit ja laitan tänne Jessiä tai päinvastoin :D Pyydän etukäteen anteeksi!
--------------------
19. luku – Miila esteratsastaa

Hiihtolomakurssi oli sellainen, jota Sanna oli innoissaan mainostanut meille joskus tammikuun puolessavälissä. Tai niitä oli itse asiassa useitakin, mutta minä olin kuullut vain estetehokurssin ja ilmoittautunut saman tien, kun Ilse oli nyökännyt katsomosta. Olin siinä samalla ilmoittanut Jessinkin ja vasta myöhemmin oli tullut mieleeni, että ehkä hän olisi mieluummin mennyt vaikka istunta- tai hevosenhoitokurssille. Ei hän kuitenkaan pahemmin pullikoinut vastaan, ja sitten värväsin vielä Veerankin. Jinna levitteli vain käsiään. Hänen vanhempiensa kipukynnys oli viikoittaisessa ratsastustunnissa, hän ei ollut koskaan päässyt edes leirille.

Me kolme kuitenkin pääsimme, joskin Veera tuli kilpailevalle tallille vähän epäluuloisena ja hartiat lysyssä. Tammelinilla ei kuitenkaan ollut mitään toimintaa hiihtolomalla, joten ei hän jäänyt mistään paitsi. Ilse vei meidät ensimmäiselle tunnille, joka oli sunnuntaina ja sen jälkeen saisimme kulkea omin päin bussilla, sillä ei hänellä mitään hiihtolomaa ollut. Olin ylpeä, kun Sanna oli pirteänä ja tehokkaana meitä vastassa ja kertoi, mitä hän oikein oli ajatellut meidän viikossa oppivan. Olisimmehan voineet löytää pelkän nimilistan ilmoitustaululta. Siinä samalla hän sitten haastatteli Veeran ja toisen tytön, joka ei vakituisesti ratsastanut meillä. Meitäkin hän tenttasi, Jessiä ja minua, sillä vaikka olimme käyneet siellä jo useamman viikon, ei meillä ollut vielä ollut yhtään estetuntia ja hän halusi tietää, mitä me olimme hypänneet.
- Mä en ole jakanut teille vielä hevosia, kun ajattelin kysellä, minkälaisista te pidätte. Ajatus olisi, että menisitte samalla hevosella koko viikon niin että saisitte kaiken hyödyn irti. Tietysti voi olla, ettei joku sovi jollekin ja sitten voidaan tietysti vaihtaa, hän selvitti. – Ja mä arvaan, että Jessi haluaa Niiskun.

Jessi näytti tyytyväiseltä ja nyökkäsi. Minä rypistin otsaani ja katselin kattoa. Minulla ei ollut aavistustakaan, kuka tallin hevosista olisi esteillä minun makuuni. Niinpä muut kaksi, jotka olivat täkäläisiä, saivat valita ensin, sitten Sanna neuvotteli sopivanoloisen ratsun Veeralle ja viidennelle tytölle ja kääntyi vasta lopuksi minun puoleeni.
- Ja kenetkäs sä haluat?
- Kun en mä tiedä miten nää hyppää. Mä haluan vauhtia ja vaarallisia tilanteita ja isoja esteitä, sanoin ja minun oli pakko virnistää Sannan ilmeelle.
- Mä toivon vähemmän niitä vaarallisia tilanteita, mutta mä ajattelin, että Pöksy voisi olla sun mieleesi.
Mietin hetken ja nyökkäsin. Hän saattoi olla oikeassa. Se oli se punainen suomenhevonen, oikealta nimeltään Vanha Vihtahousu, joka asui Japaniaa vastapäätä ja olin nähnyt sen Ilsen tunnilla. Ainakin se liikkui ripeästi.

Kumma kyllä tallilla ei ollut montakaan hoitajaa, vaikka oli loma ja sunnuntai. Tosin loput kurssit olisivat vasta iltapäivällä, joten ehkä he tulisivat hinkkaamaan kultamurunsa puhtaiksi vasta sitten. Me saimme siis ihan itse hakea ratsumme ulkoa tarhasta ja harjata ja satuloida ilman, että kukaan tuijotti naama vituralla ovenraosta.
- Jos alatte olla valmiita niin mun perässä maneesiin sitten, Sanna komensi. Sillä tunnilla emme päässeet vielä oikein kunnolla hyppäämään, mutta harjoittelimme kevyttä istuntaa, kunnes reidet olivat piukeina kuin räjähtämäisillään olevat kiuasmakkarat ja sitten estekoulua; erilaisia puomitehtäviä. Pöksy oli aika mukava, se täytyi myöntää. Se ei kylläkään juuri jaksanut huolehtia jaloistaan ja se kolisteli maapuomeja pois paikoiltaan useammankin kerran.
- Sun pitäisi vähän auttaa sitä, Sanna huomautti minulle, mutta en oikein ymmärtänyt, miten. Jos sen kerran oli pakko potkia puomeja niin minkä minä sille mahdoin? Toivoin vain, että se olisi vähän piittaavaisempi sitten kun pääsisimme oikeille esteille.

Tunnin jälkeen Ilse vei meidät takaisin kotiin istuttuaan tyynenä katsomossa. Veera ei ollut missään vaiheessa vielä lakannut ihmettelemästä sitä, että hänkin ratsasti. Hän ei ollut koskaan kuullut ratsastavasta äidistä.
- Mikset säkin tullut kurssille? hän kysyi Ilseltä uteliaana.
- Koska me ei olla kroisoksia. Enkä mä sitä paitsi olisi päässytkään, mähän olen töissä koko ensi viikon. Niin että käykää te vaan.
- Eikö sua harmita kun et sä pääse edes katsomaan?
- Pääsenhän mä sitten ens lauantaina kun teillä on loppukisat, Ilse sanoi, mutta näytti kyllä vähän epäröivältä. – Älä sitten Miila ryskää siellä, ethän?
- En en, lupasin auliisti. Enhän minä koskaan ryskännyt. Mitä nyt ratsastin voittaakseni.

Veera tuli meille siksi aikaa kun vaihdoin vaatteet, sitten lähdimme hänen luokseen miettimään mihin kuluttaa loppu sunnuntaipäivästä. Se kuitenkin ratkesi aika kivuttomasti heti, kun pääsimme Veeralle. Stigu oli Rikun luona ja he katsoivat jotain leffaa. Minä heittäydyin vapaaseen nojatuoliin ilman aikomustakaan liikahtaa siitä lähiaikoina ja hätistin Veeran vaihtamaan vaatteita.
- Mene pois, tää on lapsilta kielletty, sanoi Stigu minulle melkein heti ja otin tyytyväisenä paremman asennon. Ainakaan minä en ollut ilmaa tai tapettia.
- Mä en näe täällä ketään täysikästä, huomautin ja kurotin leffan kotelon käteeni. Se ei kiinnostanut minua vähääkään, mutta tutkin silti tarkkaan kansikuvan, jossa oli moottorisaha, verta ja puolialaston nainen. – Näyttää varsinaiselta taidenautinnolta, tuhahdin ja heitin sen takaisin pöydälle.
- Mee oikeesti pois, Riku sanoi tuskastuneena.
- En. Kiusallanikin tuijotin televisioruutua, tai olin tuijottavinani, vaikka enimmäkseen vilkuilin poikia silmännurkastani. Aloin ymmärtää, miksi he eivät kaivanneet läsnäoloani, kun filmissä alkoi melko suorasukainen seksikohtaus. En kehdannut katsoa sitä poikien nähden, enkä olisi voinutkaan. Stigu pysäytti leffan siihen paikkaan ja sen tilalle tuli sunnuntai-iltapäivän lastenelokuva.
- Pojat kattoo pornoo, ilkuin.
- Sä olet Miila yks kiusankappale, Riku sanoi vakavasti, mutta eivät hekään siitä mihinkään lähteneet ja kun Veera tuli alas, hän teki meille popcornia.

Estekurssi osoittautui ihan mielettömän hyväksi. Puolitoista tuntia ratsastusta joka aamupäivä ja minusta tuntui, että opin enemmän kuin mitä olin oppinut koko syksynä, ehkäpä koko edellisenä vuotena. Aloin ymmärtää senkin, mitä Sanna oli tarkoittanut sanoessaan, että minun pitäisi auttaa Pöksyä. Vaikka toisena aamuna tuntui siltä, ettei ollut mahdollista käyttää mitään lihasta sen vertaa, että olisi päässyt sängystä ylös, se meni ohi, kun ratsasti vaan lisää. Jessi oli vähintään yhtä innoissaan ja loikki nätisti pienen Niiskun kanssa kaiken, mitä vastaan tuli. Veera oli ratsastanut aika lailla meitä vähemmän, mutta niin vaan hänkin jo parin päivän päästä ylitti Tähdellä esteitä miten päin tahansa.

Perjantaina Sanna piti meille lyhyen luennon esteratsastussäännöistä samalla, kun kävelimme alkukäyntejä ja alkoi sitten koota esteitä.
- Tänään hypätään rataa harjotuksen vuoksi ja huomenna tosissaan, hän sanoi ja minun teki mieli taputtaa käsiäni, mutta hänen kasvonsa olivat minun suuntaani niin, että ratsastin vain arvokkaana eteenpäin. Olisihan se ollut vähän lapsellista, mutta tämä oli vaan niin hauskaa. Hetkeä myöhemmin hän käski meidän ruveta lämmittelemään, mutta ei sanonut sanallakaan, miten.
- Mitä me tehdään? kysyi Jonna, toinen niistä tytöistä, jotka muutenkin kävivät täällä.
- Verkatkaa niitä. Jos te olisitte menossa oikeisiin kisoihin, en mä sielläkään olisi sanomassa että nyt kevyttä ravia.

En kaivannut enempää lupia. Pistin Pöksyn laukkaamaan ja pian se pörisi tyytyväisenä. Muut aloittivat maltillisemmin ravissa, mutta minä en nyt oikein nähnyt eroa, kunhan meillä molemmilla alkoi veri kiertää. Ja kai se paremmin laukatessa lähti liikkeelle? Sanna ei sanonut minulle mitään, pyysi vain jossain vaiheessa kaikkia vaihtamaan suuntaa ja ylittämään yhden esteistä kukin vuorollaan ja sitten se alkoi. Maneesissa oli viisi estettä ja Sanna selvitti, missä järjestyksessä ne oli tarkoitus hypätä ja missä muiden tuli seistä tai kävellä odottamassa, ettei tulisi törmäyksiä.
- Alota vaikka sä, Veera.

Veera lähti kohti ensimmäistä estettä hitaasti ja rauhallisesti, mutta en huolehtinut hänen puolestaan lainkaan. Tähti hoitaisi homman kotiin. Se saattaisi pudottaa kaikki esteet, mutta se ei kieltäisi eikä menisi ohi. Sitten meni Jessi hyvin näppärästi. Minä kävelytin Pöksyä pienenpientä volttia, sillä olin tullut ajatelleeksi, että koko verkkaaminen menisi hukkaan, jos nyt antaisin sen seistä ja jäykistyä taas.
- Miila, sanoi Sanna lopulta, vaikka se oli turhaa, sillä kaikki muut olivat jo menneet.
- Pysykää poissa jaloista, sanoin muille ja kannustin hevosen taas laukkaan. Tein yhden ympyrän ihan huvin vuoksi ja sitten ryhdistäydyin ja usutin Pöksyä eteenpäin. Jos tämä oli kerran kenraaliharjoitus huomista varten niin kai oli tarkoitus mennä lujaa?

Viimeisen esteen jälkeen seisautin hevosen ja puuskutimme molemmat. Katsoin odottavasti Sannaa, valmiina kuuntelemaan sen iänikuisen saarnan siitä, että menin liian kovaa, mutta hän ei sanonut mitään sensuuntaista, iski vain minulle silmää.
- Me taidetaankin huomenna arpoa hevoset, te ootte muuten liian ylivoimasia.
Jessus, se kruunasi päivän. Se kruunasi jo koko kurssin, vaikka huipennus tulisi vasta huomenna. Suupielet tuntuivat repeävän korviin asti, kun taputin Pöksyä kaulalle kiitokseksi hyvästä työstä.
- No eikä vaihdeta, protestoi Jaana, Jonnan kaveri. – Eikö me sitä varten olla menty samoilla hevosilla koko viikko, että saadaan niistä paras irti?
- Joo, totta, Sanna myönsi. – Otetaan uudelleen. Koittakaa te muutkin vähän irrotella.

Hyppäsimme radan kaikkiaan kolmasti ja muutkin alkoivat mielestäni mennä vähän vauhdikkaammin, mutta sitten se oli siinä. Oli enää jäljellä huominen ja päätöskisat.
- Miten korkeita me huomenna hypätään? kysyin, ennen kuin lopetimme kokonaan. Sanna katseli arvioiden joukkoamme.
- Eiköhän näille hevosille 70 oo ihan hyvä. Katsotaan, nostetaanko kahdeksaankymppiin jos tarvitaan uusinta.

Oli paha sanoa, jännitinkö lauantai-aamuna enemmän kisoja vai sitä, että illalla olisi disko. Ei meidän koulussa, mutta siinä lukiossa, jota isoveljet kävivät. Tai no. Eiväthän ne oikeastaan olleet mitenkään vertailukelpoisia asioita, eikä kummassakaan ollut edes kauheasti jännittämistä. Menisin, hyppäisin ja nauttisin, menisin, tanssisin ja nauttisin. Jälkimmäiseen liittyi tietenkin sellaisia jännitysmomentteja, joita en voinut kuvitella hallitsevani kuten Pöksyä, joten ehkä se voitti.

Jessi jännitti tietysti ensimmäistä. Hän ei edes aikonut lähteä illalla diskoon, joten ei hänellä ollut vaihtoehtojakaan.
- Ei se ole sen kummempaa kuin leirikisatkaan, lohdutin, kun hän oli hiljaisena aamiaispöydässä.
- Mutta ne on kumminkin kilpailut. Ja toi!
Hän mulkaisi videokameraan, joka nökötti työtasolla. Artsi oli tuonut sen edellisiltana ja oli nyt intoa uhkuen lähdössä mukaan kuvaamaan.
- Ei siellä kuitenkaan oo ketään muuta katsomassa kuin Ilse ja Artsi, sanoin huolettomasti ja se oli oikea naru mistä kiskaista: Jessin kasvot levisivät helpottuneeseen hymyyn.
- Tota mä en ollenkaan ajatellu. Kiitos, siskokulta!

Oli siellä sitten kuitenkin aika paljon muitakin. Muidenkin vanhemmat olivat päässeet näin lauantaina katsomoon ja oli siellä hoitajiakin enemmän kuin mihin olimme tottuneet. Jessi näkyi kuitenkin pysyvän jokseenkin koossa, hän oli tyynen päättäväisen näköinen, joten minulla ei ollut huolen häivää. Me Pöksyn kanssa todennäköisesti voittaisimme kuitenkin, joskin Jaana ja pieni, vikkelä Indy olivat myös aika hyviä. Ensin saimme kuitenkin verrytellä vähän samaan tapaan kuin edellispäivänä, mutta sitten Sanna nosti verryttelyesteenkin ja pisti meidät hyppäämään. Minä jouduin taas odottamaan viimeiseksi asti ja siinä vaiheessa kaikki muutkin olivat hypänneet hirveän hyvin ja sitä paitsi nopeasti. Ainoastaan Tähti oli pudottanut yhden puomin.

Pöksy tuntui jotenkin tahmealta, ei ollenkaan sellaiselta kuin vielä eilen ja läppäisin sitä varmuuden vuoksi hellästi raipalla. Olinko muka verkannut sitä liikaa? Vai oliko viikon estehyppely ollut liian rankkaa? Ei se normaalioloissa varmaan päässyt hyppäämään montaa kertaa viikossa. Yritin kuitenkin kannustaa sitä eteenpäin edes kohtalaista vauhtia ja ylitettyään ensimmäisen esteen se tuntui saavan kipinänsä takaisin. Voi miten nautinkaan. Oli ihana tunne lentää esteen yli, ja jostain merkillisestä syystä tuntui vielä upeammalta liimautua satulaan kaarteessa esteen jälkeen. Silloin saattoi kuvitella olevansa yhtä hevosen kanssa.

Se oli ohi ihan liian pian, viimeinen este oli jo edessä, mutta jostain syystä se lento ei tuntunutkaan oikealta. Pöksy oli jotenkin väärässä asennossa. Se tuli pehmeälle hiekalle polvilleen ja jatkoimme siitä yhtenä keränä pyörien. Tai ei, kahtena keränä, luojan kiitos, sillä jos minä en olisi singonnut satulasta suorittamaan omia yksityisiä kuperkeikkojani, en tiedä millainen pannukakku minusta olisi tullut. Vaistomaisesti kai vetäydyin pyöreäksi palloksi ja levähdin selälleni vasta, kun liike oli loppunut. Pöllähtäneenä tuijotin maneesin kattoa ja yritin tajuta, mitä oikein oli tapahtunut ja olinko vielä elossa. Ainakaan mihinkään ei koskenut, kun varovasti liikuttelin jäseniäni ja pystyin nostamaan päätänikin ja näin Sannan kyykistyvän viereeni silmät tummina huolesta.
- Oletko sä kunnossa? hän kysyi ja samassa siinä oli Ilsekin vähintään yhtä huolestuneen näköisenä.
– Ei mua satu mihinkään, vakuutin ja nousin istumaan. – Entäs hevonen?

Sanna nousi kiireesti ja harppoi pois ja kun käänsin päätäni näin Pöksyn vähän matkan päässä lautasiaan myöten hiekkaisena.
- Mitä tapahtu? kysyimme Ilsen kanssa yhtaikaa toisiltamme.
- Te kaaduitte.
- No hei, sen mä tiedän. Mä tarkotin, että näitkö sä minkä takia se kaatu? tuhahdin ja ojensin käteni, jotta hän auttaisi minut ylös.
- Pitäiskö sun levätä siinä hetki?
- Ei, miksi pitäisi? Mene sä vaan takasin katsomoon.

- Musta näytti, että sen etujalka takertui satulavyöhön, sanoi Jonna kirkkaalla äänellä ja ratsasti lähemmäs. Minusta se oli hullua – miten sellaista muka saattoi tapahtua? Sanna tunnusteli sen jalkoja ja nostikin niitä.
- No niinpä saattoi takertua, hän sanoi ja heilutti kokeeksi puoliksi irronnutta kenkää. – Ehkä sillä jäi hokki kiinni tohon martsan solkeen tai jotakin.
- Saanko mä yrittää uudelleen? kysyin toiveikkaana, mutta Sanna katsoi minua kuin olisin puhunut kreikkaa.
- Ei sitä kyllä tällä kengällä liikuteta yhtään kauemmas kuin talliin.
- Mutta jos sille jää estekammo! Jos mulle jää estekammo? yritin.
- Sä saat lainata joltain muulta hevosta, vaikka Veeralta, Sanna lupasi ja lisäsi, että hän huolehtisi henkilökohtaisesti Pöksyn mahdollisesta estekammosta heti, kunhan se saisi kaikki tassunsa taas yhtä pitäviksi.

Se oli parempi kuin ei mitään ja Veera laskeutui jo satulasta. Minä olin heittänyt tuon kammojutun pöytään ihan vain päähänpistona, jottei tunti loppuisi kohdallani näin aikaisin, sillä en sekuntiakaan uskonut, että saattaisin ruveta muka pelkäämään hyppäämistä. Silti minun oli pakko myöntää, että käteni vähän tärisivät, kun nousin Tähden satulaan ja pyysin sen liikkeelle. Nielaisin ja rykäisin, ja toisenkin kerran, kunnes omituinen pieni pala kurkustani tuntui hävinneen.
- Tuunko mä koko radan uudestaan.
- Jos haluat, Sanna sanoi ja talutti Pöksyn sivummalle.

Teki mieli nauraa ilosta, kun se hyvä tunne palasi taas ensimmäisen esteen jälkeen. Olisi ollut hirveää ruveta pelkäämään jotain niin hauskaa kuin hyppäämistä. Tähti oli erilainen, mutta epäröimättä sekin hyppäsi kaiken, eikä kompastunut viimeisellä esteellä, ja tuuletin sen jälkeen villisti niin, että hevonen nykäisi päänsä pystyyn ja otti pienen kokeilevan hypähdyksen takajaloillaan. Se sai minut laskemaan käteni alas ja taputtamaan sitä.
- Hyvä, että vaaralliset tilanteet alko vasta tässä vaiheessa kurssia, Sanna totesi ja vilkaisi kelloaan. – Kävelkää pari kierrosta ja sitten ratsailta, ja kiitos kurssista.
- Kiitos kurssista! lausuimme kuorossa.

Lähettäjä: tripsu 
Päivämäärä:   10.2.15 08:10:02

Voi että kun tätä on kiva lukea! Mun mielestä noi likat tuntuu ihan liian pieniltä viettämään uutta vuotta helsingissä.. Tarkoittaako se sitä että musta on tullut täti-ihminen? Kyllä nämä heppapätkät ovat edelleen mun suosikkeja. Tekisi kovasti mieli itsekin päästä kunnon estekurssille, mutta pitää kai ensin kokeilla pysyykö sitä satulassa taas kolmen vuoden tauon jälkeen. Mulla on huhtikuussa kaverin kanssa yksityistunti ja saas nähdä jos sitä syksyllä innostuisi ihan vakiotunneille :) Kamala kun jännittää jo valmiiksi. Saas nähdä löytyykö musta taas tuo hurjapää-Miila ;)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   10.2.15 18:29:08

Eeei enää ;)
----------------------------
20. luku – Miila talar inte svenska

Illan bileistä teki tietenkin jännittämisen arvoiset se, että Veera ja minä menisimme sinne Rikun ja Stigun kanssa. Tosin nämä eivät vielä tienneet sitä, mikä omalta osaltaan lisäsi jännitystä. Minä raahasin luuni, meikkini ja riepuni Veeran luo heti syötyäni, jotta olisimme hyvissä asemissa vahtimassa, koska pojat aikoivat lähteä.
- Mitä jos ne meneekin jonkun muun luo ja lähtee sieltä? kysyin, kun Veera päästi minut sisään. Ajatus oli vasta matkalla tullut mieleeni.
- Mä en usko, koska meillä on talo tyhjänä, isä ja äiti lähtee kohta kylään, Veera sanoi ja rauhoitti sillä minut. Talo ilman vanhempia oli aina houkuttelevampi kokoontumispaikaksi kuin sellainen, missä nämä tulisivat häiritsemään rupattelemalla mukavia lapsen ystäville ja tarjoamaan mehua ja pullaa.

Veeran huone oli taivaallisen suuri ja mikä ihmeellisintä, siitä oli oma ovi kylpyhuoneeseen. Ihan oma kylpyhuone se ei kyllä ollut, vaan sinne pääsi myös viereisestä huoneesta, joka oli Rikun, joten minä istuin mieluummin Veeran sängylle meikkaamaan. Oli jotenkin nolo ajatus, että joku poika näkisi minut siinä hommassa. Hauskempaa oli antaa heidän kuvitella, että olin luonnonkaunis. Tosin Riku ei ollut kotona ja aloin kuitenkin vähän pelätä, ettei hän tulisikaan, eikä siis Stigukaan.
- Missä muualla ne vois olla? Veera kysyi välinpitämättömästi.
- Tuolla, ehdotin ja osoitin Royn ja Stigun kotia, joka näkyi Veeran ikkunasta. Oi, miten hauskaa olisikaan ollut asua siinä ja kurkkia sinne! Valitettavasti vaan se ikkuna, joka siinä talossa oli Veeran huonetta vastapäätä, kuului vanhempien makuuhuoneeseen, sen tiesin.
- No jos ei ne kuuteen mennessä oo tulleet niin ruvetaan sitten ihmettelemään, Veera päätti. Hän väitti tietävänsä suurin piirtein, missä poikien koulu oli, mutta ei hän ollut siellä koskaan käynyt ja minulla taas ei ollut hajuakaan koko laitoksesta.

- Hei hei, me mennään nyt, Veeran äiti tuli sanomaan. Hän oli oikeasti suomenkielinen, mikä oli minusta helpottavaa: hän ei ainakaan vahingossa alkaisi jutella minulle ruotsiksi niin, että nolostuisimme molemmat. Hänen katseensa pyyhkäisi tarkasti meikkiarsenaalia, jonka minä olin levittänyt sängylle ja Veera koulupöydälleen. – Ja mitä te aiotte tehdä?
- Me mennään Rikun kanssa niiden koulun diskoon, Veera sanoi ja pyysi toiveikkaana vähän rahaa. Meillä oli pääsylippujen hinta, muttei sitten paljon enempää.
- Eikö se ole vähän kaukana? Veeran äiti kysyi epäileväisenä ja alkoi esittää, että Veeran olisi oltava puoliltaöin kotona, kuten aina diskoiltoina.
- Mä en mitenkään ehdi sieltä kotiin niin pian, jos se kestää yhteentoista, Veera protestoi. – Ja ollaanhan me nyt turvassa, jos me ollaan Rikun kanssa. Antasit mulle kympin vaikka?
- No tule hakemaan, Veeran äiti huokaisi.

Meni hetki, kun Veera kävi alakerrassa ja hypähteli sitten takaisin. Minä olin saanut meikkini kuntoon ja katselin itseäni arvioivasti peilistä. Naama oli okei, mutta pitkinä suortuvina roikkuvat hiukset vaikuttivat mielestäni vähän lapsellisilta. Keillä muilla muka oli tällaisia pitkiä hiuksia kuin pikkulapsilla? Ja niin, Ilsellä. Nyt minusta alkoi kuitenkin äkkiä tuntua siltä, että näyttäisin varmaan vanhemmalta, jos hiukseni vaan olisivat lyhyemmät. Veera oli kuitenkin tylsä ja kieltäytyi ehdottomasti lyhentämästä niitä.
- Ne on ihanat ja sä et antaisi mulle ikinä anteeksi jos mä suostusin katkomaan ne, hän perusteli. Minä nostelin ja kiskoin hiuksiani ja kokeilin nostaa niitä korkealle ponnarille ja nutturalle ja vaikka mihin asentoon, mutta lopulta nappasin Veeran kynäpurkista sakset ja sulkeuduin kylppäriin.
- Mitä sä meinaat? kiljui Veera ja paukutti ovea.
- Parturoin! kiljuin takaisin ja lyhentelin kiireesti etummaisia hiuksia. En tehnyt mitään lyhyttä otsatukkaa, mutta leikkelin joitain suortuvia lyhyemmiksi niin, että hiukset näyttivät kehystävän kasvojani eivätkä vaan roikkuneet kuin päähäni olisi läntätty kattilallinen spagettia.
- Et leikkaa! Veera huusi, mutta minä olin jo leikannut ja katsoin lopputulosta yllättyneenä. Jestas, se oli aika hyvä. En vastannut Veeralle mitään vaan omin ensin hänen muotovaahtonsa, sitten hiusharjansa ja lopuksi hiustenkuivaajansa. Kun laitoin sen päälle, en enää kuullut mitään oven takaa.

Vitsit, siitä tuli hyvä. Vanhenin silmissä. Sain hiustenkuivaajan ja harjan avulla hiukseni näyttämään lähes samanlaisilta kuin muotilehdissä ja kun lopulta nostin kuivaajan pystyyn kohden kattoa, avautui ovi isolla ryminällä. Säikähdin niin, että melkein tiputin kuivaajan, mutta sain sen viime hetkessä kiinni ja peräydyin vastakkaista ovea vasten. Veeran ovea, noin sivumennen sanottuna, sillä auki rykäisty ovi oli se, joka avautui Rikun huoneeseen. Siinä ei seissyt Henri, kuten olin ensisäikähdyksessäni erheytynyt ajattelemaan. Vajusin siitä huolimatta Veeran ovea vasten melkein lattialle istumaan, kun niin Veera, Riku kuin Stigukin hyökkäsivät sisään.

- Eihän siinä ole mitään vikaa, sanoi Riku tuohtuneena Veeralle ja minä sammutin kuivaajan.
- Te pelästytitte mut, mutta mitä vikaa mussa pitäisi olla? kysyin voipuneesti.
- Mä pelkäsin, että sä olit leikannu ittelles irokeesin ja sitten yrittäisit itsemurhaa kylpyammeessa ton kuivaajan kanssa, sanoi Veera ja romahti lattialle.
- Sä olet ihan hullu, minä nauroin. Itsemurhaa? Minä? Ei ikinä!
- Ai se siitä hätätilanteesta, sanoi Riku hiukan pettyneenä.
- Ei kun me ollaan järkytyksen partaalla, hae meille vähän konjakkia sydänlääkkeeksi, sanoi Veera salamannopeasti.
- Syö pääs, kakara.

Riku ja Stigu poistuivat ovelta, mutta me jäimme Veeran kanssa tirskumaan kylppärin lattialle, kunnes Riku tuli ajamaan meidät pois.
- Menkää hemmettiin meidän vessasta, hän sanoi.
- Me ei ehkä pystytä ilman konjakkia, kikatin.
- Te ehkä pystytte ilman tukkapöllyä, Riku ehdotti ja katosi taas, mutta vain hetkeksi. Sitten hän palasi ja alkoi aukoa housujaan vessanpöntön edessä, joten häivyimme hyvin nopeasti Veeran huoneen puolelle.

Suljimme oven ja vaihdoimme vaatteet.
- Kiirettä, nyt noilla ei mene kauan, Veera hoputti minua, mutta ei minulla mennyt kuin pari minuuttia vaihtaa puuterin ja hiustenpätkien sotkema T-paitani puseroon, jonka hintaa en ollut uskaltanut Ilselle kertoa, joskin ilmeestään päätellen hän saattoi aavistaa. Veeralla kesti vähän kauemmin, sillä hänen piti ensin tehdä päätös kolmen puseron välillä.
- Onko tää hyvä? hän kysyi lopulta ja nyökkäsin. Olisin nyökkäillyt vaikkei olisi ollutkaan, sillä pojat alkoivat jo liikehtiä.
- Odottakaa meitä! huusin ja nappasin pikkulaukkuni. Iso kassi saisi jäädä tänne huomiseen.

Riku ja Stigu olivat ehtineet eteiseen asti ja kiskoivat takkeja päälleen.
- Me tullaan kanssa, ilmoitti Veera, kun hyppelimme portaat alas.
- No ette hemmetissä tule, pojat älähtivät yhteen ääneen.
- Voi, tullaan me, sanoin ja hymyilin suostuttelevasti. Me voisimme tietenkin roikkua perässä, eivätkä he voisi mitään, mutta olisi kivempaa mennä oikeasti yhdessä.
- Eij, Stigu voihkaisi, mikä oli minusta aika epäkohteliasta.
- Mä sanoin jo äidille, että me ollaan teidän kanssa niin, ettei sen tarvii huolehtia, sanoi Veera ja taputti Rikua poskelle. Tämä ähki.
- Te ette sitten tunne meitä, eikä me tunneta teitä, hän sanoi ankarasti. – Me ei kaivata teitä roikkumaan meidän perässä.

Mutta juuri siltähän se sitten näytti, kun me lähdimme bussipysäkille, ja pojat taisivat tajuta sen itsekin. Me seurasimme heitä parin metrin päässä ja olimme ihan varmasti epämieluisien pikkusiskojen perikuvia.
- Ei meitä mun nähdäkseni juuri tarvitsisi hävetä, vihjaisin, kun pääsimme pysäkille ja saatoin peilata itseäni sen lasiseinästä. – Musta me ollaan ihan esiintymiskelpoisia.
Oikeastaan minä en kalastellut, mutta suureksi ilokseni Stigu katsoi minua, kuin olisi nähnyt minut ensimmäistä kertaa ja nyökkäsi hitaasti.
- Joo, oikeastaan, hän myönsi, ja sitten he lakkasivat häpeämästä meitä loppumatkan ajaksi, metrossakin istuimme kaikki samassa välikössä. Vasta, kun me pitkän bussimatkan päätteeksi saavuimme heidän koululleen, Riku teki taas pesäeron.
- Te saatte mennä ensin sisään ja olkaakin sitten fiksusti, hän sanoi. Minua olisi ehkä huvittanut jäädä ihan kiusallakin heidän seuraansa, mutta Veera meni jo.

Unohdin pojat, Stigunkin, kun pääsimme sisään. Puitteet olivat paljon hienommat kuin meidän koulussa, ihmisiä oli paljon – kauniita ihmisiä – ja musiikki soi kovaa – hyvä musiikki. Olin välittömästi juhlatuulella ja tanssahtelin jo narikkajonossa. Suuri sali oli ihanan hämärä ja rytmikkäät valot kirkkaat ja Veera ja minä tanssimme. Samalla vilkuilin kiinnostuneena kaikkia toisia tyttöjä nähdäkseni, mitä heillä oli päällä ja saadakseni mahdollisesti hyviä ideoita. Oli vähän outoa, kun ei yhtä ainutta tuttua naamaa näkynyt, kuten oman koulun bileissä, mutta kun pari poikaa tuli tanssimaan meidän kanssa, ilta alkoi tuntua aina vaan hauskemmalta.

Kunnes. Ensimmäinen tasatunti koitti ja dj, joka tähän asti oli vain vaihdellut levyjä ja huudellut korkeintaan kappaleiden tai esiintyjien nimiä alkoi puhua ja eikö hän, hitto vie, puhunut ruotsia. Tosin hän jatkoi suomeksikin, mutta minuun iski paniikki. En ollut hetkeäkään ajatellut sitä, että olimme ruotsinkielisen lukion diskossa. Mitä minä tekisin, jos joku hakisi minua tanssimaan ja puhuisi minulle ruotsia? Eivät kai kaikki voineet olla niin suvereenin kaksikielisiä kuin minun uudet ystäväni? Ajatus siitä, että änkyttäisin seiskaluokan kouluruotsilla jotain, mitä tahansa, jollekin suunnattoman söpölle pojalle oli niin nolo, että minun teki mieli vajota lattian läpi.
- Mennään vessaan, sanoin nopeasti Veeralle ja tartuin häntä kädestä.
- Mutta… hän aloitti, mutta lähti kuitenkin seuraamaan minua. Samanlaista liikehdintää kyllä näkyi joka suunnalla ympäri salia. Harva uskalsi ainakaan yläasteen diskoissa lähteä ensimmäisiä hitaita tanssimaan, ja vähän vaikeaa se tuntui olevan täälläkin.

Olimme jo melkein salin ovella, kun tunsin Veeran käden irtoavan omastani. Joku poika oli pysäyttänyt hänet ja halusi selvästikin hänen lähtevän takaisin lattialle. Veera elehti ja puhui ja osoitti sitten minuakin ja vilkutin hänelle alistuneesti. Tietenkin hänen piti mennä. Sitä vartenhan me olimme tulleet, että tanssisimme ihanien poikien kanssa. En minä voinut vaatia häntä kieltäytymään, voisin etsiä vessan ja piiloutua sinne ihan itsekin. Vaikka sitten tulin ajatelleeksi kokonaista tyttöjen vessaa täynnä ruotsia mongertavia lukiolaistyttöjä ja se tuntui melkein vielä pahemmalta. Jos siellä olisi joku Elisen tyyppinen, en edes ymmärtäisi, jos minua kiusattaisiin.

Kuin pelastava enkeli suoraan taivaasta oli äkkiä edessäni Stigu. Hän jutteli ovenpielessä jonkun pariskunnan kanssa, jotka syleilivät toisiaan niin jotenkin arkisen oloisesti, että heidän oli täytynyt olla yhdessä jo vaikka kuinka kauan, ekaluokasta lähtien tai jotain sellaista. Onneksi! Sillä minä tartuin Stigua kaulasta ja olisin tarttunut, vaikka hän olisi ollut siinä vikittelemässä kokonaista tusinaa tyttöjä.
- Pelasta mut, pyysin.
- Ei helv… Stigu puhahti ja tarttui käsivarsiini kuin ravistaakseen minut irti ja hänen kaverinsa purskahtivat nauruun. Silmännurkastani näin heidän poistuvan peremmälle saliin, ja käänsin anovan katseeni takaisin pojan silmiin. Hän näytti julmistuneelta.
- Pelastaa sua? Miltä? Keneltä? Teidän piti olla hiljaa ja kiltisti eikä häiritä meitä!
- Kaikilta näiltä! Herrajumala, ne puhuu kaikki ruotsia! Mä olen ihan hukassa, ihan kuin oisin ulkomailla! Tanssi mun kanssa, ettei kukaan muu tuu pyytämään!

Siihen asti olin ollut ihan tosissani, mutta nyt tajusin, että vaikka olisin valvonut ja miettinyt viikon, en olisi varmaan saanut aikaan tämän parempaa suunnitelmaa päästä Stigun kanssa tekemisiin.
- Sä et voi olla tosissasi, Stigu sanoi ja ravisteli nyt minua tosiaan. Se ei tuntunut yhtään hullummalta, etenkin kun hänen ilmeensä alkoi minun nähdäkseni muuttua pikkuhiljaa vihaisesta lempeämmäksi.
- Joo joo, mä tiedän, että mä olen rasittava ipana ja kaikkea, mutta mä en ihan oikeesti osaa puhua näiden kanssa, anelin päästämättä vieläkään otettani hänen kaulastaan.
- No puhuuhan kaikki suomea!
- Puhuuko?
- No juu. Varmaan ainakin melkeen kaikki.
- Tanssi silti mun kanssa, pyysin. Mitä tässä nyt enää oli menetettävää, pelkkää voitettavaa vain. Stigu mietti pari hetkosta ja hymyili sitten kauniisti.
- No tanssitaan sitten.

Me siirryimme saliin ja tyytyväisenä huokaisten painauduin Stigua vasten. Olin taas muistanut ihastumiseni häneen ja olin soikeana onnesta, kun hän piti minusta kiinni. Se ei ollut isoveliote vaan värisyttävän tukeva, ja hän liikutti toista kättään pitkin selkääni niin, että niskahiukseni tuntuivat nousevan pystyyn.
- Sä olet ihana, henkäisin, sillä miksen olisi sanonut sitä, kun kerran olin sitä mieltä.
- Ai olen vai? hän kysyi ja katsoi minua jotenkin epämääräinen ilme kasvoillaan.
- Jup.
- No et sä itsekään ole hullumpi, hän sanoi ja puristi minua nopeasti vähän lujempaa. En voinut uskoa sitä ja sitten hän suuteli minua, mikä oli sekin aika uskomatonta.

Valitettavasti hitaat loppuivat siihen siltä erää. Pettymys tuntui kantapäissä asti.
- Mä en halua mennä pois vielä, voihkaisin.
- Mennään yhdessä, Stigu ehdotti ja talutti minua kohden tuolirivistöä, joka reunusti salin seiniä. Hän istui ja veti minut syliinsä ja nyt olimme niin lähellä kaiuttimia, että puhuminen oli ihan turhaa, olisi joutunut huutamaan suoraan korvaan. Niinpä vain istuimme siinä ja minä tuijotin Stigua silmiin uskomatta ihan, että tämä oli totta. Se nyt tietysti oli ihan uskottavaa, että minä olin vinkunut Stigun tanssimaan hitaita kanssani, mutta se, että hän piti minua sylissään ja silitti poskeani niiden jälkeen ei ihan ollut.

Hän sanoi jotain, mutta ei ollut toivoakaan saada selvää, mitä, joten kumarruin lähemmäs.
- Haluatko sä mennä juomaan jotain? Stigu kysyi ja hänen hengityksensä kutitti korvaani niin, että kylmät väreet menivät pitkin selkääni.
- En mä halua tästä mihinkään, supatin takaisin ihan yhtä läheltä ja minusta tuntui, kuin hänkin olisi värähtänyt. Mutta sitten tuli mieleeni, että olisi sentään aika hienoa mennä yhdessä Stigun kanssa pois täältä pimeydestä kaikkien näkyville. Sitä paitsi Veera saattaisi haluta löytää minut, ja täällä pimeässä salissa se olisi vaikeaa.
- Mä tarjoan, Stigu sanoi, kuin olisi siitä ollut kyse, ja nosti minut seisomaan. Seurasin häntä ulos salista pää pystyssä, ja entistä voitokkaammin nostin leukani ylös, kun hän ei irrottanut kädestäni, vaikka menimme valoisaan aulaan. Olin uumoillut, että siellä saisin taas alistua pikkusiskomoodiin ja seurata häntä metrin tai parin päässä.

Veeraa ei näkynyt missään, eikä Rikuakaan, vaikka vilkuilin joka suuntaan harppoessani Stigun perässä, kunnes olimme lyhyessä jonossa ruokalan luukulle. Hän pyysi cokiksen ja piti samalla kättään vyötärölläni ja sitten istuimme vapaaseen pöytään, vierekkäin, ja joimme vuorotellen pullonsuusta.
- Mikä sua vaivaa? kysyin lopulta, kun hän sipaisi taas poskeani.
- Miten niin vaivaa?
- Mä luulin, että sä pidit mua ihan lapsena, syytin, sillä niinhän hän oli sanonut useamman kerran.
- Sä et jotenkin näytä tänään lapselta. Etkä sä yksinäsi hösääkään niin kuin noiden muiden tyttöjen kanssa.

Minulta pääsi väkisinkin pieni kikatus. Jos ei se ollut hösäämistä, minkä takia olin paniikissa hyökännyt hänen kaulaansa, niin ei kai mikään?
- Ollaanko me nyt yhdessä? kysyin sitten asiallisesti.
- Miten me voitais? Roy saisi kohtauksen, Stigu sanoi ja vaikka minä naurahdin, hän ei yhtynyt siihen vaan katsoi minua vain vakavasti.
- Miten niin saisi? Ei se ottanut mitenkään raskaasti sitä, että me erottiin. Musta näytti, että se oli vaan tyytyväinen, kun se sai taas alkaa olla enemmän Tommyn ja Mikun kanssa, ihmettelin. Sitäkin ihmettelin, miten kauhean samanlaiset ja silti erilaiset hänen ruskeat silmänsä olivat kuin Royn. Royn olivat vilpittömät ja kiltit ja Stigun, vaikkakin juuri nyt aika totiset, tuntuivat vilkkuvan ilkikurisuutta kaiken aikaa. Nytkin.
- No joo, ehkä, mutta luuletko sä että on mukavaa, jos sä vaihdat sen muhun? Käyt ensin meillä Royn luona ja sitten hyppäät mun sänkyyn?

Sänkyyn? Tunsin lämpimän aallon poskillani, mutta se samalla ratkaisi koko jutun. Jos Stigu suunnitteli saavansa minut sänkyynsä, hän saisi. Roy saisi pärjätä mahdollisine loukattuine ylpeyksineen miten parhaiten taisi.
- Sänkyyn? sanoin kuitenkin torjuvasti, vaikka tunsin, miten toinen suupieleni nyki ylöspäin. Stigu näytti pelästyvän.
- En mä sitä sillä tavalla tarkottanut, hän sanoi kiireesti. – Mä vaan… sulla oli tapana aina loikoilla Royn sängyllä.
- Ja mistä sä sen tiedät? Vakoilitko sä meitä? kiusoittelin, ja kun Stigu meni vähän vaikean näköiseksi, tunsin melkein jumalallista kaikkivoipaisuutta. Hän saattoi olla lukiolainen, kun minä olin vasta seiskalla, ja silti minä sain hänet vaivaantuneeksi. – Antaa olla, naurahdin.
- Mitä sä oikeasti olet vanha? Viistoista? Stigu kysyi toiveikkaana.
- En ihan vielä, sanoin, sillä en halunnut valehdella hänelle päin naamaa. Aloin pelätä, että jos kertoisin totuuden, kolmetoista vuotta ja neljä kuukautta ja pari viikkoa, hän puistelisi minut sittenkin irti itsestään kuin iilimadon. Niinpä kurottauduin ja painoin taas huuleni hänen huulilleen.

Siitä Veera löysi meidät. Hän istahti vastapäiselle tuolille niin, että sen jalat kirskahtivat ja nappasi lupaa kysymättä limupullomme.
- Mitä mun silmäni näkeekään? hän sanoi. – Sä onnistuit lopulta pyydystämään sen?
- Niin onnistuin, me sanoimme tyytyväisinä yhteen ääneen Stigun kanssa.

Lähettäjä: puudeli 
Päivämäärä:   10.2.15 18:44:08

Voi kuule nyt sun pakko pistää toinen pätkä heti perään. Mä en kestä!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   10.2.15 19:21:50

21. luku – Miila seurustelee

Minä en kertonut kotona Stigusta, en edes Jessille, vaikka kieleni oli laulamaisillaan omiaan koko aamiaisen ajan ja vaikka mieluiten olisin kiivennyt Jessin sänkyyn rupattelemaan jo heti edellisyönä, kun puolen yön jälkeen tulin kotiin.
- Sä olet hiljainen, sanoi Ilse epäluuloisesti. – Ei kai sulla ole krapula?
Minun oli pakko nauraa. Rakkauskrapula korkeintaan, suukko- ja halailukrapula!
- Mä en juonut mitään cokista vahvempaa eilen, vakuutin ja nostin oikean käteni ylös kuin olisin vannonut valaa.
- Ja mitä sun hiuksillesi on tapahtunut?

Ne olinkin jo unohtanut.
- Mä vähän leikkasin niitä, sanoin hiukan nolona ja katsoin Ilseä epävarmana. Minusta ne olivat hyvät, mutta jos hän sanoisi toista, en uskaltaisi olla uskomatta. Hän kuitenkin vain nyökkäsi, joten ilmeisesti ne olivat oikeasti ihan hyvät.
- Mä voisin vähän tasottaa niitä, hän ehdotti vain.
- Tasota vaan! Mutta ei nyt, mä lähden Vartsikaan.
- Meinaatko sä ängetä jollekin kylään tähän aikaan aamusta? kysyi Artsi ankarasti ja vilkaisi kelloa, joka näytti tuskin yhdeksää.
- Joo. Mun kassi jäi Veeralle, sanoin, ja sehän oli ihan totta, vaikkei minulla ollutkaan mitään aikomusta mennä Veeralle, ei ainakaan vielä.

Royn ja Stigun isä tuli avaamaan minulle oven, kun käpristelin varpaitani kirpeässä pakkasessa.
- Sähän olet aikasessa, hän sanoi mutta hymyili minulle ystävällisesti.
- Njoo, viimenen lomapäivä ja silleen… ei voi tuhlata nukkumiseen.
- No Roy taitaa ainakin vielä nukkua. Tietysti hän tiesi, ettemme me enää seurustelleet, ainakin uskoin niin, mutta olinhan minä juossut heillä alvariinsa senkin jälkeen, joten ei hän mitenkään hämmästynyt.
- Pojat, tuhahdin alentuvasti ja hän päästi minut sisään. Potkaisin saappaani naulakon alle ja sain juuri estettyä miestä karjaisemasta yläkerran suuntaan mitään. Mistäpä hän olisi tiennyt herättää oikeaa veljestä? Hetken tunsin epämääräistä huonoa omaatuntoa. Olinko minä ihan kauhea?
- Älä huuda, mä menen itse, sanoin kiireesti miettimättä mahdollista kauheuttani sen enempää.
- Mieluummin sinä kuin minä, mies sanoi, kuin teinipoikien herättäminen ei olisikaan maailman hauskinta. Ehkei se hänen mielestään ollutkaan.

Royn ja Stigun huoneet olivat yläaulan oikealla puolen ja niiden ovet olivat visusti suljetut. Vanhempien huoneen ovi vasemmalla oli auki ja tulin pakostakin vilkaisseeksi sinne. Siististi sijatun parisängyn yli näin ikkunasta Veeran huoneen ikkunan. Hänellä oli verhot vielä edessä, joten eiköhän hänkin vielä nukkunut. Ihme unikekoja. Hiivin Royn oven ohi seuraavalle ja avasin sen äänettömästi. Stigu oli unohtanut vetää verhot eteen illalla ja huoneessa oli aika valoisaa. Erotin hyvin selvästi hänen jäsenensä peiton alta ja tumman hiusryöpyn, joka pisti esiin kasvojen päälle vedetyn käsivarren takaa. Harkitsin vielä hetken mitä tehdä, mutta päädyin alkuperäiseen suunnitelmaani ja hyppäsin hänen päälleen istumaan. Stigu säpsähti hereille ja tuijotti pöllähtäneenä ilmaan ja kesti hetken, ennen kuin hän näytti ymmärtävän, missä oli.

- Mitä hittoa sä siinä teet? hän kysyi aamukarhealla äänellä.
- Mä tulin katsomaan, vieläkö sä tykkäät musta, sanoin ja nojasin kyynärpääni hänen rintaansa. En minä sitä oikeastaan epäillyt. Miten hän olisi voinut edellisiltana syleillä ja suukotella minua ja olla aamulla ihan toista mieltä?
- Au, älä tee noin, ne menee suoraan mun keuhkoihin! Stigu älähti, joten vaihdoin nopeasti asentoa.
- No? kysyin.
- No mitä?
- Onko tää hyvä herätys vai ei?
- Riippuu siitä, onko sulla mulle kahvia ja synttärikakkua.
- Onko sulla muka synttärit?
- Ei. Kai. Oisko sulla synttärilahja?
- No, sähän halusit mut sun sänkyyn, hihitin. Se kuulosti jotenkin aikuiselta ja niin ilmeisesti Stigustakin, sillä hän kieräytti minut viereensä ja antoi minulle suukon.
- Mä en tarkottanut sitä ihan tällä lailla, mutta joo, tää on varmaan paras herätys ikinä.

Siinä vaiheessa minulle alkoi tulla vähän epämukava olo. Olin sängyssä pojan kanssa, joka, sikäli kun minä tiesin, saattoi olla vaikka ilkosen alasti tuolla peiton alla. Ainakin hänen yläruumiinsa oli alasti. Oli eri asia loikoilla Royn päiväpeiton päällä kuin antaa hänen veljensä syleillä minua näin unelta tuoksuvassa sängyssään. Vetäydyin vähän poispäin ja Stigu seurasi esimerkkiä kuin olisi vasta tajunnut, missä olimme ja mitä olimme tekemässä.
- Sori, hän sanoi hämillisen näköisenä. Se lievensi huoleni. Ei hän ainakaan aikonut raiskata minua tai mitään.
- Mä tykkään susta, ilmoitin ja kaivauduin luottavaisesti hänen kainaloonsa. Halusin lisää suukkoja ja sainkin niitä, mutta sitten Stigu vetäytyi äkkiä irti minusta.
- Miten sä pääsit sisään?
- Sun isä päästi tietysti. Se vaan taisi luulla, että mä tuun Royn luo.
- No just niin, kiva sotku.

Stigu nousi ylös sängystä yhdellä loikalla ja luojan kiitos hänellä oli pyjamanhousut jalassa. Minäkin nousin istumaan ja tunsin itseni vähän loukkaantuneeksi.
- Tykkäätkö sä musta? tiukkasin ja vedin polvet koukkuun rintaani vasten.
- Mä meen vessaan, Stigu sanoi ja katosi vastaamatta minulle. Olipa tylsää, jos hän aikoi nyt ruveta kehittelemään kaiken maailman hankaluuksia sen takia, että minä olin muutaman viikon seurustellut Royn kanssa.

Päätin ratkaista sen asian ja menin Royn huoneeseen. Siellä oli hämärämpää, mutta poika nukkui hyvin samantapaisessa asennossa kuin veljensä vielä hetki sitten. Istuin sängyn laidalle ja ravistin häntä varovaisesti olkapäästä.
- Mitä sä täällä teet? kysyi Roy tunnistettuaan minut.
- Kuule, ei kai sua häiritse, jos mä alan olla Stigun kanssa? kysyin. Roy ei sanonut heti mitään ja yritin tulkita hänen ilmettään. Oli se ehkä vähän loukkaantunut, vai kuvittelinko vain?
- Miks mua häiritsisi, eihän me olla silleen oltu enää aikoihin, hän sanoi kuitenkin.
- No sitä minäkin, sanoin helpottuneena.
- Sitä paitsi mullakin on jo uus.
Oma ilmeeni taisi mennä loukkaantuneeksi, vaikkei siihen tietysti ollut mitään syytä. Itsehän olin halunnut lopettaa.
- Kuka?
- Maria, meidän luokalta. Me oltiin eilen leffassa.

Itse asiassa se oli ihan loistava uutinen.
- Mikset sä ole kertonut mulle mitään? syytin samalla, kun loukkaantumiseni haihtui kuin savu ilmaan.
- No tää on aika uus juttu. Kai mä olisin kertonu jossain vaiheessa.
- Miten uusi?
- Eilisen uus, Roy nauroi ja minäkin aloin nauraa. Miten loistavaa.
- Huippujuttu, toivottavasti te ootte kamalan onnellisia! toivoin ja hypähtelin takaisin Stigun huoneeseen. Hän oli siellä pukemassa, oli saanut jo farkut jalkaansa, mutta penkoi vielä paitaa kaapista. Hyppäsin takaisin sängyn päälle.
- Ja missä sä nyt olit?
- Kävin kertomassa Roylle, että me ollaan yhdessä, eikä sitä haittaa, niin että tuu tänne takasin.

Stigun kanssa oli ihan erilaista olla kuin Royn. Kai se johtui siitä, että hän oli jo niin paljon vanhempi. Me tapasimme harvemmin, mutta silloin kun me tapasimme, me olimme yhdessä. Hän keskittyi kokonaan minuun eikä tehnyt läksyjä tai pelannut samalla. Itse asiassa minä menin aika usein iltapäivällä heille kuluttamaan aikaa pleikkarin ääressä, vaikkemme olisi sopineetkaan tapaavamme Stigun kanssa. Tommyn ja Mikun lisäksi tai tilalla siellä oli nyttemmin usein se Maria, joka osoittautui tosi mukavaksi tyypiksi, ja aina välillä tietysti myös Veera ja Raisa. Tietysti Stigu tuli aina kotiin jossain vaiheessa, ellei sitten mennyt suoraan koulusta harkkoihin, mutta jos hän oli vain hakemassa treenikamoja ja häipyi taas, minä jatkoin kaikessa rauhassa pelaamista, kunnes poikien vanhemmat tulivat ja oli pakko lopettaa. Emme tosiaankaan ehtineet kyllästyä toisiimme, kun minullakin oli kuitenkin ratsastusilta juuri maanantaina, kun Stigulla ei ollut harkkoja. Havaitsin, että se sopi minulle paljon paremmin kuin se alituinen kädestä pitely, mitä me Royn kanssa olimme harrastaneet.

- Mulla oli ikävä sua, tapasin aloittaa, kun meillä lopulta oli aikaa toisillemme ja se oli ihana tunne. Oli hauskaa ikävöidä, kun sen jälkeen tiesi aina pääsevänsä halailemaan.
- Samoin, penikka, Stigu tapasi vastata. Hän oli jossain vaiheessa kysynyt uudelleen ikääni ja kun olin kertonut kaunistelemattoman totuuden, hän oli mennyt niin kauhistuneen näköiseksi, että olin jo hetken pelännyt, että hän heittäisi minut pihalle.
- Sähän olet saamari sakkolihaa vaikka miten kauan vielä! hän oli sanonut ja vaikka olin pelästyksissäni hänen reaktiostaan, olivat hänen sanansa nostaneet ihokarvani pystyyn. Stigu halusi siis tosiaan sänkyyn minun kanssani, muutenkin kuin sen päälle löhöämään.
- Älä nyt hermostu! En mä ajatellut odottaa kuustoistavuotiaaksi kuitenkaan!
- Etkö? Stigun otsa oli ollut epäilevästi rypyssä ja hän oli näyttänyt niin komealta, että olisin voinut ruveta hommiin vaikka siinä paikassa, jos hän vain olisi vähänkään siihen suuntaan vihjannut.

Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt, alkoi vain kutsua minua penikaksi, mutta hän sanoi sen niin nätisti, ettei se haitannut ollenkaan. Se oli paremminkin hellittely- kuin haukkumanimi, eikä hän kohdellut minua kuin penikkaa vaan arvostuksella, joka miellytti minua. Minä yritin parhaani mukaan olla järkevä ja fiksu ja reilu ja käyttäytyä kuin olisin vähintään hänen ikäisensä ja luulen, että Stigu aika pian lakkasi ajattelemasta ikäeroamme, vaikka lempinimi jäikin käyttöön.

- Mulla oli ikävä, sanoin taas kerran, kun tapasimme perjantai-iltana nähtyämme edellisen kerran viikonloppuna. Meillä oli molemmilla ollut koeviikko, niin etten minäkään ollut ehtinyt lorvia edes heidän olohuoneessaan.
- Jestas, joo, Stigu sanoi ja kaappasi minut karhunhalaukseen.
- Mitä tehdään? kysyin. Olin mennyt häntä vastaan Itikseen ja seisoimme lippuautomaatin katveessa loputtoman ihmisjoukon vaeltaessa ohitsemme kohti bussipysäkkejä.
- Jaa, pitäiskö meidän tehdä jotain? Stigu kysyi ja katsoi minua hellästi.
- Ei kai, sanoin ja kohautin harteitani.
- No, me voidaan käydä syömässä jotain, jos sä haluat. Meillä ei saa ruokaa tänään.
- Jaa miksei?
- Vanhukset on lähteny risteilylle, ne jätti vaan rahaa tilata pizzaa, mutta kai sen rahan voi yhtä hyvin tuhlata täällä.

Se kuulosti hyvältä ja me menimme syömään. Minä olin ajatellut lähinnä hampurilaista, mutta Stigu halusi mieluummin oikeaa ruokaa ja me menimme yläkerran kiinalaiseen ihan kuin aikuiset ihmiset.
- Tää on hauskaa, sanoin tyytyväisenä, kun ihan aito kiinalaisnainen toi meille riisiä ja jotain tuoksuvaa kastiketta ja kumarsi vielä kauniisti peruuttaessaan pois.
- Eikö vaan? Stigu sanoi tyytyväisenä ja alkoi lappaa ruokaa lautaselleen. Hän näytti minulle, miten puikoilla oli tarkoitus tehdä riisistä ja kastikkeesta möykkyjä, jotka sai sitten syötyä. Opin sen yllättävän äkkiä ja vasta, kun olin syönyt vatsani täyteen säikähdin.
- Hei, en kai mä nyt syönyt Royn ruokarahoja?
- Et, se sai omat, Stigu nauroi ja tyhjensi astiat. – Tuutko sä meille yöksi?

Jäin katsomaan häntä, kun ymmärsin kysymyksen. Tietenkään emme olleet koskaan olleet yökylässä toistemme luona. Koko ajatus ei ollut tullut minulle mieleenkään. Mutta nyt Stigulla oli talo tyhjänä ja hän pyysi minua… mahassani muljahti.
- Ilman muuta, lupasin kiireesti. Oli mahdoton sanoa, oliko Stigulla jotain taka-ajatuksia vai oma mielikuvitukseniko vain laukkasi, mutta minä aioin ehdottomasti mennä. – Käydään meillä matkalla niin mä haen hammasharjan ja yöpuvun?
- Mitä sä aiot sanoa niille? Stigu huolestui, kuin olisi vasta tajunnut, mitä me olimme suunnittelemassa.
- Että mä tulen sun luo yöksi, tietysti.
- Mutta mitä ne siihen sanoo?
Minua nauratti.
- Ne sanoo varmaan että aha.
- Vaikka sä olet tyttö ja mä olen poika ja… no niin.
- Vaikka, lupasin.

Ilse meni kuitenkin vähän omituisen näköiseksi, kun ilmoitin iltasuunnitelmiini kuuluvan yökyläilyn Stigun luona. Niin, ja Royn, tietysti. Hän avasi parikin kertaa suunsa, kuin olisi aikonut sanoa jotain, mutta sulki sen sitten äännähtämättäkään niin, että minun alkoi ihan käydä sääliksi.
- Älä huolehdi musta, sanoin ja taputin häntä molemmille poskille. Olin jättänyt Stigun istumaan olohuoneen sohvalle kerätessäni itse yöpymistarvikkeitani ja siinä välillä seurasin Ilseä, kun tämä oli mennyt makuuhuoneeseen vaihtamaan työvaatteet pois.
- Näytänkö mä siltä, että mä huolehdin?
- Näytät sä vähäsen, mutta ei sun tarvitse. Mä muistan kaiken, mitä sä olet mulle sanonut, eikä me nyt muutenkaan taideta olla ihan sillä asteella.
Sen todenperäisyydestä en ollut ihan varma, mutta olin iloinen, kun olin keksinyt sanoa niin. Ilsen ilme lientyi silminnähden.
- Sä olet hyvä lapsi, E.V., hän sanoi ja halasi minua. – Mutta mitä muuta sä voisit ollakaan mun kasvatuksella? Häipykää nyt, ennen kuin Artsi ehtii töistä kotiin. Mun on parasta selvittää mun kasvatusmetodeita sille ihan kahden kesken.

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   10.2.15 22:20:48

tripsu tulee ennen huhtikuuta sit käymää Papsun selässä, ni on sit ainaski kerran käyny pitkän tauon jälkee selässä ;). Mä voin vaikka taluttaa, jos muuten jänskättää. Tosin A 2v ratsastaa käyntiä jo ihan ite, joten...

Ja btw, mä tykkään Ilsestä kovin, olispa munkin äitini ollut aikoinaan yhtä kiva.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   11.2.15 20:05:47

22. luku – Miila nukkuu vesisängyssä

Olimme tuskin ehtineet meiltä ulos, kun puhelimeni alkoi soida. Pysähdyin ja annoin Stigulle ison kassini, jotta sain kaksin käsin kaivella kaikkia taskujani. Eri vaatteissa oli taskut aina eri paikassa enkä ikinä muistanut, mihin kännykkäni tungin. Äänestä päätellen se kuitenkin oli mukana. Lopulta se löytyi hupparini taskusta.

Siellä oli Raisa.
- Hei, moi, mitä sä teet tänään? Bileet!
- Ai, mitkä bileet missä? kysyin. Jo pelkkä Raisan innostunut ääni sai minutkin innostumaan.
- No mä luulin, että sä oisit jo järkkäämässä. Roylla tietty. Mä vaan meinasin tarkistaa, että haluatko sä että mä hommaan sulle jotain juotavaa vai hommaako Stigu?
- Mä luulen, ettei Stigu oo kuullu koko bileistä, sanoin hitaasti ja katsoin häntä.
- Mutta entä haluatko sä jotain?
- En mä tiedä. Vaikka. Vaikka ei mulla nyt ole rahaa. Enkä mä tiedä, haluanko mä tänään, aprikoin. Tilaisuus oli niin hyvä, että se piti kai käyttää hyväksi.
- Selvä, mä hoidan, Raisa sanoi. – Maksat sitten joskus.

Stigu katsoi minua kysyvästi, kun panin puhelimen pois.
- Roylla on kuulemma bileet, kerroin ja hänen ilmeensä sanoi kaiken saman tien.
- Niinkö se luulee? hän tiuskaisi ja lähti harppomaan eteenpäin niin, että sain kipittää perässä, vaikka hän kantoi sekä omaa koulureppuaan että minun yökassiani.
- No eikö se oo ihan kivaa? yritin, mutta Stigu vain murahti jotain, mistä olin ymmärtävinäni, ettei ollu pikkuveljien asia päättää, mitä talossa tapahtui vanhempien poissa ollessa.

Roy oli kotona ja Tommy ja Mikukin olivat siellä. He istuivat keittiössä syömässä pizzaa, joka epäilemättä oli vasta toimitettu, sillä se höyrysi vielä ja tuoksui taivaalliselta.
- Te saatte tilata oman, sanoi Roy kiireesti samalla kun kolme kättä ojentui kohti laatikkoa, eikä siinä enää mitään jaettavaa ollutkaan.
- Mitä kaupungilla puhutaan bileistä? kysyi Stigu ja tarttui Royta niskasta.
- Au, älä käy kimppuun! Mistä bileistä?
- Niin, mistä? Älä kuvittele, että tänne tulee viiskymmentä lasta ryyppäämään.
- No ei tule, päästä irti! Roy sanoi ja tapitti vakuuttavasti veljeään. – Me vaan, me tavalliset, ja Maria tietysti. Luuletko sä mua hulluksi, että mä rupeaisin pitämään jotain megabileitä?

Stigu näytti leppyvän, kun Roy kuvaili, miten he aikoivat pitää peliturnauksen ja saunoa ja juoda vähän olutta, ei sen kummempaa, ja kun muita ei enää ollut tulossa kuin Maria ja Raisa ja Veera.
- Halutaanko mekin mukaan? hän kysyi ja ravisti minua tuttavallisesti. – Haluatko sä, että mä hommaan meille jotain juotavaa?
- Tota, Raisa tuo mulle jotain, sanoin vähän nolona.
- Jaa. No jos mä haluan vähän saunakaljaa. Odotatko sä täällä jos mä hommaan?
- Voin mä odottaa, lupasin. En tiennyt, mistä Stigu juomansa hoitaisi, mutta en halunnut sekaantua siihen. Ajattelin hänen ehkä menevän jonnekin ostarin kulmille pultsareiden sekaan hengailemaan, ja sitten vasta tunsin itseni hölmöksi, kun hän vain soitti jollekin ja tilasi olutta ja sanoi tulevansa hakemaan tunnin päästä. Sitten hän tarttui minua kädestä ja veti perässään yläkertaan.
- Mitä sä sanot jos me otetaan tää huone? hän kysyi ja työnsi heidän vanhempiensa makuuhuoneeseen.
- Miksi? kysyin. Parisänky näytti laajalta kuin Sahara ja kun Stigu oli pyytänyt minua yöksi, olin kuvitellut meidän nukkuvan syleillen toisiamme.
- Koska me voidaan. Ne on dinosauruksia ja niillä on vesisänky ja musta se on ihana. Kokeile.

Minä en laittanut vastaan, kun Stigu tönäisi minut sängylle ja hetken kuvittelin olevani pomppulinnassa. Hytkyin ylös ja alas, ja kun hän hyppäsi päälleni, tytinä alkoi uudelleen. Tai ei hän oikeastaan tullut niinkään päälleni vaan ympärilleni, kyynärpäät ja polvet molemmin puolin minua ja kasvot ihan lähellä.
- Miila, en mä halua hoputtaa sua, ettäs tiedät, hän sanoi.
- Kuule Stigu, mä haluan hoputtaa sua! sanoin minä rohkeasti ja minua ilahdutti suunnattomasti hänen järkyttynyt ilmeensä, kun kiersin käteni tiukemmin hänen niskaansa. Hän näytti siltä kuin joku olisi ehkä potkaissut hänen vatsaansa. – Mä en mitään muuta pyydä kuin että sä ostat kondomeja samalla kun haet kaljasi, sanoin ja katsoin ylemmyydentuntoisena hänen ilmettään.
- Sä et ole tosissasi.

Oli vaikea lukea Stigun silmiä. Ei hän nyt kuitenkaan näyttänyt siltä, että oksentaisi inhosta.
- Mutta sä olet niin nuori, hän ähkäisi..
Kerroin hänelle, miten Ilse oli pitänyt minulle ehkäisyvalistuspuheenvuoron ja Stigu näytti nololta.
- Mutta en mä… ei meidän tarvii.
- Entä jos mä haluan? kysyin uhkaavasti.
- Mutta sä… et sä…
- Ootko sä ikinä ollut? kysyin uteliaana. Ihan kohta minäkin nolostuisin, kun Stigu ryki ja änkytti, mutta ajattelin käyttää tilaisuuden hyväkseni ja puhua, ennen kuin niin tapahtuisi.
- Olen, hän tunnusti.
- Monenkin kanssa?
- Öö. Kahden. Kolmen.
- Hyvä.
- Miten niin? Hämmästys taisi ainakin hetkeksi voittaa hämmennyksen ja hän katsoi minua uteliaana. – Mä ajattelin, että sä pahastuisit.
- Siten niin tietysti, että hyvä jos sä olet kun mä en ole. Mistä mä tiedän mitä pitää tehdä.

Stigu hautasi kasvonsa olkapäähäni hetkeksi ja ajattelin, että nyt olin nolostuttanut hänet kuoliaaksi, mutta hän selvisi siitä.
- Kuule penikka, sä olet sitten outo, hän sanoi, mutta jotenkin arvostavasti. Minä naurahdin. Olin mielelläni outo, jos se kerran sai hänet silittämään minua tuolla tavalla. Ehkä se johtui puheenaiheesta, mutta se tuntui jotenkin erilaiselta, kiihkeämmältä, ja niin suuteleminenkin. En olisi välittänyt lopettaa ollenkaan, mutta sitten portaista alkoi kuulua töminää ja Stigu heittäytyi selälleen viereeni. Vesisänky värähti ja velloi taas vähän aikaa ja minun teki mieli nousta ja pomppia sillä kuin trampoliinilla, mutta vastustin kiusausta.
- Mitä te täällä teette? kysyi Roy ja pisti päänsä ovesta sisään.
- Nukutaan, sanoi Stigu äkeästi.
- No hyi @!#$, sanoi Roy ja meni kaapille, josta hän nosti pinon pyyhkeitä.
- Kiitos vaan, sanoin teeskennellen loukkaantunutta.
- Raisa tuli jo, Roy huomautti vaivautumatta pyytämään anteeksi ja meni pois. Minä nousin kyynärpääni varaan ja katsoin Stigua silmiin. Hitto, että olin onnekas.
- Sä olet söpö, ilmoitin. – Ei mennä alas ollenkaan, ollaan vaan tässä koko ilta.
- Mun täytyy käydä hakemassa ne mun kaljat, kun kerran tilasin, Stigu sanoi ja ponnistautui istumaan.

Minä maleksin vastahakoisesti alakertaan hänen perässään, mutta piristyin, kun näin Raisan. Pojat olivat jo siirtyneet virittämään pleikkaa ja Stigu lähti asioilleen, joten me tytöt istuimme keittiön pöydän ääreen juttelemaan ja korkkaamaan Raisan tuomat juomat. Minun teki kauheasti mieleni kehuskella hänelle, että pääsisin ehkä harrastamaan seksiä piakkoin, mutta en kehdannut, kun pelkäsin poikien kuuntelevan. Heille se ei sentään kuulunut. Niinpä kerroin hänelle vain, miten Elise oli jäänyt kiinni lunttaamisesta historiankokeessa.

Kun Stigu palasi, olivat Veera ja Mariakin jo tulleet ja peliturnaus oli jo täydessä vauhdissa. Minä haukottelin suunnattoman kyllästyneenä nojatuolissa ja katselin. Olin kieltäytynyt osallistumasta, kun pelaajia olisi sitten ollut pariton määrä ja koska minusta oli äärettömän tylsää joutua odottamaan vuoroa ja vain katsella kokonaista kolmen parin verran. Tosin pelkkä katsominen oli vieläkin tylsempää. Olin siis erittäin iloinen Stigun paluusta ja kiirehdin häntä vastaan.
- Mulla oli sua ikävä, ilmoitin.
- Johan mä olinkin poissa ainakin puol tuntia, hän naurahti ja tyhjensi reppunsa jääkaappiin.
- Mennään saunaan, ehdotin. Olin juonut ison lasillisen puolukkaviinistä, jonka Raisa oli minulle tuonut ja hiukan oksettavan olon lisäksi se oli saanut aikaan halun tehdä jotain räväkkää. Saunominen ei tietysti sinänsä ollut mitenkään ihmeellistä, mutta saunominen Stigun kanssa olisi.
- Ai niin kuin sinä ja minä? hän kysyi.
- Sinä ja minä, vahvistin.
- Niin kuin alasti saunaan?
- Mä olen ainakin yleensä saunassa alasti.

Hetken pelkäsin hänen kieltäytyvän moisesta siveettömyydestä, mutta sitten hän naurahti.
- Sä olet totisesti outo tänään. Vai oletko sä juonut? hän kysyi ankarasti.
- Olen mä sitäkin, myönsin. – Mutta noiden pelaamisen katsominen on maailman tylsintä niin että tuletko sä?
- Kai mun pitää tulla vahtimaan, ettet sä kaadu kiukaaseen, kännikala.
Roy oli jättänyt yläkerrasta hakemansa pyyhekasan eteisen tuolille ja nappasin siitä päällimmäisen itselleni edetessäni rohkeasti sinne, missä luulin saunan sijaitsevan.

- Tänne, sanoi Stigu ja työnsi minut oikeasta ovesta sisään. Hän oli ottanut mukaan yhden kaljan ja siemaili sitä kuin janoon kuoleva. Ehkä hän janosi rohkaisua. Minua vain nauratti eikä ujostuttanut vähääkään. Teki mieleni kysyä, eikö hän aikonut riisua, kun hän istui penkille jotenkin vaikean näköisenä, mutta en raaskinut kiusoitella, kiskoin vain itse puseroni pois ja tiputin farkkuni, seuraten samalla silmäkulmastani Stigun ilmettä.
- Sä olet ihan tosissasi, hän huokaisi, kun astuin pois housuistani ja nostin ne penkille.
- Tietysti mä olen, luulitko sä, että mä hannaisin?
- Luulin, hän ähkäisi, mutta alkoi sitten itsekin riisua, minusta näytti, että lähinnä sen takia, että hän saattoi keskittyä siihen. Ainakaan hän ei vilkaissutkaan minua, kun riisuin loputkin ja menin saunaan. Stigu seurasi hetken päästä ja istui vähän matkan päähän minusta, tuijottaen itsepintaisesti kiukaaseen. Äkkiä olin kiitollinen siitä. Olin riemuissani siitä, että pystyin saamaan hänet noin häkeltyneeksi, että minulla oli sellainen valta, mutta oli sittenkin vähän epämukavaa olla alasti, kun ensimmäinen adrenaliinipurkaus alkoi mennä ohi. Heitin löylyä ja sain hyvän tekosyyn kumartua kasaan, kun kuuma ilma alkoi laskeutua katosta.

- Melkein sata astetta, sanoi Stigu siirtäen katseensa kiukaasta lämpömittariin.
- Kamalan paljon, ei meillä koskaan oo yli seitsemääkymmentä.
- No oottepa aika onnettomia saunojia, hän naurahti ja heitti lisää löylyä.
- Yritätkö sä ajaa mut ulos?
- Mm, joo.
- Älä nyt ihan vielä, enhän mä ole ehtinyt olla täällä kuin kolme minuuttia.

Olisin yhtä hyvin voinut tilata lisää löylyä, sillä sitä tuli. Purin hampaat yhteen kyyristellen ja tunsin, miten hikipisarat valuivat pitkin nenääni.
- Etkö sä anna periksi? Stigu kysyi ja kuulin äänestä, että hän hymyili. Luuli tietysti olevansa nyt itse niskan päällä. Mutta niin hän olikin, niin kauan kun löylykauha oli hänen kädessään. Seuraavan kuupallisen jälkeen minun oli pakko karata. Kuumuus nipisti nahkaa niin, että ihan oikeasti sattui.
- Ja mä kun ajattelin just kehua, miten kiltti ja sulonen sä olet, pihahdin ja säntäsin ulos ja suihkun alle. Päässä vippasi niin, että sain nojata käsilläni seinään. Mutta niin sieltä vaan tuli Stigukin ulos ihan yhtä nopeasti ja änkesi suihkuun minun kanssani.
- Sori, mä en voinut vastustaa kiusausta, hän nauroi ja sääti vettä vähän lämpimämmälle; se oli ollut melkein kylmää.
- Possu, puhahdin, mutta käännyin ja halasin häntä. Se tuntui ihan hirveän omituiselta. En ollut koskaan halannut ketään alastomana ja virtaava vesi sai ihon tuntumaan liukkaalta. Sitten aloin miettiä, monessako näkemässäni elokuvassa oli rakastelukohtaus suihkussa. Stigu ehkä ajatteli samaa, sillä hän tarttui minua olkapäistä ja työnsi kauemmas.

- Lakkaa härnäämästä, hän sanoi vihaisesti.
- Ei mun tarkotus ollu härnätä. Mä halusin vaan halata sua, puolustauduin, mutta en pannut hanttiin, kun hän sammutti suihkun ja kääri minut pyyhkeeseen.
- No niin, noin on parempi, hän sanoi ja otti itsekin naulasta itselleen pyyhkeen. – Sä sait todistettua mitä halusitkin.
- Mitä mä muka halusin todistaa? kysyin ja istuin penkille. Löyly tuntui vieläkin päässä ja otin hörpyn Stigun kaljapullosta, vaikken pitänyt sen mausta, sillä minulla oli kauhea jano.
- Että sä oot kaunis, Stigu sanoi ja istui viereeni ja nyt hän halasi minua. Sitä minä en ollut odottanut, ennemminkin ehkä jotain leikinlaskua siitä, kuka uskalsi riisua nopeammin tai muuta sellaista. Katsoin häntä hämmästyneenä ja tunsin, miten kurkkuani vähän kuristi. Taisin olla rakastuneempi kuin olin luullutkaan.

Me menimme vielä hetkeksi löylyyn kuivattelemaan, mutta siellä oli edelleen liian kuuma viipyä kauan, joten päätimme, että saunominen saisi sillä kertaa riittää. Juuri ajoissa me sen teimmekin. Olin kiskomassa sukkia paljaisiin jalkoihini, kun pojat syyhkäisivät sisään ja olin enemmän kuin kiitollinen, että olin jo ehtinyt pukea alusvaatteet ja puseron. Minä saatoin riisuutua Stigun nähden, mutta ei noiden tarvinnut minua nähdä ilman vaatteita.
- Täälläkö te olette? Roy kysyi hämmästyneenä ja kuulosti vähän humalaiselta.
- Ette kyllä ala riisua, ennen kuin mä olen päässy ulos täältä, sanoin kiireesti ja kaappasin farkkuni.
- Älkää polttako itseänne, älkääkä liukastuko niin että halkasette kallonne, sanoi Stigu ja palasimme yläkertaan, missä tytöt olivat ruvenneet katsomaan elokuvia.

Se puolukkaviini oli suoraan pérkeleestä. Join sitä toisen ison lasillisen siinä samalla, kun vilkuilin telkkaria ja könötin Stigun kyljessä ja yhtäkkiä huomasin, että minulla oli hikka ja oksetti ja päässä tuntui oudolta. Ei mikään mukava hassu olo vaan paremminkin jotain sellaista, joka enteili kuolemaa. Lakkasin hypistelemästä Stigun paitaa ja hiuksia ja kökötin vain, miettien, pitäisikö minun mennä oksentamaan.
- Sammuitko sä? Stigu kysyi ja kun harkitsin vastausta totesin, että minun oli pakko, ja pian.

- Se viini on varmaan pilaantunutta, valitin, kun palasin takaisin. Onneksi hammasharjani oli mukana niin, että olin saanut harjattua hampaani.
- Tai sitten sä joit sitä liikaa, sanoi Stigu.
- Kaks lasillista! mutisin ja käperryin takaisin sohvalle, mutta minulla oli edelleen huono olo ja Veera oli siirtynyt lähemmäs niin, etten mahtunut oikein mukavaan asentoon ja minun teki mieli kotiin, omaan sänkyyni. Se oli tietenkin mahdoton ajatus. Ilse ei ehkä kuristasi minua, mutta hän luennoisi alkoholin terveyshaitoista etenkin lasten elimistölle ja olisi pettynyt ja se olisi vielä pahempaa.

Lopulta luovutin.
- Mä menen nukkumaan, sanoin Stigulle, ja toivoin, että hän olisi halunnut lähteä mukaan, mutta hänen silmänsä olivat liimaantuneet telkkariin ja hän vain nyökkäsi. Minulla oli liian kurja olo, jotta olisin jaksanut protestoida tai muistaa parivesivuoteen ihanuuksia, menin vain Stigun sängyn päälle ja pistin silmät kiinni, että huone lakkaisi pyörimästä.

Nukkuminen teki hyvää. Ainakaan minua ei enää oksettanut, kun heräsin, mutta päätä särki ja janotti. Olin yksin ja oli pimeää. Pimeys ei haitannut, mutta se kylläkin, ettei Stigu ollut siinä. Ensin pyytää minut yökylään ja sitten jättää nukkumaan yksin. Olinkohan säikäyttänyt hänet vai olikohan hän juonut liikaa ja nukahtanut sohvalle? Minun pitäisi ottaa selvää, mutta ensin minun oli pakko saada juotavaa.

Alakerrassa ei ollut enää ketään ja sielläkin oli niin pimeää, että löin varpaani eteisen tuoliin. Keittiössä näki sentään sen verran katuvalojen paistaessa sisään, että löysin jääkaapin ja sieltä limsaa. Voi luoja, se oli varmasti parasta, mitä olin ikinä suuhuni laittanut. Sitten annoin silmieni tottua hämärään niin, että näin olohuoneen tyhjäksi ja löysin portaat telomatta jäseniäni enempää. Stigu oli vanhempiensa huoneessa, enkä pysähtynyt miettimään, mitä hittoa hän oikein oli ajatellut, kun oli tullut sinne yksin, hakematta minua mukaan. Riisuin vain ja pujahdin hänen viereensä peiton alle.
- Stig-Frederik, sanoin jämäkästi ja hän äännähti unisesti. Ravistelin häntä.
- Mitä nyt?
- Mä tulin tähän.
- Näköjään, hän sanoi ja kääntyi ottaakseen minusta kiinni. Se herätti hänet, tai ilmeisestikin se, kun hänen kätensä osui paljaaseen selkääni. Se meni ylös ja alas, kuin etsien jotain.
- Miila, sä olet alasti.

- Mä tiedän, sanoin tyytyväisenä ja suljin silmäni. Nyt olin juuri siinä missä halusin ja siten kun halusin. Voisin oikein hyvin nukahtaa siihen ja olla tyytyväinen, tai jos Stigu haluaisi jotain muuta, saattaisin olla vielä tyytyväisempi. Sitähän en voinut mitenkään tietää.
- Ei me voida, Stigu sanoi.
- No en mä ole sua mihinkään pakottamassa, sanoin.
- Sä olet hitto vie liian nuori. Sun pitäisi leikkiä nukeilla vielä.
- Ehkä mä leikinkin kun sä et näe, naurahdin ja otin hänen kaulastaan kiinni. Siinä minulla oli ainakin oikein mukava nallekarhu.
- Sä olet laitonta tavaraa.
- Mä en kerro jos sä et kerro, lupasin.
- Ei, Miila.
- Selvä, sanoin ja kumma kyllä, tunsin outoa helpotusta. – Kuule, Stig-Frederik, mä taidan rakastaa sua.

Lähettäjä: Marjukka 
Päivämäärä:   11.2.15 20:16:06

Ei tämmöseen kohtaan voi jättää ;)

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   11.2.15 20:40:31

Nouu. More please <3

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   11.2.15 20:52:59

Hahah, tää loppuu tätä menoa :D
-------------------------------
23. luku – Miila riitelee

Herääminen aamulla oli ehkä parasta ikinä. Vesisänky oli tosiaan suuri kuin autiomaa ja minä makasin vinottain keskellä sitä. Stigu oli tunkenut päänsä kainalooni niin, että tunsin hänen hengityksensä kyljelläni. Hän halasi minua unissaan, mutta nyt oli kai sitten minun vuoroni ujostella. Tuntui äkkiä ihan väärältä olla ilman vaatteita. Mitä oikein olin edellisiltana ajatellut? Ja mitä jos Roy paukkaisi taas sisään, kuten illalla? Kiemurtelin pois peiton alta ja pukeuduin niin kiireesti kuin vain pystyin. Menin alakertaan katsomaan lauantai-aamun piirrettyjä.

Pojat heräsivät vasta lähempänä puoltapäivää ja kiistelivät hyvän aikaa, kun Stigu pisti Royn keräämään kaikki tyhjät pullot ja viemään ne kauppaan ja siivoamaan muutenkin kaikki todisteet vieraista.
- Mikä kiire, ei ne tule ennen kuin huomenna, Roy pisti vastaan.
- Jo, huomisaamuna, mä en jotenkin näe sua siivoamassa sunnuntai-aamuna kasilta. Ja mihin sä muka saat kaikki pullot sillon?
- Niissä on sunkin pulloja.
- Joo, kolme on mun. Saat pantit niistä. Tuo samalla omenamehua. Ja leipää.

Minun melkein teki mieli auttaa Royta raahaamaan kaljapulloja kauppaan, mutta Stigu tuli ja kellisti minut sohvalle, enkä minä siitä halunnut pois.
- Huomenta, penikka, hän sanoi.
- Huomenta, tirskahdin.
- Mä olen miettinyt.
Se kuulosti pahaenteiseltä, joten kysyin varovaisesti, mitä hän oli miettinyt.
- Että tässä ei oo mitään järkeä, hän sanoi ja minä nielaisin. Jotain tuollaista olin pelännytkin.
- Miksei muka ole?
- Sä olet liian nuori.
- Enkä ole! Tai minkä mä sille voin, jos olen! Mä yritän olla olematta! sanoin hädissäni.
- Mutta siltikin sä vaan olet. En mä halua vaan pitää sua kädestä kunnes sä täytät kuustoista.
- Onko joku muka sanonut, että sun pitäis? kysyin vihaisesti. – Itsepähän sä jänistit viime yönä.
- No en mä voi kuvitella, että mä harrastaisin seksiä jonkun kolmetoistavuotiaan kanssa.
- Sun on sitten parasta ruveta kuvittelemaan, sanoin uhkaavasti. Olin edelleen hädissäni ja olin edelleen vihainen ja kiedoin varmuuden vuoksi sääreni Stigun ympärille, ettei hän pääsisi karkuun. – Koska jos ei sua kiinnosta niin mun pitää kai etsiä joku muu.

Hän katsoi minua kuin olisi löytänyt vierasta kieltä puhuvan murmelin vaatekaapistaan.
- Mähän sanoin, etten mä aio odottaa kuustoistavuotiaaksi, huomautin antaakseni vähän pontta sanoilleni.
- Tekisitkö sä semmosta?
- Mitä niin?
- Etsisit jonkun muun?
- No en mä halua erota susta, mutta jos sä kerran haluat ja vielä noin hölmöstä syystä niin mä vannon, että etsin! Heti samana päivänä! Mä en enää ikinä kerro kenellekään mun ikää, puuskahdin ja nyt halusin pois siitä. Minusta tuntui, että silmiäni alkoi vähän kirvellä ja Stigu oli liian lähellä, hän huomaisi sen heti.

- Mihin sä nyt? hän kysyi, mutta kohottautui sen verran, että pääsin istumaan. Tilanne tuntui karanneen käsistä. Hetki sitten olimme olleet sylikkäin sohvalla, nyt minun oli pakko nousta ja mennä jonnekin, missä saisin pyyhittyä silmäni Stigun huomaamatta. Vessaan, siis.
Peilikuvani tuijotti minua silmät punareunaisina ja sen ilme oli niin surkea, että minun teki mieli ruveta itkemään säälistä sen kanssa. Ymmärsin, että tämä oli nyt tässä. Stigu halusi olla jonkun muun kanssa. Jonkun sellaisen, jonka kanssa hänellä ei olisi huono omatunto. Miten hirveän epäoikeudenmukainen maailma olikaan! Miksen minä ollut voinut syntyä pari vuotta aikaisemmin?
- Hei, Miila, tule ulos sieltä, kuului oven takaa.
- Mä olen just tulossa, sanoin ja ilahduin, kun ääneni kuulosti ihan tavalliselta. Missään nimessä en halunnut Stigun näkevän, miten minuun sattui. Lapset ne itkivät ja parkuivat. Minä olisin kylmä ja ylhäinen.

Avasin oven ja väistin Stigua. Minun olisi parasta mennä nyt, niin kauan kun olin vielä kasassa, joten aloin vetää saappaita jalkoihin.
- Mihin sä nyt aiot?
- Mä menen pois, että sä saat etsiä jonkun ikäisesi korppikotkan, jonka kanssa mennä sänkyyn, tuhahdin. Se kuulosti ihanan pisteliäältä.
- Ai, sä olet kyllästynyt muhun?
- Sinähän tässä olet kyllästynyt muhun!
Stigu tuijotti minua niin vihaisen näköisenä, etten ennen ollut nähnyt sellaista ilmettä, paitsi kun hän riiteli Royn kanssa ja minä vedin takin päälleni. Valitettavasti vaan hän ei yrittänyt halata tai lepytellä minua vaan sain ihan vapaasti ottaa kassini ja kävellä ulos. Roy tuli vastaan lähimmässä kadunkulmassa ostoskassi kädessään ja Maria kainalossaan.
- Joko sä lähdit, hän kysyi, kuin ei olisi omin silmin nähnyt ja mietin, että olivatkohan he olleet jo sängyssä.
- Jo, sanoin vain ja kävelin kotiin.

Keittiöstä kuului kolinaa ja juttelua, mutta en välittänyt mennä sinne vaan hiivin vähin äänin omaan huoneeseeni. Heittäydyin sängylle kännykkä kädessä ja aloin pyöritellä sitä odottavasti. Jospa Stigu sittenkin muuttaisi mielensä? Tai eihän hän ihan tarkalleen ottaen ollut minua ulos heittänyt, itse minä olin lähtenyt. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, se ei soinut eikä piipahtanut tekstiviestin merkiksi, vaikka ravistelin sitä miten ja jossain vaiheessa Ilse pisti päänsä ovesta sisään.
- Mä olinkin kuulevinani, että sä tulit.
- Oletko sä koskaan ollut kuulevinasi koputtamisesta?
- No anteeksi, mutta kun en mä ollut varma, että olitko sä täällä. Tule syömään.
- Ei kiitos, sanoin, sillä ajatuskin ruoasta kierähti vatsassani epämiellyttävästi. Ajattelin hänen vain uhkaavan, että saisin muuten syödä kylmää ruokaa, mutta sen sijaan hän tulikin sisään ja sulki oven perässään.
- Ja mikäs on hätänä? hän kysyi istuen sängynlaidalleni.
- Me riideltiin, huokaisin.
- Ai vaan. Hyvä, Ilse sanoi helpottuneena.
- No johan sä olet ilkeä. Siinä ei oo mitään hyvää.
- Mä pelkäsin, että sä olet kipeä tai joku on satuttanut sua. Siihen verrattuna pelkkä rakastavaisten kina on ihan hyvä.
- Tukkapölly sattuisi vähemmän, mutisin.
- Haluatko sä kertoa, mistä te riitelitte?

Mietin hetken Ilsen katsellessa minua myötätuntoisesti. Miksen voisi uskoutua hänelle, kun kerran olin pelkkä penikka? Niinhän semmoiset kai tekivät, juoksivat kantelemaan äidille.
- Siitä, että mä olen liian nuori, sanoin.
- Sä olet just hyvän ikänen ja mä olen ylpeä, jos et sä ole antanut painostaa itseäsi mihinkään, mihin sä et ole valmis, Ilse sanoi silmät leimahtaen. Hän käsitti niin väärin, että minua hymyilytti väkisinkin.
- Ei se ihan noin menny, huomautin vain. – Mä olen niin nuori, etten mä onnistunut painostamaan Stigua mihinkään.
Sen ymmärtämiseen Ilsellä meni vähän kauemmin, mutta sitten hän taputti käsiään nopeasti yhteen.
- Mikä ihana poika! Mä voisin halata sitä!
- Voisit, jos sä ikinä enää näkisit sen, mutta sä et näe, koska me ei olla enää yhdessä, niin että mene nyt pois ja anna mun olla rauhassa, sanoin minä ja käänsin hänelle selkäni, sillä minua ei tosiaankaan huvittanut mennä näyttäytymään Jessille ja Artsille.

Lähdin kuitenkin illalla Jessin ja Jinnan kanssa kävelylle. Jinna oli saanut koiran ja he kävivät joka ilta sen kanssa lenkillä, paitsi milloin oli Jinnan siskojen vuoro kävelyttää sitä. Jessi oli sanonut, että koiranpentu narun päässä oli ihan loistava poikasyötti, mutta se ei ollut minun taka-ajatukseni, kunhan halusin vaan vähän raitista ilmaa ja juttukavereita.
- Et kai sä tosissasi olisi mennyt sänkyyn sen kanssa? kysyi Jessi epäileväisesti, kun olin vuodattanut heille koko jutun, vilkuillen vain välillä kännykkääni ja aina silloin tällöin sytyttäen tupakan askista, jonka olin onnistunut ostamaan pikku kulmakaupasta, jonka ohi olimme menneet. Pistin sen sijainnin visusti mieleeni. Täti vanhanaikaisen kassakoneen takana oli näyttänyt ikivanhalta ja puolikuurolta, ehkei kukaan ollut kertonut hänelle, ettei tupakkaa saanut myydä alaikäisille. Ehkei hän tiennyt sitäkään, ettei kaljaa saanut. Sitä voisi kokeilla seuraavaksi.

- Voi, olisin mä, vakuutin. Jos en ollut ollut siitä ihan varma aamulla, olin nyt.
- Sä olet liian nuori, sanoi Jinna kuulostaen äidillisemmältä kuin Ilse, mutta sitten se siunattu kännykkä lopulta soi, ennen kuin ehdin ruveta läksyttämään häntä moisesta nynneröinnistä. Valitettavasti siinä ei vilkkunut Stigun nimi vaan Raisan, mutta vastasin silti huokaisten.
- Kuule, mikset sä ole täällä? hän kysyi valmisteluitta.
- Mikä on täällä? kysyin happamasti.
- Royn ja Stigun luona tietysti, niillä on talo edelleen tyhjänä.
- Koska me riideltiin Stigun kanssa, siksi.
- No tule sopimaan. Se on ihan mahoton. Se ajaa meidät kohta ulos, jos ei joku tuu lepyttelemään sitä.
- Lepytelköön joku muu.
- Mä luulen, ettei tässä nyt muut kelpaa.
- Jos se haluaa mut sinne, se voi soittaa mulle ihan itse.
- Ei se suostunut, sitä varten mä soitin. Mutta hei, mä annan tän sille niin se saa itse sanoa.

Kuulin hetken pelkkää kahinaa, kun puhelin varmaan vaihtoi paikkaa, mutta se oli niin lyhyt hetki, että Stigun täytyi olla ihan vieressä. Ei Raisa ainakaan ihan salaa ollut soittanut.
- Niin, hän murahti.
- Niin, sanoin sitten minäkin ja sitten olimme ihan hiljaa. Päätin, että minä ainakaan en katkaisisi hiljaisuutta, joten onneksi Stigu teki sen.
- Kuule, pitäisköhän meidän jutella? hän sanoi lopulta.
- Jutellaan vaan, myönnyin.
- Sun hammasharja jäi tänne. Pitäiskö sunkin tulla.

Se ei nyt ollut ihan suoranainen kutsu eikä anteeksipyyntökään, mutta enemmän kuin riittävä minulle. Varpaani tuntuivat äkkiä ihan puutuneilta helpotuksesta.
- Mä en taida pärjätä ilman sitä niin että kai mun täytyy, arvelin ja sitten pyöritin Jessiä ympäri niin, että koirakin hurjistui hyppimään ympärillämme kuin superpallo. – Sano Ilselle, että mä menen hieromaan rauhaa Stigun kanssa! Ja pidä peukkuja, etten mä tule takaisin ennen kuin aamulla!

Siskokulta näytti siltä kuin olisi halunnut sanoa jotain, mutta ei sitten sanonutkaan, vilkutti vain alistuvasti, kun lähdin seuraavasta kadunkulmasta eri suuntaan kuin he. Olimme sattumoisin aika lähellä, eikä minulla varmaan mennyt paljon viittä minuuttia pidempään, ennen kuin olin taas soittamassa ovikelloa. Kuulin oven läpi, miten joku karjui vähän hiljaisuutta, ja sitten Stigu avasi sen.
- Penikka, hän sanoi, mutta taisi sitten todeta sen vähän huonoksi sanavalinnaksi juuri tässä kohden. Päätin kuitenkin antaa sen anteeksi, olin niin iloinen hänen näkemisestään.
- Hei, vanhus, sanoin hellästi ja taputin häntä poskelle.
- Tuu, Stigu sanoi ja kiskoi minut suoraa päätä yläkertaan. Ehdin vain vilkaista olohuoneeseen, missä pelattiin taas innolla, enkä tiedä, ehtikö sieltä kukaan huomata minua. Kenkänikin jäivät pitkin eteistä, kun kävellessäni joudun potkimaan ne jalasta.

Istuin keskelle vesisänkyä jalat ristissä, kun Stigu sulki oven.
- Mä ajattelin antaa sun mennä, hän sanoi avomielisesti ja heittäytyi itsekin makuulle. – Mutta sitten Raisa rupes söhläämään.
- Sä sanoit, että meidän pitäis puhua, huomautin. Olin ajatellut, että me vain halaisimme ja kaikki olisi niin kuin ennenkin, mutta Stigu vain tuijotteli kattoon kädet niskan takana eikä näyttänyt ollenkaan siltä että aikoisi koskea minuun.
- Mä en ymmärrä, mistä sä oikein suutuit, hän sanoi.
- Sä sanoit, ettei tästä tule mitään, mitä muuta mä muka voin muuta kuin lähteä pois?
- Koska mä muka semmosta sanoin?

Me vänkäsimme vähän aikaa ja minä aloin olla taas valmis joko itkemään tai karkaamaan, mutta sitten Stigu veti minut viereensä.
- Jää vielä yöksi, hän pyysi ja katsoi minua kauniisti silmiin.
- Mutta teidän porukat tulee aamulla.
- Mennään mun sänkyyn nukkumaan. Meidän on muutenkin parasta mennä sinne, jos sä tosiaan haluat… hän hiljeni hellyttävän hämillisen näköisenä.
- Miten niin? ehti livahtaa, ennen kuin tajusin. Jos me tekisimme sen, minulta saattaisi tulla verta. Olisi se näky, jos hänen vanhempansa löytäisivät meidät aamulla laivalta tullessaan heidän sängystään verisien lakanoiden seasta. Että hän oli ajattelevainen! Se saattoi ihan pakahduttaa. Minun oli ihan pakko keksiä jotain, jotta tilanne laukeaisi ja harkitsin puremisen ja kutittamisen välillä, kun Stigu suuteli minua. Se oli nopea ja tehokas suudelma, kuin unohtunut piste i:n päälle.

- Sun viinipullo jäi jääkaappiin, haluatko sä juoda sen pois? hän kysyi.
- En, brr! sanoin. Ajatuskin siitä sai minut melkein yökkäämään.
- No jotain sille pitää tehdä ennen aamua, ja mun kaljoillekin. Vaihdetaanko?
- Okei, sanoin epäröiden, vaikken tosiaan erityisesti pitänyt kaljastakaan. Mutta eihän niitä voinut poiskaan kaataa, arvotavaraa. – Mennäänkö me alas?
- Mennään vaan, kai se on kivempaa kuin täällä kahdestaan kököttää, Stigu ratkaisi.

Olohuoneessa ei enää pelattu, vaan katseltiin telkkaria. Tosin siellä ei ollut enää kuin Raisa ja Maria, jotka joivat hekin kaljaa ja juttelivat opettajistaan.
- Missä Veera? Pojat? kysyin.
- Veera joutu jo lähtemään, kun se oli eilen niin myöhään ja pojat meni saunaan, valisti Raisa ja katsoi meitä uteliaana. Minä heitin hänelle pikaisen hymyn kuitatakseni, että kaikki oli taas kunnossa, mutta sitten muistin, että minulla oli tupakkaa.
- Mä menen Raisan kanssa tupakalle, sopiihan sulle? kysyin Stigulta.
- Mene, mene. Mutta menkää takaovesta älkääkä sytyttäkö valoja, naapurit näkee.
- Ei tietenkään sytytetä, sanoi Raisa, jonka vanhemmat olivat toisessa naapuritaloista.

Me kävimme polttelemassa ja juoruamassa ja istuimme sitten katsomassa leffoja, kunnes kaikki juhlista juoruava alkoholi oli juotu pois. Ei sitä paljon enää ollut jäljellä, mutta sen verran, että Roy sai yhden ison muovikassin täyteen tyhjiä pulloja, kun hän illan päätteeksi keräsi kaikki ja otti ne mukaansa lähtiessään saattamaan Mariaa kotiin. Mihin hän aikoi ne keskellä yötä toimittaa, sitä en voinut keksiä, mutta minulle oli ihan sama, vaikka hän olisi jättänyt ne portille. Tommy ja Miku ja Raisakin nimittäin lähtivät ja jäljelle jäimme vain Stigu ja minä.
- Onko täällä nyt siistiä? Stigu kysyi ja sytytti kaikki valot, jotta näki kunnolla katsella ympärilleen. Hän kuului pulaavan keittiössä, latoi kai astioita pesukoneeseen ja tarkisti jääkaapin tilan. Minä lojuin nojatuolissa ja tunsin itseni vähän pöhnäiseksi oluista, mutta nyt se oli vain sellainen hassu olo, kohtuullisen mukava paitsi että minua röyhtäytti.
- Nukkumaan, komensi Stigu sitten ja alkoi sammutella valoja.

Seurasin häntä yläkertaan hammasharjoineni ja mietin, olivatko pojat muistaneet siivota saunankin, vai olisiko siellä puoli tusinaa pyyhettä pitkin poikin. Tosin ei kai se olisi mitenkään vanhemmille sopimatonta nähtävää. Kävin pesulla ja lainasin pyyhettä, jonka oletin olevan Stigun ja sitten menin vähän ujostellen hänen huoneeseensa. Siellä paloi vain lukulamppu sängyn päädyssä ja Stigu hyppäsi pystyyn sängyltä, kun tulin.
- Mun vuoro, haluatko sä lainata jotain yöpaidaksi tai jotain? hän kysyi ja ihan hänen ilokseen sanoin, että voisinhan minä. Hän kaivoi minulle kaapistaan T-paidan jonka vedin päälleni riisuttuani kaiken muun paitsi alushousuja, mutta se tuoksui kyllä tylsästi vain pesuaineelle eikä Stigulle ollenkaan. Menin peiton alle, mutta käänsin siellä kylkeä pari hetkeä ja heitin sitten loputkin vaatteet pois. Ne tuntuivat kiristävän.

- Sä olet alasti, totesi Stigu tullessaan kylppäristä ja kömpiessään itsekin peiton alle. Hän ei näyttänyt yllättyneeltä.
- Niin, mutta en mä aio painostaa sua mihinkään, mihin sä et ole valmis, sanoin, kuten olin suunnitellut häntä odottaessani. Se ei vaan kuulostanut yhtä hyvältä lausuttuna kuin ajateltuna. Minulle tuli mieleen Ilse ja se keskustelunpätkä, jonka olimme iltapäivällä käyneet ja minua alkoi naurattaa ihan mahdottomasti. – Kerro mulle, sanoin, jotten alkaisi kikattaa päin hänen naamaansa.
- Mitä? poika kysyi ja nousi nojaamaan kyynärvarteensa.
- Niistä sun toisista tytöistä. Millasta se oli.

Se ei ollut hänen mieleensä, mutta maanittelin, kunnes hän antoi periksi. Oli ollut joku Anna, heidän mökkinaapurinsa kesävieras, ja kaksi tyttöystävää, joiden nimiä hän ei sanonut.
- Oliko se kivaa? kysyin tiedonhaluisena.
- Oli, Stigu myönsi.
- Oliko niistä tytöistäkin?
- Oli kai… tai Annasta mä en ole ihan varma. Se ei koskaan enää puhunut mulle sen jälkeen.
- Suuttuiko se?
- Sen piti lähteä kotiin.
- Rakastatko sä mua? Koska mä rakastan sua, sanoin.
- Kyllä mä taidan rakastaa, hän ähkäisi, kuin se olisi ollut vaikeinta, mitä hän oli tänään joutunut tunnustamaan.
- No tehdään se sitten. Mä haluaisin, että sä olisit mun eka.
- Hyss, Stigu sanoi ja kuulimme liikettä alakerrasta. Roy oli tullut kotiin. – Mitä jos se kuuntelee?
- Odotetaan, että se nukahtaa. Pannaan musiikkia päälle.

Mutta meidän ei tarvinnut. Roy laittoi itse musiikkia päälle niin, että se kuului selvästi meidänkin huoneeseen. Olisi ihme, jos hän kuulisi sen läpi itse mitään.
- Sä pakotit mut, Stigu mumisi ja suuteli minua samalla kun alkoi hyväillä minua eri lailla kuin koskaan ennen. Eri lailla ja eri paikoista.

Se teki paljon kipeämpää kuin olin osannut pelätäkään. Tosin vain lyhyen hetken, mutta siltikin olin varma, että jokin oli peruuttamattomasti mennyt rikki sisuksissani ja mietin, mikä hulluus minut oli saanut oikein vaatimaan tätä. Muistin kuitenkin Royn, jonka huoneesta ei enää kuulunut musiikkia, enkä vaikeroinut, vedet vain valuivat silmistäni.
- Sattuiko sua? kysyi Stigu selvänäköisesti.
- Ei, sanoin, mutta muutin mieleni saman tien. Ei kai hän kuvitellut minun ilostakaan itkevän. – Sattui.
- Voi raukkaa, hän sanoi huolestuneesti ja yritti halata minua, mutta minusta tuntui, että minun oli päästävä vessaan ja heti, ellei muuta niin tutkimaan vahingot, ennen kuin vuotaisin kuiviin, niin kuin kivusta päätellen ajattelin parhaillaan tapahtuvan. Livahdin sängystä ja löysin aiemmin hylkäämäni T-paidan, jonka vedin päälleni siltä varalta, että Roy haahuilisi sittenkin hereillä.

Verta tuli kuitenkin vain ihan pikkuisen ja se sai minut paremmalle tuulelle. Seisoin vähän aikaa katselemassa itseäni peilistä ja yritin arvioida, olinko nyt erinäköinen. Ehkä ilmeessä oli jotain, mutta ei minulle ollut sarvia kasvanut, tai mitään muuta sellaista.
- Sä itte halusit, sanoi Stigu puolustellen, kun palasin sänkyyn, tällä kertaa riisuutumatta.
- Niin niin, en mä sua ole mistään syyttämässä, sanoin kiukkuisesti ja mieleeni juolahti, että jos vain haluaisin, voisin hyvin tehdä niin. Se oli ja pysyi faktana, että minä olin vain kolmentoista, eikä Stigu olisi saanut tehdä minulle mitään, vaikka olisin pakottanut hänet aseella uhaten.

Tietenkään minä en aikonut mitään sellaista. Stigu otti minut kainaloonsa ja silitteli minua niin ihanasti, että minun teki kohta mieli kehrätä kuin kissa.
- Tää on paljon mukavampaa, sanoin.
- Ehkä säkin rupeat tykkäämään siitä, Stigu sanoi toiveikkaasti.
- Ehkä, mutisin, vaikka en voinut oikeastaan kuvitella, että ihan lähiaikoina haluaisin edes kokeilla uudestaan.

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   11.2.15 22:22:50

Sit kun tää loppuu, sun täytyy laittaa jotain Jessijuttuja tuoreempaa :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   11.2.15 22:50:07

Ei sitten ole kuin Henriikka, eikä sitä voi laittaa ennen kuin Jessijutut on loppu :)

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   11.2.15 22:57:12

Auts, sit sun pitää laittaa Jessejä pari - kolme pätkää päivässä :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   12.2.15 20:11:11

Katotaan nyt mihin mä innostun, kun tää loppuu...
-----------------------------
24. luku – Miila ei tahdo

Seuraavalla viikolla päädyin siihen, että olin kuitenkin tehnyt oikein. Pidin siitä ylemmyydentunteesta, jolla saatoin koulussa suhtautua luokan typeryksiin. Riitti, että katsoin heitä nenänvarttani pitkin ja muistutin mieleeni, mitä olin tehnyt viikonloppuna, että olin takuulla aikuisempi kuin yksikään heistä. Eliseä se ärsytti hirvittävästi, vaikkei hän tietenkään voinut nähdä syytä erityisen alentuvaan käytökseeni, ja hän yritti kerätä huomiota kerskumalla suureen ääneen viikonlopustaan, johon oli kuulemma kuulunut hurjaa bailausta Outin kanssa.

- Viinaa, seksiä ja miehiä! Vítun makeeta menoa! hän messusi jumppatunnin jälkeen, kun odotimme Riitta Rinnettä pitämään luokanvalvojantuntia. Hänen tarinansa olivat hurjistuneet hurjistumistaan koko päivän, välitunti välitunnilta.
- Totuus on varmaan, että ne on Outsan kanssa vetäny pari pussikaljaa Alepan takana metsässä ja pummannu joltain pojilta tupakkaa, siinä niiden miehet, minä kuiskasin Teresalle, joka alkoi nauraa ihan hillittömästi, mutta veti kädet suunsa eteen, kun huomasi, että opettaja oli jossain vaiheessa huomaamatta päässyt livahtamaan luokkaan.
- Elise ei toivottavasti kerro omakohtaisia kokemuksia, Riitta Rinne sanoi kuivalla mutta kantavalla äänellä, joka hiljensi hälinän hetkessä. Elisekin sulki suunsa ja valahti pulpetiltaan tuolille niin, että tömähti. – Eihän?
- E-en, hän mutisi, ja silloin minäkin repesin lähes äänettömään hihitykseen. Että minä rakastin, kun Ellu sai nenilleen!

Luokanvalvojantunnit olivat usein lyhyempiä kuin muut ja aina niitä ei ollut ollenkaan. Niitä pidettiin vain silloin, kun Riitta Rinteellä oli jotain tiedotettavaa tai hänen piti kerätä kuukausittain poissaololappuset tai kun hän halusi pitää meille puhuttelun jostain kollektiivisesta pahasta, kuten tänään. Koko luokka oli sattunut lintsaamaan edellisviikolla iltapäivän tunneilta, suurin osa tosin tietämättään. Kemianopettaja oli ollut sairaana ja aamulla joku oli kai toivonut ääneen, ettei hänellä olisi sijaista ja että loputkin tunnit peruttaisiin, joku toinen oli kuullut sen ja ottanut todesta ja ruokatuntiin mennessä kaikki olivat jo kuulleet, ettei iltapäivällä olisi ollenkaan koulua. Silkka työtapaturma siis, mutta opettaja sai siitä kehitettyä hyvinkin kahdenkymmenen minuutin saarnan, jonka jälkeen me pääsimme pois.
- Lähdetään pyörillä tallille, ehdotti Jessi, joka haisteli nenä pystyssä kevään tuoksuja. Oli tosiaan aika ihana päivä, joskin tuoksut tulivat lähinnä auringon lämmittämistä koirankikkareista, jotka tulivat esiin sulavien kinosten alta. Minä en nähnyt mitään syytä lähteä sinne roikkumaan nyt jo, kun meidän tunti olisi vasta seitsemältä, joten sanoin odottavani Ilseä, mutta Jessi ja Jinna lähtivät, epäilemättä toivoen löytävänsä ponin tai pari ilman hoitajaa.

Tällä kertaa he olivat näköjään löytäneetkin yhden, totesin, kun me tulimme myöhemmin Ilsen kanssa. He hääräsivät yhdessä Pöksyn karsinassa ja satuloivat sitä.
- Sä menet tällä. Olisitko sä halunnut itse satuloida? kysyi Jinna Ilseltä, kun kävelimme talliin.
- Etteköhän te osaa, tämä hymyili ja jäi siihen odottamaan. Minä menin lukemaan listaa ja totesin, että minulla oli Rasta. Sanna oli sitten kiltti. Hän jakoi minulle uutterasti joka tunnille uuden hevosen, kuten olin pyytänytkin. En ollut mennyt millään vielä kahdesti, ellei laskettu estekurssia Pöksyn kanssa.
Oli jo niin kevät, että Sanna tuli ennen tuntia talliin ja ohjasi tädit kentälle ratsastamaan.
- Viikonlopputunnit oli jo kentällä, mutta osalla hevosista voi olla vähän jännää ulkona, hän varoitti ja minä nostin peukaloni pystyyn, kun toivoin, että meidänkin tunti olisi kentällä eikä maneesissa. Tädit näyttivät paremminkin pelästyvän ja oikeastaan ihan syystäkin. Kaikki hevoset olivat tavallista virkeämpiä ja säpsympiä ja useampi kuin yksi ratsastajista sai tutustua kosteaan hiekkaan. Ilse kyllä pysyi selässä.

Minä en. Rastalla, jota Jessi, joka osasi rotukirjat ulkoa, epäili joksikin virolaiseksi hevoseksi, oli kevättä rinnassa. Se oli aika iso ja jykevä ja oli aina minusta näyttänyt siltä, ettei se pystyisi nopeisiin liikkeisiin, mutta kyllä se vaan pystyi. Osa hoitajista vetelehti aidalla katsomassa tuntia ja ilmeisesti joku heistä kilisytti avaimiaan tai potkaisi kiveä tai jotain, sillä yhtäkkiä me vaan olimme puolimatkassa toiseen päähän kenttää, ja vauhdin huumassa Rasta vielä päätti pukittaa. Niin minä sitten söin hiekkaa.
- Sattuko sua? Sanna kysyi, mutta pudistin päätäni, enkä edes vilkuillut murhanhimoisena hoitajaporukkaa, joka näytti vaienneen kunnioituksesta Rastan pukin edessä. Se ei ollut ollut mikään tahallinen yritys säikyttää minun hevoseni, vaan se oli vain niin innoissaan kevätillasta. Sanna otti sen kiinni ja minä onnuin nousemaan uudelleen satulaan päättäneenä visusti olla paremmin hereillä lopputunnin. Jos se sinkoaisi uudelleen jonnekin, pistäisin sen juoksemaan itsensä hikeen!

Valitettavasti se ei tehnyt sitä uudelleen ja tunti loppui täysin tapauksettomana, ellei laskettu mukaan sitä, että Sanna alkoi puhua kilpailuista.
- Toukokuun viimeisenä viikonloppuna meillä on ratsastuskoulujenvälinen esteratsastusturnaus ja se on tänä vuonna täällä meillä. Haluaisiko joku teistä yrittää meidän joukkueeseen?
- Hep, huusin, ennen kuin hän ehti kunnolla lopettaa lauseensa. Yllättäen olin ainoa.
- Eikö kukaan muu? Sannakin ihmetteli, mutta muut joko pudistelivat päitään tai näpräsivät ohjiaan tai eivät olleet kuulevinaan. – No selvä, jutellaan Miila lisää tallissa.

Loppukäynnit tuntuivat tunnin mittaisilta, mutta lopulta saimme pysähtyä kaartoon ja Rastan hoitaja kiipesi aidan yli.
- Et kai sä halua viedä sitä? hän kysyi, kuten he kaikki aina. Tiesin jo nykyään, että heitä oli määrätty kysymään, mutta kyllä he osasivat aina vääntää kysymyksiinsä sellaisen sanamuodon, että oli helpointa vain antaa heidän hoitaa hommansa.
- En tosiaankaan, sanoin tänään kiireesti, sillä halusin kuulla, mitä Sannalla oli sanottavaa kilpailuista. Hyppäsin alas selästä ja hups, toinen jalka ei tuntunut kantavan ollenkaan. Se oli tuntunut vähän tönköltä ratsastaessa, mutta ei se ollut näin kipeä ollut. Havaitsin kuitenkin pääseväni kävelemään, joskin kovin pahasti ontuen.

- Sua sattui sittenkin, Sanna havainnoi, kun hän sai minut kiinni tallin ovella.
- En mä huomannut sitä ennen kuin nyt, puolustauduin. – Kerro nyt niistä kilpailuista!
- No, meillä on perinteisesti ollut neljä luokkaa ja neljä joukkuetta. Pitäisikö sun ottaa toi saapas pois?
Koska hän ei näyttänyt aikovan jatkaa, ennen kuin tottelin, aloin kiskoa sitä, mutta se ei liikahtanutkaan, oli kuin se olisi kasvanut kiinni jalkaani. Lopulta istuin lattialle ja pistin Jessin kiskomaan sitä. Hän ja Jinna ja Ilse olivat kerääntyneet siihen myös ja Ilse alkoi päivitellä ja pohtia sairaalaan menoa, mutta minä huidoin hänet hiljaiseksi.
- Ei tarvii. Millaset neljä joukkuetta?
- Alkeiskurssilaisia puomiluokkaan ja sitten kolmeen isompaan luokkaan joukkue kuhunkin, neljä ratsastajaa joukkueessa. Kuustoista ratsastajaa. Mutta halukkaita on tietysti enemmän niin, että jotenkin niistä pitää valita, joten mä pidän nyt muutaman ylimääräsen estetunnin ensi ja seuraavana viikonloppuna, että saadaan joukkue päätettyä. Sinne sun pitää tulla, jos haluat mukaan.
- Mä tulen, lupasin suomatta ajatustakaan sille, että se todennäköisesti maksaisi. Ellei Ilse antaisi rahaa, myisin vaikka sänkyni tai jotain.
- Selvä, tuu lauantaina kolmelta. Jos sä nyt pystyt ratsastamaan, tietenkin, Sanna sanoi ja auttoi minut pystyyn.
- Mä olen just ratsastanut koko lopputunnin, niin että enköhän mä pysty, huomautin.

Pompin yhdellä jalalla parkkipaikalle, etten kastelisi sukkaani ja torjuin kaikki Ilsen ehdotukset lääkärissäkäynnistä.
- Kato nyt, mä voin kävellä ihan hyvin, todistin ja nilkutin sisään hissiin pompittuani taas saapas kainalossani parkkipaikalta rappuun ja lopulta hän huokaisi.
- Okei, ei se kai voi murtunut olla sitten. Pannaan siihen ideaaliside.
- Kouluun mä en kyllä varmaan voi kävellä, arvelin ja suureksi ilokseni Ilse oli samaa mieltä.

- Moneksi sä menisit? Mä voin viedä autolla, Artsi ehdotti ja mulkaisin häntä.
- Ja millä mä pääsisin sieltä kotiin? Odottaisinko mä siellä viiteen tai kuuteen, että te ehditte töistä?

Sain siis jäädä kotiin ja alkaa haaveilla kisoista. Minun olisi pakko päästä joukkueeseen, ihan pakko! Luin esteratsastusopasta, joka Jessillä oli kirjahyllyssään ja harjoittelin kävelemistä ympäri asuntoa, kunnes kyllästyin. Jalka tuntui huomattavasti paremmalta kuin illalla ja ratsastuspuoleen en voisi mitenkään vaikuttaa ennen viikonloppua. Päivä alkoi käydä pitkäksi, mutta jostain syystä keksin Stigun vasta puolen päivän aikaan. Koulussahan hän tietysti oli, mutta tiistai oli niitä päiviä, jolloin tapasimme nähdä, joten kirjoitin hänelle tekstarin, että olin vangittu prinsessa norsunluutornissa ja odotin pelastajaa. Vastaus tuli pian ja siitä päätellen olin ollut ihan turhan runollinen. ”Mitä?” siinä luki. Ähkäisin ja yritin ruveta miettimään, millä sanoin saisin mahdollisimman lyhyesti kuvattua putoamiseni ja satuttamiseni, mutta sitten hän soitti.

- Mitä sä oikeen satuilet?
- Mä olen kipeä enkä pääse liikkeelle. Niin että tuutko sä piristämään mua?
Stigu kuulosti ilahtuneelta ja lupasi tulla saman tien.
- Aiotko sä lintsata koulusta mun takia? kysyin ihastuneena.
- Ei meillä oo mitään tärkeetä enää.
Hänen matkantekoonsa meni tietysti kauheasti aikaa, olihan hänen koulunsa toisella puolella Helsinkiä. Minä ehdin sinä aikana ruveta potemaan ramppikuumetta. Olin livahtanut sunnuntai-aamuna heiltä kuin varas yöllä heti herättyäni, ennen kuin hänen vanhempansa olivat tulleet, emmekä me sen jälkeen olleet tavanneet niin, että viimeisin tapaamisemme oli se, kun olimme olleet sängyssä. Miten sitä piti tytön tällaisessa tilanteessa käyttäytyä? Niin kuin ei mitään olisi tapahtunut vaiko jotenkin erityisesti?

Pohdiskelin sitä epätietoisena vielä, kun ovikello soi ja jouduin ontumaan eteiseen, vaikken noin yleensä ottaen ollutkaan mitenkään pohdiskelevaa tyyppiä. Yleensä asiat tuntuivat ratkeavan aika itsestään siinä vaiheessa, kun ne tapahtuivat. Niin nytkin. Kun leväytin oven auki ja Stigu seisoi siellä, ojensin hänelle käteni kuin olisin odottanut hänen polvistuvan ja suutelevan sitä. Valitettavasti hän ei tajunnut tehdä niin, se olisi ollut hauskaa. Sen sijaan hän kyllä rutisti minua oikein hyvin.
- Mikä sua vaivaa? hän kysyi annettuaan minulle suukon ja vetäytyi sitten kiireesti, kuin olisi vasta tullut ajatelleeksi, että saatoin olla vaikka sikotaudissa.
- Mä olen vaan vähän rampa. Mä tipahdin hevosen selästä eilen.
- Sitten mun kai pitää kantaa sua? Stigu ehdotti, mutta se ei tuntunut hyvältä idealta joten nilkutin peremmälle sillä aikaa, kun hän riisui takkiaan ja kenkiään.

Vähän ajan kuluttua olimme mukavasti sylikkäin minun sängylläni. Stigu ei ollut mitenkään innostunut minun ratsastusjutuistani, joten pitäydyin kertomaan eilisestä tunnista vain hyvin pääpiirteittäin, mutta kilpailuista en voinut olla lörpöttelemättä enemmän, niistä ja mahdollisuudesta, että pääsisin edustamaan tallia. Sen hän ymmärsi paremmin, sillä hän pelasi itsekin sählyä, joskin heidän kautensa oli jo loppunut tältä vuodelta.
- Tuletko sä katsomaan mua, jos mä pääsen mukaan? kysyin.
- Tietysti tulen, hän vakuutti ja silitti selkääni. Kun olin tiennyt jääväni vain kotiin koko päiväksi, en ollut viitsinyt pukeutua kuin T-paitaan ja löysiin, kukallisiin olohousuihin, jotka Kate-täti oli tehnyt minulle ja huomasin, miten Stigun käsi pysähtyi niille paikkeille, missä rintsikat olisivat olleet jos olisivat. Hänen päänsä tuntui tyhjenevän sen huomion myötä, hyvä ettei lause jäänyt kesken, kun hän suuteli minua.

Minähän pidin suutelemisesta, olin aina pitänyt siitä lähtien, kun olin päässyt sen makuun, mutta nyt minua ahdisti. Stigu tuntui jotenkin liian innokkaalta. Pyristelin pois hänen vierestään ja nousin istumaan.
- Mitä nyt? hän kysyi pöllähtäneen näköisenä.
- No ois kiva saada hengitettyäkin, sanoin kevyesti.
- No anteeksi. Tuu takasin.
Hän katsoa tapitti minua anovasti ja annoin periksi, eikä hän enää yrittänyt tukehduttaa minua vaan suukotti minua poskelle, sitten korvalle ja kaulalle. Se oli mukavaa ja kutitti, mutta kun hän alkoi hivuttaa paitaani ylöspäin ja housujani alas, huumorini koki äkkikuoleman.
- Sä haluat taas, syytin.
- No eikö sais?
- Ei me voida. Jessi voi tulla koulusta ihan koska tahansa.

Kuin tilattuna eteisestä kuului rapinaa ja ulko-ovi aukesi. Stigu huokaisi kai pettymystään ja minä helpotuksesta. Mitä minä oikein olin tehnyt ihanalle poikaystävälleni? En minä ollut osannut kuvitella, että hän lakkaisi ajattelemasta mitään muuta kuin miten päästä pöksyihini jos kerran olimme tehneet sen.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   13.2.15 18:09:01

25. luku – Miilan kevättä

Ilse vei meidät lauantaina tallille, sillä hän halusi nähdä estetuntini, ja tietysti Jessi ja Jinnakin tulivat mukaan. Ylimääräisellä tunnillamme oli kahdeksan ratsastajaa, mikä oli ennenkuulumattoman paljon. Suurin osa muista tytöistä oli hoitajia ja tunsin olevani aika kovassa seurassa, kun katselin ympärilleni kentällä, mutta kun sitten pääsimme vauhtiin, kävi ilmi, ettei osa heistä osannut juuri mitään. Olin jotenkin ajatellut, että ennen kuin pääsi hoitajaksi, piti olla ratsastanut miljoona vuotta ja osata vaikka mitä, mutta ilmeisesti niin ei ollutkaan. Muutamat heistä näyttivät siltä, kuin olisivat hypänneet esteitä suunnilleen kolmannen kerran eläessään. Minä ratsastin Muumilla ja me sinkoilimme esteiden yli kuin vettä vaan. Vaikka Sanna ei suostunutkaan vielä tunnin lopuksi sanomaan mitään siitä, kuka lopulta pääsisi joukkueeseen, olin ihan varma, että minä olisin mukana, jos tästä porukasta ylipäätään kukaan olisi.
- Mä laitan maanantaina näkyville listan joukkueen jäsenistä ja varajäsenistä ja ensi viikonloppuna on sitten valmennusta niille, hän vain sanoi.

- Sä varmaan pääset, sanoi Jessi, ja niin minä pääsinkin. On pakko myöntää, että olin aika pollea.
- Me voitaisiin ostaa hevonen, ehdotin Ilselle. – Jessi voisi hoitaa sitä ja mä voisin kilpailla.
- Ja kohta te olette murrosiässä eikä teitä vois hevoset vähempää kiinnostaa ja siinä mä olisin sen kanssa yksinäni, Ilse sanoi.
- Mua ei lakkaa hevoset kiinnostamasta ikinä, ilmoitti Jessi.

Olisin mielelläni ratsastanut vaikka useamminkin kuin kaksi kertaa viikossa, mutta ei Ilse suostunut siihenkään. Hän sanoi, että riitti, kun yksi arki-ilta viikossa meni tallilla ja sillä hyvä ja että minun pitäisi käyttää muistakin illoista vähän enemmän aikaa koulunkäyntini miettimiseen. Totta oli, että viimeisimmän koeviikon tuloksissa ei ollut juuri hurraamista, mutta ei minusta millään ilveellä saisi kympin oppilasta kuitenkaan, joten en jaksanut stressata. Ennemminkin mietin vappua, joka lähestyi. Joku Stigun luokkakaveri aikoi pitää kotibileet enkä osannut päättää, halusinko sinne vai en. Tai no, halusin bileisiin, mutten tiennyt, halusinko sinne Stigun kanssa. Tuntui, että kaikki oli mennyt pilalle sen jälkeen kun olimme olleet sängyssä. Stigu oli entistä huomaavaisempi muuten, mutta jotenkin minä olin kuulevinani kaikessa, mitä hän minulle sanoi, taka-ajatuksia, ja tuntui, että jokaisen suukon tarkoitus oli vain houkutella minut sänkyyn.

- Ihan kuin sun päässäsi ei enää mitään muuta liikkuisi, valitin. Istuin hänen sänkynsä jalkopäässä, mihin olin mennyt karkuun taas kerran turhan kiihkeiksi menneitä hyväilyjä ja Stigu kutitteli minua varpaillaan.
- Mutta nyt olisi niin hyvä tilaisuus, hän valitti. Oli lauantai-aamupäivä ja hänen vanhempansa olivat raahanneet Royn ostoksille: hänen piti saada puku jonkun sukulaistädin syntymäpäiville.
- Pitäskö muka kaikki tilaisuudet käyttää hyväksi?
- Me ei olla käytetty yhtään tilaisuutta hyväksi. Tää ei oo reilua.
Minun oli pakko myöntää itselleni, ettei se minustakaan ollut ihan reilua. Minä olin aloittanut tämän leikin ja tunsin vastuun painavana, mutta enpä ollut tiennyt, että sen jatkaminen tuntuisi niin vastenmieliseltä.
- Musta se ei ollut erityisen hauskaa, huokaisin.
- Ei kai se ekalla kerralla koskaan olekaan. Mä olen ihan varma, että nyt olisi, hän suostutteli.
- No hitto, olkoon, päätin. Hänhän saattoi hyvin olla oikeassa ja minun oli pakko myöntää, että hänen ilahtunut ilmeensä lämmitti mieltä.
- Tule tänne takasin, hän sanoi hellästi ja tarttui minua kädestä.
- Enkö mä riisu ensin?
- Anna mä riisun sut.

Ajattelin, että se kävisi nopeasti, mutta olin väärässä. Stigu vain suuteli minua ensin ja alkoi vasta pitkän ajan kuluttua nostaa paitaani ylöspäin ja suukotteli vatsaani ja napaanikin.
- Tätä vauhtia sun porukat ehtii tulla, huomautin ja kiskoin paidan pois.
- Mä haluan, että sunkin tekee mieli, hän sanoi ja näpräsi rintsikoitani auki. Uusia rintsikoitani, sivumennen sanoen, kaikki vanhani olivat luojan kiitos ruvenneet käymään ahtaiksi.
- Mähän sanoin jo että sopii.
- No se ei oo sama asia, vai mitä? Stigu kysyi ja jatkoi suukotteluani. Aloin vähitellen ymmärtää, mitä hän tarkoitti, vatsassani alkoi kuumottaa ihanan levoton olo ja aloin avata farkkujeni nappia, mutta Stigu työnsi käteni pois. – Älä. Mähän sanoin että minä.
- No mutta mun alkaa jo tehdä mieli! voihkaisin ja näin, miten hän vilkaisi minua yllättyneenä ja avasi vetskarini.

Lopulta pääsimme itse asiaan ja kyllä Stigu oli ollut oikeassa. Oli se paljon parempaa. Se ei sattunut enää, paitsi ihan pikkuisen, ja sen jälkeen tunsin itseni täydellisen onnelliseksi, kun Stigu veti päällemme villaisen peiton, joka kutitti vähän ihoa, mutta jonka alla tunsi olevansa turvassa koko maailmalta. Nyt Stigukin tuntui vanhalta itseltään, joka silitteli minua, eikä siltä uudelta, joka koko ajan oli vonkaamassa. Tuijotin rakastuneesti hänen ruskeisiin silmiinsä, kunnes alakerrasta alkoi kuulua ääniä ja meille tuli kiire pukeutua.
- Saitko sä? hän kysyi.
- En mä tiedä, sanoin, olin itse miettinyt samaa.
- No et sä sitten saanu, ei sitä tarvii arvailla, hän sanoi kokeneesti.
- Niinkö, sanoin ja ehdotin, että menisimme takaisin peiton alle halailemaan.

En sitten mennyt niihin vappubileisiin. Tulin kipeäksi ja makasin kuumeessa sohvalla katsomassa telkkaria ja olin liian väsynyt ollakseni edes vihainen, olin vain surullinen. Ilse ja Artsi istuivat parvekkeella juomassa kuohuviiniä ja Jessi ja Jinna olivat lähteneet kaupungille ja minä torkuin ja murehdin maailman menoa ja mietin, että jos Stigu löytäisikin sieltä bileistä jonkun uuden ihanan tytön.
- Haluatko sä kuumaa mehua? kysyi Ilse ohimennessään. Ei, en minä halunnut. Vähän kuohuviiniä olisin voinut ottaa, mutta en jaksanut ruveta käymään siitä keskustelua.
- Saanko mä mennä kesällä Stigun kanssa niiden mökille? kysyin kuitenkin, kun hän nyt vaikutti olevan äidillisellä ja myötätuntoisella tuulella.
- Kahdestaanko?
- No ei, ne menee aina koko perhe sinne. Koko suku.
- Jaa, no miksei, siinä tapauksessa.
- Kiva, sanoin ja nukahdin taas hetkeksi näkemään unta, jossa makailimme Stigun kanssa kuumalla rantakalliolla ottamassa aurinkoa.

Heräsin vasta, kun Jessi tuli kotiin silmät loistaen ja halusi pistä minut omaan sänkyyni nukkumaan. Arvata saattaa, nukuttiko minua enää vähänkään, mutta se olikin hyvä, sillä ei hän minua ruvennut hoitamaan sisarusrakkaudesta, tai no, ehkä vähän siitäkin, vaan saadakseen kertoa, mitä kaikkea Jinnalle ja hänelle oli tapahtunut. Poikajuttuja. He olivat tavanneet kaupungilla pari kaveria, joiden kanssa olivat sitten kulkeneet söpösti käsi kädessä koko illan ja sopineet menevänsä seuraavana päivänä leffaan.
- Lapsikullat, sanoin hänelle. Olin tietysti iloinen, kun hän oli niin innoissaan, mutta tunsin itseni vuosikausia häntä vanhemmaksi, vaikka olinkin pari kuukautta nuorempi.

Minun osaltani toukokuu ei siis alkanut kummoisesti, mutta kyllä se jatkui ihan kivasti. Se oli ihana toukokuu, lämmin ja kesäinen kuin moni huono heinäkuu. Me korkkasimme Jessin kanssa uimarannan jo kai ensimmäisellä viikolla ja heitimme talviturkit ja teimme läksyjäkin siellä aurinkoa ottaen. Vaihtelun vuoksi osa illoista meni Stigun puutarhassa. Huomasin kaipaavani nyt kesän tullen omaa Espooseen jäänyttä pihaa ihan kauheasti ja se, että Stigu asui omakotitalossa, auttoi siihen ikävään kummasti. Hänen vanhempansa olivat hassuja ulkoilmaihmisiä ja näyttivät suvereenisti ottavan puutarhan olohuoneekseen heti, kun säät sallivat, heillä oli siellä puutarhakalusteita ja kasvihuone ja kesäkeittiö, mikä minusta oli kaiken huippu. He lukivat siellä ja tekivät puutarhatöitä ja läksyjä ja Stigu ja minä kuhertelimme puutarhakeinussa. Ihan hillitysti tietysti vain, vanhempien nähden.

Sitten harrastin vakoilua Jessin ja Jinnan kanssa. Ratsastuskilpailut lähestyivät ja Taru oli kertonut meille, koska naapuritallin joukkueet harjoittelivat. Me pyöräilimme muina miehinä katselemaan niitä tunteja välittämättä siitä, miten kummeksuen paikalliset hoitajat meitä vilkuilivat. Taru oli itsekin mukana ratsastamassa, mutta Veera ei, joskin hänkin pyöräili pari kertaa meidän mukana tallille. Katselin silmä tarkkana sikäläisten harjoituksia ja imin joka sanan ratsastuksenopettajan puheesta. Katti ja viimekesäinen hoitsuni Tusse loistivat edelleen joukon parhaimpina, eivätkä pilotitkaan hullumpia olleet. Taistosta voisi tulla aika verinen.

Sanna oli antanut minulle kisahevoseksi Muumin sijaan sittenkin Malkolmin, joka oli vähän enemmän tuulella käyvä tapaus. Sen normaaliminä oli harkitseva tuntityöläinen, joka ei milloinkaan ottanut ylimääräistä askelta, ellei sen ollut pakko ja ensimmäisen varttitunnin sillä ratsastettuani olin tyrmistynyt. Tälläkö minun pitäisi niittää koululle mainetta ja kunniaa?
- Herätä se vaan, Sanna neuvoi. – Mä olen huomannut, että sä saat enemmänkin pystyynkuolleista irti vähän vauhtia. Se hyppää hienosti, kunhan vaan viitsii vaivautua.
- Jaha, sanoin ja toiveikkuuteni heräsi. Tuo kuulosti luvalta revitellä vähän. – Pitäisikö mulla olla kannukset?
- Voit sä kokeilla, lupasi Sanna hetken harkittuaan, enkä voinut olla vilkaisematta voitonriemuisena Ilseä, joka oli aidan takana katsomassa. Nyt hänen olisi pakko hommata ne minulle, kun kerran ratsastuksenopettaja sanoi ja koulun maine oli kyseessä! Niiden kuitenkin vielä puuttuessa yritin viestittää hevoselle, että nyt oli jotain kivempaa tiedossa kuin pelkkä kehänkiertäminen. Onneksi se oli paljon yhteistyökykyisempi kuin Dirby, eikä minun tarvinnut piiskata sitä vaan se kiinnostui päivän tehtävistä paljon vähemmällä ja lopputunnista sitä sai jo kokea vähän vauhdin huumaa.

Minä ratsastin Malkolmilla muutkin ratsastustuntini ja aloin tuntea sen jo aika hyvin ja minua huvitti suunnattomasti hoitajaporukan supina, kun ennen tunteja kiinnitin uusia, kiiltäviä kannuksiani. Oli ilmeisen harvinaista, että tuntiratsastajilla oli sellaisia välineitä. Minä rakastin niitä ja kiillotin ne joka tunnin jälkeen Artsin vanhalla ruskearuutuisella nenäliinalla. Etenkin Malkolmin hoitaja. Eija, tuntui pitävän niitä ennenkuulumattomina kidutusvälineinä ja hän tutki tarkkaan aina hevosen kyljet tullessaan hakemaan sen minulta tunnin jälkeen pois.
- Luuletko sä että mä tekisin siihen reikiä? kysyin, mutta hän vain tuhahti. Eipä silti, että olisin voinut niillä sievillä, pyöreillä hopeanvärisillä palloilla mitään jälkiä saadakaan aikaan. Yhtä hyvin olisin voinut tehdä murhan nakkimakkaralla.

Minulle tuli vasta kisojen aattona, lauantai-iltana, mieleen miettiä, että tulisiko Eija hoitamaan ja harjaamaan Malkolmin aamulla. Mieleeni ei ollut tullut kysyä, vaikka tänään oli vielä pidetty viimeinen kenraaliharjoitustunti, en ollut itse asiassa ajatellut ollenkaan koko asiaa.
- Me tullaan joka tapauksessa niin että älä huolehdi, lupasi Jessi, joten en sitten huolehtinut. Kai sen konin joku kiillottaisi minulle, vaikka sitten minä itse. Olisin vain halunnut tietää, jouduinko lähtemään tallille kahdeksalta vai kymmeneltä.
- Et kai sä nyt lähde mihinkään? ihmetteli Ilse kuulostaen hyvin paljon kanaemolta, kun aloin kiskoa tennareita jalkaan.
- Mä menen vähäksi aikaa vaan ulos, ilmoitin.
- Mä luulin, että sä olisit kotona ja keskittyisit kilpailuihin, hän sanoi.
- Lauantai-iltana? Älä oo hassu. Sitä paitsi mä voin keskittyä niihin huomennakin.
- Kiillottasit edes saappaasi?
- Mä voin pyyhkästä ne huomenna. Jos ei Jessi halua… mutta nopea vilkaisu tähän osoitti, että nyt odotin liikaa. Hän näytti kieltään sen näköisenä, että vaikka hän suostuikin kampaamaan hevoseni karvat millintarkasti, saisin itse hoitaa omat varusteeni. No, se oli varmaan ihan oikein ja kohtuullista.

Rasmus ja Riku olivat Stigun seurana, kun pujahdin heidän takapihansa salaiseen puutarhaan ja tervehdin poikia iloisesti. Oli tuntunut melkeinpä vastenmieliseltä velvollisuudelta lähteä käymään, kun emme olleet nähneet pariin päivään mutta minun piti tarkistaa, oliko Stigu tulossa katsomaan kisojani ja jos oli, tiesikö hän minne tulla. Loppujen isoveljien läsnäolo onneksi takasi, ettemme aloittaisi taas sitä loputonta vänkäystä siitä, koska harrastaisimme seuraavan kerran seksiä ja missä.
- Tuu tänne, herkkupeppu, sanoi Stigu ja kiskaisi minut syliinsä. Hän kuulosti hyväntuuliselta ja kurotuin itse nipistämään häntä takapuolesta.
- Ite oot, kikatin, kun hän nousi kuin olisi istunut nastaan, olin saanut ihan vahingossa oikein hyvän otteen. Romahdin nurmikolle ja Stigu painui karkuun kuin aropupu.
- Auttakaa, se ahdistelee mua! hän kiljui Rikulle ja Rasmukselle enkä minä voinut olla painumatta perään. Oli ihan totta, että hän oli aikamoinen herkkupeppu, alituiset sählytreenit kai pitivät siitä huolen, ja katselin häntä mielikseni. Minusta se oli ihan sopivaa, vaikka minua nykyään vähän häiritsi, jos hän teki samoin. Siitä jotenkin aina päädyttiin taas niihin sänkyjuttuihin.

Eihän minulla ollut toivoakaan pysyä hänen perässään, mutta päädyimme juoksemaan ympäri sireenipuskan ja lopulta Stigu liukastui nurmikolla ja menetti pelin. Hyppäsin istumaan hänen polvitaipeidensa päälle ja nipistin uudelleen, mikä sai hänet kääntymään salamannopeasti selälleen ja nappaamaan käsistäni kiinni.
- Riiviö, hän puuskutti. – Kakara! Ja minä nauroin niin, etten juoksusta hengästyneenä pystynyt lausumaan sanaakaan ja rutistin häntä. Pitkästä aikaa tunsin pelkkää iloa, kun halasimme.
- Lakatkaa nyt lääppimästä siellä! huusi Riku, mutta emme me ihan heti päässeet ylös. Pidin Stigun niskasta kiinni ja pussailin häntä.
- Mä voisin syödä sut, senkin suklaanappisilmä, henkäisin ja minua melkein kuristi katsoa, miten hänen ilmeensä muuttui helläksi. Oliko tässä sittenkin tosirakkautta?

Lähettäjä: öö 
Päivämäärä:   13.2.15 21:58:26

Täh loppuko tää?? :o vai unohtuko vaa päivän pätkä?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   13.2.15 22:11:30

No kyllä mä yhden tänään laitoin :)

Lähettäjä: öö 
Päivämäärä:   14.2.15 10:25:34

Äääh, mä en tiiä mikä tässä on mutta mulla sekoilee päivämäärät täällä tosi monesti, kiitos ja anteeksi! :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   14.2.15 19:33:27

26. luku – Miila kilpailee

Ei ollut tosirakkautta, ei kai sittenkaan. Koska kai tosirakkaus olisi tullut katsomaan tosirakkautensa ratsastuskilpailuja? Stigu oli mennyt nolon ja vähän vaikean näköiseksi, kun olin kysynyt, tulisiko hän huomenna katsomaan ja sitten oli käynyt ilmi, että he olivat sopineet Rikun ja Rassen kanssa lähtevänsä aamulla kalaan. En suostunut näyttämään pettymystäni ja kun vähän aikaa olin miettinyt, en enää oikeastaan ollutkaan pettynyt. Hittoako Stigu siellä olisi tehnyt. Ei hän ymmärtänyt hevosista mitään eivätkä häntä kiinnostaneet esteratsastuksen salat. Olisi tietysti ollut mukavaa, jos hän olisi ihailusta mykkänä seurannut ratsastustani, mutta ei hän kai tällä koulutuksella olisi siihen pystynyt.

Äh, totta kai minä olin pettynyt. Potkin huonekalujen jalkoja ja äyskin, kun herätyskello soi puoli kahdeksalta, mutta koko perhe suhtautui minuun hellän ymmärtäväisesti. Epäilemättä he kuvittelivat minun jännittävän ratsastamista, mutta siinä he olivat kyllä ihan hakoteillä. Annoin heidän pitää käsityksensä ja paahtaa minulle leipää ja lämmittää kaakaota ja sokerin myötä tulin väkisinkin paremmalle tuulelle. Hitot Stigusta. Pudotkoon mereen, minä pääsisin ratsastamaan kilpaa.

Malkolmin hoitajaa ei näkynyt tallilla, kun pääsimme sinne, joten tärkeinä Jessi ja Jinna alkoivat harjata sen kullanruskeaa karvaa vielä kiiltävämmäksi.
- Putsaa sä nyt ne saappaasi, Ilse sanoi minulle.
- Ei sua huvittaisi? ehdotin.
- E.V.-kulta. Mä tiedän, että sä olet vähän hemmoteltu, mutta älä nyt luule, että koko maailman tarvii sitä saada tietää. Putsaa itse.
Minä kuvittelin hetken, miltä näyttäisi, jos Ilse polvistelisi edessäni kiillottamassa saappaitani samalla kun ratsuani harjattiin ja letitettiin ja minun oli pakko tirskahtaa. Se olisi kyllä aika nolo näky. Kaivoin Malkolmin harjapussista pienen harjan ja aloin putsata pölyä ja hiekkaa jalkineistani ja kiillotin ne sitten sen loimipuomilla roikkuvalla pyyhkeellä.

Kisat alkoivat kello kymmeneltä ja hyvissä ajoin ennen sitä Malkolm oli puhdas ja siisti kaikin puolin. Sen hoitaja oli tullut tallille, mutta ei hänellä ollut ollut enää mitään sanottavaa, kun Jessi ja Jinna putsasivat jo harjoja. Tai sanoi hän vähän nyrpeänä, että letit olivat epätasaiset.
- Ai on vai? En mä vaan huomaa, sanoin minä, kuten olisin sanonut vaikka ne olisivat näyttäneet miltä. Olivat ne kyllä vähän.

Joku huusi innoissaan tallinovelta, että Tammelinin hevoset tulivat ja ryntäsimme ulos katsomaan. Metsänrajasta lähestyi arvokkaan näköinen osasto hevosia ja ratsastajia, jotka pysähtyivät lopulta siistiin kaartoon tallipihalle. Kymmenet silmäparit ja lähes jäätävä hiljaisuus kohtasi heidät ja minun silmäni vilistivät pitkin tuttuja hevosia etsien Tarua ja Dalmaa. Tuolla he olivat, loppupäässä.
- Alas ratsailta ja löysätkää satulavyöt! huusi Anu, joka heitä oli tänne johdattanut ja jostain pelmahti esiin pieni lauma vieraan näköisiä tyttöjä, jotka ilmeisesti olivat sikäläinen kannustusjoukko. Jessi ja Jinna ja minä vilkutimme Tarulle, joka vilkutti leveästi hymyillen takaisin, mutta emme menneet juttelemaan. Se olisi ollut vihollisen kanssa veljeilemistä.

Alkeiskurssin käyneiden puomiluokka alkoi tasan kello kymmeneltä ja tungeksin muiden mukana kentän aidan taakse katselemaan, vaikka en uskonut siitä koituvan paljonkaan hupia. He todennäköisesti vain ravailisivat puomien yli, eikä se luokka edes ollut mukana turnauksessa. Toiselta tallilta ei ollut lähetetty alkeiskurssilaisia, mikä oli aika ymmärrettävää, kun he olisivat ensin joutuneet ratsastamaan koko matkan tänne ja se olisi kai ollut vähän vaarallista. Muutakaan tekemistä ei kuitenkaan ollut, ja oli siellä sitten muutama, jotka uskalsivat laukatakin puomien yli. Toinen luokka olisi jo mielenkiintoisempi, viisikymmentä senttiä, mutta sitä en ehtinyt katsoa ihan loppuun, kun minun piti lähteä satuloimaan Malkolmia. Joka tapauksessa siinä vaiheessa kun lähdin, oli tammelinilaisilla enemmän puhtaita ratoja ja voitontahto pulppuili suonissani. Jos he voittaisivat tämän luokan, olisi minun ainakin pakko saada puhdas rata seuraavassa.

Mieluiten minä olisin ratsastanut isoimman luokan, mutta Sanna oli tehnyt joukkueet oman päänsä mukaan, eikä joustanut, vaikka yritin. Lopetin vänkäämisen, kun hän antoi ymmärtää, että vaikka olin kelvollinen esteratsastaja, en ehkä sittenkään ollut tallin paras. Viimeisessä joukkueessa ratsasti neljä vanhempaa hoitajaa, jotka kyllä oikeasti olivat hyviä, se oli minunkin pakko myöntää.
- Pääsenkö mä ens vuonna siihen? kysyin toiveikkaana.
- Se päätetään ensi vuonna, Sanna sanoi.

Taru ja Dalma olivat samassa luokassa minun kanssani, sillä Dalma ei ollut mikään tähtihyppääjä ja me kävelimme vähän aikaa rinnatusten ja juttelimme, ennen kuin aloimme lämmitellä hevosia. Minulla oli se etu puolellani, että tunsin aika hyvin heidänkin tallinsa hevoset, Taru ei niinkään meidän. Kehuin hänelle vuolaasti kaikkia omiamme toivoen, että se auttaisi meitä voittamaan, mutta Taru ei näyttänyt mitenkään masentuvan, nauroi vain.
- Pysy vaan itse selässä, hän ilakoi.
- Samat sanat! tokaisin ja siirsin hevoseni raviin. Oli kai aika ruveta virittelemään sitä, jos mielin voittaa. Kiitettävän nopeasti se jo ymmärsi, mitä halusin ja pystyin pyytämään kivoja pieniä laukkaspurtteja. Enempään ei ollut tilaa, kun verryttelemässä oli seitsemän ratsukkoa meidän lisäksi. Valitettavasti. Se oli nimittäin aika raivostuttavaa, sillä aina kun oli juuri pääsemässä vauhtiin, tuli jonkun häntä ja takapuoli vastaan. Toisaalta Malkolm ärsyyntyi myös jatkuvista jarrutuksista ja kiihdytyksistä niin, että se alkoi ihan astahdella paikoillaan, kun välillä odotin sopivaa väliä mihin pujahtaa, eikä minun sitten tarvinnut kuin vähän höllätä ohjaa niin se lähti. Jesses, se tuntui hienolta.

- Kolmannen luokan aluksi ratsastaa Miila Nummela hevosella Malkolm, kuulutti meidän tallimme omistaja, joka johti koko seremoniaa. Minä melkein säikähdin, sillä jostain syystä en ollut tullut katsoneeksi lähtölistaa ollenkaan ja olin jotenkin kuvitellut lähteväni loppupäässä. No, onneksi olin ehtinyt sentään kerran hypätä verkkaesteen.

Ratsastin radalle ja nyökkäsin kohteliaasti tuomaria kohden. Malkolm seisoi paikoillaan hämmästyneen näköisenä, kun se yhtäkkiä olikin yksin ja muut hevoset jatkoivat kaahaamistaan lippusiiman takana ja tökkäsin sitä vähän kantapäällä, jotta se heräisi. Olisi varmaan näyttänyt hienolta, jos se siinäkin olisi täpissyt ja tanssahdellut, mutta nyt se vain heilautti häntäänsä protestiksi.

Mutta radalle meidän piti vaan mennä, joten nostin laukan ja otin vauhtia yhden ympyrän verran ennen kuin ohjasin ensimmäiselle esteelle. Malkolm hyppäsi sen yli vähän haluttomasti ja minusta näytti, että se vilkuili verryttelyalueelle, kuin sille olisi tullut ramppikuume yksin. Läppäisin sitä kevyesti raipalla ja ohjasin kakkosesteelle kannustaen hurjasti ja sitten sekin innostui. Este toisensa jälkeen ylittyi, vaikka parille se tulikin vähän liian lähelle. Tunsin omantunnonpistoksen, kun olin kuulevinani korvissani Sannan äänen, joka moitti minua liian kovasta vauhdista, joka sotki askeleet, mutta ihme kyllä mikään ei tipahtanut ennen kuin viimeiselle esteelle tulimme ihan hullusti. Malkolm oli jo hyppäämässä, sen etujalat olivat irronneet maasta, mutta sitten se muutti mielensä ja yritti pysähtyä. Se oli tuhoon tuomittu yritys ja se liukui esteen sekaan. Minulla oli niin paljon vauhtia, että menin kaulan yli puomien sekaan myös ja kuulin kolinan seasta katsojien henkäyksen. Se oli sitten siinä, minun ratani, ajattelin ja sitten tunsin synkkää tyytyväisyyttä siitä, että haaveri oli tapahtunut vasta viimeisellä esteellä ja olin sentään saanut ylittää suurimman osan.

- Suoritus joudutaan hylkäämään, kuulin, kun aloin kömpiä ylös puomien seasta. Kylkeen pisti ikävästi, joten talutin hevosen takaisin verryttelyalueelle yrittämättä kammeta itseäni takaisin satulaan radalla. Sanna tuli kokeilemaan sen jalkoja ja kysyi ohimennen minunkin vointiani.
- Sori. Harmittaa, sanoin ja kokeilin, pistäisikö pahemmin jos hengittäisin syvään. Ei onneksi, joten ehkei mikään luu ollut tunkeutumassa keuhkooni.
- Täytyy vaan toivoa, että muut saa tuloksen, Sanna sanoi ja komensi minut takaisin selkään. – Kolme parasta otetaan laskuihin.

Ja minä puutuin niiden kolmen joukosta. Kyllä se nakersi itsetuntoa. Ratsastaminenkaan ei enää maistunut, enkä viitsinyt enää kuin kävellä sen aikaa, että Malkolmin hengitys tasaantui. Olisi kai ollut fiksua hypätä vielä kerran, mutta kyljessä juili kuitenkin sen verran, ettei huvittanut. Lopulta pysähdyin kulmaan katsomaan, miten viimeiset ratsastajat selvisivät radastaan. Taru ja Dalma olivat selvinneet pudotuksitta ja putoamisitta, mutta niin olivat selvinneet kaikki muutkin. Näytti siltä, että minä olin ainoa, joka ei ollut päässyt rataa läpi virheittä.
- Ja taas nollarata! Nyt pitää turvautua aikavertailuun, huusi kuuluttaja ja hetken kuumeisennäköisen laskemisen jälkeen hän lopulta julisti meidän voittaneen. Nyt voitot olivat tasan, sillä ensimmäisen luokan olivat voittaneet vieraat. Minä sain kuitenkin mennä mukaan kunniakierrokselle, vaikken ollutkaan mitenkään vaikuttanut voittamiseen ja sen jälkeen annoin Malkolmin mielelläni sen hoitajalle talliin vietäväksi ja laahustin perheeni luo.

- Taas sä teit sen, Ilse sanoi moittivasti.
- Minkä?
- Yritit tappaa mut sydänkohtaukseen. Hän kaappasi minut kainaloonsa ja inahdin niin, että hän irrotti äkkiä otteensa. – Sattuko sua?
- Vähän, kylkeen, myönsin.
- No niin, mennään sairaalaan.
- No eikä mennä, sanoin kiukkuisesti. Päivä ei ollut ihan parhaitani muutenkaan, enkä aikonut suostua sen huonontamiseen entisestään suostumalla lääkärin kopeloitavaksi.
- No sitten mennään huomenna turvaliivikauppaan.
Sitä vastaan minulla ei ollut mitään ja keskityin katsomaan, miten viimeinen luokka eteni. Se päättyi onneksi meidän voittoon, vaikka Katti ja Tusse loistivatkin vastapuolen joukkueessa ja se sai minut piristymään vähän. Ellemme olisi voittaneet koko turnausta, olisin syytellyt itseäni koko seuraavankin viikon.
- Mennään kotiin, sanoin.

Jessi ja Jinna päättivät lähteä uimaan ja minä sanoin lähteväni mukaan.
- Mä luulin, että sä menisit Stigulle, ihmetteli Jessi.
- No enkä mene. Mä en edes tiedä, onko se kotona, ja sitä paitsi mä olen vihanen sille, tuhahdin.
- Ai kun se ei tullut katsomaan kun sä putosit?
- Mä olen ihan ilonen siitä, ettei se nähnyt sitä mutta joo, siksi. Mä meen vaihtamaan uikkarit.

Muutin mieleni hyvin äkkiä, kun aloin riisua. Olin kauheilla mustelmilla, kylkeni oli suorastaan sinisenmusta. Ei ihme, että siihen sattui.
- Kattokaa, menin esittelemään muille ja kuuntelin tyytyväisenä kauhistuneita huokauksia.
- Et sä voi tolla tavalla tulla rannalle, kaikki luulee, että sut on hakattu, sanoi Jinna silmät suurina ja muutin taas mieleni. Minulla oli jotenkin kapinallinen olo.
- Mitä se kellekään kuuluu? Mä voin mennä teistä viiden metrin päähän, jos sua häiritsee.
- Etkä mene. Me voidaan mennä jonnekin sivummalle kaikki, pakkoko sitä on keskellä rantaa maata, sanoi Jessi.

Kävelimme siis rantaan ja levitimme filttimme kaislikon keskelle. Se oli hauska paikka. Kun heittäytyi makaamaan saattoi kuvitella olevansa katottomassa majassa, ja siellä oli tosiaan katseilta piilossa. Minä suljin silmäni ja aloin manata auringonsäteitä muuttamaan ihoni ruskeaksi. Se olikin jo vähäsen, kiitos kauniin toukokuun, mutta janosin lisää. Jessi ja Jinna menivät uimaan, mutta minä epäilin sen tekevän kipeää ruhjeissani ja jäin makailemaan. Sitä paitsi halusin olla kännykkäni lähellä siltä varalta, että Stigu soittaisi ja haluaisi hyvitellä. Minulla oli kauhean kaksijakoinen olo. Toisaalta olin iloinen siitä, etten ollut parhaillaan hänen luonaan torjumassa lähentelyjä, mutta toisaalta olisin halunnut olla. Olisin halunnut haluta olla. Edellisiltainen hyvä hetki kummitteli mielessä ja olin yhtaikaa ikävissäni ja suuttunut.

Hätkähdin, kun se soikin, mutta se olikin vain Raisa, joka halusi kuulla, miten kisat olivat menneet ja mitä tein. Kerroin lyhyesti mustelmistani ja hän lupasi kerätä koko porukan ja tulla katsomaan niitä ja alle puolen tunnin kuluttua kaislikko heiluikin jo ja Raisa ja Roy ja Tommy tulivat. He mykistyivät kunnioittavasti kukertavan nahkani edessä ja sitten aloimme pelata korttia ja meillä oli suunnattoman hauskaa koko iltapäivän ja unohdin Stigun.

Hän palasi mieleeni vasta illalla, kun olin menossa nukkumaan. Pirulainen ei ollut soittanut. Se ei sinänsä ollut mitään ihmeellistä, emme me nyt joka päivä puhuneet muutenkaan, mutta minun mielestäni hänen olisi tänään kuulunut tehdä niin. Nousin sängystäni ja tassuttelin Ilsen ja Artsin makuuhuoneeseen. Artsi oli vielä katsomassa telkkaria, mutta Ilse makaili sängyssä lukemassa.
- Sattuuko sua? hän kysyi otsaansa rypistäen. – Koska jos sä nyt haluat lähteä lääkäriin niin mä saatan hermostua. Mua nukuttaa.
- Ei kun mä en tiedä mitä mä tekisin.
- Kerro, hän sanoi laittaen kirjansa pois, kuin olisi olettanut saavansa minulta kuulla paremman iltasadun, kun istuin Artsin puolen jalkopäähän.

- No, sä varmaan huomasit, ettei Stigu ollut aamulla katsomassa. Eikä se ole soittanutkaan.
- Ootteko te riidelly?
- Ei, päinvastoin, paitsi että nyt mun tekisi mieli riidellä. Miten se kehtaa jättää tulematta mun kisoihin ja sitten jättää vielä soittamattakin?
- Ehkä te ootte ajautumassa erilleen, Ilse sanoi hellästi. – Semmoista sattuu.
- Pitäiskö mun soittaa sille? aprikoin.
- Mitä sä sanoisit sille?
- Jotain ilkeetä varmaan, tunnustin.
- Mä en ehkä sitten soittaisi. Tai ainakin mä harkitsisin yön yli.
- En mä halua soittaa, päätin. – Jos ei se enää ikinä soita mulle niin ei sitten enää ikinä puhuta.
- Ei sekään kuulosta oikein fiksulta. Parempi kai olisi puhua asiat selviksi eikä vaan yhtäkkiä lakata puhumasta, vai mitä? Reilumpaa.
- Mä haluan olla reilu, mutta mä en tiedä, haluanko mä olla sen kanssa enää. Toisaalta se on ihana ja toisaalta ei ollenkaan, selvitin. En halunnut kertoa Ilselle, mikä välillämme mätti ja toivoin ympäripyöreän lauseeni riittävän.
- Jos sä mietit tommosia niin se ei kyllä lupaa oikeen hyvää. Sitä paitsi maailma on täynnä toinen toistaan ihanampia miehiä, eikä sun nyt ole ihan pakko seurustella vakavasti vielä tossa iässä.
- Onko? kysyin uteliaana. – Miksi sä sitten päädyit Artsiin?
- Hävytön lapsi? Väitätkö sä, ettei se muka ole maailman ihanin? Ilse kysyi ja teki eleen kuin heittääkseen minua tyynyllä. Kikatin ja kellahdin pitkäkseni. Minä en ollut oikeastaan ikinä ajatellut, että Artsi olisi mitenkään ihana, mutta kyllähän sen näki, että ainakin Ilsen mielestä hän oli.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   15.2.15 18:22:08

27. luku – Miilan kesäloma alkaa

Stigu soitti vasta seuraavana iltana eikä kuulostanut ollenkaan pahoittelevalta.
- Tuu meille, hän pyysi.
- Tule sä tänne, jos sä haluat tavata mut, sanoin viileästi. Oli jo aika myöhä, enkä tosiaankaan aikonut lähteä enää juoksemaan mihinkään.
- Onko kaikki kunnossa?
- Mä tiedän sen kai, kun näen sut.
- Sä kuulostat omituiselta. Mä tulen, hän sanoi ja melko pian ovikello soikin.
- Stigu tuli, sanoi Ilse pistäessään päänsä huoneeseeni ja hänen ilmeensä oli vähän utelias.
- Jaha, no pyydä sisään, sanoin arvokkaasti ja laskin polvilleni lehden, jota olin ollut selaamassa. Ilse halusi taatusti tietää, mitä meidän välillä oli menossa, mutta en aikonut ruveta selittämään, etenkään kun en tiennyt.

Sitten tiesin, kun Stigu vuorostaan tuli ovesta sisään ja sulki sen perässään. Sydämeni jysähti ilosta ja se oli kai aika selkeä vastaus.
- Moi, penikka, hän sanoi ja rysähti viereeni sängylle istumaan. – Oletko sä mulle suuttunu jostain?
Hän katsoi minua kysyvästi näyttäen syötävän suloiselta.
- No, olen mä vähän.
- Mistä?
- Sä et ole sen vertaa kiinnostunut musta, että olisit kysynyt, miten mun kilpailut meni.
- Ai, ne! Stigu sanoi ja meni nolon näköiseksi. – Hitto, mä unohdin ne kokonaan. Miten meni?
- Hmph, sanoin, sillä vaistosin olevani niskan päällä. Hän oli tosiaan unohtanut ja minulla oli oikeus olla loukkaantunut.
- Voititko sä? hän kysyi ja yritti syleillä minua, mutta päästi äkkiä irti, kun älähdin. Hän oli yrittänyt rutistaa ruhjettani. Minä en kuitenkaan viitsinyt jatkaa nirppailua.
- Mä putosin esteeseen, mutta meidän joukkue voitti siitä huolimatta, selitin ja nostin toppiani, jotta hän saattoi kauhistella mustelmiani. – Eikö edes Roy kertonut mun vammoista?
- En mä ole sitä nähnyt, mä tulin niin myöhään eilen eikä me olla tänäänkään juteltu. Missä sä sen näit?
- Me oltiin uimassa eilen.

Stigu silitti arvostavasti kylkeäni, mutta niin hiljaa, ettei se sattunut, sitten hän nosti päänsä.
- Mä tulin oikeastaan kysymään, että tuutko meidän kanssa kaupunkiin kun koulut loppuu?
- Kenen teidän? kysyin. Me olimme eilen rannassa olleen porukan kesken jutelleet, että menisimme ehkä sinne.
- Riku ja Rasse ja vähän muita meidän koulusta.
- Joo, lupasin empimättä. Ajatus päästä juhlimaan lukiolaisten kanssa kaupunkiin oli paljon houkuttelevampi kuin nyhjöttää meidän omassa uimarannassa. Vähän kuin olisi pitänyt päättää, haluaako leikkipuistoon vai Linnanmäelle. – Kunhan mun ei tarvitse puhua niille ruotsia.
- Ei tarvii. Ja kuule.
- Niin?
- Älä sitten sano, miten vanha sä oikeasti olet.
- Oletko sä huijannut kaikkia ja väittänyt, että mä oon joku ikivanha kurppa? kysyin vähän loukkaantuneena.
- En mä ole sanonut siitä mitään, kyllä ne tietää, että sä olet vielä yläasteella.
- Mutta ehkä ysillä, ehdotin.
- Niin, ehkä ne luulee niin, Stigu myönsi.
- Riku ja Rasse tietää kuitenkin.
- No en mä niitä tarkottanutkaan.
- Entä jos ne näkee heti ensi silmäyksellä, etten mä mitenkään voi olla ysiluokkalainen, kiusoittelin.
- Ei ne näe, Stigu vakuutti. – Enhän mäkään nähnyt.

Sitten hän halusi suudella minua ja valuimme vierekkäin sängylle. Täällä minua ei haitannut ollenkaan, tiesin, ettei hän uskaltaisi ruveta ehdottelemaan mitään, kun Ilse ja Artsi ja Jessi olivat oven takana olohuoneessa. Se oli suunnattoman ihanaa, kunnes hän puristi minua lantiosta, missä myös oli aika hieno mustelma.
- Näytä, hän sanoi ja kiskoin housujani vähän alemmas.
- Sen enempää niitä ei ole, vakuutin.
- Toivottavasti noi paranee, ennen kuin me lähdetään mökille. Porukat vielä luulee, että mä olen tehnyt sulle jotain. Pääsethän sä tulemaan mukaan?
- Pääsen, lupasin. Olinhan kysynyt periaatteellisen luvan jo aikoja sitten, enkä uskonut Ilsen rupeavan enää pokkuroimaan siitä asiasta, vaikkei siitä sen jälkeen ollut ollutkaan puhetta. – Koska me lähdetään?
- Perjantaina, kun porukat on päässy töistä, Stigu sanoi ja hypisteli korvaani niin, että kylmiä väreitä meni pitkin selkääni ja minä jo harkitsin ohimenevän hetken, että jospa pyytäisinkin häntä jäämään yöksi. Mitähän Ilse siitä sanoisi?

En kuitenkaan tehnyt sitä, eikä se tainnut tulla Stigunkaan mieleen, vaan hän lähti pyöräilemään takaisin kotiin, kun kello alkoi lähetä yhtätoista. Koulua ja aamuherätyksiä oli kuitenkin vielä muutama päivä jäljellä. Minä menin keittiöön napsimaan vielä jotain iltapalaksi ja ilmoitin ohimennen lähteväni perjantaina saaristoon.
- Mihin? Artsi jyrähti niin, että melkein pelästyin.
- Stigun ja Royn mökille. Ilse on luvannut jo, vetosin, mutta yllättäen tämäkään ei näyttänyt täysin myötämieliseltä.
- Oletko sä varma, että sä haluat mennä? hän kysyi kulmat rypyssä ja minä nyökkäilin. Kyllä minä nyt taas olin. Mielikuvissani olin menossa jonnekin Saariston lasten Saltkråkanin näköiseen paikkaan, missä voisimme leikkiä merirosvoja ja missä meri olisi aina peilityyni ja auringonlaskut kauniita ja lämpimiä.
- Mitä niiden vanhemmat siihen sanoo?
- Ei kai mitään, arvelin.
- Mun täytyy jutella niiden kanssa ensin. Onko sulla niiden puhelinnumeroa? Ilse kysyi ja tuhahtaen hain hänelle kännykästäni Welanderien lankapuhelimen numeron.
- Ei kai Stigu olisi pyytänyt mua, ellei niille sopisi, huomautin.
- Ja mä kyllä haluan jutella sen äidin kanssa, ennen kuin päästän sua niiden vaivoiksi.
- Vaivoiksi! Mitä vaivaa musta olisi? kysyin loukkaantuneena ja menin nukkumaan. Asia ei kuitenkaan selviäisi tänä iltana, ei Ilse tähän aikaan enää kenellekään soittaisi.

Viimeiset koulupäivät olivat pelkkää ajan tuhlausta. Kokeet olivat ohi eikä kukaan opettajistakaan viitsinyt enää edes teeskennellä opettavansa meille mitään. Suoraan sanoen harmitti vaivautua nousemaan ylös ja raahautumaan sinne, kun kaikki olivat jo niin kesälomatunnelmissa. Tunneilla katsottiin videoita ja järjestettiin tietokilpailuja. Osa porukasta oli poissa harjoittelemassa kevätjuhlaohjelmaa ja iltapäivällä kaikkien oli keräännyttävä urheilukentälle katsomaan opettajien ja ysiluokkalaisten välistä pesismatsia. Onneksi oli edelleen kaunista, joten ruohikkoisella rinteellä kentän vieressä oli mukava maata farkunlahkeet ylös käärittyinä. Minä tekstailin Stigulle ja Jessi ja Jinna höpöttivät parin meidänluokkalaisen pojan kanssa. Stigu halusi tietää, haluaisinko jotain juotavaa seuraavaksi illaksi ja lupasin haluta. Eihän sitä olisi pakko juoda, jos ei huvittaisi. Sitten suljin silmäni välittämättä vähääkään kannustushuudoista, jotka kaikuivat korviini. Pesistä oli periaatteessa kiva katsella, mutta ottelussa ei ollut mitään hauskaa. Jos mukana olisi ollut esimerkiksi ruotsinope, joka oli niin pieni ja pyöreä, että tuskin olisi päässyt läkähtymättä ykköspesälle, tai historianopettaja, jolla oli jalkaproteesi ja joka kulki kyynärsauvan kanssa, olisi siinä ollut enemmän katsottavaa.

Havahduin siihen, että kasvoilleni valui jotain märkää ja pompahdin istumaan. Elise kaatoi päälleni limsaa ja virnisti anteeksipyytävästi.
- Oho, läikähti, kun mä kompastuin, hän sanoi, vaikkei selvästikään ollut kompastumassa mihinkään vaan seisoi tukevasti jaloillaan. Outi tirskui vieressä ja minä vilkaisin murhaavasti Jessiä, joka ei ollut varoittanut minua, mutta hänen selkänsä oli minuun päin, joten ehkä hän ei ollut huomannut.
- Mene kotiin, lehmä, ärähdin ja pyyhkäisin tahmeaa otsaani käsivarrella. Sekin tuli tahmeaksi ja tunsin, miten sokerinen litku valui silmiini. Toivoin, että olisin kuulunut joukkueeseen, että minulla olisi ollut pesäpallomaila, jolla paukauttaa Eliseä polviin, tai vaikka päähän, tai sekä että. Hän katsoi minua haastavasti, tietäen, etten pystyisi tekemään mitään hänelle.
- Mä ajattelin jättää sulle vähän muisteltavaa kesälomaksi, hän sanoi pää kallellaan.
- Toivottavasti sä jäät luokalle, vastasin myrkyllisesti, mutta Elise vain nauroi ja tarttui Outia käsipuolesta. He jatkoivat matkaansa ja näyttivät viis veisaavan siitä, että ottelu ja siis koulupäiväkin oli vielä kesken, he oikaisivat pensaiden läpi pois urheilukentältä.
- Se on häijy, sanoi Jessi vihaisesti ja tuijotti sinne, minne tytöt olivat kadonneet.
- Mun olisi pitänyt alottaa se judo tai jotakin, että voisin antaa sille takasin, jupisin. Koko kevät oli kuitenkin mennyt aika rauhallisesti, eikä Elise ollut käynyt kimppuuni näin fyysisesti aikoihin ja sanailut minä yleensä voitin.
- No, enää huominen ja ylihuominen, eikä sitä tarvii nähdä ennen elokuuta, Jessi lohdutti.

Melko huonotuulisena päätin sitten lähteä itsekin. Oikeaa silmääni kirveli inhottavasti ja halusin päästä huuhtomaan sen ja sitten lähtisivät tietysti meikit saman tien enkä totisesti aikonut enää palata katsomaan loppumaisillaan olevaa ottelua toinen silmä meikattuna ja toinen ilman. Enkä molemmat ilmankaan, sen puoleen. Kävin koulun vessassa ja lampsin sitten kotiin ja tuskin viittätoista minuuttia myöhemmin Jessikin tuli ja sanoi, että opettajat olivat voittaneet.
- Paljon väliä, sanoin epäkohteliaasti ja soitin Raisalle kysyäkseni, lähtisikö hän kanssani kaupungille. Ilse oli jättänyt vähän rahaa, kun olin sanonut, ettei minulla ollut mitään, mitä pukea päälle kevätjuhliin.

Vaatekaupoissa käyminen sai minut paremmalle tuulelle ja se vasta saikin, kun palasin kotiin ja Ilse sanoi jutelleensa Stigun äidin kanssa ja että voisin kaikin mokomin lähteä mukaan.
- Jes, sanoin tyytyväisenä. Minun tarvitsisi kestää Eliseä enää kevätjuhlan ja todistustenjaon ajan, sitten pääsisin kaupungille pitämään hauskaa ja sitten saaristoon! Voisin leikkiä olevani ruotsalainen prinsessa vähän aikaa. Miila-Madeleine.
- Sä voit tulla takaisin Stigun ja Royn isän kyydissä sunnuntai-iltana, kun se palaa kaupunkiin, Ilse sanoi.
- Kai mä nyt saan olla kauemmin kuin viikonlopun, älähdin.
- Mutta jos sä et viihdy?
- Miksen mä viihtyisi?
- No, mä ymmärsin, että teillä oli meneillään joku vaihe?
- Se meni jo, sanoin huolettomasti.

Oli edelleen kaunis päivä, kun lähdimme kouluun hakemaan todistuksia, oikein sopiva sää kevätjuhlalle. Minulla oli päälläni edellispäivänä ostamani valkoinen hame ja valkoinen pusero ja olin aika tyytyväinen ulkonäkööni, kun olin vielä lainannut Ilsen kaapista kengät hänen ja Artsin lähdettyä töihin. Hänellä oli hitusen isompi jalka kuin minulla, mutta otin koko ajan kiinni ja toivoin, että omani päätyisivät täsmälleen samankokoisiksi. Hänellä oli niin ihania kenkiä. Minun piti kuitenkin kävellä aika varovasti, etteivät ne tipahtaisi jaloista ja Jessi joutui koko ajan pysähtelemään ja odottamaan minua.
- Olisit hitto vie laittanu ne kassiin ja kävellyt matkan vaikka varvastossuilla, me myöhästytään kohta! hän lopulta voihkaisi ja valitettavasti hän oli oikeassa. Riisuin korkkarit ja läpsyttelin loppumatkan paljain jaloin, pukien kengät vasta koulun ovella takaisin.

Luokka oli jo järjestäytymässä juhlasaliin menoa varten ja astelin hyvin itsevarmana joukon jatkoksi. Raisa ja Veera ja minä olimme harjoitelleet korkokengillä kävelyä tunteja ja tunteja tänä keväänä. Se ei ollut niin helppoa kuin olisi voinut luulla. Helposti sitä vain huojui eteenpäin polvet koukussa ja näytti naurettavalta. Näin muutamiakin sellaisia tyttöjä luokkakavereideni joukossa ja pidättelin ylemmyydentuntoisena hymyä.

Joku, ehkä jumala, oli kiltti minulle koulun päättymisen kunniaksi. Sain rivin reunimmaisen paikan ja Elise istui sopivasti edessäni, paitsi ettei hän istunut. Hän seisoi ja väitteli nauraen Saken kanssa, joka istui puolestaan hänen edessään. Minä en mitenkään voinut vastustaa kiusausta, vaan kun hän oli istuutumassa, tönäisin hänen tuolinsa vaivihkaa niin paljon sivummalle, että hän istui ihan sen reunalle ja romahti maahan kaataen tuolinkin. Hän kolautti itse asiassa päänsä polviini niin, että kihelmöi, mutta oli se sen arvoista.
- Oletpas sä kömpelö, totesin, kun kiukusta punoittava tyttö vilkuili hurjana ympärilleen lähimpien nauraessa kippurassa. Elise oli harvan sydänystävä, tai ystävä ollenkaan ja sain kiitollisia silmäyksiä sieltä täältä.
- Mitä täällä riehutaan? suhisi Riitta Rinne ja komensi Eliseä nousemaan heti.
- Toi veti tuolin mun alta, hän juorusi katsoen minua synkkänä.
- Enhän, kädet ristissä oon istunu tässä koko ajan, vakuutin, ja se oli sitä paitsi totta. En minä mitään ollut vetänyt, olin potkaissut sen pois hänen altaan. Riitta Rinne vilkaisi minua epäileväisesti, muttei alkanut siinä selvittää sen enempää, sillä edestä kuului jo naputusta mikrofoniin.

Minusta kevätjuhla oli turhan pitkä, turhan tylsä ja kokonaisuutenakin ihan turha. Kai rehtorin oli pakko jakaa stipendit – Jessi sai yhden – ja puhua ylentäviä, mutta kuorolaulu ja tanssiesitykset olisivat minun puolestani saaneet jäädä kenraaliharjoitustasolle. Ainoa, minkä kuuntelin mielelläni, oli Suvivirsi. Se merkitsi konkreettisesti kesän alkua, vaikka todistukset pitikin vielä hakea luokasta. Siitä tuli juhlallinen olo, eikä se olo mennyt kokonaan ohi sittenkään, kun Riitta Rinne lähetti meidät edeltä luokkaan ja meni itse hakemaan todistukset opettajanhuoneesta. Pidin visusti huolen siitä, että useampi ihminen oli koko ajan Elisen ja minun välissä. Ehkä hän elokuuhun mennessä olisi unohtanut tuolitemppuni, tai ehkä hän tosiaan jäisi luokalle. Istuin omalle paikalleni pitäen visusti Eliseä silmällä, kunnes minua koputettiin selkään. Se oli Parviainen, luokan pisin poika, jolla oli ystävälliset lapsenkasvot eikä koskaan mitään sanottavaa. Niinpä katsoin yllättyneenä häntä.
- Mitä sä teet kesälomalla? hän kysyi. Tavallinen, kiltti kysymys, jonka kuka tahansa olisi voinut kysyä.
- En kai mä paljon mitään, arvelin, paitsi että eihän se oikeastaan ollut totta. En kuitenkaan ehtinyt ruveta luettelemaan Stigun kanssa mökkeilyä enkä ratsastusleiriä, joka olisi vuorossa heinäkuussa, kun Riitta Rinne tuli luokkaan ja komensi kaikki paikoilleen.
- Mitä nopeammin te hiljenette sitä nopeammin pääsette lähtemään, hän sanoi ja sai aikaan ennenkuulumattoman haudanhiljaisuuden.

Jessi sai todistuksensa vähän ennen minua ja katsoin uteliaana hänen ilmettään, kun hän silmäili sitä. Hän oli aika tyytyväisen näköinen, mutta en minä ollut muuta odottanutkaan. Sen oli pakko olla hyvä, jos hän kerran oli saanut stipendinkin.
- Hikari, suhahdin hänelle, mutta sitten Riitta Rinne sanoi minun nimeni ja kävin hakemassa omani. Kättelin häntä kuten ekaluokan opettajamme oli joskus opettanut ja niiasin, se oli jonkinlainen todistustenjakorefleksi, josta en vaan päässyt eroon, joskin nyt kuulin Elisen pilkallisen naurahduksen takaani. Opettaja kuitenkin hymyili ja toivotti hauskaa kesää, joten ehkä olin selvinnyt kasille. Vilkuilin viimeistä riviä jo palatessani paikalleni niin, että olin vähällä kompastua etupulpetissa istuvan Joonan jalkoihin ja helpotuksekseni siellä sanottiin se, mitä olin kaivannut: ”siirretään 8. luokalle”. Se riittikin, sama se mitä numeroita olin saanut, kunhan en ollut yhtä tyhmä kuin Elise!

Väätäisen jälkeen luokka käänsi katseensa opettajaan, joka seisoi pieni hymy huulillaan opettajanpöydän takana. Mieleeni tuli, että hänelläkin alkoi nyt kai loma. Ei ihme, että häntäkin hymyilytti. Toivottavasti hän ei tahtoisi pitää kovin pitkää puhetta.
- Hyvää kesää! hän sanoikin vain yllättäen ja heilautti kättään oven suuntaan ja kaaos oli valmis. Kiireisimmät juoksivat kiljuen ulos ja ovelle tuli hetkeksi ruuhka, kun useampi oppilas yritti siitä yhtaikaa. Kiitollisena totesin Elisen karanneen ensimmäisten joukossa, joten en viitsinyt pitää mitään kiirettä. Oli tietysti mahdollista, että hän oli jäänyt väijymään minua jonkin kulman taakse, mutta toivoin hänellä olevan niin kiire lomalle, että hän olisi unohtanut minut. Ja voisinhan aina lyödä häntä kengällä tai jotain. Taittelin todistuksen huolellisesti laukkuuni ja liityin uskollisina odottavien Jessin ja Jinnan seuraan. Käytävä oli jo tyhjä, joskin toisista luokista kuului vielä puhetta. Eliseä ei ollut missään ja kesä oli alkanut. Jipii!

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   15.2.15 21:55:56

Oi tää pätkä sopi jotenkin tän päiväseen keliin. Okei, oli pakkasta, mutta ihana auringonpaiste!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   16.2.15 19:49:36

28. luku – Miila pääsee mökille

Illalla siis lähdimme kaupungille. Olin vaihtanut minihameeni farkkuihin, vastentahtoisesti, mutta arvellen, ettei valkoinen hame ollut kovin fiksu vaate, jos aikoi mennä rantaan istuskelemaan. Ilsen korkkarit olin palauttanut kaappiin, sillä pelkäsin taittavani nilkkani niiden kanssa, jos sattuisin tulemaan pikku huppeliin, ja se oli nyttemmin vakaa aikomukseni. Stigu oli hommannut meille kuohuviiniä, sillä hän kieltäytyi raahaamasta repullista kaljaa koko iltaa ja sitä paitsi hän sanoi, että kupliva sopi paremmin juhlistamaan kesäloman alkua.
- Onko varma, ettei ne tapa mua, kun mä en osaa ruotsia, varmistin vielä kerran, kun nousimme metroon Rikun ja Rasmuksen kanssa.
- Lopeta, sanoi Stigu tiukasti ja Riku alkoi nauraa ja pörrötti hiuksiani. Minä viihdyin kauhean hyvin heidän kanssaan. Stigu piti minua hyvänä ja Riku ja Rasmus olivat kuin hyväntahtoisia isoveljiä.
- On sinne muutamat muutkin ottamassa jotain ummikkosuomalaisia tyttöystäviä, Rasmus lohdutti ja sitten en enää huolehtinut sitäkään vähää, seurasin vain heitä, kun nousimme metroasemalta maan pinnalle ja lähdimme kävelemään.

Uimarantaan kävi tiemme. Minulla ei ollut kuin hämärä mielikuva siitä, missä se oli, joten seurasin vain mukana ja olin kiitollinen siitä, että jalassani oli tennarit eikä korkkarit. En olisi pystynyt kävelemään koko matkaa sellaisilla, mutta lopulta olimme perillä. Rasse näpläsi puhelintaan ja minä katselin ympärilleni ihmispaljoutta. En ollut tajunnut, että täällä olisi näin paljon koululaisia, tämä oli melkein kuin uudenvuodenaattona… säikähdin. Mitä jos Henri olisi täällä? Tämä olisi juuri sellainen tilaisuus, että hänkin oli hyvin saattanut ryömiä kolostaan ihmisten ilmoille haastamaan riitaa.
- Ketä sä etit? Stigu kysyi, kun pälyilin hetken hurjana ympärilleni ja sitten muistin, kenen kanssa olin ja rauhoituin. Isoveljet olivat pelastaneet minut silloin, kyllä he pelastaisivat nytkin, jos tilanne tulisi.
- En ketään. Missä ne teidän kaverit on? Mihin me mennään?
- Ne on vasta tulossa, ilmoitti Rasmus, joten istuimme siihen, missä olimme, aika kaukana vesirajasta, ison männyn alla. Reput kerättiin läjäksi keskelle ja sitten alkoi pullojen avaaminen.

Minä kilahdin ihan arvaamattomaan känniin kuohuviinistä. Se oli jotenkin niin kevyen ja pirskahtelevan makuista, ettei muistanut sen vahvuutta, tai sitten se jostain syystä vaan muuten salakavalasti hiipi päähäni ja etenkin jalkoihini. Lopulta Stigu kieltäytyi antamasta minulle enempää juotavaa, mutta ei se haitannut. Minä pirskahtelin ihan riittävästi siitä, mitä olin ehtinyt jo juoda, enkä ujostellut hänen koulukavereitaan tai näiden tyttöystäviä pätkän vertaa. En kyllä varmaan olisi ujostellut muutenkaan, he olivat mukavia.

Kun alkoi pimetä, joukkomme katsoi parhaaksi lähteä pois. Meno alkoi muuttua aika hurjaksi, juomat loppua itse kultakin ja poliisiautoja lipua ohitse koko ajan vaan useammin.
- Mä haluan jäädä tänne, mä haluan uimaan, sanoin itsepintaisesti, sillä oli kuin minulle olisi vasta valjennut, että olimme tosiaankin uimarannassa.
- Sä olet kännissä kuin käki ja mä vien sut kotiin, Stigu sanoi ja auttoi minua sytyttämään tupakan, yhden viimeisistäni.
- Miten sä voit viedä sen kotiin tossa kunnossa? kysyi Rasmus epäileväisesti.
- Mä syötän sille hodarin matkalla, ja eiköhän se selviä, ennen kuin me päästään edes asemalle asti.
- Hodarin, mmm, sanoin minä ja tunsin olevani ihan kauhean nälkäinen ja sitä myötä valmis lähtemään.

Stigu oli oikeassa selviämiseni suhteen. Kunhan sain jalkani taas järjestykseen, kävely tuuletti päätäni paremmin kuin olisin toivonutkaan. Sitä alkoi särkeä, ja kun pysähdyimme nakkikioskille, nälkäkin katosi. Lämpimien makkaroiden ja kurkkusalaatin haju kävi kimppuun niin, etten voinut kuvitellakaan saavani mitään sen tapaista alas, olisin oksentanut saman tien. Muut kyllä tekivät ostoksia hyvällä halulla ja osti Stigu minullekin sen hodarin, mutta hän sai syödä sen itse, minä otin vain limsaa.
- Mitäs sitten? kysyi Ola, pitkä, vaalea kaveri, joka kaulaili tyttöystävänsä Saanan kanssa. Olisin voinut suudella Stigua, joka pysyi päättäväisenä ja sanoi, että me lähtisimme kotiin.
- Pakko pitää nyt julkisivu kunnossa, ettei tuu mitään mutkia matkaan meidän mökkireissulle, hän sanoi ja heilautti koko porukalle hyvästit.

Olin luullakseni päässyt sänkyyni herättämättä ketään, ainakaan kukaan ei ollut tullut sanomaan mitään yöllä ja seuraavana iltanakin Ilse vain kysyi, oliko minulla ollut hauskaa.
- Oli, kiitos, sanoin ja kysyin, eikö hän millään ehtisi pestä vähän pyykkiä, että saisin lempifarkkuni mukaan mökille.
- Mikset sä ole pessyt itse, sullahan on kesäloma? hän kysyi ankarasti.
- Öö, koska mä en osaa? yritin.
- Se on maailman helpointa, tuu katsomaan.
En voinut muuta kuin seurata kylpyhuoneeseen ja kuunnella esitelmän pesukoneen toiminnasta. Se ei tosiaankaan ollut vaikeaa, mutta huokaisin arvatessani, että tästedes minun olisi ihan turha odottaa pikavaatehuoltoa. No, minkäs sille saattoi.
- Oletko sä ihan varma, että sä haluat lähteä sinne mökille? Ilse kysyi noin seitsemännen kerran ja nyökyttelin.
- Mä lähden sitten huomenna Stigulle, ennen kuin te tulette töistä, muistutin. Hänen vanhempansa kuulemma lähtisivät aikaisemmin töistä, jotta ehtisimme ajaa Turkuun asti ennen viikonloppuruuhkaa.
- Soita sitten joka ilta.
- Joka ilta? En mä soittanu sulle ratsastusleiriltäkään joka ilta!
- No, ainakin joka toinen.

Niska hiessä raahasin seuraavana päivänä kassini Stigulle. Hän oli varoittanut ottamaan mukaan myös lämpimiä vaatteita ja villapaidat veivät kauheasti tilaa. Rojautin kassin etuoven rappusille, mutta kun kukaan ei tullut avaamaan ovea, vaikka soitin kelloa useamman kerran, kiersin talon ympäri takapihalle ja siellähän he olivat molemmat, Stigu ja Roy.
- Joko kohta mennään? kysyin hyväntuulisesti, kun istuin kolmanneksi puutarhapöydän ääreen, missä he pelasivat korttia.
- Mmh, sanoi Roy otsa rypyssä ja ymmärsin, että heillä oli jotain elämää suurempaa kesken. Se näytti alkuun kauhean monimutkaiselta, mutta kun olin pari kierrosta katsonut, aloin päästä jyvälle ja ehdotin, että he jakaisivat minullekin ja sitten tuli Mariakin.
- Tuletko säkin mukaan? kysyin riemastuneena, sillä hänelläkin oli iso kassi mukanaan. Miksei kukaan ollut kertonut minulle? Olisin voinut riemuita etukäteen vielä enemmän.
- Se päätettiin vasta eilen, Maria sanoi ja nauroi, kun nousin tanssimaan hänen kanssaan.
- Sä olisit kuullu, jos olisit ollu täällä, huomautti Stigu, mutta minähän en ollut ollut siellä. Olin uumoillut, että koko päivä menisi yhdeksi kinasteluksi siitä, menisimmekö sänkyyn vai emme, jos olisin mennyt sinne tappamaan aikaa heidän vanhempiensa ollessa poissa. Olin siis väittänyt, että päätäni särki ja että halusin levätä. Se oli mennyt ihan täydestä.

Poikien vanhemmat tulivat töistä kahden maissa ja aloimme lastata autoja. Meitä oli niin monta, ettemme olisi mahtuneet yhteen autoon ja heillä oli näin kesän alussa niin kauheasti tavaraakin vietävänä mukana, että tuskin he olisivat yhdellä autolla pärjänneet edes, vaikka Maria ja minä emme olisikaan olleet mukana viemässä tilaa. Stigu ja minä menimme äidin, Evan, takapenkille ja Roy ja Maria matkustaisivat heidän isänsä kanssa. Eva ja Robert olivat jo aikojen alussa esittäytyneet etunimillään, mutta toistaiseksi minulla ei ollut ollut tarvetta käyttää niitä. Nyt maistelin niitä alkumatkan ajan, Eva ja Robert, Robert ja Eva. Tulevina päivinä varmaan joutuisin puhuttelemaan heitä muutamankin kerran.

Eva rupatteli alkumatkan hajanaisesti, mutta sitten aloin liukua unten maille, oli se miten vauvamaista tahansa. Minä en vaan voinut sille mitään. Aina, jos jouduin istumaan autossa pidempään, aloin torkkua. Stigu piteli minua kädestä ja näpelsi sormiani ja aurinko paistoi ihanan lämpimänä kasvoilleni ja minä vain vajosin pois, kunnes Stigu ravisti minua.
- Herää, pitäis raahata tavarat veneeseen, hän sanoi ja katsoi minua hyvin läheltä. Räpyttelin pöllähtäneenä silmiäni, ennen kuin aloin taas tajuta missä olin. Seikkailussa! Kun katsoin ympärilleni näin kymmeniä, satoja veneitä ja meren, joka väikkyi niin, että silmiin koski ja kuulin lokit. Uneliaisuuteni oli tipotiessään.

Raahasimme tavaroita laiturille valkoisen veneen luokse. Robert, Roy ja Maria olivat ehtineet perille aikaisemmin, he olivat jo veneessä ja ottivat vastaan nyssäköitä, joita me nostelimme, sitten Eva lähti pysäköimään auton paremmin ja Stigu ja minä nousimme veneeseen. Hetken olin ihan varma siitä, että kun nostaisin jalkani astuakseni laiturilta veneeseen, se alkaisikin ajelehtia poispäin ja pulahtaisin veteen.
- Tarviitko sä apua? kysyi Stigu, hyppäsi yhdellä loikalla kannelle ja ojensi ritarillisesti minulle kätensä. Eikä se vene mihinkään karannut. Robert jakoi meille pelastusliivit, vahti että kukin kiinnitti ne kunnolla, ja jyräytti sitten moottorin putputtamaan Evaa odottaessaan.

Merimatkan kestoa oli vaikea arvioida. Ehkä se oli puolisen tuntia, ehkä enemmän tai vähemmän. Aluksi oli kiva katsella saaria, joiden ohi puksutimme, mutta sitten ne alkoivat harventua ja vaikka meri oli suuri ja mahtava, se oli kuitenkin vain yhtä ja samaa vettä. Jos katsoi taaksepäin näki sataman enää vain pienenpienenä pilkkuna, sitten sekin jäi jonkin saaren taakse. Roy pomppi aina välillä pystyyn ja tähyili eteenpäin ja lopulta hän kiskoi Mariankin seisomaan ja osoitti jotain. Kohta moottorin ääni hidastui ja olin valmis nousemaan ja tähyilemään myöskin. Meidän täytyi tulla perille ja jo oli aikakin. Vaikka olimme istuneet suhteellisen suojassa perässä ja oli lämmin, oli viima saanut korvani jääkylmiksi niin, että minun teki mieli peittää ne käsilläni ja hiukseni tuntuivat villeiltä.

Moottori hidasti entisestään tahtiaan ja kun tosiaan nousin seisomaan näin, että olimme lipumassa kallioisen saaren laituriin. Roy vilahti näppärästi kuin apina keulaan ja loikkasi laiturille kiinnitysköysi mukanaan. Tuoksui suolavedelle ja merilevälle ja, olisin voinut vannoa, vanhalle kalalle. Sitten Stigukin kiipesi kaiteen yli ja hyppäsi laiturille peräpäästä toinen köysikieppi mukanaan. He näyttivät olevan kuin kotonaan ja tunsin suurta iloa, kun sain olla mukana. Ehkä minäkin loppuviikosta pystyisin hyppimään laiturilta veneeseen ja takaisin yhtä ketterästi? Nyt olin vielä aika kömpelö ja tennarini luiskahti märällä kannella niin, että olisin hyvinkin voinut päätyä mereen, ellei Stigu olisi saanut minua kainalosta kiinni. Kalliolta katseli alas laiturille mitä sievin muumitalonsininen huvila, jossa oli pikkuruutuiset ikkunat.
- Antakaa ne kylmälaukut sieltä niin mennään laittamaan talo lämpiämään ja juodaan kahvit, sanoi Eva iloisesti. Lämpiämään? Nyt oli kesä?

Siitä huolimatta ensimmäiseksi sytytettiin tuli sekä keittiön kamiinaan, että korkeaan, pyöreään uuniin, joka oli olohuoneessa, ja oli kyllä pakko myöntää, että talossa oli aika kylmänkosteaa.
- Täällä on ihan ihanaa! ilmoitin, kun olin pyrähdellyt läpi alakerran huoneet. Valkoisia ja pastellivärisiä maalattuja huonekaluja, meriaiheisia tauluja, pitsiverhoja ja omituisia koriste-esineitä.
- Kiitos vaan, sanoi Eva tyytyväisen näköisenä ja tyhjensi kylmälaukkuja nurkkakaappiin. Maria ja minä pörräsimme vähän epätietoisen näköisinä molemmat, kunnes hän käski meitä ottamaan kaapista esiin kahvikuppeja ja kattamaan pöydän. Robertin ja pojat hän oli lähettänyt raahaamaan loput tavarat veneestä. Sitten hän latasi kahvinkeittimen ja nosti pöydälle ison laatikollisen valmiita voileipiä.

- No niin, mennään laittamaan teidän huone sillä aikaa, kun kahvi tippuu, hän sanoi sitten. Kohotin kulmakarvojani kysyvästi ja vilkaisin Mariaa, joka näytti ihan tavalliselta. Meidän huone? Jotenkin olin kuvitellut, että nukkuisimme Stigun ja Royn kanssa.
Sellainen ei ilmeisesti ollut juolahtanut Evan päähän ollenkaan, tai sitten nimenomaan oli. Hän johdatti meidät kapeita rappusia pitkin toiseen kerrokseen ja meni siellä mitä sievimpään pieneen huoneeseen, jonka kummallakin seinällä oli sänky. Sen täytyi olla suunnilleen olohuoneen yläpuolella, sillä nurkassa meni siellä näkemääni uunia muistuttava paksunnos, joka tuntui lämpimältä, kun painoin käteni sitä vasten. Savupiippu.

- Vessa on tuossa vieressä, mutta se on vähän pieni, Eva pahoitteli ojennellessaan meille piironginlaatikoista viileitä lakanoita. En malttanut ruveta heti petaamaan vaan kävin ensin tunkemassa nokkani sisään jokaiseen huoneeseen, joita oli kolme omamme lisäksi ja sitten se vessa. Se oli tosiaan hyvin minimaalinen, mutta olihan se nyt toki ylellisempi kuin joutua menemään vaikkapa ulkohuusiin, tai edes alakertaan.
- Tulkaa kahville, kun olette valmiita, hän kehoitti sitten ja jätti meidät. Istuin sängylleni katsomaan, miten Maria säntillisesti taitteli lakanaansa patjan kulman alle ja heiluttelin jalkojani.
- Musta tuntuu, että mä olen muumitalossa, julistin.
- Jaha, oletko sä Niiskuneiti? Maria tirskahti ja tunnustin, että minulla oli paremminkin Pikku Myy –olo.

Rappusista alkoi kuulua kolinaa, ennen kuin minä olin ehtinyt päästä edes alkuun petaamisessani ja Roy toi kassimme.
- Missä sä nukut? kysyi Maria ja katosi hänen mukanaan peremmälle, missä olin nähnyt pari asutumman näköistä huonetta, kun tämä meidän oli selkeästi vierashuone. Hutaisin lakanani nopeasti sileäksi vaivautumatta taittelemaan sitä, kuten Maria oli tehnyt, pussitin tyynyn ja kiiruhdin heidän perässään. Roy ja Maria olivat vihreäsävyisessä huoneessa, jonka seinällä roikkui rivi tauluja, joissa oli vanhanaikaisia autoja, joten oletin toisen huoneen olevan Stigun ja menin sinne. Siellä oli ikkunalaudalla CD-soitin ja vähän levyjä ja kirjoja ja sitten siellä oli Stigukin. Hän oli päässyt tulemaan äänettömästi perässäni ja huomasin hänet vasta oven kolahduksesta, kun hän sulki sen.

- Mitä sä tykkäät? hän kysyi ja keikautti minut sängylle.
- Tää on ihan ihana paikka, vakuutin ja kiedoin käsivarteni hänen kaulaansa. Ei hän nyt mitään yrittäisi, kun meitä odotettiin alas kahville, eikä minulla ollut mitään pientä suukottelua vastaan. – Meillä on Marian kanssa oma huone, kerroin.
- Mutta et kai sä siellä aio nukkua? kysyi Stigu hymyillen voitonvarmasti.
- Mitä jos sun äiti tulee tarkistuskäynnille yöllä?
- Näh, ei se tule. Tai sitten keksitään jotain. Hän antoi minulle suukon suoraan huulille, mutta siirtyi sitten hamuilemaan kaulaani. Se kutitti hiukan, mutta en voinut kieltää, etteikö se olisi tuntunut hyvältä. Hengähdin hiukan ja puristin häntä vähän lujempaa niin, että hän nosti hymyillen kasvonsa esiin.
- Vähänkö hienoa, että sä sait tulla mukaan, hän sanoi.

Sen alkuillan me kulutimme kävelemällä ympäri saaren. Siellä oli kolme toinen toistaan komeampaa huvilaa muumitalon lisäksi ja ne kuuluivat Robertin sisaruksille. Vain yhdessä niistä oli nyt asukkaita, poikien setä, joka oli juuri lähdössä hakemaan perhettään kaupungista. Hän kuului arvelevan, että seuraavana aamuna saarella olisi enemmänkin hyörinää, mutta tämän yön saisimme olla ihan ominemme. Korvani oli tainnut vähän harjaantua kevään kuluessa, sillä ymmärsin tuon kaiken, vaikka hän puhui ruotsia.
Saaren keskiosa oli harvaa, tuulen tuivertamaa metsää ja lukuun ottamatta kahta hiekkaista poukamaa se oli muuten sileää kalliota.
- Tänne ei kannata tulla yöllä harhailemaan, varsinkaan jos sataa, sanoi Stigu vakavasti. – Jos liukuu kalliota pitkin veteen ei välttämättä pääse takaisin ylös. paitsi tietenkin jos ui pitkin rantaa johonkin laituriin.
- Mulla ei ole mitään aikomusta tulla harhailemaan tänne pimeällä, lupasin ja värähdin, kun ajattelin, millaista olisi turhaan yrittää kiivetä ylös liukasta kalliota, sormet verillä. Saatoin kuvitella, että se olisi vaikeaa.
- Saatte kokeilla saunan jälkeen, lupasi Roy.

Sauna oli lähellä toista uimapoukamaa, josta saattoi helpostikin mennä uimaan, mutta pojat painuivat mereen suoraan kalliota pitkin ja palasivat sieltä kuin tarzanit apunaan pitkä köysi, joka oli sidottu saunarakennuksen terassin kaiteeseen. Sen avulla se ei ollut vaikeaa, mutta jos antoi köyden olla ja yritti ilman, sai vain polvensa verille ja kynnet halki.
- Mä uskon, sanoin, ja tartuin jo puolimatkassa köyteen.
Pulikoiminen oli yllättävän kylmää hommaa, vaikka sää oli edelleen kaunis. Merituuli tuntui kuitenkin koko ajan ja olin iloinen siitä, että Stigu oli käskenyt minun pakata villapaitoja. Merituuli tuntui vaikuttavan myös ruokahaluun ja se myös sai silmäluomet lupsumaan jo ennen hämärää. Olin nukahtaa pöytään, kun söimme iltapalaa.

- Gå lägg dej, sanoi Eva minulle jossain vaiheessa niin, että säpsähdin. Olin unohtunut tuijottamaan savista kaakaokannua ja pääni oli juuri nyökähtänyt, kuin olisin ollut historiantunnilla.
- Anteeksi, änkytin, mutta hän vain nauroi ja nyökäytti päätään kohden portaita. Katsoin parhaaksi totella. Heräsin tietysti hiukan, kun vaihdoin yöpuvun päälle ja kävin harjaamassa hampaani, mutta siltikin nukahdin jo ennen kuin Maria tuli perässä. Huoneessamme oli suloisen lämmin, kiitos savuhormin, ja muistan miettineeni muumeja ja talviunta viimeisinä ajatuksinani. Vasta aamulla tunsin piston omatunnossani, kun muistin Stigun. En minä nyt suoranaisesti ollut luvannut hiipiä hänen huoneeseensa yösydännä, mutta olisi kai hän nyt ainakin hyvänyönsuukon ansainnut.

Maria tuhisi omassa sängyssään, eikä hänestä näkynyt kuin tupsu kullanvärisiä hiuksia ja seinällä oleva kello näytti tuskin seitsemää. Olinkohan ikinä herännyt näin aikaisin ilman herätyskelloa? En voinut olla varma, mutta ainakin nyt tunsin itseni virkeäksi kuin peipponen ja huomasin, että minulla oli ikävä Stigua. Menisin herättämään hänet nyt. Nousin ylös ja avasin oven mahdollisimman äänettömästi, sitten tassuttelin lyhyen matkan hänen ovelleen, jonka avasin ihan yhtä hiljaa ja pujahdin sisään. Hetken epäröin, ennen kuin menin hänen sänkyynsä, mutta sitten päättelin, ettei hän näin aamulla kuitenkaan kehtaisi haluta seksiä. Kaikki muuthan heräilisivät varmaan ihan pian myös.

- Huomenta, kuiskasin ja suukotin häntä unenlämpimälle poskelle. Hetkeen ei tapahtunut mitään, eikä sittenkään muuta kuin että hänen hengityksensä muuttui. Hän oli selvästikin hereillä, mutta miksei hän sanonut mitään?
- Hei, sanoin varovasti, ja sitten hän katsoi minua, katsoi vihaisesti. Vetäydyin vähän poispäin, sillä ei hän koskaan ollut katsonut minua tuolla tavoin, ei edes silloin, kun olin ollut vasta pikkusisarusporukassa ja kiusoitellut häntä kakaramaisesti.
- Mitä sä siinä teet? hän kysyi.
- Mä tulin herättämään sut, vingahdin.
- Mä odotin sua vähän aikasemmin kuin nyt.
- Mä nukuin!
- Mä vähän epäilen, ettet sä olisi tullut, vaikket olisi nukkunutkaan. Sä et halua mitään muuta kuin härnätä mua.

Katsoin häntä vähän pelokkaana ja yritin ymmärtää, mitä hän oikein tarkoitti, vaikka eihän se nyt mitään avaruusfysiikkaa ollut.
- Ja sä et halua mitään muuta kuin naida mua, puuskahdin takaisin.
- Itsepähän sä alotit!
- No en olis alottanu, jos oisin tienny, ettei sun päähäsi sen jälkeen enää mitään muuta mahdu. Ihan yliarvostettua hommaa!
- Ja sä et uskalla kokeilla uudestaan, jos sä vaikka vahingossa rupeaisit tykkäämäänkin siitä!
- Mä olen kokeillu!
- Ja kuinka hiton monta kertaa?
- Sä tiedät sen yhtä hyvin kuin mäkin, sä olet ollut läsnä joka kerta, sähähdin ja ihmettelin, mistä olinkaan saanut niin sopivat sanat suuhuni. Minun teki mieli nousta ja häipyä, mutta tilanne oli vähän arkaluontoinen. Miten minä muka voisin jäädä tänne, jos me olisimme Stigun kanssa riidoissa? Kotiinkaan en pääsisi mitenkään ennen sunnuntai-iltaa, jos Robert kerran vasta silloin oli palaamassa kaupunkiin. Siihen oli kaksi pitkää päivää ja yksi kokonainen yö. Pakottauduin pysymään siinä sängynreunalla. ristin käteni kiukkuisesti rinnalle ja tuijotin kattoon. Silmäkulmastani näin, että Stigu teki täsmälleen samalla tavoin.

Lähettäjä: tripsu 
Päivämäärä:   17.2.15 10:40:19

Voi että kun olisi kevät vähän pidemmällä.. lähtisin heti haistelemaan meri-ilmastoa <3

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   17.2.15 17:03:33

Vai järvi-?
-------------------
29. luku – Miila saaristossa

Minä annoin periksi. Siinä vaiheessa selkäni oli tosin jo puuduksissa ja antiikkinen herätyskello, joka tässä huoneessa kuuluvasti mittasi aikaa, oli ehtinyt jo osoittamaan puolta kahdeksaa.
- Ei riidellä, huokaisin. – Riidellään vaikka huomenna sitten vähän ennen kuin sun isä lähtee takaisin niin että mä voin mennä sen mukana, mutta ei nyt, menee viikonloppu pilalle.
- Ei sun pitäny huomenna vielä lähteä! Stigu sanoi nopeasti ja käännähti minuun päin.
- Mitä mä täällä teen, ellet sä edes puhu mulle?
- Miten niin en puhu? Koko ajan puhun!

Aloin ymmärtää, että olimme keskellä rakastavaisten riitaa ja ettei hän halunnut sitä sen enempää kuin minäkään. Se sai suupielet nykimään ylöspäin, mutta pakotin vakavan ilmeen pysymään kasvoillani.
- Eikö me ollakaan eron partaalla? kysyin.
- En mä tiedä. Ollaanko me?
- Ei tänään, eihän? sanoin pyytävästi ja helpotuksekseni Stigu taisi olla samaa mieltä. Hän painoi kasvonsa ihan lähelle ja katsoi minua silmiin.
- Antasit mulle tilaisuuden, hän sanoi, ja niin hellyttävä oli hänen äänensävynsä, että sulin kuin jäätelö helteessä. En minä halunnut erota hänestä. En ainakaan juuri nyt.
- Vaikka kolme tilaisuutta, kullannuppu, lupasin liikuttuneena, kun riidan paino katosi vaivaamasta mieltäni ja suutelimme. Ennen kuin huomasinkaan, olimme jo tilanteessa, mihin en normaalisti olisi joutunut: minun yöpaitani oli rullalla kainaloissa ja Stigu paljaan varteni kimpussa. Kumma kyllä, juuri nyt se ei vaivannut minua vaan paremminkin päinvastoin. Tuntui, että kun olimme riidelleet ja melkein eronneet, sovinnontekokin sai olla tavallista rohkeampaa ja sitten en enää jotenkin kehdannut keskeyttää. Hetken vielä epäröin siinä vaiheessa, kun Stigu kaivoi tyynynsä alta kondomit – mietin, oliko hän pitänyt pakettia unilelunaan – mutta ei siinä vaiheessa oikein voinut enää karatakaan, joten suljin vain silmäni ja odotin kipua.

Sitä ei tullutkaan. Odotin vähän lisää ja kun silmäni olivat kiinni, korvani tuntuivat sitä tarkemmilta. Muu talo oli aivan hiljainen, en voinut edes toivoa Evan aamiaiskutsun keskeyttävän meitä. Sitten en enää halunnutkaan. Minusta alkoi tuntua kuin olisin syttymässä tuleen ja vaikka se oli aika pelottavaa, se tuntui myös paremmalta kuin mikään koskaan aikaisemmin.
- Älä lopeta, vingahdin, mutta se olisi pitänyt ehkä jättää tekemättä. Stigu lopetti melkein heti.
- Mitä sä sanoit? hän kysyi ja kun avasin silmäni, hän katsoi minua ällistyneenä.
- Miksi sä lopetit? Kerrankin se alkoi tuntua hyvältä, sanoin syyttävästi ja minun teki mieli lyödä häntä.
- Mmh, hän sanoi syyllisesti, mutta ymmärsin, että se oli nyt siinä, vaikka tunsin sen kuumotuksen muiston vielä otsanahassani asti. Pettymykseni lieveni kuitenkin hiljalleen siedettäviin mittoihin, kun Stigu syleili ja suuteli minua ja piteli lähellään. Sitten alakerrasta kuului kova kolahdus ja hän pomppasi istumaan.
- Ne heräs. Mennään uimaan ennen aamiaista!

Se kuulosti juuri siltä, mitä olin tänne tullut tekemään ja unohdin isompien ihmisten huvitukset.
- Oota sekunti, mä käyn pukemassa.
- Ei sun tarvitse, eihän täällä oo ketään muuta!
Hän tarttui minua kädestä ja kiskoi ulos niin, että söpö siniruudullinen yöpaitani vain liuhui perässä. Uikkarit ja pyyhkeet olivat jääneet illalla saunalle, ja saatuamme ne päälle painuimme mereen. Vesi oli jäätävän kylmää yön jäljiltä, joten se jäi vain meluisaksi kastautumiseksi, mutta ainakin sitä tunsi olevansa hereillä sen jälkeen, hereillä ja oikein kouriintuntuvasti elossa. Minusta tuntui, että Eva ja Robertkin myhäilivät minulle tyytyväisinä, kun vähän myöhemmin saavuin aamiaiselle märät hiukset kahdella letillä.
- Aamuvirkku lapsi, totesi Eva, enkä raaskinut oikaista häntä kertomalla, että tuskin koskaan olin noussut tähän aikaan, hymyilin vain.

Naapurihuvilaan tuli sinä päivänä poikien kaksi serkkua, Janina, joka oli minun ikäiseni ja Aatu, joka oli Royn ja Stigun väliltä. He asuivat Turussa ja heidän äitinsä oli suomenkielinen, joten he puhuivat tavallisempaa suomea kuin Roy ja Stigu. Vietimme koko päivän rantasaunalla, vuoroin vedessä, vuoroin saunassa lämmittelemässä ja välillä pelaten korttia kalliolla. Kun aurinko alkoi paistaa, siinä oli ihanan lämmin ja käytyämme syömässä heittäydyin levyksi kuumaa kalliota vasten kuin sisilisko ja nukuin vähän aikaa. Illalla nahkaani kihelmöi liika aurinko ja suolavesi, mutta olotilani oli hyvin lähellä täydellisen onnellista. Tällaista elämää voisin hyvin viettää seuraavat neljäkymmentä vuotta tai niillä main. Niin vakuutin Ilsellekin, kun hän soitti illalla, minähän olin tokikin autuaasti unohtanut hänet.
- Mä en ehkä tule takasin täältä ennen elokuuta, uhkasin.
- Kyllä sä tulet, jos et nyt sunnuntaina niin seuraavana. Mutta hyvä, jos sulla on hauskaa, Ilse sanoi lämpimästi ja vakuutin uudemman kerran, että minulla oli. Ja iltamyöhällä, kun Eva oli käynyt toivottamassa meille hyvää yötä – onneksi Maria kertoi hänen tehneen niin edellisiltanakin minun jo nukkuessani, että tiesin odottaa sitä – hiivin Stigun huoneeseen.

Janinan ja Aatun perhe viipyi tiistaihin asti. Niin kauan oli kaunis sää, ja me saatoimme unohtaa kaikki muut vaatteet paitsi uikkarit ja ruskettua muistuttamaan inkkarilapsia. Minä olin aika tyytyväinen syvään rusketukseeni, mutta Roy ja Stigu, jotka olivat jo luonnostaan tummia, alkoivat muistuttaa melkein neekereitä. Iltaisin syötiin vuorotellen kummallakin huvilalla ja ne päivälliset olivat koko illan kestäviä juhla-aterioita. Maanantaina oli laiturissa käynyt kauppavene, jollaista en ollut nähnyt kuin telkkarissa, ja niin Eva kuin Aija, Janinan ja Aatun äiti, olivat käyneet ostamassa kassilasteittain ruokaa, kuin sitä olisi tarvinnut hankkia saman tien loppukuuksi.
Tiistai-iltana alkoi taivaalle kuitenkin keräytyä pilviä. Ne olivat vielä kaukana, mutta selvästi näkyvissä ja silloin naapurihuvilan perhe sai jalat alleen. Tai siis kirjaimellisesti tietysti veneen.
Aija kuulemma halusi aina sillä siunaaman hetkellä palata mantereelle, kun sääennuste alkoi luvata muuta kuin täydellistä kesäsäätä.
- No ei täällä kaikkien mielestä ole myrskyllä niin kiva olla, sanoi Eva sovinnollisesti.

Naapurit ehtivät varmasti mantereelle hyvän sään aikana, sillä vasta iltahämärissä alkoi tuulla hurjia, oikuttelevia puuskia ja paksut pilvet himmensivät senkin vähän valon, mitä auringonlaskusta vielä muuten olisi näkynyt. Minä toivoin, ettei tulisi ukkosta, mutta kukaan ylempi ei tainnut juuri silloin olla kuulolla.
- Mä tulen sun sänkyyn, ilmoitin Stigulle, enkä välittänyt vaikka Eva kuuli.
- Pelkäätkö sä? hän naurahti.
- Pelkään.
- Ei kannata, se iskee radiomastoihin, jos on iskeäkseen, hän sanoi itsevarmasti, mutta en minä yksin sitä pelännyt, että salama iskisi minut kuoliaaksi. Silloin kai olisin piiloutunut yläkerran makuuhuoneen sijaan jonnekin lähelle ulko-ovea, jotta pääsisin karkuun, jos taloon osuisi. Minä inhosin sitä, miten säikähdin jokaista jyrähdystä, paukausta ja välähdystä. En pitänyt siitä, että jouduin säpsähtelemään. Sitä varten katsoin harvoin kauhuelokuviakaan.
- Raukka parka, sanoi Stigu kuitenkin kiltisti ja antoi minun kääriytyä peittoonsa niin, etten nähnyt mitään ja kuulin vain vaimeasti, kun painoin kädet korvilleni.
- Vedä verhot eteen, pyysin peiton sisältä.
- No enkä vedä, et sä sinne mitään näe kumminkaan, hän sanoi ja siihen minun oli tyytyminen, eikä Evakaan tullut ajamaan minua omaan sänkyyni. Uskalsin nukahtaa vasta aamuyöllä, kun oli jo pitkän aikaa ollut hiljaista ja Stigu umpiunessa.

Loppuviikolla emme sitten voineet enää ottaa aurinkoa. Sää oli muuttunut kertaheitolla koleaksi ja sateiseksi, eikä houkutellut ulos ja lauantai-iltaan mennessä meistä oli tullut niin äkäpäisiä, että Eva ja Robert, joka perjantai-iltana oli palannut mökille oltuaan viikon töissä, uhkasivat pistää meidät jo soutamaan mantereelle ja liftaamaan Helsinkiin. Televisiokin näkyi paljon huonommin tällä säällä, se oli lähinnä vain mustavalkoista lumisadetta ja suhinaa, mutta yritimme silti katsoa sitä, kun ei muutakaan jaksanut.
- Eiköhän lähdetä ihan suosiolla heti aamulla kotiin kaikki, päätti Eva, kun Roy valitti, että hänen hiuksensa alkoivat homehtua alituisessa sateessa. Tartuin vaivihkaa omaan lettiini ja tarkistin, vihersikö se. Ainakin se oli ollut jokseenkin kostea monta päivää niin, että ymmärsin kyllä, mistä Roy puhui.
- Mennään nukkumaan, ähkäisi Stigu ja tarttui minua kädestä.
- Ensi yönä ei tule ukkosta, sanoi Eva varoittavasti, kun nousin rottinkisohvan pehmeiltä tyynyiltä.
- Kyllä mä menen omaan sänkyyni, lupasin hätäisesti, sillä hänen katseensa tuntui musertavan minut. Olimmehan jääneet kiinni.

Jäimme kiistelemään siitä asiasta Stigun kanssa Marian ja minun huoneen ovelle. Minä olin nukkunut hänen sängyssään sitä ensimmäistä yötä lukuun ottamatta ja tänä samaisena aamuna olimme ensimmäistä kertaa nukkuneet niin myöhään, että Eva oli tullut hakemaan meitä aamupalalle. Minusta tuntui, että hänen katseensa oli ollut koko päivän nauliutuneena minuun pistävänä ja epäluuloisena. Se ei ollut ollut mitenkään mukava tunne, sillä olin ruvennut pitämään hänestä aika lailla.
- En mä voi tulla, se tulee takuulla tarkistamaan, missä mä nukun, yritin selittää Stigulle.
- Mutta tää on viimenen yö! Pannaan tyynyjä sun peiton alle, hän sanoi ja ravisti minua.
- No mitä jos se tarkistaa sunkin huoneen ja sun peiton alla on ylimääräinen möykky? Tai tulee taas aamulla, kun me nukutaan vielä? Yritä nyt ymmärtää, etten mä voi!

Minä en kerta kaikkiaan uskaltanut. En tiennyt, mitä pahaa Eva kuvitteli minun Stigulle tekevän, mutta en halunnut hänen tuijottavan minua murhaavasti kaiken aikaa. Lopulta Stigu alkoi näyttää siltä, että räjähtäisi ja painui omaan huoneeseensa paiskaten oven kiinni perässään. No, parempi sekin. Me olimme riidelleet ennenkin, ja sopineet, mutta mitä jos Eva raivostuisi niin, että jättäisi minut kyydistä? Mitä tekisin, jos joutuisin olemaan vaikka viikon yksinäni saarella? Uskaltaisinko rikkoa jonkun huvilan ikkunoista, että pääsisin sisään sateensuojaan?

Eloonjäämisponnistuksia suunnitellen riisuin hitaasti ja kömmin sänkyyni, jonka lakanat tuntuivat vähän kosteilta nekin. Maria tuli pian perässä ja vaihdoimme muutaman yhdentekevän sanan, ennen kuin hän sammutti valot, sitten kuului vielä askelia. Eva koputti oveen ja kurkisti sisään toivottaen hyvää yötä.
- Hyvää yötä, sanoin vakuuttaakseni hänet siitä, että pimeässä tosiaan olin minä eikä vain läjä tyynyjä. Hän jatkoi matkaansa poikien huoneisiin ja palasi sitten alas, missä he Robertin kanssa nukkuivat. Vähän aikaa oli hiljaista, mutta sitten kuulin ja hämärästi näinkin Marian nousevan ylös. Arvelin hänen menevän vessaan, mutta kysyin kuitenkin.
- Mä meen Royn luo, hän sanoi.
- Eva raivostuu jos se huomaa! varoitin.
- Luuletko sä että se tänne enää tulee? Maria naurahti ja meni. Minä en ollut ollenkaan varma Evan suunnitelmista. Saatoin hyvin uskoa, että hän parhaillaan sääti herätyskelloa piippaamaan tunnin kuluttua tullakseen uudelle kierrokselle. Minä en ainakaan uskaltaisi hiipiä mihinkään, vaikka minulla olikin kovin yksinäinen olo.

Stigu ei puhunut minulle aamulla mitään ja tunsin itseni kovin kaltoin kohdelluksi. Minusta hänen olisi sopinut ymmärtää, etten voinut uhmata hänen äitiään ja kiukutella Evalle eikä minulle, jos kerran halusi kiukutella. Heittelin hänen suuntaansa anovia silmäyksiä aamiaisella, mutta jos hän jonkin niistä huomasikin, hän käänsi nopeasti katseensa pois. Aloin olla iloinen siitä, että olimme lähdössä pois. Minulle tuli äkkiä kova koti-ikävä.
- Menkää hakemaan tavaranne, just nyt ei sada, Eva hoputti katsoen ulos ja alkoi siivota pöytää. Puin päälleni kaikki lämpimät vaatteeni, sillä arvasin, että veneessä olisi jäätävän kylmä nyt, kun olin palellut tullessakin, kauniilla säällä. Niinpä laukkuni läpsytti surullisen tyhjänä. Se tuntui kuvastavan omaa oloani.

Emme istuneet veneen perässä tällä kertaa vaan kyhjötimme kajuutassa kaikki paitsi Robert-parka, joka ajoi. Eva selasi Allersia ja minusta näytti, että hän vilkuili välillä myhäillen minua, joka kyhjötin kajuuttaa kiertävän penkin nurkassa polviani halaillen ja tuijotin lattiaa, tai mikä se nyt veneessä olikaan nimeltään. Tuskin se oli mitään niin yksinkertaista kuin lattia. Stigu istui vieressäni ja pyöritteli peukaloitaan, mutta välissämme oli ainakin kaksikymmentä senttiä tyhjää ilmaa, jonka olisin kyllä suonut hänen ylittävän ja halaavan minua. Toisaalta oli ehkä hyvä, ettei hän Evan nähden tehnyt niin, vaikka ei tätä näyttänyt häiritsevän Royn ja Mariankaan nahistelu, kun nämä vuoroin tönivät, vuoroin kutittivat toisiaan. Jostain syystä minusta vain oli tullut paha tyttö.

Automatka meni ihan yhtä jäätävissä merkeissä. Stigu istui takapenkin toisessa päässä ja minä toisessa ja Eva ajoi hyräillen hiljaa radion mukana, kuten Ilsekin useimmiten. Musiikki oli kuitenkin jotain niin erilaista kuin mikään, mikä ikinä olisi Ilsen saanut laulamaan, että minun korvaani se kuulosti vain tuskastuttavalta eikä kotoisalta. Olin iloinen, kun olimme perillä.
- Ai niin, olisinhan mä tietysti voinut ajaa sut kotiin ensin, tajusi Eva pysäköityään auton.
- Ei se mitään, äkkiä mä tästä kävelen, sanoin ja otin kassini. – Ja kiitos, muistin lisätä sitten juoruavanpitkän tauon jälkeen. Oli minua sentään kasvatettu. Eva hymyili minulle, mutta jotenkin tuntui, ettei hymy ulottunut silmiin asti. Hän tyhjensi takakontin jalkakäytävälle, otti tyhjät kylmälaukut ja jonkin muun nyssäkän ja jätti loput Stigun kannettavaksi. Poika seisoi umpimielisen näköisenä katsoen tavaroita, mutta ei minua.
- Hei, sanoin hiljaa, kun Eva oli ehtinyt ovelle.
- Hei hei, Stigu sanoi hyvästelysävyyn, enkä voinut ymmärtää, mikä häneen oli iskenyt. Yhtäkkiä en enää ollut mitään, en edes katseen arvoinen ja vain, koska en ollut uhmannut hänen äitiään. Se ei ollut oikein.

- Häpeä itteäs, Stig-Frederik, tiuskaisin ja nostin nenäni pystyyn. Eva oli mennyt jo sisään, Stigu olisi hyvin voinut halata minua ja pyytää anteeksi omituisuuttaan, mutta kun hän ei kerran halunnut, en aikonut anella. Minä en noloilisi hänen edessään. Olin tehnyt jo tarpeeksi, kun olin matkustanut pää painuksissa ja hiljaisena surkeuden perikuvana koko kammottavan matkan. Minulle riitti. Sanomatta enää enempää lähdin kohden kotia.

Perheeni istui keittiössä pelaamassa Monopolia ja uunista levisi herkullinen tuoksu. Minun oli pakko halata heitä kaikkia vuoronperään, niin iloinen olin.
- Herrajumala sä olet ruskea, sanoi Jessi äimistyneenä kun päästin hänestä irti ja hyppäsin Artsin syliin rutistamaan häntä kaulasta.
- Siellä oli ihana sää, kunnes alkoi sataa, sanoin ja pistin toisen käteni äidin kaulan ympäri. – Jakakaas mullekin rahaa ja nappula!
- Oliko sulla kivaa? Ilse kysyi katsoen minuun sillä tutkivalla tavalla, joka sai minut aina ajattelemaan, että hän näki suoraan aivoihini.
- Oli tähän aamuun asti, huokaisin. – Sitten Stigu rupesi ihan omituiseksi.
- Riitelittekö te?
- Se riiteli kyllä ihan keskenään, tuhahdin. – Ilman mitään syytä.
- No mitäs nyt sitten? Ilse kysyi vielä ja kohautin olkapäitäni.
- Mä en ainakaan soita sille. Enkä mä tiedä annanko anteeksi vaikka se soittaisi mulle.

Jessi ojensi minulle tukun leikkirahaa ja siirryin tyhjälle tuolille. Muut eivät olleet pelanneet vielä kovin kauan siitä päätellen, että heillä kellään ei ollut vielä montakaan katua eikä missään ollut taloja.
- Mä hakkaan teidät, lupasin ja heittäydyin kaikella keskittymiskyvylläni peliin. En halunnut ajatella Stigua, sillä tietysti se sattui, vaikka suuttumus helpottikin kivun kestämistä. Pohtisin sitä enemmän vaikka illalla omassa, yksinäisessä sängyssäni.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   18.2.15 17:35:44

30. luku – Miila, sinkkutyttö

Stigu ei soittanut sinä iltana, eikä seuraavana päivänäkään, ja kun pyysin Raisan meille, hän kertoi Evan ja poikien lähteneen takaisin mökille. Sen ei olisi pitänyt yllättää minua, olin ymmärtänyt, että he viettivät siellä suurimman osan kesää aina, mutta se tuntui jotenkin lopulliselta niitiltä. Stigu oli lähtenyt ottamatta mitään yhteyttä, vaikka hän oli aikonut ainakin yrittää jäädä Robertin kanssa kaupunkiin.
- Se oli sitten siinä, huokaisin ja tunsin onneksi taas enemmän suuttumusta kuin surua. Kumma kyllä, tunsin myös aavistuksen verran helpotusta. Jotenkin se seurustelu oli karannut hallinnastani ja vaikka olin melko lailla kiintynyt Stiguun, tunsin epämääräistä pahaa oloa siitä, että hän oli selvästi se meistä, jolla oli ohjat käsissään.
- Ole tyytyväinen, jos se kerran vaan halusi sänkyyn sun kanssasi, tuhahti Jessi, jonka kanssa olin edellisyönä puinut juttua.
- Niin mä olenkin, päätin. – Mä rupean sinkuksi.
- Olitteko te sängyssä? kysyi Raisa silmät pyöreinä.
- No johan mä olin niillä yötä viikkokausia sitten.
- No mutta ei kai se nyt automaattisesti tarkota… mä en ainakaan mene kenenkään kanssa sänkyyn näin nuorena.
- En mäkään enää. Kaikki oli ihanasti ennen sitä mutta se pilasi kaiken.
- Oliko se kivaa?

Minua hiveli Raisan uteliaisuus ja vähän ylemmyydentuntoisesti kerroin hänelle, mitä mieltä olin seksistä: että se oli kerrassaan yliarvostettua. Sitten piti ruveta miettimään jotain tekemistä. Sää oli parantunut hiukan alituisesta sateesta, mutta ei niin paljon, että olisi ollut auringonottosää ja Jessi sanoi lähtevänsä Jinnalle leikkimään koiran kanssa. Raisa ja minä jäimme löhöämään sängylleni.
- Mennään Lintsille, hän sanoi lopulta.
- Ei mulla ole rahaa rannekkeeseen, sanoin.
- No ei mennä laitteisiin, mennään vaan hengailemaan.
Arvelin, että voisi olla tylsää hengailla siellä pääsemättä mihinkään kieputtimeen, mutta suostuin, kun en parempaakaan keksinyt ja lähdimme kaupungille. Matkalla ollessamme sää parani entisestään ja pilvipeite alkoi rakoilla niin, että välillä näkyi jo aurinkokin.

Huvipuistossa käyskentely voitti kyllä kotona kyhjöttämisen. Siellä oli säästä ja arkipäivästä huolimatta paljon ihmisiä ja vaikka tuskastuttava halu saada pistää pää sekaisin jossain vemputtimessa välillä tuntui melkein kuristuksena kurkussa, sen kesti. Juuri ja juuri. Sen verran meillä oli sentään euroja, että saimme ostettua yhteiset ranskalaiset ja limsaa. Katsoimme kolme ulkolavan esitystä ja poikia katselimme myös. Niitä oli paljon. Vähän kuin olisi ollut valintamyymälässä.
- Tullaan huomenna uudestaan, ehdotin, kun nälkä pakotti meidät alkuillasta kohti kotia ja Raisa suostui miettimättä.
- Tullaan vähän illemmalla ja laittaudutaan vähän, hän suunnitteli.
- Mä tiedän yhden pikkukaupan, mistä saa tupakkaa, muistin. – Käydään siellä ennen kuin lähdetään. Ostetaanko rannekkeet?
- En mä tiedä saanko mä niin paljon rahaa.

Minä sain. Ilse ja Artsi kaivoivat kumpikin lompakkonsa esiin heti, kun pyysin ja mietin, halusivatko he lohduttaa minua Stigun takia. Tosin, eipä syyllä ollut väliä vaan lopputuloksella.
- Siellä ei taida olla enää diskoa, arveli Ilse.
- Onko siellä disko? kysyin ihastuneena.
- Oli sillon, kun mä olin nuori, mutta ei sitä taida olla enää.
- On siellä peliluolat kumminkin, arveli Artsi ja tyhjensi minulle kolikkokukkaronsakin ja siitä alkoi meidän huvipuistoputki. Raisa ja minä olimme Lintsillä lähes joka ilta, mutta jätimme kyllä rannekkeet ostamatta vastaisuudessakin. Kuljimme siellä kohtalokkaan näköisinä ja polttelimme tupakkaa. Opettelimme pelaamaan flipperiä ja pidimme silmäpeliä poikien kanssa. Aloin olla iloinen Stigun ja minun välirikosta, sillä ellen olisi päättänyt ruveta sinkuksi, miten olisin voinut tavata kaikki nuo uudet pojat? Flipperisaleista kävi tutuksi muutamakin porukka, jotka olivat siellä lähes yhtä usein kuin me. Oli väistämätöntä lopulta tutustua muutenkin kuin ulkonäöltä ja jo viikonloppuna kuuluimme joukkoon kuin olisimme olleet tuttuja päiväkodista asti. Tunsimme puolen tusinaa poikaa nimeltä ja tiesimme, missä he asuivat ja kenellä oli juoppo isäpuoli ja pelasimme heidän kanssaan turnauksia. Tai siihenhän se meni, että Raisa ja minä, aloittelijat, tipahdimme joukosta ensimmäisinä ja lähdimme sitten kiertämään huvipuistoa palataksemme tunnin päästä tai niillä main, kun poikien keskuudesta alkoi valjeta voittaja. Useimmiten se oli Teemu, pitkä ja aika hyvännäköinen poika, johon Raisa tunnusti olevansa vähän ihastunut, mutta ilmeisen yksipuolisesti. Tässä porukassa pelikoneiden kilinä oli selvästi tärkeämpää kuin romantiikka. Minulle se sopi hyvin. Pojat olivat reiluja ja hauskoja ja pidin mieluummin koko jengin kavereina kuin yhden poikaystävänä. En ajatellut ruveta seurustelemaan vakavasti ihan heti kohta uudelleen.

Sunnuntaina Veera palasi lomareissulta ja Raisa ja minä kutsuimme hänet mukaamme, tietenkin.
- Otetaan muutkin? Veera ehdotti, kun istuskelimme hänen takapihallaan. – Vai oletteko te kokonaan unohtanu Tommyn ja Mikun ja Royn?
- Roy ja Stigu on ollu mökillä, valistin häntä.
- No nyt ne on kotona, sanoi Veera ja nyökkäsi naapuritalon pihaan. Tosiaan, Eva käyskenteli siellä tutkien miten puutarha oli selvinnyt heidän poissaolostaan. Minä tunsin epämiellyttävän palan kurkussani, mutta nielaisin sen pois.
- Tiedäthän sä, että me riideltiin Stigun kanssa? kysyin.
- No ei kai se estä pyytämästä Royta mukaan? Tuskin Stigu meidän kanssa mihinkään tulisikaan, sanoi Veera järkevästi.

Hän huseerasi vähän aikaa, kävi juttelemassa aidan yli Evalle ja soitteli pojille ja kohta meillä oli kokoontuminen Welanderien portilla Mikun ja Royn kanssa. Maria tulisi Itäkeskukseen ja Tommy oli mökillä. Miku, vaikka tuli kauempaa, ehti paikalle ennen Royta ja kiusoittelimme häntä hyväntahtoisesti uudesta kampauksesta. Kaveri oli ottanut vaaleita raitoja ja näytti ihan erinäköiseltä. Minä olin kuin en olisi kuunnellutkaan korvat luimussa, koska ovi kävisi ja tulisiko sieltä Roy yksin vai näyttäytyisikö Stigukin. Okei, väitin unohtaneeni hänet ja niin edelleen, mutta miten se muka olisi ollut mahdollista, kun kaikki oli jäänyt niin auki? Olin iloinen, että olin lintsitamineissa enkä tavallisissa rytkyissä. Halusin, että hän näkisi minut onnellisena ja menevänä, että viis veisasin hänestä. Jos olisin ilennyt, olisin sytyttänyt tupakan, mutta Raisan ja Veeran vanhemmat olivat liian lähellä, he olisivat voineet saada ikäviä kysymyksiä osakseen, jos minun olisi nähty polttavan.

- Jiihaa! kiljaisi Roy ja loikkasi yhdellä askeleella kaikkien rappujen yli. – Ihan kuin mä en olis nähny teitä vuoteen!
Muksaisin häntä nauraen käsivarteen ja sanoin, että hän oli vielä ruskeampi kuin viikko sitten, tai sitten muistin väärin ja vilkaisin salavihkaa ovelle. Oli Stigu siellä, nojasi kädet ristissä ovenpieleen ja katseli meitä. Minua. Minä silmäilin häntä nenänvarttani pitkin päästä jalkoihin ja takaisin, mutta kun ei hän näyttänyt aikovan sanoa mitään, käännyin takaisin kavereideni puoleen. Hän ei ollut puhunut minulle sinä riitaisana päivänä viikko sitten, eikä aikonut näköjään puhua nytkään. No, en minäkään hänelle, en enää ikinä.
- Mennään, ehdotin ja tartuin toisella kädellä Raisan kainalosta ja toisella Royn.

Tänään emme menneet suoraan peliluolaan. Veera ja Maria ja pojat halusivat laitteisiin ja lopultakin Raisa ja minäkin ostimme rannekkeet ja kyllä me sitten pyörimmekin. Ensin kiersimme koko huvipuiston järjestelmällisesti, alkaen viikinkilaivasta ja päättyen Breakdanceen, sitten aloimme käydä parhaita laitteita uusiksi.
- Nyt mä haluan ruokaa, keskeytti Roy lopulta, kun Miku ja Maria alkoivat kolmannen vuoristoratakierroksen jälkeen kiistellä siitä, mihin seuraavaksi. Menimme ostamaan ranskalaisia ja maissilastuja ja vohveleita, ei tietenkään kaikkia kerralla vaan sitä mukaa miten kelläkin vielä oli vatsassa tilaa. Onnistuimme pikku hiljaa valtaamaan oman pöydän puun alta ruokapaikkojen välistä. Tullessamme siinä oli ollut vain kaksi vapaata paikkaa, mutta vähitellen muutkin paikat vapautuivat, kun me vain söimme ja haimme lisää ruokaa ja söimme.
- Mä saattasin ottaa vielä vohvelin, mietin ääneen, kun Miku lähti hakemaan itselleen toista hampurilaista. Ne olivat vaan juuttaan kalliita.
- Syödään puoliksi, ehdotti Raisa, ja siihen suostuin ilomielin. En ehkä olisi jaksanut enää ihan kokonaista.
- Mä voin hakea, lupasin ja suoristaen minihamettani lähdin kohti vohvelijonoa.

Edelläni oli kolmen pojan joukkio, joka laski kovaäänisesti leikkiä ja muksi toisiaan, ja jonain toisena iltana olisin katsonut heitä tarkkaan. Tänään en kuitenkaan ollut ”katsastamassa tarjontaa”, kuten meillä oli tapana Raisan kanssa naureskella, vaan kavereideni kanssa pitämässä hauskaa, joten vieraat pojat eivät jaksaneet kiinnostaa. Se ei vaan tainnut näkyä päällepäin.
- Ei kai tommonen söpöläinen oo täällä yksin? kuulin ja havahduin tuijottamasta poikien jalkoja. Yhdet kengänkärjet niistä sojottivat nyt minuun päin eivätkä kohti luukkua. Vaaleanruskeat adidakset ja farkunlahkeet. Musta T-paita, kun katseeni ehti ylemmäksi. Kirkkaansiniset silmät ja melkein valkoiset hiukset, kun pääsin huipulle asti. Poika hymyili minulle kauniisti. Juuri jotain tällaista Raisa ja minä olimme odottaneet tapahtuvaksi joka ilta.
- Kuka tänne nyt yksin tulisi? Mun kaverit on tuolla, sanoin ja vinkkasin taaksepäin.
- Mun on tossa, sanoi poika ja nyökkäsi luukulle.
- Niin, mä näen sen.

Pojan kaksi kaveria saivat vohvelinsa ja myyjättäret käänsivät katseensa meidän puoleemme.
- Osta sä ensin, sanoi uusi tuttavuuteni ritarillisesti ja heitin hänelle nopean hymyn ennen kuin tilasin. Nopeat hymyt olivat yksi niistä jutuista, joita olimme Raisan kanssa harjoitelleet, samaan tapaan kuin keväämmällä korkokengillä kävelemistä. Olin saanut omani hiottua aika hyväksi, niin ainakin Raisa sanoi. Hän saattoi olla oikeassakin, sillä poika jäi toljottamaan minua, eikä saanut tilattua, ennen kuin myyjätyttö suurin piirtein koputti häntä olkapäälle. Yritin olla kuin en huomaisikaan; minua nauratti. Silloin kun sitä vaelsi täällä toivoen törmäävänsä johonkuhun söpöön urokseen, ei mitään tapahtunut, mutta annas olla kun omissa ajatuksissaan halusi vain hillokermavohvelia…

Jäin kuin ajatuksissani kojun viereen haukkaamaan herkustani, sillä täytyihän minun antaa pojalle tilaisuus edes esittäytyä. Hän tulikin juttelemaan minulle, sanoi olevansa Panu ja kysyi, enkö lähtisi hänen kanssaan Kummitusjunaan.
- Sori, mä olen täällä tänään noiden kanssa, pahoittelin.
- Tänään? Panu tarttui ihan oikeaan sanaan. – Käytkö sä täällä usein?
- Vähän väliä.
- No tulisitko sä jonain päivänä?
- Voisin mä tullakin, lupasin ja katsoin häntä arvioiden, vaikka olinkin arvioni tehnyt jo aikaa sitten. – Soita mulle.
- Anna sun numero?

Niin juuri minä tein, luettelin sen hänelle ja hän näpytteli sen kännykkäänsä ja sitten huomasin jo syöneeni puolet vohvelista ja loppu piti viedä Raisalle.
- Mun täytyy mennä, sanoin ja kävelin pois katsomatta taakseni. Ojensin loput vohvelista Raisalle ja istuin tyhjälle penkille. – Katsooko se tänne? kysyin vaivihkaa ja Raisa nyökkäsi.
- Mitäs toi nyt oli? kysyi Maria.
- Mä tein treffit, sanoin huolettomasti ja hänen ilmeensä meni tuimaksi.
- Entäs Stigu?
- Stigu ei ole puhunut mulle sanaakaan yli viikkoon niin, että me ei kai olla enää yhdessä. Yritin olla kuulostamatta katkeralta mutta ei sille voinut mitään. Maria huudahti ihmeissään ja katsoi kysyvästi Royta, joka kohautti epätietoisen näköisenä harteitaan.
- Älä mua kato, ei se ole mulle mitään sanonut, murjottanut vaan koko viikon.
- Hmph, tuhahdin ja toivoin, että Roy kertoisi ensitöikseen Stigulle, etten minä ollut jäänyt hänen peräänsä itkemään.
- Mennään pelaamaan flipperiä vähäksi aikaa, näin täydellä mahalla ei voi mennä mihinkään pyöritykseen, sanoi Raisa, joka oli tehnyt selvän vohvelista.

Ei siitä Panusta mitään kuulunut koko viikolla, mutta ei se niin vakavaa ollut. Pääasia oli, että Roy oli ollut todistamassa kohtaamisemme. Tunsin hänet sen verran hyvin, ettei hän mitenkään voinut olla juoruamatta Stigulle, ja koska he palasivat taas mökille, eivät he olleet näkemässä ja kuulemassa, oliko minulla oikeasti treffit vai ei. No okei, olisi poika voinut soittaa kun kerran oli numeronkin halunnut, mutta en minä hänen takiaan öitä valvonut, ei hän niin söpö ollut.

Me lakkasimme Veeran tultua juoksemasta Lintsillä joka ilta. Hänestä se ei ollut yhtä hauskaa kuin Raisan ja minun mielestä, ehkä siksi, että hänen vanhempansa olivat paljon tarkempia siitä, missä hän milloinkin oli. Joka ilta kaupungilla oli ehdottomasti väärä vastaus ja Veera väitti, ettei nähnyt mitään hauskaa flipperinpeluussa tai pelkässä kuljeskelussa pitkin ja poikin ja ympäri Linnanmäen.
- Te ootte aika mauttomia, hän kehtasi sanoa, kun Raisa ja minä mittailimme, miten lyhyissä minareissa ilkeäisimme lähteä. Käännähdimme molemmat katsomaan häntä liian äimistyneinä sanoaksemme mitään. Vastahan me olimme kaikki kolme olleet pilkulleen samaa mieltä lähes kaikesta ja etenkin pukeutumisesta.
- Mauttomia? sanoin ja hyppäsin peilin eteen katsomaan kuvaani. Omiin silmiini näytin kaikkea muuta kuin mauttomalta. Hame oli lyhyt, muttei järkyttävän lyhyt, puoleen reiteen. Tosin minulla oli pitkät reidet. Puseroni oli ihan tavallinen valkoinen T-paita. Hihaton tosin, mutta Veeralla itsellään oli helletoppi, joka selvästi paljasti rintsikoiden olkaimet. Paljon mauttomampi se minusta oli. Samoin hänen urheilushortsinsa, jotka olivat paljon lyhyemmät kuin minun hameeni, tai Raisankaan.
- Sustapa on tullut omituinen, räjähti Raisa. – Susta on tullu tylsä! Juntti! Mene vetämään huivi päähäs! Tai pipo! Muslimimekko!
- Ainakaan mä en ole lähdössä tyrkylle! Veera tiuskaisi, nousi Raisan sängyltä ja käveli ulos. Raisa ja minä jäimme mykkinä katsomaan toisiamme.

- Se suuttui, sanoin heikosti.
- Niin minäkin! Raisa jupisi. – Me lähdetään nyt Lintsille ja pannaan haisemaan.
Hän näytti niin vihaiselta, ettei mieleenikään tullut sanoa vastaan. Raisa ja Veera olivat olleet ystäviä ikuisuuden ja minua melkein pelotti nähdä, miten helpolla sellaisen ystävyyden sai rikki. Minusta he olivat olleet vähän kuin Jessi ja minä, paitsi että minä olisin kuollut, jos Jessi olisi tuolla tavalla lähtenyt kävelemään. Onneksi tiesin, että Jessikin olisi ennen kuollut kuin tehnyt niin, niin ettei siitä oikeasti ollut pelkoa.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   19.2.15 18:19:45

31. luku – Miila maalla

Ilsen ja Artsin kesäloma alkoi juhannuksena ja jo ennen sitä Ilse alkoi tohottaa hänelle hyvin epätyypilliseen tapaan. Tavallaan ymmärsin sen. Tämä oli ensimmäinen kesä niin pitkään kuin minä muistin, ettei meillä ollut vieraita lapsia. Joka kesä Ilse oli kyllä yrittänyt pitää jonkin aikavälin pyhitettynä ihan vain meidän perheen kesken olemiselle, mutta useimmiten se ei ollut onnistunut. Aina joku lapsi oli tuntunut kaipaavan pikaista suojapaikkaa juuri silloin, eikä Ilse ikinä ollut kieltäytynyt.
- Kukahan hoitaa kaikki meidän lapset nyt? mietin ääneen yhtenä iltana ruokapöydässä. – Sijaislapset, tarkensin, kun kaikki katsoivat minua selvästi ymmärtämättä.
- Kyllä ne joku hoitaa, Ilse sanoi varmasti. – No, mitä te sanotte?

Hän oli heitellyt ilmaan puolen tusinaa ehdotusta paikoista, joihin voisimme mennä lomalla, ruotsinristeilyä ja Tallinnaa ja Viipuria ja Ahvenanmaata. Me emme oikeastaan ikinä olleet käyneet missään, paitsi niin pieninä että sitä tuskin muisti, enkä minä ainakaan oikein osannut suhtautua hänen ehdotuksiinsa niin, että ne olisivat muuta kuin haaveilua.
- Miksei me mentäisi sun äidin luo? kysyi Jessi Ilseltä, kun hän ei maininnut Englantia, missä mummi asui.
- Se tulee tänne loppukesällä, me tavataan sillon.
- Mennään silti, innostuin, kun aloin tajuta, että me ehkä todella lähtisimme johonkin. – Tai mennään Italiaan! Nitan luo!
- Nita tulee juhannukseksi Suomeen, ilmoitti Ilse.
- Ei oo totta! Mä en varmaan ikinä pääse sen luo Italiaan ja se on sentään mun kummitäti! Ja mulla on jumaliste mummi, joka asuu Lontoossa, enkä mä ole ikinä päässyt sinnekään!
- Sä olet asunut siellä, huomautti Artsi lempeästi.
- Mutta muistanko mä siitä mitään, muistanko, häh? Mähän olin vauva!
- No niin… sanoi Ilse vähän epäröiden. – Jos me aiotaan vielä joskus käydä Lontoossa niin alkaisi olla aika. Äiti on uhannut muuttaa Espanjaan, kunhan pääsee eläkkeelle ja se aika alkaa lähestyä.

Minun ei tarvinnut kuunnella enempää vaan nousin hyppimään riemusta. Olin aina ollut kade kaikille luokkakavereille, jotka olivat käyneet mitä ihmeellisimmissä paikoissa. Siinä ei paljon merkannut kertoa asuneensa itsekin vauvana ulkomailla, kun ei muistanut niistä ajoista mitään.
- Lähdetäänkö heti kun teidän loma alkaa? kysyin.
- Ei, Ilse sanoi varmasti. – Me vietetään juhannusta Nitan kanssa.
- Miten me vietetään juhannusta ilman pihaa? tahtoi Jessi tietää. Me olimme aina pitäneet juhannuksen kunniaksi lettukestit pihalla – ellei ollut satanut, tietenkin – mutta eihän meillä nyt ollut pihaa.
- Mennään maalle.

Sekin oli jo enemmän matkustamista kuin mihin olimme tottuneet ja riitti sinänsä ilonaiheeksi. Raisan perhe oli lähdössä mökille juhannukseksi ja niin kaikki muutkin. Meillä vain ei ollut mökkiä, ei ollut koskaan ollutkaan, mutta Ilsellä oli vanha ystävä, joka asui maalla. Kai hän tarkoitti, että menisimme sinne.
- Alille? Jessi varmisti ja Ilse nyökkäsi. Jessi alkoi taputtaa käsiään yhteen. Alilla oli talli pihassa ja muistin, että olimme aina pienempinä saaneet ratsastaa hänen hevosellaan. Nyt emme kyllä olleet pariin, kolmeen vuoteen käyneet siellä ollenkaan, vaikka se ei ollut edes kaukana, kuten Keski-Suomessa tai Pohjanmaalla.

Siihen oli kuitenkin vielä pari päivää ja se tarkoitti viimeistä lintsireissua, ennen kuin Raisan perhe lähtisi aatonaattona kohti Päijät-Hämettä. Me hengailimme Teemun ja kumppaneiden kanssa pelisalissa ja totesimme, että emme tapaisi vähään aikaan. Raisa jäisi mökille ainakin pariksi viikoksi, enkä minä voinut kuvitella, että lähtisin Lintsille yksin. Vaikka ehkä voisin houkutella Jessin tai vaikka Teresan mukaan jonain iltana. Veeraa en edes ajatellut. Hänestä ei puhuttu. Hän oli juorunnut äidilleen, joka oli sitten juorunnut Raisan äidille, että me kuljimme illat kaupungilla iskemässä miehiä ja polttamassa tupakkaa. Oli syntynyt tiukanpuoleinen tilanne, kun Raisan äiti oli vaatinut häntä tilille moisista puheista, tai meitä, sillä minäkin olin sattunut olemaan silloin siellä.
- Veera on suuttunut meille ja puhuu tahallaan pahaa, sanoi Raisa sydämistyneenä.
- Te ette siis polta tupakkaa? Raisan äiti kovisteli. Raisa pudisti kiivaasti päätään, minä nolostuin ja pelkäsin jo paljastavani ilmeelläni, että kyllä hyvinkin poltimme aina välillä. Onneksi Raisan äiti oli keskittyneempi tyttäreensä ja kun hän alkoi tentata poikien kanssa luuhaamisesta, saatoimme yhtä vakuuttavasti kieltää kaiken. Emmehän me nyt sillä tavalla kiertäneet niitä keräilemässä kuin Veera oli antanut ymmärtää.
- Ja mitä sun vanhempasi sanoo siihen, että te juoksette joka ilta kaupungilla? kysyi Raisan äiti lopulta minulta. Se oli ihanan helppo kysymys, johon saatoin vastata täysin totuudenmukaisesti:
- Ne luottaa muhun.

Me lähdimme ajamaan maalle juhannusaattoaamuna. Auto tuntui pihisevän pidätettyä innostusta. Ilse odotti ystävänsä näkemistä, tai ystäviensä, sillä kummitätini Nita oli myös tulossa sinne, ja noin kymmenen kilometrin välein hän lausahti jotain sen tapaista, että oli hävytöntä, miten harvoin he tapasivat. Jessi täpisi Alin tallin takia. Mehän emme olleet ratsastaneet sitten toukokuun, kun tallilla oli tavallisten tuntien sijaan vain erilaisia kesäkursseja. Minua melkein ärsytti heidän intonsa, kun itse mietin, miten kummassa viihdyttäisin itseäni Raisan poissa ollessa, mutta en viitsinyt ruveta murjottamaan. Se ei ollut minun tapaistani.

Puhelimeni soi ja kaivoin sitä pitkän aikaa taskusta, ennen kuin se suostui ihmisten ilmoille. En tuntenut numeroa, mutta vastasin silti. Miksen olisi vastannut?
- Täällä on Panu, mahdatko sä muistaa?
Meni ihan oikeasti sekunti, ennen kuin muistin, ja sitten teeskentelin miettiväni pari hetkeä lisää.
- Vohvelipoika, sanoin.
- Se just.
- Päätit sitten soittaa kuitenkin.
- Odotitko sä?
En tunnustanut odottaneeni, mutta olin kyllä ihan iloinen puhelusta. Matka menisi nopeammin ja olihan se aika imartelevaa. Siitä en tosin ollut kovin imarreltu, että ymmärsin melko pian rivien välistä, että Panu oli soittanut minulle vain, koska kaikki kaverit olivat karanneet kaupungista jonnekin maaseudulle.
- Mäkin olen matkalla maalle, ilmoitin välittämättä kuulostaa mitenkään valittavalta.
- Äh, tietysti. Koska sä tuut takasin?
- Joskus alkuviikosta, mutta sitten mä lähden kai aika pian Englantiin.
Juttelimme siitä huolimatta siihen asti, että auto pysähtyi ja huomasin meidän olevan perillä.
- Soitatko sä mulle kun sä tulet takasin kaupunkiin? Panu kysyi.
- Saatan mä soittaakin, jos mulla on tylsää, arvelin. Ehkä soittaisinkin, tai sitten en.

Kukaan ei ollut noussut autosta, kun panin puhelimen pois vaan he katsoivat minua, koko perheeni.
- Kuka se oli? Jessi kysyi.
- Yks, joka ois ollu juhannusheilaa vailla, sanoin kevyesti.
- Olipa hyvä, että me tultiin tänne, mutisi Artsi, mutta sitten Ali tuli avaamaan Ilsen puoleisen oven.
- Miksi te täällä kökötätte? Tulkaa ulos, hyvät ihmiset! hän hihkaisi ja sai Ilsen jaloilleen saman tien. He halasivat kuin olisivat olleet vuosikymmeniä kateissa ja me muutkin nousimme venyttelemään jalkojamme.
- Jipii, juhannus! huudahdin ja huomasin sittenkin olevani oikein hyvällä tuulella.

Me asettauduimme taloksi kuin ei olisikaan ollut useampia vuosia siitä, kun olimme olleet täällä. Jessi ja minä saimme yhteisen huoneen yläkerrasta. Siellä oli parisänky, tai oikeastaan leveä yhden hengen sänky ja siellä tuoksui hennosti kukilta. Ikkunalaudalla oli maljakollinen jotain valkoista ja violettia, sireenejä ehkä. Vaikka olisi pistänyt silmät kiinni, olisi tiennyt olevansa maaseudulla ja puutalossa. Sen tunsi tuoksusta ja oikeastaan sen tunsi melkein ihollaankin. Ilma tuntui erilaiselta ja minulle tuli hetkeksi kova koti-ikävä Espooseen. Vaikka kai meidän talo siellä oli jo revitty maan tasalle.
- Kumman puolen sängystä sä haluat? Jessi kysyi ja avasi ikkunan kurkistaakseen ulos. Laitumet eivät näkyneet tälle puolen taloa, vaikka niiden suuntaan hän yritti kurottaa kaulaansa ja arvasin, ettei menisi viittä minuuttia, ennen kuin hän hoputtaisi minua sinne. Minulla ei kuitenkaan ollut niin kiire vaan heittäydyin sängylle.
- Tän, vaikka.
- Mennään tallille!
- Hengähdetään nyt hetki ensin, sanoin ihan kiusallani, enkä liikahtanutkaan.
- No eikä hengähdetä!

Kun palasimme alas, oli Ali kuitenkin lähdössä lentokentälle hakemaan Nitaa.
- Voitte te tietysti mennä katsomaan niitä sillä aikaa, mutta älkää menkö laitumelle, Aino voi olla vähän pahapäinen, hän sanoi.
- Mikä Aino? kysyi Jessi heti, mutta Ali vain vilkaisi rannekelloaan ja sanoi, että hänen piti kiiruhtaa ja että hän esittelisi hevoset meille myöhemmin. Tietysti me menimme katsomaan hevosia. Ilse oli häpeäkseen tunnustanut, ettei hän tiennyt, millaisia hevosia ja miten monta Alilla tällä hetkellä oli, mutta katsomalla selvisi, että niitä oli kolme.
- Marumba, sanoi Jessi ja osoitti ruunikkoa tammaa. Sillä me olimme ratsastelleet jo alle kymmenvuotiaina, se oli ehkä maailman kiltein hevonen. Toiset kaksi olivat myös ruunikoita ja niitä oli itse asiassa vähän vaikea erottaa toisistaan. Kai jompikumpi niistä oli se Aino. Jessi keksi, että niillä oli varmaan nimikyltit tallissa ja juoksimme sinne, mutta ei boksien ovissa ollut mitään. Koko talli oli muutenkin ihan kolisevan tyhjä, bokseissa ei ollut edes puruja. Ei siellä ollut kovin viihtyisää.

Ilse ja Artsi istuivat terassilla ja joivat olutta.
- Mitä te teette keskellä päivää? kysyin asetellen käteni lanteilleni ja aloin miettiä, onnistuisiko minunkin jotenkin saada jotain juomaa. Ehkä, jos aikuiset aikoivat viettää juhannusta oikein huolella eivätkä olisi ihan terävimmillään.
- Me nautitaan lomasta, ilmoitti Ilse ja oli pakko myöntää, että niin hän näytti tekevän, tai he molemmat.

Kesti varmasti kolme tuntia, ennen kuin Ali palasi Nitan kanssa ja hyökkäsin lempikummitätini kaulaan.
- Sulla on varmaan mulle tuliaisia? ehdotin.
- On, mutta ne taitaa olla kaikki pieniä, sä olet kasvanut enemmän kuin mitä sun äitisi on muistanut kertoa, hän sanoi ja tunsin hetken järjetöntä pettymystä ajatellessani liian pieniä italialaisia muoti-ihanuuksia, mutta sitten huomasin, miten hänen suupielensä nyki.
- Huijaat, kumitäti! sanoin riemuissani ja hän myönsi ja siirtyi sitten rutistelemaan kaikkia muita. Minusta hän oli suunnattoman kaunis ja tyylikäs nainen ja ellei äiti olisi ollut myös, olisin toivonut olevani juuri kuten Nita. Nyt muutin mieltäni tasaisin väliajoin sen suhteen, kummalta halusin näyttää, vaikka ihan turhaahan se oli. Minä olin äitini kuva ja Nita oli tumma ja mustasilmäinen ja semmoista minusta ei ikinä saisi, ei millään konstilla.

Vai saisiko? Istuin terassin portaille miettimään, voisinko jotenkin hommata tummanruskeat piilolinssit. Hiuksiahan voi aina värjätä ja leikata.

Ali piti lupauksensa ja haki meille Marumban laitumelta. Aino oli se isompi kahdesta muusta tammasta, Aino Corrida. Hän oli kuulemma pelastanut sen joutumasta teurasautoon ja Jessin silmät punertuivat välittömästi reunoista.
- Oliko se hylätty hevonen? hän kysyi ja näin, miten hän kehräsi jotain tarinaa päässään. Ali kuitenkin naurahti.
- Ei sinänsä, laukkuri vaan.
- Ravuri, tajusin minä.
- Joo, mutta ei se ole voittanut yhteensä kahtasataa euroa ikinä. Terve hevonen, ja nätti, mä ajattelin katsoa mitä siitä saisi, Ali selitti.
- Miten niin se on pahapäinen? kysyin muistaessani, mitä hän oli aamupäivällä sanonut.
- Se luulee olevansa pomo. Ja onkin, Mamban ja Framban, mutta ei mun. Teidät se todennäköisesti ajaisi pois laitumelta.
- Framba? sanoi Jessi ja katsoi kolmatta hevosta.
- Framboise, se on newforestinponi. Se on täällä kesälaitumella.
- Joko sä olet opettanut Ainosta ratsun? Tai siis, saanko mä ratsastaa sillä? kysyin minä tarttuen oleellisimpaan. Ratsuksi opettelevassa ravurissa tuntui olevan sitä haastetta, mitä minä kaipasin.
- Et. Mamballa ja Framballa saatte.

Sekin oli oikein hyvä juttu ja haimme hevoset laitumelta. Ali meni ensin ja piteli Ainoa riimusta niin, että me saimme otettua kiinni toiset tammat ja tuotua ne ulos. Hän näytti meille, missä niiden varusteet olivat ja tarhan, jossa voisimme ratsastaa ja meni sitten takaisin sisään, epäilemättä laittamaan juhannusaaton juhla-ateriaa Ilsen ja Nitan kanssa. Minä vilkuilin arvioiden Frambaa, jota Jessi oli ruvennut harjaamaan. Pohdin, olisiko sillä hauskempi ratsastaa kuin Marumballa, vaikka se olikin poni. No, ehkä voisimme vaihtaa, ja ratsastaisimmehan varmaan seuraavinakin päivinä.

Minä sain tarpeekseni aika pian. Marumba oli vähän tahmea, kai sillä oli maha täynnä ruohoa, ja tarha oli omituisen mallinen ratsastuskentäksi, enkä nähnyt mitään, mistä olisi voinut rakentaa esteitä. Jessi jatkoi ponin kanssa vähän kauemmin, se näytti ihanan venkuralta ja päätin, että huomenna olisi minun vuoroni keskustella sen kanssa ratsastuksen saloista.
- Mä vien tän jo pois, sanoin Jessille, kun hän ratsasti ponin ulos tarhasta. Minä olin jo vaihtanut Marumballe riimun ja sitä paitsi minulla alkoi olla nälkä.
- Okei, mulla menee vielä vähän aikaa, hän sanoi tyynesti ja arvasin, että hän puunaisi ponin toistamiseen läpikotaisin, vaikka oli tehnyt niin jo ennen ratsastusta.

Aino oli meitä vastassa portin lähettyvillä, ja Marumba veti arkaillen korvansa sivulle ja väisti pelkkää sen olemusta niin, että hädin tuskin ehdin irrottaa narun riimusta, ennen kuin se lähti. Aino otti muutaman askeleen sen perässä, vähän samaan tapaan kuin pojat leikkikentällä jahtasivat toisiaan, mutta jäi sitten tuijottamaan vaativan näköisenä Frambaa, joka kehtasi vielä viipyä aitojen ulkopuolella. Se oli tosiaankin pomo ja hetken mietin, pitäisikö minun jäädä auttamaan Jessiä, että hän saisi ponin laitumelle kohtauksitta, mutta sitten päättelin hänen pärjäävän. Hänhän se meistä oli parempi hevosmies. Maleksin talolle.

Aikuiset olivat keittiössä ja menin tutkimaan, mitä he olivat saaneet aikaan. Pöydällä oli ainakin pari isoa kulhoa salaattia ja iso kattilallinen uusia perunoita odottamassa pääsyä hellalle, mutta kukaan ei ollut laittamassa niitä kiehumaan, he vain istuivat pöydän ääressä juttelemassa.
- Mä kuolen nälkään, antakaa mulle jotain, valitin.
- Ota voileipä, syödään vasta vähän myöhemmin, neuvoi Ali ja katkaisin itselleni pätkän patonkia.
- Saanko mä viiniä? kysyin toiveikkaasti ja istuin pöydän päähän. Ilse mulkaisi minua ja Nita, joka istui vieressäni, pörrötti hiuksiani.
- Sä saat tulla mun kanssa saunaan kohta.
Minusta näytti, kuin hän olisi iskenyt silmää hyvin huomaamattomasti, joten virnistin myöntävästi takaisin. Nita oli aika huippu kummitädiksi. Hän oli tuonut minulle kaksi paria järjettömän ihania kenkiä, jotka kuin ihmeen kaupalla olivat juuri oikeaa kokoakin, mutta ei se ollut tärkeintä. Joskus minusta tuntui, että hänessä oli puolia, jotka eivät olleen päivääkään vanhempia kuin minä. Ehkä jopa nuorempia.

Ali lähti katsomaan, miten Jessi pärjäsi yksin tallilla ja minä puputin leipäni vikkelästi loppuun ja lähdin hakemaan pyyhettäni yläkerrasta. En meinannut löytää sitä vaikka oli kai aika mahdotonta kadottaa iso, kirkkaanpunainen pyyhe yhteen laukkuun. Lopulta tyhjensin sen kokonaan sängylle ja löysin kaiken tarvitsemani, mutta Nita oli jo ehtinyt saunaan ennen minua. Hän voiteli kasvoihinsa jotain mönjää ja tarjosi minullekin.
- Hunajanaamio, kokeile.
Minulla ei ollut mitään sitä vastaan, ja kun Jessi tuli perässä vähän myöhemmin, me istuimme löylyssä kasvot paksun mönjän peitossa ja minä vuodatin Nitalle Stigu-tarinan viimeisiä, surullisia vaiheita. Nitalla oli mukana kuohuviiniä, jota hän joi pitkästä lasista, joka jopa siinä kiukaan vieressä näytti viileältä.

Viivyimme siellä tavattoman pitkään. Nitalla oli pienen matkalaukun kokoinen aski kaikkea ihanaa, kuorimavoiteita ja vartalovoiteita ja antiperspiranttihelmiä ja kasvovoiteita. Jokainen pullo näytti satasen arvoiselta, mutta ei hän pannut ollenkaan pahakseen, vaikka Jessi ja minäkin lutrasimme niitä kehoihimme. Hän ei myöskään kieltänyt meitä maistelemasta lasistaan ja hän taisikin olla pikkuisen huppelissa: lähtiessään lopulta ylös kauniina, tuoksuvana ja meikattuna – Alin naapureita oli tulossa syömään myös – hän unohti puolitäyden kuohuviinipullon pesukoneen päälle.
- Me otetaan tää, sanoin Jessille tyytyväisenä.
- Otetaan vaan, hän myöntyi ja salakuljetti sen ratsastushousujensa sisään käärittynä aina yläkertaan asti.
- Onkohan niillä vierailla meidän ikäsiä lapsia… nuoria mukana? pohdin. Se olisi ollut aika hauskaa.

Mutta ei ollut. He olivat vanhempi pariskunta, ja vaikka heillä kuulemma olikin lapsia, olivat he jo sen ikäisiä että olivat kylillä juhlimassa tai kotona sairaan vauvan kanssa, joten ei heissä sitten ollut mitään mielenkiintoista. Jessi ja minä istuimme kohteliaasti pöydässä niin kauan kuin jaksoimme syödä, mutta sitten häivyimme, kun eivät aikuiset edes puhuneet mistään mielenkiintoisesta.
- Meidän pitää kerätä yhdeksän kukkaa tyynyjen alle, Jessi sanoi. – Mutta ei vielä. Sen jälkeen ei nimittäin saa enää puhua ennen kuin nukahtaa. Mennään katsomaan hevosia.

Minä hain huoneestamme sen kuohuviinipullon ja tupakka-askini ja sitten me leiriydyimme lähelle laitumen aitaa notkelmaan puhumaan siitä, mitä minun pitäisi tehdä Panun suhteen vaiko mitään. Valitettavasti hyttyset olivat kauhean ihastuneita meihin, liekö ollut Nitan voiteiden syytä, mutta emme me siitä voineet näkösällekään lähteä, ennen kuin olimme juoneet pullon tyhjäksi. Siinä vaiheessa ne hyttysetkään eivät kyllä tuntuneet niin kauhean harmillisilta, huvittavilta korkeintaan. Mutta muistimme me sentään kerätä ne kukat, ennen kuin hipsimme hihitystä pidätellen nukkumaan.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   20.2.15 17:36:28

32. luku – Miila matkustaa

Me viivyimme Alin luona koko juhannusviikonlopun ja vielä maanantainkin. Nita tuli meidän mukanamme kaupunkiin ja aikoi jäädä meille yhdeksi tai kahdeksi yöksi, sillä hän sanoi, ettei kestäisi siirtyä suoraan hauskanpidosta vanhempiensa luokse.
- Mä todennäköisesti murhaisin ne alle puolessa tunnissa, hän sanoi surullisesti ja pudisti päätään.
- Vahinko ettei Enrico asu Helsingissä, sanoi Ilse myötätuntoisesti. – Mutta tule ihmeessä meille. Me yritetään tehdä sun elämästä oikein tylsää.
- Saat mun huoneen, mä voin mennä Miilan huoneeseen, lupasi Jessi ja Nita hymyili hänelle ja kiitti.
- Musta sä saisit hommata oman asunnon täältä ja muuttaa tänne kokonaan, ehdotin minä, mutta sitä Nita ei luvannut tehdä.

Ilsen tylsä tarkoitti sitä, että hän pesi pyykkiä ja soitteli matkatoimistoihin, mutta ei oikeasti voinut olla tylsää, jos Nita oli läsnä. Hän keksi koko ajan kaikkea kivaa, pelkkä hänen kanssaan jutteleminenkin oli hauskempaa kuin esimerkiksi lähteä Teresan kanssa Lintsille. Sille Panullekaan minä en soittanut, sillä meidän piti ruveta tekemään matkajärjestelyjä. Ilse oli saanut kohtuullisen edulliset lentoliput torstaiksi ja minä heräilin öisin tuijottamaan kattoon ja ajattelemaan, että olin lähdössä ulkomaille. Välillä toivoin, että odotusaikaa olisi ollut enemmän niin, että siitä olisi ehtinyt nauttia. Jessi ei kyllä nauttinut, pari kertaa herätin hänet yöllä täpisemään minun kanssani, mutta siitä seurasi vain, että hän painui suoraa päätä vessaan. Hän väitti mahansa menevän sekaisin ajatuksesta, että eksyisimme toisistamme lentokentällä.
- Mitä sitten? Onhan meillä kännykät, puhahdin.
- Mutta jos me eksytään siellä, Lontoossa?
- Toimii ne kai sielläkin!

Ei Jessi ihan nössö ollut. Aika vähällä ja Ilsen ja Artsin avulla sain hänet vakuutettua siitä, että kännykät toimivat Englannissakin ja että häntä ei todennäköisesti hukattaisi. Siitä huolimatta hän kävi vessassa noin kymmenen kertaa sinä torstai-aamuna, ennen kuin lähdimme lentokentälle, mutta sitten se loppui.
- Pitäisikö sun syödä jotain että pääsisit taas juoksemaan vessassa? kysyin häneltä teeskennellen huolestunutta, mutta hän muksaisi minua käsivarteen ja näytti kieltään.
- Luuletko sä mua hermoheikoksi ipanaksi tai jotain? hän kysyi ja näytti yhtäkkiä ihmeellisesti siltä, kuin ei olisi eläessään muuta tehnytkään kuin matkustanut.

Kukaan ei kadonnut, kukaan ei eksynyt, ei edes kumpikaan matkalaukuista ja Ilse ja Artsi ohjasivat meidät läpi lentoaseman metroasemalle kuin olisivat olleet kotonaan.
- Sä et varmaan muista tästä mitään? Ilse kysyi minulta kaapatessaan minut kainaloonsa ja minun oli pakko vain puistaa päätäni.

Mummin talossa aloin muistaa vähän enemmän. Se oli outoa. Olin miettinyt ja miettinyt sitä ilman minkäänlaista mielikuvaa, mutta kun pääsimme perille sinne aloin muistaa. Mummin tietysti muistin muutenkin, ja Jessikin, sillä oli hän käynyt vähintään kerran vuodessa katsomassa meitä ja hän kaappasi meidät molemmat samalla kertaa halaukseensa.
- Lapsikullat! Miten kauheesti te olette kasvaneet, molemmat!
Olin iloinen siitä, että hän antoi yhtä lailla Jessille suukon otsalle kuin minullekin. Olisi ollut inhottavaa, jos hän olisi tehnyt valtavan eron meidän välillämme, kun me kuitenkin olimme kuin oikeat siskot.
- Oliko mun huone yläkerrassa? kysyin, sillä minusta tuntui, että muistin jyrkät portaat, joita peitti tummanpunainen matto.
- Oli. Mennään katsomaan, mihin me saadaan teidät nyt.

Me kiipesimme portaita vaikka miten monta porrasväliä ja kuulin Artsin ähinän takaamme, kun hän raahasi matkalaukkuja. Sitten mummi esitteli meille kaksi pienen pientä makuuhuonetta. Tai eivät ne ehkä ihan minimaalisia olleet, kummassakin oli parisänky, mutta myös niin paljon muita huonekaluja, että ne vaikuttivat taskukokoisilta.
- Älä anna niille mun huonetta! kuulin Ilsen äänen jostain alhaalta portaista ja hän harppoi perässä askelista päätellen pari porrasta kerrallaan. – Mä haluan oman huoneeni!
Hän näytti jotenkin punaposkiselta, mutta kai se johtui juoksemisesta, tosin sitten hän työnsi Artsin sisään toiseen huoneista ja sulki oven heidän perässään. Jessi ja minä vilkaisimme toisiamme ihmetellen, mutta mummi työnsi meidät sitten toiseen huoneeseen.
- Ette kai te potki toisianne jos nukutte parisängyssä?
- Ei, me ollaan vasta nukuttu vaikka miten monta yötä parisängyssä, kun oltiin Alin luona ja sitten Nita oli meillä, sanoi Jessi vakavana.
- No sittenhän kaikki on kunnossa. Ottaisitteko te teetä?

Lontoo!
Minulla oli siellä omituinen olo lähes kaiken aikaa. Kuin olisin melkein muistanut edellisyönä näkemäni unen, mutta en kunnolla kuitenkaan muistanut muuta kuin tunnelmia ja varjoja. Tulomme jälkeisenä päivänä lähdimme kaupungille ja Ilse näytti paikkoja, joissa olin käynyt, kun olin pieni.
- Täällä sä leikit, hän saattoi sanoa ja minä pyörin ympäri puistossa ja katselin ja kaikki tuntui jotenkin tutulta, mutta ei kuitenkaan ihan. Yritin selittää Jessille, miltä minusta tuntui ja hän sanoi kunnioittavasti, että se kuulosti aavemaiselta. Olin itse asiassa samaa mieltä, joten olin iloinen, kun muistelukierros oli ohi ja saatoimme ruveta turisteiksi. Kävimme vahakabinetissa ja kauhukabinetissa ja ostoksilla ja kun tuli viikonloppu ja mummin ei tarvinnut mennä töihin, hän vei meidät jokilaiva-ajelulle, mikä oli itse asiassa aika tylsää. Se oli pelkkää lounaspöydässä istumista ja maisemia ja keskustelua ja niin paljon kuin pidinkin seurassamme olevista aikuisista, heidän puheenaiheensa olivat enimmäkseen aika ikävystyttäviä.

- Me voitaisiin mennä Jessin kanssa jonnekin ulos illalla, ehdotin parin päivän kuluttua, mutta nyt se ei ollutkaan ilmoitusasia kuten koto-Suomessa.
- Te ette lähde kahdestaan kaupungille illalla, ilmoitti Ilse.
- Ollaanhan me ennenkin käyty vaikka missä.
- Täällä on kakstoista kertaa niin paljon ihmisiä kuin Helsingissä ja parikymmentä kertaa enemmän narkkareita ja pikkurikollisia, ellei enemmänkin. Me voidaan mennä illalla yhdessä ulos syömään, mutta te ette lähde kahdestaan mihinkään.
- Sitten mä varmaan saan viiniä ruoan kanssa, sanoin, mutta en ruvennut suunnittelemaan karkaamista pimeän tullen. Jos Ilse oli huolissaan meistä, hänellä todennäköisesti oli syynsä siihen, enkä minä nyt ihan ehdottomasti halunnut minkään huumejengin ryöstämäksi ja raiskaamaksi.
- Kai me nyt saadaan käydä edes lähikaupassa? kysyi Jessi ja siihen Ilse suostui. Se katu, jonka varrella mummi asui, oli niin hiljainen ja säädyllinen, että yksikään huumehemmo ei mitenkään uskaltaisi astua sille. Ja saimme me lähteä päivällä omin nokkinemme ostoskaduille, kunhan Jessi oli ensin todistanut osaavansa lukea metrokarttaa ja kännykät olivat varmasti mukana.

Se oli ehkä koko matkan parasta antia. Sitä ei tahtonut enää kulkea äidin kädestä kiinni pitäen tässä iässä. Jessin kanssa me saatoimme kuvitella olevamme noin kuudentoista ja koluta kaikkia ihania kauppoja. Ilse soitti aina välillä ja kysyi, missä olimme ja silloin luimme lähimmän katukyltin tai tavaratalon nimen ja hän oli tyytyväinen. Välillä ostimme jostain limsaa ja istuimme johonkin juomaan ne ja kirjoittelemaan postikortteja ja polttelemaan vähän tupakkaa. Sitä olin onnistunut ostamaan, mutta pubeissa ei valitettavasti tarjoiltu meille olutta, vaikka yritimme me sitäkin. Ehkä tilasin jotenkin hassusti. Mieleeni virtasi koko ajan uusia sanoja ja mummi kertoi niiden palaavan siltä ajalta, kun olin oppinut puhumaan molempia kieliä yhtaikaa, suomea ja englantia, mutta tietenkään siinä iässä ei ollut tarvinnut tietää, miten pubissa saa kaljaa.

Ei niistä alitajunnasta tulevista sanoista ollut apua poikienkaan suhteen, mutta ei se estänyt meitä katselemasta ja välillä pitämästä vähän silmäpeliä. Söpöjä poikia tuli vastaan vaikka miten, mutta Jessi kieltäytyi puhumasta heille kouluenglantia, enkä minäkään kovin kummallista keskustelua saanut aikaiseksi. Sitä paitsi eivät kaikki söpöt niistäkään, jotka yrittivät puhua meille, puhuneet edes englantia. Se oli aika raivostuttavaa.

Me viivyimme reilun viikon, josta suuren osan Ilse käytti mummin kanssa hänen tavaroidensa läpikäymiseen. Hän lopettaisi työt vuoden lopussa ja myisi talonsa ja muuttaisi pois.
- Ajatelkaa miten hilkulla oli, etten mä koskaan päässyt käymään täällä, sanoi Jessi totisena.
- Tulette sitten talvella käymään mun luona uudestaan, mummi sanoi, mutta Ilse puisti päätään.
- Mä luulen, että me maksetaan tätä reissua talveen asti, ei meillä ole varaa, hän sanoi.
- No ette te nyt niin paljon ole shoppaillu.
Aika paljon me kuitenkin olimme. Yksi uusi matkalaukku ei riittänyt, piti ostaa toinenkin, mutta oikeastaan se johtui siitä, että Ilse oli saanut mummilta suuren määrän vaatteita itselleen, tai tavaraa yleensäkin.

- Eikö susta ole kurjaa muuttaa pois täältä monen kymmenen vuoden jälkeen? Artsi kysyi ja mummi myönsi, mutta sanoi, ettei hänellä enää olisi kuitenkaan varaa pitää taloa eläkeläisenä. Tai asua Lontoossa, sen puoleen.
- Tule Suomeen, ehdotti Ilse.
- Ei, siellä on liian kylmä ja melkein yhtä kallista, mummi sanoi ja alkoi esitellä tulevaa kotiaan. Se olisi Fuengirolassa, Etelä-Espanjassa ja kuulosti ihastuttavalta. Päätin ruveta säästämään rahaa siihen, että ainakin minä pääsisin sinne seuraavana kesänä, ellen jo talvella. Ei kai Ilse voisi kieltää minua vierailemasta oman äitinsä luona?
- Et sä kuitenkaan saa mitään säästettyä, sä tuhlaat kaiken vaatteisiin ja meikkeihin, sanoi Jessi, joka kieriskeli katumuksessa tuhlattuaan itsekin ison osan hevossäästöistään täällä.

Kotimatkalla matkustaminen ei enää ollutkaan kovin hauskaa. Meillä oli liikaa tavaraa ja Jessi murjotti ensinnäkin sitä, ettei ollut raaskinut mennä ratsastamaan Hyde Parkiin ja toiseksi sitä, että kunhan pääsisimme Suomeen, hänen pitäisi mennä äidilleen.
- Miksi sä menet, ellei sua kerran huvita? kysyin.
- Koska se sanoo, että se on sen oikeus.
- No eikö sulla muka ole oikeuksia? Mä olen nimittäin kuullut puhuttavan lapsen oikeuksista, mutten koskaan äidin oikeuksista.
- Hmm, tossa on perää, mietiskeli Jessi.
- Miksi sä et muka haluaisi mennä? kysyi Artsi ankarasti. – Se nyt kuitenkin on sun äitisi ja rakastaa sua.
- En mä sano, etten mä halua tavata sitä, mutta onko mun pakko asua siellä päiväkausia? Ne lapset on ihan kamalia! Jessi kiiruhti selittämään.
- No, juttelepa sen kanssa asiasta, luulisi sen sen ymmärtävän.
- Kai mä sitten juttelen, Jessi huokaisi. – Onneksi mun ei tarvitse olla siellä monta päivää kun on se leiri.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   21.2.15 17:32:35

33. luku – Miila pääsee esteleirille

Tänä vuonna emme menneet leirille Tammelinille, mistä olin tyytyväinen. Olisi ollut jotenkin kornia mennä ratsastusleirille jonnekin, minne saattoi pyöräillä varttitunnissa koska tahansa, ja sitä paitsi me olimme muutenkin käyneet joka kesä eri paikoissa niin kauan kun olimme ratsastusleireillä käyneet. Tällä kertaa suuntasimme Turun suuntaan, vaikkakaan ei ihan niin kauas. Ilse oli tapansa mukaan tahtonut selvittää tallista kaiken mahdollisen etukäteen, vaikka sen ilmoitus oli ollut ehdottomasti houkuttelevin koko Hevoshullun leirinumerossa – siinä luvattiin esteitä, maastoesteitä ja merenrantalaukkoja, eikä leireille otettu 12-vuotiaita. Onneksi Ali, jolle hän oli soittanut, muisteli tallin olevan varsin hyvässä maineessa ja niin meille oli varattu sieltä paikat. Leirikirjeetkin, joita olimme odottaneet koko kesäkuun, olivat tulleet sillä aikaa kun olimme Englannissa ja Ilsekin luki hyväksyvästi nyökytellen asiantuntevaa listaa kaikesta, mitä kannatti muistaa pakata mukaan.

Paikalle piti saapua sunnuntai-iltana, joten niin me saavuimme, tietenkin niin alkuillasta kuin mahdollista. Ilse ja Artsi olivat molemmat lähteneet kuskaamaan meitä, lähinnä kai jotta paluumatkaksi olisi seuraa ja nousivat myös autosta katselemaan ympärilleen ja venyttelemään. Olimme ajaneet vain hetki sitten pienen taajaman läpi, kääntyneet ajo-ohjeen mukaan pois päätieltä ja saapuneet perille minuutissa. En ollut koskaan vielä nähnyt tallia, joka oli niin keskellä kaikkea. Lähimpien rivitalojen pihat olivat suunnilleen kentän aidan takana.
- Jaa, missähän te nukutte? Ilse kysyi ja katseli uteliaana ympärilleen, niin kuin me muutkin, tietenkin. Tallirakennus oli matala ja melko pieni, mutta mitään muutakaan rakennusta ei näkynyt. Sen sijaan nuori, hauskan näköinen nainen ratsastushousuissa tuli tallista ja lähti suoraan meitä kohden.
- Te olette varmaan tulossa leirille! hän huudahti, kuin se ei olisi ollut ilmiselvää, kun raipat pistivät esiin kasseista.
Esittäydyimme, hän oli nimeltään Kati ja paikan omistaja, mikä sai Ilsen hienoisesti rypistämään otsaansa.
- Mä luulin, että omistajan nimi on Tellervo, hän sanoi.
- Edellinen omistaja. Mä ostin tän talvella, Kati hymyili, kun pihaan ajoi toinenkin auto, josta nousi ehkä viidentoista ikäinen tyttö. Kun Kati meni tervehtimään tätä, patistin Ilsen ja Artsin takaisin autoon.
- Te menette nyt pois! Meitä ei tarvitse paimentaa tän pidemmälle, määräsin.
- Menkää vaan, sanoi Jessikin ja paiskasi takaluukun kiinni otettuaan sieltä vielä makuupussinsa.

Luojan kiitos he uskoivat, vaikka miettivätkin vähän aikaa.
- Soitelkaa, sanoi Artsi vain. Siitä toisesta autosta ei noussut ketään edes tervehtimään, mustahiuksinen tyttö vain keräsi tavaransa ja tipautti ison lätkäkassin hiekalle.
- Lähdetään sitten majottamaan teidät, sanoi Kati, kun molemmat autot olivat ajaneet pois eikä yhtään uutta näkynyt tulevaksi. Hän lähti kävelemään yllättäen ajotien suuntaan, kohti lähintä rivitaloa. Sen päätyasunnon ovi oli auki ja sinne hän meni sisään. Olisi ollut typerää kysyä, että täälläkö me asuisimme, mutta kyllä se melkein livahti suustani kuitenkin.

- Valitkaa vaan missä haluatte nukkua! sanoi Kati vieraanvaraisesti ja heilautti kättään kuin olisimme tulleet linnaan. Sellainen se ei kuitenkaan ollut. Olimme pitkänomaisessa eteisessä ja edessä aukesi olohuone, jonka kalustus oli aika karu: vaaleanruskea sohva ja sohvapöytä sen edessä, TV-tasolla pieni matkatelkkari ja CD-soitin. Sohvan takana lattialla oli pari patjaa seinän vierellä ja pahoin aavistuksin avasin lähimmän oven. Sen takana oli makuuhuone, jossa ei ollut mitään huonekaluja, vain patjoja lattialla. Ei edes verhoja, vain sälekaihtimet. Samanlainen oli seuraavakin, mutta kahdessa seuraavassa oli kummassakin kerrossänky. Hetken ajan minun teki mieli kaivaa heti paikalla puhelin esiin ja soittaa Ilse ja Artsi takaisin hakemaan meidät.
- Eikö täällä ole sänkyjä? kysyi Jessi kauhistuneena. Hän oli ehtinyt katsoa vasta ensimmäiseen ja toiseen makuuhuoneeseen.
- Niitä on tulossa, älkää huolehtiko! Ja tehän voitte nyt varata sängyt, kun olette ensimmäisiä, Kati sanoi aurinkoisesti. – Sitä paitsi yhtä kovia ne sängyt on kuin lattiakin, sama patja siinä on vaan välissä. Ja tallillahan te kai aikanne vietätte ettekä sängyssä? Jaha, nyt taitaa tulla taas joku, hän sanoi nopeasti vilkaisten ulos olohuoneen ikkunasta ja jätti meidät sinne.

- Tää on uskomatonta, puhahti mustahiuksinen, kun olimme vähän aikaa seisseet eteisessä ja katselleet toisiamme.
- On! Lähdetään takasin! sanoi Jessi harvinaisen tulisesti niin, että minun piti toppuutella häntä.
- No eikä lähdetä. Mihin me muka muualle päästään leirille enää tänä kesänä? Ja mä haluan merenrantaan laukkaamaan!
Jessi tuijotti minua epäluuloisena vähän aikaa, mutta sitten hän antoi periksi. Sen näki silmistä jo ennen kuin hän sanoi mitään. Hän kävi katsomassa vielä kerran kaikkiin huoneisiin ja raahasi sitten päättäväisenä kassinsa ensimmäiseen.
- Tää on ainoa, missä on sälekaihtimet. Mä en aio nukkua huoneessa, missä joku voi koska tahansa seistä ikkunan takana katsomassa sisään, hän sanoi päättäväisesti.
- Okei, sanoin helpottuneena, kun ei hän halunnutkaan soittaa Ilsen ja Artsin perään.
- Hei, mäkin haluan sälekaihdinhuoneeseen, sanoi tumma tyttö ja näytti levottomalta.
- Tule ihmeessä, mahtuu sinne kolmaskin patja, Jessi sanoi ja niin me olimme hitsautuneet yhteen alle kymmenessä minuutissa.
- Mä olen Kikka, tyttö sanoi raahattuaan seuraavasta huoneesta patjan meidän huoneeseemme ja istuimme ihmettelemään tilannetta.

Kati oli varmaankin nähnyt väärin, sillä hän ei ainakaan ihan pian palannut uusien leiriläisten kanssa. Me päivittelimme vähän aikaa tilannetta, mutta levitimme sitten makuupussimme patjoille. Huoneessa oli kaksi kaappia, joista löytyi tyynyjä – tyynyliinoja ei tosin ollut mainittu leirikirjeessä – ja jonne tavaramme mahtuivat oikein hyvin.
- Loppujenlopuksi se Kati oli ihan oikeassa, ei sängyt ole sen pehmeämpiä patjan alla kuin lattiakaan, sanoi Kikka ja aloimme tutkia asuntoa tarkemmin. Kylpyhuone löytyi ja siellä oli suihkunurkkaus ja vessanpönttö ja lavuaari. Onneksi yhden oven takaa löytyi myös erillinen vessa. Me saisimme jo kolmenkin kesken ruuhkan kylppäriin, saati sitten, jos meitä tulisi enemmän, niin kuin tietenkin tulisi, ja keittiö oli itse asiassa oikein mukava. Siellä oli iso pöytä ja kun kurkistimme kaappeihin ja jääkaappiin, tulin ainakin minä paremmalle tuulelle. Niissä oli ruokaa vaikka miten. Mehua litroittain ja varmaan kymmenen ranskanleipää ja makkaraa ja munia ja juustoa. Olohuoneesta saattoi avata oven pihalle ja vaikkei siellä ollut muuta kuin pari valkoista muovituolia, sieltä näki suoraan tallille.
- Missähän kaikki hevoset on? Jessi pohti.
- Siellä on varmaan tarhoja jossain tallin takana, Kikka arveli. Päätimme lähteä katsomaan.

Tallipihalle osui kummallinen ruuhka juuri, kun me Kikan kanssa saavuimme sinne. Neljä autoa saapui perä perään ja Kati singahteli autolta autolle sirkuttamassa. Jotenkin se ei enää tuntunut yhtä vakuuttavalta kuin vajaa tunti sitten, mutta istahdimme tallinseinustalle katselemaan tulevia leirikavereitamme.
- Poikia, Jessi sanoi ja tönäisi minua, ikään kuin en olisi itse nähnyt. Näin hyvinkin, ja se näky oli melkein värisyttävä. Ei pelkkiä poikia vaan poikia! Kaksi kappaletta.
- Mä tunnen noi, ne ratsastaa mun kanssa samalla tallilla, sanoi Kikka. – Ne aikoo olympialaisiin.
- Ai ratsastuksessa? kysyin kunnioittavasti.
- No niin, niinhän kaikki ratsastavat pojat. Niillä on kauheasti kunnianhimoa.

Minä en ollut tavannut kovinkaan monta ratsastavaa poikaa, joten nyökkäilin vain. En voinut kuvitella, että edelliskesän leirin Mauri tai Repekään ikinä tähtäisivät olympialaisiin enkä heidän lisäkseen tiennyt kuin yhden hiukan kehitysvammaisen Tuukan, joka edellisellä tallilla oli käynyt tunneilla. Missään tapauksessa en halunnut liian silmiinpistävästi tuijottaa noita kavereita. Jos he olivat omasta mielestään menossa Atlantan olympialaisiin he olivat jo ilmankin polleita kuin ilmapallot eivätkä tosiaan tarvitsisi minkäänlaista läähätystä. Saattaisin saada läähättäjistä eniten pisteitä jos yrittäisin, mutta olisi alentavaa kilpailla kaikkien tyttöjen kanssa siitä, kuka osaisi parhaiten olla mieliksi. Olisin mieluummin välinpitämätön ja antaisin heidän läähättää – jos nyt vaan asiat menisivät parhaiten päin.

Tyttöjä oli neljä kappaletta, kaksi, jotka olivat joko sisaruksia tai kaveruksia, sillä he tulivat yhdessä ja kaksi yksinäistä. Yksi oli jostain syystä katsonut hyväksi pukeutua hameeseen ja sandaaleihin, jotka olivat omituisin asu, mihin ratsastusleirillä olin törmännyt. Tai en ollut ihan varma. Toissakesäisellä leirillä oli yhdellä tytöllä ollut tosi hassu aamutakki, jonka hän oli aina vain vetänyt yöpaitansa päälle tullessaan aamiaiselle, kun kaikki muut olivat jo olleet ratsastushousuissa. Saattoihan tuo olla tulossa suoraan vaikka jostain häistä tai sukujuhlista niin, ettei ollut ehtinyt missään vaihtaa vaatteita.

Uusien tulokkaidenkaan kuskit eivät jääneet pällistelemään ympärilleen vaan autot ajoivat yksi toisensa jälkeen pois. Kati huomasi meidän istuskelevan pihalla myös ja päätti hetken olevan hyvän tervetuliaispuheelle.
- Nyt kun te taidatte olla kaikki tässä niin tervetuloa! Jos te esittelette ensin itsenne niin sitten voidaan mennä katsomaan hevosia!
Nousimme ylös ja liityimme piiriin kuuntelemaan, keitä tulokkaat oikein olivat. Hametyttö sanoi nimekseen Virve, kaverukset olivat Emilia ja Päivi ja neljäs tyttö Salme. Pojat olivat Aapo ja Marko ja näin lähempää katsottuna he olivat edelleen aika namusia, joskin minä annoin katseeni pyyhkäistä heitä vain ohimennen, kuin ei olisi ollut mitään erityistä siinä, että ratsastusleirille tuli kaksi varsin hyvännäköistä poikaa.

Kati näytti meille ensin tallin, joka oli yllättävän pienen oloinen nyt, kun oli tottunut montakymmentä metriä pitkään monenkymmenen hevosen talliin. Laskin äkkiä kaksitoista karsinaa, mutta ei niissä ollut mitään katsomista, sillä ne olivat kaikki tyhjiä.
- Sitten voidaan mennä hakemaan hevoset sisään, Kati ilmoitti ja käveli ulos tallin toisessa päässä olevasta ovesta. Sieltä aukesi jo vähän ratsastuskoulumaisempi näkymä. Metsän rajassa oli melko suuri ruohoinen laidun, missä hevoslauma torkkui ja söi ilta-auringossa. Suurin osa oli ruskeita, mutta minun katseeni jäi, kuten aina, kiinni kimoihin. Niistä toinen oli aika pienen näköinen valkoinen poni, joka ei kiinnostanut minua sen enempää eikä toinen ollut paljon enemmän minun makuuni. Se oli harmaa, lihava otus, jota olisi äkkiä vilkaisten voinut yhtä hyvin luulla vaikkapa virtahevoksi.

Sähkölanka-aidan vieressä oli läjä riimunnaruja, kuin käärmeen pesä ja Kati otti ne kainaloonsa, ennen kuin avasi portin ja päästi meidät sisään.
- No niin, tässä on Royal, hän sanoi ja ojensi yhden naruista Kikalle, kun pääsimme lähimmän hevosen luo. – Ota sinä se.
Sillä tavoin hän jakoi meille jokaiselle hevosen, mainiten yleensä vain nimen kustakin. Minä sain narun päähän lähes mustan ruunan nimeltä Jordan ja lopulta oli jäljellä vain kaksi, jotka Kati otti itse, yhden kumpaankin käteen.
- Onko nää meidän hoitohevoset? kysyi Jessi, joka oli onnistunut nappaamaan itselleen riimunnarun sen valkoisen ponin kohdalla.
- Saatte te vaihdella niitä, jos haluatte, Kati lupasi suurpiirteisesti.

Veimme hevoset talliin ja pienen häslingin jälkeen jokainen löysi hevoselleen oikean boksin.
- Te, jotka jo olette asettuneet taloksi, voisitte ruokkia hevoset, jos me muut mennään katsomaan paikat, Kati ehdotti meille, Jessille ja Kikalle ja minulle.
- Mitä ne syö? Jessi kysyi.
- Viipale heinää ja kipollinen kauraa kaikille. Niitä löytyy tuolta tallin päädystä, Kati neuvoi ja osoitti suuntaa.
- Syökö ne kaikki muka saman verran? ihmetteli Kikka, kun menimme heinävarastoon, josta löytyi isopyöräinen kärry, johon oli jo lastattu puolikas heinäpaali ja iso ämpäri puolillaan kauraa. Minä kohautin olkiani. En ollut erityisen perehtynyt siihen, mitä hevoset söivät. Tiesin tietysti, että heinää ja kauraa, mutta että millaisia määriä.
- Kai Kati tietää, Jessi sanoi ja heilautti kärryille toisenkin paalin. Kolmestaan ruokkimisessa ei mennyt juurikaan aikaa ja kun se oli selvä, halusi Kikka mennä muiden perässä kämpille. Hän sanoi, että ehkä Kati siellä jutteli jotain päiväohjelmasta ja hän halusi kuulla. Minä olisin halunnut noin yleisesti nähdä muiden ensireaktiot heidän nähdessään majapaikan, mutta siitä me nyt tietysti olimme jo myöhästyneet.

Kaikki istuivat olohuoneessa, osa lattialla kuin luentoa odottamassa, vain Kati seisoi.
- No niin, tekin tulitte sitten, hän sanoi meille. – Tavataan aamulla kahdeksalta tallilla.
- Siinäkö kaikki? lipsautin. Eikö hänellä ollut muuta sanottavaa? Mitä meidän oli tarkoitus tehdä koko illan? Onneksi Emilia kysyi.
- No, tutustutte toisiinne, katsotte televisiota, syötte iltapalaa, Kati ehdotteli.
- Saako hevosia mennä harjaamaan? kysyi Jessi.
- Mä laitan tallin oven lukkoon nyt, kun lähden kotiin. Niin, ja eteisen naulakossa on muutama tän asunnon avain, jos te päätätte lähteä ulos ja haluatte lukita oven. Nähdään aamulla!

Niine hyvineen hän häipyi ja minun on pakko sanoa, että kerrankin tunsin itseni vähän ahdistuneeksi. Tämä ei kyllä ollut mennyt ollenkaan niin kuin piti. Olin ollut monella leirillä, eikä yhdelläkään leiriläisiä ollut vain tyrkätty kalustamattomaan huoneistoon odottamaan aamua. Minulla alkoi olla pahoja aavistuksia koko viikosta. Muutkaan eivät näyttäneet kovin tyytyväisiltä.
- Ehkä hevoset on mukavia, sanoi Jessi toiveikkaasti, kun kukaan muu ei löytänyt mitään sanottavaa. Se rikkoi jään ja Salme hypähti pystyyn sohvalta.
- Mitä se puhui iltapalasta? Mulla on ainakin nälkä!

Onneksi keittiö oli suuri, sillä siirryimme kaikki sinne tekemään voileipiä. Törmäilimme toisiimme ja tallasimme varpaita ja pyytelimme anteeksi, kunnes Aapo otti ohjat käsiinsä.
- Ei tässä tarvii kaikkien pyöriä. Jos mä leikkaan leipää niin joku voi keittää kahvia ja seuraava leikkaa juustoa ja niin edelleen.
Minä leikkasin kurkkua lautaselle ja Jessi tomaattia ja sitten nostimme kaikki astiat pöydälle tarjolle. Kaikki eivät mahtuneet sen ääreen syömään, mutta osa meni olohuoneen sohvalle ja osa pihalle. Harkitsin juuri, seuratako Jessiä ja Kikkaa ulos vai jäädäkö keittiöön Aapon ja Markon kanssa, kun ovikello soi.
- Käy sä nuoremmaksesi avaamassa, Marko sanoi minulle.
- Mitä jos siellä on joku jehovantodistaja?
- Älä päästä sisään.

Siellä oli kuitenkin ilmiselvästi vielä yksi leiriläinen, vielä yksi poika, jolla oli olkapäällään reppu paljastavine raippoineen ja kainalossa makuupussi.
- Täälläkö ratsastusleiriläiset asuu? hän kysyi ja tapitti minua sinisin silmin. Hänen hiuksensa olivat mustat ja niin pörrössä, että häntä olisi voinut luulla hiukan siistityksi Rölli-peikoksi.
- Täällä. Mä luulin, että kaikki oli jo tullu, sanoin.
- Mä olen kai viimeinen.
- Miten sä osasit tulla soittamaan ovikelloa? Kati lähti kotiin jo vähän aikaa sitten.
- Se vastasi onneksi puhelimeen, mä soitin kun talli oli kiinni eikä ketään näkynyt missään. Mä olen Ossi.
- Tule sisään, Ossi, sanoin kohteliaasti ja väistin ovelta. Ei hänkään ollut hullumman näköinen. Kai tästä voisi tulla ihan kiva leiri, vaikka alku olikin omituisenpuoleinen.

Lähettäjä: Kirsi 
Päivämäärä:   22.2.15 10:22:46

Ei hyvältä kuulosta toi leiri xDD

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   22.2.15 21:01:11

34. luku – Miilan epäilykset heräävät

Aamu yllätti. Ensimmäiset herätyskellot alkoivat piipata jo puoli seitsemältä, muun muassa omani, mutta ei kyllä tehnyt mieli vielä nousta. Suljin hetkeksi silmäni uudestaan, mutta sitten muistin, että täällä oli yhdeksän muutakin ihmistä, jotka ihan kohta haluaisivat yhtaikaa vessaan ja ehkä suihkuunkin. Se oli tarpeeksi hyvä syy nousta ylös, vaikken yleensä ikinä noussut ennen Jessiä. Hän näyttikin hämmästyneeltä, kun palasin pikaisen suihkun jälkeen huoneeseemme.
- Miten sä olet jo ylhäällä?
- Mä en halunnut jonottaa suihkuun, sanoin ja istuin patjani ja makuupussini päälle meikkaamaan. Ihan vain kevyesti toki, kuka nyt ratsastusleirillä viitsi esiintyä meikkipellenä? Vähän ripsiväriä vain laitoin.

- Kuka teistä on niistä parhaimman näkönen? kysyi Kikka, jonka olin vielä luullut nukkuvan, kun ei mytty ovinurkassa ollut liikahtanut.
- En mä tiedä, sanoin sellaisella äänensävyllä, ettei minua olisi voinut koko juttu vähemmän kiinnostaa.
- Mä en ole ehtinyt päättää, sanoi Jessi harkitsevaisesti. Pojat olivat lähteneet illalla katselemaan taajamaa, minkä reunalla talli oli ja painuneet sieltä tultuaan nukkumaan, vaikka me tytöt olimme vielä tuijottaneet pikkuista telkkaria ja jutelleet hevosjuttuja. Kun Kikka oli tullut kolmanneksi meidän huoneeseen ja pojat olivat kaikki menneet myös samaan huoneeseen, ei olohuoneeseen ollut jäänyt asumaan ketään.
- Musta se Ossi, sanoi Kikka, nousi istumaan ja haukotteli. – Ja ehkä se ei ole niin olevinaan kuin Marko ja Aapo. Oikeastaan kukaan ei voi olla, se on mahdotonta.

Odotin, että toisetkin saivat aamuhommansa hoidettua ja menimme yhdessä keittiöön aamiaiselle. Se oli aika surkeassa kunnossa. Kenellekään ei kai ollut tullut mieleen siivota iltapalan jälkeen mitään pois. Leikkuulauta pisti esiin työtasosta ja sen päällä oli veitsi ja muruja, laseja oli siellä täällä ainakin tusina ja kurkut ja tomaatit olivat unohtuneet pöydälle. Onneksi jääkaapissa oli vielä tuoreempia, joskin ruokaa oli jäljellä enää noin puolet siitä, mitä edellispäivänä.
- Pitäiskö tehdä Katille kauppalista? pohti Kikka.
- Äh, kai se voi itse tehdä listan samalla kun se käy tiskaamassa, sanoin huolettomasti ja keräsin lasit altaaseen. Muiden jälkien siivoaminen ei kuulunut tapoihini, mutta en halunnut syödä pöydässä, josta näytti juuri nousseen puolijoukkueellinen partiolaisia. Muista huoneista oli kuulunut liikettä jo jonkin aikaa ja muutkin alkoivat tipotellen tulla syömään. Kellokin alkoi jo olla puoli kahdeksan ja Jessi ehdotti, että menisimme tallille katsomaan, tarvitsisiko Kati apua aamuruokinnassa.

Siellä ei kuitenkaan ollut ketään ja tallin ovi oli lukossa. Kikan otsalle painui syvä ryppy ja hän naputteli kypäräänsä etusormen kynnellä.
- Aikooko se tulla vasta kahdeksalta itsekin? Ne sai iltaruoat jo seitsemän aikaan, vähän pitkä väli.
- Ja jos ne nyt vasta saa ruoat niin koska me päästään ratsastamaan, huolehdin minä, sillä sen minäkin tiesin, ettei hevosia heti ruoan jälkeen saanut ottaa liikutukseen. Jessi ei sanonut mitään ja Kati tuli polkupyörällä ehkä viittä yli kahdeksan, kun olimme jo joka ainoa, jopa pojat, odottamassa.
- Huomenta, näytättepä te pirteiltä! hän huudahti niin hyväntuulisesti, että jos joku oli aikonut jostain valittaa, se pisti luun kurkkuun. Hän avasi tallin oven avaimella, jonka onki räystäslaudan päältä ja alkoi ohjeistaa meitä hakemaan kullekin hevosella vähän heinää ja kauhallisen kauraa. Ne liikehtivät jo levottomasti kukin karsinassaan, mutta rauhoittuivat sitä mukaa kun saivat ruokaa eteensä.
- Annetaan niiden syödä rauhassa vähän aikaa ennen tuntia ja käydään sillä aikaa katsomassa vähän maastoesteitä, Kati sanoi ja me lähdimme seuraamaan häntä kohden tallin takaista metsikköä. Minun oli pakko vähän hypähdellä. Tässä paikassa eivät kaikki asiat ehkä sujuneet ihan niin kuin olisi voinut odottaa, mutta ilmeisesti täällä tosiaan oli maastoesteitä, kuten oli luvattu.

Ne osoittautuivat paremmiksi kuin olin uskaltanut toivoakaan. Kävelimme ihanan hiekkaisen, ehkä parin kilometrin mittaisen lenkin leveää polkua ja vähän väliä tuli vastaan este. Ne olivat aika pieniä, mutta houkuttelevan näköisiä; hirsiä ja risukasoja ja yksi kunnon kaivantokin siellä oli.
- Vau, sanoi Aapo.
- Näitä te voitte kokeilla iltapäivällä, Kati sanoi ja sai aikaan innostuneen puheensorinan.
- Mennäänkö me nyt kentällä? kysyi Virve.
- Joo, etteköhän te voi lähteä harjaamaan hevosia. Voitte itse valita, millä haluatte ratsastaa.
- Miten me voidaan valita, jos ei me tiedetä niistä kuin nimet? Jessi ihmetteli.
- Ne on kaikki ihan kilttejä, Kati vakuutti, ihan kuin hän olisi sitä kysynyt.

Palasimme tallille ja jotenkin automaattisesti kaikki näyttivät valitsevan samat hevoset kuin mitkä olivat tuoneet illalla sisään. Ossi pyöri vähän aikaa käytävällä ihmettelemässä, kunnes Kati osoitti hänelle toisen ylimääräisistä hevosista. Tajusin, että täällä ei tosiaankaan ollut kuin yksitoista hevosta ja meitä leiriläisiä oli kymmenen. Loukkaantumisiin tai lepopäiviin ei juuri ollut varaa, jos Kati aikoi viedä meitä maastoonkin.
- Koska me mennään merenrantaan laukkaamaan? kysyin, kun olin saanut Jordanin mieleiseeni kuntoon ja lähdin etsimään sille satulaa ja suitsia.
- Sitä me ei voida valitettavasti tehdä. Siitä alkoi tulla valituksia, Kati pahoitteli.
- Mutta ilmotuksessa oli!
- No ei kukaan tammikuussa valittanutkaan. Nyt kesällä ihmiset haluaa itse olla rannalla.
- Eikö me voida mennä illalla, kun ei ihmiset enää ota aurinkoa?
- Jaa… sitä voi miettiä, Kati sanoi. – Sitten sinne ei vaan saa jäädä mitään kikkareita tai me jäädään kiinni. Jokos te kohta olette valmiita?

Joillakin hevosilla oli vielä heinää edessä, kun pienen ajan kuluttua ilmoitimme olevamme valmiita, mutta kaipa Kati omien hevostensa ruoansulatuksen tiesi. Talutimme ratsut kentälle ja vasta siellä tajusin, että me olimme siinä kaikki kymmenen. Hassua, ettei Kati ollut jakanut meitä kahteen ryhmään, mutta ehkäpä hän tekisi sen nähtyään, kuka ratsasti mitenkin. Nousin Jordanin satulaan ja käänsin sen kävelemään uralle, katsellen samalla toisia hevosia. Ne kimot olivat pienimpiä, Jessin valkoinen ja se virtahevon näköinen. Lisäksi oli yksi suomenhevonen ja suunnattoman suuri vuonohevonen, jolla Emilia ratsasti. Vuonohevoseksi suuri, siis, se näytti lähinnä keltaiselta pallolta ja se lyllyi kävellessään. Olin tyytyväinen omaan ratsuuni. Jordan tuntui virkulta ja katseli kiinnostuneena ympärilleen. Tosin aloin miettiä, että miten todennäköistä olikaan, että Kati osaisi opettaa meitä edes auttavasti, kun kaikki muukin oli vähän kiikun kaakun.

Onneksi epäilyni olivat siinä kohden turhia. Kati ensin vain katseli meitä vähän aikaa hiljaa, mutta kun hän avasi suunsa, sieltä tipahteli sellaisia viisauden helmiä, että annoin anteeksi vuoteen puuttumisen kymmenessä minuutissa. Hän näki kaiken ja huomasi kaiken, vaikka meitä oli niin monta hajallaan ympäri kenttää. Ja hän tunsi tietenkin hevoset, joten hänen neuvonsa olivat hyvin täsmällisiä ja toimivia. Mitään erityistä me emme tehneet, vain ravivoltteja ja pääty-ympyröitä laukassa ja välillä vähän pohkeenväistöä, mutta kai nyt alkuun olikin tarkoitus saada käsitys siitä, millaisia me olimme. Me olimme aika hyviä, noin ryhmänä. Kaikki olivat selvästi ratsastaneet paljon enemmän kuin alkeiskurssin.
- Ohhoh, kylläpäs aika meni nopeasti! huudahti Kati lopulta kesken laukkaharjoitusten. – Mun pitää kuulkaas lähteä asioille. Kävelkää te loppukäynnit ja viekää hevoset sitten laitumelle, muistakaa Cotekin tallista, ettei se jää sisään koko päiväksi ja putsatkaa boksit. Tavataan taas vaikka kolmelta niin mennään sitten katsomaan niitä maastoesteitä.
Niine hyvineen hän poistui, hyppäsi taas pyöränsä selkään ja ajoi pois.

Me emme ruvenneet suunnittelemaan kapinaa vielä sinä päivänä, vaikka se, että tajusimme lounaan olevan sitä samaa ranskanleipää kuin ilta- ja aamupalakin nostatti vähän tunteita. Onneksi Kikka keksi keittää kananmunia lisäksi niin, että saimme edes vähän vaihtelua, mutta ne menivätkin sitten kaikki.
- Kiristetään siltä illaksi piikki ravintolaan, sanoi Aapo ja tunki jo kolmannen munan kokonaisena suuhunsa.
- Jos sä syöt vielä muutaman, sun hevoselta katkeaa jalat, huomautin, vaikka olin aikonut olla huomioimatta häntä tai Markoa mitenkään. Vaikka eivät he minusta toistaiseksi olleet ällöpolleita olleet.
- Jos sä syöt vielä muutaman, ne loppuu, sanoi Kikka surullisena ja kurkisti kattilaan.
- No se saa hommata niitä lisää. Nyt mä menen ottamaan ruokatirsat, Aapo sanoi ja röyhtäisi.
- Yyh, sanoin ja käänsin katseeni pois hänestä.

Kello kolmelta olimme hevosinemme kentällä. Millään muulla leirillä ei olisi tullut mieleen mennä omin päin hakemaan hevosia laitumelta ja ruveta vain ratsastamaan, mutta täällä ei edes Jessi epäröinyt toimia niin omapäisesti.
- Meidän piti siivota boksit, hän vain muistutti, kun harjasimme hevosia hiukkasen tuoksahtavassa tallissa.
- Víttu mä oo tänne tallipojaksi ainakaan tullu! huusi Marko suureen ääneen ja minä olin hiljaisesti taipuvainen olemaan hänen kanssaan samaa mieltä.
- Haluatko sä sitten, että sun hevosesi seisoo märässä turpeessa ja lannassa koko pitkän yön? kysyi Jessi hiljaisella, asiallisella äänellä.
- Ei tää ole mun hevonen. Siivotkoon omistaja. Miksi ne yleensä seisoo sisällä yöt, nythän on kesä!
- Kysy Katilta, kuului jonkun ääni kauempaa tallista, ehkä Päivin.

Kiersimme joka tapauksessa kenttää, kun Kati tuli hiukan myöhässä.
- Jaha, te olettekin jo noin valmiita. En mä sitten viitsi pitää teitä odottamassa ja hakea Cotea, menkää te vaan hyppimään, hän sanoi.
- Me? Yksin? kysyi Kikka ja muiltakin loksahti suu auki.
- No en mä voi perässä juosta kuitenkaan, kun te laukkaatte, vai mitä?
- Mutta kuka meitä opettaa?
- Nehän on vaan esteitä. Noi kaikki ylittää ne. Menkää ja pitäkää hauskaa! Kati sanoi hymyillen leveästi ja avasi kentän portin. Me ryhmityimme jonoksi portille Markon perään, joka oli sattunut olemaan lähimpänä sitä ja minä ainakin tunsin miellyttävää lepatusta mahassani. Maastoesteitä! Elämää!

- Mitä me nyt tehdään? kysyi Salme varovaisesti, kun saavuimme radan alkuun. – Siis, eihän me vaan voida lähteä laumassa laukkaamaan tonne. Mitä jos joku kompastuu ja loput yhdeksän hyppää niskaan?
- Sä taidatkin olla fiksu tyyppi, sanoi Ossi hyväksyvästi ja sai Salmen punastumaan lievästi.
- Ketkä on hypänny maastoesteitä ennen? kysyi Marko kuuluvalla äänellä ja nosti itse kätensä. Samoin tekivät Kikka ja Aapo ja Salme, mutta eivät muut, en minäkään, vaikka mieleni teki. Olimme me joskus leirillä olleet maastossa ja ylittäneet ryteikköisessä metsässä ojia ja käsivarren paksuisia koivunrunkoja, mutta ehkä se ei ollut ihan sitä, mistä nyt oli kyse.
- No niin, ehkä me sitten vedetään tää treeni, sanoi Marko näyttäen hyvin itsetyytyväiseltä. – Mennään kaikki ensin yksin. Mä voin alottaa.

Pyörittelin silmiäni Jessille, joka poneineen seisoi vieressäni, mutta itse asiassa meille tuli sittenkin oikein kivaa. Ihan niin kuin Kati oli sanonut, kukaan hevosista ei arkaillut esteitä, Päivin vuonis, Kano, vaan ei olisi halunnut jättää muita, mutta kun Kikka ja Royal lähtivät vetoavuksi, sekin suostui lyllertämään radalle. Sitten menimme pareittain vähän sen mukaan, keiden hevoset sopivat vauhdiltaan yhteen. Minä ja Jessi menimme yhdessä, sillä vaikka Jordan oli isompi, oli Footstepsillä nimensä mukaan todella vikkelät jalat. Sitten vaihdoimme pareja ja minä sain lähteä Ossin ja Fear Factorin kanssa seuraavalle kierrokselle.

Me hyppäsimme ja hyppäsimme, kunnes Kanon ja pullean harmaan Chromen karvat kiharsivat märkinä ja Salme ja Emilia kieltäytyivät enää hyppäämästä. He pelkäsivät pullukoidensa alkavan kompastella väsymystään.
- Sitä paitsi me ollaan menty jo melkeen kaksi tuntia, huomasi Kikka, jolla oli kello ranteessa. Meidän muidenkin oli pakko myöntää, että ehkä olimme pitäneet hauskaa tarpeeksi kauan. Jordaninkin kaula tuntui kostealta, kun taputin sitä.
- Lähdetään takaisin tallille, päätti Marko, joka oli kuin itsestään ottanut johtajan roolin.

Tallin oveen oli nastalla kiinnitetty paperinpalanen, jossa luki: ”Voitte jättää hevoset sisään ja ruokkia ne, lukitkaa ovi ja laittakaa avain takaisin räystään alle. Mä lähdin ostamaan teille ruokaa. Nähdään aamulla vaikka yhdeksältä!”
- Ei me voida jättää näitä sisään tähän aikaan, eikä tunkea niille kauraa kupuun, kun ne on just juossu ittensä märiksi, sanoi Kikka tuimasti.
- Kai se itse hevosensa tietää? sanoi Aapo, mutta silloin Jessi puuttui puheeseen myös.
- Ei. Viedään ne ulos. Mä käyn vaikka yksin hakemassa ne myöhemmin sisään ja ruokin ne. Jos ne saa ruokaa ja pääsee ulos vasta yhdeksältä aamulla seuraavan kerran se on eläinrääkkäystä.

Kikka ja muut tytöt ilmaisivat olevansa ihan samaa mieltä, samoin Ossi, enkä minäkään sitten kehdannut olla eri mieltä. Me hoitelimme hevoset niin hyvin kuin osasimme, pyyhimme hikisimmät paikat ja ruiskutimme hyönteismyrkkyä niin, että koko talli – joka sivumennen sanottuna oli siivottu – löyhkäsi. Cote, joka oli yksin jäänyt laitumelle, villiintyi kerta kaikkiaan nähdessään, että kaikki sen kaverit tulivat takaisin ja sitten villiintyivät tietysti kaikki muutkin.
- Miksei mulla ole kameraa, voihki Jessi.
- Mennäänpä katsomaan, ollaanko me saatu ruokaa, sanoi Ossi enteellisellä ja kohtalokkaalla äänellä, kun hevoset rauhoittuivat piehtaroimaan ja syömään ja lähdimme kämpille.

Kaappeihin oli ilmaantunut täytettä, mutta täyttä tiskiallasta Kati ei näemmä ollut huomannut. Löysimme lisää ranskanleipää ja paahtoleipää ja kurkkua ja tomaattia ja niin edelleen, mutta ei mitään kunnon ruokaa.
- Mä alkaisin antaa aika paljon vaikka lihapullista, sanoin, sillä minusta alkoi tuntua siltä, etten ehkä enää ikinä tämän viikon jälkeen tahtoisi vaaleaa leipää.
- Antasitko? kysyi puoleen ääneen Aapo, joka kurkki olkani yli jääkaappiin. Jähmetyin hetkeksi niille sijoilleni ja keskityin sitten pitämään suupieleni kurissa.
- Tai grillimakkarasta, sanoin tasaisella äänellä, mutta sitten Virve hihkaisi ja läimäisin jääkaapin oven kiinni.
- Täällä on lounasseteleitä! hän huusi ja heilutti pientä sinertävää vihkosta. Me kaikki kokoonnuimme hänen ympärilleen ja katsoimme sitä kunnioittavasti.
- Missä me voidaan käyttää noi? kysyin ja katsoin haastavasti poikia, kutakin vuorollaan. Hehän olivat eilisiltana käyneet kylällä ja olivat jo paljon enemmän paikallisia.
- Helmisimpukka, sanoi Marko tyytyväisen näköisenä. – Se on tossa ihan lähellä. Mennään sinne.

Vaihdoimme itse kukin ratsastushousut pois ja lähdimme kävelemään kesäillassa kohti asutusta. Huoltoasema oli tosiaan ihan lähellä, ei sinne ollut varmasti kilometriäkään, ja ovella Virve jakoi meille kaikille yhden lounassetelin. Jos paikalle pysähtyneet rekkakuskit ihmettelivät nälkäisten nuorten invaasiota minä en ainakaan ehtinyt huomata sitä. Silmäilin ruoka-annosten kuvia ja päädyin suurimman näköiseen pihviin, minkä löysin. Siihen ja limuun piti kaivaa muutama euro omastakin lompakosta, mutta ei se haitannut. Limun sai heti mukaan, mutta ruokaa merkkaamaan tuli vain numerolappu. Onneksi salaattia sai hakea pahimpaan nälkään.

Vilkaisin vikkelästi tilanteen, kun sain omalle tarjottimelleni salaattilautasen. Joukkomme oli varannut kaksi kuuden hengen ikkunapöytää. Toisessa istuivat Kikka ja Jessi ja Ossi ja Salme ja loput istuivat toisessa. Harkitsin hetken, valitako paikan Aapon vai Jessin vierestä ja päädyin jälkimmäiseen. Ei Jessi olisi pahastunut, vaikken olisikaan istunut hänen viereensä, mutta Aapo taas olisi voinut pitää minua tyrkkynä, jos olisin ängennyt sinne, joten en ollut huomaavinani sitä tyhjää paikkaa. Minun oli pakko päästää henkinen tirskahdus, kun istuin paikalleni ja aloin tutkia salaattiani tarkemmin. En ollut ihastunut, en edes ihastumassa, mutta jokin vaan pisti pelaamaan.
- Mä en tiedä, onko tääkään nyt ihan kunnollista ruokaa kasvaville ja urheileville lapsille, sanoi Jessi ankarasti, kun saimme lopulta annoksemme, höyryävät leikkeet ja rasvaa tihkuvat ranskalaiset.
- Parempaa kuin ranskanleipä, ainakin, sanoin ja aloin syödä.

Hyvin hiljaisina ja hitaasti kävelimme takaisin tallille. Annokset olivat olleet valtavia ja ähkin puoliääneen, kun mietin, että vaakatasoon sammumisen sijaan meidän pitäisi nyt mennä vielä hoitamaan iltatalli, kun emme kerran olleet totelleet Katia ja tehneet sitä heti ratsastuksen jälkeen. Mutta oli kai parempi selvittää se heti, olisi kahta inhottavampaa ensin asettua aloilleen laiskottelemaan ja sitten joutua vielä töihin.
- Vähän aikasta, arveli Kikka ja vilkaisi kelloaan.
- Hei, jos ne on tottunu tulemaan sisään viideltä tai kuudelta, ne on jo jonossa portilla, sanoin ja hän myönsi, että siinä oli järkeä.
- Mitä jos te käytte, yritti Marko ehdottaa, mutta ryhmäpainostuksella häntä estettiin luistamasta töistä.

Se sujuikin sitten armeliaan nopeasti. Kikka ja minä jäimme talliin ja jaoimme joka karsinaan valmiiksi heinät ja kaurat sillä aikaa kun muut kävivät hakemassa hevoset sisään. Tuskin siihen meni paljon kymmentä minuuttia enempää.
- Nyt mä haluan pitkäkseni ja farkunnapin auki, ilmoitin.
Nukkumaan en kuitenkaan ajatellut ihan vielä ruveta, eivätkä muutkaan. Olohuoneen sohvaan ei mahtunut istumaan kuin ahtaasti neljä, mutta hain makuupussini pehmikkeeksi ja oikaisin itseni lattialle television eteen. Ohjelma oli silkkaa roskaa, mutta keskityin kuuntelemaan, miten Marko ja Aapo kertoivat ratsastuskilpailujuttuja.
- Mä aion isona kilparatsastajaksi, julistin, kun esteet alkoivat olla yhä korkeampia ja hevoset hienompia heidän jutuissaan. Aloin ymmärtää, miksi Kikka ja osa muista tytöistä oli tuhahdellen vetäytynyt keittiöön pelaamaan korttia.
- Sinäkö, ihmetteli Marko alentuvasti ja tönäisi minua varpaillaan.
- Minä. Koskahan me muuten hypätään?
- Vastahan me tänään loikittiin koko iltapäivä.
- Ei kun mä haluaisin estetunnin, niin että Kati opettaisi.
- Se olisi kivaa, Aapo sanoi ja vilkaisi minua hyväksyvästi. Hänen silmänsä näyttivät melkein yhtä ruskeilta kuin Stigun.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   23.2.15 17:07:48

35. luku – Miila ja omituinen ratsastuksenopettaja

Seuraavana aamuna Jessi ja Kikka nousivat ennen minua, jo seitsemältä, ja menivät ruokkimaan hevoset. He palailivat hyvin pian ja makailimme patjoilla jutellen ja miettien maailman menoa, kunnes oli aika nousta oikeasti. Olimme yhtä mieltä siitä, että Kati oli hävytön yrittäessään tuupata tallin hoidon meidän niskoillemme, joskin näin, että se oli Jessistä ainakin hauskaa.
- Sä et kyllä rupea siivoamaan bokseja, varoitin häntä.
- Mitä se on keneltäkään pois, vaikka mä siivoaisinkin? hän kysyi.
- Meidän yhteisrintama murenee. Pian Kati pakottaa meidät tiskaamaankin.
- Okei, Jessi sanoi mietittyään hetken, mutta tiskaamaan me jouduimme vähän silti, kun menimme aamiaiselle. Puhtaita laseja ei ollut, joten jos halusi juoda mehua, piti joku kippo kaivaa tiskialtaasta ja pestä.

Yhdeksältä olimme taas kaikki kentällä ja ratsailla. Havaitsin, että Salme ja Virve olivat vaihtaneet ratsuja ja samoin Ossi ja Aapo. Aloin katsella muita hevosia sillä silmällä, että haluaisinko ratsastaa niistä jollakulla ja tulin siihen tulokseen, että haluaisin hyvinkin. En Kanolla enkä Chromella enkä Footstepsillä, enkä minä Helmiruusuakaan himoinnut, mutta olin valmis kokeilemaan vaikka kaikkia puoliverisiä. Iso, ruskea Ronda oli ehkä kaikista houkuttelevin mutta en tiennyt, mahtaisiko Marko suostua luopumaan siitä edes tunniksi. Päätin kuitenkin kysyä jossain vaiheessa. Jordan olisi varsin hyvä vaihtokauppa.

Kati tuli vähän myöhässä, kun me olimme jo kyllästyneet kävelemään ja ravailimme ympäriinsä varoen törmäilemästä. Olimme edelleen kaikki kymmenen yhtaikaa tunnilla, kun ei mistään ryhmäjaosta ollut ollut puhetta. Tosin en minä ainakaan Katia huomannut ensin ollenkaan, sillä hän vain seisoi aidan takana katselemassa sanomatta mitään.
- Oletko sä seissyt siinä kauankin? töksäytin, kun katseeni osui häneen. Pysäytin Jordanin.
- Muutaman minuutin, seurailin teidän verryttelytekniikkaa.
- Koska meillä olisi estetunti? kysyin ja toivoin, että hän sanoisi että tänään, mieluiten heti. Tosin kymmenen ratsukon estetunnilla ei monta kertaa ehtisi päästä hyppäämään. Jospa hän jakaisi meidät ryhmiin ja saisimme hypätä iltapäivällä.
- Hmm, esteet pitäisi ensin raahata tuolta tallin takaa kentälle. Mulla menee koko tunti, jos mä rupean siihen yksin, kun tekin olette kaikki jo ratsailla, ettekä voi auttaa. Mutta te voisitte tietysti rakentaa omin päin esteet valmiiksi niin voitaisiin katsoa huomisaamuna.
- Miksei iltapäivällä?
- Koska mä ajattelin illalla näyttää teille vähän maastoja. Voitaisiin käydä katsomassa sitä rantaakin. Nyt kun on pilvinen päivä siellä ei ehkä illalla enää ole ketään.

Se lupaus riitti sulkemaan minun suuni ja Kati kiipesi aidan sisäpuolelle. Suvereenisti hän otti tilanteen haltuunsa ja piti meille taas loistavan tunnin. Tänään kuitenkin pojat olivat tarkkoina ja piirittivät hänet, kun hän selkeästi aikoi taas tehdä katoamistempun.
- Mitenkäs tänpäivänen lounas ja päivällinen? kysyi Marko ja ratsasti Rondan Katin ja aidan väliin.
- Mähän toin teille just eilen ruokaa, ja lounasseteleitä!
- Et kai sä luule meidän elävän viikkoa ranskanleivällä? Ja kaikki lounassetelit meni jo, ei niitä ollut kuin kymmenen.
- No hyvä ihme sentään, mä ajattelin, että ne riittäis pizzataksille ainakin kahdeksi päiväksi! Kämpissäkö te niillä kävitte syömässä vai hotelli Hiltonissa?
- Sä olet kyllä ihan pihalla, sanoi Emilia, joka nyt oli myös liittynyt piirittämään Katia. – Mikset sä laita meille ruokaa? Mitä sun edelliset leiriläiset on syöny?

Katin katse siirtyi yhdestä ratsastajasta seuraavaan, mutta lopulta hän huokaisi.
- No mä menen hommaamaan teille jotakin. Hommatkaa te ne esteet kentälle, jos haluatte huomenna hypätä, ne löytyy tallin takaa. Ja iltamaasto kuudelta. Kävelkää hyvät loppukäynnit. Menkää vaikka metsään.

Kun olimme hoitaneet hevoset laitumelle ja palanneet kämpille, oli kaapeissa taas lisää ruokaa, kymmenittäin hernekeittotölkkejä ja säkillinen perunoita ja monta pakettia grillimakkaraa, jauhelihapihvejä, maksalaatikkoa sun muuta. Pioneerihenkisesti tyhjensimme hernekeittopurkit kattilaan ja söimme sitä.
- Ja illalla laukataan auringonlaskuun niin, että kuuluu vaan prööt-prööt, maalaili Ossi ja nosti paljonpuhuvasti kankkuaan, onneksi päästämättä mitään prööttiä.

Syötyämme menimme raahaamaan esteet kentälle. Mitään muutakaan tekemistä ei ollut, paitsi kortinpeluu, ja jotainhan piti säästää illaksikin. Kämpässä ei ollut mitään lukemista, ei edes ilmaisjakelulehtiä, paitsi Jessin kirjat hänen kassissaan. Tai saattoihan tietysti jollakulla muullakin olla. En ollut penkonut toisten tavaroita. Minä kuitenkin aika harvoin innostuin lukemaan mitään muuta kuin muotilehtiä, enkä totisesti ollut tullut ratsastusleirille lukemaan kirjoja. Puomien kantaminenkin oli hauskempaa.

Osa jäi sulattelemaan hernekeittoa, mutta minä ja Salme lähdimme poikien mukaan. Marko esitti taas asiantuntijaa.
- Tuokaa kaikki tänne kentälle niin mä suunnittelen meille radan valmiiksi, hän määräsi.
- Onko sulla jokin vamma? kysyin minä haastavasti ja pysähdyin hänen eteensä kädet lanteilla.
- Ei, miten niin? hän kysyi hölmistyneenä.
- No sitten säkin varmaan voit kantaa vaikka ihan vaan jonkun kevyen pienen puomin, ennen kuin alat suunnitella, ratamestari!
- En mä sitä tarkottanut, poika toppuutteli nopeasti ja lähti harppomaan tallin taakse, mistä tosiaan löytyi estetolppia ja –puomeja. Kahdeksan tolppaa ja kahdeksan puomia itse asiassa ihan tarkalleen.
- Näistä ei saa ihan grand prix –rataa, arveli Salme tirskahtaen ja tönäisi reunimmaista puomia, joka näytti siltä, että sen alapuolelle oli varmaan kasvanut jo juuret. Ruoho sen alla oli kalpeaa ja keltaista.
- Edellisillä leireillä ei oo hypätty esteitä, totesi Ossikin ja minä huokaisin.
- Mä alan epäillä että onko mitään edellisiä leirejä ollutkaan.

Raahasimme kaiken kuitenkin kentälle ja Marko päätti haluta niistä yhden kaksoisesteen toiselle pitkälle sivulle ja kaksi pystyestettä lävistäjille.
- Maestro on hyvä, sanoi Aapo, kun ne olivat valmiina ja pudisteli hiekkaa ja hämähäkinverkkoja käsistään.
- Ja mitäs hittoa sitten tehdään loppupäivä? kysyin, kun tajusin masentuen, että ainoa ohjelmanumero ennen kello kuutta oli nyt ohi.
- Mennään ostamaan jätskiä, ehdotti Aapo ja pyyhkäisi loput hämähäkinverkot otsaansa. Tolppia ei ollut kukaan liikutellut vähään aikaan ja katsoin huolissani, ettei hänen kasvoillaan kävellyt mitään kahdeksanjalkaista. Hän vaan taisi kuvitella minun tuijottavan jostain muusta syystä, sillä hän päästi jotenkin voitonriemuisen pienen naurahduksen ja pisti kätensä hartioideni ympärille. Pyristäydyin irti.
- Ei käydä käsiksi! Mä vaan… sä olet ihan hämähäkinverkoissa, vingahdin.
- No putsaa pois.
- En mä halua, jos siellä on asukkaita.
- Putsaa, niin mä tarjoan sulle jätskin, Aapo ehdotti ja kumartui vähän lähemmäs, joten katsoin, että peli oli yhtäkkiä aika lailla niissä asetelmissa, missä halusinkin.
- Suklaata, sanoin ja pyyhkäisin hänen otsansa paidanhihallani.
- Mitä?
- Suklaajäätelöä. Ellei siellä oo sitruunaa.

- Missä ihmeessä sä oot ollu koko iltapäivän? kysyi Jessi, kun me palasimme viiden maissa kämpille.
- Me oltiin rakentamassa esterataa, ja sitten me mentiin ostamaan jätskiä, sanoin ja huono omatunto iski minuun kuin turvatyyny. – Oisitteko te halunnu mukaan? kysyin katuvaisesti. Kikkahan oli vähän niin kuin ilmaissut olevansa kiinnostunut Ossista. Minun olisi pitänyt muistaa se.
- Äh, mä olen allerginen Markolle ja Aapolle, Kikka sanoi ja Jessikin puisti vaan päätään.
- Aika paljon te ehditte syödä jätskiä tässä ajassa, hän sanoi.
- Me mentiin sitten kirjastoon lukemaan lehtiä ja käveltiin vähän. Joko lähdetään valumaan tallille? Jos Kati tulisi kerrankin ajoissa, kun sen pitää laittaa itselleenkin hevonen kuntoon?

Kati ei tullut ajoissa. Kati ei tullut ollenkaan. Me kiersimme voipuneita voltteja esteiden ympäri puoli seitsemään asti, mutta sitten Kikka hermostui.
- Se ei takuulla ikinä aikonutkaan tulla viemään meitä maastoon. Lähdetään omin päin! hän sanoi kantavalla äänellä ja me kaikki seisautimme hevosemme, kun hän oli uskaltanut sanoa ääneen sen, mitä varmaan jokainen oli miettinyt. Syntyi kaksi puoluetta. Minä ja Virve ja Salme olimme heti paikalla valmiita lähtemään ja niin yllättäen Jessikin, vaikka olin odottanut hänen alkavan esittää jotain sen tapaista, ettei meillä ollut lupaa lähteä omin päin Katin hevosten kanssa maastoon. Vastakkaisella puolella olivat Päivi ja Emilia, jotka pelkäisivät, että eksyisimme ja Marko, joka ilmoitti kiukkuisella äänellä, ettei hän ollut tullut tänne maastoilemaan omin päin ja maksamaan siitä, sitä sai tehdä kotitallilla tarpeeksi ilmaiseksikin.
- Ei näytä siltä, että sä saat mitään valmennustuntiakaan, sanoi Ossi terävänäköisesti. Hän ei ollut vielä ottanut kantaa koko asiaan.
- Jos sä et lähde niin vaihdetaan hevosia, ehdotin Markolle salamannopeasti ja katsoin himoiten Rondaa, joka seisoi kaula kaarella tasajaloin. Se sai hänet miettimään, mutta sitten hän nyökkäsi.
- Ota vaan. Eihän se mun ole.

Päivi ja Emilia eivät halunneet myöskään lähteä, mutta me muut järjestäydyimme jonkinlaiseen osastoon. Ossilla oli isoin hevonen, Fear Factor, ja kun emme parempaakaan keksineet, asetuimme sen perään suunnilleen kokojärjestyksessä, Jessi ponillaan viimeisenä. Minä tungin Rondan Fear Factorin perään ennen Aapoa ja Narkotikaa, ja sitten lähdimme.
- Älkää eksykö! huusi Päivi peräämme.

Lähdimme seuraamaan ensimmäistä polkua, mutta poispäin maastoesteradasta, siellähän olimme jo käyneet. Se oli aika hyvän näköinen pieni metsätie ja ravailimme sitä pitkin, kunnes se päättyi urheilupuistoon ja meidän piti kääntyä takaisin. Tosin Aapo ehdotti, että olisi ollut aika kivaa päästellä kilpaa pitkin punaista juoksurataa, mutta ei kukaan ottanut sitä tosissaan.
- Laukataan takaisin, ehdotin. Tiesin kyllä, ettei tallille päin koskaan saanut laukata, mutta olimme sentään vaikka miten kaukana siitä ja olimmehan juuri todenneet, että polku oli hyvä.
- Selvä, sanoi Ossi ja paukautti kantapäänsä hevosensa kylkiin niin, että se lähti kuin rusakko puskasta. Minä en halunnut jäädä huonommaksi, ja takaani kuului heikosti jonkinlaista epätietoista hälinää, joka sitten muuttui tuulen suhinaksi. Vilkaisin taaksepäin ja näin perässäni hevosia, joten lakkasin huolehtimasta. Kyllä ne seuraisivat, hitaammin tai nopeammin.

Ossi alkoi hidastaa ikävän äkkiä, mutta näin kovassa vauhdissa olimmekin jo melkein tallilla ja hevoset puuskuttivat jo.
- Mennään jotain muuta polkua ja etsitään se ranta, ehdotin, kun sain hengitykseni tasaantumaan, mutta ennen kuin kukaan ehti vastata, alkoi sataa. Ensin tuli vain muutama raskas, hidas pisara, mutta ihan minuutissa sitä alkoi tulla kuin saavista.
- Sisään ja vähän hélvetin äkkiä, komensi Aapo, eikä Ossiakaan tainnut huvittaa kastua vaan hän lähti vikkelää ravia kohti tallia. Siitä huolimatta olimme märkiä, tai minä ainakin olin, kun pääsimme tallipihalle. Sitä tuli putouksena, kuten kesäisin tapaa tulla.
- Nyt jäi kyllä loppukäynnit, piiskahti Jessi, kun hän viimeisenä ja märimpänä toi Footstepsin sisään.
- Mene toki kävelyttämään sitä, sanoi Ossi kohteliaasti, mutta Jessi vain tuhahti. Onneksi Päivi ja Emilia olivat olleet ihania ja auttavaisia ja jakaneet hevosille ruoat valmiiksi. Mikään maailmassa ei saanut minua kuvittelemaan, että Markolla olisi ollut sen asian kanssa tekemistä. Karsinoita ei kuitenkaan ollut kukaan siivonnut, mutta nyt kukaan ei ehdottanutkaan sitä.

- Mitä jos Kati ei tule ollenkaan takaisin, pohti Emilia, kun olimme kaikki kokoontuneet kämpän olohuoneeseen melkein tuntia myöhemmin. Me kastuneet olimme vaihtaneet kuivat vaatteet päällemme ja toivoimme vain, että ratsastushousut ehtisivät kuivua seuraavaksi päiväksi. Minä olin kerrankin ehtinyt sohvannurkkaan ja vaikka en ollut huomaavinani näin kesken kriisipalaverin, Aapo istui jaloissani. Olin iloinen siitä, että olin vaihtanut puhtaat sukat.
- Totta kai se tulee aamulla taas, sanoi Virve, muttei kuulostanut ollenkaan vakuuttavalta.
- Meidän pitää varautua siihen, ettei se tulekaan, sanoi Jessi, joka oli istunut TV-tason päälle ja katsoi meitä kaikkia. – Hevoset pitää mennä ruokkimaan aamulla, ja viemään ulos. Ja sitten meidän pitää päättää, mihin asti me odotetaan Katia.
- Miksei me vaan soiteta sille? kysyi Ossi ja kaivoi kännykkänsä taskustaan. Jessin ilme valahti hiukan noloksi.
- Soita ihmeessä, jos sulla on kerran numero. Jos se onkin vaikka ajanut pyörällä ojaan tai nukahtanut tai jotain muuta ihan tavallista, hän sanoi ja Ossi soitti. Me kaikki kuulimme, että puhelu meni suoraan vastaajaan.

Me päätimme, että Päivi ja Emilia kävisivät aamulla ruokkimassa hevoset – he itse tarjoutuivat – ja että me kaikki kokoontuisimme tallille kello kymmeneltä, joko viemään ne ulos tai ratsastamaan, riippuen ihan siitä, olisiko Kati tullut tai vastannut puhelimeen vai ei.
- Kai me nyt ratsastetaan, vaikkei se tulisikaan? Aapo kysyi. – Mä olen ainakin tullut ratsastusleirille. Ei täällä mitään muutakaan tekemistä ole.
Se sai aikaan hiljaista, hyväksyvää mutinaa.
- Mehän rakennettiin ne esteet, hypätään niitä! muistin onnellisena, mutta kumma kyllä kukaan muu ei innostunut seurakseni. Päinvastoin, ilmeet olivat aika vakavia.
- Mun tekisi mieli soittaa äidille, että tulee hakemaan mut pois, huokaisi Virve ja Päivi ja Emilia nyökkäilivät ymmärtäväisinä. Minulle tuli mieleen, etten ollut muistanut soittaa kotiin, eikä tietääkseni Jessikään. Mitähän Ilse sanoisi? Minun veikkaukseni oli, että hän olisi todennäköisesti tunnissa tallipihalla hakemassa meitä. Jessi näytti ilmeestä päätellen miettivän samaa ja yritin viestittää hänelle, ettei hän vaan menisi soittamaan Ilselle ennen kuin olisimme ehtineet sopia sotasuunnitelman.

Aapo rikkoi hiljaisuuden. Hän ravisti minua nilkasta ja kajautti:
- Menkääs akat laittamaan meille jotain syötävää!
- Mene keskenäsi, tulistuin ja potkaisin hänet nurin lattialle. Valitettavasti valuin perässä, sillä hän ei irrottanut otettaan ja siinä olimme yhdessä kasassa.
- Älä käy kimppuun! poika vikisi ja katsoi minua lämpimästi. Jes. Viimeistään huomenna hän haluaisi yrittää suudella minua, ellei jo tänään.
- Sika, tuhahdin.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   24.2.15 17:12:54

36. luku – Miila oman onnensa nojassa

Kello kymmenen viisitoista me kymmenen ratsastusleiriläistä seisoimme ringissä tallipihalla ja potkiskelimme kiviä. Oli päätöksenteon aika. Kati ei vastannut puhelimeen, vaikka kokeilimme vuorotellen useammasta kännykästä, eikä hän pyöräillyt rivitalon kulman takaa vaikka miten sinne vilkuilimme.
- No niin, me ainakin aiotaan hypätä, tehkää te mitä haluatte, julisti Marko ja nosti käsivartensa Aapon ja Ossin harteille osoittaakseen, että he olivat yhtä miestä.
- Mäkin aion, sanoin kiireesti.
- Mutta mitä me tehdään noin muuten? Päivi kysyi.
- Miten niin muuten?
- No ei kai me voida jäädä leirille ihan itseksemme? Kuka meitä opettaa? Mistä me saadaan ruokaa, kun ollaan syöty kaapit tyhjiksi? Mä ainakin soitan, että mut tullaan hakemaan pois ja äiti saa vaatia rahat takasin, hän sanoi vihaisesti.
- Hei mutta entä jos sille Katille on oikeasti sattunut jotain? Jos se on vaikka saanut halvauskohtauksen ja muumioituu nyt asunnossaan? Pitäisikö meidän soittaa poliisille? pohti Salme.
- Kuka hevoset sitten hoitaa? pelästyi Jessi.
- Mäkin taidan haluta kotiin, mutta kyllä mä haluan ratsastaa vielä kerran ensin, sanoi Virve päättäväisesti ja niin päättivät sitten kaikki muutkin. Kati saisi muumioitua ihan rauhassa vielä pari tuntia jos oli muumioituakseen.

Kun se asia oli selvä, Marko ehdotti, että jakautuisimme kahteen ryhmään, että mahtuisimme tekemäänkin jotain.
- Menkää te vaikka niillä pienillä paksuilla poneilla ensin, mä voin jopa neuvoa teitä, hän sanoi jalomielisesti.
- Mun poni ei ole paksu, älähti Jessi.
- Ja mikä sä olet meitä neuvomaan? kysyi Salme vihaisesti ja Marko levitti käsiään.
- Ei väkisin. Ei tupata. Mä nyt vaan satun tietämään esteratsastuksesta jotakin.
- Niin mäkin, Salme ilmoitti ja lähti harjaamaan Chromea.
- Mä menen kanssa nyt että pääsen sitten soittamaan kotiin, sanoi Päivi ja meni myös talliin, vaikkei Gangstaa missään nimessä voinutkaan sanoa pieneksi paksuksi poniksi.
- Ja mä, sanoi Kikka, joka ei ilmeisestikään halunnut ratsastaa Markon ja Aapon kanssa ja niin minä jäin yksinäni poikien seuraan odottamaan vuoroani.
- Jaha, tässä me jätkät sitten ollaan ja odotellaan, lohkaisin ja ensimmäistä kertaa täällä ollessani halusin polttaa tupakan. Kukaan, ei edes Aapo, kuitenkaan tuntunut pitävän sutkaustani suunnattoman hauskana, joten ilmoitin meneväni kämpille. Minulla oli kassini sivutaskussa vajaa aski ja tulitikut ja pihaltamme oli ihan yhtä hyvä näköala kentälle kuin tallipihaltakin. Istuisin siellä katsomassa tuntia ja polttelemassa niin Aapo ei kuvittelisi minun olevan hänestä kiinnostunut.

Ilse sattui soittamaan, kun tytöt olivat jo päässeet hyvään vauhtiin puomien ylittämisessä ja Marko neuvoi kuin neuvoikin heitä. Katsoin puhelinta pelästyneenä ja olin jo painamassa punaista, mutta päätinkin vastata. Hän ei tietenkään voinut tietää, olinko mahdollisesti juuri ratsastustunnilla, mutta sitten hän soittaisi seuraavaksi Jessille ja ehkä hoitaisin tämän kuitenkin mieluummin itse. Jessi saattaisi sotkeentua sanoissaan ja pistää hänet epäilemään jotain ja me olimme illalla päättäneet, ettemme juoruaisi. Jessin motiivina oli se, että hevoset jäisivät oman onnensa nojaan ja minun se, etten halunnut heittää hukkaan hyvää tilaisuutta ratsastaa niin paljon kuin jaksoin. Ja ihan pikkuisen myös Aapo.
- Anteeks anteeks anteeks! laskettelin luuriin, sillä ensimmäinen käsiteltävä asia olisi kuitenkin se, että olimme kehdanneet olla soittamatta, vaikka olimme olleet täällä jo päiväkausia.
- Teillä on ilmeisesti hauskaa, Ilse sanoi.
- No niin maan perhanan hauskaa, vakuutin ja sitten lavertelin laveasti hevosista ja siitä, miten taitava opettaja Kati oli ja miten me asuimme ihan oikeassa asunnossa eikä missään tallinylisillä ja laitoimme omat aamu- ja iltapalamme herkkuja notkuvan jääkaapin antimista. En siis valehdellut sanaakaan.
- Kuulostaa kivalta. Mihin aikaan me tullaan hakemaan teitä lauantaina?
- Mä en vielä tiedä, mun täytyy soittaa sulle myöhemmin ja kertoa, sanoin.
- Onko teillä leirikisat?
- En mä vielä tiedä sitäkään. Mutta kuule, mun pitää mennä laittamaan hevonen kuntoon, Jessin hyppytunti loppuu kohta.

Pyyhkäisin hikeä otsaltani, kun Ilse lähetti Jessille terveisiä ja sytytin vielä yhden tupakan. Omatunto ei kolkutellut, ei ainakaan paljon, mutta oli ollut kuitenkin aikamoinen ponnistus harkita sanojaan ja kuulostaa silti siltä, ettei harkinnut. Sitä paitsi minun piti tosiaankin jo lähteä tallille. Pojatkin olivat kadonneet kentältä, varmaankin satuloimaan.

Iltaan mennessä joukkomme harveni. Tytöt Kikkaa lukuun ottamatta haettiin kotiin yksi toisensa jälkeen, paitsi että Päivi ja Emilia lähtivät kaksittain, kuten olivat tulleetkin. Emilia oli vihainen, sillä hän olisi halunnut jäädä, mutta he olivat parhaita ystäviä, eikä Päivin äiti mitenkään suostunut jättämään häntä vaan uhkasi soittaa hänen vanhemmilleen siinä paikassa, ellei hän heti järjestäisi pikku peppuaan takapenkille. Salmen äiti sen sijaan oli tolkun täti. Hän katsoi tutkivasti meitä, Kikkaa, Jessiä ja minua, jotka olimme tulleet saattamaan Salmea.
- Haetaanhan teidätkin täältä?
- Mun vanhemmat lähti matkoille kun mä tulin tänne, ennen mä olen täällä kuin yksin kotona, Kikka sanoi yksinkertaisesti.
- Me ei voida lähteä ja jättää hevosia heitteille, sanoi Jessi yhtä itsestäänselvästi.
- Mihin asti te aiotte täällä niistä huolehtia? Koulujen alkuun? Mä selvitän, mihin se naikkonen on kadonnut. Sehän on jättänyt teidät heitteille, hitot hevosista!
- Kiitos, sanoi Jessi näyttäen helpottuneelta. Tiesin, että häntä oli ruvennut vaivaamaan ajatus siitä, ettei Kati ollutkaan hylännyt meitä tahallaan, vaan että hänelle oli oikeasti sattunut jotain. – Ilmoitatko sä meille? Siis, meidänhän on kanssa tarkoitus lähteä lauantaina. Salmella on ainakin mun numero.

Salmen äiti lupasi pitää meidät ajan tasalla ja sitten me olimme yksin. Halasin innostuksenpuuskassa Jessiä ja Kikkaa.
- Mitäs me ratsastetaan illalla? Mennäänkö etsimään se merenranta? Mä ajattelin kokeilla sitä Cotea, ajatelkaas, että meillä on nyt yksitoista liikutettavaa hevosta!
- Ensin me siivotaan boksit, sanoi Jessi ja latisti intoni kokonaan. Ymmärsin kyllä, että se oli tehtävä, kun ei Kati ollut ollut siivoamassa, mutta…
- Miksei pojat voisi?
- Siivotkoon ne huomenna. Mä en ainakaan jaksa lähteä riitelemään niiden kanssa ja tuskin ne ihan vapaaehtosia on.

Kyllä minä osasin siivota karsinoita. Kai kuka tahansa osasi? Sitä vaan nostettiin kikkareet kottareihin ja sillä hyvä. Okei, tekniikkani ei ehkä ollut ihan loistava, minä tuhrasin kahden karsinan kanssa niin kauan, että Jessi ja Kikka ehtivät siivota kaikki muut, mutta en minä tahallani aikaillut, niin kuin Kikka syytti. Vaikka ei hän ehkä ihan tosissaan ollut, hän virnisti aika kiusoittelevasti.

Me päätimme hypätä esteitä vielä illallakin ja kun meillä nyt kerran oli aikaa eikä mitään tekemistä, jaoimme itsemme vielä kerran kahteen ryhmään, tyttöihin ja poikiin, ja vaihtelimme hevosia. Kun minä talutin Coten tallista, poikien naamat venähtivät ilahduttavasti pituutta. Ilmeisesti he kaikki olivat unohtaneet sen olemassaolon, vaikka se oli iso ja hyvännäköinen hevonen.
- Mä meen tolla huomenna, tuli Aapo asiakseen ilmoittamaan minulle ja auttoi samalla ritarillisesti minut satulaan.
- Kato nyt ensin, mitä se tekee mulle, sehän on seissy ainakin kolme päivää, sanoin iloisesti.
- No jos sä selviät hengissä niin käydäänkö hakemassa jotain hyvää kylältä? hän kysyi madaltaen vähän ääntään ja asetti jalkani jalustimeen millilleen oikeaan asentoon.
- Sitruunajäätelöä? kysyin yhtä luottamuksellisesti.
- Tai blandista.
- Mihin? kysyin ja minussa heräsi kiinnostus muuhunkin kuin hänen ruskeisiin silmiinsä.
- Sitten näet.

Cote oli mahdoton. Se oli hirviö. Se riepotti minua niin, ettei se lopulta ollut minustakaan hauskaa ja Jessi, joka oli ottanut vaihteeksi Jordanin kiljui lopulta minua tulemaan alas. Hevonen oli vetänyt pukkisarjan jokaisen hypyn perään, minkä olin uskaltanut pyytää ja minä aloin uskoa, että se oli joko hullu tai kipeä. Pysäytin sen kentän kulmaan ja hyppäsin alas.
- Aloitko sä mamoilla? virnuili Marko.
- No näyttikö toi susta fiksulta? Mene itse sinne, tuiskahti Aapo, mutta ei Marko tehnyt elettäkään ottaakseen hevoseni, joka nyt, kun olin tullut alas sen satulasta näytti enää vain hurjalta eikä hengenvaaralliselta. Lähdin taluttamaan sitä ympäri kenttää, jotta sen puuskutus taukoaisi ja Kikka ja Jessi ystävällisesti väistivät meitä, vaikka kai olisi ollut käsihevosen asia väistää hyppääviä.

Minä en ollut erityisen hyvällä tuulella viedessäni sen lopulta talliin, mutta se asiaintila parani, kun Aapo tuli perässäni.
- Miila, ei se varmaankaan ollut susta kiinni, että se käyttäytyi noin.
- Niin, ei varmaan.
- Oikeesti.
Katsahdin Aapoa samalla kun nostin satulan hikisen hevosen selästä syliini. Hän katsoi minua totisena ja muistutin mieleeni, ettei hänen ollenkaan tarvinnut olla siinä, mutta silti hän oli.
- Mä olen hengissä. Pitikö meidän tehdä jotain sen kunniaksi? kysyin ja väläytin yhden nopeista hymyistäni. Olen melkein varma, että hän silloin harkitsi suudella minua, mutta minä työnsin satulan hänen syliinsä ja olin kuin en olisi huomannut mitään.
- Vie se pois niin mennään, ehdotin.

Jätimme härskisti muut hoitamaan iltatallin ja lähdimme. Aapo halusi käydä vaihtamassa ratsastushousut pois ensin, joten minäkin vaihdoin farkkuihin, avasin hiukseni letiltä ja piilotin tupakka-askin T-paidan sisään rintsikan olkaimen alle. En viitsinyt sen kummemmin laittautua, se olisi taas vaan näyttänyt tyrkyltä. Olihan hän melkein pussannut suoraan hevosenselästä hikisenä hypännyttäkin minua.

- Mitä me nyt mennään ostamaan? kysyin, kun yritin pysyä harppovan Aapon perässä.
- No mä voin ostaa sulle sen jätskin, jos sä haluat, hän lupasi.
- Mitä sä puhuit blandiksista?
- Markolla ja mulla on vähän juotavaa mukana.
- Ostatko sä mulle tupakka-askin? pyysin. Aapo oli sen verran vanhemman näköinen, että se varmaan onnistuisi, itse en yleensä saanut tupakkaa kuin siitä yhdestä pikkukaupasta, jonka myyjämummo oli puolisokea ja –kuuro.
- Totta kai, hän lupasi huolettomasti. – Mutta ehkä sun on sitten parempi odottaa ulkopuolella.
- Selvä, lupasin ja kaivoin taskujani. Minulla oli aika hyvin rahaa, kiitos Ilsen ja Artsin. Mistäpä he olisivat voineet tietää, ettei tällä leirillä ollut mitään leirikiskaa, mistä ostaa kilokaupalla karkkia. Tosin voisi olla, että joutuisimme ostamaan vielä ihan oikeaa ruokaakin ennen lauantaita. Minä en ainakaan söisi maksalaatikkoa.

Aapo arpoi hetken kahden kaupan välillä ja valitsi sitten isomman. Minä istuin tottelevaisesti oven viereen pyörätelineen päälle ja katselin hiljaista tietä. Tuntui, ettei täällä asunut ketään, tai ehkä korkeintaan kymmenen ihmistä. Näin vain yhden naisen kulkevan ohi lastenvaunuja työntäen ja koiraa taluttaen. Hän katsoi minua kummeksuen, kuin en olisi kuulunut sinne ja hymyilin hänelle kauniisti. Sitten aloin aprikoida Aapoa. Kai se tänään tapahtuisi jos jotain olisi tapahtuakseen. Viikko oli jo puolessa, päivät alkoivat käydä vähiin. Minä en kylläkään ollut mitenkään rakastunut häneen, mutta olisi silti toki kiva vähän kuherrella.

Silmäni levisivät, kun ovi kävi ja Aapo astui ulos kahden painavan näköisen muovikassin kanssa.
- Mä luulin, että se menit ostamaan pari pullollista limsaa, sanoin ja pomppasin pystyyn. Aapo ei pysähtynyt vaan sain taas juosta hänen perässään kadunkulmaan asti, missä hän laski kassit käsistään ja virnisti.
- Sun tupakka-askisi syytä, hän sanoi. – Ja sun jätski on tässä, päällimmäisenä.
- Miten niin mun tupakka-askin syytä? Sille nyt ei olisi tarvinnut kassia ollenkaan, ihmettelin ja otin jäätelöni. Hyvä ihme, kassi oli täynnä kaljapulloja.
- No mulle tuli mieleen kokeilla, että jos ne myy mulle tupakkaa niin myykö ne kaljaakin ja näköjään ne myi.
- Näköjään. Oletko sä joku juoppo?
- En, hän virnisti taas. – Mä olen liikemies. Mutta sulle mä voin myydä alennuksella.
- Miksi? kysyin ja nuolaisin jäätelöäni. – Mä en erityisesti tykkää kaljasta.
- Mieti sitä, Aapo sanoi ja sitten vilkuilimme toisiamme sivusilmällä loppumatkan, puhumatta enempää.

Toiset olivat jo ehtineet tulla tallilta myös ja pistivät juuri uuniin pellillistä makkaroita ja lihapullia.
- Missä te olitte? kysyi Jessi.
- Käytiin kaupassa. Koska me syödään?
- En mä tiedä, kauanko noi lämpiää. Puol tuntia? Mitä te oikeen ootte ostanu?
- Miltäs näyttää, Aapo hymähti ja alkoi latoa kaljapulloja jääkaappiin. Marko oli tikkana paikalla ja aikoi napata yhden, mutta Aapo läppäsi häntä sormille. – Tsot tsot. Ne on mun, kunnes mä näen vähän rahaa.
- Mitä, eikö me muka ollakaan veriveljiä? Marko älähti.
- Ollaan vaan, mutta en mä nyt pistänyt montaa kymppiä kauppaan ihan vaan siitä ilosta, että saan juottaa suakin.
Siinä vaiheessa minun oli vaan ihan pakko ottaa yksi pullo. Halusin nähdä, saisinko minäkin näpeilleni. En saanut, joten avasin sen ja menin pöydän ääreen juomaan.

Pojat pääsivät pian sopuun siitä, mihin hintaan Marko ja Ossi saisivat juoda Aapon kaljoja ja hän osoitti odottamatonta herrasmiesmäisyyttä tarjoamalla Jessille ja Kikalle myös yhdet.
- Jos te tiskaatte, hän sanoi. – Me tarvitaan laseja myöhemmin.
- Jos mä tiskaan niin onko mun pakko juoda toi? Jessi kysyi nenäänsä nyrpistäen, mutta kyllä hän suostui kuitenkin. Kikka ei halunnut, hän sanoi oksentavansa oluen mausta, joten Aapo kävi poikien huoneesta hakemassa viinapullon, josta hän oli vihjaillut, ja teki hänelle drinkin.
- En mä kyllä ikinä ennen ole ajatellut ryypätä ratsastusleirillä, sanoin ihastuneena. Koko jutussa oli ihana vaaran ja kielletyn maku, vaikka tietenkään Kati ei ollut kieltänyt meitä käyttämästä alkoholia. Sellainen ei varmaan ollut tullut hänelle mieleenkään.
- Sä olet ollut väärillä leireillä, tai väärässä seurassa, sanoi Aapo ja tarttui minua kädestä. Annoin hänen vetää itseni pihalle, missä se lopultakin tapahtui. Hän pisti kätensä ympärilleni ja suuteli minua.

Onneksi juotavaa ei ollut ihan kauheasti, kun meitä kuitenkin oli kuusi ihmistä sitä jakamassa. Ihan tarpeeksi sitä kuitenkin oli. Syötyämme aloimme pelata korttia ja kun ensin oli pelattu siitä, kuka nousisi aamulla ruokkimaan hevoset, pelasimme siitä, ketkä siivoaisivat karsinat. Hyvin sopivasti Marko ja Ossi hävisivät ruokinnan ja Marko ja Aapo siivoamisen ja Marko alkoi näyttää hurjistuneelta.
- Nyt pelataan räsypokkaa, hän vaati.
- Pelaa keskenäsi, tokaisi Kikka.
- No jumaliste, kai mä nyt jotain saan päättää, jos te kerran pelasitte mulle kaikki paskaduunit huomiseksi.
- Sä olet itse aika surkea pelaaja, minä huomautin. – Mulle sopii räsypokka, Marko täällä kuitenkin kohta juoksee munasillaan eikä meiltä muilta ole kadonnut edes yhtä sukkaa.

Vähän niin se menikin. Marko oli jo joutunut luopumaan fleece-pusakastaan, paidastaan ja T-paidastaan, kun Kikka alkoi näyttää kalpealta.
- Mulla on huono olo, mä taidan mennä nukkumaan, hän sanoi.
- Mutta sä et ole riisunut vielä mitään, protestoi Ossi.
- Enkä teidän nähden riisukaan. Hyvää yötä.
Hän kolisteli pystyyn ja katosi vessan suuntaan ja epäilemättä sitten makuupussiinsa.
- Kenen vuoroon se jäi? Ossi kysyi. Oli kulunut tuskin minuuttiakaan, mutta minäkään en enää muistanut vastausta.
- Lopetetaan, mä en halua nähdä Markosta yhtään enempää, ehdotin. – Mennään katsomaan tulisko telkusta vielä jotain.

Pojat halusivat jatkaa pelaamista, tosin panoksena jotain muuta kuin vaatteiden vähentäminen, mutta Jessi ja minä siirryimme laseinemme olohuoneen sohvalle.
- Mäkin menen nukkumaan kohta, pitää nousta ruokkimaan hevoset, Jessi ilmoitti.
- Mutta Marko ja Ossihan menee.
- Luuletko sä tosiaan niin? Mä en. Mitä sä meinaat ton Aapon kanssa?
- Pussailla vähän, hymyilin vastaukseksi.
- Mutta tehän asutte eri kaupungeissa.
- Kai sitä silti voi pussailla?
- Mutta ette te voi ruveta seurustelemaan.
- Olenko mä puhunut mitään seurustelemisesta?

Minua nauratti Jessin ilme, joka häilyi jossain järkyttyneen ja paheksuvan välillä, mutta sitten Aapo näytti päättäneen jättää kortit siltä iltaa ja tuli keittiöstä, heittäytyen sohvaan viereeni. Jessi huokaisi ja toivotti hyvää yötä ja minä annoin Aapon ottaa minusta kiinni.
- Tule mun syliin, hän pyysi ja suostuin iloisesti. Aloimme suudella ja vatsassani alkoi tuntua jännältä, niin kuin olisin ollut vuoristoradan junassa, joka juuri lähti liikkeelle. Tietenkään en aikonut mennä sen pidemmälle eikä mieleeni edes juolahtanut, että ehkä Aapo kuvitteli sellaista. Annoin hänen pistää kätensä puseroni alle, mutta kun hän yritti avata farkkujani, työnsin hänet pois.
- Minkälaisena tyttönä sä oikein pidät mua? kysyin hyveellisesti ja hän lopetti alunperinkin melko innottomat yrityksensä siihen.
- Mä vaan ajattelin, hän sanoi.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   25.2.15 17:10:18

37. luku – Miila palaa kotiin

Heräsin sohvalta joskus epämääräiseen aikaan aamulla. Päätäni särki ja silmät tuntuivat kaktuspalloilta ja niskani oli aivan jumissa. Muuten siinä oli aika mukavaa. Aapo nukkui takanani ja hänen kätensä oli ympärilläni ja tunsin hänen hengityksensä hiuksissani. Kuvittelin hetken aikaa että mitä jos se olisikin Stigu, mutta ajatus ei enää tuntunut puristavan sydäntäni. Näin oli ihan hyvä, olin lopultakin päässyt Stigusta yli. Jostain makuuhuoneesta alkoi kuulua itsepintaista piippausta. Se jatkui jatkumistaan niin, että aloin epäillä toisten kuolleen, mutta kun aloin harkita, pitäisikö minun nousta tarkistamaan se asia, alkoi kuulua muutakin ääntä ja piipitys lakkasi. Olin nukkuvinani, kun Ossi laahusti ohitse ja ulos pihaovesta, epäilemättä hän meni ruokkimaan hevoset. Minua ei yllättänyt se, ettei Marko ollut mukana. Sitten niskaani alkoi jomottaa niin, että minun oli pakko nousta siitä ja venytellä ja pyöritellä päätäni. Aapo käännähti heti unissaan niin, että valtasi koko sohvan, joten minä siirryin omalle patjalleni ja nukuin vielä pari tuntia lisää.

Sinä päivänä minun ei tehnyt mieli ratsastaa. Jessi ja Kikka ratsastivat kyllä, samoin pojat, mutta minä istuin mieluummin kentän aidantolppaan nojaten ja katselin heitä. Eivät pojatkaan mitenkään kauhean freeseiltä näyttäneet ja huolimatta edellispäiväisestä uhostaan Aapo ei ollutkaan valinnut Cotea vaan minun Jordanini. Olin ylistänyt ja kehunut sitä kovasti edellisiltana, mutta ei poika näyttänyt jaksavan ottaa siitä juuri mitään irti, kunhan hölkötteli puolisen tuntia ja vei sen sitten pois. Harkitsin käydä auttamassa häntä, mutta en jaksanut nousta ja kohta hän liittyi seuraani.
- Hei murunen, hän sanoi.
- Hei.
- Mitä me tehdään tänään?
- Samaa kuin eilen, ehdotin.
- Ai pitäiskö mun hakea lisää kaljaa?
- En mä sitä tarkottanut, sanoin kiireesti. Minua ei tosiaankaan houkuttanut juoda mitään. Sitä paitsi vaikka hänelle oli myyty eilen, sama ei välttämättä onnistuisi tänään. – Vois pelata jotain – tai jutella – tai olla vaan. Mitä muutakaan?
- No me kai voitais mennä sisään juttelemaan? Aapo ehdotti, eikä minulla ollut mitään sitä vastaan.

Oikaisimme pihaovesta sisään, joten oli ihan sattuman kauppaa, että menin käymään vessassa ja huomasin eteisen lattialle epäilemättä postiluukusta leijailleen lappusen. Se oli kirje Katilta ja siinä sanottiin, että hänen oli täytynyt matkustaa hoitamaan sairastunutta tätiään ja hän palaisi vasta lauantaina ja että jos voisimme jättää hevoset laitumelle ja tarkistaa, että niillä oli vettä, kun lähtisimme. Se oli kokonaisuudessaan ehkä tökeröin hätävalhe, mistä ikinä olin kuullut, joskin oli kyllä helpottavaa kuulla, ettei hän ollut kuollut tai mitään.
- Mä en ymmärrä, miksi se tolla lailla teki, puuskahti Jessi, kun kaikki olivat tulleet sisään ja ihmettelivät kirjettä.
- Koska me vaadittiin ruokaa? Kikka ehdotti.
- No kai se oli varautunu siihen, että jos sille tulee leiriläisiä, ne pitää ruokkia? Mä haluaisin tietää, onko sillä ollut yhtään leiriä tätä ennen ja jos on niin onko ne sitten suostuneet ostamaan omat ruokansa ja siivoamaan tallin ja kaikkea? Jessi jatkoi tuohtuneena, mutta sitä me emme kai koskaan saisi selville.

Me päätimme kuitenkin ottaa kaiken irti viimeisistä puolestatoista vuorokaudesta täällä. Lähdimme taas Helmisimpukkaan syömään ja perjantaipäivänä ratsastimme laiskan, krapulaisen torstainkin edestä. Liikutimme kaikki hevoset ja osan kahdesti ja perjantai-ilta kului minun ja Aapon osalta tiiviisti sohvannurkassa.
- Sä olet kiva, huokaisin ja niin hän olikin, ja sitä paitsi aika peto pussaamaan.
- Me ei taideta voida ruveta seukkaamaan, hän sanoi epäröiden. – Siis kun sä asut Hesassa ja mä Turussa.
- Ei tietenkään me voida, mutta oli kiva tavata, sanoin minä välittämättä loukkaantua helpotuksesta, joka vilahti hänen kasvoillaan. Tietysti olisi ollut imartelevaa, jos Aapo olisi rakastunut minuun korviaan myöten, itkenyt ja luvannut vaikka kontata Helsinkiin minun perässäni, mutta hankaluuksiahan siitä vain olisi tullut.
- Jos sä tulet joskus Turkuun niin soita mulle.
- Selvä, lupasin, vaikka mieleeni ei tullut yhtä ainutta syytä joutua joskus Turkuun. Onneksi Ilse soitti minulle, ennen kuin minun olisi ollut pakko sanoa Aapolle samoin.

- Lapsi kulta. Sulla on puhelin käyttämistä varten ja sä lupasit soittaa.
- Mä olisin soittanut ihan kohta, takuulla! vakuutin ja todennäköisesti olisin tehnytkin niin. Ajatus oli jo äsken käynyt mielessäni kun olin kuullut Kikan soittavan omalle äidilleen huomisesta kyydistä.
- Onko teillä huomenna leirikisat tai jotain?
- Ei ole kisoja, mutta eiköhän me aamulla ratsasteta, arvelin ja päätin sitten, että nyt oli hyvä aika kertoa Katista. Hänestä pitäisi kertoa joka tapauksessa, että Ilse saisi karhuta leirimaksumme takaisin ja jos kertoisin vasta kotona tai kotimatkalla, saisin luultavasti pyyhkeitä. – Meillä ei oo nyt opettajaa täällä mutta me ratsastetaan itsenäisesti ja hoidetaan talli ja muuta.
- Mitä sä tarkotat, ei ole opettajaa?
- Sen piti lähteä hoitamaan sairasta tätiään, lausuin niin ivallisesti, että Ilsenkin oli pakko kuulla miten paljon uskoin siihen.
- No ette kai te ihan omin päin ratsasta? Kai joku katsoo ettette te laukkuuta hevosia näännyksiin tai hypi esteitä? Joku henkilökunnasta?
- Ei täällä ollu muuta henkilökuntaa kuin Kati, me ollaan nyt itse henkilökunta, kerroin iloisesti ja sitten sain aloittaa pitkän selityksen ja vähättelyn ja vakuuttelun siitä, että meitä ei tarvitsisi tulla hakemaan ennen huomista.

Siihen en pystynyt mitenkään vaikuttamaan, etteivätkö Ilse ja Artsi olisi lähteneet hakemaan meitä heti lauantai-aamusta. Me vasta satuloimme hevosia, kun he jo päräyttivät pihaan. Jordanin boksin ikkuna-aukko, jossa ei ainakaan näin kesällä ollut lasia ollenkaan, oli sinne päin. Vilkutin heille ja huusin heitä tulemaan talliin, astuen itse käytävälle vastaan.
- Me ei ehditä lähteä vielä, ilmoitti Jessi jämäkästi kun Artsi pyöräytti häntä ympäri kuin tarkistaakseen, oliko hän varmasti joka kohdasta ehjä. Ilse kurkisti joka paikkaan huulet tiukasti yhteen puristettuina, mutta pysähtyi sitten ravistamaan minua. Jessiä hän ravisti myös.
- Oletteko te ihan viisaita? Koska tää teidän niin sanottu ratsastuksenopettaja katosi?
- Öö, keskiviikkona?
- Oikeastaan tiistaina, tunnusti Jessi.
- Miksi hitossa te ette soittaneet mulle? Mä olisin voinut tulla laittamaan teille ruokaa ja vahtimaan, että te pysytte hengissä! Mulla on loma!
Sellainen ei ollut tullut pieneen mieleenikään. Onneksi ei ollut.
- Me ollaan hengissä, sanoin ja taputin häntä poskelle. – Ja nyt me mennään ratsastamaan.

He seisoivat aidan takana katsomassa joka hetken niin kauan kun pyörimme kentällä. En malttanut olla hyppimättä esteitä vielä muutaman kerran, kun ne kerran vielä olivat kentällä, mutta vääjäämättä aika kului. Ei sitä sentään voinut koko päivää ratsastaa, ja lopulta annoin Jordanille pitkät ohjat. Muut olivat kävelleet jo jonkin aikaa.
- Me voidaan kyllä hoitaa teidän hevoset pois, että te pääsette lähtemään, lupasi Kikka ilmeisesti tajuamatta ollenkaan, ettei se välttämättä ollut se, mitä halusimme. Vaikka toisaalta olikin. Vilkaisin Aapoa, joka tuijotti itsepintaisesti satulansa etukaarta ja ajattelin, että meidän täytyisi jossain välissä päästä hyvästelemään.

Jätimme joka tapauksessa hevoset Kikan ja poikien riisuttaviksi ja ulos vietäviksi ja vasta kämpän ovella tein äkkipysähdyksen. Jessi törmäsi minuun ja älähti.
- Mitä sä törttöilet? hän kysyi, mutta minulle oli tullut vasta nyt mieleen, miten me asuimme.
- Menkää te vaan autolle, me napataan vaan kamat, ehdotin vanhuksille, mutta siihenkö he olisivat suostuneet. Ei, he eivät edes vastanneet, astuivat vain sisään katsoen uteliaina joka suuntaan, eikä heitä käynyt hoputtaman. Meillä meni vain muutama minuutti heittää viimeiset tavarat kasseihin ja kääriä makuupussit kasaan, mutta Ilse ja Artsi tutkivat huolellisesti koko huoneiston pitämättä mitään kiirettä. Lopuksi he menivät keittiöön ja silloin lösähdin sohvalle odottamaan, mitä tuleman piti. Olin juuri muistanut senkin, että kaikki tyhjiksi juomamme pullot olivat edelleen tiskipöydällä, ei niitä kukaan ollut jaksanut raahata kauppaan.
- Te ootte juhlinu niin, ettei oo enää tiskiharja pysynyt kädessä, totesi Ilse kuitenkin vain kuivasti, kun he tulivat sieltä.
- Olen mä tiskannut, sanoi Jessi tulisesti. – Kukaan muu ei sitten olekaan. Mennäänkö me vai haluatteko te tiskata ensin?
- Mennään vaan, Artsi sanoi.

Kikka ja pojat haahuilivat tallipihalla kiistellen siitä, putsaisivatko he boksit vaiko eivät.
- Älkää ihmeessä siivotko, neuvoi Ilse.
- Vie sä nää autoon, ehdotin ja työnsin hänen syliinsä tavarani. – Meidän pitää hyvästellä.
Onneksi hän otti ne mukisematta ja minä menin halaamaan Aapoa.
- Hei hei sitten, sanoin, mutta jäppinen vain seisoi jäykkänä kuin lippusalko ja vilkuili olkani yli Ilseä ja Artsia.
- Mitä ne sanoo?
- Mitä ne nyt sanois? Tää on sun viimeinen tilaisuus suudella mua, sanoin ja tunsin, miten kulmakarvani vetäytyivät ryppyyn. Aapo tarttui kädestäni ja kiskoi minut talliin, missä hän vasta uskalsi laittaa kätensä ympärilleni. Minua alkoi naurattaa.
- Kuule, tää oli hulluinta, mitä sä olisit voinu tehdä. Nyt ne miettii, mitä semmosta me tehdään täällä, mitä ei voinu tehdä muiden nähden.
- Niinkö? Aapo sanoi ja näytti hätääntyneeltä. – Mennäänkö me takasin?
- Kohta, sanoin ja suutelin häntä. Hän tosiaan oli aika hyvä siinä hommassa, kunhan vaan viitsi keskittyä.
- Miila! Mennään! huusi Jessi ulkoa ja irrottauduin.
- Hei hei, sanoin hellästi.

Ilse ei jäkättänyt, halusi vain tietää, miksi ihmeessä emme olleet soittaneet hänelle siinä vaiheessa, kun Kati oli kadonnut. Siinä oli vähän selittämistä, mutta hän tuntui nielevän kaikki perustelumme sen enempää ihmettelemättä.
- Mtä jos jotain olisi sattunut? kysyi Artsi. – Jos hevonen olisi potkaissut jotakuta päähän tai jos ne pojat olisi kännipäissään halunneet tehdä teille pahaa?
- Ei ne tietenkään halunneet. Ei ne ollu semmosia kuin Hene, sanoi Jessi tosissaan, ja se tuntui rauhoittavan molemmat etupenkkiläiset.
- Tästä lähtien te ette mene semmoseen leiripaikkaan, jota mä en ole henkilökohtaisesti käynyt tarkistamassa, Ilse sanoi.

Kotona oli yllättävän tylsää. Raisa oli taas mökillä ja samoin Teresa ja Jessi häipyi Jinnan luokse. Kai minä olisin voinut mennä mukaan, mutta en hänen lähtiessään ollut vielä tiennyt, ettei Raisa ollut kaupungissa, enkä viitsinyt mennä perässäkään. Harkitsin soittaa Veeralle, mutta hän olisi varmaan ihmetellyt, kun kerran olimme riidoissa, ja sitä paitsi olisin tuntenut pettäväni Raisan. Sitten oli tietysti se Panu, mutta en minä voinut nyt hänellekään soittaa. Tuntui jotenkin sopimattomalta, että aamulla olin vielä pussaillut Aapon kanssa ja illalla yrittäisin tehdä treffejä jonkun toisen pojan kanssa. Sikäli kun hän nyt oli ollenkaan kiinnostunut tapaamaan minua enää. Mietin jo Mirellalle soittamista ja yksin Lintsille lähtemistä, mutta kumpikaan ei tuntunut oikein hyvältä ajatukselta. Istuin keskellä sohvaa ja huokailin ja pyörittelin puhelintani.
- Onko sulla sydänsuruja? kysyi Ilse ohimennessään ja sipaisi hiuksiani.
- Ei, miten niin? kysyn yllättyneenä.
- No se poika siellä leirillä.
- Jaa se. Se oli vaan semmonen… leiriromanssi. Ei mulla sitä ole ikävä, mulla ei vaan ole mitään tekemistä. Tai oikeastaan mulla ei ole ketään, kenen kanssa olla tekemättä mitään.
- Voithan sä kai yhden päivän olla ihan rauhassa kotonakin? Yhden illan? Pelataan vaikka jotain.
- Paistetaan lettuja ja pelataan monopolia, innostuin.
- Kiinni veti.

Se pelasti sen illan, mutta seuraavana päivänä pyörin taas kuin puolukka sukassa niin, että ihan tuskastuin itseeni. Soitin sitten Marialle. Mekin olimme sentään aika hyviä ystäviä ja ehkä hänelläkin oli tylsää, jos Roy oli saaressa.
- Mä haluaisin mennä alennusmyynteihin, tuu mukaan, Maria sanoi ja kuulosti ilahtuneelta soitostani.
- Loistoidea! innostuin ja sovimme treffit metroasemalle. Minun piti kiristää Jessiltä rahaa lainaksi, sillä omani olivat huvenneet hups vaan jonnekin ja Ilse ja Artsi olivat jo palanneet töihin, joten heiltä ei voinut pyytää, mutta toki he sitten illalla maksaisivat Jessille takaisin, jompikumpi.

Me laukkasimme suunnilleen kymmenen kauppaa läpi, mihin meni koko iltapäivä, ja sitten Maria ehdotti, että menisimme juomaan jotain.
- Mennään mäkkäriin pirtelölle, ehdotin ja niin teimme ja minä ostin ranskalaisiakin, koska minusta ne korostivat ihanasti pirtelön kermaista makua.
- Koska Roy tulee saaresta? kysyin ihan vaan jotain kysyäkseni, mutta yllätyksekseni Maria rypisti otsaansa ja katsoi minua epäillen otsatukkansa alta.
- Miksi sä haluat tietää?
- No ajattelin vaan kysyä, ei mun tarvii tietää! sanoin hämmästyneenä. – Kunhan puhuin lämpimikseni!
- Ai, Maria sanoi ja nolostui ehkä hieman. Sitten hän nappasi minulta pari ranskalaista ja jatkoi: - Mun täytyy sanoa sulle jotain. Älä vaan rupea haikailemaan sitä takaisin, vaikka Stigu jättikin sut. Se on nyt mun.

Minä en ensin tiennyt, mitä vastata, sitten tulin surulliseksi.
- Miksi mä yrittäisin viedä sun poikaystäväsi? kysyin. –
- No se oli joskus sun poikaystävä.
- Ja mä jätin sen.
- Niin, Stigun takia.
- Enkä, sanoin, mutta kun tarkemmin mietin, se saattoi silti olla totta. Ei kuitenkaan sinä mielessä, kuin mitä Maria varmaan kuvitteli. – Mä en hei sen takia jättänyt Royta, että rupesin olemaan Stigun kanssa. Siinä oli pitkä aika välissä. Itse asiassa te rupesitte olemaan yhdessä ennen kuin me. Enkä mä yrittäisi viedä ystävän poikaystävää.

Hiljaisuus laskeutui pöytäämme, aika epämiellyttävä sellainen. Lopulta Maria kuitenkin nosti katseensa ranskanperunoistani.
- Ne tuli saaresta eilen, hän sanoi.
- Ai. No miten sä sitten olet täällä etkä Royn kanssa?
- Niillä oli jotain hommaa. Robertilla on kohta synttärit ja ne kuulemma joutuu huhkimaan hullun lailla, pystyttämään telttoja pihaan ja semmosta.
- Just, sanoin. Nyt ymmärsin, miksi Maria oli katsellut enimmäkseen juhlamekkoja. Hänet oli tietysti kutsuttu. – Onkohan Stigulla joku deitti, pääsi suustani, ennen kuin ehdin ajatella. Maria katsoi minua, ei enää epäluuloisesti vaan paremminkin säälivästi.
- Varmaan Annika, hän sanoi.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   26.2.15 16:44:03

38. luku – Miila ja Raisa

Raisa palasi torstaina onneksi kaupunkiin ja hyökkäsi suoraa päätä meille. Luoja, miten olin iloinen nähdessäni hänen vanhan naamansa, muutamat ruskeat pisamat nenän päällä ja hiukset, joita aurinko oli tainnut vähän vaalentaa punertavanruskeasta.
- Mitä me tehdään? Mä haluan jotain toimintaa! Mennäänkö me Lintsille vai ootko sä keksiny jotain parempaa? hän kysyi yhteen hengenvetoon ja minun oli pakko myöntää, etten minä ollut keksinyt minkään näköistä ”toimintaa” hänen poissa ollessaan. Niinpä me lähdimme Lintsille, kävimme uusimassa tuttavuuden Teemun ja kumppaneiden kanssa ja juttelimme vähän aikaa muutaman pojan kanssa, jotka olivat kyllä ihan sieviä, mutta niin tyhmiä, että jätimme heidät virnuilemaan keskenään. Siitä ei tarvinnut edes neuvotella, me vain vilkaisimme toisiamme ja ymmärsimme olevamme samaa mieltä.

- Vitsit, mä olen aina kaivannu tommosta parasta ystävää, julistin, kun eksytimme ne pojat ja menimme ostamaan ranskalaisia ja sen jälkeen takaisin peliluolaan. – Tuu meille yöksi?
- Kai se sopii, Raisa arveli ja kun Lintsi suljettiin, lähdimme sieltä yhtä matkaa Teemun ja Jonen kanssa kaupungille asti, missä me siirtyisimme metroon ja he bussiin
- Jone pitää bileet viikonloppuna, haluatteko tekin tulla? Teemu kysyi, kun olimme eroamassa.
- Totta kai me tullaan, sanoi Raisa ennen kuin minä ehdin edes ajatella. – Kertokaa vaan millon ja minne.
Jone antoi osoitteen ja sanoi, että seitsemän aikaan lauantaina.
- Miksi sä meitä pyydät? kysyin epäluuloisena, vaikka yritinkin kuulostaa vain ihan tavalliselta. Mikä lienee varovaisuudenpuuska minuun iskenyt, kun äkkiä epäilin heidän tarkoitusperiään.
- No kiva saada uusia naamoja mukaan välillä, sanoi Jone näyttäen täysin vilpittömältä. Raisa ei näyttänyt vähääkään huolestuneelta, vain innostuneelta, joten lakkasin itsekin huolehtimasta. Heilutimme pojille hyvästit ja lähdimme laskeutumaan metroasemalle. Liukuportaissa, kun Teemu ja Jone eivät enää nähneet meitä, Raisa tarttui minua käsivarsista.
- Tajuatko sä! Me tavataan ne!
- Mutta mehän voidaan tavata ne melkeen joka ilta kun vaan mennään Lintsille.
- Hassu! Se on ihan eri asia kuin tulla pyydetyksi niiden bileisiin! Mutta nyt mä rauhotun,

Raisa ravisteli minua silti vielä vähän aikaa ja virnisteli, mutta ei enää papattanut, näytti vain siltä kuin joulu olisi lähestymässä. Menimme hakemaan hänelle yöpymiskamppeet ja kävelimme sitten meille.
- Raisa tulee yöksi, ilmoitin, kun totesin perheen olevan vielä iltapalalla.
- Moi, syöttekö te? Ilse kysyi ja mehän söimme ja sitten Raisa halusi nähdä leirivalokuvia. Hevosista hän ei piitannut, mutta hän halusi nähdä, minkä näköinen Aapo oli, ja muutkin pojat. Onneksi Artsi oli ollut niin höveli, että oli antanut meidän ottaa mukaan uusimman aarteensa, digitaalikameran, joten oli kuvia mitä näyttää, tarvitsi vain käynnistää tietokone, ja onneksi muut menivät nukkumaan, Jessikin, joten Raisa sai kommentoida ihan rauhassa.
- Musta tää oli söpöin, hän päätti, ja kelasi takaisin Ossin kuvan. – Sillä on söpö tukka.
- Njaah, tommonen peikko, lausahdin minä mutten voinut olla katsomatta Ossia vähän uusin silmin.
- No oli se sunkin ihan kivan näkönen.
- Joo, ja mitäs noista enää, ne on mennyttä. Mennään nukkumaan?
- Okei.

Ilse-kulta oli käynyt levittämässä sänkyni ja pedannut toiseen puoliskoon Raisalle puhtaat lakanat, mutta meidän piti vielä putsata meikit ja käydä iltapesulla ja koko muu asunto oli hiirenhiljainen, kun menimme lopulta sänkyyn.
- Onko sulla ikävä sitä? Raisa kysyi ilmeisesti ilman aikomustakaan ruveta nukkumaan.
- Jaa Aapoa. Ei.
- Eikö? hän kysyi, kun en sanonut enempää.
- Ei, ihan totta, vakuutin. En minä Aapoa ollut unohtunut ajattelemaan. – Mennäänkö me huomenna Lintsille vai haluatko sä säästää teemuniskuyritykset lauantaihin?
- Mä en voi huomenna varmaan lähteä, meidän pitää mennä naapuriin juhlimaan, Raisa pahoitteli. Hän olisi yhtä hyvin voinut läjäyttää minua nyrkillä otsaan. Tietysti hänkin menisi vanhempineen Robertin synttäreille, olivathan he paitsi naapureita myös perheystäviä.
- Niin tietysti, huokaisin. – Mä ehkä virkkaan sitten pitsiliinan huomisiltana.
- No ei mun kai tarvii siellä kauhean pitkään olla, mutta ei sen jälkeen taida enää kantsia Lintsille.
- Soita mulle, kun pääset lähtemään sieltä niin tehdään jotain, pyysin.

Tietystikään minä en alkanut virkata pöytäliinaa, en olisi osannut edes aloittaa, eikä koko perjantai muutenkaan ollut pelkkää tylsyyttä. Raisan tarvitsi mennä Robertin juhliin vasta illalla ja me kulutimme iltapäivän Itäkeskuksessa. Raisa halusi saada jotain uutta Jonen seuraavan päivän bileisiin ja vaateostosten jälkeen kulutimme pienen iäisyyden kokeilemassa meikkejäkin.
- Autatko sä mua värjäämään hiukset illalla, jos mä ostan väriä? hän kysyi. Tietystikin lupasin, ja sitten sain idean.
- Mä voisin tuoda sen teille illalla? Mä voisin lainata siitä ihan pikkuriikkisen ja värjätä mun kulmakarvat, ehdotin, eikä Raisalla ollut mitään sitä vastaan.

Kun Raisan oli pakko lähteä, menin kotiin ja pystytin kylpyhuoneeseen kauneussalongin. Se oli rauhoittavaa, ja se oli hauskaa. Muistelin, mitä kaikkea ihmemömmöjä Nitalla oli ollut beautyboxissaan ja pengoin Ilsen kaapit läpi etsien vastaavia. Avasin Raisan hiusvärin, sekoitin sen ohjeen mukaan ja sivelin sitä kulmakarvoihin, sitten hetken mielijohteesta erotin pari pitkää suortuvaa otsahiuksistani ja laitoin vähän niihinkin. Aloin harkita sitäkin, että etsisin jostain parsinneulan ja puhkoisin vähän uusia reikiä korviin, mutta niin urhea en ollut. Saisin sitä paitsi varmaan laitattaa niitä jossain, jos vain haluaisin, enkä ollut varma, halusinko edes. Halusin vain, että kello tulisi niin paljon, että Raisa soittaisi ja ilmoittaisi päässeensä lähtemään juhlista, sillä kunnes se tapahtuisi, taistelin hirveää pakkomiellettä vastaan. Minun teki mieli hiipiä Vartsikaan ja kurkkia jostain pensasaidan kolosta, millaista juhlissa olisi ja näkisinkö Stigun käsipuolessa jonkun Annikan.

Olin kuitenkin tarpeeksi viisas ollakseni tekemättä sitä, lakkailin vain lopulta kynsiäni kerran toisensa jälkeen, kun odotin Raisan soittoa. Vaihdoin väriä kolmesti, putsaten aina edelliset tietysti pois, ennen kuin kaivattu puhelu tuli.
- Tuletko sä meille? kysyin.
- Tuu sä mieluummin tänne, täällä ei ole ketään kotona kun ne varmaan juhlii aamunkoittoon asti.
- Selvä, sanoin, pakkasin Raisan värin ja lähdin pyöräilemään sinne. Edelleen vältin kiusauksen ryömiä kurkkimaan naapurin takapihaan, mutta kun Raisa päästi minut sisään ja kiipesimme hänen huoneeseensa yläkertaan, menin ikkunaan.
- Muistitko sä sen värin? Mä menen kastelemaan hiukset, vai mitä siinä ohjeessa sanottiin?
- Tässä se on, sanoin hajamielisesti ja ojensin pussin hänelle. – Oliko Stigulla joku tyttö siellä?
Raisa oli jo napannut pussin ja kääntynyt menemään, mutta nyt hän kääntyi takaisin ja tuli viereeni ikkunaan. Hän puristi minua olkapäästä.
- Joo, olihan sillä. Sä et voi olla huomaamatta sitä, sillä oli pinkki leninki.

Yli. Ohi. Unohtunut. Siltä se oli tuntunut, mutta ei tuntunut enää. Nyt tunsin syvää, mustaa murhanhimoa.
- Se oli kauhee läski, sanoi Raisa lohduttavasti ja meni. Minä avasin ikkunan pystyäkseni paremmin kuikuilemaan naapuripihaan ja sitten tavoitin häivähdyksen jotain pinkkiä. Kun se tuli paremmin näkyviin syreenipuskan takaa, saatoin naurahtaa voipuneesti. Raisa ei ollut puhunut ihan totta, mutta kyllä hän oikeilla jäljillä oli. Tyttö oli vähintäänkin laaja, ja vaikka hän oli samassa porukassa Stigun ja Rikun ja Rasmuksen kanssa, ei Stigu pitänyt häntä vyötäisiltä eikä edes kädestä. Se helpotti vähän.
- No nyt saat ruveta hommiin, Raisa sanoi ja tuli pyyhe harteillaan takaisin.
- Kuka se on? kysyin.
- Jonkun niiden perhetutun likka kuulemma.
Sekin helpotti vähän. Epäilemättä naikkonen oli siellä muutenkin kuin vain Stigun tyttöystävän ominaisuudessa, toisin kuin esimerkiksi Maria, joka oli varmasti pyydetty vain Royn takia. Vaikka tietysti niillä jotain juttua oli, kun Maria kerran oli tiennyt tytön olemassaolosta ja nimenkin.

Ja entäs sitten? Heitin viimeisen, tutkivan katseen ulos ja aloin laittaa väriä Raisan hiuksiin varoen värjäämästä hänen niskaansa ja korviaan. Itselläni oli toinen kulmakarva vähän valahtanut niin, että minun oli pitänyt korjailla sitä meikkivoiteella, mutta Raisan mielestä ne olivat oikein hyvät.
- Nyt mennään tekemään drinksut, Raisa sanoi reippaasti, kun hänen hiuksensa olivat tummana kekona kohti kattoa. Mielialani nousi välittömästi.
- Mistä? Mitä sun vanhemmat sanoo?
- Niillä oli semmonen vauhti päällä tuolla, että me voidaan hyvin verottaa niiden etkopulloa. ne ei voi muistaa, paljonko siinä oli. Siitä vois oikeastaan ottaa vähän huomiseksikin.
- Etkö sä saanutkaan Rassea hommaamaan mitään? huolestuin.
- Kyllä se lupasi yrittää, mutta ei kai lisä pahaa tee?

Alakerran olohuoneessa oli tosiaan pullo ja pari lasia pöydällä.
- Käytetäänkö me samoja laseja? Ei niillä varmaan mitään hyppykuppaa ole, Raisa ehdotti ja minulle sopi. Eikö alkoholi sitä paitsi muka tappanut kaikki pöpöt? Hän kaatoi meille puoli lasillista kummallekin ja kävi sitten keittiössä kaatamassa vähän tyhjään limsapulloonkin. Sitten istuimme arvokkaina nahkaisille nojatuoleille ja skoolasimme ja aloimme suunnitella, mitä panisimme seuraavana iltana päälle. Se oli jotain ihan järkyttävän vahvaa, siihen meinasi tukehtua, ja se humahti päähän niin, että melkein tunnin kuluttua vasta havahduin siihen, että Raisalla oli edelleen väri päässä ja siinä vaiheessa meillä oli jo toinen lasillinen menossa ja jutuissa suunniteltiin Raisan ja Teemun häitä.
- Painu äkkiä huuhtomaan, tai sä kaljuunnut ja joudut pitämään huivia loppukesän! kauhistuin. Tai niin minä olin sanovinani, mutta kieleni meni ihan solmuun kyllä jo huuhtomisen kohdalla. Raisa onneksi ymmärsi ja juoksimme kilpaa yläkertaan, tai konttasimme viimeiset portaat.

- Jos musta tuli kalju mä kuolen! Raisa itki ja nauroi samaan aikaan, mutta ei hänestä tullut, vaikka minäkin jo odotin näkeväni, miten hiukset huuhtoutuisivat veden mukana viemäriin. Siitä tuli ihanan syvänruskea tukka, jonka Raisa piruuttaan föönasi pää alaspäin niin, että sitä näytti olevan viiden villin hiuslisäkkeen verran.
- Jää yöksi, hän ehdotti ja minä totesin, että jos aioimme jatkaa naukkailua, minun olisi pakko. Pistin pastillin suuhuni ja soitin kotiin ilmoittaakseni, etten tulisi ennen aamua.

Rasmus tuli herättämään meidät. Räpyttelin silmiäni ja ajattelin nähneeni unta vesisateesta, mutta se olikin vain Raisan hirttämätön isoveli. Hän seisoi sängyn vieressä toisessa kädessään Ikean oranssi muovimuki ja toisessa lusikka ja hän näytti juuri tähtäävän Raisan korvaan.
- Oletko sä ihan viisas? mutisin.
- Tää huone löyhkää vielä pahemmalle kuin vanhusten huone. Te ette taida tarvitakaan mitään juomaa illaksi, Rasmus sanoi hyväntuulisesti ja väisti, kun yritin huitaista häntä. Olimme Raisan peiton alla täysissä pukeissa ja nyt muistin, että olimme yhtäkkiä iltamyöhällä kuulleet hänen vanhempiensa tulevan ja juosseet parhaamme mukaan sänkyyn piiloon, etteivät he huomaisi meidän pelanneen kiinnitä aasinhäntää baarikaapissa.
- Avaa ikkuna, ehdotin, mutta huomasin sen olevan jo auki, niin että varmaankin Rasmus huijasi löyhkästä.
- Mitä te halusitte? hän kysyi.
- En mä tiedä. Mitä Raisa pyysi?
- Valkkaria.
- No valkkaria me sitten halutaan. Mene pois.

Pirullinen riiviö meni, mutta jätti oven selälleen perässään niin, että minun oli pakko nousta sulkemaan se.
- Ei nousta vielä, Raisa vaikersi.
- Mitä kello on?
- En mä tiedä, sulla kai siellä on silmät auki.
Niin olikin, ja Raisan seinällä oli kello. Se oli yhdeksän. Kauhean aikaista. Minulla ei onneksi ollut yhtään huono olo, vaikka Raisalla näyttikin olevan. Muistin, miten olimme säikähtäneet hänen vanhempiensa ääniä ulko-ovelta, ja sitten muistin… tunsin, miten kaulani ja pääni alkoivat tuntua siltä kuin vereni olisi ruvennut kiehumaan. Melkein tunsin otsani hiestyvän ja olin varmasti tulipunainen, kun ravistin Raisaa.
- Hei, muistatko sä, mitä me tehtiin illalla?

Raisa oli vähän aikaa hiljaa, sitten hän alkoi hymyillä hienoisen kiusoittelevasti.
- Tottakai mä muistan, Miiluvarvas. Sä halusit näyttää mulle miten se Aapo pussasi.
- Häh? Mun mielestä sä rukoilit mua näyttämään, miten se pussasi, vinkaisin.
- No ihan sama.
- Mutta yäk!
- Ei se nyt niin vaarallista ollu, Raisa sanoi ja nousi istumaan uusi ruskea tukka pystyssä ja silmät hiukan turvonneina, mutta nauraen.
- Mutta ei tytöt pussaile keskenään! Minua puistatti kun ajattelin, mitä Elise sanoisi, jos joskus saisi selville minun tehneen sellaista. Vaikka tuskin hän itse toisaalta oli pussannut sammakkoakaan. – Et ikinä kerro kenellekään!
- En en! Eikä se nyt sinänsä ollu pussailua, se oli… öö, oppitunti ehkä. Tai havaintoesitys. Mä kokeilen sitä tänään Teemun kanssa. Toivottavasti.

Huokaisin hiljaisesti helpotuksesta, vaikken oikein tiennyt, mitä olin pelännytkään. Että Raisa olisi muistanut ja suuttunut, muistanut ja pelästynyt ja alkanut syyttää minua ties miksi, tai ei muistanut ollenkaan ja ihmetellyt, miksi yritin syöttää hänelle sellaista pajunköyttä.
- Mun tekee mieli pekonia, hän sanoi ilmeisesti jo kokonaan sivuuttaneena koko pussailun. – Entä sun?
- Joo, sanoin, sillä saman tien, kun hän sen sanoi, se tuntui ainoalta oikealta asialta syödä nyt.
- Mennään laittamaan.

Talo oli ihan hiljainen, kun hipsimme alakertaan, paitsi musiikkia, joka Rasmuksen huoneesta kantautui. Pullo ja lasit olivat edelleen olohuoneen pöydällä ja Raisa kallisteli sitä arvioiden.
- Mä taidan laittaa tänne vähän vettä, hän sanoi.
Minä muistelin, että hän oli tehnyt niin jo illalla, mutta en ruvennut inttämään vaan menin itsekin vesihanalle. Kauhea jano oli iskenyt.
- Haluatko sä muniakin, pusumestari? Raisa kysyi ja avasi jääkaapin.
- Tyst nu! Sä lupasit!
- Joojoo.

Raisan vanhemmat eivät osoittaneet mitään elonmerkkiä lähimpään pariin tuntiin, minkä istuimme keittiössä juttelemassa ja syömässä. Rasmuskin tuli siihen ja vaati lievästi kiristäen saada myös aamiaista. Valkkarin toivossa Raisa paistoi hänellekin munia. Minusta tuntui kuin juomani vesi olisi humpsahtanut taas päähän, mutta lopulta päätin uskaltaa lähteä kotiin.
- Tuletko sä meille illalla niin lähdetään sieltä? kysyin ja niin Raisa lupasi tehdä.

Lähettäjä: Liia 
Päivämäärä:   26.2.15 18:36:56

Ihanaa... Oisko mahdollista saada vielä toista pätkää tälle päivälle? :'D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   26.2.15 19:08:27

Miksei :)
------------------
39. luku – Miila bileissä

Me olimme aika upeita, kun lähdimme meiltä kuuden aikoihin, Raisa ja minä. Meillä oli mustat farkut, minulla edellissyksynä Monnalta saamani – miten kauan siitä tuntui olevankaan! – ja Raisalla upouudet, ja molemmilla mustat puserotkin ja minusta me näytimme aika kokeneilta ja kohtalokkailta. Olimme tutkineet puhelinluettelon karttaa hyvän aikaa löytääksemme osoitteen, jonka Jone oli antanut, ja lopulta repineet kyseisen sivun mukaan, jottemme eksyisi. Olimme menossa ihan vieraille maille, kaupunginosaan, jossa kumpikaan ei ollut koskaan käynyt. HKL:n aikataulukirjasta oli kuitenkin löytynyt bussi, jolla sinne piti päästä ja minusta tuntui, että olimme seikkailemassa. Se oli humalluttava tunne ja se vain korostui, kun menimme bussissa takapenkille ja maistelimme vuoroin pillillä siitä pullosta, johon Raisa oli edellisiltana kerännyt vanhempiensa baarikaapista sitä sun tätä. Kaikki alkoi tuntua kovin huvittavalta.

Mitä Raisa odotti, sitä en oikein tiennyt, mutta minun kotibilekokemukseni rajoittuivat niihin, joita oli pidetty Royn ja Stigun luona silloin, kun heidän vanhempansa olivat olleet risteilyllä. Pieni joukko hyviä ystäviä, vähän pleikkaa ja telkkaria ja musiikkia, ehkä saunomista ja tietenkin vähän juomista. Voi pojat. Vähän kuin olisi luullut lähtevänsä pyhäkoulun eväsretkelle ja päätynytkin Espan puistoon vappuyönä. Minä en tietenkään ollut ollut Espan puistossa koskaan vappuyönä, mutta Jessi oli ja oli kuvaillut menoa varsin värikkäästi.

Ensinnäkin Jonen koti ei ollut missään omakotitalossa. Päinvastoin, se oli suunnattoman suuri, valkoinen kerrostalo, jossa oli rappuja toistakymmentä. Kun löysimme oikean, sen oven lasissa oli särö ja siellä tuoksahti aika omituiselle. Voi olla, että ilman bussissa otettuja rohkaisuryyppyjä meille olisi siinä vaiheessa tullut mieleen, että olisiko viisaampaa palata kotiin, mutta nyt kiipesimme vain pari kerrosta ylöspäin.
- Se on takuulla tää, sanoi Raisa ja soitti ovikelloa välittämättä enää tarkistaa huoneiston numeroa. Oven takaa kuului sen verran äänekästä musiikkia, että olin samaa mieltä. Hän sai soittaa toisenkin kerran, ennen kuin pitkä, kuolemanlaiha poika avasi oven, vilkaisi vain meitä ja jätti meidät astumaan sisään välittämättä kysyä edes nimiämme.

Siellä oli ihan hirveästi väkeä, emmekä ensisilmäyksellä nähneet sen paremmin Jonea kuin Teemuakaan. Koputin ohikulkevaa, nahkaliivistä poikaa olkapäälle ja kysyin häneltä, mutta hän vain kohautti olkapäitään kuin ei olisi joko kuullut tai ymmärtänyt, mitä kysyin, tai sitten hän ei ollut koskaan kuullutkaan kenestäkään Jonesta. Ei siis auttanut muu kuin lähteä etsimään. Pujottelin istuvien ja seisovien ihmisten läpi ensin keittiöön, missä yksi pariskunta suuteli intohimoisesti, sitten olohuoneeseen, missä joku läppäisi minua takapuolelle niin, että kihelmöi, mutta kun käännyin katsoakseni, kuka se oli ollut, en voinut sanoa. Näin avonaisen parvekkeen oven ja kiskoin Raisan sinne.
- Ketäs te sitten olette? kysyi poika, joka istui siellä yllään pelkät bokserit, toisessa kädessä kaljapullo ja toisessa tupakka.
- Jone kutsu meidät, sanoi Raisa ja kaivoi laukustaan tupakoita. Minä tein samoin ja katsoin puolialastonta kaveria.
- Onko sulla aina tapana pukeutua tolla lailla bileisiin? kysyin.
- Mä pukeudun ihan miten mä haluan, mä asun täällä ja nää on mun bileet, poika sanoi.
- Ai, sanoi Raisa ja hänen ilmeensä paljasti, että hän mietti hurjasti, olimmeko sittenkin tulleet väärään paikkaan. – Eikö Jone asukaan täällä?
- Joo, se on varmaan omassa huoneessaan, poika sanoi ja ymmärsin, että heidän täytyi olla veljeksiä.
- Mennään ettimään se, Raisa sanoi juuri ennen kuin ehdin sytyttää tupakkani ja kiskoi minut takaisin sisään. Tunkeuduimme taas läpi väkijoukon ja löysimme lopulta Jonen huoneeseen. Teemu ja Jone röhnöttivät siellä sängyn päällä ja katsoivat pientä matkatelkkaria.

- Missä välissä te tulitte? Jone kysyi ja singahti pystympään.
- Ollaan me oltu täällä jo vähän aikaa, sanoi Raisa ja istui Teemun viereen.
- Eikö muita oo tulossa? kysyin minä ja istahdin tuolille, joka oli työpöydän edessä. Olin kuvitellut näkeväni loputkin siitä joukosta, joiden kanssa nämä Lintsillä pyörivät.
- Eikö tuolla sun mielestä ole tarpeeksi jengiä? kysyi Jone ja taputti kutsuvasti sänkyä vierellään. Minulla ei ollut mitään aikomusta siirtyä sinne istumaan. Teemu oli vetänyt saman tien Raisan kainaloonsa, mutta minä en ollut ajatellut kaksoistreffejä, vaikka pojat ehkä olivatkin. Jone oli ihan kiva, mutta minun ei tehnyt vähääkään mieli antaa hänen halailla itseäni, saati sitten sen enempää. Hänellä oli paksut huulet ja kulmakarvat melkein yhteen kasvaneet.
- Haluatteko te jotain juotavaa? hän kysyi todettuaan, etten aikonut siirtyä. Raisa sanoi, että meillä oli ja etsi laukustaan sen limsapullon, jota olimme matkalla vajuttaneet. Pojat maistoivat kumpainenkin ja sitten se päätyi minulle ja join sen loppuun. Televisiossa jatkui jalkapallomatsi.
Tätä varten en tosiaankaan ollut lähtenyt tänne, päätin, kun olin hetken katsellut vuoroin telkkaria, vuoroin sängyllä istuvaa kolmikkoa. Raisa näytti tyytyväiseltä ja miksei olisi näyttänyt istuessaan siinä ihastuksensa vieressä. Jone näytti loukkaantuneelta ja yritti irrottaa kaljapullostaan etikettiä, katse pelissä. Minä siirsin tupakkani laukun taskusta farkkujen taskuun ja otin viinipulloni.
- Mä menen etsimään lasin, ilmoitin ja lähdin huoneesta sinne, missä oli enemmän elämää.

Keittiössä ei enää ollut rakastavaisia, mutta illan isäntä seisoi edelleen pelkissä boksereissa jääkaapilla ja söi kinkkuviipaleita suoraan paketista.
- Oletko sä Jonen tyttöystävä tai jotain? hän kysyi huomatessaan minut.
- Juu en ole. Me ollaan vaan tuttavia. Saanko mä ottaa lasin?
- Saat kai. Mutta jos sä lasket ton pullon käsistäsi niin se katoaa alta aikayksikön, hän varoitti. Katsoin sitä harkitsevaisesti ja päätin, että voisin siinä tapauksessa juoda pullon suusta. Tupakalle halusin myös, joten siirryin taas kerran parvekkeelle, missä oli tällä kertaa polttelemassa pari tyttöä. He nojailivat kaiteeseen ja katselivat minua kuin marsilaista.
- Ja mikä sä sitten olet? kysyi toinen, jolla oli lähes valkoiseksi blondattu tukka. Se ei voinut olla aito, tai sitten hän oli tappanut sen tupeeraamalla ja föönaamalla, niin kuolleelta ja kiillottomalta se näytti.
- Mä olen Jonen kaveri, ilmoitin ja sytytin tupakan.
- Oletko sä edes kymmentä täyttänyt? kysyi toinen.
- Mä olen kuustoista, valehtelin ilman pienintäkään omantunnonpistosta ja istuin vapaalle tuolille. Ikinä enää en kertoisi kenellekään oikeaa ikääni, en ainakaan pariin-kolmeen vuoteen. – Entäs te?
- Hmph, sanoi blondi, heitti tupakkansa pihalle ja kiskoi toisen tytön sisään, kuin olisin sanonut jotain suunnattoman hävytöntä. Sain muutaman harvinaisen hetken istua siellä ihan itsekseni, maistelin viiniä ja poltin tupakkaa ja tunsin, miten päässäni pyöri. Oli kaunis ilta, mutta parvekkeelle ei paistanut, joten ei ollut liian kuuma ja pienen, epätodellisen hetken mietin, että mitä minä oikein siellä tein ja mitä Ilse olisi sanonut, jos olisi nähnyt minut nyt, pikku E.V:nsä tupakka suussa ja viinipullo sylissä. Sitten sain seuraa.

Kaunein poika, jonka ikinä olin nähnyt, horjui parvekkeelle ja istui toiseen tuoliin. Minä en saanut silmiäni irti hänestä. Ensivaikutelma oli, että hän oli huonosti hoidettu peikonpoikanen, laiha ja pörröpäinen, mutta kun katsoi sekaisen hiuspaljouden alle, siellä oli hienopiirteiset kasvot, suora nenä ja mitä suurimmat, tummansiniset silmät. Hänellä oli hihaton T-paita, joka paljasti ohuet käsivarret ja farkut, jotka olisivat tuskin mahtuneet minulle, mutta hänellä ne näyttivät löysiltä.
- Mikä sä olet? kuiskasin, käyttäen huomaamattani samoja sanoja kuin tytöt äsken. Poika ei tuntunut kuulevan vaan alkoi haparoiden yrittää tupakkaansa tulta. Hän ei kuitenkaan näyttänyt onnistuvan, joten lopulta otin sytkärin hänen kädestään ja sytytin sen. Silloinkaan hän ei tuntunut huomaavan minua. Ehkä hän oli jokin henkiolento?

Parvekkeelle tuli kaksi uutta poikaa, jotka kiinnittivät hetkeksi huomioni, kun hekin alkoivat tivata, kuka olin ja mitä tein siellä. He olivat huomattavasti elävämpiä kuin toisessa tuolissa sanattomana kyhjöttävä tyyppi, heillä oli pitkät hiukset ja toisella oli paksu metalliketju ranteessa ja rystyset verillä. Jos jätti huomiotta sen, että heidän hiuksensa ja vaatteensa tuntuivat julistavan yleistä kapinaa kaikkea vastaan, he eivät olleet oikeastaan pahan näköisiä hekään, joskin olisin siirtynyt toiselle puolen katua, jos he olisivat tulleet jossain vastaan.
- Mä olen Miila, mä olen Jonen kaveri, sanoin taas kerran.
- Sen pikku nössön? Mistä sä sen tunnet?
- Tavattiin vaan tuolla, sanoin epämääräisesti. Jotenkin huvipuiston peliluola ei tuntunut tässä kohden oikealta vastaukselta.
- Mä voin pitää sulle seuraa sen sijasta, sanoi toinen.
- No en mä nyt niin kauheesti Jonen seurasta piittaakaan, tunnustin kerettiläisesti ja kun vilkaisin, oli keijupoika kadonnut. – Kuka toi oli?
- Jose. Mitä sä juot?
- Valkoviiniä.
- Hähä, mikä leidi, pojat rähähtivät nauramaan, mutta ei se ollut mitenkään pahantahtoista naurua. Heillä oli vain kaljaa, niin kuin nähdäkseni useimmilla muillakin. Tosin en ollut nähnyt vielä kovin paljon.

- Keitä te sitten olette? kysyin ja maistoin pullostani.
- Toi on Sulo, koska se on niin suloinen, ja mä olen Make kahdella e:llä. Mitä mieltä sä olet ilmaston lämpenemisestä?
- Mitä hittoa sä tommosia kyselet, sä et takuulla edes tiedä, mitä se tarkottaa, protestoi Sulo, jolla tarkemmin katsoen oli arpi leuassaan.
- Mä kuulin bussissa, kun yksi ukko kysy noin kun se yritti iskeä yhtä donnaa. Ne jäi samalla pysäkillä pois niin, että mä ajattelin, että se on fiksu kysymys, Make sanoi tosissaan. – No, miten on, mitä mieltä sä olet?
- Musta on kiva kun on lämmin ja voi ottaa aurinkoa, sanoin ja yritin pitää naamani peruslukemilla. Molemmat nyökkäilivät vakavina, kuin se olisi ollut oikein hyväkin vastaus. Joko heillä oli hélvetin hyvä pokerinaama tai sitten he eivät itse tosiaan aavistaneetkaan, mistä oli kyse. Elleivät he olisi olleet niin jännittävän vaarallisen näköisiä, olisin jättänyt heidät tyhmäilemään keskenään, mutta tämä oli ihan liian hyvä tilaisuus tutustua potentiaalisiin nuorisorikollisiin.

Juttelimme musiikista, vaikka en tuntenutkaan yhtäkään bändeistä, joista Make ja Sulo puhuivat enkä olisi edes kidutettuna tunnustanut heille, että olin päivällä vaatteita valitessani kuunnellut vanhaa Spice Girlsien levyä. Vaikka ehkä se nimi olisi ollut heille yhtä hepreaa kuin heidän bändinsä minulle.
- Mun on pakko mennä vessaan, sanoin lopulta ja ponnistauduin pulloineni pystyyn, hiukan horjahtaen.
Sisällä oli savuisempaa kuin mitä parvekkeella oli ollut. Jengi poltti siellä ihan huoletta. Siellä tuoksui muukin kuin pelkkä tupakansavu, mutta en tiennyt, mikä se oli. Ehkä Jone poltti suitsukkeita huoneessaan? Minun pitäisi ehkä käydä katsomassa, mitä Raisalle kuului siellä, mutta ensin minun piti päästä vessaan ja melko vikkelään. Löysin oven, jonka kahvan alla pyöreä levy näytti punaista ja paukautin siihen. Sisältä kuului ähkäys, jonka tulkitsin myöntäväksi, joten jäin nojailemaan oveen ja odottamaan. Jonkin aikaa odotettuani Make ilmestyi keittiöstä.
- Siihenkö sä jäit?
- Siellä on joku.

Hän pisti lupaa kysymättä kätensä ympärilleni ja kouraisi pakaraani. Ensimmäinen refleksini oli potkaista, mutta toinen oli vielä vahvempi ja vinkaisin:
- Älä hitossa purista mua tai mä pissin housuun!
- No sitten sun kai pitää päästä sisään, poika tuumi ja kaivoi taskustaan linkkuveitsen, jolla hän näppärästi avasi vessan oven tunkemalla sen kärjen pieneen koloon punaisessa kilvessä. Sisällä oli se sama pariskunta, jonka olin tullessani nähnyt keittiössä, nyt vain vähän pidemmällä tositoimissa.
- Älkää nyt hélvetissä tänne sulkeutuko naimaan, Make ärähti ja ravisti poikaa niskasta ja sai heidät katoamaan vilauksessa. Hän ei kuitenkaan osoittanut mitään poistumisen oireita itse.
- Sinäkin, vaadin ja osoitin sormellani ovea.
- Et kai sä nyt niin ujo ole?
- No älä kuvittele että mä alan sulle paljastelemaan mitään. En mä niin helppo ole, mä voin häipyä poiskin täältä, puhisin hampaideni välistä, vaikka oikeasti en olisi voinut astua enää askeltakaan vaan avasin jo toisella kädellä farkunnappia. Onneksi esitykseni meni täydestä ja Make meni sulkien oven perässään. Minua nauratti. Näin minä vain komentelin tuollaisia korstoja.

Hän väisti, kun tulin ulos ja menin katsomaan miten Raisa pärjäsi. Oikein hyvin, näköjään. Hän istui Teemun kanssa Jonen sängyn päällä ja heillä näytti olevan vakava keskustelu meneillään. Jone itse kökötti siellä kolmantena umpimielisen näköisenä ja tuijotti edelleen telkkaria. Hetken tunsin sääliä häntä kohtaan, mutta en niin paljon, että olisin tehnyt muuta kuin sulkenut oven hiljaa uudelleen.
- Miten helppo sä sitten olet? Make kysyi ja otti minusta uudelleen kiinni.
- Mä en ole ollenkaan helppo, väitin. Hän saattoi olla jännittävä, mutta ei minun makuni poikien suhteen niin vikkelästi pystynyt muuttumaan, että hänen renttumaisuutensa olisi yhtäkkiä huolitellun Stigun jälkeen viehättänyt. Menin kuitenkin mukana, kun hän palasi parvekkeelle. Sankka savu sisällä sai silmät kirveltämään. Niin ilmeisesti muillakin, sillä nyt siellä oli paljon ihmisiä. Keijupoikakin oli siellä ja nyt hän näytti heränneen eloon, hän jutteli ja nauroi finninaamaisen vaalean pojan kanssa, joka oli niin lihaksikas, että tuskin kukaan oli koskaan uskaltanut tehdä pilaa hänen aknestaan. Nämä olivat kummalliset bileet. Ihan kuin Keravan nuorisovankila olisi kerralla päästetty viikonloppulomalle ja kaikki olisivat päätyneet tänne.

Onneksi muistin jotain. Keijupojan sytkäri oli jäänyt pöydälle ja olin ajatuksissani pistänyt sen taskuun, kun olin huomannut hänen kadonneen. Se oli kaunis, kullanvärinen sytkäri eikä mitään kioskitavaraa, sen katoaminen varmaan harmittaisi. Niinpä koputin häntä olkapäälle.
- Jose, sanoin. Niinhän Make ja Sulo olivat häntä nimittäneet. Poika käännähti ja katsoi minua uteliaana.
- Kerro, hän sanoi.
- Tää jäi mulle, sanoin ja ojensin käteni raaskimatta siirtää katsettani hänen silmistään. Ne olivat lumoavat. Hän vilkaisi, mitä ojensin ja hymyili.
- Kiitos, mä en huomannukkaan, että mä olin kadottanut sen, hän sanoi.
- Äh, jätä se piripää rauhaan, sanoi Make karskisti niskani takaa ja työnsi minut peremmälle.
- Miten niin piripää? kysyin ja vilkaisin vielä Josea.
- No se on poltellu aivonsa ihan puuroksi.
- Onko? Nyt katsoin sekä uteliaana että kauhistuneena. En ollut koskaan ennen tavannut narkkaria. Miten muka noin suloinen otus saattoi olla sellainen?
- Keskity vaan ryyppäämään niin kuin minäkin, se on paljon terveellisempää, neuvoi Make ja huomasin kadottaneeni viinipulloni. Se oli varmaan jäänyt vessaan. Sen jälkeen, mitä Jonen veli oli alkuillasta sanonut epäilin vähän, löytäisinkö sitä enää, mutta lähdin silti etsimään ja lupasin palata pian.

Löysin sen sittenkin, siellä se seisoi korkki suljettuna lavuaarin alla. Halaten sitä kaksin käsin lähdin palaamaan parvekkeelle, mutta heti vessan oven takana Jose tuli minua vastaan.
- Sä olet kaunis, oletko sä ihan todellinen? hän kysyi. Minun oli pakko hymyillä. Olinhan itse ajatellut aiemmin hänestä ihan samoin.
- Entäs itse, keijupoika? kysyin.
- En mä aina tiedä mutta nyt mä olen. Mennäänkö uimaan?
Mikä tahansa kysymys olisi ollut todennäköisempi, mutta en miettinyt kuin hetken.
- Mennään vaan.
- Hyvä, hän sanoi ja lähti menemään ulko-ovelle. olin jo itsekin melkein kynnyksellä, kun muistin, että minulla oli ollut laukkukin ja siellä kännykkä ja bussilippu. Kävin vikkelästi noukkimassa sen Jonen tuolin selkänojalta ja sanoin Raisalle lähteväni jo.
- Mihin? hän kysyi silmät pyöristyen, mutta en ehtinyt jäädä selittämään. Minusta tuntui, että Jose voisi haihtua ilmaan, jos viivyttelisin.

Lähettäjä: ? 
Päivämäärä:   27.2.15 23:54:54

Missä tän päivän pätkä on? ;)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   28.2.15 15:41:57

Sry, unohdin sanoa, että lähdin reissuun ja vieläpä ilman konetta.
------------------
40. luku – Miila ja salaperäinen poika

Jose meni jo parinkymmenen metrin päässä yllään hassu polvipitkä nahkatakki, kun selvisin rapusta ulos, yhä viinipulloani halaten. Jos hän olisi ollut kuka muu tahansa, olisin läksyttänyt moisesta käytöksestä. Pyytää nyt mukaan ja sitten harppoa tuolla lailla karkuun, kuin olisi ollut samantekevää, seurasinko vai en. Ehkä se kuitenkin oli hänelle samantekevää, joten säästin sanani, sovitin vain askeleeni hänen tahtiinsa, kun olin juossut hänet kiinni. Se ei ollut vaikeaa, sillä hän ei ollut paljonkaan minua pidempi eikä kävellyt nopeasti.
- Mihin me mennään? kysyin.
- Uimaan?
- Joo joo, mutta minne?
- Mun salaiseen paikkaan.

Se riitti minulle ja kävelimme ääneti eteenpäin, vauhdin koko ajan hidastuessa, kuin pojalta olisi loppunut kunto. Aurinko paistoi vielä matalalta ja minua hävetti vähän kulkea ihmisten ilmoilla humalassa, vaikken pahasti hoipertanutkaan. Ihan kuin harvat vastaantulijat olisivat voineet nähdä lävitseni, ajatella minusta pahoja. Nähdä, että olin vasta parin kuukauden kuluttua neljätoista ja että olin juonut puolet viinipullosta, vaikka se nyt olikin laukussani piilossa, ja että seurassani oli poika, jota hänen kaverinsakin sanoivat piripääksi. Tunsin itseni kapinalliseksi ja katsoin kaikkia ihmisiä, ohiajavia autokuskeja myöten, halveksien. Minun elämäni ei heille kuulunut.

Juoksimme leveän tien yli ja sitten kuvittelin olevani itsekin jossain pirilandiassa. Edessämme oli valtava hiekkaerämaa, tai oikeastaan hiekkalouhos, tai miksi sitä nyt oli tarkoitus kutsua. Olisi voinut kuvitella olevansa kuussa, paitsi että siellä oli vettä, monta peräkkäistä pyöreähkö lampea.
- Mikä tää paikka on? kysyin ihmeissäni, mutta Jose ei vastannut vaan oli jo astunut jyrkkään rinteeseen, joka jalkojemme juuresta alkoi viettää kohti lähintä lammikkoa. Hän levitti kätensä ja antoi painovoiman viedä, mutta kohta hän sotkeutui jalkoihinsa ja pyöri loppumatkan. Minä seurasin epäröimättä esimerkkiä ja liu’uin loppumatkan istuallani melkein hänen päälleen.
- Mikä tää paikka on? kysyin uudelleen.
- Kuopat. Mennään tonne viimeselle.

Voin vain seurata häntä, kun hän tarpoi kauimmaisen kuopan kauimmaiselle reunalle ja istui alas riisumaan koristossujaan. Hänellä ei ollut sukkia niiden alla, ja hänen jalkansa näyttivät valkoisilta kuin ne olisivat olleet auringolta piilossa vuosikausia, syntymästä asti, miten kauan siitä nyt mahtoikaan olla.
- Miten vanha sä olet? kysyin ja kaivoin taas esiin viinipulloni.
- Etkö sä aio tulla? Jose kysyi, kuin ei olisi kuullutkaan kysymystäni.
- Ehkä kohta, sanoin. Olin hengästynyt pehmeässä hiekassa tarpomisesta ja halusin istua vähän aikaa aloillani ja katsoa, menisikö tuo hassu poika tosiaan uimaan. Hengästynyt hänkin oli, hänen laiha rintakehänsä pumppasi niin, että sen näki ja kuulin hiljaista pihinää, kun hän hengitti. Minuun vilkaisematta hän riisui paitansakin ja tiputti farkkunsa hiekalle ja meni. Hän tosiaan meni uimaan. Ja hän oli äärettömän laiha, melkein luuranko. Se jotenkin sopi hänelle. Henkäyksenohut. Päästyään polviaan myöten veteen hän taisi muistaa minut, hän kääntyi ja huusi:
- Tää on lämmintä!

Hymyilin vastaukseksi ja katselin, miten hän sukelsi veden alle. Join viiniäni ja sytytin tupakan ja katson, miten Jose pärski vedessä, kunnes ilmeisesti sai tarpeekseen ja nousi ylös. Muutamalla pitkällä askeleella hän oli taas vieressäni, pyyhkäisi kasvojaan ja pörrötti hiuksiaan.
- Haluatko sä viiniä lämmikkeeksi? tarjosin, kun hän alkoi täristä kylmästä, mutta hän kieltäytyi ja alkoi kuivata itseään paitaansa.
- Mä en juurikaan juo.
- Mutta poltat? kysyin.
- No sitä.
Tarjosin tupakkaa, mutta hän pudisti päätään sillekin ja lakkasi hiljalleen vapisemasta, vaikkei pukenutkaan päälleen.
- Oletko sä oikeasti narkkari?
- Mikä se on? Onko sillä väliä? Oletko sä oikeasti noin kaunis? hän kysyi ja painoi kylmät kätensä poskilleni.
- Mistä mä tiedän mitä sä näet, jos sä olet pilvessä, sanoin varovasti.
- Olenko mä?
- Mistä mä tiedän? Oletko sä?

Josesta ei ottanut selvää, se oli ihan selvää. Hän puhui minulle asioita, jotka kuulostivat ihan järkeviltä, mutta kun niitä rupesi miettimään, niissä ei ollut mitään järkeä. Hän kaivoi takkinsa taskusta ryttyisen sätkänpätkän, jota hän poltteli minun poltellessani tupakkaa ja tarjosi minullekin. Melkein jo ojensin käteni ja tartuin siihen, mutta en sitten kuitenkaan. Jokin pisti vastaan. Minulle oli ihan tarpeeksi siinä, että viini pyöri päässäni ja siinä, että sain katsella häntä. Hänen silmänsä pystyivät nielaisemaan ihmisen, ja jos aluksi ihmettelin sitä, ettei hän yrittänyt suudella minua, unohdin sen pian. Suukot olivat tavallisille ihmisille, enkä minä ollut vieläkään ihan varma siitä, oliko hän ihminen ylipäätään.

Väistämättä alkoi tulla pimeä ja viiletä ja vaikka en olisi halunnut kuulla sitä, puhelimeni soi. En ollut niin humalassa, etten olisi tuntenut pakkoa katsoa, kuka soitti, ja kun se oli Raisa, vastasin.
- Missä ihmeessä sä olet? hän kysyi, enkä tiennyt, kuulostiko hän vihaiselta vai huolestuneelta.
- Mä olen uimassa, vastasin.
- Missä?
- Tässä ihan lähellä, jossain hiekkakuopilla.
Raisa katosi hetkeksi, tai peitti puhelimen kädellään, sillä kuulin vain vaimeaa muminaa.
- Pysy siellä, mä tulen hakemaan sut.
- Miksi? ihmettelin.
- Viimenen bussi. Sä tiedät, että meillä on piru irti, jos mä en ehdi siihen. Katokkin, ettei mun tarvitse penkoa sua mistään dyynistä!

Raisan ääni palautti minut ikävästi maan pinnalle. Totesin pulloni tyhjäksi ja pyörittelin sitä hiekalla niin kauan kun hän puhui, kunnes kuulin voitonriemuisen kiljaisun.
- Mä näen sut! Näetkö sä mut?
Nostin äkkinäisesti katseeni sannasta ja katsoin ympärilleni. Olin yksin, Jose oli kadonnut, mutta kun katsoin kohden sitä rinnettä, mistä mekin olimme tulleet ja minkä harjalla autotie meni, näin selvästi Raisan huitovan hahmon ja pari muutakin. Teemu ja Jone epäilemättä. Mutta missä Jose oli? Olinko kuvitellut hänet?
- Ala tulla nyt ja vähän äkkiä! Raisa huusi puhelimen kautta korvaani, joten nousin ylös ja lähdin hänen suuntaansa. Jäseneni olivat jäykät viileällä hiekalla kököttämisestä ja meni vähän aikaa, ennen kuin sain askeliini mitään voimaa, mutta lopulta olin heidän luonaan.
- Bussipysäkki on tossa suunnassa, sanoi Teemu ja näytti kädellään. Minä olisin halunnut tietää, missä suunnassa Jose oli, vai oliko häntä ollutkaan.

Raisa ja minä ehdimme bussiin, jolla ehdimme viimeiseen meille päin menevään yöbussiin, ja Raisa henkäisi suureen ääneen helpotuksesta, kun romahdimme sen takapenkille, joka kuin ihmeen kautta oli vielä vapaana. Siinä vaiheessa aloin taas tuntea itseni normaaliksi ihmiseksi. Raisa oli papattanut Teemusta koko ensimmäisen bussimatkan ajan, mutta minulta oli mennyt ohi korvien lähes kaikki hänen sanomansa, kun olin vain ihmetellyt. Jos toiset näkivät kännihuuruissaan vaaleanpunaisia elefantteja ja minä sieviä narkkaripoikia?
- Oletteko te nyt yhdessä, kysyin Raisalta, joka vilkaisi minua omituisesti.
- Mä olen koko matkan kertonut sulle mitä tapahtui ja nyt sä kysyt tommosta. Kuuntelitko sä sanaakaan?
- Mä olin niin ajatuksissani, tunnustin. – Oletteko?
- No paha mennä sanomaan. Ei siinä viitsinyt kovin hempeitä jutella, kun se penteleen Jone ei liikahtanut vierestä koko iltana.
- Auts. Pääsitkö sä edes pussaamaan?
- Semmosen hyvänyönsuukon vaan, Raisa arvioi. – Katotaan huomenna Lintsillä, pystyykö ne erkanemaan toisistaan ollenkaan. En mä ala mihinkään, jos Jone on koko ajan metrin päässä. Tulethan säkin Lintsille?
- Vaikka, sanoin ja kohautin haluttomasti harteitani. En tiennyt yhtään, mitä tahdoin.
- Ja miten sä sillä lailla sieltä katosit ypöyksinäsi?

- En mä yksin kadonnut, sanoin piristyen. – Jose pyysi mut uimaan.
- Kuka?
- Jose, se semmonen kauhean nätti poika. Kai sä näit sen kanssa?
Raisa puisti päätään ja hetken epäilin taas nähneeni harhoja, mutta sitten hän lisäsi:
- Enhän mä sieltä Jonen huoneesta ketään nähnyt, paitsi kun mä kävin sun kanssa sillon aluksi tupakalla. Enkä mä kuullut kenenkään nimiä. Minkä näköinen se sitten oli?
Yritin parhaani mukaan kuvailla Josen ulkonäköä, mutta Raisalla ei sytyttänyt.
- Miksi sä sitten olit yksin siellä hiekkakuopalla?
- Se vaan katosi jonnekin sillä aikaa kun mä puhuin sun kanssa. Mä en yhtään tiedä mihin, mä en huomannut mitään. Ihan kuin se olisi ollut joku kummitus.
- Huu, Raisa sanoi, mutta sitten ajoimme jo Itäkeskuksen ohi ja hän alkoi penkoa laukkuaan. – Kuule, voitko sä viedä tän mun viinipullon teille? Mä en juonut kuin puolet ja mä vähän pelkään viedä sitä kotiin. Ne oli niin pirun huonolla tänään, kun niillä oli kankkunen, että ne saarnasi mullekin viinan kiroista ihan varmuuden vuoksi.
- Voin mä, lupasin. Minulla oli lukollinen kaappi työpöydässäni.

Minä nousin bussista, Raisa jatkaisi vielä muutaman pysäkinvälin, kunnes olisi omilla kulmillaan. Tunnustelin tarkasti oloani, kun kävelin hitaasti kohti kotitaloa. Päässä suhisi sen verran, että tiesin kyllä juoneeni, mutta arvelin, että Ilse ja Artsi nukkuisivat jo, tai jos he nyt olivat päättäneet odottaa minua, pystyisin vastaamaan heidän hyvänyöntoivotuksiinsa ihan uskottavalla äänellä. He kuitenkin vain huutelisivat makuuhuoneestaan, ellen nyt kompastuisi kynnykseen ja romahtaisi sisään. Pikkuinen päänsärkykin tuntui tekevän tuloaan. Oli hyvä, että Raisa oli viitsinyt etsiä minut mukaansa. Miten minä olisin sieltä hiekkakuopilta päässyt keskellä yötä kotiin vai olisinko joutunut nukkumaan siellä? Ja olisiko Jose kadonnut joka tapauksessa vai oliko hän häipynyt vain, koska puhelustani varmaan oli ymmärtänyt, että Raisa oli tulossa hakemaan minua? Mitä olisi tapahtunut, ellei kännykkäni olisi alkanut soida?

Kotona oli pimeää ja hiljaista, mutta en luottanut siihen, etteikö kukaan silti olisi kuunnellut toimiani valveilla, joten kävin vessassa pesemässä meikit ja hampaat, ennen kuin menin nukkumaan. Ellen olisi tehnyt sitä, olisin herättänyt epäilyksiä, sen verran monta saarnaa olin pitänyt Jessille ja Ilselle, kun olin lukenut lehdistä ihonhoidon perusteista. Onneksi lääkekaappikin oli siellä, joten saatoin veden valuessa rapistella varmuuden vuoksi esiin päänsärkytabletin ja sitten pääsin nukkumaan.

- Oliko teillä kivaa? kysyi Ilse seuraavana aamuna, kun raahauduin aamiaiselle muiden jälkeen. Onneksi tunsin itseni ihan freesiksi ja melko hyväntuuliseksikin, hyvin pohdiskelevaksi vain.
- Joo, ihan kivaa, sanoin ja totesin, että minulle oli jätetty suunnilleen lusikallinen munakokkelia. Kiitos vaan kovasti. – Mä tapasin yhden ihan omituisen pojan.
- Miten niin omituisen?
- Siten, että se osaa tehdä katoamistemppuja kun vaan vilkasee muualle, naurahdin. – Mutta se oli hirveän nätti ja suloinen ja jutteli semmosia juttuja, että mä mietin niitä vieläkin.
- Mimmosia? Ilse kysyi ja hänen äänensä terävöityi asteen verran. Moni ei olisi edes huomannut sitä.
- Semmosia… omituisia. Että onko vesi märkää sillonkin kun ei ole vedessä.
- Kuuluuko kaatuvasta puusta ääni, jos ei ole kukaan metsässä kuuntelemassa, jatkoi Ilse hyvin huojentuneen näköisenä. Sitä ei Jose ollut kysynyt, mutta se kuulosti ihan siltä, että se olisi voinut tulla hänenkin suustaan, joten nyökkäsin.
- Jos sitä rupeaa oikein miettimään niin alkaa aivoja särkeä, sanoin vakavana.
- Se ei kuulosta vaaralliselta säryltä, Ilse päätti. – Oletko sä taas rakastunut?
- Miten niin taas? En mä nyt koko ajan rakastu.
- Sitten sun kai pitää ruveta syömään jotain vitamiineja. Tossa iässä pitää olla koko ajan rakastunut, Ilse sanoi ja nappasi astiapyyhkeen sekä pöytäliinan lasini ja paahtoleipäni alta, aikoen ilmiselvästi pyykille.

Pohdiskelin kyllä muutakin kuin Josen omituisia puheenaiheita. Kyllä kai hän oli ollut todellinen, joten halusin tietää hänestä enemmän ja olin iloinen siitä, että Raisa halusi Lintsille tänään. Minäkin halusin tavata Teemun ja Jonen ja kysellä heiltä Josesta: kuka ja mikä hän oikein oli ja ehkä myös, mistä saisin hänet käsiini.

Pojat löytyivät mieliflipperinsä kimpusta heti, kun halusimme. Raisa oli pysäyttänyt minut pelisalin kulmalle epätietoisen näköisenä ja ruvennut pohtimaan oikeaa lähestymistapaa niin, että siinä oli mennyt ainakin viisi minuuttia.
- Enhän mä voi hyökätä sen kaulaan tai mitään sellaista? hän kysyi kuin pyytäen vahvistusta.
- Et, sanoin minä varmasti. – Jos se ei eilen pyrkinyt pussailemaan sua, eikä kysynyt yhteen, niin et säkään voi hypätä sen kaulaan. Mutta et sä voi olla liian virallinenkaan, silleen vaan sopivasti kiinnostunut, että se uskaltaa nyt tehdä jotain. Jos se vaikka pyytää sut Kummitusjunaan niin se on sitten selvä.
- Jos ei se pyydä Jonea mukaan, Raisa tuhahti. – Koska jos se sen tekee niin mä en enää ala, en mä minkään siamilaisen kaksosen kanssa halua olla.

Minun teki mieli luvata, että voisin pidätellä Jonea ja kysellä häneltä Josesta, jos homma näyttäisi menevän noin hankalaksi, mutta mistäs Raisa sitten tietäisi todellisen tilanteen siitä, miten kiinni toisissaan pojat olivat? Minun oli parasta olla vaan hiljaa kuin sukka, kunnes ratkeaisi, tulisiko Raisasta ja Teemusta pari vai ei. Maleksin siis sisään Raisan perässä tekemättä minkäänlaista numeroa itsestäni. Jostain syystä Teemun ja Jonen ja kavereiden näkeminen sai minulle tympeän olon, joskin yritin visusti olla näyttämättä sitä. He olivat jotenkin niin… peruskamaa. Eilisillan jälkeen heissä ei ollut mitään jännittävää. Sulo ja Make kahdella e:lläkin olivat kutkuttavampia.

Jone oli parhaillaan pelaamassa, eikä nostanut katsettaan hopeisesta kuulasta, joka näytti yllättävän pehmeältä ottaessaan kimmokkeita ja singahtaessaan aina uuteen, arvaamattomaan suuntaan. Teemu sen sijaan huomasi meidät kyllä, hän heilautti kättään ja moikkasi ja käänsi sitten katseensa takaisin peliin, vaikka me menimme ihan viereen myös. Hän olisi oikein hyvin voinut halata Raisaa, mutta hän odotti, kunnes Jone mokasi ja nosti pettyneenä kätensä pystyyn, ennen kuin laittoi ujosti kätensä Raisan vyötärölle. Raisa vilkaisi minua ja kohotti kulmakarvojaan ja tiesin, mitä hän ajatteli – liian paljon aikaa oli kulunut. Oli ihan pelottavaa, miten hyvin me pystyimme seuraamaan toistemme ajatuksia.
- Moi, sanoi Jonekin meille ja alkoi kaivaa taskuistaan seuraavaa pelimerkkiä.
- Älä nyt enää pelaa. Mennään ostamaan jotain juomista, kun tytötkin tuli, Teemu ehdotti. Hän ei olisi voinut yhtään huonommin jatkaa, vaikka olisi kysynyt kummitusjunajuttua Jonelta Raisan sijaan.
- Mun ei oikeastaan tee mieli mitään, Raisa ilmoitti, mutta silloin minä puutun puheeseen. Hänestä ja Teemusta ei tulisi paria, mutta minä halusin jutella heidän kanssaan.
- Kai me nyt voidaan käydä pirtelöllä, sanoin ja tartuin Raisaa käsikoukusta.

Teemu tarjoutui ostamaan meillekin, mutta Raisa pudisti päättäväisenä päätään ja sanoi, että ostaisimme itse ja ymmärsin sen hyvin.
- Mitä tykkäsitte bileistä? kysyi Jone, kun olimme ryhmittyneet puun alle suojaan satunnaisilta sadepisaroilta juomaan niitä.
- Oli siellä ainakin porukkaa, sanoin nopeasti kiitollisena hyvästä aasinsillasta. – Ketä ne kaikki oli?
- Suurin osa oli varmaan broidin kavereita, mutta varmaan siellä loppuillasta alkoi olla vieraitakin, Jone arveli. – Onneks me lähdettiin saattamaan Raisaa… teitä bussille. Poliisit oli käyny sillä aikaa, kun joku naapuri oli kyllästyny musiikkiin.
- Hui, sanoi Raisa silmät leviten. – Veikö ne ne putkaan?
- Ei kai, mutta kyllä aika moni lähti sen jälkeen, Jone kertoi.

- Tunnetteko te sen Josen? täräytin sitten, kun en mitenkään voinut keksiä, miten olisin saanut kierrettyä ja kaarrettua puheen häneen.
- Tietty, Teemu sanoi ja tunsin helpotusta. Olin vielä tänäänkin muutamaan kertaan epäillyt omia aistejani. – Se on mun kanssa samalla luokalla.
- Se on siis sun ikänen, päättelin näppärästi.
- Tai oli, Teemu korjasi.
- Miten niin?
- Siis oli mun luokalla, mutta eiköhän se jääny luokalleen. Ei sitä loppukeväästä näkynyt siellä kuin kerran viikossa jos sitäkään.
- Se on ihan vítun idiootti, tuhahti Jone.
- Miten niin? kysyin suuttumatta. Oli tärkeämpää saada tietoa kuin antaa heille aihetta ihmetellä, miksi olin kiinnostunut.

Pojat innostuivat juttelemaan vaikka miten ja vasta, kun he eivät ilmeisestikään keksineet enää mitään uutta sanottavaa, Jone kysyi epäluuloisena, miksi halusin tietää.
- Koska se pyysi mua uimaan, sanoin kevyesti. – Entäs Make ja Sulo, tiedättekö te ne? kysyin levittääkseni epäilyksen savua kaikkien kysymyksieni ylle.
- Sulo? Ai, sä tarkotat varmaan Makea ja Samia.
- No ne on broidin jengissä. Ihan hyviä tyyppejä, sanoi Jone hienoista arvostusta äänessään, mutta Teemu tönäisi häntä.
- Paitsi Samin rikosrekisteriä?

Siinä vaiheessa Raisa rutisti kokoon pirtelömukinsa.
- Mun pitää päästä vessaan, tuu mukaan, Miila.
- Joo, lupasin heti. Olin kuullut tarpeekseni ja Raisa halusi selvästi päästä lähtemään.
- Nähdään taas, hän sanoi pojille ja siihen me jätimme heidät. Raisa ei vaikuttanut surun murtamalta, vaan halusi tehdä kierroksen huvipuistossa vessakäynnin sijaan ja lähteä sitten kotiin.
- Ne olettaa meidän tulevan takasin pelaamaan jossain vaiheessa, huomautin.
- Olettakoon. Mä en jaksa olla täällä tänään kauempaa, haittaako sua?
Minua ei haitannut ollenkaan. Olin saanut selville mitä halusin ja sitä paitsi tänään sataa ripautteli vähän väliä. Tuskin täältä tänään mitään ihania poikiakaan löytyisi ja sitä paitsi epäilin, ettei kukaan näyttäisi minun silmissäni nyt mielenkiintoisemmalta kuin Jose.

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   28.2.15 19:46:45

Olisiko tälle päivälle saanut vielä toisen kun eilinen jäi välistä? :D
Näitä on niin ihana lukea!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   28.2.15 20:11:59

Toki.
-----------------------
41. luku – Miila etsii

Linnanmäki lakkasi kokonaan tuntumasta houkuttelevalta paikalta. Raisa ja minä vanuimme pari päivää heillä tai meillä, kun oli sateistakin, ja laiskottelimme. Jessi ja Jinna viettivät nekin päivät tallilla sadetakeissa ja kumisaappaissa, siellä oli sillä viikolla alkeiskurssi ja he taluttivat tunneilla ja auttoivat ratsastajia satuloimaan ja muuta sellaista, sillä osa hoitajista oli lomamatkoilla ja leireillä ja kuka ties missä ja heille riitti hommaa.
- Sinne on tullut uusi ratsastuksenopettaja ja uusi hevonen, kertoi Jessi.
- Ei kai Sanna ole lähdössä pois? kysyin salamannopeasti.
- Ei se vielä ole lähtenyt, mutta se lähtee, kun syyskausi alkaa.
- No minkälainen tää uus sitten on? kysyin pahoin aavistuksin. Olin pitänyt Sannasta, hän oli päästänyt minut kilpailemaan ja kaikkea.
- Ei tiedä vielä, mä en ole nähnyt sen pitävän tunteja. Tuu katsomaan.

En kuitenkaan mennyt. Näkisihän tuon sitten, kun tunnit taas alkaisivat. Saderintama meni ohi ja me Raisan kanssa päätimme ruveta käymään uimassa huvipuistoilun sijaan. Varmasti rannalla oli ihan yhtä hyvä mahdollisuus bongailla poikia kuin Lintsilläkin. Pari päivää makasimme lähimmässä uimarannassa ja pelasimme korttia ja sitten minun päähäni tuli ajatus, joka sai minut ähkäisemään ääneen.
- Puriko sua joku hiekkakirppu? Raisa kysyi laiskasti.
- Miksei me voitais mennä uimaan sinne hiekkakuopille? Vaihteen vuoksi.
- Miila, vieläkö sä mietit sitä tyyppiä? Raisa kysyi ankarasti. Mietin minä, en ollut muuta miettinytkään.
- Välillä, myönsin.
- Jone ja Teemu sanoi, että se käyttää aineita.
Myönsin senkin. Olinhan sekä nähnyt että haistanut sen omituisen sätkän.
- Et sä halua tekemisiin semmosen kanssa.
- Mähän vaan ihan viattomasti kysyin, että jos käytäis vaihteeksi siellä!
- Matkustettais halki puolen Helsingin bussilla? Mennään sitten ennemmin vaikka Suomenlinnaan, tai Mustikkamaalle, nopeemmin sinnekin pääsee.

Raisa oli väärässä, tiesin sen, sillä olin tehnyt kotitehtäväni mitä tuli paikallismaantietoon.
- Me voidaan pyöräillä sinne, ehdotin.
- Ai.
- Me voitais oikeastaan pyöräillä sinne vaikka heti, jatkoin.
- Eikä voida, mun pitää olla tunnin päästä syömässä.
- Sen jälkeen?
Hän suostui vähän epäileväisen näköisenä, mutta suostui kuitenkin. Minäkin kävin syömässä ja sitten ilmoitin lähteväni ajelemaan ja poljin hakemaan Raisan. Olin iloinen, kun huomasin lähdettyämme ajamaan, että olin unohtanut tarkistaa, miltä Stigun talo näytti, oliko autoja pihassa vai oliko se asumattoman näköinen.

- Oletko sä ollenkaan varma, että sä tiedät, mihin me ollaan menossa? Raisa kysyi, kun olimme ajaneet läpi omakotialueen, missä hän asui.
- Voidaanhan me ajaa samaa reittiä takasin, jos eksytään, sanoin kevyesti, mutta aloin sitten nauraa hänen ilmeelleen. – Mulla on hei pyöräilykartta mukana.
- No näytä sitä.
Pysähdyimme ja näytin. Olin piirtänyt reitin punaisella kynällä ja merkinnyt hiekkakuoppien paikan rastilla ja tutkittuaan karttaa vähän aikaa, Raisa näytti tyytyväisemmältä.
- Eihän tää tosiaan olekaan pitkä matka.
- Sä luulit, että koska mulla on vaaleat hiukset, mä en osaa lukea karttaa syytin ja taittelin sen takaisin pakkarille.
- Jos sä olisit niin tyhmä niin luuletko sä että mä viitsisin olla sun ystäväsi?

Hiekkakuopat löytyivät ja vaikka oli jo alkuilta, siellä oli ihmisiä.
- Oho, täähän on ihan kuin uimaranta, henkäisi Raisa ja niin se olikin. Siellä oli vielä auringonottajia, siellä oli vanhempia, jotka kävelyttivät pikku lapsiaan vesirajassa ja tekivät hiekkakakkuja näiden kanssa ja peremmällä lammella joku tyttö uitti koiraansa. Minun katseeni lennähti kauimmaiselle kuopalle, missä Jose oli uinut, mutta sen rannoilla ei ollut ketään. Jotenkin en yllättynyt. Jose ei vaikuttanut tyypiltä, joka liikkui auringonpaisteessa vaan paremminkin ryömi jostain esiin vasta hämärän tullen.
- Tänne huomenna? heitin siitä huolimatta.
- No jos se nyt on sulle niin tärkeetä.
- No vaihtelun vuoksi, sanoin tyynesti ja ehdotin, että katsoisimme, mitä muuta täältä löytyisi. Raisa suostuikin pyöräilemään kanssani ympäri lähiön, kunnes löysimme huoltoaseman ja ostarin ja siellä halusin jäätelöä. Lukitsimme pyörät kaupan eteen telineeseen ja menimme penkomaan pakasteallasta.
- Luuletko sä törmääväsi siihen täällä? Raisa kysyi.
- Mistä sitä tietää?

Istuimme kaupan ikkunalaudalle syömään, mutta vaikka miten tarkkaan katselin kaikkia ohikulkijoita, en nähnyt Josea. Ostarin edustalla piti leiriä spurgujoukkio ja pieni lauma suunnilleen kymmenvuotiaan näköisiä huligaanipoikia pyöräili edestakaisin säikytellen mummoja. Koko paikasta henki jonkinlainen pidätelty uhka, tunnelma oli ihan toisenlainen kuin meidän ostoskeskuksessa, joka tuntui olevan puoliunessa ja missä vanhukset pitivät pikkupojat kurissa ja hymyilivät pikkutytöille.
- Täällä on jännää, henkäisin.
- Joo, koskaan ei tiedä, saako puukon tai polkupyöränkettingin niskaansa, sanoi Raisa kuivasti, kun kaksi spurguista vääntäytyi tutisten seisomaan ja aloitti kovaäänisen nyrkkikärhämän. Kukaan muu kuin me ei näyttänyt edes huomaavan.
- Vähän kuin ois jossain jengisodassa, haaveilin.
- Joo. Juopot vastaan kauhukakarat. Joko mentäis?
- Okei, okei. Mennään takasin meidän omalle alueelle.

Yksikään niistä asioista, joita Jone ja Teemu olivat juorunneet Josesta ei ollut kertonut, missä hän asui, eikä Raisa suostunut soittamaan Teemulle ja kysymään. En minä kauheasti patistanutkaan, en minäkään hänen housuissaan olisi suostunut. Me pyöräilimme parina päivänä hiekkakuopille ottamaan aurinkoa, mutta Raisa ei suostunut uimaan siellä. Hän sanoi, että vesi oli takuulla kuin ruskeaa hernekeittoa, kun kaikki vauvat ja koirat kakkivat sinne ja vaikken minä uskonutkaan niiden tekevän niin, pelkkä ajatus teki kastautumisen vastenmieliseksi. Sitten tuli taas harmaampi sää ja rannalla makaaminen jäi, ja sitten Raisan vanhemmilla alkoi viimeinen lomapätkä ja he lähtivät Pohjanmaalle sukuloimaan. Jäin yksin, paitsi tietysti Jessiä. Hän kuitenkin kävi edelleen tallilla, mutta minä en jaksanut lähteä sinne notkumaan. Minulla oli ihan liikaa joutilasta aikaa.

Aloin tehdä pyöräretkiä. Ajattelin, että jos pyörisin tarpeeksi usein Josen kotikulmilla, minun olisi pakko törmätä häneen ennemmin tai myöhemmin. Sitä paitsi ajattelin, että pyöräily menisi kuntoilusta. Jalkani olivat edelleen melkein yhtä laihat kuin silloin kun Artsi oli edellissyksynä pilkannut minua kurjenpoikaseksi, vai mitä se hänen sanansa nyt oli ollutkaan, ja kun jäätelö ei tuntunut valuvan reisiini ajattelin, että pyöräily ehkä kasvattaisi vähän lihaksia.

Viikonloppuun mennessä se pikku kaupunginosa oli tullut minulle melkein yhtä tutuksi kuin omani. Olin pyöräillyt jokaisen talon ympäri, tiesin, mitä kauppoja ostoskeskuksessa oli ja olin löytänyt läheisiltä kallioilta paikan, missä epäilin nuorison tai vaihtoehtoisesti spurgujen istuvan iltaa silloin, jos heidät ajettiin ostarin edestä pois. Kerran olin joutunut tilanteeseen, jossa olin iloinen siitä, että olin pyörällä ja pääsin vikkelästi karkuun: pieni poikajoukko oli ruvennut kyselemään minulta rahaa tai tupakkaa siihen sävyyn, että ellei niitä irronnut, mikä tahansa kelpaisi. Silloin olin polkenut suoraa päätä kotiin sydän hakaten niin ponnistuksesta kuin säikähdyksestäkin ja olin vakavasti harkinnut jättää seikkailemisen sikseen. Rohkaisin kuitenkin mieleni vielä kerran ja lähdin ja silloin näin Josen istumassa ostarin edessä matalalla kiviaidalla, joka rupuisten istutusten ympärillä oli, vähän matkan päässä spurgujoukosta.

Ajoin sinne, pistin pyörän seisomaan jalkansa varassa ja istuin hänen viereensä.
- Muistatko sä mua? kysyin, kun hän katsoi minua hämmästyneenä. Hän oli vielä kauniimpi kuin mitä olin muistanutkaan ja sikäli kun pystyin päättelemään, hän ei ollut ollenkaan pöllyssä.
- Tietysti muistan. Luuletko sä, että mun aivot on reikäjuustoa?
Jotain vähän sen suuntaista olin epäillyt, joten punastuin syyllisesti hiukan.
- En mä kyllä muista sun nimeäsi, mutta eikö me oltukin kuopilla jonain iltana tässä? Jose kysyi.
- Sä et tiedä mun nimeä, kerroin. – Ja oltiin me. Sä kävit uimassa.
- Okei.

Sitten hän käänsi katseensa takaisin koristossuihinsa, joita hän oli tutkaillut, kun näin hänet. Minäkin aloin katsella niitä, kun en muutakaan keksinyt. Niistä toinen oli hajonnut sitten viime näkemän, pikkuvarvas pisti esiin.
- Oliko sulla jotain asiaa? Jose kysyi, kun olimme olleet hiljaa hyvän aikaa, ehkä peräti kymmenen minuuttia.
- Ei, vastasin.
- Mitä sä musta haluat?
Mitäkö halusin? Halusin pelastaa hänet huumeilta, silittää hänen hiuksiaan, puhua hänen kanssaan ja yhtä lailla olla tällä tavoin puhumatta ja ennen kaikkea halusin suudella häntä.
- Tutustua suhun, sanoin kuitenkin vain laimeasti.
- Ei kukaan haluu tutustua muhun.
- Jaa ei vai, sanoin ja rentouduin vähän. Noin olisi voinut sanoa kuka tahansa tyttökavereistani masennuksenpuuskassa tai huomionhakuisuuttaan. Osasin vastata tuollaiseen sekä rohkaisevasti että nujertavasti, ihan riippuen siitä tarvitsiko kaveri minun mielestäni lohdutusta vai perseelle potkimista. Joselle en kuitenkaan viitsinyt ruveta sirkuttamaan, että varmaan häneen oli vaikka miten moni tyttö ihastunut. Teemun puheista päätellen ainakin koulussa ne, jotka eivät pilkanneet häntä, halveksivat hänet näkymättömäksi. Siksi sanoin vain yksinkertaisesti: – Mä haluan, ja sytytin itselleni tupakan. Jose ei sanonut mitään hetkeen, mutta nosti sitten katseensa varpaistaan.

- Haluatko sä osille? hän kysyi kulmat rypyssä ja hänen silmistään loisti sellainen epäluulo, että vetäydyin pari senttiä, vaikken heti ymmärtänytkään, mitä hän tarkoitti. Sitten ohi ajoi valkoinen, ruostetta kukkiva auto ja Jose valpastui kuin olisi äkkiä huomannut istuvansa nokkospuskassa. Hän nousi seisomaan ja minä aioin tehdä samoin, mutta hän tarttui minua olkapäästä luisine sormineen ja sähähti:
- Älä luulekaan, sä et tule mukaan.
Jose katosi yllättävän nopein askelin ostarin taakse, missä tiesin olevan parkkipaikan. Minä ristin sääreni ja yritin ymmärtää. Loogisinta oli ajatella, että siinä rupisessa, valkoisessa autossa oli joku, jolta hän aikoi ostaa huumeita. En minä sitä halunnutkaan nähdä. Sitten aloin miettiä, että aikoiko hän tulla takaisin ollenkaan, vai oliko tuo vain jokin temppu päästä eroon minusta. Ehkei hän halunnutkaan ketään lähelleen?

Mutta hän palasi.
- Vieläkö sä istut siinä? hän kysyi jääden seisomaan eteeni.
- Mä odotin, että sä tulet takaisin, myönsin. Minusta hän oli edelleen suunnilleen kauneinta, mitä olin nähnyt. Keijumaisen hennot jalat olivat tänään hassujen, raidallisten housujen peitossa, mutta se pitkä nahkatakki hänellä roikkui harteilla nytkin, vaikka oli lämmintä.
- Miksi?
- Koska mä tulen sun kanssa, jos sä olet menossa johonkin, ilmoitin ja nousin ylös.
- Aha.
Otin pyöräni ja lähdin sitä taluttaen kävelemään Josen perässä. Hän näytti ensin suuntaavan sille leiripaikalle kalliolla, jonka minäkin olin löytänyt, mutta ei pysähtynytkään siihen vaan jatkoi edemmäs.
- Mihin me ollaan menossa? kysyin, kun polkupyörä alkoi osoittautua mahdottomaksi hidasteeksi ohutrunkoisessa pusikossa, jota kallion laella kasvoi. Jose ei vastannut ja minua alkoi suututtaa. Mietin hetken lähteäkö pois, mutta päätin katsoa vielä vähän pidemmälle, kun nyt kerran olin päässyt tähän asti. Lukitsin pyöräni, jätin sen ryteikköön ja juoksin Josen kiinni.
- Sä voisit ehkä osoittaa vähän normaalia kohteliaisuutta, vaikka vastata, kun kysytään ja silleen, huomautin ja tartuin hänen käsivarteensa.
- Miksi ihmeessä? hän kysyi, mutta sitten olimme ilmeisesti perillä. Hän istui isolle kivelle ja alkoi kaivella taskujaan. Minä istuin viereen ja katsoin, miten hän kääri sätkän ja sytytti sen. Se näytti ihan tavalliselta tupakkapussilta, sellaiselta, joita olin nähnyt kauppojen kassoilla, mutta tuoksu oli vähän erilainen.

- No niin, mitä sä halusitkaan? Jose kysyi poltettuaan melkein loppuun asti. Hänen äänensä oli ystävällisempi ja hän näyttikin erilaiselta. Saattoiko muutama henkonen vaikuttaa noin? Minun on pakko myöntää, että olin utelias.
- Miltä se tuntuu? kysyin.
- Upeelta, Jose sanoi. – Mutta ei tästä liikene sulle.
- En mä huoliskaan.

Vähän myöhemmin hän kuitenkin tarjosi, mutta en ottanut edelleenkään. Hän näytti tulevan koko ajan paremmalle tuulelle ja rupesi puheliaaksi.
- Mitä kello on? hän kysyi lopulta ja katsoin kännykästäni.
- Kahdeksan.
- Sitten me voidaan mennä meille.
- Ei kai? säikähdin. Teemu oli kertonut Josen kotioloista, ja olin jo silloin kuunnellessani ajatellut, etten ikinä uskaltaisi mennä hänen luokseen. Josen isä oli kuulemma hirviö, tai oli ruvennut hirviöksi Josen äidin lähdettyä.
- Faija on lähteny jo duuniin. Ja mun pitää päästä suihkuun.
Hän oli selvästi menossa joka tapauksessa, hän nousi seisomaan ja pudisteli roskat housuistaan. En voinut kuin seurata, kun hän lähti kävelemään päämääränään näköjään lähin iso kerrostalo ja sen viimeinen rappu.

Asunnossa haisi tupakansavu ja siitä jotenkin näki, että siellä ei asunut ketään naispuolista. Epäilin, että verhot olivat alun perin olleet punavalkoruudulliset, nyt ne olivat punaruskearuudulliset kuin olisivat imeneet tupakansavua vuosikausia. Ikkunalaudalla oli muutamia kukkaruukkuja, mutta niissä joskus kasvaneet kukat olivat nyt vain kuivia rankoja. Sohva näytti siltä, että siinä asuttiin eikä siellä ollut selvästikään pitkään aikaan sen paremmin imuroitu kuin tiskattukaan.
- Sä voit mennä tänne, sanoi Jose ja avasi yhden huoneen oven. – Mä käyn suihkussa.
Se huone oli muun asunnon vastakohta. Se oli säntillisen siisti. Sänky oli pedattu sileäksi ja koulupöydällä ei ollut mitään. Ei yhtään mitään. Kirjahyllyssäkin oli vain muutama koulukirja.
- Tää on pelottava, sanoin.
- Miten niin?
- Näin siistiä.
- Mä haluan pitää asiat järjestyksessä, Jose sanoi ja ripusti takkinsa kaappiin. Sitten hän meni ja minä istahdin varovaisesti sängynreunalle. Vähän ajan kuluttua jostain alkoi kuulua suihkun ääni.

Mietin, mitä olin kuullut Josen perheestä. Hänellä oli ollut pikkusisar, joka oli kuollut auto-onnettomuudessa talvella. Vähän sen jälkeen hänen äitinsä oli häipynyt ja Jose oli ruvennut ensin tulemaan kouluun nuijitun näköisenä, sittemmin ruvennut tulemaan sinne aina vaan harvemmin ylipäätään. Raukkaparka! Ihan kuin ei olisi ollut tarpeeksi rankkaa menettää ensin sisar ja sitten äiti, pitikö paskamaisen isän sitten vielä purkaa kaikki paha olonsa jäljellejääneeseen? Kyyneleet melkein nousivat silmiini, kun mietin sitä. Oliko ihme, jos sitä tuommoisen jälkeen sortui vaikka mihin? Halusin entistä enemmän pelastaa Josen, lohduttaa häntä, halata häntä. Ehkä Ilse ja Artsi suostuisivat ottamaan vielä kerran yhden sijaislapsen, jos se olisi minun poikaystäväni?

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   28.2.15 21:39:49

Ja nyt mä melkein väitän, että Josen kotihoodsit on mun nykyisiä kotihoodseja! Siis Jakomäkeä!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   28.2.15 21:47:11

Kuulostiko tarpeeksi ahdistavalta? :D

Lähettäjä: Milla 
Päivämäärä:   28.2.15 22:13:09

Nämä Miila jutut on kyllä aivan parhaita. Tulee jotenkin oma nuoruus mieleen :D

Kaikki hahmot ovat hyvin persoonallisia ja on helppo samastua heidän maailmaansa. Sitten kun osaat keksiä kaikenlaisia mielenkiintoisia sivuhahmojakin mukaan niin kaikenlaista sattuu ja tapahtuu. Esimerkiksi Jessin jutut alkavat jo vähän tylsistyttämään kun sellaista perhe-elämää saa kokea itsekin ihan irl, mutta näissä Miilan jutuissa on sellaista kapinallisuutta, ja voi ihanasti muistella samalla omaakin nuoruutta. Voi odottaa joka kerta innolla, että mitä olet seuraavaksi keksinyt tähän, enkä vielä kertaakaan ole pettynyt!

Kirjoitat tarinat tosi eläväisesti, kuvailevasti ja realistisesti. Kuten mainitsikin, hahmoihin on helppo samastua, mutta myös koko maailmaan on helppo päästä mukaan. Ihan kuin oikeasti olisi paikan päällä katsomassa mitä tapahtuu. Jos kirjoittaisit kirjoja, niin kuuluisit ehdottomasti suosikki kirjailijoihini. Teksti on helppolukuista ja sujuvaa, ja sitä jaksaa lukea vaan uudestaan ja uudestaan. Varmaan lukisin päivässä kaikki tekstipätkät jos ne olisivat kerralla tarjolla.

Jose kuulostaa kanssa kiinnostavalta tyypiltä, että odotan innolla seuraavaa pätkää!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   28.2.15 22:36:46

Milla, kiitos kauniista kirjoituksesta, mä ihan hykertelen täällä!

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   28.2.15 22:52:08

No totaa... Tää on ehkä joskus ollu paha mesta, mutta ei kyllä tänäpäivänä. Vaikka mä sentäs asun ihan tota yhtä pikkuräkälää vastapäätä (nytki kattelen ikkunasta sen terassille :D) ja ostarille on ehkä 500m. Plus nää on kaupungin vuokrakämppiä :D.

Mä jotenki kuvittelisin, että noi tässä kuvaillut kalliot, on noita mitä tohon Kankaretien ja Jakomäentien väliin osuu. Okei, on tässä meidänkin talon vieressä kalliota, mutta mä jotenki kuvittelisin, et ei oo tossa mun vierusmetikössä oltu, kun se on ihan metikköä ja snadisti kalliota, kun tossa melkein vieressä on ihan kunnolla kalliotakin. Vaikka toisaalta, on tossa kyllä semmonen kallioalue tän mun kotitalon päässä, mut se ei jotenki tunnu realistiselta paikalta. Enempi kuulostaa tolta toiselta kalliolta.

Tää on kauheen jännää tälleen uusiolukukerralla, kun alkaa tunnistelemaan paikkoja ihan eri tavalla, kun ekalla lukukerralla. Btw, Vartsikasta on tänne noin 7,5km matkaa (okei, riippuu vähän mistä kohtaa sieltä, kirkolta on esimerkiks vähän enempi). Porukat asuu siellä, niin mitattiin joskus silloin kun muutin tänne pari vuotta sit, et paljon on matkaa :D

Mä tykkään näistä ihan tolkuttomasti kyllä, ja jotenkin näin uudelleen lukiessa huomaa ehkä semmoisia asioita, joihin ei oo aiemmin kiinnittänyt huomiota. Noita hiekkakuoppiaki aloin miettimään ja pohtimaan, että mikä on just se hiekkakuoppa, jolla Jose ui. Täytynee käydä vähän kävelyllä siellä taas tässä joku päivä...

Tekis melkein mieli ruinata tähän (ja Jessijuttuihin) vielä kolmannet pätkät, kun meillä vähän tallipaikkaprobleemaa (koko talli tyhjenee, tilojen omistajan päätös irtisanoa meijän tallinpitäjän vuokrasoppari, kaikkien pitää lähteä viimeistään huhtikuun lopussa), ja melkein sitä kaipais jotain muuta mietittävää, mutta kyllä mä näillä kahdella pätkällä pärjään. Sitä pitää kuitenki mennä jo nukkuu, että jaksaa aamulla herätä ajoissa tallille, kun ei myöhemmin päivällä ehdi.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   28.2.15 22:58:16

Saat toki :) Onhan tätä (vielä).
Mä en oo nyt moneen vuoteen käynyt Jakiksessa, joten en kykene sanomaan miten oikeessa sä olet kallioista, mutta hiekkakuoppa on se vantaanpuolimmainen.

Lähettäjä: Henna 
Päivämäärä:   28.2.15 23:13:19

Näin viikonlopun kunniaksi luin kaikki ilmestyneet Miilat läpi (kuulostaapa jotenkin jännältä) ja perhana kun se loppu tuollaiseen kohtaan. Mä nyt ruinaan kanssa vielä uutta pätkää tälle illalle, vaikka kuitenkin seuraava pätkä jää pahempaan kohtaan :D
Näitä vaan janoaa lisää.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   28.2.15 23:18:06

Oho, mä unohdin laittaa sen pätkän kun juhlin PKN:ää! :D
-----------------------
42. luku – Miilan kesäloma loppuu

Sinä iltana viivyin Josen luona juttelemassa, kunnes Ilse soitti ja kysyi, olinko pyöräillyt auton alle vai tulisinko saunaan ihmisten aikoihin. Vastahakoisesti lähdin, sillä arvelin, ettei hän olisi pitänyt hyvänä, jos olisin ilmoittanut jääväni yöksi jonkin ventovieraan pojan luokse. Sitä paitsi minua vähän hirvitti ajatus, että Josen isä tulisi kotiin aamulla ja löytäisi minut sieltä. Hän teki kuulemma yötöitä, aina viikon kerrallaan, ja silloin Jose piti huolen siitä, että oli päivät tai ainakin alkuillat poissa kotoa. Kun ukolla oli vapaaviikko, hän yritti pysytellä poissa kotoa kokonaan, jos mahdollista, sillä silloin kuvaan astui alkoholikin ja sen myötä selkäsaunat, joiden tulemista tai syytä ei voinut mitenkään arvata.
- Missä sä silloin olet? olin kysynyt järkyttyneenä siitä ajatuksesta, että joku joutui piileskelemään tuolla tavoin.
- No, millon missäkin. Kyllä mä öiksi yleensä menen kotiin. Kunhan se nukahtaa, se ei herää millään. Vaikka näin kesällä voi hyvin olla ulkonakin.

Jose ei ollut suostunut sanomaan, koska ja mistä löytäisin hänet seuraavan kerran, eikä hänellä ollut kännykkää. Oli ollut, mutta kun hänen isänsä ei ollut maksanut laskua ja liittymä suljettu, hän oli myynyt sen. Hän oli myynyt paljon muutakin. Kaikki äitinsä tavarat, muun muassa. Talon kaikki kirjat. Perintöhopeat. Osasta niistä hän oli saanut turpiinsa, osaa ei hänen isänsä ollut vielä huomannut. Ilman mitään sopimustakin minä kuitenkin palasin taas seuraavana päivänä, sillä Raisa oli edelleen reissussa ja Jessi vietti aikansa tallilla. Lopulta parkkeerasin itseni hänen pihaansa, katsottuani läpi kaikki muut paikat, mutta sinä iltana Josea ei näkynyt. Sen sijaan näin, miten hänen rapustaan tuli ulos mies, jota katsoin epäillen. Josen isä? Mies oli tarpeeksi häijyn näköinen vastaamaan kuvitelmiani, mutta hän ei ollut sellainen korsto kuin olisi luullut. Ehkä se oli vain joku naapuri.

Sitten viereisestä rapusta ilmestyi pari ehkä minun ikäistäni tyttöä, jotka jäivät tupakalle rapun eteen ja alkoivat mulkoilla minua. Arvasin, että he viimeistään stumpattuaan tulisivat kysymään, mitä luulin tekeväni heidän reviirillään, joten otin pyöräni ja ajoin pois. Olin puolimatkassa kotiin, kun Raisa soitti.
- Mitä sä touhuat? hän kysyi ääni jotenkin vinkeänä.
- Ai nyt vai yleensä? Nyt mä talutan pyörää ja yleensä ottaen mä olen etsiny Josea.
- Hmm? Sulla on se pakkomielle edelleen? Mutta kuuntele, mulla on sulle tekemistä. Sä hyppäät junaan ja matkustat Lahteen ja tuut meidän mökille pariksi päiväksi.
- Tulenko? kysyin ja unohdin Josen.
- Tulet, huomenna iltapäivällä. Saathan sä?
- Kyllä mä varmaan saan, kunhan noilla on antaa mulle rahaa lippuun. Tekö ette enää ookkaan Pohjanmaalla?
- Ei, äiti sai tarpeekseen isän tädeistä. Me lähdetään huomenna ajamaan mökille. Jos sä tulet sopivasti niin voidaan ottaa sut kyytiin matkalla, tai sitten isä saa lähteä mökiltä hakemaan sut.

Ilse kysyi, miten luulin osaavani nousta pois junasta oikealla asemalla, mutta kun halveksin moista tyhmää kysymystä sekä elein että sanoin, hän lähti käymään pankkiautomaatilla ja hakemaan minulle matkarahaa ja seuraavana päivänä matkustin yksin junalla Lahteen. Olin aika ylpeä itsestäni. Vuosi sitten minut oli päästetty hädin tuskin bussilla Espoosta Helsinkiin ja nyt matkustin omineni vieraaseen kaupunkiin, ihan itse ostin lipunkin. Juttelin osan matkasta Raisan kanssa puhelimessa, mutta koko matkaa emme uskaltaneet – olisipa ollut kamalaa, jos minulta olisi akku loppunut, ennen kuin he olisivat onnistuneet noukkimaan minut kyytiin. Ei olisi ollut hauskaa pyöriä Lahden asemalla tietämättä, mihin suuntaan lähteä, mutta siihen en ehtinyt ruvetakaan. Raisa soitti uudemman kerran juuri, kun olin päässyt kasseineni pois junasta ja silmäilin hiukan huolissani ympärilleni todetakseni, että varmasti olin Lahdessa.
- Me ajettiin just parkkipaikalle. Oletko sä vielä junassa?
- Mä olen just noussu junasta! Mihin mä tuun?
- Mä tulen etsimään sut! Älä sulje!
Me löysimme toisemme parissa minuutissa ja Raisa kiskoi minut heidän autonsa luokse. Hänen vanhempansa ja Rasmus olivat nousseet jaloittelemaan myös ja auton ovet olivat levällään.
- Perhanan Rasmus piereskeli viimeset sata kilometriä, Raisa juorusi puoliääneen. – Onneksi sä tuut kyytiin niin se lopettaa.

Tervehdin Raisan vanhempia ja pakkauduin kolmanneksi takapenkille nuuskien varovaisesti, mutta ei siellä enää löyhkännyt. Raisan isä starttasi auton ja lähti taas liikkeelle ja reilussa puolessa tunnissa olimme perillä.
- Me mennään saunamökkiin asumaan, sanoi Raisa kiireesti, ennen kuin kukaan muu ehti sanoa mitään ja niin me menimme. Se oli pieni huone saunan vieressä ja hyppäsin ihastuneena pomppimaan hetekalla.
- Tää oli loistoidea, kiitin Raisaa.
- Niin mustakin, jos sä olet koko ajan mun poissa ollessa haahuillu sen narkin perässä, Raisa sanoi ankarasti.
- Mä ehdin jo melkein unohtaa sen matkalla, tunnustin. – Se ei taida haluta, että mä löydän sen. Sanoinhan mä, että mä löysin sen jo kerran?
- Et, riiviö! Kerro heti!

Ehdin kertoa tärkeimmät, mutta sitten Raisan äiti tuli ja toi tullessaan lakanoita, joita hän alkoi laittaa sänkyyn ja keskustelu tyrehtyi luonnollisestikin siihen. Hän käski meidät syömään ja sitten Jose jotenkin vain unohtui. Vietimme pari ihanaa päivää järven, saunan ja hiekkarannan jumalaisessa kolmiossa ja pelasimme välillä Rasmuksen kanssa rantalentistä. Iltaisin me istuimme saunanedustalla juttelemassa niin kauan kuin kestimme hyttysiä ja sitten juttelimme lisää mökissä niin, ettemme aamulla päässeet ylös, ennen kuin aurinko alkoi paistaa liian kuumasti sisään ikkunoista. Yhtenä päivänä kävimme torilla ja siellä oli kaikkien marja- ja sienikauppiaiden lisäksi myös mies, joka myi käytettyjä kirjoja ja minä ostin häneltä ratsastusoppaan Jessille, jonka synttärit olivat menneet minun mökkeillessäni. Lopulta palasimme kotiin juuri sopivasti, sillä Ilona-mummi oli tulossa kylään.

Mummi viipyi meillä koko loppukesäloman, koulujen alkuun asti, mikä tarkoitti sitä, että Jessi asui minun huoneessani yhtä kauan. Se oli periaatteessa ihan kivaa, etenkin kun mummi oli tyyppi, joka rakasti shoppailemista vielä enemmän kuin Ilse ja jolla oli oma pehmeä paikkansa minua varten. Kävimme kaupungilla useammin kuin kerran, vaikka Ilse välillä piti minulle puhutteluja, kun mummi ei kuullut.
- Sä et voi antaa sen ostaa itsellesi noin järjettömiä määriä vaatteita! Siitä on just tulossa köyhä eläkeläinen!
- Mä en huomannu sun pistävän vastaan, kun se toi sulle matkalaukullisen vaatteita, sanoin pisteliäästi.
- Ne oli sen vanhoja, semmosia työvaatteita mitä se ei kuitenkaan voi ottaa Espanjaan, Ilse älähti.
- Niin joo, ihan niin kuin ne cocktailmekot, mihin te olette kumpikin jo liian vanhoja, tuhahdin, sillä minua kirpaisi, ettei minusta vielä ollut täyttämään niitä. Tosin, missäpä minä olisin voinut sellaisia käyttääkään. Ilse näytti siltä kuin olisi purrut huuliaan, mutta rypisti sitten kulmakarvojaan.
- Oikeesti, ei enempää farkkuja. Sä et ehdi pitää niitä kaikkia ennen kuin ne menee pois muodista.
- Mikä mä olen sitä kieltämään, aikuista ihmistä? sanoin hurskaasti. – Pitäiskö toi tulkita niin, että sä haluat sen holhouksenalaiseksi tai jotain?
- Hävytön lapsi!

Raisakin viihtyi meillä kuuntelemassa, miten mummi kertoi ihmeellisiä juttuja ajoista, kun hän oli ollut nuori ja hurja ja kaunis. Mikä uskomattominta, ne jutut olivat todennäköisesti totta ja Ilsekin kuunteli niitä silmät pyöreinä.
- Tota sä et ole koskaan kertonut mulle, hän sanoi useammin kuin kerran. – Ja luojan kiitos sä et tiedä mitään niistä ajoista kun mä olin nuori ja hurja ja kaunis, tai sä varmaan lavertelisit nekin noille viattomille korville.
- Kyllä mä nyt sentään jotain tiedän, mummi arveli.
- Kerro mun isästä, sanoin innostuen. – Tiedätkö sä siitä jotain? Mä en tiedä mitään!
- Etkä kerro, sanoi Ilse.
- No kai nyt lapsi ansaitsee tietää jotain isästään? mummi kysyi.
- No ainakaan et kerro niin, että mun tarvii kuunnella, Ilse sanoi ja rupesi mököttämään niin, että Artsi joutui lepyttelemään häntä.

Mutta ei mummikaan kovin paljon osannut kertoa, vaikka tenttasin häntä Ilsen ollessa muualla. Hän sanoi, että minun isäni oli ollut erittäin viehättävä nuori mies, joskaan ei kovin isällistä tyyppiä.
- Sä olet sen näköinen, hän sanoi.
- Mä luulin, että mä olen äidin näköinen.
- Sekin on totta, mutta sulla on isäsi nenä. Se oli kaunis mies.
- Niinkö? Kuvittelin mielessäni miehen, joka näytti Ilseltä ja sitten tuli mieleeni Jose, joka myös kieltämättä oli kaunis, mutta unohdin hänet, kun minulla oli tärkeämpääkin kysyttävää. – Miksi sä sanot koko ajan oli? Onko se kuollut?
- En minä vaan tiedä. Todennäköisesti se on joka tapauksessa lihonut ja rupsahtanut, niin niille aina käy.

Päivää ennen koulujen alkua mummi lähti takaisin Englantiin tällä kertaa lähes tyhjät matkalaukut mukanaan ja Raisa ja Jessi ja Jinna ja minä kulutimme sen illan harkiten tarkasti, mitä laittaisimme seuraavana aamuna päälle ja miten laittaisimme hiuksemme.
- Vitsi, että mä toivon, ettei Elise enää tulisi meidän luokalle, huokaisin, kun olin päätynyt farkkuihin ja mummin ostamaan valkoiseen paitapuseroon ja valkoiseen niinikään mummin ostamaan villatakkiin, joka näytti höyhenistä kudotulta.
- Ei kukaan voi olla niin tyhmä, että jää kaks kertaa seiskalle, ennusti Jinna ja siinä hän oli valitettavan oikeassa. Elise raahautui aamulla luokkaan melkein myöhässä ja purkkaa jauhaen, mutta hän näytti jotenkin yksinäiseltä ja turvattomalta ja hetken kuluttua tajusin, että Outi puuttui, hänen uskollisin alamaisensa.

- Onko Outsa jääny luokalle? hihkaisin, mutta niin ei sentään ollut käynyt. Hän oli muuttanut kesän aikana pois, mikä oli oikeastaan vielä parempi juttu. Nyt Elise olisi ainakin jonkin aikaa yksin koulussa kynsinensä ja hampainensa, ennen kuin hän mahdollisesti onnistuisi keräämään uuden ihailijajoukon ympärilleen. Epäilin, pystyisikö hän siihen. Kaikki luokan muut tytöt olivat saaneet hänestä ja Outista niin tarpeekseen edellisvuonna, että tuskin ketään huvittaisi ruveta hännystelemään häntä.
Muuten luokka oli ennallaan, joskin etenkin pojat näyttivät kasvaneen jonkin verran pituutta ja leveyttä kesän aikana. Osa niin tytöistä kuin pojistakin oli vaihtanut tyyliä, lakannut selvästikin pukeutumasta äitiensä valitsemiin vaatteisiin. Moni kampauskin oli muuttunut äidin kylppärissä saksimasta tyylikkäämpään. Luokka oli selvästi aikuistumassa ja hämmästyneenä tunsin pienen yhteenkuuluvaisuuden ailahduksen heidän kaikkien kanssa. Ei vain Jessin ja Jinnan ja Teresan, vaan ihan kaikkien.

Raisa ja minä tapasimme koulun jälkeen ja hän näytti kiipeävän seinille.
- Meidän luokalle tuli uus poika, hän julisti ennen kuin ehti edes tervehtiä.
- Joku onneton nörtti? kiusasin, ihan kuin hän sellaisesta olisi innostunut.
- Eikä, kun ihan loistotyyppi. Se on muuttanu Ruotsista! Mitä mä paan huomenna päälle? Sen nimi on Kjell.
Kjell. Voi pyhä jysäys. Olin inhonnut tyyppiä jo ensimmäisten kahden lauseen jälkeen ja nimi oli lopullinen niitti. Kamalampaa nimeä oli vaikea keksiä. Nielin kuitenkin kaikki kärkevät lauseet ja otin kiltisti osaa Raisan pähkäilyyn ja intoiluun ja vaatekaapin penkomiseen. Meidän luokalle ei tosiaankaan ollut tullut mitään uutta loistotyyppiä, mutta kun Raisa jatkoi Kjellistä intoilemista toisellakin kouluviikolla, aloin katsella sillä silmällä meidän luokan entisiä poikia. Vaan ei. Huolimatta kasvamisesta ja tyylikkäämmistä vaatteista ja uusista kampauksista yksikään ei ollut sellainen, jota olisin halunnut edes pitää kädestä.
- Entäs Tomi? Jessi kysyi. Minä mietin hetken, mutta pudistin sitten päätäni. Ei Tomikaan. Hän oli kyllä kiva ja reilu, mutta en minä hänen kanssaan halunnut sen lähempiin tekemisiin kuin satunnainen matikanvihon lainaaminen, kun en ollut ymmärtänyt tehtävistä mitään, eikä Jessillä ollut ollut aikaa neuvoa.
- Älä sä jakele pois mun Tomia tolla lailla, sanoi Jinna sydämistyneenä ja he melkein kinastelivat aiheesta vähän aikaa, kunnes alkoivat tehdä lähtöä tallille.

Ratsastustunnit alkoivat seuraavalla viikolla koulun alun jälkeen ja jos Kjell kiivetti Raisaa niin Jessi kiipeili seinille tallijuttujen takia. Se uusi hevonen, joka kesällä oli tullut, oli niin upea, että vanhat hoitajat tappelivat siitä, kuka saisi hylätä vanhan hoidokkinsa ja alkaa hoitaa sitä. Kuinka ollakaan, Jessin lempihevosen hoitaja meni ja voitti ja ajoittain hiukan hiirulaismainen siskokulta osoitti, että hänessä oli siltikin leijonaa kiltin ulkokuoren alla. Hän sai puhuttua itselleen Niiskun hoitohevoseksi, vaikka tyrkyllä olisi ilmeisestikin ollut useammankin hoitajan parasta kaveria tai pikkusiskoa. Järjestys ratsastuskoululla oli kuitenkin jonkin verran muuttunut ratsastuksenopettajan vaihduttua. Tämä uusi, Niina, oli tottunut loppukesästä siihen, että Jessi ja Jinna pyörivät siellä valmiina hoitamaan minkä tahansa tehtävän tarhojen siivouksesta alkeiskurssilaisten taluttamiseen ja hän lupasi Niiskun Jessin vastuulle ymmärtämättä, että polki varpaille kokonaista hevosenhoitajajengiä. Tai ehkä hän ymmärsi ja teki sen siitä huolimatta. Jessi oli kuitenkin onnellisempi kuin koskaan ja lähti pyöräilemään tallille joka ikinen ilta tasan puoli viideltä ehtiäkseen kiillottaa Niiskun ennen tunteja.
- Sä et saa ottaa hoitohevosta, sanoi Ilse minulle. En minä olisi halunnutkaan, mutta koska lausahdus oli epätavallisen syrjivä, kysyin kuitenkin, miksen.
- Koska sitten sulla olisi vielä vähemmän aikaa selvitä läksyistä kuin nyt.

Minä käytin läksyihin suunnilleen saman ajan kuin Jessi, meillä oli vaan se ero, että hän sai ne siinä ajassa valmiiksi ja oikein, minä tein ehkä puolet tai jonkinlaisen osan, silmäilin loppuja ja totesin ne ylitsepääsemättömiksi ja tuskailin niiden kanssa sitten seuraavan päivän välitunneilla. Mutta ei se minua häirinnyt, kyllä minä aina jotain osasin enkä ollut koskaan edes haaveillut saavani pelkkiä kiitettäviä.
- Ne on hitto soikoon molemmat perineet isiensä aivot, kuulin kerran Ilsen sanovan Artsille ja se sai minut taas hetkeksi pohtimaan salaperäisen isäni olemusta. Joskus vielä kaivaisin hänet esiin ja selvittäisin, millainen hän oli ja mitä oikein oli tapahtunut, kun olin ollut vauva, mikä oli syy siihen, ettemme enää olleet perhe. Ei sillä, etten olisi ollut tyytyväinen nykyiseen perheeseeni, en olisi vaihtanut sitä mihinkään. Olin vain utelias, koska minulta selvästikin salailtiin asioita.

Kjell ja Niisku kuitenkin alkoivat näyttää uhkaavasti pilaavan minun syksyni. Raisa oli pojan lumoissa ja oli hänen kanssaan monta iltaa viikossa. Minä tavallaan ymmärsin sen, mutta minua harmitti pirusti se, että jäppinen oli melkein ummikko. Olin nähnyt hänet kerran ja hän oli kyllä ihan kiitettävän sievä, mutta en tuppautunut toista kertaa kolmanneksi pyöräksi. Me emme ymmärtäneet toisiamme, kun Kjell osasi toistaiseksi vain muutaman sanan suomea ja minun puhuttu ruotsini oli vielä melkein tasoa ”Jag heter Miila. Jag bor i Helsingfors”. Ja sama imperfektissä, sentään. Olin Teresan kanssa aika paljon, mutta Raisan jälkeen hän tuntui pinnalliselta ja vähän tyhmältä ja välillä kiusasin häntä armottomasti, eikä hän edes huomannut. Se oli raivostuttavaa. Saatoin ihan pokkana väittää hänelle mitä tahansa ja kun olin aikani inttänyt, hän nieli sen. Yhtenä iltana otin asiakseni väittää hänelle, että Ruotsin pääkaupunki oli Oslo ja seuraavana päivänä hän kirkkain silmin kertoi niin maantiedontunnillakin. Kun kaikki opettajaa myöten purskahtivat nauramaan, hän katsoi anovasti minua, enkä voinut kuin pyöritellä silmiäni pahoittelevasti ja tuntea, miten katumus kihisi korvissa asti.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   1.3.15 15:26:06

43. luku – Miila ja Jose

Minä olin yksinäinen. Se oli ihan uusi olotila, sillä aina tähän asti ainakin Jessi oli ollut aina seurana, tukena ja turvana, mutta nyt hän vietti iltansa tallilla. Hän oli alkanut tehdä läksynsäkin siellä. Teresa oli vähän pahastunut minulle, kun en vaan ollut voinut olla hassuttamatta häntä huolimatta omantunnonpistoksista, ja oli ruvennut olemaan enemmän Tiian kanssa. Oma vikani, tietysti. Raisan kanssa juttelin puhelimessa kyllä joka päivä, mutta hän raaski jättää Kjellin oman onnensa nojaan vain pari-kolme kertaa viikossa tavatakseen minut. Silloin meillä oli kyllä hauskaa, vaikka hän puhuikin aika paljon siitä, miten ihanaa oli seurustella. Olihan se, kyllä minä sen muistin. Ilsellä ja Artsillakin oli kummallakin niin kiireitä töissä, ettei edes heistä ollut seuraa, he tekivät kymmentuntisia päiviä, elleivät pidempiäkin, ja olivat iltaisin kireitä ja tiuskahtelevia.

Aloin taas kinuta Ilseltä, että saisin ottaa toisen ratsastustunnin, mutta ei hän suostunut, joten aloin jälleen pyöräillä, kuten kesälläkin, kun Raisa oli ollut poissa. Minun pyöräni taisi tuntea ihan itsekseen tien Josen kulmille, sillä sinne minä sen kanssa päädyin yhtenä perjantai-iltapäivänä, kun olin niin kiukkuinen, etten tiennyt itkeäkö vai kiroilla. Koululle oli juuri tullut mainokset seuraavan viikonlopun diskosta, eikä Raisa aikonut tulla sinne.
- Ymmärräthän sä, ettei Kjell voi tulla semmoseen paikkaan. Se saa köniinsä jo jonossa, kun ensimmäiset tajuaa, ettei se puhu suomea ollenkaan, hän selitti vakavana.
- Jätä se kotiin, esitin, mutta sitten Raisa alkoi ihmetellä, miten hän muka voisi sinne tulla. Eihän hänen tarvinnut enää etsiä poikaystävää, hänellä oli jo. Siinä vaiheessa painoin punaista luuria. Oli Raisan onni, että olimme puhuneet vain puhelimessa, sillä hän olisi saanut kännykän kalloonsa, jos olisi ollut näköetäisyydellä.

Niinpä etsin taas Josea ja löysin hänet, vaikka olikin jo syksy, hiekkakuopilta. Ketään muuta siellä ei ollutkaan, yksinäinen istuva hahmo näkyi kauas. Kaipa koirat tarkenivat vielä uida siellä, mutta sellaisia ei ollut tähän aikaan liikkeellä. Ihan hyvä niin. Minä ja pyöräni lähdimme tarpomaan läpi hiekkaerämaan ja vasta jossain puolimatkassa tulin vilkaisseeksi ylös jaloistani, kun muistin Josen katoamiskyvyn. Mutta ei, siellä hän oli vielä. Istui hiljaa ja tyynenä kuin intiaani ja katsoi lähenemistäni.

Minulla oli melkein hiki ja puuskutin päästyäni hänen luokseen. Hiekka oli liian pehmeää, jotta siinä olisi ollut mukava kävellä, saati raahata pyörää. Heittäydyin viileälle hiekalle ja huokaisin.
- Mä en taida vieläkään tietää sun nimeä, Jose totesi ja katsoi minua ystävällisesti. Sikäli mikäli olin oppinut mitään hänen käytöksestään niinä kertoina, kun olimme tavanneet, hän oli juuri polttanut sätkän ja oli kaikkia mahdollisia maailmoja syleilevällä tuulella.
- Miila, sanoin. – Mahdatko sä muistaa sen?
- Miksen mä muistaisi, hän sanoi ja sipaisi poskeani. Hänen katseensa oli jotenkin ihan hirveän hellä, se lämmitti minua viileästä ilmasta huolimatta selkäydintä myöten. Samalla minulle tuli mieleen, etten ollut viikkokausiin saanut yhtään suukkoa, en ratsastusleirin jälkeen. Nousin istumaan, tartuin Josea poskista ja suutelin häntä, vaikka epäilin hänen kavahtavan karkuun kuin mytylle menevä siili.

Ei puhettakaan sellaisesta. Poika nosti kylmät sormensa niskaani ja suuteli takaisin niin ihanasti, että harkitsin jo pyörtyä siihen paikkaan. Se tuntui polvissa asti, vaikka istuin. Minusta tuntui, että rakastuin siinä niiden sekuntien aikana, minkä se kesti, ensimmäistä kertaa ikinä. Mikään, mitä olin joskus tuntenut Royta tai Stiguakaan kohtaan, ei ollut tuntunut tältä. Ihan kuin sähikäinen olisi mennyt vatsassani.
- Hui, sanoin, kun Jose päästi irti. Hänkin näytti vähän hämmästyneeltä.

- Mitä sulle kuuluu? kysyin heikosti, kun olimme hiljaisuuden vallitessa istuneet siinä ja tuijottaneet toisiamme vähän aikaa.
- Nyt aika hyvää, Jose sanoi ja virnisti ihanan hämillisesti.
- Missä… aloitin, mutta hän suuteli minua uudestaan. Järkeni katosi suunnilleen siihen paikkaan ja hänen kätensä tuntui polttavan selkää hupparin läpi.
- Missä sä nukut nykyään? kysyn heikosti, kun hän vetäytyi sen verran eroon, että sain vedettyä henkeä. Se oli ehkä hölmöintä, mitä olisin saattanut kysyä. – Kotonako? jatkoin kuitenkin, ehkä rikkoakseni syntyneen hiljaisuuden.
- En tällä viikolla, Jose sanoi. – Mä olen löytänyt yhden talon. Blues Houseksi ne sitä sanoo. Siellä voi olla.
- Missä se on?
- Pukinmäessä.
- Kenen se on?
- En mä vaan tiedä, autio se kai oli, ennen kuin ne tyypit valtas sen.
- Ketkä tyypit?
- Ne on vaan semmosia, Jose sanoi ja meni sen näköiseksi, ettei aikonut kertoa enempää.
- Huumehemmoja? arvasin, mutta hän ei vastannut. – Millä sä elät siellä? kysyin sitten.
- Miten niin?
- Mitä sä syöt? kysyin, sillä hän näytti laihtuneen entisestään.
- Syön? hän kysyi kuin se olisi jotain, mitä vain osa ihmisistä teki, eivätkä hekään kuin jouluna.
- Koska sä olet syönyt viimeksi? muotoilin uudestaan.
- Söin mä eilen, kävin kotona kun faija meni baariin.
- Sä tulet nyt meille, sanoin päättäväisesti ja nousin ylös.

Matka meille kesti ikuisuuden. Me kyyditimme toisiamme vuorotellen, mutta se oli toivottoman hidasta. Oli rankkaa polkea toinen kyydissä ja Josella tuntui olevan ihan onnettoman huono kunto. Jo puolen kilometrin jälkeen hän huohotti niin, että vinkuna kuului. Ehkä hän oli nälästä heikko?
- Mitä sun vanhemmat sanoo? hän kysyi lopulta, kun olimme jo aika lähellä.
- Ne kysyy, otatko sä maitoa vai piimää ja tummaa vai vaaleeta leipää, hymyilin ja hyppäsin pyörän satulasta. Voisimme ihan hyvin kävellä loppumatkan niin, että hengityksemme ehtisi tasaantua. Jose nousi tarakalta ja minä pistin käteni hänen ympärilleen. Hän oli niin laiha, että tuntui kasalta luita pussissa.

Ilse ja Artsi eivät olleet vieläkään tulleet töistä ja Jessi oli kai tallilla, joten koti oli tyhjä. Josen silmiin syttyi innostunut pilke.
- Voinko mä käydä suihkussa? hän kysyi.
- Totta kai sä voit, sanoin. Omituinen kaveri, olikohan hänellä jokin suihkupakkomielle? Viimeksikin tavatessamme hän oli ensimmäiseksi painunut suihkuun. Mutta ehkä siellä vallatussa talossa ei ollut kovin hyviä pesumahdollisuuksia? Uimiseen alkoi jo olla vähän turhan viileää.

Näytin hänelle kylpyhuoneen, annoin pyyhkeen ja katsoin arvioiden hänen vaatteitaan.
- Haluatko sä lainata multa verkkarit ja t-paidan? kysyin ja hetken mietittyään hän nyökkäsi. Niinpä kaivoin kaapistani sellaisetkin sekä Marjaniemen mummin kutomat villasukat ja vein ne pesukoneen päälle odottamaan. Sillä aikaa, kun hän loristeli vettä suljetun oven takana, Ilse tuli.
- Yks mun kaveri tulee syömään, ilmoitin hänelle.
- Raisako? hän puuskahti sen näköisenä, että ylimääräinen vieras ruokapöydässä ei ollut juuri nyt ensimmäisenä hänen toivelistallaan.
- Ei kun yks Jose. Se on syönyt viimeksi eilen ja se asuu autiotalossa.
- Jaa mitä?
- Se ei voi olla kotona, kun sen isä hakkaa sitä. Mä pelastin sen, selitin.

Ilse katsoi minua tiukasti pitkän aikaa.
- Oletko sä tuonut meille jonkun katulapsen? hän kysyi lopulta.
- Olen, nyökkäsin. – Mä ajattelin, että se se voi asua mun huoneessa.
- Miila-kulta, me ei olla enää sijaiskoti.
- Mutta se on mun kaveri!
- Ei siltikään. Ei meillä ole tilaakaan, ja ne ajat on kerta kaikkiaan ohi.
- Pitääkö sen mennä takaisin sinne kamalaan autiotaloon narkkarijengin luo? kysyin tulisesti. – Sä et voi olla niin julma!
- En mä nyt sitä tarkota, mutta ei se meille voi jäädä asumaan.

Siinä vaiheessa kylppärin ovi kävi ja Jose astui ulos hiukset märkinä, omat vaatteensa siististi viikattuna pinona sylissä nahkatakkia myöten. Minun collegehousuni olivat hänelle melkein sopivat, ehkä ne olisivat saaneet olla sentin pidemmät ja paitani korosti hänen laihuuttaan. Nyt, kun hänen käsivartensa näkyivät, näkyivät myös niissä olevat mustelmat.
- Sä voit laittaa sun vaatteet tänne, sanoin ja avasin oman huoneeni oven.
- Mä olen Miilan äiti, sanoi Ilse, joka oli huomaamattani seurannut minua keittiöstä.
- Mä olen Jose, sanoi Jose kohteliaasti ja irrotti oikean kätensä vaatenipusta kätelläkseen. Näin, että Ilse hämmästyi moisia käytöstapoja.
- Haluatko sä pestä noi vaatteet? Ilse kysyi seuraavaksi. Halusi tai ei, hän oli palannut vanhaan formaattiin. Sisääntulevat lapset suihkuun ja niiden vaatteet koneeseen.
- Voisinko mä? Jose kysyi ilahtuneena.
- Joo. Miila näyttää. Mä menen laittamaan ruokaa. Tulkaa keittiöön juttelemaan sitten.

Jose tyhjensi huolellisesti farkuntaskunsa nahkatakin taskuihin, jonka hän taitteli sitten taas siististi ja asetti tuolilleni. Muistin hänen huoneensa siistin tyhjyyden ja vilkaisin vähän huolissani omaani. Se oli vähän kuin kirpputori tai jotain, pöydälle ei olisi mahtunut mukiakaan ja sängyn päällä oli vaatteita. Minä en ollut kovin siisti. Mutta toisaalta pidin siitä sellaisena, niin ainakin väitin Ilselle, kun hän napisi.

Operoin pesukonetta, kuten Ilse oli opettanut, ja kun se murahti käyntiin, halasin taas Josea. Hän näytti jotenkin kauhean nuorelta ja haavoittuvaiselta, vaikka hiukset alkoivatkin jo nousta pörrölle kuivuessaan ja se sai hänestä tutumman näköisen.
- Mä tykkään susta, ilmoitin.
- Miksi ihmeessä sä niin teet? hän ihmetteli. En osannut vastata. Aluksi olin ihastunut hänen kasvoihinsa, sitten salaperäisyyteen, joka häntä ympäröi. Nyt minusta tuntui vähän kuin olisin löytänyt kadulta kissanpennun tai pesästä pudonneen linnunpoikasen ja tuonut sen kotiin.
- Sun äiti halusi kuulustella mua, Jose muistutti, joten menimme keittiöön.

Ilse kattoi pöytää ja hellalla porisi jo jotain kuuluvasti sihisten ja pulputtaen. Jauhelihakastiketta ja spagettia, tuoksusta päätellen. Näin, miten Jose nielaisi.
- No mikä sä nyt sitten oikeen olet miehiäsi? Ilse kysyi ystävällisesti, kun istuimme pöydän ääreen. – Miila, leikkaa kurkkua ja tomaattia.
Nousin kuuliaisesti tekemään, kuten hän pyysi, etten turhaan ärsyttäisi häntä. Kuuntelin silti samalla korvat hörössä, kun Jose sanoi nimensä.
- Miila sanoo, ettet sä asu kotonasi.
- En mä tällä viikolla. Ehkä ens viikolla taas, kun faija menee töihin.
- Missä sä sitten nukut?
- Kavereiden luona, Jose sanoi lyhyesti.
- Kavereiden luonako sä syöt ja teet läksyt ja peseydyt?
- Niin kai, Jose mutisi, ei kovinkaan vakuuttavasti.
- Millä luokalla sä olet?

Kävi ilmi, ettei Jose ollut aloittanut tänä syksynä koulua ollenkaan. Hän ei vaan ollut muistanut, kun ei hän ollut tekemisissä kenenkään sellaisen kanssa, joka olisi käynyt koulua.
- Eikö sua sieltä ole lähdetty etsimään? Ilse kysyi ankarasti ja Jose kohautti olkapäitään.
- En mä tiedä. Ei ne ainakaan ole löytäny.
- Eikö sun isäsi pistä sua menemään kouluun?
- Mä yritän pysytellä poissa sen silmistä. Ja tuskin se mun koulua muistaa, sekään. Hyvä jos se muistaa muakaan. Joka tapauksessa mä täytän kohta kuustoista, ei mun sinne sitten enää tarviikaan mennä.

Siinä vaiheessa Artsi tuli kotiin ja Ilse piti tauon huuhtoakseen spagetit ja nostaakseen ruoat pöytään. Minä esittelin Josen Artsillekin, joka kohotti kulmakarvojaan ja näytti käyvän jonkinlaista katsekeskustelua Ilsen kanssa, eikä puhjennut ihmettelemään. Ilsekään ei kysellyt sen enempää, tarjoili vain miettiväisenä ruokaa ja käski jättämään jotain Jessillekin. Kyllä sitä jäikin. Jose söi tuskin yhtä paljon kuin minä. Ei kai häneen mahtunut.
- Me mennään mun huoneeseen, ilmoitin, kun lautasemme olivat tyhjiä. Vanhuksille piti kuitenkin antaa tilaisuus pähkäillä keskenään, mitä tehdä. Toivoin, että he olisivat järkevällä ja hyväsydämisellä päällä.
- Vitsi mä olen niin täynnä, että mä pyörin, Jose ähkäisi. Minä kiskaisin sänkyni alta levennysosan esiin ja osoitin sitä.
- Ota ruokatorkut, sanoin. Jose heittäytyikin sängylle ja minä kannoin nopeasti vaateröykkiöt pyykkikaappiin ja järjestin vähän pöytääni. Sillä aikaa hän oli nukahtanut. Sammunut kuin saunalyhty. Katselin häntä vähän aikaa ja kuuntelin kevyttä hengitystä, sitten päätin mennä ottamaan härkää, eli Ilseä ja Artsia, sarvista.

- Ettehän te heitä sitä ulos? sanoin keskeyttäen heidän neuvottelunsa, jota he kävivät tyhjien lautastensa ääressä. Ilse katsoi minua siniset silmät vakavina.
- Ei se tännekään voi jäädä, ymmärräthän sä sen.
- Sä et voi olla tosissasi! Pitäiskö sen muka mennä takasin sinne autiotaloon?
- No en mä nyt tarkoittanut, että me se ulos heitettäisiin. Mun täytyy selvittää, että mihin se voidaan ottaa. Onneksi mä tiedän, miten pulata lastenhuollon kanssa.
- Lastenhuolto on kiinni, ilmoitin toiveikkaana ja vilkaisin keittiön seinäkelloa. Se oli jo seitsemän.
- Joo joo, mä tiedän. Maanantaina sitten.
- Kai se voi viikonlopun olla täällä, Artsi murahti.

Siihen sain tyytyä, mutta se riittikin enshätään. Hekin takuulla ihastuisivat Joseen, jos hän saisi olla täällä koko viikonlopun, maanantaina Ilse olisi varmasti jo ihan eri mielellä kuin nyt.
Jose nukkui pari tuntia ja minä kiistelin sillä aikaa Ilsen kanssa siitä, saisiko hän nukkua yön minun sängyssäni vai ei.
- Mä luulin, että sä luotat mun arvostelukykyyn, sanoin harmissani.
- Ei se sitä tarkota, että mä tykkäisin siitä, että joku metsiemme mies nukkuu mun tyttöni vieressä, Ilse sanoi.
- Sehän kävi jo suihkussa!
- En mä sitä…äh. Äitini vaikeni epätietoisen näköisenä.
- Mulla olisi ollut jo vaikka miten paljon tilaisuuksia harrastaa sen kanssa seksiä, jos mä olisin halunnut, vakuutin hiukan liioitellen. – Mutta mä en halua.

Se oli, ainakin sillä hetkellä, ihan totta. Ja vaikka rupeaisin haluamaankin, harkitsisin tarkoin. En halunnut toistaa Stigun kanssa tekemiäni virheitä.
- Sun ikäsen ipanan ei edes pitäisi tietää, mitä se sana tarkottaa, Artsi voihkaisi.
- Mutta mä tiedän, koska mulla on valistunut äiti, ilmoitin ja nostin leukani ylös. – Mä olen saanut seksivalistusta. Jo aikoja sitten.
- Mäkin olen, ilmoitti Jessi, joka oli tullut tallilta ja teki selvää lopusta spagetista. Artsi mutisi jotain, mistä ei saanut selvää, mutta loppujenlopuksi Ilse suostui petaamaan Joselle minun sänkyni toisen puolikkaan, kun hän heräsi iltapalalle.
- Saat lainata mun hammasharjaa, lupasin, kun olimme juoneet kaakaomme.
- Ei tarvitse. Kylppärin kaapissa on uusia, sanoi Ilse harvinaisen napakasti.

Jose ei enää nukahtanut oikopäätä uudelleen. Hän makaili ja pyöri ja me juttelimme jonkin aikaa, mutta hän alkoi vastailla lyhyesti ja töksähtelevästi.
- Onkohan mun vaatteet jo kuivat?
- On, tiesin. Olin itse laittanut ne kuivausrumpuun hänen nukkuessaan ja ottanut ne sieltä poiskin. – Miten niin, et sä niitä yöllä tarvitse.
- No ne nyt vaan sattuu olemaan mun vaatteeni.
- Mä haen ne sulle, jos se sua rauhottaa, lupasin ja kävin kylppärissä hakemassa pinon, joka oli niin siisti kuin minä osasin tehdä. Jose näytti helpottuneelta, mutta jatkoi pyöriskelyään niin, että minua alkoi ärsyttää.
- Etkö sä saa unta? kysyin lopulta, mutta hän ei vastannut. Loukkaannuin pikkuisen ja käänsin hänelle selkäni. Vähän kohteliaisuutta olisi minusta ollut paikallaan, kun olin kerran hommannut hänelle pehmeän ja lämpimän nukkumapaikan ja vatsan täyteen, puhumattakaan siitä, että olin toivonut ja kuvitellut olevani hyvänyönsuukon arvoinen, ehkä muutamankin.

Aamulla hän oli poissa.

Lähettäjä: :) 
Päivämäärä:   2.3.15 15:53:12

Jose vaikuttaa kyllä todella mielenkiintoiselta hahmolta :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   2.3.15 17:06:25

Omituinen hyypiö :D
-----------------------
44. luku - Miilan kulkukatti

Ensin olin hädissäni, sitten olin nolo, sitten suutuin. Minulla ei ollut aavistustakaan, mihin aikaan Jose oli hävinnyt, eikä ollut kenelläkään muullakaan, kun luimistellen menin keittiöön ottamaan selvää.
- Hävytön tyyppi, murisin.
- Missä se asuu ja mikä sen koko nimi on? kysyi Ilse.
- Mitä väliä sillä nyt enää on?
- No ei kai sen tilanne siitä miksikään muutu, että se lähti täältä? Kyllä mä soitan lastenhuoltoon maanantaina siitä huolimatta. Nyt sä kerrot kaiken, mitä tiedät siitä.
Osasin kertoa sukunimen ja osoitteen ja sitten Ilse puristi minusta ulos senkin, mitä Jose oli maininnut Blues Housesta.
- Pukinmäki, hän sanoi mietteliään näköisenä kuin harkitsisi istua autoon ja ajaa etsimään sitä taloa.
- Anna sen olla, murjotin. Oli enemmän kuin noloa, että Jose oli niin kiittämätön. Ensin hän ei välittänyt suudella minua, vaikka nukuimme vierekkäin ja sitten hän teki taas kerran katoamistemppunsa.

- Älä murjota, tuu meidän kanssa kauppaan niin et märehdi täällä yksinäsi, Ilse sanoi.
- Onhan Jessi, aloitin, mutta hän teki ilmiselvästi lähtöä tallille, joten huokaisin ja suostuin. Ilse ja Artsi olivat tehneet viikonlopun ruokaostoksista suuren ohjelmanumeron. He ajoivat automarkettiin ja kuluttivat siellä vähintään pari tuntia vertaillen tarjouksia ja pysähtyen joka toiselle osastolle uudelleensuunnittelemaan ruokalistaa. Olin jo aikoja sitten sanoutunut irti moisesta tylsyydestä, mutta kuulosti sekin nyt hauskemmalta kuin möllöttää yksin kotona. Raisakin nukkuisi vielä tuntikausia, niin hän yleensä tekisi viikonloppuisin, enkä minä uskaltanut edes harkita hänelle soittamista ennen kuin puoliltapäivin.

Kestin kuin mies, ehkä koska sain kerätä kärryihin kaiken maailman herkkuja. Se oli kukkuroillaan, kun lopulta saavuimme kassalle. Artsi ja minä menimme pakkaamaan ja Ilse kaivoi lompakkonsa esiin. Hän tuli maksettuaan auttamaan meitä viimeisten tavaroiden kanssa, mutta hänen otsansa oli rypyssä.
- Mä olin ihan varma, että mulla oli rahaa, mutta lompakko on tyhjä.
- Millä sä maksoit? kysyin ja mahassani jysähti. Oli aika selvää, kuka Ilsen lompakon oli tyhjentänyt.
- Kortilla. Ei mulla nyt tähän kaikkeen olisi tarpeeksi ollutkaan, neljäkymppiä kai yhteensä. Vai olisiko ollut kolme. Ilse näytti muistelevalta.
- Se oli varmaan Jose, sanoin surkeana.
- Niin se varmaan oli, Ilse sanoi, mutta hän sipaisi poskeani. – Älä sä sitä sure.
- Mutta…
- Minä sen annoin jäädä meille.
Minusta tuntui silti kurjalta. Raahasin jalkojani, kun lähdimme kohti uloskäyntiä ja mietin Josea murhanhimoisena. Jos näkisin hänet nyt, potkaisisin vähintään. Tietystikin kuvittelin näkeväni kiukuspäissäni näkyjä, kun näin mustahiuksisen, hennon pojan ovien ulkopuolella. Hän kyykisteli seinää vasten roskiksen vieressä ja poltteli ja nahkatakin liepeet levisivät hänen ympärilleen niin, että ymmärsin, etten voinut kuvitella niitä, vaan hän oli oikea.

Artsi näki hänet myös ja oli parilla pitkällä askeleella siellä. Hän nappasi poikaa kainaloista ja nosti hänet seisomaan. Sikäli kun näin, Jose veti päänsä olkapäidensä väliin ja kyyristyi, kuin olisi odottanut lyöntiä, mutta eihän Artsi tietenkään lyönyt häntä, ei edes ravistanut.
- Mihin ihmeeseen sä katosit? kuulin hänen kysyvän, ja hänen äänensä oli paremminkin huolestunut kuin vihainen. Jose mutisi kai jotain vastaukseksi, Artsi hymähti ja pisti kätensä hänen hartioidensa ympärille.
- Eiköhän mennä takasin, meidän pitää kokata jotain syötävääkin tänään.

Jose lähti mukaan vilkaisemattakaan minua tai Ilseä, vaikka vaikea hänen kai oli olla meitä näkemättä, kun yhdessä työnsimme ostoskärryjä hänen edessään. Minun teki edelleen mieli potkia häntä, mutta en minä sitten potkinut kuitenkaan. Seisoimme vain vierekkäin katsomassa, miten Ilse ja Artsi nostivat kaikki ostoskassit autoon. Josella oli sätkä edelleen kädessään ja sen makea haju tuntui kietovan minutkin pilveensä. Tiesin, etteivät vanhuksetkaan mitenkään voineet välttyä haistamasta sitä, mutta mahtoivatko he ymmärtää?
- No niin, hypätkää kyytiin, Artsi komensi ja avasi takaoven.

Auto tuntui täyttyvän siitä tuoksusta myös ja Artsi avasi ikkunansa raolleen.
- Käytätkö sä muutakin? kysyi Ilse keskustelusävyyn etupenkiltä, kun olimme lähteneet liikkeelle.
- Jos on tarjolla ja jos mulla on rahaa, sanoi Jose avomielisesti. Tunnistin taas sen viehättävän filosofipojan, joka oli puhunut pääni pyörälle silloin ensimmäisenä iltana hiekkakuopilla. Miten hän saattoi olla niin erilainen? Se yrmy tyyppi, joka oli tuhahdellut vieressäni edellisyönä oli kuin eri ihminen.
- Ei kai sulla nyt ole? Ilse kysyi.
- Ei.
- Et polta meillä sisällä, mene parvekkeelle.

Ne olivat ihme porukkaa, nuo vanhukset. He olivat kaapanneet Josen mukaan kuin tuhlaajapoika olisi palannut tantereelle ja kohta meillä tehtäisiin kuvaannollista syöttövasikkaa vai mikä se juttu nyt olikaan ollut. Pojasta oli tullut heidän kulkukissansa, ei minun. Minua suututti.
- Hei Miila, Jose sanoi hiljaa ja tavoitteli kättäni. Minä ravistin hänen sormensa pois, mutta hän ei luovuttanut. – Älä murjota, hän pyysi.
- Miksen? tuhahdin.
- Älä viitsi, hän sanoi, otti taas käteni ja alkoi sivellä sormiani, yhtä kerrallaan ja kaikkia vuorotellen. Minä en voinut kuin leppyä hiljalleen. En kuitenkaan aikonut näyttää sitä, ennen kuin kuulisin hänen selityksensä, jos sellaista nyt oli. Sitä paitsi ajomatka loppui jo, ei meille ollut kuin pari hassua kilometriä.

Ilse ei antanut meille tilaisuutta jutella kotonakaan, vaan komensi meidät hommiin.
- Sä saat laittaa pesukoneen päälle ja kuoria perunoita ja porkkanoita, hän sanoi minulle, ja Josen hän käski avukseen siivoamaan. – Viikkorahasi edestä, hän lisäsi ja Jose punastui hiukkasen, muttei sanonut sanaakaan vastaan. Minä kyllä marmatin. Lauantaisin meillä usein siivottiin, mutta aika usein onnistuin olemaan jossain muualla ja selvisin pelkällä oman huoneeni järjestelemisellä.
- Mä en osaa kuoria, valitin, mutta Ilse sanoi jotain siihen suuntaan, että oli sitten aika opetella ja tyhjensi tiskialtaaseen varmaankin kaksi kiloa niitä hemmetin juureksia. Minulla meni niissä ikuisuus, sillä sormeni eivät tosiaankaan oikein osanneet sitä hommaa, yli tunnin minä niitä vuolin ja veistelin. Lopulta olin niin turhautunut, että melkein itkin ja viimeisen perunan heitin kattilaan niin, että vesi roiskui kattoon asti. Teki mieli heittää veitsi perään.
- Siirry vähän, sanoi Jose, joka eteni mopin kanssa järjestelmällisesti ja oli saavuttamassa jalkani. Ihan äsken olin saanut hypellä, kun Artsi oli mennyt altani imurin kanssa. Minulle riitti. Iskin kuorimaveitsen pystyyn kattilan päällimmäiseen perunaan ja karkasin omaan huoneeseeni.

Kun olin rypenyt vähän aikaa kaltoin kohdeltuna prinsessana etsin puhelimeni ja soitin Raisalle. Tulin neljäsataa kertaa paremmalle tuulelle, kun pääsin juoruamaan hänelle kaiken, mitä oli tapahtunut yhdessä ainoassa vuorokaudessa sen jälkeen, kun olimme riidelleet bileistä. Raisan ällistys ja ihmettely antoivat täyden korvauksen jopa kotitöiden tekemisestä. Juttelimme kunnes hän sanoi kiireesti, että akku alkoi piipata ja että hän tulisi meille heti kun ehtisi.
- Entäs Kjell? kysyin vähän ilkeästi.
- En mä sitä tänään näe, sillä on jotain sukulaisia kylässä.

Puhelu katkesi ja katselin hajamielisesti ympärilleni. Vaikka olin edellispäivänä vähän järjestellyt, oli huone silti aika huolettomassa kunnossa. Levitettynä sänkyni vei kuitenkin niin ison tilan, että päättelin, ettei siellä oikeastaan mahtuisi siivoamaan, vaan se saisi kelvata sellaisenaan. Raisa oli nähnyt sen pahemmassakin kunnossa.
- Raisa tulee meille, menin ilmoittamaan ja löysin hämmästyksekseni Josen vieläkin siivoamasta. Hän puunasi keittiön kaapinovia. – Kyllä sä varmaan saat jo lopettaa, sä olet siivonnut kauemmin kuin mitä mä siivoan kahdessa kuukaudessa, sanoin.
- Mä tykkään siivoamisesta, Jose sanoi ja hinkutti maalipinnasta pois pienenpientä tahraa.
- Niinkö? sanoin ja muistin hänen huoneensa. Sehän kyllä todisti samaa.
- Musta on turvallista kun asiat on paikoillaan ja järjestyksessä ja siistejä.
- Kyllä se nyt jo riittää yhdeksi kertaa, Ilse sanoi ja napsautti hellan päälle. – Jatka Miilan huoneesta jos sun on pakko. Se kaipaa sitä.
- Et jatka. Se on ihan hyvä, sanoin minä.
- Voinko mä käydä suihkussa? Jose kysyi.
- Totta kai sä voit, vaikka me lämmitetään kyllä illalla saunakin, Ilse sanoi suopeasti.
- Sauna? Pojan silmät syttyivät loistamaan. – Voinko mä mennä saunaan?
- Illalla, sanoin minä ja kiskoin hänet pois keittiöstä. Minusta meidän piti ehtiä jutella vähän ennen Raisan tuloa.

Josen piti kuitenkin käydä tyhjentämässä pesuvetensä vessaan ja sitten hänen piti pestä rätti ja kuinka ollakaan hän rupesi pesemään lavuaaria.
- Sulla on pakkomielle, sanoin ja nappasin rätin hänen kädestään. – Kukaan ei oo noin niposiisti.
- Ai, Jose sanoi, mutta antoi minun pistää räsyn pois ja tuli perässäni.
- Miksi sä lähdit? kysyin syyttävästi, kun olin sulkenut huoneeni oven perässämme ja laittanut musiikkia soimaan.
- Mun oli pakko päästä sätkälle, Jose sanoi ja heittäytyi mukavasti sängylle.
- Mikset sä tullut takasin?
- Ensin mä en meinannukkaan tulla, mutta sitten mä meinasin, mutta enhän mä päässyt alaovesta takasin sisään. Hänen silmänsä katsoivat minua vilpittöminä ja uskoin.
- Mä olen loukkaantunut, ilmoitin.
- Anteeksi. Sä olet ihan mahtava kun sä toit mut tänne – ja sun vanhempas on ihan mahtavia!
- Sä et tykkää musta, syytin.
- Miten mä voisin olla tykkäämättä?
- Sä et edes yrittäny pussata mua yöllä. Vai oliko sulla niin kauhea sätkänhimo, että sä et ymmärtäny olevas mun vieressä?
- Anteeksi, Jose sanoi uudestaan ja lopultakin sain mitä halusin. Hän veti minut lähelleen ja painoi otsalleni pehmeän suudelman.
- Paremmin, kehotin ja painoin huuleni hänen huuliaan vasten ja siinä me suukottelimme, kunnes Ilse huusi meidät syömään.

Raisa tuli sitten illemmalla ja pysähtyi huoneeni ovelle.
- Vai tommonen, hän sanoi, kuin Jose olisi ollut uusi nojatuoli.
- Eikö se ole nätti? kysyin yhtyen leikkiin.
- Mitä te horisette? Jose kysyi, muttei näyttänyt pahastuvan, eikä sittenkään, kun aloimme aprikoida hänen tulevaisuuttaan.
- Mä meen mihin tahansa mieluummin kuin faijalle, hän sanoi.
- Sinne autiotaloonkin? kysyin.
- Ihan varmasti.
- Entä sun äiti? kysyi Raisa.
- Mulla ei ole aavistustakaan missä se on. Tuskin sitäkään kiinnostaa tietää, missä mä olen.

Se sai hetkeksi tuskaisen ilmeen vilahtamaan hänen kasvoillaan, mutta muutamassa sekunnissa se oli poissa.
- Mä luulen, että ne yrittää saada Ilsen pitämään sut täällä, sanoin luottavaisena.
- Sun huoneessa? Raisa kysyi ja katsoi levitettyä sänkyäni. – Sanokaa mitä sanotte, mutta musta tää on omituista. Sun vanhemmat on Miila omituisia.
Siihen en viitsinyt kuin kohauttaa olkapäitäni. Olin kyllä vähän samaa mieltä, mutta en aikonut sanoa sitä ääneen vaan vaihdoin puheenaihetta.

Juttelimme niitä näitä ja yritin vielä saada Raisaa suostuteltua diskoon seuraavana viikonloppuna ja huomaamattamme Jose hiljeni. Ennen pitkää hän alkoi vääntelehtiä ja kääntelehtiä levottomana, vähän samaan tapaan kuin edellisyönä ja lopulta hän sanoi lähtevänsä vähän kävelylle.
- Sä haluat sätkälle, sanoin ja sen tajuaminen tuntui vähän kuin joku olisi pamauttanut nyrkillä otsikkoon. Eikö minun seurani ollut parempaa kuin joku pössy?
- Tulkaa saattamaan mut kotiin, ehdotti Raisa.
- Totta kai, innostui Jose ja loikkasi pystyyn sängyltäni ja niin me sitten lähdimme kolmestaan kävelemään kohti Vartsikaa. Minä en ollut huomaavinani, miten Jose heti alaovella kaivoi nahkatakkinsa uumenista ryppyisen tupakantapaisen ja sytytti sen, mutta Raisa katseli häntä uteliaana.
- Miltä se maistuu? hän kysyi.
- En mä osaa sanoa, Jose sanoi lyhyesti, eikä tarjonnut maistiaisia.

- Miksi sä poltat noita? kysyin, kun Raisa oli mennyt kotiinsa ja me lähdimme takaisin päin. Tulin hajamielisesti vilkaisseeksi Stigun ja Royn taloa ja mietin, mitähän he sanoisivat, jos näkisivät minut nyt, Josen kanssa. Ei sillä, että minua olisi kiinnostanut. Pitäköön Stigu paksun Annikansa.
- Koska sillon kaikki ei tunnu pelkältä helvetiltä eikä maailma kaadu niskaan, Jose sanoi niin pitkän ajan kuluttua, että olin jo unohtanut kysyneeni.
- Voi sua! huudahdin ja lepyin saman tien. Hänen elämänsähän oli yhtä hélvettiä, ei ollut mikään ihme, jos hän haki lohtua vaikka sitten epämääräisistäkin asioista. Onneksi asiat olivat muuttumassa sen suhteen. – Mutta nyt sun elämäsi järjestyy niin, että sä voit lopettaa, sanoin luottavaisesti ja tartuin häntä käsivarresta.

Kotona olivat lämmittäneet saunan sillä aikaa kun me ulkoilimme ja koska Jose sanoi mieluiten saunovansa yksin viimeisenä, me painuimme sinne ensin Jessin kanssa.
- Onko toi nyt sun poikaystäväsi vai mitä? hän kysyi, kun istuimme löylyssä.
- En mä tiedä, vastasin. Kaikki oli niin sekavaa. Olin ollut jollain lailla ihastunut Joseen aluksi, mutta se suojelunhalu, mitä tunsin häntä kohtaan, sotki pakkaa pahasti. Ei poikaystäviä minun unelmissani pelastettu tai säälitty vaan he olivat sitä rotua, jotka tulivat valkoisilla orheilla pelastamaan neitoja pulasta.
- On se kyllä nätti, Jessi myönsi. – Mutta ajattele nyt, huumeita!
Minun teki mieli pilkata hänen kauhistunutta äänensävyään, sanoa vaikka että mitäs sitten ja ei kai se niin vaarallista, mutta en saanut semmoista ulos. Olin vähän samaa mieltä’ itsekin.
- Niinpä, huokaisin vain ja menin suihkuun.

Jose meni saunaan Ilsen ja Artsin jälkeen ja me aloimme väsätä pizzaa iltapalaksi. Siinä tuhrautui aika kauan aikaa ja se ehti uuniin ja paistuakin valmiiksi asti, ennen kuin muistimme pojan.
- Jessus, onkohan se nukahtanu sinne ja kuollu? Ilse säikähti. – Artsi, mene katsomaan!
- Suihku on auki, sanoi Jessi tarkkakorvaisena. Artsi meni siitä huolimatta kolistelemaan kylppärin ovelle ja kuului komentavan Josea jo pois, ennen kuin hänen nahkansa kuluisi pois.
- Ipana on ihan mustelmilla, hän sanoi tullessaan takaisin keittiöön. – Ei ihme, että se halusi mennä yksin.

Lopulta Jose tuli, taas minun collegehousuissani ja T-paidassani.
- Sä olet suihkufriikki sen lisäksi, että sä oot siivousfriikki, huomautin ja hän myönsi vaikuttamatta mitenkään loukkaantuneelta.
- Mä yritän huomenna selvittää, mitä sulle oikein pitäisi tehdä. Pysytkö sä täällä? Ilse kysyi ja Jose nyökkäsi luvaten olla karkaamatta.
- Me päästään koulusta jo kahdelta, jos sä nukut pitkään niin ei sun tarvitse olla yksin kuin pari tuntia, sanoin rohkaisevasti.
- En mä yleensä nuku pitkään, mutta ei mua haittaa olla yksin.

Nukkumaan hänen ei tarvinnut mennä yksin, vaikka Ilse tarjosi olohuoneen sohvaa.
- Höpsis, sanoin minä ja kiskoin Josen omaan huoneeseeni. Unilelustani en luopuisi. Kömmin oman peittoni alle ja kun Jose heittäytyi omalle puolelleen, pistin käteni hänen ympärilleen. Vähän mietittyään hänkin otti minusta kiinni ja siinä me tuhisimme, yhdessä läjässä. Se oli mukavaa joka tapauksessa, vaikken oikein tiennytkään, mitä häntä kohtaan tunsin.
- Onko sulla koskaan ollut tyttöystävää? kysyin.
- Joskus, joo. Salla sen nimi oli.
- Mitä tapahtu?
- Siinä se katosi samassa hässäkässä kun muukin tavallinen elämä, Jose hymähti aika katkerasti ja tunsin taas säälinpuserruksen. Häntä oli tosiaan potkittu päähän aika lailla.
- Rakastitko sä sitä? utelin.
- Kai niitä yleensä, tyttöystäviä?
- Rakastatko sä sitä vielä?
- No ei semmosilla jutuilla oo juurikaan ollu merkitystä enää. Ole nyt hiljaa ja nuku, Jose sanoi ja hänen äänessään kuului hiukan naurua.
- Nukuttaako sua muka?
- Ei, mutta sun pitää kai nousta aamulla kouluun?
- Niin joo. Ellen mä sairastu äkkiä, mietin toiveikkaana.
- Älä ala lintsata.
- Paraskin puhuja, jos et oo käyny koko syksynä koulussa.

Silloin hän suuteli minua, ehkä sulkeakseen suuni, tai sitten jostain muusta syystä, millä ei ollutkaan väliä. Se oli oikein mukavaa, eikä siinä ollut mitään sillä lailla ahdistavaa kuin viimeisinä aikoina Stigun kanssa. Mieleeni ei edes tullut, että Jose haluaisi mennä pidemmälle kuin mihin minä olin valmis. Hän ei yrittänyt kopeloida minua eikä pyrkiä yöpukuni alle, oli vain siinä lähellä. Melkein aloin toivoa, että hän olisi yrittänyt. Se olisi ollut normaalimpaa.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   3.3.15 17:18:03

45. luku – Miilan uudet suunnat

Maanantaina juoksin koulusta kotiin odottamatta edes Jessiä. Minua oli koko päivän korventanut epämääräinen epäily siitä, että Jose olisi lupauksistaan huolimatta kadonnut, vaikka hän aamulla olikin ollut tallella ja jäänyt keittiöön juomaan kahvipannua tyhjäksi.
- Huhuu! huusin ovelta ja sydämeni hyppäsi yhden lyönnin yli, kun en ensin saanut mitään vastausta. Sitten kuulin kolauksen minun huoneestani ja sinkosin sinne. En ollut tuntea sitä. Se kiilteli puhtauttaan ja tuoksui pesuaineelta. Pöytänikin kiilteli tyhjänä ja Jose oli järjestänyt jopa kirjahyllyn. Kirjat olivat joka hyllyllä suuruusjärjestyksessä symmetrisesti niin, että pienimmät olivat keskellä.

- Mitä sä olet tehnyt kaikille mun tavaroille? kysyin epäluuloisena, sillä pöydälläni oli tosiaankin ollut vähän enemmän tavaraa kuin purkillinen meikkisiveltimiä ja toinen kyniä.
- Mä laitoin ne laatikoihin.
- Et kai sä siivonnut mun laatikoitakin? kysyin ja tunsin, miten suuttumus leimahti niin, että poskia kuumotti. Jose näytti nololta ja olin kiitollinen siitä, että sen lukollisen kaapin avain oli minun avainrenkaassani. Siellä oli kaikenlaista, mitä en olisi suonut kenenkään näkevän, joskaan Jose ei olisi ollut niin paha kuin vaikkapa Ilse. Muun muassa siellä oli pari pulloa erilaista alkoholia, päiväkirjani ja muutamia muita henkilökohtaisia juttuja.
- Älä tee sitä toiste, sanoin ankarasti.
- En, Jose lupasi.

Ilse ja Jessi tulivat kotiin melkein samalla ovenavauksella.
- Mitä sä teet täällä tähän aikaan, älähdin Ilsen nähdessäni. Hän oli työkiireidensä takia pari viikkoa tullut maanantaisin kotiin niin, että oli saanut suoraan vaihtaa ratsastuskamppeisiin ja lähteä kuskaamaan meitä tallille.
- Yksi täti tulee käymään, hän sanoi. Tiesin tietenkin, mikä ja millainen. Lastensuojelun ihmiset olivat aina kulkeneet meidän suussamme nimellä ”täti”, olivatpa he sitten vaikka setiä.
- Täti? sanoi Jose selvästi ymmärtämättä mitään.
- Se haluaa tavata sut ja nähdä meidät ja se päättää, mihin sut laitetaan, Jessi selvitti ytimekkäästi.
- Miten niin laitetaan?
- Et sä voi ikuisesti asua täällä, Ilse sanoi hellästi.
- Kyllä se voisi, sanoin minä, vaikken oikeastaan tiennyt, halusinko sitä enää.

Täti soitti ovikelloa hyvin pian ja osoittautui nuorenpuoleiseksi naisihmiseksi, jolla oli pitkä punainen poninhäntä. Hän esitteli itsensä ja Ilse ja Jose ja hän istuivat keittiön pöydän ympärille. Niin istuimme Jessi ja minäkin.
- Tarvitaankohan me teitä tässä? Ilse epäili, mutta me vain katsoimme häntä enkelimäisesti. Jessin olisi saattanut saada esimerkiksi kenkälusikalla tai taltalla katoamaan, mutta minua ei millään, olihan Jose minun löytöni, joten Ilse vain huokaisi.
- Mulla on ihan loistavia uutisia, täti aloitti, mutta koska en tuntenut häntä, enkä tiennyt, mikä oli hänen määritelmänsä loistavalle, odotin epäileväisenä. Niin näytti Josekin tekevän, hän näytti kauhean pieneltä ja nuorelta odottaessaan kohtaloaan.
- Saitko sä jo paikan sinne päihdehuoltoon? kysyi Ilse. He olivat selvästi puhuneet asiasta puhelimessa.
- Vielä parempaa. Mä sain kiinni Josen äidin, täti hymyili.
- Mun äidin? ällistyi Jose niin, että hänen silmänsä levisivät.
- Joo, mä juttelin sen kanssa pitkät pätkät just ennen kuin lähdin tänne.

Kukaan ei kysynyt, mikä oli lopputulos, minä ainakaan en uskaltanut, ja Jose ei näyttänyt enää saavan sanaa suustaan.
- Se haluaa sut sen luokse asumaan, täti ilmoitti.
- Ai, Jose kuiskasi. – Mä luulin, ettei se halua enää ikinä nähdä mua.
- No sitten sä luulit väärin.
- Mutta se lähti ja jätti mut, sanomatta mitään.
- Niin, mä tiedän. Se teidän viime talvi taisi kuitenkin olla aika shokki sillekin. Nyt se haluaa sut. Se vaan järjestelee vähän asioita, mutta mä luulen, että huomenna tai ylihuomenna se voi jo hakea sut.
- Hakea mihin? kysyin minä, kun kukaan muu ei kysynyt, ei edes Jose.
- Se asuu Kuopiossa, ja siellä on erinomainen päiväklinikka päihdeongelmaisille nuorille.

Kuopio? Missä hitossa oli Kuopio? Jossain hyvin kaukana, siitä olin varma.
- Ei Jose voi lähteä Kuopioon asti, sanoin kauhistuneena.
- Voin mä, sanoi Jose varmasti. – Mikä mua täällä pitäisi? Mun pitää mennä illalla hakemaan mun loput vaatteet, kunhan faija on lähteny töihin.
”Minä pidän”, teki mieleni huutaa, mutta Jose näytti ensimmäistä kertaa niin valoisalta, etten saanut sitä suustani ulos.
- Ai jaha, sanoin vain sen sijaan ja lähdin vaihtamaan ratsastushousut jalkaan.

Jose ei halunnut mukaan tallille, hän sanoi haluavansa jäädä miettimään asioita ja pyöritteli käsissään lappua, jonka täti oli antanut. Siinä oli hänen äitinsä puhelinnumero ja arvasin, että hän ryntäisi puhelimeen heti, kun ovi sulkeutuisi takanamme.
- Kaikkihan päättyy sitten näköjään ihan hienosti, sanoi Ilse helpottuneena avatessaan auton ovet.
- Miten niin hienosti? parkaisin. – Mitä hienoa siinä on, että Jose joutuu jonnekin Kuppa-Kuopioon!
- Se haluaa, huomautti Jessi.
- Älä ole itsekäs, Miila. Totta kai on hienoa, että se saa äitinsä takaisin, Ilse sanoi ankarasti.
- Pah, mutisin enkä jaksanut sinä päivänä innostua ratsastuksesta ollenkaan. Olin loukkaantunut siitäkin, miten innoissaan Jose oli.

Kolmas yömme vierekkäin. Tänään minua ei huvittanut halailla tai suukotella Josea. Mitä iloa siitä olisi, jos hänen äitinsä seuraavana päivänä hakisi hänet pois?
- Mä en voi uskoa, että tää on totta, Jose sanoi, ties kuinka monennen kerran.
- Se on, usko nyt jo, tiuskaisin ja käänsin hänelle selkäni.
- Se on kyllä sun ansiotasi, hän sanoi ja halasi minua.
- Älä muistuta.
- Et kai sä ole vihainen mulle? hän kysyi, kuin olisi vasta nähnyt valon.
- Mua harmittaa, että sä joudut muuttamaan jonnekin vítun Pohjois-Suomeen! ilmoitin ja käännyin sen verran, että näin hänen silmänsä, kun hän nojasi kyynärpäähänsä selkäni takana.
- Mutta miksi ihmeessä?
- Mä ajattelin, että sä voisit asua meillä. Että me voitaisiin… äh.
- Sä olet sulonen, Jose sanoi ja suuteli minua ihan oma-aloitteisesti. Ensin aioin näytellä kylmää ja jäykkää, mutta enhän minä jaksanut. Pidin niin paljon suutelemisesta.
- Mä soittelen sulle sieltä, Jose lupasi. – Mä saan varmaan uuden kännykän.
Kyyneleet polttelivat silmiäni, enkä viitsinyt sanoa mitään. Ääneni olisi varmaan kuulostanut kummalta.

Jose lähti seuraavana päivänä. Hänen äitinsä oli lähtenyt aamulla ajamaan kohti etelää ja istui meillä, kun Jessi ja minä tulimme koulusta. Oli siellä tosin Ilsekin, hän oli taas livahtanut töistä tavallista aikaisemmin. Jose kiskoi minut minun huoneeseeni niin, etten ehtinyt kuin vilkaista hänen äitiään, eipä sillä että olisin halunnut koko eukkoa nähdäkään.
- Mä en halunnu lähteä, ennen kuin sä tulet, hän sanoi.
- Ehkä se ois ollu parempi, tuhahdin. Minun päässäni oli edelleen vähän sekavaa se, mitä tunsin ja oliko se vakavaa, mutta se oli aika varmaa, että kun Jose nyt lähtisi, ajatukseni eivät ikinä selviäisikään.
- Mä siivosin sun huoneen vielä kerran, kiitokseksi, hän sanoi ja halasi minua.
- Sä siivosit sen eilenkin, huomautin.
- Niin. Anna mulle sun puhelinnumero, mä soitan sulle, kun saan puhelimen.
- Joo, sanoin nyyhkäisemättä ja menin etsimään paperia pöytälaatikoistani.
- Keskimmäisessä, Jose neuvoi.

Järkeni sanoi, että Josen kannalta kaikki oli nyt parhain päin. Järkeni sanoi myös, että niin todennäköisesti oli minunkin kannaltani. Oli pakko myöntää, etten oikein tiennyt, mitä enää lopuksi olin tuntenut häntä kohtaan. Ainakin olin tuntenut hiukkasen helpotusta hänen lähtiessään, joten loppu oli kai sitten kuitenkin hyvin.

Sen verran minussa kuitenkin oli perisyntiä ja pirullisuutta, että annoin kaikkien kaikessa rauhassa paapoa minua. Jessi auttoi minua pyytämättä matikantehtävissä ja Ilse ja Artsi olivat minulle erityisen kilttejä niin, että onnistuin saamaan peräti kaksisataa ostaakseni itselleni mitä ihanimmat talvisaappaat. Ne olivat melko korkeakorkoiset ja niin tyylikkäät, että Ilse ilmoitti ottavansa ne omaan käyttöönsä, kun minä kyllästyisin niihin. Ja Raisa sääli minua niin, että lupasi sittenkin jättää Kjellin oman onnensa nojaan ja tulla kanssani koulun diskoon niin, että minulla oli asiat oikeastaan aika hyvin.

- Mä olen niin onnellinen siitä, että Jose lähti, ennen kuin sustakin tuli narkkari, sanoi Jessi perjantai-iltana. Hänkin oli päättänyt välillä vaihtaa vapaalle, hän oli vain käynyt harjaamassa Niiskun koulun jälkeen ja kiirehtinyt sitten takaisin kotiin ja nyt olimme kaikki laittautumassa meillä, Raisa ja Jinnakin. Ilse ja Artsi olivat taas töissä, joten olimme leveästi olohuoneessa meikkaamassa ja kuuntelimme samalla musiikkia ja joimme vuorotellen pienestä pullosta, jonka olin valikoinut baarikaapista. Samanlaisia oli siellä jonossa ainakin kymmenen, ja päättelin, ettei kukaan osaisi kaivata sitä.

- Tietenkään musta ei ois tullu narkkaria, tuhahdin ja menin eteisen peilin eteen katsomaan kokonaisuutta. Aika hyvä, päätin. Erityisesti pidin hiuksistani. Raisa oli leikannut niitä niin, että minulla oli nyt pitkä sivuotsatukka.
- Joko se on soittanut sulle? kysyi Jinna, kun palasin olohuoneeseen.
- Jose? Joo, se soitti tänään. Jessi ja Raisa olivat jo ehtineet kuullakin siitä, mutta kerroin Jinnalle pääpiirteissään, ettei Jose vaikuttanut ikävöivän pois Kuopiosta ollenkaan, ettei hän ollut vielä aloittanut koulussa siellä, vaan kävi sen sijaan jossakin, mitä hän hiukan halveksuvasti naurahtaen kutsui päiväkerhoksi, mutta jonka arvasin päihdehuoltoklinikaksi. Joka tapauksessa hän oli kuulostanut tyytyväiseltä, joten piirsin henkisen pisteen hänen peräänsä ja päätin, etten soittaisi hänelle.
- Mennään, ehdotin, kun huomasin, että kello oli jo melkein seitsemän. Olisi joka tapauksessa parasta karata ennen vanhusten tuloa, sillä jos he tulisivat metriä lähemmäs, he kyllä haistaisivat hengityksistämme, että olimme käyneet baarikaapilla.

Koululla oli, kuten aina, jo paljon porukkaa ja jonoa sisään. Vilkuilin ympärilleni pihassa, vaikken oikein tiennyt ketä etsin, vai etsinkö ketään. En ainakaan nähnyt ketään tuttua, paitsi muutamia luokkakavereita ja rinnakkaisluokkalaisia.
- Aikookohan Roy ja muut tulla tänne? kysyin Raisalta.
- Ei mulla ole aavistustakaan, hän tuhahti ja tiesin, miksi. Sen jälkeen kun me olimme riidelleet Veeran kanssa, hän oli vähän niin kuin ominut Royn ja Tommin ja Mikun. Jos he aikoivat tänne, he eivät mahdollisesti olisi tuntevinaankaan meitä. Huokaisin vähän surullisena. Elämä oli joskus niin omituista.

Tänne ei kuitenkaan ollut tultu suremaan. Jessi ja Jinna häipyivät suoraan jumppasaliin tanssimaan, mutta minä vedin Raisan ensin vessaan. Halusin tarkistaa, etteivät hiukseni olleet menneet pahasti sekaisin lyhyellä matkalla. Tietysti sitten hukkaisimme heidät, mutta ei sillä niin väliä. Täällä oli täysin turvallista ja kotiin oli vain kivenheitto.
- Kappas, kuka se täällä.
En vaivautunut kääntymään, näin peilistäkin, että se oli Elise.

- Kato, teidän luokan einstein tuli, sanoi Raisa ja kääntyi katsomaan Eliseä kädet valmiiksi nyrkissä, joskin ne roikkuivat kyljillä eivätkä sentään olleet hyökkäämässä. Ellu oli kuitenkin ollut kuin varjo entisestään koko alkusyksyn. Hän ei ollut ollut kimpussani ollenkaan, ei yhtä ainoaa rökitystä, eikä minkäänlaista naljailua, joten vilkaisin Raisaa varoittavasti. Oli turha ruveta riitelemään, ellei ollut pakko.
- Tulkaa mun kanssa tupakalle, Elise ehdotti, kuin olisimme olleet parhaita kavereita. Mietin vähän aikaa ja pudistin sitten päätäni.
- Ehkä vähän myöhemmin. Me vasta tultiin.
- Okei, törmäillään, Elise sanoi ja hymyili arasti, jos nyt hänen hymyään mitenkään saattoi sanoa araksi missään olosuhteissa. Nyt oli selvää, että hän halusi ystäväkseni, olihan hän luokassa ypöyksin Outin muutettua pois.

- Mitä toi nyt oli? kysyi Raisa, kun olimme jättäneet Ellun vuorostaan peilaamaan.
- Se kaipaa kaveria, sanoin. – Se on yksinäinen, kun kukaan ei enää hännystele sitä.
- Aa. No toivottavasti sä et kuvittele, että mä rupean sen kaveriksi.
- Se ei ehkä sopisi meidän jengiin, tyrskähdin ja tartuin Raisaa käsipuolesta. Ja se oli totta. Elise yritti olla muodikas ja ihana, mutta hän oli iso ja runsas ja hänen muotitietoisuutensa oli H&M:stä ja Seppälästä, kun meidän oli Stockalta ja pikkuputiikeista.
- Me ollaan tiedäksä liian hyviä tänne! sanoin ja seisautin Raisan, kun tajusin sen asian.
- Totta kai me ollaan, mutta ei me päästä vuosikausiin vielä parempiinkaan paikkoihin, Raisa sanoi, tajuten tapansa mukaan heti, mitä tarkoitin. Hän ymmärsi minua melkein yhtä hyvin kuin Jessi. Eri asioissa, mutta yhtä hyvin. Miten onnellinen olinkaan, kun minulla oli sellainen ystävä ja sellainen sisko!
- Niin, pakko luuhuta täällä vaan, huokaisin ja tunsin, miten musiikki tuntui houkuttelevan yläkertaan. – Mennään tanssimaan.

Me menimme tanssimaan ja me revittelimme niin, että ujommat alempiluokkalaiset lakosivat alta. Me olimme kikattelevia ja hiukkasen hikisiä ja kun hitaat alkoivat ja lähdimme toisiimme nojaten kohden buffaa. Minun laukussani oli kyllä se pullo, joka oli kotoa baarikaapista pihistetty, mutta se ei varsinaisesti ollut janojuomaa vaan halusin limsaa. Emme kuitenkaan päässeet kuin ovelle, kun minua tartuttiin käsivarresta.
- Moi.
Pysähdyin ja katsoin ja tunnistin Arton, sen pojan, joka ensimmäiseksi oli sanonut ystävällisen sanan, kun olimme aloittaneet tässä koulussa. Häneen ei ollut enää tullut törmäiltyä, sillä hän oli aloittanut lukion, muuttanut koulun alakertaan ja päässyt eroon pakollisesta välituntiulkoilusta.
- Moi, sanoin ilahtuen. Hän oli kiva.
- Tuu tanssimaan.
- Ai. Ketä sä nyt odotat?
- Miten niin?
- Viimeksi kun me tanssittiin sä jätit mut kuin nallin kalliolle heti, kun joku toinen tytsy ilmesty, muistutin. Arton ilme meni hassunkurisen näköiseksi.
- Kuka? Koska muka?
- Sä et edes muista, totesin, mutta en voinut olla heittämättä hänelle nopeaa hymyä.
- No tuu nyt. En mä jätä sua kuin nallia kalliolle.

Raisa tönäisi minut menemään, vaikka olisin minä mennyt muutenkin. Arto tosiaan oli kiva.
- Anteeksi jos mä oon joskus sut hylänny, hän sanoi ja katsoi minua kauniisti. Minä katsoin kiinnostuneena takaisin. En ollut ajatellut häntä sillä tavalla. Kaikki pojat minä olin tosin huomannut katsastavani ja luokittelevani potentiaalisiin ja mahdottomiin, mutta se tapahtui ihan automaattisesti. Arto kuului ensimmäiseen ryhmään, oli kuulunut ensi silmäyksestä asti, mutta siihen kuului kuitenkin niin paljon väkeä, ettei niihin kaikkiin jaksanut ihastua.
- No ei se nyt niin vakavaa ollut. Ihme että sä ylipäätään pyysit. Mähän olin ihan penikka.

Arto sivuutti sen jotenkin kohteliaasti ja seuraavan kappaleen alkaessa hän antoi minulle suukon. Ilta alkoi tuntua oikein lupaavalta.
- Mä taidan hei lähteä, tuli Raisa sanomaan, kun siirryimme musiikin taas nopeutuessa ovenpieleen nojailemaan puolapuihin ja toisiimme. – Sulla näyttää menevän loppuilta siinä ihan kivasti.
- Näyttääkö? kysyin ja vilkaisin Artoa kulmakarvojani kohottaen. Mitäs jos hän taas hylkäisi minut?
- Niin menee, poika vahvisti ja pisti kätensä ympärilleni.
- Okei sitten, myönnyin. – Sano Kjellille terveisiä, sinne sulla kai on kiire.
- Jup, Raisa sanoi huolettomasti ja meni.
- Mitenkäs sä sitten ajattelit käyttää tän illan? kysyin Artolta.
- Ihan näin vaan, hän sanoi ja halasi minua, ja sillä tavalla se sujui.

Minä en sekuntia pidempään ajatellut, että siitä tulisi yhtään mitään sen enempää kuin mukava ilta ja toivottavasti paljon suukkoja, jotka mukavasti häivyttivät sen hailean muiston, mikä Josesta vielä oli mielessäni. Arto kuitenkin lähti saattamaan minut kotiin, kun bileet loppuivat, ja kun olimme vaihtaneet hyvänyönsuukot nelisen kertaa, hän sanoi:
- Vastaa mulle pariin asiaan.
- Mjoo, lupasin ja vatsassani nipisti hiukan kun mietin, mitä hän aikoi kysyä.
- Voisitko sä sanoa mua Artsiksi?
- En.
- Etkö?
- En. Mä sanon mun isäpuolta Artsiksi. Olisi ihan mahdotonta sanoa suakin.
- Joo, siinä tapauksessa, Arto myönsi.
- Mitä muuta sun piti kysyä?
- Että tehtäiskö me jotain yhdessä huomenna?

Ohoo! Kaikki pikku nappulat pelilaudalla siirtyivät uusiin asemiin ja katsoin poikaa kiinnostuneena. Ei tässä nyt ollut vielä aineksia ruveta suunnittelemaan häitä tai kihlajaisia, mutta ainakin enemmän kuin yhdenillanjuttu tämä voisi olla.
- Tehdään vaan, sanoin pehmeästi. – Soita mulle.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   4.3.15 19:51:46

Ja tää loppuukin sitten tähän :)
--------------------
46. luku – Miila löytää rakkauden

Arto soitti jo kello yhdeksältä ja olin jo painamassa punaista luuria, kun en tunnistanut numeroa. Onneksi en ollut niin unenpöpperössä, etten olisi muistanut ajoissa edellisiltaa ja vastasin sittenkin.
- Sä olet aamuvirkku, sanoin, kun Arto oli ilmaissut, että hän siellä oli, kuten olin epäillytkin.
- Voitaisko me nähdä? hän kysyi.
- Nytkö?
- Herätinkö mä sut?
- Joo.
- No sori, mä ajattelin, että mun täytyy käydä kimppuun ennen kuin sä ehdit keksiä jotain muuta tekemistä jonkun muun kanssa. Mä meinasin soittaa jo kaks tuntia sitten.
- Hyvä, ettet soittanu, tirskahdin, muta käännyin tyytyväisenä mukavaan kylkiasentoon. Arto kuulosti ihanan innokkaalta, ihan kuin hän olisi ihastunut minuun tai jotain. – Mitä sä haluat tehdä?
- Ihan mitä vaan. Tulisitko sä meille? Vai voisinko mä tulla teille?
- Tuu sä meille, jos sä kerran oot siellä jo hereillä. Mä olen vielä sängyssä.
- Mulla menee kymmenen minuuttia.
- No viivyttele sitten vähän! Enhän mä ehdi edes pukea siinä ajassa!

Hyppäsin sängystä, kiskoin äkkiä peiton suoraksi ja levitin päälle päiväpeiton, sitten katseeni osui eilisiin vaatteisiini, jotka olin jättänyt sängynpäädyn päälle. Ne haisivat tupakansavulle ja savukoneelle ja kiiruhdin viemään ne pyykkiin. Arton mainitsema kymmenen minuuttia kummitteli mielessäni niin, että jäin epätietoisena läiskimään kasvoilleni kylmää vettä ja sitten vain seisomaan, kun yritin ratkaista, mitä minun pitäisi tehdä. Kammata, meikata, pukeutua? Apua, ainakin pukeutua, en ehkä haluaisi näyttäytyä hänelle Ihaa-kuvioisessa yöpaidassani, jonka olin saanut kaksikymmentä senttiä pienempänä, mutta josta en ollut raaskinut luopua, vaikka hihat olivat kymmenen senttiä liian lyhyet.

Hiusharja hiuksissa suihkien juoksin takaisin huoneeseeni pukemaan, nappasin kaapista alusvaatteet ja valkoisen, pitkähihaisen paidan ja arvoin parhaillaan kaksien farkkujen välillä, kun ovikello jo soi. Törmäsin housuja jalkaan kiskoen ovelle yhtaikaa Artsin kanssa.
- Miten sä olet ylhäällä tähän aikaan lauantaina? hän kysyi katsoen minua arvioiden.
- Se on mulle, sanoin hengästyneenä ja yritin kiskoa hänet pois eteisestä, mutta hänen kätensä oli jo lukolla ja ovi aukesi.
- Huomenta, sanoi Arto, joka tietysti seisoi oven takana. Eihän siellä mitenkään voinut olla mitään jehovantodistajaa, kun minä olin tukka pörrössä ja meikkaamattomana.
- Mä en ole tainnut nähdä sua ennen, sanoi Artsi ystävällisesti ja Arto ojensi kätensä ja esitteli itsensä, kuin olisi ollut tulossa työhaastatteluun tai jotain. Näin, että se teki Artsiin vaikutuksen.
- Tuu sisään, minä sanoin ja tönin lopultakin Artsin pois.
- Tulkaa aamiaiselle, hän sanoi ja meni.

Vein Arton kuitenkin omaan huoneeseeni keittiön sijasta.
- Mä en ehtinyt meikata, hyvä että ehdin pukea, sanoin syyttävästi.
- No sori, Arto sanoi vähän hämillään ja istui sänkyni laidalle. – Kyllä mä yritin viivytellä. Mä en vaan malttanut.
- Mikset? kysyin uteliaana ja istuin hänen viereensä. Tämä kuulosti lupaavalta ja Arton ilme näytti lupaavalta; vähän nololta, mutta silti hän katsoi minua kiinteästi.
- Älä nyt naura… tai naura vaan, jos sua huvittaa, mutta mä heräilin koko yön ja mietin sua. Mä olen tainnu rakastua.
- Voi vitsi, vinkaisin. Kukaan ei ollut koskaan sanonut minulle yhtä ihanasti. Minusta tuntui siltä, että poskeni lehahtivat punaisiksi ja minun teki mieli halata Artoa. Nousin polvilleni sängylle ja tein niin.
- Etkö sä naurakaan? Arto kysyi ja nauroi itse.
- En, miksi mä nauraisin? Ei tässä ole mitään naurettavaa.
- Oletko säkin muka rakastunut muhun? hän kysyi epäuskoisena.
- Mä en ole ehtinyt ajatella vielä niin pitkälle – en mä tiedä josko ihan vielä – mutta musta sä olet aina ollu kauhean kiva, ja eilen oli kivaa.
- Voi voi, poika mutisi, kun ei olisi uskonut korviaan ja sitten me suutelimme, mutta meidät keskeytti koputus ovelle. Ilse.

- Me lähdetään kauppaan ja Jessi lähti jo tallille. Siellä on aamupalaa. Laita sitten astiat koneeseen.
Näytin hänelle kieltäni. Ilsen ei ollut mitenkään välttämätöntä tulla sanomaan mitään noista asioista, ne olivat itsestäänselvyyksiä. Hän oli vain utelias.
- Tässä on Arto, sanoin huokaisten. – Onko sulla nälkä? Mennään syömään.
- Mennään vaan, Arto sanoi ja nousi. Ilse katsoi häntä tarkasti kuin haukka ja näin, miten hänen suupielensä kääntyivät melkein huomaamattomaan hymyyn. Hän oli varmasti helpottunut. Josen jälkeen Arto oli kuin eri lajia, oikea naapurinpoika vaaleine hiuksineen ja avoimine hymyineen. Jopa hänen silmänsä olivat pohjia myöten kunnolliset, niin kirkkaan siniset, että jos hän joskus hautoisi jotain konnuuksia ne takuulla paljastaisivat hänet ennen kuin hän edes itse huomasi hautovansa.

Me aloimme seurustella. Arto kysyi sinä iltana ja minä suostuin, sillä pidinhän hänestä jo valmiiksi ja siitä oli helppo hypätä vaaleanpunaisiin unelmiin. Se tarttui kenties.
- Mistä sä sait päähäsi yhtäkkiä muka rakastua muhun, eihän me olla taidettu nähdä edes vilaukselta koko syksynä? kysyin.
- Ehkä just siks. Tai siis, kun sä yhtäkkiä olit siinä ja näytit niin isolta ja aikuiselta. Se vaan niinku jysähti, Arto yritti kuvailla.
- Kiva, sanoin ja tunsin itseni entistä imarrellummaksi. Kukaan muu ei ollut koskaan ollut sanonut minun jysäyttäneen. Olisin voinut ruveta rakastamaan häntä ihan siitä hyvästä.

Maanantaina oli hirveän jännittävää mennä kouluun. Minä menin kahdeksaan, mutta Arto tulisi vasta kymmeneen ja kymmenen välitunnilla roikuin itäisellä ovella odottamassa häntä. Jessin ja Jinnan olin raahannut mukaani, sillä olisi ollut tylsää seisoskella siellä yksin mutta kun Arto lopulta tuli, he lähtivät omiin hommiinsa ja me keskityimme tuijottelemaan toisiamme silmiin.

Elämä oli hirveän mukavaa. Minä aloin livahtaa välituntisin alas lukion puolelle sen sijaan, että olisin mennyt ulos raittiiseen ilmaan ja vaikka Arton luokkakaverit ja ystävät ensin näyttivät katselevan minua vähän nenäänsä pitkin, he lopettivat sen pian. He tuntuivat suorastaan unohtavan, että olin vasta kasilla ja vaikka Raisa pysyikin ehdottomasti läheisimpänä ystävänäni, sain Arton luokalta uusia. Ystäviähän ei koskaan voinut olla liikaa ja kun Raisa joka tapauksessa kulutti suurimman osan ajastaan Kjellin kanssa, kaipasinkin sellaisia. Ei sitä pelkkään Artoon voinut kuitenkaan tyytyä.

Vaikka aika tyytyväisiä me olimme ihan kahdestaankin. Arto oli minun mieluiseni poika, vielä enemmän kuin mitä Stigu oli ollut. Hän jaksoi halailla minua ihan niin paljon kuin vain jaksoin toivoa ja me otimme harrastukseksi harjoitella suutelemista, sen kaikkia tapoja ja variansseja. Poskelle, suulle, kaulalle, korvalle, ja sitten pisteytimme, mikä tuntui parhaalta. Eikä hän huolimatta siitä, että saatoimme löhöillä tunninkin yhteen menoon pussailemassa, kunnes minullakin oli omituinen ja kiihtynyt olo, yrittänyt painostaa minua sänkyyn. Lähin, mitä hän ehdotti, oli, kun tuli seuraava koulun disko ja hän kysyi, tulisinko sen jälkeen heille yöksi.
- Miksen, sanoin mietiskellen. Artokin oli ollut meillä yötä kerran, vaikka asuikin ihan lähellä. Yhtenä iltana olimme katsoneet elokuvia kahteen asti, tai minä olin katsonut ja hän oli nukahtanut sohvalle. En ollut raaskinut pistää häntä raakaan räntäsateeseen kävelemään, kun hän oli ollut suloinen ja unenpöpperöinen vaan olin levittänyt sänkyni. Ilse ja Artsikin olivat nukahtaneet jo aikoja sitten niin, ettei ollut tarvinnut edes heidän kanssaan keskustella asiasta, eivätkä he olleet aamullakaan kuin korkeintaan räpäyttäneet silmiään ylimääräisen kerran.

Ilse kuitenkin rypisti kulmiaan, kun kerron, etten aikonut tulla diskon jälkeen kotiin vaan mennä Artolle.
- Oletko sä varma, että se on fiksua? hän kysyi.
- Totta kai se on. Tai ainakin kivaa, hymyilin vastaukseksi. – Ja sillä on omassa huoneessaan sohva. Mä voin nukkua siinä.
- Sä voit, mutta nukutko sä? Ilse kysyi.
- Sen näkee sitten. Hei, et sä vetänyt hermareita keväällä Stigustakaan ja Arto on paljon kunnollisempi.
- Onko?
- On, vakuutin. – Plus että mä olen nyt puoli vuotta vanhempi.
- No enhän mä tietysti kieltää aikonut, Ilse huokaisi. – Vaikka joskus musta tuntuu, että mä olen kadottanut ohjakset sun kanssasi.
- Äiti kulta, mä olen jo monta vuotta ollut pelkässä riimunnarussa, mä olen niin fiksu ja luotettava, tirskahdin.

Tietystikään minä en nukkunut sohvalla. Itse asiassa Arto nukkui siinä puolet yöstä, mutta kun me hiivimme pimeään asuntoon diskon jälkeen, menimme kyllä hänen sänkyynsä molemmat. Me olimme juoneet vähäsen ja minua nukutti enemmän kun olisin halunnut, joten suukottelut jäivät vähän vähiin siinä kohden, ja kun sitten heräsin aikaisin aamulla janoon, olin yksin. Minun piti sytyttää sängyn vieressä oleva lamppu, jota löytäisin edes oven, mistä hiipiä juomaan ja silloin näin Arton sohvalla.
- Etkö sä enää rakastakaan mua? kysyin syyttävästi ja ravistin häntä, kun palasin kylpyhuoneesta.
- Älä höpsi, poika sanoi ja avasi silmänsä.
- Miksi sä sitten nukut mieluummin sohvalla kuin mun vieressä?
- Sä olit kuuma kuin hehkulamppu, hän puolustautui.
- No jos mä lupaan ruveta ihan kylmäksi niin tuutko sä takaisin?
- Mä tulen joka tapauksessa, hän ilmoitti ja tuli viereeni. Hän pisti kätensä ympärilleni ja painoi kasvonsa vasten päätäni, niin, että tunsin hänen tyytyväisen huokauksensa otsallani. – Kuule Miila, eikö elämä ookkin aika kivaa?
- On, vakuutin.

Lähettäjä: ? 
Päivämäärä:   4.3.15 20:12:29

Voi ei kui se nyt jo loppui :(
Mitä alat seuraavaksi kirjoittamaan? ;)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   5.3.15 00:51:00

Täähän on ikiaikoja vanha, ja ikiaikoja vanha on myös Jessijutut, jota mä myös aloin laittaa tänne uudelleen. Nyt mulla on työn alla toi Kuuseen kurkottaja.

Lähettäjä: öö 
Päivämäärä:   5.3.15 07:55:28

Ai että kuppa kuopio, nyt minä kyllä suutuin;D mietinki jo, että eikö tän pitänykki loppua iha just, aika huonosti loppuje lopuks muistin näit pätkii vaik ei oo kauaa ku sen luin. Jees jos se kuusen kurkottaja nyt sais vauhtia! Kiitoksia hyvästä tekstistä.

Lähettäjä: tripsu 
Päivämäärä:   5.3.15 10:15:03

Hei! Mitenkäs Mini-Jessi?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   5.3.15 18:57:13

Mutta öö, noi teinithän päästelee suustaan vaikka mitä :D Kiitos kiitoksista!
Tripsu, en mä sitä viitsi - enpäs muuten tiedä, missä se onkaan, jos missään.