|
Lähettäjä: Arliina
Päivämäärä: 29.8.14 21:26:49
RK, kiva kuulla :)
ig, joskus sitä keksii noita vertauksia jotka sattuu kuvaamaan jotain asiaa hyvin :) Dialogia on myös kiva kirjottaa, vaikka just se tuottaakin eniten päänvaivaa tekijälle...
ellu, Ne on varmaan itsekin odottaneet sitä, mä luulen :)
------------------
ELLE
Päivä, joka alkoi aurinkoisena, vetäytyi pilveen. Hämeenlinnaa lähestyessämme vettä tihkui jo tasaisesti. Toivoin, ettei se ollut mikään enne, ja vilkaisin vaivihkaa peilistä olivatko meikkini kohdillaan.
- On ne, Lari sanoi, ja hymyili.
- Onneksi mulla on peili, muuten miehen sanaan ei voi luottaa tässä asiassa yhtään, naurahdin. -Olkoot vaikka kuinka graafikkoja, niin teidän mielestä aina näyttää hyvältä, vaikka olis maalit pitkin poskia.
Eikä firmaakaan ollut aivan yksinkertaista löytää. Seikkailimme aikamme ruutukaavakeskustassa ja sen ympäristössä, kunnes Lari kirjoitti saamansa osoitteen navigaattoriin uudelleen. Silloin laite ilmoitti yhtäkkiä iloisesti aivan uuden määränpään. Painotalo sijaitsi kaukana keskustasta pitkän hiekkatien päässä, niin pitkän, että minua alkoi jo epäilyttää eksyisimmekö uudelleen.
Löysimme kuitenkin perille. Yritys sijaitsi kauniilla paikalla joen rannalla, jossa puut taipuivat veteen ja vesi virtasi ohitse rauhassa.
- Harmi että toi rakennus on noin ruma, Lari sanoi vetäessään Audinsa parkkiin. –Se pilaa tän maiseman aika huolellisesti.
- Luit just mun ajatukset, totesin. –Tällanen yrityskeskittymä ja toimistokolhoosi näin nätissä mestassa.
- Niin, tässähän vois olla myös jotain ökyasuntoja. Että kumpi sitten on kahdesta pahasta vähemmän paha, Lari tuumasi.
Olin tänään herännyt superaikaisin ja pukeutunut ja meikannut ylihuolellisesti. Tietenkin syystä, jota en suostunut myöntämään itselleni. Yritysvierailu oli tärkeä juttu, mutta harvoin käytin itseeni aikaa näin paljon, kun kyseessä olivat työt. Olin keskittynyt yksityiskohtiin normaalia enemmän, ja tulos tyydytti minua suuresti. Uusi syksytakkini oli tyylikkään hiekanruskea, farkut toivat rentoutta asialliseen lookiin ja korot antoivat lisää pituutta. Olin päättänyt laittaa hiukset asiallisesti kiinni ja aurinkolasit päähän suojakseni. Lari tunsi minut kaikesta huolimatta todella hyvin, joten etäisyyden pitäminen onnistui paremmin ilman suoraa katsekontaktia.
Lari otti läppärin mukaan takapenkiltä, minä koppasin kansiollisen papereita omaan kainalooni, ja marssimme sisään. Tutkailimme hetken infotaulua ja jatkoimme sitten hissillä kolmanteen kerrokseen.
- Tsemppiä, Lari sanoi, ennen kuin hissin ovi aukesi.
- Samoin, toivotin, hengitin syvään sisään ja astuin käytävälle.
Meidät otti vastaan toimistossaan keski-ikäinen jakkupukuinen naishenkilö. Tämän kädenpuristus oli luja ja vaatevärisilmä joko omalaatuinen tai jollain tapaa punavihersokea.
- Tervetuloa. Mä keitin aamukahvit, aletaanpa töihin saman tien, rouva sanoi esiteltyään itsensä. –Käydään lounaalla sitten kun ollaan saatu työt sopivaan vaiheeseen. Kuinka kauan te tarvitsette mua?
- Alkuun paljon, mutta loppua kohti vähenemään päin, Lari vastasi. – Mulla on luonnokset tässä, alotetaan niistä. Lisäksi mä haluan kuulla teidän toiveet ja ehdotukset ja sen, millaista mielikuvaa me lähdetään työstämään nähtävään muotoon.
- Mulla on tässä värikarttoja ja värimielikuvia muistiinpanoja varten, lisäsin. – Kuvaus on mun harteilla, ja mulla on siihen muutamia ideoita, mutta jutellaan niistä kohta lisää.
- Sopii, nainen vastasi.
- Teidän firmallahan on kohta kymmenvuotissynttärit, totesin. - Haluutteko te painottaa viestinnässä pitkään jatkunutta liiketoimintaa, vai kenties luotettavuutta, vai ollaanko tässä menossa koko ajan uutta kohti? kysyin, ja katsoin odottavasti toimitusjohtajaa läppärini takaa.
Päivä kului rouva toimitusjohtajan kanssa neuvotellessa, luonnostellessa, kuvatessa, painotaloa kierrellessä ja muistiinpanoja kirjoittaessa. Kävin painokoneiden luona hallissa laukomassa muutaman otoksen, ja ilokseni löysin sieltä vanhan kirjasinlaatikon täynnä erityyppisiä irtokirjaisimia. Tai mitä ne nyt olivatkaan, en tiennyt asialle oikeaa nimeä, mutta hienoja kuvia niistä sai.
Kävimme myöhäisellä lounaalla läheisessä järvenrantapaikassa ja jatkoimme töitä vielä muutaman tunnin yhdessä, kunnes Lari nojautui tuolissaan taaksepäin.
- Meillä on tarpeeksi tavaraa kasassa, Lari totesi. – Me työstetään tältä pohjalta visuaalista analyysia ja nettisivut, ja ollaan sitten puhelimitse tai sähköpostitse tiiviisti yhteydessä. Oliko sulla niitä käyntikortteja vielä muutama ylimääräinen? Koska vaikka mä olen vastuussa tästä projektista, niin mun kollegat voi olla yhteydessä teihin omalta erityisosaamisen alueeltaan, Lari selitti.
Toimitusjohtaja kiitteli tähänastisesta ja saatteli meidät matkaan.
- Kiitos itsellenne, tää oli tehokasta ja nopeaa, Lari totesi, ja hyvästeltyämme kaasutimme pois paikalta.
- Täähän kävi kivuttomasti, totesin.
- Suht, Lari myönsi. –Hienoa, että noi oli oikeesti panostaneet tähän hommaan ja miettineet mitä haluavat. Tavallisesti asiakas odottaa, että graafikko ratkaisee kaikki niitten ongelmat ilman, että ne itse laittaa tikkua ristiin.
- Joo, ei tässä mitään konsultteja olla, hymyilin.
- Ei. Eikä myöskään saada mitään konsultin tasosta palkkaa, vaikka on tää aika rahakas keikka.
- Saa ollakin, me ollaan tehty töitä niska ja otsa hiessä koko päivä, sanoin, ja venyttelin käsiäni minkä turvavyöltäni pystyin. –Mihin me ollaan menossa?
- Hikeentymään vielä hetkeksi lisää, Lari vastasi.
Palasimme samaan läheiseen kahvila-ravintolaan, jossa olimme käyneet lounaalla. Lari osti meille kahvit, ja niiden voimalla jatkoimme työntekoa. Minä näpytin konetta, Lari luonnosteli, minä muokkasin kuvia, Lari kirjoitti ajatuksiaan paperille.
Päivemmällä, kun olimme yrityksen tiloissa ja rouva toimitusjohtaja istui palaverissa kanssamme, oli ollut helppo olla asiallinen ja ammatillinen. Sen kammottavan jakkupuvun vieressä ajatukset eivät päässeet karkailemaan omille teilleen. Mutta aivojeni alkaessa väsyä tajusin, kuinka ahtaassa nurkassa istuimme vierekkäin läppäri edessämme. Mieleeni alkoi hiipiä muitakin ajatuksia.
Ensinnäkin havaitsin, että meidän välisemme työskentely sujui lähes ongelmitta. Tuumin, että mikään ei opettanut toisesta ihmisestä asioita niin hyvin kuin se, että oli asunut tämän kanssa. Minä ja Lari tunsimme toisemme hyvin, ja ajatustapamme olivat töitä tehdessä melko samankaltaiset. Ja minä huomasin pitäväni Larin kanssa työskentelystä.
Toiseksi, huomasin hengittäväni syvempään kuin normaalisti, sillä Lari tuoksui ihan järjettömän hyvältä. Tiesin että se tuoksu oli peräisin Bossin tehtaalta, mutta siihen sekoittui jokin muukin, jokin omaperäinen ja syvä, joka oli varmaankin mies itse.
Kolmanneksi, siinä vaiheessa kun minä aloin analysoida jonkun miehen tuoksua, tiesin olevani vaikeuksissa.
Kello läheni kuutta, ja ilma alkoi viilentyä entisestään. Minua väsytti. Olimme paahtaneet koko päivän tehokkaina kuin pienet oravat, ja nyt aivoni halusivat sanoutua irti tehtävästään. En jaksanut enää keskittyä. Työskentelyrauhakin alkoi olla mennyttä, sillä ravintolan asiakasmääräkin alkoi lisääntyä.
- Oltaisko me valmiita, ehdotin nuutuneesti. –Meillä on seuraa jo sen verran, että kohta täällä varmaan alkaa tanssit.
- Ollaan ihan kohta. Sä voit jo lopettaa, mä viimeistelen tän vielä, Lari sanoi poissaolevasti.
- Mä jalottelen vähän, sanoin. Lari vain nyökkäsi, ja ymmärsin tämän olevan keskellä jotain graafisen suunnittelun pilveä jota ei saanut häiritä.
Kokosin tavarani, pakkasin ne autoon ja kävelin joen rantaan. Meidän pitäisi lähteä kohta ajamaan Helsinkiin, että olisimme suunnilleen ihmisten aikaan perillä. En silti mennyt hätyyttelemään Laria, sillä luovaa prosessia ei saanut häiritä.
Valloitin sen sijaan yhden rannan penkeistä. Katselin joen peilityyntä ja kiireesti ohijuoksevaa pintaa lumoutuneena. Vedestä nousi sumua joka tuntui kostealta iholla ja hengityksessä. Aukaisin hiukseni nutturalta ja annoin päänahan ja ajatusten levätä.
ihmisten puheensorina kuului rantaan vaimeana ja aina toisinaan ohi käveli vanhempia pariskuntia, jotka oliat tulleet viettämään lauantai-iltaa ulkona. Minut ympäröi rauhallinen tunnelma, jonka rikkoivat vain ravintolasta kantautuvat satunnaiset naurunremahdukset.
Jossain mieleni takamailla häilyi kuitenkin koko ajan kuva, jonka päättäväisesti työnsin syvemmälle takaisin ajatuksiin. Yritin rauhoittua hetkeen. Ajattelin jokea ja sen liikettä, sumua, ympäröiviä koivuja ja kaisloja. Mietin maiseman värejä ja kuuntelin hengitystäni. Minä kävin viivytystaistelua ja tiesin sen. Nostin jalkani penkille ja annoin periksi yhdelle ainoalle ajatukselleni.
Lari.
Lari keskittyneenä koneen ääressä lasit nenällä.
Lari nauramassa rennosti tuolissaan taaksepäin nojautuen ja minua katsellen.
Lari vaalea tukka sekaisin puku päällä.
Lari rennosti bailaamassa Proclaimin keikalla.
Larin silmien ilme juuri ennen kuin tämä oli suudellut minua.
Diagnoosistani ei tainnut olla epäselvyyttä, tuumin.
En tosiaankaan halunnut kääntää kelkkaani siihen suuntaan, jossa oli otsikko ”ihastunut” ja sen otsikon alla luki kissan kokoisin kirjamin Larin nimi. Se oli vaarallinen suunta, pelottava, vaikea ja mutkainen. Mutta näköjään sydämeni ei kysynyt mitä järkeni halusi.
Joona oli oikeassa. Asta oli oikeassa. Minä olin ollut väärässä. Piste.
|