|
Lähettäjä: Arliina
Päivämäärä: 21.2.15 14:13:10
Viimeinen pätkä. KIITOS kaikille jotka kommentoitte, nostelitte ja seurasitte Larin ja Ellen matkaa siitäkin huolimatta, että mulla oli julkaisussa pitkiä taukoja. Ihan heti uutta tarinaa ei ole aikaa kirjottaa, mutta pitäkääpä te muut TT:ta pystyssä teksteillänne, että niitä voi sitten tulla kommentoimaan :)
------------------
10
ELLE
Autossa Lari kääntyi minuun päin.
- Mä ajan meidät nyt mun luo, tämä sanoi, ja nyökkäsin.
- Paina kaasua, totesin lyhyesti.
Oli jo pimeää ja katulamput olivat syttyneet. Valokeila seurasi toistaan ajaessamme yössä pitkin kehää. Päätin olla katsomatta Laria, sillä tiesin mihin suuntaan ajatukseni lähtisivät heti kun katsoisin miestä pimeässä.
- Mitenköhän se Liia selviää? pohdin ääneen.
- Lopulta varmaan hyvin. Mutta ensin se kulkee noita tuskapolkuja seuraavat kuukaudet, Lari sanoi surullisena. –Kunpa sen oloa vois helpottaa jotenkin.
- Sano muuta. Ehkä me vaan ollaan sen kanssa. Eihän me muuta osata.
- Niinpä. Ja Joelin kanssa tulee olemaan vaikeaa tehdä töitä, Lari mietti ääneen.
- Voispa tehdä niinkun piirretyissä ja laittaa sen laatikkoon jossa osoitteena lukee Timbuktu, huokasin. –Siellä se vois sitten piirtää upeita mainoksia jollekin kookoslaivalle.
- Ei Timbuktu ole meren rannalla.
- Ei, mutta joen rannalla kuitenkin. Ja mistä sä siitä paikasta niin paljon tiedät?
- Katoin Googlesta, kun toi sama ajatus tuli munkin mieleeni, Lari naurahti.
- Puhutaanko me Liiasta, ettei meidän tarvitsisi puhua meistä? kysyin, kun auto kaarsi Joonan ja Larin kämpän pihaan.
- Ei, niin raukkamainen mä en ole, Lari sanoi, sammutti moottorin ja laski kätensä polvelleni. – Mutta sehän tässä on molemmilla päällimmäisenä mielessä.
- Siis mikä?
- Että Liialla on noin karsee tilanne ja me tässä vaan mietitään miten kauan vielä pitää odottaa, että…
- Että päästään sänkyyn, täydensin ymmärtäväisesti. –Niinpä. Vähemmästäkin on syyllinen olo. Jospa juteltais tässä autossa se mitä on puhuttavaa, vihjasin. Lari tajusi, vilkaisi minua ja nyökkäsi.
- Hitto mikä sotku, Lari huokaisi sitten ja ja painoi takaraivonsa auton istuimen niskatyynyyn. - Lisäksi musta koko ajan vaan tuntuu, että mä en tarpeeksi yrittänyt puhua Liialle järkeä tai laittaa Joelia seinää vasten.
Laskin käteni Larin käden päälle joka edelleen lepäsi polvellani.
- Vaikka sä olisit sanonut mitä, niin se tuskin olis muuttanut tilannetta, sanoin hiljaa. -Arvaa montako kertaa me yritettiin tyttöjen kanssa puhua Liialle järkeä? Tai lähinnä muut kuin minä, tarkensin.
Lari katsoi minua kysyvästi.
–Liia tuli silmille heti jos mä sanoin mitään poikkipuolista Joelista, selvensin. –Se ei kestänyt multa yhtään kommenttia, vaan koki arvosteluksi kaiken mitä mä sanoin. Se oli niin puolustuskannalla. Ja minä jos joku toivoin niin kovasti, että sen jutut onnistuu!
- Niin me kaikki toivottiin, Lari tuumasi.
- Sillä oli kyllä ihan käsittämätön määrä rautoja tulessa, sanoin hetken hiljaisuuden jälkeen.
Lari puisteli hitaasti päätään.
- Mä en tajua miten se hoiti koko tän homman, Lari sanoi. - Perusti firmaa, teki duunit, omansa ja Joelin. Hoiti muun elämän ja asumisen. Hommasi meidät sinne Hämeenlinnaan.
- Se siis oli joku salajuoni, totesin, ja vakavasta puheenaiheesta huolimatta minua hymyilytti. -Niinpä tietysti.
Lari kääntyi autossa minua kohti hymyillen ja otti käteni molempien käsiensä väliin.
- Totta kai oli. Tunnustan, kun se nyt tossa multa lipsahti. Mutta oli koko jutussa totuutta sen verran, että aika monelle ihmiselle Liia soitti ennen sua. Ja Hämeenlinna oli samanlainen juoni kuin se faksintuonti toimistolle.
- Ai se, kun Asta pyysi toimittamaan jotain värikarttoja perille?
- Me ei ikinä aiottukaan käyttää niitä, Lari myönsi ja näytti syylliseltä. – Mun oli vaan pakko päästä sun kanssa jonkinlaisiin puheväleihin.
- Miksi?
- Koska mä avajaisissa astuin Avaimen ovesta sisään ja pysähdyin jonkun tummatukkaisen naisen viereen, ja siitä naisesta säteili jokin sellainen joka sai mun veren kiertämään vähän kuumemmin. Mä en tunnistanut sua takaapäin, mutta sun kasvot nähtyäni sä iskit kyllä suoraan palleaan.
- Mä en muistaakseni lyönyt sua, hymyilin.
- Etpä. Sä tykitit sellasia elosalamoita mun suuntaan koko illan, että oli ihme että mä en kärventynyt siihen paikkaan.
- Sä siis huomasit ne, ihmettelin.
- Todellakin. Ja siinä vaiheessa kun sä istuit siihen etupenkille paita märkänä sateesta mä olin lopullisesti myyty.
- Vaikka mä olin just vähän aikaa sitten suudellut Ollia? kysyin.
- Se oli teatteria, Lari totesi yksinkertaisesti. –Sä näytit sen pusun jälkeen vielä vihaisemmalta kuin koko iltana yhteensä. Ja sitten se miltä sä näytit siinä etupenkillä märkä paita päällä oli..
- Ilmeisesti liikaa, naurahdin, vaikka miehen sanat tuntuivat kuin hyväilynä iholla.– Mulla sentään oli paita päällä. Toisin kuin sulla sielä pöytää kasatessa, totesin ja nostin käteni Larin poskelle.
- Sekin oli teatteria, Lari myönsi ja katsoi minua kiinteästi. –Ei meillä toimistolla mitään pesukonetta ole. Se vaan meni suhun täydestä. Mutta jotain mun oli pakko yrittää.
- Sekin oli sovittu juttu? kysyin.
- Kyllä. Liia oli avulias, vaikka se pöydän kasaamisongelma oli ihan totta.
- Mutta mistä se tiesi että mä olin Lukaksen kanssa?
- Lukas taisi ilmottaa sille, Lari naurahti.
- No sitten Liia ei suutu tästä nytkään, sanoin, ja vedin Larin suudelmaan.
Se oli aluksi rauhallinen ja kokeileva, mutta sitten tunteeni alkoivat kuumeta. Larin käsi poskellani ei ollut ihan vakaa sekään.
- Mennään, sanoin, ja nousimme autosta.
Kiipesimme käsi kädessä portaat ylös kaksi kerrallaan, sillä emme malttaneet jäädä odottamaan hissiä. Sisälle päästyämme riisuin takin ja kengät ja käännyin Larin puoleen. Suutelin miestä uudelleen eteisessä. Minä olin huomattavasti innokkaampi, mutta Lari jarrutteli.
- Hei, rauhotu, tämä sanoi ja työnsi minua kauemmas. - Mä oon haaveillut tästä siitä asti kun mä suljin kämpän oven takanani ja häivyin Berliiniin karkuun. Silloinkin mä olin juuri suudellut sua enkä mä saanut mitään vastakaikua.
- Et saanutkaan, kun mä olin niin järkyttynyt.
- Nyt mä haluaisin korvata sen, Lari sanoi hellästi ja sipaisi hiuksiani korvani taakse. -Mä en halua kiirehtiä.
- Mä en jaksa odottaa, sanoin ja voihkaisin, kun mies painoi huulensa kaulalleni.
- Hyvää jaksaa odottaa pitkään. Parasta jaksaa odottaa vielä paljon pitempään, Lari sanoi käheästi naurua äänessään. –Otatko kahvia?
- En todellakaan, vaan sut, vastasin nauraen ja työnsin miehen makuuhuoneeseen.
Lari riisui villapaitansa ja katsoi minua.
- Sä olet kaunis, tämä totesi melkin hartaan kuuloisena, tuli seisomaan eteeni ja astui sitten viimeisen askeleen vähän epäröivästi niin, että sai painettua otsansa otsaani vasten.
- Kiitos, vastasin yksinkertaisesti ja nostin hymyillen käteni Larin rinnalle. –Sä et näytä hullummalta itsekään.
- Toi ruskeiden hiusten ja sinisten silmien yhdistelmä on aina ollut musta kiehtova, Lari sanoi ja painoi huulensa ohimolleni.
- Runopoika. Sulla on aina ollut sana hallussa, hymyilin ja vedin Larin istumaan sängylle.
- Tiedätkö mikä mut lopullisesti sulatti? kysyin ja kiipesin miehen syliin.
- Mun raaka seksikkyyteni? Lari naurahti ja nosti toista kulmakarvaansa kysyvästi.
- Sekin. Mutta enemmän tässä painaa se miten kiltti sä olet.
- Noloa, Lari sanoi ja punastui.
Minun sydämeni puristui kokoon hellyydestä.
- Ja toi oli ihan viimeinen naula tähän arkkuun. Se miten sä punastelit siellä hotellissa kun puhuttiin mun eksistä. Joita muuten oli muutama, mutta ei mitään vakavaa, sanoin.
- Onneksi. Sut oli ihan tarpeeksi vaikea saada kiinni ilman mustasukkasia miehiäkin, Lari totesi ja siveli kädellään selkääni.
- Nyt riittää odottelu, sanoin, kiipesin pois sylistä ja painoin miehen makaamaan kyynärpäidensä varaan sängylle. –Tästä on ehkä muutaman kerran haaveiltu tänä syksynä. Että nyt toimeksi.
- Eikö aiemmin? Lari kiusoitteli ja veti minut lähelleen.
- En myönnä, nauroin, ja antauduin miehen vietäväksi.
---------------------------
Aamulla sain aamiaistarjottimen sänkyyn Larin toimittamana. Tarjottimella oli kahvia, tuoremehua, smoothie ja…
- Tota, näänkö mä oikein?!? kysyin, kun tuijotin tarjottimella olevaa esinettä. Sitten purskahdin nauruun.
- Siis sä olet säilytellyt tota kaikki nää vuodet? Ei ole mahdollista!
- On se, Lari hymyili. –Sulle mä voin paljastaa oudommatkin päähänpistoni kuin tämän.
- Siis täähän on se kadonnut kenkä! Se, jonka mä luulin kadottaneeni sillon eräs yö kun mä tulin baarista kotiin ja sä olit valvonut yön ja odottanut mua. Ja nyt yhtäkkiä se onkin ollut sulla koko ajan! Mikä tuhkimotarina tästä meidän jutusta nyt tuli?
Lari ei sanonut mitään, vaan istui sängyn reunalle kasvot minuun päin, tarttui käteeni hymyillen ja odotti että rauhotuin.
– Alunperin toi kenkä varmaan joutui muuttolaatikkoon vahingossa. Ainakaan mä en muista ottaneeni sitä mukaan. Mutta toisaalta mä olin sellasessa tilassa että saatoin vaikka ottaakin.
- Mutta miksi sä et heittänyt sitä pois?! ihmettelin.
- Mä luulin pitäneeni tätä mukana siksi että mä muistaisin mitä tein enkä tekisi samaa erehdystä enää ikinä. Mutta ei se ollut oikea syy.
- Vaan?
- En mä raaskinut luopua siitä. Se oli ollut sun. Aluksi se muistutti mua koskaan enää tekemästä samoja virheitä. Sitten se muistutti mua susta, koska tämä kenkä ja sen pari oli olleet sun lempikengät. Ja viimeaikoina se on ollut tietynlainen talismaani, että tässä vielä käy hyvin. Mä pidin sitä mun kenkien kanssa samassa laatikossa ja toivoin, että joku päivä kaikki sun kengät on mun kenkien kanssa saman katon alla.
- Käsittämätön tyyppi, sanoin ihaillen.
- Harmi että sen pari katosi, Lari sanoi.
- Ei se kadonnut mihinkään, sehän tuli mun mukana ylös kämppään sieltä porraskäytävästä.
- Niinkö? Lari kysyi hämmästyneenä.
- Se on mulla olemassa edelleen. En mä ole sitä minään onnenkaluan pitänyt. En vaan ole raaskinut heittää pois.
- Kauhee materialisti, Lari sanoi muka vakavasti.
- Samat sanat, kiitos, nauroin.
Nostin tarjottimen syrjään, otin Larin kasvot käsieni väliin ja suutelin miestä.
- Mä taidan olla rakastunut suhun, sanoin onnellisena.
- Mäkin. Suhun.
- Kaksi paritonta kenkää löytää takasin toistensa luo. Uskomatonta symboliikkaa, naurahdin.
- Varmaan symboloi meitä. Tiiätkö, tyhmä kuin saapas- tyyppisesti.
- Tai sitten tää on vaan tuhkimon lasikenkätarina meidän tyyliin.
- Sä olet edelleen alasti, Lari huomautti.
- Tiedän. Ja kohta olet säkin, mikäli mä saan päättää, sanoin, ja hymyilin miehelle.
- Sellasista asioista sä saat ihan mielellään päättää jatkossakin, Lari hymyili takaisin. –Mutta ensin syödään jotain.
- Okei. No mistä mä sitten en saa päättää?
- Siitä millasen miehen kanssa sun pitäis olla, Lari sanoi heti. –Sun makusi on tähän asi ollut ihan luvattoman huono.
- Mutta mun kenkämaku on aina ollut sunkin mielestä täydellinen, sanoin, ja nousin vastaanottamaan uutta päivää Larin kanssa.
EPILOGI
Länsisatamassa tuuli. Tammikuussa viima puhalsi suoraan talven sydämestä ja puri äkäisesti poikki kaikki risteilymainosten kuvitelmat elegantisti leyhyävistä kiharoista. Vedin pipoa syvemmälle autosta noustessani ja heilautin Liian kassin olalleni.
- Kiitos kyydistä, Liia sanoi Larille joka nousi ratin takaa seisomaan.
- Ei tosiaankaan kestä kiittää. Ilman muuta mä tulin viemään sut. Mun on vaan pakko lähtee tästä melkein heti, tää on vartin parkkipaikka.
- No sitten mä sanon sulle heippa nyt, Liia sanoi, ja halasi Laria kauan.
- Pärjäile, blondi, Lari sanoi lopulta ja rutisti Liiaa tiukasti. – Tee itsestäsi siellä rauhassa ehjä.
- Mä yritän, Liia lupasi.
Lari vilkaisi minua ja kuin yhteisestä sopimuksesta nyt ei vaihdettu mitään erosuukkoja. Se ei ollut meillä muutenkaan aina tapana, enkä olisi pystynyt siihen kun Liia oli vieressä.
Liian kaikki unelmat olivat sortuneet yksi kerrallaan ja nyt ystäväni yritti kirjoittaa uudestaan historiaansa. Sellaiseen pohjamudat kääntävää taistelua käyvän ihmisen nenän eteen ei tarvittu onnellista paria osoittelemaan kuinka hyvin asiat heillä olivat.
- Mä soitan sulle illalla, Lari sanoi minulle, istui autoonsa ja kaasutti pois.
- Onko sulla passi varmasti mukana? Asta kysyi Liialta, kun nousimme terminaalin portaita.
- On, on. Lakkaa huolehtimasta, Liia sanoi totisena.
- Enkä lakkaa, Asta puuskahti. –Sä tiedät, että mä en todellakaan ole yhtään tän ajatuksen kannalla.
- Mutta mä lähden kuitenkin, sano mitä sanot, Liia vastasi ärtyneen kuuloisena. – Stadissa ei ole mulle tällä hetkellä mitään.
- No, mitäs me sitten ollaan?
- Te olette ”ketään” ettekä ”mitään”. Mä puhuin ammatista enkä ihmisistä, Liia napautti.
- Älkää riidelkö, jooko, pyysin. –Liia lähtee ja sitten me ei nähdä pitkään aikaan.
- Mä vaan en voi mitään sille, että mua epäilyttää, Asta huokasi. –Siis kerro nyt vielä mikä mesta se on johon sä olet menossa?
- Maalaistalo ja pikkukaupunki. Tarton lähellä. Mulla on siellä töitäkin tiedossa jokunen tunti viikossa.
- Jaksatko sä tehdä niitä?
- Mutsi on vannottanut sen mun vuokraemännän vähän katsomaan mun perään.
- Ventovieraan ihmisen? Asta ihmetteli.
- Mä tiedän mitä sä ajattelet! Että koska mun äiti on juoppo, se ei voi onnistua löytämään mitään mikä koituisi mulle hyväksi, Liia kivahti.
- Enhän! Asta kiisti.
- Mutta älä huoli, Liia jatkoi uppiniskaisesti. -Tässä on myös Arilla sormensa pelissä. Eikä sitä ainakaan juopoksi voi kutsua, vaikka se mun äidin kanssa asuukin.
- Te vajoatte tollaselle ”sä aina teet niin”- asteelle. Lopettakaa nyt! komensin.
Molemmat ystäväni kääntyivät katsomaan minua.
- Ei hei oikeasti riidellä, jatkoin lempeämmin. -Ei me sitä varten täällä olla, sanoin Liialle. –Me tultiin saattamaan sut turvallisesti laivaan.
- Tuittupää puhuu totuuksia, Asta mutisi. Minä nostin lauseelle kulmiani, mutta hymyilin.
Jonotimme Liian kanssa ensin rahanvaihtoon ja sitten lippuluukulle. Virkailija tarkisti passin ja varaustiedot ja tulosti Liian käteen maihinnousukortin.
- Hyvää matkaa, virkailija toivotti voipuneella äänellä.
- Mekin toivotaan että siitä tulee hyvä, sanoin ja käännyin kävelemään Liian kanssa aulan poikki kohti passintarkastuspisteitä.
- Ne kyllä sanoivat sieltä että käteistä ei tarvitse juuri koskaan kun kaikkialla voi maksaa korteilla. Mutta mä otan hiluja varmuuden vuoksi, Liia tuumasi.
- Kuule, kaikki minkä voit varmistaa niin kannattaa varmistaa, Asta tuhahti.
- Liia, sano mulle yksi juttu, pyysin. – Haluatko sä tätä nyt ihan varmasti? Oletko sä sellaisessa kunnossa, että sä voit lähteä sinne yksin asumaan ja kauaksi meistä?
- Olen mä, Liia vakuutti. Olin kuullut sen lauseen Liian suusta noin kuusikymmentäkahdeksan kertaa sen joulukuun aikana, enkä vieläkään ollut vakuuttunut, että Liia puhui totta.
Tartuin Liiaa hartioista ja käänsin tämän seisomaan vastakkain itseni kanssa.
- Sulle suositeltiin terapian jatkamista ja sä teet tällasen ratkaisun, sanoin vakavana. -Mä olen huolissani.
- Mä en vois kuvitella nyt mitään helpottavampaa kuin päästä sinne asumaan kauaksi ihan kaikesta, Liia huokasi.
-Kauaksi Joelista, totesin.
- Älä puhu siitä vielä, Liia pyysi, mutta ihan kauniilla äänensävyllä.
Se jos mikä oli edistystä. Vielä kuukausi takaperin Liia oli suorastaan sähissyt minulle, kun olin tyhmyyksissäni maininnut Joelin nimen ääneen kertoakseni, että Joel oli lähtenyt johonkin toiseen yritykseen töihin. Se olikin ollut kaikkien parhaaksi.
Joelin kunniaksi oli sanottava, että tämä oli hoitanut lähtönsä asiallisesti ja tyylillä. Larin mukaan Joel oli tainnut säikähtää ihan kunnolla sitä mitä Liialle tapahtui sen jälkeen, kun tämä oli pettänyt Liiaa ja halusi jotenkin hyvitellä tekojaan. Sympatiani olivat Liian puolella, mutta toivottavasti Joel oli ottanut opikseen.
- Eihän me muuta voida tehdä kuin päästää sut matkaan, sanoin. –Sua odottaa ihan uudet seikkailut siellä.
- Muistakin raportoida niistä säännöllisin väliajoin, tai mä tulen hakemaan sut takaisin, Asta uhkasi. Sitten tämä niiskaisi ja vetäisi Liian halaukseen.
- En mä sentään kuuhun ole lähdössä, Liia sanoi. –Ettekä ala itkeä, muuten mä… tämä sanoi tukahtuneesti Astan olkaa vasten. Minäkin tartuin molempia tyttöjä olkapäistä ja halasimme kaikki kolme tiukasti toisiamme.
-Kiitos, kaikesta, Liia sanoi kun irroittauduimme. –Ilman teidän apua mä olisin joutunut jonnekin todella syviin syövreihin. Teidän rakkaus piti mut pinnalla koko syksyn.
- Sitä varten ystävät on, Asta totesi ja pyyhki silmäkulmaansa. –Me ollaan huolissamme susta mutta jos joku pärjää niin sinä.
- Teidän ansiosta. Pidä sä firma pystyssä, äläkä anna ukkojen pompottaa sua. Ja sinä, Liia sanoi ja kääntyi puoleeni, - Lopeta vihdoin se koulusi.
- Oho, tyyppi alkaa palata takasin omaksi itsekseen, sanoin ilahtuneena. –Itseasiassa mä jatkan koulua. Luennot alkoi tällä viikolla. Mun pitäisi nytkin olla siellä, mutta tää on tärkeämpää, sanoin.
Samassa kuulutus kertoi laivaan pääsyn alkaneen. Liia heilautti kassinsa olalleen, vilkutti meille ja iski silmää. Se oli traditio. Me lähdimme aina matkaan niin. Jos siinä vaiheessa olisimme roikkuneet toistemme kaulassa, emme ikinä olisi päässeet liikkeelle.
- Muistakin parantua siellä, Asta kuiskasi, kun Liia kääntyi vielä passintarkastuksen jälkeenkin vilkuttamaan.
- Se on selviytyjä, kyllä se …selviytyy, sanoin, kun en keksinyt muutakaan sanaa. –Sillä menee hetki kun se nuolee haavansa. Mutta sitten se nousee kuin Feeniks- lintu tuhkasta. Ja miksi mä en keksi yhtään järkevämpiä vertauksia? sanoin, ja pyyhkäisin kyyneleen silmäkulmastani.
- Millon muulloin tahansa mä kuittaisin heti ja sanoisin, että ei tyhmien kliseiden takia tarvitse itkeä. Mutta en nyt, Asta sanoi, ja niisti nenänsä. - Mennään. Liia lähtee kohti uutta. Ja me palataan tuttuihin ympyröihin.
- Ei mullakaan kovin tutut ympyrät nyt ole. Mutta tietenkään ne ei ole verrattavissakaan Liian uusiin juttuihin, sanoin. –Mä niin toivon, että toi sen ratkaisu auttaa ja tukee sitä.
- Se me nähdään vaan ajan kanssa, Asta sanoi, ja kietoi kätensä hartioilleni. - Toivottavasti Liia saa rauhassa koota itseään.Ja kesällä mennään katsomaan sitä. Ihan viimeistään.
- Näin on, vahvistin, ja lähdimme kävelemään kohti bussia joka veisi meidät keskustan vilinään.
LOPPU
|