Lähettäjä: Arliina 
Päivämäärä:   3.1.14 22:51:29

Sillai perinteisesti kävi, että näin kävi: Mustarastas saa tässä jatko-osan.

Tai oikeastaan alkuosan, sillä tapahtumat sijoittuvat ajallisesti ennen tarinaa Mustarastas joka löytyy täältä hötönetistä. Linkittämistä en muista enää, Mustarastas- tarinan osoite on

http://forum.hevostalli.net/read.php?f=11&i=871077&t=871077

Jos jollain on taitoa, laittasko linkin tän prologin alle. Kiitos :) (Neuvot linkittämisestä olis taas paikallaan, anyone?)

Tämänkään novellin ei ole tarkoitus olla mikään elämää suurempi tarina. Henkilöt, tapahtumat ja aika iso osa paikoistakin ovat keksittyjä, kevyellä eikä kovin realistisella otteella mennään ja kliseet toistavat itseään. Mutta mukava tätä oli kirjottaa, toivottavasti myös lukea :)

Kommentteja kehiin, kiitos!

---------------------------

Prologi

Askeleet kaikuivat porttikongissa, kun päivän sarastaessa horjahtelin kotiin. Kuvani heijastui rapun alaoven lasista: tukka pystyssä, meikit levinneet pitkin poskia. Virnistin näylle ja yritin sisään päästyäni riisua kengät jaloista, etteivät rappukäytävän kaiut herättäisi joka ikistä mummoa joka vielä kello puoli kuusi sattuisi nukkumaan. Kengännauhat olivat kummallisesti solmuuntuneet yön aikana enkä saanut jalastani kuin toisen kengän väsyneillä sormillani. Siinä sitten yritin pidellä kiinni kaiteesta, kiivetä varpaillani ylös portaita, pysyä pystyssä ja olla vielä hiljaa. Kikatuspuuskia pyrki väkisinkin ulos huuliltani ja lopuksi minua nauratti niin, että istuin kerroksemme tasanteelle hihittämään.

-Mitä ihmettä sä teet?!
- Yritän olla hiljaa, älä huuda, sain vastatuksi ja käännyin ääntä kohti.

Asuntomme oviaukon karmiin nojasi kämppikseni kädet puuskassa.

- Laita paita päälles, sä palellut muuten, ehdotin hihitykseni lomasta. Sain vastaukseksi silmien pyöräytyksen.
- Sua ei näköjään voi päästää silmistään sekunniksikaan, tai sä lähdet jonkun messiin saman tien. Olisitko voinut ilmottaa missä meet? Mä oon ollut pikkusen huolissani susta.
- En mä tajunnut ilmottaa, totesin huolettomasti. – Sulla on selvästi laskuhumala. Mä sanoin Nooralle kun mä lähdin että mä meen, mä luulin-
- Tässä ei Noorat auta, mä en nähnyt koko mimmistä vilaustakaan sen jälkeen kun säkin olit häipynyt.
- Siis jäitkö sä yksin sinne baariin?
- No miten sen nyt ottaa, kyllä mulla seuraa oli.
- Hyvä. Valvoitko sä koko yön?
- En sun takia.
- Vaan jonkun toisen. No sittenhän asiat on aika jees? Voitasko mennä tonne sisään selvittämään loput kuulumiset?
- Ens kerralla sanot mulle kun sä aiot lähteä. Mulle, etkä jollekin välikädelle.
- Joo joo, mister security, mutisin. Ehkä ilmoittaisin, ehkä en. Kämppikseni ei kuitenkaan ollut millään tavalla vastuussa minusta.
-Ja missä h…tissä on sun toinen kenkä?
Huokasin.
- Se jäi tonne alatasanteelle.
- Voi luoja. Tule nyt sisälle, niin mummotkin voi lopettaa ovisilmistä tirkistelyn.

Käännyin ympäri ja tein teatraalisen kumarruksen kohti kerroksemme muita asuntoja. Yhden oven takaa kuului tukahdutettu naurahdus, toisen takaa poistuttiin kovalla kolinalla.

- Laittakaa kuulolaitteenne seuraavan kerran päälle, hyvä rouva, niin osaatte hiipiä hiljempaa, huikkasin kolinan perään kohteliaasti ja astuin asuntoomme sisään.

kahden kuukauden kuluttua
----------------------------

- Mulla on sulle asiaa.
- Hmmm?
- Meidän pitää puhua.
- Huooooooohh, huokasin vain sohvannurkasta, jossa lueskelin sisustuslehteä herättyäni iltapäivällä. Eilen oli mennyt taas pitkään juhlimassa. Ei ihan niin pitkään kuin silloin, kun hukkasin lempikenkäni parin sinne alatasanteelle (jonka toista puolta itse asiassa en ollut vieläkään raaskinut heittää pois, niin lempi ne kengät olivat olleet). Mutta minun mottoni oli, että hyvät bileet tuli kuluttaa loppuun asti, ja kuolema kuittaisi univelat.
- Oikeasti. Äläkä käyttäydy kuin teini.
- Pah, huokasin uudelleen. -Mä tunnen ton äänensävyn. Mä lupaan viedä roskat seuraavan viikon, ja mä lupaan tyhjätä tiskikoneen, ja mä voin vaikka imuroidakin.
- Älä puhu mulle niinkun mä olisin sun isäsi!
- Älä sitten käyttäydy niin.
- Turpa kiinni nyt kerrankin ja kuuntele. Ja laita se lehti pois.

Se tuli niin hiljaa ja niin vihaisesti, että vaikenin automaattisesti ja tein kuten pyydettiin.

- Mä en tosiaankaan ole sun isäsi, ja from now on mä lopetan sun perään katsomisen. Oikeastaan mä lopetan koko jutun. Tiskaa tai ole tiskaamatta, mua ei tosiaankaan kiinnosta.
- Minkä jutun? Ei meillä ole mitään juttua, sanoin hämmästyneenä. –Mehän ollaan kämppiksiä.
- Totta hélvetissä ollaan. Tai oltiin.
- Mitä?
- Mulla alkaa työt ensi viikolla Saksassa. Mä lähden tästä asunnosta tänään.

Haukoin henkeäni tyrmistyneenä.

- E n s i viikolla ? Ensi v i i k o l l a? TÄNÄÄN?! Mistä sä ajattelit hommata tähän toisen vuokranmaksajan?
- Mua ei hevonpäskan vertaa kiinnosta mistä SÄ hommaat sellasen. Me ollaan kämppikset, ja silti mä oon tehnyt tässä kämpässä ihan kaiken, jotta neiti saa bilettää ja elää törkeän coolia ja ah-niin-aikuista elämäänsä Stadissa.
- Et oo tosissas. Et sä vaan voi suuttua mun elämäntyylistä noin paljon! Ja mä luulin että me oltiin ystäviä! Mikä sua vaivaa?
- Sinä, hemmetti! Ainut asia jota mä en sun puolesta tee on koulun käynti! Ja jos mä en nyt laita stoppia, mä kohta kirjotan sun esseetkin! Ja tiedoksi, että mä en enää yhtään kertaa lainaa sulle rahaa, kun sä et ole maksanut edellisiäkään velkoja mulle takasin.
- Mutta en mä ole vielä saanut tukia tälle kuulle-
- Sitten ei varmaan kannata lainata rahaakaan. Mun pää ei enää kestä asua kenenkään kanssa jonka kiinnostus ja kunnioitus kämppistä ja sen vaivannäköä kohtaan on täysi nolla! Ja joka surutta käytti hyväkseen sitä, että mä tunsin olevani vastuussa susta!
- Enkä ole käyttänyt! Sä muistat väärin! Ja lisäksi mä olen tosi paljon nuorempi kuin sä-
- Kolme vuotta, kultaseni, se ei ole paljon.
- Enhän mä tiedä miten kaikki asuntojutut hoituu! Mä muutin suoraan kotoa, kai se nyt on ihan normaalia että sä olet mulle isoveli joka hoitaa.. no, sen mitä nyt pitääkään hoitaa kun asuu vuokrakämpässä!
- Mistäköhän pikkuneiti ajatteli että mä olen ne oppinut? Opettelin hitto soikoon itse alusta asti! Ja niin saat säkin tehdä nyt. Kannattaa varmaan kasvaa aikuiseksi, sillä tavalla ne asiat oppii hoitamaan.
- Sä oot raivostuttava! Ja epäreilu! Ja.. ja.. hirveä! puuskahdin paremman sanan puutteessa.
- Kiitos kohteliaisuuksista. Niin säkin. Mun muuttoauto tulee kohta.
- Turha kuvitella että mä kannan yhtäkään sun kytystä pahvilaatikkoa alas noita portaita!

Ennen kuin ehdin syytää lisää loukkauksia, minut tempaistiin nojatuolista vasten vahvaa vartaloa ja sain raivokkaan suudelman. En voinut ajatella mitään enkä tehdä mitään, niin hämmästynyt, loukkaantunut ja poissa tolaltani olin.

- Tossa on sulle jotain kokeneempaa mitä muistella niiden reppanoiden pikkupoikien lomassa joita sä pyörität helmoissasi. Mä lähden nyt.
- Mä en halua nähdä sua enää ikinä, raivosin itkien loittonevan selän perään rappukäytävään.
- Hyvää loppuelämää, kuului vain vastaus portaikosta.

Lukitsin itseni pieneen huoneeseeni ja käperryin sängylleni. Järkytykseni läpi kuulin muuttajien äänet.
- Eikö sun kämppis ole kotona? Olis voinut auttaa näiden laatikoiden roudaamisessa.
- Tais mennä jonnekin, kuulin huolettoman vastauksen.
- Niin kuka tähän muuttaakaan sun jälkeen?
- Ei mitään hajua. Varmaan joku äidinvaistoinen tyttö.

Havahduin vasta kun katulamppu ikkunani ulkopuolella syttyi. Haparoin kännykän käteeni ja soitin ensimmäiseen numeroon joka mieleeni tuli etsiä puhelimen muistista.

- Haloo? Elle? Oletko sä siellä? kysyi tuttu ääni.
- Olen, kuiskasin.
- Mitä sulle on tapahtunut?!
- Ei mitään. Kai.
- Kerro nyt! Sä kuulostat ihan oudolta!
- Mulla ei ole enää kämppistä. Lari muutti pois ilman ennakkovarotuksia just äsken.
- MITÄ?!? Sehän on maailman järkevin jätkä, ei se tee tollasta!
- Mä olin kuulemma niin hemmetin ärsyttävä pikkulikka, ettei se enää jaksanut. Tää kämppä on aika tyhjä ilman sohvaa ja kahvinkeitintä… ja näköjään astiatkin on lähteneet, niiskaisin kävellessäni keittiöön.
- Mä tulen sinne nyt. Pidä puhelimes siinä lähellä, että päästät mut alaovesta kun mä soitan. Ja vastaat myös kun mä soitan, tai mä soitan vaikka palokunnalle, että mä pääsen sisään, Liia sanoi päättäväisesti.

Lähettäjä: Arliina 
Päivämäärä:   3.1.14 22:56:06

Huomasin tuossa että jos kiinnostaa lukea, niin Mustarastaan linkki on laitettu myös tarinatuokion parhaat- topsuun aloitusviestiin. [OHHOH?!? Mitenhän se sinne on joutunut..kiva että tykätään!]

Lähettäjä: Koi 
Päivämäärä:   3.1.14 23:07:38

Ou-mai-kaad, mä hihkun täällä ihan onnesta soikeena! :D Mahtavaa, että olet palannut Arliina. Mustarastas oli upea tarina ja ihan varmasti tulen seuraamaan tätäkin, joka vaikuttaa prologinsa perusteella oikein lupaavalta.

Tässä linkki Mustarastaaseen:
http://forum.hevostalli.net/read.php?f=11&i=871077&t=871077

Lähettäjä: AAnskuuFF:3 
Päivämäärä:   3.1.14 23:44:37

Samaa sanon mä seuraan jään :) ja mustarastas tarinasta ei löydy pahaa sanottavaa! :)

Lähettäjä: Jenna 
Päivämäärä:   5.1.14 01:11:14

Linkityksestä ja muusta:
http://forum.hevostalli.net/ohjeet/htmlohje.html

Tää vaikuttaa ihan luettavalta. Mustarastas oli ainakin hyvää luettavaa.

Lähettäjä: Arliina 
Päivämäärä:   6.1.14 10:33:08

Kiitos kommenteista. :) Päähenkilö on varsin erilainen kuin Mustarastaassa, eli stoorikin on toisenlainen. Tarina varsinaisesti alkaa tästä.

1

Kaksi vuotta myöhemmin

ELLE

- Mä en oikeasti enää tiedä miten tän saa taitettua niin, ettei noi vihreät sekoitu keskenään, huokasin ja nojasin taaksepäin tuolissani. Sitten vasta muistin sen olevan satulatuoli jossa ei ollut selkänojaa ja lopetin aikeeni lyhyeen.

- Mitä? kysyi Asta viereisen pöydän luota. Deadline lähestyi ja sen huomasi. Ympärilläni oli sikin sokin papereita, post it –lappuja, värikarttoja, ideatauluja, kuvia ja suunnitelmia sekä sähköisessä että paperisessa muodossa. Työkaverini näyttivät tasan samalta kuin minä itse: mustat silmänaluset, sotkuiseksi harotut kampaukset, väsyneet ilmeet ja loputon määrä likaisia kahvikuppeja ja kahvitahroja pitkin pöytiä.

–Mulla on tässä värikartat ja kaikki mahdollinen apu Japea myöten on käynyt sorkkimassa pitkin päivää näitä säätöjä, mutta yhä edelleen ne on poskellaan. Jos tää lähtee painoon näin.. Tää ei lähde painoon näin, korjasin, ryhdistäydyin ja tartuin hiireen. Samassa kädelleni laskeutui toinen käsi.
- Pidä tauko.
- En.
- Ei se ollut ehdotus. Kuuntele nyt itseäsi, sä olet ihan piipussa. Kymmenen minuuttia, siitä se ajatus kirkastuu, Asta sanoi vierestäni.

Annoin periksi. Minulla ei ollut graafikon koulutusta eikä myöskään erityistä paloa graafisen suunnittelun tehtäviin. Normaalisti hoidin assistentin eli hanslankarin hommia siellä sun täällä toimituksessa opiskellen lisää lehden tekemisestä silloin, kun jonkun kokeneemman aika riitti opastamaan minua. Nytkin johtui vain sairastapauksista ennen lehden painoon laittoa, että minä istuin koneen takana yrittämässä selvittää, millainen sävy vihreästä näkyisi lopullisessa painotuotteessa oikein.

- Okei. Mä pidän tauon. Oliko keittiössä vielä pullaa?
- On, jos pidät kiirettä. Jape ja Olli syö kaiken jos et pidä puoliasi.

Kävelin käsiäni oikoen työpaikkamme keittiöön, jossa toden totta istui Olli vaaleanpunertavat hiukset suloisesti sekaisin santsaamassa kahvia ja pullaa. Japea ei näkynyt, joten päättelin tämän juoksevan ympäriinsä auttamassa milloin ketäkin. Otin pullanpalan lautaselta ja lysähdin sohvan nurkkaan puolimakaavaan asentoon.

- Deadlinet ei oo mistään kotoisin, sanoin uupuneena ja haukkasin pullastani. Katsoin kelloa joka näytti kymmentä yli kahdeksaa. Kymmeneltä lähtisin kotiin, sanoisi Asta mitä hyvänsä. Ei tässä nyt niin palkoilla oltu, että neljätoista tuntia tälle päivälle ei muka riittäisi.
- Älä, sä oot niin asian ytimessä, Olli sanoi. –Mutta kelaa sitä aamua kun lehti on lähtenyt painoon! Saa nukkua ja juoda kahvinsa rauhassa.
- En mä ainakaan nuku. Mä mietin vaan, että olisko sittenkin parempi vihreän sävy ollut G023 eikä G028, naurahdin.
- Äh, relaa niistä vaan. Asiavirheet korjataan sitten seuraavassa lehdessä ja värivirheistä voi aina syyttää painoa, Olli virnisti.
– Siinä puhuu kans yks valokuvauksen ammattilainen.
- Nimenomaan, Olli sanoi painokkaasti. – Menneitä ei kannata murehtia sen enempää kuin tuleviakaan.

Olli oli tietenkin oikeassa. Tämä oli minua vähintään viisi vuotta vanhempi ja ansioluetteloltaan todella paljon vakuuttavampi kuvauksen ja mainonnan ammattilainen. Ollilla oli intensiivinen katse, huoleton huoliteltu olemus, korvassa timanttikorvis ja juuri nyt valloittava sänki leuassa.

Johtuikohan väsymyksestä vai mistä, että katselin miestä vähän toisin silmin kuin aiemmin. En ollut aiemmin kiinnittänyt mieheen sen kummemmin huomiota. Tarkoituksella, sillä olin ihan tarpeeksi kuunnellut työkavereitteni huokailuja tämän perään. Olli sitä, Olli tätä, Olli on ihana, Ollilla on uusi tyttö. Minusta Ollin toinen ellei peräti oikea nimi oli flirtti ja koko kundin ympärillä leijui näkymätön tiedän-olevani-vastustamaton- ilmapiiri. Mikä oli ihan okei, ei se minulta ollut pois, varsinkin kun tämä oli aina ollut työkaverina minua kohtaan ihan asiallinen. Mutta en silti aikonut liittyä peräänhuokailijoiden ketjuun. Karistin ajatukset mielestäni, oioin jalkojani ja hieroin kivistävää selkääni.

- Mä oon ihan jumissa joka paikasta.
- Ihmistä ei ole luotu istumaan paikallaan vaan tekemään oikeeta työtä, Olli virnisti vinosti.
- Se, joka väittää ettei istumatyö ole oikeaa työtä, vois tulla kattomaan nyt meitä. Kaks ihmisrauniota rappeuttaa itseään vehnällä ja sokerilla, huokasin.
- Me aiottiin Japen kans huomenna rappeuttaa itteämme lisää vapaaehtoisesti, kun duunit saadaan pakettiin. Tulisitko sä messiin?
- Mä lupasin mennä istumaan iltaa Astalle, mutta voidaan me päivällä jossain terassilla käydä, sanoin varovasti.
- Ota Astakin mukaan. Ja muitakin, jos niitä kiinnostaa tulla. Perinteitä pitää kunnioittaa.
- Mä kysyn, lupasin.
En ollut montaa kertaa käynyt tällä perinteisellä deadline eilen- kierroksella työkavereiden kanssa, mutta tällä kertaa voisin vaikka mennäkin. Ehtisin silti illalla Astalle vanhan jengin kanssa.

- Okei. Mä tulen katsomaan niitä sun vihreitäsi seuraavaksi, Olli lupasi.
- Ihanaa, kiitos! huokasin. – Sen jälkeen mä lähden pyöräilemään kotiin. Sillä jos sä et saa niitä sävyjä kohdalleen, niin mun on turha enää edes yrittää.
- Kyllä mä saan, Olli naurahti.
- Sitähän mä sanoinkin, totesin.

Lähettäjä: Arliina 
Päivämäärä:   8.1.14 20:47:12


-------------

- Elle, me ollaan täällä! Moi, Asta! Olli huikkasi kaiteen toiselta puolelta.

Raivasimme tiemme pyöreiden pöytien väleistä kohti Japea ja Ollia, jotka olivat vallanneet terassin pitkän kulmapöydän. Pöydän ääressä istui muitakin graffatiimin jäseniä ja muutama ihminen toimittajien puolelta. Aurinko paistoi, elokuun alun aurinko, joka helli vielä lämmöllä ja pitkillä lämpimillä pimeillä illoilla. Rojahdin tuoliin istumaan ja katselin kun Asta lehahti omaansa sirosti kuin lokki lennosta. Sellaiseen eleganssiin minä en pystyisi ikinä, vaikka yrittäisin kuinka.

- Mä oon niin odottanut tätä hetkeä, Asta huokasi.
– Mäkin! Mä näin tästä unta viime yönä. Ja sitä edellisenä. Ja sitä edellisenä, Jape virnuili ja nojasi kädet niskan takana taaksepäin.
- Sille vois kyllä nostaa yhden, Olli tuumasi. –Mä käyn hakemassa teille juotavaa. Mutta mitä?
- Enkeli, Asta huokasi, -Olut, kiitos!
Minä purskahdin nauramaan.
- Enkeli ja olut ei jotenkin sovi samaan lauseeseen! Mulle karpalosiideri, kiitos.
- No tuo nyt mullekin jotain, Jape sanoi.
- Hah, mä tarjoan vaan naisille. Osta ite omat kaljasi, Olli tuhahti.
- Sä vaan liehittelet pomoa tarjoamalla sille oluen, Jape naurahti ja nosti aurinkolasinsa tummien hiustensa päälle otsalle.
- Pah. Se ei nosta mun palkkaa vaikka mä juottaisin sitä miten, Olli virnisti.
- Mä nostasin teidän kaikkien palkkoja jos se vaan olis pelkästään mun käsissäni, Asta tuhahti. –Mutta kun ei ole, niin ei ole. Ison talon isot edut on just tätä, että mä en saa yksin päättää mistään.

Ollin mentyä nojauduin terassin tuolissa taaksepäin ja suljin silmäni. Onneksi en ollut kuten Asta, joka oli todella nuorena kohonnut tiiminsä esimiesasemaan. Hienosti Asta hoiti hommansa, ja lehden ulkoasu sekä taitto oli todella laadukasta. Mutta taisi Astalla silti olla vanhemmille kollegoilleen todistelemista, eikä virheitä yksinkertaisesti saanut tehdä, jos mieli asemansa pitää.

Aurinko lämmitti ja työstressi oli takanapäin taas hetkeksi, kun yksi sisustusjulkaisu lisää oli saatettu tähän maailmaan. Asta, Jape ja muutama muu keskustelivat vielä jostain duuniyksityiskohdista, mutta minä annoin niiden valua korvieni ohi kuin vieraan kielen. Minulla oli muuta mietittävää.

Yliopisto oli tänäkin syksynä lähestynyt minua kirjeellä jossa tiedusteltiin, aioinko jatkaa opettajaopintojani tänä syksynä. Miksi yksi vastausvaihtoehdoista ei voinut olla ”en osaa sanoa toistaiseksi?” Se olisi ollut minun ruutuni, ehdottomasti. Toisaalta minua nolotti roikkua korkeakoulun listoilla ikuisena opiskelijana. Olisin aivan hyvin voinut vastata ei kiitos, teen mielummin töitä jossain muualla kuin valtion leivissä, jossa palkka oli pieni ja loma piktä. Mutta toisaalta ajatus koulun penkille paluusta houkutteli yllättävän paljon, sillä jokin opettajan osaamisessa, tehtävissä ja oppilaan rinnallakulkijan roolissa viehätti minua tavattomasti. Niiden kahden haaveen välissä sitten olin rimpuillut ja lopulta muutaman kerran lykännyt opintojani ”toistaiseksi”.

Olin joutunut lähtemään töihin, kun Lari häipyi yllättäen yhteisestä kämpästämme ja jätti minut maksamaa vuokraa yksin. En edelleenkään ollut antanut Larille anteeksi sitä, miten tämä oli paiskannut kaiken silmilleni ja tehnyt ruman katoamistempun. Sellaista ei tehty ystäville, olivat nämä miten ärsyttäviä tahansa, piste. Minua suututti ja loukkasi vieläkin kundin käytös, mutta pakko oli myöntää, että vaikka Lari oli käyttäytynyt pàskamaisesti, oli hänen sanoissaan ollut paljon tottakin. Olin elänyt sen talven omilleenmuuton vapauden huumassa kuin pikkuprinsessa omassa saippuakuplamaailmassaan. Se kupla olikin hajonnut sitten kertaheitolla.

Larin tempusta sisuuntuneena en ollutkaan juossut äidin ja isän helmoihin kuten olin ensin aikonut, vaan poistanut Larin kaverilistoiltani ja tehnyt oman sähkösopimuksen, maksanut vesilaskun, vienyt roskat ulos ja hankkinut töitä. Liia ja Asta olivat auttaneet töiden saamisessa, ja muutaman mukan kautta päädyin assistentiksi mediatalo Valkean sisustusjulkaisuun. Tehokkaampaa aikuiseksi kasvamisen koulua minun kohdalleni olisi tuskin voinut sattua kuin se, minkä Lari oli ystävällisesti järjestänyt. Onneksi en ollut tavannut koko kundia sen illan jälkeen. Enkä tapaisikaan enää koskaan, mikäli se minusta riippui.

- Elle, mitä sä mietit? kysyi Olli hiljaa vierestäni. Hätkähdin hereille ajatuksistani.
- Sori, mä en tajunnut että sä tulit takasin jo. Kiitos tästä, sanoin, ja kilautin kynnelläni lasin reunaa.
- Ole hyvä. Kauniille naisille mä tarjoan aina.

Kauniille? Olli ei turhan usein kommentoinut duunikavereidensa ulkonäköä. Tyydyin hymyilemään, ja Olli jatkoi:
- Mä huomasin, ettet sä huomannut. Sä olit ihan ajatuksissasi.
- Ei se ollut mitään tärkeetä. Kunhan kelasin aikuiseksi kasvamista.
Olli kohotti kulmiansa.
- Ai, se ei ole tärkeetä?
- No okei, oli se, mutta en mä nyt ala siitä avautua. On liian hieno ilma vaipua synkkiin ajatuksiin, virnistin. Olli ei näyttänyt vakuuttuneelta, muttei palannut aiheeseen enää.
- Skool nyt sitten vaan, Jape sanoi toiselta puolen pöytää. – Nyt voidaan hetki taas hengittää normaalisti. Nostin laiskasti lasiani yhtä aikaa toisten kanssa ja siemaisin.
- Ketkä voi ja ketkä ei, Olli nurisi. –Mun omat projektit vie aikaa ihan samalla tavalla kuin ennen tätä päivää.
- Kuka käskee räpsiä kuvia jossain toisessakin studiossa yötä päivää, Asta sanoi vierestäni.
- Nii-in, ja kuka käskee kuvaamaan sellasia projekteja joissa ei olla studiota lähelläkään, Olli huokasi.
- Sä nautit siitä, siksi sä teet sitä, totesin.
- Aivan, Olli hymähti ja vilkaisi minua. – Olette oikeassa, prinsessa.
- Älä nimittele mua, naurahdin. –Me ei tunnettu sillon vielä, kun mä oikeasti olin rasittava pikku prinsessa.
- Mitä, oletko sä prinsessa? Kuka sun kruunun varasti?
- Todellisuus puski päälle, sanoin.
- Teithän sä rikosilmoituksen? Suomen kruununjalokivet kiinnostais varmaan poliisiakin, Olli ihmetteli.
- Noi sun vitsit on sitä luokkaa että sä taidat olla tän tarinan sammakko. Ei se, josta tuli prinssi, vaan se, joka tippuu suusta, Asta tuhahti.
- En mä ole koskaan mikään sammakko ollut. Mä olen kuningas, Olli virnisti. –Vaikka onhan prinssillä tarinoissa yksi etulyöntiasema.
- Siitä tulee kuningas? ehdotin.
- Ei. Prinssi saa neidon, Olli sanoi, katsoi minua ja iski silmää.

Ööö, okei? En tuntenut Ollia tarpeeksi hyvin että osaisin sanoa oliko tämä nyt miehen ihan tavallista terassikäytöstä, mutta en ajatellut ryhtyä punastelevaksi pikkutytöksi. Hymyilin takaisin ja nautin huomiosta, sillä hauskojen, kauniskasvoisten miesten lukumäärä elämässäni oli tällä hetkellä pyöreä nolla.

- Mitä kuningas saa? kysyi Asta joka ei ollut huomaavinaan äskeistä episodia.
- Ei kuningas mitään saa. Sillä on jo kaikki. Mutta joskus nekin haluaa jotakin mitä niillä ei vielä ole, Olli sanoi.

En jäänyt kuuntelemaan miten suoriin vihjauksiin tämä keskustelu päätyisi vaan aloin tehdä lähtöä jonkun tekosyyn varjolla. Oli asioita hoidettavana ja kämppä siivottavana ja niin edelleen, minulla oli hyvä syiden varasto josta poimia. Eivätkä ne nyt niin tekosyitä olleet, ainahan oli asioita joita piti hoitaa.

- Tuletko sä illalla? Asta kysyi.
- Tulen. Kahdeksalta?
- Kahdeksalta. Tuo niitä suklaakeksejäsi tullessas.
- Aarrgh, huokasin. –Nyt mä joudun vielä leipomaankin kaiken muun ohella, sanoin, ja kaivoin kännykkää laukustani.
- Olli, tuletko säkin? kuulin Astan kysyvän. –Japea mä yritin jo houkutella, mutta sillä oli muuta menoa.
- No mikä jottei, Olli suostui. –Viimeksi mä missasin ne karkelot.
-Me vaan alotetaan mulla ja jatketaan sitten baariin, ei nää sen kummemmat kinkerit ole.
- Mä tulen. Siis kahdeksalta nähdään.

Kiitos, Asta. mietin kotimatkalla polkiessani läpi kaupungin. Se siitä rennosta illasta ilman miespaineita. Nyt joutuisin miettimään kaiken toiseen kertaan, hiukset, meikin, vaatteet, jopa sen paljonko joisin. Sitten suupieltäni alkoi nykiä. Joskus joutui suunnitelmiaan muuttamaan paljon inhottavampien asioiden takia kuin sen, että porukkaan mukaan ilmoittautui hyvännäköinen poikamies. Olikohan tämä nyt kuitenkaan kovin paha käänne?

Lähettäjä: Arliina 
Päivämäärä:   9.1.14 18:15:17


--------------

Tarkistin, että avaimet olivat mukana ja löin oven kiinni. Neljännessä kerroksessa oli kiva terassi ja sieltä avautuivat hienot maisemat, mutta se ei aivan korvannut sitä, että talossamme ei ollut hissiä. Kuten nyt, kun oli kiire. Juoksin portaat alas, kiskoin takkia päälle ja ehdin pysäkille juuri yhtä aikaa ratikan kanssa. Puhelimeni soi kun pääsin istumaan ja sen etsintähötäkässä onnistuin tiputtamaan suurimman osan tavaroistani ratikan penkille.

- Moi! Soitit just hankalaan aikaan, kerro äkkiä!
- Mä sitä vaan että vietkö sä suolasta vai makeeta Astalle? Liia tiedusteli.
- Makeeta… vastasin, ja ajatukseni pysähtyi. Tutunoloinen hahmo lähestyi minua käytävää pitkin.
Hän alkoi keräillä tavaroitani jotka olivat hujan hajan vieressäni penkillä, teki niistä siistin pinon ja odotti että lopettaisin puhelun. Liia sanoi vielä jotain, mutta en kuunnellut.
- Nähdään Astalla, sanoin, ja laskin puhelimen korvaltani. Tuijotin viereeni istunutta Ollia, ja jostain syystä en keksinyt mitään sanottavaa. Tämä näytti hyvältä ja tuoksui hyvältä, mikä taas takasi sen, että minun sanavarastoni kytkeytyi pois päältä.

- Nää on sun? Olli kysyi, ja nosti pinkkaa jonka oli juuri tehnyt.
- On, nyökkäsin. –Kippaa tänne, sanoin, ja avasin laukkuani enemmän.
- Uskallanko mä vaan kipata, Olli kyysi ja katsoi veikästi. -Vai oletko sä niitä naisia jolla on joku pyhä järjestys niiden käsilaukussa?
- Sen voi varmaan päätellä siitä miten mun kamat oli levällään äsken.
- Eli ei ole, Olli päätteli ja tiputti tavarat laukkuuni.
- Kiitos.
- Ole hyvä. Mä alan sittenkin epäillä että sussa on jotain kuninkaallista verta.
- Öö.. mitä? kysyin. En todellakaan pysynyt kärryillä.
- Tai ehkä mussa on? Mähän en muuta ole tehnytkään kuin pelastanut neitoa pulasta viimeiset kaksi päivää.
Naurahdin hämilläni. Kaupunki lipui silmiemme ohi, spora kolisi ja mainosvalot alkoivat pikkuhiljaa syttyä siellä täällä.
- Onneksi sä olet pelastanut mut pulasta, sanoin sitten hiljaisuuden jälkeen. - Muuten vihreä trendi- sivulla olis kaikki vihreät saman värisiä, ja mä olisin hukassa ilman kalenteriani.
- Puhumattakaan siitä että sä olisit janoinen edelleen.
- Okei, mä olen sulle yhden auki.
- Sopii, Olli hymyili. –Todellakin sopii. Asutko sä tässä jossain lähellä? tämä vaihtoi puheenahetta.
- Asun. Tai siis en enää tässä, mutta siellä mistä mä hyppäsin kyytiin.
- Loistavaa että sä osuit samaan ratikkaan. Mä en ole ihan varma millä Astalle pääsee.
- Seuraa perässä, mä olen, sanoin, ja painoin pysähtymisnappia.

Meno oli täydessä swingissä, kun vihdoin pääsimme perille. Kolmonen oli jättänyt tulematta kaksi kertaa peräkkäin, ja lopuksi olimme kävelleet muutaman korttelin pidemmän matkan. Korkeissa koroissa se ei ollut mikään nautinto, ja kiitin onneani että olin ottanut vaihtokengät mukaan. Eipä tarvitsisi illan kähmeessä kotiin palatessa yrittää pysyä koroilla pystyssä.

Astalla oli ikkuna auki ja musiikki kuului kadulle asti. Saman rapun naapuri sattui tulemaan koiransa kanssa juuri ovesta ja päästi meidät sisälle.
- Kiitos, hymyilin.
- Olkaapa hyvät. Meinasitteko te koko illan bilettää? nainen kysyi ihan ystävälliseen sävyyn.
– Me ei olla tuolla koko iltaa, vaan lähdetään kohta muualle. Eli yöunet on taattu.
- Hyvä. Oli tossa lappu ilmotustaululla että juhlat on tulossa, mutta on aina positiivista ettei tarvitse nukkua korvatulpilla, nainen hymyili.

-Olispa mullakin tollasia naapureita, sanoin hissiä odottaessamme. –Mun naapurit on syntyneet ennen ekaa maailmansotaa ja niillä on ihan käsittämättömän tehokkaat kuulolaitteet, mitä tulee meikäläisen liikkeitten seuraamiseen.
- Kannattais varmaan muttaa johonkin lähiöön lapsiperheitten kanssa eikä asua tuolla herrankukkarossa kantakaupungissa, Olli totesi.
- In your dreams only, hymähdin. –Mun unissa ei ainakaan. Mulla on vähän neliöitä ja törkee vuokra, mutta heti alaoven ulkopuolella on vastassa se sukupolvi joka ei erota kasvavaa kantarellia suppilovahverosta.
- Mutta on niin kulinaristia kuitenkin, Olli täydensi.
- Aamen, vastasin.
-Sienituntemusko on joku sukupolvimittari? Olli kysyi huvittuneena, kun hissi tömähti paikalleen. Olli avasi oven ja piti sitä auki minulle.
- Nimenomaan.
- Mut on opetettu jo ihan pienestä syömään sieniä. Tekeekö se musta ikälopun?
- Syöminen ja tunnistaminen ovat eri asioita, sanoin opettavaiseen sävyyn. –Toista ei kannata tehdä ilman toista.
–Tästä tulee varmaan joku sieni-ikäkriisi, Olli naurahti, sulki hissin oven ja asettui vastakkain kanssani.

Okei, minä olin tottunut seisomaan ihmisten kanssa hississä rinnakkain, mutta kai tämä kävisi näinkin? Päätin että kävisi.

Olisi tosin ollut helpompaa, jos sydämeni olisi esitellyt vähän rauhallisempaa tahtia. Olipa mielikuvani Ollista naistenmiehenä millainen tahansa, ei se poistanut tämän viehätysvoimaa minnekään. Seisoin hiljaa ja kaivelin muka laukkuani. Kun hissi ei lähtenytkään liikkeelle, nostin katseeni. Olli tarkasteli minua ja hymyili sitten vinosti.

-Hermostutanko mä sua? tämä kysyi. Se tuli niin miehisellä ylimielisyydellä, että minut pelasti terve järki ja huumori.
- Onko toi sun vakio iskurepliikkisi? minä nauroin. –Se on varmaan tehokas.
- Ainakin se saa joka kerta aikaan jonkun reaktion, Olli sanoi. –Mikä kerros?
- Kutonen.
–Vastaa mun kysymykseen, Olli sanoi, kun hissi lähti liikkeelle.
–Enkä vastaa. Sulla on ympärilläsi ihan tarpeeksi mimmejä joiden pieni sydän läpättää vähän lisää kun sä astut samaan huoneeseen.
- Näätkö? Reaktion nimenomaan, Olli naurahti. –Enkä mä nyt ihan niin onnekas ole, että mä vaikuttaisin kokonaisen huoneellisen verran naisten verenpaineeseen. Vaikka onhan se jotain mistä haaveilla.
- En mä niin väittänyt. Mutta jos sun egolle tekee hyvää ymmärtää mut väärin, niin ole hyvä, ilmainen it-buusti, sanoin, ja ojensin kättäni Ollia kohti kuin pidellen kämmenelläni jotain näkymätöntä.
- Kiitos, mies vastasi ja tarttui käteeni omallaan eikä päästänyt irti.

Sen sijaan tämä käänsi käteni toisin päin, sulki omiensa väliin ja tarttui toisella kädellä ranteestani valtimon kohdalta kiinni.

- Ei sunkaan pulssi mitenkään hidas ole, tämä totesi hilpeästi.
- Se ei johdu ainakaan susta, totesin kuivasti. Vaikka mistäpä muusta se olisi johtunut. En silti antaisi miehelle sitä tyydytystä, että yrittäisin nykiä kättäni irti hänen otteestaan.
- Aivan, korkokengillä kävely voi olla totista treeniä, Olli naurahti.
- Eikä toisen pulssia kokeilla omalla peukalolla. Sillon tuntee vaan oman sydämensä sykkeen, sanoin ja nielaisin.
- Katsos tyttöä. Mä jäin kiinni. Se oletkin sinä joka vaikuttaa mun sydämeni sykkeeseen eikä toisin päin. Mutta sen asiantilan mä aion muuttaa, Olli hymyili ja painoi rystysilleni suudelman juuri kun hissi pysähtyi.

Astan tasanteella oli muutakin porukkaa, joten keskustelumme katkesi siihen. Onneksi, sillä minä en aikonut antautua Ollin pauloihin. Asta tuli avaamaan oven ja katsahti minua sen näköisenä, että tästä saapumisesta yhtä aikaa Ollin kanssa puhuttaisiin vielä, mutta ei onneksi kommentoinut sitä muuten.

Lähettäjä: ig 
Päivämäärä:   13.1.14 03:04:47

jes oot taas täällä! tarinan laatu on edelleen suorastaan loistava. jään suurella innolla odottamaan jatkoa:)

Lähettäjä: miija 
Päivämäärä:   13.1.14 20:07:02

Tää on huikee!!!!!! Jatkoo!!!!!!:))))

Lähettäjä: Arliina 
Päivämäärä:   13.1.14 20:18:06

Kommenttejaaaa...? :) Tässä tosin hetki kestää että tarina pyörähtää käyntiin, mutta kertokaas nyt jotaki mietteitä, ihan pieniäkin, joita tekstistä herää. :)

ig, kiitos! :)

--------
Sä näytät tosi hyvältä, Asta kääntyi sanomaan minulle. –Onko toi vaaleanpunainen tunika uusi?
- Ei. Eikä se ole tunika vaan yläosa ja alaosa. Mutta niin säkin näytät, hyvältä siis, vastasin, ja puhuin todellakin totta. Räväkän kirkkaansininen, lyhyt satiinimekko oli niin Astaa kun saattoi olla, ja sointui tämän vaaleisiin hiuksiin upeasti.

- No, saanko mäkin samanlaista ylistyslaulua? kysyi Olli vierestäni.
Asta nauroi.
- Sä nyt et tarvitse sellasta yhtään lisää, sä tiedät muutenkin näyttäväsi hyvältä.
- Niin? Ei se silti pahaa tee.
- Okei, laita tää nousuhumalan piikkiin. Sulla on kaunis paita, hienot housut ja upeat kengät, Asta luetteli samalla kun siirryimme eteisestä olohuoneen puolelle.
-Ja toi huivi on onnistunut pikantti lisä sun lookiin, säestin nauraen.
- Hohhoijjaa miten tyttömäistä, Olli sanoi pitkästyneenä. –Mulle olis riittänyt ihan vaan ytimekäs ”sä näytät ihan tajuttoman seksikkäältä”.
- NIIN nousuhumalassa mä en sentään ole. Vaikka meillä on todella hyvä työporukka, niin mä olen kuitenkin sun pomosi. Joku haastais mut vielä oikeuteen sellasista kommenteista, Asta totesi.
- Et itse asiassa ole teknisesti, jos ihan tarkkoja ollaan. Kuvaajien tiimillä on omansa, sä kuulut siihen esimiesryhmään, Olli muistutti.
- Silti, Asta sanoi. –Mutta ei mietitä sitä nyt. Juotavaa?
- Kiitos, kyllä, sanoimme Ollin kanssa yhtä aikaa. Vilkaisimme nauraen toisiamme, otimme lasit pöydältä ja kilautimme niitä yhteen.
- Hauskaa iltaa, Asta toivotti ja siirtyi hoitamaan emännänvelvollisuuksiaan.

Astan kolmio oli tilava, valoisa ja ihana. Taustavärit olivat hillittyjä vaaleita sävyjä ja niiden vastapainona asunto oli sopivasti täynnä värikkäitä yksityiskohtia. Valkean porukan vakio vedonlyöntikohde oli ajankohta, jolloin Astan asunto esiteltäisiin lehtemme sivuilla. Vielä se päivä ei ollut tullut, eikä aivan heti koittaisikaan, mikäli Astaa oli uskominen. Ajattelin ohimennen
Astan asuntolainaa jonka oli pakko olla törkeän suuri, sillä tiesin lehti-ilmoitusten perusteella mitä töölöläiskämpät maksoivat. Mutta olihan Astalla palkkakin hyvä.

Astan aloittelut tunnettiin siitä, että niissä oli sinkkumiehiä aina paikalla pilvin pimein. No, ei sentään niin, mutta enemmän kuin muiden kavereideni kinkereillä. Luovin ihmisten seassa kunnes löysin Liian, Nooran ja Jessican parvekkeelta. Noora oli vanhaa jengiä, Jessican olin tavannut kerran aiemmin.

- Moi! Tuu tänne, Liia sanoi ja ojensi kätensä, kun pysähdyin ovelle.
- Mä tulen jos mä mahdun, sanoin oviaukosta. –Tää ei ole mikään iso parveke.
- No kyllähän sä nyt mahdut. Me nähtiin äsken kun te tulitte. Kuka se toinen oli? Noora kysyi.

En ehtinyt sanoa mitään, kun Liia vastasi puolestani.
- Se on niiden työpaikan joku hottis.
- Kukahan sua on informoinut?
- Minä, mutta en noilla sanoilla, sanoi Jape parvekkeelta.
– Jape! Moro! Sä päätit sittenkin tulla, totesin.
- Näin on. Sä näytät törkeän hyvältä.
- No kiitos vaan. Kai? naurahdin vastaan. –Se oli toivottavasti kohteliaisuus.
- Ilman muuta oli, Jape nauroi ja iski silmää.
- Aargh, Jessica huokasi vierestäni. –Jape on mun veli, ja se on ihan patologinen flirtti. Se ei voi sille mitään, Jessica selitti.
- Ai? Mä en tiennytkään että te olette sukua, sanoin ilahtuneena. -Me ollaan työkavereita, selvensin, kun Noora katsoi minua kysyvästi eikä kovin hyväntahtoisesti.

Noora kääntyi hymyilemään Japelle.
- No ei mua ainakaan haittaa. Mulle voit flirtata just niin patologisesti kuin tahdot, Noora vastasi ja silmäisi Japea veikeästi.
Sen selvemmin ei asiaa oikeastaan voinut kertoa: näpit irti. Noora oli aina ollut nopea liikkeissään, ja jos jokin asia tai ihminen ei tyttöä miellyttänyt, tämä saattoi olla todella ilkeä teoissaan ja puheissaan. Siksi en koskaan ollut viihtynyt Nooran seurassa eikä meillä ollut kovin läheisest välit. En nytkään välittänyt kerjätä verta nenästäni, varsinkaan, kun Jape ei kiinnostanut minua ihmisenä mitenkään erityisesti. Siirryin kauemmas, kun Noora ja Jape jatkoivat juttuaan.

- Musta on siistiä aina tavata kavereiden perhettäkin. Ymmärtääpä sitten aina vähän enemmän niistä itsestäänkin, sanoin Jessican puoleen kääntyen. Sitten tajusin Liian olevan kuulolla ja kaduin sanojani. Liia ymmärsi katseeni ja tarttui minua käsikynkästä.

- Älä näytä noin syylliseltä, ystäväni. Kyllähän se pätee muhunkin, halusin tai en, Liia kuiskasi korvaani.
- Sori, mä en tosiaankaan tajunnut mitä mä puhun. Ei ollut tarkotus.

- Saitteko te jo syötävää? Asta huikkasi olohuoneesta, kun olimme seisoskelleet parvekkeella tovin juttelemassa.
- En, mut mä vein kyllä tuomiseni sinne pöytään, huikkasin takaisin.
- Mä huomasin. Kukaan ei tee sellasia suklaakeksejä kuin sinä.
-Sullakin on se resepti, sanoin syyttävästi.
- Leipureissa on eroja, ja uuneissa myös, Asta sanoi ja huiskautti huolettomasti kättään. –Käy hakemassa alkupalasi, niin ei tule heti baarissa nälkä.

Niin totisesti tein. Kasasin lautaselle suolaisia paloja joiden tarjoilussa Asta oli ihan omaa luokkaansa. Suurin osa oli varmaan tilattu Stokkan herkusta, kattaus oli todella kaunis ja ruoka hyvää. Istahdin nojatuoliin katselemaan juhlahumua ja söin tyytyväisenä. Juomissakaan ei ollut valittamista. Ehdin nautiskella valkkarista, jutustella huolettomasti ja santsata kaksi kertaa ennenkö Asta ehdotti että jatkaisimme iltaa ulkona. Palautin lautaseni ja lasini keittiöön ja törmäsin Olliin joka oli samoissa puuhissa.

- Me jatketaan kuulemma matkaa, sanoin.
- Mä kuulin. Tuletko sä mukaan?
- Ilman muuta. Enhän mä nyt tätä iltaa kesken jätä, sanoin. - Miksi sä kysyt?
- No kun sua ei muuten ole duuniporukan kanssa paljon nähty, niin mä ajattelin että..
- Hei, ethän sä ole mua mihinkään koskaan mukaan pyytänyt? kummastelin.
- No en ole niin, mutta huomannut kyllä kun sä olet puuttunut, Olli sanoi ja vilkaisi minua kulmiensa alta.

Öööö... What?

Olin kadulle asti hiljaa, mutta sitten en saanut enää pidettyä suutani supussa. Erinäinen juomani lasillinen antoi myös rohkeutta, vaikka itseni tuntien olisin voinut selvin päin tehdä ihan samat kysymykset.

- Olli oikeasti, miksi ihmeessä sä olet yhtäkkiä tollanen? kysyin, kun kävelimme vierekkäin muun porukan jäljessä kohti Astan kantapaikkaa.
- Millanen?
- No tollanen… tollanen, etsin sanaa. –Et sä ole ikinä ennen mitenkään erityisesti etsinyt mun seuraa.
- Mä olen ollut varattu.
- Pah. Vaikka mä en levitä toimiston juoruja, niin mä joudun silti kuuntelemaan niitä. Sun mimmit on vaihtuneet viimeaikoina aika usein, et sä mikään varattu ole ollut.
- Ei kannata kaikkia juoruja uskoa, lukumääriä nyt ainakaan. Ne ei ikinä pidä paikkaansa.
- Hei, ei mua mitkään luvut kiinnosta. Me ei puhuttu siitä, vaan siitä miksi sä yhtäkkiä olet muka tajunnut että mäkin olen olemassa.

Olli pysähtyi ja tarttui minua kyynärvarresta kiinni.
- Mä en todellakaan ole vasta äsken huomannut että sä olet olemassa. Mutta sä olet ollut niin välinpitämätön mun yritysten suhteen, että vasta nyt ne on tulleet läpi sulle asti.

Tuijotin Ollia sanattomana. Kuulinko oikein? Minä olin luullut että meillä oli normaali duunikaveri- suhtautuminen molemmin puolin.

- Luoja, voisko sua olla huomaamatta? Tollanen pitkä ruskea hevosenharja ja toi kroppa, joka saa vaatteen kuin vaatteen näyttämään hyvältä.
- Sä olet humalassa, totesin.
- En, tai en ainakaan paljon. Tiedätkö sä, miten mä olen ponnistellut, että mä löysin aina sisältäni sen asiallisen minän, kun me tehtiin töitä yhdessä?
- En taida tietää.
- Nyt tiedät, Olli sanoi, ja jatkoi kävelyä eteenpäin.

Minun piti vähän miettiä miten asettaisin seuraavat sanani. En tosiaankaan halunnut loukata Ollia. Enkä totta puhuen tiennyt pystyisinkö siihen. Enhän kai voinut loukata, jos toisella ei ollut sen kummempia aikeita pelissä mukana kuin kauniin tytön katselu.

- Me ollaan edelleen työkavereita, sanoin anteeksipyytävästi muutaman hiljaisen minuutin jälkeen. –Mä en haluaisi sotkea meidän välejä millään kahden yön jutulla. Siitähän sä nyt puhut? tarkensin.
- No kuten huomaat, mä en kosinut sua, Olli vastasi tylysti. –Viimeksi kun mä tarkistin, ei ollut kiellettyä haluta kaunista tyttöä.

Minä naurahdin. Ainakin Olli oli rehellinen.

- Sä olet hyvä tyyppi ja sun kanssa on hyvä tehdä töitä. Jos sä olisit joku muu, sä olisit jo saanut multa ympäri korvia tollasten juonipaljastusten takia, sanoin sitten.
- Niinkö? Olli kiinnostui.
- Ja mun ei pitänyt sanoa tota, mutta sanotaan nyt tääkin. Mä en ole oikeasti ollut ehkä ihan niin välinpitämätön kuin mitä mä annoin ymmärtää.
- Ihanko oikeasti? Ettet sä vaan tarjoile mentaalilaastaria, Olli epäili.

Pudistin nauraen päätäni.

- No mitäs sanot siihen, että kohta me ei enää olla työkavereita? Olli heitti sitten.
- Mitä, oikeasti? Mihin sä aiot lähteä? kysyin hämmästyneenä.
- Mä lopetan Valkealla ja siirryn meidän oman firman leipiin.
- Loistavaa! Siis teidän kannalta, muistin sitten. - Mun taittoyritysten kannaltahan se on tietysti täysi katastrofi. Mutta se tarkottaa, että teidän firmalla menee hyvin. Ketä siinä on sun kanssa?
- Siinä on mun vanhoja koulukavereita muutama, yksi tuttu Valkeakuvioista ja sitten me ollaan ehdotettu Liialle, että se liittyisi meidän jengiin mukaan.
- Niinkö? Mitä se sanoi?
- Se lupasi miettiä asiaa. Mä tosiaankin toivon, että se sanoo kyllä. Me tarvitaan toinenkin kuvaaja, koska yksin mä en selviä siitä tilausmäärästä joka meillä on.
- Mäkin toivon että se sanoo kyllä. Toi on todella hyvä tilaisuus sillekin, totesin.
- Mä taas toivon että sä kelaat pikkusen sitä, ettei me olla duunikavereita enää kovin pitkään, Olli sanoi. –Siis jos tajuat mitä mä tarkotan, tämä jatkoi ja iski silmää.

Lähettäjä: annnn 
Päivämäärä:   14.1.14 21:04:12

JATKOOOOOO <3

Lähettäjä: desiderata 
Päivämäärä:   14.1.14 23:38:05

hyvä alku! kiva että jatkat ja tietty olis mukava kuulla jotain pientä myös Liiasta. Se jäi hämmentämään, että Ollilla on "vaaleanpunertavat" hiukset? tarkoitit ehkä vaaleita, punertavia vai onko ne värjätty vaaleanpunaisiksi? :D Jokatapauksessa en oikein osaa ottaa hahmoa vakavasti, koska näen tyypin päässäni pinkeillä hiuksilla varustettuna.

Lähettäjä: Koi 
Päivämäärä:   15.1.14 10:50:14

Mä en tajua, Arliina, miten sä aina onnistutkin luomaan niin monta, niin erilaista ja silti mielenkiintoista hahmoa. Tässäkin on vaikka kuinka monta, josta tykkään. Mm. Olli, joka vaikuttaa pahasti sellaiselta liian hyvää ollakseen totta tyyppiseltä jutulta. Tuon viimeisen pätkän jälkeen mä jäin tuijottamaan tietokoneen ruutua silmät suurina, koska koin hirveän ahaa-elämyksen Liiasta. Noh, mut ei siitä sen enempää.

Edelleen sun kirjoituksia on ihan älyttömän kiva lueskella ihan vain sen takia, että mä ainakin uppoudun tekstiin ihan täysin ja eläydyn noihin maisemiin ja tilanteisiin hullun tavalla. Tätä on niin helppoa ja koukuttavaa lukea, eikä virheitä ole lainkaan häiritsemässä keskittymistä. Tää on laadukas tarina, ei voi muuta sanoa. :)

Lähettäjä: Arliina 
Päivämäärä:   16.1.14 20:17:08

Kiitos kommentteista :) Antavat kirjoituspuhtia!

desiderata, :D Oli niinkun tarkotus sanoa että Ollin kuontalo on vaalea, joka on pikkusen punaiseen taittuva, kuten vaalea hius joskus on. Mutta kelpaa mulle toi pinkki letti myöskin... Ollille ei ehkä kelpaisi, sen verran visualisti se on. :) Liiaa tulee tässä matkan varrella lisää, nou hätä sen suhteen.

Koi, jee :) Ollista kyllä ilmenee tarinan edetessä, että mikä se on miehiään :) Virheitä muuten ON tekstissä, mut sekin on jees ettei ne tartu sieltä ensimmäisenä silmiin!

--------------------------

Ollin kanssa aiheeseen ei enää palattu kun saavuimme perille. Asta johdatti meidät lempipaikkaansa, joka oli ihan toisesta päästä kuin minun baarilistani ykkönen. Paikka oli täynnä välkettä, valoa, väriä ja porukkaa ja musiikki oli niin kovalla, että keskustelu kenenkään kanssa oli ihan täysin mahdotonta. Tänne ei tultu juttelemaan vaan tanssimaan.

Saimme poskettomalla tuurilla vallattua pylvään vieressä sijaitsevan sohvarykelmän oman käyttöömme. Meitä oli sen verran iso jengi, että aina oli joku pitämässä paikkaa kun muut tahtoivat tanssia. Me Jessican, Liian ja Astan kanssa sukelsimme lattialle muiden tanssijoiden sekaan saman tien. Annoin kaikenlaisten huolien ja murheiden haipua musiikkiin, bassoon, rytmiin ja liikkeeseen. Lattialla oli ahdasta ja se aiheutti paitsi hauskoja tilanteita, myös muutaman tahattoman mustelman. Fiilis oli kuitenkin hyvä ja porukka kivaa, joten ilta sai jatkua. Olli ei tullut lähelle ja olin siitä tyytyväinen. Olin saanut yhdelle illalle ihan tarpeeksi mietittävää.

- Asta, toi tyyppi vilkuilee sua, Liia huusi musiikin yli kun tanssimme kasvotusten.
- Ylläri, mutisin niin ettei kukaan kuullut.
- Ai kuka? Asta kysyi ja nosti katseensa.
- Anna mä arvaan: Sä olet huomannut sen jo, minä totesin kovaäänisesti.
- Ehkä, Asta hymyili.
- Otitko sä aikaa, paljonko siihen nyt meni? Kysyin Liialta.
- En, mutta olisko ollut jotain kolme minuuttia, Liia vastasi sarkastisesti.
- Ai mihin? Asta kysyi.
- No tohon että sä saat seuraa, tietysti, sanoin.

Jos Ollilla oli duunipaikallamme naiskuninkaan titteli, niin Asta täytti saman paikan naisten sarjassa. Ihan sama minne tämä meni, joku kuolasi perään, eikä Astalta koskaan ollut mennyt kauan tutustua keneenkään. Töissä tietysti Asta oli pomo, eikä tämän perään siksi huokailtu kovin äänekkäästi, toisin kuin Ollin.

Annoin tanssittaa itseäni niin, että ajantajuni katosi. Jossain vaiheessa iltaa tanssin, juomien ja taas tanssin lomassa näin Ollin juttelevan tutunnäköisen, itseään lyhyemmän ja vantteralla tavalla vahvan kundin kanssa. Tai paremminkin nämä näyttivät huutavan toistensa korviin, sitten Olli viittasi kädellään ja kaksikko poistui takavasemmalle. En osannut heti paikantaa toisen osapuolen kasvoja elämässäni. Kun mieleeni välähti kuka tämä oli, tyyppi oli jo kadonnut ihmisten sekaan Ollin kanssa. Yritin mennä perässä, mutta jouduin ensin käyttämään melko rumasti kyynärpäitä ja hokemaan ”sori” monta kertaa, kunnes totesin aikeeni mahdottomaksi. En päässyt mihinkään, ihmisiä oli yksinkertaisesti liikaa.

Luovutin, ja etsin Astan sen sijaan. Tämä löytyi sohvalta huilaamasta mukanaan joku tämänkertainen viihdyttäjä. He istuivat ihan siveästi vierekkäin, joten änkesin muitta mutkitta Astan viereen.

- Asta!! huusin musiikin yli. Tämä katsoi minua laiskasti.
- Niin?
- Tiesitkö sä että Joona on täällä?
- Ai sanoitko sä Joona? Tiesin! Kyllähän se siskolleen ilmottaa, jos se Suomeen tulee! Tässähän se kävi äsken, Asta huusi musiikin yli, ja sain juuri ja juuri sanoista selvää.
- No mihin se hävisi?!
- Ne meni Ollin kanssa ulkoterassille kun ei täällä voi jutella!
- Okei! huusin takasin. –Mä menen moikkaamaan!

Olin jo ehtinyt kiivetä toisen kerroksen ulkoterassille johtavien portaiden yläpäähän, kun musiikin ja alkoholin sopivasti sumentamiin aivoihini vihdoin ennätti perille looginen päätelmä: Jos Joona oli Suomessa, todennäköisesti Larikin olisi.

Käännähdin kannoillani ympäri ja katsoin Astaa parven kaiteen luota ihmisten päiden yli yhtenä kysymysmerkkinä. Asta oli ilmeisesti seurannut menoani, koska tämä katsoi minuun salin poikki ja nyökkäsi. Sitten Asta kaivoi puhelimensa, osoitti minua ja kännykkäänsä, ja tajusin mitä tämä halusi.

Kaivoin oman puhelimeni ja näin ruudullani Astan tekstarin:
Kyllä, mun toinen veli on myös tullut takasin Suomeen.

Vastasin äkkiä:
Eihän se vaan ole täällä?!? Koska sitten mä häivyn!!

Asta näpytti takaisin:
Ei se ole täällä. Mutta käyttäydy silti ihmisiksi, kun tapaatte.

Vastasin suuttuneena:
Mä kohtelen sitä just yhtä nätisti kuin se mua. This is a promise!

Käännyin kannoillani ja jatkoin luovimista kohti ulkoterassia, jonne Joona ja Olli olivat menneet.

Lähettäjä: Arliina 
Päivämäärä:   16.1.14 21:11:53

Okei, eihän tossa edellisessä postauksessa tapahtunut mitään, joten tässä lisäpätkä. Viikonloppuna en joka tapauksessa ehdi postailla mitään, joten menköön tähän samaan konkurssiin.

-------

Löysin kuin löysinkin Ollin ja Joonan ulkoterassilta. Ulkona oli huomattavasti miellyttävämpää kuin sisällä kuumassa, tunkkaisessa metelissä. Asta saattoi tykätä sellaisesta, mutta minä en jaksanut sellaista kovin kauan. Elokuun ilta oli lämmin, ulkoterassilla paloivat tunnelmavalot ja musiikki kuului etäisenä kuminana. Näin Ollin selän ja Joonan kasvot, ja sitten Joonakin näki minut. Miehen kasvoille syttyi kuin lamppu, kun tämä hymyili minulle.

-Elle! Siistiä tavata! Joona nauroi, kun ryntäsin halaamaan.
- Todellakin! Mitäs maailmanmatkaaja?
- Mitäs tässä. Hyvää, normaalia, tavallista. Kiva olla Suomessa.
- Tää nyt on ihan turha kommentti, mutta te siis tunnette? Olli kysyi ja rypisti kulmiaan.
- Joo, sanoin ja hymyilin. –Joona on Astan veli, kyllähän me nyt tunnetaan.
- Okei, Olli tyytyi kommentoimaan ja työnsi kädet taskuunsa.
- Millon sä olet tullut?
- Eilen.
- No kerro nyt jotain Berliinistä! Asta on kertoillut jotain sun liikkeistäsi, mutta kerro itsekin jotakin! pyysin.

Ja Joona kertoi. Tämä oli ollut töissä berliiniläisessä mainostoimistossa muutaman vuoden, tehnyt sieltä työkeikkoja eri puolille Eurooppaa ja tuntunut viettäneen muutenkin menevää elämää. Nyt Joona oli palannut Helsinkiin.

- En mä muuten olisi tullut, mutta Olli tarvitsi yhtiökumppaneita. Mulla on kontakteja ulkomailla ja osaamista jota näillä muilla ei ole. Siitä on hyvä alottaa, Joona hymyili. –Ja tietysti on aika cool saada tehdä ihan omannäköistä jälkeä.
- Ahaa, siis sä olet yksi niistä entisistä Valkean tyypeistä joita Olli kertoi houkutelleensa mukaan firmaansa, tajusin.
- Jep. Tai sehän on meidän kaikkien yritys eikä vain Ollin.
- Ketä muita siinä on mukana, tunnenko mä niitä?
- Liian sä tunnet, ja mut ja Ollin. Sitten siihen tulee yksi mun mainosalan tuttu Hanni, ja se taas tunsi jonkun Joelin joka on myös graafikko, Joona kertoi ja lisäsi sitten epäröiden, - Porukkaan piti saada yksi teollinen muotoilijakin. Sehän sitten sattuu olemaan armas veljeni Lari.

Tunsin kuinka hymyni jähmettyi väkinäiseksi.

- Tunnetko sä senkin veljen? Olli kysyi.
-Ikävä kyllä. Mutta sitä veljeä mä en halua tavata, vastasin.
- Olenko mä aistivinani pientä vastenmielisyyttä? Olli kysyi kiinnostuneena. Olli ei ikinä ennekään ollut antanut hienotunteisuuden häiritä uteliaisuuttaan, miksi siis nytkään?
- Voi, kyllä mä tunnen. Mä vaan toivon, ettei se jätä teitä samalla tavalla pulaan kuin se jätti mut, sanoin suloisesti hymyillen. –Ai niin, ei se varmaan jätä, kun sen rahat on firmassa kiinni. Ehkä se tekee niin vaan ystävilleen. Ne kun on ilmaisia.
- Oletkohan sä pikkuisen ankara, Joona sanoi varovasti.
- En todellakaan, vastasin vihaisena. –Sun kaksoisveljesi ansiosta mulla on opinnot edelleen kesken, törkeä vuokra ja mä en vieläkään tiedä, että mikä musta tulee isona.

Tilaisuus tuntui todella sopivalta syytää elämäni jokainen ongelma Larin niskoille. Juomillani drinkeillä saattoi myös olla osuus asiaan, mutta en minä sitä siinä hötäkässä ajatellut. Tunsin vain, kuinka jokainen sanani oli oikeutettu.

- Mä inhoan sitä jätkää. Mä niin toivon, että mun ei tarvis olla sen kanssa missään tekemisissä enää ikinä. Viimeiset pari vuotta onkin menny upeasti sen asian suhteen, mutta nyt se urpo sitten tulee takaisin tänne perähikiälle. Olis pysynyt siellä suuressa maailmassa!
- Me oltiin siellä tiiminä, Joona sanoi tasaisesti.
- Joo, joo, mä olen kuullut ennenkin kuinka teidän kaksoisuutenne velvottaa teidät vetämään yhtä köyttä. Mutta mua se ei velvoita mihinkään, sori vaan. Sä olet tervetullut tänne, mutta Lari ei ole.
- Mä huomaan, Joona sanoi jo vähemmän tasaisesti. - Se on kuitenkin mun veljeni, että mieti pikkusen mitä puhut.
- En mä sun kanssa aio ryhtyä riitelemään. Sä olet hyvä tyyppi, sun veljesi ei. Ja mulle tulee kylmä, jatkoin sitten loogisesti. –Eikö teistä jommankumman pitäisi luovuttaa mulle takkinsa?
Olli katsoi minua, hymyili ja siirtyi viereeni niin että tämä sai kätensä ympärilleni.
- Mulla ei ole takkia, mutta käviskö tää? hän kysyi.
- Kävis, sanoin ja käännyin hymyilemään Ollille yläviistoon.

Joona katseli meitä hetken.
- Okei, onko tää se kohta kun mun pitää poistua?
- Miksi ihmeessä? kysyin viattomasti.
- Vaikka siitä syystä, että.. tämä aloitti, mutta en antanut jatkaa lausetta loppuun.
- Pidä mielikuvituksesi kurissa, komensin hymyillen.
- Ala laputtaa, Olli sanoi.
- Palataan, Joona tyytyi sanomaan.
- Mä soitan sulle, tule vaikka käymään, huikkasin loittonevalle selälle.

- Mistä sä tunnet noi veljekset? Olli kysyi, kun Joona oli mennyt.
- Astan kautta.
- Ai hyvinkin?
- Kyllä.
- Mutta et tykkää Larista?
- Mikä tenttaus tää on? kysyin ja kiemurtelin irti Ollin kainalosta.
- No mua nyt vaan kiinnostaa, Olli sanoi.
- Oletko sä mustasukkainen? kysyin flirttaillen, vaikka tiesin kyllä vastauksen.
- En, Olli naurahti kevyesti.
- Hyvä, vastasin ja palasin kainaloon takaisin. Olli antoi minun tulla.
- Joonan kanssa me oltiin hyviä kavereita ja ollaan edelleen. Lari-imbesilliin mä taas toivon että mä en olis törmännytkään mun elämässä.
- Miksi?
- Jos ihminen on paskiainen, kai sitä saa toivoa ettei sitä ois tuntenutkaan?
- Mikä siitä sellasen tekee sulle?
- No jos vaikka se, että me oltiin kämppikset ja se häipyi melkein kertomatta, että se aikoo muuttaa? Sanoin, ja lause kuulosti omissakin korvissani siltä, ettei se nyt niin kovin hirveää ollut.
- Te olitte kämppikset? Mä en ole ennen törmännyt tollaseen määrittelyyn ihmissuhteessa.
- No mutta kun me oltiin just sitä, eikä muuta.
- Just, Olli sanoi, ja näytti siltä että piti kämppis-määrittelyä vain jonain kännipuheena.

Mietin, että Olli oli todennäköisesti niitä miehiä joille naisen kanssa asuminen tarkoitti ilman muuta myös seksiä. Se, millä nimellä suhde määriteltiin ei ollut olennaista. Siksi tämä ei uskonut minua, enkä jatkanut inttämistä sen enempää. Mitäpä inttämistä siinä olisi ollutkaan, koko asiahan oli ollutta ja mennyttä kauan sitten.

- Mihin sä jatkat täältä? Olli kysyi.
- Mä en vielä tiedä. Mä lupasin mennä Liialle yöksi.
- Harmi. Mä olisin voinut myös tarjota yöpaikan, Olli sanoi.
- Ainahan sitä tarjota voi, mutta en mä noin helppo ole, vastasin vähän harmistuneena.
- Tiedän, Olli vain totesi. –Mä vaan satun asumaan lähempänä kuin sinä ja ajattelin, ettei sun tarttis kaikkien känniääliöiden kanssa yhtä aikaa matkustaa sporassa kotiin.
- Mä en luota sun yöpaikkatarjoukseesi pätkääkään, ilmoitin.
- Hyvä. Ei kannatakaan. Sillä mä olen koko illan halunnut tehdä näin, Olli sanoi, ja veti minut suudelmaan. Se maistui hyvältä ja tuntui todella hyvältä. Minä huomasin roikkuvani Ollissa kiinni ja haluavani jatkaa hetkeä, mutta Olli irrottautui ja katsoi kelloaan.

- Mun pitää oikeasti mennä.
- Seuraavan mimmin luo? kysyin muka huolettomasti.
- Sinne päin.
- No, onneksi mä en suostunut tulemaan sun luo yöksi. Mä en ajatellut että siihen kutsuun liittyis joku kolmas henkilö, sanoin puoliksi tosissani.
- Onpa sulla vähän luottamusta muhun, Olli naurahti.
- Mä vaan haluaisin tietää.
- Sä et uskois mua kuitenkaan, kun mun maine nyt on mitä on, Olli totesi olkiaan kohauttaen.
- Ihan kuin mies itse ei olisi luonut omaa mainettaan, sanoin hämmästyneenä. Olli ei vastannut, hymyili vain, ja sitten tukahdutti haukotuksen.
-Jatketaan ensi kerralla, Olli sanoi.
- Mistä sä tiedät, että sellainen tulee? kysyin haastavasti. Olli purskahti niin itsetietoiseen nauruun, että minua ärsytti. Miten vastustamaton tämä kuvitteli olevansa?
- Kyllä se tulee, usko mua. Mä nyt jostain sen vaan osaan päätellä, tämä sanoi ja hymyili edelleen toinen kulma koholla. Minunkin teki mieleni kohotella vähän kulmiani, mutta eri syystä kuin Olli.

- Mä vien sut nyt Astan luo ja sitten mä jatkan matkaa seuraavaan mestaan. Tää ei ole ihan sellanen paikka jossa mä tykkään hengata, Olli sanoi sitten. –Mutta me nähdään maanantaina duunissa.
- Sillon me vielä ollaan työkavereita, totesin. – Ensi viikollako sä lähdet?
- Kyllä, keskiviikkona on mun vika päivä.
- Sitten me ei enää nähdä, totesin viisaasti.
- Kyllä me nähdään sen jälkeenkin. Sähän olet mulle yhden siiderin auki. Soittele, Olli sanoi.

Lähettäjä: Arliina 
Päivämäärä:   21.1.14 19:35:17

En yhtään ymmärtänyt mistä tää pala olisi pitänyt katkaista, joten laitoin enemmän kuin tavallisesti :)

------------------------------

2

Seuraavana aamuna raahauduin keittiöön kalpeana ja väsyneenä. Päätä särki ohimoilta kuin vihlovaa hammasta. Nappasin pari kipulääkettä ja painuin sänkyyn takaisin. Heräsin muutaman tunnin kuluttua parempaan oloon, mutta ei tilassani vieläkään hurraamista ollut.

- Kahvia, raakuin Liialle joka hääräsi lieden ääressä.
- Tulee kohta, Liia totesi. – Onko paha olo?
- Ääh, älä yritä leikkiä myötätuntoista kun et kuitenkaan ole, tuhahdin. Liia virnisti.
- Aivan oikein. Kannattais siirtyä vesilinjalle mun kanssa.
- Mä en juonut paljon mitään eilen, sanoin. –Tai paljon vähemmän mitä joskus aiemmin hurjassa nuoruudessa. Ja hei, anteeksi oikeasti se eilinen ”perhe kertoo ihmisestä”- kommentti siellä parvekkeella, mä en taas tajunnut mitä mä höpötin.
- Unohda koko juttu, Liia huiskautti kättään. –Mun mutsi on mun mutsi ja juoppo, eikä mikään sun sanominen muuta sitä asiaa. Mutta nyt se on sentään ollut kohta kokonaisen vuoden kuivilla, Liia lisäsi toivoa äänessään.
- Se uusi miesystävä taitaa tehdä sille todella hyvää, sanoin.
- Ainakin se on parempi vaihtoehto kuin aika monet niistä edellisistä. Ari kun ei ole mikään vertaistuki mutta tuki kuitenkin, niin mä olen aika luottavainen sen jutun suhteen.
- Mäkin tosiaan toivon, että se homma toimii, hymyilin. - Onko Asta herännyt jo? kysyin sitten.
- Ei. Antaa sen nukkua.
- Mä en ainakaan tee sitä virhettä että menisin sitä herättelemään. Sieltä saa tyynystä päähän aivan takuuvarmasti. Mutta nyt Asta sentään tuli tänne yöksi eikä lähtenyt sen tämänkertaisen kuolaajan kanssa, sanoin.
- No ei se oikein voinut häipyä yöhön, sehän lupasi jo kauan sitten tulevansa tänne, Liia naurahti.
- Ei olis eka kerta kun sellaista tapahtuu.
- Me ei olla enää ihan niin teinejä kuin ennen, Liia muistutti minua.
- Ei olla, ei. Mutta Astan kyky pokata miehiä on vaan harvinaisen ilmiömäinen.
- Ei sen tarvitse niitä pokata, nehän riippuu siinä kiinni kuin takiaiset saman tien kun se menee jonnekin, Liia totesi, ja oli aivan oikeassa.

Asia oli todellakin juuri niin. Olimme Liian kanssa aika monta kertaa ihmetelleet, kuinka Asta pystyi olemaan yhtä aikaa niin kaunis, menestyvä ja haluttua seuraa ja silti pitämään jalkansa maan pinnalla niin, ettei mikään noussut päähän. Mutta Asta oli, omaksi ja ystäviensä onneksi fiksu ja hyväsydäminen, ja kohteli ihailijoitaan kauniisti. Ei sillä, ettei tämä olisi ottanut viehätysvoimastaan kaikkea irti, mutta kylmyys ja laskelmoivuus olivat Astasta kaukana.

- Pokasta puheen ollen… Liia sanoi, ja jätti lauseen lopun ilmaan.
- Niin? kysyin.
- Sinä. Olli. Mitä? Liia väänsi rautalangasta.
- No eipä juuri mitään, yksi pusu vaihdettiin, sanoin.
- Toi nyt ei selitä vielä mitään, Liia puuskahti. – Ala kertoa. Japen puheista mä sain sellasen käsityksen että mimmit huokailee Ollin perään missä tahansa se liikkuukin, eikä sellanen miestyyppi ole tosiaankaan sun normaalia kauraa.
- Se taas johtuu siitä, että mä en yleensä kiinnosta sellasia kundeja. Mutta nyt näytän kiinnostavan, hymyilin.
- Johtuu se siitäkin, ettei sellaset miehet tavallisesti kiinnosta SUA yhtään. Pitääkö susta kaivaa jokainen sana erikseen? Puhu!
- Etkä puhu ennenkö mä tulen sinne myös, sanoi Asta ovelta. –Mullakin on oikeus kuulla. Mutta mä haluan suihkuun ensin.
Pyörittelin silmiäni.
- No ei tässä nyt olla mitään sexy breakfast story- tyyppistä tarinaa kertomassa. Relatkaa.

Asta liittyi seuraan kun olimme juoneet kolmannet kupit kahvia, ja minä olin uskaltautunut syömään pekonia. Se oli ehtaa krapularuokaani. En muuten syönyt lihaa juuri lainkaan paitsi tällaisina aamuina.

- Nyt. Ole hyvä, Asta sanoi, kun sai ensimmäisen siemaisun kahvistaan.

- No tota. Ensinnäkin, mä en ole ihastunut siihen, sanoin. Asta ja Liia vilkaisivat toisiaan epäuskoisen näköisinä.
–Ei kun oikeasti. Kyllä mä teille sanoisin jos olisin, mutta en ole. Musta se on vaan hyvä juttu, ja kunhan te kuulette loput, niin te olette samaa mieltä, sanoin.
- Älä luule, että multa olisi mennyt ohi se teidän teerenpeli siellä kun oltiin duuniporukan kanssa terassilla, Asta tuhahti.
- Ja eilen sä sitten ilmestyt Ollin kanssa yhtä aikaa paikalle, Liia jatkoi. –Mitä siitä oikein pitäis ajatella?
- Älä ajattele mitään ennenkö mä ehdin kertoa, sanoin, ja kertasin tytöille muutaman keskusteluni Ollin kanssa.

- Sehän on ihan käsittämättömän täynnä itseään, Liia sanoi hämmästyneenä, kun kuuli eilisen keskustelumme yksityiskohdat. –Siis että se oikeasti käski sun soitella? Yeah, right, varmaan soitteletkin, ja monta kertaa.
- Äh, se on vaan sen tyyli, Asta sanoi. – Ja mun mielestä se on vaan rehellinen, kun se teki selväksi, ettei sitä kiinnosta mikään pitkä juttu.
- Mua lähinnä naurattaa se ”Kuten huomaat, mä en kosinut sua”- tokaisu, sanoin. - Olis varmaan eri juttu jos mä olisin korviani myöten lääpällään siihen. Mutta mä en ole.
- Varot sitten vaan ettet kohta kuitenkin ole, Liia sanoi.
- En mä ole niin tyhmä. Enkä mä jaksa kauaa sellasta minä olen ihana ja tiedän sen myös- ilmapiiriä mikä sen ympärillä leijuu. Tai siis musta on kiva että ihmisellä on itsetunto kohdallaan, mutta se voi olla myös aika uuvuttavaa.
- Mitä sä siitä haluat? Liia kysyi.
- No mukavaa seuraa jota kestää katsoakin, nyt ainakin aluksi.
- Sitä todellakin kestää katsoa, Asta sanoi.
- Ja onhan ihan positiivista jos sitä kestää kuunnellakin, Liia totesi.
- Juu, juu. Älä aloita sitä sun "ulkonäkö-ei-kerro-ihmisestä-kaikkea" -saaranaasi, huokasin.

- Muuten, mä tapasin eilen Joonan, sanoin, kun olimme jo nousseet pöydästä ja siirtyneet sohvalle olemaan. - Miksi sä Liia et ole kertonut että te aiotte laittaa firman pystyyn?
- Eihän me olla nähtykään tässä viime aikoina, ja tää on aika uusi juttu mullekin.
- Joka tarkoittaa, että sä olet tiennyt siitä viimeiset kaksi kuukautta, Asta huomautti.
- No en niin kauan, tässä tapauksessa.
- Okei. Joko sä olet päättänyt? kysyin.
- Enköhän mä lähde siihen mukaan, Liia sanoi hymyillen. –Siinä on niin hyvät tyypit joilla on omat hommansa hanskassa sen verran kunnolla, että uskaltaa hypätä kelkkaan.
- Tunnetko sä ne kaikki?
- En. Mä olen tavannut muut paitsi yhden, mutta mä olen ammatillisessa mielessä tosi luottavainen sen yhdenkin suhteen.
- Ketä sä et ole tavannut?
- Sitä Joelia. Mutta mä olen kyllä nähnyt sen töitä, ja duuninsa se osaa todella hyvin, Liia sanoi ja kaatoi meille lisää kahvia kuppeihin.

- Ja hei, mä kuulin vasta eilen Joonalta, että Lari muuttaa takas Helsinkiin, sanoin.
- Niin se tekee, Asta vastasi.
- Olisko ollut reilua kertoa siitä mullekin?
- Sä olet aina kuin myrskyn merkki kun mun armas veljeni mainitaan sivulauseessakin, Asta sanoi. - En mä halunnut mitenkään erityisesti sitä tietoa sun nenääsi hieroa.
- No olisit voinut varottaa, niin olis osannut varautua.
- Niinkun miten? Vaihtamalla lukot, vai? Liia kysyi. – Ei tässä nyt mistään väkivaltaisesta eksästä kuitenkaan ole kysymys. Mä tiedän ettet sä tykkää siitä jätkästä, mutta rauhoitu nyt, Liia jatkoi. Olimme käyneet tämän keskustelun Liian kanssa ennenkin.
- Joo, joo. Musta se vaan teki niin paskamaisën tempun mulle että mua ei tosiaankaan kiinnosta joutua sen kanssa minkäänlaisiin tekemisiin enää ikinä. Ja sitä paitsi…
- Älä ala vaahdota, Liia sanoi. –Sä olit järkyttynyt sillon ja sulla oli siihen ihan täysi oikeus. Se oli tyhmä temppu, mutta se on nyt ollutta ja mennyttä.
- Niin sulle, mutta mulle ei, sanoin.
- Tiedätkö sä mitä, mä olen sitä mieltä että sä voisit selvittää välisi Larin kanssa nyt lopullisesti, kun se muuttaa Helsinkiin, Asta sanoi.

- Ei mulla ole sen kanssa mitään selvitettävää, totesin uppiniskaisesti.
- Eipä vissiin, paitsi että sä olet loukkaantunut ja kannat sille kaunaa.
- On mulla aihettakin.
- Tajuaisitko sä mun pointin? Asta hermostui.
- Joka on? kysyin samaan äänensävyyn.
- Se, että tollanen vihanpito kenen tahansa kanssa kuluttaa sun voimia ja toimintakykyä ihan turhaan.
- No aivan, mutta siitä sä voit kiittää Laria. Joskus on tarpeen muistaa mitä on oppinut jostain ihmisestä, sanoin. - Sun toinen veli on tosi OK, mutta toinen ei.

- Lopettakaa, Liia sanoi kyllästyneenä. –Se muuttaa tänne ja piste. Ei meidän tarvitse yhden jäppisen takia ryhtyä riitelemään.
- No okei, kuka se sun eilinen peräänkuolaajasi oli? Kysyin Astalta haastavasti ja vaihdoin kätevästi puheenaihetta.
- Voi kuulkaa, siitä riittääkin juttua, Asta totesi nautinnollisesti teatraaliseen tapaansa, ja alkoi kertoilla eilisen kulkua. Joka oli ihan samanlainen kuin Astan kaikki muutkin illat: Kundeja tuli ja meni, jotkut jäivät, jotkut eivät. Sitä me sitten puimme siinä keittiön pöydän ääressä kunnes minulle koitti kotiinlähdön aika.

Sporassa kotiinpäin mennessä mietin Liian ja Astan sanoja. Ystäväni olivat oikeassa, totta kai. Mutta niin olin minäkin. Lari oli lähtiessään haukkunut minut niin pystyyn, että haavojen parantelu siitä episodista oli kestänyt vähän turhankin kauan. Olin luottanut vanhaan ystävään, ja tämä oli kääntänyt takkinsa minulle täydellisesti. Olkoonkin, että sanoissa oli ollut totuuden siemen mukana. Ehkä siksi ne olivat haavoittaneet niin syvältä.

Mietin mitä sanoisin vai sanoisinko mitään, kun tapaisin Larin tämän saavuttua. Helsingin kokoisessa kaupungissa törmäisin Lariin aivan varmasti, halusinpa sitä tai en. Sen tiesin, että ainakin tämä saisi minulta aivan erilaisen vastaanoton kuin Joona. Mutta millaisen, en ollut vielä päättänyt.

Siinä ei tullut mieleen, että ehkä Ollikin olisi ansainnut jonkun ajatuksen tapaisen. Sillä olihan tilanne tämän kanssa vähintäänkin mielenkiintoinen, ellei jopa outo. Mutta koko jätkä ei käväissyt mielen vieressäkään ennen kuin illalla, ja silloinkin vain ohimennen.

Lähettäjä: Arliina 
Päivämäärä:   26.1.14 10:19:21

---------------

- Tule huomenna meille käymään. Mä lupasin Lukakselle ruokaa ja Taiga tulee myös, äiti sanoi puhelimen toisessa päässä. –Tuleepahan kaikki lapset sitten ruokittua.
- Voisin mä tullakin. Lukas saa luvan ottaa mut kyytiin. Millä Taiga tulee?
- Jannen autolla. Se lähti johonkin työmatkalle. Siis ei auto vaan Janne. Okei, sä siis tulet. Kiva! Sä et kyllä liian usein täällä käy, äiti totesi.
- En mä sinne asti koskaan ehdi. Mitäs muutitte sinne Espoonkorpeen, sanoin tuskastuneena. –Tule sä vaikka Stadiin käymään, ei suakaan täällä ihan hirveän usein tapaa.
- Ei mulla ole sinne mitään asiaa.
- Paitsi että mä asun täällä. Ja Lukas myös.
- Lukas ehkä tuo perheelle esiteltäväksi yhden tytön, äiti paljasti. -Ei sulla sattuis olemaan ketään jonka haluat esitellä perheelle? Nyt se hoituis tähän samaan syssyyn.
- Ei ole, sori vaan, naurahdin ja mietin, miten kauhistuneelta Olli näyttäisi jos vitsinäkään ehdottaisin sellaista.
- Harmi. Huomiseen, siis.

Lukas poimi minut dösäriltä kyytiin Toyotallaan ja kaasutimme yhdessä kohti Espoota.

- Mites duunissa? Lukas kysyi.
- Hyvin. Deadline oli, joten hetken saa hengähtää. Sulla? Onko lentokoneet pysyneet ilmassa? utelin. Lukas harrasti lennokkeja.
- Toistaiseksi joo. Tosin mä olin just viikon saikulla. Käsi revähti treeneissä, siitä tuli ihan muotopuoli eikä sillä voinut tehdä juuri mitään, varsinkaan istua läppärin ääressä.
- Voi sua. Onko se jo parempi?
- Autoa pystyy ajamaan, eli kyllä kai. Saa nähdä miten se paranee.

- No? kysyin jossain Vihdintien tietämillä.
- Mitä no?
- Missä se mimmi on joka sun piti tuoda esiteltäväksi perheelle?
- Äh, mutsi taas vaan innostui, Lukas totesi. – Se tenttasi tavalliseen tapaan kaikki naisjutut ja multa lipsahti vahingossa, että mä olin käynyt kahvilla yhden tyypin kanssa.
- Oliko sillä tyypillä nimikin?
- Oli.
- Äh, kerro nyt, sanoin nauraen, ja pukkasin Lukasta toverillisesti hauikseen.
- En, tämä sanoi lyhyesti, mutta hymyili sentään.
- Okei. Mä ymmärrän, sanoin oikein ymmärtäväisesti.
- Mitä sä nyt taas olet ymmärtävinäsi?
- Mitä enemmän sä olet tosissasi, sitä vähemmän sä puhut.
- Aivan. Älä kysele, Lukas sanoi. –Mites sun itsesi kohta?
- No tota, mä en tuonut Ollia esiteltäväksi perheelle, nauroin.
- Ollia?
- Kuulit kyllä.
- Siis sitä duuni-Ollia? Lukas kysyi kulmat rypyssä.
- Sitä just.
- Senkö kanssa sä … teet mitä nyt ikinä teetkään? Lukas sanoi ja nauroi sitten. –Okei, en mä tarkottanut sitä miltä toi kuulosti!
- En mä edes yritä seurustella sen kanssa. Mä veikkaan että sillä on liian monta ihailijaa, jotta se jaksaisi kauhean kauan keskittyä vain yhteen. Tai siis en mä sen ihalijia oikeastaan edes ole.
- Vaan?
- Kunhan nyt ollaan silmäilty toisiamme hetki.
- Sillä Ollilla ei munkaan tietääkseni ole mitenkään kiltti maine, Lukas sanoi ilme synketen entisestään.
- So?
- On se sen verran soo – soo, että ei kannata sellasten jätkien kanssa leikkiä. Niiltä sä saat vaan siipeesi.
- Älä esitä mitään isoveljeä mulle, sanoin. –Kai mä nyt ite tiedän mitä siitä on muut puhuneet. Enkä mä sen kanssa aio mitään perhettä perustaa.
- Silti. Sä et ole tottunut painimaan sellasten kanssa samassa sarjassa.
- Ai? Ketkä sitten on tottuneet?
- Ne, jotka on samanlaisia kuin se Olli itsekin on.
- Ethän sä tunne sitä kuin kuulopuheiden perusteella, kivahdin. - Lakkaa varottelemasta, etten mä ala silkasta uhmasta tehdä jotain todella typerää!
- Okei, okei, mä lopetan, Lukas sanoi kiireesti.

Isä ja äiti olivat muuttaneet muutama vuosi sitten Espoon puolelle omakotitaloon. Talo oli yksikerroksinen, korkeahuoneinen, vaalea arkkitehtiunelma. Piha oli iso ja siinä kasvoi vaahteroita. Paikka oli kiva, ja aika erilainen mitä meidän lapsuuskotimme oli ollut. Täällä isä sai pusata autotallissa vuosikerta-autojensa ja lennokkiensa parissa juuri niin paljon kuin vapaa-aikanaan jaksoi, ja äiti piti kasvimaata kaikilla herkuilla. Koira ja kissat tykkäsivät myös asua Espoossa.
- Mä kasvatan niille kissanminttua, siinä se salaisuus on, äiti totesi erään kerran, kun joku naapuri oli päivitellyt karanneita kollejaan ja ihmetellyt, miten äidin kissat pysyivät pihassa niin nätisti. Totuus taisi kuitenkin olla kunnolliset aidat ja säännölliset ruoka-ajat ja –paikat.

Takaovi oli auki ja ruuan tuoksu leijui nenään. Äiti ja Taiga olivat kattaneet pöydän ulkoterassille. Kävin halaamassa sekä siskoni että äitini, ja Lukas sai uuden rutistuksen siinä sivussa. Ruuan kypsymistä odotellessa istuin Taigan, Lukaksen ja kissojen kanssa läjäterapiassa sohvalla. Eetu tulla tassutti myös häntä heiluen, ja rapsutuksia saatuaan se köllähti sohvanjuuren oleilemaan.

- Mitä Liialle kuuluu? Taiga halusi tietää. Taiga ja Liia olivat myös jonkun verran olleet nuorempana keskenään tekemisissä.
Kerroin uuden firman kuvioista ja Liian äidin uudesta miehestä.
- Ihan loistavaa, jos Liian äiti saisi elämänsä järjestykseen, Taiga totesi. –Olis Liialta sitten yksi huoli pois.
- Musta tuntuu että se varjostaa Liian joka ikistä päivää, Lukas totesi.
- Niin se varmaan tekeekin, huokasin. –Eihän se, siis Liia, muuten niin voimakkaasti reagoisi kaikkeen mahdolliseen riippuvuuteen.
- Se teki todella fiksun tempun, kun se jätti viinan kokonaan pois, Taiga sanoi.
- Niin muuten teki sen äitikin, vastasin. –Toi uusi firma on toivottavasti Liialle hyvä uusi alku.

Iskäkin saapui joukkoon tummaan ja rojahti kanssamme sohvalle.
- Kertokaa nyt mitä teille kuuluu, isä pyysi napaten toiseen kainaloonsa kissan ja toiseen Taigan. Minä kertoilin onnistuneen ympäripyöreästi tekemisistäni. Tai luulin onnistuneeni, mutta isää ei hämätty.

- Tota, onko nää nyt jotain siistittyjä versioita teidän elämistä? Isä kysyi, kun Taiga oli aikansa hehkuttanut kuinka ihana kesä oli ollut Jannen porukoiden luona ja mökillä.
- Totta kai on, nauroin. –Vanhemmille kerrotaan aina jutut siistittyinä. Muistele vaan omaa mutsia ja faijaasi, etkö muka tehnyt ihan samaa?
- En ikinä, isä sanoi ja iski silmää.

Rakastin olla perheeni kanssa juuri tällaisina päivinä. Meillä oli aina rakastettu ja riidelty paljon ja kovaäänisesti, mutta sitten osattu myös sopia ja tehdä tarpeen tullen sopimuksiakin siitä miten kotona oltiin. Me sisarukset olimme kasvaneet samassa lähiössä samojen kavereiden kanssa, puolustaneet toisiamme ja antaneet toisillemme köniin. Jos se ei ollut onnellinen lapsuus, en tiennyt mikä oli. Isällä ja äidillä oli jälkeenpäin ajateltuna ollut meidän kanssamme kädet täynnä tekemistä, mutta koskaan ei kuulemma ollut ollut tylsää hetkeä, kun me olimme olleet pieniä.

Lähettäjä: annnn 
Päivämäärä:   27.1.14 12:31:06

Tää on tosi hyvä!!!

Lähettäjä: Arliina 
Päivämäärä:   27.1.14 16:17:43

No kiitos! :)

Mietin, että lukeeko tätä kukaan muu kuin minä, kun ei kukkaa sano mittää. Jossei sano, niin fiilikset julkaista on melko pienet, ellei jopa olemattomat. Enkä mä tässä mitään kehuja kerjää vaan kaikenlainen kehittävä kommentointi ja on tervetullutta :)

------------------------

Isä nousi ja lähti keittiöön ottamaan ruokaa uunista, ja Taiga lähti huutelemaan äitiä ulkoa sisälle. Me jäimme Lukaksen kanssa sohvalle löhöämään.

- Ketä siinä Ollin ja Liian firmassa on? Lukas kysyi. Minä luettelin nimet.
- Mä kuulinkin, että Larikin on tulossa takas Stadiin, Lukas innostui. –Pitääpä ihan ehdottomasti olla yhteydessä, kun se saapuu!
- Joonaa mä jo näinkin, Laria en. Onneksi, en voinut olla lisäämättä.
- Ai miten niin onneksi?
- No et ole voinut unohtaa, miten se haukkui mut, häipyi Saksaan ja mä jäin tänne pulaan ilman kämppistä?
- Itseasiassa olen voinut. Kai se on jo vanha juttu? Lukas kysyi, ja näytti hämmästyneeltä.
- EI ole, sanoin lyhyesti. –Musta on kummallista miten kaikkien muiden mielestä mun vaan pitäisi antaa sille anteeksi ja unohtaa. No, mä en aio tehdä niin, sanoin.
- Onko sulla käynyt mielessä, että Laria saattaa kaduttaa sen käytös ja se , miten se kohteli sua? Lukas kysyi.
- As if, tuhahdin. –Ja ei ole käynyt, kun en ole miettinyt koko jätkää.
- Etpä vissiin, kun nytkin olet noin piikikkäänä.
- Mitä sä yrität sanoa? kysyin kulmat kurtussa.
- En mitään. Mennään syömään, Lukas sanoi ja veti minutkin sohvalta seisomaan.

Illalla sain kyydin Lukakselta kotiin. Minua väsytti ja raukaisi sillä tavalla kuin nyt raukaisee hyvän ruuan ja leppoisan sunnuntai-iltapäivän jälkeen. Matkalla alkoi sataa, ja isot harmaat vesipisarat ropisivat auton kattoon, kun käännyimme kotikulmilleni.
- Tsemppiä sen tyypin kanssa sitten vaan, sanoin hymyillen kun lähestyimme kotioveani.
- Tota. Mä mielummin jättäisin tän kertomatta.
- No? kysyin. Lukas näytti ahdistuneelta.
- Mä olen tässä viime aikoina ollut ihan tunnelangat solmussa, Lukas sanoi vaisusti. - Mä en oikeastaan enää tiedä mitä mä haluan elämältä ja iteltäni. Mä nimittäin kävin sen yhden tyypin kanssa ulkona ja .. tai no kahvila se oli, mä join kahvia ja se olutta.
- Ja?
- No kai sullakin nyt sen verran raksuttaa, että yksikään mimmi ei juo olutta kahvilassa? Lukas tuhahti.

Aloin aavistella, mihin juttu oli menossa.

- Yritätkö sä sanoa että se oli kundi?

Lukas vain nyökkäsi ja tuijotti eteensä. Minäkin tuijotin hetken eteeni. Ei tämä nyt varsinaisesti ollut mikään yllätys. Lukas oli aina hengannut sateenkaarijengin kanssa, mutta tähän asti seurustelukumppani oli aina ollut tyttö.

- Tärkeintä on sun onnellisuus, mulle ja meille muillekin. Perheelle ja kavereille, sanoin varovasti. –Sitä paitsi mä olen aina tykännyt sun kavereista.
- Mutta kun mä en tiedä millon mä olen onnellinen. Mä tosiaankin tykkään siitä jätkästä enemmän kuin kaverina.
- Niin? No sitten sä tykkäät, totesin.
- Mutta.. en mä tunne, että mä olisin erityisen homo. Olis varmaan helpompaa jos olis suoraan jotakin, mutta mä en tosiaankaan tiedä.

- Siinä mä en voi auttaa, totesin surullisesti. - Mä haluaisin, mutta en osaa. Ja ei tää mulle ole mikään yllätys, mä tunnen sut niin hyvin.
- Mä tiedän, muru. Siksi mä sulle tästä puhunkin, Lukas sanoi ja veti parkkiin puoliksi jalkakäytävälle. Auton valot osuivat lähikaupan ikkunaan, josta kiirehti porukkaa kotiin pois sateen alta. Katselin Toyotan heijastuksia Alepan ikkunoista.

- Sekin mua mietityttää, että tässä ei ole pelkästään mun tykkääminen ja hyvä olo kyseessä, vaan sen toisenkin, Lukas totesi. – Jos tää oliskin vaan mun fiiliksiä, niin ihan sama. Mutta koska tässä on hyvästä kaverista kyse, ei ole reilua potkia sitä enempää kuin sitä on jo potkittu, Lukas sanoi hiljaa.
- Eihän se noin mene, että jos kyseessä olis vaan sä, niin sitten olis ihan sama, sanoin harmistuneena.
- Äh, ei se nyt ollut pointti, Lukas tuhahti.
- Okei, mutta muista se, sanoin. –Sitäkö sä mietit, että mitä muut sanoo?
- En oikeastaan. Jotain kuittailuja saa kuulla, vaikka seurustelis kenen kanssa.
Viimeksi kun Vilma oli kuvioissa, niin sillonkaan ei vältytty erimielisyyksiltä ympäristön kanssa. Mulla ei ole erityisen paljon fobioita juuri minkään suhteen, että ei tää mun epäröinti nyt mistään homopelosta johdu.
- Hah, sähän hengaat täällä puolet ajastasi niin kaikenlaisten tyyppien kanssa, että ei siinä mitkään pelot pääse jylläämään, naurahdin. – Se on vaan hyvä juttu. Ja ainahan sä olet viihtynyt hyvin sekä mies- että naisseurassa, eikö niin?
Lukas nyökkäsi. -Mä tunnen ihan raivostuttavia ja todella hyviä tyyppejä, eikä sillä oo mitään tekemistä sen kanssa asuuko ne naisen vai miehen kanssa. Vai tykkääkö ne kenties molemmista. Mutta mulle sellanen identiteetti tuntuu.. todella oudolta.

- Mieti rauhassa, totesin. - Vaikka aina on muita ihmisiä ympärillä, niin sä ite päätät mitä teet elämälläsi. Me toiset sitten vaan seurataan vieressä ja autetaan, missä pystytään. Ja... Tähän sopis se kliseinen "seuraa tunteitasi, ne kertovat totuuden" - vuodatus, mutta mä en ole sitä mieltä alkuunkaan, niin mä en sano sitä.
- Mä tiedän, ettet sä usko siihen, Lukas hymyili.
- Mutta en mä tiedä mitä sun sitten pitäis seurata, sanoin, ja otin käsilaukkuni takapenkiltä syliini. -Mä menisin nyt jokatapauksessa kotiin. Haluatko sä tulla käymään?
- En. Mä meen myös himaan. Palataan, kauniita unia, Lukas toivotti.

Lähettäjä: desiderata 
Päivämäärä:   27.1.14 19:50:52

alan päästä yli pinkkihiuksisesta Ollista..! Ja mua ärsyttää Ellen käytös. Toivottavasti Lari ei anna heti anteeksi ja toivottavasti sillä olis joku muija että Elle sais miettiä, mitä menetti :D

täällä ainakin luetaan vaikken aina kommentoi :))

Lähettäjä: Serbi 
Päivämäärä:   27.1.14 22:36:45

Täällä vähän samaa mieltä! Luen kyllä tätä, mutta en keksi kommentoitavaa koskaan.. Loistava tarina, sanon minä!:)

Lähettäjä: Apple 
Päivämäärä:   27.1.14 22:44:05

Kirjoitat realistista, nuorten aikuisten arkea, johon pystyy hyvin samaistumaan. Pian uutta.

Lähettäjä: annnn 
Päivämäärä:   29.1.14 01:05:09

Kyllä luen :)

Lähettäjä: jj 
Päivämäärä:   29.1.14 17:55:35

Jep lukijoita löytyy :))))))

Lähettäjä: Arliina 
Päivämäärä:   29.1.14 22:50:47

Hän kiittää kommenteista! Kiva että löytyy lukijoita. Ja kiva, että Ellen käytös herättää tunteita- niin sen on tarkoituskin tehdä :)

---------
Alkuviikko hurahti töissä ohi pikavauhtia. Uppouduin taas omiin töihini, ja juoksin eri toimitusten väliä ja omankin toimituksemme sisällä papereiden, meilien, suunnitelmien ja palaverien sekamelskassa. Iltaisin kävin salilla ja lenkillä.

Ennenkö ymmärsinkään, keskiviikko oli tullut jo ja me kaikki seisoimme kuvaajien toimituksen käytävällä Ollin oven takana lahjan ja kortin kanssa. Asta nosti juuri kätensä koputukseen, kun Olli huikkasi oven takaa:
- Tulkaa nyt jo sisälle, tehän herätätte kuolleetkin haudoistaan tolla metelillä kun te yritätte olla hiljaa!
-Tullaan, tullaan, Asta totesi ja niin me rymistelimme sisään.

Sitten seurasi paljon puhetta, naurua, hiljaisuutta ja taas naurua. Asta kiitteli Ollin osaamista ja hyvätyyppiyttä ja muutkin kiittelivät kuorona, kuinka hyvä työkaveri Olli oli. Lopulta joku uskalsi lohkaista tyylistä ja aina-tiptop- ulkonäöstäkin jotain, ja Asta luovutti paketin sekä halasi Ollia. Sitten seuraavakin halasi, ja niin me etenimme jonona. Huone oli pieni vaikka sieltä olikin viety Ollin kaikki tavarat pois, ja siksi porukka poistui sitä mukaa, kun oli saanut kiittelynsä tehtyä.

Ollin läheisyys aiheutti naisissa aina punaisia poskia ja säihkyviä silmiä, eikä tämäkään kerta tehnyt siitä poikkeusta. Jättäydyin tarkoituksella viimeisten joukkoon ja yritin livahtaa poistuvien joukossa takaisin käytävään, mutta Olli naulitsi minut katseellaan juuri kun yritin tehdä niin.

- Et kai sä aio jättää tilaisuutta väliin? tämä virnisti.
Damn.
- Mähän nimenomaan en jättänyt. Katso nyt. Mä vaivauduin paikalle asti, naurahdin mukarennosti.
- Halauksesta mä puhun, ihan kuin et tajuaisi, Olli sanoi, ja pari vanhempaa kollegaa kuulivat ovelta keskustelumme.
- Ei kannata jättää halaamatta noin mukavaa miestä, nämä rohkaisivat.
- Joo, Olli on saalis, sanoi toinen ja pukkasi minua rasittavasti kyynärvarteen kyynärpäällään.
Hymyilin vaivautuneesti.
- Mä ajattelin kiittää vanhaa työkaveria täältä ovelta ja sanoa että käydään joskus terassilla sitten, kun saatte uuden firman pyörimään.

Tarkoitin tosissani mitä sanoin, sillä en erityisesti halunnut kiinnittää huomiota siihen, että Olli ja minun välillä olisi jotain erityistä. Minkä tietysti sain aikaiseksi, kun tällä tavalla kieltäydyin tekemästä niinkuin kaikki muutkin. Tajusin sen liian myöhään.

- Ai ai tyttöä, sehän leikkii vaikeasti tavoiteltavaa! Mennään me Irma tästä muualle niin saavat selvittää välinsä, toinen naisista sanoi. Huokasin ja pyöräytin silmiäni, kun ovi kolahti kiinni takanani.

- Mä laitan tän oven nyt auki, johan tästä on Irmalla juoruiltavaa muutenkin, sanoin, ja tartuin oven kahvaan. Olli astui lähemmäksi silmät tuikkien.

-Ja mitäs se haittaa, jos se puhuu? Tottahan se vaan puhuu. Kerrankin.
- Totta mistä?
-Tästä, Olli sanoi ja kaappasi minut karhunhalaukseen. -Äläkä yritä pyristellä pois, sä tuoksut hyvältä, mies totesi niskaani ja kääntyi sitten niin, että sai katsottua minua silmiin.
-No niin, halaus annettu ja saatu. Se siitä.
- Niinkö? kysyin ja tuijotin takaisin.
- Halusitko sä jotain muutakin? Olli kysyi ja hymyili.
- En, totesin, ja irrottauduin. Sehän tästä nyt enää puuttuisi, että meidät saataisiin kiinni työajalla pussailusta Ollin toimistossa. Ei kiitos.

Avasin oven, astuin ulos siitä ja lähdin jo kävelemään takaisin toimitukseen, kun annoin periksi mieliteolleni. Käännyin ympäri katsomaan Ollia, joka seurasi menoani oveltaan. Mies näytti ihan käsittämättömän upealta harmaassa paidassa ja sinisissä shortseissaan, kun ovenkarmit vielä antoivat ikään kuin kehyksen ympärille.

- Okei, mä tarjoan sulle sen siiderin. Millon? kysyin.
- Vaikka heti tänään, Olli vastasi.
- Mulle ei käy tänään. Sori, sanoin anteeksipyytävästi. - Eikös sulla ole jotkut goodbye- juhlat illalla?
- Ei keskellä viikkoa. Enkä mä halua mitään läksiäisiä järjestää, mä järjestän sitten mielummin firman avajaisjuhlat, johon kutsun niitä joita oikeasti haluan. Tuletko sä sinne?
- Onko mut kutsuttu? hymyilin. Tietysti oli, kun olin sopinut Liian kanssa auttavani etukäteen järjestelyissä.
- Nyt on.
- Mä tulen, naurahdin. -Mutta se siideri?
- Katsotaan sitä ensi viikolla. Mulla on tässä niin paljon hässäkkää, että se saa vähän odottaa.
- Great. Millon ne pippalot on?
- Perjantaina.
- Okei. Nähdään, totesin ja lähdin käytävää pitkin takaisin omaan toimistooni.

Takaani kuului hiljainen vihellys.
-She sure can walk! Olli kommentoi ihailevasti.
En voinut olla hymyilemättä olkani yli Ollille. Kannatti laittaa tänään lyhyt hame ja korot.

Lähettäjä: Arliina 
Päivämäärä:   3.2.14 18:56:21


------------------

3

Hame ja korot olisivat aseeni myös Liian firman avajaisbileissä. Siististä meikistäkään ei olisi ehkä haittaa. Liia turvautuisi meikissään ammattilaisten apuun, mutta minä en menisi niin pitkälle. Vanha resepti sai luvan kelvata: Niillä mennään, mitä kaapissa on.

- Moi, sori, mä olen etuajassa, sanoin, kun harppasin perjantai-iltapäivänä Liian kämpän kynnyksen yli.
– Sä näytät superhyvältä! Totesin sitten, ja niin Liia näyttikin. Tämän vaalea tukka oli kammattu mukamas yksinkertaiselle lettikampaukselle ja meikissä näkyi ammattilaisen kevyt ja varma kädenjälki.
–Sä näytät ihan siltä kuin sä olisit syntynyt tollasena, sanoin silmäillen ihailevasti ystäväni vihreää mekkoa
- Maybe it’s maybelline, Liia naurahti ja iski silmää.
–Astako sut on puvustanut?
- Mistä arvasit? Se ei pääse jonkun edustusiltansa takia paikalle, mutta se ajatteli varmistaa että mä olen pukeutunut säädyllisesti. Tule, mennään vaihteeksi autolla.

Niin me köröttelimme Liian vanhalla Fiiatilla kohti Kalliota.
- Te ootte varmaan niitä ensimmäisiä mainostoimistolaisia täällä baarien ja huorien seassa, arvelin, kun ohitimme Hakaniemen torin.
- Hyvässä seurassa siis, Liia virnisti. –Meillä on hyvä tila, hyvä studio ja loistavat yhteydet kaikkialle. Eikä mun duunikavereita tunnu haittaavan, että naapurissa on baari. Huoria ne ei mun tietääkseni harrasta.

Liia laittoi vilkun oikealle ja käänsi autonsa ylös mäkeen.

- Mä olen ihan varma, että tää alue on kymmenen vuoden kuluttua käsittämättömän haluttua liiketilaa. Pikkuhiljaa nääkin kulmat siistiytyy, Liia sanoi.
- Sääli, totesimme yhteen ääneen. –Tai ehkä ei, mutta… silti on rasittava ajatus, että Kallio on ehkä joskus tulevaisuudessa kuin toinen Skatta.
- Täältä puuttuu meri ja vankila, siksi tästä ei tule Katajanokkaa.
- Onhan Töölönlahti ihan vieressä, totesin, kun parkkeerasimme jonnekin Linjojen taakse. En ihan tarkkaan tiennyt missä olimme, mutta kirkosta olimme ajaneet ohi.

- Pitopalvelu on jo paikalla, mutta mä haluan tsekata jotain äänentoistoasioita ja valaistuksen, Liia selitti, kun kävelimme katua pitkin. – Olli on hankkinut paikalle jonkun deejiin, joka varmaan ite laittaa omat kamansa. Mutta meidän pitää käydä läpi myös kaikenlaisia pikkujuttuja, ennenkö mä pääsen laittamaan sen valaistuksen kohdalleen.
- No mä voisin auttaa siinä valaistuksen mittaamisessa, mutta sä saat itse säätää sitten miten sä haluat lamput ja heijastimet ja muut, sanoin.
- Diili, Liia totesi.
- Kuvaatko sä?
- Eiköhän me kaikki jotain räpsitä, Liia sanoi.
- Missä ne muut on? kysyin.
- Ne tulee puolen tunnin sisään. Siitä tulikin mieleen. Lari tulee myös paikalle, kuten tiedät, Liia sanoi ja vilkaisi minuun epäröiden.
- En mä järjestä mitään kohtausta, jos sä sitä pelkäät. Mä lupaan olla hyvätapainen ja -käytöksinen.
- Kiva. Kiitos. Sussa on joskus vähän draamakuningattaren elkeitä, Liia sanoi.
- Mä luulin että se titteli kuuluu Astalle, sanoin, mutta en pahastunut Liian kommentista, sillä tottahan se oli. Mutta totta oli myös, että mikään ei olisi saanut minua pilaamaan ystävieni suurta iltaa vanhojen kaunojen selvittelyllä.
- Mä en ole huomaavinani koko tyyppiä, vakuutin. Enkä aikoisi huomatakaan. Kohtelisin tätä kuin ilmaa, viileästi ja itsevarmasti.

Liia vei minut sisäpihalle ja alas pieniä portaita. Suunnittelutoimisto Avain, luki tyylikkäällä kirjasimella oven lasissa.
- Olisitte nyt keksineet jotain räväkämpää. Jotain vanhoja taulukehyksiä tai jotain, mikä tekis tästä vähän persoonallisemman, sanoin ja sormeilin lasiin huurrettua tekstiä.
- Ollin mielestä tämä tyyli tavoittaa meidän asiakaskunnan.
- Olli on siinä tapauksessa yhtä tylsä kuin teidän asiakkaat, tuhahdin, ja yllätyin itsekin. Ajattelinko tosiaan noin?
- Ajatteletko sä tosiaan noin? Liia kysyi.
- Kaikuuko täällä? naurahdin. – En mä tiedä. Oikeasti en tiedä. Älä kysele.
- Sä kuulostat ihan Lukakselta, Liia sanoi ja veti oven kiinni perässään.
- Yllättäin. Se on mun veli, me vietetään aika paljon aikaa yhdessä.
Mikä nyt ei ollut ihan totta, mutta sai Liian lopettamaan kyselemisen.

Olin odottanut että paikka olisi pimeä ja hiljainen, mutta kaikkea muuta: Kolmen hengen pitopalvelun tiimi laittoi ruokia kiireellä esille, jäähdytti skumppaa, kattoi pöytää, valmisteli ruokia ja teki mitä nyt keittiössä tehdäänkään, kun juhlatarjoilu on alkamaisillaan. Samassa ovi kävi, ja Olli käveli sisään kahden naisen kanssa. Toinen esiteltiin osakkaaksi nimeltä Hanni ja toinen tämän siskoksi. Liia, Olli ja Hanni alkoivat saman tien neuvotella asioista, kävivät jotain papereita läpi ja tekivät mitä nyt pitääkään tehdä, kun oman yrityksen avajaiset ovat tulossa. Minä panin merkille, ettei Ollin näkeminen saanut aikaan mitenkään erityisiä reaktioita minussa.

Katselin ympärilleni. Tila oli suhteellisen suuri ollakseen alakerran kivijalkakauppa- osastoon kuuluva liiketila. Kaikkialla oli valkoisia seiniä ja minusta paikan fiilis oli vielä jotenkin hajuton ja mauton. Jos minä olisin ollut osakkaana, olisin halunnut profiloitua enemmän ja selkeämmin johonkin tiettyyn suuntaan kuin vain siihen, mitä asiakkaat mainostoimistolta odottivat. Mutta minä en ollutkaan tämän firman asiakas, joten mielipiteelläni tuskin olisi suurtakaan arvoa.

Työpisteet, tietokoneet ja muut tavarat eivät ilmeisesti vielä olleet saapuneet, tai sitten ne oli työnnetty syrjään juhlien ajaksi. Taulut oli sentään laitettu seinälle ja tunnistin muutaman kehystetyn, värikylläisen ja tiukasti sommitellun kuvan Liian ottamaksi. Loput olivat Ollin mustavalkoista käsialaa. Olin lehteä tehdessämme pyöritellyt niin paljon tietokoneen ruudulla Ollin ottamia kuvia, että tunnistin tyylin heti.

Ainut idea, josta tällä hetkellä tykkäsin valokuvien lisäksi, oli pitopalvelun ihmisten vaatetyyli. Se ei ollut nähnytkään perinteisiä esiliinoja, vaan pojilla oli pipot päässä ja farkut ja tennarit jalassa. Paidat olivat silti tahrattoman valkoisia ja hiukset kiinni pipon alla, kuten keittiössä kuului ollakin. Sain yhden alkupalamaistiaisen, ja se puhui puolestaan: tämä ruokafirma saisi useammankin asiakkaan lisää näiltä kekkereiltä.

Kaivoin Liian kuvauskitin esille ja ryhdyin mittailemaan valotusta perinteisellä valotusmittarilla. Siitä ei hirveästi ollut tietenkään hyötyä, kun Liia itse ei ollut kameran kanssa mukana, mutta joitain aika- ja aukkoarvoja laitoin talteen perinteisesti paperille. Valaistus oli yllättävän hyvä, eikä täällä tarvitsisi käyttää aivan brutaaleja filmiherkkyysarvoja.

Liia sai neuvottelunsa neuvoteltua ja hyppäsi puikkoihin. Loppuajan ennen H- hetkeä tein sitä missä olin hyvä: kuuntelin ohjeita ja noudatin niitä. Liia piti minut kiireisenä siihen asti, että paikka alkoi täyttyä vieraista lasit kädessään. Näin Joonan saapuvan paikalle puvuntakissa ja farkuissa. Moikkasin tätä ihmisjoukon lomasta ja puikkelehdin sijoittamaan viimeiset valot.

Kellon lyötyä tasan Olli katsoi omaa kelloaan, otti lasin käteensä ja rykäisi kuuluvasti. DJ lopetti levynsä pyörittämisen ja väänsi volaa siedettävämmälle tasolle. Seisahduin Joonan viereen takariviin oven luo ja katsoimme kaikki odottavasti Olliin.

Lähettäjä: PV 
Päivämäärä:   3.2.14 22:44:57

Oijoijoi! Nyt vasta tän huomasin! Rakastuin Mustarastaaseen kun sen luin. Osaat kirjoittaa todella taitavasti ja tekstisi huokuu omaa tunnelmaansa. Se on taitoa. Hyökkäänkin tämän tarinan kimppuun heti kun kykenen :D

Lähettäjä: Apple 
Päivämäärä:   4.2.14 11:14:38

"Ainut idea, josta tällä hetkellä tykkäsin valokuvien lisäksi, oli pitopalvelun ihmisten vaatetyyli. Se ei ollut nähnytkään perinteisiä esiliinoja, vaan pojilla oli pipot päässä ja farkut ja tennarit jalassa. Paidat olivat silti tahrattoman valkoisia ja hiukset kiinni pipon alla, kuten keittiössä kuului ollakin. Sain yhden alkupalamaistiaisen, ja se puhui puolestaan: tämä ruokafirma saisi useammankin asiakkaan lisää näiltä kekkereiltä."

Voi apua, eipä ollut kummoinenkaan sisustus firmalla!

Kyseisen kohta hyppäs tekstistä esiin kuin nainen kakusta. Ihana pätkä!

Lähettäjä: hevoshullu 
Päivämäärä:   4.2.14 20:26:36

Tosi hyvä tarina.

Lähettäjä: Apple 
Päivämäärä:   5.2.14 00:19:03

Luin Mustarastaan äsken ja oli kyllä kauniisti kirjoitettu. Mielikuvat maalasivat heti virolaisen maalaismaiseman ja hienoa, että muistakin ulkomaista, kuin Yhdysvalloista, kirjoitetaan.

Lähettäjä: ig 
Päivämäärä:   5.2.14 13:46:26

Aivan mahtavaa.

Lähettäjä: Arliina 
Päivämäärä:   6.2.14 20:07:37

Kommentteja jee!!

PV, tervetuloa lukijaksi :) Tämä tarina on tosin aika erilainen mitä Mustarastas, mutta pohjimmiltaan ihan samoilla palikoilla pelataan. Mitäs sitä hyväksi koettua muuttamaan ;)

Apple, no ei tosiaankaan ollut kummoinen sisustus :D Avainlaiset varmaan ajattelee, että paikka täyttyy ihmisistä eikä mitään ylimääräistä laiteta esille. Paitsi ne valokuvat, joiden ajattelin olevan isoja, mutta en kirjottanut sitä tonne koska lukija päättää maiseman :) Kiva kun tykkäät tekstistä!

-------

- Mä pyydän kaikki osakkaat tähän mun viereen, niin mä saan esitellä teidät. Naiset ensin, olkaapa hyvät, Olli sanoi toivotettuaan kutsuvieraat tervetulleeksi.

Liia astui eteenpäin, samoin Hanni. Olli esitteli ylistävin sanankääntein molemmat , eikä unohtanut mainita työhistorioita tai tärkeitä pointteja molempien uralta.
- Sehän on opetellut niiden cv:t ulkoa, mutisin Joonalle suupielestäni.
- Niin on. Mä luulin, ettei me olla puheväleissä, tämä mutisi takaisin.

Minä jäykistyin. Käännyin hitaasti katsomaan. Vaalea tukka, harmaat silmät. Kyllä.

- Sinä!!! Sähisin niin vihaisesti kuin kykenin korottamatta ääntäni. Miksi en ollut ollut varovaisempi, vaan päätynyt tuon idiootin kanssa samalle neliölle!?

- Minä, Lari vastasi ja kääntyi katsomaan minua harmailla silmillään. – Tää on eka kerta kun sä sotket mut ja Joonan keskenään.
- Mä olen kovasti yrittänyt unohtaa sun naamasi kokonaan, mutta Joona on ihan sun näköinen. Muuta yhteistä teillä ei sitten olekaan, kuiskasin myrkyllisesti. Kuiskasin kuitenkin liian kovaa, sillä edessäni seisova nainen kääntyi katsomaan meitä kulmat kurtussa.
- Sä olet väärässä, Lari vastasi minulle ja hörppäsi lasistaan. –Me ollaan molemmat yhtä hyväkäytöksisiä.
- Mun hyvä käytös noita muita kohtaan on ainut syy, miksi mun skumppa ei ole jo sun rinnuksillasi!
- Mä tiedän. Siksi mä seisonkin tässä vielä, Lari virnisti.
- Mutta mä en, sanoin ja aioin vaihtaa paikkaa, kun Olli korotti ääntään vielä enemmän.

- Joten mä ehdotan maljaa meidän naisenergiallemme. Tästä tiimistä ei voi tulla kuin hyvä, mä luotan näihin naisiin sataprosenttisesti, Olli hehkutti. Minä kiristelin hampaitani ja toivoin puheen loppuvan pian, että pääsisin pois Larin seurasta ilman suurempaa kohtausta.

Lari kohotti maljansa ja katsoi minua, eikä näyttänyt kovin tyytyväiseltä.
–Sä olet edelleen todella kaunis, tämä sanoi, rypisti kulmiaan ja joi sitten lasistaan uudelleen katsellen minua.

Samassa Olli kutsui Larin esiteltäväksi, ja kaikki kääntyivät katsomaan takariviin päin.

- Lari, teollinen muotoilija suoraan Berliinistä, Olli esitteli.

Lari otti yleisönsä virnistäen rennosti ja tervehtien sitä maljannostolla. Sitten tämä lähti luovimaan kohti estradia.

- Mua ei kiinnosta palaakaan mitä mieltä sä olet musta. Pysy musta kaukana, mutisin Larin perään niin että Lari ja varmaan lähimmät kutsuvieraatkin kuulivat.

--------------

Se ilta minulta menikin sitten Laria kartellessa. Mikä sinänsä oli varsin helppoa, sillä mies ei hakeutunut seuraani laisinkaan. Itse asiassa tämä käyttäytyi niin kuin minua ei olisi ollut olemassakaan. Sen olisi kaiken järjen mukaan pitänyt sopia minulle enemmän kuin hyvin, mutta en tainnut olla kovin järkevällä tuulella. Larin täydellinen piittaamattomuus minua ja olemustani kohtaan sapetti minua niin, että meinasin tukehtua.

Minua ärsytti ihan kybällä, ettei jätkällä ollut sen verran selkärankaa, että olisi tullut riitelemään kanssani kunnolla. Okei, ehkä tämäkin oli luvannut olla järjestämättä kohtausta kanssani tänään. Mutta koska Lari ei tullut luokseni, piti minun olla koko ajan tietoinen missä jätkä liikkui, etten vahingossa ollut samalla neliöllä. Niinpä sain olla varpaillani ja valmiustilassa koko ajan. Lari sen sijaan keskittyi hurmaamaan asiakkaat ja sidosryhmien edustajat täydellisellä seurustelu- ja puhetaidollaan. Katselin kuinka ihminen toisensa jälkeen lankesi tämän viehätysvoiman ja ammattitaidon rautaisiin pauloihin.

Mihinkäs kundi olisi muuttunut, samanlainen hän oli ollut aina: Tule, näe ja valloita. Rehellisyyden nimissä oli myönnettävä ettei Lari todellakaan ollut mikään Ollin kopio ihmissuhteissaa. Pikemminkin päinvastoin, ja se juuri miehessä koukuttikin.Onneksi meidän suhteemme oli ollut laatua kämppikset eikä jotain muuta. Siinä tapauksessa hyvät käytöstavatkaan eivät olisi pelastaneet Larin valkoista paitaa kuohariltani.

Jossain vaiheessa iltaa huomasin Larin lähtevän käymään ulkona, ja sain hetken huokaista helpotuksesta. Näin Liian juttelevan vaalean, komean nuoren miehen kanssa ja kävelin kiinnostuneena lähemmäs. Tunnistin hepun yhdeksi osakkaaksi.

- Sun pitäis nyt vaihtaa auto, kun sä olet ruvennut yksityisyrittäjäksi, kundi kuului sanovan Liialle.
- Aha? …miksi?
- Mun kokemuksen mukaan kaikilla jotka vähänkään haluaa vaikuttaa uskottavalta mainosalan ihmiseltä, pitää joko olla jopo tai sitikka. Vanha kuplakin käy.
- Miksi?
- Se sopii ammatti-imagoon. Ja on jotain mistä jutella kollegoiden kanssa, kun ryhtyy verkostoitumaan. Kaikilla muillakin on vanha auto.
- Mutta mullahan on jo vanha auto?
- Sun ei ole vielä tarpeeksi vanha, että sillä pääsis piireihin sisään, vaaleahiuksinen kundi neuvoi Liiaa. Siirryin seisomaan heidän viereensä.
- Elle! Ootko tykännyt bileistä? Liia kysyi ilahtuneena. - Tässä on Joel, ystäväni esitteli vaalean seuralaisensa minulle.
- Sä olet osakas, totesin.
- Kyllä, Joel nyökkäsi. –Mä tässä opastin sun ystävääsi siitä miten olla uskottava.

Naurahdin, mutta mies näytti olevan tosissaan.
- Mä kuulin siitä osan. Sulla on autonvaihto edessä, sanoin Liialle huvittuneena.
- Niin kai sitten on, Liia henkäisi äänellä, joka ei todellakaan kuulunut sille Liialle jonka minä tunsin.

Minun teki mieleni kohotella vähän kulmiani, mutta en tehnyt niin. Yleensä Liia karisti kannoiltaan nopeasti tällaiset páskantärkeilijät, mutta näköjään nyt siihen menisi hieman enemmän aikaa. Kaipa ystävälläni olisi omat syynsä siihen, mutta minua se tällä hetkellä vain ärsytti lisää. Ei ollut yhtään Liiamaista lämmetä kenellekään noin nopeasti, ja vielä tuollaiselle minä-tiedän-kaiken- tyyppiselle ihmiselle. Kauniit kasvot saivat aikaan omituisia juttuja järkevissäkin aivoissa.

En jaksanut jäädä kuuntelemaan Joelin verkostoitumisneuvoja, vaan totesin jotain ympäripyöreää ja jatkoin matkaani ihmisjoukossa. Toivoin, että Asta olisi ollut täällä, jotta olisin voinut kiukutella edes yhdelle elävälle sielulle. Liialle en kehdannut, sillä tämä oli sentään hänen suuri hetkensä ja tärkeä juhlansa.

Lähettäjä: ig 
Päivämäärä:   7.2.14 16:06:29

Jes tätä mä oon odottanu, Larin ja Ellen kohtaamista. Oli vielä parempi, mitä kuvittelin!

Nyt pitäis taas jaksaa odottaa jatkoa. Miten mä kestän!

Sun kirjotustyyli vaan toimii, olipa kyse Viron maaseudusta tai Helsingin cooleista tyypeistä.

Lähettäjä: PV 
Päivämäärä:   7.2.14 23:59:37

Luin sitten kerralla alusta loppuun saakka! Ja olkoon vain erilainen tarina - laatu ei ole vaihtunut. Erittäin loistavaa tekstiä! Mahtavat, kiinnostavat hahmot, sujuvaa, mielenkiintoista ja hauskaa tekstiä. Varisinkin kunkku sammakko kohta jäi mieleen :)

Lähettäjä: Arliina 
Päivämäärä:   8.2.14 13:29:15

Ig, kiitos! Tuota kohtaamissettiä (ja sen jatkoa) saikin miettiä pikkuisen enemmän mitä muita kohtia. Siksikin, koska Ellen eka reaktio Larin tavatessaan on vaihtaa maisemaa, ja niiden piti vaihtaa muutama sana kuitenkin. Oli hankalaa, mut hyvä että sun mielestä toimi! :)

PV, tänks :) Muakin naurattaa edelleen se sammakko-kohta :D Tekstiin on yllättävän hankalaa änkeä vitsejä mukaan niin, että ne toimii tarinan kuljetuksen kannalta suht hyvin. Mutta yritän, ja joskus se onnistuu :)

Lähettäjä: ig 
Päivämäärä:   9.2.14 23:13:07

Siksn kohtaaminen oli erityisen onnistunut, koska se ei sulkenut teitä mih inkään suuntaan, vaan jätti lukijan odottamaan malttamattomana mitä seuraava väisdtämättä tapahtuva yhteentörmäys tuo tullessaan :)

(MÄ todellaki olen yks niistä joka ei vaan jaksais odottaa jatkoa!!!!)

Lähettäjä: Arliina 
Päivämäärä:   10.2.14 08:24:34

Tässä sitä nyt sitten tulee :)

----------

Käännyin ympäri, ja silmäni osuivat ihan vahingossa Lariin joka näköjään oli tullut sisälle takaisin ja näytti naurattavan kahta supermallin näköistä tyttöä. En kuullut mitä he puhuivat, mutta tyttöjen eleet kertoivat enemmän kuin mitkään sanat. Leukaperät kiristyen aioin kääntyä pois, mutta sitten kolmikon seuraan liittyi Noora. Pahanilmanlintu, kuten minä tyttöä mielessäni kutsuin.

Noora ei mielestäni ollut juuri koskaan tervetullut mihinkään. Inhosin tyttöä, mutta en halunnut riidellä tämän kanssa suoraan. Tyttö ajoi aina vain omaa ja ehkä lähimmän ystävänsä etua, ja tämä saattoi sylkeä myrkkyään äkkiarvaamatta kenen päälle tahansa. Miehiin Noora yritti pitää hyvät välit, mutta naisia tämä yritti käyttää suvereenisti hyväkseen, jos ei ollut varuillaan. Minä yritin olla olematta Nooran kanssa, mutta aina välillä tyttöön törmäili yhteisten tuttujen kautta.

Muistin äkkiä kuinka Larikaan ei ollut pitänyt Noorasta, ja synkeää tyytyväisyyttä tuntien näin, että asia ei ollut muuttunut vuosien varrella miksikään. Larin ilme kylmeni noin kuusikymmentä astetta, kun Noora purjehti paikalle. Joku järjen hippunen jätkällä sentään oli vielä tallella.

- Elle, tuu tänne, Joona huikkasi samassa jostain keskusteluringistä. Jouduin irrottamaan katseeni Noorasta ja liityin Joonan ja tämän kavereiden seuraan. Pakotin itseni kuuntelemaan keskustelua ja hymyilemään, mutta en vahingossakaan esitellyt itseäni. En, vaikka se oli omastakin mielestäni poskettoman huonoa käytöstä. Minua ei sillä hetkellä yhtään kiinnostanut, ketä ne ihmiset olivat, ja kuinka hyödyllistä urani kannalta olisi verkostoitua.

- Onko hyvät bileet? Joona kysyi vierestäni. Minä kohautin olkiani muka huolettomasti.
- Ihan okei.
- Miksi sä näytät sitten siltä kuin sä olisit juonut pullollisen etikkaa?
- Siksi että mä melkein olen. Henkisesti, tarkensin.
- Ai siksi että Lari on täällä?
- Se nyt on mulle kuin ilmaa, valehtelin sujuvasti niskaani nakaten. En todellakaan aikonut tunnustaa, miten tarkasti Joonan veljeä pidin silmällä. Ei siinä tietenkään mitään sen kummempaa ollut, kuin että en yksinkertaisesti halunnut tavata pienessä tilassa inhottavaa ihmistä.
- Aivan, Joona vastasi epäilevän näköisenä.
- Mulla nyt vaan sattuu olemaan páska päivä.

Samassa näin ihmisjoukon lomasta, kuinka Olli jutteli jonkun blondin kanssa toisen huoneen leveässä oviaukossa varsin intiimeissä tunnelmissa. Pari siirtyi seinän taakse näkymättömiin, mutta ennen sitä näin kuinka naisen käsi kietoutui Ollin ympärille. Fiilikseni laskivat vielä enemmän miinuksen puolelle.

- Ja se jatkuu näköjään yhtä huonona iltana, totesin kitkerästi. Heittoni silloin baari-iltana Ollille tämän toisista naisista oli tainnut mennä lähemmäs maalia kuin olin arvannutkaan. Emmehän me olleet Ollin kanssa mistään sopineet, mutta silti ajatus karvasteli inhottavasti. Mikä ihmeen äijä kierrätti tuhatta mimmiä yhtä aikaa?

- Se haluu susta vaan yhtä asiaa, Joona sanoi vierestäni. Tämäkin oli nähnyt äskeisen episodin. –Olli on loistava työkaveri ja surkea kaveri. Vielä surkeampi poikakaveri.
- Miten tyhmänä sä mua pidät? Kai mä sen itsekin tajuan, sanoin väsyneesti.
- En mä pidä sua tyhmänä.
- Mutta sanot kuitenkin ääneen itsestäänselvyyksiä.
- No sori että huolehdin, Joona tuhahti loukkaantuneen näköisenä.
- Olli on monesti duunissa pelastanut mun tekeleet julkaisukelpoisiksi. Ja on se sen verran fiksu, että sen kanssa on kuitenkin mukava viettää aikaa.
- Joo, ja sillä ei ole mitään taka-ajatuksia sen ajanvieton suhteen, tietenkään, Joona sanoi ja silmäili minua kulmiensa alta.
- Äh, ole hiljaa. Mä en jaksa kuunnella varottelua. Sitä paitsi Olli itse rehellisesti sanoi mulle , että sillä on ne taka-ajatukset. Sitä on pakko arvostaa. Tuleeko Lukas tänne? kysyin vaihtaen aihetta.
- Miksi sä kysyt? Joona kysyi terävästi.

Minä katsoin tätä ihmetellen.

- Pitääkö mun nyt puolestani ruveta sanomaan selviä asioita ääneen? Se on sun kaveri, tuntee Liian, tuntee Ollin ja niin edelleen, luettelin. – Vai onko teillä niin pieni vieraslista, ettei Lukaksen pitkä nimi mahtunut sille?
- On se tulossa, mutta se ei ehtinyt tähän alkuun jonkun työkeikan takia.
- Kiitos, tän mä olisin halunnut kuulla heti.
- Parempi myöhään kun ei ollenkaan.
- Mä olen NIIN eri mieltä, sanoin, ja lähdin suupalapöydän ääreen santsaamaan lisää syötävää.

Taltuttaakseni pahaa tuultani flirttalin antaumuksella pöydän vieressä seisovan jätkän kanssa, sen saman, joka aiemmin oli laittanut ruokia esille. Palkinnoksi siitä tämä teki minulle nenäni edessä haluamistani aineista täytetyn kolmioleivän. Mutustelin leipää ja katsoin kelloa, mutta toiveita kekkereiden loppumisesta ei vielä ollut ilmassa. Osa porukasta oli jo lähtenyt muualle, mutta se loppuosa näytti minun silmiini viihtyvän aivan liian hyvin.

Katselin vierasjoukkoa ja samassa ovi kävi. Lukas astui sisään ja skannaili ihmisjoukkoa katseellaan. Sitten veljeni bongasi Joonan, ja käveli hymyillen tämän luo. Jätkät tarttuivat toisiaan toverillisesti toiselta hartialta kiinni ja jäivät sitten seisomaan vierekkäin. Jokin Lukaksen asennossa, eleissä ja katseessa oli erilaista, kun tämä puhui Joonan kanssa. Melkeinpä leikkisää, kevyttä, ja jotain, jota en osannut luokitella.

Unohdin Lukaksen ja Joonan, kun Olli seisahtui viereeni.
- Sä et ole nauttinut olostasi, tämä totesi.
- Mihin se sun viihdyttäjäsi hävisi? kysyin kiertelemättä.
- Ai Sarita? Varmaan seuraaviin avajaisiin viihdyttämään jotakuta toista, Olli vastasi huolettomasti.–Sä et vastannut mun kysymykseen.
- Ei siihen ole mitään vastaamista, totesin yrmeästi.
- No mutta eihän se ole hyvä juttu, jos sulla ei ole kivaa.
- Toivottavasti sulla oli sen viihdyttäjäsi kanssa.
- Mikähän sut on saanut noin huonolle tuulelle? Olli kysyi. – Anna mä arvaan. Mä olen pitänyt sua silmällä, ja sä olet tuijottanut Laria nälkäisenä kuin hyeena lihanpalaa.
- Sä olet nähnyt harhoja, totesin viileästi. –Eikä ole erityisen imartelevaa verrata naista hyeenaan.
- Sua janottaa joku vanha suola.
- Ja sä olet tollasessa eteerisessä skumppapilvessä etkä tajua tästä jutusta mitään.
- Tajuan mä. Muun muassa sen, että jos sä tosiaan haluat kiinnittää sen huomion, niin mä olen käytettävissä, Olli sanoi vihjailevasti.

Minä purskahdin nauramaan ensimmäisen kerran sinä iltana.

- Mä en aio sortua noin kömpelöön käänteispsykologiaan! Ja varsinkaan sen jälkeen, kun sun joku toinen ihastus on näissä samoissa kekkereissä, nauroin.
- Mietipä uudelleen. Lari on tuolla ja katselee meitä. Ei, älä käänny, muuten se tietää, että mä puhun siitä.
- Höpö höpö.
- Yksi suudelma vaan, Elle. En mä sua pyydä sänkyyn. Pyytäisin mä sinnekin, jos ei oltais näin julkisella paikalla, Olli sanoi ja katseli minua kiinteästi.

Mitä hittoa, mietin. Kai minullakin sai joku ilo olla näissä bileissä. Vaikka Olli olikin omanlaisensa, älykäs, hauska ja rasittava naistennaurattaja, niin tässä tosiaan oli oiva tilaisuus näyttää.. jotakin jollekin. En tiennyt mitä oikeastaan halusin näyttää ja kenelle, mutta en juuri nyt välittänytkään tietää. Vetäisin Ollin solmiostaan lähemmäksi ja painoin huuleni Ollin huulille.

Suudelma varmaankin näytti kiihkeämmältä mitä se oikeasti oli, sillä minua ei yhtäkkiä huvittanut yhtään. Mukauduin Ollin liikkeisiin ja vastasinkin niihin, mutta tilanne muistutti osaltani lähinnä teknistä suoritusta. Ehdin jopa miettiä, mihin Ollin karisma oli kadonnut, kun en reagoinut siihen enää lainkaan. Näytelmäähän tämä olikin, lavastus, joka oli luotu vain tätä hetkeä varten.

Irroittauduin, hymyilin hitaasti Ollille muka tyytyväisenä ja käännyin kävelemään pois. Oikeasti minua ei hymyilyttänyt tippaakaan, mutta sitä muiden ei tarvinnut tietää.

Sain pientä tyydytystä siitä, että tunsin selässäni kolmen silmäparin tuijotuksen: Lukaksen ja Ollin. Ja Larin.

Lähettäjä: Apple 
Päivämäärä:   10.2.14 18:38:49

Heiii... ai ei Lari kiinnosta ;

Kyllä tätä jo odoteltiinkin.

Lähettäjä: Serbi 
Päivämäärä:   10.2.14 19:12:00

Oijoi! Nyt alkaa tapahtua, söpö toi Joona kun noin huolehtii. Tuommonen ystävä tai isoveli kelpaisi minullekin! Mutta jatkoa odotellessa ;)

Lähettäjä: Arliina 
Päivämäärä:   13.2.14 23:09:50

Juu, ei sitten niin lainkaan kiinnosta toi Lari :D Kuten seuraavastakin voi lukea.

-------
Puhelimeni alkoi soida saman tien, kun olin astunut takaovesta ulos. Lukas. Hylkäsin puhelun ja kiskoin villatakkiani päälle paremmin. Näin pyllylleen mennyttä iltaa minulla ei ollut ollut pitkiin aikoihin. Noihin kekkereihin en jäisi enää sekunniksikaan, se oli ihan varma.

Olin ehtinyt kävellä suuttumuksen antamalla vauhdilla muutaman korttelin päähän, kun taivas aukesi. Vettä tuli sekunnin varoitusajalla kuin joku olisi kaatanut sitä saavista suoraan päälleni. Ukkonen jyrisi, ja salamat seurasivat jyrinää saman tien. Kirosin värikkäästi isoon ääneen ja hyppelin läheisen rappukongin suojiin. Se ei ollut kovin syvä, ja olin pian niin märkä kuin olisin käynyt vaatteet päällä uimassa. Ripseni oli onneksi kestovärjätty, mutta kaikki muu meikki valui iloisesti katuviemäriin.

Surkeitten iltojeni top kympissä tämä ilta ei ihan päässyt ykköseksi, sillä sitä paikkaa piti se ilta kun Lari häipyi varoittamatta maisemista. Ja oli sekin ollut aika hirveää, kun olin kerran onnistunut baarissa saaman jonkun tuntemattoman bilettäjän ykät päälleni. Mutta sen jälkeen tämä ilta tuli kyllä heti hyvänä kolmosena. Minua suututti ja itketti ja paleli.

Puhelimeni pärähti uudelleen soimaan. Nyt näytöllä näkyi Joonan nimi.
- Niin? vastasin mielestäni vihaisesti, mutta se kuulosti yllätyksekseni enemmän nyyhkäisyltä.
- Mihin sä hävisit? Ulkona sataa kaatamalla!
- Mä tulin tänne porttikongiin värjöttelemään, niiskaisin puhelimeen ja pyyhkäisin äkäisesti poskelleni valuneen kyyneleen pois. –Mistä sä tiedät että mä lähdin?
- Sä et poistunut aivan pienin elein. Eihän sitä teatraalista pusua ja sen jälkeistä kuningatarpoistumista voinut olla huomaamatta.
- Sekö sulla oli asiana?
- Ei. Missä sä olet? Mä tulen hakemaan sut sieltä porttikongista.
- Kunhan sä tulet yksin etkä Larin kanssa!
- Tota…
- Oletteko te naimisissa vai onko sulla joku salaliitto saattaa meidät saman katon alle?! Tiuskaisin.
- Rauhoitu nyt. Ei ole. Mutta me ollaan silti täällä samalla autolla, eikä meidän kämppä ole lähimaillakaan. Mä en voi jättää Laria tänne tällasella ilmalla.

Huokasin syvään. Minulla ei ihan oikeasti ollut nyt vaihtoehtoja. Olisin tietysti voinut soittaa Liialle, jonka puhelin todennäköisesti olisi äänettömällä eikä koko mimmiä saisi kiinni ennen kuin tämä soittaisi takaisin. Kaiken lisäksi kastuin koko ajan lisää.

- Tää ilta on ollut niin syvältä tähän asti, että tule hakemaan mut vaikka koko kirkkokuoron kanssa. Kunhan tulet, sanoin, ja harmikseni ääneni väpätti viimeisten sanojen kohdalla paljastaen ihan liikaa siitä myllerryksestä, joka sisälläni oli.
- Mä tulen.

Sain jotenkuten koottua itseni, eikä mennyt montaa minuuttia kun Joona kurvasi autonsa eteeni ja minä hyppäsin kyytiin. Sisällä huomasin että Lari ajoi ja Joona istui vieressä. Jätkät olivat niin samannäköisiä, että kauempaa heitä ei erottanut kuin hiusten pituudesta ja kävelytyylistä. Eikä aina niistäkään.

- Kiitos kyydistä. Mutta kumpikin teistä on juonut tänään, tokaisin kun istuin takapenkille. –Miten sä ajat?
- Holitonta, Lari vastasi lyhyesti.
- Hyvä. Mä kastelen sun nahkapenkit, sanoin Joonalle.
Päätin teeskennellä ettei Laria ollut olemassa, ja tämä käytti ihan samaa taktiikkaa minuun.
- Ne kuivuu kyllä. Ota toi viltti takaikkunalta ympärillesi.
- Kiitos, sanoin, ja kääriydyin nenänpäätäni myöten torkkupeittoon. Pikku hiljaa hampaani lakkasivat kalisemasta.
- Tää peitto on meidän mutsin tekemä, mutisin sitten. –Miten se on sulle kulkeutunut?
- Lukas jätti sen tänne, Joona vastasi.
- Ihme jäbä kun kantaa tämmösiä mukanaan, sanoin. - Onneksi kantoi, mä olisin muuten jo saanut jonkun kuolemantaudin, totesin ja naksautin turvavyön kiinni.

Ajoimme hiljaisuuden vallitessa Hakaniemen läpi kohti Hakaniemen siltaa ja Pohjoisrantaa. Kadut olivat ihmisistä autiot ja vesi piiskasi Audin kylkiä. Ukkonen ei enää jyrissyt, mutta vettä tuli senkin edestä. Autoja tuli paljon vastaan, mutta kukaan muu ei halunnut kohti keskustaa.

- Elle, mä tiedän että sä et tykkää tästä ideasta, mutta mä jään silti tässä pois, Joona sanoi odottamatta Uspenskin katedraalin kohdalla. - Lari vie sut kotiin.

Silmäisin Laria, joka näytti ajatuksesta ihan yhtä innostuneelta kuin minäkin.
- Kruunu tälle illalle, sanoin, ja suljin silmäni. –Tulispa jo huomisaamu ja loppuis tää paha uni.

- Paleleeko sua? Joona kysyi vielä kun olimme pysähtyneet.
Nyökkäsin. –Kohta palelee suakin, totesin.
- Tule tähän eteen istumaan, niin sä lämpenet nopeammin.

En alkanut vängätä vastaan vaan Joonan lähtiessä autosta siirryin etupenkille. Joona sanoi heipat ja lähti kävelemään sateenvarjonsa kanssa vastatuuleen. Lari lähti autolla uudelleen liikkeelle.

- Mä panin lämmityksen päälle, Lari totesi ja katsoi sivuikkunastaan ulos.

- Jos sä kuvittelet että me voidaan keskustella sivistyneesti, niin unohda se. Ei me voida, sanoin väsähtäneesti.

Lari ei vastannut mitään. Ajoimme hiljaisuuden vallitessa takaisin asunnolleni.

- Sä olet sitkeä mimmi, Lari sanoi kun pysäytti auton porttikongin kohdalle. Mihinkään muualle ei mahtunut, kaikki kadun varret oli pysäköity täyteen autoja.
- Vihanpidossa erityisesti, totesin ja kuoriuduin viltistäni pois.
- Siitähän mä puhunkin.
- Sä olet sen ansainnut, vastasin napakasti ja heitin märät hiukseni selkäpuolelle. – Meidän on pakko joskus törmäillä näissä helkutin kekkereissä koska meillä on samoja kavereita, mutta mä en aio teeskennellä että mä sietäisin sua silmissäni.
- No se ei ole kenellekään epäselvää, Lari tuhahti tympääntyneen kuuloisesti.
- Hyvä. Se on tarkotuskin.
- Oletko sä aina noin jyrkkä muillekin ihmisille?
- En. Jos ne on mokanneet, ne on osanneet sanoa sen pienen sanan, ”anteeksi”. Mutta älä luule väärin, mä en kerjää sitä sulta tai keneltäkään toiseltakaan. Kiitos kyydistä, moi!

En jäänyt jauhamaan skeidaa siitä kuinka olin keskeyttänyt ja kenties pilannut myös Larin illan. Sehän sopi, sillä jätkä oli tehnyt ihan saman minulle. Paiskasin auton oven kiinni ja juoksin porttikongin avoimesta portista sisäpihalle.

Kaivoin avaimia laukustani, mutta ne eivät olleet siellä. Tarkistin vielä ohuen villatakkini taskut, mutta avaimet eivät olleet sielläkään. Ne olivat siis kotona eteiseni pöydällä. Käännyin oveen selin ja lyyhistyin hitaasti kyyköttämään pää käsissäni ja kyynärpäät polvia vasten. Mielessäni pörräsi iloista karusellia joka ainoa kirosana jonka osasin.

Lähettäjä: PV 
Päivämäärä:   14.2.14 19:42:38

Oijoi mihin kohtana jätit. Osaat kyllä hyvin kirjoittaa. :D
Hyvää ystävänpäivää! Saisiko sen kunniaksi lisää? :)

Lähettäjä: RK 
Päivämäärä:   17.2.14 21:53:55

nyt on kyllä pakko tulla sanomaan että vau!! ihan tosi kaunista tekstiä tuossa Mustarastaassa ja tässä vähintään yhtä mukaansatempaava alku kuin siinä! Jatkoa pianpian! :)

Lähettäjä: ig 
Päivämäärä:   17.2.14 21:54:19

Yksinkertasesti tää on vaan ihan loistava!

Lähettäjä: Arliina 
Päivämäärä:   17.2.14 22:25:23

PV, Oi voi, kun ystävänpäivä ja koko viikonloppu meni ihan muualla kuin koneen ääressä :) Mutta hyvää myöhästynyttä ystävänpäivää!

RK, kiva kun tulit sanomaan :) ja kiva kun tykkäät!

Jatkoa tulis tässä:

-----------

Asta vastasi ensimmäisellä yrityksellä.
- Moi! Missä meet?

Se tuli niin iloisen pirteästi, että minua alkoi itkettää. Asta kuuli niiskutukseni ja terästäytyi heti.
- Mikä hätänä?
- Ei mikään. Ja ihan kaikki. Mun avaimet on kotona ja vara-avain sulla, ja vettä sataa ihan törkeästi ja mä olen likomärkä ja kyytikin lähti just, että olis voinut pyytää jelppiä.

Asta pääsi kärryille heti.

- Mä olen tulossa edustamasta, mulla ei mene enää kauan kun mä olen kotona. Soita sille kyydille että tuo sut mulle?
- En varmaan soita. Ei mulla ole edes sen numeroa, sanoin.
- Okei, eli mä arvaan tosta äänensävystä kuka sut toi. Tossa äänilajissa sä puhut vain mun veljestäni. Miten ihmeessä kaikista ihmisistä juuri LARI sut toi kotiin?!?
- Älä edes kysy. Tää on yksi turhimmista illoista ikinä.
- Mä järjestän sulle kyydin.
- Ou jee.
- Sulla ei ole nyt vaihtoehtoja, Asta sanoi ja sulki puhelimen.

Laskin puhelimen hitaasti korvaltani. Sitten nostin katseeni ja näin kuinka täydelliseksi nöyryytykseni muodostuikaan. Lari ei ollut lähtenyt autollaan minnekään, vaan katseli minua autostaan ilmeettömänä.

Näin kuinka tämä kaivoi puhelimensa, katsoi näyttöä ja katsoi minua. Vastattuaan Lari sanoi kännykkäänsä muutaman sanan ja lopetti puhelun lyhyeen. Mies tuijotti minua hetken päätään pudistellen, ja viittasi sitten lyhyesti kädellään minua tulemaan takaisin. Epäröin hetken, mutta totesin, ettei minulla ollut muuta järkevää vaihtoehtoa. Kiipesin takaisin auton kyytiin. En sanonut hetkeen mitään. Mitä tähän kurjuuteen olisi pitänyt sanoilla lisätä?

- Minne? Lari kysyi lyhyesti.
- Vara-avain on Astalla.
- Mä vien sut Astalle, mutta takas saat hankkiutua omin neuvoin, Lari totesi kuivasti.
- Mä niin en järjestänyt tätä, sanoin. - Mulla on matkakortti kyllä mukana, että jos sä heität mut tohon ratikkapysäkille niin…
- Älä jauha páskaa, Lari tokaisi. –Minkälainen riemuidiootti jättää läpimärän naisen tonne kylmyyteen ensin saamaan kuolemantaudin ja sen jälkeen ratikkaan läpinäkyvissä vaatteissa kaikkien känniurpojen armoille? Mä en ainakaan. Turpa kiinni ja tyydy kohtaloosi, Lari totesi tylysti.

En uskaltanut sanoa mitään, että Lari ei peruisi puheitaan. Tosin tämä ei yleensä ollut niitä tyyppejä joka käänsi kelkkansa jotain luvattuaan, mutta en aikonut ryhtyä koettelemaan onneani. Sen sijaan vilkaisin vaivihkaa valkoista kastunutta v-aukkoista villapaitaani ja paitapuseroani. Näytti tosiaankin siltä kuin minulla ei olisi ollut sitä paitapuseroa ollenkaan, vaan pelkät rintsikat ja villapaita. Arvokkuutta tavoitellen kurottauduin ottamaan takapenkiltä sen saman viltin jonka äsken olin sinne viskannut. Samalla hipaisin vahingossa Larin kyynärvartta.

- Pysy kauempana, sä kastelet mutkin, tämä puuskahti kireästi.
- Sori, en mä tarkottanut, sanoin säikähtäneenä.

Loppumatkan pidin huolen että pysyin visusti omalla puolellani vilttiin kääriytyneenä. Olimme melkein perillä, kun puhelimeni soi. Asta soitti uudelleen.
- Mä järjestin sulle kyydin.
- Mä huomasin.
- Ai se tuli sinne jo? Mä soitin kaikki tutut läpi eikä kukaan ollut siellä päinkään, mutta sitten mä sain Taigan ja Jannen kiinni. Ne on siinä sun lähellä illanvietossa, joten ne tulee kohta ja ne…

Siinä vaiheessa kuulokykyni yksinkertaisesti loppui.

- Soita niille ettei tarvitse tulla. Mä olen minuutin päästä sun ovella, nähdään, sanoin, ja lopetin puhelun. Sitten käännyin katsomaan Laria kuin hidastetussa filmissä.

- Mä luulin että Asta soitti sulle, sanoin.
- Sullehan se kai soitti, just äsken? Lari kysyi kummastuneena.
- Mä tarkotan sitä puhelua jonka sä puhuit ennenkö mä tulin takas autoon.
- Ei, se oli Lukas.

Minä vain tuijotin ilmeettömänä.

- Oliko mulla vaihtoehtoja? Lari kysyi. –Ei tähän Astaa tarvittu, että mä ymmärsin sun jättäneen avaimet himaan. Eikä ollut muuten eka kerta, tämä totesi ja käsitin Larin muistelevan kämppisaikojemme alkua. Silloin minä olin joka toinen päivä odotellut Laria samalla tavalla sen saman oven edessä, josta en äskenkään ollut päässyt sisälle.

- Tää ilta nyt ei ole paras esimerkki, mutta mä olen muuttunut niistä ajoista, sanoin, ja huomasin kuulostavani puolustelevalta.
- Niin varmaan, Lari naurahti melkein ilkeästi. –Todisteet puhukoot puolestaan.
- Kiitos sinun, että mun oli pakko muuttua ja kasvaa aikuiseksi, tiuskaisin.
- Siltähän toi näyttää, Lari tuhahti. - Ainakin sulla on yhtä surkea miesmaku edelleen. Ehkä sua nyt kiinnostaa vähän vanhempi mies. Mutta ihan sama ja ihan yhtä hölmö ihmistyyppi se on kuin sillonkin .
-Mulle on aivan herttaisen yhdentekevää uskotko sä mua vai et, sanoin yrittäen hillitä kiukkuani. –Ja mitä taas tulee mun miesmakuun, niin se ei kuulu sulle palaakaan. Mutta sä voisit puhua työkaveristasi vähän nätimpään sävyyn.
- Työasioissa mä puhunkin, Lari vastasi ja käänsi auton Astan asuinkadulle. -Mua nyt vaan ihmetyttää, että sä viitsit tehdä itsestäsi julkisen pellen sen Ollin kanssa. Joka ikinen ihminen tietää miten se juttu tulee menemään, sä tiiät sen itsekkin.
–Mä saan olla kenen kanssa mä haluan ja olla just niin julkinen pelle kuin mua sattuu huvittamaan, tokaisin raivoissani.. -Mua taas ihmetyttää, että mun elämä ylipäätään jaksaa kiinnostaa sua!
- Enemmän kuin sä arvaatkaan, Lari sanoi.

Aioin kysyä mitä mies tarkoitti, mutta tämä pysäytti auton ja kurottautui avaamaan oveni puolestani.
- Tää taksikyyti päättyy tähän.
- Kiitos kyydistä. Toivottavasti ei nähdä, sanoin kylmästi ja nousin autosta.
- Kiitos, samoin, Lari vastasi yhtä kylmästi, veti oven kiinni ja kaasutti pois.

Asta saapui eikä kysellyt turhia. Nyökkäsi vain, kun kysyin, saisinko jäädä yöksi. Kello ei ollut vielä yhtätoistakaan, mutta minua väsytti niin kuin se olisi ollut kolme yöllä. Turhan moni asia oli mennyt tänään pieleen. Tämä oli niitä päiviä joita ei tulisi ikävä.

Laitoin vaatteeni pyykkinarulle kuivumaan ja vaihdoin päälleni Astan lainaamaan yöpuvun. Sillä välin Asta oli laittanut minulle pedin olohuoneensa lattialle. Kaivauduin vällyjen alle ja nukahdin puolessa sekunnissa.

Lähettäjä: PV 
Päivämäärä:   19.2.14 20:17:38

Kiitos pätkästä. Jokainen päivä on ystävänpäivä.

Lähettäjä: ankku 
Päivämäärä:   20.2.14 11:53:30

Vau löysin tän tarinan vasta nyt! Ihan huikeeta tekstiä! Joskus jotku kihat vähä on tönkköä ehkä, mutta osaat kirjottaa niin luontevasti että voi kuvitella nämä tapahtumat sellasena filminauhana päässä :) okei, joskus tuo elle vaikuttaa tosi ärsytävältä ja itsekkäältä mutta sehän kertoo vaan siitä että osaat kirjoittaa niin hyvin että lukijat saa kunnon kontaktin hahmoon :)
jään ehdottomasti seurailemaan tarinaa!

Lähettäjä: Arliina 
Päivämäärä:   22.2.14 14:34:48

Kiitti kommenteista! Jokainen päivä tosiaan on ystävänpäivä :)

Ankku, tervetuloa lukijaksi :) Jos löydät niitä tönkköjä kohtia niin poimi ja kerro mullekin, niin voin niitä sit trimmata ainaki itelleni! Ehdottomasti tervetullutta toimintaa olis sellanen.

Oon monesti kirjottanut sellasia fiksuja järkeviä hahmoja, että on kiva joskus tehdä tollasen tuittupään, kuten vaikka Ellen, elämää näkyväksi.

Mun kone vetelee viimeisiään, joten jos tarinan julkaisussa tulee katkoja, se johtuu logistiikkaongelmista. Tarinaa on valmiina kyllä pitkälle, mutta miten saada se nettiin, se saattaa olla probleema.

-----------------------

Seuraavana aamuna Asta kattoi hyvän aamiaisen. Astan jääkaapin sisältö, kahvikone sekä maitovaahdotin takasivat, että pöydän äärestä ei tehnyt ihan heti mieli nousta. Niinpä aamiainen venyi ylipitkäksi brunssiksi.

- Sulla oli kyllä aika karsea ilta, Asta totesi myötätuntoisena, kun tilitin eilisen vaihe vaiheelta. No, ehkä jätin pois yksityiskohtia muutaman tunnin ”Älä-katso-Lariin-mutta-pidä-tätä-tarkasti-silmällä”- sessiosta.

- No älä.
- Mutta menikö ne avajaiset muuten putkeen? Vieraat oli tyytyväisiä ja skumppa riitti?
- Hyvin ne onnistui, vakuutin, vaikka oikeasti minulla ei ollut aavistustakaan siitä, olivatko avajaiset olleet onnistuneet. Häpeäkseni tajusin, etten ollut ajatellut koko asiaa. Mietteeni olivat eilen pyörineet lähinnä siinä että olin läpimärkä ja.. no, Lariahan minä olin koko illan ajatellut.

- Mutta Larin käytös mua hämmästytti, sanoin sitten.
- Miten niin?
- No en mä nyt olettanut että se kyytiä tarjoaa. Mä ajattelin että se on mua kohtaan yhtä välinpitämätön kuin mä sitä.

Asta katseli minua ja alkoi sitten nauraa.

- Mitä? kysyin vähän ärsyyntyneenä. - Miksi sä naurat mulle?
- Miksiköhän. Ethän sä ole ollenkaan välinpitämätön Laria kohtaan. Et sä ole koskaan ollutkaan, Asta sanoi hymyillen.
- Olenpas, intin. –Mua ei kiinnosta sen elämä yhtään.
- Mun mielestä välinpitämätön tarkottaa sitä, että jättää toisen oikeasti huomiotta ihan täydellisesti. Sitä sä et ainakaan tee. Päinvastoin, sä kiinnität siihen koko ajan huomiota.
- No sori kun käytin väärää sanaa.
- Anna kun mä autan: Sä tarkotit sanoa että sä pidät tota vihaasi yllä siksi, että sä et tajuaisi kuinka paljon Lari kiinnostaa sua, Asta sanoi rauhallisesti.

Mietin hetken ja nyökkäsin.

- No okei, kyllähän mua kiinnostaa mitä ne on vaikka Berliinissä tehneet. Mutta sen mä kuulen Joonaltakin, ei mun tarvitse mennä Larilta kysymään.
- Pöhkö, sä ymmärrät tahallasi väärin. Mä tarkoitin tietysti, että kiinnostaa miehenä, Asta sanoi ja pyöräytti silmiään.

Minä tuijotin ystävääni hetken kuin tämä olisi alkanut puhua vierasta kieltä jonkun toisen äänellä.

- …Mitä? Äännähdin ällistyneenä.
- Millon susta noin huonokuuloinen on tullut? Asta kysyi huvittuneena.

- Varmaan sillon, kun sun arvaukset on alkaneet mennä noin metsään, totesin itseni kooten. –Mä olen ASUNUT sen kanssa, kyllähän mä nyt hitto vie olisin tajunnut jos se kiinnostaisi mua! Mutta ei kiinnosta, todellakaan. Enkä mä sitä, kun se jätti mut kuin sen kuuluisan nallin kalliolle lähtiessään Berliiniin.
- Mä veikkaan että Larilla oli lähtemiseen omat syynsä, Asta sanoi ja siemaisi loput kahvit kupistaan.
Minä vain kohotin kulmiani.
- Ei puhuta niistä nyt, Asta ehdotti ja kuulosti hiukan tympääntyneeltä.
- Hyvä idea, sillä mä en halua kuulla sellasia syitä, sanoin yhtä kyllästyneenä.

- Peetu muuten tulee mulle hoitoon tänään illalla, sanoin vaihtaen aiheen mahdollisimman kauas Larista. – Tulisitko sä iltalenkille meidän kanssa?
- Mä en voi, Asta sanoi pahoitellen. –Mulla on töitä tekemättä.
- Okei, no mä kysyn sitten Liiaa, sanoin ja venyttelin. - Nyt mä alan tehdä lähtöä kotiin, että oon siellä kun isä ja äiti tuo Peetun. Kiitos avusta ja seurasta!
- Muita lehtiä mulle ei sitten tulekaan.
- Mikä säihkyvä huumori sulla onkaan, sanoin laittaessani vieläkin vähän märkiä kenkiä jalkaan. –Oikeasti sä varmaan tilaat Avotakkaa.
- Joo, ja Sköna hemiä. Niissä molemmissa esitellään tarpeeksi kalliita tuotteita, jotta niitä kehtaa kertoa tilaavansa, Asta vitsaili.
- Ei, kun mun mielestä kliseitten klisee töölöläiskämppään on Glorian koti.
- Turhaakin turhempi lehti, Asta tuhahti.

Turhaa kai mainitakaan, että se oli myös lehtitalomme oman sisustuslehden pahin kilpailija.

Liia soitti iltapäivällä ja kyseli olinko päässyt kotiin kunnialla. Kerroin päässeeni, eikä Liia kyselleyt sen enempää. Tämä ei sanallakaan maininnut Ollia, mutta en uskonut sen johtuvan hienotunteisuudesta vaan siitä, että Liia oli ollut täysin Joelin pauloissa ja siten siis sokea ja kuuro kaikelle muulle.

En alkanut puhelimessa selvittää asioita vaan pyysin Liian käymään. Niin me päädyimme ensin Kaivariin Peetun kanssa lenkille ja sieltä Makuunin ja Alepan kautta kotiin. Päätimme viettää täydellisen tyttöillan, joten resepti oli yksinkertainen. Kasvonaamioita minulla ei ollut, mutta laitoimme leffan pyörimään ja liotimme jalkamme kurttuisiksi jalkakylvyssä ja teimme toisillemme käsihoitoja.

- Avajaiset meni kivasti, Liia totesi.
- Niinpä, nyökkäsin. Minulla ei, mutta ei Liian tarvinnut sitä tietää. - Saitko sä solmittua uusia duunisuhteita? kysyin.
- Todellakin. Onneksi Olli käski ottaa paljon käyntikortteja mukaan. Mä en uskonut sitä, mutta otin kuitenkin. Ne loppui kesken.
- Keikkaa saattaa sitten lähiviikkoina pukata.
- Niinpä. Siksi tällanen oleminen onkin niin luksusta. Huomenna alkaa duuniputki joka ei ihan heti pääty, Liia hymyili
- Sehän on vaan hyvä juttu.
- Niinpä. Miten sun ilta meni? Sä lähdit aika aikaisin, Liia sanoi.

Irvistin vastaukseksi.

- Ei puhuta siitä. Mä jo Astalle avauduin.
- Asta mainitsikin jotain kun mä soitin sille, Liia sanoi varovasti.
- Eli se on kertonut kaiken.
- Suunnilleen, joo, Liia myönsi. –Kiltisti tehty Larilta kun se vei sut Astalle.
- Ehkä silläkin on omatunto, myönsin vastahakoisesti. –Mihin sä päädyit illalla?
- Hannin luo. Melkein kaikki muutkin osakkaat tuli sinne, niin ehdittiin jutella kaikenlaista siinä sivussa. Kaikki muut oli paikalla paitsi Lari.
- Joka leikki sillä aikaa taksikuskia kaupungin toisella laidalla, mutisin.
- Kai sä kiitit sitä nätisti?
- Kiitin mä. Nättiydestä en sitten tiedä. Miksi me puhutaan Larista koko ajan?
- Ehkä siksi, että sä puhut siitä koko ajan, Liia sanoi.
- No vaihdetaan aihetta, sanoin. – Onko teillä tulossa muita asiakas- tai edustustilaisuuksia?
- On. Ei ihan samanlaisia kuin nää avajaiset, mutta jotain kekkereitä kyllä. Yhdet kustannusfirman bileet on tulossa ensi viikolla. Mutta ei tää pelkkää juhlintaa ole, päinvastoin. Töitä saa ruveta tekemään tosissaan ja paljon jos me meinataan menestyä.
- Siihen teillä on sellanen nälkä, että en epäile lainkaan, totesin, kuivasin käteni ja totesin olevani nälkäinen kaiken karkinsyönnin päälle. Tehtailimme tee ja leipä- tyyppisen iltapalan ja istuimme mutustamaan sitä sohvalle leffan lopputekstien pyöriessä näytöllä.

- Muuten. Me sovittiin eilen että mennään duuniporukalla tsekkaamaan Proclaim, Liia sanoi. -Niillä on keikka Klubilla ensi viikonloppuna, ja mä vähän lobbasin, että otettas muitakin messiin.
- Kuten?
- No avokit ja sen sellaiset.
- Eikös duuniporukan kanssa mennä keskenään, sehän siinä on ideana?
- Meillä on niin paljon yhteisiä tuttuja, että se nyt ei vaikuta mitään, vaikka mukana olis vähän muitakin kuin vaan avainihmiset.
- Hahhaa, toiko on teidän uusi slogan?
- Ei, mutta vois olla, Liia naurahti. -Mä haluaisin keikalle mukaan sut.
- Olenko mä sun avokki?
- Me ollaan tunnettu niin kauan, että melkein voisit ollakin. Mutta mä luulen, että säkin tykkäisit tosta bändistä, siksi mä kysyn.
- Aivan. Joelia sun ei tarvii pytää, kun se tulee muutenkin, totesin hymyillen.
Liia näytti tyytyväiseltä.
- Onneksi me ollaan tunnettu niin kauan että mä tiiän, ettei mun tarvitse viihdyttää sua siellä keikalla erikseen, tämä totesi.
- Okei, ja mä oon tosiystävä ja ymmärrän tän oikein, eli niin, että sä aiot roikkua Joelissa koko keikan ajan.
- Onko se sulle joku ongelma? Liia hymyili.
- Ei todellakaan.
- No mikä sun vastus on?
- Ilman muuta mä tulen teidän kanssa. Astakin ehkä haluais?
- Se on jo tulossa.
- Mä unohdin jo että sen molemmat veljet on siinä firmassa, totesin synkistyen.

Liia vakavaoitui.

- Ja sitten yksi pyyntö.
- Mä niin tiedän mitä sä pyydät, joten anna olla kokonaan, sanoin ihan rauhallisesti. –Mä jätän Larin rauhaan. Kyllä mä osaan käyttäytyä.

Lähettäjä: Arliina 
Päivämäärä:   22.2.14 14:38:41

..No niin, ja vaihtui koiran nimi Peetuksi kun sen piti olla Eetu. Sori!

Lähettäjä: PV 
Päivämäärä:   22.2.14 23:21:23

Laitat vaan rivakkaa vautia lisää ja pitkiä pätkiä ennen kuin kone kerkeäa hajota!! :)
Täällä odottelen jatkoa.

Lähettäjä: jenny 
Päivämäärä:   25.2.14 12:45:46

ihan mahtava tarina! en jaksais oottaa jatkoaaa!!!!

Lähettäjä: Arliina 
Päivämäärä:   2.3.14 16:58:16

Oli niin pitkä väli postauksessa, että tässä ekstrapitkä pätkä :)

-----
4

Aamulla nukuin pommiin ja en olisi ehtinyt pyöräillä töihin, joten jouduin turvautumaan julkisiin. Se taas tarkoitti, että iltapäivän koittaessa saatoin poiketa kotimatkalla kauppojen kautta ilman, että tarvitsi miettiä mihin saisin pyörän kätevästi. Pitkän päivän lopuksi päätin piristää itseäni jollain, ja ensimmäinen mieleen tuleva asia olivat tällä kertaa vaatteet. Astuin sisään useampaankin vaatekauppaan kiertelemään ja katselemaan. Onneksi ne olivat melko tyhjiä näin alkuviikosta, joten sain shoppailla rauhassa.

Kauppojen esillepanot ja vaaterekit saivat oloni huomattavasti paremmaksi. Mukaan tarttui muutama kesähame ja työvaatteeksi tummanlila jakku. Poikkesin vielä hakemaan kahvin mukaan ja kävelin kohti ratikkapysäkkiä muki kädessäni, kun joku huusi nimeni selkäni takaa.
- Elle! Odota!

Käännyin ympäri ja Olli sai minut kiinni.

- No mutta, moro!
- Mitäs sinä? Ei olla nähty vähään aikaan, Olli sanoi.
- Mitäs tässä, vastasin ja nostin aurinkolasit otsalle.

Hertsyykkeri sentään, että Olli saattoi näyttää hyvältä. Tämän puku istui päällä juuri eikä melkein, ja antoi upean raamin treenatulle kropalle. Mies oli hottis suoraan mallikansiosta ja keräsi katseita viereiseltä terassilta, jossa turistit ja paikalliset nauttivat lämpimästä elokuun päivästä.

- Tulin just vaatekauppakierrokselta, sanoin, ja nostin muutamaa paperikassiani näytille.
- Tuoltako? Olli kysyi epäilevästi ja osoitti Marimekon liikettä.
- Luoja, en! Purskahdin nauramaan. –Marimekon tätivaatteet on viimeinen asia joka mun tyyliin kuuluu!
- Mä jo säikähdin, että mitä sun silmillesi on tapahtunut, jos sä niiden vaatteita katselet.
- Mistä sä tulet?
- Palaverista. Mulla on tässä muutama tunti aikaa ennen iltaa, ja sitten mä lähden kuvauskeikalle. Mennäänkö yksille? Olli ehdotti.
- Mikä ettei, suostuin. –Mutta ei mennä sellaiseen paikkaan, joka on täynnä ihmisiä. Mä en nyt vaan jaksais sitä.
- Kuinka neiti vain haluaa, Olli hymähti hyväntahtoisesti. Kulautin kahvini loppuun ja lähdimme kävelemään kohti terassia.

Elokuun harvinainen lämpö todellakin helli kaupunkilaisia ja niinpä joka ikinen kynnelle kykenevä ihminen oli ulkona oluella. Kävelimme ensin keskustan, sitten Kampin ja sitten jo Töölönkin puolen katuja, mutta mihinkään ei mahtunut. Joka ainut paikka pursusi laidoistaan yli ja minua alkoi ärsyttää.
- Tiiätkö mitä, mä.. sanoin juuri yhtä aikaa, kun Olli aloitti,
- Hei, mä tiedän..

- No? Olli kysyi.
- Kerro sä eka.
- Eikun sä.
- Sä sanoit ensin.
- Naiset ensin!
- Okei, naurahdin. –Mä ajattelin, että voitas mennä johonkin ihan muualle.
- Miten mulle sattui tulemaan sama ajatus mieleen, Olli hymyilii. –Esimerkiksi mun kotona on kattoterassi. Mennään sinne.
- Onko sulla OMA kattoterassi?! kysyin ällistyneenä.
- Ei, se on taloyhtiön. Mutta vähemmän siellä on porukkaa kuin täällä.
- Mä jään sitten edelleen siiderin auki, ellei mennä lähikaupan kautta.
- Äh, ei sillä ole mitään väliä. Vaan suomalaisilla on toi mentaliteetti, että kaikki minkä saa, pitää maksaa takaisin. Mä suostuin siihen vain, koska se kuulosti hyvältä keinolta saada olla sun kanssa, Olli tuhahti.

Ja niin me lähdimme kohti Ollin asuntoa. Olli kyseli oliko minun nälkä ja olihan minun. Päädyimme ruokalajiin valinnassa niinkin proosallisiin aineksiin kuin pizzatarpeisiin. Pian kävelimme Munkan vanhojen jalavien alla ja menimme sisään vanhan 50- luvun kerrostalon ovesta.

- Sulla on kaunis koti, huokasin, kun pääsimme Ollille asti. Asunto todellakin oli kaunis ja valoisa. Vähän niin kuin Astan asunto oli, mutta miehisemmällä otteella ja minimalistisempi.
- Kyllä sen remontti maksoikin, Olli tuumasi.
- Mikä vedonlyönnissä nyt on tilanne? kysyin. Yllätyksekseni Olli tajusi mistä puhuin.
- Astan asunto johtaa vedonlyöntien määrässä. Mutta ei mullakaan ole mitään hinkua päästä esittelemään kämppääni Valkean sivuille. Johan sille hevosetkin hohottaisi.
- No en mä siitä tiedä.
- Mä tiedän. Ei ole mitään naurettavampaa kuin ihmiset joiden unelmien täyttymys on päästä sisustuslehden sivuille.
- Mitä, kysyin hämmästyneenä. –Sähän kuvaat niitä juttuja. Ajatteletko sä oikeasti noin?
- Okei, en. Siis en niin, että kaikki jotka esittelee kotinsa olis jotenkin säälittävä snobeja, Olli tarkensi. - Mutta mä olen niin paljon tehnyt ja nähnyt niitä kämppiä ja varsinkin niiden omistajia, että mä en aio tätä pistää mihinkään esille. Paitsi asuntovälityksen sivuille, jos joskus tulee myyntiaikeita, Olli lisäsi.

Pizzan värkkäämisen lomassa juttelimme niitä näitä. Ollin lumoihin olisi ollut helppo vaipua, kun mies oli kuin lehdestä leikattu eläväksi tullut unelma. Olkoot ulkoa kuinka täydellinen tahansa, mutta miehen pään sisus oli hämmentävän ristiriitainen.

Yhdessäolostamme puuttui jokin särmä tai sävy, joka siinä olisi mielestäni pitänyt olla, että mies olisi kiinnostanut minua enemmänkin. Olli oli työkaverina kiva ja asiallinen, mutta en yhtään ymmärtänyt tämän tapaa kohdella elämänsä naisia. Minä olin ajat sitten päättänyt, etten olisi koskaan sitä porukkaa, josta Olli veti sängyntolppaansa viivoja riviin. Okei, oikeasti Ollilla oli liian hyvä itsetunto että tämän olisi tarvinnut jotain viivoja vedellä. Mutta olinpahan tehnyt itselleni asian selväksi.

Ruuan valmistuttua kannoimme pizzan ja juomat ulos aurinkoon. Kattoterassilla oli pöytä ja tuolit, muutama parvekekukka sekä seinän viereen taittuva mattoteline. Lämmin tuuli puhalsi niskaan puuskina ja aurinko paistoi.

- Ah, mikä kesä, sanoin ja suljin hetkeksi silmäni aurinkolasieni takana.
- Haittaako sua, jos mä otan muutaman kuvan?
- Ai musta? Ei haittaa.

Olli haki kameransa ja laukoi muutama otoksen. Kadehdin aina ammattilaisten tapaa kuvata: he ottivat vain yhden kuvan, ja siitä tuli sellainen kuin he halusivatkin. Ei tarvinnut ottaa tsiljoonaa kappaletta ja poistella niitä sitten.

- Sehän se on yhteistä ammattilaisella ja alottelijalla. Molemmat ottaa vaan yhden kuvan ja on tyytyväisiä, Olli sanoi ja nauroi.
- No joo, mutta ero on se, että toisen kuvan voit painaa melkeen suoraan lehteen. Arvaa kumman, sanoin.

- Sä olet mukavan rennosti kameran edessä, Olli totesi. –Kaikki ei osaa sitä.
- Mä olen joskus ollut Liialle mallina.
- Liialla on silmää naiskauneudelle, Olli sanoi.

Pyöräytin silmiäni.

- Mun ego ei tarvitse tollasia buusteja, sanoin.
- Ei kun mä olen tosissani. Liialla on ihan oma tyyli kuvata, ja sillä on silmää valolle, sommittelulle ja yksityiskohdille. Sellainen erottaa hyvän teknikon hyvästä visualistista.
- Jaa, että sä et sivellytkään mun egoa vaan Liian.
- Justhan sä sanoit, että sä et tarvitse sellasia …sivelyjä, Olli totesi ja katsoi minua kiinteästi.
- Nyt jos sä seuraavaksi kysyt millasia sivelyjä mä tarvitsen, niin mä ehkä oksennan. Mä en halua mitään sivelyjä, ainakaan sulta, ilmoitin.

Olli puhkesi hereään nauruun.

- Niinkö vastenmielinen mä sulle olen? tämä kysyi naurunsa lomasta.
- Apua! Anteeksi! sanoin, ja löin silmät suurina käteni suun eteen. – En mä sitä niin tarkottanut, vaan…
- Sä olet ainakin rehellinen, Olli totesi yhä naureskellen. –Sun asenne tulee kyllä esiin tuolta sanojen seasta. Tai paremminkin se tulee esiin siitä mitä sä jätät sanomatta.
- En mä tarkottanut sitä noin, sanoin onnettomana.
- Älä huoli. Kyllä mun ego kestää tän.
- En mä tahallani halua sua loukata. Tietenkään en, sä et ole tehnyt mitään sellasta että mä haluaisin. Mutta mä en aio ryhtyä sun kanssa tekemisiin.
-Tekemisiin?
- Seksiin, sanoin rehellisesti. –Musta meillä menee hyvin näin. Että nähdään joskus, jutellaan, ja erotaan taas. Mä en jaksaisi elää itseni kanssa, jos mä jokaisen hyvän päivän tutun kanssa päätyisin sänkyyn.
- Ymmärrän. Mutta sä et tiedä mistä sä jäät paitsi, Olli totesi hyväntuulisesti silmää iskien.
- Ton takia sulle voi puhua suoraan. Sä tajuat, että mä olen tosissani, mutta sua ei tarvitse raapia kokoon tuolta lattialankkujen raoista tän jälkeen, sanoin, ja haukkasin pizzastani viimeisen palasen. Loppuaika menikin sitten jutellessa vapautuneesi, kun olin saanut sanottua sen mitä sydämelläni oli.

-Pistetäänkö me tää juttu siis pakettiin ja rusetti ympärille? Olli kysyi, kun vedin kenkiä jalkaan eteisessä.
- Kyllä kiitos.
- Harmi, Olli sanoi ja hymyili.
- Sä löydät jonkun niin paljon paremman kuin mä, sanoin ylihempeästi, ja purskahdimme nauruun yhdessä.
- Kai me voidaan silti joskus lasillisella käydä? Sä olet virkistävää seuraa, Olli sanoi.
- Ilman muuta. Liian kautta me tavataan toisinaan joka tapauksessa. Sun ympärillä pörrää halukkaita naisia paljon enemmän kuin sun mielenterveydelle on hyväksi
- Eli mä hoidan psyykettäni, kun mä olen sun kanssa?
- Nimenomaan.

Lähettäjä: ig 
Päivämäärä:   10.3.14 02:02:43

Onhan tää nyt aivan omaa luokkaansa, eli ihan mahtavaa! Oikeestaan haluaisin vaan ahmia tämän tarinan ja henkilöiden kohtalot loppuun. Tää on erittäin koukuttava!

Lähettäjä: jenny 
Päivämäärä:   10.3.14 23:22:30

Jatkoo ootellaan :)

Lähettäjä: Arliina 
Päivämäärä:   12.3.14 20:08:54

On kaiken maailman tosielämän prokkista pukannut viimeaikana, joten kirjottaminen on jäänyt vähemmälle, mutta en ole unohtanut tätä :)

--------------------

Muutaman päivän kuluttua lähdin töistä myöhemmin kuin normaalisti. Päivä oli ollut pitkä ja pitkäveteinen, kunnes käsiini oli tyrkätty nippu papereita ja käsketty soittaa suunnilleen joka numeroon, joka nivaskasta löytyi. Olin siis viettänyt iltapäivän selvitellen kadonneiden kuvaustavaroiden arvoitusta, ja senhän saattoi arvata, etteivät tavoittamani ihmiset olleet kovin innoissaan tapahtuneesta. Minullakaan ei ollut mitään hajua millaisiin osoitteisiin tavarat olivat päätyneet, joten tuntui kohtuuttomalta ottaa niskoilleni kaikki se ryöpytys, jonka sain osakseni. Päätin palata aiheeseen huomenna pomon kanssa.

Ulkona satoi tihuttaen kesävettä. Kaivoin sadetakkini laukusta ja kiskoin sen päälleni. Juuri kun olin painamassa ovea takanani kiinni, puhelimeni soi.
- No moro, Asta, tervehdin.
- Heissan. Voitko tehdä mulle palveluksen?
- Mitä laatua?
- Mä niinkun antaisin sulle muutaman paperin, ja sä niinkun toimittaisit ne Liialle. Ne on työpapereita eli mielellään sen työpaikalle.
- Siis toimistolle? Voin tietysti viedä. Tulee tehtyä iltalenkki samalla.
- Ihanaa. Kiitos. Missä sä olet nyt?
- Lähdin just, mutta tuo ne tänne D- ovelle alas niin mä otan mukaan.

Kohta Asta avasikin oven.

- Kiitos tästä, mä en ehdi itse toimittaa näitä Liialle.
- Millon näiden pitää olla perillä?
- Tänään, tai ihan viimeistään huomenna. Mutta ilmota Liialle jos et mene tänään.
- Miksi sä et faksannut näitä?
- Ei niillä ole vielä faksia. Tokkopa tuleekaan. Tyypit pelaa aineettoman olemisen kanssa kyberavaruudessa.
- Okei. Sovitko sä Liian kanssa jotain kellonaikaa?
- Se sanoi olevansa tänään myöhään paikalla. Käski soittaa, jos menee yli yhdeksän.
- No huhhuh, kohotin kulmiani. –Toivottavasti ne muistavat myös nukkua joskus.

Illalla kotona päätin yhdistää pyöräilyn ja Liian paperit. Puin vähän urheilumaisemmat vaatteet, koppasin päiväretkille tarkoitetun reppuni selkään ja lähdin viemään papereita kohti Kalliota. Pysähdyin alkumatkasta kiristämään repun hihnat niin, ettei se heilunut selässäni, ja sitten jatkoin matkaani.

Pyöräily oli yksi kivoimmista ja nopeimmista tavoista siirtyä Helsingissä paikasta toiseen. Ainakin ydinkeskustan ulkopuolella, jossa pyörille oli usein oma kaista. Pyörällä paikasta toiseen siirtyminen voitti sata-nolla kaikissa julkisissa liikennevälineissä istumisen.

Erityisesti nyt, kun kaikki tuoksui sateen jäljiltä vahvasti kesältä. Poljin kohti töölönlahden rantaa, joka oli täynnä lenkkeilijöitä ja koiranulkoiluttajia. Pilvet alkoivat väistyä, ja ilta-aurinko kultasi vastarannan puut. Kaupunki oli pessyt kasvonsa taas hetkeksi, ja tuntui kuin kaikki olisi hymyillyt.

Oma hymyni tosin hyytyi, kun perille päästyäni ja parkkeerattuani pyöräni kadunvarteen näin, kuka Avaimen toimiston etuoven tuli avaamaan.

- Moi, tervehdin kuitenkin Laria lyhyesti. – Onko Liia täällä?
- Ei. Tuu sisään.
- Ei ole?
- Niinhän mä just sanoin. Se lähti käymään kaupassa, mutta se tulee varttitunnin sisään.

Samassa taaempaa huoneistosta kuului kolahdus, kuin ovi olisi mennyt kiinni.
- Siis lähtikö se juuri nyt?
- Ei, siitä on jo vähän aikaa. Toi meidän takaovi vaan pitää tollasta pauketta kun vähänkään tuulee. Tule sisään ja tee olosi mukavaksi. Älä välitä musta.

Minähän tulin ja tein oloni mukavaksi. Riisuin takkini ja asetuin sohvan nurkkaan olemaan, mutta Larista olikin sitten vaikea olla välittämättä. Tämän työpiste sijaitsi samassa huoneessa, ja vaikka mies istui koneensa takana hiljaa ja keskittyneenä, tämä täytti läsnäolollaan koko tilan.

Kaiken lisäksi minä olin utelias.

Ensinnäkin toimisto oli saanut ihan uuden ilmeen sitten avajaisten, kun täällä oli ryhdytty työskentelemään. Ja olin vähän utelias Larinkin suhteen. Miksi en olisi ollut, kun tyyppi oli kiertänyt viime vuodet maailmaa ja sitten asettunut tänne pieneen firmaan töihin.

Vähemmästäkin siinä ihmisellä heräsi kysymyksiä esitettäväksi, ja olihan nyt ihan moukkamaista tulla toisen työpaikalle ja olla sanomatta mitään. Lisäksi muistin Astan kommentin välinpitämättömyyden määritelmästä, ja päätin voivani kuitenkin puhua Larille. Ihan kohteliaisuudesta, ja todistaakseni, että olin välinpitämätön.

- Haittaako sua, jos mä katselen vähän ympärilleni? kysyin.
- Ole hyvä vaan. Ei se häiritse.
- Oletko sä varma?

Lari nosti katseensa ja hymyili vinosti.
- Kyllä mä sanoisin jos olisin toista mieltä.
- Niin sanoisitkin, mutisin, ja nousin sohvalta ylös.

Annoin katseeni kiertää ensin seinissä, joissa oli paikallaan avajaisista tutut taulut. Sitten rekisteröin työpisteet, jotka jokainen kertoi isännästään jotakin: osa oli suorastaan sotilaallisessa järjestyksessä, osa taas pursuili kaikkea mahdollista. Liian työpöydän tunnistin kallellaan olevasta vanerilevystä, joka oli täynnä Liian käsialalla kirjoitettuja post it- lappuja.

- Tuolla nurkassa on Liian soppi, sen vieressä Joona ja sitä vastapäätä Joel. Hanni jakaa tän pöydän mun kanssa. Ollille me annettiin suosiolla toi takahuone omaksi huoneeksi, se kun hoitaa PR- hommat, Lari sanoi takaani.

Käännyin katsomaan miestä yllättyneenä tämän puheliaisuudesta. Lari huomasi sen.

- Sitä sä olisit kohta kuitenkin kysynyt, tämä sanoi olkiaan kohauttaen.
- Niin olisinkin.
- Mä keitän kahvia. Otatko?
- En mä näin myöhään.
- Liia juo joka tapauksessa teetä, joten siitä riittää sullekin, Lari sanoi, nousi ylös ja painoi läppärinsä kannen kiinni.
- Lopetatko sä hommat?
- Mä jatkan kohta. Mutta ei pidä unohtaa, että sä olet kilpailevassa firmassa töissä, Lari sanoi ja käveli keittiöön.
. –Teillä luultavasti on aivan eri asiakaskunta kuin meillä, joten en mä menisi sun läppäriäsi kurkkimaan, huomautin. Jättäydyin keittiön oviaukkoon nojailemaan.

Lari oli kasvattanut raamejaan parissa vuodessa. Vielä kämppisaikanamme tämä oli ollut hoikanpuoleinen poikanen. Nyt Lari oli saanut lihasta lisää ja kaikenlainen poikamaisuus oli hävinnyt kasvoilta. Tilalla oli mies, joka tiesi mitä halusi ja oli väleissä itsensä kanssa.

- Onko mulla jaskaa paidassa? Lari kysyi.
- Tota, öö, ei kai?
- Sähän sen tiedät, kun tuijotat niin tiiviisti, Lari hymähti.
- Hah hah, tuhahdin, mutta salaa ryhdistäydyin. Mihin ajatukseni oikein menivät? Poistuin keittion ovelta takaisin sohvalle.

Lähettäjä: ig 
Päivämäärä:   14.3.14 00:39:00

Jes tätå mä oon odottanu! ;)

Lähettäjä: Arliina 
Päivämäärä:   17.3.14 11:53:00

- Mikä sut sai takaisin tänne? kysyin sitten, kun sain teekupin käteeni. Lari itse toi sen minulle asti sellaisena kuin olin sitä aina juonut: mustaa, vahvaa ja maidolla.

- Moni asia. Stadi. Perhe. Kaverit. Työ, tämä vastasi, ja istui pöytänsä taakse, muttei avannut läppäriään.

- Mutta miksi juuri tähän firmaan?
- Vastaus on ihan sama kuin edelliseen kysymykseen, Lari tuhahti ja vilkaisi epäilevää ilmettäni kulmiensa alta. - Totuus se on. Tykkää siitä tai ole tykkäämättä.
- Sinähän sen tiedät. Kunhan kysyin. Mä vaan mietin kun teillä on ollut Joonan kanssa aika paljon isommat ympyrät, että miltähän mahtaa maistua Helsinki sen kaiken jälkeen.
- Käytöstapoja vois suomalaiset opetella enemmän. Ja ei, tää ei ollut kuitti sulle, Lari sanoi ennenkö ehdin ajatella edes koko kommenttia. Räpyttelin yllättyneenä silmiäni.

–Mä tarkotan vaan, että naapurit vois oppia puhumaan toisilleen, Lari jatkoi, -mutta muuten ei ole tehnyt tiukkaa. Katsotaan sitten uudestaan, kun räntää alkaa tulvia taivaalta.
- Ei räntä tulvi, huomautin.
- Kylläpäs, sitten kun se sulaa. Sehän nimenomaan sulaa eikä jää maahan, Lari sanoi ja hörppäsi kupistaan. –Sehän siinä niin viheliäistä onkin.
-Näin on, myönsin, kun vastaankaan en voinut väittää.

- Ollaanko me nykysin puheväleissä? Lari kysyi sitten, kun olin saanut teeni loppuun.
- En mä sanoisi niin, vastasin rauhallisesti. –Sä et edelleenkään kuulu mun lempi-ihmisiini.
- Ja säkö puhut vain niille?
- Älä kettuile tahallasi. Sä tiedät miten lyhyt pinna mulla on.
- Joka on huomattavasti pidentynyt sitten viime näkemän, ainakin mitä muhun tulee, Lari totesi ja kohotti toista kulmaansa suorastaan pilkallisesti.
- Viime näkemä olikin yksi mun elämäni surkeimmista illoista.
- Ahaa, Lari totesi. Odotin jotain kommenttia Ollista, mutta sitä ei tullut.
- Mä voin olla sun kanssa saman katon alla, mutta tämän kummempaa tästä ei tule ikinä, sanoin.

Lari naurahti.

- Never say never, tämä tuumasi.

Samassa kuului takaoven kolahdus, ja Liia kampesi itsensä sisälle.

- Moi! Sori kun kesti. Mä… Liia aloitti, ja pysähtyi sitten.
- Okei, mä varmaan nään harhoja. Te olette samassa tilassa, mutta kukaan ei huuda eikä mitään ole mennyt rikki.
- Pliis, Liia, pyöräytin silmiäni kyllästyneesti.
- Elle on päättänyt, että mä olenkin ihminen enkä iilimato, Lari kuittasi ja iski silmää minulle.

Ja minun sydämeni, jonka lyönnin tasaisuuteen olin aina voinut luottaa tämän jäppisen kohdalla, meni ja hypähti yhden ylimääräisen kerran. Mitä hittoa minulle oli tapahtumassa?

- Sä putoat siihen kastiin takaisin, jos jatkat samaan malliin, sanoin, ja katsoin miestä silmät viiruina. Lari vain virnisti minulle ja painui takaisin läppärinsä taakse.

- Onko sulla mulle ne paperit? Liia kysyi, ja palautti minut takaisin todellisuuteen.
- On. Odota.

Kävin kaivelemassa lappuset repustani ja ojensin ne Liialle.

- Mä en tajua, miten Asta lähettää sulle postia.
- Kuinka niin?
- No Lari juuri äsken laittoi koneensa mun nenän edestä kiinni, koska mä olen kilpailevassa firmassa töissä.
- Se vaan leikkii. Eihän meillä ole yhtään samanlainen asiakaskunta. Me tehdään sitä paitsi parempaa jälkeä, Liia hymyili. –Nää paperit on värikarttoja ja muuta väreihin liittyvää.
- Ahaa, no nyt mä tajuan miksei Asta laittanut niitä sulle sähköisenä. Se halusi pitää värit kasassa.
- Juuri niin. Eikä meillä ole vielä faksia.
- Näin mä kuulin.
- Muistathan sä, että se keikka on lauantaina?
- Muistan. Nähdään siellä, mä lähden polkemaan himaan.
- Mihin sulla on kiire?
- Kotiin. Huomenna on duunipäivä.
- Jäisit nyt hetkeksi, mä olen tauon ja seuran tarpeessa.
- Mulla on huomenna niin aikainen herätys, että mä en voi, pahoittelin. –Juttele Larin kanssa. Mä lähden nyt, moro!

Valkoinen valheeni toivottavasti sallittiin. Ihan normaali herätys minulla oli, mutta en tosiaankaan jäänyt olemaan yhtään pidemmäksi aikaa kuin oli tarpeen. Kun vielä vähän aikaa olisin Larin seurassa, unohtaisin koko vihanpitoni ja sulattaisin jääni.

Lähettäjä: Jenna 
Päivämäärä:   17.3.14 16:44:47

Vooooi. Ei kai Elle-pieni ole mennyt ihastumaan sittenkin Lariin? ;D

Lähettäjä: ig 
Päivämäärä:   18.3.14 02:57:32

Edistysaskelia! Ei voi olla tykkäämättä!

Lähettäjä: RK 
Päivämäärä:   18.3.14 22:18:52

oioioi, ihanaaihanaa! :*

Lähettäjä: jenny 
Päivämäärä:   25.3.14 00:27:00

Jatkooooooo

Lähettäjä: Arliina 
Päivämäärä:   26.3.14 16:13:42

Hirveen kiire maaliskuu, mutta aina välillä ehdin kirjottaa tätä eteenpäin ja julkaista myös (: Eli jatkoa tulee, jos joku tätä vielä lukee.

------------

5

LARI

- Voit lakata kuolaamasta, oli Liian ensimmäinen kommentti kun Elle sulki oven takanaan.
- Kiitti tiedosta, hymähdin, lakkasin tuijottamasta ulko-ovea ja nojasin tuolissani taaksepäin. Join teeni loppuun hiljaisuuden vallitessa.

- No? Liia kysyi hetken päästä.
- Mitä no? vastasin, vaikka tiesin oikein hyvin.
- Mitä sä Ellelle oikein lirkuttelit, että se oli noin normaali? Liia uteli.
- Sille ei auta lirkutella. Tulee vaan turpaan, tuhahdin.
- Okei, älä sitten kerro jos et halua. Mutta voisit edes kiittää mua siitä, että järjestin tilaisuuden.
- Kiitos. Vaikka ens kerralla voisit poistua näyttämöltä pikkuisen hiljaisemmin.
- Kuinka niin?
- Mä jouduin keksimään tarinan tuulessa kolisevasta takaovesta, mutta onneksi se meni läpi, totesin.
- No, sehän vaan virkistää sun aivonystyröitäsi, Liia virnisti. - Ensi kerralla diiliin kuuluu myös edes jonkun verran tietoja siitä, että missä oikein mennään teidän kahden suhteen.
- Mä laitan korvan taakse, totesin, mutta tiesin etten todellakaan informoisi Liia mistään. Se oli ihan liian akkamaista.

Sammutin pöydän valon ja laitoin mäkkini kiinni. Rekvisiittana se oli vain ollutkin, ja olin melkein jäänyt kiinni, kun Elle oli tullut liian lähelle konettani. Tämä olisi varmasti ihmetellyt exceliäni jossa komeili siansaksana kirjaimia ja numeroita täysin satunnaisessa järjestyksessä muutamassa sarakkeessa.

- No toi kuulosti just siltä, että sä et tosiaankaan kerro mulle mitään, Liia marisi.
- Oikein arvattu.
- Kerrotpas, tai mä alan kiristää sua ja kerron asian ihan salaa Astalle, Liia sanoi.
- Et tosiaankaan kerro, totesin, ja yllätyin itsekin miten tiukalta kuulostin. –Mä en todellakaan tarvitse sitä sekaantumaan asioihini, vaikka se mielellään niin tekisikin.

Liia ei sanonut mitään, hymyili vain. Vedin takin niskaani ja suuntasin kohti uloskäyntiä.

- Lari hei, Liia huikkasi sitten kuitenkin perääni, kun olin ovella.
- Niin?
- Ellellä ja Ollilla ei ole mitään juttua.
- Ja sä kerrot tän mulle, koska…?
-Älä väitä, ettetkö sä olisi miettinyt sitä.
- En sitten väitä.
- Huoh, kun sun on pakko olla noin kovis. Älä sitten tunnusta.
- Mä olen katsonut vierestä kun se aikanaan pyöritti aika montaa jätkää lyhyen ajan sisään. Olisko tää jotenkin erilaista? Kysyin kulmaani nostaen.

Liia vakavoitui.

- Se pyörittäminen loppui kuin seinään, kun sä lähdit. Mä luulen ymmärtäväni sun ratkaisun, mutta pakko mun on sanoa, että järjestit Ellelle aika rankan aikuiseksi kasvamisen koulun.

Ihan kuin en olisi tiennyt sitä itse, ja aivan kuin en olisi potenut syyllisyyttä siitä asti.

- Ei mulla ollut vaihtoehtoja, sanoin vaisusti.
- Oli sulla, mutta sä valitsit Berliinin, ja sen kanssa me eletään. Mutta usko mua, mä olen oikeassa kun mä sanon, ettei Olli tosiaankaan ole Ellen normaalia kauraa. Sen miesmaku on parantunut huomattavasti siitä, kun sä lähdit.
- Ei mua sen miesmaku kiinnosta, entinen eikä nykyinen, sanoin jurosti.
Liia purskahti nauramaan.
- Toi oli ihan kirkkaasti typerin valhe, jonka mä olen sun suusta kuullut!
- Se mikään valhe ollut.
- Jäppinen hei, älä esitä kovempaa kuin olet. Ilman muuta sua kiinnostaa. Sä olet tykännyt Ellestä iät ja ajat, Liia totesi.

Jähmetyin. Laskin käteni oven kahvalta ja käännyin takaisin. Tuijotin Liiaa epäilemättä järkyttyneen näköisenä. Tämä lakkasi hymyilemästä ja alkoi sen sijaan näyttää huolestuneelta.

- Niinkö läpinäkyvää se oli? kysyin aivan hiljaa.
- Oli se, Liia vastasi.
- Kaikille?!?
- Ei Elle sitä tiedä, jos se sua huolestuttaa. Mutta mun mielestä se oli ihan selkeä juttu, ja mä luulen että Astakin epäilee jotain. Mutta ei me siitä olla koskaan puhuttu mitään, Liia lisäsi kiireesti.
- Hyvä. Jatkakaa samaa linjaa.
- Niin me jatketaankin. Mutta mua kiinnostaa, että mitä ihmeen linjaa sä aiot jatkaa, vai keksitkö sä kenties jotain uutta Ellen suhteen?
- Näytänkö mä naiselta?
- …Mitä? Liia näytti ällistyneeltä.
- Naiset jauhaa tollasia keskenään. Mä en ole nainen. Joten älä kysele.
Liia hymili.
- Ollaanpa sitä nyt piikikkäinä. Mä vaan haluaisin, että te tulisitte Ellen kanssa juttuun keskenänne.
- Sä olet tälle kerralle osuutesi tehnyt. Kiitos siitä. Nähdään huomenna.
- Huomiseen, turvallista kotimatkaa, Liia toivotti ja jäi vielä tekemään jotain leiskaa, kun minä lähdin ajamaan kotiin.

Lähettäjä: RK 
Päivämäärä:   26.3.14 17:24:41

luetaan luetaan, tai minä ainakin siis! :D olipas varsin lyhyt ja ytimekäs pätkä, kiva lukea larinkin näkökulmasta tätä välillä! (:

Lähettäjä: * 
Päivämäärä:   26.3.14 19:42:23

Mä luen, oon vaa nii huono kommentoimaa, joten sen takia en oo ennen kommentoinu :)

Lähettäjä: PV 
Päivämäärä:   27.3.14 12:53:10

Luen, vaikka käynkin täällä paljon harvemmin kuin ennen. Kävisin useammin, jos ihmiset kirjoittaisivat enemmän ja useammin.... Mutta siis jatkoa odottelen ja tää on mielenkiintoinen tarina joka on saanut kyllä hyvin koukkuun. Aika jännä toi salajuoni :)

Lähettäjä: Arliina 
Päivämäärä:   28.3.14 18:22:50

Täällä on jonkinlainen lumipalloefekti menossa: ihmiset kirjottavat harvoin ja vähän varmaan siksi, että palaute (lue:sen puute) ei innosta kirjoittamaan paljon ja pitkästi. Tällä hetkellä tarinatuokio on turhan hiljainen paikka. Jospa tästä lähdettäs vielä uuteen nousuun :)

En ehdi postaamaan viikonloppuna mitään, niin jatkan tänään. Ei liene haittaa.

---------------------

LARI

Käänsin Audin nokan kohti kotia ja aloin luovia Kallion pikkukatuja kohti Mannerheimintietä. Kunhan ehtisin, kävisin ostamassa pyörän ja alkaisin kulkea sillä töihin. Auton käyttöön kului ihan poskettoman paljon rahaa, sillä Suomessa se oli todella kallista.

Ainakin yksi asia oli, josta olin tyytyväinen täällä: Berliinin jälkeen Stadin vuokrataso ja –hinnat lähinnä hymyilyttivät. Täkäläisittäin täällä oli kallista asua, mutta minulla oli hiukan toinen perspektiivi asiaan. Vaikka vuokra ei saksalaisten hinnoista kovin paljon eronnutkaan, oli varustelutason ero huikean suuri. Vuokraemäntämme oli kyllä ollut viehättävä vanha rouva, mutta se ei aivan korvannut sitä, että kämppämme oli ollut kylmä kuin Siperia ja niin kostea, että seinästä viittä vaille kasvoi sieniä. Puhumattakaan kuumasta vedestä, joka oli harvinainen ylellisyys. Ajattelin nykyisen asuntoni saunaa ja lämmintä vettä melkein onnesta hyrräten.

Muutto Saksasta ei itsessään ollut kovin työläs operaatio. Siitä hetkestä lähtien kun olin päättänyt palata, olin ryhtynyt myymään omaisuuttani. Siitä meni kaupaksi kaikki jotka halusinkin myydä, ja jätin itselleni vain työnäytteet, lennokit, levyt ja osan vaatteista. Kuljetin Suomeen mielummin rahaa pankkitilillä kuin sisustuskamaa. Okei, auton toin, mutta sen sain verovapaana joten se oli lähinnä sijoitus. Joonalla oli ollut hankalampaa, kun tämä oli hommannut kaiken maailman rahtiluvat ja –reitit. Olin tyytyväinen, etten ollut ryhtynyt sellaiseen.

Jaoin kämpän toistaiseksi Joonan kanssa. Oli ollut luontevaa muuttaa samaan asuntoon, kun olimme asuneet useamman kuukauden kämppiksinä ennen Suomeen muuttoa. Asiassa oli huonot puolensa, mutta en jaksanut vetää pulttia kovin monesta jutusta. Hyvä puoli oli esimerkiksi se, että saatoin juuri nyt soittaa Joonalle ja pyytää laittamaan saunan päälle. Niin kuin teinkin.

Puhelun lopetettuani ohjasin Audin kohti motaria ja painoin kaasua. Saksalaisia autobaanoja olisi voinut hetkellisesti siirtää tännekin, mutta en ollut erityisesti niiden ystävä. Vauhdista kyllä tykkäsin, mutta en autossa moottoritiellä miljoonan muun ajajan ympäröimänä.

Ollin pyyntö tulla perustamaan firmaa oli tullut loistavaan saumaan. Olin alun perin saanut Saksan työpaikkani työharjoittelusuhteilla ja aluksi kaikki oli ollut siistiä. Berliinistä tykkäsin kaupunkina edelleen, sen ilmapiiri, hintataso ja meininki muutenkin oli varsin OK.

Jossain vaiheessa toista vuotta olin kyllästynyt tekemään samoja leiskoja samoille asiakkaille, ja alkanut katsella muita töitä. Joona oli samoihin aikoihin eronnut silloisesta kundikaveristaan ja muuttanut kanssani takaisin samaan kämppään. Minä olin juuri laittanut toimimattoman suhteeni Tinaan poikki. Kun Olli soitti, ei veljeänikään ollut tarvinnut kovin paljon suostutella lähtemään Suomeen. Täällä odotti uusi, mielenkiintoinen ja mahdollisuuksia täynnä oleva työ. Täällä olivat tutut kuviot ja vanhat kontaktit. Täällä olivat myös perhe, kaverit ja muistot, jotka olivat pysyneet täysin samoina Berliinissä olon aikana.

- Moro, huikkasin ovelta, kun kömmin asuntoon sisälle.
- Moi, kuului olohuoneesta. –Lukaskin tuli käymään.
- Mitä mies? Meillä on sauna lämpimänä, ei sua kiinnosta jäädä sinne? kysyin, ja kävelin keittiöön.
- Mäkin yritin vähän taivutella, mutta Lukas ei muka ehdi, Joona sanoi, ja tuli myös keittiöön.
- Mä en oikeasti ehdi, Lukas sanoi ja ilmestyi ovelle. – Mä olen lähdössä himaan. Siis mutsin ja faijan luo.
- Äitin ruokiin, totesin. – Muistaakseni sun äitisi tekee ihan asiallista ruokaa. Toisin kuin meidän.
- Äidin ruoka on vaan myytti, Joona tuhahti. - Meidän äiti ei erota lihapiirakkaa pizzasta.
- Eli se ei tosiaankaan tee meidän äitien ruokia, Lukas naurahti.
- Ei todellakaan. Meidän vaatteet se kyllä teki kun oltiin skidejä. Ne olikin makeita, Joona hymyili ja silmäisi Lukasta veikeästi. – Eräskin kerta teininä sä veit mun pipon ja väitit että se on sun, vaikka mun mutsi oli vääntänyt sen omin pikku kätösin.
- Se oli hieno pipo mun kavereidenkin mielestä. Kiitti vaan, Lukas virnisti.

Firmamme avajaisissa ei ollut tarvinnut katsoa kahta kertaa nähdäkseen, kenellä oli jotain meneillään keskenään. Näillä kahdella oli. Sen oli pakko olla järkytys molemmille, sillä kundit olivat tunteneet toisensa ala-asteelta lähtien. Lukakselle se oli varmaan vielä enemmän outoa. Tämä oli aikanaan kuittaillut Joonan jätkäkavereista aika rankkaankin tyyliin, ja istui nyt itse ihan samassa veneessä. Tuollainen oman itsen etsiminen saattoi olla raskasta, ja toivoin, ettei kumpikaan satuttaisi itseään kovin pahasti tässä yrityksessä.

Tykkäsin silti siitä, miten jäbät käyttäytyivät muiden seurassa. Molemmat olivat normaaleita ja tavallisia, itsevarmoja omia itsejään. Se kertoi minusta siitä, että kummallakaan ei ollut tarvetta näyttää tai todistella ulkopuolisille mitään sen ihmeellisempää heistä kahdesta.

- Mä lähden, Lukas sanoi sitten ja veti kengät jalkaansa.
- Ota mun autosta se viltti, muistutin.
- Ai niin. Tuutko sä antamaan sen?
- En jaksa. Joona?
- Jees.

Nakkasin autonavaimet pöydältä Lukakselle. Tämä lähti heipat sanottuaan Joonan kanssa ulos ovesta. Joona palasi kohta takaisin yksin avaimien kanssa.

- Sauna on lämmin, mä meen sinne nyt, tuumasin. -Onko meillä mitään saunajuomaa jäljellä?
- Sä et tykkää kaljan mausta, neiti, Joona muistutti.
- Siks mä en kysynytkään saunakaljaa.
- On meillä. Mä voin tuoda sen sulle sinne kohta, Joona sanoi läppärinsä äärestä.
- Mitä, rupesitko sä tarjoilijaksi kun mun silmä vältti? kysyin hämmästyneenä.
- En.
- Äiti Teresaksi? epäilin.
- En.
- Muuten vaan höynähtäneeksi?
- Jos sä vielä kuittailet, mä perun puheeni.
- Ei tarvi. Oikeesti, mutta kiitti ajatuksesta, sanoin, ja nappasin tölkillisen juomaa mukaani jääkaapista.

Saunan lämmössä kireät lihakset rentoutuivat ja ajatukset halusivat omille raukeille urilleen. Ellen kasvot nousivat mieleen. Nykyisin minusta tuntui, että tämä täytti ajatukseni puolet päivästä. En ollut asiasta erityisen tyytyväinen.

Liia oli oikeassa: en saanut Elleä kuluttamallakaan mielestäni.

Avaimen avajaisissa olin herännyt todellisuuteen. Huomasin Ellen ihmisjoukossa ennen kuin tyttö oli huomannut minut, ja näky oli iskenyt palleaani raivostuttavan tutulla tavalla. Olin ajatellut, että olisin pystynyt suhtautumaan tähän jotakuinkin neutraalisti, mutta siitä taisi olla turha haaveilla. Tyttö oli kietonut minut pauloihinsa ajat sitten, ja olin yhä edelleen siinä solmussa.

Elle oli kasvanut aikuisemmaksi niinä parina vuonna, kun emme olleet tavanneet. Sama tuittupää tämä oli edelleen, mutta oli saanut itsevarmuutta lisää ja ottanut elämänsä ohjat omiin käsiinsä. Liian ja Joonan puheista päätellen Ellellä meni nykyisin ihan mukavasti. Tyttö pystyi kantamaan vastuuta ja pitämään itsestään ja elämästään huolta, ja tuntui rauhoittuneen teinivuosistaan.

Vaikka tämä oli rauhoittunut, niin tyttö teki selväksi ettei ollut antanut minulle anteeksi. Ymmärsin sen ja oikeastaan hyväksyinkin. Tunsin mimmin silti niin hyvin että tiesin, että jos tämä todella olisi ollut välinpitämätön, olisi hän vain kääntänyt selkänsä minulle ja kohdellut kuin ilmaa. Toivoa siis oli, vaikka en ollut ihan varma, mitä tytöstä halusin.

Toisaalta kannatti pitää tyttöä vihaisena jotta tämä ei huomannut, millaisia reaktioita hänen läsnäolonsa sai aikaan minussa. Lisäksi vihaisesta Ellestä sai totuutta irti enemmän kuin lauhkeasta. Elle oli aina suorapuheinen, mutta vihaisena tämä ei valehdellut koskaan.

Sitten muistin, miltä Elle oli näyttänyt autossa sateen huuhtelemana. Mimmi oli istunut vieressäni herkullisena ja käytännöllisesti katsoen ilman vaatteita, enkä todellakaan ollut saanut pidettyä mielikuvitustani kurissa. Ellen tullessa lähelle jokainen järjellinen ajatus vain häipyi päästäni. Onneksi mimmi ei tiennyt sitä.

Lähettäjä: RK 
Päivämäärä:   28.3.14 20:41:17

mä olen niin hirveän huono antamaan mitään palautetta mistään, joten yleensä tyydyn siis vaan siihen oioi, ihanaa taas jälleen -höpötykseen. :D

Ja tuota mieltä oon nytkin, kuvailet noitten henkilöiden ajatuksia ja tunteita niin kivasti että niihin on helppo päästä sisälle! ja muutenkin tykkään kyllä tämmöisistä rauhallisemmin etenevistä tarinoista sekä paljosta kuvailusta! Joten siis loistavaa, jatkoa odotellessa. :)

Lähettäjä: Apple 
Päivämäärä:   1.4.14 17:01:38

Mukavaa päästä Larin pään sisälle.

Palautteen ja kirjoittamisen suhteen olet aivan oikeassa. Jokainen palaute antaa uutta puhtia kirjoittamiseen :)

Lähettäjä: chililintu 
Päivämäärä:   1.4.14 21:55:31

Anteeks, kirjotin tarinan nimellä Lasikorento... :/
Ei ollu tarkotus matkia, tarinani nimi on ollu Lasikorento jo yli vuoden.
Huomasin Lasikorennon liian myöhään, olisin kyllä muuttanut omani nimeä...
Ei varmaan enää voi otsikkoa muokata? ...
Sori, vähän ohi aiheen...

Lähettäjä: Arliina 
Päivämäärä:   2.4.14 20:26:36

Chililintu, vastasin sulle siihen sun omaan topaan. :)

Ja kiitos hei kun lukijat kerrotte olemassaolonne! Jee.

Jatkuu.

----------------

6

ELLE

En yleensäkään ollut koskaan missään tasan kellolleen ajoissa, mutta tällä kertaa olin turhan paljon myöhässä. Juoksin Klubin eteen, mutta en nähnyt enää Avaimen porukkaa ulkopuolella seisoskelemassa. Päättelin tyyppien menneen jo sisään. Niin minäkin tein.

Näytin lippuni ja jätin takkini narikkaan. En ollut käynyt täällä aikoihin, joten en ollut ihan varma mihin suuntaan kannattaisi kiertää, että löytäisi porukan. Päätin kuitenkin varmuudeksi käydä vessassa, ja suuntasin kohti naistenhuonetta. Tsekkasin samalla, että meikki oli ok ja rajaukset siellä mihin olin ne laittanut. Illan rokkiteeman mukaisesti olin pukeutunut mustaan ja rajannut silmät reilusti mustalla kynällä. Koska yleensä meikkini oli aina kevyt, en ihan tunnistanut itseäni peilistä.

En ollut käynyt täällä aikoihin, joten en ollut ihan varma mistä porukkaani kannattaisi etsiä. Bändi aloittaisi vasta puolen tunnin päästä, mutta paikka tuntui silti olevan täynnä. Koukkasin anniskelualueen kautta, mutta en nähnyt siellä tuttuja kasvoja. Lähdin takaisin salia kohti, kun bongasin tutut kasvot.

Tai oikeastaan toisen kasvot ja toisen takaraivon, sillä nenäni edessä olivat Liia ja Joel nätisti sanottuna toisiinsa kietoutuneina. Jos olisin kehdannut, olisin mennyt keskeyttämään. Minä vaistomaisesti en tykännyt ajatuksesta, että Liia oli Joelin kanssa kovin läheisissä väleissä. Vaikka olin väittänytkin Liialle päinvastaista. Mutta silti.

- Niinpä, mä olen samaa mieltä, sanoi Asta yhtäkkiä vierestäni.
- Herranjestas, luetko sä ajatuksia? säpsähdin.
- En, mutta sun kasvonilmeitä mä luen aika hyvin. Mäkään en ole noista kovin innostunut, Asta sanoi ja risti kätensä rinnalleen.
- Mä väitin Liialle, että mua ei haittaa, mutta nyt kun mä ajattelen asiaa niin kyllähän mua haittaa. Ja paljonkin, sanoin. Asta tajusi mistä puhuin.
- Mä en siedä tota jätkää, mutta Liian takia mä yritän, Asta sanoi vaimeasti.
- Mulla on ihan sama tunne. Koko tossa jutussa on jotain kieroa.
- Liian mielestä ei ole, Asta totesi.
- Ja ei me voida tietää ollaanko me oikeassa. Joel voi osottautua ihan kunnolliseksi kundiksi, sanoin juuri, kun Astan viereen seisahtui Lari. Tämä oli ilmeisesti kuullut keskustelumme, koska tämä näytti todella kiinnostuneelta.

Joel varmaan tunsi tuijotuksemme, sillä tämä sattui katsomaan meihin päin. Joel ei näyttänyt kovin ilahtuneelta nähtyään meidät, enkä oikeastaan ihmetellyt sitä. Kaksi tyttökaverin parasta ystävää, joiden silmissä et ollut kovin vahvoilla. Ei siinä varmaan hirveästi hymyilyttänyt. Joel nyökkäsi ja käänsi Liian kanssaan kohti salia niin, ettei Liia nähnyt meitä ollenkaan.

- Mä en luota tohon jätkään yhtään, huokasin. – Kato nyt mitä se just teki. Se yrittää erottaa meitä Liiasta, mutta mä en tosiaankaan anna sen tapahtua.
- Mulla on sellanen tuntuma, että meidän on parasta pitää niitä tiukasti silmällä, Asta totesi.
- Mikä teitä tossa huolestuttaa? Lari kysyi.
- Mä oon tavannut sen tasan kerran, ja musta se on NIIN väärä tyyppi Liialle, totesin.- Mutta voinko mä sanoa sitä Liialle? En voi.
- Jotenkin tyypillisen tyttömäistä tollanen. Jos sä et pidä siitä, sä et pidä ja se siitä, Lari sanoi.
- Ja menettää sitten Liia sille? No way.
- No mutta eihän se sillee välttämättä mene. Ja jos sä teeskentelet, että Joel on susta OK, niin sä pidemmän päälle menetät joka tapauksessa sen aidon ystävyyssuhteen Liiaan mikä sulla on, Lari sanoi.
- Mutta ei me väliinkään voida mennä, Asta tokaisi.
- Voi olla niinkin. Mutta te ette ole valehdellut ennenkään Liialle missään muussakaan asiassa, Lari huomautti.

- Sulla on kyllä pointti tossa, tuumin Laria katsellen. –Kai mä voin sanoa Liialle etten ole kovin ihastunut sen kundikaveriin.
- Mikäli ne edes on vielä oikeasti pari. Koko juttu lähti alkuun vasta tällä viikolla, Lari kertoi.
- Mistä SÄ sen tiedät?
- Meillä oli eilen yhden kustantajan bileet, johon pääsi paikalle minä, Joel ja Liia. Mulla oli vähän niinkun eturivin paikka seurata sitä touhua.
- Niin..?
- Kysykää Liialta, Lari hymyili.
- No, mitä mieltä sä olet niistä?
- En mä osaa olla jotain mieltä, tehän tunnette Liian paljon mua paremmin, Lari sanoi välttelevästi. -Joelia meistä ei tunne kukaan, mutta visualistina se on aika omaa luokkaansa.
- Se ei kerro ihmisen persoonasta mitään.
- Vertaile joskus eri graafikoiden töitä, sä kyllä huomaat, että se kertoo, Lari sanoi.

Olisin jäänyt väittelemään aiheesta, jos vastapuoli olisi ollut joku muu kuin Lari. En aikonut antaa kundille tunnetta, että olimme normaaleissa keskusteluväleissä. Kaiken lisäksi pistin merkille miltä tämä näytti. En olisi halunnut huomata sitä, mutta minkäs teit sille, etten ollut sokea.

Mustat vaatteet loivat upean taustan vaalealle hiuspehkolle ja harmaille silmille. Tämä ei näyttänyt Ollimaisella tavalla lipevältä mallilta, vaan vahvalta, luotettavalta ja omalla totisella tavallaan juuri… oikeanlaiselta.

- Onko mulla nokea poskessa? Lari kysyi, ja mieleeni nousi kuva miehestä siellä Avaimen keittiössä. Tämä näytti nyt vielä paremmalta nyt kuin silloin.

- Ei ole, vastasin vain ja yritin koota itseni. Mitä ihmeen reittejä ajatukseni oikein kulkivat? En aikonut selitellä tuijottamistani. Eikä näköjään tarvinnutkaan, sillä Lari hymyili, iski minulle silmää ja kääntyi sitten juttelemaan jonkun tuttunsa kanssa.

- Okei, mitä toi oli?! Asta kysyi kiinnostuneena, kun olimme kuulomatkan päässä.
- Kunhan kettuilee, totesin olkiani kohauttaen. – Se tietää kyllä, että mä en tykkää siitä.
- Musta tuntuu, että se tietää että sä tykkäät siitä enemmän kuin haluaisit, Asta tokaisi.
- Saisko yksityisyyttä? Mä en aio keskustella siitä, sanoin painokkaasti.
- Selvä. Mutta..
- Ei mitään muttia. Nyt mennään tsekkaamaan bändi.

Bändissä olikin tsekkaamista. Se koostui kahdesta naisesta ja kahdesta miehestä, eikä kumpikaan naisista ollut solisti. Kyseinen seikka lisäsi omaa mielenkiintoani bändiä kohtaa huomattavasti. Tyypit olivat juuri breikkaamisen aallonharjalla ja nousseet kansan tietoisuuteen aivan vähän aikaa sitten.

Asta vieressäni saimme puolitoistatuntisen tykityksen poprokkia, valoja, bassosaundia, kiljuvia mimmejä, kitarasooloja, huutavia miehiä, laulavaa yleisöä ja upeaa fiilistä. Välillä tsekkasin näkyikö muita Avaimen ihmisiä, mutta tungos oli kova enkä erottanut pimeässä ihmisten kasvoja, kun kaikki katsoivat samaan suuntaan. Sitten taas unohdin koko Avaimen olemassaolon, sillä musiikki huuhtaisi minut vastustamattomasti omaan maailmaansa mukaan. Bändi oli yksi Astan lemppareista, joten tämä tietysti osasi biisit ulkoa kaikkine yksityiskohtineen. Minä en, mutta ei se menoa haitannut. Tämän illan jälkeen Proclaim saattaisi olla yksi omistakin lemppareistani.

Lähettäjä: desiderata 
Päivämäärä:   2.4.14 21:41:16

kiva pätkä taas, osaat kirjottaa kiinnostavaa ilman draamaa joka välissä.
Kahteen kertaan oli jäänyt toi Ellen "En ollut käynyt täällä aikoihin - -"

Lähettäjä: PV 
Päivämäärä:   2.4.14 22:32:10

"En ollut käynyt täällä aikoihin, joten en ollut ihan varma mihin suuntaan kannattaisi kiertää, että löytäisi porukan." ja seuraavassa kappaleesta toistetaan "En ollut käynyt täällä aikoihin, joten en ollut ihan varma mistä porukkaani kannattaisi etsiä."

"Tämä näytti nyt vielä paremmalta nyt kuin silloin."

Ja edellisen pätkän alusta "Auton käyttöön kului ihan poskettoman paljon rahaa, sillä Suomessa se oli todella kallista." Mikä se? Ei avata tarkemmin tarkoitetaanko kenties bensaa vai mitä.

En muista miten suhtauduit näihin viesteihin.. Pahaa en tarkoita, kunhan kerroin mitä lukiessa huomasin. Tarkemmin en syynää.

Lähettäjä: Arliina 
Päivämäärä:   4.4.14 16:23:36

Des, kiitos. Korjailen omaan versiooni.

PV, suhtaudun niin että JEE! Siis en virheisiin vaan palautteeseen.

Pätkä ei ole kiireessä kirjoitettu mutta kylläkin kiireessä tänne postattu, ja sen huomaa. Wordista kopioidessa jotkut jutut saattaa tulla kahteen kertaan.

Laitan nyt tarinaa pikkusen harvemmin, että ehdin kirjottaa sen loppuun rauhassa. Sitten voin taas laittaa usein ja pitkästi :)

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   7.4.14 21:47:29

kuhan et unohda meitä niin kaikki passaa! :)

Lähettäjä: Arliina 
Päivämäärä:   10.4.14 21:09:33

En unohda :) Tästä jatkuis.
Lyhyt, tiedän, mutta näin on nyt olosuhteet :)

-----------------

Huikean keikan jälkeen oli päässä hieman selviteltävää. Valtava endorfiinivirta oli vienyt meitä kaikkia melkein kaksi tuntia, joten en oikein pystynyt rauhoittumaan ihan heti. Päässä jylläsi kaikki juuri äsken koettu, kuultu ja eletty. Asta vieressäni näytti ihan samalta. Emme puhuneet toisillemme mitään hakiessamme takit narikasta, ja silti minusta tuntui kuin olisimme keskustelleet juuri äsken jakamastamme keikasta.

- Tästä tietää että me ollaan oltu ystäviä kauan, Asta tokaisi.
- Niinpä, minä vahvistin. Ja kumpikin tiesi mistä toinen puhui.

- Avain goes jatkot, me yritetään syömään jonnekin. Tuletteko te messiin? Liia huikkasi Joelin kainalosta.
- Tullaan, vastasimme yhtä aikaa Astan kanssa.

Kävimme porukalla kohti ravintolaa, josta Olli oli varannut pöydän. Joona oli luullut muistavansa missä paikka sijaitsi, mutta se ei ollutkaan vanhoilla kulmilla, joten jatkoimme etsintää.. Olli ja tämänkertainen seuralaisensa sekä Joona menivät edellä, ja minä kävelin taaempana ryhmässä jossa oli Hanni, Asta, Liia, Joel ja Lari.

- Hyvä keikka, Hanni kommentoi. –Toi bändi on aivan loistava.
- Todellakin, Asta sanoi, ja pian he kaksi uppoutuivat kahden fanin innokkuudella bändihistorian, laulujen sekä laulunsanojen maailmaan. Liia ja Joel höpöttivät jotain omiaan jostain kuvauskeikasta, joten minä ja Lari jouduimme kävelemään vierekkäin. En ollut erityisen ilahtunut asiasta. Varsinkin, kun huomasin olevani hermostuneempi kuin minun olisi pitänyt olla.

- Olis hauska hehkuttaa bändiä, mutta noi kaksi sanoo jo kaiken mitä mulla on siitä asiasta sanottavaa, totesin, kun kuuntelin Hannin ja Astan hehkutusta.
- No jutellaan me jostain muusta, Lari ehdotti.
- Kerro Berliinistä, pyysin.
- Ai sä haluat monologin, ettei sun tarvitse keskustella?
- Just niin. Ja mä haluan kuulla Berliinistä.
- Mä mielummin kävisin dialogia.
- Mä en. Kerro nyt, vai monestiko pitää rukoilla?
- Ai päivässä? Kerran? Lari nauroi.
- Idiootti, sanoin, mutten voinut mitään sille, että pieni hymy karkasi kasvoilleni.
- Ton mä halusin nähdä, Lari sanoi, ja katsoi minua lämpimästi. Liian lämpimästi, sillä minulle tuli yhtäkkiä ihan hirveän kuuma. Oli kuin Larista itsestään olisi humahtanut minuun lämpöaalto.
- Punastutko sä? Lari kysyi huvittuneena.
- En, kielsin äkkiä ja punastuin lisää.

- Berliini oli hyvä kokemus, mutta nyt mä tykkään olla täällä, Lari sanoi armeliaasti tekemättä reaktiostani sen isompaa numeroa.
- Mitä sulle jäi sieltä käteen?
- Ystäviä, työsuhteita, työnäytteitä. Hetkiä ja valon värejä. Halvat hinnat. Rahaa, Lari luetteli. – Mutta aina sieltä puuttui jotain.

En ehtinyt kysyä mitä sieltä puuttui, kun Joona ja Olli pysähtyivät edellämme.

- Tässä, miehet sanoivat yhtä aikaa päättäväisesti, ja niin me menimme sisään. Paikka oli tunnelmallinen, melko pieni ja melko täynnä, mutta mahduimme tuurilla sisään.

Minut istutettiin Hannin ja Larin väliin. Vastapäätäni istuivat Olli ja tämän seuralainen, vaalea kaunis mimmi, jonka nimeä en ollut vaivautunut ottamaan selville. Siinä ei ollut mitään henkilökohtaista, sillä tyttö oli varmasti mukava ja tohtoritasolla fiksu, mikäli Ollin naisia yhtään muistin. Seuraavissa kinkereissä Ollilla olisi kuitenkin mukana joku eri tyttö, joka olisi veistetty ihan samasta puusta kuin nämä edellisetkin.

Tällä kertaa en yrittänyt vältellä puhumasta Larille. Tuumin, etten kerta kaikkiaan voinut tehdä niin tässä seurassa. Se menisi liikaa draamakuningatar- osastoon, vaikka edelleen kannoinkin kaunaa Laria kohtaan. Sitten muistin kuinka olin punastellut ja kuumotellut matkalla, enkä ollutkaan asiasta enää niin varma. Yritin pitää yllä ihan tavallista keskustelua, mutta Lari vastaili yksitavuisesti tai nyökkäillen hajamielisesti, joten luovutin. Ei minun tarvinnut kenellekään osoittaa sen kummemmin mitään, paitsi vähän vakuutella itseäni, ettei tässä nyt sentään ihastumassa oltu.

Lähettäjä: RK 
Päivämäärä:   10.4.14 21:23:25

ooh, oi että♥
sä saat kyllä tosi kivalla kirjoitustavallasi näistä lyhyistäkin pätkistä tosi mielenkiintoisia ja mukaansa tempaavia!
Kyllä tämmöstä jaksaa aina pidemmänkin tovin odottaa :')

Lähettäjä: Arliina 
Päivämäärä:   15.4.14 10:39:51

RK, kiva :) Kiva tietää että luetaan!

--------------

Olli ehdotteli pitkin iltaa maljoja sille, tälle, Avaimelle ja tuolle, ja pian olin juonut turhan monta lasia viiniä niin, että kaikki alkoi näyttää ja tuntua todella miellyttävältä. Minun oli lämmin ja hyvä olla, parhaat ystäväni olivat tässä ympärillä ja elämä näytti parasta, rauhallista puoltaan.

Syötyämme osa porukasta aikoi lähteä vielä jatkamaan, mutta minua alkoi väsyttää niin, etten meinannut pysyä hereillä ollenkaan. Olisi noloa sammua jalkakäytävälle, joten en aikonut lähteä mukaan. Keräsimme itsemme ja tavaramme, Olli maksoi laskun Avaimen piikkiin ja aloimme siirtyä kohti ulko-ovea.

- Mä en ole nyt autolla. Tällä kertaa saat itse hoitaa itsesi kotiin, Lari sanoi niskaani tuulikaapissa.
Seisahduin ja käännyin ympäri. Päässä pyörivä viini antoi rohkeutta kohdata miehen katse.
- Niin mä olen aina tehnyt.
- Niin todellakin olet. Ja mä odotin useimmiten, että sun avain kääntyi ovessa. Vasta sitten mä nukahdin.
- Oikeasti? ihmettelin.
- Miksi mä valehtelisin näin pitkän ajan jälkeen? Eikä sillä nyt enää ole mitään merkitystä.
- Onpas, intin. - Mä en tiennyt. Mä luulin että sä olit aina nukkumassa, kun mä tulin kotiin juhlimasta. Sun on täytynyt olla todella väsynyt päivisin töissä.
- Minkäs sitä suojeluvaistolleen voi, Lari kohautti olkiaan.

Mies yritti tehdä asiasta yhdentekevää, mutta minusta se oli päinvastoin käänteentekevä juttu. Olin luullut tietäväni Larista kaiken tietämisen arvoisen. Mutta että tyyppi oli joka ilta odottanut minua himaan?! Mitä muuta tästä vielä paljastuisi?

- Olisitko sä nyt halunnut mut saattelemaan sua? Lari virnisti, kun tuijotin tätä sanattomana.
- En, kielsin.
- Etpä, tämä kiusoitteli.
- Haista ite, tuhahdin, ja Lari purskahti nauruun.
- Susta saa takuuvarmaa riitelyseuraa, jos haluaa, tämä sanoi naurunsa lomasta.
- Varo vaan, etten mä suutu oikein tosissani, sanoin, mutta suupieltäni nyki.
- Mä odotan sitä. Tiedä mitä susta vielä paljastuu, Lari totesi muka vakavana.
- Sä et halua tietää.
- Mä olen asunut sun kanssa, mä tiedän susta paljon asioita. Muun muassa sen, että säkin syöt ruokasi oikeasti lusikalla, jos kukaan ei nää, mies hymyili veikeästi. –Liia tekee sitä samaa ja on kuulemma oppinut sen sulta.
- Se onkin mun ja Liian yhteinen juttu. Ja mä sentään osaan myös käyttää veistä ja haarukkaa. Toisin kuin eräät pesukonetta. Sä peset kaikki pyykkisi koneessa samalla kertaa, punaset ja valkoset iloisesti yhdessä, annoin takaisin.
- No entä se sun rasittava tapasi laittaa telkkari ja radio yhtä aikaa päälle kun sä tuut kotiin? Lari kysyi silmät tuikkien.
- Tai sun lennokit olohuoneen nurkassa? vastasin yrittäen kuulostaa ärtyneeltä, mutta onnistuin kuulostamaan lähinnä hengästyneeltä.
- No entä sun kenkäparit sikin sokin ja häviksissä koko ajan, Lari hymyili.
- Sun korvatulppasi pitkin kämppää!
- Sun aamupörrö ja bad hair day , Lari sanoi ilme pehmeten.
- Flirttailetko sä mulle? Kysyin yhtä hiljaa ja pehmeästi.

Hups. Sitä minun ei olisi pitänyt sanoa. Larin silmät tummuivat asteen verran, ja niihin syttyi ihan erilainen tuike.

- Haluaisitko sä?
- ehkä, sanoin puoliksi tosissani. Tuijotimme toisiamme hetken sanattomana, mutta sitten ulko-ovi avautui.

- Elle ja Lari, tulkaa nyt, mitä te sinne jäätte kuppaamaan? Hanni huikkasi ovelta.
- Mä lähden kotiin, sanoin arvokkuuttani tavoitellen.

Muut esittivät vastalauseita kun kuulivat aikeeni, mutta pysyin päätöksessäni. Päässäni oli vielä sen verran järkeä että ymmärsin olla lähtemättä mukaan. En ollut kovin humalassa, mutta sen verran kuitenkin etten halunnut mennä nolaamaan itseäni Larin edessä. Enkä muutenkaan ollut jatkotuulella, joten hyppäsin ratikkaan ja ajoin kotiin.

Nukuin viinihuuruni pois ja aamulla herätessäni ensimmäinen ajatukseni oli Lari.

Lari, ja se hetki, kun tämä kysyi ”haluaisitko sä?”

Tiesin että olin typerä ja epälooginen ja tiesin, että tämä oli puhunut flirttailusta. Mutta silti mieleni oli tehnyt kietoa kädet miehen kaulaan ja vastata haluavani.

Lähettäjä: Jenna 
Päivämäärä:   15.4.14 14:43:55

Oi voi. Mitähän tästä vielä tulee..?

Lähettäjä: desiderata 
Päivämäärä:   15.4.14 14:52:48

hitto vie syön kanssa aina lusikalla jos kukaan ei oo kattomassa! Ihanaa jos en ookkaa ainoo.

Lähettäjä: * 
Päivämäärä:   15.4.14 16:16:01

Ei voi muuta sanoo, kun awwww <3 jaja mahdollisimman pian jatkoo! Oon niin koukussa Lariin :)

Lähettäjä: RK 
Päivämäärä:   15.4.14 17:19:23

oi lari♥ tykkään siitä pätkä pätkältä vaan enemmän, toivottavasti pian saadaan senkin näkökulmaa taas juttuun mukaan!
ja lusikalla syöminen on muuten parhautta!! :D

Lähettäjä: Arliina 
Päivämäärä:   16.4.14 13:02:12

Heh, lusikalla syöminen näyttää olevan muidenkin suosiossa kuin mun, Liian ja Ellen.

RK, joskus toiveet toteutuvat, kuten nyt. :)

Pääsiäisen pyhiksi luettavaa teille :) lähden reissuun ja postaamisessa siis tauko, mutta palaan sitten taas pääsiäisen jälkeen asiaan. Syökää paljon suklaamunia ja nauttikaa auringosta :)

---------------------------------

LARI

Keikasta seuraavana, uneliaana sunnuntaiaamuna heräsin yllättävän aikaisin. Joona kolisteli kämpän keittiössä ja kahvin tuoksu leijui nenääni. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Nousin ylös ja huitaisin puoli kupillista kahvia huiviini.

- Minne matka? Joona kysyi lehtensä takaa.
- Kuntoilemaan.
- Tee se munkin puolesta. Mä en jaksa sunnuntaina liikkua mihinkään.
- Toimistolle on pakko mennä iltapäivällä, muistutin.
- No ilman muuta, mutta muualle ei. Ollaanko me tultu vanhoiksi? Ennenhän sitä riennettiin yöt läpeensä ja aina oli päivällä virtaa.
- Voi olla, kohautin olkiani. –Ei ihmisen iällä ole lopunlopuksi kovin paljon merkitystä.
- Fysiikan kannalta on, Joona sanoi, ja oli tietenkin oikeassa.
- Joo. Mutta sielu ei vanhene.
- Miksi me ollaan näin filosofisia heti sunnuntaiaamuna?
- Varmaan eilisen rellestämisen jälkeen tarvii jotain henkistäkin.
- Jäbä hei, sä tulit yöksi kotiin, älä yritä huijata että sä olisit lähtenyt jonkun mimmin matkaan. Vaikka ne kaksi kaunotarta kuolasikin sua siellä tiskillä, Joona virnisti.

Tuhahdin. Kaksi epätoivoista pikkulikkaa oli yrittänyt tarrautua minuun baarissa, mutta olin karistanut neidot lempeän isällisesti pois takkini liepeistä.

- Mä en todellakaan sekaannu niin nuoreen kantaan, ne oli nippa nappa kahdeksantoista.
- Saattas tehdä hyvää sullekin vähän irrotella.
- No ne ajat nyt ainakin on takanapäin, sanoin. –Kukapa tällasta vanhaa kehäraakkia enää yrittäis pokatakaan, naurahdin.
- Turpa kiinni, mister vaatimaton. Sä olet elämäsi kunnossa ja sä tiedät sen itsekin, Joona tyytyi vain sanomaan.

Kiskoin lenkkivaatteet niskaan ja lähdin hölkkäämään salille päin.

En ollut erityisen urheiluhullu, mutta tykkäsin pitää itseni kunnossa. Voiman lisääntyminen ja tavoitteiden saavuttaminen toi hyvää mieltä. Ja vaikka väitin Joonalle muuta, plussapuolena oli myös huomattavasti parempaan suuntaan muuttunut suosio naisten keskuudessa. Eipä sillä että näillä kymmenillä se jaksaisi kovin paljon toimintaani vaikuttaa, mutta itsetunnolle se teki ihmeitä. Lisäksi istumaduuni ja jokapäiväinen ajatustyö vaativat paljon liikkumista vastapainokseen. Juostessa ja salilla pää tyhjeni kaikesta ylimääräisestä.

Paitsi nyt. Mielessäni pyöri taukoamatta Elle ja se hetki tuulikaapissa, kun tämä oli katsonut minua huulillaan puolittainen hymy ja sanonut ”ehkä”. Tarkoittiko se kyllä vai ei?

Huomasin toivovani, että se tarkoittaisi kyllä.

Saavuin salille ja päätin jatkaa hyvää juoksurytmiäni matolla jonkun aikaa. Samalla pystyi nollaamaan ajatukset. Tai ajattelemaan lisää, kuten nyt kävi.

Olin aikanaan muuttanut Ellen kanssa samaan kämppään, kun satuimme molemmat tarvitsemaan asuntoa Stadista yhtä aikaa. Olimme tunteneet vuosia, koko sen ajan kun Asta, Elle ja Liia olivat olleet samalla luokalla. Kaverini olivat naureskelleet sisäiselle sisar hento valkoiselleni, kun olin muuttanut kämppikseksi pikkusiskoni kaverin kanssa. Minä olin tiennyt, että Elle olisi meneväistä sorttia, mutta niin olin itsekin ollut ja olin edelleen. Asia ei ollut alussa häirinnyt sen enempää.

Tyttö oli ollut todella nuori, suorastaan lapsi, mutta olin aina pitänyt Ellestä. Vaikka tämä oli lyhytpinnainen, tämän logiikka oli ehtaa naisen logiikkaa ja tällä oli täysin vääränlainen miesmaku, olin aina tykännyt tytön asenteesta. Elle oli aina valmiina kokeilemaan uutta ja asennoitunut selviämään taistelusta maailmaa vastaan. Tuli mitä tuli, Ellen yli ei kävelisi kukaan, ja tämä seisoisi ystäviensä ja heikomman puolella satavarmasti.

Kämppiselämän alkuvaiheessa syksyllä minusta oli tuntunut, että tytön perään pitäisi vähän katsoa. Seuraavaksi kävikin niin että huolehdin tästä turhankin paljon, ja keväällä löysin itseni tilanteesta, että tosiaan odotin, milloin Elle saapui yöllä kotiin. Hoivaviettini oli aina ollut vahva, ja jokin Ellessä soitti minussa juuri sitä kieltä, joka sai suojeluvaistoni heräämään. Käsitin liikkuvani muulla kuin kaveripohjalla ja käsitin myös, ettei Elle ollut ihmisenä valmis minkäänlaiseen pidempään suhteeseen.

Niinpä ratkaisin homman ainoalla tavalla johon siinä tunnemyllerryksessä pystyin: satuttamalla tyttöä niin, ettei tämä varmasti haluaisi olla kanssani missään tekemisissä. Typeryyksissäni olin kuvitellut, että poissa silmistä poissa mielestä- logiikka pitäisi paikkansa ja voisin elää Saksassa ilman sen kummemmin Elleä miettimättä.

As if.

Muutettuani Berliiniin olin viettänyt ensimmäiset kolme päivää sängyn pohjalla muka kipeänä, mutta Joona oli tainnut aavistaa asian oikean laidan. Veljeni ei sanonut mitään, mutta oli tunnollisesti kantanut minulle kuumaa juotavaa ja antanut olla rauhassa. Ajattelin potevani Ellen läpi ja ryhtyväni sitten töihin.

Töihin olin ryhtynytkin, mutta läpipoteminen ei onnistunut. Niin naurettavaa kuin se olikin, olin ikävöinyt Elleä Berliinissä koko ajan. Huomasin säännöllisesti miettiväni mitä Ellelle kuului, missä tämä oli töissä ja miltä tämä nykyisin näytti. Jotain tietoja oli tihkunut Joonan kautta, mutta en ollut voinut kovin paljon kysellä mimmistä sen jälkeen, kun olin jättänyt tämän pulaan. Mutta vaikka minä lähdin Ellen luota ovet paukkuen, ja vaikka yritin seurustella muiden kanssa, ei Elle lähtenyt minusta mihinkään.

Viimeisin yritykseni Tina oli usein mustasukkaisuuspuuskassaan sanonut olevansa varma, että minulla oli joku toinen. Olin tietysti kieltänyt asian, koska minulla ei todellakaan ollut ollut sillä hetkellä ketään toista.

Jälkeenpäin tajusin, että Tina oli ollut oikeassa. Kun vietti paljon aikaa toisen kanssa, huomasi kyllä, jos tämä oli läsnä tilanteissa vain puolittain. Minun ajatukseni olivat olleet Ellessä.

Astuessani juoksumatolta alas tunsin itseni vanhaksi ja väsyneeksi. Oli rasittavaa, kun omia fiiliksiään ei voinut itse vain leikata irti. Tämä oli kohtalo jota en todellakaan ollut itse valinnut: Elle oli ja tuli varmaan aina olemaankin listani ykkönen.

------------------

Koska yritys vaati huomiota myös sunnuntaisin, pakkasin tavarani salin jälkeen ja ajoin Kallioon. Toimistolla istuivat myös Hanni ja Liia. Kumpikin näytti siltä kuin olisi nukkunut liian vähän ja tehnyt liian paljon töitä.

- Ton näköisenä ei tule hyvää jälkeä, kommentoin ovelta.

Liia nosti hämmästyneenä päänsä.

- Mä luulin että me ollaan suunnittelutoimistossa eikä missikisassa?
- Heh heh. Pitäkää molemmat tauko. Juokaa vihreää teetä ja jumpatkaa, te näytätte olevan sen tarpeessa.
- Kun taas teikäläinen on suihkunraikas ja ihana, Hanni kommentoi kitkerästi.
- Enhän mä muuta olekaan.
- Eräiden mielestä ainakaan, Liia kommentoi muikeasti.

Mulkaisin tyttöä vaimentavasti, mutta Hanni tarttui juttuun heti.

- Juoruja tarjolla, kahvitauko julistettu alkavaksi nyt! Ala kertoa!
- Et VOINUT olla huomaamatta miten Laria kuolattiin eilen, Liia sanoi nautiskellen selvästi tilanteesta. – Lari yrittää väittää että se ei muka välitä, mutta oikeasti se välittää.
- Ahaa, Hanni totesi ihastuneena. –Mä niin rakastan tällasia juttuja.
- Liia, pliis, ole hiljaa, sanoin epätoivon rajamailla. –Mun pitää myös tehdä töitä, ja mä en jaksa kuunnella sun fantasioitasi siitä miten mun elämän pitäisi mennä.
- Jonkun pitää potkia sua vähän eteenpäin. Muuten sä vaan huolehdit ja varmistelet etkä tee minkäänlaisia siirtoja.
- No kenestäköhän se mua muistuttaa? Ai niin, susta, tuumasin, ja avasin läppärini.
- Ei me musta puhuta vaan susta. Tässä on vaan sellanen ongelma, että se tyttö luulee olevansa Larin suhteen ihan turvallisilla vesillä, vaikka oikeasti se on läpinäkyvästi NIIN lääpällään, Liia jatkoi.
- Eikä ole, mutisin.
- Sä just myönsit tän olevan totta! Hanni hihkaisi.
- Niin taisit tehdä, Liia hymyili.
- Hohhoijjaa, huokasin alistuneena. Niin tosiaan taisin tehdä.

Lähettäjä: Arliina 
Päivämäärä:   24.4.14 21:17:46


----------------

LARI

Seuraavat pari tuntia kuluivat suunnitellessa, piirtäessä, sähköposteja kirjoittaessa ja taas suunnitellessa. Yhdessä tehden oli se erittäin hyvä etu, että ideointi oli rikkaampaa ja helpompaa kuin yksin. Ajatuksenpuolikkaita ja ideanpoikasia pääsi visualisoimaan nopeammalla tahdilla. Se taas tarkoitti muun muassa sitä, että projektin kulut olisivat todennäköisesti pienemmät. Se ei voinut olla huono asia millään mittapuulla.

Pitkin iltaa loputkin firman ihmiset saapuivat paikalle. Joona tuli ensimmäisenä, Olli tämän jälkeen. Joel saapui viimeisenä ja ilmoitti heti ovelta, ettei aikonut viipyä kovin kauan. Minä kohotin kulmiani mutten sanonut mitään. Työsopimuksissamme luki kyllä minimimäärä tunteja joita töissä piti tehdä, mutta minua ärsytti tuollainen tapa kertoa asioista. Miksei vain voinut tulla tekemään hommansa ja lähteä sitten.

Minusta näytti myös siltä, että Liia teki Joelinkin töitä. Periaatteessahan se oli ihan OK, jos keikka oli yhteinen. Mutta Liia ei todellakaan ollut ollut mukana kaikissa Joelin projekteissa alun perin, ja nyt Liia teki enemmän töitä kuin kukaan meistä. En oikein tiennyt miten juttuun pitäisi puuttua, mutta ajattelin katsoa miten homma etenisi ja tarttua sitten pian asiaan, jos se ei muttuisi.

- Nyt riittää, Liia totesi jossain vaiheessa, kun toimistolla oli jäljellä enää me ja Hanni. –Mä olen tyytyväinen nyt tähän, tää riittää tänään.
- Se on hyvä päiväsaldo, Hanni totesi. – Mutta mua jäi vaivaamaan yks juttu.
- Mikä? kysyin ja nostin katseeni Hanniin ja taittelin lukulasini pöydälle.
- Mikäköhän. Se sun naisjuttu tietysti.
- Äh. Ei siinä ole mitään vaivaantumista, sanoin vaivaantuneena.

- Musta ihmisten pitäis olla rohkeampia ja tarttua tilaisuuksiinsa. Mitä siinä muka menettää, kysyn vaan, Hanni sanoi ja nojautui eteenpäin tuolissaan. -Voitaskohan me auttaa siitä jotenkin etenemään? Tämä kysyi ja vilkaisi Liiaa.
- Ette, sanoin painokkaasti yhtä aikaa kun Liia totesi voitonriemuisena:
- Voidaan! Ja mä tiedän miten!
- Kerro äkkiä, Hanni hoputti ilahtuneena.
- Meillä on se Hämeenlinnan prokkis enkä mä tiedä kuka ihme me saadaan sun kanssa sinne tekemään ne duunit, Liia sanoi minua osoittaen.

Minulla meni hetki yhdistellä langanpäät, mutta sitten tajusin. Nostin molemmat käteni torjuvasti ilmaan.

- Ei, ei ja ei. Mä teen sen yksin. Siinä menee vähän enemmän aikaa, mutta…
- Kelaa nyt oikeesti. Elle on lehdessä töissä, se tietää mitä tekee tollasissa projekteissa joissa visuaalisuus on pääasia. Sinne Hämeenlinnaan pitää mennä paikan päälle, ja Ellellä on viikonloput vapaita. Kaikenlisäksi se ei ota mitään järkyttävää taksaa.
- Ai se on Elle! Mä en tajunnut, mä luulin että sä puhuit niistä mimmeistä siellä baarissa, Hanni nauroi.

Minua ei naurattanut.

- Liia, mä olen tosissani. Mä en lähde Ellen kanssa tekemään minkäänlaisia töitä. Sehän on ihan pystyyn kuollut ajatus jo syntyessään. Elle kiukuttelee mulle, mä kettuilen sille, ja kaiken aikaa pitäs tehdä jotain tulosta. Mitä kohtaa sä nyt et tajua näissä kahdessa kirjaimessa: E ja I ?
- Lari, mäkin olen tosissani. Noi kaikki asiat pätee mitä mä luettelin. Tää ei ole mikään epätoivonen yritys saada teitä samaan tilaan. Mulla on huoli sen homman hoitamisesta, ja tää idea on vastaus mun rukouksiin, Liia sanoi ja näytti sopivasti huolestuneelta.
- On mullakin huoli, mutta turha sun on ottaa tota koiranpentuilmettä. Mä en aio tehdä tätä Ellen kanssa, totesin jyrkästi.

Keskustelunaihe jäi siihen, kunnes olin kymmenen minuuttia myöhemmin lähdössä kotiin.

- Lari, Liia sanoi varovasti.
- No, mitä?
 
Tiesin mitä oli tulossa, mutta kysyin silti.

- Se Hämeenlinna. Voisitko sä harkita sitä?
- En, en ja en, sanoin uppiniskaisesti.
- Hitto, ei ole ihme että sä olet ihastunut Elleen ja että te riitelette koko ajan! Te olette ihan yhtä jääräpäitä, Liia sanoi tuskastuneena.
- Mieti pikkusen mitä puhut, tai me oikeasti kohta riidellään, sinä ja minä, tiuskaisin takaisin.

Liia oli tietenkin oikeassa, mutta tarvitsiko sitä päin naamaa tuolla tavalla heitellä.

- Äh, sä olet niin mielettömän herkkähipiäinen. Anteeksi, et ole, tai siis olet, mutta toi oli rumasti sanottu, Liia sanoi sitten ja huokasi syvään.
- Ei ruveta töitten takia riitelemään. Tää vaan tietää mulle vielä enemmän työtunteja kuin mitä mulla jo on, kun mä yritän metsästää sulle jonkun kaverin siihen hommaan, Liia sanoi.
- Miksi sun pitää tehdä se? Mä löydän itsekin jonkun jonka kanssa tehdä, sanoin.
- Niin kuin kenet? Sä olet kysynyt jo kaikkia tuttujasi joita sä ajattelit, Liia sanoi väsyneesti. Tyttö tosiaan näytti uupuneelta, tällä oli varjot silmien alla ja väsyneensamea katse.

Pysähdyin miettimään siinä Liiaa katsellessani. Jos Liia hoiti omat hommansa, Joelin työt ja pisti vielä näppinsä peliin minunkin töihini, oli todennäköistä että tällä oli sormensa pelissä kaikkien muidenkin hommissa. Liia ei ollut se ihminen joka osasi jarrutella silloin, kun oli innostunut jostain tekemisestään. Minua huolestutti tytön jaksaminen, ja tässä juuri itse kasasin tälle lisää töitä. Kuinka suuri uhraus tosiaan oli olla Ellen seurassa koko päivä? Kukahan tässä nyt oli lapsellinen?

Liia näki epäröintini.
- Tätä juttua sä et suostu tekemään jonkun tumpelon kanssa, tämä sanoi kevyesti, mutta sai asian kuulostamaan tärkeältä ja painavalta. - Sä tiedät sen itsekin.

Tiesinhän minä. Hämeenlinnassa oli kustannusalan yritys, joka halusi vahvuuksien ja asiakasryhmien kartoitusta sekä visuaalisen ilmeen suunnittelun ja toteutuksen. Se oli iso keissi, jota en halunnut tehdä yksin. Olin ajatellut pyytää Joelia työparikseni, mutta tämä ei ehtinyt. Joona oli toinen vaihtoehtoni, mutta tälläkin oli jo omia hommia pinoksi asti.

- Mä osaan olla tiukan asiallinen. Mutta Ellellä on taito ärsyttää mua enemmän kuin kellään muulla, sanoin jurosti.
- Tadaa, Cliché time: viha ja rakkaus.. Liia sanoi.

Minä huokasin uudelleen.
–Kerro se Ellelle.
Liian ilme kirkastui.
- Mäpä kerron!
- Tai siis älä kerro, sanoin säikähtäneenä.
- Sä voit kuunnella vieressä, mä soitan sille nyt, Liia sanoi kaivaen puhelimensa esiin, ja oli kuin ei olisi kuullutkaan vastaväitettäni.
Huokasin syvään.
- Jospa sä voisit sitten vaikka painottaa sille, että mäkin inhoan tätä ideaa, sanoin päätäni puistellen. Hanni ei enää kestänyt, vaan purskahti villiin nauruun pöytänsä takana.
- Tää on ihan jostain saippuasarjasta, Hanni kikatti.
- Kiva että musta on sulle iloa, sanoin happamasti.

Liia nosti jo kännykkäänsä korvalleen.
- Shh, ootte sitten hiljaa, ettei Elle tajua olevansa kaiuttimessa. Ja koska sä suostuit jo, niin mä ihan vienosti painotan, että tää on kuin onkin mainio tilaisuus olla sen kanssa, Liia sanoi, ja iski silmää.

Olla, niinpä niin. Mitä jos tämä leviäisi käsiin koko páska ja Elle saisi tietää taka-ajatukseni? Mimmi vetäisi minut vessasta alas ennenkö ehtisin sanoa ”Autocad”.

Lähettäjä: RK 
Päivämäärä:   25.4.14 16:58:30

ihanaa tulla reissusta ja löytää lisää loistavaa lukemista!! tykkään tästä ihan hurjasti, sun kirjoitustyyli on vaan niin omalaatuista eikä tälläkään kertaan omaan silmään sattunut virhettäkään :)

Lähettäjä: PV 
Päivämäärä:   27.4.14 19:56:59

Ihanasti piristi päivää! Ja lisää kiitos :)

Lähettäjä: jenny 
Päivämäärä:   29.4.14 13:10:46

i h a n a a

Lähettäjä: :') 
Päivämäärä:   5.5.14 07:56:45

pakko nyt tulla sanomaan kun luin tuon Mustarastaan tässä viikonlopun iloksi taas niin, oi että tykkäsin siitä aivan hirviästi! ja tämäkin on aivan loistava, tykkään tuosta Ellen jääräpäisyydestä ja Lari on aivan ihana <3

Lähettäjä: Arliina 
Päivämäärä:   6.5.14 18:25:01

Jatkoa ehdin kirjottaa tässä päivänä muutamana joten "vanhaa" tekstiä voin taas julkaista :) Kiitänkumarran kommenteista!

Ja :'), Onpa kiva kuulla että tarina kestää aikaa :)

Mua kiinnostaa jälleen sellanen että mikä on teidän lukijoiden mielestä on se/ne asia/t joka/jotka tekee mun kirjoitustyylistä mun tyylin? Oon usein saanut kuulla "omalaatuisesta" tyylistä ja en oo ihan varma onko se hyvä vai paha asia :)

---------------------------------

LARI

- Sä pyydät multa MITÄ??? Elle kysyi, ja kuulosti puhelimen kaiuttimen läpi hyvin selkeästi siltä kuin ei uskoisi korviaan.
- Elle oikeasti, voisitko, Liia pyysi.
- Ei tuu kesää. En suostu, tyttö vastasi jyrkästi.
– Hitto vie sun kanssasi, enhän mä tätä pyytäisi jos me ei oikeasti tarvittaisi sua! Liia sanoi. - Me ollaan pulassa ilman tätä keissiä. Se on pakko tehdä, että meidän firma ylipäätään pysyy tolpillaan! Alotteleva yritys ei voi sanoa yhteenkään työkeikkaan ei! Liia vaahtosi puhelimeen.
- Teillähän on siellä talo täynnä porukkaa joka voi tän tehdä!Elle vastasi yhtä kipakasti.

Liia huokasi ja istui, tai paremminkin rojahti nojatuoliin.

- Kuuntele nyt. Sekä mulla että Ollilla on kädet niin täynnä töitä, ettei ole puhettakaan että me voitais lähetä kuvaamaan se. Hanni on jo työmatkalla sillon ja Joel tekee yhtä julkaisua joka menee just päällekkäin tän duunin kanssa. Sä olet ainoa ihminen jolla on a) aikaa, b) jolla on edes jonkinlainen käsitys siitä, mitä hyvältä näyttävä nettisivu pitää sisällään, ja c) jonka mä saan kiinni tällä varoitusajalla.
- No entä Joona?
- Ajatteletko sä tosiaan, että mä keksin jotain tekosyitä? Liia sanoi ja alkoi kuulostaa suuttuneelta. –Mä olen miettinyt tän sata kertaa läpi. Me tarvitaan apua, Liia sanoi painokkaasti.
- Sä vetoat mun syyllisyyden tunteisiin, Elle totesi.
- Nimenomaan, ja pitkään ystävyyteen. Me ei tähän hätään oikeasti saada palkattua ketään lennosta. Elle, pliis!
- Kaikki muu kuulostaa todella hyvältä paitsi yksi pikkujuttu.
- Joo, joo. Mä olen kuullut tän jo: Sä et suostu olemaan Larin kanssa missään samassa paikassa yhtään kauempaa kuin on ihan pakko. Mutta tässä on kyse vaan yhdestä päivästä. Ja Hämeenlinna on kaunis paikka. Siellä saattaa hyvässä lykyssä olla linnassakin jotain häppeninkiä nyt.
- Joilla me ei ehditä käydä, koska me tehdään töitä.
- Suostuitko sä juuri? Liia kysyi toiveikkaasti.

Nyt oli Ellen vuoro huokaista kyllästyneesti.

- Mä en tiedä miten mä voin olla puhumatta Larin kanssa koko päivän, jos meidän on tarkotus tuottaa nettisivuille materiaalia, tyttö sanoi.
- Pidät asiat asioina ja henkilökohtaiset fiilikset sivussa, Liia ehdotti.
- Hah, Elle tuhahti. – Niinkun säkin teet Joelin kanssa?
- Me ei ollakaan riidoissa, Liia naurahti.
- No viimeksi kun nähtiin, niin ette todellakaan olleet.
- Me mietittiin yhteen muuttoa, Liia sanoi muina naisina.

Se oli sellainen uutinen, että oma leukani olisi loksahtanut auki jos en olisi nojannut siihen kädelläni. Ja oli Hanninkin ilme näkemisen arvoinen. Puhelimen toisessakin päässä tuli ihan hiljaista. Saatoin oikein kuulla kuinka Ellen päässä surisi ja tyttö yritti etsiä jotain kommenttia joka ei kuulostaisi täysin tyrmäävältä saati teennäisen iloiselta.

Minä en luottanut Joeliin yhtään, ja nähtävästi Liian parhailla ystävillä oli ihan samanlainen suhtautuminen. Jätkä oli ihan liian kiinnostunut siitä mitä muut hänestä itsestään ajattelivat ja jaksoi jauhaa kyllästymiseen asti siitä, kuinka tärkeää oma julkisuuskuva oli.

Hyväpaha asia oli sekin, että Joel oli kekseliäs graafikko, joka yhdisteli uutta ja vanhaa todella taidokkaasti niin, että juttu näytti uudelta, vaikka se oli kierrätettyä. Sellainen ”tuttu ja turvallinen raikastettuna versiona”- ilme myi kuin häkä, ja Joel osasi tehdä sellaista jälkeä paremmin kuin meistä kukaan.

Joelin ammattitaito oli tietysti hyvä asia firman kannalta, mutta se tarkoitti myös sitä, ettei tyyppi ollut lähdössä mihinkään vähään aikaan. Ilmeisesti tätä vain piti kestää osana Liian elämää, mutta olin toivonut, että se osa olisi hyvin lyhytikäinen. Ilmeisesti niin ei ollut.

- Elle? Liia sanoi hyvin pitkän hiljaisuuden jälkeen.
- Sori, mä tiputin jotain lattialle ja siivoon sitä, tyttö sanoi kömpelösti ja selkeästi yritti peitellä jäätymistään.
- Okei, miten hölmönä sä mua pidät? Mä tiedän että sä et tykkää Joelista kovin paljon. Mutta sano nyt jotain, Liia pamautti.
- No onhan se kiva uutinen teidän kannalta, Elle vastasi laimeasti.
- Mä vastasin ei, Liia sanoi viileästi.
- Oikeasti? No mikä kompa tää sitten oli, kertoa että te muutatte yhteen?
- Ei mikään. Kunhan nyt kerroin. Sä tunnet mut niin hyvin että tiedät, etten mä muutenkaan huutele asioistani erityisesti ympäriinsä.
- No tunnen, kyllä. Mutta mun on pakko yhtyä sun näkemykseen siitä, ettei se ehkä vielä nyt oo ihan ajankohtaista muuttaa saman katon alle, Elle vastasi varovasti.
- Oletpa sä diplomaatti, Liia nauroi. –Ei tosiaankaan ole, mehän ollaan tunnettu reilu kuukauden verran!
- Siksi just.
–Mä tiedän että sä et tykkää Joelista, Liia toisti. - Mä toivon että me voidaan olla rehellisiä.
- No joo, mutta valinta on sun. Sehän vasta olis kamalaa, jos me tykättäis samasta tyypistä, Elle naurahti. –Ja rehellisyys on yksi parhaita asioita meidän ystävyydessä. Säkin sanoit eriävän mielipiteesi tosi suoraan sillon kun mä elin sitä alkuvaiheen Stadielämää jossa mä pyöritin niitä pikkupoikia typerällä tavalla.
- Me kaikki sanottiin siitä sulle, Lari ehkä eniten, Liia totesi ja onnistui olemaan katsomatta minua.
- No sehän sitä rallia joutui katselemaan, kun asui saman katon alla. Vaikka en mä niitä kovin usein kotiin tuonut.

- Josta me muuten päästäänkin takas aiheeseen. Suostutko sä vai et? Liia kysyi.

Elle oli hetken hiljaa, ja huokasi sitten. Liia nosti minulle peukun pystyyn äänettömästi.

- Siihen työkeikkaan? En kait mä voi teitä pulaankaan jättää, Elle sanoi.
- Ihanaa. Kiitos, kiitos, kiitos! Liia nauroi ja pomppasi ylös nojatuolista. Sitten tämä katsoi minua ja jatkoi:
-Jos yhtään lohduttaa, niin Lari ei ole tästä sen enempää innoissaan kuin sinäkään.
- Oh yeah. Meille tulee varmaan huikean hieno reissu, Elle totesi kuivasti. – Ja ihan tiedoksi sulle, että tästä puhelun kaiusta päätellen sulla on kajari päällä.
- Sua ei voi pettää, Liia nauroi. –Sä olet aina ennenkin tajunnut tän jutun.
- Terkkuja vaan kuulijoille. Paitsi Larille.
- Sähän voit kommunikoida sen kanssa koko päivän kirjoittamalla, Liia ehdotti hymyillen.
- Hah. Niin diivaksi mä en rupea. Millon se olikaan?
- Esimerkiksi ensi lauantaina.
- Eli mulla ei edes ole mitään tekosyytä jonka varjolla jättäytyä pois. Hohhoijjaa. Sä olet lounaan auki tästä.
Liia hymyili.
- En todellakaan ole, mehän maksetaan sulle palkka siitä keikasta.
- Palkkaa, lounas ja jälkiruoka, Elle uhkasi.
- Okei, okei! Saat kaiken, kunhan vaan suostut, Liia lupasi ja sulki puhelimen.

Liia kääntyi minua kohti totisena. - Tätä tilaisuutta sä et sitten ryssi, tai kukaan meistä ei saa palkkaa. Etkä sä saa lounasta. Etkä varsinkaan jälkiruokaa, tämä lisäsi uhkaavana.

En ollut ihan varma puhuiko Liia ruoasta vai Ellestä.

Lähettäjä: sofi 
Päivämäärä:   7.5.14 17:28:21

mä rakastan tätä tarinaa (ja Laria vielä vähä enemmän)

Lähettäjä: RK 
Päivämäärä:   7.5.14 18:44:50

Jotenkin kerrot asioista hyvin tarkasti, pienten yksityiskohtien ja erilaisten sanavalintojen kautta, mutta et kuitenkaan ollenkaan tylsästi tai pitkäveteisesti. Ja saatat hypätä asiasta A asiaan X ja sitten takaisin A'han sujuvasti että siihen ei varsinaisesti edes kiinnitä huomiota kun se vähän niinkun kuuluu asiaan A kuitenkin! :D Kuten tässä edellisessä pätkässä esimerkiksi Joelin ja Liian yhteenmuuttamisesta, larin 'entykkääjoelista' -ajatukseen ja sitten takaisin siihen puhelinkeskusteluun. :)

Loistava pätkä siis taasen ja toivottavasti jatkelet piakkoin! :)

Lähettäjä: natalia 
Päivämäärä:   12.5.14 16:11:25

Mää niin tykkään tästä! Millon jatkuu?:)

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   13.5.14 23:13:04

Saadaanko me pian lisää ihanaa Laria? :') ja Ellekin toki kelpaa!

Lähettäjä: PV 
Päivämäärä:   14.5.14 18:25:45

Minä ainakin kaipaan jälkiruokaa - nimittäin tätä tarinaa. :)

Lähettäjä: kiira 
Päivämäärä:   14.5.14 21:04:04

minäki malttamattomana ootan!

Lähettäjä: jenny 
Päivämäärä:   15.5.14 11:41:37

ja mä myös!!!

Lähettäjä: desiderata 
Päivämäärä:   15.5.14 14:15:18

vastaan kanssa tuohon sun kirjotustyyliin, jo mainittu yksityiskohtien käyttö tuo omanlaisensa tunnelman. Yhdessä pätkässä Elle lähti pyörällä ja pysähtyi kiristämään repun hihnat. Tarinan kannalta erittäin epäolennainen tieto (?) mutta tosi usein noin käy tosielämässä ja just tollaset tekee tarinasta uskottavan.

Lähettäjä: Arliina 
Päivämäärä:   15.5.14 21:30:47

Hei kiitos kommenteista! Yritän tosiaan vaihdella kuvailua siten että välillä maalaan isommalla pensselillä ja välillä sitten ihan pikkutarkasti. Mukava jos kelpaa :)

Mulla on ihan posketon koulu- ja pääsykoehoppu, mutta yritän nyt laittaa kerran viikossa jotain luettavaa. Kesäkuun puolella helpottaa ja sillon tarinaa tulee sit useemmin :)

Laria ei oo nyt tässä pätkässä tarjolla, mutta sieltä se tulee taas kehiin!

-------------------
7

ELLE

Lukas vastasi kolmannella yrittämällä.
- Helou, mon muru!
- Mä jo luulin, että sä boikotoit mua.
- Enhän mä sellasta tee, siskokulta. Miten voin auttaa?
- Mulla on tylsää, rakas veljeni. Mun piti mennä mutsin ja faijan luo, mutta se peruuntui. Asta on jossain duunissa, Liia luultavasti Joelin pauloissa ja loppujengi ei vastaa puhelimeen tai on töissä. Nyt on vasta alkuilta, ja mä haluan nähdä ihmisiä! vuodatin.
- Sattuipa somasti. Mulla ei ole mitään erityistä tekemistä tänä iltana. Tuu mun luo käymään?
- Laita sauna päälle, mä juoksen sinne.
- Se on puolen tunnin kuluttua valmis, Lukas lupasi.

Solmin lenkkarinnauhat kireälle, otin juoksureppuni selkääni ja lähdin. Juoksin hautausmaan kautta, joka ei kai ollut ihan täysin sopivaa, mutta reitti oli kaunis. Jostain syystä loppukesän perhoslajit tykkäsivät hautausmaan istutuksista, ja niitä parveili ilta-auringon kultaisissa kiiloissa vaikka millä mitalla. Näin muutaman sinisenä hohtavan sudenkorennonkin. Niiden kevyttä rohkeaa lentoa katsellessani tunsin aina pienen kateuden piston: ollapa siivet, joita käyttää.

Perille päästyäni juoksin vielä portaat ylös asti. Soitin ovikelloa kaksi kertaa, josta Lukas tiesi, että se olin minä. Avaamaan tuli kuitenkin joku muu.

- Moi! tervehdin yllättyneenä. –Mä halaisin sua, mutta mä oon ihan hikinen.
- Et sä niin hikinen voi olla, Joona totesi ja kaappasi minut tiukkaan lyhyeen rutistukseen.
- Eräillä on voimat kuin boakäärmeellä, sanoin hilpeästi ja suljin oven takanani. – Mä en tiennyt että sä olet täällä, mutta onpa kiva tavata!
- Samoin. Tai nähtiinhän me lauantaina siellä Proclaimin keikalla, mutta ei me mitään ehditty jutella. Oli turhan paljon muitakin ihmisiä, Joona totesi.
- Näin on. Tykkäsitkö sä siitä?
- Keikasta? Kyllä. Entä sä?
- Keikastako? tarkensin naureskellen. Joona kuitenkin tarttui kommenttiini heti.

- No mä vähän kattelin että sä saatoit tykätä myös jostain muusta, mutta keikkaa mä tarkotin, Joona naureskeli.
- Ai mistä? Keikka oli tosi hyvä.
- Ei mistä, vaan kenestä, Joona sanoi ja virnisti.
- Älä säkin alota, puuskahdin. – Mä olen käsitellyt jo aihetta niin Liian, Astan kuin Lukaksenkin kanssa, ja sen vois pikku hiljaa haudata, sanoin punehtuen. Onneksi Lukas huikkasi keittiöstä juuri silloin nimeni.

- Moi, vastasin. –Onko sauna lämmin?
- On. Mä säästin sulle saunajuomaksi yhden kolan.
- Kiitos. Mä menen sinne heti.

Saunan lämmössä rentouduttuani hipsin parvekkeelle istumaan hetkeksi. Jätin oven auki, ja yhtä äänettömästi hipsin takaisin kylpyhuoneeseen. Olin saanut vaatteet päälle ja aioin juuri huikata Lukakselle jotain, kun pysähdyinkin eteiseen. Lukas ja Joona keskustelivat keittiössä hiljaa. En olisi halunnut salakuunnella, mutta en oikein voinut marssia paikalle kuin kenraali sotaan, sen verran arkaluontoiselta keittiön ilmapiiri tuntui. Jähmetyin siis paikalleni.

- Pakko meidän on sille jossain vaiheessa kertoa, Joona kuului sanovan matalasti. –Elle ei ole tyhmä, se huomaa kyllä.
- Ei olekaan, mutta jos kerrottais sitten kun olis jotain kerrottavaa? Lukas vastasi takaisin yhtä hiljaa.
- Onhan meillä. Ehkä. Vaikkei mikään ookkaan vielä varmaa.
- Se riippuu musta.
- Näin on, mutta on se mustakin kiinni. Diagnoosi on vielä epätäydellinen, Joona hymähti.

Minä en kestänyt enempää.

- Sori jäbät, mutta mä kuulin ton äskeisen, sanoin keittiön ovelta. Lukas pyörähti ympäri ja minut nähdessään sulki silmänsä, painoi kätensä yhteen ja nenänvarrelleen kuin rukousasentoon.

- Kumpi teistä on parantumattomasti sairas? kysyin, ja ääneni värähti.
- Ei kumpikaan, Joona rauhoitti minua. –Ei tää ole mitään sellaista.
- No olipa se sitten mitä tahansa muuta, kakaiskaa ulos vaan. Oletko sä jonkun isä? kysyin Joonalta. –Vai mitä sä puhuit diagnoosista?

Joona ja Lukas vain tuijottivat minua hiljaisina. Lukas istui hitaasti alas.

- Vai onko jompikumpi teistä ryöstänyt pankin? Tehnyt veropetoksen? Ehdottelin hermostuneena. -Tai saanut parkkisakot?
- Lakkaa arvailemasta, sä teet tästä vielä vaikeampaa, Lukas äsähti minulle.
- Okei, mä suljen suuni.

- Mä olen… tai siis Joona on… me ollaan… Lukas änkytti.
- Lukas yrittää sanoa, että se on ihastunut muhun, Joona sanoi, ja näytti kiusaantuneelta.

Minä katselin poikia vuoron perään.

- Ja sä et ole siihen? kysyin. En ymmärtänyt yhtään.
- Ei siitä ole kyse. Vaan siitä että…
- Mistä?
- No et sä voi olla noin hidas, Lukas sanoi kireästi.
- Mitä mun nyt pitää hiffata? Sekö, että sä seurustelet pojan kanssa? kysyin, ja jatkoi saman tien.
- Älä vastaa. Sä menit niin vaikean näköiseksi, että mä tiedän osuneeni oikeaan.
- Se on vaikeeta, Lukas mutisi.

Katselin molempia hetken. Joona nojaili keittiötasoon ja näytti suht normaalilta, mutta Lukas istui pää käsien välissä pöydän ääressä.

- Totanoin, mä oon varmaan ihan überhidas, mutta.. mikä teidän ongelma oikein on? kysyin varovasti.

- No just se. Tää kaikki. Mun pään sisus. Ja mitä mun perhe sanoo, Lukas sanoi kireästi.

Minä istuin Lukaksen viereen ja tartuin tätä varovasti kädestä.

- Kuuntele, pyysin. Lukas nosti päänsä ja katsoi minua. Katse oli suora kuten aina, mutta suupielet olivat kireät ja koko poika väsyneen ja ärtyneen oloinen.

- Helppo on tietysti vierestä sanoo, mutta en mä nää tossa kovin montaa ongelmaa, jos se kerran ei ole yksipuolista, sanoin.

Lukas tuijotti minua hetken ja katsoi sitten Joonaan. Joona katseli minua ja hymyili.
-Mähän sanoin sulle, Joona sanoi ja kääntyi kohti Lukasta. –Elleen voi luottaa.
- Nykyisin, Lukas mutisi.
- kiitti vaan, kuittasin Lukakselle ja päästin tämän kädestä irti, mutta suupieltäni nyki. –Sun rehellisyyteesi voi myös luottaa.
- Totta mä vaan puhun. Sulla oli muutama vuosi sitten vielä pää niin täynnä hattaraa, että…
- Älä alota, mä tiedän sen itsekin, sanoin hiljaa ja vakavasti. Lukas totteli.

- Oliko tää kaikki mitä teillä oli kerrottavana? kysyin hetken hiljaisuuden jälkeen. –Vai pitääkö mun odotella jotain huonoja uutisia?
- Nää ei siis susta olleet huonoja? Lukas varmisti.

- Ai siis se olisi huono uutinen, että mun lempiveljeni on löytänyt itelleen jonkun ihan superkivan, luotettavan, sopivasti pehmon ja vielä hyvän näköisenkin tyypin rinnalleen? Ja joka sattuu olemaan myös mun hyvä ystävä. Mikä siinä tarkalleen ottaen EI ole positiivista?

Lukas rentoutui silminnähden.

- Kun sä sanot sen noin… sä saat mut kuulostamaan ihan urpolta, Lukas naurahti ja hymyili vihdoin.
- Ja sä saat kuulostamaan todella typerältä varsinkin kaiken sen, mitä mä olen ennen kuittaillut Joonalle, Lukas jatkoi ja vakavoitui.

- Jätkä potee niistä huonoa omaatuntoa, vaikka on jo pyytänyt multa anteeksi. Unohda, Joona sanoi sen verran painokkaasti, että katsoin parhaaksi olla tarttumatta aiheeseen. Kävelin keittiön pöydän ääreen istumaan.

– Eikä tää ole mikään selvä juttu vielä, Joona jarrutteli hetken päästä lisää. – Tsiljoona asiaa vaikuttaa joka suuntaan, eikä tässä olla tosiaankaan kovin tyynillä vesillä.
- Itsepähän tiedätte, mutta turhan jarruttelun voitte jättää muille.

Tartuin Lukasta uudelleen kädestä ja vangitsin tämän katseen omaani.
- Kerrotte sitten Taigalle ja mutsille ja faijalle myös, sanoin painokkaasti.

Lukas näytti epäröivältä.

- Älä aliarvioi niitä, sanoin lempeästi ja vaihdoin puheenaihetta.

Lähettäjä: Arliina 
Päivämäärä:   15.5.14 21:46:21

Sori, loppuosa kappaleesta jäi pois! Tässä se on :)

--------------

-Oliko meillä ruokaa?

Olihan meillä. Pojat olivat tehneet uunimakkaraa ja salaattia, ja sen yksinkertainen makusinfonia maistui taivaalliselta juoksulenkin ja saunan jälkeen. Lukas meni syötyään saunaan, mutta Joona ei.

- Mä muistelenkin, että sä et ole erityinen kerrostalosaunan ystävä, totesin, ja siirryin olohuoneen sohvalle istumaan. Joona seurasi perässä sohvan toiseen päähän, ja nostin jalat tuttavallisesti tämän syliin.
- Se on neitimäistä, mä myönnän, Joona sanoi, -Mutta mä en vaan tykkää siitä. Puu- tai savusauna on sitten asia erikseen.
- Eihän tässä nyt ollut mitään ”en-voi-mennä-saunaan-Lukaksen-kanssa-koska-Elle-tietää-että-me-ollaan-pari”- tyyppistä juttua? tarkistin.

Joona purskahti nauruun.

- Ei todellakaan, tämä hohotti. –Kaikkea sä kehitteletkin sievässä pikku päässäsi.
- Mun sievän pikku pään tehtävänä on kehitellä kaikkea. Siitä maksetaan mulle töissä ihan palkkaakin.
- Josta päästäänkin aiheeseen. Mä kuulin, että sä lähdet Larin kanssa duunikeikalle.
- Sopii toivoa ettei se tule sieltä takasin päätä lyhyempänä, hymähdin. –Meille tulee varmaan ratkiriemukas keikka.
- Sä olet aina niin piikikkäänä kun mun veljestä puhutaan, että toi ei mene läpi, Joona hymyili.
- Mä en olisi suostunut, jos tässä olis ollut jotain vaihtoehtoja. En mä voinut teitä pulaankaan jättää.
- Et niin, Joona myönteli ja näytti muikealta.
- Mitä sä vihjailet? kysyin.
- Mä katsoin sua ja katsoin Laria siellä keikalla. Siitä sähköstä mä en erehdy, kun puhutaan ihmisistä jotka mä tunnen hyvin. Mä en tosiaankaan vihjaile, vaan hieron sitä sun naamaasi, jotta sä itsekin tajuaisit miten lääpällään sä olet mun veljeen, Joona sanoi minua katsellen.

Lähettäjä: RK 
Päivämäärä:   15.5.14 22:16:51

oioi ihana Joona♥ Mukavan erilainen pätkä taas! ja pääsykoehoppu on ihan ymmärrettävä syy hitaammalla tahdille kirjoittelussa, tsemppiä niihin! :)

Lähettäjä: rainbow 
Päivämäärä:   15.5.14 23:12:20

Aaaaw ihanat Joona ja Lukas! Ja koko pätkä itseasiassa :) Teksti on ihanan sujuvaa ja helppiolukuista, sekä tätä voisi lukea vai kuinka paljo ja silti tuntuu että ei ole saanut tarpeekseen!

Lähettäjä: Arliina 
Päivämäärä:   17.5.14 09:36:38

Tein uuden topsun:

http://forum.hevostalli.net/read.php?f=11&i=878955&t=878955

Kiitti tsempeistä ja palautteesta :) jatketaan tuolla ensi numerossa.