Lähettäjä: Arliina 
Päivämäärä:   6.5.13 21:40:27

Oon pidempään pyöritellyt ruudullani tällasta perinteistä kevätfiktiota siitä kuinka tyttö tapaa pojan. En ole taas vähään aikaan kirjottanut mitään eli älkää nyt ihan suoralta kädeltä tyrmätkö tätä, vaikka minä olenkin ruosteessa (:

Kaikki henkilöt, eläimet ja tapahtumat ovat mielikuvitukseni tuotetta. Jotkut tietyt asiat ovat siksi ristiriidassa keskenään, kuten tarinan valuutta ja facebook, mutta älkää antako sen häiritä. (:
------------------------------------

Mustarastas

1. Prologi
-Aida,ma lähen nüüd! Huikkasin ovelta tupaan vuokraemännälleni.
-Oota natukene, tämä vastasi keittiöstä. – Mulla olis viemisiä naapurin Salmelle. Soitti päivällä ja pyysi käymään kaupassa, mä kävin. Saatko sä kuljetettua tän pyörällä? Aida kysyi ja toi muovikassin minulle.
- Saan. Anna mukaan vaan, totesin.

Tarkastelin Aidaa hetken. Vuokraemännälläni oli kullanruskeat silmät ja kasvot valaiseva hymy. Aida oli mukavan rento, ei tunkeillut liikaa, eikä ollut kertaakaan kysynyt mikä omassa elämässäni oli niin pielessä että sitä piti paeta tänne asti.

- Mä en aluksi oikein tiennyt mitä odottaa nuorelta tytöltä vuokralaisena, mutta mua onnisti, Aida oli sanonut muutaman kuukauden tuttavuuden jälkeen. - Mä voin jättää tilan sun haltuun huoletta sillon, kun mä olen pois. Ja se on sentään enemmän kuin ajattelin yhdestäkään tyttölapsesta koskaan sanovani.
Olin kohotellut lauseelle kulmiani, enkä viitsinyt kysyä, millaisia tyttölapsia Aida minun lisäkseni mahtoi tuntea.

-Lähdetkö sä sinne lenkille? Aida kysyi ojentaen muovipussia yhä minulle.

Havahduin ajatuksistani.

- Lähden. Ja Salmekin saa leipänsä.
Kaivoin pyörän varastosta ja annoin tien kuljettaa.

Hymyilytti. Edessäni avautui tyypillinen virolainen maantie: öljysorainen ja pikiläiskin paikattu. Se taipuili aukeiden, metsän ja satunnaisten talojen lomassa. Tämän parempaa pyörälenkkireittiä sai hakea: lintujen laulu kuului puiden lomasta ja tien vieressä sojotti terhakkaana kasvamaan ponnahtanut heinä.

Toukokuun ensimmäisestä päivästä alkoi kesäni joka vuosi. Vaikka hellehameitten ja -hattujen aika ei ollutkaan vielä silloin, oli päivä aina ollut minulle varma merkki kesän saapumisesta. Alkukesän illoissa oli aivan erityistä taikaa, kaikuja keskikesän lämmöstä ja tilaa mielen nousta korkealle.

Tällä hetkellä hiljainen maalaiselämä oli juuri sitä mitä tarvitsin. Työpätkät tehtaan siivoojana ja tienvarsikioskin myyjänä olivat ihan toiselta planeetalta kuin normaalielämäni Suomessa. Täällä vuokraemäntäni antoi minun elää rauhassa omaa elämääni aitassaan, vastapäätä taloansa. Näillä surkean pienillä tuloillani oli onnenpotku, että Aida armeliaasti sisällytti vuokraan myös ruuan kerran päivässä.

Kaarsin Salmen pihan kautta, annoin kauppakassin pitemmittä puheitta vanhaan käteen ja jatkoin matkaa. Pian näkyviin tuli lähitienoiden suosikkitaloni: vanhan kivikartanon rauniot umpeenkasvaneine tiluksineen. Mõisan kohdalla hidastin joka kerta ja koputin ohimennen yksityisalue- kylttiä, joka roikkui sammaloituneessa portissa toisesta naulastaan irronneena. Vanha talo oli huonossa kunnossa, mutta silti yhä kaunotar.

Täälläpäin vanhoja kivikartanoita oli useita. Jotkut oli kunnostettu, osa jätetty rapautumaan. Kuistin kivipylväät seisoivat yhä valkoisina ja suorina, mutta ovi oli laudoitettu umpeen ja kaari-ikkunoiden kivisiä ikkunalautoja peitti sammal. Omistajaa ei ollut kuulemma aikoihin näkynyt paikalla ja tammilankkulattiat olivat todennäköisesti palaneet polttopuuna kauan sitten.

Mutta kartano sai mielikuvitukseni liikkeelle. Se kiehtoi menneisyydellään. Joku oli rakentanut sen huolella ja rakkaudella, ja nyt se oli vain raunio entisestä loistostaan. Siltikin se seisoi kauniina ja solakkana puiden varjossa. Tulisipa joku ja remontoisi sen asuttavaksi! Tai voisinpa itse asua siinä! Toive oli tietysti kaikkea muuta kuin realistinen, mutta haaveilla toki sai.

Sitten joskus isona minullakin olisi oma talo. Ehkei niin suoraan sadusta kuin tämä, mutta oma kuitenkin.

Poljin viimeisen ylämäen niin kovaa kuin jaksoin. Vastaani kurvasi vanha venäläinen avolava-auto ja sen ohitti ronskisti mutkassa hulppeankiiltävä Audi. Näkymä oli ihan tavallinen elintasokontrasti virolaisella maaseudulla. Hengästyneenä ja tyytyväisenä laskin mäen alas, käännyin Aidan tilalle johtavalle tielle ja annoin pulssin tasaantua. Muutaman minuutin kuluttua kaarsin soratieltä portista sisään, koivujen välistä puutarhan tihenevään hämärään.

Aidan vahtikoira Jass ryntäsi vastaan haukahdellen, mutta tunnistettuaan minut sen korvat laskeutuivat iloisesti pitkin päätä.

Jassia silittäessäni tuumin, että joskus vielä omistaisin koirankin. Kunhan tästä taas pääsisin jaloilleni.

Lähettäjä: ... 
Päivämäärä:   6.5.13 21:55:06

kivan sujuvaa tekstiä, mä en ainakaan tähän mennessä bongannu mitään häiritsevää :) positiivinen kevätfiilistely tekee ihan terää tällekin palstalle!

Lähettäjä: Arliina 
Päivämäärä:   7.5.13 20:08:33

Kömmin aamulla aitastani silmiäni siristellen. Vapaapäivä. Itse asiassa kaksi vapaapäivää peräkkäin. Aikaa tehdä mitä sattui mieleen juolahtamaan! Jos hyvin kävisi, saisin lainata Aidan autoakin.

Vapaapäivät olivat niin harvinaista herkkua, että päätin nauttia jokaisesta minuutista erikseen. Hain aamupalani keittiöstä ja istahdin vilttiin kääriytyneenä puutarhan penkille nauttimaan kahvista ja toukokuun aamuauringosta. Jass loikoili jaloissani vaalea turkki kiiltäen ja silmiään siristellen. Kumarruin välillä rapsuttamaan koiraa ja hymyilin sen lokoisalle olemukselle. Tänä vuonna kevät oli myöhässä, eikä pihalla ollut erityisen lämmin. Se ei näyttänyt haittaavan Jassia.

Kahvin juotuani palautin kupin keittiöön ja katsoin peiliin. Menetteli. Vaalea tukkani oli sykeröllä, uusi kevättakki lämmitti puolireiteen asti ja kevätsaappaat istuivat hyvin. Lähdin vielä hakemaan kameralaukkuni ja melkein törmäsin uuninkulmalla Aidaan. Yksi vilkaisu ja tämä pääsi heti kärryille suunnitelmistani. Se ei ihmetyttänyt minua enää lainkaan. Aida oli yksi terävimmistä ihmisistä joita olin koskaan tavannut.

- Hommik! Sä haluat auton lainaan, eikö?
- Hommik. Joo, jos se käy. Ilman autoa ei pääse sinne minne oon menossa.
- Ota pienempi.
- En mä maasturilla haluiskaan ajaa, se on niin kömpelö parkkeerata.
- Mä voin mennä sillä töihin vaihteeksi. Tossa on auton avaimet. Pidä kivaa. Ja löydä seuraa… Aida lopetti lauseen kesken ja hymyili minulle merkitsevästi.

Pyörittelin hartioitani ja yritin olla näyttämättä ärsyyntyneeltä. Ei ollut ensimmäinen kerta kun Aida lempeästi huomautteli sosiaalisesta elämästäni. Tai siis sen puutteesta. Niin, Aida ei tunkeillut missään muussa asiassa paitsi tässä.
Aidan mielestä tarvitsin ehdottomasti kavereita.

- En mä ole baariin menossa päivällä, en mä niin epätoivonen ole.
- No kahvilaan sitten, enkä mä tarkoittanut että lähtisit ketään pokaamaan. Ystäviä mä ajattelin.
- Mä en vaan ole niin ihmisrakas kuin sä. Mulla on mennyt monta kuukautta ihan hyvin just näin, että teen omia juttujani ja käyn töissä. Ei valittamista.
- Liia kiltti, elämä voi olla niin paljon enemmänkin kuin sitä, ettei siinä ole valittamista, Aida huokasi.
- Mutta tee niin kun haluat, Aida kohautti harteitaan. – Tiedä vaikka mun nalkutuksesta olisi apua.
- Mä ajattelin lähinnä kuvata.
- No kuvaa sitten jotain elävääkin, etkä vain hirsitaloja tai kukkia, Aida tokaisi.
- Eks paistab mis välja saab, tyydyin toteamaan. Sitten nähdään mitä tapahtuu.

Samassa Aidan puhelin soi ja tämä lähti sisälle puhumaan työpuheluaan. Olisikohan vuokraemäntäni tuputtanut minulle seuraa niin paljon, jos olisin kertonut, mihin minun ystävyyssuhteeni tuntuivat aina päättyvän, mietin. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ihmiset vain kulkivat ohitseni, eivät välittäneet tarpeeksi katsoakseen kunnolla. Olin tarpeeksi vahva kestämään sen, tai niin olin ajatellut viime kesään asti. Sitten oli tullut kaikki se ilon nielevä pimeys, joka…

Sain itseni ajoissa kiinni ennenkö ajatukset alkoivat taas kiertää samaa kehää. Koko aurinkoinen päivä oli edessäni täynnä mahdollisuuksia ja minä aioin nauttia sen joka hetkestä. Nappasin auton avaimet ja hyppelin pihan poikki kohti Renaultia vältellen nurmikon märkiä kohtia.

Radiosta tulvi venäjänkielistä poppia, josta en ymmärtänyt mitään, mutta sanat kuulostivat kauniilta. Alussa olin kuunnellut paljon vironkielistä radiota. Viro oli haastava kieli, erityisesti suomalaisena, kun tutulta kuulostavat sanat tarkoittivatkin jotain ihan muuta mihin oli tottunut. Kieltä oli silti opeteltava, ei täällä englannillakaan pärjännyt ja venäjää en osannut.

Maaseutu jäi peltoineen taakse. Sukelsin kaupungin liikenteen sekaan, ajoin uusien lasiseinäisten toimistorakennusten ja vanhojen harmaiden pienkerrostiilitalojen ohi. Jatkoin matkaa läpi omakotitaloalueen ja pysähdyin vasta rantaan tullessani. Kaivoin kamerarepun takakontista mukaan ja jatkoin matkaa jalan.

Rantaruovikossa oli märkää ja lumen alta vapautunut maa painui joka askeleella jättäen mutaiseen ruohikkoon jalankuvat. Kivien luokse saapuessani otin kameran kaulaan, irrotin linssinsuojuksen ja ryhdyin katsomaan maisemaa kuvaajan silmällä. Nautin siitä tunteesta, ja siitä, ettei näitä ottaessa tarvinnut miettiä käyttötarkoitusta yhtään. Tästä olin haaveillut talvella, kun olin sattumalta löytänyt niemen koiraa lenkittäessäni.

Yksinäinen vesilintu viilsi lainetta. Rantakasvillisuus hohti keväänruskeana kirkkaansinistä taivasta vasten. Hennonvihreät, uudet vesikasvit työntyivät hauraina ja voimakkaina maasta ylös. Muutaman metrin korkea punavalkea majakka erottui ruovikon yllä: Niukasti värejä ja paljon tarinaa takana. Nostin kameran kuvausasentoon ja käänsin virtanappia.

Muutaman riemukkaan yksinolotunnin jälkeen havahduin siihen, että muistikortti oli täynnä ja vatsani huusi ruokaa. Kello näytti lounasaikaa ja lounasaika tiesi lounastarjouksia. Käänsin vielä kerran kasvot aurinkoon ja hengitin syvään. Tällä tavalla voisi jokainen päivä alkaa, nyt, kun uskalsin taas tarttua kameraan.

Jätin auton parkkiin autotien reunaan nokka kohti oman kaistani tulevaa liikennettä. Ihan vain siksi, että täällä sai parkkeerata siten. Edes poliisia ei kiinnostanut. Toista oli Suomen sääntö- ja pilkkuviidakossa. Täällä oli jotenkin rennompi ja maalaisjärkisempi asenne monissa asioissa.

Ylitin tien kävellen ja etenin lehmusten reunustamaa kujaa kohti vanhaa kaupunkia. Marketista olisi myös saanut lämpimän ruuan, mutta vapaapäivän lounaaseen kuului hyvä kahvi kunnon kahvilassa.

Valittuani lounaani listalta ja vitriinistä herkullisimman näköisen kakkupalan istuin pöytään. Vielä ei terassille voinut mennä, mutta siihenkään ei menisi kauan kun se avattaisiin. Kesän tultua kahvila olisi täynnä ulkopöytiä myöten, sillä paikan hyvä maine oli kiirinyt myös turistioppaiden tekijöiden korviin. Se tietysti takasi paikan olemassaolon, mutta jotain alkuperäisestä aina hävisi, kun ihmisiä saapui massoittain paikalle.

Kahvilassa oli tällä kertaa lisäkseni vain muutama asiakas. Perhe, pari vanhempaa pariskuntaa jotka tunnistin suomalaisiksi ja kaksi itseni ikäistä nuorta poikaa. Kuuntelin huvittuneena perheen keskusteluja siitä mihin mentäisiin seuraavaksi, lelu- vai lastenvaatepuotiin, ja suomalaisten hidasta ja tasaista jutustelua jostain tuttavastaan. Nurkkapöydän vastatusten istuvat pojat taas väittelivät jostain, johon sanavarastoni ei ihan riittänyt. Sen verran ymmärsin, että jostain projektista oli kyse.

Yksi kahvilan työntekijä kävi kysymässä heiltä jotain, kiiruhti takahuoneeseen ja tuli takaisin levittäen pöydälle ison sanomalehden kokoisen …jonkun, josta en tiennyt mikä se oli. Pojat painoivat päänsä paperin yli, toinen vaalea siilitukkainen, toisen tummat hiukset hipoivat olkapäitä. Tarjoilijakaunotar sirkutti ympärillä, toi pojille kahvia ja muutenkin antoi ymmärtää olevansa paljon kiinnostavampi kuin joutava pala paperia.

Asetelma oli liian kuvauksellinen jotta sen olisi voinut antaa mennä hukkaan. Asetin kameran vaivihkaa pöydälle ja annoin sulkijan naksahtaa muutaman kerran. Tavallisesti kysyin luvan kuvata, mutta en tapaisi näitä ihmisiä enää ikinä, enkä minä tällaisia kuvia koskaan käyttäisi missään julkaisussa. Tilanne menisi ohi, jos alkaisin lupia pyydellä.
Sain tallennettua tarjoilijattaren flirttikatseen, tummahiuksisen pojan virneen ja siilitukkaisen keskittymisen. Sitten tummahiuksinen poika huomasi minut pöydässäni, joten lopetin laukaisijan painelun ja aloin muina naisina selata kuviani kamerasta.

Huomasin tummahiuksisen pojan vilkuilevan minua, mutta oletin sen johtuvan enemmän epäluulosta kameraani kohtaan kuin viehätysvoimastani. Siilitukkainen ei ollut huomannut mitään. Pakkasin kameran pois. Lähtiessäni ohitin poikien pöydän ja hymyilin tummatukkaiselle kiitokseksi kuvasta, mutta tämä ei hymyillyt takaisin. Se viehätysvoimastani, tuhahdin mielessäni, ja suljin kahvilan oven takanani.

Lähettäjä: Julia M. 
Päivämäärä:   7.5.13 20:29:37

Jatka vaan!:-)

Lähettäjä: Arliina 
Päivämäärä:   7.5.13 22:23:56

Laitan toisenkin pätkän tänään, koska en ehdi huomenna postaamaan mitään. Ja kiitos kommenteista, mukava tietää että joku muukin kuin minä on lukenut nää pätkät (:

1.

- Tsauka Liia! kuului Aidan tuttu tervehdys vierasmajan ovelta. Hän näytti kantavan sinne kahta paria täkkiä, tyynyjä ja lakanoita, kun nousin perillä autosta.
- Tere Aida! vastasin. –Muutatko sä sinne nukkumaan vai onko sulla vieraita?
- Mä unohdin mainita sulle siitä, sä lähdit aamulla niin äkkiä. Tänne tulee mun siskon lasten kavereita ensi viikoksi.
- Okei. Tekemään mitä?
- Sä voit kysyä sitten niiltä että mitä ne tekee.
- Jaa että ne ite saa päättää? Jos ne on yhtä aktiivisia kuin sun siskosi vekarat, me ei muuta tehdäkään kuin juostaan hokemassa ”ei” ja ”jätta järgi” niiden perässä koko ajan. Vai ajattelitko sä jättää mulle sen peräänkatsomisen? kysyin epäluuloisena.
Aida ei ollut kuulevinaan.

- Kivan olosia ne oli.
- Onko ne jo täällä?
- Ei, tulevat huomenna illalla. En mä ole niitä tavannut, puhelimessa vaan puhuin toisen kanssa.
- Eikö niille tule äitiänsä ikävä viikossa?
- Ei, Aida sanoi ja vilkaisi minua kummeksuen.

Huokaisin syvään. Lapset olivat yleensä hauskoja ja olin mielelläni Aidalle avuksi, mutta kymmenvuotiaiden viikareiden kokopäiväisessä peräänkatsomisessa meni minullakin raja.

- Mä käyn suihkussa ja tuun sitten syömään. Vai tuleeko lämmintä vettä vielä? Huikkasin Aidan selälle, joka etääntyi kohti taloa.
- Tuli ainakin hetki sitten. Älä viivy kauaa, ruoka jäähtyy, Aida sanoi ja katosi sisälle.

Astelin kohti talon ovea tukka märkänä sykerönä niskassa. Mitä lähemmäksi pääsin, sitä vahvemmin korviini kantautui puheäänten sorina. Avatessani oven tulvahti vastaani äänien ja ruuan tuoksun vahva sekoitus. Seisoin hetken kynnyksellä totuttelemassa tuvan kirkkaaseen valaistukseen.

- Ovi kiinni! Lämpö karkaa! komensi Jarekin ääni tuvasta. Jarek oli Aidan miesystävä, nelikymppinen eläinlääkäri, muun muassa. Jarek oli niitä miehiä jotka osasivat tehdä ihan kaikkea. Aidan mukaan he olivat tunteneet puoli ikuisuutta ja seurustelleet vaihtelevalla menestyksellä viitisen vuotta. Jarek ei asunut vakituisesti Aidan kanssa, mutta oli mitä ilmeisimmin asettunut taloksi, kun noin luontevasti komenteli.

- Tere Jarek! huikkasin ovelta takaisin. - Täällä tuoksuu joku hyvä rasvassa paistettu, onko se sun tekemää?
- Mä en ainakaan tunnusta että mulla olis jotain tekemistä tollasen rasvamäärän kanssa, Aida kommentoi. Näköjään Jarekin lisäksi iltaa oli istumassa muutama muukin Aidan kaveri
- Jarek tekee ruokaa niin kauan kun se on jotain jota voi paistaa. Ja vielä lääkäri. Voisi luulla, että kolesterolit huutelisi pannulta vastalauseita kouluttautuneen ihmisen korvaan.
- Selles pole mitte midagi viga, ikka söön ära, sanoin samalla kun potkin kenkiä jaloistani. -Ruokaahan sekin on. Täyttää vatsaa.
- Tällä tavalla mä olen syönyt koko elämäni, ja mulla on vuosia melkeen triplasti enemmän kuin Liialla! messusi Jarek tuvan sohvalta.
- Miten niin triplasti, ihmetteli Aida. –Ethän sä nyt kuuttakymmentä vielä muutamaan vuosikymmeneen täytä.

Tuvan pöydällä oli viinilaseja ja pullo avattuna, sillä Aida oli pyytänyt joitain kavereitaankin istumaan iltaa. Takassa paloi tuli ja pöydällä oli herkullinen lajitelma illanistujaisruokaa, muun muassa Aidan ostamia tuoreita sämpylöitä. Halkaisin niistä yhden lautaselleni, otin mukavan syömisasennon sohvalla ja nautiskelin tunnelmasta. En yrittänyt pysyä kärryillä keskustelussa, istuin vain Jarekin vieressä nojatuolissa ja katselin liekkejä. Syötyäni Aida tuli toiselle puolelleni istumaan.

- Oliko mukava päivä? Aida kysyi.
- Oli. Kaikin puolin huippu.
- Haluatko sä jotain juotavaa?
- En.
- Viiniä? Jarek kiusoitteli.
- Koko pullo kiitos, vastasin. Mies tiesi varsin hyvin, etten käyttänyt mitään missä oli prosentteja. En ollut koskaan saanut siitä kiksejä, ja toisekseen minulla oli sellaiset holistigeenit etten uskaltanut ryhtyä leikkimään viinan kanssa. Niinpä siemailin teetäni ja tuijotin takan liekkejä.

- No, saitko seuraa kaupungissa?
- En. Mä vaan kuvasin ja katselin ihmisiä, totesin ja kerroin kahvila-episodin Aidalle ja Jarekille. Aidaa nauratti. Aidan kaverit lopettivat oman keskustelunsa ja käänsivät kiinnostuneena katseensa meihin.

- Oletko sä nyt ihan varma, että se nuori mies vilkuili suhun vaan epäluuloisesti, eikä jostain muusta syystä? yksi Aidan kavereista kysyi leikkisästi.
- Kyllä sullakin epäluulot heräisi, jos joku yhtäkkiä alkais kuvata sua ilman mitään lupia, sanoin. En erityisemmin välittänyt keskustella aiheesta useamman ihmisen kuullen. Lisäksi inhosin olla poikakiusoittelun kohteena, varsinkin silloin kun siihen ei ollut mitään syytä.
Aidaa hymyilytti.
- No joo, mutta kyllä mä katsoisin sua sittenkin useamman kerran, jos olisin nuori mies,
- Juu, juu.
- Oikeesti.
- Jarek, apua, sanoin kyllästyneesti.
- Älä kerro sille mitään ja kiellä kaikki, Jarek vastasi tottuneesti. –Sä et saa hetken rauhaa, jos aloitat.
- On huomattu. Nytkö sä olet madottanut ponit? Vaihdoin puheenaihetta.
- Nyt. Vielä muutama viikko ja ne pääsee laitumelle. Mä ajattelin ottaa Nugalta kengät pois kesäksi, jos ne menee sinne isommalle laitumelle. Kuka siellä jaksaa rampata tarkastamassa kaikkia jalkoja koko ajan?

Sivuutin lauseen Jarekin huumorina ja käännyin Aidan puoleen.
- Entäs Kasper?
- Siltäkin voisi ottaa. Mitä niitä turhaan kengässä pitämään kun ei kumpikaan tee töitä. Talvi on sitten eri juttu.
- Kerro mulle millon pyydät seppää, mä voin yrittää olla kotona sillon, lupasin.
Jarek tuhahti.
- Kyllä mä saan itsekin poniltani kengät irti.
- Niin saat, jos sä ehdit sen töiltäsi tehdä, Aida totesi.
- Mitäs muutakaan mulla nytkin on kuin aikaa?
- Aivan. Oletko sä ottamassa kenkiä pois? Et ole.
Jarek näytti loukkaantuneelta.
- Tarpeeksi kun vielä kuittailet, mä en tule tekemään sitä.
- Siitähän ne sunkin ponisi kaviot sitten tykkää, naurahdin.

Istuin hetken ja kuuntelin Aidan ja tämän kavereiden jutustelua. Yksi asia jonka olin täällä huomannut oli, että naisporukat olivat ihan samanlaisia lahden molemmin puolin. Ja varmaan muuallakin maalimassa, mutta minulla ei ollut kokemuksia sieltä. Väsyessäni kuuntelemaan kysyin Jarekilta ensimmäisenä mieleeni tulevan asian.

- Jarek kuule, miksi sun ponin nimi on Nuga?
- Isänsä oli Oda. Ja Nuga on niin älykäs poni, terävä kuin.. no, veitsi. Mä pelkäsin sen varsana vielä joskus satuttavan itsensä siihen terävyyteen.
- Sehän olisi saman tien voinut olla myös Kahvel tai Lusikas! virnuilin.
- Heh heh. Se olisi voinut olla myös Puukko.
- Se on muuten suomeksi sama sana, puukko. Tiesitkö? kysyin.
- Mua ihmetyttää ettet sä opiskele pääaineenasi äidinkieltä, kun sua niin kiinnostaa noi kielen yhtäläisyydet ja eroavuudet, Jarek totesi.
- Pakko kiinnostua, ettei puhu täällä ihan puutaheinää ja saa maitoa kun haluaa piimää, totesin. – Mutta kyllä ne kiinnostaa mua muutenkin. Tiiä vaikka musta tulis joskus äikän opettaja. Sitten voin opettaa sutkin puhumaan, virnistin.
Tiesin, että Jarek ei varsinaisesti ollut mikään turhanjauhajien kerhon jäsen. Hän vastasi jos kysyttiin, mutta harvemmin tunsi tarvetta ilmaista itseään sanoilla.
- Ai suomea? Mä puhun sitä jo.
- Mä ajattelin lähinnä jotain small talk- kurssia, ehdotin.
- Ehkä seuraavassa elämässä. Tässä? Ei.

Lähettäjä: Arliina 
Päivämäärä:   8.5.13 22:02:17

Ehdinpäs. :)

Seuraavan aamun vietin kodinhoidollisten toimenpiteiden parissa. Siivosin, tiskasin, pyykkäsin ja imuroin. Ripustin pyykit ulos narulle ja fiilistelin kesää. Iltapäivällä pakkasin itseni, Jassin ja juoksuvyön sekä valjaat autoon. Koira tunnisti valjaat, tiesi pääsevänsä maastojuoksuradalle ja kiehnäsi ja hyppi ympärilläni onnellisena. Matkan aikana se rauhoittui katselemaan maisemia, mutta sama meno jatkui, kun vartin ajettuani käänsin auton pois valtatieltä.

-Jass, vaikust, palun! pyysin koiraa lopettamaan. Koira lopetti pyörimisen ja vinkui, tosin hiljaa.

Perillä kiristin lenkkarit ja vesipullovyön tiukemmin kiinni. Vesipullovyö nyt oli ihan hifistelyä, mutta kun sellainen oli olemassa, käytin sitä. Lisäksi Jass tykkäsi juoda lenkin puolivälissä. Tarkistin että auto oli lukossa, venyttelin juoksulihaksia hetken, avasin takaluukun ja kiinnitin Jassin hihnan juoksuvyöhön. Koira hyppäsi käskystä alas, tömäytti takamuksensa maahan ja tillitti silmiini tiiviisti. Tarkistin vielä juoksukenkien nauhat ja sitten pyysin koiran mukaan yhdellä lyhyellä komennolla.
-Lähme!

Ei tarvinnut kahta kertaa pyytää. Jass ponkaisi reitille isoilla loikilla, minä spurttasin perään. Jokusen minuutin päästä löysimme toistemme rytmin ja lenkki alkoi sujua.

Takaisin tullessa uupunut Jass nukkui takapenkillä ja nosti päätään vain hetkeksi kun kaarsin auton kaupan pihaan. Kiiruhdin lenkkivaatteissani leipähyllylle ja näin itseni heijastuksena hyllyn pleksistä. Naureskelin itsekseni ymmärtäessäni, että tästä minut tunnisti suomalaiseksi. Kukaan eestiläinen kanssasisar ei tulisi julkiselle paikalle tämän näköisenä, lenkkivaatteissa ja hikisenä. Ruokani minulta oli joka tapauksessa loppu ja sitä oli saatava lisää.

Kurvasin vielä Lukoilin kautta, ostin autoon bensaa ja jatkoin matkaa kotiin. Pysäköin tienvarteen, sillä Aidan pihassa näytti olevan eriväristen autojen kokoontumisajot. Tunnistin Jarekin auton ja Aidan maasturin. Lisäksi pihassa oli kaksi vanhaa ruosteläjää joita vielä saattoi kutsua autoiksi sillä perusteella, että niissä oli renkaat alla. Ajokit kuuluivat todennäköisesti Aidan siskon kavereille jotka olivat tuoneet pilttinsä Aidan luo viikoksi haistelemaan maalaisilmaa. Lapsiperheiden autot olivat yleensä mallia pitkäperäinen Volvo ja takapenkin turvaistuin, mutta nämä olivat kaukana siitä mielikuvasta. Ehkä virolaisperheet ajoivat erilaisilla autoilla kuin suomalaiset?

Samassa talon ovi avautui ja Jarek tuli ulos. Päästin Jassin autosta tervehtimään ensin miestä ja sen jälkeen nuuskimaan uudet autot perusteellisesti.

- Hieno ajoitus, mä sain just perunat paistettua enkä aio jäädä syömään niitä!
- Taas perunaa, huokasin. -Voisko joskus ajatella jotain vähän kevyempää?
- Sähän olet just ollut treenissä, sä tarvitset hiilihydraatteja. Ja kyllä noille pojille kelpasi.
- Mulla on vähän eri toiveet kuin kymmenvuotiailla. Odotahan kun mä joku päivä ehdin ennen sua laittamaan ruokaa, me syödään pelkkää salaattia ja herneenversoja.
Jarek vain virnisteli.
- Kuulostaa hyvältä. Sun tekemänä mä syön mitä vaan. Aidakin tuli just vasta kotiin, mä olin täällä avaamassa ovet pojille. Mulla muuten on se valokuvakirja nyt taas kotona, josta sulle puhuin.
- Ai niin. Tuun hakemaan kunhan ehdin.
- Ota pojat mukaan ja tule käymään, niistä saattais olla kiva vähän reissata, Jarek sanoi.
- Jos mä päädyn lapsenvahdiksi, voit olla varma että mä tulen niiden kanssa sun luo. Pääsenpähän ite helpolla.

Jarek kaivoi autonavaimet taskustaan.
-Mä olen lähdössä, saat autosi pihaan.
- Renu voi olla yön tuollakin, totesin ja osoitin portinpielusta.
- Siirrä vaan tänne se. Tosta vierestä on turhan kapea väli mennä autolla. En viitsisi kuunnella kun peilit kopsuu ja irtoilee. Eikä viitsi kukaan muukaan.

Tein siis työtä käskettyä ja morjestin Jarekia joka kaasutti paikalta. Pengoin aitastani pyyhkeen ja juoksin pihan yli suihkuun. Suihku ja pieni hetki puutarhassa terästäisivät minua lasten kohtaamiseen. Ihmettelin kun heistä ei lähtenyt enempää ääntä. Ehkä nämä olivatkin vieraskoreita kersoja.

Haaleahkon suihkun virkistämänä kuivattelin hetken hiuksiani hämärtyvässä puutarhassa. Sirkat säestivät sirittäen mustarastaitten alkukesän konserttia. Ilma tuoksui uskomattoman hyvältä. Kevät oli parasta aikaa vuodestani, erityisesti illalla. Nautin aamuhetkistäkin, mutta pitkissä hämyisissä illoissa oli taikaa aivan upealla tavalla. Nojasin taaksepäin tuolissa ja suljin silmät.

Maallaolo tuntui tehneen tehtävänsä, sillä elämänhaluni alkoi pikkuhiljaa palautua takaisin. Uskalsin jo tarttua kameraan, eikä ajatus kuvaamisesta enää ahdistanut. Saatoin ajoittain jopa huomata katsovani maailmaa kuvaajan silmällä, ja se ei vielä muutama kuukausi takaperin todellakaan ollut onnistunut. Suurin toipumisen merkki oli se, että pystyin katsomaan töitäni viime vuosilta. Varovaisesti ja hyvin kritiikittömästi, mutta uskalsin kuitenkin avata ne tiedostot koneellani.

Mutta kun toivottomuus tuli, se oli edelleen vahva. Poikkeuksetta mukana tuli myös vahva tunneryöppy. Ontto ahdistuksen kouraisu vatsassa sekoittui hiljaiseen suruun ja väsymykseen.

Mitä ihmettä kuvittelin saavuttavani sillä, että olin täällä jossain peräjeerassa paossa todellista elämääni? Minä olin turha, elämäni oli turha ja työni valokuvaajana vielä turhempaa. Eikä ollut, muistutin itseäni. Tuohon harhaan en enää lähtisi mukaan, kun aloin jo päästä siitä eroon.
Mutta mitä täältä etsin? Jonkinlaista mielenrauhaa kai. Tasapainoa ja vapautta. Tarkoitusta, sitä, ettei ollut turha. Vapautta olla ja elää toistenkin kanssa. Uskallusta rakastaa.

En uskaltanut uppoutua ajatuksissani sen syvemmälle, vaannousin ylös ja lähdin sisälle. Astuin ulko-ovesta kuulostellen. Talossa oli epäilyttävän hiljaista. Joko lapset olivat jo nukkumassa tai sitten niillä olivat asiat todella huonosti. Astuin ovesta sisään ja eteisestä uuninkulman taakse keittiöön. Odotin huoneen olevan tyhjä, mutta se olikin mitä suurimmassa määrin täynnä.

Pöydän ääressä ruokaa suuhunsa haarukoi kaksi arviolta ikäistäni nuorta miestä. Molemmat olivat solakoita, ruskettuneita ja hyväntuulisen näköisiä sekä etäisesti myös tutun oloisia. Kumpaakaan ei näyttänyt häiritsevän saapumiseni. Pojat tervehtivät ja jatkoivat ruokailuaan.
Tervehdin ihan yhtä ohimennen. Kaivelin lautasta työtason yläpuolelta kaapista samalla kun aivoni loksauttelivat uusia palasia kohdalleen.

Minulle alkoi hitaasti valjeta. Nämä olivat nyt niitä siskon lasten kavereita.

Kasasin annokseni ja istahdin pöydän päähän. Saatuani muutaman suullisen syötyä nostin kyynärpäät pöydälle, nojasin käsiini ja aloin tarkastella pöytäkumppaneitani. Ymmärsin katsovani niitä tyyppejä sieltä kahvilasta. Niitä, joihin minun ei pitänyt enää koskaan törmätä ja joita olin kuvannut heidän tietämättään. Enkä todellakaan aikonut kertoa asiasta nytkään.

- Teidän piti olla ainakin kymmenen vuotta nuorempia. Tai sitten te ootte syöneet jotain kasvuhormoneita, totesin.

Lähettäjä: sonyhilu 
Päivämäärä:   9.5.13 01:41:05

Tää on vaan niin ihana, jotenkin niin erilainen verrattuna noihin muihin tarinoihin. Ja on myös kiva kun oot laittanut jo monta jatko-osaa, vaikka tämä on ollut täällä vasta kolmisen päivää. :) Jään innolla odottelemaan seuraavia jatko-osia!

Lähettäjä: .qwerty 
Päivämäärä:   9.5.13 08:16:00

Tää on kivan kuulonen tarina ja mukavaa vaihtelua näihin homotarinoihin, joita tääl tuntuu olevan nykyään paljon. Kirjotat sujuvasti, eikä virheitä sattunut silmiin. Jatkoa vaan :)

Lähettäjä: Julia M. 
Päivämäärä:   9.5.13 08:34:12

Mäkin haluan jatkoa!!:-)
Tosi hyvä tarina!

Lähettäjä: Arliina 
Päivämäärä:   9.5.13 10:33:54

Ooo, kiitos kommenteista! Mulla on tätä valmiina jonkun verran, ja ihan lukijaystävällisyydestä laitan alun tiheään tahtiin :) Jatkossa mulla ei ole aikaa ihan tätä tahtia julkaista. Mutta kiva että tykkäätte!

Lähettäjä: Koi 
Päivämäärä:   9.5.13 10:55:41

Ihanan erilainen aihe. Tosi raikasta ja uudenlaista luettavaa. Mä en myöskään virheisiin törmännyt, tosin myönnän olevani todella huono niitä edes huomaamaan.

Mä tykkään noista sun tarkoista kuvailuista.
Esim. tää kohta: Yksinäinen vesilintu viilsi lainetta. Rantakasvillisuus hohti keväänruskeana kirkkaansinistä taivasta vasten. Hennonvihreät, uudet vesikasvit työntyivät hauraina ja voimakkaina maasta ylös.

Ai että, mä pystyn ihan näkemään ton maiseman. :)

Lähettäjä: Arliina 
Päivämäärä:   10.5.13 00:53:36

Lähiaikoina mulla on IRL niin paljon kaikkee mahollista että jatkon ilmaantuminen kestää useampia päiviä. Jatkoa kyllä ilmaantuu ja jatkuu sitten taas tasaisesti. (:

Kiitos kommenteista, tarkotus on ollutkin kirjottaa vähän eri skenessä kuin mitä täällä on viime aikoina ollut näitä tarinoita. Tosin tässäkin tarinassa perusidea on varmaan maailman vanhin, mutta kuitenkin.

-----------------------------------

-Sun vuokraemäntä oli myös aika salaperäinen sun suhteen. Käski vaan kysyä sulta itseltäsi sun nimeä tai muita tietoja, vastasi ikkunan puolella istuva siilitukkainen poika.
- Mä ihan totta luulin saavani tänne kymmenvuotiasta seuraa. Mun nimi on Liia.
- Rene, siilitukkainen esitteli itsensä.
- Ollaan mekin joskus aikoinaan oltu kymmenvuotiaita, jos se lohduttaa sua, sanoi uunin vieressä istuva pidempihiuksinen poika.
Naurahdin.
- Onneksi ette enää ole. Lapset on kivoja, mutta ei mun vastuulla raksalla.
- On siellä työmailla joskus todella isoja lapsia. Siihen verrattuna oikeat kymmenvuotiaat on mukavaa seuraa. Ja mun nimi on Andres.

Käännyin katsomaan poikaa kunnolla. Panin merkille tummat, melkein olkapäitä pyyhkivät hiukset ja sopivasti itsevarman olemuksen. Kohtasin katseen, ystävällisen ja lujan. Sitten en hetkeen muuta nähnytkään.

Noi silmät, ajattelin, tollasta vihreää ei ole kuin toukokuun alussa koivumetsässä. Ja kasvot olivat kapeankauniit ja hartiat leveänturvalliset ja... Siihen loppui havaintojen teko, sillä ilman ennakkovaroitusta vatsani pohjassa käännähti oudosti ja ajatukseni sukelsivat yhtäkkiä hassunkurisesti solmuun. Tunsin kuinka punastuin, sen jälkeen heti kalpenin ja sitten ajattelin epämääräisesti, etten ehkä ollut aivan terve.

Tajusin tuijottavani sanattomana. Yritin jotenkin räpiköidä kuiville siitä tunnelammikosta jonne olin juuri humahtanut ja naurahtaa luontevasti.

-No niin Andres ja Rene jotka ovat joskus olleet kymmenvuotiaita, tervetuloa. Tää selittää noi ruosteläjät tossa pihalla.
-Mitkä?
- Niiden on pakko olla teidän. Mä ajattelinkin että lapsiperheen autot on toisen näkösiä.
- Millä sä sitten itse ajat?
- Aidan sähäkällä pikku Renaultilla, naurahdin.
- Ajat sentään, mä ajattelin että sä vaan arvostelet, Reneksi itsensä esitellyt naurahti hyväntuulisesti. Hyvä, nämä eivät tuntuneet olevan autoistaan kovin herkkähipiäisiä.
- Ei. Mulla on mihin verrata. Teidän menopelit tunnistaa autoiksi vaan ratista ja renkaista.
- Joskus yhteinen historia on tärkeämpää kuin se mitä on nyt, tuumasi Andres hymyillen.
- Mä ymmärrän. Mustakin ne on sympaattisia, sanoin, ja tosiaan tarkoitin mitä sanoin.

Siihen se luontevuus sitten osaltani jäikin sinä iltana. Kun vatsani oli yhtäkkiä tulvahtanut täyteen perhosia, oli kielitaitonikin lentänyt ikkunasta ulos heti järjen perässä.

En tavallisesti ollut ujo, mutta nyt minua ujostutti katsoa Andresiin päinkään, enkä millään saanut vatsani solmuja takaisin normaaliasentoon. Pelkäsin jääväni taas kiinni niihin vihreisiin silmiin. Vaihtoehtona Andresin tuijottamiselle istuin sitten pöydän päässä ja tuijotin maitolasiani ja siirtelin ruokaani lautasen reunalta toiselle.

Tukalan tilanteeni onneksi pelasti Aida, joka kyllästyttyään telkkarinkatseluun liittyi seuraan. Aida halusi ymmärrettävästi antaa pojille ohjeita siitä, mitä he huomenna tekisivät. Tuskailin paikallani, kunnes oloni alkoi tuntua jo niin pateettiselta, että päätin poistua nukkumaan.

Toivotin hyvät yöt ja painoin ulko-oven kiinni takanani. Juuri kun onnittelin itseäni hyvästä itsehillinnästä, huomasin nojaavani ulko-ovea vasten polvet hyytelönä, vatsa edelleen täynnä perhosia ja typerä virne kasvoilla. Tuollainen tyyppi! Täällä!

Yritin muistuttaa itseäni siitä mitä olin vähän aikaa sitten puutarhassa ajatellut, kuinka olin tullut tänne pakoon kaikenlaisia tunteita ja tähän asti onnistunutkin paossani. Nyt tuntui kuin joku näyttäisi minulle pitkää nenää ja samalla olisin saanut ämpärillisen kylmiä sammakoita niskaani. Nukkumisesta saattaisi olla turha haaveilla tänä yönä.

------------

Lähettäjä: ig 
Päivämäärä:   11.5.13 00:20:06

ihan mielettömän ihana! kieli on sujuvaa ja värikästä. ihanan erilainen verrattuna muihin täällä julkaistuihin teksteihin. jatka ihmeessä!

Lähettäjä: sonyhilu 
Päivämäärä:   14.5.13 22:52:19

Ei anneta tän tippua :)

Lähettäjä: Arliina 
Päivämäärä:   16.5.13 10:44:59

Oi tätä oli nosteltukin :) laitan kaksi pätkää yhteen, kun taukoa oli tässä välissä pitkästi.



2.

Unettoman yön jälkeinen päivä meni alusta asti jotenkin vinksalleen. Aamulla huomasin kumin puhjenneen pyörästäni, joten jouduin kävelemään ja myöhästyin töistä reilusti. Koska aamuvuorolainen myös aukaisi kioskin, oli oven takana jo useampi aamukahvinsa odottelija, kun vihdoin sain kassan valmiiksi. Postiauto toi kioskiin päivän lehdet myytäväksi, mutta tänään se oli myöhässä eikä ollut tullut vielä puoli yhdeksältäkään. Rauhoittelin muutamaa kärsimätöntä aamu- uutisten odottajaa, myin normaalimäärän tupakkaa ja jäätelöä ja annoin väärin rahaa takaisin suklaapatukasta, josta tietysti sain niskoilleni kimpaantuneen asiakkaan. Kuin pisteenä iin päälle työkaverini soitti ja kertoi sairastuneensa. Se taas tarkoitti tuplahommia eli sitä, että työskentelin yksin ainakin kello kahteen asti.

Kaiken lisäksi huomasin ajattelevani Andresia vähän väliä, vaikka päättäväisesti puskin pojan mielessäni aina uudestaan ja uudestaan taka-alalle. Lehtien viimein tultua hyllytin niitä ja pohdin samalla minkä alan ihmisiä Andres oli, opiskeliko tämä vai teki töitä? Yksi toisensa perään lehdet putosivat väärään koteloon, kun ajatukseni eivät pysyneet kasassa. Jäätelölistan tarjouksia merkitessäni mietin, mistähän Andres piti tai ei pitänyt. Tuutit menivät sitten tietenkin puikkojen laatikkoon ja päinvastoin. Myydessäni lapsiperheelle ranskalaisia mietin olikohan Andresilla sisaruksia. Ja tekojeni jälkiä korjaillessani tuskailin, oliko pojan ihan pakko pyöriä koko ajan mielessäni ja häiritä muutenkin rankkaa päivää!?

Päätin pitää lounastauon vähän kauempana rakennuksesta. Löin lapun luukulle, istuin takapihan muovituoliin syömään omenaa ja kiitin onneani, ettei työni ollut mikään eläkevirka. Tässä huonosti organisoidussa käsiin leviävässä hullunmyllyssä en olisi yhtään pidempään kuin rahan kannalta oli välttämätöntä. Me tarvitsimme yhden työntekijän lisää, mutta pomo oli eri mieltä. Pitäisi varmaan taas miettiä jotain toista työtä, tämä tuntui käyvän liikaa hermoille. Puhumattakaan työkavereista. Kavereina he olisivat olleet varmaan ihan mukavia. Töitä ei tehnyt mieli tehdä kuin yhden kanssa. Marju oli nuori kuten minäkin, mutta tajusi palkkalistan ihmisistä ainoana ajatella vähän työkavereidenkin etua eikä pelkästään itseään.

Se olikin päivän pelastus, että Marju tuli päästämään minua vuorosta kahden kieppeillä, ja kuunteli myötätuntoisena hankaluuksiani.

- Ja sitten vielä mun tuurilla se asiakas ei puhunut kuin venäjää! Ihan sama mulle vaikka se olis ollut kiinaa, en tajunnut siitä mitään, vaahtosin väsyneesti.

Marju kuunteli myötätuntoisen näköisenä.

- Hirveä aamu! Mutta huomenna sulla on varmasti parempi päivä. Se on joskus tollasta kun palaa vapaapäivältä töihin.
- En haluu vapaita enää ikinä, jos on takastullessa tällasia päiviä! Tästä puuttuu enää sadekuuro!

Kuin vastaukseksi sanoihini alkoi kioskin katto ropista.

Marju katsoi minua ensin epäuskoisesti, sitten näin kuinka hänen kasvonsa alkoivat vääntyä huonosti peiteltyyn hymyyn. Omiakin suupieliäni alkoi nykiä tajuttuani ropinan johtuvan rankkasateesta, ja purskahdimme armottomaan kikatukseen yhtä aikaa.

- Tää ei ole totta! nauroin.
- Kylläpä sua onnistaa! hihitti Marju. - Tänään ei tosiaan ole sun päivä!

Eipä tainnut olla eilenkään, mietin, mutta parempaan oltiin menossa. Ehkä. Nyt sentään jo nauratti.

Otin pakastealtaasta työsuhdejäätelön ja jäin tapojeni vastaisesti joksikin aikaa hengaamaan kioskille Marjun kanssa. Märkä kävelyretki kotiin ei houkutellut, ja Marjun seura oli loistava vastalääke pahalle tuulelleni. Kehittelimme vakavissamme teoriaa, jonka mukaan pyöränkumien puhkeamisella ja sateella oli pakko olla joku yhteys. Ne kun näyttivät aina tapahtuvan yhtä aikaa.

Takaraivossani varoitteli myös pieni ääni, että kotiin ei ehkä kannattanut mennä, jos taas istuisin älyttömänä tuppisuuna ruokapöydän ääressä. Ehkäpä olin niin väsynyt eilen, etten osannut ajatella mitään jutunaiheita, mutta tänään sama ei toistuisi, vakuuttelin itselleni.

- Miettimistauolle sä tänne olet tullut, et hakemaan lisää hankaluuksia, mutisin puoliääneen.

Olin juuri aikeissa lähteä kävelemään rapaista hiekkatietä kohti kotia, kun pihaan kaarsi auto. Tunnistin sen Aidan maasturiksi. Onneksi Aida halusi juuri sadeilmalla roskaruokalounasta! Sanoin heipat Marjulle, vedin hupun päähäni ja spurttasin takaviistosta kohti autoa.

- Tsau! Onpa tää hyvä yhteensattuma! sanoin ajajalle luikahtaessani sisälle niin nopeasti kuin kykenin.
- Ei tää kyllä yhteensattuma ole, sanoi Andres vierestäni.

Hyvä etten hypännyt ilmaan autonpenkillä, niin rajusti säpsähdin.

- Enkä mä tänne vahingossa tullut. Aida lähetti hakemaan sua ja käymään samalla kaupassa.

Pääni tyhjeni vironkielisistä sanoista yhtä tehokkaasti kuin edellisenä iltana. En muistanut sillä hetkellä montaa sanaa suomeksikaan. Tunsin vain Andresin läsnäolon varpaanpäitäni myöten.

- Ai se ootkin sinä! Mä kokoajan luulin että..
Tai niin ainakin yritin sanoa. Todellisuudessa taisin änkyttää jotain suomen ja jonkun keksityn kielen sekoitusta.
Andres hymyili vinosti ja kaasutti tielle.
- Joo, mehän tosiaan ollaan aika saman näkösiä Aidan kanssa, eikö vaan?

Maisema alkoi vilistä ohi. Istuin hiljaa paikallani ajatusten pyöriessä villisti päässäni.

Ensin tyyppi tulee koko päivän ajatuksiin silloin kun en ole varuillani, mietin. Ja tuossa se nyt sitten istuu mustassa hupparissaan ja rennoissa farkuissaan näyttäen liian hyvältä. Miksi minua hermostutti näin, vaikka koko poika suorastaan huokui rauhallista itsevarmuutta? Korjailin asentoani penkillä ja yritin miettiä jotain sanottavaa.

Hiljaisuuden katkaisi kuitenkin Andres.

-Sä olit siellä kahvilassa.

Pääni nytkähti automaattisesti pojan suuntaan. Tätä en ollut odottanut.

-Puhutko sä nyt tosta putkasta josta hait mut, vai jostain muusta? kysyin varovasti. Sana ’putka’ oli yksi hauskoista yhteensattumista kielessä- suomeksi se tarkoitti kojua tai koppia.

-En todellakaan puhu, poika tuhahti. –Vaan siitä kun mä istuin kahvilassa katsomassa piirustuksia ja kuulin yhtäkkiä sulkijan naksahduksia.

Istuin paikallani hermostuneena ja näytin varmasti syylliseltä kilometrin päähän. Samantien minua alkoi ärsyttää oma hölmöilyni ja kiukku antoi pontta unohtaa hermoilu ja vellovat tunteet.

-Myönnän, mutta se tilanne näytti liian herkulliselta. Kaksi kaunista nuorta ihmistä flirttaa, pitihän se saada talteen kuvaan.
Andres ymmärsi heti mistä puhuin ja virnisti.
- Sä varmaan tarkotat Reneä ja siitä tarjoilijaa, vai?
Hymyilin takaisin. Rene ei todellakaan ollut ollut se, joka tytölle oli antanut huomiota.
-Sä kaivelet kohteliaisuuksia, syytin.
-Miten niin? Poika kysyi viattomasti.
- Mä en uudestaan sano sua nuoreksi ja hyvännäköiseksi, jos sä sitä toivot.
- Yksikin kerta kehuja riittää. Kauniilta tytöiltä niitä ottaa erityisen mielellään vastaan. Ja oon mä aika otettu että pääsin sun kuvattavaksi, Andres totesi ja vilkaisi minua leikkisästi. –Sehän tarkoittaa tietysti että mä olen nuori ja hyvännäköinen.
- Jos se tarjoilijatyttö ei olisi ollut siinä, mä en olisi kuvannutkaan, tuhahdin.

Olin puolustuskannalla alakynnessä ja tiesin sen.

- Mä en kysynyt lupaa, sori vaan, mutta tilanne olisi silloin mennyt ohi.
Andres naurahti hyväntuulisesti.
- Sulla oli pätevän näköinen kamera.
- Se istuu kyllä mukavasti käteen.
- Sillä tavalla pätevän näköinen, että sitä ei tunnista ammattilaisvehkeeksi jos ei tiedä sen olevan sitä, poika tarkensi.
- Ootko sä sitten itse kuvannut? kiinnostuin.
- En. Mutta sisko on.
- Mä lupaan, etten mä käytä niitä kuvia käytä missään. Se tilanne oli vaan niin hyvä, että se oli pakko saada kuvattua. Ja se ei näyttänyt haittaavan sua.

-Niin se flirttailu? Miksi olisi haitannut? Eihän siitä kukaan loukkaannu, päinvastoin tulee hyvälle tuulelle.

En ollut puhunut flirtistä vaan kuvaamisesta, mutta poika taisi ymmärtää tahallaan väärin.

-No jaa, ei se aina ole tervetullutta, sanoin.
- Harvemmin mua haittaa kauniiden naisten huomio, Andres sanoi, ja vilkaisi kulmiensa alta minuun päin.
- Mua ei kiinnosta minkäänlainen flirtti, ei kevyt eikä vakava, sanoin painokkaasti. Valehtelin ilman muuta, sillä sydämeni hakkasi äänekästä vastalausettaan rintaani vasten. Yritin vaientaa sen ja kuunnella järkeni heikkoa ääntä.

Andres vain kohotti huvittuneena kulmiaan.
-Vai niin. Ja niin nätisti hymyilit mulle kun lähdit kahvilan ovesta ulos.
Se oli siis huomannut!
-Se oli eri juttu, sillä tavalla kiitetään kuvista, kielsin punastuen. –Sitä paitsi sä et ees vastannut siihen hymyyn, mutisin.

Andres naurahti ja nyökkäsi.
-Sovitaan sitten niin.
-Sovittu, vastasin. En tiennyt mitä sovimme, mutta poika näytti tyytyvän vastaukseeni.

Lähettäjä: jekku 
Päivämäärä:   17.5.13 23:50:50

jatkoo!!!

Lähettäjä: Arliina 
Päivämäärä:   19.5.13 09:01:17

Kommentteja, palautetta, risuja, ruusuja, kiitos! :) ne vaan kummasti antaa pontta kirjoittajalle.

------------

- Mihin kauppaan me ollaan menossa? kysyin.
- En oikeen tiedä. Enkä ole varma että tunnenko edes noita kaikkia ruoka-aineita, mutta mä luotan sun osaamiseen, Andres huokasi.
- Sen varaan Aidakin taisi laskea. Lisäksi multa puhkesi kumi pyörästä, että jostain pitäis saada paikkausaineet sille.
- Mulla saattaa olla auton perällä kamat siihen, katotaan kun päästään takasin, Andres sanoi. - Mutta ensin pitää käydä hakemassa kaikenlaista pikkusälää, että voidaan ruveta töihin. Aida sanoi sun tuntevan tien siihen rautakauppaan.
- Joo, tuleehan siellä joskus Aidan lähettämänä käytyä.
- Otetaan sellanen tavoite että hoidetaan homma nopeasti kotia. Mun tekee mieli päästä aloittamaan työt.
- Mitä te sitten rakennatte?
- Aida halusi laitumelle katoksen poneille .ja lisäksi jotain sisäremppaa, Rene tietää yksityiskohdat. Ei kai mitään kovin isoa, mutta tarkkuutta vaativia juttuja.
-Kas kun Aida nyt on niin innostunut poneista, vaikka ne ei edes ole kesää sen laitumella.. tai ehkä ne joskus vielä ovat. En tiedä. Jospa se haluaa laajentaa talliakin kohta, mietiskelin ääneen.
- Saattaa olla, kohautti Andres harteitaan. - Mutta sitä mä en tule sille tekemään. Kemianopinnoissa ei puhuta tallirakennuksista mitään.

Sitä Andres siis teki normaalielämässään. En voinut olla kuittaamatta:
- Paitsi kuinka ne saadaan räjäytettyä ilmaan.
- Ei, mä en opiskele sillä linjalla, Andres sano ja vilkaisi minua naurunpilke silmissä.

Teimme varmasti ennätyksen siinä miten nopeasti saa ostettua neljän ihmisen kolmen päivän ruuat. Andres oli tosissaan sen nopeustavoitteen kanssa. Olin tehokkuudessa ihan noviisi Andresin kauppailuvauhtiin verrattuna. Ostosten välissä kerkesin selitellä väsynyttä ja jäykkää olemustani hirveällä työpäivällä. (”...Niiden päälle vielä hajonnut limuautomaatti, siinä oli jo tekemistä yhdelle päivälle...”) Andres kuunteli purkauksiani päätään puistellen.

Ruokien jälkeen kaasutimme rautakauppaan, jossa ei ollut juurikaan muita asiakkaita. Pian ajelimme kohti kotia ruuvipussien ja pulttien kanssa. Sade taukosi sopivasti pihaan saapuessamme.

- No niin, huokasin auton pysähtyessä. - Aida saa taas aiheen sanoa, että ensi kerralla se ei tule hakemaan mua, kun kohta kuitenkin paistaa aurinko.
Andres hymyili huvittuneena.
- Sehän kohtelee sua kuin olisi sun äiti. ”Andres, voisitko sä hakea noi rakennustarvikkeet? Ja kaupassakin pitäisi käydä. Samalla sä voisitkin koukata Liian töistä. Mä en halua että se tulee kipeäksi kastuttuaan sateessa.”
Andres matki Aidan pyyntöä, joka itse asiassa oli aina käsky, niin hyvin että suuni kääntyi hymyyn.
- Teissä tosiaan on jotain samaa, kun osaat matkia sitä noin, nauroin. -Ei ihme että mä luulin sua tänään Aidaksi.
Andres hymyili.
- Me ollaan varmaan sukulaissieluja. Hymy leveni virneeksi. - Pomoainesta molemmat.

- Aida on hyvä tyyppi. Se antaa mulle katon päänpäälle ja antaa muuten mun elää elämääni rauhassa. Siitä hyvästä mä mielelläni käyn kaupassa kun se pyytää, sanoin kantaessani tavaroita autosta kohti taloa.
- Joo, en mä pahalla. Se vaikuttaa helpolta tyypiltä. Mukava pomona sellanen joka tietää täsmälleen mitä haluaa.

- Viitsitkö tuoda loput ruuat mun ja Renen kämppään? Kiitos, Andres sanoi tullessaan vierasmajan ovelta, kun kävelin takaisin kohti autoa.
- Mielelläni, vastasin. - En halua näitä kyllä itse syödä.
Autossa oli enää pahvilaatikollinen kaikkea sellaista, joka ei muistuttanut alkuperäisainettaan juurikaan, kuten valmisruokapurkkeja ja latvialaisia perunavohveleita.
Kömmin Andresin perässä vierasmajaan. Pojat olivat tosiaan jo asettuneet taloksi. Pöydällä, lattialla ja sängyillä oli tavaraa, tosin siisteissä pinoissa, panin hyväksyvästi merkille. Laskin pahvilaatikon lähimmälle vapaalle vaakatasolle ja oikaisin itseni selkääni venytellen.

- Mä taidan lähteä päiväunille.
- Saattaa olla että me joudutaan vonguttamaan sirkkeliä ja moottorisahaa, Andres sanoi anteeksipyytävästi samalla kun etsiskeli työvaatteitaan.
- Ei se haittaa. Tällasen työpäivän jälkeen mua ei herättäis norsulaumakaan, sanoin, ja peräännyin kohti ovea.
- Hyvä. Kauniita unia sitten, ja sirkkelinkuvia, Andres naurahti. - Ja kiitos avusta. Kaikkien tyttöjen pitäis ottaa mallia sun shoppailutahdista, tämä sanoi ja iski silmää. Sydämeni hypähti sen johdosta pari ylimääräistä hyppyä.

Lähettäjä: Koi 
Päivämäärä:   19.5.13 17:43:45

Tää on kyllä hyvä tarina. Mä tykkään tuosta päähenkilön yllä leijuvasta salaperäisyydestä ja menneisyydestä, jonka oot saanut tuotua tosi houkuttelevasti esille kertomatta kuitenkaan yhtään mitään. Andres vaikuttaa myös mielenkiintoiselta hahmolta, vaikkakin mulla on vaikeuksia lukea tuota nimeä oikein. Joka toinen kerta luen vahingossa Anders. :D

Sun teksti on ihanan helppolukuista ja virheetöntä edelleen. Inolla odotan uutta pätkää. :)

Lähettäjä: hernerokka 
Päivämäärä:   19.5.13 23:18:42

vautsi, tää kyllä vaikuttaa tosi mielenkiintoselta! :) jään seurailee !

Lähettäjä: ig 
Päivämäärä:   20.5.13 01:06:07

tää on vaan ihan uskomattoman hyvä! tykkään henkilöistä ja juonen kulusta tosi paljon. oon yksinkertasesti inspiroitunu ja ihan fiiiiksissää! ihana loistava erinomainen ja muut hyvät adjektiivit

Lähettäjä: Arliina 
Päivämäärä:   20.5.13 21:29:37

lisää luettavaa, olkaatten hyvät :)

------------------

Heräsin unenpöpperöisenä ja ihan pihalla vuorokaudenajasta. Olikohan aamu vai ilta? Kurkistin ulos ikkunasta. Aurinko paistoi matalalta ja aitan edestä. Ilta siis. Sitten vasta järkeni alkoi juosta. Rannekkelloni kertoi minun nukkuneen melkein kolme tuntia. Se siitä unirytmistä sitten! Kai sitä voisi saman tien herätä kunnolla ja syödäkin jotain. Nousin ylös, poimin pyyhkeen tuolin selkämykseltä ja lähdin suihkua kohti.

Suihkun jälkeen varastin taas puutarhahetken itselleni. Tällä kertaa kaivoin kamerankin laukusta jalustoineen. Kuvista ei oikein meinannut tulla minkäänlaisia johtuen valon suunnasta ja vähäisyydestä. Painiskelin hetken valotuksen, aukon koon ja filmiherkkyyden sekä märkien hiusteni kanssa. Kokeiluja oli silti mukava tehdä ja siihen mukavaan tunteeseen varmasti kannatti lopettaa. Naksautin linssisuojuksen tutusti paikalleen ja selasin hetken kuvia. Huomasin kaipaavani studiovaloja sekä heijastimia. Lämmin ilo läikähti minussa: Ikävöin työvälineitäni!

Mutta esineitä olikin helppo ikävöidä. Studiolla minua odotti valokuvaajan koko repertuaari, jonka olin vuokrannut eteenpäin. Mutta tällaisina rauhan hetkinä saattoi mieleeni tulla äkkiarvaamatta se muu elämä ennen Aidan aittaa, ja se ei sitten ollutkaan enää niin helppoa.

Sillä niiden muistojen mukana nousi aina tunne jota kaikista vähiten kaipasin: läheisyyden, ihmisen ikävä. Se tuli hiipien sydämen alta, nousi kuristamaan kurkkua ja pistelemään silmiä. Annoin tunteen tulla ja huomasin pystyväni olemaan siinä sisällä rauhassa kokien. Klinikalla olivat sanoneet tunteen kohtaamisen olevan tärkeää. Vaikka saatoin järkisyin selittää, miksi asiat juuri nyt tulivat mieleen, ei se silti vienyt tunnetta pois.

Kaipasin tuttuja kasvoja, perhettä, omia ihmisiä.

Niitä, jotka oli jaksaneet seistä rinnalla viime kevään hankaluuksissa, ja ne, joiden ajatteleminen teki liian kipeää. Asta, joka oli kannustanut tänne lähtemisessä, kun itseä oli alkanut epäilyttää koko juttu. Elle oli ottanut opinnoistaan omaa lomaa ja tullut satamaan saatille. Ja Joel, itsekäs kúsipää ihan-kaikki-tai-ei-mitään- Joel, joka oli saanut minut niin sekaisin ja lopulta muuttanut koko elämäni suuntaa ainakin hetkellisesti.

Ajatus ulkomaille lähdöstä oli alun perin lääkärin, mutta maisemanvaihtoa ei ollut tarvinnut montaa kertaa ehdottaa. Loppuun palamisesta ei voinut olla kyse, koska selvisin siitä tekemällä töitä täällä. Tai ehkä kyse olikin siitä mitä teki ja missä?

Jotta ajatukset eivät lähtisi liian synkiksi, pyyhkäisin poskiani kuivemmiksi ja nousin seisomaan. Samassa vierasmajan ovi avautui ja sisältä lankesi lämmin valokiila puutarhan hämärään. Jass rynnisti minua kohti vaaleana salamana, ja sen perässä ovesta ilmestyivät molemmat vierasmajan asukkaat. Jass hypähteli ympärilläni onnellisena ja tahtoi huomiota nyt heti. Sen hyväntuulisuus tarttui niin, että väkisinkin hymyilytti.

- Hassu vahtikoira sinä, kuka sua muka pelkää, lepertelin koiralle rapsuttaessani sen vatsaa. - Esittäisit edes älykästä, niin voisit ehkä olla uskottavampi.

Andres ja Rene kävelivät tupaa kohti, mutta Andres epäröi ovella, sanoi jotain Renelle ja jäi portaille oven avautuessa. Sisältä tulvahti valon ja naurun purskahdus, kunnes ovi kolahti kiinni ja puutarha oli jälleen hiljainen.

Niiskaisin muutaman kerran ryhdistäytyäkseni ja usutin sitten Jassin Andresia kohti. Koira kieppui hetken Andresin jaloissa ennen kuin rynnisti hämärään kumeasti haukkuen. Andres katseli nauraen sen perään ja tuli sitten kohti minua toisessa kädessään sikarilaatikko ja toisessa tölkki.
- Jassilla on sosiaaliset velvollisuudet hoidettu ja nyt se lähti saalistamaan rosvoja!

Tuhahdin ja pyyhkäisin samalla uudelleen silmiäni kuiviksi. Kyllähän Andres oli jo nähnyt että itkin, ei sitä enää hyödyttänyt peitellä.

- Jass ei ole ikinä kuullutkaan rosvoista, kunhan availee ääntänsä, sanoin, kun takapihalta kaikui taas kumea haukku. - Mutta ihan uskottavasti se huijaa.
Andres ei sanonut mitään, kaivoipa vain sytkärin taskustaan.
- Haluatko?
Kohotin kulmiani. - Musta tuntuu että mä en polta. Enkä myöskään juo, jos ihan tarkkoja ollaan.
- Musta tuntuu että mä poltan silti, jos se ei haittaa sua. Ja juon. Tää on tosin energiajuomaa eikä mitään vahvempaa.
- Ei mua haittaa kumpikaan, kunhan mun ei tarvitse osallistua, hymyilin. Odotin lisäkysymyksiä, sillä varsinkin Suomessa piti aina selittää, miksei juonut. Niin kuin se ei olisi oma valinta siinä kuin kaikki muukin ruoka mitä suuhunsa laittoi. Mutta Andres ei kysellyt.

- Mä paikkasin sen sun pyörän kumin, Andres sanoi sitten.
- Oikeesti? Kiitos!
Olin joskus katsellut vierestä kun pyöränkumia paikattiin eikä se todellakaan ollut niin helppoa kuin paikkalaatikon koko ja ohjeet antoivat ymmärtää.
- Mä laitoin siihen ilmaakin, mutta saa nähdä pysyykö se siellä.
- Jos ne oli jotain venäläisiä paikkoja, niin aivan varmasti pysyy, hymyilin. Venäläiset tekniikkaratkaisut saattoivat olla rumia, mutta ainakin ne olivat ikuisia.

Panin merkille että Andresin hiukset olivat kiinni, märkänä lyhyellä poninhännällä. Ja että hämärässä oli helpompi olla yhdessä. Ja että pidin Andresin puheäänestäkin. Niin varmaan pitää sen tyttökaverikin, muistutin itseäni. Pakkohan pojalla oli sellainen olla. Tuollaiset rennonhuolettomat pojat eivät yleensä kauan ehtineet olla yksin.

Andres sytytti tupakkansa, istui puutarhan kivelle, tarkasteli minua hetken rauhassa ja sanoi sitten:
- Miksi sä olet täällä?
Tuijotin hämmentyneenä takaisin enkä ollut varma olinko ymmärtänyt oikein.
- Täällä Aidan luona, Andres tarkensi. -Okei, käyt töissä, mutta kai tää on joku välivaihe? Sitä paitsi susta näkyy todella kauas että sulla on joku murhe jota sä kuljetat mukanasi.

Kuuntelin hämmästyneenä.
-Ainako sä teet ihmisistä noin nopeita johtopäätöksiä kahdenkymmenen tunnin tuttavuuden perusteella? kysyin.
- Kerro mulle olenko oikeassa? Andres sanoi väistäen kysymykseni.

Lähettäjä: ig 
Päivämäärä:   22.5.13 00:33:19

en osaa edes sanoa mitään, tykkään tästä koko ajan vaan enemmän! innolla odotan jatkoa:)

Lähettäjä: qwerty 
Päivämäärä:   22.5.13 15:45:06

Mun on pakko sanoa, että tykkään tästä tosi paljon. Tää on toinen kahdesta tarinasta jota jaksan seurailla täällä. Niiiiiin mukavaa vaihtelua näihin massatarinoihin, jossa päähenkilöt on aina homoja. Kirjoitat hyvin ja pidät hyvin jännitystä yllä, kun et kerro kaikkea päähenkilöstä ensimmäisessä kappaleessa. Vaikka tää onkin varmaan klassinen "tyttö tapaa pojan ja loppu onkin historiaa" tarina, niin silti tässä on jotain uuden tuntuista. En tiedä mistä se johtuu, mutta jotenkin näin vaan on. Pidä siis sama rytmi yllä, minä odotan jännityksellä jatkoa! :)

Lähettäjä: Arliina 
Päivämäärä:   22.5.13 17:13:57

Kiitos palautteesta!

qwerty, hienoa jos tosiaan olen päässyt tohon uuden tuntuun kiinni, sitä tässä on yritettykin. :) Homotarinoissahan ei sinänsä ole mitään vikaa jos ne on hyvin kirjoittettu, mutta liika mitä tahansa on tietysti liikaa.

Mua kiinnostaa, että miltä noi vironkielen pätkät tuolla välissä teistä tuntuvat tai kuulostavat? Tosin jatkossa niitä ei taida tulla kovin usein, lähinnä laitoin ne alkuun mausteeksi ja korostamaan sitä, että päähenkilö ei ole Suomessa.

-------------------------

Jäykistyin. Kun en heti sanonut mitään, Andres jatkoi,
- Älä nyt luule että mä yitän tehdä suhun vaikutusta tai jotain, en mä halua leikkiä mitään psykologia. Mutta sun palaset ei täsmää. Mä luulen sun matkustaneen ennenkin, kun olet päätynyt tänne töihin, mutta en osaa päätellä mitä muuta sä olet. Susta on sellanen huoleton reppureissaaja kaukana, mutta et sä ole mitään paikalleen jäävääkään tyyppiä. Niin että siksi mä kysyn.

Mietin, mitä vastata. Toisaalta minulla oli tunne, että tälle ihmiselle voisin kertoakin. Ja toisaalta en todellakaan aikonut avautua juuri tapaamalleni ihmiselle. Mutta jotainhan sitä piti sanoa, jos ei muuten niin kohteliaisuudesta.

- Olen mä matkustanutkin. Tosin en nyt muutamaan vuoteen. Tänne mä tulin, koska… no se on pitkä juttu, mutta kysyntä ja tarjonta kohtasivat, jos sen yhdellä sanalla sanoo.
- Miten sä tänne keskelle ei-mitään päädyit?
- Äiti tunsi jonkun joka tunsi jonkun joka tunsi Aidan, naurahdin.
- Niin se usein menee. Andres karisti tuhkaa sikaristaan. – Mä en tarkottanut udella.
- Mutta utelet kuitenkin? Ei se mitään. Mulla oli oma elämä aika solmussa ja sitä oli pakko päästä katsomaan vähän kauempaa.
Naurahdin.
- Mutta älä käsitä väärin. En mä mitään säälipisteitä hae. Täällä on ollut tosi hyvä olla.

Andreskin naurahti.
- Tämän päivän työvuorosi jälkeen voisin kyllä sääliä sua. Mutta en nää siinä mitään säälittävää, että oot tullut tänne. Saahan sitä ihminen elääkin elämäänsä, poika totesi ja imi mietteliäänä sikariansa kivellä istuen.
- Mäkin haluaisin ulkomaille töihin, siellä ansaitsee paremmin kuin täällä. Mut nyt just ei oo rahaa edes matkoihin, kun opinnot painaa päälle. Siihen asti kun valmistun, pitää tyytyä siihen, että tapaa tänne tulleita ulkomaalaisia, Andres sanoi ja hymyili minulle. - Se on osoittautunut hyväksi vaihtoehdoksi.

Silmiäni kirveli äkkiarvaamatta.
- No, mä en just nyt ole kovin hyvää seuraa, vaikka olenkin ulkomaalainen, niiskaisin. En koskaan oikein ollut pitänyt siitä, että joku näki minun itkevän. Mutta hämärä puutarha sekä toisen myötätunto ja herkkävaistoisuus teki vaikeaksi olla itkemättäkään.

Andresin kulmat kurtistuivat. Poika tumppasi sikarinsa, tunki kädet taskuihinsa ja kysyi lopulta:
- Oletko sä ihan varma, että se jätkä on sun kyyneltesi arvoinen?

Minua hymyilytti sellainen suoraviivainen päättely.
- Jos sä jatkat samaan malliin, niin mä alan kohta uudelleen itkeä, hymähdin. - Olis varmaan helpompaa jos juttu olisi noin yksinkertainen.
- Sulla ei ole Suomessa puolisoa jota sä ikävöit?
- Ei. Ei enää, lipsautin vahingossa. Andres tarttui sanoihini heti.
- Enää?
Huokasin.
- Sanotaanko sillai sievästi, että mun eksä oli narsistinen omanedun tavoittelija, eikä mulla todellakaan ole sitä enää ikävä, sanoin ja yritin naurahtaa. - Okei, oli se muutakin. Se eksä siis. Mutta muun muassa sitä, sanoin.
- No sitten mä voin sanoa tämän. Musta on loistojuttu, että olet tullut tänne, poika sanoi ja katsoi minua silmiin hymyillen varovasti. –Ja että mä saan tavata sut.

Minulta meni hetki tajuta sanojen ja hymyn merkitys. Kun se valkeni, puistelin päätäni selvittääkseni ajatuksiani, mutta Andres käsitti sen kielloksi.

- Liia? Andres kysyi levottomasti, -Älä käsitä väärin, On vaan hyvä jos pystyy ottamaan etäisyyttä omaan elämäänsä silloin, jos on jotain hankaluuksia ja ...

Loppu lauseesta meni ohi korvieni. Katseeni kohtasi Andresin katseen ja pysyi siinä, vaikka pelkäsin että silmistäni näkyisivät kaikki ne syvät vedet, joihin pojan läheisyys sai minut sukeltamaan.

Andres vaikeni ja kumartui lähemmäksi minua ilme pehmeten.
- Okei, mä en tee tästä tän monimutkaisempaa. Sä kiehdot mua, Andres totesi. Hän otti toisen kätensä taskustaan, mutta ei avannut sitä nyrkistä vaan pyyhkäisi rystysillään kevyesti poskeani.
- Tossa oli vielä jotain märkää, Andres sanoi. Kosketus oli suloinen, yksinkertaisuudessaan lohduttava.

Yritin epätoivoisesti löytää sanoja joista saisin suojan, näköesteen, jotta Andres ei lukisi kaikkia loppujakin sivuja minusta. Tartuin lähimpään oljenkorteen.

- Mitähän sun tyttökaveri tuumaa, kun istut täällä iltahämärässä lohduttamassa itkevää neitoa? kysyin. Tajusin itsekin, että kysymys oli inhottava, mutta minun oli pakko saada tietää.

Andres jatkoi tarkasteluani lähietäisyydeltä, mutta hänen äänensä kylmeni.
- Sekö sua kiinnostaa, että olenko mä varattu?
- Sen ei oikeastaan pitäisi kiinnostaa mua. Mutta sitä mä nyt sulta kysyn, sanoin, ja katselin jonnekin Andresin polvien tietämille.
- Reilumpaa olis kysyä suoraan. En mä seurustele, Andres melkein tiuskaisi ja astui askeleen kauemmas. - Mulle riittää yks kerrallaan. Ja ennenkö ehdit tehdä lisää päätelmiä, mulla on kolme siskoa, joten mä osaan kyllä käsitellä itkeviä naisia, poika sanoi ja katsoi tuimasti kohti.

Puheen sävy oli niin kipakka, että minua alkoi hymyilyttää. Andresin kulmat kurtistuivat entisestään.

- Anteeksi, kiirehdin sanomaan. –En naura sulle. Tai kyllä nauran, mutta en pahalla. Sun siskot on selvästi opettaneet sut hyvin.
Kulmakarvojen ryppy lieveni vähän.
-Oli niillä hyvä oppilaskin, Andres heitti.

Samassa auto ajoi kohahtaen pihan ohi rikkoen hiljaisuuden hetkeksi. Yhtä aikaa syttyi ulkovalo palamaan ja hämärä tunnelma puutarhassa oli mennyttä.

- Oli kiva jutella, mut mulla on aamulla töitä. Mä taidan lähteä nukkumaan, sanoin nousten seisomaan.

Yritin saada sanani kuulostamaan luonnollisen rennoilta, siltä, kuin hämyiset puutarhahetket herkän ja kiinnostavan miehen kanssa kuuluisivat normaaliin arkipäivääni. Oikeastihan se oli kaukana todellisuudesta ja sisuskaluni tuntuivat taas siltä kuin olisivat pois paikoiltaan, mutta eihän pojan sitä tarvinnut tietää. Pyöräytin pari kertaa hartioitani ja ehdin jo ottaa muutaman askeleen, kun Andresin ääni kuului takaani.

- Liia.

Käännyin katsomaan Andresia, joka katsoi takaisin kädet taskuissa. Poika tutkaili minua hetken ja hymyili sitten. Silmiin syttyi tietävä ilme.
- Kyllä mä tiedän mitä tyttö ajattelee, jos se katsoo mua niin kuin sä äsken.

Hups.

- Ja mä olen aika varma, Andres jatkoi irrottamatta katsettaan silmistäni, - Mä olen aika varma, että mä kiinnostan sua.

Huokasin. Ajattelin jo vastata jotain ympäripyöreää, kun huomasinkin avaavani suuni ja sanovani totuuden. Jokin Andresin avoimessa itsevarmuudessa teki sen helpoksi.
- Okei. Mä sanon tän näin, että sä tunnut hyvältä tyypiltä, mutta mikään sen lähempi ei kuulu mun suunnitelmiin. Mulla on hankaluuksia omasta takaa muutenkin.

Andres virnisti äkkiä.
- No älä sitten ota mua kovin vakavasti. Sillä tavalla sun ei tarvitse juosta karkuun, poika sanoi, heilautti kättään, toivotti hyvät yöt ja asteli vihellellen tupaan.

Seisoin pihalla hämmentyneenä. Tyyppi oli pusertanut minusta kaikki tiedot jotka halusi, ja poistunut sitten kevyesti näyttämöltä voittajan hymy kasvoillaan. Ja kertonut itse vain sen verran kun oli halunnutkin. Tolkutin itselleni, kuinka minun pitäisi olla varovainen ja edetä hitaasti tai mieluiten olla etenemättä. Mutta toisaalta, oivalsin sitten, eipä se varovaisuus tähänkään asti ollut minua kolhuilta säästänyt.

Miten Andres olikaan sen äsken sanonut?

”Saahan sitä ihminen elääkin elämäänsä”.

Lähettäjä: jekku 
Päivämäärä:   22.5.13 17:56:47

jatkooo!!

Lähettäjä: Koi 
Päivämäärä:   22.5.13 18:08:36

Mun mielestä nuo vironkieliset pätkät tuolla väleissä on suurta plussaa. Kuulostavat kivoilta ja antavat tarinalle omanlaisensa luonteen. Ja kun kerran tapahtumat Viroon sijoittuvat niin miksei voisi maan kieltäkin tarinaan laittaa.

Mua jäi jotenkin hämäämään toi viimeinen lause, joka tuolla ylempänäkin jo sanottiin. Aloin vain pohtia olisiko luontevampi näin "Saahan sitä ihminen elämäänsä elääkin." , mutta muuttuuko sitten merkitys jos sen kääntää noin? Kaikkea sitä ihminen päässään pyöritteleekin. :D

Upea tarina edelleen, enempää en osaa sanoa.

Lähettäjä: qwerty 
Päivämäärä:   22.5.13 18:52:10

Joo sitä mä tarkotinkin että niitä on nyt liikaa, kun täällä on ollu ne pari legendaarista homotarinaa ( jotka kuuluvat myös omiin suosikkeihin) mutta ei nää nykyset oo ees kauheen hyvin kirjotettu tai mitenkään omaperäsiä :/

MUTTA JEEEE nyt alko tapahtuu! :))

Lähettäjä: ig 
Päivämäärä:   22.5.13 19:50:05

jälleen kerran mahtavaa luettavaa! nuo vironkieliset pätkät on munki mielestä tosi positiivinen lisä :)

Lähettäjä: Arliina 
Päivämäärä:   24.5.13 22:28:04

Koi, voi olla että olet oikeassa. Mun oli tarkoitus korostaa sanaa "elää" , siis vastapainona pelkälle olemassaololle. Mutta lause olisi tarvinnut jatkoa, jotta se olisi toiminut (:

------------------------
3.

ANDRES

- Rene, ei niitä piirustuksia enää viilata! Ne kulmat on laskettu ihan oikein, katottiinhan me ne eilen. Tuu nyt niin alotetaan! Ja tuo samalla moottorisaha kun tulet!
- Tulen tulen. Kaveri kömpi papereineen ja sahoineen liiteristä pihalle.
- Onneksi perustus on olemassa. Jos tässä olis pitänyt vielä sementtiä ruveta tekemään niin ei olis tullut kauppoja, Rene mutisi, kun käänteli paperia pienemmäksi käsissään.

- Eihän me oltais tätä ruvettu rakentamaankaan jos ei olis ollut, eihän me nyt kahdestaan aleta mitään kuoppia kaivella. Paitsi ehkä toisillemme, naurahdin.

Aurinko nousi pikkuhiljaa korkeammalle. Kello ei ollut vielä kuuttakaan, mutta olimme päättäneet edellisenä iltana aloittavamme oikeasti ajoissa, jotta työt pyörähtäisivät käyntiin. Kaikeksi onneksi olimme molemmat aamuihmisiä. Muuten tällä tavalla ei ikinä saisi opiskelurahoja kasaan.

Sekä minä että kaverini olimme olleet joka kesä rakennustyömaalla niin kauan kuin saatoin muistaa. Viisivuotiaina saimme Renen isältä ensimmäistä kertaa maalisudit käteen. Nyt Rene pyöritti toiminimeä jolla rahoitti rakennusalan opintojansa ja tarjosi aina toisinaan töitä projekteistansa. Olimme kaivaneet ja täyttäneet useammankin kuopan Eestinmaan multaan.

Käsillä tekeminen oli upeaa, mutta ei siitä ammattia minulle ollut tullut. Kemia veti pidemmän korren mielenkiintokertoimessa, mutta tähän käsillä olevaan raksaprojektiin mielenkiintokerrointa lisäsivät paikan asukkaat.

Olin aina tykännyt ihmisistä. Oli kiehtovaa keskustella ja törmätä täysin erilaisiin maailmoihin kuin mitä itselläni oli. Arvostin erityisesti naisten pään sisältä löytyviä universumeja, jotka eivät sijainneet naapurigalaksia lähempänä minun maailmaani. Joskus ihmettelin, miten naiset jaksoivat itse ottaa kaikki omat ajatuskiemuransa niin vakavasti. Olisivat vähän relanneet, olisi niilläkin sitten helpompaa.

Jo pelkästään Aidassa olisi ollut tarpeeksi selvitettävää. Paitsi että tämä oli jonkinmoinen finanssinero ja pankkimaailman julkkis kotimaassaan, hän kaiken muun tekemisensä ohella piti yllä vanhaa taloa ja maatilaa huolehtien joka yksityiskohtaan oikeanlaisen tekijän. Aida oli todella terävä ja todella mukava tyyppi.

Sitten olivat Aidan kaverit. Tällaista kaverikommuunikuvioita en ollut ennen nähnyt. Kyllähän kotonakin tuntui nykyisin pyörivän porukkaa tasaiseen tahtiin, mitä nyt sitä touhua olin siellä käydessäni seurannut. Äidin, isän ja siskojeni kavereita tuli ja meni. Mutta edes he, vaikka ihmisrakkaita olivatkin, eivät joka toinen ilta ruokkineet puolta kylää eläkeläisistä eläinlääkäreihin ja siinä sivussa puhuneet politiikkaa, runoa ja proosaa. Sellainen tahti taas näytti olevan Aidalla ihan tavallista.
Tai sitten näillä kaikilla oli joku keväthulluus, ja illanistujaiset loppuisivat kesän ja lomien koittaessa.

Ja sitten oli Liia.

Mikään näky ikinä ei ollut iskenyt niin suoraan ja terävästi sydämeeni kuin se omenapuun alla itkevä vaalea tyttö, joka silmät yhä kosteina kohotti uhmakkaasti katseensa minuun.

Arvelin ettei Liialla ollut aavistustakaan millaisia reaktioita sellainen urhea haavoittuvuus sai aikaan sydänalassani. Hämmästelin sitä itsekin. Liia oli niin suloinen sekoitus rentoa itsevarmuutta ja elämän kolhimaa ujoutta, että minun teki mieli kaapata koko tyttö syliin ja turvaan. Hymy pyrki väkisinkin kasvoille tätä ajatellessa.

Liia torjui päättäväisesti kaikki lähestymisyritykseni, ja silti olin eilen saanut varmuuden, että kiinnostin Liiaa ainakin jollain tasolla. En ollut ihan varma millä tasolla, saati mitä itse tunsin. Mutta jos mielenkiintokertoimesta puhuttiin, Liia oli ylimääräinen ekstrabonus tähän keikkaan. Eikä meidän välisemme kemia ollut ihan huonoimmasta päästä.

Rene keskeytti ajatukseni tökkäämällä kyynärpäällä terävästi hauikseeni.
-Älä katoa sinne haavemaailmaasi. Nyt tehdään niska limassa duunia että saadaan viikossa valmiiksi.
- Mä voin yhtä aikaa vaikka seisoo päälläni kun mittaan sulle lautaa, millilleen oikein, tuhahdin, ja vedin kypärän päähäni.
- Tiedän. Siksi mä teenkin sun kanssa töitä enkä jonkun muun, mut mä tunnen ton hymyn. Jos naiset sekottaa sulta pään, sä rakennat kohta tän töllinkin seisomaan päällään. Tai vähintään siitä tulee vino.

Ei ollut ensimmäinen kerta kun Rene tiesi tarkalleen mitä mielessäni liikkui. Sama toimi toisinkin päin. Kun oli tuntenut lapsesta asti ja tehnyt paljon tiiminä töitä, ei yhteisymmärrystä voinut oikein välttääkään. Rene tunsi minut kengännumerosta lähtien naismakuun asti. Onnekas sattuma oli, ettei niistä kumpikaan ollut sama kuin minulla. Siinä taisi olla ystävyytemme salaisuus.

- Sähän niitä piirustuksia luet, mä vaan teen mitä käsketään.
Vedin kypärän silmikon alas ja ryhdyin töihin.

Iltapäivällä Aida tuli huikkaamaan meidät tauolle.
- Se on pojat ruokapaussin paikka. Teillä homma etenee näköjään äkkiä, Aida sanoi silmäillen tyytyväisenä sahattua puutavaraa .
- Tätä ei viikossa kahdestaan tehdä, ellei paina aamusta iltaan, Rene vastasi hikeä pyyhkien.
- Ei se aikaraja mulle ole hirveän tärkeä, ellei teillä jo ole jotain muuta urakkaa sovittuna? Aida kysyi.
- Varo sanojasi, Rene naurahti. - Älä ikinä sano rakentajalle että deadline onkin muuttunut. Siitä ei tule koskaan valmista.
- Teillä oli niin hyvä suosittelija ja suositukset, että uskallan kertoa tosiasioita, Aida hymyili.
- Mulla on, harvinaista kyllä, ensikin viikko vapaa. Sen jälkeen keikkoja onkin tiukasti kesäkuun loppuun asti, Rene sanoi.
- Loistavaa.
- Mutta Andres, mikä sun tilanne on?
- Kyllä mullakin on ensi viikko järjestettävissä. Mä olin ajatellut osallistua yhteen seminaariin, mutta aina rahanteko opiskelut voittaa, virnistin.
- Mee mielummin sinne kouluusi, Aida sanoi. –Valmistut sitten ajallasi ja yliopisto saa rahansa sustakin.
- Saan mä sen järkättyä niin että pääsen molempiin, rauhoittelin.
–No se on sitten sovittu. Laittakaahan vasarat lepoon, mennään syömään, Aida totesi.

Keittiöstä leijui taivaallinen tuoksu.
- Tän ruuan mä heitin vaan nopeesti kasaan, Aida vähätteli. - Pitääpä pyytää Liialta että se tekee teille ruokaa joku ilta. Se on melkoinen kokki, vaikkei sen alan ihmisiä olekaan, Aida mainitsi.

Tyttö joka osasi myös kokata. Täydellistä.

- Teillä on joku erikoinen kuvio tossa vuokrasysteemissä, siis se on suomalainen ja kuitenkin asuu täällä? kysyin, kun haarukoimme ruokaa suuhumme.
Aida vilkaisi minua huvittuneena.
- Liia pitää jonkinlaista välivuotta. Kysy siltä itseltään enemmän, kyllä se kertoo, Aida naurahti.
Ajattelin jo ettei Aidalta kannattanut yrittää kalastella tietoja tytöstä, mutta sitten tämä jatkoikin.
- Tottapuhuen, olis kiva jos Liialla olis täällä seuraa mun, ponien ja eläkeläisten lisäksi. Liia ei tykkää että mä puhun tällasia, mutta oon vähän huolissani siitä. Ei voi olla hyväksi nuorelle ihmiselle viettää aikaansa vaan ikäloppujen kanssa.
- Andresistahan me saadaan sille seuraa, Rene virnuili. En vaivautunut vastaamaan, raavin vain hienostuneesti leukaani keskisormella Reneen päin kääntyneenä. Aidalta ei jäänyt kuittailu huomaamatta. Tämä kohotti ensin kulmiaan hymyillen ja nosti sitten peukalonsa pystyyn.
- Onnea vaan matkaan, poika. Mä tosiaan haluaisin nähdä sen tapahtuvan.

Lähettäjä: Jenna 
Päivämäärä:   24.5.13 22:42:13

Ooi, kevyttä piiloveetuilua tossa lopussa. :D

Lähettäjä: Arliina 
Päivämäärä:   25.5.13 19:24:42

Miltä maistui pala sankarin elämää?
Jatkossa niitä tulee aina hetkittäin, muuten pysytellään sankarittaren (Liian) maailmassa.

--------------------------------
4.

Seuraavat kaksi päivää juoksivat ohi niin kuin niillä olisi ollut siivet selässään. Kundit keskittyivät työhönsä niin, etten tavannut kumpaakaan. Kokkasin illallisen molempina päivinä, mutta edes ruokapöytään en sattunut yhtä aikaa. Muutaman kerran Rene tuli pihalla vastaan, tervehti hyväntuulisesti ja jatkoi hommiansa. Ensimmäisen päivän tasainen moottorisahan ja sirkkelin ääni sekä toisena päivänä niihin yhdistyvä jatkuva vasaran kolke kertoivat, että jotain tilalla tapahtui. Ponien tarhaan alkoi pikkuhiljaa kohota yksinkertainen, melko massiivinen katoksen hahmo.

Keskustelumme jälkeen mietin miten suhtautuisin Andresiin. Okei, poika tiesi, että olin kiinnostunut. Miten tästä jatkettaisiin eteenpäin?

Vai jatkettaisiinko? Parin viime päivän perusteella näytti siltä, että Andres vältteli minua tahallaan. Miksi? Olinko tehnyt liian hätäisiä tulkintoja keskustelustamme, eikä poikaa kuitenkaan kiinnostanut syventää tuttavuutta? Tai oliko tämä kenties tavannut jonkun toisen? Viimeksimainittua tuskin oli tapahtunut, sillä pojat olivat olleet tiiviisti täällä, Aidalla töissä.Sitten ymmärsin, että oman logiikkani mukaan minun olisi pitänyt olla iloinen asioiden saamasta käänteestä.

Itsehän oli väittänyt Andresille, etten halunnut muuta kuin hyvänpäivän tuttavuutta.
Ja pah. Ketä minä oikein yritin huijata? Ihme ettei nenäni ollut kasvanut sen sanottuani kuin Pinocchiolla.

Täyttelin kioskilla parhaillaan puutelistaa, kun Marju tuli sisään tauoltaan ja keskeytti mietteeni.
- Liia kuule, mitä ajattelit tehdä huomenna?
- En oo ajatellut vielä sinne asti.
- Mulla on vapaailta ja mun pitäis lähtee kaupunkiin käymään. Lähdetkö seuraksi?

Mietin hetken, halusinko lähteä. Halusinko tutustua tyttöön muutenkin kuin työkaverina? Nykyisin mieleni tasapainon kulmakivet kun tuntuivat koostuvan lähinnä siitä, että kuviot pysyisivät samoina ja ennalta- arvattavina. Sitten tajusin itsekin ylivarovaisuuteni olevan ihan epänormaalia. Laskin listan käsistäni ja käännyin ympäri hymyillen.

- Ei mulla pitäis olla mitään estettä. Aida on itse kotona kun sillä on ne työmiehet siellä, mun ei tarvitse mennä saman tien tilanhoitajaksi.
- Okkei, se on sitten sovittu. Huomenna siis mennään! Marju totesi. - Tuun autolla töihin, lähdetään sillä.

Niinpä seuraavana päivänä kello kolme ahdoin pyöräni Marjun autoon ja kaasutimme kioskin pihalta kohti kaupunkia. Kaupunkiretken kunniaksi olin laittanut aamulla hameen, nappikorvikset ja korot. Pyöräilyhankaluudet hameessa olivat olleet vaivan arvoisia, sillä vapaapäivä tuntui enemmän vapaalta kunnollisesti pukeutuneena. En edes muistanut milloin viimeksi olin pukeutunut hameeseen, sillä töissä en halunnut niitä pitää ja viime aikoina en ollut käynyt missään, minne hameen olisi viitsinyt laittaa päälleen. Ja milloinkohan olin viimeksi käyttänyt hajuvettä?

Kesä ja lämpö oikein sykki hyvää vauhtia vihertyvässä maisemassa. Autoradiosta tulvi jotain eestiläistä poppia, etummaiset ikkunat olivat auki ja molempien hiukset hulmusivat tuulessa. Ilmavirta teki keskustelun mahdottomaksi, mutta Marjukaan ei vääntänyt omaa ikkunaansa kiinni. Vasta lähestyessämme kaupunkia ja vauhdin pudotessa suljin omani.
- Tuli sellanen fiilis kuin oltais jossain roadtripillä ja ei lopetettais ikinä, nauroin selvitellessäni takkuuntunutta tukkaani. Marju nauroi takaisin.
- Sellasta elokuvafiilistä tarvii aina välillä!
- Tiiätkö, meidän pitää kauppojen jälkeen päättää tää reissu jossain jäätelöbaarissa, innostuin. -Siinähän olis sitä leffatunnelmaa!
Marjua nauratti. - Joo, ja molempien pitää ostaa joku superduper banaanikirsikka esanssiällötys, jossa on kasvirasvakermavaahtoa ja pähkinöitä. Pelkkä ajatuskin puistattaa! Ja se pitää sitten syödä se loppuun asti, muuten joutuu…
- Päätetään siitä sitten vasta, jooko? Pyysin. - Eihän sitä tiiä mitä kaikkea kaupungissa tulee vastaan.

Marju kohotti kulmiaan. - Okei, sinä neiti Kevät. Katotaan mitä kaupunki meille tarjoaa, miehiä vai hiiriä!
- Kumpia sä haluaisit?
- Hmm, ei kummassakaan mitään vikaa kunhan ne on oikeassa ympäristössä. Niinkuin esimerkiksi hiiret vapaana heinäpellolla...
- Jaa, mikäs sitten on oikea paikka miehille?
Nauraen parkkeerasimme auton supermarketin pihaan ja lähdimme vapaapäivän viettoon.

Kadut olivat kuivat, vaikka kevään mittaan olikin satanut paljon. Siellä täällä muutama vesilätäkkö heijasteli tienvieren pölyä ja leskenlehtiä. Aurinko paistoi ja oma mieli tuntui kevyeltä. Kevät oli täällä, vihdoin!

Kaupunki oli pieni ja kiva. Niin pieni, että sen kaupat oli äkkiä koluttu. Kävelimme puitten reunustamaa romanttisen ränsistynyttä –tai no, suomalaisittain termi olisi ollut rappeutunutta - pääkatua hiljalleen kohti joenrantaa. Päätimme poiketa jokaisessa liikkeessä kadun molemmin puolin, joka vain vähänkään kiinnosti. Marjun valintojen (kirjakauppa, lankapuoti ja kodinkoneliike) jälkeen minä halusin ehdottomasti käydä kaupassa, jonka kyltissä luki ”Kemikalio”.

- Tajuatko sä, Marju, ei tällasia oo Suomessa! Tää on kuin suoraan jostain viiskytluvulta, intoilin ihastuneena, kun tutkin hyllyllä sievässä rivissä nököttäviä kasvovoiteita. Myyjän nyrpeä ilme kertoi omaa kieltään kommentistani.

- Näytät itekkin tulleen suoraan viiskytluvulta, Marju sanoi, osoittaen valkeaa kellohelmahamettani ja kevyttä puuvillahuivia sekä isoja aurinkolaseja.

Poikkesimme tekemässä kesävaatelöydöt second hand- liikkeestä. Hyvin istuva hihaton, napillinen kesätoppi, nätti keltainen kerrostettu lyhyt kesähame sekä valkoinen peruskangaskassi, ja taisin maksaa niistä alle 40 kruunua. Reilut kolme euroa, laskeskelin. Monesti ei enää tullut vertailtua hintoja euroihin niin kuin alussa. Täällä eli niin eri tavalla, että Suomen tavat ja varsinkin hinnat jäivät äkkiä pois mielestä, varsinkin kun piti tulla toimeen pienellä palkalla.

- Seuraavaksi mä haluan sinne jätskille, Marju sanoi astuessamme liikkeestä ulos. - Katsotaan sitten millasia miehiä tai hiiriä tulee vastaan.
- Selvä. Ja häviäjä saa luvan tutustuttaa meidät ensin mainittuihin!

Jätskipaikka löytyi läheisestä kahvilasta. Tilattuamme annokset sateenvarjoineen kaikkineen istuimme pöytään vastatusten.

Marjun kanssa oli helppo keskustella. Töissä emme jutelleet kuin pakolliset, enkä siksi tiennyt Marjusta juuri mitään. Ihan tuttavuutemme alussa keskustelua oli rajoittanut vasta kehittymässä ollut kielitaitoni. Tapa puhua lyhyin lausein asiaa oli jäänyt sittemmin päälle. Lisäksi meillä oli harvoin vuorot yhtä aikaa. Jäätelöpikarien äärellä jutellessamme ymmärsin syynkin miksi.

Marju opiskeli talvisin etäopiskeluna yliopistossa jotain jonka nimeä en ymmärtänyt, mutta se liittyi puutarhaan ja maisemointiin. Hän paiski kahta säännöllistä työtä, että sai katettua kustannuksensa. Täksi kesäksi Marju oli ottanut kioskimyyjän paikan vastaan vain siksi, että työajat sattuivat sopimaan hyvin yhteen toisen työn ja opiskelujen kanssa.

- Mutta nyt mulla vähän helpottaa, kun saan kevään kurssit kasaan. Mulla on pitkästä aikaa tiedossa jopa vähän lomaa, Marju sanoi.
- Mä mietinkin että sä et jotenkin sopinut kuvaan. Että et ole sen oloinen tyyppi joka tyytyy elämään perusduunarielämää. Ei vaan koskaan olla puhuttu siitä, sanoin jäätelöäni lusikoiden.
Marju vilkaisi minua mietteliäänä ja vastasi sitten harvakseltaan.
- Ei olla puhuttu, kun et koskaan kysynyt mitään muitten elämästä.
Naurahdin.
- Niin, mä en oo tainnu olla kovinkaan utelias toisten asioita kohtaan. Tai muutenkaan erityisen puheliasta seuraa.
- On sun kanssa ollut mukava töitä tehdä, Marju hymyili. - Mä olin yllättynyt että lähdit tänne mun kanssa, kun tunnuit pitävän niin isoa omaa reviiriä.
Kuuntelin hämmästyneenä. Marju oli ymmärtänyt eron siinä, pitikö etäisyyttä vai eikö toinen ihminen kiinnostanut.
- No, siinä olit ihan oikeassa, vastasin lyhyesti. - Mutta hyvä seura kelpaa sillon, kun ei jaksa enää olla yksin.
- Mua parempaa seuraa tuskin meidän työpaikalta löytyy!
Ajattelin työkavereitani, hapanta keski-ikäistä tätiä ja tämän miten sattuu huvittamaan – tavalla työskentelevää poikaa, ja päädyin samaan lopputulokseen. Virnistin.
- No, sä opiskelet, sulla odottaa loistava tulevaisuus! Ei tarvitse sitten sellasia työkavereita katsella. Ehkä.
Marju kohautti harteitaan.
- Mua kyllästyttää kun täällä monet ajattelee ettei naisten kuulu eikä pidä tehdä muuta kuin lapsia ja olla kotiäitinä. No, mulla on ikävä kyllä aivot joita mä haluan käyttää.
- Asutko sä yksin vai jonkun kanssa?
- Äidillä on pieni kaksio kaupungissa. Mutta mä olen siellä harvoin ja nyt se on vuokrattu eteenpäin. Tällä hetkellä mä asun kotona maalla.
Kuulin Marjun puheäänessä terävän soinnin enkä kysellyt enempää, mutta sitten Marju kuitenkin huokasi ja jatkoi.
- Mulla meni suhde poikki ja siksi mä muutin kotiin.
- Ei sun tarvitse kertoa mitään mitä sä et halua, kiirehdin sanomaan. Todellakaan. En halunnut udella keneltäkään mitään.
- Pakkohan siitä on joskus alkaa puhua menneenä elämänä. En mä sinne enää haikaile, mutta puhuminen saa sen todemmaksi, ymmärrätkö?
Nyökkäsin.
- Mä en vaan kestänyt sitä kämppää tyhjänä ja täynnä muistoja.
- Tell me about it, mutisin. Tiesin todellakin mistä Marju puhui.

Loppujen lopuksi minä olin se, joka hävisi vedon. Vain kahden lusikallisen ja kolmen pähkinän mitalla, kuten muistutin Marjua. Mutta voitto se oli niukkakin voitto, ja Marju jaksoi tuulettaa. Myrtyneenä katselin pähkinöitä jäätelökupissani, mutta en saanut alas enää mitään.
- Ensi kerralla otan jonkun vähemmän sokerisen version, sitten katsotaan kuka voittaa ja kenet, uhosin. Marju vain näytti tyhjää astiaansa ja hymyili voittajan hymyä.

Jäätelön jälkeen kaupunki oli kokolailla tutkittu joka liikettä myöten, ja loppuillan ohjelma oli epäselvä. Marjullakaan ei tuntunut olevan kiire minnekään.
- Mulla on todella pitkästä aikaa vapaa ilta, mä aion nauttia joka minuutista, Marju totesi.
- Hei, lähdetään käymään meillä, keksin. - Tai siis Aidalla. Kiinnostaisiko sua? kysyin. - Siellä saa kahvia ja paikka on tosi kiva.
- Mikä ettei, Marju sanoi. - Olis kiva nähdä missä sä asut. Sitä paitsi sulla on häviäjän velvollisuus näyttää mulle miehiä. Sun joka toisessa lauseessa on olleet ne raksapojat, joten ilman muuta mä haluan nähdä ne.
- Eikä ole olleet! kielsin kauhistuneena.
- Ei olekaan, kun vaan toinen niistä, Marju kuittasi ja iski silmää. Harmikseni tunsin punastuvani ja sitä tapahtui nykyisin ainoastaan silloin, kun Andres liittyi kuvioihin. Lähetin mielessäni kiukkuiset terveiset mielenrauhani järkyttäjälle.

Marjun kulmat kohosivat ja ilme muuttui totiseksi.
- Totta puhuen, sä et kyllä ole niistä paljon puhunut. Enhän mä edes tiennyt montako niitä siellä on! Mutta mä taisin osua kerrasta oikeaan. Nyt mä ihan
e h d o t t o m a s t i haluan tulla käymään, Marju sanoi painokkaasti.

Lähettäjä: jekku 
Päivämäärä:   26.5.13 01:00:03

Jatkoo!

Lähettäjä: Arliina 
Päivämäärä:   27.5.13 19:07:21

Pihassa ei tällä kertaa olleet kuin Aidan omat autot ja ne ruosteläjät jolla Rene ja Andres olivat saapuneet neljä päivää sitten.

- Vau, oli Marjun ensimmäinen kommentti. - Ihana paikka! Olkikatto ja omenapuita, ihan kuin satukirjasta! Ja puutarhassa riippukeinukin ja kaikkea. Ja noi vanhat piharakennukset on todella hienoja.

Kieltämättä Aidan piha oli kaunis. Mukavasti villiintynyt, luonnonkivipolkuinen vihreä keidas, jossa kukkapenkit rehottivat iloisena pöheikkönä voikukkia ja jotain, joka oli kylvetty penkkiin tarkoituksella. Omenapuut aloittelivat kukintaansa ja ruohossa oli terävä vihreä sävy.

- Tää on kyllä aika ihana, myönsin. - Sopivan kokoinen kolo.
- Kolo? Marju kohotti kulmiaan.
- No niin, ei nyt ihan kolo, mutta ei liian suurikaan. Vaikka onhan tässä maata, sanoin viitaten kumpuilevalle laitumelle päin. - Maistuisko sulle kahvi? kysyin.
- Mä en kahvista niin välitä, mutta teetä voisin oikeastaan juodakin, Marju sanoi.

Keittiön vanha tammipöytä ja penkit pursuilivat kodikkaasti mukeja, papereita, vanhoja lehtiä, klemmareita, paalinnarua, kirjoja ja muuta epämääräistä sälää. Raivasimme tilaa ja asetuimme mukavasti. Kaivelin kaapista parhaillaan jotain teen kanssa tarjolle, kun ovi kävi ja Aida pyyhälsi sisään.

- Ai teillä on meneillään kello viiden tee, Aida hymyili esittäydyttyään Marjulle.
- Kello on kyllä vähän enemmän kuin viisi, totesin tarkistettuani ajan.
Aida etsiskeli kuppeja ja lusikoita kaapista.
-Siitä ne englantilaiset niin fiksuja onkin, että teetä voi juoda mihin aikaan päivästä tahansa. Ja saahan Englannissa pubeista aamupalaakin koko päivän. Outoa sakkia ne britit, ei voi muuta sanoa... Mä laitan kahvin tippumaan, niin pojat saa myös.
- Missä vaiheessa se katos on? kysyin.
- Kehikko on kokolailla pystyssä, lautaverhoilu seuraavaksi, Aida vastasi samalla kahvinpuruja mitaten. - Noilla kavereilla mä teetän sellastakin jota mä katselen joka päivä täällä sisällä. Niillä on niin hyvä jälki.
Aida istahti pöydän päähän ja alkoi selata lehtiä. Minä katselin hetken verran ikkunasta ulos ja päätin sitten kalastella vähän tietoja.

-Ketä ne oikeastaan onkaan?
- Niin ketkä? kysyi Aida viattomasti.
- Noi pojat. Mistä ne on kotoisin ja mitä ne tekee sillon, kun ne ei ole täällä?
- Kysy niiltä itseltään, ne kertoo kyllä, Aida naurahti ja nousi ottamaan kahvia.
- No mutta kai sä tiedät?
- Tiedän, Aida myönsi. – En mä kotiini ota ketään josta en tiedä.
- Ja et kerro mulle.
- En. Jos kiinnostaa, kysy niiltä, Aida toisti. Aioin juuri ruveta väittämään vastaan, kun Aidan puhelin alkoi soida. Hän käveli napakkaan tapaansa vastaamaan, kuunteli hetken, nyökkäili ja myönteli.

Aioin juuri ehdottaa Marjulle kierrosta tilalla, kun Aida napautti puhelimensa kiinni.

Aida pyöräytti silmiään paljonpuhuvasti ja huokasi.
-Ongelma on nyt siinä, että mun on pakko mennä pelastamaan pankkimaailma.
- Taasko työmatka? kysyin.
- Joo. Mutta tällä kertaa vaan Tallinnaan asti. Oon luultavasti muutaman päivän pois, en osaa tarkkaan sanoa. Voisitko sä katsoa, että poneilla on tarhassa vettä ja koira saa ruokaa?
- Jass tässä nyt pyörii näköetäisyydellä kuitenkin, kyllä se onnistuu.
- Juuri muuta hepoillekaan ei tarvitse tehdä, ellei nyt kaatamalla rupea satamaan. Yöt ne vois kuitenkin olla vielä sisällä, anna illalla siivu heinää molemmille. Jos tulee ongelmia, tiedät numerot mihin soittaa.

Aida kuulosti kireältä ja kiireiseltä, enkä ruvennut kyselemään enempiä. Olin tottunut nopeisiin päätöksiin ja poissaoloon, johon bisnekset monesti vuokraemäntäni vaativat. Jos tulisi kysymyksiä, soittaisin perään. Vielä en ollut osannut tehdä kysymystä johon Aida ei olisi osannut vastata.

- Jos ihan tarkkoja ollaan, mä voisin oikeastaan lähteä jo tänään. Pääseepähän sieltä sitten nopeammin takaisin, Aida mutisi mennessään. Taisi nurista ihan muodon vuoksi, sillä Aidan tyyppinen ihminen ei tekisi päivääkään työtä josta ei todella nauttisi.

Vastoin tapojaan Aida ei jäänyt meille edes kahviseuraksi, vaan porhalsi hakemaan pakattua laukkuaan omalta puoleltaan. Huikattuaan heipat meille kuulimme kohta auton ajavan pois pihasta.
- Sillähän oli energiaa, kommentoi Marju.

Naurahdin.
-Aidalla on yleensä ainakin viisi rautaa tulessa. Ja se takoo niitä kaikkia itse.

Ulko-ovi aukesi ja Rene ja Andres kolistelivat sisään. Molemmat kuuluivat juttelevan hyväntuulisina töitten etenemisestä.
- ..Mutta lautoja saattaa tarvita lisää, Rene selitti. Andres myönteli.
- Varastossa on se yks tapuli josta voi ottaa... Rene astui uuninkulman takaa esiin ja lopetti lauseensa kesken.
- Marju! huudahti Rene hämmästyneenä ja virnisti sitten. - Pieni maailma!
Marju laski kuppinsa pöydälle ja hymyili vähintään yhtä leveästi takaisin.
- No, onpa tosiaan.
- Te taidatte tuntea toisenne, totesin tarpeettomasti. Esittelin myös Andresin, kun poika asteli keittiöön Renen takaa.
- Ei, kyllä me kaikki tunnetaa toisemme. Me käytiin samaa lukiota joskus ikuisuuksia sitten.

Tein nopean äänettömän laskutoimituksen ja totesin, ettei siitä voinut olla ihan niin kauan. Saattoihan muutama vuosi silti tuntua ja oikeastaan ollakin pieni ikuisuus, ajattelin ohimennen. Minä jos kuka tiesin sen.

- Oisko kahvia? kysyi Andres, joka vaikutti kiinnostuneemmalta kahvista kuin vanhasta puolitutusta.
- Joo, Astra keitti ennenkö lähti, sanoin.
-Lähti? Mihin?
-Tallinnaan.
-Sori, mä unohdin sanoa, Rene puuttui puheeseen. –Sä olit just sillon muualla kun Aida kävi sanomassa siitä.
-Okei. Millon se tulee takaisin?
-Se soittelee kun tietää, sanoin. –Siihen voi mennä muutama tunti tai sitten huomiseen.
-Aidan takaisintuloon?
-Siihen, että mä saan siltä puhelun.
Andres nyökkäsi ja kaatoi itselleen mukillisen kahvia. Hän katseli kysyvän näköisenä ympärilleen, ja ymmärsin pojan etsivän maitoa.
-Mä en ole varma onko sitä, sanoin ja katsahdin jääkaappia. Andres avasi oven.
- On täällä yks pussi.

Andres tarjosi Renellekin, joka täytti kuppinsa, jäi nojaamaan lieteen ja jatkoi juttuaan Marjun kanssa vanhojen kavereiden varmuudella. Juttu luisti sellaista vauhtia, etten oikein pysynyt perässä. Eikä siinä keskustelussa oikeastaan muita kaivattu. Kuulosti kuin molemmilla olisi liuta yhteisiä tuttuja joiden kuulumiset piti päivittää. He siis tosiaan olivat joskus pyörineet samoissa porukoissa.

Andres istahti viereeni pöytään. Jännityin välittömästi.
- Onneksi oli oikeaa maitoa. Mä en kestä sitä kuivamaitoa tai kermapulveria jota te muut tunnutte rakastavan, höpisin jotain sanoakseni.
- Mutta sähän juot teetä, Andres sanoi ja kohotti kulmiaan huvittuneena.
- Niin mutta silti. Ei sellasta ainetta pitäs edes olla olemassa. Mä en suostu ostamaan sitä Aidalle kaupasta.
- Kyllä sekin menee, jos vaihtoehtona on kahvi mustana, Andres sanoi poissaolevasti.

Hienoa Liia, ajattelin, onpa säkenöivää keskustelua. Olisit nyt edes kysynyt miten raksalla sujuu sen sijaan että alat arvostella toisten tekemisiä. Andres hämmensi kahviaan ja katseli ikkunasta ulos. Yhtäkkiä minusta tuntui kuin olisin kuluttanut loppuun tämän päivän kohteliaisuusannokseni. Ajatus siitä, että pitäisi istua sisällä ja keksiä jotain puhuttavaa tuntui väsyttävältä.

- Mä taidan lähteä juomaan teeni puutarhaan, sanoin katsoen kysyvästi Marjua, kun keskustelu Renen kanssa taukosi hetkeksi. - Tuutko mukaan? Vai haluatko sä jäädä sisälle?
Marju hymyili. – Mene vaan. Mä voin etsiä sut sitten käsiini, kun saadaan kuulumiset vaihdettua.

Kaadoin jäähtyneen teeni tiskialtaaseen, otin uutta tilalle ja nappasin paksun villatakin päälleni. Olin jo ovella, kun Andres kysyi takaani:
- Kiinnostaisiko sua nähdä se ponikatos?
Pysähdyin ja katsahdin taakseni. Andres silmäili takaisin totisena
- Joo. Jos nyt keskenerästä työtä saa tulla katsomaan? Kysyin yhtä asiallisesti.
- No, ei tää mikään virallinen tarkastus ole. Laita kumisaappaat jalkaan, siellä on märkää.

------------
Lukeeko tätä vielä joku?

Lähettäjä: Rtu 
Päivämäärä:   27.5.13 19:19:08

Kyllä luetaan! en vaan oikeen oo ehtinyt kommentoida, kun olen kaiken muun välissä nopeasti lukassut :)

Lähettäjä: qwerty 
Päivämäärä:   27.5.13 19:33:52

Voi kyllä, en vaan viittiny kommentoida tylsästi jatkoa :)

Lähettäjä: jekku 
Päivämäärä:   27.5.13 21:47:55

täälläkin yksi lukia!

Lähettäjä: Koi 
Päivämäärä:   27.5.13 22:33:02

Komppaan yllä olevia. Ei millään haluaisi vaan huudella jatkoa, mutta kun ei ole kerennyt mitään rakentavaa palautettakaan kirjoittaa. Eli yksi lukija täältäkin ilmoittautuu. :)

Lähettäjä: sonyhilu 
Päivämäärä:   27.5.13 23:22:39

Jepjep mieki oon täällä vielä :)

Lähettäjä: L-R 
Päivämäärä:   28.5.13 01:02:34

Jepjep, luetaan kyllä! Ilahduttavan usein tulee jatkoa ja lisäksi tarina on hyvin kirjoitettu, sujuvaa luettavaa.

Yhden virheen huomasin uusimmasta pätkästä:
"- Joo, Astra keitti ennenkö lähti, sanoin." Pitäisi varmaan olla Aida?

Lähettäjä: Arliina 
Päivämäärä:   28.5.13 08:01:35

No lukee sentään :) Myönnän, ettei tää nyt ole sellanen stoori jossa juonenkäänteitä vilisee, että sitä olisi helppo kommentoida. Mutta kiitti kuitenkin!
L-R, hyvä kun huomasit :) Pitäisi tosiaan olla Aida. Näitä tarinanpalasia kun tekee ja pyörittelee, saattaa jäädä väärät nimet kummittelemaan. Ja tossa "Astra"ssa on kirjoitusvirhe, tosin Astra itseasiassa ON virolainen nimi, mutta.. ymmärrätte mitä tarkotan kunhan tarina vähän etenee :)

Lähettäjä: Arliina 
Päivämäärä:   28.5.13 15:16:17


- Tähän laitetaan väliseinä, ja sen taakse talvella heinää. Jossain vaiheessa Aida puhui liukuovesta, mutta en tiedä miten se toimii talvella lumessa... Andres puheli. Kiertelimme katosta yhdessä ja erikseen. Andres vastasi kun kysyin, mutta tyytyi muuten nojaamaan selkä seinää vasten kädet takin taskuissa ja katselemaan minua. Se ei sanottavasti rentouttanut oloani. Olin jo muutenkin turhan tietoinen pojan läsnäolosta.

- Ponit tässä ainakin viihtyy, se on ihan varma. Tää on hieno! Totesin aidon ihailevasti.

- Joo, jotain kompromisseja piti tehdä niinkun aina rakennettaessa, mut muuten oon aika tyytyväinen, Andres vastasi ja nojasi taas hirsikehikkoa vasten.

Minä nousin aidalle istumaan ja jutustelimme hetken poneista ja puusta ja heinästä. Adres katsoi minua edelleen tiiviisti, mutta ei yrittänyt vaihtaa puheenaihetta. Pikkuhiljaa minulla alkoi olla tunne, että puhuimme puutaheinää vain siksi, ettei tarvitsisi puhua jostain muusta. Jostain, joka meidän välillämme selkeästi kyti. Sitten se kaartelu alkoi kyllästyttää ja kysyin omaksikin yllätyksekseni:

- Oliko sulla jotain oikeeta asiaa?
- Mä olin ihan varma että kohta sä kysyt jotain tollasta, Andres sanoi hymyillen.
- Mistä sä niin päättelit? Tai älä vastaa, vaan kerro asiasi.
- Ei mulla mitään erityistä. Sun kanssa on vaan mukava jutella, poika totesi, potkaisi itsensä irti seinästä ja tuli aidan luo.
- Mä en pääse siitä mihinkään, että sä kiehdot mua. Ja eihän me olla nähty edes ohimennen pariin päivään, saati että oltais juteltu.

Jaaha, että poika siis kuitenkin oli ajatellut asiaa. Ja minua.

- Eihän me edes tunneta! puhahdin kiusaantuneena.
- Tunnetaan me tarpeeksi, että mä haluan tietää lisää, Andres vastasi.

Lisäksi poikaa taisi myös imarrella, että olin siitä niin otettu, mietin.

Minua harmitti etten osannut peittää tunteitani yhtään paremmin. Äkkiä olin hirveän tietoinen siitä miltä mahdoin näyttää siinä aidalla istuessani valkeassa mekossa ja kumpparit jalassa. Olin todennäköisesti kuin Suomifilmin sulhonkipeä Elovena-neito vaalean palmikkoni kanssa. Mielikuva oli niin kaukana todellisuudesta, että vastasin kipakammin kuin ensin aioin.

- Musta tuntuu että mä en halua tietää lisää susta. Sä et mahdu mun elämään juuri nyt. Tai koskaan, sanoin tylysti.
- Kuule, toihan on ihan suora taisteluhaaste, Andres hymähti hyväntuulisesti ja astui lähemmäksi. Vaistomaisesti nostin kättä torjumaan, ettei poika tulisi liian lähelle. Pysyisi kauempana! Minulta lähti järki kädestä saman tien kun poika tuli näkyviin, saati sitten lähelleni.

Andres ei kiinnittänyt eleeseen mitään huomioita, katseli vain. Vihreät silmät tuikkivat huvittuneesti samalla tasolla omieni kanssa.
- Sä et taida olla ihan niin paljon mua vastaan kuin sä haluaisit olla. Ei sun muuten tarvitsisi yrittää työntää mua pois heti, kun mä tuun kahta metriä lähemmäs, Andres totesi ja tarttui kädestäni kiinni.

- Älä, kielsin, mutta poika ei ollut kuulevinaan. Olin jo vetämässä kättäni pois, kun Andres nosti kämmeneni omaa poskeaan vasten. Pojan iho oli lämmin ja sileä käteni alla. Silmät naulitsivat minut aloilleni ja hiljaiseksi. Andres silitti kättäni omallaan.

- Niin pieni ja niin vahva. Hirveä klisee, mä tiedän, poika hymähti. - Mutta siksihän kliseitä toistellaan, että ne on totta.
Andres tarttui toiseenkin käteeni. En yrittänyt enää vetää kättäni pois, istuin vain ja katsoin takaisin. Kasvot ja silmät edessäni olivat uskomattoman nätit.
- Mä haluaisin suudella sua, Andres sanoi matalasti ja sai vatsani käännähtämään samalla tavalla kuin ensimmäisenä iltana tavatessamme.
- Mutta sä et halua sitä. Vielä.
Pojan hengitys tuntui kevyenä hyväilynä ihollani. Nielaisin.

- Mun elämä on oikeasti yhtä sotkua. Mutta nyt just mä en pysty muistamaan yhtäkään syytä miksi mä en halua sitä. Vielä, lisäsin.
Andres naurahti.
- Kyllä mä sen nään. Mutta ei olis reilua vaan ottaa, hän totesi, laski käteni poskeltaan ja päästi toisenkin käteni irti.
- Mulla on aikaa odottaa.

Andres käännähti kohti tallirakennusta.
- Mua kiinnostaisi katsoa lähempää niitä poneja joille me tätä pihattoa rakennetaan. Mä oon nähnyt ne vain kauempana laitumella. Näyttäsitkö sä ne mulle?

Minulta kesti hetken päästä kärryille äkilliseen puheenaiheen vaihtamiseen, mutta kakisteltuani vähän aikaa sain ääneni kuuluville.
- Joo. Nyt ne on tallin takana tarhassa. Aida pyysikin mua ottamaan ne yöksi sisälle... Mä käyn hakemassa riimunnarut, höpötin häkeltyneenä.
Andres nyökkäsi ja iski sitten silmää.
- Mua ihan oikeasti kiinnostaa nähdä ne ponit. Mutta älä luule, että unohdettais toi äskeinen.

En todellakaan pysynyt perässä pojan ajatuksenjuoksussa, mutta tunsin värin nousevan kasvoilleni.
- Sä olet ihana, poika henkäisi. - Eihän kukaan oikeasti ole noin ujo!

Minua alkoi ärsyttää.
- En mä ole ujo, mutta sun ajatuksenjuoksua on hiukan hankala seurata, tokaisin. Otin etäisyyttä ja kiihdytin tahtia. Andres seurasi perässä.
- Mä en tarkottanut mitään loukkaavaa, tämä sanoi viereltäni. Huokasin.
- Ymmärrän. Mutta mä olin ihan tosissani siinä, että sä et mahdu mun elämään juuri nyt. Mulla on sellasia sotkuja jotka on pakko selvittää, eikä siinä tarvita yhtään ylimääräistä tekijää.
- Ystävää sä saattaisit kuitenkin tarvita, Andres sanoi varovasti.
- Onhan sekin tapa luikerrella suosioon, naurahdin.
- Aijai, mä jäin kiinni, Andres hymyili. – Mä olen sitkeä, saat huomata. Mennään nyt hakemaan ne ponit.

Lähettäjä: Rtu 
Päivämäärä:   28.5.13 15:19:56

ui :3

Lähettäjä: Qwerty 
Päivämäärä:   28.5.13 20:46:10

Yhestä andresista puuttui n mut muuten ihan loistavaa taas!

Lähettäjä: Arliina 
Päivämäärä:   30.5.13 20:30:47

Onnea valmistumista juhliville :)

---------------------

Varustehuoneessa tuijotin hetken riimunnaruja ymmärtämättä mitä ne olivat. Ajatukset askartelivat vain äskeisessä. Vaikka kunnioitinkin Andresin tapaa olla ja toimia, en ymmärtänyt kundia sitten yhtään. Enkä itseänikään, ei sen puoleen.

Entinen minä olisi syöksynyt toimintaan ja tarttunut tilaisuuteen kiinni heti. Nyt varmistelin empien tasapainoani ja yritin olla tuntematta, eikä siitä tietenkään tullut mitään. Mutta Joelin jälkeen ei ollut kiinnostanut joutua samanlaiseen tunnevuoristorataan kenenkään kanssa. Sieltä ongelmani olivat alkaneet. Tai ehkä jo ennen sitä, mutta siinä ihmissuhteessa ne olivat saaneet hahmon.

Ravistin päätäni pudottaakseni ajatukset jonnekin syvemmälle. Tullessani takaisin ulos pihalla seisoivat myös Rene ja Marju valmiina lähtemään ponien luokse. Olin jo unohtanut koko Marjun ja helpotuksen aalto kulki lävitseni, sillä muukin kuin Andresin seura ponien luokse oli todella tervetullutta.

Ponit nostivat kuin vieteriukot yhtä aikaa päänsä maasta, kun kuulivat meidän lähestyvän. Ne katselivat meitä uteliaasti, ja muiden jäädessä seisomaan portille lähdin poneja kohti.

- Kaspeeer! Nuugaa! Tulge siiaaa! huutelin ja pysähdyin. Kasper lähti tulemaan luokseni ja Nugakin ottautui Kapun vanaveteen.

- Hei, hienot pojat, oisko jo aika lähteä sisälle? puhelin pehmeästi poneille, jotka tutkailivat ensin minua korvat hörössä ja lähtivät sitten selvittämään, ketä muita ihmisiä laitumelle oli tullut. Pian Rene ja Marju rapsuttelivat herkkupaloja hamuavia poneja, kun Andres taas katseli niitä vierestäni.

- Onko nää Aidan omia poneja? Rene kysyi.
- Kasper on, mutta Nuga on Jarekin poni. Sen, joka oli täällä sillon ekana iltana kun tulitte.
- Ihania jässiköitä, Marju huokasi.
- Ne on molemmat jässikät eläkkeellä ja tarvitsivat toistensa seuraa. Kaksi vanhaa herrasmiestä täällä vaihtelee kisamuistoja päivät pitkät, sanoin.
- Musta ne on kyllä aika siroja eikä mitään jässiköitä, huomautti Andres.
- No joo, riippuu mihin vertaa. Mutta elopainoa meinaa molemmille kertyä, kun ne ei oikeastaan tee mitään. Nyt jo tollanen maha, katotaan mitä se on elokuussa, sanoin, ja laitoin Nugalle riimun.
Ajattelin taluttaa molemmat ponit itse, mutta Kasperin riimunnaruun tarttuikin hämmästyttävän luontevin ottein Rene. Näki, että poika oli joskus ennenkin taluttanut hevosta.
- Mennäänkö? Rene kysyi.

Nugalla oli kiire sisälle kuten aina, ja Kasperkin tuli perässä tavallista reippaammin, kun iltaheinät olivat tiedossa sisällä. Saatuamme ponit sisään heitimme niiden eteen pari siivua heinää ja tarkistimme molemmat haavojen tai muiden asiaan kuulumattomien varalta. Katselin nyt jo vähemmän kummissani Reneä, joka nosteli Kasperin jalkoja ja putsasi sen kaviot.

- Sä olet ollut hevosten kanssa, totesin.
- Niitten porukat kasvattaa hevosia, eikö Rene ole kertonut? kysyi Marju vierestäni.
- No ei me olla keretty niin paljon jutella että perheetkin olis puitu, me ollaan tehty töitä, tuhahti Andres. - Aina naiset kuvittelee että elämässä ei pitäis muuta tehdäkään kuin puhua.

Rene purskahti nauramaan. Marju näytti pahastuvan, vaikka peittikin sen nopeasti. Näytti siltä etteivät Andres ja Marju oikein tulleet toimeen keskenään. Kun nyt ajattelin asiaa, huomasin ettei Andres sanonut Marjulle vapaaehtoisesti juuri mitään, ja kun sanoi, kuulsi läpi kuin hienoinen halveksunta.

- Okei, jos jollain on vielä jotain suuria salaisuuksia takataskussa niin nyt voi kertoa, ilmoitin äänekkäästi poikien naurun yli.

Hevoset jäivät talliin tyytyväisenä heiniensä ääreen ja pihaan saavuttaessa Marju alkoi puhua lähtemisestä. Rene tarttui tilaisuuteen ja sai Marjulta puhelinnumeron. Marju puolestaan sai kutsun tulla käymään, kun nyt taas asui vanhoilla kulmilla. Niillä kahdella tosiaan synkkasi. Sen huomasin jopa minä, joka en ollut erityisen kiinnostunut tarkkailemaan toisten ihmisten välisiä kemioita. Yleensäkään, enkä varsinkaan silloin, kun omissakin ihmissuhteissa oli tekemistä.

Marju heitti laukkunsa autoon ja jäi nojaamaan avattuun etuoveen.
-Mulla on huomenna aamuvuoro, mun on pakko mennä nyt just. Kiitos seurasta ja tästä päivästä! Jutellaan huomenna kunnolla, mulla on sulle tuhat kysymystä, Marju huikkasi.
Hymyilin huvittuneena ja silmäisin Marjua tietävästi takaisin.
- Niin mullakin sulle, vastasin.

-

Tuuli oli oikukkaalla päällä ja puhalsi navakasti milloin vastaan, milloin myötään, kun pyöräilin kioskille. Upea ilma sopi mielentilaani loistavasti. Saavuin kioskille täysin heränneenä ja uuden kampauksen saaneena. Vilkaisin heijastustani takaoven lasissa, ja totesin jakauksen olevan eri puolella kuin matkaan lähtiessäni.

Marju sen sijaan näytti siltä ettei ollut nukkunut lainkaan.
- Hommik, tämä mutisi epäselvästi ja istui tiskin taakse silmät kiinni.
- Huomenta, vastasin takaisin. - Mikäs sua on valvottanut?
- Mä sain eilen odottamattomia yövieraita.
- Uskomattoman sosiaalinen oot, mutisin. -Ensin oot koko päivän jossain ja sitten vielä yölläkin hengaat.
Marju irvisti.
- Kaks tyttöä oli matkalla Tartoon, mutta niiden auto oli hajoillut matkalla ja ne oli reilusti myöhässä. Vaan toisella oli kortti, joten ne ei voineet edes vaihtaa kuljettajaa. Mun piti sitten neuvoa puhelimessa reittiä meille. Keskellä yötä on tosi pimeetä, kun ei oo katuvaloja ja pitäis löytää metsän keskeltä talo. Ihan ensiyrittämällä ei mennyt putkeen.
- Miten ne tiesi soittaa sulle?
- No se meni niin että Rene soitti mulle että voinko majottaa niitä ja sitä kautta sitten.
- Rene? Miten se sulle soitti?
- No vaikka puhelimella? Marju nauroi. -Eilenhän mä just annoin sille nykyisen numeroni.
- Siis ne oli jotain Renen kavereita, tunsitko sä niitä?
- Miten sä nyt olet noin hidas? En tuntenut, mutta ei Rene mitään tappajia tunne saati lähetä toisten kotiin. Eikä niitä voinut tienpäällekään jättää.
- Jäikö ne teille kun sälähdit töihin?
- Ei, ne lähti jatkamaan matkaa korjaamolle samaan aikaan kun mä lädin tänne.
- No mut hei, voithan sä pitää tänään vapaapäivän, yritin ehdottaa ja selitin pärjääväni iltapäivän yksinkin. Marju tuhahti ehdotukselleni.
- Varman mä sut jätän pulaan siksi, että jotkut toiset on olleet pulassa. Kyllä mä selviän. Mä voin tehdä annokset, sä saat hoitaa kassan. Rahasta tulee kuitenkin eniten rutkutusta, joten mä en mielellään yritä laskea tänään yhtään mitään.

Työnjako sopi minulle juuri niin. Kassan hallitsin vaikka unissani, mutta annosten teko oli kaikista huonoin puoleni. En meinannut millään muistaa mitä meidän lyhykäiseltä listaltamme oli tai ei ollut tänään saatavissa. En ymmärtänyt miten pikkuinen tienvarsikioski ja sen kylmät hampurilaiset ja mikroranskalaiset saattoivat myydä niin hyvin, mutta virolaisilla oli kummallinen maku. Kaikkia annoksia myytiin tasaisesti läpi aukioloajan.

Ahersimme seuraavat tunnit aamuruuhkan läpi kassakone laulaen. Yleensä asiakkaat tulivat porukoissa ja yhtä aikaa. Yhden ruuhkasuman jälkeen saattoi mennä tuntikin niin, ettei ketään ilmestynyt paikalle. Erityisesti sellaisina on – off –päivinä tykkäsin tehdä Marjun kanssa töitä. Tytön osaamiseen saattoi luottaa, eikä hän tahtonut koko ajan joko tupakalle tai puhua kanssani jostakin. Marjulle oli ihan okei olla hiljaa pitkäänkin.

Ensimmäisinä viikkoina töissä olin hiljaisina aamuina tappanut aikaa lukemalla, mutta tutustuttuani paremmin Marjuun olin saanut toisinaan käyttää hänen kannettavaansa. Nytkin asiakasvirran hiljentyessä ja jäädessämme odottelemaan puolenpäivän lounasruuhkaa istahdin alas. Aamulla ei ollut aamupala maistunut, joten hiljaisen hetken tultua kaivoin eväitäni jääkaapista ja aloin mutustaa omenaa samalla kun surffasin netissä.

Facebookia en ollut enää aikoihin päivittänyt aktiivisesti. Kavereista olin vähentänyt kaikki kumminkaimat ja muut puolitutut todella rankalla kädellä niin, ettei kavereita ollut kuin viitisenkymmentä. Viestejä kirjoittelin muutamien kanssa, niiden, joita elämäni oikeasti kiinnosti ja jotka sattuivat olemaan perillä asioistani. Tällä kertaa äiti kyseli kuulumisiani. Meillä oli vahva luotto molempien pärjäämiseen, ja liiallinen huolehtiminen olisi vain rassannut molempien hermoja. Olin luvannut, että ilmoittelisin kuulumisiani tasaiseen tahtiin. Äiti oli jonkun verran Aidankin kanssa yhteyksissä, ja se oli osasyy siihen, miksi äiti niin harvoin kysyi kuulumisiani.

Sitten oli lyhyt viesti Astalta, joka lähetti terveisiä myös Elleltä sekä pyynnön osoitteestani. Elle tahtoi kuulemma lähettää minulle salmiakkia. Minua hymyilytti. Parhaat ystävät eivät hylänneet silloinkaan, kun välissä oli kilometrejä ja monta kuukautta aikaa. Muuten saapuneet – kansio oli tyhjä. Naputin äidille lyhyen "kaikki OK" -viestin ja Astalle osoitteeni. Lähetin viestin, heitin omenan siemenkodan roskiin ja nielaisin viimeisenkin palasen.

- Eilen oli tosi kiva päivä, Marju totesi ohimennen.
- Oli varmasti kiva tavata vanhoja tuttuja, vastasin.
- No oli! Mutta mä tarkotin kyllä muutenkin.
- Olipa hyvä että mä hävisin sen jäätelönsyönnin. Muuten sä olisit istunut illan kotonasi ja mä...
- Sä todennäköisesti olisit yrittänyt katsoa Andresiin sillon kun se katsoo muualle ja toisin päin. Mikä toi teidän juttu oikein on? Marju pamautti ilman mitään ennakkovaroituksia.

Lähettäjä: jekku 
Päivämäärä:   31.5.13 13:35:38

jatkoo!

Lähettäjä: ig 
Päivämäärä:   31.5.13 15:48:41

:))))))))

Lähettäjä: Arliina 
Päivämäärä:   2.6.13 23:01:26

Juhlat kierretty ja vihdoin aikaa laittaa tarinanpätkä tänne. Koko viikonlopun on ollut ihan mielettömän hieno kesä!

----------------

- Ei ole olemassa mitään 'meidän juttua', sanoin vaisusti.
Marju risti kätensä rinnalleen, odotti että suljin koneen ja antoi sitten tulla.
- Anteeksi vaan Liia, mutta toi ei nyt mennyt läpi. Ensin sä punastelit kahvilassa kun mainitsin sen sivulauseessa, sitten sulla riitti silmiä vain Andresille sen ollessa vieressä. Ja lopuksi te katositte vaikka miten pitkäksi aikaa jonnekin kahdestaan, eikä sulla muka ole mitään kerrottavaa? Alapa selittää.
- Mä oon pahoillani jos susta tuntuu että jätin sut yksin, vaikka olit mun vieraana, vastasin huolestuneena.
- No en mä nyt sitä tarkoittanut! Älä kiertele vaan vastaa kysymykseen, Marju sanoi, mutta hymyili.

Tavallisesti en oikein välittänyt siitä, että muut pistivät nenänsä minun ihmissuhteisiini. Eihän se kenellekään kuulunut. Nyt tilanne oli sen verran outo, että oikeastaan halusin puhua siitä jollekin. Marju sentään tunsi nämä pojat, että ehkä tästä saisi jotain helpotusta omiin kehää kiertäviin ajatuksiinsa.

- No okei, myönnetään että jotain on. Enkä mä haluaisi että on, kun en tunne sitä yhtään eikä se mua. Mua vaan vietiin heti ekalla silmäyksellä. Eikä sen viehätysvoimasta ole helppo päästä kuiville, tunnustin.
- Andresilla on aina ollut sellanen vaikutus tyttöihin, Marju mutisi tuskin kuuluvasti.
- No se nyt on helppo arvata. Se on hauska ja älykäs ja kiltti. Mitä muuta sä tiedät siitä?
Marju kohautti olkiaan.
- En kovin paljon sen nykytilanteesta. Todennäköisesti saman minkä sinäkin. Mutta menneestä mä tiedän aivan riittävästi. Mä seurustelin ihan lukion alussa sen parhaan ystävän kanssa.

Katsoin Marjun vaivautunutta ilmettä ja aavistelin jotain suurempaa draamaa.
- Ei tainnut mennä ihan putkeen se ihmissuhde?
- Ei todellakaan. Se oli mun vika, kyllä mä sen nyt jo voin myöntää, mutta silloin sitä ei olisi musta saanut kirveelläkään irti. Ei sitten tullut kohdeltua kovin nätisti Toomasta tai sen kavereita. Mä olin hirveä pikkupissis, Marju huokasi.
- Kukapa meistä ei ole ollut, mutisin.
- Niinpä. Oikeasti olisin halunnut mun poikaystäväni parhaan ystävän kundikaverikseni ja silti seurustelin sen ensinmainitun kanssa. Tietenkään se ei nostanut mun pisteitä niitten ystävien silmissä.
- Sä siis... aloitin ja lopetin äkkiä kesken, kun lauseen sisältämä kuvio selkeni minulle. En keksinyt mitään sanottavaa. Mitä siihen olisi pitänyt sanoa?

- Että nyt sä ehkä tajuat miksi Andres ei kohtele mua kovin lämpimästi, Marju sanoi painokkasti. - En kohtelisi minäkään, jos tapaisin kundin joka olis yrittänyt mua ollessaan jo varattu. Andresin kunniaksi on kyllä sanottava, ettei se koskaan edes harkinnut mua. Mä olin sen silmissä Toomaksen ja sillä siisti. Mutta arvaa ottiko se mua silloin päähän.

Sulattelin hetken kuulemaani. Minulle valkeni yhä enemmän se, etten todellakaan tiennyt mitään Andresin elämästä ja taustoista, saati nykyhetkestä. Paitsi sen, että ainakin ne olivat todella erilaiset kuin itselläni.

- Apua, et kai sä nyt vaan ajattele että mä olen edelleen ihastunut siihen? Marju kysyi yhtäkkiä kauhistuneen näköisenä. -Tietenkään musta ja Andresista ei olis tullut mitään, vaikka lähtökohdat olis olleet erilaisetkin. Sillon mä en vaan uskonut sitä. En mä ole edes muistanut koko tyyppiä pitkään aikaan. Ei ole mukava muistella niitä vuosia kun itse oli niin kakara, Marju lisäsi hiljaa. - Mutta teistä vois vaikka tullakin jotain.
- Mistä sä niin päättelet?
- No en tietenkään tunne kovin hyvin teitä kumpaakaan, mutta teissä on paljon samaa. Sama viehätysvoima ja rehellisyys.
Hymähdin sarkastisesti.
- Tähän asti miehet ei ole mitenkään erityisesti langenneet mun pauloihin.
- Niillä on ollut silmissä vikaa, tai sydämessä.
- Tai ehkä sun pitäis vaan hankkia uudet lasit. Tai putsata noi mitkä sulla on jo.
- Ei tollasia juttuja kuules nähdä, oli laseja tai ei. Eikä niitä tietenkään voi itse huomata,. Jos voisi, ei niitä ominaisuuksia olisi olemassakaan.
En oikein yhtynyt Marjun ajatuksiin, mutta olin tyytyväinen että tämä oli sanonut ne ääneen.

- Mun vuoro kysellä, sanoin sitten. –Alapa selittää.
Marju naurahti. – Huomaa, että mä en kysy että mistä. Tai siis kenestä.
- Mä huomaan. Puhu.
- Meillä oli jotain pientä silmäilyä aina ilmassa Renen kanssa lukiossa, mutta siihen se jäi. Mä olen joskus miettinyt että jos en olisi ollut niin Toomaksen ja Andresin perään, olis Renen kanssa voinut tulla ihan jotain pysyvääkin.
- Nyt mä ymmärrän miksi sä hymyilit niin ilahtuneesti, kun Rene ilmaantui Aidan uunin takaa.
- Ai hymyilinkö?
- Kuin Hangon keksi.
- Kuin mikä?
- Se on sellanen suomalainen sanonta, kun joku virnistää korvasta korvaan. Anyway mä pidän teille peukkuja. Mun mielestä tollaset reunited- jutut on ehkä kivoimpia mitä on. Mulle tulee aina sellanen olo niistä että tää juttu oli tarkoitettu näin, mutta hetki on tähän asti ollut vaan väärä.
- On liian aikaista sanoa onko se tarkoitettu, mutta ainakin mä tartun tilaisuuteen.
- Se on oikein. Go for it, sister!

Keskustelumme jälkeen asiakkaita tulikin tasaisena virtana niin, että lounastaukokin täytyi pitää eri aikoihin. Se oli ihan hyvä juttu, sillä Marju oli juuri pitänyt oman taukonsa, kun sisään käveli tuttu hahmo.

Lähettäjä: jekku 
Päivämäärä:   3.6.13 00:44:06

Jatkoo!

Lähettäjä: .. 
Päivämäärä:   3.6.13 01:36:49

Vitsit, ihan mahtava tarina! Jatkoa odotellessa :)

Lähettäjä: Arliina 
Päivämäärä:   3.6.13 22:59:39

Taas meinaa kiirettä pitää joten jatkopala tänne jo tänään. Kommentteja, kiitos! (:

-----------------

5.

ANDRES

Nostin aurinkolasit otsalle ja räpyttelin hetken silmiäni. Huone tuntui hämärältä auringonpaisteen jälkeen. Katseeni kiersi punaruudullisissa vahakankaissa, pirtinpöydissä ja –penkeissä sekä rumissa lampuissa. Kaikki huoneessa oli halpaa, vanhaa ja kulunutta. No, ei sentään kaikki: katseeni pysähtyi tiskin taakse, jossa juuri etsimäni ihminen istui.

-Liia!
-Tsau! Tyttö vastasi.

Hänessä ei ollut mitään halpaa, vanhaa tai kulunutta. Tunsin silkkaa iloa Liian nähdessäni. Miten tyttö saattoikin saada aikaan tällaisia reaktioita sydänalassani? En edes kokenut olevani mitenkään erityisen ihastunut. Kehoni oli toista mieltä.

Liia kiersi myyntitiskin eteen minua vastaan. Odotin jonkinlaista tervehdystä, mutta tyttö pysähtyikin puolitiehen. Olin jo koskettamassa häntä, mutta tajusin pysähtyä. Hitaasti, torvi, muistutin itseäni. Liiaa piti käsitellä kuin särkyvää tavaraa, ellei halunnut pelottaa tätä pois.

Liia ihmetteli miksi olin keskellä päivää kioskilla.
- Tulin hakemaan ruokaa, vastasin.
Liia kohotti kulmiaan.
- Sitähän on Aidalla vaikka kuinka paljon.
- Me syötiin se kaikki jo, väitin.
- Ettekä syöneet, Liia nauroi. -Mä käytän sitä samaa jääkaappia ja siellä oli vielä vaikka mitä.
- Rene söi ne kaikki kun sille tuli nälkä.
- Just joo.
- Jospa mulla vaan tuli ikävä sua ja mun oli pakko tulla tänne, totesin. Tiesin, että saattaisin saada Liian silmilleni tällaisilla sanoilla, mutta pakkohan minun oli yrittää? Tyttö ei tuntunut luottavan yhtään minuun tai aikeisiini.
- Hohhoijaa mitkä jutut sulla, Liia tuhahti kyllästyneesti, vaikka suu vetäytyikin hymyyn. -Minkä annoksen sä otat?
- Jonkun vaan. Ihan sama. Kaikki maistuu hyvältä jos sä tarjoilet.

Huomasin suloisen rypyn ilmaantuvan Liian kulmakarvojen väliin, kun tämä vaivautui. Tutkailin sitä ja tytön kasvoja ihastuneena.

- Andres, oikeasti, mä en osaa leikkiä tätä leikkiä, Liia sanoi hiljaa ja laski katseensa.
- Mä huomaan. Musta on söpöä kuinka tolaltaan sut saa ihan pienilläkin sanoilla.
Liia ei ehtinyt vastata mitään, kun takahuoneen ovelta kuului rykäisy.

-Ettette unohtais, että Liia on töissä, Marju sanoi kuivan äidillisesti, hymy karehtien suupielessään.

- Päinvastoin, mä nimenomaan muistan, että se on täällä töissä. Siksi mä tänne tulinkin, totesin, enkä voinut enää vastusta kiusausta. Nappasin tyttöä vyötäröltä kiinni ja vedin viereeni. Ehdin painaa suukon tytön päälaelle ja Liia painautui kylkeäni vasten yhdeksi pitkäksi sekunniksi, mutta sitten sisään saapui uusia asiakkaita ja tyttö pyristeli saman tien irti otteestani.

Sain annokseni tiskille ja kannoin makkaraperunoitani pöytää kohti, kun Marju pysäytti minut.
- Liian tauko on pitämättä. Mee sille seuraksi takahuoneeseen.

Ei tarvinnut kahta kertaa ehdottaa.
--------------------

Istuimme vaitonaisina kioskin takaportailla ruokalautaset polvien päällä. Aurinko lämmitti niin, että tuulensuojassa oli melkein kuuma. Syödessäni katselin vaivihkaa Liiaa joka kauhoi salaattiaan eväsrasiasta. Saatoin kuvitella, ettei täällä rasvan hajussa tehnyt mieli syödä mitään, mitä tarjoili toisille.
- Ainako sä syöt tolla tavalla? kysyin.
- Niinkun miten?
- Salaattia lusikalla.

Tytön käsi pysähtyi puoleenväliin matkalla suuta kohti.

- En mä oikeastaan ole ajatellut. Kai silloin, jos mä en ehdi syödä sivistyneesti haarukalla. Tää on nopeampi tapa.
Tyttö naurahti. – Vähän sama juttu kuin eriparia olevien sukkien kanssa. Arkena voi pitää, juhlassa ei.
- Ikuisesti käytännöllinen Liia. Lähetäänkö uimaan illalla?
- Minne?
- Järveen tietysti.
- Oletko sä hullu? Eihän vielä ole edes äitienpäivä, vesi on ihan törkeän kylmää!
- Nynny. Nytkin on ollut pari päivää jo tosi lämmintä. Sitäpaitsi jos äitienpäivä on sulle joku rajapyykki, niin se on ylihuomenna.
- Turha yrittää yllyttää. Mä en halua mitään kuolemantautia, Liia tuhahti.
- No okei. Tulisitko sä sitten seuraksi katsomaan, kun mä saan kuolemantaudin?
Liia vilkaisi minua ripsiensä lomasta.
- Yritätkö sä pyytää mua ulos?
- Aijai, taas mä jäin kiinni, harmittelin muka tosissani.
En todellakaan ollut ajatellut treffejä vaan ihan rehellistä talviturkin heittoa järvessä. Minulla ei silti ollut mitään sitä vastaan, että tytön ajatukset kulkivat niitä raiteita joita kulkivat.

- Jos mennään porukalla, mä vastaan kyllä, Liia sanoi mietteitteni keskelle.
Käännyin katsomaan tyttöä.
- Uimaan mä en tule, tämä lisäsi kiireesti. –Mutta seuraksi voin tulla.
- Rene ja minä uidaan aina keväisin ekan kerran näihin aikoihin, joten mä luulen että yhdistetään se perinne tähän keissiin, sanoin ja kaivoin puhelimen taskustani.
- Pyydetään Marjukin mukaan, Liia sanoi hetken emmittyään.

Mietin hetken. Marju ei kuulunut lempi-ihmisiini, mutta kaipa mimmi oli kasvanut sitten lukioaikojensa.

- Äläkä näytä noin synkältä. Marju on hyvä tyyppi, vaikka se olikin ihan pentu sillon kun te tunsitte, Liia sanoi, tulkiten kulmieni rypistymisen täysin oikein.
- Sitä se kyllä oli, mutta jospa toi olis kasvanut. Monelta sä pääset töistä?
- Neljältä. Laur tulee sillon töihin.
- Hyvä. Me laitetaan homma pakettiin ja tullaan hakemaan teidät viittä yli.
- Mutta mä en edelleenkään aio uida, Liia muistutti.
- Ranta on vaan eka etappi, virnistin. –Sen jälkeen hauskuus vasta alkaakin. Ehkä. Katotaan mikä fiilis silloin on.
- Kaksi hypotermiasta kärsivää potilasta jotka pitää saada sairaalahoitoon? Sulla on outo tapa pitää hauskaa, Liia sanoi päätään puistellen.

Lähettäjä: ig 
Päivämäärä:   3.6.13 23:05:17

tää paranee vaan koko ajan :)

Lähettäjä: jebou 
Päivämäärä:   4.6.13 23:11:24

uuusi lukija ilmottautuuu! tääää on aivan mahtava! siiis sanat ei riitä kuvailemaa. eiku jatkoa vaaa tulemaaa! :)

Lähettäjä: Qwerty 
Päivämäärä:   5.6.13 17:58:08

Marju on tyhmä, mutta teksti on loistavaa!

Lähettäjä: qwerty 
Päivämäärä:   7.6.13 21:51:02

Upsis

Lähettäjä: Arliina 
Päivämäärä:   9.6.13 09:58:39

Anteeksi tauko! Sen takia laitan nyt pidemmän pätkän. Voi olla että seuraavakin pätkä odotuttaa itseään, nään tosielämän projektit kun vie nyt aikaa enemmän. (:
Jatkuu siis Andresin kertomana.

-----------------

Rene ei tällä kertaa kuittaillut mitään, kun palatessani ilmoitin illan suunnitelmat, tarkensi vain, mihin jatkaisimme uimareissun jälkeen. Jos vesi olisi todella kylmää ja likaista, olisi pakko päästä johonkin sisälle hetkeksi. Jos taas vesi olisi siedettävää, pitäisi asia miettiä uudelleen paikan päällä. Todennäköisintä olisi, että palaisimme Aidalle ja tekisimme vielä illalla töitä.

Seitsemää yli neljä odottelimme tyttöjä putkan pihassa Renen autossa. Olisin halunnut lähteä omalla autollani, mutta Rene oli vaatinut minua tulemaan kanssaan samaan autoon. Olimme kiistelleet siitä koko lyhyen matkan.
- Ja miten me muka oltais jaettu noi mimmit autoihin tasan, kun niitä on vain kaks?
- Eikö se ole tasaluku? Ihmettelin.
- On, mut mä en halua nähdä sun häviävän horisonttiin Liia kyydissäs.
Virnistin.
- Älä jaksa jauhaa jostain tuhat vuotta sitten sattuneesta väärinkäsityksestä, naurahdin.

Joskus ajokortin saamisen aikoihin olimme sopineet tapaamisen omilla autoillamme, ajaneet ristiin ja lopputulos oli ollut, että Rene näki minun Ladastani vain perävalot. Itse en ollut nähnyt Renen Golfista vilaustakaan. Siitä tapauksesta olin saanut kuulla kyllästymiseen asti.

– Sitä paitsi sä kettuilet siitä vaan siksi, että mulla oli silloin naisia kyydissä ja sulla ei.
- Siksi mä haluanki nyt kaikki naiset mun kyytiin, Rene virnisti takaisin.
- Kiitti vaan. Tosta vois melkein loukkaantua. Kummaksi sä mua oikeen luulet?
- Pah. Mehän arvostetaan naisia, eikö muka?
- Kyllä, mut ei silti tarvitse nimitellä.
- Sä kyllä olet joskus ihan yhtä herkkähipiäinen kuin jotkut mun tuntemat… Renen lause jäi kesken tyttöjen tullessa autoon. Renen onneksi jäi, sillä väittelystä seuraava aste olisi tietysti ollut painimatsi, eikä sellaista voitettu ohjauspyörän takaa.

-Onko teillä joku tietty ranta mielessä? Marju kysyi takapenkiltä.
- On. Perinteitä ei voi muuttaa, Rene vastasi.
- Mitä, täälläkö te sen aina teette? Mä luulin että te molemmat asutte jossain kauempana, Liia ihmetteli.
-No okei, ei aina näin aikaisin keväällä, mutta ainakin kerran kesässä täällä käydään, vastasin.- Ja onhan lapsuuskoti tässä lähellä, niin tulee käytyä näillä nurkilla.
- Vaikka on me parina viime vuonna oltu täällä ihan luvattoman aikaisin keväällä, Rene sanoi vierestäni. –Niinkuin nytkin.

Rene käänsi auton pienemmälle hiekkatielle, jonka päässä odotti piskuinen parkkipaikka. Paikalla ei vielä ollut muita. Kevät oli liian varhainen rantaelämälle, ja kello liian vähän paikallisten porukoitten kokoontumiselle.

- Anteeks nyt, mä oon varmaan jotenkin hidas, mutta mä en edelleenkään tajua tätä juttua, Liia sanoi takapenkiltä. Käännyin ympäri ja näin tytön kasvoilla aitoa huolta. –Mun mielestä tää on vaarallista.
- Ota ihan rauhassa, ei me tehdä muuta kuin uidaan ja tullaan pois, sanoin.
- Mutta vesi on ihan oikeasti vielä todella kylmää. Mitä jos te ette jaksa uida takasin?
- Liia, ei me siellä kauan olla, Rene vakuutti. –Tää on vaan hullu perinne joka on aloitettu kultaisessa nuoruudessa, ei siitä voi luopua. Mä en missään tapauksessa aio viedä sulta Andresia.
- Just joo, tuhahdin. – Nyt sä sitten jo nimittelet homoksikin.
Rene purskahti nauruun.
- Tarkotin kyllä että viedä sulta Andresia järven pohjaan, mutta homot on kuulemma ihania, ainakin tyttöjen mielestä, Rene hohotti ja pysäköi auton rannan parkkipaikalle.
- Onko sulla jotain homoja vastaan? Marju kysyi takapenkiltä melko kipakasti.

En olisi viitsinyt vastata, mutta sitten muistin Liian kanssa käymäni keskustelun. Marju oli ehkä turhankin puolustuskannalla kanssani, kun muistin missä tunnelmissa olin tämän viimeksi tavannut vuosia sitten. Marju itsessään ei ollut koskaan herättänyt minussa mitään sen ihmeellisempiä fiiliksiä, vaikka toki olin nähnyt mitä tämä oli yrittänyt Toomakselle tehdä.
- Ei mulla ole hirveästi sanottavaa vastaan tai puolesta. Onko siitä ole pakko olla jotain mieltä? Ehkä sitten jos lähipiirissä joku olis, niin vois muodostaa omankin mielipiteensä.
- Totta, Marju vastasi vaisusti.

- Rene, tää tehdään sitten äkkiä, sanoin, kun juoksimme rantaan.
- Andres, mä kannatan sun ehdotusta täydestä sydämestä.

Asetuimme rinnakkain hietikolle, katsoimme toisiamme ja huusimme kahdeksanvuotiaina keksimämme tunnussanat.
- Kolme, kaksi, yksi, NOLLA sekuntia kesään!

Syöksyimme veteen. Se OLI kylmää, sillä tavalla kuin vain keväinen järven vesi voi olla kylmää. Ei siellä kauan voinut olla, mutta aistit se herätti. Kroolasimme lyhyen lenkin, jonka jälkeen pinnistelimme äkkiä pois vedestä auton luo.

- Nyt kuivaat ittesi ja laitat paljon vaatetta päälle, sä palellut muuten. Sulla on ihan siniset huulet, Liia sanoi ankarasti ja kietoi pyyhkeen hartioilleni.
- Sulla sen sijaan on ihanan punaiset huulet, vastasin hampaat kalisten. Liian tuoksu leijaili nenääni tämän häärätessä ympärilläni. Nuuhkin sitä hetken kuin koira. Siinä oli kevättä ja lämpöä ja jotain määrittelemätöntä. Enkä ikinä ennen ollut analysoinut kenenkään ihmisen tuoksua näin.

- Mä toin sulle villapaidan autosta, Liia sanoi, kun olin saanut housut jalkaan.
– Kiitti. Tässä sullekin kevätmaistiaisia, sanoin, ja pusersin hiuksistani vähän vettä Liian päälle.
- Hei, mä kastun! Tyttö kirkaisi ja hyppäsi kauemmas.
- Se nyt on tarkoituskin! Nauroin ja harppasin perässä. Liia kompuroi karkuun ja ehti kirmata monta askelta edelle. Juoksin nauraen perään kunnes Liia kompastui johonkin. Tyttö olisi kaatunut, ellen olisi saanut häntä juuri silloin kiinni ja vaistomaisesti tarttunut tyttöön. Mikään elokuvasankari –liike se ei ollut, vaan kompastelimme molemmat hetken ennen kuin saavutin tasapainon niin ettemme kaatuneet. Mutta saatuani Liian lähelleni en halunnutkaan päästää irti. Pidin tyttöä kiinni molemmin käsin ja odotin tämän pyristelevän irti otteestani, mutta sitä ei tullutkaan. Sen sijaan tunsin kuinka Liian keho painautui kuin vastentahtoisesti lähemmäs minua.
- Sulle tulee kylmä ilman paitaa, Liia sanoi.
- Ei tule kun sä olet siinä lähellä.
- Eikä mulle, kun sä olet siinä ilman paitaa, Liia mutisi niin että juuri ja juuri sain sanoista selvää.
- Hermostutanko mä sua? kysyin virnistellen. Tytön vastaus hiveli egoani.
- Kyllä. Isolla alkukirjaimella.
- No siinätapauksessa… aloitin, mutta takaamme kuului huutoa.
- Andres ja Liia! Mennään!

Pyörähdimme ympäri, ja tajusin ettemme olleet yksin. Rene ja Marju nojasivat kädet puuskassa autoon ja katselivat meitä. Paikalle oli saapunut myös toinen auto täynnä ihmisiä jotka kaikki tuijottivat meitä. Minua nauratti, mutta Liiaa ei. Tämä puisteli hiekan vaatteistaan ja käveli selkä suorana autoon istumaan.
Tungin kengät jalkaani ja menin perässä.
- Rene, tähän vois tottua, sanoin saatuani paidan päälle ja naksautettuani turvavyön kiinni.
- Mihin?
– Kauniit naiset huolehtimassa talviturkin heittämisen jälkihuollosta.
- Todellakin. Tehdään siitäkin perinne?
- Kannatan.

Ajomatka sujui hiljaisuuden vallitessa. Tai kyllä Rene ja Marju juttelivat ihan tavallisesti, mutta minun ja Liian välillä vallitsi kuin seinä. Vilkaisin välillä Liiaa takapenkillä, mutta tyttö istui aurinkolasit päässään ja tuijotti ulos ikkunasta.

En ymmärtänyt tyttöä yhtään. Oli kuin koko tyypissä lukisi päällä isoin kirjaimin SÄRKYVÄÄ. Lisäksi hänen toimintatapansa näytti olevan leikkiä ensin kuumaa ja sitten kylmää. Kyllä minäkin osasin, päätin, enkä puhunut Liialle mitään koko kotimatkan aikana. Jätimme Marjun kioskille ja Rene lupasi soittaa tälle, jos jotain häppeninkiä kehkeytyisi illalla. En ollut kovin toiveikas sellaisen suhteen enkä olisi todennäköisesti lähtenyt mukaan jos jotain olisi ollut tarjolla.

Perillä Aidan luona jäin istumaan autoon hetkeksi ja miettimään tyttöä, kun Liia hävisi aittaan sisälle. Katselin tytön perään turhautuneena. Liia sai minut epävarmaksi, enkä pitänyt siitä tunteesta lainkaan. Tiesin tytön olevan niin suora, ettei tämä tahallaan leikkinyt vaikeasti tavoiteltavaa, vaan oli sellainen ihan oikeasti. En ollut ikinä ennen ollut tällaisessa tilanteessa, että halusin mimmin joka ei ilmeisesti halunnut minua. Millä ihmeen keinolla saisin hänet ulos kuorestaan? Leikittelin hetken ajatuksella soittaa Elgalle, mutta hylkäsin sen sitten. Miltä sekin kuulostaisi, äijä itkemässä ongelmaansa siskolleen siitä ettei ollut tarpeeksi puoleensavetävä?

Kävelin talliin jossa Rene jo oli. Huomasin myös kottikärryt toisen karsinan vieressä, ja näin että Rene oli ottanut molemmat kopit ja roudannut puhdasta turvetta sisään.
- Tallimestariko susta on tullut?
- Mä lupasin Liialle päivällä että mä hoidan ponit.
- Mitä, kysyikö se sulta apua? kysyin epäuskoisena. Liia, jos kuka, tykkäsi hoitaa kaikki jutut itse ilman kenenkään väliintuloa.
- Ei. Mä pyysin itse. Mä tykkään tallihommista.
- Niinhän sä tykkäät, totesin.
- Sä taidat tykätä jostain muusta, jostain toisesta, Rene sanoi kokeilevasti.
Vilkaisin ystävääni kulmieni alta.
- Ihan kun et tietäis.
- En mä jaksa alkaa riidellä sun kanssa, turha yrittää, tämä totesi leppoisasti. –Ota pari viipaletta siitä paalista ja tuo tänne. Tein työtä käskettyä hiljaisuuden vallitessa. –Käydään hakemassa ponit sisään, Rene sanoi, ja niin teimme. Molemmat vanhat herrat seurasivat yhtä reippaasti perässä kuin eilenkin.

- Mä en oikeasti tajua mikä tässä nyt mättää, sanoin viimein, kun pieni talli täyttyi heinää rouskuttavan hevoseläimen äänestä. Siinä oli jotain uskomattoman rauhoittavaa, ja sellaista ilmapiiriä tarvitsinkin juuri nyt.
– Kyllä mulla on pokkaa tunnustaa, että mä olen kiinnostunut siitä. Ja yhtenä hetkenä mä olen varma että sekin on musta, ja sitten taas välillä se on yhtä jääkuningatarta koko mimmi.
- Mä en ole mikään ihmissuhde-ekspertti, Rene totesi. –Eikä me tunneta sitä, ja se on vielä suomalainen, ne on vaan erilaisia kun mihin me on totuttu.
- Mutta?
- No ainakaan se ei leiki mitään vaikeasti saatavaa.
- Sen verran mäkin osaan päätellä. Siihen se sitten loppuukin, totesin synkästi ja potkiskelin heinänkorsia tallin lyhyellä käytävällä.
- Sä tarvitset muuta ajateltavaa. Mä ajattelin lähteä käymään kylillä. Tuutko mukaan?
- Ei huvita, tuhahdin ja tartuin luutaan lakaistakseni tallin lattian. Siinä ei kauan kestänyt, ja pihalle siirryttyämme Rene istui autoonsa. Kaveri oli jo peruuttamassa pihasta, kun tämä kumartuikin ikkunasta ulos.
- Se on ihan yhtä pihalla kuin sinäkin, jos se yhtään lohduttaa, hän totesi ja kaasutti pois.

Lähettäjä: jekku 
Päivämäärä:   9.6.13 18:06:43

Jatkoo!

Lähettäjä: Arliina 
Päivämäärä:   11.6.13 16:27:16

Nyt sanon suoraan että mua ärsyttää, kun etusivulla näyttää pyörivän toinenkin "-Rastas" -niminen tarina. Paitsi että meinaan joka kerta sekoittaa omani siihen, niin mun mielestä kirjoittajat voisivat käyttää nimeämisessä(kin) omaa mielikuvitustaan eivätkä jonkun toisen ideoita. Hohhoijjaa.
... Kiitos. Helpotti. Nyt tarinaan.

------------------------

6. LIIA

Seuraava päivä kului vähän kuin sumussa. Illalla olin sulkeutunut aittaan omaan rauhaani, nukkunut pitkään ja mennyt myöhään töihin. Uni oli onneksi tullut kyselemättä ja töissä oli kiireinen päivä, joten kaikki mietteet oli pakko sysätä taka-alalle. Tuntui kuin olisin ollut kone joka vain otti vastaan tilauksia ja tarjoili niitä. Jos olisin antanut, mieleni olisi surrannut kuin mehiläispesä. Taisi se surrata silti, mutta en suostunut ajattelemaan mitään. Laur kyseli olinko täysin terve, mutta kuittasin kyselyt muka lyhyillä yöunilla.

Aloin laittaa ruokaa saman tien kun tulin töistä. Olin luvannut sen aamulla Renelle vastapalveluksena hevosten hoidosta. Siinä sivussa ruokin Jassin. Vihanneksia pilkkoessani annoin vihdoin ajatuksille vallan. Sille, mitä Marju oli kertonut ja sitä hetkeä hietikolla.

Se kaikki oli avannut tilannetta ihan uudelta näkökulmalta. En todellakaan tuntenut näitä ihmisiä. Se pelotti, mutta toisaalta, tässähän minä heihin koko ajan tutustuin, ja porukka vaikutti varsin normaalilta.

Ihan turha minun oli kieltää enää itseltäni sitä, että olin Andresin pauloissa kuin kaniini kobran. Vertauskuva ei ihan istunut tilanteeseen, sillä avuton ja pelokas kaniini ei luonut kovin imartelevia mielikuvia itsestäni. Ainakin toivoin, ettei se olisi kovin osuva.

Muistin, miten poika oli katsonut minua tullessaan kioskille sisään. Ja sen, kuinka tämä oli tarttunut minuun vain hetkeksi kiinni ja miten itse painauduin rannalla poikaa vasten. Tiesin tekeväni yhtä ja puhuvani toista väittäessäni Andresille etten muka ollut kiinnostunut kuin kaveruudesta. Sellainen oli kaikkea muutakuin reilua, mutta Andresin ollessa kyseessä järkeni ei pelannut normaalisti. En osannut hillitä itseäni kuin vasta jälkeenpäin tilanteen mentyä ohi, jolloin sitten yleensä jäädyin totaalisesti. Niin kuin eilen. Miltähän pelaamiselta sekin mahtoi vaikuttaa?

Enkä minä Andresia pelännyt vaan omia reaktioitani. Muistin liiankin hyvin, mikä oli ollut lopputulos viimeksi ihastuessani: Riippuvuussuhde jätkään jota ei oikeastaan ollut kiinnostanut minun hyvinvointini. Kuvioita olivat sotkeneet työtoveruus ja suhteenpoikanen jossa minä olin ollut tosissani ja Joel ei todellakaan, muuten kuin töiden osalta.

Toisaalta Andres herätti minussa voimakkaampia tunteita kuin mitä Joel ikinä, varmaan myös siksi, että sain vastakaikua omiin fiiliksiini. Andresin taustoja vähän tietäen tämä ei olisi samanlainen kuin Joel. Mutta jos minä toimisin samalla tavalla kuin viimeksi, tarvitsiko vastapuolen ollakaan samanlainen, jotta lopputulos olisi sama?

Sain salaatin pikavauhtia valmiiksi ja etsin juuri pakkasesta jotain jota laittaa pääruuaksi, kun Andres astui sisään. Hermostuneena, huomasin. Ei, vaan huolestuneena, korjasin sitten.
- Liia! Nimi tuli terävänä pojan suusta heti, kun tämä näki minut. Hän käveli keittiöön eteeni ja pysähtyi, epäröi. Ei ottanut kiinni niinkuin aikoi.
- Ponit on karanneet. Laitumen lanka on maassa. Rene lähti jo etsimään niitä pyörällä. Mä tulin hakemaan sut ja me mennään mun autolla.
Tunsin kuinka kalpenin.
- Tällasta ne ei ole tehneet ikinä ennen! Nyt nopeasti sitten!

Hyppäsin autoon jossa Andres jo odotti, ja tuskin sain oveani kiinni kun jo mentiin.
- Onko meillä jotain millä ne saa kiinni?
- Rehua ja riimunnarut.
- Entä onko jotain hajua mihin suuntaan ne on lähteneet?
- Ei vielä. Aita oli laitumen puolelta maassa, että jonnekin sinne metsään päin ne on menneet.

Andres kääntyi soratielle, lykkäsi kolmosen silmään ja antoi mennä. Huomioin etäisesti pojan olevan taitava kuljettaja. Andres taisi ottaa vanhasta autonrämästä irti kaikki tehot joita siitä mutkaisella tiellä sai, eikä minua silti pelottanut kyydissä. Sen sijaan mielessäni pyöri kauhukuvia autoista, poneista ja naapurien tallatuista kasvimaista.

Aloin esittää täsmäkysymyksiä. Andres vastaili yhtä täsmällisesti.
- Millon te huomasitte että ponit ei ole kotona?
- Just äsken. Mutta sitä ennen me etsittiin niitä hyvä tovi. Mä luulin ensin että ne on sisällä ja Rene luuli että ulkona, eikä me tajuttu koko juttua.
- Eli ne on voineet olla rimpsalla monta tuntia?
- Mä en tiedä kauanko ne on olleet irrallaan.

Andres kuulosti raivostuttavan viileältä verrattuna vastaukseensa. Oli aivan mahdollista, että ponit olivat karanneet jo päivällä kenenkään näkemättä. Ilta alkoi hämärtää, ja niitä olisi vaikea löytää. Ne saattoivat olla jo Tartossa asti!
- Millä Rene lähti niitten perään, kävellenkö? Kysyin hermostuneena.
- Ei. Pyörällä.
- Ai niin. Sä sanoit.
- Ota nyt relasti, kyllä me ne löydetään.
- En mä pysty. Mitä jos ne jää auton alle?
- Osaa ne sen verran eteensä katsoa.
- Toivottavasti! Mun olis pitänyt käydä katsomassa niitä heti kun tulin kotiin!
- Onneksi Rene kävi.
- No joo, mutta ne on mun vastuulla.
- Sattuuhan noita.
- Ei saisi sattua, kun on kyseessä elävät eläimet.

Keskustelu jatku samaan tapaan, ja mitä hermostuneempi minä olin, sitä rauhallisemmin Andres käyttäytyi. Jokaisen tyynen vastauksen myötä minua suututti enemmän. Luuliko Andres ettei minulla ollut kanttia hoitaa tiukkoja tilanteita?

- Kyllä mä ymmärrän tän tilanteen vakavuuden! Ei sun tarvitse silotella sanojasi tai holhota mua, puuskahdin lopulta. – Ei mun päällä ole teippiä jossa lukee ”särkyvää”, huomaatko?
- Ja ton sä sanot nyt vasta, Andres mutisi. En ymmärtänyt mistä poika puhui, eikä ollut aikaa ajatella sitä. Nyt tarvittiin nopeaa toimintaa eikä pitkiä hermoja.

- Aja tosta pellon viereistä ja vedä ekalle levennykselle parkkiin! Lähdetään siitä etsimään. Ja soita Renelle että missä se on!
- Mä soitin jo ennen kun sä tulit autoon.
- No soita uudestaan, sehän voi olla ihan missä tahansa! Ei me Reneä autosta nähdä! Onko tää sun mielestä oikea hetki säästää puhelinlaskussa?!
- Ei ole, mut ei me Reneä halutakaan nähdä! Sillonhan me pyöritään samalla hehtaarilla.
- Äh, anna mulle sun puhelin!
- Ota nyt ihan rauhassa. Rene soittaa kyllä jos se löytää ponit.
- Joo joo, mutta me kolutaan kaikki samat paikat jos ei sovita mistä se etsii!
- Miksi sä kuvittelet ettei me oltais jo sovittu?

Silloin en enää yrittänytkään olla näyttämättä suuttumustani.

- Mistä mä voin tietää mitä te ootte sopineet, kun sä et KERRO? ärähdin. - Ne elukat on mun vastuulla, jos muistat! En mä oo tässä mikään sivustakatsoja kun miehet hoitaa homman!

Sillon loppui Andresiltakin pinna.
- Älä ala muhun jotain tasa-arvotraumojasi purkaa! Ja kuka tässä muuta on väittänytkään kuin että sulla on vastuu!?
- Miksi sä sitten leikit jotain zeniläistä rauhan tyyssijaa? Meillä on kiire, tajuatko!
- Tajuan! Mutta ne ei löydy nopeammin vaikka mä soittasin sata kertaa! Rene soittaa kun ne löytyy, niinkuin mä sanoin!
- Ja mekö vaan odotellaan että se taikoo hevoset jostain esiin?
- No ei tietenkään!
- No anna sitten Renen numero, MÄ VOIN ITE KYSYÄ! huusin sellaisella voimalla että pelästyin itsekin katon ehkä lähtevän irti tai peilien hajoavan.

Andres näytti hetken siltä että aikoi vastata samalla mitalla, mutta tuli sitten järkiinsä ja vain huokasi raskaasti.
- Ota järki käteesi nyt. Rene on käytännössä kasvanut hevoslaitumella, ei se ensimmäistä kertaa hae karkulaisia kotiin. Enkä mäkään, ei sen puoleen. Turha sitä on nyt häiritä, antaa mielummin etsiä, Andres vastasi suu viivana.

Suljin suuni ja ehdin ajatella muutakin kuin paniikkiani. Andresilla tosiaan oli pointti jutussaan. Ja rauhallisena pysyminen tilanteen ollessa päällä oli jälleen yksi plus- merkki pojan sarakkeeseen. Suuttuneenakin mietin Andresin hyviä puolia. Taisin olla totaalisen mennyttä.

Lähettäjä: qwerty 
Päivämäärä:   11.6.13 17:17:39

Mullakin menee välillä noi sekaisin :/

Lähettäjä: jekku 
Päivämäärä:   11.6.13 21:59:17

jatkoo!

Lähettäjä: hp 
Päivämäärä:   11.6.13 22:24:51

Ihana tarina. Tykkään sun kirjoitustyylistä, jotenkin mukavan kevyttä eikä liikaa sellaista yksityiskohtiin takertumista. Voi olla että johtuu virolaisjutuista, mutta tulee Sofi Oksanen mieleen :) Ja tämä siis ihan hyvällä.

Ainoa huono puoli on etten osaa oikein tykästyä tuohon Andresiin :D

Lähettäjä: Arliina 
Päivämäärä:   11.6.13 22:35:15

hp, kiitti :) Tällä kertaa tarkoituksella kirjotan kevyttä ja aika yksinkertaista ilman monimutkaisia tarinan kerrostumia tms. Paitsi etten ole niissä kerrostumissa kirjoittajana kovin hyvä, en myöskään jaksa lukea tekstejä jotka yrittävät olla kokoajan jotain sielujen syövereiden pohjamutien molekyylien syynäämistä.

Kertoisitko enemmän, mikä A:ssa tökkii? Tiedänpähän sitten, että mitä ehkä vois jatkossa kehittää. Mulla itsellä on siitä vähän sellanen, miten mä sanoisin? Kiiltokuvamainen käsitys, paitsi että yritän kirjoittaa sen niin ettei sillä ole pää hattaraa eikä sydän paperia, niinkuin kiiltokuvilla on. Mutta Liiaan näyttää purevan ;)

Lähettäjä: hp 
Päivämäärä:   12.6.13 12:15:21

Mä en oikeastaan tiedä mikä siinä on :p Jotenkin jäänyt vähän pinnalliseksi muihin hahmoihin verrattuna, ei osaa oikein samaistua samalla tavalla. Mutta kai se tässä tarinan edetessä mullekin vielä avautuu :)

Lähettäjä: Arliina 
Päivämäärä:   13.6.13 20:59:40

Ehdimme parkkeerata auton metsän reunaan, ottaa rehut ja narut mukaan ja kävellä pitkän matkaa metsässä, ennenkö sain suuni auki.

- Anteeksi.
- Ei haittaa, muru, Andres naurahti kireästi. - Ja anteeksi. Mutta sä osasit valita sanasi niin että mulla paloi käämit aika äkkiä.
- Kiitos, niin säkin, tuhahdin.
- Me sovittiin että mä ajan tietä pitkin kohti peltoja. Rene lähti tarkistamaan kylää ja lähialueita.
- Ton sä olisit voinut sanoa heti.
- No sori, en ehtinyt ennen kun sä aloit keuhkota.
- Mitäs olet niin rauhallinen että mua alkaa ärsyttää, sanoin vääntäen suuni niin tekomaireaan hymyyn kuin kiukultani kykenin.
- Ja kaikki vika on miehessä, Andres vastasi ivallisesti. - Onneksi sä olit niin söpö suuttuneena.

Minä kirjaimellisesti näin punaista.

- Ai? Voitko kertoa ihan tarkasti miten söpö!? vastasin yliystävälliseen äänensävyyn raivosta kiehuen.
- Näin söpö, Andres vastasi vihaisesti ja kääntyi salamannopeasti ympäri. Ymmärsin pojan taka-ajatuksen vasta sitten kun en enää saanut käsiäni irti otteesta.

- Yritäkkin... kerkesin sähähtää, kun Andres jo painoi suudelman huulilleni. Se maistui ihan vähän salmiakilta ja joltain tummalta ja suolaiselta. Andresilta itseltään, tajusin. Vastaan pyristely unohtui, kun mieleni valahti ihan tyhjäksi. Tajusin pojan ottavan kasvoni käsiensä väliin ja suudelmamme muuttuvan kiukkuisesta asteittain helläksi. Vihdoin, oli ainut ajatus joka mielessäni kieppui, ja sitten sekin hävisi nautinnon tieltä.

Andres nosti päätään ensin ja katsoi minua silmiin. Huomasin puristavani pojan paitaa rinnuksista nyrkit valkoisena. Andres silitteli käteni pois nyrkistä ja piti ne omissaan.
- Nyt saa ponit odottaa hetken, Andres sanoi käheästi ja katsoi minua kiinteästi. - Anteeksi uudestaan. Suudelman ei pitäisi olla ase, mutta mun järki katoaa jonnekin kun olen sun kanssa ja mä alan käyttäytyä kuin idiootti. Ja olisin mä päästänyt irti heti, jos sä et olis lähtenyt juttuun mukaan, Andres totesi.

Minä vain tuijotin, kunnes löysin sanat.
- Älä pyytele anteeksi. Tää on ollut meidän välillä aika pitkään.
Andres nyökytteli.
- Jos eilen rannalla ei olis ollut niitä muita…
- Mä tiedän, vastasin. – Mutta tää on ihan väärä aika ja paikka, meillä on kaksi ponia karkuteillä, jos satut muistamaan.
Andres huokasi.
- Niinhän meillä on. Mutta ei riidellä enää niin nekin löytyy nopeammin.
- Mun onni, jos sun riidat aina loppuu näin, totesin, ja poimin rehuämpärin maasta. -Otetaan toinen kierros heti kun hevoset löytyy.

Ehdin nähdä naurunpilkkeen silmissä joista peilauduin ennen kuin jatkoimme matkaa.

Kohta taas talsimme puitten lomassa eläinten tekemällä kapealla polulla tähyillen koko ajan hevosia. Olisimme helposti voineet kävellä niiden vierestä huomaamatta niitä. Metsä ei todellakaan ollut suomalaista talousmetsää vaan aitoa virolaista mäntypuskaa jossa kasvoi noin miljoona puulajia neliöllä. Välillä huhuilin poneja, mutta arvelin sen tehottomaksi. Ääni ei kantanut tiheässä lehvästössä, ja tuskinpa ponit olisivat luokse tulleet muutenkaan, ajattelin pessimistisesti.

- Mä uskon ettei niin vanhat konkarit ole lähteneet kauaksi kotoa, sanoin.
- Mä en tiedä hevosten sielunelämästä, mutta ruokahalusta mulla on omakohtasia kokemuksia. Mä veikkaan että ne löytyy lähimmältä viljapellolta.
- Insinöörin logiikkaa. Eikun sä olitkin kemisti. Nää on tosin heinäpeltoja tässä lähellä.
- Sähän tarkkaan oot mun juttuja kuunnellut. No missä se lähin heinäpelto on?
- No satun vaan muistamaan. Tossa se pelto on kohta edessä.
Saavuimme pellon laitaan Andres edellä. Hyppäsimme puron yli ja katsoimme tyhjälle pellolle.
- Tietenkin näin, huokasin. - Ei auta kun jatkaa eteenpäin, sanoin, ja pinkaisin juoksuun. Pelto oli kalteva ja lyhyttä heinää kasvoi tuppoina, joten spurtti vaihtui nopeasti epätasaiseen hölkkään.
- Mihin me ollaan menossa? Kysyi Andres juostuamme tovin.
- Tossa metsän takana on toinen heinäpelto. Mä luotan että ponit on jossain mistä ne näkee kauemmaksi kuin kaksi metriä suuntaansa, vastasin.
Saavutimme pellon reunan, hyppäsimme ojan yli ja taas alkoi metsätaival. Tällä kertaa maanomistaja oli tehnyt jotain metsänhoidollisia toimenpiteitä, sillä täällä näki kauemmaksikin eikä aluskasvillisuus ollut pelkkää ryteikköä.

Samassa puhelin soi. Andres nappasi luurin äkkiä taskusta ja nyökkäsi vielä kysymättömään kysymykseeni vastaukseksi samalla kun avasi linjan.

-Löytyneet?
Poika kuunteli hiljaa, katsoi sitten minua ja nosti peukkunsa ylös. Helpotus valahti polviin ja sieltä muualle kehoon. Andres antoi puhelimen minulle.
- Missä? Kysyin heti.
- Pellon laidassa ja mulla kiinni molemmat. Renen ääni kuului kohisten ja katkeillen. Tuuli, arvelin.
- Elossa ja terveinä?
- Elossa ja terveinä. Missä te?
- Metsässä. Minkälainen pelto?
- Heinäpelto, täällä kasvaa tammia.
- Me ollaan sielä ihan just! Läpsäytin simpukan kiinni ja annoin sen takaisin.
- Mieletön munkki, mutta ne on tossa ihan metsän takana. Melkein siellä mihin mekin ollaan menossa.
- Mistä sä tiedät?
- Ei täällä muualla kasva tammia kuin sillä aukealla.

Lähettäjä: 55 
Päivämäärä:   14.6.13 14:38:21

hIIHH, uusi lukija!

Välillä jotain pikku ajatusvirheitä, mutta luin alusta loppuun kerralla niin en nyt poiminut niitä (johtuu ehkä enemmän siitä että oon niin koukussa).
Ihana tarina, voi kun jatkaisit äkkiä lisää!

Kivaa vaihtelua kun Andersin näkökulmasta välillä tarinaa!

..ja jatko-osaa ajatellen voisi olla sama tarina Renen näkökulmasta ;) vähän Jamiksen tyylillä tehtynä siis, mutta ehkä Jamis olisi otettu vain!

Lähettäjä: Rtu 
Päivämäärä:   14.6.13 15:19:14

Tää on niin ihana tarina, jotenkin sellasta rentoa ja kepeää luettavaa. Jatkoa vain!

Lähettäjä: Arliina 
Päivämäärä:   14.6.13 21:23:04

Kiitos kommenteista :)

55, tervetuloa lukijaksi! Kirjotan nyt eka tän loppuun ja katsotaan jatkoa sitten :D Tällä hetkellä ei tunnu siltä että jatkoa joskus tulisi kirjoitettua.

Kesäloma lähestyy. Aion olla kesälaitumilla ja elää kesälomaa huolella, joten joudun julkaisemaan nyt kesäkuussa aika tiheään tahtiin tarinan loppuun. Mutta tuskinpa se teitä ehkä haittaa? Kommentteja toivon silti. (:

------------

Kotiintulossa ei ollut ongelmia. Andres ajoi auton kotiin ja me Renen kanssa varmistimme, ettei kumpikaan poneista ontunut. Rene punttasi minut Kasperin selkään ja pyöräili Nuga riimunnarussa edellä. Kasper tälläsi nenänsä Nugan häntään kiinni ja kantoi minutkin kotiin ongelmitta. Muutama vastaantulija ihmetteli näkyä, mutta emme alkaneet selitellä omituista joukkoamme. Sehän tästä puuttuisi, että kylillä alkaisi kiertää huhu karkailevista hevosista. Siitä lähtien poneja syytettäisiin kaikista peuran tallomista pensaista tai kaniinin jyrsimistä ruusuista, joita lähitienoon puutarhoista löytyisi.

Suljin Kasperin karsinan oven perässäni. Rene nojaili vastapäiseen seinään ja katsoi minua.
- Kummallekaan ei oo käynyt mitään kovin vaarallista, hän totesi.
- Munkin mielestä ne on kunnossa. Ei naarmuja, kengät tallella ja mielikin iloinen, sanoin.
-Ootko sä ite ihan kunnossa? Sä näytät aika kalpealta.
-Joo, ei tässä mitään. Säikäytti vaan aika tavalla.

Samassa Andreskin tuli sisälle talliin. Pojat vaihtoivat pitkän katseen. Rene ponnistautui irti seinästä saman tien.
- Mä meen nyt keittämään vahvan kahvin, poika totesi. –Tulee nälkä, kun huitelee pitkin metsiä pyörällä. Tulkaa perässä kun saatte paikat kuntoon, Rene sanoi ja saapasteli ulos. Tämän läpinäkyvämmin hän ei olisi voinut jättää meitä kahden, mutta juuri nyt en jaksanut välittää.

Ripustin riimun naruineen karsinan seinän koukkuun. Vilkaisin Andresiin.

- Mä löytänyt kummastakaan ponista mitään vikaa, mutta mä soitan nyt Jarekille joka tapauksessa. Saa tulla katsomaan molemmat kunhan ehtii.

Ja toivottavasti se antaa alennusta ystävänpalveluksena, tuumin. Rahavarantoni olivat juuri ennen palkkapäivää todella heikoissa kantimissa.

Mies vastasi melkein heti ja kuulosti paljon vähemmän hermostuneelta kuin minä. Jarek aikoi ensin tulla välittömästi, mutta vakuutettuani Renen tarkistaneen molempien ponien olevan kunnossa hän lupasi tulla seuraavana aamuna ja auttaa aidan korjaamisessa. Jarek rauhoitteli hetken minua ja lopuksi jopa vitsaili naureskellen vanhojen ukkojen riiuureissusta.

Seuraavaksi soitin Aidalle. Odotin puhelun kääntyvän vastaajaan, mutta Aida vastasikin itse. Selitin tilannetta niin hyvin kun osasin. Aida halusi tietää ponien kunnon ja oli tyytyväinen kuultuaan, että olin soittanut Jarekin tekemään arvion tilanteesta.
-Kyllä mä luotan suhun, Liia, mutta teit ihan oikein kun soitit Jarekin paikalle, Aida totesi. En alkanut selitellä Jarekin aikatauluja tai tulemista. Ponit olivat rauhallisina karsinoissaan ja asiat olivat raiteillaan.
- Millon sä muuten tulet takaisin?
- Tuota, huomenna varmaan. Katsotaan nyt.
- Soita Jarekille suoraan, se osaa kertoa ponit paremmin. Muuten ei tartte mulle ilmottaa millon tulet. Paitsi jos sun reissu venyy monta päivää.
-Ei se veny. Nähdään.

Suljin puhelimen ja sitten jalkani vain jotenkin antoivat periksi. Lysähdin istumaan seinää vasten helpotuksen hyökyessä ylitseni.

-Liia! Oletko sä kunnossa? Andres kumartui ylitseni huolestuneena.

En saanut heti vastattua. Andres otti minut muitta mutkitta minut syliinsä ja kantoi lähimmän heinäpaalin päälle viereensä istumaan. En tiennyt milloin olin alkanut itkeä, mutta en saanut kyyneleitä loppumaan yrityksistäni huolimatta. Lopulta annoin periksi, nojasin poikaan ja annoin tulla.
-Voi sua, muru. Sulla taitaa olla muutama itku itkemättä, Andres mutisi pehmeästi ja painoi suukon ohimolleni.

-Anteeksi, pärskin itkuni lomasta, mutta Andres vain käski itkemään ensin ja puhumaan sitten. En tiedä kauanko istuin siinä, mutta pitkältä tuntuvan ajan päästä rauhoituin. Silmät punaisena ja tukka pörrössä kaivoin nenäliinaa taskustani, mutten löytänyt. Andres ojensi omastaan nuhjuisen paperinenäliinan ja piti minusta yhä edelleen kiinni.
-Tuntuuko paremmalta?
-Kyllä kai, huokasin niistettyäni. – En mä joka kerta hajoa näin, kun sattuu jotakin. Anteeksi. Ja mä näytän varmaan ihan hirveältä.
Andres hymyili.
-Kyllä susta tuntuu jo paremmalta, poika totesi. – Siinä vaiheessa ollaan voiton puolella kun tytöt alkaa huolehtia ulkonäöstään.

Yritin nousta seisomaan, mutta Andres nousi mukanani ja käänsi minut itseään vasten kasvotusten. Katsoin takaisin.

-Äläkä pyytele anteeksi. Sä olit tän tarpeessa, poika sanoi vakavasti.
-Musta tuntuu että mä en muuta teekään kuin vollotan kun sä olet lähellä, huokasin.- Mutta se pitää kyllä sanoa että osaat suhtautua itkeviin naisihmisiin. Sitä ei moni mies osaakaan. Renekin karkasi kahvinkeittoon.
- No eihän sua voinut yksin jättää. Mennään juomaan sitä kahvia jonka Rene lupasi. Ellet sä halua jotain vahvempaa, Andres sanoi ja tarttui kyynärpäähäni yrittäen vetää minut mukaansa. Jäin kuitenkin seisomaan paikalleni. Poika katsoi minua kysyvästi.
- Andres.
- Liia?
- Ensinnäkin, kiitos. Kiitos ihan hirveästi avusta. Ja toisekseen, mun täytyy perua joitain edellisiä puheitani, sanoin katsoen poikaa ja sitten varpaitani.
-Niinkuin esimerkiksi mitä? Andres kysyi varovasti.
- No vaikka sitä etten mä halua tietää susta lisää tai että me ei muka tunneta tarpeeksi. Kyllä mä haluan, ja me tunnetaan just sen verran, että on varmaan aika tutustua lisää.

Andres oli niin vaiti ja paikallaan, että käänsin katseeni varpaistani takaisin pojan kasvoihin.

En ollut tiennyt, että ihminen pystyi olemaan niin hiljaa paikallaan ja samalla virnistämään niin ilahtuneesti korvasta korvaan.

- Ensin mennään juomaan se kahvi. Ja sitten sä tulet mun kanssa johonkin, jossa saa jutella rauhassa. Mä haluan tietää susta kaiken.

Lähettäjä: jekku 
Päivämäärä:   14.6.13 23:22:13

jatkoo! tää on vaan paras!

Lähettäjä: 55 
Päivämäärä:   15.6.13 19:00:42

En mä taaskaan voi kommentoida enempää kun että: :)))) <3

Lähettäjä: Arliina 
Päivämäärä:   15.6.13 19:18:40



Rene tuli vastaan keittiön ovella auton avaimet kourassaan.

- Mihin sä olet menossa? Andres kysyi. Rene vain hymyili, iski silmää ja jatkoi vihellellen matkaansa. Andres katsoi minua kysyvästi ja huikkasi perään:
- Treffit?
- Nekin. Mulla on tunne että mä olen tiellä täällä, siksi mä järkkäsin itseni pois täältä.
- Vie Marjulle lämpimät terveiset, ja tule yöksi kotiin, huusin hymyillen pojalle ennen kuin auton ovi sulkeutui.
- Marjulle? Andres kysyi . Pojan ilme oli niin vilpittömän hämmästynyt, että minua nauratti.
- Satanen vetoa, että se meni Marjun luo. Missä sun silmät ja korvat on olleet?
- Sussa. Missäs muualla? Andres vastasi heti. Se lämmitti.
- Esimerkiksi parhaassa kaverissasi. Sillä on mimmi kierroksessa sun nenäsi alla etkä sä huomaa mitään, kiusoittelin.

Keittiössä oli valmiina paitsi kahvi, myös kattaus kahdelle. Aiemmin tekemäni salaatti oli nostettu pöydälle ja sen vieressä oli paperinpalalla viesti:

”Tutustukaa rauhassa.
Kattauksesta vastaan minä, menusta Liia, seuranpidosta ja tiskeistä Andres.
Seurauksista vastaatte te kaksi.
Rene.”

- Onko sulla nälkä? kysyin.
- On, mutta eka mä mielelläni kävisin pikasuihkussa. Me lähdettiin suoraan työmaalta hevosia etsimään.
- Tee se. Tuu sitten syömään. Siinä vaiheessa mä oon ehkä saanut lihatkin paistettua.

Valmistin salaatin kaveriksi korianterikanaa ja kastikkeen johon sekoitin reilusti smetanaa mukaan. Paikallinen smetana eli hapukoor maistui täysin eri tuotteelta kuin se Valion tunkkainen purkkitavara jota olin joskus kotona maistanut. Olipa kyseessä suolainen tai makea ruoka, hapukoor sopi aina kuvaan mukaan.

Siinä me sitten istuimme salaatin ääressä illanhämyn valonkajossa keittiössä. Minä villasukissani, Andres collegehousuissaan. Tunsin olevani kotona ja oikeassa paikassa.

- Tää on hyvää, Andres sanoi suu täynnä. – Onko mitään, mitä sä et osaa tehdä?
- Ai ruokalajeja? Montakin.
- Ei, vaan mun mielestä sä oot ihan käsittämättömän monilahjakas tyyppi.
Nauroin.
- Kiva että sä ajattelet niin, mutta se on harhaa.
- No ainakin sä tunnut onnistuvan niissä jutuissa joihin paneudut.
- Se on ihan tavallista. Niin kaikille käy kun keskittyy johonkin joka kiinnostaa.
- Onpa sulla nyt monta kumoavaa argumenttia, Andres totesi.
- Se johtuu siitä että mä olen oikeassa. Saanko mä kysyä sulta yhtä juttua?
- Sitä varten tässä kai istutaan, että voidaan jutella.
- Millanen perhe sulla on?
- Se on pitkä ja monivaiheinen tarina, Andres sanoi ja hymyili.
- Sellasista tarinoista mä tykkäänkin.

Andres kertoi olevansa sisarussarjan keskeltä kaksoissiskonsa Elgan kanssa. Lisäksi hänellä oli isosisko Tilde ja puolipikkusisko Grete. Andresin äiti oli eronnut kun Andres oli vielä lapsi, ja nyt tällä oli uusi mies, Greten isä.

-Meidän perhe on läheinen keskenään, kovaääninen ja yleensä hyväntuulinen. Mun oikea isä, siis biologisesti, ei enää elä. Siksi me asuttiinkin aika ahtaasti ennenkö äiti tapasi Igon, mun isäpuolen ja me muutettiin sen luo. Mä luulen että ne vuodet siellä kerrostaloasunnossa teki meistä niin hyviä ystäviä keskenämme, Andres pohti.
- Kuulostaa kivalta. Mullakin on siskopuoli, mutta se on paljon mua vanhempi eikä me oikeastaan olla hirveästi tekemisissä. Se on toisaalta sääli, mutta toisaalta se on mulle ihan vieras tyyppi, totesin.

Söimme hiljaa hetken. Jass nousi keittiön lattialta johon se oli keräytynyt mukavasti ja tassutteli lempipaikalleen olohuoneeseen. Andres katseli sen menoa ja pyysi sitten:
- Kerro siitä sun eksästä.
Hätkähdin.
- Mistä sä siitä tiedät? ihmettelin.
- Sä ite kerroit, Andres hymyili. – Muistatko: ”Mun eksä oli narsistinen oman edun tavoittelija”. Suora lainaus sun suusta.
- Oonpa mä ollut piikikkäällä päällä.
- Kerro.

Kiemurtelin vaivautuneena.
- Tottapuhuen, mun mielestä se ei ole kovin hyvä tapa ryhtyä rakentamaan tätä meidän….
- Suhdetta? Andres auttoi.
- Onko meillä suhde? En mä tiedä. Mutta tilittää nyt eksästään, musta se ei ole hyvä idea.

Andres vain hymyili ja tarttui käteeni kiinni.
- Liia. Mä haluan ymmärtää sua ja tuntea sut, ja sä et ole sinä ilman sun historiaasi. Kerro. Mä en ole mustasukkaista tyyppiä. Ehkä, Andres lisäsi.

Annoin periksi. Mietin mitä sanoisin.

- Joel oli uneksija. Sellanen hurmaava oman tiensä kulkija joka tempasi mut mukaansa. Se oli vapaa, meni ja tuli aina niin kuin sitä sattui huvittamaan. Se kiehtoi.
- Missä sä siihen tutustuit?
- Töitten kautta. Joel oli, tai siis onhan se edelleen graafikko. Aivan hemmetin hyvä, mieletön visualisti. Se onkin parasta mitä mä voin siitä sanoa. Mä en ryhdy sen kanssa mihinkään enää koskaan.
- Kerro miksi se viehätti sua?
- Kauniit kasvot ja hyvä peppu, heitin. Andres purskahti nauruun.
- Niin, ja osasi se myös pussata ihan uskottavasti, jatkoin. – Me tehtiin jonkun verran töitä yhdessä ja se sai multa jalat alta yksissä kustannusfirman bileissä. Kirjaimellisesti.
Andres kohotteli kulmiaan.
- Kirjaimellisesti?
- Se törmäsi muhun niin että vetäsin komeasti lipat lattialle, ja mä olin sentään takuuvarmasti selvänä. Siitä hyvittelynä se pyysi mua ulos, ja siitä se sit lähti.
- Okei. Mä jo ajattelin jotain vielä kirjaimellisempaa, Andres vinoili.
Nyt oli minun vuoroni revetä.
- Herranjesta, en kait mä saman tien hyppää sänkyyn kenenkään kanssa! Nauroin.
- No mikä siinä jutussa meni pieleen?

Mietin hetken.

- Sitä mäkin olen aika pitkään miettinyt, huokasin sitten.- Ainakin se ettei se ottanut vastuuta oikeastaan mistään teoistansa. Olishan mun pitänyt ymmärtää, että tyyppi, joka menee ruokakauppaan kolmelta yöllä koska jääkaappi on ollut kolme päivää tyhjä, ei todellakaan rakenna pesää vaan haluaa olla vapaa.
- Kolmelta yöllä?
- Meidän lähikauppa oli auki 24h. Ja varmaan turha sanoakaan että se kauppareissu oli suurin uhraus jonka se koskaan teki mun tai meidän yhteiselämän eteen.
- Ai, se oli kaikenpäälle vielä marttyyrikin?
- Mä sain kyllä kuulla jos se oli tehnyt mitään sen eteen että me maksettiin laskut ja syötiin. Sen sijaan mun piti vaan olla hiljaa ja tyytyväinen ja ruokkia meidät molemmat sillä aikaa kun se taiteili ja teki graafikon hommiansa. Mä joskus jopa pidin huolen että sen työt valmistui ajallaan. Se oli ihan kuin olisi asunut ison lapsen kanssa.
- Kauanko sä asuit sen kanssa?
- Ihan liian kauan. Ei me kai lopulta seurusteltu kuin puoli vuotta, mutta se tuntuu paljon pidemmältä ajalta, sanoin, enkä pystynyt enää istumaan paikallani. Nousin ylös ja jotain puuhatakseni laitoin teevettä kiehumaan, mutta sen tehtyäni jäin seisomaan ikkunan eteen.

Andres seurasi minua vaiti katseellaan.

- Kaiken lisäksi mä olin niin sen lumoissa että se sai tehdä oikeastaan mitä tahansa ja mä vaan aasina annoin muka anteeksi, jatkoin päätäni puistelleen. –Että mä olinkin urpo. Kaikki joita mä saatan sanoa ystävikseni varoitti mua siitä, mutta mä en kuunnellut, enkä sitten tietenkään voinut tunnustaa että ne oli oikeassa. My bad.
- Liia, älä ole noin hirveän ankara. Siis itellesi.
Hymähdin.
- Sillon kun on ollut tyhmä, pitää olla ankarakin. Mä olen opetellut anteeksiantoa, mutta se on vaikeaa.
- Sulla on sydän paikallaan. Sillä ei ole, Andres totesi.
- Voihan sen noinkin ilmaista. Siitä on kulunut vielä liian vähän aikaa että mä voisin olla erityisen objektiivinen. Mutta ainakin se opetti monia asioita, huokasin.
- Kerran Joel häipyi yön selkään meidän yhteisen keikan massit mukana ja teki niillä jotain, en tiedä mitä. Rahat se sai palamaan. eikä takaisin tullessaan yhtään ymmärtänyt miksi mä olin niin vihainen. Sen rahan tuhlaamisen nyt olis vielä jotenkin tajunnut, ehkä. Mutta siinä mulla menee raja, että yrittää pitää avokkia himassa ja toista mimmiä jossain muussa kaupunginosassa.

Andresin silmiin välähti suuttumuksen tuli. – Oikeesti? jonkun pitäisi opettaa sille vähän käytöstapoja. Ja kunnioitusta toisia kohtaan.

- Se oli sen lorun loppu saman tien, kun mä sain sen selville. Pakkasin kamani ja häivyin mun ystävän Astan nurkkiin.
- Mitä sun perhe siitä sanoi?!? Andres kysyi edelleen vihaisena.
- Ei äiti aluksi tiennyt koko jutusta mitään, sanoin vaivautuneena. – Mutta sitten mä aloin oireilla sen verran pahasti, että Asta soitti mun äidille ja hommasi mut sen luo. Onneksi, koska muuten mä en olisi tässä. Mä lopetin työt, harrastukset ja melkein elämisenkin, kunnes äiti auttoi mua normaaliin elämään kiinni. Se laittoi mut terapiaan ja katsoi että mä söin lääkkeeni ajallaan. Ja kun sekä terapia että lääkkeet loppui, mä muutin tänne. Loput sä tiedätkin.

Jotain tehdäkseni avasin ikkunan ja jatkoin elämäni avaamista.

-Mun äidissä on omat vikansa. Se on nykyisin raitis alkoholisti, mutta mun lapsuus ei aina ollut erityisen ruusuinen. Mutta kertaakaan se ei ole jättänyt mua pahasti pulaan. Ja sillä ei ollut kuin hyvää sanottavaa, kun mä päätin lopettaa juomisen.
- Kokonaan? Andres tarkensi.
- Kokonaan. Kauan sitten. Onko se sulle ongelma? kysyin viileästi ja käännyin poikaa kohti.
- Ei todellakaan, Andres sanoi. –Musta se on fiksu teko. Kun katsoo näitä ihmisiä joita täällä Eestissä löytyy tuolta kauppojen takapihoilta, niin…
- Niin. Kellään ei ole aikomusta päätyä sinne, ja jotkut kuitenkin päätyy. Musta tuntuu että mä muutenkin heittäydyn sadalla prosentilla aina siihen mitä mä teen. Mä päätin lopettaa viinalla leikkimisen ennenkö mä heittäydyn siihenkin niin, etten mä enää pääse siitä irti. Varoittava esimerkki löytyy niin läheltä.
- Se ettei käytä mitään missä on prosentteja on yleensä enemmän ympäristön kuin yksilön ongelma. Mutta mulle se ei todellakaan ole ongelma. Kokeilisinko mäkin? Andres hymyili.
- Mä en voi kuin suositella, hymyilin takaisin.

- Että sellanen tarina, huokasin hetken hiljaisuuden jälkeen. Ei mikään happy ever after, mutta oppirahat maksettuaan opetuksenkin kyllä muistaa. Mä en enää ikinä sorru sellaiseen.

Lähettäjä: Rtu 
Päivämäärä:   15.6.13 19:56:00

tää on nii ihanaa :3

Lähettäjä: Arliina 
Päivämäärä:   16.6.13 19:03:05

Jotain tehdäkseni kaadoin kahteen kuppiin teetä ja heitin pussit perään. Andres katseli minua hiljaisena.

- Liia. Jos mä olisin tiennyt, mä en oikeasti olisi ollut niin päällekäyvä, Andres sanoi. –Tollanen on iso pala kenelle tahansa, saati sitten kestää se kaikki ihan yksin. Ja siihen päälle vielä tänne muutto ja kaikki. Mä en ihmettele että sä olit niin vastahakoinen tutustumaan.

Minä istuin alas, laskin pääni käsieni varaan ja katsoin Andresia.

- Mä sanon tän vain yhden kerran, joten kuuntele tarkasti.
- Minkä?
- Mussa ei ole päällä lappua jossa lukee särkyvää. Kun on käynyt tollasen myllytyksen läpi, alkaa jossain vaiheessa ymmärtää mitä oikeasti itse haluaa. Musta tuntuu että mä olen alkanut ymmärtää. Mä en halua olla enää Joelin eksä vaan minä, Juliia, joka haluaa eteenpäin elämässä.

Andres vain katseli hiljaa minua takasin.

- Mä yritän kovasti opetella olemaan syyttämättä itseäni kaikesta ja antamaan anteeksi samalla kun muistan mitä olen oppinut. Ja siinä on aika paljon tekemistä ilman, että säkin alat perua puheitasi, lisäsin painokkaasti.

- Mä ymmärrän. Enkä mä halua mitään perua, usko mua, Andres sanoi ja haroi hiuksiaan.
- Sä kiehdot mua liian paljon, jotta kovin moni sun menneisyyden haamu voisi vaikuttaa. Mutta silti toi on sen verran kovaa kamaa, etten mä haluaisi tehdä mitään, mikä estää sun toipumistasi.
- Sä olet ensimmäinen ihminen täällä jonka kanssa mä olen keskustellut tästä. Niin paljon mä suhun luotan, sanoin hiljaa.
Andres henkäisi.
- Aidakaan ei tiedä?
- Se tietää vaan pääpiirteet, mitkä äiti on kertonut sille. Multa se ei, Luojan kiitos, kysynyt mitään. Ja se on osasyy siihen, että tästä voi jo puhua.

- Nyt mä ymmärrän miksi sä kysyit multa mitä mun tyttökaveri tuumaa kun vikittelen sua puutarhassa! Andres tajusi.
- Anteeksi. Se oli tyhmä kysymys, mutta…
- Shhh. Andres painoi sormensa huulilleni. – Ei sun tarvii pyydellä anteeksi. Joskus vanhat haavat ei parane heti, enkä yhtään ihmettele tässä tapauksessa.
- Mä en rinnasta sua millään tasolla siihen kusïpäähän, jos sä sitä luulet.

Andres hymyili.

- Jos sä niin tekisit, me ei varmasti istuttaisi tässä. Sä et vaikuta tyypiltä jonka tarvitsee kahta kertaa opetella samaa asiaa. Jos mä muistuttaisin sitä, sä et olisi tullut mua lähellekään.

Hymyilin takaisin.
- Mun puolesta me voitais nyt jättää tää aihe. Mä en halua että susta tulee mun terapiaihminen jolle mä vaan itken mun epäonnistunutta suhdetta, sanoin. –Enkä mä oikeasti siinä jamassa enää ole, mutta mä silti kartan sellaisen mahdollisuutta.

Puheenaihetta vaihtaakseni tuumasin:
-Astiat varmaan kannattaa tiskata nyt, ettei huomenna tarvitse.

Andres otti vihjeestä kopin ja nousi ylös. Hän korjasi astiat pöydästä ja alkoi tiskata. Minä katselin poikaa siinä touhussa. Mitä enemmän opin tätä tuntemaan, sitä enemmän pidin tyypistä. Enkä edes tuntenut poikaa kovin hyvin.

- Mua häiritsee yks juttu, sanoin.
- Mikä?
- Että mä tiedän susta niin vähän. Sä voisit nyt puolestasi kertoa miten maassa sä olit, kun sut jätettiin, virnistin. Andres hymähti.
- En mä pääse lähellekään noin dramaattisia juonenkäänteitä mun elämässä, joita sulla on ollut. Mun edellinen tyttöystävä vaihtoi opiskelupaikkaa ja siksi me erottiin.
- Eikö edes yhtään teini-ihastusta joka on murskannut sut korkokenkänsä alle?
- Yksi. Tosin mä itse heittäydyin sen koron alle. Mä olin kahdeksan ja Toomaksen, mun ystävän isosisko viisitoista. Mun ihastus kesti tasan siihen asti kun mä näin sen pussaavan poikakaveriaan.
– Hirveää kuinka nuori lempi voi romahtaa, hymyilin.
- Ei ollenkaan, Andres virnisti. –Vesi-ilmapallolla on paljon helpompi osua, kun kohde on paikallaan.
- Eikä! Sen jälkeen sä olet juossut todella lujaa, nauroin.
- Silloin mä opin yhden elämän tosiasioista: vihainen nainen juoksee kovempaa kuin naurava poika. Mä ihan kirjaimellisesti sain koronkuvan persuksiin, Andres nauroi.
–Nykyisin me ollaan Lydian kanssa ihan väleissä. Ja sen miehen kanssa myös, joka sattuu olemaan se sama jota mä heitin sillä ilmapallolla jossa oli sisällä vettä.

Minä jäin jälleen tuijottamaan Andresin selkää. Rakastin kuunnella ja katsella kun hän puhui. Tähän asti olin pitänyt ihan kaikesta, jonka olin pojasta saanut selville. Viihdyimme hyvin yhdessä ja pidin pojan hyvästä ystävästäkin. Täytyihän sen olla jotenkin merkitsevää, että tykkäsi hengata myös ihastuksensa kavereiden kanssa?

Ja mikä parasta, Andres olisi minun, jos halusin antaa sen tapahtua. En tiennyt pojan menneisyydestä kovin paljon, eikä meillä todennäköisesti olisi yhteistä tulevaisuutta kovin kauan. Minä palaisin Suomeen ja Andres jäisi tänne. Mutta silti.

Miksi jarruttelin, kun kuitenkin halusin juuri tätä?

- Mitä nyt? Andres kysyi. Hän oli huomannut hiljaisuuteni ja kääntynyt katsomaan minua olkansa yli.
- Ei mitään. Tai siis mulla on kaikki hyvin. Mutta..
- Mutta mitä? Posttraumaattinen stressireaktio?
- Mä en tunne tota sanaa suomeksi. No tunnen mä oikeasti, mutta en saisi sitä nyt just suustani ulos.
- Sori vaan, mutta mä en tajua nyt yhtään, Andres sanoi. –Onko sulla kaikki hyvin?

- On. Mutta vois olla vielä paremmin, sanoin, ja astuin lähelle poikaa jonka kädet olivat edelleen tiskivedessä. - Meillä jäi yksi juttu kesken, sanoin niin hiljaa että melkein kuiskasin.

- Niinkö? Mikä?
- Sen riidan sopiminen. Meidän piti jatkaa sitä, kun hevoset löytyy.

Andresin silmät tummuivat kun poika tajusi mitä minulle oli mielessä.
- Muistan, tämä hymyili.
- Mua hermostuttaa, tunnustin. –On yksi asia pussata vihan vimmassa niin ettei sitä ajattele, ja ihan toinen juttu taas on… no, tämä näin.
Andres nosti kätensä tiskivedestä ja aikoi tarttua minuun, mutta tajusi sitten kätensä olevan märät ja naurahti.
- Mä en voi koskea suhun, joten sun on pakko tehdä aloite, tämä sanoi silmät tuikkien.
- Tässä on pyyhe, totesin ja ojensin sitä pojalle, mutta tämä ei tarttunut siihen.
- Älä yritä. Pallo on sulla.
- Yritänpäs, sanoin ja varvistin antamaan nopean suukon pojalle.
- Huomasitko sä? Ei tehnyt yhtään kipeää, Andres hymyili, kuivasi kätensä ja tarttui olkapäihini. Epäröin, mutta poika tiukensi otettaan.
- Liia, älä katoa multa minnekään suojusten taakse, Andres pyysi ja suukotti ohimoani. Lämpö humahti pojan huulista vatsani pohjaan asti.
- Mä en voi sille mitään, mutisin, mutta kurotin takaisin pojan puoleen. Katselin Andresin silmiä, niiden vihreää, lämmintä katsetta jossa häilähti hymy.
- Rentoudu. En mä halua pelottaa sua.
- Mä tiedän. Odotin Andresin kumartuvan, mutta tämä vain katseli minua hiljaa. Sitten tajusin pojan haluavan minun tekevän aloitteen. Varvistin vähän että yletyin, sittenkin vielä epäröin kunnes tunsin pojan käsien puristuksen olkapäissäni.

Suudelma oli hellä ja lämmin ja hidas, ja minua hymyilytti kun se loppui. Kiedoin käteni Andresin vyötärölle ja painoin pääni pojan rintaa vasten.
- Liia, sä olet ihana, poika sanoi matalasti ja tunsin kuinka tämä painoi leukansa päälakeeni.
- Itse olet. Tässä on tosi hyvä olla.
Seisoimme hiipuvassa valossa keittiössä kädet toistemme ympärillä ja toivoin ettei hetki loppuisi ikinä.

Mutta loppuihan se kuitenkin. Jonkun ajan päästä kuulin Ulko-oven kolahduksen ja Rene kuului kiskovan kenkiä jalastaan eteisessä.

-Sä tulit jo? Huikkasin nurkan taa.
- Tulin, Rene vastasi ja ilmestyi keittiöön. Poika pyyhkäisi yhdellä silmäyksellä keittiön näkymän, meidät lähekkäin keittiötason vieressä ja teki siitä omat – oikeat - päätelmänsä.
– Mutta ehkä ei olis pitänyt.
- Pah, Andres tuhahti. - Mä oon ennenkin nähnyt kun sä tulet riiuureissulta kädet tyhjänä kotiin. Mulla sentään on kädet täynnä, tämä virnisti ja kietoi kätensä uudestaan ympärilleni.

Ensimmäinen ajatukseni oli pyristellä irti, mutta sitten annoin asian olla. Ketä minun piti muka huijata, ettei Andresin ja minun välilläni ollut minkäänlaisia tunteita? Ei ainakaan Reneä, ja häntä en olisi onnistunut huijaamaan, vaikka olisin yrittänytkin.

- En mä ehkä puhuisi tyhjistä käsistä, Rene naurahti ja nosti muovikassia jota kantoi mukanaan.
- Miten sä sieltä näin äkkiä tulit takaisin? kysyin.
Rene purskahti nauramaan.
- Äkkiä? Haloo, kello on puoli kaksi yöllä, tämä nauroi.
- Hyvässä seurassa aika lentää, Andres naurahti vierestäni. – Meillä tais olla aika paljon puhuttavaa.

Rene katseli meitä edelleen virnistellen.
- Sori vaan, mutta mun on pakko sanoa tää. Te näytätte erehdyttävästi rakastuneilta, poika sanoi ja nosti kämmenensä ylös meitä kohti ennenkö ehdimme vastata.
– Joo joo joo, mä tiedän että teillä on tuhat vastalausetta, mutta minkäs mä sille voin mitä mun silmät näkee.
- Joskus käynti optikolla auttaa, mutisin. Hiton Rene, pitäisi suunsa kiinni. Tarvitsiko sitä lausua totuuksia päin ihmisparan naamaa, varsinkin kun kohde oli kuulemassa?

Lähettäjä: qwerty 
Päivämäärä:   16.6.13 20:55:24

hihi :----) en kykene nyt parempaan mutta ihanaa

Lähettäjä: Arliina 
Päivämäärä:   18.6.13 23:26:15

No ei meinannu enää löytyä, kaivelin tuolta arkistoista tän.

Seuraavassa palassa oli kirjoitusvaikeuksia, sillä tässä ihmiset keskustelevat kolmella kielellä sekaisin ja silti kirjotin kaiken suomeksi. Koittakaa pysyä perässä...

Jos tätä joku vielä lukee, huutakoon hep. Muuten sitten annan topan painua tonne unholaan. (:

-----------------

7.

Muutaman seuraavan päivän pojat rakensivat laitumen katoksen loppuun ja siirtyivät sitten sisähommiin yläkertaan. Aida halusi uuden makuuhuoneen ylös vintille, ja pojat ryhtyivät sitä tekemään. Aidakin palasi takaisin työmatkaltaan ja elämä solahti muutamaksi päiväksi takaisin aikaisempiin uomiinsa. Jarek tuli tarkistamaan ponit, joissa ei ollut edes kuraläikkiä reissunsa muistona. Aida kävi päivisin töissä kaupungissa ja oli illalla joko menossa jossain tai pyysi kavereitaan kylään. Minä tuurasin kioskilla Lauria, joka oli sairastunut. Se tarkoitti tuplavuoroja minulle eli melkein aamusta iltaan töitä. Epäilin tokko Laur oli oikeasti kipeä, mutta en jaksanut nostaa asiasta sen kummempaa haloota. Tienesti oli sen verran hyvä, että pidin suuni visusti kiinni.

Minulla oli siis kiire ja Andresilla kiire, mutta aina toisinaan kohtasimme pihalla tai keittiössä ja vaihdoimme nopeasti muutaman lauseen, katseen tai nopean halauksen. En saanut itseäni sen lähemmäs poikaa enkä uskonut Andresinkaan haluavan sitä. Olihan tällä lupa sulatella kertomustani ja miettiä kuulemaansa. Luotin poikaan ja annoin tälle tilaa, kuten hänkin antoi minulle. Juttu toimi hyvin juuri nyt juuri tällä tavalla, eikä minulla tällä hetkellä yksinkertaisesti ollut aikaa miettiä kuviota kovin syvällisesti. Sanoin sen Andresillekin, joka vain hymyili ja sanoi, ettei kannattanutkaan miettiä tai stressata, ja poistui töihinsä.

Tiistaina sain sähköpostiviestin Astalta. Hän kertoi ottaneensa lomaa muutaman päivän ja kyseli voisiko tulla käymään. Ellekin mahdollisesti tulisi, jos saisi koulutehtävät palautettua alkuviikosta. Kaivoin puhelimeni esiin siltä istumalta ja soitin Astalle.

Tämä vastasi melkein heti.

- Moi! Ihanaa kuulla sun ääntä!
- Samoin! Ja tervetuloa tänne ihan koska tahansa!
Asta nauroi.
- Kiitos, kiitos! Onhan siitä ollut puhetta, mutta nyt se vois oikeesti toteutua. Mä sain duunista vapaita, ja Elle ehkä lähtee messiin.
- No mä oon täällä koko ajan, että ei muuta kun laivalipun ostoon. Mitä sulle muuten kuuluu?
- Ei mitään ihmeitä. Deadline oli eilen yhdestä isosta keissistä jota me tehtiin, eli voit kuvitella sen helpotuksen tunteen joka tässä on päällimmäisenä. Mutta muuten kuuluu ihan normia. Siis niin tavallista, että tarvii jotain vaihtelua välillä. ...Entä mitä sulle? Asta kysyi varovasti pienen tauon jälkeen.
Nauroin.
- Mulle kuuluu pitkästä aikaa oikeasti hyvää!
Saatoin nähdä puhelinlinjan läpikin kuinka Asta rentoutui.
- Loistavaa, Liia. Mä olin niin huolissani susta, me kaikki oltiin. Ja sitten sä keksit lähteä sinne kauas ja mä mietin illat pitkät että mitä siitä tulee. Mutta ihana kuulla että sulla menee hyvin.

Kuuntelin Astan purkausta hämmästyneenä. Asta oli ollut tukenani siinä mustuudessa vaihe vaiheelta ja kannustanut vahvasti maisemanvaihtoajatustani. Mutta eihän se huolta ystävästä tietenkään poistanut.

- Sä et ole tunnustanut tota ennen.
- En olekaan. Mä olen odottanut tota lausetta sun suustasi, Asta sanoi.
- Sä tosiaan tunnet mut hyvin, totesin.
- Naulan kantaan, kulta, Asta sanoi tyytyväisenä.
- Mun pitää mennä. Mä kerron lisää kuulumisia sitten kun nähdään. Mutta mä en voi olla vihjaamatta että mä olen tavannut yhden hyvän tyypin.
- Ai? Asta kuulosti varovaisen kiinnostuneelta.
- Arvaa mikä siinä on parasta? Se, ettei se muistuta Joelia sitten pätkääkään.
Asta huokasi.
- Toi äskeinen on ehkä paras suositus mun silmissä oikeastaan kenelle tahansa, Asta nauroi, ja vakavoitui sitten. - Sulla kävi kyllä käsittämättömän páska tuuri sen kúsipään kanssa.
- Niinhän mulla kävi. Mutta onneksi mun ei tarvitse enää olla sen kanssa tekemisissä.

------------

Tasan kahden päivän kuluttua Rene kaarsi pihaan autolla jonka kyydissä Asta ja Elle olivat. Saman tien kun auto pysähtyi, molemmat ryntäsivät ulos halaamaan minua. Minä halasin takaisin, itkin ja nauroin yhtä aikaa enkä olisi halunnut päästää irti ikinä. Minun parhaat ystäväni joita ilman olin ollut ihan liian kauan.

- Ihan mieletöntä että te ootte siinä! sanoin, kun vihdoin työnsin molemmat tytöt käsivarren mitan päähän itsestäni.
- Sano muuta, ja ihan aikataulussa, Elle nauroi ja sitoi poninhännältä irronneet ruskeat suortuvansa takaisin kiinni. – Ne ei saaneet meitä tullissakaan kiinni ja kaikki julkiset kulkuvälineet tuli ihan ajallaan.
- Hei, ei kai Suomesta kukaan mitään salakuljeta tänne vaan täältä sinne? kysyin. –Tai enhän mä tiedä, mutta luulis sen menevän niin päin.
- Salmiakkia me sulle tuotiin, se kai on ihan luvallista? Asta kysyi. -Ruisleipää ei tuotu, koska sitä saa täältäkin. Ja kuulemma pulla ja kahvikin on täällä hyvää.
- Odottakaa vaan kun päästään kahvilaan. Tässä maassa kaikki leivokset ja kakut on aivan taivaallisia, huokasin. –Mutta sitä ennen kerätkää kimpsunne tonne mun aittaan ja asettukaa taloksi.
- Sun aittaan? Sä asut näköjään käytännössä omassa talossa, Asta totesi, kun astuimme sisään.
- Joo. Ei tää oikeasti ole koskaan mikään aitta ollut, mutta Aida kutsuu sitä sillä nimellä jostain syystä.
- Missä se Aida on, onko se kotona?
- Ei vielä, mutta tulee illalla myöhään.

- Sulla on käynyt hyvä tuuri kun sä pääsit tänne asumaan, Elle totesi sängyltään.
- Niin todellakin on, Asta komppasi ja nousi ylös. –Me haluttais kahvia, jos siitä ei ole liikaa vaivaa?
- Ei tietenkään ole, hymyilin. –Purkakaa kamanne rauhassa ja tulkaa sitten perässä tosta ovesta keittiöön, sanoin, ja osoitin talon pääovea. Mä menen keittämään teille tulosumpit.
- Ei sitten mitään korviketta, vaan ihan aitoa tavaraa, kiitos, Asta huikkasi.
- Juu juu, ja pettuleipää myös, nauroin.

Solahdimme vanhaan kuvioon Astan ja Ellen kanssa niin kuin vanhojen ystävien kanssa tehdään: kuin aikaa välissä ei olisi ollutkaan. Hörpimme kahvia, Asta kertoili töistänsä, Elle opettajaopinnoistaan ja minä hauskuutin tyttöjä kaikella sillä hölmöilyllä jota olin alussa tehnyt ja joskus edelleenkin tein, kun en ymmärtänyt paikallista kulttuuria tai tapoja.

- Tiedättekö te, miten saa tuntemaan itsensä todella urpoksi? Siten, että etsii vartin vihannesosastolta vaakaa, kunnes vihdoin älyää katsoa sitä kissankokoisin kirjaimin kirjoitettua punaista plakaattia joka kertoo miljoonan huutomerkin kera, että vihannekset punnitaan kassalla!
Tyttöjä nauratti.
-Vielä parempaa on se, että kun mä joskus tulen Suomeen, mä unohdan punnitsemisen satavarmasti, huokasin.
- Matkailu avartaa, Elle tuumasi.
-Millon sä aiot tulla? Asta kysyi ja nosti sitten kätensä pystyyn. –Sori, sori. Sori. Ei olis pitänyt kysyä, kun sä menit noin torjuvan näköiseksi.
- Se johtuu siitä että mä olen just oppinut elämään hetkessä täällä. Mä en juuri nyt ajattele kotiinpaluuta, sanoin vaivaantuneena.
- Unohda että mä edes kysyin sitä. Mitä sä harrastat täällä? Asta kysyi.
- No joskus harvoin mä käyn salilla. Ja juoksen Jassin kanssa, kerroin. –Ja tiedättekö mitä? Mä olen kuvannutkin jonkun verran, sanoin sitten, kun muistin että sekin uutinen piti kertoa.

Astan kasvot syttyivät ilahtuneeseen virneeseen.

- Oikeasti, Liia?! Ihan mieletön juttu!
- Loistavaa. Sä alat oikeasti olla terve, Elle komppasi.
-Mä luulen, että sä teit ihan oikean ratkaisun kun sä tulit tänne, Asta totesi.
- Sulla oli siitä omat epäilyksesi, mä tiedän, totesin. –Tää on ollut mulle kuitenkin hyväksi. Paras ratkaisu jonka mä olisin voinut tehdä, musta tuntuu.
Elle ja Asta eivät sanoneet mitään, mutta katselimme toinen toisiamme hetken hymyillen. Jotkut asiat eivät tarvinneet sanoja.

- Mutta hei, se minusta. Elle, mitä Larille kuuluu?
- Mitäs sille. Painaa duunia ja harrastaa lennokkejaan. Me itse asiassa alettiin etsiä kämppää jonka vois ostaa.
–Ihan totta?
-Kyllä. Vuokralla asuminen on todella kallista.
- Paitsi täällä. Mutta on mulla kyllä pieni palkkakin. Eli on se täälläkin kallista.
- Nyt mä haluan päästä asiaan, Asta ilmoitti. Katsoin tätä kummeksuen.
-No sä kerroit tavannees jonkun tyypin! Alapa kertoa! Asta sanoi ja katsoi minua tiiviisti. –Sekö, joka meidät haki junalta?
-Ei. Kun sen kaveri. Ja kun mä sanoin että mä olen tavannut sen, mä tarkotan sitä. Ei me olla sovittu mistään sen isommasta.
-Ei tarvii järkeistää, Elle sanoi nauraen. –On sunkin aika saada vähän iloa elämääsi. Koska me tavataan se?

Juuri sillä hetkellä kuin käsikirjoitettuna ulko-ovi avautui ja sekä Andres että Rene saapuivat tupaan.
- Nyt näköjään, mutisin. Yritin näyttää välinpitämättömältä, mutta minulta silti karkasi hymy Andresin nähdessäni.
-Sattuipa sopivasti, me juuri keskusteltiin teistä, Asta sanoi englanniksi.

Great. Tätä minä juuri kaipasinkin, Astan pistämään sormensa elämääni.

- Meistä riittääkin keskusteltavaa, Rene sanoi ja istui pöydän ääreen. –Nuoria ja hyvännäköisiä kun ollaan. Mikäli Liian kameraa on uskominen, poika jatkoi ja iski silmää minulle.
- Mitä? Elle kysyi.
- Rene, älä kerro mitään, pyysin. Tasan yhtä aikaa Asta sanoi: -Kerro kaikki!
- No nii-iin, kumpaa tässä nyt sitten tottelisi kun molempia haluis miellyttää? Andres nauroi.
- Mä kerron ite joskus, sanoin ja vaiensin Ellen ja Astan vastalauseet.

Andreskin esitteli itsensä ja istui viereeni. Asta katseli meitä ehkä kaksi sekuntia ja sanoi hymyillen minulle:
- Ai että ette ole sopineet mistään?
- No ei olla, totesin kärsimättömästi.
- Mun silmät näkee kyllä jotain muuta, Asta sanoi ja nosti minulle toista kulmaansa merkitsevästi.
- Mun silmät on nähneet sen jo kauan, Rene totesi.
- Äh, ole hiljaa, sanoin Renelle ennenkö ymmärsin hämmästyä. –Mistä sä yhtäkkiä Suomea olet oppinut ymmärtämään? kysyin.
- Mäkin ymmärsin, Andres sanoi vierestäni.
Minä katsahdin kattoa kohti kuin apua anoen ja totesin:
- Sanokaa nyt vielä että te molemmat puhutte suomea.
- En sano. Mä en valehtele. Mutta ton keskustelun sisällön mä olisin tajunnut vaikka te olisitte puhuneet esperantoa, Andres naurahti.
-Loistavaa. Mä ajattelin jo että mun pitää ruveta varomaan sanojani joka kielessä jota mä osaan puhua.
- Ei tarvitse, muru, Andres hymyili ja silitti tukkaani.

Esiteltyäni uudet ystäväni vanhoille tytöt totesivat haluavansa tehdä jotakin muuta kuin istua sisällä ja ryhtyivät miettimään vaihtoehtoja. Shoppaamaan? Kahvilaan? Lenkille? Vaihtoehtoja oli monta ja kello sen verran paljon, että päätös piti tehdä pian.

Lähettäjä: Kharon 
Päivämäärä:   19.6.13 02:08:20

Hep :) ilmottaudun lukijaks, oon kyllä seuraillu pitemmän aikaa mut kommentin laittaminen on jääny :v
Hyvää tekstiä, ja tulee oikeesti ihanan usein :)

Lähettäjä: Kharon 
Päivämäärä:   19.6.13 02:09:03

Kuulostin taas töröltä, jatkoa tulee ihanan usein :D

Lähettäjä: sonyhilu 
Päivämäärä:   19.6.13 03:48:08

Hep!

Paras tarina koko tarinatuokiosta! En vaan keksi mitään rakentavaa kommenttia nii en kommentoi yleensä. Mutta siis älä missään nimessä jätä tätä kesken, haluan tietää miten tarina etenee. :)

Lähettäjä: D 
Päivämäärä:   19.6.13 12:36:46

HEPHEPHEPHEP!!

Tätä tarinaa ei missään nimessä saa jättää kesken, on ehkä paras tarina pitkään aikaan mitä oon lukenut! Kirjotat tosi ihanasti, tohon Liian tunteisiin osaa mukautua ja Andresin pätkät tuo vähän piristystä tarinaan. Tää tarina pitää ehdottomasti jatkaa loppuun asti!

Lähettäjä: jekku 
Päivämäärä:   19.6.13 15:39:29

Hep! mäki luen vielä!

Lähettäjä: Serbi 
Päivämäärä:   19.6.13 15:58:02

Täälläkin luetaan vielä!:)

Lähettäjä: Muumi 
Päivämäärä:   19.6.13 17:46:42

Minä ainakin luen tätä!

Lähettäjä: Arliina 
Päivämäärä:   19.6.13 19:55:17

Onhan teitä, kun vähän ravisteli :) Jospa sitten jatkan postaamista.

Kirjottamiseen laittaa niin paljon omaa aikaansa, että on aika ankee fiilis jos kukaan ei sano mitään. Tarinat ja juonenkäänteet ei tosiaankaan synny itsestään vaan mun ainakin pitää miettiä niitä paljonkin ennen kuin kirjotan, samalla kun kirjotan ja vielä sen jälkeenkin. Siksi palaute on siis varsin tervetullutta.

---------------
ANDRES

Minua hymyilytti edellinen keskustelumme. Toisinaan en osannut lukea Liiaa lainkaan, mutta joskus hän oli kuin avoin kirja jonka sivut oli kirjoitettu kielellä, jota ymmärsin vaivatta. Nyt oli näköjään sellainen päivä.

Liian kaverit olivat yhtä helppoa seuraa kuin tyttö itsekin oli. No okei, Liia ei aina ollut kovin helposti ennustettava, mutta muuten tämän kanssa oli todella helppoa olla juuri sellainen kuin itse oli. Liia itse oli niin oma itsensä ilman mitään roolia. Se kiehtoi minua ihan järjettömän paljon.

Kun tytöt alkoivat puhua tekemisestä, minulla oli ehdotus. Liia vain piti saada suostumaan siihen.

- Asta ja Elle, aloitin helposta päästä.
- Niin?
- Kiinnostaisko teitä juhlat?
- No totta kai! Monelta lähdetään? Asta sanoi heti. Elle nyökytteli vieressä.
- Teitä ei paljon tarvinnutkaan suostutella, naurahdin. –Mun sisko lähtee kesäksi Suomeen ja järjestää huomenna läksiäiset johon meidät on kutsuttu. Ja nyt on teidätkin kutsuttu, lisäsin.
- Totta kai me tullaan! Asta sanoi.
-Mitä kieltä siellä puhutaan? Elle arkaili.
- Mitä tahansa kieltä, kun ne on juoneet pari kaljaa, tuumasin. –Ei siitä kannata hermoilla.

Tytöt katselivat hetken toisiaan. Asta näytti innostuneilta, Elle ilahtuneelta ja Liia – no ei ainakaan ilahtuneelta. Liia ja Asta vaihtoivat pitkän katseen, jonka lopuksi Asta puristi Liiaa olkapäästä ja vastasi.
- Me tullaan! Huomenna lähdetään sitten shoppaamaan, tytöt! Asta sanoi.
- Tytöt voi tulla, mulla on kaikki elukat mun vastuulla kunnes Aida tulee illalla kotiin, Liia sanoi viileästi.
- Äh, soita jollekin että tulee hoitamaan ne, Rene sanoi sivusta huolettomasti.
- Ei niille noin vaan löydy hoitajaa! Liia kiisti ja vaihtoi kai tahattomasti kielen eestiksi.
- No onhan Aidalla pakko olla joku joka niitä paapoo sillon kun se on itse poissa. Tai joku, jolle soittaa hätätilanteissa.
- On sillä Jarek.
- Soita sille, Rene ehdotti.
- Ei se ole sama asia. En mä voi vaan häipyä juhlimaan ja jättää elukoita tänne, Liia sanoi.

Astan ja Ellen päät kääntyilivät puhujasta toiseen, ja vaikkeivät ymmärtäneetkään kieltä, näyttivät pysyvän keskustelun sävyssä mukana. Huomasin kuinka Asta pukkasi Elleä kylkeen kyynärpäällään ja nosti Ellelle peukkua varovaisesti. Liian juhliin saaminen taisi olla isompi salaliittoteoria kuin tiesinkään.

- Mikä ei ole sama asia? minä kysyin. – Tai ihan sama. Soita nyt vaan. Mä voin vaikka puhua sen kanssa.
- Ei tarvitse, isä. Osaan mä itsekin. Liia vastasi.
- Paremminkin isoveli joka on huolissaan sun sosiaalisesta elämästä.
Rene purskahti nauramaan.
- Vai veli, hän hohotti. –Toi teidän juttu ei ole mitään veli-sisko-laatua nähnytkään.
- Älä taas aloita, Liia sanoi, mutta tyttöäkin nauratti. Lopulta hän huokaisi. –No katsotaan.
- Siistiä! sanoin, ja annoin Liian kännykän pöydänkulmalta tytön käteen.
– Mä en soita nyt just yhtään mihikään. Sitä paitsi Elle ja Asta, mä näin sen peukun, Elle sanoi.
- So? Sä suostuit silti. Jes! Tuplapeukku! Asta tuuletti.

Hihkaisin myös mielessäni. Jes, todellakin! Rene vilkaisi hymyäni huvittuneena, mutta työt eivät huomanneet sitä.
- Sussa niin on vetovoimaa, Rene mutisi suupielestään. –Raivostuttava naissankari.
- Turpa kiinni, sihahdin. Mikään ei karkottaisi Liiaa tehokkaammin kuin vihjailu menestyksestäni naismaailmassa. Joka nyt ei ollut ihan heikkoa, muttei todellakaan mitään mistä kannattaisi jauhaa.

- Me ollaan samaa kokoa, tuu mun vaatekaapille, Liia kuului sanovan Ellelle.
- Sori vaan, mutta en tule jossei ole ihan pakko, Elle nauroi vastaan. – Mä en ole ollut kunnolla ulkona sitten …
- Sun viime kerrasta ei voi olla kauemmin kuin mun, Liia keskeytti. –Millä sieltä pääsee sitten pois? Tai ehkä Aida lainaisi autoaan, niin me voidaan tulla.
- Aiotko sä olla ajokunnossa? Rene kysyi.
- Meistä kolmesta se varmasti olen minä, joka ajokunnossa on. Astasta ja Ellestä en mene takuuseen, Liia virnisti.

- Kyllä teidät sieltä kotiin saadaan, tai voitte jäädä yöksi, puutuin puheeseen. –Ja jos se ei käy, niin Marjuhan ei asu kovin kaukana sieltä. Marju tulee sinne joka tapauksessa.

En lisännyt, että ottaisin Liian enemmän kuin mielelläni yöksi kainalooni. En uskaltanut, kun tytöllä näytti olevan jääkuningatarvaihde päällä. Mutta jos tämä sulaisi edes vähän ja päätyisi viereeni nukkumaan, en pistäisi vastaan.

- Sä kutsuit Marjunkin? Liia kysyi.
- Joku toinen kutsui, totesin ja vinkkasin peukalollani ystävääni kohti. –Renellä on jotain aikeita sen mimmin suhteen.
- Mä luotan että ne aikeet on kunniallisia, Liia sanoi ja nauroi.
- Tietenkin on, Rene vastasi hymyillen. –Marjulla on niin paljon aivoja ettei sitä oikein voi huijatakaan.
- Kuka on Marju? Elle tahtoi tietää.
- Mun työkaveri. Noitten entinen lukiokaveri. Renelle se on muutakin kuin kaveri, Liia sanoi. –Vai olisko sitä saanut kertoa? Liia vilkaisi muka viattomasti Reneen.
- Touché, myönnetään, Rene hymyili

- Homma on sitten selvä, kuittasin. - Me ilmotetaan Tildelle. Ja on meilläkin ylihuomenna duunipäivä, älä unohda sitä. Saatte lauantaina aamulla kyydin takaisin jos tarvitsee.
- Meinaatteko te itse olla työkunnossa huomenna? Liia epäili.
- Aidan kanssa ei sovittu muusta, joten pakko on olla, Rene vastasi lyhyesti.
- No nyt mä ymmärrän miksi sun firmalla on paljon keikkaa, Liia vastasi lämpimästi. Tunsin pienen ylpeyden ailahduksen. Tyttö oli osunut asian ytimeen: Rene piti sanansa aina.

Lähdimme töihin. Tai tarkemmin sanottuna kauppaan. Niin uskomatonta kuin se olikin, ruuvit olivat loppuneet kesken. Yleensä niitä jäi aina yli, mutta nyt jonkun laskuissa oli sattunut virhe, eikä lattian laudoitusta tehty ilman niitä. Niinpä hyppäsimme Renen kaaraan ja lähdimme kohti kaupunkia. Olin yrittänyt ehdottaa, että tytöt tulisivat mukaan, mutta pohdittuaan asiaa nämä kuulemma halusivat viettää maalaiselämää tämän illan. Kolmen siskon veljenä se kuulosti minusta siltä, että heillä oli liikaa kysymyksiä toisilleen jotta he voisivat olla kenenkään seurassa.

Siinä samassa Rene kaivoi puhelimensa taskustaan ja soitti. Minulla meni hetki tajuta että hän puhui siskoni kanssa.

- Moi muru, me tuodaan huomenna tupla-avecit Tilden juhliin. Kyllä, mun matikalla siitä tulee neljä. Hyvä. Mitä? Ei, mutta voidaan käydä hakemassa. Rene nosti puhelinta korvaltaan.
- Elga haluaa tietää kuka niistä on se sun Avec.
- No kerro sille, kai säkin sen tiedät?
- Se älykäs, kaunis, vaalea, Rene luetteli. – Liia. Valokuvaaja. Mä en vähään aikaan ole nähnyt, että Andres olis niin lumoutunut kenestäkään! Rene naureskeli.
- Paraskin puhumaan, totesin ja otin puhelimen Reneltä suuremmitta vaikeuksitta, koska kaveri ajoi.
- Älä usko sanaakaan ton jätkän puheista, sanoin langan toisessa päässä odottavalle siskolleni.
- Kuule kulta, kyllä mä uskon, Elga nauroi. –Rene ei uskaltais valehdella mulle näin tärkeässä asiassa. Ja varmasti se tyttö on kaunis ja älykäs. Koska te tuutte?
- Joskus kun saadaan homma purkkiin. Mutta ne tytöt varmaan tulee myöhemmin.
- Uu. Se tarkottaa että saan ihan rauhassa ristikuulustella teitä.
- Reneä, Marjusta, kyllä. Mua, et.
- Mitä? Ai siis Renellä on joku juttu sen, Marjuko sen nimi oli? Siis se Marju, tosta läheltä?
- Se sama.
- Okei, mä tiedän ettet sä tykkää siitä, mutta älä mee pilaamaan mitään, Elga varoitti.
- Ei ole ollut aikeissa. Ihmiset muuttuu vuosien myötä, se ainakin on muuttunut.
- No entä se sun? Millanen se on? Tuo se äkkiä tänne niin voin jutella sen kanssa!
- Et järjestä mitään neljännen asteen kuulusteluita. Mä en halua että se luulee mitään.. no, mitään mun perheestä. Sitä paitsi se on ujo.

Rene tyrskähti vieressäni. – Eikä ole, se vaan on sun lumoissa, tämä heitti väliin. Iskin Reneä toverillisesti olkaan eleellä joka käski olemaan hiljaa. Minä en ollut Liiasta ollenkaan niin varma kuin annoin ymmärtää.

- Mistä lähtien sä oot ujoista tytöistä tykännyt? Elga kuulosti aidosti hämmästyneeltä.
- Mistä lähtien se on kuulunut sulle mitenkään? Kysyin rakastettavasti.
- Siitä lähtien kun sä olit viisitoista ja se … en mä edes muista sen nimeä joka sut lemppasi.
- En mäkään muista sen nimeä, virnuilin. – Onko Tilde kotona?
- Tulee tänään illemmalla. Silläkin on joku uus jätkä kierroksessa. Huhut kertoo, että se on joku joka käy Suomessa töissä.
- No okei, nyt mä tajuan miksi Tilde lähtee kesäksikin sinne! Tästähän tulee siistiä, tavataan uusia sukulaisia.
- Niinkö vakava juttu se sunkin juttusi on?
- Liiasta tulee mun kaikkien lasten äiti, mutta se ei tiedä sitä vielä, sanoin ja tajusin vasta sitten että tarkoitin ainakin puoliksi totta. Ällistyin niin että laitoin puhelun poikki.

Rene vilkaisi epäilemättä järkyttynyttä ilmettäni, otti puhelimen kädestäni ja ei, ihme kyllä, vääntänyt yhtäkään läppää kuulemastaan.
- Näin mä arvelinkin. Menipä kauan saada sut sanomaan se, Rene totesi lopulta.

Minulla ei ollut enää mitään sanottavaa sen automatkan aikana.

---------------------

LIIA

Otin puhelimen käteeni ja soitin Jarekille kun pojat lähtivät jatkamaan töitään.

- Tsau. Pystytkö huomenna illalla ruokkimaan ponit ja viemään ne seuraavana aamuna laitumelle?
– Missä sä itse olet, jos et pysty tekemään sitä?
- Mua pyydettiin ulos.
- Ulos?
En aikonut selitellä enempää.
- Kuulit kyllä.
- Äläpä nyt heittäydy nokkavaksi. Olethan sä aikuinen, mutta et sä ole koskaan ennen… Tarkotan että mä haluan tietää mihin sä… Tai siis kenen kanssa, Jarek takelteli.
- Rene ja Andres pyysi mua Andresille.
Jätin tarkoituksella sanomatta loput.
- Jaa-has! No se muutta asian. Tän kerran voin tulla. Ja ehkä ensikin kerralla.
- Kiitos! Mä muistan tän!
- Ole hyvä. Hauskoja bileitä, Jarek sanoi ja sulki puhelimen ennen kuin ehdin sanoa mitään.

- No? Elle kysyi.
- Se suostui.
- Tietenkin se suostui, kyllä me nyt se tajuttiin sun kasvoista! Voisitko sä jo mennä asiaan, Asta hoputti.

En yrittänyt esittää etten muka ymmärtänyt. Huokasin alistuneesti.

- Sinä kysyä. Minä vastata. Ehkä, lisäsin.
-Andres, Elle jatkoi painokkasti. –Mistä sä olet tollasen kultakimpaleen löytänyt?
-En mä sitä mistään löytänyt. Ne vaan tuli sattumalta mun elämään, sanoin ja kerroin tarinan kuinka olin luullut poikia kymmenvuotiaiksi sukulaisiksi. –Mutta nää onkin Astan toisen siskon lasten kavereita, tarkensin.
- Mulla on vaan kaksi sanaa: Mielettömän upea, Asta huokasi.
- Ei sillä ulkonäöllä ole mitään väliä, sanoin. –Kai mäkin nyt jotain Joelin jälkeen olen oppinut.
- Äh, siitähän mä puhunkin, äläkä leiki mitään pyhimystä, Asta huiskaisi kädellään. -Ihana typpi ja jotenkin niin täysin normaali. Ulkonäkö on vaan plussaa. Niin ja se, miten se on sun kanssa. Koko tyypistä jotenkin huokuu, että se on sulle ihan supersopiva.
- Hah. Älä jaksa hehkuttaa, sanoin vaivaantuneena. –Koko juttu on oikeasti aika hataralla pohjalla. Ollaan me jotain puhuttu mutta ei sovittu mitään. Joelista se tietää.
-Se selittää kuule likka aika tavalla, Asta tokaisi. –En mä tarkoita että sut pitää loppuelämäsi ajan määrittää sen onnettoman idiootin kautta, mutta kyllä se silti vaan kertoo aika paljon. Ja lisäksi Andresin hyvä kaveri on myös ihan älyttömän kiva. Ystävät ne vasta ihmisestä jotain kertookin.

Nyökkäsin hitaasti. Mitä siihen muka saattoi sanoa? Asta osui joka lauseella naulan kantaan, pam, pam ja pam.

- Mitä sä haluat siitä? Elle ymmärsi kysyä.
- En mä tiedä, huokasin. Todellisuudessa tiesin, mutta en halunnut sanoa sitä ääneen, ettei unelmista tulisi liian totta.
- Ymmärrän. Mutta musta tuntuu, että se on tosissaan sun kanssasi.
- Se on ite sanonut mulle, ettei tätä juttua pidä ottaa liian vakavasti.
- Totta kai se sanoo niin! Kuka muka koskaan väittää mitään muuta, vaikka olis kuinka umpirakastunut? Asta kivahti.
- Asta, Elle sanoi varoittavasti, ja Asta veti tuohtuneen näköisenä kuvitellun vetoketjun suunsa päälle. Elle oli aina ollut katalysaattori minun ja Astan välillä. Tyttö tunsi hyvin meidät molemmat ja tiesi erehtymättömästi, jos tekeytymässä oli riita.
- Mutta Asta on silti oikeassa, Elle jatkoi. –Tietenkin Andres sanoo, ettei ole hirveän vakavissaan, kun sä olet niin torjuva. Mutta kyllä toi musta näytti muultakin kuin vain joltain kesäromanssilta. Siis molemmin puolin, Elle tarkensi.
- Antakaa mun olla, pyysin hiljaa. –Mä en pysty tähän juuri nyt, tajuatteko te? Ajatelkaa mitä haluatte, mutta antakaa mun tehdä ratkaisut itse.
- Sopii, kunhan ne on hyviä ratkaisuja, Asta sanoi.
- Sä et voi puhua, sun vetoketju on vieläkin kiinni, hymähdin. Asta vain näytti minulle kieltä.
- Okei, Ellekin myöntyi. –Mutta yhdessä asiassa sä ainakin olet oikeassa. Toi jätkä ei ole lähelläkään sun eksää, millään tavalla. Mä olen ylpeä susta, sisko, Elle sanoi ja läimäisi sitten minua olalle. –Mä kuulin huhuja, että täällä on bileet tulossa. Eiköhän aleta töihin!
- Miten? Et edes sinä käytä kahtakymmentä neljää tuntia valmistautumiseen, sanoin ällistyneenä.
- Se alkaa sillä, että nyt me lähdetään lenkille. Ja huomenna mennään shoppaamaan.

Lähettäjä: Rtu 
Päivämäärä:   19.6.13 20:05:19

mäkin olen täällä lukijana, mut usein luen puhelimella ja se ei anna kommentoida, ja sitten koko juttu unohtuukin :D

Lähettäjä: qwerty 
Päivämäärä:   20.6.13 20:18:18

itse olin neljä päivää tallilla enkä käynyt lähelläkään konetta tai kännykkää :D

Lähettäjä: Arliina 
Päivämäärä:   20.6.13 23:04:47

Niin me teimmekin. Sen illan kiersimme autolla ja jalan lähitienoita ja lenkkireittejäni. Näytin kartanonrauniot joista tykkäsin eniten, lähikukkulat ja tammimetsän. Tytöt tuumasivat ymmärtävänsä, miksi viihdyin niin hyvin Aidan luona. –Sielu lepää tässä maisemassa, Asta tuumasi.

Seuraavan päivän aamuna heräsimme aikaisin ja häivyimme kaupunkiin. Aida aikoi lähteä kotoa vasta illansuussa, joten Jassista ei tarvinnut huolehtia. Tytöt kolusivat melkein jokaisen vaate- ja kenkäkaupan ihastuneesti huudahdellen. Astan räväkkään tyyliin sopivat ne korkokengät joita täällä myytiin, ja Elle sattui olemaan tarpeeksi pieni pikkuputiikkien vaatteisiin. Välttelimme suomalaisia ketjuliikkeitä ja onnistuimme kartuttamaan molempien ystävieni vaatevarastoja kasapäin.

Takaisin tullessa soitin Marjulle ja kysyin halusiko tämä tulla kanssamme Aidan aittaan tälläytymään.
- Eihän siinä mitään järkeä ole, kun mä olen täällä jo aika lähellä niitä pirpaloita, mutta mä tulen kuitenkin! Se on paljon hauskempaa porukalla, Marju sanoi, ja niin oli sekin asia hoidossa.

-------------------------------

Andres ja Rene olivat tehneet päivän normaalisti töitä Aidan yläkerrassa. En tiennyt mihin lapseton ihminen tarvitsi uuden makuuhuoneen, mutta en kysellyt sen enempää. Kiipesin yläkertaan ihailemaan poikien kätten jälkeä ja kirjaimellisesti törmäsin Andresiin portaiden yläpäässä.
- Sattuipa sopivasti. Aina vois työpäivän jälkeen olla kädet täynnä upeaa naista, poika nauroi kun koppasi minut kiinni etten kaatunut. Irroittauduin ja astuin huolellisesti askeleen taaksepäin ja katsoin Andresin tuikkiviin silmiin. Niihin syttyi tietävä ilme ja poika astui perässä.
- Liia. Me ollaan ohitettu jo se vaihe, että sun pitäisi, tai että mä antaisin, sun enää peruutella, tämä sanoi hellästi ja tarttui käteeni.
- Totta. Mua vaan kai ujostuttaa, sanoin.
- Mä tiedän. Mutta ei sun tarvi pelätä mua.
- En mä pelkääkään, sanoin. –Oikeasti, sanoin sitten kun Andres näytti epäilevältä, - Mua hermostuttaa. Mutta ei pelota.
- Hyvä.
- Oikeastaan mä tulin katsomaan mitä te ootte tehneet.
- Tuu kattomaan! poika sanoi. Keräilin tasapainoni ja seurasin.

Huone oli pieni ja mittasuhteiltaan kaunis. Sinne ei mahtuisi kuin yksi ihminen nukkumaan, mutta seinään oli puhkaistu päätyikkuna josta näkyi hevosten laitumelle. Lattia oli leveästä lankusta ja katon laudoitus paljon kapeammasta. Huone alkoi olla valmis, ja seinät saattoi kohta maalata.
- Onpa tää kiva!
- Kiitos. Mustakin tää on makee.
- Oli mulla kyllä sulle oikeeta asiaakin.
- Onhan tääkin oikeaa asiaa. Mutta puhu.
- Millon te ootte lähdössä sinne teille?
- Ihan just kohta. Rene meni pakkaamaan jo tavaransa. Mäkin otan pyykkini mukaan ja jotain muita kamoja.
- Me tullaan perässä Marjun autolla.
- Ette siis omallanne?
- Ei. Joten se tarkottaa, että me tarvitaan joku yöpaikka jostain ja kyyti aamulla kotiin.
- Kyyti takaisin järjestyy, kun me tullaan tänne kuitenkin töihin aamulla. Ja kyllä meille voi jäädä yöksi. Mun kokemuksen mukaan siellä ehtii saada muutaman tunnin unta ennenkö on lähdettävä töihin takaisin.
- Moneltako te alotatte aamulla?
- Tässä on lähinnä maalaushommat jäljellä, eli varmaan me kympiltä alotetaan.
- No sitten. Mulla on vapaapäivä, joten mä voin saattaa tytöt bussille.
- Mitä, lähteekö ne jo huomenna?
- Lähtee.
- Harmi. Ne on hyviä tyyppejä.
- Eikö ookkin? Virnistin. –Ystävät kertoo ihmisestä tosi paljon.
- Se on totta, Andres tuumasi. –Onneksi munkin ystävät on hyviä tyyppejä.

Poikien lähdettyä me aloitimme valmistautumisen toden teolla. Elle oli kaivanut jostain esille siideritölkin, jonka he jakoivat Astan kanssa puoliksi.
- No on todellakin vaatimatonta bile-etkoa, mutta eihän tässä ole ollut aikaa missään ruokakaupassa käydä. Onneksi musiikki sentään on hyvää, Elle totesi ja väänsi radiota kovemmalle.
- Pah, mä en tykkää tanssimusiikista, mutisin, mutta Asta käski olemaan hiljaa.
- Me tiedetään, eikä sun tarviikkaan tykätä. Mutta katos kun me ei tajuta sanoista mitään, niin tää kuulostaa kivalta, Asta virnisti.
- Onko tässä sanoja?
- Ei.
- Siksi ne onkin helppo olla tajuamatta, tuhahdin.

Marjun saavuttua tytöt auttoivat penkomaan vähäistä vaatevarastoani. En tiennyt yhtään miten virolaiset pukeutuivat kun lähtivät ulos, mutta oletin sen olevan kymmenen kertaa yliampuvampaa kuin arkena näkemäni silmämeikit ja leopardikuviosukkahousut. Itse en aikonut ryhtyä sille linjalle, mutta en halunnut sulautua tapetteihinkaan. Nuoret virolaiset olivat kaunis ja näyttävä kansa jolle en pärjännyt ulkonäkövertailussa ilman apua. Siksipä suostuin Astan ja Ellen ehdotuksiin sekä Marjun hius- ja meikkiapuun. Kolmella ystävälläni näytti menevän hyvin yhteen, ainakin mitä tuli minun puunaamiseeni.

-Kunhan et tee mitään ylilyöntejä! Totesin Ellelle.
– En, en. Mä vaan teen susta vastustamattoman eräälle tietylle kaksilahkeiselle.
– Siihen kai tarvittais vähän toisen näköinen mimmi kuin minä.
Marju pyöritteli silmiään.
-Lopeta toi ittesi aliarviointi! Ensinnäkin siksi ettei siihen ole mitään syytä, ja toiseksi se näkyy susta jos sä et luota itseesi, Marju totesi.
Hämmästyin.
-No mutta luotanhan mä. Mutta mä en vaan ajattele että olisin kovin kaunis.
-Ala ajatella, se tekee hyvää! Sitä paitsi sulla on ihan ihme käsitys kauneudesta. Että sen täytyy olla täydellistä, jotta sitä voi ylipäätään olla, Asta sanoi.

Ajattelin väittää vastaan, mutta sitten tajusin Astan olevan oikeassa. Minä tosiaan ajattelin niin.

- En mä muista ihmisistä niin ajattele, puolustauduin. –Toisista on helpompi löytää kaunista kuin itsestä. Ja mulle on tärkeämpää millanen tyyppi on sisältä kuin miltä se näyttää. Mutta mun ammatikin vaikuttaa mun ajatuksiin. Valokuvan pitää olla täydellinen, jotta se on kaunis. Sitä mä kai sitten sovellan muuhunkin elämään, mietin.
- Lakkaa soveltamasta, Marju naurahti. –Täydellinen klassinen kauneus on tylsää.
- Ei täydellisyys aina ole klassista, kiistin. –Säröt ne tekee kuvastakin kauniin. Toisinaan.
- Ja toisinaan käy niin hyvin, -ei aina, muista se,- että ulkomuoto ja sisäinen kauneus kulkee käsi kädessä.

Monen hylätyn vaatteen, huokauksen, peilauksen, hiussuortuvan asettelun ja kenkien sovittelun jälkeen vihdoin pääsimme lähtemään. En ollut suostunut pukeutumaan Marjun vaatekaapin bilesisältöön, josta tämä ystävällisesti oli tuonut mukanaan muutaman vaatekappaleen kuultuaan kokomme olevan sama. Pinkit korot jalassani olivat Marjun, muuten olin tyytynyt omaan valkoiseen hameeseeni, valkoiseen toppiin ja pinkkiin boleroon. Hiukseni Marju oli kammannut poninhännälle joka laskeutui toiselle olalle muka yksinkertaisesti, mutta kampauksen tekoon oli mennyt ihan tuhottomasti aikaa. Marju oli vielä sujauttanut hiuksiini metallipannan jonka kukka- ja lehtikoriste kimalteli viehättävästi.

- Muistakaa sitten ottaa jotkut romppeet joissa voitte olla yötä muualla, muistutin tyttöjä.
- Muistetaan. Sattuiskohan noilla kundeilla olemaan veljiä? Asta kysyi.
- Kuinka niin? kysyin, vaikka tajusin kyllä vihjeen.
- Ne on niin upeita, että pakkohan veljillekin on ollut loistetta riittää. Edes vähän.
- Asta mä en kestä jos sä pokaat täältäKIN jonkun, Elle nauroi.
- Yleensä mä en tee sen eteen kovinkaan paljon. Minkäs mä sille voin, että oon niin ihana, Asta kuittasi ja iski silmää.
- Vaatimatonkin sä olet, tuhahdin hymyillen.
- En todellakaan ole, Asta naurahti.
- Hei, sitähän mä tarkotinkin.

Asta puhui kyllä täyttä totta. Hän eteni huolettomasti miehen luota toisen luokse, mutta varsin hyvällä maulla ja hyväsydämisesti. Ei Asta tosiaankaan kaikkien kanssa harrastanut seksiä, mutta deittaili paljon ja eli elämäänsä ottamatta ihan kaikkia ihmissuhteita kovin vakavasti. Silti Astalla oli lojaali ystävilleen ja tällä oli taito olla hankkimatta vihamiehiä. Olin aina ihmetellyt, miten Asta osasi sellaisen elämäntavan luisumatta sen paremmin rappion kuin moralisoinninkaan poluille. Kysyessäni asiasta Asta oli vain kohauttanut olkiaan ja todennut, ettei ollut oppinut sitä mistään, vaan osannut sen aina. Ja se taisikin olla vastaus: taitoa ei opittu, sen kanssa synnyttiin.

- Mennään, Marju hoputti.
- Mihin sulla on kiire? ihmettelin.
- Sen Renen luo tietysti, Elle sanoi silmiään pyöräyttäen.
- Ei se sieltä mihinkään karkaa, sanoin.
- Sä vaa esität ettei sullakin muka olis kiire, Asta totesi. –Turha sun on yrittää pettää vanhoja ystäviä.
- Saati uusia, Marju hymyili.

Samassa puhelimeni kilahti tekstiviestin merkiksi.

”Mä löydyn takapihalta grillin luota. Tule tänne suoraan ja tule pian, muru.
Mulla on sua jo nyt ikävä.”

Painoin puhelimen hetkeksi salaa poskeani vasten. Niin mullakin sua, ajattelin hiljaa itsekseni.

-----------------

Saapuessamme Marjun kyydillä Andresin kotitalon pihaan juhlat olivat jo hyvässä käynnissä. Musiikki kaikui talosta ja pihalla oli ihmisiä. Ilta oli kevyt ja lämpimin tähänastisista kevätilloista. Hämäräntuloon oli vielä hetki aikaa ja aurinko paistoi viimeisiä säteitään mataltalta, mutta mustarastas oli aloittanut laulunsa. Sen laulu oli minulle aina hyvä enne.

- Onpa nätti paikka, Elle huokasi vierestäni.
Ja niin se olikin. Tässäkin talossa oli olkikatto, jykevä hirsirakenne ja luonnonkiviä siellä täällä kivijalassa. Paikka näytti B&B –tyyppiseltä majoituspaikalta, mutta tuntui kotoisammalta.
- Tätä on remontoitu sitten viime näkemän ihan kunnolla, Marju sanoi. –Todella onnistunutta jälkeä.
- Kenen oman firman luulet sen tehneen? kysyin hymyillen.
Marjunkin kasvoille levisi hymy. –Enpä ollut ajatellut, mutta niin se varmaan on. Tai mä uskon että Renen isällä on myös sormensa pelissä, eikä pelkästään Renellä.
- Miten teillä oikeen menee? kysyin.
- Hyvin meillä menee. Mun aikatauluista johtuen me nähdään aika vähän, mutta mulla on hyvä fiilis tosta jutusta. Kunhan kesä tulee kunnolla, niin mulla helpottaa sen verran että sitten voidaan katsoa juttua eteenpäin.
- Loistavaa, totesin. – Mä puhuin Andresin kanssa, että jäisin yöksi. Vai voidaanko me tulla sun luo yöksi, tytöt ja minä? kysyin.
- Voitte, totta kai. Jos haluatte vielä siinä vaiheessa, Marju sanoi ja iski silmää. –Ja jos teillä vielä on järkeä sen verran päässä että muistatte mitä on sovittu.
- Mä kyllä muistan ja huolehdin Astan ja Ellenkin mukaan.
- Ai niin, sä et juo. Oletko sä varma, että sä et tee sitä tänäänkään?
- En mä ole enää moneen vuoteen ottanut mitään. Mulla on sellaset holistigeenit että en uskalla, eikä pää sekaisin oleminen muutenkaan ole mun juttu.
- Saattaa tulla tylsät bileet sulle, Marju totesi.- Eestiläiset kun ei varsinaisesti ole mitään lasiinsylkijäkansaa.
- Tai sit mulle tulee siisteimmät bileet ikinä. Etukäteen ei voi tietää, nauroin ja nousin ylös autosta. –Tulkaa nyt, ei me tänne tultu autossa istumaan!

Ilman viinaa oleminen oli vapauttavaa. Siitä tosin oli kiittäminen myös ystäviä Suomessa, jotka tiesivät tarinani ja tykkäsivät päätöksestäni. Oman firman bileissä oli joku katsonut kummeksuen, mutta yleensä en ollut selitellyt sen enempää. En katsonut valintojeni olevan yleistä riistaa, vaikka tietenkin niistä jotkut nollat jaksoivat jauhaa.

Mutta juhlista tykkäsin. Kun katseli muiden hyvää tuulta tuli itsekin hyvälle tuulelle, ja tanssilattialla selvästä päästä oli vain etua. Yleensä häivyin paikalta kun jengi alkoi olla liian sekaisin, mutta jos satuin olemaan laskuvaiheessa vielä kuvoissa, kiittelin itseäni fiksusta päätöksestä. Seuraavana aamuna ei ollut ikinä ollut epäselvää kuka oli tehnyt järkevimmät ratkaisut.

Tai niin oli ollut, kunnes Joel oli tullut sekoittamaan kaikki kuviot. Juomaan hänkään ei ollut minua saanut mutta muuten kyllä niin sekaisin, että kun se kaikki oli ohi, olivat juhlimishalut olleet todella kaukana ja vain täydellinen rutiinin muutos sai minut taas jaloilleni.

Pysähdyin niille sijoilleni. Olinko minä taas jaloillani?. Koko viime kesä oli kulunut kummallisessa sumussa, kuin liimassa josta en oikein päässyt eteen- enkä taaksepäin. Syksyllä se oli alkanut helpottaa, mutta Viroon tultuani edelleen olin karttanut kameraani ja spontaaneja ihmiskontakteja. Mutta sitten Marju ja pojat yhtäkkiä ilmestyivät elämääni ja tässä minä nyt olin, keveässä kevätillassa, enkä muistanut milloin viimeksi tosiaan olin ollut niin onnellinen ja hyväntuulinen hetkessä eläjä. Päätin tarttua tunteeseen molemmin käsin.

- Mitä nyt? Elle kysyi.
- Ei mitään. Ja kaikkea. Tiesitkö, että mun on hyvä olla?

Lähettäjä: Arliina 
Päivämäärä:   21.6.13 10:13:24

Päivän pätkä tässä, nyt jussin viettoon.

Hyvää juhannusta itse kullekin :)

---------------------------

Talo oli sisältä yhtä tyylikäs kuin ulkoa: avaruutta, valkoisuutta, rapattua seinää, kivilattiaa ja lankkua riitti korkeissa huoneissa. Talon sisäpuoli oli melko vastakkaista sille slaavilaistyyliselle sisustukselle, jollaista olin nähnyt muissa kodeissa. Porukkaa oli paikalla paljon, ja joka ikisellä ihmisellä oli jokin lasi, muki, pullo, tölkki tai törppö kädessään. Marju tervehti vähän väliä ihmisiä jotka tulivat vastaan ja jäi lopulta suustaan kiinni heistä yhden, tumman, pitkän ja hoikan naisen kanssa. Me jatkoimme matkaamme väkijoukossa luovien ja yritin löytää isäntäväkeä, mutta en onnistunut aikeissani.

Vilkaistessani taakseni huomasin Astan tapansa mukaan jo ottaneen kontaktia paikallisväestöön. Tämä näytti jututtavan kahta tummaa, pitkää kundia. Elle seisoi vieressä ja kuunteli hymyillen. Huikkasin tytöille jatkavani matkaa, mutta nämä eivät kuulleet ääntäni musiikin yli. Päätin antaa tyttöjen nauttia tilanteesta ja jatkoin matkaa yksin. Minä taas nautin siitä että sain kohdata ja aistia ensimmäiset virolaiset juhlat itsekseni ja harmittelin, että minulla ei ollut kameraa mukana. Nappasin kännykällä vaivihkaa muutaman, mutta en saanut tallennettua tunnelmaa.

Lopulta löysin keittiön, jossa virolaisesta valkosipulileivästä tehtyjä suolapaloja tarjottimelle asetteli suunnilleen ikäiseni tyttö.
- Tere! tämä huikkasi.
- Tere, vastasin. –Oletko sä täällä pippaloissa töissä, vai oletko sä talon väkeä? kysyin ja menin lähemmäksi.
Silloin vasta huomasin tytön kasvoissa Andresin silmät. Yhtä vihreät ja intensiiviset, mutta tyttömäiset. Pidin tytöstä heti ensi näkemältä.

- Kyllä sä olet talon väkeä, sä olet ihan sun veljesi näköinen, sanoin. –Mun nimi on Liia.
- Elga, ja mä olen tosiaankin odottanut että mä saan tutustua suhun, tyttö hymyili.
– Mukava tavata. Andres on takapihalla grillaamassa. Tai kai se on jonkinlainen päällepäsmäri siellä vaan, äijäporukassa.
- Mistä sä musta olet kuullut? kysyin.
- Oliko toi vitsi? Elga nauroi, ja jatkoi pikkupurtavan esillelaittoa tarjottimelle.
Harmikseni tunsin taas punastuvani.
- Mun armas kaksoisveljeni ei muuta tehnytkään tänään kotiin tultuaan kuin kulki tolkuttamassa meille kuinka sua ei sitten saa ahdistella kysymyksillä ja sä et juo ja sulle ei saa sitä ja täytyy tätä ja blaa blaa. Se on aivan hellyyttävä sillon, kun se huolehtii noin, Elga hymyili. –Mutta niinkun se nyt mitään auttaisi, ilman muuta me kuulustellaan kaikkien uudet tuttavuudet.
- Okei, eli sä olet se kaksoissisko? kiinnostuin.
- Jep, Andres on muutaman minuutin mua vanhempi, Elga sanoi ja irvisti.

Minua nauratti. Saatoin kuvitella, kuinka Andres oli käyttänyt asetelmaa hyväkseen.

–Haluatko sä jotain juotavaa? Täällä on holitontakin. Jotkut vieraat on antibioottikuurilla ja sen takia halusivat erikseen boolia. Tai sitten se on vaan tekosyy, mutta ne ei kehtaa sanoa sitä. Miten vaan, mutta se on hyvän makusta. Mun tekemää.

Minua hymyilytti. Ainakin Elga oli ihan yhtä itsevarma kuin Andres oli. Mutta eihän sellaisessa mitään vikaa ollut. Ainakaan niin kauan kuin se ei mennyt itserakkauden puolelle, enkä aistinut tytössä sellaista vivahdetta.
- Kyllä kiitos, sanoin, ja otin mukillisen.

- Mee ihmeessä sinne missä juhlat on, äläkä täällä keittiössä vietä aikaasi, Elga tuumasi ja lähetti minut keittiöstä kohti takaovea. Minä annoin tytön lähettää minut matkaan ja vaelsin takaisin kohti musiikkia ja valoja.

Tanssilattialla olohuoneessa bassot olivat täysillä ja lattialla vääntelehti useampi pari sekä joitakin soolotanssijoita. Arvelin itsekseni, että meistä kolmesta ystävyksestä Astalla todennäköisesti kestäisi vähiten aikaa päätyä tanssimaan. Niin se oli juhlissa ollut aina. Asta kun ei ollut päätöksenteossaan hitaimmasta päästä, ja jokin tytössä veti puoleensa miehiä, jotka tykkäsivät tanssittaa tyttöjä.

Samassa takaani saapui äskeinen juttukumppanini joka toi seisovaan pöytään lisää ruokaa, koppasi minua kiinni kyynärvarresta ja kiikutti sen pitkän naisen luo, jonka kanssa Marju oli hetki sitten jutellut.
- Tässä tämä nyt on, Elga julisti. – Se jonka takia Andres täällä käveli päin seiniä.
- Tere, nainen tervehti ja kätteli minua. – Tilde.
- Liia. Säkin olet Andresin sisko. Ja juhlakalu, muistin sitten.
- Näin on.
- Kuuluuko mun onnitella sua jostain, vai onko nää vain läksiäiset? kysyin.
- Ei kuulu onnitella, Tilde sanoi ja katseli minua hetken päästä varpaisiin totisena. Aloin jo kiusaantua katseesta ja miettiä, miksi Tilde katseli minua niin arvioiden. Sitten tämä kuitenkin hymyili.
- Kiva tutustua. Andres on puhunut susta pelkkää hyvää.
- Niin teistäkin, hymyilin varovasti takaisin.
- Meillä on aika läheinen perhe, Tilde totesi omistavasti.

Onpa hienoa, ajattelin kuivasti. Tyylikäs tapa käskeä suksimaan kuuseen heidän veljensä luota.

- Kiva, totesin väkinäisesti hymyillen ja liukenin sisarusten luota. No, ainakin kolmesta siskosta yksi oli puolellani.

Päätin etsiä ensin Andresin, jutella tämän kanssa hetken sivistyneesti ja sitten kaivaa kaverini jostain esille. Jos tekisin kuten oikeasti olisin halunnut, olisin rynnännyt pojan luo juoksuaskelin, mutta varovaisuus ja ylpeys pidättelivät minua. Tässä kohdassa joku life – koutsaaja olisi varmaan muistuttanut minulla olevan vain yhden elämän ja käskenyt toteuttamaan sitä, mitä oikeasti halusin. Minulla vain ei yksinkertaisesti ollut pokkaa siihen tämän kaiken kansan keskellä joista puolet oli varmasti Andresinkin hyviä kavereita.

Huomasin, että olohuoneesta avautuivat suuret pariovet patiolle ja puutarhaan. Kiersin lattian ja nostin kättä Renelle, jonka näin pujottelevan ihmisjoukossa kohti Marjun selkää. Seisahduin oviaukkoon katsomaan takapihalle. Puutarhaan ihmisten yläpuolelle oli sytytetty paperilyhtyjä viehättävästi puiden väliin, patiolla paloi lyhdyissä muutama kynttilä joita joku tyttö sytytteli siinä katsellessani.

Grillin luona hääri kovaääninen ja hyväntuulinen miesporukka. Tarkemmin katsoessani se oli kokoontunut ympyrään, ja keskellä näkyi olevan jokin välienselvittely, tai tappelulta se enemmän näytti. Sitten tunnistin toisen keskellä painivista miehistä Andresiksi, ja sen jälkeen en enää ajatellutkaan mitään. Jalat veivät itsestään siihen suuntaan juosten.
--------------------------------------------------------

ANDRES

Olin koko illan odottanut milloin Liia tulisi ja olin jo ajatellut soittaa tälle ja hoputtanut tulemaan. Pelkäsin tytön kiusaantuvan sellaisesta, ja siksi tyydyin viestiin. En ollut saanut tehtyä mitään järkevää enkä voinut lähteäkään minnekään, jos Liia tulisi sillä aikaa. Olin sitten kävellyt ympäri taloa ärsyttäen siskojani kuten vanhoina hyvinä aikoina ja parhaani mukaan ollut kaikkien tiellä koko illan. Lopulta sain Tilden hermostumaan niin, että tämä käski minun häipyä machoilemaan grillin luo. Olin jo kahdesti onnistunut polttamaan makkarat, kunnes Toomas oli tullut, katsellut touhuani hetken ja ottanut sitten mitään sanomatta pihdit kädestäni. Olin luovuttanut grillausvastuun tälle mukisematta.

- Andres, mitä sä oikein mietit? Toomas kysyi , kun avasi grillin kannen käännelläkseen pihvejä . –Sä olet koko illan ollut ihan jossain muualla.
- En mitään erityistä, mutisin.
- Okei, no mä asettelen kysymyksen uudelleen: KETÄ sä oikein mietit? Toomas nauroi, ja onnistui puhumaan juuri sen verran kovalla äänellä, että ympärillä olijat kuulivat.

Sehän tietenkin herätti äänekkään kommenttiryöpyn kavereistani, ja jokaisella tuntui olevan jotain sanottavaa minusta ja naisista. Onnistuin nauramaan ja olemaan vastaamatta heittoihin. Sisäisesti kiristelin hampaitani hermostuksesta ja ärtymyksestä.

Porukka unohti minut pian ja siirtyi herjailemaan jotakuta toista. Silloin Toomas astui lähemmäksi.
- Sori toi äskeinen. Mä en tarkottanut että kaikki kuulee.
- Minkäs teet, vastasin vain. –Totta kai ne käyttää tilaisuuden hyväkseen, niinhän mekin oltais tehty.
- Mutta sä olet oikeasti ihan jossain muualla.
- Kyllä sä tunnet mut, totesin vain ja vilkaisin Toomasta. –Eikö Rene muka ole vihjannut mitään?
-On, mutta en mä voi tietää miten pahasti sä olet langennut.
- Todella pahasti, usko mua, sanoin, ja tuntui hyvältä saada sanottua se ääneen. Muille en olisi sitä tunnustanut, mutta Toomas oli eri juttu. Tämä katseli minua hetken ja hymyili sitten.
- Oli jo aikakin.
- Mitä?
- Sä oot ottanut joka ikisen mimmin niin kevyesti, että on jo aikakin jonkun sua vähän ravistella.
- Väitätkö sä, että mä oon joku naistennielijä? kysyin.
- En, mä vaan sanon että kukaan ei ole oikeasti tätä ennen koskettanut sua, sun sisintäsi, Toomas sanoi. Minä mietin ensin mitä vastata, mutta sitten purskahdin nauruun.
- Filosofi, ole hiljaa!
- Totta se on, Toomas vain tyytyi sanomaan.
- Filosofi tai et, jos sä vielä päästelet suustasi tollasia, niin mä…
- Sä mitä? Häviät, kun mietit vaan jotain elliä? Toomas sanoi, otti lasit päästään ja virnisti haastavasti.

Eikä siihen sitten muuta tarvittu. Kerran pikkupoika, aina pikkupoika. Painimatsihan siitä tuli. Ihmiset ympärillä väistelivät ja huudahtelivat luullessaan meidän tappelevan tosissaan. Joku kuitenkin älysi kaljahuurunsa keskeltä ketkä siellä oikein ”tappelivat”, ja kuulin sen jonkun rauhoittelevan muita.
- Ne on parhaita kavereita, ei ne toistensa neniä murra.
- Vahtikaa joku lihoja, mulla on muuta tekemistä, Toomas huikkasi tiimellyksen keskeltä.
- Ne vahtii niitä jo, joku huikkasi takaisin.

Eikä neniä murtunutkaan, mutta egoja kyllä. Tai minun egoni siinä matsissa, sillä Toomas oli aina ollut todella pirullinen vastus. Reneä saatoin toisinaan heitellä miten mielin jos tämä ei ollut varuillaan, mutta Toomas oli toinen juttu. Kaverilla ei ollut massaa paljon mitään ja silti voimaa ja tekniikkaa niin, että minä hävisin painitermein ainakin 13-2. En ollut ihan eteismatto, mutta ei paljon puuttunut. Lopussa Toomas istui päälläni ja katseli minua nauraen.

- Mua ei kannata nimitellä filosofiksi, jos ei halua päätyä ketoon!
- Riippuu varmaan missä mielessä ketoon, naureskelin. Toomas pukkasi vatsaani, mutta onnekseni näin liikkeen tulevan ja ehdin jännittää vatsalihakset.
- Okei okei, voitit, ähisin. Toomaksen vasen nyrkki oli aina ollut petollisen terävä, enkä tuntenut tarvetta naljailla enempää, kun asema oli minulle niin epäedullinen. –Voitko siirtyä pois mun päältä, läskikasa?
- Sähän tässä läski olet, kun et pääse mun alta ylös.
- Sä olet jo polkenut mun egon ja charmin tonne maanrakoon, katso, tossa ne on murusina, valitin. –Ei sun tarvitse mua lisäksi nimitellä.
Toomas virnisti.
- Mä poimin ne tosta maanraosta pulloon muistoksi.
- Joo, joo. Katotaan kun ensi kerran pelataan shakkia, että kenen egon ja charmin mä poimin pulloon, uhosin.
- Shakki, akkojen peli, Toomas tuhahti.
- Mitä, eikä ole! Se jos joku on miehinen laji. Sua vaan ärsyttää kun sä et pärjää siinä mulle.
- Sä vaan peittelet sitä, että viimeksikin korismatsi loppui mun joukkueen voittoon.
- Tuurilla, ei taidolla, muistutin.

- Mitä täällä oikein tapahtuu? kysyi vihainen ääni jonka tunsin.

-Liia, totesin ihastuneena. Käänsin katseeni äänen suuntaan, mutta Toomas oli tiellä enkä nähnyt tyttöä.
- Nouse nyt, sanoin tuskastuneena. –Mä en nää tota kaunista tyttöä, ainoastaan sun ruman naamasi.
- Ootteko te noin kännissä, vai mikä täällä on homman nimi? Liia kysyi kipakasti.
- Matsi meillä vain oli, rauhoittelin tyttöä.
- Onpa fiksua tapella siskon lähtiäisissä, tämä totesi kylmästi eikä selkeästi ymmärtänyt mitä tarkoitin.

Toomas väistyi viimein sen verran, että kampesin istumaan ja vihdoin näin Liian kokonaan. Olin kerran aiemminkin nähnyt tytön vihaisena, mutta silloin tämä ei ollut pukeutunut johonkin valkoiseen sääret ja pitkälti reittäkin paljastavaan luomukseen, jonka tehoa korkeat korot vain lisäsivät. Saatoin vain tuijottaa tyttöä katseeni kulkiessa Liian päästä varpaisiin ja takaisin. En voinut sille mitään, vaikka tiesin että tytöt saattoivat pahastua sellaisesta. Mimmi oli liian upea.

Liian silmätkin vaikuttivat suuremmilta ja salaperäisemmiltä kuin ennen. Siskojeni esimerkin takia tajusin sen johtuvan meikistä, mutta lähetin nopean äänettömän kiitoksen sille ihmiselle joka oli keksinyt, kuinka kauriinsilmät sai kynällä esiin kasvoista. Ilta-aurinko sattui osumaan Liian hiuksiin kullaten ne sädekehämäisesti.

Wow, saatoin vain ajatella. Siinä oli kaunein nainen jonka ikinä olin nähnyt. Näin Liian katseesta että tämä ymmärsi ainakin osan mitä mielessäni liikkui. Kiukku suli pois ja tilalle tuli epävarmuus.

- Meillä oli painimatsi jonka Andres hävisi, Toomas selitti nousten seisomaan. Liia lehahti viereeni kyykkyyn heti. Tytön tuoksu seurasi tämän mukana ja ympäröi minut. Se ei ainakaan saanut ajatuksiani yhtään selvemmäksi.

- Sattuuko sua johonkin? Liia kysyi huolestuneena.
- En mä tunnusta sellasta kun Toomas on kuulemassa, sanoin edelleen maassa istuen ja katsoen tyttöä kiinteästi.
- No mä poistun, Toomas sanoi vierestäni ja häipyi jonnekin. Minulla riitti silmiä vain Liialle. – Pojat on poikia. Painiminen on meidän harrastus. Okei?
- Okei, tyttö vastasi ja näytti siltä kuin ei olisi tajunnut sanaakaan. Minä jäin tytön silmiin kiinni enkä halunnutkaan päästä niistä irti.
- Liia, sain sanottua.
- Tässä, tyttö vastasi yhtä hiljaa.
- Älä lähdekään siitä koskaan mihinkään, sanoin, ja tartuin tyttöä niskan takaa ja suutelin. Tällä kertaa Liia ei pyristellyt vastaan yhtään. Ei edes silloin, kun ympäriltä alkoi kuulua taputusta, tömistystä ja vihellyksiä.

Lähettäjä: ig 
Päivämäärä:   22.6.13 01:50:01

tää on vaa ihan yksinkertasesti loistava! sulla on hauska vähän erilainen tapa kirjottaa, positiivisessa mielessä siis :)

Lähettäjä: Arliina 
Päivämäärä:   22.6.13 13:46:14

Olis kiva kuulla mikä mun tavasta kirjoittaa tekee teidän mielestä erilaisen kuin muut. Että olenko yhtään onnistunut saamaan tehokeinojani läpi :)
Edelleen hyvää juhannusta!
--------------

8.

LIIA

-Mulla oli ikävä sua koko illan, Andres mutisi minulle. Avasin silmäni ja vasta sitten kuulin mitä ympärillä tapahtui. Meidän ympärillemme oli kerääntynyt joukko ihmisiä, joilla kaikilla oli jotain sanottavaa meistä. Ihme kyllä, kommentit ja vihellykset eivät saaneet minua edes punastumaan.

Nousin ylös, puistelin ruohoa vaatteistani ja ojensin Andresille käteni. Tämä toisti minun äskeiset liikkeeni ja katsoi hymyillen ensin minua ja sitten kavereitaan.

- Näytös ohi, poika totesi, ja veti minut mukanaan kohti grilliä. Siellä seisoivat myös Asta ja Elle jutellen Toomaksen kanssa. Oletin tämän olevan se Toomas, josta Marju oli kertonut. Paikalle ilmestyi myös Tilde ja kohta perässä seurasi Elga, joka täytettyään tarjoilupöytää liittyi seuraan.

- Liia! Asta huudahti kun näki minut. –Melkosen näytöksen te tuolla järjestitte, tyttö nauroi.
- Te? Ketkä te? Nää jätkäthän siellä painiskeli, sanoin viattomasti.
- Joo, joo. Kyllä sulla oli mun mielestä yksi päärooleista. Ja niin oli katsojienkin mielestä, Asta tuhahti.
- Anna olla, sanoin hymyillen. –Me ollaan tästä asiasta eri mieltä.
- Mutta sinä ja minä samaa, sanoi Toomas minulle vierestäni. –Mä olin päätähti ja kingein, poika nauroi.

Kännyin Toomaksen puoleen.
- Mä en edellenkään tajua tota teidän tappelua.
- Ei se mikään oikea tappelu ollut. Se on meidän sivistynyt tapamme osoittaa, että me rakastetaan parhaita ystäviämme. Mä olen Toomas.
- Liia.
- Mä olen kuullut susta huhuja.
- Hyviä, toivottavasti?
- Tosi hyviä, poika sanoi ja hymyili minulle.

- Voittajan on helppo väittää rakastavansa. Mutta mun tunteet sua kohtaan ei tällä hetkellä ole kovin ihastuneet, Andres sanoi vierestäni Toomakselle.
-Sä et muistaakseni koskaan ole voittanut mua, tasapelikin on ollut tosi tiukoilla, Toomas vastasi hymyillen voittajan hymyä.
- Sehän viehättävää, totesin silmiäni pyöritellen.
- Sori. Poikien juttuja, Andres sanoi.

Syödessämme porukasta muodostui kaksi rinkiä. Yhdessä seisoin minä, Andres, Tilde ja Elga, ja toisessa seisoivat Rene, Toomas, Asta ja Marju.
- Tanssilattia on vielä valloittamatta, kuulin Marjun sanovan. Eikä siihen muuta tarvittu, kun Rene jo raahasi Marjua kädestä perässään ja Toomas ja Asta katselivat toisiaan hetken, hymyilivät ja seurasivat perässä.

- Sehän kävi ripeästi, Elga sanoi ja kohotti minulle kulmiaan.
- Asta ei juuri jarruttele, kun löytää hyvän tyypin, sanoin. –Siinä ei kielimuurit eikä mitkään paina mitään.
- Tuntuu olevan yleistä täälläpäin olevissa suomalaisissa, Tilde totesi vierestäni.

Katsahdin häneen kummissani. Luuliko tämä omistavansa myös kaikki veljiensä kaverit? Yritin vaihtaa puheenaihetta.

- Kuka nää kaikki ruuat on tehnyt?
- Minä, Elga sanoi.
- Ihan mielettömän hyvän makusia. Ja sä olit oikeassa siinä boolissa, sekin on hyvää.
- Elga on ammatiltaan kokki, Andres auttoi.
- Oikeasti? No ei ihme että on hyvää, nauroin. –Olen mä kyllä syönyt sellasiakin ammattilaisten tekemiä ruokia jotka ei ole mistään kotoisin.
- Mitä sä teet suomessa, opiskeletko sä? Tilde kysyi.

Suomessa, miksi Tilde kysyi mitä tein Suomessa? Enhän minä siellä ollut ollut pitkään aikaan. Halusiko tyyppi erityisesti nokkia minua, vai kuvittelinko vain?

- Mä olen valokuvaaja. Nyt mä en ole pitkään aikaan tehnyt töitä, mutta se on kuitenkin mun ammatti.
- Niin Andres kertoi, Elga hymyili.
- Mitä sä olet kuvannut? Tilde tiedusteli.
- Jotain lehtijuttuja ja kuvituskuvia. Jonkun verran muotokuvia, aika epävirallisia ja kavereille. Jotain matkajuttuja.
- Onko sulla oma firma?
- Mulla oli. Mä olin osakkaana. En ole enää.
- Miksi?
Andres synkkeni vieressäni.
- Se tuskin kuuluu sulle, tämä sanoi puolestani Tildelle.

Minua alkoi tosissaan ärsyttää. Tilde onnistui kuulostamaan korvissani kylmältä ja siltä, kuin katselisi minua vähän nenänvarttaan pitkin.

- Voin mä kertoa, sanoin Tildelle, ja tunsin kuinka leukani kohosi uhmakkaasti. –Mun eksä kulutti firman rahaa siihen malliin että olis ollut konkurssi edessä aika pian. Mä heitin sen eksän ulos mun elämästä ja ostin itseni ulos firmasta. Ja sen jälkeen firmasta saadut rahat menikin terapiapalveluihin.

Tilde katseli minua hämmästyneenä.

- Että jos sä ajattelit mun olevan rikas suomalaispaska joka tulee tänne lomalle elvistelemään rahoillaan, mieti uudelleen. Mua duunarimpaa saa tällä hetkellä hakea. Mutta jos taas et ajatellut, mä pyydän jo nyt anteeksi mun purkusta, sanoin.

Elga ja Tilde näyttivät epätietoisilta siitä miten purkaukseeni pitäisi suhtautua, mutta Andres repesi nauruun.

- Hyvä, Liia! Harvoinpa Tilde saa nenälleen. Kaikki vaan vastaa sen kysymyksiin ja kyyristelee, Andres hohotti.
Minuakin alkoi hymyilyttää. Jos asia tosiaan oli noin, sitä parempi.

Elgakin sai suunsa auki.
- Tilde, älä oo noin kuiva. Liia vielä luulee että sä et halua sen olevan Andresin kanssa missään tekemisissä.
- Varjelkoon, Tilde puuskahti hämmästyneenä. –Jos joku osaa laittaa mut ruotuun, sillä ei ole Andresin kanssa mitään ongelmia. Tervetuloa sukuun, tämä sanoi ja nauroi.
- Kiitos. Ollaan mielummin hyvissä väleissä kuin huonoissa, vastasin.
- Ollaan vain, Tilde sanoi, ja ensimmäisen kerran hymyili minulle aidosti.

- Ruotuun, mihin ruotuun Andres pitäisi muka laittaa? kysyin.
- Se on joskus aika jääräpää jyrä, Tilde vastasi.
- Sinäkö? kysyin ällistyneenä Andresilta.
- No mieti vaan miten paljon jääräpäisyyttä tarvittiin sunkin kohdalla, Andres vastasi.
- Ai oikeasti? Elga kysyi.
- Te ette tiedä millaisen suostuttelun mä olen käynyt läpi tän mimmin kohdalla, Andres totesi. –Mun täytyi käyttää kaksisataa prosenttia ja varaston rippeetkin mun viehätysvoimaa, että Liia edes vilkaisi muhun toisen kerran.
- Olinko mä tosiaan niin hyvä näyttelijä?
- Et ollut, mutta et todellakaan rohkaissut mua juuri lainkaan.

- Tilde, me lähdetään nyt, kuului ääni sivummalta. Luoksemme käveli tyylikäs vähän vanhempi pariskunta mukanaan nuori tyttö. –Kokkivastuu on nyt vain sulla, Elga. Ja Andres, mä… nainen pysähtyi siihen ja ojensi sitten kättään minulle. Tartuin siihen, ja tämä katseli minua tutkivasti vihreillä silmillään.

- Mun äiti, Heliis, Andres sanoi vierestäni. -Tässä on Liia.

Paniikki valahti vatsani pohjaan. ÄITI?!?! En ollut suonut ajatustakaan sille, että tänään tapaisin kaikki perheenjäsenet. Mehän olimme Andresin kanssa tunteneet vasta pari viikkoa, ja nyt jo olimme tässä vaiheessa. Isät olivat kokemukseni mukaan helpompia kohdata, mutta äidit näkivät ihmisistä kaikkea sellaista jonka mieluimmin olisi piilottanut. Kaiken kukkuraksi Andresin perhe ja koti oli kuin suoraan satukirjasta ja omani nyt oli mitä oli.

- Igo, Andresin isä esitteli itsensä sekasortoisten ajatusteni keskelle ja kätteli lujasti. –Ja tässä on Grete, mies esitteli tytön joka oli heidän mukanaan. Tämäkin oli siis Andresin sisko, mutta iältään korkeintaan kolmetoista.

En tiennyt miten päin siinä olisi pitänyt olla, mutta sitten Andresin äiti hymyili minulle aidon lämpimästi.

- Ei sun tarvitse näyttää noin kauhistuneelta. Ota ihan rennosti, tämä sanoi hiljaa ja hymyili edelleen. Sitten hän kääntyi Andresin puoleen. –Mä unohdin jo, mitä asiaa mulla oli sulle.
- Loistavaa. Se oli joku nakitus kuitenkin, Andres vastasi.
Andresin äidin silmät kapenivat uhkaavasti.
- Mä muistan sen vielä ja soitan sulle.
- Oo koo.

Vilkaisin Andresia ja tajusin sitten, ettei tämäkään ihan rento ollut. Poika puristi olkavarttani kuin hukkuva oljenkortta –mistä ihmeestä keksin aina vain huonoja vertauskuvia, kun kyse oli Andresista ja minusta? – ja hymyili hermostuneesti. Kai se nyt oli ihan ymmärrettävää, kun oma perhe oli ympärillä syynäämässä uutta tyttöystävää.

- Me mennään nyt, Igo sanoi. –Olkaa ihmisiksi täällä. Ja Tilde, muistat emännän velvollisuudet. Musta on outoa häipyä kesken juhlien, mutta kaipa se on tehtävä kuten sovittiin.
- Johan te olette juhlineet keskipäivästä asti. Ja mun juhlaemännän taidoissani ei ole mitään vikaa, Tilde totesi.
- Kyllä me katsotaan että se hoitaa hommansa, Andres sanoi.
- Keskity sä vaan sun tyttöösi ja unohda muu. On nimittäin sen oloinen tyttö, että ansaitsee huomiota, Igo sanoi ja hymyili meille.
- Kuulitteko? Mä sain luvan luistaa, Andres sanoi siskoilleen tyytyväisinä.

Sitten Andresin vanhemmat luojan kiitos lähtivät. Elga ja Tildekin poistuivat velvollisuuksiinsa.

- Sun ÄITI? sähisin Andresille kun jäimme kahden. –Miksi sä et sanonut, että sekin on täällä?
- En mä tajunnut sanoa, mä kai oletin että sä tiedät muutenkin. Rauhoitu.
- Mä taas en tajunnut että mut esitellään koko perheelle, nurisin.
- Mitä vikaa siinä on? Mä mielelläni esittelisin sut vaikka presidentille.
- Kai sä tajuat, että mun perhe ja tausta on ihan erilainen kuin sun? kysyin.
- Niin?
- No sitä niin, ettei mulla ole suomessa omakotitaloa, valkoista aitaa ja puolikasta koiraa.
- Ei meilläkään ole koiraa.
- Se onkin ainoa, joka tästä idyllistä puuttuu. Mitä sun äitisi sanoo kun se kuulee, että se juuri tapasi ainoan poikansa kainalosta mimmin, jonka äiti on alkoholisti ja joka itse kilahti niin että tarvitsi ammattiapua?
- Se tietää jo. Mä kerroin.
Se mykisti minut hetkeksi. Andres katseli minua hetken ja suukotti sitten päälakeani.
- Lakkaa olemasta noin hirveä snobi, tämä sanoi ankarasti äänellä joka oli täysin ristiriidassa hellän eleen kanssa.
- Minäkö?
- Sinä just. Miltä luvulta noi sun käsitykset oikein on, keskiajaltako?

Tajusin vaieta. Poika ei ymmärtäisi kuitenkaan. Ja tällä toisaalta oli pointti jutussaan, mutta silti asia vähän kaiveli.

- Liia. Mulle on ihan sama onko sun talossasi valkoinen vai vihreä aita. Sillä ei ole mitään merkitystä. Mä tykkään susta, en sun äidistäsi tai sun omaisuudestasi. Mun perhe taas tykkää siitä mitä mä pidän tärkeänä.
- Ainakin ne yrittää, huokasin.
- Ja lopeta toi itsesi aliarviointi, Andres melkein tiuskaisi.
- Sä olet jo toinen ihminen tänään joka kehottaa mua tekemään niin, ehkä teillä on siinä jotain perää, sanoin, enkä halunnut suuttua sen enempää. Andresinkin tuttu otsaryppy silisi.

Ilma alkoi viiletä ja porukka valua kohti sisätiloja. Osa ihmisistä kantoi tarjoilut sisälle ja jatkoi biletystä, sillä bassoäänet kaksinkertaistuivat heidän päästyään sisälle. Aioin ehdottaa, että mekin menisimme sisälle, mutta Andresilla tuntui olevan jotain asiaa jota tämä ei halunnut muiden kuulevan.

- No, kerro? Kysyin kahden jäätyämme.
-Meidän työt loppuu sunnuntaina, Andres sanoi. Käännähdin katsomaan poikaa, mutta tämä ei jatkanut, katsoi vain minua.
- Niin?
- Sitä vaan, että ne loppuu. Meidän seuraava keikka on pohjoisessa. Enkä mä sitten ole enää täällä.

Minä tunsin kuinka sydämeni valahti ja sisälläni jokin jäätyi. Mitä poika oikein tarkoitti, teki jutusta loppua, vai?

- Älä näytä noin kauhistuneelta, pääseehän sieltä käymään täällä, Andres sanoi. –Vaikka en mä kyllä tiedä miten mä kestän olla susta niin kaukana, poika tunnusti.

Huokasin.
-Meidän pitäisi varmaan muutenkin puhua. Siis meistä. Eikai me voida loputtomiin kuvitella, että tää voi jatkua samanlaisena kesäunelmana ikuisuuden.
- Ei mietitä sitä nyt, jooko, Andres pyysi. –Tuu mielummin mun kanssa, mä voin näyttää sulle paikkoja ja ihmisiä.
- Sopii, vastasin. Ehdotus kuulosti niin paljon paremmalta kuin jahkailla asioita joille en kuitenkaan voisi tehdä mitään juuri nyt.

Lähettäjä: Rtu 
Päivämäärä:   22.6.13 16:51:55

Ei Andres saa lähteä pohjoseen ;o

Lähettäjä: Arliina 
Päivämäärä:   23.6.13 10:50:24

Toukokuun puoliväli oli siitä hienoa aikaa, ettei pimeä tullut kovin aikaisin. Kello oli reilusti yli puolen yön, kun muistin seuraavan kerran katsoa kelloa. Valoa riitti ja ihmisiä riitti ja juhlamieltä riitti Juhlat olivat vieneet mennessään ja tapasin miljoona ihmistä joiden kasvot, nimet ja puhetapa sulautuivat yhdeksi massaksi. Minuun luotiin monenlaisia katseita: uteliaita, yhdentekeviä, kiinnostuneita ja yliolkaisia, katsojasta riippuen, kun kuljin Andresin kanssa. Olin ollut oikeassa leopardikuviosukkahousujen ja juomistapojen suhteen; juhlapukeutuminen oli räväkkää ja yliampuvaa, ja juoma ei tuntunut juojilta loppuvan. Tässä maassa sitä ilolientä tosin myi joka ikinen pikkukauppakin, joten se ei ollut ihme.

Se, mitä ihmettelin, oli ihmisten siisti käytös. Toki tällaisilla kellonlyömillä jo kiharat olivat oienneet ja puvut rypistyneet, mutta kellään ei oikeastaan tainnut mennä touhu ihan överiksi. Nämä olivat varmaan jotain supersivistyneitä tyyppejä. Olin nähnyt paljon pahempaa örveltämistä niinä kuukausina, jotka maassa olin asunut, eivätkä ne kaikki örveltäjät olleet todellakaan olleet suomalaisia. Tai sitten minä vain olin niin erään tietyn ihmisen lumoissa, että taika vaikutti havainnointikykyynikin. Ja toisaalta en ollut seissyt pitämässä kirjaa siitä kuka sammui ja kuka pysyi pystyssä.

Jossain vaiheessa iltaa tajusin, ettei Andreskaan ollut kovin humalassa. Ihmettelin sitä ääneen, mutta poika vain hymyili.
- Mä kokeilen sun tapaasi. Ja pidän sulle seuraa. Ei voi olla kovin siistiä yrittää puhua ihmisten kanssa jotka on kännissä, jos itse on selvänä.
- Kieltämättä se juttu lentää niin että siinä ei pysy mukana, myönsin. –Mutta en mä sua enkä ketään muutakaan tuomitse. Senkus otat, jos haluat. Mä poistun sitten näyttämöltä kun en enää jaksa kuunnella.
- Musta tuntuu, että sä olet tänään tärkeämpi kuin muut asiat. Yksi juttu mua vaivaa,
Andres sanoi sitten.
- No?
- On aika monta asiaa, jotka mä vielä haluan kokea sun kanssasi.
- Niinkö?
- Muun muassa tämä, poika sanoi ja veti minut itseään vasten. Olimme saapuneet tanssilattian reunalle, jonne Andres minut johdatti. Kuin tilauksesta biisi vaihtui hitaaseen kutumusiikkiin.
- Järjestitkö sä tän musan vaihdon jotenkin? Ihmettelin.
- Onnetar vaan sattui katsomaan tänne päin, Andres totesi.

Painauduin poikaa vasten ja suljin silmäni. Ei sitä oikein tanssimiseksi saattanut sanoa, ennemminkin vain pyörimme hitaasti paikallamme lähekkäin ja olimme hiljaa. Siinä oli jotain hyvää ja oikeaa, jollaista en ollut ennen löytänyt kenenkään kanssa. Niin meni useampi biisi, kunnes minä vetäydyin pojasta kauemmas.

- No? Andres kysyi venyttäen oota virolaiseen tapaan.
- Mä olen maailman tylsin nyt, mutta mua väsyttää. Nää geimit alkaa olla mun osalta tässä.
- Joko sä olet päättänyt mihin sä menet yöksi? Andres kysyi.
Katselin poikaa.
- Tule mun viereen, tämä pyysi hiljaa. –Eikä tää oo mikään kiertoreitti yrittää saada sua sänkyyn. Tai siis on, mutta mä en puhu nyt seksistä. Mä vaan haluaisin herätä aamulla sun vierestä.

Minut valtasi hellyys. Nostin käteni pojan poskelle ja silitin sitä. Andres tarttui käteeni.

- Haluaisin mä muutakin, muista se, mutta mä lupaan olla koskematta suhun, Andres sanoi, puristi silmänsä kiinni kuin häneen olisi sattunut ja loi sitten minuun epätoivoisen katseen. Nauroin.
- Mäkin lupaan olla koskematta suhun, mutta on siistiä tietää olevansa näin kuuma mimmi!
- Sua kuumempaa ei näissä juhlissa nähty, poika sanoi ja nosti toista kulmaansa. -Mutta mä en aio pilata tätä meidän juttua hätiköimällä.
- Tiedätkö miksi mä muun muassa tykkään susta niin paljon? kysyin.
- Kerro.
- Kun sä jaksat aina ajatella muita. Että miltä niistä tuntuu. Ja mua. Mutta muista nyt vaan, etten mä ole särkyvä.
- Mä muistan, poika lupasi.

Lähdin etsimään Elleä ja Astaa. Porukka oli vähentynyt reilusti ja talo hiljentynyt. Suurin osa oli lähtenyt jatkoille baariin Tilden kanssa ja loput kuka minnekin.
Astan löysin keittiöstä kikattamasta Toomaksen kainalossa tämän jutuille. Nostin kulmiani hämmästyneenä.

- Mikäs nyt on noin hauskaa?
- Liia, molemmat huudahtivat, mutta eivät tehneet elettäkään siirtyäkseen kauemmas toisistaan.
–Me tultiin keittiöön ja Toomas lupasi keittää kahvit, mutta me ei löydetä puruja, Asta sanoi
- Mä aion lähteä nukkumaan nyt.
- Minne?
En vastannut mitään, osoitin vain peukalollani yläkertaa.
- Andresin kainaloon, totta kai, Asta totesi.
- Mutta mä en voi mennä ennenkö mä tiedän missä te nukutte.
- Mulle se on ainakin aika selvää, Asta sanoi ja katsoi Toomasta, joka katsoi julkeasti takaisin. Huomasin tietysti mitä niiden kahden välillä oli meneillään, eihän sitä voinut olla huomaamatta. Halusin mahdollisimman äkkiä pois heidän tieltään.
- Okei. Kunhan et tee mitään mitä aamulla kadut, sanoin. –Ja muistat, että teidän laiva lähtee huomenna illalla takas Suomeen.
- En tee, sisko, muistan, sisko, Asta sanoi ja jatkoi juttuaan Toomaksen kanssa.

Elle sen sijaan tuli vastaan olohuoneessa.
- Mä nukun täällä, missä sä nukut? kysyin.
- Mä menen Marjun luo yöksi.
- Oikeasti?
- Kyllä. Sillä on kuulemma iso talo tyhjillään.
- Mutta miten sä pääset aamulla sieltä pois?
- Mä voin vaikka kävellä sieltä tänne. Sitä paitsi Rene tulee sinne myös, Elle hymyili ja iski minulle silmää.
- Aaa, okei! vastasin fiksusti. –Oletko sä varma että sä haluat mennä sinne?
Elle tuhahti.
- Oon mä ennenkin ollut saman katon alla kuin jotkut parisuhteessa olevat ihmiset. Kunhan eivät ole kovin äänekkäitä, että siellä saa nukuttua. Ja jos ovat, mä soitan Larille ja pidän senkin hereillä koko yön. Voi olla että mä soitan sille joka tapauksessa, Elle naurahti.

- Näitkö sä Astan? kysyin.
- Näin. Uskomatonta. Tyyppi on kaksi minuuttia uudessa maassa ja löytää tollasen raivostuttavan fiksun ja hyvännäköisen jätkän jonka kanssa sillä synkkaa aivan saman tien. Ne on olleet oikeastaan kahdestaan koko illan.
- Sellanen se vaan on, sanoin tarkoittaen Astaa.
Elleä nauratti.
- Niin onkin. Eikä siinä mitään, pitäkööt hauskaa. Asta on sen verran järkevä, ettei siitä tarvitse huolehtia. Mutta missä täällä sä aiot nukkua? Eikun mä tiedän, Elle sanoi sitten, kun näki ilmeeni. – Muistakaa käyttää kortsua, tämä hymyili ilkikurisesti. Minuakin nauratti.

- Ei me olla sillä asteella vielä, sanoin.
- Okei. Vaikka sillä asteella voi olla yllättävän äkkiäkin.
- Mä tiedän. Musta vaan tuntuu että mun on pakko edetä hitaasti, koska mun… no, joku vaisto sanoo niin.
- Sehän on ihan tosi okei. Mutta älä jarruttele liikaa. Musta tuntuu että sun Andresisi on ehkä maailman luotettavin mies.
- Niinkö? Kiva kuulla, että joku muukin on sitä mieltä enkä vaan minä. Että mä en ole vaan sokaistunut, kun se on niin upea. Tajuat kai?
- Täysin, Elle vastasi. –Mehän Larin kanssa hengattiin yhdessä tosi kauan ennenkö edes alettiin seurustella.
- Sä muistat väärin, nauroin. –Mä en ole ikinä nähnyt sua niin pikavauhtia rakastuneena.
- Voi olla, Elle hymyili. –Mutta arvaa mitä? Se pätee myös suhun nyt.
- Voi olla, hymyilin takaisin. –Eikä se enää pelota mua.
-------------------------

Kiipesin yläkertaan haettuani Marjun autosta tavarani. Löysin Andresin huoneen, vaihdoin yöpaidan päälleni ja kävin jopa tunnollisesti pesemässä meikit pois. Palasin Andresin huoneeseen, jossa poika istui sänkynsä reunalla ilman paitaa. Tämä kohotti katseensa ilahtuneena, kun tulin huoneeseen.
- Tääkö on sun vanha huone? kysyin.
- Kyllä.
- Aika söpöä, kiusoittelin.
- Sehän sopii, koska säkin olet. Tuu istumaan, Andres sanoi.
- Mä kaikista mieluiten kävisin nukkumaan.
- Sekin käy.

Andres laittoi huoneen oven lukkoon ja kaivauduimme peiton alle. Andres veti minut lähelleen selkä itseään vasten.
- Voidaanko me jutella nyt? kysyin.
- Koska tahansa, Andres vastasi. – Mä luulin, että sä halusit nukkua.
- Haluan mä sitäkin, mutta ensin jutellaan.
- Okei.
- Me. Mitä me tehdään?
- Nytkö?
- No sekin. Mutta tulevaisuudessa. Ja sä lähdet sunnuntaina. Mitä meille käy?

Andres vetäytyi kauemmas ja käännyin niin, että sain katsottua tätä silmiin.

- Luuletko sä tosiaan, että mä sut löydettyäni heitän sut menemään, ennenkö tää on kunnolla alkanutkaan?
- En mä ihmettelisi, vaikka siinä kävisikin niin. Musta tuntuu että.. tai mä en ole kovin hyvä pitämään ihmisiä luonani. Ne vaan lähtee jonnekin, ja jättää mut kaipaamaan, sanoin, ja tunsin kyynelten tekevän tuloaan.
- Liia, Andres sanoi hellästi ja tarttui leukaani. –Mun on pakko tehdä ne työt jotka mä olen sopinut tekeväni, en mä voi jättää Reneä pulaan.
- Et tietenkään voi.
- Mutta ei se tarkoita sitä, että mä haluaisin lopettaa tän meidän jutun.
- Onneksi.
- Musta tuntuu että isompi ongelma on vastassa sitten, kun sä lähdet Suomeen takaisin.
- Mä en tiedä vielä millon mä olen menossa takaisin.
- Jospa ei sitten mietitä sitä nyt, Andres totesi.

- Äh, en mä tiedä ketä mä yritän huijata. Itseäni varmaan, sanoin sitten. – Mulla on oikeastaan alusta asti ollut sellanen ajatus taustalla, että mä lähden syksyllä takaisin Suomeen. Tai joskus heinäkuun jälkeen.
- Ahaa, ja sä sanot sen mulle nyt?
- No koska se olis pitänyt tehdä, eihän me olla tästä juteltu ennen kuin nyt?
- Olisitko sä voinut vaikka sivulauseessa vihjata siihen suuntaan, poika sanoi kulmat kurtussa.
- Älä nyt panikoi, kun mäkin pidin itseni kasassa. Sehän tästä puuttuu että me aletaan riidellä.
- Totta. Ei aleta.
- Mutta miten tää voi jatkua?
- Voi se jatkua, Andres sanoi. – Sen kehykset vain muuttuu. Ja mahdollisuuksia on.

Sitten puheeni loppui siihen, koska Andres kumartui ylitseni antamaan suukon. Josta sitten tulikin vähän pidempi. Kiedoin käteni pojan kaulaan ja annoin mennä. En saattanut tehdä muutakaan, kun päässäni ei kiertänyt yhtään järkevää ajatusta. Pojan kädet vaelsivat vartalollani, kunnes tämä päästi minut irti ja työnsi rajusti kauemmaksi.

- Liia, mä en pysty tähän.
- Ihan hyvin sulla tuntui menevän, sanoin hengästyneenä.
- Liiankin. Mun on pakko lopettaa nyt, tai sitten mä en enää pysty.
Tuijotin poikaa.
- Mä olen tosissani, tämä sanoi kireästi.- Sä oikeasti tapat mut. Kiduttaen ja hitaasti, Andres ähkäisi. – Mä lupasin etten mä koske suhun, ja mä yritän nyt pitää mun lupausta. Mutta sä teet sen hemmetin hankalaksi, poika sanoi ja nousi kiihtyneenä ylös sängystä lattialle seisomaan.
- Anteeksi, ei mun ole tarkotus, sanoin ääni vapisten. –En mä halua kiduttaa sua hitaasti.
- Voisitko sitten olla kuulostamatta vähän vähemmän ihastuneelta siihen ajatukseen, poika nurisi.
- Sori, sanoin, mutta huomasin pidätteleväni naurua, joka pulppuili jostain sisältäni.
- Oikeasti, Liia! Andres pyysi, mutta sitten tätäkin hymyilytti.
- Joo, sanoin, mutten enää kyennyt pidättelemään nauruani. Andres yhtyi siihen ja tuli takaisin viereeni.
- Mä en tajua, miksi mä olen niin sun pauloissasi.
- En mäkään, jos rehellisiä ollaan. Mutta se tuntuu hyvältä, tunnustin. –Olkoon kuinka sadistista vain, mutta mun itsetunnolle tekee ihmeitä se, että sä olet ja uskallat sanoa sen.
- Mun itsetunnolle tekisi myös hyvää kuulla mitä mieltä sä olet musta, Andres sanoi ja katsoi vähän levottomana.

Kasvoilleni levisi hymy. Vasta silloin tajusin, että poika ei ehkä ollut niin itsevarma minusta kuin oli antanut ymmärtää.

- Mun mielestä sä olet ihanin, hauskin ja seksikkäin mies molemmilla puolin Suomenlahtea. Unohdinko mä mainita? kysyin muka viattomasti.

Andresin silmät tummuivat samalla tavalla kuin silloin Aidan keittiössä sinä iltana, kun oikeasti olimme jutelleet.

- Samat sanat. Paitsi ettet sä ole mies.
Katselimme hetken toisiamme hymyillen. Minä keräsin rohkeuttani seuraavaan lauseeseen.
- Sä sanoit äsken että sä et halua rikkoa lupauksiasi. Ja mä arvostan sitä. Mutta ei se lupauksen pitäminen mullekaan ihan helppoa ole, sanoin sitten.
- Eikö? Andres kysyi ja silmiin syttyi kiinnostunut ilme.
- Ei. Koska.. koska sä olet sä, etkä joku muu. Mulla on sellanen olo, että se lupaus oli ehkä tehty rikottavaksi.
- Liia, poika sanoi käheästi ja sipaisi hiukseni korvan taakse. Rakastin sitä kuinka Andres tykkäsi kosketella pienesti ja hellästi.
- Tässä, vastasin.
- Älä menekään siitä koskaan mihinkään, Andres toisti aiemmin illalla lausumansa sanat.
- En mä ole menossakaan mikäli se musta riippuu.
- Mä en tiedä miten mä sanoisin tän.
- Sano suoraan, ehdotin.
- Mä haluan sua, Andres sanoi matalasti. –Mä haluan pitää sua niin hyvänä kuin mä ikinä osaan ja vielä parempana. Sä olet ihana, poika sanoi ja silitti poskeani. – Älä itke, tämä sanoi sitten järkyttyneenä ja veti kätensä pois, kun tunsi ja näki kyyneleeni. Nostin sen takaisin poskelleni ja katsoin poikaa.
- Niin säkin, ja niin mäkin sua, mumisin kaikkea muuta kuin järkevästi hymyillen kyynelteni lomasta.
- Oletko sä ihan varma? Sun pitää olla, sillä mä en voi luvata että mä pystyn lopettamaan enää tietyn rajan jälkeen. Enkä mä missään tapauksessa halua satuttaa sua, poika sanoi paniikin häivä äänessään.
-Kyllä mä olen, sanoin, ja muistin sitten jotakin. –Mä en usko että me hämättiin kovin monia sillä nukkumaanmenojutulla, naurahdin sitten ja niiskaisin yhtä aikaa.
Andres vain virnisti, ja lisäsin, -Elleä ei ainakaan.
- Mistä tiedät?
-Mistäkö? No jos vaikka siitä, että se käski meidän huolehtia ehkäisystä.
- Viisas mimmi se sun ystävä. Mitenköhän se arvasi?
- Mä luulen, että tän olisi nähnyt sokeakin.
- Sinäpä sen sanoit, Andres naurahti ja kieräytti minut päälleen. Kyyneleeni kuivuivat pikavauhtia, kun pojan kädet ja huulet lähtivät uudelle tutkimusmatkalle.
- Yksi juttu pitää vielä susta sanoa, henkäisin, kun vielä muistin miten puhutaan.
- Sano äkkiä.
- Sulla on ihan käsittämättömän hyvä itsehillintä.
- Se loppuu nyt, sä annoit siihen luvan, Andres sanoi kun painauduin tätä vasten. Minä nauroin, lähetin mielessäni Ellelle terveisiä ja sukelsin pojan kanssa nautinnon maailmaan.

Lähettäjä: Rtu 
Päivämäärä:   23.6.13 12:04:34

oolalaa, nyt tuli toimintaa :3 jatkoo vaan!

Lähettäjä: Jenna 
Päivämäärä:   23.6.13 13:05:50

Aaww.. <3

Lähettäjä: Arliina 
Päivämäärä:   23.6.13 13:59:05

Mun kesäloma tosiaan alkaa huomenna ja sillon aion pyrähtää ihan muihin maisemiin ja miettiä ihan muita juttuja kuin näitä tarinan henkilöitä. Siksipä tässä tokavika pätkä jo tänään, loppu ilmestyy sitten huomenna. :)

---------------------------
9.

LIIA

Jätin Andresin nukkumaan ja kömmin alakertaan aamupalalle. En ollut nukkunut juuri lainkaan, mutta silti minun oli vaikea pidätellä hymyäni. Eipä sitä tosin ollut katsomassakaan kukaan, mutta kuitenkin. Minun teki mieli virnistellä kuin mielipuoli irvikissa. Niin teinkin vähän väliä, kun en enää jaksanut teeskennellä.

Minulla oli hyvä ja luottavainen olo. Elämä hymyili pitkästä aikaa oikeasti minullekin. Halusin uskoa että kaikki järjestyisi jotenkin, vaikka Andres häipyisi viikonlopun jälkeen muualle töihin. Tämän porukat asuivat niin lähellä Aidaa, että näkisimme varmasti viikonloppuisin. Lisäksi Viro oli niin pieni maa, että välimatkat eivät olleet pitkiä. Enkä jaksanut enää olla huolissani koko ajan. Sen aika oli ohi.

Kannoin kahvini terassille ja nautin auringosta, linnuista ja yksinolosta. Vielä mielummin olisin jakanut tämän Andresin kanssa, mutta pidettyäni poikaa hereillä puoli yötä en raaskinut lähteä herättämään tätä. Andres. Ajatuskin pojasta sai minut hymyilemään taas. Samassa puhelimeni soi.

- Huomenta, Elle.
- Huomenta. Mä tulen Marjun autolla sinne. Se lupasi eilen että saadaan lainata sitä.
- Yllättäin se lupasi, miksiköhän, naurahdin. –Rene kai sitten tuo sen hakemaan autonsa.
- Eiköhän. Mä olen kohta siellä. Nähdään.

Ja niin Elle olikin. Tarjosin tytölle kahvia, ja tämä istui viereeni patiolle.

- No? Elle kysyi.
- Mitä no?
- Niin kuin et tietäis. Ja mä tiedän vastauksenkin, eihän sua tarvitse kuin vilkaista. Satuitko katsomaan itseäsi aamulla peilistä?
- Kyllä. Samalta mä näytin kuin eilenkin, valehtelin.
- Et todellakaan, Elle nauroi. –Sä näytät tuhat kertaa onnellisemmalta. Hieno juttu, Elle sanoi ja kumartui halaamaan minua. –Sulle, jos jollekin, sen suo niin mielellään.

En oikein tiennyt mitä vastata. En aikonut selitellä Ellelle sen enmpää, mutta tuntui hassulta olla sanomatta mitään.
- Niin mä olenkin. Tuhat kertaa onnellisempi, sanoin, ja virnistin taas irvikissahymyn.
- Mä en ole nähnyt ihan samanlaista ilmettä sun kasvoillasi koskaan, ja me on tunnettu kuitenkin aika kauan. Andresissa on varmaan jotain taikapölyä, Elle naurahti.

Sisältä talosta kuuluivat askeleet jotka läpsyttivät paljain jaloin kohti terassia. Asta sieltä kömpi aamutakissaan unisen näköisenä. Tämä rojahti terassin tuoliin ja huokaisi teatraalisesti syvään. Vilkaisimme Ellen kanssa toisiamme kuin kysyen kumpi aloittaa, ja pallo jäi Ellelle.

- Mihin sä Toomaksen jätit? Elle kysyi.
- Se lähti töihin, Asta totesi haikeutta äänessään. Kohotin Ellelle kulmiani ja katsoin tyttöä tarkemmin. Tällä oli rusottavat posket, tukka mytyssä ja silmissä uneksiva katse. Sellainen näky minuakin oli kohdannut aamulla peilistä. Mutta Astaa en ollut sellaisena nähnyt koskaan.

- Mä tunnustan tän nyt heti, Asta sanoi totisena, kun huomasi minun katsovan pitkään.
- Minkä?
- Mä luulen, että mun perhosena lentely on ohi nyt.
- ??
- Mä en ikinä ole ottanut ketään kovin vakavasti. Mutta tää on erilaista.

Aloin hitaasti päästä kärryille. Suupieliäni alkoi nykiä, mutta esitin epäilevää.

- Oletko sä ihan varma, ettei toi ole vaan jotain kuuman yön jälkeistä euforiaa? Elle kysyi.
- ”Kuuman yön?!” Asta nauroi. –Minkä romaanin henkilö sä olet?
- No eikö se muka ollut sellainen? Vastaa kysymykseen, totesin tyynesti.
Asta huokasi.
- Mä tunnen itseni. Ei se ole. Tää on jotain aidompaa.
- Mä olen väärä henkilö uskomaan tollasiin, totesin kuivasti. –Sen sijaan Ellen pieni romanttinen sydän varmaan läpättää ihastuneena?
- Sun historiallasi toi on ihan ookoo kommentti. Mutta mä olen tosissani.
- Tota, mun on pakko kysyä tätä. Mitäs Toomas tuumaa?
- Sehän se pahinta onkin.
- Kumpaa, kyllä vai ei?
- Se on samaa mieltä kuin minä, että tässä on jotain enemmän. Ja ehdottomasti haluaa pitää yhteyttä.

Minä purskahdin nauramaan.

- Asta, congratulations! Kyllä on kannattanut olla kaikki nää vuodet sun ystävä, vaikka sä ootkin niin raivostuttava, sanoin rakastettavasti. –Kaikki se on ollut sen vaivan arvoista, kun vihdoin näkee sut niin, että kerrankin sulta on viety jalat alta!
- Ihanaa kun sä olet aina niin myötäelävä, Asta totesi, mutta ei pahastunut.

–Se lupasi tulla saatille bussille, tämä huokaisi sitten.
-Millon teidän bussi lähtee?
- Kello yksi, tasan.
- Ja kello on nyt puoli kymmenen. Eiköhän aleta kokoamaan tavarat ja mennä käymään Aidalla hakemassa teidän loput kamat. Jos kävis sitten syömässä jossain kaupungissa, niin kello varmaan onkin jo yksi, sanoin.
- Jos sä raaskit jättää Andresin tänne, niin sopii, Elle sanoi.
- Enhän mä nyt siihen ole kiinni kasvanut.
- Voihan se tulla mukaan, Asta ehdotti.
- Ei se voi, sillä on duunipäivä. Mutta saatille se tulee. Mennään, hoputin.
- Niin kai se on tehtävä, Asta sanoi ja huokasi uudelleen.
- Mielummin niin, kuin katsella tässä kun sä huokailet, hymähdin.
- Tylsä, Asta sanoi ja näytti kieltään.
- Teini, vastasin takaisin.
- Hiljaa, mä en nyt jaksa kuunnella teitä. Jos seksi saa teidät näin piikikkäiksi, mä toivon että te muutatte nunnaluostariin loppuelämäksenne. Mennään nyt, Elle tokaisi ja nousi ylös.

Asta iski silmää minulle ja huokasi sitten sadannen kerran, mutta vääntäytyi ylös tuolistaan ja seurasi meitä. Onneksi, sillä minäkin olisin kohta alkanut huokailla. Toki ymmärsin Astaa jotenkuten, mutta en aina jaksanut tytön tiettyjä ominaispiirteitä, kuten nyt vaikka tätä yliampuvaa teatraalisuutta.

Kiipesin yläkertaan, jossa Andres edelleen nukkui. Asetin herätyksen soittamaan kymmeneltä, kokosin hiljaa tavarani ja lähdin alakertaan. Sitten en kuitenkaan saanut tehtyä niin kolkkoa poistumista. Kävelin puutarhaan, taitoin yhden keltaisn, ison kevätkukan ja kiipesin takaisin yläkertaan. Kirjoitin kännykän viereen lapun ja laitoin kukan viestin päälle. Sitten suukotin Andresin poskea ja lähdin.

ANDRES

Linnut visersivät pihalla ja aurinko paistoi matalalta herätessäni. Kello oli todella vähän. Muistin, että työpäivä odotti edessä ja vähäinen uni kostautuisi varmasti, mutta en jaksanut huolehtia siitä nyt. En, kun vieressäni tuhisi Liiaa tukka sotkuisena myttynä tyynyllä.

Olin haaveillut siitä, että saisin herätä tämän vierestä. Ja siinä Liia oli. Mieleni teki herättää tyttö hitailla suudelmilla ja katsoa mihin se johtaisi, mutta Liia näytti olevan niin sikeässä unessa, etten raaskinut herättää tätä. Niinpä tyydyin katselemaan tyttöä ja hymyilemään typerästi.

Olin varmaankin nukahtanut uudelleen, sillä heräsin kännykän herätyskellon ääneen. Aurinko ei enää paistanut huoneeseen, eikä Liia enää ollut vieressäni. Sen sijaan kännykän vieressä oli kukka ja viesti. Kurotuin ottamaan kukinnon käteeni ja haistelin sitä samalla kun luin viestin.

”Huomenta, rakas.
Mun oli pakko mennä. Tyttöjen bussi lähtee yhdeltä.
Nähdään asemalla puolelta.
Liia. ”

Rakas? Mitähän se tarkoitti? Tähän asti Liia oli varovasti puhunut pitämisestä ja tykkäämisestä. Varmaan kohta olisi aika kysyä sitäkin. Kunhan kohtaisimme asemalla.

En ollut varmuudella nukkunut kuin pari tuntia, mutta tunsin itseni energisemmäksi kuin pitkään aikaan. Arvelin sen johtuvan siitä etten ollut eilen juonut juuri mitään. Mutta se ei ollut ainut syy. Oikea, isoin syy oli tietysti se tyttö, joka oli tuhissut vieressäni tukka sotkuisena myttynä tyynyllä.

Olin vähintään puoliksi- tai ketä minä yritin huijata väittämällä puolikasta? Ei auttanut kuin kohdata tosiasiat: Olin rakastunut Liiaan. Mieleni teki koko ajan koskea tyttöä, silittää, halata, helliä. Olin muutenkin tottunut läheisyyteen, mutta Liian kanssa tunne oli varovasti arvioiden potenssiin kymmenen. Lauseeni siitä, kuinka Liiasta joskus tulisi kaikkien lasteni äiti, piti täysin paikkansa. Tietenkään lasten aika ei ollut vielä, mutta vieressäni oli ensimmäistä kertaa nainen jonka kanssa saatoin kuvitella jakavani elämäni.

Se oli ihan uutta minulle. En ollut ennen ajatellut tulevaisuuttani. Tietysti olin olettanut että perheeni ja kaverini kuuluisivat sinne, mutten ollut ollut lainkaan varma halusinko elää ja asua jonkun kanssa. Mutta sitten omenapuun alla oli itkenyt eräs vaalea tyttö, ja asia oli tainnut olla sillä selvä. Antauduin haaveilemaan pellavapäisistä pikku-Liioista. Sekin oli asia jota en ollut ikinä ennen ajatellut, mutta nyt se tuntui ihan normaalilta tulevaisuudelta, sitten joskus. Sitoutuminen niihin asioihin, joita rakastin, ei ollut koskaan ollut minulle ongelma.

Soitin Renen mukaani ja lähdimme Aidalle. Kohtasimme autoinemme pihassa. Rene katsoi minua ja virnisti.
- Näytät saaneelta, tämä totesi.
- Kiitos, samoin, vastasin. –Eiköhän lähdetä töihin. Ehditään varmaan maalata melkein loppuun ennen lounastaukoa. Me ollaan menossa saattamaan bussille Asta ja Elle. Siis sinä ja minä mennään täältä, loppujengi tulee myös sinne.

- Andres.
- No?
- Tota. Mun pitää kysyä sulta yks juttu, Rene sanoi, ja näin tämän kasvoista että se oli tärkeää.
- Kysy pois.
- Sä ja Marju. Oliko teillä joku juttu joskus?
- Ai sä et ollut siitä asiasta perillä?
- Eli siis oli.
- Ei ollut.
- Onko tää nyt se ensimmäinen kerta kun sä valehtelet mulle? Rene kysyi otsa rypyssä.
- Rauhoitu. Kuuntele ensin, sanoin. Sitten selitin kolmiodraaman Toomaksesta, Marjusta ja minusta. –Mua ei oikeasti ole koskaan napannut se mimmi. Ihmisenä se on varmaan ihan ookoo, mutta ei se ole mitään tunteita mussa herättänyt. Paitsi ehkä ärsyttänyt, kun se kohteli Toomasta niin huonosti.
- Marju sanoi eilen pyytäneensä anteeksi Toomakselta. Ja aikoi puhua sunkin kanssa. Mä en tiennyt oikein mistä se puhui, ja totta puhuen mulla oli siinä pikkuisen muuta mielessä kuin jotkut vanhat lukioajan jutut.
- Voin uskoa että oli, naurahdin. –Mutta hyvä juttu. Jos tässä pitää ryhtyä pyörimään sen kanssa enemmänkin, niin on varmaan aika vähän puhdistaa ilmaa. Vai mitkä aikeet sulla on sen suhteen?
- No mun ajatukset ei ole ihan lapsiin asti ehtineet, kuten eräillä. Mutta on mulla olo että mä haluan katsoa tän jutun loppuun asti.
- Okei. No sitten katsot.
- Mä tässä vaan olen kelannut että.. Siis, että mun listan kärkipäässä ei normaalisti olisi mimmi, joka on jo käynyt läpi kaikki mun parhaat kaverit. Sellanen ei vaan sovi mulle.
- Tiedän. Mutta ei se ole tehnyt niin, rauhoittelin. Ja ymmärsin ristiriidan, jossa Rene oli elänyt. –Musta tuntuu että Marju on oppinut siitä jutusta jotakin. Ja eihän se mitään helppoa elämää lukion jälkeen ole viettänyt, vaan on opiskellut jä käynyt töissä. Pakkohan sellasen on kasvattaa ihmisenä, mulle ja sullekin on ainakin käynyt niin.
Rene nyökytteli.
– Ja hei oikeasti jos miettii mitä sitä tuli sunkin kanssa tehtyä sillon alle parikymppisenä, niin ei mekään mitään pyhimyksiä olla, lisäsin.
- No ei olla ei, mutta reilua peliä kuitenkin pelattu aina.
- Niin kavereita kohtaan joo, mutta on siinä muutama tyttö saattanut vähän kärsiä.

Lähettäjä: ig 
Päivämäärä:   23.6.13 20:07:40

mun mielestä sun tyylistä kirjottaa tekee erilaisen muun muassa jotkut sanavalinnat ja lauserakenteet. teksti on ehkä aavistuksen runollisempaa ja kaunokirjallisempaa kuin useimmissa muissa täällä pyörivissä teksteissä. joskus kun luen tätä tarinaa ajattelen ensin että hei ei noin voi sanoa ja kun luen lauseen uudestaan, se kuulostaa todella kauniilta ja tuo tekstiin syvyyttä.
itse haluaisin kehittyä kirjoittajana juurikin enemmän kaunokirjallisempaan suuntaan, pois Asiallien kouluaine -linjalta.

tuo "runollisuus" sopii mun mielestä erittäin nimenomaan tähän tarinaan, koska ainakin mulle tuo miljöö ja henkilöt, etenkin Liia, näyttäytyy jollai tavalla salaperäisenä ja ehkä kaukaisena unelmana.

lisäksi tätä tarinaa on ihan älyttömän mukava lukea, koska teksti on sujuvaa ja selkeitä kieliopillisia virheitä (esimerkiksi yhdys_sanavirheitä) ei vain ole.

yksi asia vielä joka tuo erilaisuutta on tekstin kerroksellisuus. itse ainakin olen löytänyt tästä teksistä useita eri tasoja, jotka tekevät tarinasta uskottavamman ja syvällisemmän.

kiitos vielä loistavasta tarinasta! tämä paikka kaipaa lisää tämän tasoisia tarinoita :)

Lähettäjä: desiderata 
Päivämäärä:   23.6.13 22:05:46

Surettaa että tää loppuu mutta kaikki hyvä loppuu aikanaan :) mua kiinnostaisi että mikä sai sut kirjoittamaan virosta. Tykkäsin noista eestinkielisistä heitoista siellä täällä ja kuvailit ihanan uskottavasti ympäristöä. Joissain tarinoissa, jotka sijoittuu vaikkapa usaan, huomaa, ettei kirjoittaja tiedä maasta mitään, mutta un tarina kuulostaa siltä, että sä olet oikeasti ollut tuolla. Tai sitten oot vaan hybä huijaamaan :)

Lähettäjä: Arliina 
Päivämäärä:   24.6.13 08:43:08

Muutama tunti ja sitten....! Kesäloman vapaus koittaa :)

ig, kiitos pitkästä kommentista :) Tohon runollisuuteen en osaa sen enempiä ottaa kantaa. Mun tyyli nyt vaan on tällainen enkä kirjottaessa mieti erityisesti sanavalintoja tehdäkseni tekstistä jotenkin erilaisen (paitsi jos lauseessa on vaikka kaksi samaa verbiä, silloin mietin toiselle vaihtoehdon). Sellaisen huomaa luettaessa aika äkkiä, että tässä on nyt haettu jotain muka-erilaista. Lopputulos kuulostaa väkisin tehdyltä.

desiderata, Viro siksi, että se on tossa sopivan lähellä tähän tarinaan, johon piti saada maa joka ei ole kaukana enkä osaa kirjoittaa mitään vaikkapa Ruotsista. Opiskelin jonkun aikaa Virossa, siksi maa on tuttu. :)

Aluksi mietin että lukeekohan tätä tyypit täällä, jossa tarinat on yleensä aika erilaisia. Tarkoituksella tässä tarinassa vaikkapa ihmisten ulkonäköä tai vaatteita en ole juurikaan kuvaillut, kun musta tuntuu että sitä genreä tt:ssa riittää ilman minuakin. Paitsi tietysti olen hehkuttanut niitä vihreitä silmiä... ;) Sitäkin mietin, kun mieleen tuli laittaa päähenkilö absolutistiksi, että miten onnistun kirjoittamaan sen uskottavasti, mutta ei tunnu ketään häirinneen.

Kiitä kommentoijia ja tarinaa lukeneita! Tämä satu tuskin jatkuu (never say never...) mutta jospa sitä joskus taas jotain rustaisi, sen verran hauskaa kirjottaminen on.

------------------

10.

LIIA

Kahtakymmentä kahdeksaa yli kaksitoista kaarsin asemalle Marjun autolla. Oli tehnyt todella tiukkaa saada tytöt lähtökuntoon, vatsat täyteen ja vielä ehtiä tänne puoleksi. Asta, joka yleensä oli kaikissa toimissaan salaman vauhtiluokkaa, oli -ja oli aina ollutkin- maailman hitain lähtijä. Nyt hän vielä vitkutteli erityisen paljon. Tyttö oli pakannut tavaransa haluttomasti ja puhunut puolet ajasta Toomaksen kanssa puhelimessa. Lopulta olin tiuskaissut, että jos Asta tosiaan aikoi myöhästyä laivasta, se sopi sanoa ääneen jotta me muut osaisimme varautua siihen. Asta vastasi että hänen olisi pakko palata töitten takia takaisin Suomeen, mutta ensi viikonloppuna joko Asta tai Toomas matkustaisi lahden yli toisen luo.

Nousimme autosta kaikki kolme ja katsoimme asemarakennusta kohti.
- Ne ei ole vielä täällä, Asta sanoi pettymystä äänessään.
- Ai? Noi on varmaan niiden kaksoisolennot, Elle tokaisi. Vanhan neukka-aikaisen rakennuksen varjossa seisoskelivat Toomas ja Andres. Asta pyrähti pojan luo saman tien.

- Meidän velvollisuus on varmaan antaa niiden olla puoli tuntia rauhassa. Junan ovetkin avautuu vasta kymmentä minuuttia ennen lähtöä, Andres sanoi tullessaan automme luo.
–Uskomatonta että tällasta tapahtuu, poika sanoi sitten ja suukotti minua nopeasti tervehdykseksi.
- Sano muuta, vastasin. –En mä epäile etteikö ne olisi tosissaan, mutta tollanen pikarakastuminen ei ole yhtään Astan tyylistä. Tai aina se on nopea tekemään päätöksiä, mutta ei tällasta kyllä ennen ole käynyt. En mä tiedä onko se hyvä vai huono juttu.
- Eihän meidän tarvitsekaan tietää, itsehän ne sen selvittää, aikuiset ihmiset, Andres totesi.
- Niinpä.
- Musta se on ihan okei. Eihän tätä jokaisella lomalla Astallekaan tapahdu. Meinaan vaan, että niitäkin tyttöjä on, joilla on joka lomalla eri kundi kainalossa, Elle totesi.
- Totta, naurahdin. –Jospa tää vaan oli joku kohtalon sanelema juttu.
- Voi olla. Toomaksen tapaista tää ainakaan ei ole, Andres sanoi ja kohautti olkiaan.
Elle hymyili ja katseli meitä.
- Ettehän tekään tienneet tapaavanne, hän totesi. –Onhan sekin aika uskomatonta.
- Totta puhut, naurahdin.
- Onko sulla ollut hyvä loma? Andres kysyi ja katsoi Elleä.
- Todella hyvä, Elle totesi. –Siisteintä matkalla on aina se, jos pääsee tutustumaan paikallisiin. Ja sehän on tässä reissussa tainnut olla melko lailla pääosassa. Ainakin eräillä, Elle sanoi ja viittasi peukalollaan kohti Astan ja Toomaksen etäistä hahmoa.

Seisoimme siinä jutustelemassa siihen asti, kun Rene kaarsi aseman pihaan Marju kyydissään. Siirsin omat tavarani Marjun autosta Andresin autoon ja siinä vaiheessa kello olikin niin paljon, että junaan pääsi sisälle. Asta ja Toomaskin liittyivät vaitonaisina seuraan.

En ollut erityisen itkuherkkä lähtötilanteissa ja farewell- toivotuksissa, eikä onneksi ollut tästä porukasta kukaan muukaan. Minua jotenkin ahdistivat sellaiset spektaakkelit jossa tytöt pyyhkivät silmiään ja vannoivat ikuista ystävyyttä, vaikkeivät olisi lähdössä edes mitenkään erityisen kauas. Meidän ystävyytemme Ellen ja Astan kanssa kestäisi kyllä, ja näkisimme sitten ensi kerralla.

Kuiskasin Andresille, että antaisimme Astalle ja Toomakselle vielä lyhyen hetken kahdestaan. Andres nyökkäsi ja minusta tuntui, että hän viestitti asian jotenkin telepaattisesti Renelle. En nähnyt tai kuullut heidän vaihtavan yhtään sanaa, mutta halattuani Elleä ja Astaa ja toivotettuani hyvää matkaa tekivät Rene ja Marju samoin, ja poistuivat yhtä aikaa minun ja Andresin kanssa. Elle kiipesi junaan odottamaan ja asemalaiturille jäi muiden ihmisten joukkoon yhteen sulautunut hahmo. Sitten junan ikkuna aukesi paukahtaen ja Elle huikkasi kuuluvasti:
- Asta, sä et sitten jätä mua tänne yksin, vaan kiipeät viiden minuutin kuluttua noi junan portaat ylös! Ja paukautti junan ikkunan takaisin kiinni.

Minua nauratti. Ei Ellekään ehkä sittenkään ollut niin huoletta tästä käänteestä kuin miltä oli puheissaan kuulostanut.

Rene ja Marju lähtivät asemalta saman tien, kumpikin omilla autoillaan. Me sen sijaan istuimme autossa ja odotimme junan lähtöä.

-Mä tarkistan että Toomas ei lähtenyt sen junan mukaan, sitten voidaan mennä, Andres sanoi.
- Ookoo. Oletko sä tosissasi?
- Puoliksi. Mä en tiennyt että mun harkitseva ja pohdiskeleva ystäväni pystyisi tällaiseen, joten pakko sen perään on vähän katsoa.
- Asta on hyvä tyyppi ja kohtelee kiltisti ihmisiä jotka sille on tärkeitä, jos se yhtään lohduttaa. Se ei sano että välittää, jos se oikeasti ei välitä.

Sitten juna nytkähti liikkeelle ja sen liukuessa pois asemalla näkyi muiden saattajien joukossa Toomaksen vilkuttava hahmo. Andres ei sanonut mitään, käynnisti vain auton ja käänsi sen tielle.

- Toomas sanoii mulle äsken, että Marju pyysi eilen anteeksi ja kaikki on OK.
- Ihanko totta?
- Kyllä. Niitä on kai molempia vaivannut se juttu, ja Marju halusi selvittää sen, kun ne nyt tapasi taas. Jossain vaiheessa se kai hiersi mun ja Toomaksenkin välejä, mutta ei kuulemma enää. Tai eihän mulla ole siitä sen ihmeempiä muistikuvia, mutta Toomakselle se oli inhottava juttu.
- On se ollut sullekin, olla sillä tavalla välikädessä.
- No oli, joo. Mutta kai se on nyt selvä asia. Tai Toomas tosin sanoi että Marju aikoi puhua munkin kanssa, mutta senhän kyllä ehtii tehdä.
- Loistavaa, mutisin ääneen ja hymyilin ajatukselle.

Marju oli kyllä vaikuttanut ihmiseltä joka kantoi vastuun teoistansa, mutta tätä en ollut odottanut. Useimmat tuntemani ihmiset vain välttelivät niitä joita olivat loukanneet eivätkä koskaan ajatelleetkaan, että voisi pyytää rehdisti anteeksi. Arvostin Marjun toimintatapaa ja toivoin, että jos itse joskus törttöilisin pahasti, minulla olisi myös pokkaa esittää anteeksipyyntö.

- Meilläkin on huomenna sama tilanne edessä, Andres totesi ajettuamme melkein Aidalle asti hiljaisuudessa. Tiesin että poika tarkoitti äskeisiä jäähyväisiä.
- Mä en jaksa stressata siitä, älä säkään, pyysin, ja ymmärsin olevani tosissani. –Mä tykkään olla sun kanssa ja mielummin haluisin että sä olisit jossain tässä lähellä töissä, mutta eihän me mitään kiinnikasvaneita kaksosia olla.
- Totta puhuen mäkään en jaksa kovin kauan sellasta ihan kiinni olemista. Vaikka mä haluankin olla sun kanssa, mutta jos alkaa tuntua siltä ettei ole yhtään omaa tilaa hengittää niin siitä ahdistuu, Andres totesi.
- Mä luotan suhun. Siksi sut voi lähettää kauaskin, eikä mua pelota tai epäilytä, sanoin, kun poika kaarsi pihaan ja pysäköi auton.

Sitten ymmärsin ajatella miten valtavan asian olin juuri päästänyt suustani. Minä, joka olin ollut ihan varma, etten enää ikinä rakentaisi minkäänlaista syvempää ihmissuhdetta kenenkään kanssa. Minä, joka olin juossut karkuun niin kauan. Minä, jonka luottamus oli karsittu pois niin perin pohjin, sanoin jollekin noin.

Andres kääntyi katsomaan minua vierestäni hiljaa vihreillä silmillään. Ja siinä, kulahtaneen vanhan autonrämän risaisella penkillä istuessani tuntui kuin jotain olisi avautunut sisälläni. Vapautunut tunne kulki lävitseni kuin tuli, tai salama, tai jokin nopea ja polttava. Olin kerran saanut sähköiskun verkkovirrasta, ja tämä tuntui samalta: Äkkinäinen humaus joka heitti sydämen kurkkuun, ja sitten aika tuntui seisahtuvan. Minä vain katsoin, ja Andres katsoi takaisin. Me jaoimme sen hetken, ja silloin tiesin miltä tuntuu, kun rakastuu.

-------------------------

EPILOGI,
ANDRES

Sinä iltana Aidalla ei ollut kavereita kylässä. Jarek oli tullut käymään, mutta muuten tupa oli tyhjä. Rene oli häipynyt yöksi Marjun luo. Yläkerran huone oli toista maalikerrosta vaille valmis. Aida katseli sitä hetken ja totesi sen kelpaavan mainiosti.
- Hyväjälkiset pojat mä onnistuinkin palkkaamaan. Hienoa. Sä voit sitten nukkua täällä kun tulet käymään, Asta sanoi ja iski minulle silmää. Hymyilin takaisin. Jos Aida tosiaan luuli että olisin yötä missään muualla kuin Liian vieressä, tämä sai miettiä uudelleen.

Haimme Liian kanssa ponit sisälle uudesta hienosta suojastaan josta ne tuntuivat tykkäävän niin, että olisivat koko ajan olleet siellä. Jass pyöri jaloissa tyytyväisenä ja leikki tallimestaria, kun lopuksi lakaisin lattian ja suljin ovet. Puutarhassa oli ilta ja kaskaat sirittivät. Lähipuusta alkoi laulaa mustarastas.

- Tästä tää kaikki alkoi, Liia totesi ohittaessamme omenapuun.
- Niin teki, hymyilin ja pysähdyin. –Silloinkin lauloi mustarastas.
- Se on mun hyvä enne, Liia naurahti. –Johtuu varmaan siitä, että mä tykkään sen linnun laulusta eniten. Musta on mukava ajatella että kun kuulee mustarastaan, tapahtuu jotain hyvää.
- Nyt se ainakin piti paikkansa. Tiesitkö sä, että jokainen mustarastas opettelee paitsi lentämään, myös laulamaan itse? Ne kuuntelee kavereitaan ja vanhempiaan, ja opettelee laulamaan. Mutta harvemmin ne matkii toisia lintuja. Niillä on jokaisella oma ääni.

Liia kääntyi katsomaan minua.

- Ja mä tiedän mitä säkin ajattelet nyt, sanoin. –Niinhän me ihmisetkin tehdään.
- Se tosiaan on mun lintu, Liia totesi hiljaa, ja silloin tein päätökseni.

- Liia, mun on pitänyt sanoa sulle yksi asia
- Niin munkin sulle, tyttö mutisi.
- Mä olen tosissani tässä meidän jutussa. Päivä kerrallaan on pakko elää, mutta mua ei kiinnosta kuukausi tai puoli vuotta, vaan oikeasti loppuelämä. Eihän sitä tietenkään voi tietää mitä elämä eteiseen kantaa, mutta sellaisella asenteella mä olen. Jos sä olet jotenkin eri mieltä, kerro se nyt. Tää on kliseistä, mutta niitä mä olen muutenkin tainnut sulle laukoa. Mä rakastan sua.

Liia katseli minua ja alkoi sitten hymyillä.

- Mun pitää varmaan kertoa sulle, että mä olen ihan yhtä tosissani sun kanssa.

En ollut ymmärtänyt että olin jännittänyt tytön vastausta, mutta nyt huomasin helpotuksen laskeutuvan olemukseeni kuin kevyen, ilmavan viitan.

- Miksi just mun kanssa? kysyin. Halusin tietää.
- Koska sä olet sinä. Ja koska sulla on koivumetsän vihreät silmät, ja koska sun kanssa palaset on vaan kohdallaan. Sä olet ensimmäinen ihminen johon mä olen rakastunut. Ja koska mun mielessä on pyörineet sellaiset vaahtosammuttimen kokoiset Andresit joilla on sun silmät ja mun hiukset, tyttö naurahti. –Ei tietenkään vielä, mutta sitten joskus. Niin, ja tietysti siksi, että sulla on niin rämä vanha auto, Liia sanoi ja alkoi nauraa.

- Auto? toistin ihmeissäni.
- Sillä oli iso rooli tässä asiassa, Liia virnuili.
- Naiset, huokasin vain. –Diili on siis selvä?
- Niin selvä kuin voi olla.

Katselimme toisiamme hymyillen leveästi. Liia tarttui käsiini ja veti minut itseään vasten.

- Mäkin olen nähnyt kuvitelmissani pellavapäisiä pikku-Liioja, totesin.
- Ollaankohan me jotenkin epänormaaleja, kun ei haaveilla omasta kodista ja puolikkaasta koirasta, vaan lapsista?
- Ei. Ja parempi niin, että molemmat haaveilee samasta asiasta. Sovitaanko, ettei tehdä hirveää ongelmaa siitä, onko parempi asua Suomessa vai Eestissä?
- Tässä saattaa olla edessä molemmissa asuminen, kun sulla on opinnot kesken ja mun työ Suomessa. Mulla on joitain asiakkaita joitten kanssa mun pitää jatkaa sovitut projektit loppuun. Mutta sen jälkeen sitten, en tiedä. Viroon on kuulemma helpompaa perustaa yritys kuin Suomeen.
- Niin tänne onkin, eikä se ole yhtään huono idea. Mutta ratkotaan ne ongelmat sitten, kun ne tulee eteen, sanoin, ja kumarruin suutelemaan tyttöä.
- Sopii, tämä mumisi.

Mustarastas pyrähti lentoon, istui lähimmän puun oksalle ja lauloi kevättä maailmaan ja sydämiin. Liia hymyili, minä hymyilin ja meistä tuntui kuin koko maailma olisi hymyillyt meille.

- Sovitaanko, että tässä käy hyvin? kysyin Liialta.
- Sovitaan.
- Pitäiskö meidän kirjottaa nää äsken sovitut asiat ylös, että voidaan sitten riidellessä kaivaa se lappu esiin ja tavata siitä, mitä ollaan sovittu? ehdotin.
- Riidelläänkö me muka joskus? Liia kysyi nauraen.
- Kyllä kiitos, todellakin! vastasin heti.
- Miksi?!
- Ihan siksi, että sä näytät niin jumalaiselta kun sä olet vihainen, vastasin hymyillen.

--------------------------

LOPPU

---------------------------

Lähettäjä: knbsni 
Päivämäärä:   24.6.13 09:47:00

Kiitos tästä! <3
Mahdottoman hyvä tarina, jonka jaksoi lukea helposti alusta loppuun kerta heitolla. Tapahtumat, paikat ja ihmiset olivat hyvin mielenkiintoisia mikä piti mun mielenkiinnon tässä tarinassa hyvin pitkään. Myös sun kirjoitustyyli on ihana ja osasit hyvin kuvailla Liian ja Andresin tunteita. Kiitos vielä kerran.

Lähettäjä: Rtu 
Päivämäärä:   24.6.13 11:34:33

Tosi, tosi, tosi iso kiitos tästä tarinasta! Tätä on ollut tosi ihanaa lukea, ja rakastuin sun kirjoitustyyliin. Kaikki nuo seikat mitä ig tuossa luetteli, on tehnyt tästä sopivasti erilaisen, mutta samalla vanhahkon tuntuisen. Aivan ihanasti kirjoitettu, kiitos kiitos kiitos<3

Lähettäjä: kharon 
Päivämäärä:   24.6.13 11:55:50

Mäkin kiitän tästä stoorista, ihanaa luettavaa. Ja se oli hienoo että jatkot tuli nopee muttei ollu kuitenkaan väkisellä kirjotetun tuntuset :)

Lähettäjä: Serbi 
Päivämäärä:   24.6.13 12:56:47

Kiitos! Sie osaat kirjottaa tosi hyvin! Heti ton ekan pätkän jälkeen halua vain lukea lisää, onneks jatkoakin tuli riittävän useasti ja mie toivon että tästäkin tulisi vielä joskus jatkoa! Kiitos vielä kerran ihanasta tarinasta!❤

Lähettäjä: sonyhilu 
Päivämäärä:   24.6.13 19:56:21

KIITOS! Tää oli paras tarina koko tarinatuokiosta. Toivottavasti kirjoitat vielä joskus toisen tarinan tänne :)

Lähettäjä:  
Päivämäärä:   26.6.13 21:16:37

Vielä löytyi yksi väärä nimi viimeisestä pätkästä: "Sä voit sitten nukkua täällä kun tulet käymään, Asta sanoi ja iski minulle silmää."

Ihan tarina! Elän toivossa että tämä vielä joskus saisi jatkoa.