|
Lähettäjä: Nuuki
Päivämäärä: 1.12.13 17:58:52
Noin, anteeksi vielä viivästys. Sain ihan älyttömän inspiksen tässä yks päivä kun ajelin itekseni autolla, ja nyt mulla syyhyää sormet kokoajan kirjottamaan tähän jatkoa. Olkaa hyvät (:
LUKU 13
Se oli keskiviikko kun Joona soitti mulle, että lähdetään käymään faijan luona pitkästä aikaa. Tai ainakin mulle se oli pitkästä aikaa, en mä ollut nähnyt äijää varmaan aikoihin, vaikka ei sillä, että sekään olisi muhun sen enempää yhteyttä pitänyt. Mutsi ei varsinaisesti pitänyt siitä, että me käytiin sen luona, koska se oli - noh, vähemmän raitis ja kunnollinen, mutta mikä mutsi meitä oli loppupeleissä estämään.
- Me tullaan hakee sut kahenkymmenen minsan päästä, Joona selosti taustalta kuuluvan musiikin päälle.
- Mitä víttua, eihän kello oo vielä mitään, mä ähkäisin ja kampesin itseni istualleen sängyssä, jonka toiselta puolelta Leevi oli hävinnyt töihin jo ties kuinka monta tuntia sitten.
- Kello on puol yks vitun pelle, ala nousta, Joona sanoi ja mä hieroin silmiäni samalla kun käänsin katseeni seinällä roikkuvaan kelloon. Broidi ei suinkaan valehdellut ja mä kelasin, että miten mä olin nukkunut niin helvetín sikeästi.
- Joo joo.
- Noni, tuu kymmentä vaille alas.
- Mrhh.
- Moro.
Mä jumitin siinä sängyllä vielä ainakin viisi minuuttia ennen kuin pakotin itseni pystyyn ja etsin vaatekaapista satunnaisesti jotkut vaatteet, menin keittiöön, laitoin kahvit tulemaan ja lysähdin edelleenkin hyvin unisena keittiön tuolille istumaan. Leevi oli lähtenyt duuniin jo hitto viisi tuntia sitten, enkä mä ollut edes herännyt. Tosin ei sinällään ihmeellistä multa, mä en tiennyt ketään muuta jonka unenlahjat oli niin helvetín hyvät kuin mulla. Tiedä sitten oliko se siunaus vai ei. Hymähtäen mä kaavoin kupin täyteen kahvia, lirautin sekaan tipan maitoa ja astelin puoliunessa parvekkeelle röökiaskia takin taskusta kaivellen. Aurinko paistoi suoraan silmiin ja mä kirosin itsekseni, vaikka todellisuudessa oli vaan helvetín jees, että se paistoi. Maisema alkoi näyttää jo hiton paljon enemmän kesältä kuin talvelta, eikä mun tarvinnut enää hytistä siinä parvekkeella niin kuin yleensä. Oikeastaan kun mä nojailin parvekkeen kaiteeseen ja tupakoin, mä en voinut olla kelaamatta, että asiat oli oikeastaan hiton jees tällä hetkellä. Okei, duunia ei ollut vieläkään, joten ei ollut sitä pätäkkääkään, mutta muuten. Ja mun hyvään olooni pääsyyllinen oli varmaan Leevi, niin typeränimelältä kuin se kuulostikin. Mä en vieläkään ihan täysin pystynyt käsittämään, että mä tavallaan - noh, olin saanut sen, víttu miten typerältä se kuulosti, mutta niin oli kuitenkin käynyt sikäli mä osasin laskea yks plus yks. Typerä hymy kävi mun kasvoillani kun mä viskasin natsan alas parvekkeelta, astelin sisälle ja hetken kuluttua vedin kengät jalkaani suunnaten askeleeni pihalle.
Petun pirssissä soi raivoisa hc-punk, joka kaikui kaduille asti, kun mä lysähdin ysärifordin takapenkille. Vaikka isobroidi oli kaikilla tavoilla helvetísti muuttunut parempaan suuntaan viimeisten vuosien aikana, niin musiikkimaustaan se ei ollut kasvanut pois ja asia huvitti mua jollain oudolla tavalla.
- Mitäs sä oot kiskonu? Joona mölähti kääntyen katsomaan mua pelkääjän paikalta Petun kääntäessä Fordinsa pois parkkipaikalta.
- Täh?
- Itekses virnuilet.
- Smoking weed keeps me at peace, vastasin huvittuneena ja Joona kohotti kulmiaan. Petu naurahti vilkaisten mua taustapeilin kautta.
- Vitun sekopää, pikkuveli totesi ja mä irvistin tönäisten sitten Joonan otsaa saaden lippispään kääntymään oikein päin paikallaan.
- Sano ihan Eetu vaan, vastasin hyvinkin vitsikkäästi ja vilkaisin ulos ikkunasta kääntäen sitten katseeni Petuun, - mitäs mies? kysyin ja taputin isoveljen olkapäätä.
- Ihan jees, me lähetään kuukauden päästä Espanjaan, joten ei vissiin voi valittaa, Petu virnisti ja mä nojauduin pelkäään paikan selkämystä vasten.
- No joo ei voi, kelpais mulleki.
- Vitun epistä, Joona sanoi ja Petu virnisti.
- Kuulostit ihan samalta ku kymmenen vuotta sitten ku et päässy lintsillä samoihin laitteisiin ku me, isoveli sanoi huvittuneena ja mä nauroin.
- Joona on niin kova jätkä, että on sitä víttua hoettu ja kuus -vuotiaana, mä totesin virnistäen ja nappasin capin pikkubroidin päästä laittaen omaani.
- Turpa kiinni Eetu, Joona irvisti ja mä virnuilin sille kun se kääntyi katsomaan mua.
- Kato mustaki tuli nyt kova jätkä, sanoin ja Petu nauroi, - melkein menisin susta tää päässä.
- Joo vítut sun naamalla oo toivookaan, Joona heitti takaisin ja nappasi hatun mun päästä laittaen takaisin omaansa. Petu vilkaisi meitä huvittuneena ja mä tiesin, että me oltiin helvetín lapsellisia, mutta niin me varmaan oltiin Joonan kanssa aina kun johonkin yhdessä lähdettiin. Huvittuneena vilkaisin ulos ikkunasta, kunnes valuin alemmas penkillä ja työnsin kädet hupparin taskuihin vajoten hetkeksi omiin ajatuksiini.
- Ootsä sitä Leeviä nähny?
Petun kysymys sai mut konkreettisesti hätkähtämään paikallani ja vähän hölmistyneenä siirsin katseeni broidiin, joka vilkaisi mua jälleen taustapeilistä. Mä tuijotin hetken aikaa typeränä eteenpäin, kunnes sain jotenkuten kasattua itseni.
- Öö, joo, tai siis emmä oikeestaan kauheesti, selostin koittaen kuulostaa hyvinkin rennolta ja uskottavalta.
- Aijaa, onks se ihan kusiaivo vielkäki? Petu jatkoi kyselemistään ja mä vajosin alemmas penkillä.
- En mä sitä tunne, ihan kivalta se on vaikuttanu, mutisin ja Petu hymähti, kunnes käänsi autonsa faijan talon pihaan.
- Jaa, no mut todellisuus voi sit ollaki ihan jotain muuta, isoveli sanoi ja mun teki mieli älähtää sille, että todellisuus oli just niin, että Leevi oli vitun hyvä tyyppi ja mä olin hulluna siihen, mutta pidin turpani tukossa. En mä nyt ikinä voisi tuolle etupenkin kaksikolle sanoa mitään Leevistä, tai sanoa edes että vaikka mä miten joskus olinkin esittänyt naistenmiestä, niin naiset ei mua todellisuudessa ikinä olleet siinä mielessä kiinnostaneet. Se fakta, etten mä ikinä voisi kertoa masensi yleisesti ottaen jostain syystä ihan perkeléen paljon, vaikka mä olinkin tavallaan oppinut hyväksymään sen tosiasian. Hymähtäen könysin pois Fordin takapenkiltä ja vilkaisin pihamaatam jossa kasvavien puiden oksat olivat täynnä vihreitä lehdenalkuja. Kesä ihan oikeasti tuli ihan helvetinmoisella vauhdilla.
Faijan kämppä ei ollut yhtään sen hienompi kuin viimekertaisella visiitillä, vaikka oli äijä sen verran panostanut, ettei kaljatölkkejä ollut ihan joka pöytä täynnä. Eikä äijä itsekään ollut tälläkertaa humalassa, mikä oli enemmän kuin positiivista. Mä potkin kengät eteisen nurkkaan ja astelin peremmälle sotkuiseen asuntoon.
- Eetu pérkele, suakin näkee, mikset oo käyny? faija kysyi ja mä lysähdin kuluneeseen nahkaiseen nojatuoliin kohauttaen olkiani. Mä en tiennyt olisiko mun pitänyt tuntea huonoa omaa tuntoa, kun mä olin meistä kolmesta se, joka oli kaikista vähiten ollut faijan kanssa yhteyksissä viime kuukausina, mutta toisaalta, ei äijästä itsestäänkään ollut kuulunut mitään.
- Vähän ollu kiireitä.
- Mitä kiireitä sitä työttömällä miehellä on? isä mölähti ja siirsi sitten katseensa muhun, - vai onks sulla joku tyttö?
- Turha toivo, ei Eetua naiset yhtä yötä pidempään jaksa, Joona heitti väliin lysähtäen sohvalle ja nostaen jalat pöydälle, - tai ehkä se onkin just sitä, että Eetulta ei noi makuuhuonejutut oikeen suju, pikkuveli jatkoi naljailuaan ja mä kohotin kulmiani siirtäen katseeni virnuilevaan lippispäähän.
- Huutele sit ku karvat kasvaa lapsirakas, mä vastasin ja kumarruin nipistämään Joonaa poskesta. Broidi liikautti päätään kauemmas ja tönäisi mun käden sivuun irvistäen. Mä virnistin huvittuneena ja faija nauroi meille, kunnes siirsi katseensa olkkariin lampsivaan Petuun.
- Mikä sun naamaan on käyny? isoveli kysyi ja katsoi isää, jonka silmäkulmaa koristi sinipunainen rupinen jälki.
- Liukastuin pihalla, äijä vastasi ja mä uskalsin epäillä. Todennäköisesti se oli kaatunut kännissä tai päätynyt tappelemaan paikallispubissa jonkun tuttunsa kanssa, mutta sitä se ei meille kertonut, vaikka varmaan tiesi, että me kyllä tiedettiin totuus. Mäkin olin tapellut faijan kanssa muutamaan otteeseen joskus humalassa, mutta siitä oli aika kauan aikaa, eikä me koskaan oltu mitään vihanpitoa välillämme siitä huolimatta pidetty. Eikä mulla ollut mitään äijää vastaan, vaikka se olikin melko rankasti alkoholisoitunut, vähän arvaamaton ja täysin haluton menemään hoitoon. Mutsia se oli silti aina kohdellut hyvin ja jos se mun tai Petun kanssa oli tapellut, niin aina se oli lopulta ollut pahoillaan. Totta kai jos faijalla ei olisi ollut alkoholin kanssa ongelmia ikinä, niin kuin sillä nyt oli ollut viimeiset parikymmentä -vuotta, niin voisivathan asiat olla eritavalla. Ehkä Petu ei olisi ikinä alkanut käyttää subua tai mä ja Joona oltaisiin käyty koulumme edes vähän paremmin tai jotain muuta, mutta oli ihan helvetín turhaa miettiä. Asiat oli kuitenkin loppuunsa ihan hyvin, vaikka mä tiesinkin, että lopulta se olisi kuitenkin alkoholi ja tuhoutunut maksa, joka isän veisi hautaan.
*
Kello näytti puolta neljää kun mä astuin lähikaupan parkkipaikalla ulos Petun kyydistä, huikkasin jätkille moikat ja lähdin lampsimaan kämppää kohti. Haukotellen pistin tupakaksi ja huomasin miettiväni Leeviä ja sitä oliko mies päässyt jo töistä. Musta tuntui hölmöltä miettiä Leeviä melkein niin kuin vähän vähän väliä, mutta minkä mä sille mahdoin. Tuntui vaan oikeasti helvetín oudolta, koska ei kukaan ikinä ollut saanut mussa aikaan mitään sellaista mitä Leevi sai. Mä en edes tiennyt, että se hitto olisi mahdollista, mä olin aina ollut enemmän sellainen yhden illan juttuja harrastava jätkä, en mikään rakastuja. Näköjään asiat kuitenkin pystyivät muuttumaan. Haukotellen mä astelin parkkipaikalle ja olin kävelemässä ovelle, kunnes huomasin tutun hahmon sytyttelevän röökiä vähän matkan päässä. Mä seisahduin ja katsoin vähän aikaa miestä, joka oli niin keskittynyt saamaan sytkäriään toimimaan, ettei huomannut mua. Sillä oli prätkäkypärä takaraivolla ja se näytti hiton kuumalta ja mua hymyilytti väkisin. Niinpä mä sitten typerä hymy naamallani lähdin astelemaan parkkipaikan poikki sen luokse ja kun mä pääsin muutaman askeleen päähän, niin se nosti katseensa ja kohotti vähän kulmiaan. Vino hymy kävi sen kasvoilla.
- Puhelinta se ei osaa päälle laittaa, mutta kotiin sentään vielä löytää, Leevi sanoi ja mä kohotin kulmiani kaivaen sitten kännykän takkini taskusta. Akku tosiaan oli loppunut.
- Oho, mä lausahdin ja tiputin tupakan katuun.
- No oho, Leevi matki ja mä irvistin, - täällä mä tuntikaupalla oon sua oottanu ja itkeny, mies jatkoi ja mä kohotin kulmiani huvittuneena.
- Joo, siltä tosiaan näyttää, pitäskö mun pyytää anteeks?
- Pitäs.
- Anteeks.
Leevi kallisti päätään ja virnisti sitten. Mä hymyilin huvittuneena ja mun teki mieli painaa huulet Leevin huulille, mutta en mä siinä oikein voinut.
- Mä tulin Petun kyydillä, niin että mitä jos se ois ajanu pihaan asti ja siinä sä vaan oisit seisoskellu, sanoin sitten ja ojensin samalla sytkärini Leeville, joka yritti edelleen saada omaa sytytintään toimimaan.
- No sehän ois ollu jännittävää, tiedä vaikka ois ollu oikein lämmin jälleennäkeminen, mies vastasi sytyttäen röökinsä ja mä kohotin taas kulmiani.
- Ihan varmasti, vastasin vähän huvittuneena, - ei tuu tapahtumaan, sori jos odotit liikoja.
- Noo, pitää Teemulle soittaa ja kertoa, että mä oon painanu sen pikkuveljee, kyllä meistä sit vielä ystäviä tulee, Leevi sanoi hyvinkin vakavana ja mä läimäisin miestä kylkeen, saaden sen nauramaan.
- Sekopää, totesin voimatta kuitenkaan estää virnistystä, joka kapusi huulille. Leevi imaisi tupakkaansa ja katsoi mua veikeä hymy huulillaan, kunnes kumartui ja painoi nopean suukon mun huulilleni.
- Hölmö, se hymähti ja ojensi sitten mulle kypärän, - mä tulin hakee sua mun luo.
Mä katsahdin Leevin takana olevaa prätkää ja sitten miestä. Víttu mä jouduin taas toteamaan, että se moottoripyörä sai miehen näyttämään vaan vieläkin kuumemmalta.
- Missäs Pihla? kysyin ja Leevi tumppasi röökinsä.
- No mitäs luulet? Ei sitä näy kämpillä enää ikinä, mies vastasi ja mä otin kypärän sen kädestä.
- Uskaltaako sun kyytiin tulla, heitin virnistäen.
- Omalla vastuulla, muru, Leevi sanoi vinosti hymyillen ja laski kätensä mun lantiolle vetäisten nopeaan suudelmaan. Mun oli jälleen vaikea olla hymyilemättä.
Mä olin arvannut ihan oikein sen, että Leevin ajotyyli moottoripyörän kanssa oli hyvin pitkälti samanlainen kuin autollakin, eli vauhtia oli vähintäänkin paljon. Sen verran paljon, että moottoritiellä jopa mä saatoin tuntea pienen hermostuksen hien nousevan otsalle. Samalla musta kuitenkin tuntui, että mä olisin voinut pitää Leevistä kiinni ja istua sen kyydissä koko loppupäivän, niin kliseiseltä kuin se kuulostikin. Mulla oli hiton hyvä fiilis kun mä sitten Leevin talon parkkipaikalla hyppäsin pois miehen takaa ja otin kypärän päästäni. Mä kelasin vaan, että miten mä olin ikinä löytänyt sellaisen tyypin kuin Leevi, siinä miehessä oli oikeasti jotain helvetín erityistä.
- Mikä sua hymyilyttää? mies kysyi kun me asteltiin ulko-ovesta rappuun.
- Lähinnä sinä, vastasin rehellisesti ja Leevi hymyili avaten sitten ulkoovensa. Me asteltiin sisälle ja mä riisuin kenkäni ja takkini ja käännähdin Leeviin päin, kunnes kuulin ääniä keittiöstä. Loin Leeviin paljon puhuvan katseen viitaten siihen mitä mies oli aiemmin sanonut siitä, ettei Pihlaa enää ikinä täällä näkynyt kun se vietti kaiken aikansa Aarnin tykö. Mies kohotti kulmiaan ja hetti takkinsa naulakkoon, kunnes asteli peremmälle kämppään.
- Moi! Pihlan ääni kuului keittiöstä.
- Moro, Leevi vastasi ja mä kirosin mielessäni kun tajusin, että Pihlan seurassa keittiön pöydässä istui myös Silja. Tytön kulmat kohosivat vähintäänkin paljon kun se näki mut ja sen silmissä oli niin merkitsevä katse, että mä en viitsinyt edes katsoa sitä päin.
- Mitä víttua Eetu, taas sä oot täällä, Pihla sanoi huomattuaan mut ja vähän aikaa se katsoi mua ihmeissään, kunnes hymyili, - teistä on tullu jotkut parhaat kaverit vai? Eetu törkee feidannu meidät ihan kokonaan, Pihla valitti, mutta virnisti sitten.
- Niin, ei kai teitäkään loputtomiin jaksa, heitin ja koitin kuulostaa rennolta, mutta en varsinaisesti onnistunut. Pihla irvisti ja mä yritin virnistää.
- Just joo, mitä te teette?
- Häh?
- Niin, että mitä te täällä teette?
Mä lysähdin keittiön tuoliin ja olin avaamassa suutani, mutta Leevi ehti ensin.
- Eetu halus kokeilla tota prätkää, se vastasi muina miehinä ja kaatoi itselleen kahvia kuppiin.
- Mä en tiennykkään, että sua on yhtäkkiä ruvennu moottoripyörät kiinnostaa, Silja avasi suunsa ja mä loin tyttöön jokseenkin murhaavan katseen. Mimmi kohotti kulmiaan mulle.
- No nyt kun ei oo enää autoo, niin kaikki missä on moottori kiinnostaa, vastasin pitäen katseeni Siljassa, jonka toisessa suupielessä kävi nopea huvittunut hymy, kunnes mimmi nosti kahvikupin huulilleen ja joi. Mä naputtelin pöytää sormillani ja vilkaisin Pihlaa, joka selasi kännykkäänsä.
- No kunhan susta ei tuu samanlaista ku Leevistä, se ei oo koko keväänä muusta puhunukkaan, Pihla sanoi ja laski puhelimen pöydälle vilkaisten kahviaan juovaa miestä.
- Älä selitä, Leevi sanoi, - ja pakko kai mun on ollu jostain jauhaa kun sä et muusta puhu kun siitä miten ihana Aarni on, mä tiedän siitä jätkästä nykyään kaiken, tyyliin sen että minkä kokonen sen.. Tai no joo, en sano enempää, mies selitti, enkä mä voinut olla nauramatta, eikä liiemmin Siljakaan.
- Turpa kiinni, en varmasti oo, Pihla älähti ja tönäisi Leeviä, - sáatanan hullu pervo, varmaan oot vakoillu meitä salaa, tyttö jatkoi ja SIlja näytti tukehtuvan kahviinsa. Leevi nauroi ja hörppäsi sitten kahviaan.
- Niin, no mut sellanen mä vaan oon, mies totesi huvittuneena, - sä oot sairas.
- Sä oot, Pihla vastasi ja virnisti sitten.
- Just joo, Leevi pyöritti päätään ja katsahti sitten mua, - otatsä Eetu kahvia muuten?
Mä kohotin vähän kulmiani ja mua huvitti miehen asiallinen sävy.
- Joo, pistä vaan, vastasin ja haukottelin vähän. Kohta Leevi ojensi mulle kupin höyryävää ja istui mua vastapäätä. Mä katsahdin miestä, kunnes siirsin katseeni ikkunaan ja hörppäsin kahviani.
- Lähetäänkö me sinne kaupungille? Pihla kysyi Siljalta ja tyttö nyökytteli.
- Joo, lähetkö Eetu messiin? Silja kysyi vinosti hymyillen ja mä tiesin, että se kysyi ihan tahallaan.
- Emmä jaksa, kuitenkin pyöritte jossain vaatekaupoissa, vastasin ja Pihla naurahti.
- No hyvin paljon mahdollista, se sanoi ja nousi sitten. Silja nousi myös ja loi muhun vielä yhden "tästä-puhutaan-vielä-et-pysty-salaamaan-multa-yhtään-vitun-mitään" - katseen. Hiton Silja. Mulle tuli jotenkin hiton hermostunut ja levoton ja ahdistunut olo kun mä mietin, että mitä se mietti. Hemmetti. Hymähtäen laskin kupin pöydälle ja katsoin kuinka mimmit painelivat eteiseen Pihlan selittäessä jostain mistä mä en saanut selvää.
Oven paukahtaessa kiinni mä siirsin katseeni Leeviin, joka katsoi takaisin.
- Eipä muka oo ikinä kotona, ähkäisin ahdistuneesti ja mies kohotti kulmiaan.
- No ei ookaan, tää oli vissiin poikkeus, se puolustautui ja joi kuppinsa tyhjäksi.
- Just, mä tuhahdin levottomana ja Leevi kallisti päätään katsoen mua.
- Nytkö sä hermostuit? se kysyi ja mä pyörittelin kuppia käsissäni.
- No en.
- Kyllä näköjään.
- En mä hermostunu, pukahdin ja järsin huultani, kunnes siirsin katseeni Leeviin.
- No mikä sit tuli? mies kysyi.
- Silja tietää.
- Tietää mitä?
- No tietää... Tietää että me ollaan oltu sängyssä.
- Siis mitä, sanoitko sä sille? Leevi kysyi ja nyt vähän kovempaan sävyyn.
- No en vítussa oo sanonu mitään! mä älähdin turhautuneena, - se kysy ite multa suoraan ja mä kielsin, mutta se ei uskonu, that's it.
- No oot säki huono valehtelija, Leevi hymähti viileästi ja mä tajusin purreeni huuleeni reiän.
- Hyväkö pitäs olla? vastasin ärtyneenä ja Leevi katsoi mua hetken aikaa.
- Emmä sitä tarkottanu.
- Aha.
Me oltiin jonkun aikaa hiljaa ärtyneeksi muuttuneessa ilmapiirissä ja mä hörpin kuppini tyhjäksi, kunnes siirsin katseeni ikkunaan. Yllättäen oli ruvennut satamaan vettä, vaikka vielä äsken paistoi aurinko. Mä vajosin hetkeksi ajatuksiini, kunnes useamman minuutin kuluttua tunsin Leevin käden puristuvan mun omaani pöydällä. Vähän säpsähtäen käänsin katseeni mieheen.
- Haluutko sä oikeesti mököttää mulle? se kysyi ja mä katsoin sitä hetken.
- En mä mökötä.
- Älä aina väitä vastaan, Leevi sanoi, mutta ei niinkään tylysti. Mies nousi ja käveli pöydän ympäri mun luokseni istuen sitten viereiseen tuoliin.
- Sori, mä sanoin ja siirsin katseeni Leeviin, joka pyöritti vähän päätään. Miehen kasvoilla kävi hymy ja lopulta se kumartui mun huulilleni ja suuteli, niin että viimeistään siinä vaiheessa mun hermostuneisuus hälveni kokonaan. Mä kiersin sormeni Leevin niskaan ja annoin huulteni tapailla miehen huulia astetta halukkaampina. Leevi liikahti lähemmäs mua ja meidän suudelmat muuttuivat entistä tiiviimmiksi, enkä mä varsinaisesti tiennyt miksi riidat ja nahistelut meidän kohdallemme päättyvät hyvin usein juuri tähän. Leevi tukisti hellästi mun hiuksiani ja mä annoin käteni liukua miehen paidan alle koskemaan paljasta ihoa. Mun oli täysin mahdoton vastustaa Leeviä, koska siis, tuo mies sai mut vähintäänkin ihan sekaisin kosketuksillaan, mä en voinut sille mitään. Enkä mä kyllä olisi halunnut voidakaan. Leevi vetäisi mut pystyyn, työnsi kylppärin ovelle ja siitä sisään, eikä mennyt kovin kauaa kun meidän vaatteet lojuivat pitkin kylppärin lattiaa enemmän tai vähemmän sikin sokin. En mä nyt varsinaisesti tiennyt oliko niinkään viisasta ruveta tällaiseen kun Pihla oli vasta lähtenyt ja voisi ihan hyvin tulla vielä takaisin, mutta mua ei kiinnostanut yhtään juuri nyt.
- Mä haluun sua, Leevi hymisi mun korvaani ja painoi suihkun päälle antaen sitten kätensä liukua selkää pitkin mun pakaroille. Mä painoin huuleni miehen kaulalle ja ynähdin tuntiessani sormen sisälläni ja käden jäykistyneellä elimelläni. Mä en edes tiennyt, että jotakuta voi oikeasti haluta näin paljon kuin mä halusin Leeviä. Miehen lämmin kroppa painui mun omaani vasten ja mä annoin käteni hyväillä Leevin erektiota, ennen kuin mies käänsi mut ympäri edelleen hyväillen, suuteli niskaa ja kaulaa, vei käden lantiolle ja lopulta työntyi hyvin hitaasti mun sisälleni.
*
Mun tiistai-iltani ei lopultakaan olisi voinut olla yhtään parempi. Välittämättä siitä, että jos Pihla jotenkin ihmeellisesti sittenkin tulisi tänne yöksi eikä menisi Aarnille, mä jäin Leevin viereen koska miehellä oli seuraava päivä vapaata. Enkä mä sitten lopulta jaksanut välittää Siljastakaan, vaikka saatuani kännykän ladattua, oli mimmi yrittänyt soittaa mulle. Mä en tosiaan jaksanut sille selitellä juuri nyt, ja loppujen lopuksi, kaikella kunnioitusta ystävääni kohtaan, asia ei sille vitun vertaa kuulunut. Kello näytti kahdeksaa kun me istuttiin sohvalla enemmän tai vähemmän raukeina, katsottiin Die Hard kakkosta ja juotiin pari bisseä.
- Onkohan tää nyt sulle vähän liian rankkaa katottavaa, menee vielä yöunet, Leevi sanoi kun ruudussa räjähti. Mä käänsin katseeni mieheen, joka virnisti.
- Sulta tässä yöunet kohta menee, vastasin ja tönäisin Leeviä hellästi kylkeen.
- Oi, kerro lisää, mies virnisti ja mä käännähdin sitä päin huvittuneesti hymyillen.
- Sä tuut näkemään, heitin ja Leevin huulet painuivat mun huulilleni saaden mut hymyilemään jälleen.
- Hassu, se hymähti ja hymyili vinosti, kunnes siirsi katseensa takaisin telkkariin. Mä katsoin Leeviä ja koitin pitää typerän hymyni kurissa. Jos mä olisin saanut tietää silloin kun mä Leevin kanssa ensimmäisen kerran juttelin, että mä joskus kuukausien päästä olisin tässä, niin en mä helvetíssä olisi uskonut. Hyvä kun uskoin nytkään, Leevi sai mut edelleen hämilleen jutuillaan, vaikka mä olinkin oppinut heittämään sille jotain yhtä typerää takaisin.
- Mitä sä katot? mies kysyi ja heräsin ajatuksistani. Leevi kohotti kulmiaan ja mä kohautin olkiani.
- Kai mä sua saan kattoo, vastasin ykskantaan ja Leevi kutitti sormellaan mun niskaa.
- Saat, varmaan pitäs olla otettu, että sä tosiaan katot mieluummin mua etkä Bruce Willistä tuolla ruudussa, mies sanoi huvittuneena ja mä tönäisin sitä jälleen, - vai katotko? Leevi jatkoi härnäten.
- Sullahan toi katse tuntuu hiton innokkaasti siellä suunnassa kokoajan olevan, mä huomautin sukkelasti ja Leevi pyöritti päätään huvittuneena, kunnes nosti mun jalat syliinsä. Me katsottiin hetki toisiamme ja lopulta miehen huulet painuivat taas mun huulilleni, enkä mä tosiaan laittanut pahakseni. Mä en olisi ikinä uskonut itseltäni löytyvän näinkin hemmetin siirappinen puoli, enkä mä varsinkaan olisi uskonut sitä Leevistä. Se vaikutti just kaikkea muuta kuin sellaiselta.
Meidän pidemmäksi venynyt suudelma jäi lopulta kuitenkin kesken kun ovikello soi. Mä kelasin automaattisesti, että se oli Pihla ja mietin miten hitossa sille voisi selittää sen, että mä olin vieläkin täällä ja me näytettiin molemmat hiukset märkinä ihan just suihkusta tulleilta.
- Ei jaksais avata, Leevi mutisi, mutta ovikello soi uudestaan ja sen jälkeen sinnikkäästi vielä kerran.
- Jos se on Pihla, mä sanoin ja siirsin jalkani miehen sylistä.
- Kai sillä ois avaimet, Leevi sanoi ja nousi sitten laittaen leffan pauselle. Mä vilkaisin sitä ja se hymyili vinosti, kunnes asteli pois olohuoneesta ja katosi eteiseen. Mä nojauduin sohvan selkänojaa vasten ja työnsin nyrkit hupparin taskuihin odottaen näkeväni Pihlan, mutta sen pahemmin ketään ei näkynyt. Ulko-ovelta kuului puhetta, josta mä en saanut selvää ja mä kelasin, että siellä seisoi joku vitun uskovainen saarnaamassa, mutta lopulta tulin siihen tulokseen, ettei Leevi olisi jaksanut kuunnella sitä noinkaan kauaa. Mä join pulloni tyhjäksi ja laskin pöydälle, istuin siinä vielä toiset pari minuuttia jokseenkin ihmeissäni ja lopulta olin jo nousemassa ja menossa itsekin ovelle, kunnes kuulin ulko-oven painuvan kiinni.
- Kuka si...? mä aloitin, mutta mun lauseeni jäi kesken kun mä näin olohuoneeseen palaavan Leevin ilmeen. Se oli puhtaasti hämmentynyt, yllättynyt ja jollain tavalla hyvin järkyttynyt. Mä en muistanut ikinä nähneeni Leeviä tuollaisena. Eteisestä kuului ääniä ja mä kohotin kulmiani miehelle, joka ei sanonut mitään tai reagoinut mitenkään. Mä avasin suuni sanoakseni jotain, mutta en ehtinyt kun olohuoneeseen ilmestyi vielä kaksi henkilöä. Hoikka ja vaalea, ehkä vähän alle kolmekymppinen nainen asteli varovasti lähemmäs Leeviä ja sen kädestä piti kiinni vieläkin epäröivämmältä näyttävä pieni poika.
- Anteeks, mä tiedän, että tää tuntuu oudolta, mutta mulla ei ollu ketään... nainen selitti ja mä huomasin sen leuan sinertävän ilkeästi.
- Älä pyydä anteeks, Leevi vastasi ja kääntyi sitä naista päin ja halasi, enkä mä osannut muuta kuin tuijottaa. Se muutaman vuoden ikäinen poika puristi nalleaan ja katsoi mua pelokkaan epäluuloisesti sykähdyttävän savunharmailla silmillään. Leevin silmillä. Ja sitten mä tajusin, mä tajusin ketä nuo kaksi olivat ja mun kurkkua rupesi kuristamaan. Mä kelasin ettei tämä voinut olla todellista, mutta mitä enemmän mä katsoin olkkarissa seisovaa kolmikkoa, niin sitä varmempi mä olin, että mä en uneksinut. Jos se ikinä olikaan tuntunut oudolta, että Leevillä oli jossain pieni poika, niin se ei ollut mitään siihen verrattuna, että se poika ja sen äiti seisoivat nyt siinä olohuoneessa ihan oikeasti. Mitä helvettíä?
- Me ei voitu jäädä enää kotiin, mun oli pakko saada Jimi pois sieltä, nainen sanoi ja nieleskeli kyyneleitä, - eikä meillä ollu mitään mihin mennä, mä... En mä haluu tungetella, se jatkoi ja ne halasivat uudelleen ja mulla oli yhtäkkiä hiton paha olla.
- Hei, et sä tungettele, te voitte olla täällä sen aikaa että saatte asiat kuntoon, Leevi vastasi ja laski kätensä naisen olkapäille, - ei oo mitään hätää.
- Kiitos, nainen vastasi ja kohta se kiersi kätensä taas Leevin ympärille, - mulla on ollu ikävä sua.
Musta tuntui että mun näkökenttä sumeni jotenkin omituisesti. Kun mä katsoin noita kolmea, niin mulle tuli sellainen olo, että mä olin se ulkopuolinen - kaikki menisi niin kuin elokuvissa ja vuosiin toisiaan nähnyt pari tapaisi taas ja mä olisin ollut vaan se sivuhenkilö, jolla ei lopulta ollut tarinan kannalta suurta merkitystä. Leevillä oli perhe. Tässä ja nyt. Halusin mä sitä tai en, tai halusipa se sitä tai ei, niin sillä oli - tavallaan. Ja se voisi aloittaa alusta kaiken, se saisi lapsensa takaisin ja naisensa takaisin, enkä mä uskonut että mä voisin mitenkään pärjätä tässä yhtälössä. Mä olin vaan Eetu, eikä mulla ja Leevillä ollut vuosien takaisia muistoja jaettavana.
- Ihana nähä että sä oot kunnossa, se nainen sanoi hiljaa ja Leevi pyyhki hellästi kyyneleen sen poskelta.
- Samoin.
Leevi oli kuin ei olisi huomannut mua. Se ei katsonut, se ei sanonut mulle mitään, ei siinäkään vaiheessa kun mä nousin sohvalta. Mun kurkkuun nousi pala, rintaa puristi ja tuntui aika helvetín pahalta, eikä ollut ensimmäinen kerta Leevin takia. Jostain syystä mun teki mieli huutaa sille, että mäkin olin täällä, mutta ei mun kurkusta lähtenyt ääntä. Yhtäkkiä teki vaan mieli itkeä tai jotain. Mä en kuitenkaan itkenyt, niin kuin en ikinä muulloinkaan. Mä vaan katsoin niitä ja halusin pois, mutta vieläkin enemmän mä halusin, että Leevi sanoisi mulle, etten mä lähtisi.
- Eetu, se lopulta lausahti kun mä kävelin niiden ohi sumussa. Mä en kuunnellut, kävelin vaan eteiseen nieleskellen, eikä Leevi tullut mun perääni, vaikka mä kuinka olisin toivonut. Eikä se sanonut mulle enää mitään, se ei tehnyt mitään, ja mä työnsin kengät jalkaani, suljin hetkeksi silmäni ja kävelin sitten ulko-ovesta hiljaiseen rappuun. Hammasta purren työnsin oven kiinni, rymistelin raput alas ja kävelin ulos ajatukset sekavina.
Satoi edelleen ja entistä kovemmin. Hyvin nopeasti mä tajusin unohtaneeni takin Leevin naulakkoon, mutta en todellakaan aikonut mennä takaisin. Surkeana vedin hupparin vetoketjun ylös, hupun päähän ja lähdin astelemaan sateessa eteenpäin pää alhaalla. Palelsi hitosti, mutta mä en jaksanut välittää. Mä tarvoin ikuisuuden ahdistuneena siinä sateessa, kunnes astelin lähimpään katokseen, istuin kaiteelle ja sytytin tupakan. Puhelin värisi taskussa ja ruudulla vilkkui Leevin nimi, mutta mä en halunnut vastata. Uudelleen se ei enää soittanut, vaikka mä salaa toivoin niin, ja kylmästä hytisten mä nojauduin betonista seinää vasten. Ajatukset juoksi hiton sekavina mun päässä ja mä mietin mitä tapahtuisi seuraavaksi. Mietin, vaikka en vitussakaan olisi halunnut miettiä. Mä en tiennyt miten kauan mä vaan istuin siinä ja tupakoin ja tuijotin seinää utuisesti, mutta lopulta joku vanhempi nainen tuli häätämään mut pois. Jotenkin tyhjästi mä kävelin kotiin ne jäljellejääneet neljä kilometriä, enkä edes tajunnut kellon näyttävän kahtatoista kun mä viimein astelin läpimärkänä ja palellen ulko-ovesta sisälle. Vaikka @!#$ kellosta tai mistään muustakaan, ei mua jaksanut kiinnostaa. Ei juuri nyt.
|