|
Lähettäjä: Sennnu
Päivämäärä: 24.3.13 11:05:52
Löytyyhän niitä (teitä) vaikka miten! :D Kiitti Arliina-kin!
Ja terveisiä Ypäjältä.
-------------
Kai minun pitäisi hävetä, kun unohdin koko asian sen jälkeen. Lähdin menemään sisään lounaalle, mutta pysähdyin matkalla tutkailemaan Halibutia, jonka toinen etujalka saattoi näyttää aavistuksen turvonneelta, ja sitten Henriikka soitti ja kysyi hyvin ivallisesti, että oliko minulla nälkä vai oliko hän raatanut turhaan otsansa hiessä. Kimmastuin moisesta nälvimisestä ja harpoin pitkin askelin sisään keskustelemaan asiasta lähemmin.
Oli miten oli, asiat eivät olisi muuttuneet miksikään, vaikka olisin muistanutkin raportoida puhelusta Leksan kanssa, sillä ei hänkään antanut kuulua itsestään ennen kuin perjantai-iltapäivällä.
- Me ollaan tulossa.
- Ai tänne?
- Sä kutsuit, hän muistutti.
- No niin hitto vie tein, sanoin ilahtuneena. – Tervetuloa!
- Kuka se oli? kysyi Henriikka. Me olimme maneesissa opettamassa Flabbergasterille korkeampaa koulua, mutta jykevän tamman ymmärrys tuntui loppuvan ennen kuin osattavat asiat. Aloin olla sitä mieltä, että se olisi seuraavana pakko myydä –listallamme. Siitä tulisi hieno ratsu jollekin, joka ei halunnut kolistella vaativimpien luokkien portteja, mutta se ei tarkoittanut kumpaakaan meistä. Me luotsasimme nuoret hevoset mahdollisimman vikkelästi vaikeisiin luokkiin ja jäimme sinne taistelemaan palkinnoista. Jotenkin minusta tuntui, että tänä vuonna tulisimme myös tosiaan taistelemaan niistä. Henriikalle tuli jotenkin sellainen ilme aina, kun juttelimme asiasta ja kerran hän oli ihan suoraan sanonutkin, ettei ollut reilua, että minä kilpailin Echolla.
- Sun pitäisi antaa mulle sen verran tasoitusta, että mä saan mennä kokeneimmalla hevosella, kun mä kerran olen ratsastanut paljon vähemmän kuin sinä, hän oli perustellut.
- Ehkä ens kaudella, olin sanonut hämmentyneenä, sillä minulla oli suunnitelmat valmiina lokakuulle asti, eikä niihin kuulunut ratsujen vaihtoa. Mutta nyt vastasin kysymykseen: - Leksa. Se on Nellin kanssa matkalla tänne.
- Nyt? Henriikka kiljaisi.
- Nyt, vahvistin.
- No voi hitto! Meillä ei ole mitään tarjottavaa eikä kukaan oo siivonnu ja huomenna kisat! Ja entäs Leena – nyt on perjantai! Se odottaa meitä syömään!
Lannistuin hetkeksi, mutta totesin sen pian turhaksi.
- Mitä väliä? Meitä ne tulee kattomaan eikä meidän lattioita ja otetaan ne mukaan syömään. Mummi vaan ihastuu, kun saa enemmän ruokittavaa.
- Sinä saat ilmottaa sille, Henriikka sanoi ja pisti Flabberin ravaamaan. – Ja mene sä kasaamaan kisakamat huomiseksi. Mulla ei enää riitä pinna tähän hinkkaamiseen, kun mä vaan mietin, paljonko likasia astioita on keittiössä.
Henriikka hilpaisi tosiaan Flabberin verryteltyään sisään ja kun minä olin vaihtanut puhtaat, valkoiset huovat seuraavan päivän satuloihin ja raahannut ne kaksi kerrallaan autoon muiden tavaroiden lisäksi, olin ihan valmis seuraamaan häntä. Helsingistä ei ajanut kuin reilun tunnin verran. Löysin siistin eteisen, kiiltäväntyhjän keittiön ja peilipöydän edessä puhisevan Henriikan, joka palmikoi hiuksiaan ja oli saippuan tuoksusta päätellen ehtinyt käydä suihkussakin.
- Oletko sä vihainen? kysyin, sillä siltä hän näytti.
- Vähän sinne päin, hän huokaisi, mutta nousi sitten seisomaan ja halasi minua.
- Mutta miksi ihmeessä? Mä luulin, että sä tykkäät Leksasta, ihmettelin ja halasin takaisin.
- Niin tykkäänkin.
- Ja Nelli on sun serkku!
- Mutta siitä mä en tykkää.
- Ai? sanoin. Se oli minulle uutinen.
- Mä tykkäsin ennen, mutta nyt aikuisena se ei ole musta erityisen miellyttävä ihminen.
Okei, siinä oli hivenen verran perää. Ei minulla tietenkään ollut mitään Nelliä vastaan, etenkään, kun hän oli Henriikan sukulainen, mutta vähän turhantärkeä ja itsetyytyväinen hän oli.
- Musta on kiva, kun tulee vieraita, sanoin ja samassa ovikello jo soikin. He olivat perillä. – Mä menen avaamaan, jos sulla on meikkaaminen kesken, sanoin huomaavaisesti, mutta Henriikka oli kuitenkin ovella ihan perässäni.
- Hei, tervetuloa, ihana nähdä! hän huudahti ja halasi Nelliä. Katsoin kohtausta hämmästyneenä, mutta arvasin olla ihmettelemättä ääneen. Henriikka ei ollut halailijatyyppiä – en ollut koskaan nähnyt hänen halaavan Minttua tai Sveaa – mutta ehkä sukulainen oli eri asia. Ja miksipä minä mitään hämmentäisin, kun Nelli kerran näytti iloiselta ja tyytyväiseltä vastaanottoon.
- Älkää riisuko päällysvaatteita, lähdetään syömään, sanoin vilkaisten kelloa ja totesin, etten ollut muistanut soittaa mummille. No, ei se haitannut. Hän takuulla vain ilahtuisi isosta porukasta.
Tunsin isoäitini hyvin. Hän hämääntyi vain hetkeksi, kun meitä tulikin neljä kahden sijaan ja meni keittämään enemmän perunoita.
- Voi, mä en ota perunoita, mä karppaan, Nelli sanoi aurinkoisesti, kun istuimme pöytään.
- Jaa semmosta. Mä olenkin lukenut siitä, Leena-mummi tuumasi ja tarjosi tytölle sämpylävatia. Minäkin olin lukenut siitä, tai Henriikka oli lukenut minulle ääneen, joten odotin jännityksellä, mitä tapahtuisi. Sämpylät näyttivät hemmetin hyviltä. Mutta Nelli pudisti kohteliaasti päätään ja tyytyi pihviin ja papuihin. Ehkä oli ihan hyvä, että hän oli dieetillä, sillä hän oli lihonut aika lailla, huomasin nyt, kun asia oli tavallaan tullut puheeksi. Hän oli pyöreä ja pursuileva kuin pullataikina. Valitettavasti hän huomasi arvioivan katseeni pitkin hänen vartaloaan ja mulkaisi minua niin, että nolostuin. Ja syystä, myönnän.
Leksan ja minun mitenkään asiaan vaikuttamatta pöytäkeskustelu siirtyi väistämättä häihimme. Ymmärsin, että Henriikka ja Leena-mummi olivat suunnitelleet niitä paljon pidemmälle kuin mitä olin osannut aavistaakaan. Karamelleja. Riisipussukoita. Rimpsuja ja korkokenkiä, ja vieraita. Vieraita, jumaliste.
- Paljonko te ootte ajatelleet kutsua niitä? kysyin.
- Meidän listalla taitaa olla nyt satakunta, Leena arveli. – Haluatko sä Nelli nähdä sen puvun? Keitetään kahvit ja syödään jälkiruoka hetken kuluttua.
Naisväki poistui ja Leksa otti vähän lisää ruokaa, joten seurasin esimerkkiä.
- Sä olet niin nalkissa, hän totesi.
- Mä haluankin olla nalkissa! Mä sain taivutella puol talvea, ennen kuin Henriikka suostui!
- En mä sitä tarkottanut. Kai mun alkaa olla pakko uskoa, että sä ainakin uskot olevasi rakastunut siihen, etkä haikaile vaan, koska se keksi sanoa ei.
- Mä rakastan Henriikkaa, sanoin yksinkertaisesti. Se kyllä pisti punastumaan, sillä en ollut sellaista sanonut noin kirjaimellisesti kenellekään muulle kuin hänelle itselleen, eikä se nyt ehkä ollut ihan miehekästä hommaa.
- Joo joo. Leksakin kuulosti vähän hämilliseltä. – Mutta rakastatko sä tosiaan sadan hengen häitä? Ajattele, mitä ne tulee maksamaankin. Ja sitten kirkon täydeltä vanhoja jäykkistätejä ja häävalssi haitarinsoiton tahtiin ja morsiamen ryöstö ja sukkanauhan heitto…
Näin, mihin Leksa oli menossa ja se oli yhdistelmä kaikkia kamalia häävideoita, jotka telkkarissa oli koskaan näytetty. Se oli liian kammottavaa ajateltavaksi.
- En hitossa! ähkäisin.
|