|
Lähettäjä: siru
Päivämäärä: 13.5.12 00:55:16
hansa, kiva kuulla! :D
Tässä uusi pätkä, mä olen koko huomisen päivän poissa, eli en ehtisi muutenkaan laittaa päivemmällä - ja eikös nyt muutenkin ole jo sunnuntai?
=======================================================
Janne kaahasi kotiin kuin mielipuoli, vasta parisataa metriä ennen hän ymmärsi sentään hidastaa. Henni oli järjestänyt meidät noloon asemaan, mutta antanut samalla tilaisuuden ikäänkuin puhua asiat selviksi tässä samantien.
- Mitä mieltä sä olet? Janne kysyi ja naputti rattia molemman käden etusormillaan hiukan hermostuneesti.
- Niin mistä? kysyin ja katselin ikkunasta, sillä poskeni taisivat helottaa yhtä punaisina kuin liikennevalot.
- Siitä, mitä Henni sanoi. Että haluaisitko sä -
Janne katkaisi puheensa ja toivoin, että olisin ollut hiukan rohkeampi siinä pelkääjänpaikalla istuessani, vaan en ollut. Olisin ehkä saattanut päättää Jannen aloittaman lauseen toivotulla tavalla. Purin huultani ja auoin suutani kuin kala kuivalla maalla, ja silmäkulmastani huomasin Jannen puristavan rattia ja leukapielien kiristyvän. Samassa hän jarrutti niin, että pikkukivet sinkoilivat ja auto seisoi melkein tallin pihassa, muttei siltikään kuitenkaan aivan, tarpeeksi kaukana, ettei kukaan utelias ihminen olisi nähnyt autoa, vaikka olisikin ikkunasta kurkkinutkin.
- Mitä sä ajattelet? Janne kysyi ja katsoi minuun.
- Että mua pelottaa vähän toi sun käytös, tunnustin ja Janne huokaisi.
- Sori.
- Mutta myös sitä, että ois tosi kivaa jos me ajateltaisiin seurustelusta samalla tavalla. Että joo. Mutta miten sitten syksyllä, kun -
Tällä kertaa minun lauseeni keskeytyi kun Janne suuteli taas, kumartui puoleeni ja suuteli niin, että jos olisin seissyt, olisivat polveni luultavasti pettäneet kokonaan. Vastasin hänen suudelmiinsa, sillä niitähän minä olin odottanut koko täällä oloni ajan.
- Musta tuntuu, että me päästiin yhteisymmärrykseen, Janne kuiskasi sekä suukotti otsaani. Minä katselin häntä, ainoastaan yksi vastaus ja sitten olisin hänen ja hän minun.
- Siltä näyttää, totesin hymyillen ja Janne suuteli minua taas.
Kun pääsimme pihaan, minut valtasi pienoinen hirvitys, kohta en olisikaan pelkkä kesätyöntekijä, vaan sekä kesätyöntekijä että tallinomistajan pojan tyttöystävä. Janne lukitsi ovet ja kietoi kätensä ympärilleni ja niin me astuimme sisään, etsien muita kertoaksemme, että tässä me sitten olimme. Molemmat.
- Leiriläiset, mutisin kun kuulin iloista puheensorinaa tuvasta. Janne katsoi minua mietteliäänä ja kohotti hiukan päätäni sormellaan katsoen minua tummilla silmillään vakavana.
- Entäs sitten?
Niin, entäs sitten, tosiaankin. Seurasin Jannea hiukan arkaillen kainalossa perässä ja kaikki tuijottivat meitä kuin eivät olisi olleet varmoja, olimmeko me tosiaan me, vai kaksi avaruusolentoa suoraan Marsista.
- Mulla ja Veeralla olisi teille hiukan kerrottavaa, Janne aloitti ja huomasin Outin jo hymyilevän.
- Te ootte yhdessä! Nita hihkaisi, ja oli arvannut aivan nappiin, sillä emmehän me yleensä Jannen kanssa todellakaan kaulailleet tällä tavalla ja siinä samassa olin iloinen, että leiriläiset sittenkin olivat kuulemassa.
- Näin on näreet, Janne vahvisti ja Outi tuli Jarnon kanssa yhtä aikaa halaamaan meitä molempia samantien ja Iina seurasi hyvänä kakkosena perässä.
- Vihdoinkin! hän totesi ja katsoi minua melkein kuin syyttäen jostakin. Erikakin tuli seisomaan heidän jälkeensä aivan kuin miettien tarkkaan, mitä sanoisi. Siinä vaiheessa vatsani möyrähti oikein kunnolla, olihan Erikakin joskus seurustellut Jannen kanssa. Poika vieressäni virnisti ilkikurisesti kuitenkin tytölle, ja tämä muksautti Jannea käsivarteen.
- Onneksi olkoon, hän sanoi meille molemmille ja jos olisin ollut tippaakin enemmän halailuihmisiä, olisin halannut Erikaa.
- Kiitos, sanoin hänelle ja katsoin häntä silmiin tarkoittaen koko sanaa sydämeni pohjasta. Erika nyökkäsi minulle ja vilkaisin Jannea, joka katsoi minuun aavistuksen oudosti, mutta ilmeni hälveni hänen kasvoiltaan nopeasti.
- Meillä oli tässä teoriatunti ja Erika antoi kisoihin liittyviä vinkkejä äsken, kiinnostaako nuortaparia jäädä kuuntelemaan? Outi kysyi hymyillen ja Janne päästi minusta irti ja istuutui Stellan viereen katsoen minuun kysyvästi.
- Mä taidan mennä mun huoneeseen lepäämään, ja enhän mä sentään kisaa huomenna niin mä taidan jättää väliin, totesin ja sehän oli totta, vieläpä molemmat sanomani asiat.
Olin onnellinen, tietysti olin. Olin ollut ihastunut Janneen varmaan kaksitoistavuotiaasta lähtien, viimeistään, mutten koskaan ollut kuulunut näihin lääppijäihmisiin, joiden pitäisi kihnuttaa toisen kyljessä kokoajan. Lisäksi leiriläisten katseet olivat minulle hiukan liikaa, enkä tiennyt mitenpäin tulisi loppujenlopuksi oikein olla. Kaivoin puhelimeni taskustani ja katsoin Oskun nimeä puhelimeni nimivalikossa. Äkkiä puhelimeni pärähti niin rajusti soimaan, että säpsähdin. Henninpérkele tietystikin.
- Onnistuinko mä? Henni kysyi ja minun oli pakko hymyillä.
- Täällä justiin leiriläiset katsoivat silmät tapillaan meitä, eikä tää kertominen mennyt niin kuin mä olin kuvitellut, mutta kyllä sä onnistuit, myönsin.
- Hienoa! Henni hihkaisi iloisena. - Haluatko sä auttaa mut Topin kanssa yhteen, vai aiotko sä leikkiä Jannen kanssa kotileikkejä tänään koko illan?
- Minkälaista apua sä tarvitsisit? kysyin kiinnostuneena.
- Pyydät Outilta ja Jarnolta yhdelle autottomalle ja avuttomalle tyttölapselle nukkumapaikkaa.
- Kuka tää Topi siis nyt oikein on, kerro kaikki alusta, pyysin ja Hennihän kertoi.
Topi, tai itseasiassa Tobias Koivu oli kuulemma kaikkien hevostyttöjen päiväuni ja sankari, kokenut konkari jo kansallisissa sekä kansainvälisissä kilpailuissa, omistaen kaksi huippuhevosta ja kilpaillen niillä vuoronperään. Ilmeisesti kaksi vuotta hiljaiseloa ratsastusrintamalla oli estänyt minua kuulemasta kuumimmat juorut tästä Topista, ainakin Henni oli aivan pöyristynyt kuullessaan, ettei minulla ollut aavistustakaan koko henkilöstä.
- Miksi se kisaa huomenna sitten tommosissa pikkusissa seurakisoissa?
- Koska se haluaa ja niiden ratsastuskoulu saa kumminkin mainetta ja kunniaa ja kaikkea mahdollista. Etkö sä kuullut, Topi on sen ratsastuskoulun omistajan poika!
- Sä kuulostat Henni viisitoistavuotiaalta tytöltä, minun oli pakko sanoa ja sain naurua osakseni.
- Niin säkin kuulostaisit, jos sä vain näkisit sen ilmielävänä! Se on kuin jumala, ja ratsastaakin kuin jumala! Veera, googleta se, niin sä ymmärrät! Ja pliis auta mua! Oikeasti, mä tiedän että tää on tyhmää, mutta mä palvon sua koko lopun ikääni!
- Mä soitan, kun keksin jotain, lupasin ja Hennin oli tyytyminen siihen.
Minun oli pakko mennä takaisin alakertaan, ja siellähän Erika meuhkasi, että mitä huomenna sai tai piti - ja mitä ei missään nimessä kuulunut tehdä. Janne nuokkui käsivarsiensa varassa ja Iinakin näytti olevan nukahtamaisillaan. Jarnoa ei näkynyt enää ja Outi kuunteli kiltisti Erikan paasausta, varmaan antaen jonkinlaista esimerkkiä selvästi pahoinvoivan näköisille leiriläisille.
- Kysyttävää? Erika kysyi, enkä ihmetellyt, että pöydän oli vallannut hiljaisuus.
- Mennääs pistämään hevosia kuntoon, niin päästään viimeiselle maastolenkille, sen te ja hevoset olette ansainneet, Outi sanoi lempeästi ja sai leiriläiset nopeasti liikkeelle. Janne piristyi selvästi kun näki minut ovensuussa ja painoi minut heti itseään vasten. Outi hymyili minulle suorastaan sydämellisesti kävellessään ohitse ja ihmettelin, että näinkö nopeasti kaikki tosiaan kävi.
- Henni tarvitsisi yöpaikan oikeasti, sanoin ja Janne ei selvästi tiennyt olisiko hänen pitänyt nauraa vai rypistää kulmiaan.
- Puhutko sinä Henni Kiiskisestä? Outi kääntyi ympäri ja melkein säikähdin, miten herkkä hänen kuulonsa oli, mutta ryhdistäydyin hämmennyksen yli sekunneissa.
- Joo, sanoin varmasti, vaikken ollutkaan Henninkään sukunimeä ennen kuullut. - Sekin haluaisi tulla kisoihin, ja se on mun ja Jannen kaveri, että onnistuisiko kyyti sinne kisapaikalle?
Outi tuntui olevan niin pitkän aikaa hiljaa, että ensimmäistä kertaa minua melkein hirvitti.
- Totta kai, Outi kuitenkin lupasi ja Janne puristi minua olkapäästä. - Saahan sen patjan sun huoneeseen, jos te kerran kavereita olette, hän totesi ja sen sanottuaan hän meni Erika vanavedessään leiriläisten perään. Huomasin Erikan vihreiden silmien välähtävän huvittuneina ja muistin Hennin epäröinnin, kun Janne oli sanonut Erikankin asuvan Westgårdeilla ja pelkäsin Erikan ottavan Hennin helposti silmätikukseen.
- Mikä muumien majatalo tästä oikein on tullut? Janne kysyi ja säikähdin hänen suuttuneen minulle samantien, mutta huomasin hänen hymyilevän.
- Hennihän on kiva, Iina sanoi, eikä Janne väittänyt vastaankaan. - Mutta miksi se haluaa huomisiin kisoihin? Eihän se tykkää hevosista.
- Lainaa sun konetta niin säkin ymmärrät, google nimittäin kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, virnistin.
Topi Kallio oli komea mustatukkainen ja sinisilmäinen nuorimies, wikipedia paljasti hänen olevan 21-vuotias Ratsastuskoulu Vanajan yksi sijaistavista ratsastuksenopettajista ja hänen voittoputkensa oli tosiaankin mieletön. Iinan suu oli kirjaimellisesti loksahtanut auki ja Janne näytti hiukan paheksuvalta.
- Jumankauta, oli ainoa, mitä Iinan suusta pääsi. - Mistä Henni on keksinyt iskeä silmänsä tohon?
- En tiedä, Janne totesi. - Ja kuulepas neiti yöpaikanjärjestäjä, miten Henni pääsee tänne meille?
- Sä toimit niinkuin herrasmies konsanaan ja haet sen autolla, tökkäisin Jannea rintaan ja suukotin häntä nopeasti saaden Iinan virnuilemaan meille ilkikurisesti.
- Soita sille, että me ollaan niiden ovella parinkymmenen minuutin kuluttua, Janne nurisi hymyillen.
- Hennin tuntien teidän kannattaa lähteä vasta parin tunnin kuluttua, Iina kommentoi ja mitä olin oppinut Henniä tuntemaan, Iina saattoi olla täysin oikeassa.
|