Lähettäjä: siru 
Päivämäärä:   20.3.12 15:57:49

http://forum.hevostalli.net/read.php?f=11&i=849421&t=849421 <- edellisessä uusin pätkä tältä päivältä:)

Lähettäjä: BeLLe 
Päivämäärä:   20.3.12 16:43:22

Missä ketjun eka pätkä on;-)?

Lähettäjä: amalia 
Päivämäärä:   20.3.12 17:22:33

ooooumaaaigaad :ooo ekaks aattelin et joo tää on joko hölöhölö tarina taas! mut tää olikin aivan mahtava! eli uus lukija sulla ja jatkoo! :))

Lähettäjä: pinjaa- 
Päivämäärä:   20.3.12 18:37:37

BeLLe kirjottaja linkitti sen tähän topaan eli toi linkki tossa niin siinä tarinaa tähän asti:P

ANTEEKS oon ollu laiska kommentoija ja varmaan ärsyttää mun nää pelkästään "jatkoo" kommentit mutku en KEKSI mitään moitteita tästä ! :D tai, no moitteita ja moitteitta, mutta siis rakentavampaa kommenttia...

mun mielestä ihan huippu ja Veera on ihana hahmo! Toinen lemppari on Iina:D

Lähettäjä: 8) 
Päivämäärä:   20.3.12 22:13:21

iina on kanssa ihan mun lempparihahmoja ja äiti myös:D Veera on kanssa hahmona ihan mukava. (yritin keksiä jotain muuta kommentoitavaa kuin ''jatkoa!'')

Lähettäjä: BeLLe 
Päivämäärä:   21.3.12 14:30:19

Siis tän topan;-)
Oon kyllä lukenu noi muut jo.

Lähettäjä: siru 
Päivämäärä:   21.3.12 15:30:36

Se tulee nyt tässä:) JÄTTILÄISMÄINEN kiitos kaikille kommentoijille, tuleekin pitempi pätkä tällä kertaa;)
=======================================================

Minnasta ei sen jälkeen puhuttu, mikä vapautti tunnelmaa taas. Lauantaina kävimme kauppatorilla, missä tuoksui meri ja erilaiset kalat. Äiti osti herneitä ja mansikoita ja menimme saaliinemme istumaan Esplanadin puiston penkille. Jossakin kirkui lokki.
- Ei tälläistäkään ole tullut tehtyä, äiti ihmetteli ja vilkaisin sitä nopeasti. No tosiaankaan ei ollut. Yleensä me olimme olleet aina eri aikoihin kotona, emmekä koskaan, siis KOSKAAN olleet viettäneet aikaa näin kauan yhdessä pitkään aikaan.

Kiertelimme kaupoissa väsymykseen asti ja pienen tappelun jälkeen äiti aikoi ostaa minulle valkoisen pitsihirvitystopin, joka maksoi melkein kolmekymppiä. En ikinä olisi pistänyt sitä päälleni, mutta äiti oli päätöksensä tehnyt.
- Valkoinen sopii sinulle, kun sä olet nyt kerrankin ruskettunut ja sulla on kaunis tumma tukka, kuului äidin mielipide.
- Ja mihin nää nyörit sitten kuuluu tunkea? kysyin pyörähdellen sovituskopissa katsoen paitaa edestä ja takaa peilien avulla. Siihen nimittäin kuuluivat ainakin metrin pituiset hapsut, jotka melkein olin situnut umpisolmuun, ennenkuin äiti oli tunkenut väliin ja pelastanut paidan sormistani.
- Laitat ne rusetille, katos näin!
- En todellakaan, mähän näytän joltakin pelle Hermannilta!

Sivulliset asiakkaat Forumin Seppälällä saivat pidätellä hymyjään tai sitten hillitä ärsyynnystään kun harvinaisen kovaäänisesti kiistelimme äidin kanssa paidasta. Rusetti oikeasti näytti hirveältä, varsinkin kun se lysähti paidan etumukselle löysänä ja pitkänä. Sitä paitsi pitsi kutitti.
- No osta sitten, sun rahathan ne on! tiuskaisin ja heitin paidan verhon yli äidille.
- No minä ainakin pidän jos et sinä, se jupisi ja maksoi paidan kassalla kortilla.

Aurinko paistoi täydeltä terältä ja äiti päätti ostaa meille kioskilta ulkona jäätelöt. Suostuin valittamatta, sillä oli kuuma päivä.

Maistellessani vanhan ajan suklaata huomasin tutun hahmon tulevan kohti - ja tämän käyttäytymisestä päätellen hänkin oli huomannut minut.
- Moi Veera! Anton hihkaisi ja katsoi minua uteliaana. - Joko sun työsi loppui?
- Öö ei, sanoin hermostuneena ja näin äidin katsovan meitä aavistuksen kauempaa uteliaana. - Mä lähden huomenna jo takaisin.
- No hitsi, mä olisin...
- Minä olen Veeran äiti päivää, äiti keskeytti kauempaa ja harppoi ojentamaan kätensä Antonille. Tämä ei epäröinyt hetkeäkään vaan tarttui siihen ja kätteli katsomalla äitiä silmiin.
- Mä olen Anton, Veeran tuttu koulusta.
- Hauska todellakin tavata ja tietää, että Veeralla onkin kavereita, äiti sanoi ja mieleni teki läntätä koko jäätelö sen naamaan. Anton vilkaisi minua.
- Mä olisin vienyt Veeran Lintsille, mutta en mä taida viittiä kun teillä on näköjään...
- Voi ei, menkää vaan. Mä annan sulle Veera rahaakin rannekkeeseen, äiti touhotti kaivaen laukkuaan ja pudotti samalla jäätelönsä maahan. Joku röyhkeä lokki liihotti samantien paikalle ja rupesi nokkimaan jäätelön rippeitä. - No voihan... tässä, se sanoi ja ojensi minulle viidenkympin setelin. - Osta ranneke, niin pääset laitteisiin! Ja nähdään myöhemmin kotona, sinnehän sä tulet eikös vaan, se sanoi ja iski silmää.

Olisin voinut ryömiä vain häpeästä johonkin koloon ja kuolla. Anton onnistui pitämään kasvonsa peruslukemilla.
- Tuletko sä mun kanssa Lintsille? Mä olin joka tapauksessa menossa.
- Ai yksin vai? tuhahdin.
- No onko siellä joku sääntö, ettei yksin voi yhtä hyvin mennä?

Ei tosiaankaan ollut ja niinpä lähdin Antonin perään odottamaan ratikkaa. Jos Anton aikoi mennä siihen kidutusvälineeseen, joka kökötti uhkaavana vuoristoradan vieressä, voisi hän yhtä hyvin mennä siihen yksin. Minä uskaltaisin ehkä Pallokaruselliin, ellen olisi liian lihava.

Linnanmäki oli lauantaina täynnä lapsiperheitä ja turisteja ja nuoria, ja joka laitteeseen oli ainakin kilometrin jono. Jonotimme rannekkeitakin melkein tunnin, ennenkuin vihdoin olimme vapaita menemään mihin ikinä laitteeseen tahdoimmekaan.
- Haluatko sä tohon? Anton kysyi ja osoitti kahvikuppeja. Se ei näyttänyt mitenkään houkuttelevalta ja pudistin päätäni.
- Musta tuntuu, että Hepparata on ainoa paikka mulle, sanoin vitsillä, mutta Anton ei tainnut tajuta.
- Ai oikeasti? se kysyi.
- Äh, ei. Mennään vaikka vuoristorataan, sanoin alistuneena kohtalooni.

Vuoristorata tuoksui hyvältä ja sai mielialani kohoamaan ainakin tuhat astetta. Välillä kuului jyminää, kiljuntaa ja puuradan natinaa. Anton pysyi hiljaa.
- Mitä sulle kuuluu? ymmärsin kysyä ja poika vilkaisi minua.
- Hyvää. Mun täytyy tunnustaa, että mä olen kateellinen sulle, kun sait työtä. Mä en saanut.

Ou tsiisus, ei tätä taas. Mutisin jotakin ympäripyöreää ja odotin tuskastuneena, että jono liikahtaisi eteenpäin. Liikahtihan se - noin sentin.
- Venaatko sä jo syksyä? Anton kysyi kun taas liikahdimme. Yritin laskeskella, montako vaunua ehtisi mennä, ennen kuin olisi vihdoin meidän vuoromme. Ainakin kaksi.
- Tavallaan. Mä toisaalta haluaisin olla vasta ekalla. Aloittaa koulunkin vähän niin kuin alusta.
- Mä ymmärrän mitä sä tarkoitat. Lukea koeviikolle enemmän ja sillä tavalla.

Ei, ei Anton ymmärtänyt, mutten viitsinyt sanoa, että olisin jättänyt menemättä lukioon, mieluummin amikseen, mieluummin tehnyt jotakin, ihan tahansa muuta.
- Sulla on nätit hiukset, olin kuulevinani pojan äkkiä sanovan, mutten voinut olla varma, sillä taas yksi junanvaunu jyristi kiljuvine matkustajineen siinä samassa ohitse.

Vihdoin oli meidän vuoromme ja istuimme melko eteen, koska Anton halusi. Kun vaunu valui kyltin ohi, jossa luki "Pitäkää hatuistanne kiinni" olisin voinut kirkua. En viitsinyt vielä, sillä minulle tuli kova kiire pitää itseni rauhallisena. Vaunu liukui tuskallisen hitaasti mäkeä ylös.
- Mä en kestä, pihahdin kun vaunu kääntyi jymistääkseen alas.
- Älä nyt ainakaan silmiä pistä kiinni! Anton ehti älähtää ja se oli myöhäistä, sillä automaattisesti ne sulkeutuivat. Se oli virhe, tuntui vielä pahemmalta. Kun avasin silmät, ensimmäinen mäki oli ohitse ja puristin hysteerisesti rystyset valkeina kaidetta, jonka tehtävä oli pitää takapuolemme penkissä kiinni.

Jalkani tärisivät aika lailla, kun Anton auttoi minut vaunusta pois. Saimme kaikilta melko huvittuneita katseita, etenkin jarrumiehiltä.
- Tuletteko uudestaan? tämäkin vitsiniekka kysyi meiltä kun kävelimme hänen ohitseen.
- Ei kiitos, pihahdin ja kumma kyllä, Anton tuntui olevan samaa mieltä.
- Haluatko sä siihen Hepparataan? poika kysyi vuoristoradan juurella melko onnettoman näköisenä.
- No hehheh, huitaisin kädelläni. - Mieluummin vaikka tuohon, sanoin ja heilautin kättäni sen uusimman kidutuslaitteen suuntaan.
- Oikeasti? Antonin silmät rupesivat tuikkimaan.
- No ei!

Kiertelimme aikamme ja kävimme jopa siinä sisävuoristoradassa, Linnunradassa. Meinasin saada taas kohtauksen, sillä siellä oli melko pimeää, mutta se oli aika lailla miedompi versio puisesta vuoristoradasta. Rupesin saamaan rohkeuttani takaisin kun pääsimme ulos ja nyppäisin Antonin hiuksista hattaraa. Tiedä miten hän sitäkin oli hiuksiinsa tuolla sisällä saanut.
- Mihin sä haluaisit mennä nyt?
- Koska mä olen rohkaistunut tarpeeksi niin sä saat päättää, virnistin.
- No entäs toi? Anton osoitti violettia härveliä joka kieputti uhrejaan ympäri, ympäri ja vielä kerran ympäri. Mahani möyräisi varoittavasti.
- Mä lupaan kerätä rohkeutta sitä varten. Entäs se Mustekala, mä rakastin sitä pienenä!

Mustekalakin löytyi uudesta paikasta pienen etsinnän jälkeen ja pääsimme omaan vaunuumme paljon nopeammin kuin vuoristorataan. Sekin kieputti meitä ympäri ja ympäri, muttei ainakaan pää alaspäin, niinkuin se violetti hirvitys.
- Mennäänkö nyt? Anton ehdotti kun pääsimme Mustekalasta.
- Voi ei, mitä mun pitää tehdä, ettet sä tee tätä mulle, esitin epätoivoista ja Anton hymyili leveästi.

Ennenkuin kissaa ehdin sanoa, tämä kietoi kätensä ympärilleni ja sitten suuteli, kuulin pikkulasten kikattavan ja olin myöskin kuulevinani mummojen päivittelevän, että pitikin keskellä päivää. En viitsinyt välittää vaan vastasin suudelmaan. Ei ollutkaan hassumpi veto lähteä Antonin mukaan.

Lähettäjä: anna 
Päivämäärä:   21.3.12 15:48:46

ooi ihana pätkä!<3 jatkoa:) vois vähän enemmän esitellä ja kuvailla tota Antonia mut muute hyvä!

Lähettäjä: riippuvainen!! 
Päivämäärä:   21.3.12 16:14:24

OOIIII I<33 lisää vaik oisin toivonu ehk et toi veera olis ruvennu se toise jäbänka jtn vääntää ;:3 lisää!!

Lähettäjä: Å 
Päivämäärä:   21.3.12 16:38:40

ihana, jatkoa!

Lähettäjä: Hettah- 
Päivämäärä:   21.3.12 18:59:01

Ääää. Äkkiä jatkoa!

Lähettäjä: hihihihihi 
Päivämäärä:   21.3.12 20:34:16

uuui ihana pätkä :)

Lähettäjä: siru 
Päivämäärä:   22.3.12 16:45:56

- Ja te pussasitte! Iina sanoi iloisena kun sunnuntai-iltana harjasimme oreja. Ne olivat olleet ulkona yötä päivää ja saaneet kuorruttuneet mutakerroksin.
- Näin tehtiin.

Fredi kuopi lattiaa ja luimisteli minulle kiukkuisena, mutta komentaminen sai sen jopa hieman asettumaan.
- No? Aiotteko te nähdä vielä? Menetkö sä taas Helsinkiin? Tuleeko se tänne? Iina suorastaan innostui ja katsoi minua Rassen karsinasta täpinöissään. Rapsutin kevyesti Frediä harjan alta. Siitä Rockykin oli pitänyt, ummistanut oikein silmänsä ja rentoutunut. Ainakin Fredi rentoutui aavistuksen ja hymyilin hieman. Miten mahtavaa olikaan hymyillä!
- No joo se varmaan tunkeekin tänne teille heti kun pääsee, tuhahdin ja Iina huokaisi syvään.
- Se olis ihanan romanttista, jos sä hakisit sen juna-asemalta ja sitten...
- Hah! Millä muka? nauroin ja lopetin rapsuttamisen. - Otanko vielä Jannen kuskiksi, siinä varsinainen autonkuljettaja ja romantiikkaa yllin kyllin!
- Polkupyörällä? Iina yritti.
- Ei kiitos.
- No hevosella. Se jos mikä olis romanttista.

En vastannut, vaan jatkoin Fredin harjaamista mietteliäänä. Niin, ponikärryillä varmasti joo, ratsastaa en aikoisi. Pystyin jo kuvittelemaan Antonin ilmeen kun saapuisin pienellä ponilla parkkipaikalle laukkaa karauttaen kärryillä ja käskisin kyytiin. Sitä paitsi minä en edes osannut ajaa kärryiltä, ja Rontti oli niin mahdoton, että minun olisi ollut hengenvaarallista lähteä sen kanssa yhtään minnekään.
- No eihän me edes olla sovittu, että me nähdään! puuskahdin. - Se saattoi mut kotiin ja siinä se. Paitsi niin joo, koulussa syksyllä tietysti ja siihenhän on jo kaksi kuukautta.
- No voi hyvänen..., Iina aloitti muttei jatkanutkaan. Sitä selvästi turhautti, muttei sanonut mitään enää koko Anton-asiaan. Harjasimme orit ja sammutimme tallista valot. Outi oli jakanut niille jo iltaruoat, joten hyvillä mielin painuimme sisään.

Janne katsoi jotakin toimintaelokuvaa telkkarista ja Jarnokin esitti, että seurasi sitä, vaikka oikeasti se lähinnä nukkui nojatuolissa. Jassu kolisteli keittiössä omiaan ja Outi toi suuren paperipinon tuvan pöydälle.
- Meillä on vielä kaksi lastenleiriä ja sitten se aikuisten kisaleiri, Outi rupesi puhelemaan ääneen. - Veera joutuu muuttamaan sen sennujen leirin ajaksi Iinan huoneeseen, ei niitä voi aittaan pistää nukkumaan.
- Miks ihmeessä ei? Janne ihmetteli. - Hyvinhän noi penskatkin siellä nukkui yönsä.
- Siksi, koska täällä pitää olla täydelliset ruoat ja täydelliset nukkumapaikat, Jassu tuli kiukuttelemaan. - Ja varmaan täydellisesti siivottu! se sinkautti myrkyllisesti äidilleen.
- Ja sä tiedät, että miksi, Outi sanoi rauhallisesti. - Nehän maksaa paljon enemmästä kuin lapset, ja me tarvitaan kaikki se raha mitä niiltäkin tulee.

Liikehdin levottomasti ja Jarnokin tuntui heränneen nojatuolistaan. Jassu katosi mutisten keittiöön ja Iina tuijotteli kynsiään. Ainoastaan Janne kääntyi takaisin toimintaelokuvansa pariin.
- Seuraavat leiriläiset tulevat vasta juhannuksen jälkeen, Outi huokaisi. - Ne ovatkin vähän taitavampia kuin nuo jatkislaiset, ja niitä on yksi vähemmän.
- Onneksi, Iina ja Janne sanoivat yhteen ääneen ja Outi katsoi lapsiaan tiukasti, mutta kumpikaan ei ollut huomaavinaan.
- Jaa-a, voisi varmaan mennä nukkumaan, Jarno haukotteli ja nousi ylös. - Se on työpäivä huomenna.
- Voi júmankauta! Jassu kiljui ja ilmestyi myrskynmerkkinä taas tuvan ovelle. - Eli me joudutaan ratsastamaan enemmän?
- Jättäkää mulle illaksi orit ja Velvet, sitä pitäisi ruveta kouluttamaan pikku hiljaa. Eikä niitä kaikkia tarvitse yhtä soittoa liikuttaa, Jarno sanoi.
- Voi víttu! Jassu tiuskaisi ja meni taas mennessään.
- Voi víttu! Janne matki kyllästyneenä tuolistaan. - Mä otan Reksun ja Benkun.
- Mä voin vaikka juoksuttaa jonkun, sanoin arasti hetken mietittyäni.
- Sehän on hyvä juttu! Jarno sanoi helpottuneena. - Ota Bingo ja Fredja, ne menevät järkevästi liinassa.
- Ja mehän voidaan mennä Veeran kanssa ajamaan Rontilla, Iina lupasi. - Heti kun mä olen ratsastanut Cillan.

Jarno meni, ja minäkin aloin suunnittelemaan nukkumista, sillä maanantaina olisin taas kuudelta pystyssä. Kun olin nousemassa mennäkseni, Janne kääntyi jälleen tuolissaan ympäri.
- Entäs Seri ja Kosima?
- Mä voin ottaa Serin! Jassu huusi keittiöstä ja Outi lupasi ottaa Kosiman heti kun tulisi töistä.

Olin melkoisen ylpeä ideastani. Selkään en kiipeäisi, en vain voisi, mutta juoksuttaminenkin auttaisi edes jotenkin. Sitä paitsi minulla oli huono omatunto Westgårdien rahamenoista, varsinkin kun itse saisin ensimmäisen palkkaeräni tämän kuun lopussa.
- Mäkin varmaan menen nyt, sanoin ja haukottelin itsekin päälle.
- Hyvää yötä, kirpuilles työtä, kuului television edestä olevasta nojatuolista.

Lähettäjä: hihihihi 
Päivämäärä:   22.3.12 19:12:47

aivan ihana pätkä :)

Lähettäjä: ... 
Päivämäärä:   22.3.12 22:15:33

edelleen ihastuttava tarina :)

Lähettäjä: siru 
Päivämäärä:   23.3.12 08:51:14

Kiitoksia edelleen kommentoinnista ja huomenta! =)
=======================================================

Suloinen Velvet höristeli minulle korviaan ja katsoi lempeillä tummilla silmillään, kun avasin sen karsinan oven. Kello näytti pian kymmentä ja aioin tehdä vihdoinkin jotain oikein, viedä nimittäin hevosia pihalle.

Oritkin pitäisi varmasti viedä ulos, sillä Jarno tulisi illalla. Aioin kuitenkin ottaa Velvetin ensin, sillä sen avulla saisin hieman luottamusta orejen talutukseen. Ainakin orien ja Velvetin lisäksi Kosimakin pääsisi nauttimaan ulkoilmasta, sillä Outi ratsastaisi sen illalla itse.

Velvet seurasi minua nätisti ulos ja jäi ihmettelemään pihan tapahtumia. Se seurasi minua kuitenkin säyseästi laitumelle ja jäi nätisti sinne, kun menin hakemaan Kosimaa.

Musta tamma höristi minulle korviaan myös. Se oli paljon suurempi kuin pieni ja siro Velvet, sekä myöskin hieman raskasrakenteisempi. Sekin seurasi minua kiltisti ja jäi suosiolla itsekin syömään ruohoa.

Sitten orit. Päätin ottaa ison Rassen ensin ja siinä kävi ennemmin niin, että ori talutti minua ensin pitkin pihaa, mutta kun sain sen pysäytettyä ja kiepautin riimunnarun kömpelösti sen turvan yli, se seurasi paljon fiksummin perässä. Pystyin vain kuvittelemaan, miten Fredi söisi minut elävältä ennenkuin ehtisin tehdä yhtään mitään. Rassenkin olin saanut oikeaan paikkaan, joten miksen saisi sitä pienempää hevosta mukamas? Hymähdin itsekseni ja menin takaisin talliin.

Rontti pärski minulle levottomana ja kolisi omassa karsinassaan, samaten teki Bingo, jonka ruskeat silmät tuikkivat pelkästään levottomuutta. Jos liikuttaisin Bingon kentällä Fredin ulosviennin jälkeen, sekin pääsisi nauttimaan auringosta. Fredjan voisin ottaa juoksutukseen myöhemminkin, issikka kun oli yötä päivää ulkona ja viihtyi erinomaisesti. Se pärjäisi hyvin ulkona iltaan asti.
- No joo joo, pääsette! huokaisin ja läväytin Fredin karsinan auki. Melkein sylini oli samantien täynnä kuusisataa kiloa hevosta, sillä ori aikoi ottaa pikaspurtin takaisin samantien. Rääkäisin niin kovaa kuin pystyin ja läimäytin väistäen oria lautasille, niin että se perääntyi aavistuksen luimistellen.
- Sekopää, murahdin ja otin orin riimun karsinanovesta laittaakseni sen silmiään pyörittelevän orin päähän.

Janne ilmestyi haukotellen talliin, kun olin viemässä Ronttiakin ulos. Poni pomppi riimussa innoissaan ja jos se olisi ollut koira, se olisi vinkunut.
- Mä käsitin, että te ajatte Rontin vielä tänään, Janne totesi.
- No ei ole mitään järkeä seisottaa sitä sisällä, jos Iina ratsastaa Cillankin ensin. Me voidaan hakea se sitten ulkoa jälkikäteen.
- Jos saatte kiinni, kuulin Jannen sanovan kohtalokkaaseen sävyyn.

En ollut kuulevinani ja päästin Rontin jyystämään Fredjan seuraksi ruohoa. Pian ponipapparainen lähti leikkimään issikan kanssa ja kaksikko kisaili laitumella harjat hulmuten. Velvet hirnui niille viereiseltä laitumelta sydäntä särkevästi, mutta Kosima katsoi niitä lähinnä säälivästi. Orit olivat epätavallisen pirteinä aitauksissaan ja ravasivat aidan viertä toisilleen ja tammoille huudellen ja mahtaillen. Kun Janne toi vielä Reginan pihalle, varsinkaan Fredi ei ollut pysyä nahoissaan. Se ravasi portille ja keimaili Reginalle machomaisesti. Regina luimisteli korviaan kiukkuisesti ja irvisteli orille minkä ehti. Varsinainen neitihevonen, tuumin huvittuneena.
- Kannattaa ottaa Bingo liinaan nyt tai se tulee tosta ovesta läpi, Janne sanoi ja heilautti itsensä taidokkaasti satulaan. Mahani murisi äänekkäästi, kellokin oli varmasti tikittänyt eteenpäin reippaasti ja minulla oli hirveä nälkä.
- Joo, mä otan sen nyt.
- Hyvä.

Päätin harjata Bingon vasta jälkikäteen ja lähdin taluttamaan sitä liinassa kohti kenttää. Ruuna hirnahteli ja hörähteli, korvat olivat pystyssä ja silmät katselivat kirkkaina eteenpäin. Talutin sen kentän portista sisään ja suljin sen visusti.
- Käynti, pyysin ja päästin liinan rullaamaan. Onneksi aitaa vasten nojasi pari pitkää raippaa, sillä sellaisen olin unohtanut ottaa mukaani. Bingo korskahteli ja nyki päätään innoissaan. Se malttoi hädin tuskin pysytellä käynnillä ja teki ihmeellisiä laukkapyrähdyksiä ja pysähtyi välillä katsomaan mitä minä niistä tuumasin.
- Käynti, mä sanoin senkin pässinpää. Noin, hyvä, kehuin ja hetken kuluttua Bingokin rupesi rentoutumaan ja kulkemaan käynnillä kenttää ympäri.
- Ravi.

Bingo kulki ravillakin nätisti, eikä minun tarvinnut kauaa sitä yllyttää, niin pian se laukkasikin pitkin, matkaa vievin askelin. Se pärskähteli närkästyneenä, kun katkaisin sen juoksun jälleen käyntiin.
- Ai sä teet nyt tota! Jassu puuskahti. - Mihinkäs mä menen Serin kanssa?
- Mä voin käyttää puolta kenttää ihan yhtä hyvin, kyllä tässä mahtuu. Tai mene maneesiin tai maastoon, ehdotin.
- No en tosiaankaan mene! Maneesiin paistuu ja metsässä on kärpäsiä!

Valivalivalivali. Annoin Bingon kävellä liinassa rauhassa ja maiskautin sen enempiä sanomatta raviin. Noin parinkymmenen minuutin päästä Jassu talutti kauniin kärpäskimon ulos ja komensi kiukkuisena sitä seisomaan paikoillaan. Seri liikahteli levottomana ja sen häntä heilui hermostuneena puolelta toiselle. Tyttö loikkasi arabin selkään ja maiskautti sen eteenpäin. Hän lähti siis maastoon, joten minun ei tarvitsisi antaa tilaa. Paljon parempi näin päin, jotenkin ei tehnyt mieli katsella Jassun hapanta naamaa koko päivää. Milloin Jassulla alkaisivat edes työt tai Taisto alkaisi kaipailla häntä takaisin Helsinkiin?

Lähettäjä: riippuvainen!! 
Päivämäärä:   23.3.12 13:24:13

lisääää1!!!!!!!!!!!!!! :):

Lähettäjä: amalia 
Päivämäärä:   23.3.12 15:00:47

oooooi jee lisää lisää :D ja nyt hei se antton tulee sinne ja sit jtn DRAAMAA :DDDD

Lähettäjä: !! 
Päivämäärä:   23.3.12 22:16:14

LIsäää :))

Lähettäjä: Tonttutorvinen 
Päivämäärä:   26.3.12 15:41:02

Jatkoojatkoo piannn ! Oon iha riippuvaine ja oivoi tiiekkö millasissa tuskissa oot muo pitäny ko ei oo tullu pitkääänn aikaan jatkoa =((

Lähettäjä: siru 
Päivämäärä:   26.3.12 16:08:12

mun on pakko pyytää anteeksi, oon ollu reissussa koko viikonlopun ja nyt tänään vasta pääsin koulun jälkeen koneelle:s no mutta toivottavasti kelpaa:
_______________________________________________________

- Kolme päivää niin on juhannus! Iina hihkaisi ja heittäytyi selälleen nurmikolle päästettyään Cillankin nauttimaan laidunruohosta. Minäkin lysähdin hänen viereensä kun olin pessyt Bingon ja päästänyt sen portista laitumelle, käsivarret huutaen halleluujaa ja kämmenet rakoilla. Karsinat oli juuri siivottu ja tallin lattialta olisi voinut syödä suullaan vaikka viiden tähden päivällisen. Saisi riittää vähäksi aikaa.
- Missä se kokko oikein poltetaan? kysyin silmät ummessa.
- Tuolla parin kilometrin päässä rannalla.
- Lähtikö Jassu taas Helsinkiin? kysyin uneliaana, sillä tyttö oli ratsastanut Serin mahdollisimman nopeasti ja hänen autonsa oli poissa.
- Taiston luokse joo. Se tuo sen huomenna tänne, Iina irvisti.

Enempää en ehtinyt kysyäkään, sillä puhelimeni kilisi ja jouduin nousemaan vastentahtoisesti. Aurinko oli juuri ruvennut lämmittämään lohduttavasti vartaloani, enkä millään olisi jaksanut nousta.
- No Veera moi, vastasin laiskasti puhelimeen.
- Moi! Antonin tuttu ääni hihkaisi puhelimeen. - Hei kuule, voisitko sä pyytää juhannukseksi taas lomaa ja tulla Helsinkiin? Täällä olisi yhet hyvät bileet menossa, mihin tulee meidän luokkalaisia ja muita.
- Mä en usko, että mä saan näin nopeasti uudestaan lomaa varsinkaan bileitä varten, vastasin ja sain Iinan heräämään lämpöhorroksestaan. - Varsinkaan kun mua ei huvittaisi esiintyä äidille kännissä.
- No eihän sun ole pakko nähdä sitä, Anton ihmetteli.

Kyllä minun vain olisi. Outi kertoisi varmasti salamaakin nopeammin äidille, että oli antanut minulle lomaa ja äiti tietysti hakisi minut ties mistä kotiin vaikka korvasta repien. Kuka sanoikaan, että täyttäisin kahdeksantoista helmikuussa? Nyt oli kesäkuu, mutta silti.
- Ei se kuitenkaan onnistu, pahoittelin, mutta Iina repäisi äkkiä puhelimeni kourastani.
- No tässon Iina, Veeran kaveri. Mitäpä jos sä tulisitkin tänne meille juhannukseksi? Veeran huoneessa on aina tilaa, hän jatkoi silmäänsä iskien.

Jos Janne ei olisi ollut ainoa silminnäkijä ja jos hän ei olisi siinä samassa ratsastanut hikisenä Reginaa pihaan, olisin kuristanut Iinan.
- Tänne se! kivahdin ja yritin ottaa puhelinta Iinalta, mutta tämä kierähti otteeni ulottumattomiin ja rupesi selittämään Antonille jotakin kovaa kyytiä. Regina tanssahteli Jannen otteessa ja poika puheli sille hiljaa, ennenkuin meni sen kanssa talliin.
- Tosi mahtava juttu! Iina sanoi vielä puhelimeen ja ojensi viattoman näköisenä sitä minulle takaisin.
- Mä vihaan sua, sihisin raivoissani.
- Etkä vihaa kun mä selitän sulle.
- Sen selityksen on paras olla hyvä.
- Kuuntele nyt! Iina pyysi. - Juhannuksena isä ja äiti menee niiden kaveriperheelle pariks päiväks ja Jassukin karauttaa sinne Taistonsa kanssa. Jannesta mä en tiedä, se varmaan viihtyy kavereidensa juhlissa paremmin kuin täällä, joten mä pyysin tänne Antonit ja sitä muuta porukkaa mitä sä tunnet, ja ajattelin pyytää meidän koulusta pari tyyppiä myös! Pidetään ne bileet meillä!
- Herranjumala mä en tunne niitä muita kuin Antonin! parahdin. - Ja voit olla varma, että mä lennän kuin leppäkeihäs teiltä töistä, jos sun vanhemmat kuulee, että mä olen raahannut tänne jotain tuntemattomia ihmisiä Helsingistä!

Siinä kohtaa Iina meni vähän epäröivän näköiseksi ja mieleni teki kiljua.
- Annoitko sä niille osoitteen? tiukkasin ja Iina pudisti päätään.
- En, Anton sanoi, että soittaa sulle myöhemmin kun siltä loppuu nyt akku ja palaa asiaan.
Ei kiljuminen olisi mitään hyödyttänyt. Lähinnä teki vain mieli itkeä ja hakata päätä seinään.
Jarno oli ensimmäinen, joka tuli töistä, eikä näyttänyt erityisen innostuneelta kun kerroimme Jassun lähteneen kotiin Taiston luokse.
- Teillä on vissiin nälkä? hän kysyi ja katsoi meitä vakavana.
- No ei siellä kaapissa ole mitään, me syötiin aamulla muroja, Iina puuskahti.
- Onhan siellä ainakin se jauheliha ja voidaan keittää makaronia. Mikäs hätä meillä on, Jarno tyynnytteli ja seurasimme häntä vatsat kurnien sisään.

Jauheliha oli mennyt jo neljä päivää sitten vanhaksi ja Jarno heitti sen ihan sovinnolla roskiin.
- Mä soitan Outille, että käy töistä tullessaan Hesburgerin kautta, hän kuitenkin luovutti, kun Iina kovaan ääneen oli kieltäytynyt syömästä pelkkää makaronia ja painellut ovet paukkuen omaan huoneeseensa. Jotenkin aloin tunnistaa siinä jassumaisia piirteitä, mikä ei välttämättä ollut kauhean hyvä juttu.
- Mulle ois kelvannut makaroni.
- Juoksutitko sä Fredjan? Jarno kysyi asiallisesti ja mielialani putosi entisestään.
- En mä vielä, vaikka sitten kun olen syönyt, huokaisin. Pikku hiirakko islanninhevonen oli vain unohtunut, kun piti siivota karsinatkin ja sitten oli tullut tämä Antonjupakka.
- Ei sillä mikään välttämätön kiire olekaan, Jarnokin totesi. - Syödään ensin.

Outi ei tuonut kauhean hyvällä tuulella Hesburger-ruokaa, mutta Iina ja Janne vetelehtivät mielellään syömään.
- Lähettekö te Pirjolle ja Vesalle sunnuntaina? Iina kysyi kiltisti kuin enkeli.
- Lähdetään, Outi sanoi. - Hevoset on sitten Jannen vastuulla, koska Jassu lähtee Helsinkiin. Ja mä toivon myös, että ne ovat hengissä, kun me tullaan takaisin.
Jannen oli turha rypistää, sillä Outi näytti niin tiukalta, että poika vain näytti murjottavan.
- Eiköhän ne oo, lupasin. - Mä voisin mennä juoksuttamaan sen Fredjan nyt.
- Mitäs jos nousisit selkäänkin, Jarno ehdotti mitään kiertelemättä. - Kyllä tää voisi olla sopiva aika siihenkin jo, vai mitä luulet?

Lähettäjä: riippuvainen!! 
Päivämäärä:   26.3.12 23:28:21

ÖISÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ!!!!!! <33333333333

Lähettäjä: amalia 
Päivämäärä:   27.3.12 13:35:17

OOOOOOOO nyt HETIHETIHETIHETI jatkoooo! :)

Lähettäjä: -- 
Päivämäärä:   27.3.12 14:20:15

ihana, jatkoa;)

Lähettäjä: siru 
Päivämäärä:   27.3.12 16:47:33

Harjasin Fredjaa puomilla pitkin vedoin pölyharjalla ja yritin saada jyskäävää sydäntäni rauhoittumaan. Jarnon ehdotus oli tullut yllätyksenä ja saanut minut melkein parkumaan. Ainakin ruokahalu oli kadonnut tyystin.
Hiirakko tamma nuokkui ja hamuili maasta voikukanlehtiä. Sen maha rupesi olemaan pyöreä kuin pallo, enkä ihmetellyt. Jassu harvoin ratsasti Fredjaa, vaikka tamma olikin hänen vastuullaan.
- Antaisitko sä mun laittaa satulan sun selkääsi? mumisin hiljaa. Islanninhevonen pärskähti laiskasti ja hieroi päätään puomiin. Kuulin talon oven käyvän, mutten viitsinyt kääntää päätäni, en edes silloinkaan kun kuulin soratiellä rohisevat askelet.
- Kyllä sen voi juoksuttaakin jos sinä haluat, Jarnon ääni tuumasi selkäni takaa. - Ei se siitä rikkikään mene.
- Kyllä mä voin ratsastaa, piipitin niin hiljaa, että ihmettelin miten Jarno kuuli.
- Asia harvinaisen selvä. Mä en tiedä miten hyvin Riina sulle näytti satulahuonetta, mutta Fredjan varusteet sä löydät sieltä.

En tiennyt oliko tuo vain huomautus vai käsky liikkua. Kun mies itse lähti takaisin talon suuntaan, minä luikahdin viileään talliin.
Satulahuone tuoksui taivaalliselta, jopa lohduttavalta. Äkkiä tajusin, että Fredjan satula oli paljon oudomman näköinen kuin tavallinen yleissatula. Tulisi edes Jarno auttamaan, tai joku!
- Mä arvasin, että sä olet tässäkin asiassa pulassa, kuulin Jannen ilkikurisen äänen.
- Mä en enää tiedäkään, käännähdin avuttomana ympäri ja katsoin hätäisenä Jannea. - Kun ei mulla ole... varusteita. Mä myin kaikki, kun päätin etten enää ratsasta.

Silmät rupeaisivat varmasti tulvimaan ylitse, jos Janne sanoisi jotakin lohduttavaa ja kanaemomaista. Poika kohautti olkapäitään.
- Eiköhän Iinan paksun pään kypärä mene sulle ihan samalla lailla kuin sillekin.
- Ai että mullakin ois paksu pää, yritin kyyneleet silmissä vitsailla ja Janne hymyili lempeästi.
- Jotain sinnepäin. Tuuppas, mä näytän miten tämmöinen laitetaan. Tää laitetaan pikkasen taaemmaksi kuin tavallinen satula, mutta kyllä sä tänkin opit yhtä nopeasti kuin kankien laiton.
- No en mä niitäkään ole oppinut koskaan.
- Opetellaan tämä ensin sitten pois alta, Janne tokaisi ja nappasi Fredjan suitsetkin mukaansa näppärästi.

Islanninhevosen korvat painuivat pahaenteisesti luimuun ja se rupesi irvistelemään Jannelle, kun tämä heilautti satulan sen selkään.
- Voi kuules tammamamma kun sä valitettavasti joudut tekemään jotakin välillä kaurojes eteen, Janne puheli ja varusti Fredjan niin nopeasti, että menin aivan sekaisin. Islanninhevonen jatkoi irvistelyään ja polki hermostuneena paikoillaan.
- Käy hakemassa Iinalta kypärä ja ota siltä ratsastushousut, et sä farkuilla voi ratsastaa. Raippaa ei tarvi, niitä on kentänkin reunassa, Janne komensi ja minähän menin.

Kaikki kävi niin nopeasti, että pian huomasin taluttaneeni ratsastushousut jalassa ja kypärä päässä äksyilevän islanninhevosen kentälle ja ulos tullut Outi oli pistänyt portin kiinni ja käveli rauhallisena auttamaan minua jalustinten kanssa. Hän ei kysynyt olinko valmis, vaan kiristi satulavyötä ja laski jalustimet. Jos hän olisi puhunut jotakin, olisin livistänyt tieheni.
- Kolmosella, hän sanoi ja punttasi minut ylös, vaikkei sinne ollutkaan kovin pitkä matka.
Fredja seisoi kuin tinasotilas allani ja sitten yhtäkkiä älysin, mitä minä tein ja missä minä olin. En tiennyt mitä ajatella, minua ei pelottanut eikä - kumma kyllä - edes itkettänyt. Minä vain olin siellä, ja Fredja jaksoi seistä paikoillaan.
- Voit ottaa ohjat käteesi ja antaa pohkeita, toi on niin tahmanen, että jos et saa sitä kunnolla kuuntelemaan, niin tässä on raippoja sitä varten. Ihan rauhassa vaan, Outi sanoi ja katseli kädet puuskassa minua aikansa.

Pohkeita, pohkeita... puristin Fredjaa varovaisesti jaloillani, ainakin Rocky oli ollut erittäin herkkä, suusta ei saanut repiä, ja satulassakin piti istua hiljaa kuin hiiri. Pysähtynyt se oli kun olin tiivistänyt istuntaani satulassa ja muutenkin oli toiminut kuin ajatus. Fredja ei pienestä puristuksesta ollut moksiskaan, karkotti vain paarman kaulaltaan.
- Veerarakas, kyllä sä saat sitä ihan kunnolla potkaista ennenkuin se tekee yhtään mitään. Jasmin ei ole tehnyt sille oikeastaan mitään ja toi on sellainen heinämaha ollut aina, joten ei tarvitse pelätä, että se hermostuisi.

Sain kuin sainkin Fredjan laiskaan käyntiin, enkä tiennyt mitä olisi pitänyt ajatella. Minähän hélvetti sentään ISTUIN hevosen selässä! Issikkatamma ei antanut minun jäädä fiilistelemään ja kummastelemaan tätä tunnetta, sillä korvat luimussa se pysähtyi.
- Mä arvasinkin, että tässä käy näin, Outi huokaisi ja toi minulle raipan.
- Mutta..., sanoin epäröiden.
- Mä tiedän.

Otin ohjat kunnolla käsiini ja annoin pohkeita, sekä kosketin raipalla sen lautasta. Tamma lähti lampsimaan löysästi ja laiskasti, mutta lähtipä eteenpäin kumminkin.

Tuntui taivaalliselta ratsastaa, vaikkeivät Fredjan askel ollutkaan taivaallisen silkinpehmeä ja huomaamaton, niinkuin Rockyllä. Outi katseli minua, hymyilemättä, mutta silti nyökkäsi minulle, kun pitkältä tuntuneen ajan jälkeen sain Fredjan hänen ohitseen.
- Sä voit kokeilla ravia ja jos saat laukalle niin kiva. Se on kuitenkin issikka niin se voi vetää töltille tai passillekin.
Annoin Fredjan kuitenkin kävellä ja vilkuilin itse ympärilleni. Toivoin vain, ettei Iina keksisi pölähtää sisältä ja pyytää minua taas maastoon kanssaan, kun kerran nytkin ratsastin. Tai esimerkiksi Janne vakoilisi jostain raosta, sitä en enää kestäisi vaan tulisin salamaa nopeammin.

Annoin pohkeita ja näpäytin hieman raipalla, ja sain kun sainkin Fredjan raville. Se höykytti pahasti ja automaattisesti päätin keventää. Herranjumala, tammalla oli aivan hirveät askellajit.
- Hyvä, Outi kuitenkin sanoi kun Fredja ravasi puuskuttaen taas hänen ohitseen.

Päätin nostaa laukan suoraan ravista, mutta siinä tamma päätti tehdä stopin. Se pysähtyi äkkiseltään, mutta minä en. Mätkähdin suoraan hiekan keskelle niin, että pölypilvi vain leijaili ympärilläni.
- Veera! Outi älähti tyrmistyneenä ja juoksi luokseni. Olin ällistynyt ja tyrmistynyt ja kun nousin varovaisesti istumaan ja huomasin issikkatamman laukkaavan takapuoli ja maha keikkuen lähimmälle ruohotupsulle, kumarruin hieman ja tärisin naurusta.
- Itketkö sä? Outi sanoi pelästyneenä ja istui viereeni.
- En, tyrskin ja pyyhin naurunkyyneleitä silmistäni. - Toi, virnistin ja osoitin Fredjaa, - On ehdottomasti hauskin ja hirvittävin tapaus, minkä mä olen tavannut pitkään aikaan!
Aurinko lämmitti lempeästi ja kaikki näytti valoisalta - ja miksi ihmeessä olisi pitänytkään itkeä?

Lähettäjä: mooona 
Päivämäärä:   27.3.12 19:30:29

haha! :D ihana pätkä taas <3 jatkoa!!

Lähettäjä: BeLLe 
Päivämäärä:   27.3.12 20:29:15

Ihana, ihana, ihana<3<3<3

Lähettäjä: ... 
Päivämäärä:   27.3.12 21:45:07

ihana ;))

Lähettäjä: amalia 
Päivämäärä:   28.3.12 10:25:09

ooooo ihanaa! ja nyt sit taas vaa ei mitää liia ennalt arvattavaa! ;)

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   30.3.12 23:16:06

hei jatkoja kaivattaisiin jo kovasti! ;)

Lähettäjä: siru 
Päivämäärä:   31.3.12 00:27:34

noniin, katotaanpas pätkää taas tähän. Koeviikko menossa, että jos se syy ois tarpeeks riittävä mun kiireisiin:) Toivottavasti tykkäätte, tätä oli tosi kiva ainakin kirjoittaa :D
=======================================================

Minä olin harvinaisen hyvällä tuulella myös seuraavana päivänä, melkein olin taipunut myös Iinan suostutteluun lähtemään eilen maastoon, mutta kun takapuoleni oli järkyttävän kipeä ja selkäni putoamisesta johtuen jäykkä, jätin sen päivän ratsastuksen suosiolla väliin.

Fredjasta oli tullut yksi henkilökohtaisista suosikeistani Westgårdeilla. Kun kävin heittämässä sille pihalle heinät, en voinut olla jotenkin säälimättä sitä. Sen maha oli valtavan iso, ja vaikka Jassu olikin sitä ratsastanut silloin tällöin myös täällä ollessani ja se oli kulkenut leiriläisilläkin, ei se ollut päässyt juuri tekemään mitään järkevää.

Luojan kiitos myös muita hevosia ruvettiin pitämään ulkona yötäpäivää, ja Fredjakin sai ulos seuraa muista hevosista ja karsinat säilyisivät siisteinä seuraavaan sadepäivään saakka. Eri asia olisi tietenkin siivota suuret laitumet, mutta kai siihenkin menisi aikaa.

Aamu oli viileä, aurinkoinen ja kaikin puolin täydellinen. Ajatella, että ylihuomenna olisi jo juhannus! Se juttu täytyisi kyllä sopia Antonin kanssa, ei tänne voisi vain tuoda ryhmää - ties kuinka monta - kännistä helsinkiläisnuorta kännäämään lisää! Hevosetkin saisivat sydänkohtauksen, varsinkin Regina. Janne höyhentäisi meidät henkilökohtaisesti, jos tammalle tapahtuisi jotakin.

Heittäydyin selälteni laitumelle ja katselin unisena valkoisia pilviä. Bingo tuli heti nuuskimaan ja hamuamaan turvallaan käsiäni ja ojensinkin sitä ruunan haisteltavaksi. Myös Rontti tuli heti ravaten luokse ja möngin ylös, ettei se keksisi mitään tyhmää pieneen kalloonsa. Pöllytin hieman sen sekaista poninharjaa ja se höristi suloisesti pieniä korviaan. Kumarruin antamaan sille halin. Rontti. Miten minä olinkaan ollut pienempänä siihen aivan lääpälläni ja puunannut sitä monta tuntia yhtä soittoa. Olisivatko Outi ja Jarno pitäneet sitä, jos minua ei olisi ollut? Tyhmä kysymys, totta kai olisivat. Hevoset olivat kaikki rakkaita koko perheelle, ihan samalla lailla kuin Rocky oli ollut minulle. Ja kävihän täällä niitä leiriläisiäkin, juhannusviikon jälkeen tulisivat ainakin yksi ryhmä jälleen.

Tarkistin, että kaikilla kolmella laitumella oli tarpeeksi puhdasta vettä ja luikahdin aidan alta kankeasti pois. Mahani kurisi siihen malliin, että olisi enemmän kuin aamupalan aika.
- Huomenta! Iina tuli yläkerrasta samaan aikaan haukotellen, kun minä riisuin kenkiä pois. - Tänään pitäis siivota kun ne kaks rakastavaista tulee Helsingistä tänne.
- Voihan perjantai, minulta pääsi ja Iina virnisti yhteisymmärryksen merkiksi.
- Mee herättämään Janne, äiti ja isä tulee tänään tavallista aikasemmin kotiin kun niillä alkaa loma, ja me tarvitaan sitäkin auttamaan.

Jouduin luopumaan aamupala-ajatuksesta vielä hetkeksi ja vastahakoisesti kapusin portaat ylös aina kolmanteen kerrokseen asti. Tiesinhän minä, missä Jannen huone oli. Hän oli toistaiseksi ainoa, jolla oli huone aivan ylimmästä kerroksesta, ja hänen huonettaan vastapäätä oli jonkinlainen komeroa esittävä koppero, joka oli täynnä kärpäspaperia ja ties mitä muuta kaikenlaista krääsää. Muistin varsin hyvin, miten pienenä olin
Jannen pelotteluista säikähtäneenä juossut päin kärpäspaperia ja juossut ulisten ne ja tuhat kärpästä naamaani takertuneena alakertaan. Se, miten en ollut kaatunut portaissa ja taittanut niskaani, oli ihme.

Turhia koputtamatta riuhtaisin oven auki. Huoneen yksi seinistä oli täynnä Jannen kilpailuista voittamia ruusukkeita, mistä minun oli pakko kääntää katseeni pois, sillä sydämestä vihlaisi. Lisäksi siellä täällä lojui likaisia vaatteita, joiden yli en todellakaan rupeaisi pujottelemaan ja tökkimään Jannea hereille. Kirjahylly, työpöytä sekä kannettava tietokone. Pöydällä valokuva Jannesta ja jostain tyttöhaaremista ylioppilaslakit päässä.
- Herää! ärähdin ja mytty sängyssä liikahti. - Jassu ja Taisto tulee tänään ja niille pitää laittaa huone valmiiksi ja siivota ja mulla on nälkä.
- Miten toi vika juttu Jassuun ja siihen nysvään liittyy? mytty mutisi peiton alta.
- Mä haluan syömään aamiaista, ala tulla tai mä lyön sua raipalla.
- Mhhhmm.

Etsin hurjistuneena jotakin esinettä, millä Jannea voisi läimäyttää. Luojan kiitos, oven suussa olikin kouluraippa. Kurotuin ottamaan sen ja yritin kurottautua tökkäämään sillä poikaa. Olin liian kaukana.
- Iina, ei se herää! karjuin harmistuneena, mutten saanut vastausta. Ehkei hän kuullut minua alas.
- Oo hiljaa, mä nukun.
- Etkä nuku!
- Nukunpas. Tule herättämään parin tunnin päästä.
Loikin myttyjen ylitse raivosta kiehuen ja meinasin yökätä. Eikö Outi oikeasti käynyt poikansa huoneessa koskaan?
- Herää, idiootti, tiuskaisin ja tönäisin Jannea. Hän kiepahti nopeasti ympäri ja sieppasi minut viereensä sänkyyn, pitäen käsivarsillaan ympäriltäni tiukasti kiinni.
- Mä varoitin, hän mutisi hiuksiini ja yritin riuhtoa itseäni irti. En päässyt, vaikka kuinka yritin potkia. Käsiäni en olisi voinut käyttääkään, niistä Janne piti niin tiukasti kiinni, että sattui.
- Päästä mut irti, senkin sairas... hyi, onko sulla edes housuja? älähdin.
- Emmä voi katsoa nyt kun mun kädet eivät ole vapaina.
- Päästä mut irti!
- Se oli vitsi. Totta kai mulla on.
- Mä huudan kohta Iinaa.
- Mä laitan käden katsos näin, Janne hymähti ja tukki kourallaan suuni, mutta otti kätensä pois samantien.
- Mä olisin purrut kohta, senkin pervo.
- Mitäs pervoa tässä on?
- Mitä IHMETTÄ te teette?!

En voinut nähdä kuka ovella oli, mutta minun ei tarvinnut. Tunsin Iinan äänen tarpeeksi hyvin tietääkseni, että tyttö oli tullut perässäni katsomaan, mikä minulla oikein kesti. Janne ei vaivautunut vastaamaan, vaan päästi minusta irti. Nousin istumaan ja tallasin pojan päältä, niin että tästä pääsi parahdus. Hyppäsin muka arvokkaasti lattialle sängystä, mutta liukastuin - hyi yökötys - pojan kalsareihin ja tömähdin lattialle komeasti kumahtaen.
Nousin lattialta ylös ja inhoten katsoin pyykkivuorta. Iina katsoi minua siniset silmät suurina, mutta sitten hänen suupielensä rupesivat nykimään.
- Älä sano mitään, pyysin ja menin hänen ohitseen ovesta. - Ja herätä se laiskimus. Siivotkoon kunnolla tänään, kun sillä on näköjään noin paljon energiaa.

Lähettäjä: hööhöö 
Päivämäärä:   31.3.12 21:21:28

ihana tää :) Jannesta ja Veerasta pitää tulla pari :))

Lähettäjä: _D 
Päivämäärä:   31.3.12 22:28:38

jooooo veera ja janne yhteen!

Lähettäjä: siru 
Päivämäärä:   1.4.12 11:25:35

kattotaan mitä mä keksin>: )
=======================================================

- Moi kaikki! Jassu hihkaisi hyväntuulisesti eteisestä ja potki kenkiään jalasta. Siirryin kiinnostuneena katsomaan, olisiko Taisto kenties tullut tämän mukana. Kyllä oli.
- Moi, sanoin ja hymyilin molemmille. Samassa tuvan ovi repäistiin auki ja töistä tulleet Outi sekä Jarnokin tulivat tukkimaan eteistä entisestään.
- Onko teillä nälkä? Outi touhotti. - Mulla on lihapataa ja perunoita tulossa, hyvä kun pääsitte tulemaan näin aikaisin!
- Joo, kyllä meillä vähän, Jassu vastasi ja vilkaisi Taistoa, joka katseli seiniä hieman vaivaantuneena.
- Hyvä hyvä. Teidän ei varmaan kannata purkaa mitään, jos me huomenna lähdetään sinne Pirjolle ja Vesalle käymään ja jäädään yöksikin.
- Näin mekin ajateltiin.

Livahdin nopeasti pois tulijoiden tieltä omaan huoneeseeni. Täytyisi yrittää ottaa Anton kiinni ja pyytää anteeksi Iinan intoiluja. Muuten olisin pistänyt hänet soittamaan, mutta kappas vaan, hän oli jälleen ratsastamassa.

Etsin Antonin numeron ja kuuntelin tyyttäystä aikani. Ainakin se oli päällä, joten poika näkisi, että olin soittanut. Ei hän ainakaan vastannut, joten katsoin olevani velvoitettu moikkaamaan Jassua ja Taistoa paremmin. Kun laskeuduin portaita, en voinut olla inahtamatta. Ratsastaminen oli tehnyt tehtävänsä, olin jäykkä joka puolelta.

Taisto ei ollut muuttunut juurikaan viime näkemisestä ollenkaan. Hän istui hieman köyryssä olutpullo kädessä Jarnon vieressä sohvalla ja pälyili eksyneesti ympärilleen. Jassu nojasi miehen olkapäähän ja näytti rakastuneelta. Outi kiikutti jostakin liköörikarkkeja ja ojenteli niitä niille, keitä kiinnosti ottaa. Minua ei, vaan istuin takan viereiseen nojatuoliin.
- Mä kuulin, että sä olet ratsastanut Fredjalla, Jassu havahtui ja hymyili minulle. Vastasin hymyyn hieman ällistyneenä.
- Kerran joo, eilen, änkytin.
- Ei siinä mitään, kivaa jos sulla on aikaa.

Mieli teki irvistää, vaikka Jassu ei tainnut víttuillakaan. Hän moiskautti pusun Taiston poskelle, mistä tämä ei harmikseni mennytkään hämilleen, vaan kietoi käsivartensa Jassun ympärille, ottaen jopa hörpyn oluestaan. Jarnokin näytti paljon suvaitsevaisemmalta, katsoi vain hieman terävästi käsivartta tyttärensä olkapäillä, mutta kun Outi mulkaisi häntä, niin hänenkin ilmeensä pehmeni.
Varsinainen perhepotretti. Kuuntelin puheita Helsingistä hieman kyllästyneenä, kyllähän ne paikat mistä nytkin vaahdottiin oli nähty moneen kertaan.

Ainoa, mitä minulla oli ikävä hieman, oli koti, sekä tietenkin äiti. Pitäisi hänellekin soittaa, vaikka heti huomenna ja toivottaa esimerkiksi hyvää juhannusta.
- Me ajateltiin kanssa ratsastaa, Jassu havahtui ja Jarno katsoi hieman varovaisesti Taistoa.
- Ai ihanko totta?
- Minä olen käynyt alkeiskurssin, Taisto julisti, ja olin harvinaisen iloinen siitä, että Jannekin oli ratsastamassa. Sen pokka ei varmasti olisi pitänyt.
- Mikäs siinä, Outi lupasi. - Jos syödään ensin? Taisto voi ottaa vaikka...
- Se ottaa Benkun, Jassu ilmoitti kipakasti. - Me päätettiin se jo ajat sitten.

Ovi kävi ja pian Iina tassutteli tupaan. Hän ei purskahtanut nauruun nähdessään Taiston, vaan rypisti hieman kulmiaan nähdessään Jassun.
- No moi! Jassu hihkaisi ja ponkaisi halaamaan pikkusiskoaan. Iina vastasi haliin ja hymyili Taistolle.
- Hauska nähdä jälleen kerran, tämä ponkaisi ja otti Iinan käden molempien käsiensä väliin ja ravisti innokkaasti. Iinan ilme rupesi nykimään.
- Joo, niin, totta, hän sanoi ja minun oli pakko kääntää katseeni pois. Taisto olisi ollut loistava satuhahmo. Tai naamioitunut supersankari, joku Spiderman tai sellainen vastaava. Sellainen koominen kumminkin.

Tilannetta ei helpottanut Janne, enkä tiennyt olisiko minun pitänyt murjottaa aamuisen takia, vai nauraa tämän ilmeelle, kun hän näki itseään vähintään kaksikymmentä senttiä lyhyemmän Taiston. Janne ei kuitenkaan viitsinyt kuin väsyneesti nyökätä Taistolle, ja sitten vasta huomasin tämän olevan yltäpäältä kurassa.
- MITÄ sulle on tapahtunut? Outi kiljaisi ja Janne pudisti päätään äreänä ja heilautti kättään, kuin vähätellen olomuotoaan.
- Mentiin Reksun kanssa ympäri pellolla. Sillä on kaikki ihan okei ja niin mullakin. Mä tarvitsen vaan suihkun.
- Mene ihmeessä. Ja Reginako on ihan kunnossa? Jarno kysyi ja Janne nyökkäsi.
- Ei se ainakaan ontunut. Mä taivuttelin ja kylmäsin sen jalat.
- Hyvä, Jarno sanoi ja Janne meni.

Outi kuitenkin meni huolestuneena poikansa perään höpöttäen jotakin aivotärähdyksestä. En yhtään ihmetellyt, jos olisin ollut itse äiti, olisin tehnyt täsmälleen samoin. Minulla oli hieman ilkeä tunne vatsassani ja ajattelin Reginaa, joka oli kompastunut. Raukka.
- Mä voisin käydä katsomassa sitä, ehdotin varovaisesti.
- Laittoikohan Janne sen ulos, Jarno mietti. - Mutta käy katsomassa jos haluat. Mäkin käyn vilkaisemassa myöhemmin sitä vielä.

Regina ei ollut ulkona, joten Janne oli pistänyt sen talliin. Tummanrautias tamma katsoi minua selvästi säikähtäneen oloisena ja ojensin sille käteni haisteltavaksi.
- Tyttöparka, mutisin. - Varmasti pelästyit, kyllä mäkin olisin sinuna säikähtänyt hirveästi.

Regina ei ollut kauan kiinnostunut minusta, vaan kääntyi katsomaan ikkunastaan pihalle, missä muut hevoset laidunsivat täyttä häkää. Nojailin karsinan oveen hieman tiedottomana. Olisiko minun pitänyt tarkistaa Reginan jalat? Mutta en minäkään varmasti huomaisi mitään sen kummallisempaa, jos ei Jannekaan.

Juuri, kun olin lähdössä, Jassu ja Taisto tulivat nauraen käsi kädessä. Näin heidät tallin ovesta, mutta he menivät suoraan laitumelle hakemaan hevosia. Jassu otti näköjään Benkun ja talutti sen hoitopuomille, ja jollen huomannut väärin hän meni hakemaan Frediä. Ori kiljui korvia särkevästi ja steppaili tytön otteessa mahtaillen, mutta pian Jassu oli saanut senkin sidottua kiinni.
- Onks Reksu okei? Jassu kysyi minulta selvästi olettaen, että olin katsonut sen jalat itse läpi.
- En mä katsonut sen jalkoja, mutta se oli vähän säikky kun mä tulin, vastasin ja Jassun ilme meni oudoksi.
- Miten niin et katsonut? Odotas, hän sanoi ja siirtyi tamman karsinaan. Se ei noteerannut Jassua juuri mitenkään ja antoi tämän tarkistaa jalkansa nätisti.

Minua ärsytti, mutten viitsinyt huomauttaa, että Janne oli varmasti itsekin hoitanut hevosensa jalat huolella. Tyttö otti mitään sanomatta kumisuan, pölyharjan sekä kaviokoukun, ja rupesi selittämään omalle armaalle Taistolleen hevosen harjaamisesta pitkään ja perusteellisesti. En kestänyt enää, vaan kävelin mahdollisimman nopeasti tallista sisälle. Johan nyt oli kumma.

Lähettäjä: watti 
Päivämäärä:   1.4.12 12:21:18

Janne on niin söpö:3 jatka ihmeessä lisää!

Lähettäjä: :) 
Päivämäärä:   1.4.12 14:42:01

LISÄÄ!

Lähettäjä: -- 
Päivämäärä:   1.4.12 20:07:56

upupupuup:D

Lähettäjä: x 
Päivämäärä:   1.4.12 21:34:46

aaws, oon niin rakastunut tohon taistoon;DD ihana hahmo! Ja jannesta&veerasta vois tulla pari;)

Lähettäjä: siru 
Päivämäärä:   2.4.12 11:08:24

:D
=======================================================
- Kai te pärjäätte?

Kysymys oli typerä, mutta vakuutimme Iinan kanssa yhteen ääneen pärjäävämme varsin hyvin pari päivää kahdestaankin, eikä Jannekaan nyt hirveän kaukana olisi, jossakin kaverilla hänkin pyörisi ja tulisi käymään aina välillä kotona.
- Ettei mun tarvitse pyytää...
- No ei tarvitse!

Koko eilinen oli ollut yhtä hässäkkää, ja minut oli melkein huomaamattani pistetty ratsastamaan eilen illalla Benkulla, sillä Taiston kädet, jalat sekä koko vartalo olivat tärränneet niin kovasti, että hetken päästä Jarno oli pyytänyt hänet alas selästä pelkäämästä. Koska ruunalla oli ollut varusteet päällä, eikä Taisto ollut ollut selässä kymmentä minuuttia kauempaa, tarjosi Jarno minulle ruunaa ratsuksi. Rautiaalla oli huomattavasti ollut mukavammat askellajit kuin Fredjalla, ja se oli erittäin mukava sekä yhteistyökykyinen hevonen, joten olin mennyt eilen illalla nukkumaan melko hyvällä mielellä.

Tämä aamu oli vielä enemmän yhtä härdelliä. Tajusin, että jos haluaisimme Iinan kanssa selvitä ne kolme päivää kahdestaan omassa rauhassa, se edellyttäisi myös siivousta kaiken sen pakkaamisen jälkeen. En tiennyt olisiko pitänyt itkeä vai nauraa, kun Outi käski ottamaan hevoset illaksi sisään.
- Ihan vain kaiken varalta, hän sanoi ja katsoimme Iinan kanssa toisiimme. Aamulla olisi kuin olisikin sitten karsinoiden siivousta.
- Menkää nyt vaan ja nauttikaa, Pirjolle ja Vesalle terveisiä, Iina sanoi hunajaisesti ja sai Outin vilkaisemaan nuorinta lastaan oudosti.
- Jäiköhän mulla kahvinkeitin päälle, Taisto mietti itsekseen ja oli jo ritarillisesti kääntymässä kannoillaan, mutta tällä kertaa yhdessä tukimme Iinan kanssa tien sisään.
- Me kyllä sammutetaan jos jotakin jäi, moikka nyt sitten vaan ja pitäkää hauskaa, Iina hymyili ja sai Taiston luovuttamaan ja istumaan autoon.

Outi vielä halasi Iinaa ja sitten hän halasi minuakin. Se tuntui oudolta, emmehän äidinkään kanssa halailleet toisiamme, mutta silti se tuntui hyvältä, että joku välitti näinkin paljon jostakin tallityöntekijästä.
- Ratsastakaa niin paljon kuin lystäätte, Jarno huikkasi auton ikkunasta. - Saa antaa välipäiviäkin, orit liikutatte erikseen. Janne lupasi tulla ratsastamaan ainakin joka päivä ja tänne tulee käymään Erika, josta me Iina puhuttiinkin jo. Se auttaa teitä tallissa.
- Joo joo, Iina huokaisi ja pyöräytti silmiään. - Kyllä me hoidetaan ja kyllä ratsastetaan. Vai mitä Veera?
- Joo, totta kai, sanoin hieman latteammin. Vaikka olin Westgårdeilla ollut jo kaksi kertaa hevosen selässä, ei se muuttanut sitä tosiseikkaa, etten viihtynyt hirvittävästi satulassa. En enää Rockyn jälkeen.

Mutta niin koko sakki pakkautui pelkästään Jarnon autoon, toinen auto, jonka päättelin Taiston autoksi, jäi seisomaan pihaan.
- VIHDOINKIN, Iina puuskahti ja teki jonkinlaisen voitontanssin kuistilla. - Saitko sä Antonia kiinni?
- En, kauhistuin ja Iinan otsa rypistyi aavistuksen. - Älä katso mua noin! Sä ne tänne pyysit! Mitä jos ne on nyt jossakin rautatieasemalla just tällä hetkellä?
- Sitten on huonompi tuuri.
- Mä tulen hulluksi! Sä olet pahempi kuin Janne!
- Olisinkin, Iina irvisti ja niine hyvineen käännähti kannoillaan mennäkseen sisään. En tiennyt mitä tehdä pihallakaan, joten seurasin häntä.

Talo oli hirveän hiljainen ja yksinäisen oloinen. Janne oli kadonnut ajat sitten jonnekkin kylälle kavereidensa kanssa, luultavasti tulisi sentään rantaan kokolle.

Yhtäkkiä kuulin puhelimeni vaativan pärinän jostakin ja ryntäsin etsimään.
- Se on varmaan Anton! huudahdin. Nyt voisi perua jos ehtisi.
- Grrr, Iina virnuili.

Löysin kuin löysinkin puhelimeni ja vastasin siihen hieman hengästyneenä.
- No Veera moi.
- Moi tääl on Anton. Hei kuule, ei me taideta päästäkään tänään.
- Ai, sanoin vain. Olinko pettynyt? Miten pystyin, kaiken sen hätäilyn ja hysterisoinnin jälkeen? Jos pääni ei olisi tämän kesän jälkeen raiteillaan, tarvitsisin jonkinlaista terapiaa.
- Joo kato tuli menoa vähän lähempää, Anton kuulosti melko vaivaantuneelta.
- Siis... joo ei se mitään. Pitäkää hauskaa vaan, sanoin oudolla äänellä. Alkoiko se puuroutua? Ei tsiisus pliis, ei nyt.
- Joo, pidä säkin. Ja tota niin, hyvää juhannusta. Mun pitäis varmaan mennä.
- Hyvää juhannusta, sanoin kuin robotti ja Anton löi luurin ennen minua kiinni.
- No? Iina kysyi kuin huolehtiva kanaemo.
- Ei ne olleet edes tulossa.
- Loistavaa! Tai siis niin, päästään mekin paremmin kylälle.
- Mmmm.
- Mikä sun nyt on? Antonistako tää johtuu?
- Ei.

Vaikka kyllä se johtui, ihan pikkuisen. En minäkään niin tunteeton ja masentunut ollut, että olisin unohtanut sen päivän Linnanmäellä. Mutta oliko Anton sitten? En mitenkään voinut tietää.

Lähettäjä: 55 
Päivämäärä:   2.4.12 13:06:40

HIHII, ihanaa <3 nyt Jannea kehiin ;))

Lähettäjä: amalia 
Päivämäärä:   2.4.12 16:11:25

ooooooiii :D ja sit ne tulis sin sittenki ja sit janne ja se rupeis tappelee :D eiks je? :DDD

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   2.4.12 16:22:20

jooo!! janne kuviin

Lähettäjä: mä 
Päivämäärä:   3.4.12 08:12:23

kiva tarina!

Oon seuraillut melko pitkään hiljaisena lukijana, mutta nyt mun on kyllä pakko kommentoida. Tosi hyvin kirjotat ja sanoisin, että yks lempitarinoistani täällä. Eniten hahmoista tykkään Taistosta tai Jannesta:P mutta jatka ehdottomasti lisää!

Lähettäjä: Tonttutorvinen 
Päivämäärä:   4.4.12 22:18:31

Upup, you're driving me grazy koska jatka ei oo tullu :(:( paras tarina <3

Lähettäjä: siru 
Päivämäärä:   4.4.12 23:02:46

huomenna tulee, tää on lupaus:)

Lähettäjä: .. 
Päivämäärä:   5.4.12 15:45:39

jatkoaa pian!:):)

Lähettäjä: 55 
Päivämäärä:   10.4.12 07:53:41

jatkahan pian :)

Lähettäjä: frenzi 
Päivämäärä:   15.4.12 18:12:13

onko millon jatkoa tulossa? :)

yks innokas lukija täällä odottelee !

Lähettäjä: nimi 
Päivämäärä:   16.4.12 18:47:53

millos jatkoa?

Lähettäjä: .. 
Päivämäärä:   18.4.12 16:05:42

up!!

Lähettäjä: Julle 
Päivämäärä:   18.4.12 22:17:07

Hei tähänhän ei ole tullut moneenmoneen viikkoon jatkoa !!!! Koitatsä kiduttaa meitä vai miksi ei jatkoa ole :((( ????!

Lähettäjä: kakka 
Päivämäärä:   28.4.12 17:18:47

uppp pp p p pp

Lähettäjä: siru 
Päivämäärä:   29.4.12 12:12:31

Nyt tulee selitys miksen ole tullutkaan kirjoittamaan, ja toivoisin, että lukisitte :/

Multa murtui jalka pari viikkoa sitten kun olin kaverin kyydissä skopalla ja se ajoi ojaan kun satoi paljon ja oli pimeetä. Sittemmin on tullut noita lääkärireissuja tehtyä, enkä oo oikein jaksanut uhrata ajatustakaan tänne.

Mutta voin kyllä ruveta väsäämään jatkoa jos mulla vielä lukijoita on ja anteeksi tuhannesti !

Lähettäjä: w 
Päivämäärä:   29.4.12 13:08:33

onlukijoita ja paranemisia sinne:)

Lähettäjä: BeLLe 
Päivämäärä:   29.4.12 13:36:03

On lukijoita tää on ihana<3
Parane pian;-)

Lähettäjä: siru 
Päivämäärä:   29.4.12 14:55:07

Oi kiitos! Ajattelin pistää extrapitkän pätkän, toivottavasti tykkäätte! Ja pyrin pistämään jatkopätkiä entiseen tahtiin.

=======================================================

Talo oli oudon hiljainen. Yleensä ovissa ramppasi aina joku Westgårdin perheestä, mutta nyt ei ketään.
- Tuutko ratsastamaan? Iina kysyi, kun lueskelin ikivanhaa Hevoshullu-lehteä viltillä laitumella. Yritin olla ajattelematta Antonia, vaikka siitä ei meinannut tulla yhtikäs mitään.

Rontti kävi välillä nuuhkaisemassa niskaani, mutta muuten poniruuna ei ollut seurallisella tuulella. Enkä kyllä minäkään.
- Tuutko ratsastamaan? Iinan ääni kuului takaani yhtäkkiä, enkä viitsinyt edes säpsähtää.
- Kenet sä antaisit mulle?
- Mä aattelin ottaa Fredin, niin että joku ruunista. Benkku varmaan pysyis järkevimmin kasassa, mutta voit valita.
- Etkö sä halunnut sinne kokolle tänään? kysyin huokaisten.
- Kyllä me sinnekin ehditään jos mennään nyt. Tuutko sä?
- Tuun. Ja mä otan Bingon.

Ruunikko ruuna oli eloisa ja suorastaan pelottavan energinen, kun kiristin sen satulavyötä. Iina oli saanut Fredin valmiiksi, vaikka se oli kiukunnutkin ja heittäytynyt mahdollisimman hankalaksi. Ajattelin, että oppisinkohan koskaan toimimaan yhtä määrätietoisesti ja kotoisan oloisesti hevosten lähellä niin kuin Iina. En varmaan, joillakin hevosmiesmäisyys oli vain verissä, ja vaikken mitenkään huonokaan ollut, olin kuitenkin valovuosien päässä Westgårdin perheen taidoista.

- Sitten mennään, Iina sanoi ja nousi sulavasti Fredin satulaan.
- Voi koira, minulta pääsi.
- Kyllä sä totut taas satulaannousuun, Iina ymmärsi sentään lohduttaa, kun näki jalustimien pidennysyritykseni. Irvistin happamana kuin susi.

Bingo ei voinut olla säkäkorkeudeltaan korkeampi kuin satakuusikymmentä senttiä, mutta ruuna suorastaan tärisi jännityksestä ja steppaili paikoillaan. Sain komentaa sitä ärhäkästi montakin kertaa, ennenkuin ruuna rauhoittui niin paljon, että sain puuskuttaen möngittyä satulaan.
- Sillä lailla, Iina sanoi kannustavasti, enkä voinut muuta kuin näyttää kieltä hänelle.
- Älä enää sano mitään, murisin kun sovitin jalustimia itselleni sopiviksi.
- Okei, Iina hihkaisi ja mulkaisin häntä synkästi.

Loppujen lopuksi olin kaivannutkin ratsastamista. Bingolla oli ihanan kevyt ja rentouttava käynti, ja rupesin nauttimaan aurinkoisesta päivästä entistä enemmän. Kevyt, viileä tuuli puhalsi lempeästi kasvoilleni ja koivunoksat kahisivat hiljakseen tuulessa. Tämä oli melkein liian täydellistä ollakseen totta.
- Kuka tää Erika on, josta Jarno sanoi, että se tulee jeesimään? kysyin uteliaana. Muistin hämärästi nimittäin miehen maininneen tytön nimen, ennenkuin he olivat lähteneet.
- Ai niin, Erkku, Iina kierähti ympäri satulassa. - Se asuu parin kilometrin päässä meiltä, ja se on ollut meillä silloin tällöin ratsastamassa silloinkin, kun Riina ja Petra oli täällä. Isä pyysi sitä auttamaan meitä, kun näissä hevosissa on liikaa tekemistä kahdelle. Se tuleekin meille kolmeksi. Sinänsä kiva, että se suosttui, vaikka se Jannen eksä onkin.

Vatsassani jysähti. Vai että Jannen eksä?
- Aika ystävällistä tulla, mutisin ja Iina vilkaisi minua.
- Joo. Ne on nykyään vieläkin melko hyvissä väleissä.
- Aha, vastasi viisas Sherlockimme. Janne oli vain tuntunut sellaiselta, jolle oli jotenkin vaikea kuvitella tyttöystävää. Vai oliko? Ei poika pahannäköinen ollut, mutta luonne saattoi olla vähän kaikenlaista víttuilevan ja ylimielisen väliltä toisaalta aina herkkään ja ystävälliseen poikaan. Mutta jotakin vikaa Jannessa täytyi myös olla, jos tämä Erika olisi pojan entinen tyttöystävä. Vai Erikassako sitten? Päätin olla tekemättä johtopäätöksiä sen enempää ja estin Bingoa syömästä koivun oksia juuri ajoissa.

- Laukataanko? Iina kysyi ja nyökkäsin. Pieni laukkapätkä tosiaankin tekisi hyvää, sillä aloin olla aivan pyörällä päästäni Antonin ja kaiken muunkin takia. Iina maiskautti Fredin laukkaan ja ori totteli heti, eikä Bingoakaan tarvinnut kauaa suostutella laukkaamaan.

Siinä samassa Fredi pomppasi korskahtaen sivulle ja melkein ojaan asti, kun metsästä kahahti varis lentoon. Sekunnin murto-osaa myöhemmin Bingo teki saman, mutta osasin varautua hypähdykseen. Iinan punarautias ori hyppeli hetken ja yritti nousta pystyyn, mutta Iina sai pysyttyä satulassa niin, ettei olisi pudonnut.
- Perkeleen elukka, Iina ärisi, enkä tiennyt oliko haukkujen kohteena varis vai kenties jopa Fredi. Iina silitteli orin tummentunutta karvaa ja jutteli sille kauempana hiljaisella äänellä. Minä huomasin käsieni tärisevän, vaikkei Bingo ollutkaan samanlaista sätkyä saanut.
- Käännytäänkö? Iina kysyi neutraalilla äänellä ja nyökkäsin. Vieläkin vilkuilin hieman pelokkaana puskiin, josta varis oli lehahtanut. Ainoa, mitä pystyin ajattelemaan, että mitä olisi tapahtunut, jos Fredi olisi hypännyt ojaan...

Tallin pihaan oli pysähtynyt tummansininen, upea mersu. Fredi hypähti sitäkin, mutta Iina sai sen pysymään aloillaan ja liukui satulasta.
- Erika varmaan on tullut, toi on sen auto, Iina sanoi ja liu'uin mitäänsanomatta satulasta. No niinpä tietenkin.

Kuuluisa Erika tuli sillä sekunnilla ulos tallista ja vilkutti. Iina vilkutti takaisin ja talutti Fredin tämän luokse. Minä seurasin Bingon kanssa vastahakoisemmin perässä.
- Ja tässä on Veera, Veera, tää on Erika, joka tuli auttamaan meitä, Iina esitteli ja kättelin tyttöä katsoen häntä terävästi silmiin. Tällä oli upeat, suuret, vihreät silmät ja tummanruskea tukka laskeutui kiharoilla ristiselkään. Erika oli jäntevä ja lihaksikas, ehkä hieman alle sataseitsemänkymmentä senttinen ja kaunis.
- Mä oonkin kuullut susta paljon, Erika sirkutti hunajaisella äänellä ja ymmärsin, ettei se mitenkään voinut olla hänen oikea äänensä. Vastenmielisyyteni kasvoi, mutta päädyin hymyilemään nätisti.
- Ai kun kiva. Mä kuulin susta tänään, vastasin yhtä hunajaisesti ja Iina katsoi minua kauhistuneena. Erikan hymy alkoi rakoilla ja niin alkoi minunkin.
- Me viedään hevoset nyt pois, sä voit viedä tavarasi sisälle, Iina ryhdistäytyi ja lähdin jo taluttamaan Bingoa tytön ohitse. En kuullut, mitä Erika vastasi, muttei minun toisaalta tarvinnutkaan.

- Oletko sä aivan sekaisin? Iina tiuskaisi, kun talutimme hevoset takaisin laitumelle.
- En, miten niin? kysyin ja otin Bingolta riimun pois. Se lähti ravaten morjenstamaan kavereitaan ja kierähti sitten piehtaroimaan. Seurasin Iinaa vaitonaisena Fredin perässä ja valmistauduin puolustautumaan kaikin keinoin.
- Te ootte Veera tunteneet vajaan minuutin, Iina voihkaisi.
- Mun mielestä Erika on mukava, sanoin teennäisellä ja tekopirteällä äänellä, mutta Iinan synkkä ilme vaiensi minut. - Okei, mä oon nyt epäreilu. Anteeksi.
- Mikä sua oikein..., Iina aloitti, mutta sitten hänen siniset silmänsä välähtivät. - Sä oot mustasukkainen!
- Siis mitä? älähdin. - Mistä muka?
- No Jannesta tietenkin, Iina puuskahti ja nojasi Fredin laitumen aitaan.
- No enkä kyllä ole! karahdin tulipunaiseksi ja Iinan suupielet rupesivat nykimään.
- Ei siinä mitään pahaa ole.
- No ei tietenkään ole, kun mä en oo mustasukkainen!
- Niin niin, Iina virnisti. - Ton punastumisen jälkeen mä en usko sua enää ikinä, hän nauroi ja lähti harppomaan sisälle. Minä seurasin loukattuna ja vaitonaisena perässä. Vai Jannesta mustasukkainen! Aivan varmasti.

Erika todenteolla oli asettunut hetkessä taloksi. Hän hääri keittiössä kotoisasti sen saman Moccamasterin kimpussa, joka oli minussa aikoinaan herättänyt huvittavia ja jopa pelokkaitakin tunteita. Istuin varovaisesti keittiönpöydän ääreen ja sivelin sormellani pöydän reunaa.
- Te varmaan menette kokolle? Erika kysyi tavallisella äänellään. Tiesinhän, ettei se ylikorostettu vinkuna mitenkään voinut olla hänen oikea äänensä! Harmi, että olin ajatuksineni yksin.
- Näin me suunniteltiin, Iina sanoi. - Ihanaa kun keität kahvia, kai siitä saa ottaa?
- Totta kai saa. Otatko sä, Veera? Erika kysyi katsomattakaan minuun.
- Kyllä mä voisin ottaa, sanoin nöyrästi ja Iina hymyili minulle tyytyväisenä.
- Mä voisin vaikka hakea teidät, Erika ehdotti. - Ja tehdä iltatallin.
- Voisitko tosiaan? Iina hihkaisi ja ryntäsi halaamaan Erikaa. - Sä olet oikea aarre!
- No eihän tässä nyt mitään. Soitatte vaan, niin mä tulen. Sä voit Iina katsoa, onko mun matkalaukussa sopivia vaatteita sinne kokolle. Me taidetaan olla suunnilleen samaa kokoa.
- Kiitos! Iina hihkaisi jälleen ja vilkaisi minua. - Kai Veerakin voi katsoa, jollei siltä itseltään löydy sopivaa?
- Mulla on omat vaatteet, kiitos vaan, sanoin ja Erika kohautti olkapäitään.
- Ihan miten vaan. Mutta katotaan Iina niitä sulle kahvin jälkeen.

Minä hipsin hiljakseen yläkertaan. Täytyisi keskittyä jälleen Hevoshulluihin tai muihin lehtiin, etten vain räjähtäisi raivosta.

Vai että semmoinen tapaus tämä Erika.

Lähettäjä: Roxi 
Päivämäärä:   29.4.12 15:20:13

Viimenen lause rupes naurattamaan:D Mutta tota, tosi kiva että kirjotat taas, tää tarina on älyttömän hyvä! Ja paranemisia myös mun puolesta (:

Lähettäjä: :) 
Päivämäärä:   29.4.12 21:15:03

jeeee ihanaa kun jatkat taas!

Lähettäjä: ellu 
Päivämäärä:   29.4.12 22:18:22

jatkoaa! tahtoo jatkoa!!:3

Lähettäjä: BeLLe 
Päivämäärä:   29.4.12 22:38:13

Kiva pätkä, tosin Erika ei tuu olee mun lempparihahmo.
Veera ja Janne yhteen munkin mielestä:-D!

Lähettäjä: watti 
Päivämäärä:   30.4.12 00:18:05

ah jeess tää jatkuu<3

ei kyllä Erikasta oo tulossa munkaan lempihahmo... Veera on ihana! Ja Taisto sekä Iinakin:3

niin ja siru jookojookojooko Veerasta&Jannesta pari? Jooooooooooooooooookooooooooooooooooo?

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   30.4.12 12:07:23

nyt kyllä heti tämäkin toivoo lisää:'s

Lähettäjä: siru 
Päivämäärä:   30.4.12 13:08:53

Istuin nurmikolla Iinan vieressä ja katselin uteliaana kokkoa. Kotona Helsingissä me emme äidin kanssa olleet minnekään vaivautuneet, yleensä olin viettänyt juhannukseni joko tallilla tai sitten kotona. Mietin, mitä äidille kuului. Täytyisi muistaa soittaa vielä tänään myöhemmin.
- Eikö sulle tule kuuma tossa, kun me istutaan näin lähellä? kysyin Iinalta ja tämä hypisteli neulettaan. Ensimmäinen ajatukseni oli ollut, että Erika aikoisi grillata Iinan elävältä. Mutta ei se tietenkään niin voinut olla.
- Ainahan me voidaan siirtyä tai mä otan tän pois, Iina sanoi ja läiskäisi hyttysen otsaltaan. - Sitten kun toi sytytetään, niin ei ötököistä ainakaan pitäisi olla haittaa.

Se oli totta. Ötökät pysyttelisivät tarpeeksi kaukana kuumuudesta, mutta jo kauempana kokosta paarmat, mäkäräiset ja hyttyset yrittäisivät päästä juhlimaan ihmislihalla tai vaihtoehtoisesti verellä. Yököttävää.
- Tuliko sulla niitä kavereita tänne? kysyin ja huitaisin kiukkuista paarmaa kauemmaksi. Iina kohautti olkapäitään.
- Kyllä tänne jokavuosi on jengiä meidän koulusta eksynyt. Ympäripäissään, tietenkin. Mun kävi viime vuonna yhtä tyyppiä sääliksikin, se oli neljätoista ja itki tossa laiturilla. Se käytiin hakemassa pois, ettei olisi kännipäissään hypännyt.
- Miks se niin olis tehnyt? kysyin järkyttyneenä.
- Sen poikaystävä jätti sen. Näitä juhannuksena hukkuneita on aina ihan tarpeeksi, siihen listaan ei muutenkaan olisi tarvinnut lisätä neljätoistavuotiasta tyttöä.

Siihen en osannut sanoa mitään. Iina taisi olla vihainen käyttäytymisestäni, ja totta puhuen, ei minulla olisi ollut mitään syytä käyttäytyäkään niin. Jos Erika edes viitsisi katsoa minuun, pyytäisin anteeksi.

- Iina moi! Ja kukas tää neitokainen sun vieressäs on?

Iina hyppäsi ylös ja säntäsi samantien halaamaan äänen omistajaa. Tämä nauroi ja melkein kompastui jalkoihinsa.
- Hyvää juhannusta vaan sullekin. Mutta sä et vieläkään ole esitellyt meitä, poika sanoi ja katsoi häkellyttävän sinisillä silmillään minuun.
- Tässä on Veera, meidän tallityöntekijä kesän ajan. Ja tää on Sami, joka on mun kanssa samalla luokalla, Iina esitteli ja loi minuun varoittavan katseen. Mutta olin ollut tarpeeksi epäkohtelias sinä päivänä, eikä minulla olisi ollut mitään syytä ruveta rähjäämään Samille. Miksi ihmeessä olisinkaan?
- Tulitte katsomaan kokkoa sitten, Sami sanoi ja päästi irti Iinasta.
- Näin tehtiin, ja mä luulen, ettet säkään ole täällä yksin. Keitä muita tuli? Iina kysyi.
- Anna, Heidi, Riku ja Ville ainakin.
- Ai, Iinan ääni tuntui laskeneen kokonaisen oktaavin. - No me ehditaan varmaan tulla moikkaamaan niitä myöhemminkin.
- Tulkaa vaan, Sami lupasi. - Pysytellään puhelinyhteyksissä, joohan?
- Joo.

Nyt oli minun vuoroni ihmetellä Iinan käytöstä ja istuuduin varovaisesti tämän viereen.
- Mitä toi oli? kysyin ja Iina katkaisi maasta ottaneensa kepin kiukkuisella liikkeellä.
- Äh. Sä et varmaan edes muista, jos mä olisinkin joskus kertonutkin.

Se tuli niin katkeralla äänensävyllä, että ymmärsin mennä noloksi.
- Kerro mulle.
- No ilmeisesti toi yks Ville aattelee, että koska mä olen hevossuvusta, niin mulla ei ois aikaa ikinä muille ihmisille.
- Onko se sanonut niin?
- No tarvitseeko sen? Iina hermostui. - Kyllä sen näkee sen käyttäytymisestä ja kaikesta muustakin.
- No kukas tää Sami on? yritin udella kiusoittelevaan sävyyn, mutta Iina mulkaisi minua synkästi.
- Yksi kaveri vaan.

Kokko sytytettiin ja herkkänahkaisimmat ihmiset siirtyivät pikkuhiljaa kauemmas poltteesta. Niin tekivät hyttysetkin. Iina riisui nopeasti Erikalta saamansa neuleen ja sitoi sen vyötärölleen.
- Haluatko sä etsiä ne muut? kysyin, kun kokon kuumuus poltteli jo minunkin ihollani. Iina kohautti olkapäitään.
- En mä, en vielä. Mutta voithan sä mennä kiertelemään. Tuolla on tanssilava ja bändi soittamassa, ne yleensä aloittaa vähän kokon sytyttämisen jälkeen. Ja jossain täällä pelattiin vissiin petankkiakin.
- Enköhän mä pärjää, mä oon hyvä petankissa, en voinut olla virnistämättä. - Mutta entäs sä?
- Mee sitten jo! Iinankin oli pakko naurahtaa.

Suurista puheistani huolimatta en mennyt pelaamaan petankkia, vaikka sitä uteliaana hetken seurasinkin. Yksi vanhempi mies, melkeinpä papparainen, oli pelissä selvästi etevin. En kuitenkaan jäänyt haastamaan papparaista, vaikka hän sitä hetken kuluttua ehdottikin, vaan jatkoin nätisti kieltäydyttyäni matkaa.

Hetken päästä näin tutun ihmisen ja mielialani parani entisestään. Lähdin harppomaan poikaa kohti ja tökkäisin häntä lempeästi selkään. Janne kääntyi ja katsoi tarkoituksella minua nenänvarttaan pitkin alaspäin.
- Ei voi olla totta, ootko sä kutistunut? Janne ihmetteli ja irvistin.
- Kasva vielä lisää, senkin mutantti. Ja kyllä mä mieluummin lyhyt olen kuin tommoinen pilvenpiirtäjä.
- Asia harvinaisen selvä, Janne kuittasi ja rypistin kulmiani.
- Mutta sä et ole, hoksasin.
- Niin mitä?
- Selvä. Montako sä olet juonut?
- Voi luoja, Janne huokaisi. - Minä olen jo täysi-ikäinen, äiti.
- Montako, tiukkasin.
- Mikä ihmeen poliisi susta on tullut, Janne nurisi. - Kaksi.

Sitä en uskonut, mutta en ehtinyt pärskähtää halveksivasti, sillä huomasin pari Jannen kaveria tulleen paikan päälle. Uusi esittelykierros olisi viedä minulta järjen, mutta siltä ei voisi välttyä, jos tähän jäisin.
- Moi, mä oon Veera, sanoin ja ojensin käteni ensimmäiselle pojalle, sillä Janne ei osoittanut minkäänlaisia sivistyneitä tapoja. Poika hymyili hiukan toisesta suupielestään.
- Osku. Ja toi tyttö on Henni ja toi on Arttu.
- Moi, jatkoin hymyilyäni ja katsoin joukon ainoaa tyttöä yrittäen näyttää ystävälliseltä. Tässä ei ollut mitään teennäistä eikä hyökkäävää, joten päätin pitää hänestä.
- Mistä sä Jannen tunnet? Arttu kysyi, vaikkei näyttänytkään siltä, että häntä olisi kiinnostanut pätkän vertaa.
- Mä olen niillä töissä, mutisin ja sain Artun voihkaisemaan ääneen.
- Sano rakas lapsi, että siivoojana tai kokkina edes. Mutta ei niitä hevosia! Se on kielletty puheenaihe, me sovittiin, se mökelsi ja Janne katsoi siihen pitkään.
- Tallityöläinen, se kuitenkin sanoi, ja minun teki mieli läimäyttää häntä.

Tallityöläinen. Koko sana loukkasi, vaikken minä loppujenlopuksi mitään muuta toisaalta ollutkaan. Mutta että Janne oli sitä mieltä... haistakoon hélvetti kukkanen minun puolestani.
- Mä olen käynyt teillä ratsastamassa, Osku lopulta sanoi. - Tän Jannen kanssa yleensä. Ja Jassun, vaikkei se taidakaan enää hirveästi ratsastaa.
- Joo ei, ei se hirveästi nykyisin enää, sanoin ja vilkaisin Jannea. Se näytti jopa vihaiselta, ja ymmärsin tunkeneeni väärään seuraan. Melkein itketti.
- Mennäänkö me katsomaan kokkoa lähempää, se sanoi välinpitämättömästi ja muut nyökkäsivät myöntymisen merkiksi. En tiennyt, koskiko kysymys minuakin, mutta sitten Henni vetäisi minut mukaansa.
- Tulet nyt mukaan, mä en kestä näitä känniääliöitä yksin, hän kuiskasi, ja lopulta sain itseni liikkeelle.

Iina ei enää istunut omalla paikallaan, ja ajattelin tämän menneen omien kavereidensa mukaan. Arttu kävi autollaan ja toi jostain olutta. Kaikki ottivat, paitsi minä ja Henni.
- Mä olen varmaan sitten kuskina tänään, tyttö kuiskasi ja se sai minut muistamaan Erikan ja inhoamaan Jannea entistä enemmän.
- Kauanko sä olet ratsastanut? kysyin lopulta Oskulta ja näin pojan hymyilevän minulle vinosti jälleen.
- Jannen vanhemmat järkkäsivät yksi kesä ratsastusriparin, siitä lähtien. Onkohan siitä viis vuotta aikaa?
- Mä en muista nähneeni sua, ihmettelin ääneen ja sain Jannen ääneen.
- Sähän olit pieni lapsi, miten sä olisit voinut muistaa?

En vastannut mitään. Jannen käytös ei harmittanut minua, se suretti.
- Niin se sitten varmaan on, sanoin pala kurkussa ja yritin pitää ääneni tasaisena. Siinä vaiheessa ymmärsin, että Janne ymmärsi myös olleensa töykeä. Juuri kun hän oli avaamassa suutaan, aukaisin suuni.
- Hyvää juhannusta sitten vaan, niiskahdin ja inhosin itseäni siitä hyvästä, että meinasin murtua heidän edessään. Tuntemattomien. Ja Jannen.

Lähdin kävelemään kohti petankkipistettä ja yritin olla purskahtamatta itkuun.

Lähettäjä: pinjaa- 
Päivämäärä:   30.4.12 15:58:56

voiii veeraa :(

Lähettäjä: tito_man 
Päivämäärä:   30.4.12 16:24:34

veera parka! itekki melkee rupesin itkee :c

Lähettäjä: :) 
Päivämäärä:   1.5.12 12:27:15

:((( voi veeraparkaa, miks jannen pitää olla noin ilkeä?

Lähettäjä: watti 
Päivämäärä:   1.5.12 20:50:04

miksi tämä tippuu?:o ja paranemisia sirulle!

Lähettäjä: miriam 
Päivämäärä:   2.5.12 14:36:13

hoooop! kai jatkat?:3

Lähettäjä: siru 
Päivämäärä:   2.5.12 17:00:33

Tässä tulee jatkoa:) Kiitos kommentoinnista, lisää saa laittaa, sillä se pitää motivaatiota paremmin yllä kuin mikään!
=======================================================

Hypätköön Janne vaikkapa järveen, sellainenhan oli tässä vieressä. Lysähdin laiturille istumaan ja tähyilin Iinaa. Se oli sama asia kuin olisi etsinyt heinää neulasuovasta, koko paikka oli valtava ja ihmisiä vilisi siellä täällä kauempana. Emme olleet sopineet Iinan kanssa lähtemisestä mitään erityistä, ja huomasin kännykkäni luultavasti jääneen huoneeseeni, eli siihen ei voisi vastatakaan jos hän sattuisi soittamaankin. Loistava homma.

Jostain kuului iloisen tanssimusiikin säveliä ja jos totta puhuttiin, vain pari ihmistä viitsi katsella enää kokon hehkua. Paikalla oli pari kylän palomiestä, mutta muutamaa juoppoa lukuunottamatta sain kirjaimellisesti olla omissa oloissani. Janne oli kavereineen siirtynyt toisaalle, mistä olin harvinaisen iloinen.

Katselin vettä ja sivelin sitä kädelläni. Se oli ihanan lämmintä. Olisin mennyt uimaan, jos olisi ollut uimapuku mukana. Toisen kerran sitten.

Mitäköhän äiti teki? Tuntui haikealta, etten ollut kotona, vaikkei juhannus meillä olisi ollut sen kummempi päivä kuin mikään muukaan. Luultavasti äidillä oli nyt helpompaakin, ei tarvinnut katsoa tummuneita silmänalusiani ja synkkiä silmiä, joissa ei ollut ollut eloa vähään aikaan. Onneksi äiti oli väkisin pakottanut minut Westgårdeille, koska kuinka kauan olisin jaksanut sitä synkkyyttä? Rockyn muisto kirveli, mutta ei kirvellyt enää yhtä pahasti. Koskaan yhtä hyvää hevosta ei tulisi vastaan. Ei koskaan. Rocky oli Rocky, ei sitä saattanut sanoilla kuvailla.

Ruskeat silmäni näyttivät veden pintaa vasten melkein pikimustilta ja painuin lähemmäs vettä. Se liplatti unettavasti laituria vasten ja toi minulle turvallisen olon.
- Kai sä tiedät, että jos mä haluaisin, mä pystyisin helposti tyrkkäämään sut alas?

Kiepsahdin ympäri ja mulkaisin tulijaa. Se oli Osku.
- Mutta sä et varmaan kuitenkaan halua? tiedustelin turhan kylmällä äänellä ja Osku pysähtyi turvallisen välimatkan päähän. Aivan kuin olisin ollut raivotautinen koira.
- En nyt sentään, poika naurahti ja astui pari askelta lähemmäs, ikäänkuin varoen. - Tulin vaan sanomaan, että Janne ei ole mitenkään valloittava ilmestys humalassa. Että älä suutu sille, jooko. Huomenna se on ihan ulapalla kaikesta.

Pari askelta taas lähemmäs. Huokaisin syvään.
- Tiedätkö, sä näytät ihan siltä, kun aikoisit oikeasti työntää mut tonne veteen. Tuu vaan tähän istumaan, en mä aio räjähtää tai itkeä tai mitään sellaista, sanoin lopulta ja taputin paikkaa vieressäni. Helpotuksekseni Osku ei ainakaan epäröinyt, vaan istui viereeni ja upotti jalkansa veteen.
- Oliko sulla asiaakin? kysyin uteliaana, mutta yllätyksekseni Osku ei kierrellyt, vaan pudisti hitaasti päätään.
- Ei oikeastaan. Ensimmäinen kerta, kun mä en oikein tiedä mitä sanoa. Mutta ei tähän tulo ainakaan virhe ollut.

O-ou. Nyt oltiin menossa vaarallisille vesille, mutta naurahdin vain kevyesti. Itse en ollut ollut koskaan mikään mestaripuhuja, mestarimököttäjä enemmänkin. Enkä tuntenut Oskuakaan yhtään, ja vieraiden kanssa tunsin oloni epävarmaksi. Saatoin olla pirullinen ja terävä suustani, mutta epävarmuus oli yksi piirre, jota itsessäni inhosin.
- Miksi ihmeessä sä tulit siihen? Mä luulen, että se Henni ois sulle parempaa juttuseuraa kuin mä, kun ne kaksi keikkuvat humalassa. Etkä säkään ole tainnut olla vesilinjalla tänään.
- No en tosiaankaan ole, Osku myönsi. - Mutta Henni sai vähän parempaa seuraa. Eli se siitä pelastavasta enkelistä. Ennenkuin mä keksin sut.
- Enkeli on vähän liian turhan imarteleva sana, äännähdykseni oli enemminkin jotakin korskahduksen kuin naurahduksen tapaista. - Mä voisin olla piru. Ilkeä, ivallinen ja katkera. Siinä pari luonteenpiirrettä, jotka kuvaisivat mua täydellisesti.
- En mä näe sua sellaisena, Osku sanoi ja käänsin päätäni.
- No sä et tunne mua.

Osku ei sanonut mitään, heilutteli vain jaloillaan pienin liikkein vettä ja kiedoin käteni itseni
ympärille.
- Tiedätkö, joskus täytyy vaan pitää kiinni asioista, joista ei vaan voi päästää irti, Osku sanoi ja käännyin katsomaan poikaa tämän silmiin. Ne olivat harmaat ja arvoitukselliset. Kuin sumu kesän aamuyöstä, erilaiset ja mysteeriset.
- Mitä sä tarkoitat? kysyin ja tuijotin häntä kiivaasti edelleen silmiin.
- Mä tarkoitan kipeitä asioita. Mitä siitäkin tulisi, jos luovuttaisi aina? Ei mitään. Enkä mä tarkoita, ettetkö sä saisi päästää irti. Roikkuminen ei hyödytä ketään. Mutta myöhemmin niistä asioista, jotka tuntuvat kipeiltä ja raskailta, voi muodostua myös kauniita muistoja. Onko mun puheissa mitään järkeä?
- Oikeastaan ei tällä hetkellä, mutta ehkä mä ymmärrän vielä joskus mitä sä tolla hait, sanoin ja Osku nosti kättään aivan kuin pistääkseen sen päälaelleni, mutta muuttikin mielensä.
- Toivottavasti.
- Veera!

Iina! Käännyin ympäri ja heilutin hänelle, jotta hän näkisi minut. Oskukin nousi ja työnsi kätensä rennosti housuntaskuihin.
- Tota, lähtisitkö sä joskus mun kanssa kahville? hän kysyi ja häkellyin niin, että meinasin oikeasti tipahtaa laiturilta järveen.
- Siis, öö..., sain sanotuksi ja vilkaisin hermostuneena jo turhautuneena huitovaa Iinaa. Olisi varmaan pikkuhiljaa aika hipsiä Westgårdeille päin, sillä aamutalli oli tehtävä aivan niinkuin ennenkin. Paitsi, ellei Erika voisi... ei varmasti voisi. Se oli minun työpaikkani, vaikka mieleni olisi tehnyt pyytää Oskua jäämään istumaan laiturille juttelemaan koko yöksi.
- Miten ois? Osku kysyi uudestaan.
- Totta kai. Annanko mä mun numeron, jos sä viitsisit soittaa? Mun puhelin jäi vahingossa mun huoneeseen.
- Käy mulle, Osku hymyili ja luettelin hänelle numeroni, sekä yritin olla ajattelematta niitä syitä, miksei minun olisi kannattanut antaa numeroani hänelle.
- Nähään, sanoin, enkä tiennyt pitäisikö minun halata vai mitä yleisön eli Iinan edessä, mutta Osku puristi kättäni kuin kätelläkseen.
- Nähdään, mä soittelen.

Hyppelin pää pyörryksissä Iinan luokse, ja haistoin alkoholin heti hänen hengityksestään. Melkein aloitin jo saarnaamisen, mutten sitten viitsinytkään. Huomisaamusta tulisi katastrofi, ja ajattelin, että ehkä olikin hyvä, että Erika oli auttamassa.
- Soitatko sä sille Erikalle, että tulee hakemaan? kysyin. Luojan kiitos Iina ei ollut juonut selvästikään paljoa, vaan pystyi kaivamaan kännykkänsä taskustaan ja ojensi sitä minulle, aivan kuin ei olisi varma, mitä sillä tehtiin.
- Voi luoja sä olet pässi, tiuskahdin ja etsin oikean numeron. - Saat oikeasti olla onnellinen, etteivät ne tule huomenna takaisin kotiin! Sua ei saisi jättää vahtimatta hetkeksikään.
- Vali vali, Iina urputti ja loput hänen sekavasta mökellyksestään jäi Erikan äänen alle. Ehdin selittää tilanteen ja pyytää häntä hakemaan, ja toivoa, että Erika olisi tottunut humalaisiin matkustajiin. Tästä yöstä tulisi pitkä.

Lähettäjä: watti 
Päivämäärä:   2.5.12 17:53:30

aaaahhhh pelastit mun surkean keskiviikon<3 toi Osku on mukavanoloinen, pidäpäs se mukana;)

Lähettäjä: pinjaa- 
Päivämäärä:   2.5.12 20:44:30

no ei mitää oskua kun janne!!!! Tahtoo Jannen! :S

kauan sulla yleensä kestää kirjoittaa näitä pätkiä? Mä yritin joskus aloittaa jotain tarinaa mutta se kaatui siihen kun ei ollut tarpeeksi mielikuvitusta ja tuntui että kirjoittamiseen menee kokonainen päivä!

Arrrgghh mutta tahtoo jatkoa! ja heivaa Erika kanssa mäkeen >:P

Lähettäjä: tinsku 
Päivämäärä:   2.5.12 21:49:06

UUSI LUKIJA ILMOITTAUTUU.

Vau. Ei oikein muuta voi sanoa. Oon hullaantunut tähän tarinaan viimeistään vasta nyt, ja oikeasti IHANA tarina! Yksi täältä lukemistani parhaista.

Mun mielestä Veera on ihan mahtava hahmo, mutta jotakin äksöniä saisi pistää tähän vielä, niin ois ihan bueno;)

psst. ihastuin Janneen ! Mutta täytyy muistaa, että se on vain hahmo ja toisen mielikuvituksen tuotetta. Iinakin on ihan mahtava, tykkään myös sen hahmosta. Jos teet lisätarinoita, lukisin enemmän kuin mielelläni tarinaa, jossa Iina olisi kertojana!

Lähettäjä: -- 
Päivämäärä:   2.5.12 23:13:00

jatkoo hei!:p

Lähettäjä: :) 
Päivämäärä:   2.5.12 23:47:51

kaikista näistä hahmoista oisin vähiten uskonu että Iina ois juhannuksena juonut :_D oot kirjottanu siitä jotenkin tunnollisen tuntosen ihmisen...

mutmut jatkoa ehdottomasti!

Lähettäjä: siru 
Päivämäärä:   3.5.12 09:12:45

pinjaa-, se vähän riippuu omasta fiiliksestä:) Oisko joku 45-60min niin yksi tämmöinen on EHKÄ valmis. Saattaa mennä yli tunninkin, koska oon tosi kriittinen omille teksteilleni:)

tinsku, tervetuloa!
=======================================================

Aamu koitti nopeammin kuin olisin toivonut. Möngin ylös ja aina alakertaan, sekä läppäsin kahvinkeittimen päälle. Toivoin, etten olisi kolistellut liikaa, sillä Iina oli nukahtanut yöllisen oksentelunsa jälkeen vihdoin rauhalliseen uneen. Emme Erikan kanssa olleet vieneet häntä omaan huoneeseensa, vaan jättäneet tuvan sohvalle nukkumaan. Erika ei ollut sanonut mitään, mutta hänen ilmeensä ei olisi voinut kertoa enempää. En kuitenkaan ollut mikään lapsenvahti, ja Iina oli viisas tyttö. Luultavasti Erika tiesi sen, sillä haukut jäivät saamatta, vaikka hänen olisi selvästi tehnyt mieli minulle räyhätäkin.

Vein kahvikupin talliin, napsautin radion päälle ja sain erilaisia hörähdyksiä tervehdykseksi. Rupesin jakamaan aamuruokia ja viheltelin epävireisesti radiosta tulevan kappaleen tahdissa.
Rasse oli hevosista selvästi maltillisin, vaikka olikin ori. Ei ihme, että se oli Jarnon silmäterä. Rauhallinen ja ystävällinen ori olikin Velvetin isä. Toivoin, että pienestä voikkotammasta tulisi samanlainen kuin isänsä, ja melko hyvin tamma näyttikin perineen isänsä rautaiset hermot.

Rontti näytti pieneltä ja vanhalta, kun avasin sen karsinan antaakseni sille heinät ja kauraa. En voinut olla kyykistymättä ja halaamatta ponia. Rontti ei kuitenkaan ollut välittänyt huomionosoituksista koskaan, se oli itsenäinen luonne ja tunki siron turpansa ahneesti heiniin tiputellen niitä päälleni.

Minua hymyilytti.

Kun olin saanut viimeisetkin ruoat jaettua, liu'uin seinää pitkin lattialle ja katselin hevosia unisena. Pian ne voisi viedä ulos, paitsi ne, jotka ratsastettaisiin heti aamusta. Erika luultavasti heräisi pian, joten voisin kysyä häneltä hevosia, joilla tahtoi ratsastaa. Todellisuus kolahti kuin salama kirkkaalta taivaalta aamu-uniseen tajuntaani. Erika inhosi minua, enkä minäkään voinut esittää pitäväni hänestä, joten tulevasta keskustelusta tulisi kylmän kohteliasta. Iina luultavasti ei pystyisi tai haluaisi tietyistä syistä ratsastaa tänään ollenkaan, joten joutuisin itsekin kiipeämään kahden tai kolmen hevosen selkään. Jannekin oli pois pelistä, krapula varmasti oli hänelläkin viheliäinen. Muita en täältä tuntenutkaan, paitsi Oskun, jolla oli minun numeroni, mutta minulla ei hänen. Enkä aikonut edes olla niin epätoivoinen, että olisin rynnännyt sisälle katsomaan.

En olisi uskaltanut villeissä unelmissanikaan uskoa, että hevoset voisivat vielä tuoda minulle rennon ja turvallisen olon. Katselin, miten musta Kosima katseli minua karsinastaan aina välillä, ja hymyilin. Se toi minun mieleeni niin täydellisesti Rockyn, että pitäisi pyytää Outia tai Jarnoa antamaan käsiini tamman sukutaulun. Niillä oli pakko olla samaa verta suvuissaan, sitä uskalsin päivä päivältä epäillä yhä enemmän.

Nousin ylös ja maleksin taloon. Jos Erika olisi suvainnut herätä, voisimme keskustella hevosten liikuttamisista, ja minä siirtää tunteeni pois mielestäni. Kuitenkin ajatus kúsipää-Jannen ex-tyttöystävästä oli minulle sietämätön. En kuitenkaan enää epäillyt, miksi tyttö oli koko jätkän entinen heila.
- Huomenta, kuiskasin keittiöön ja sain epämääräisen murahduksen vastaukseksi. Ilmeisesti Erika ei ollut aamuihminen.
- Jaoitko sä ruoat? hän kysyi ja katsoi minuun niillä vihreillä silmillään, joissa oli jotakin epämääräisen outoa. Olin tottunut tuijotuskilpailuihin, joten vastasin tuijotukseen samalla mitalla.
- Joo. Miten me hoidetaan liikutuspuoli? Iina ei varmaan voi...
- Miten niin ei muka voi? Erika kysyi terävästi, ja olisin revennyt nauramaan, jos olisin ollut jonkun muun kuin hänen kanssaan.
- Jos sillä on huono olo, esitin viatonta silmät suurina ja Erika nyrpisti nenäänsä halveksuvasti.
- Kyllä se pystyy siinä missä sinä ja minäkin. Kai sä osaat ratsastaa?
- Oi en. Mä jaoin mun irtokarkkipussista noille hevosille aamuruoatkin, kato ku mä en ymmärrä niistä mitään.
- Sen jos teit, niin oot vainaa, Erika murahti. - Mä voin ratsastaa kaksi nyt näin aamusta ja kaksi iltapäivällä.

Varsinainen teräsnainen. Suupieliäni rupesi nykimään, mutta myönnyin nätisti.
- Mä voisin ottaa Kosiman ja Benkun, ehdotin, mutta Erikalla oli muita suunnitelmia.
- Mä otan Benkun, Rassen, Fredin ja Serin. Ota sä issikka ja se poni, sekä se Kosima. Iinalle jää Cilla ja Velvet. Mä soitan Jannelle, se tulee liikuttamaan Reksun ja Bingon.

Minun ei auttanut muuta kuin myöntyä. Rontti varmaan menisi kärryillä helposti, jos joku tulisi palauttamaan muistiini valjastuksen. Fredjalla ratsastus ei olisi voinut houkutella yhtään sen vähempää, mutta eipä voinut mitään. Kosimalla ratsastaminen sen sijaan jännitti.
- Pitäskö ruveta paukuttelemaan kattilankansia, niin toi yksi herää, Erika tuntui miettivän tosissaan ja päätin heti tilaisuuden tullen etsiä munalukon, lukita sillä kattilakaapin ja piilottaa avaimen Erikalta jonnekin, mistä hän ei sitä koskaan löytäisi.

Äkkiä pihalta kuului renkaitten rahinaa hiekkaa vasten ja säntäsin ensimmäisenä katsomaan. Auton perässä oli traileri, ja ensimmäinen ajatukseni oli, ettei siitä voinut seurata mitään hyvää.
- Oletteko te Outi Westgård? autosta hypännyt mies kysyi ja pudistin päätäni.
- En, mutta mistä on kysymys?
- Ylläpitäjä haluaa palauttaa hevosen... Santbury's... mitäköhän tässäkin nyt sitten lukee...
Nimi ei sanonut mitään, mutta takanani tulleelle Erikalla alkoivat hälytyskellot soida.
- Ai, Viki. Miksi se tuodaan jo nyt takaisin?
- Ylläpitäjä sanoi soittavansa Outi Westgårdille tästä, muttei viitsinyt häiritä juhannuksena. Tuleeko jompikumpi teistä tytöistä ottamaan hevosen tuolta?
- Se on sitten äksy, Erika sanoi, kun olin astunut eteenpäin. - Tai ei ainakaan mikään maailman ystävällisin tapaus.

Tiedä, oliko se pelottelua vai ei, mutta en ainakaan pysähtynyt.
- Minä lasken tämän rampin alas, kuulin miehen äänen, kun pujahdin katsomaan, millainen tapaus tämä kuuluisa Viki oli.

Minua vastaan katsoi hämärässä korvat tarkasti pystyssä oleva hevonen, joka kuunteli ulkopuolilta kuuluvia ääniä valmiina pakenemaan. Kun takaluukku oli auki, päästin Vikin irti ja peruutin sen päivänvaloon.
- Varo, ettei pääse haukkaamaan sua olkapäästä! Erika huhuili ja tuli ottamaan hevoselta suojia irti. Katselin hevosta tarkemmin ja huomasin katsovani ruunikkoa tähtipäistä siroa hevosta suuren kunnioituksen vallassa. Se oli siro tamma, jolla oli herasilmät, ja se tepasteli otteessani pihalla selvästi hermoillen.
- Viedäänkö talliin vai ulos samantien? kysyin ja tamma steppaili otteessani ja heilutteli päätään ylös alas. Erikan ei tarvinnut kauaa miettiä.
- Talliin nyt ensin.

Lähdin viemään sitä tallin suuntaan, mutta jonkun hevosen - luultavasti Fredin - sai tamman pasmat sekoamaan ja se hyppäsi sulavasti sivulle niin äkkiä, että pian se oli irti pihalla, eikä jäänyt odottelemaan reaktiotani.
- Voi hélvetin nuija! Erika kuului huutavan, mutten voinut olla varma. Ajattelin vain, että jos tamma saisi tuosta pahemmankin hepulin, se voisi vaikka kompastua Outin puutarhaviritelmiin, joissa oli matalat langat. Ja mites sitten suu pantaisiin?

Yhtäkkiä Viki pysähtyi kuin seinään ja katseli meitä korviaan luimistellen. Riimunnaru roikkui sen jaloissa ja varovasti lähestyimme sitä kuljettajan ja Erikan kanssa eri puolilta. Lopulta Viki antautui Erikalle suosiolla ja hän pyyhkäisi hikeä otsaltaan.
- Ai sä olet töissä ihan täällä, niinkö? hän kysyi ivallisesti, ja voin vannoa, etteivät mitkään sanat olleet osuneet syvemmälle. Eivät edes Jannen.

Lähettäjä: BeLLe 
Päivämäärä:   3.5.12 12:59:48

Alko ärsyttää toi Erika.

Lähettäjä: :) 
Päivämäärä:   3.5.12 15:05:51

äääähhh miten tyhmä toi Erika ;_; mut jatkoa nopeasti!

Lähettäjä: .. 
Päivämäärä:   3.5.12 20:40:14

up - kohti korkeuksia!

Lähettäjä: X 
Päivämäärä:   3.5.12 22:07:20

luen edelleen ja ihana on tarina;)

Lähettäjä: siru 
Päivämäärä:   4.5.12 12:46:24

Jatkoa seuraa...
=======================================================
- Äiti on tosi vihainen, Iina mutisi ja hörppäsi teetään. Hetken ajan näytti, ettei edes se pysyisi tytön sisällä, mutta onnistui se kuitenkin.
- Ai kun se pääsi irti? kysyin hiljaa. Erika oli todellakin pitkävihaista tyyppiä, nakkeli minulle niskojaan ja mennyt ratsastamaan kentälle Benkulla niin, että rautias teki töitä tosissaan.
- Ei kun sille ylläpitäjälle.

Sehän selvensi asiaa. Iina piteli kaksin käsin mukiaan äkkiä rystyset valkeina ja kalpeni, ja olin valmiina hyppäämään pois tieltä äkillisen vessareissun takia.
- Mulla taitaa olla vatsatauti, Iina voihkaisi ja lysähti tyynyjen sekaan. - Mee pois, ennenkuin säkin saat tartunnan.
- Sulla on krapula. Tavaanko mä sen sulle? Ja oo onnellinen, ettei Erika oo täällä. Se ois tullut herättämään sut kattilankansien kanssa.

Sain vastaukseksi pelkkää uikutusta.

Äkkiä tuvan ovi kävi ja pelkäsin Erikan tulevan kirskuttamaan hampaitaan, mutta sieltä ilmestyikin Janne suhteellisen hyvällä tuulella.
- Äiti soitti ja käski tuomaan ruokaa..., hän sanoi ja alkoi hykerrellä pikkusiskonsa nähdessään. - Aijai siskopieni, tohon kuntoon sä ittes sitten päästit.
- Oo hiljaa, turpa kiinni, shut up, Iina mutisi. - Heti, kun mä olen paremmassa kunnossa, niin mä lupaan tehdä jotain.
- Ja mä lupaan kertoa äidille. Sä olet kuustoista, rakas lapsi. Eikö nää vanhemmat vahtineet sua?
- Mä en ole mikään lapsenvahti, tiuskaisin. - Sun sisko, sun vastuu. Mähän oon vaan töissä täällä. Tallityöläinen, vai mitä?

Janne ei sanonut mitään ja mieleni teki lyödä ja heittää tätä loukkaantuneena tyynyllä. En ollut tuntea häntä, vaikka olinkin tuntenut hänet neljävuotiaasta saakka.
- Mä menen ratsastamaan. Erika jakoi hevoset, ne on kirjoitettu kalenteriin ylös, sanoin ja olin jo lähdössä, kunnes kuulin Jannen kysyvän jotakin.
- Mitä? kysyin ja katsoin häneen haastavasti ja pysähdyin odottamaan anteeksipyyntöä.
- Että kysyin, onko Erika täällä, Janne toisti kovemmalla äänellä.

Paiskasin oven vastaukseksi kiinni ja kuulin Iinan vaikerruksen ulko-ovelle saakka.

Páskanmarjat sanoin minä. Harjasin Kosimaa kiukkuisena ja katselin ulos sen ikkunasta. Näkyi peltoa ja metsää, siinä kaikki. Kunhan pääsisin hevosen selkään, oloni luultavasti helpottuisi edes hiukan. Tuntui hassulta ajatella niin.

Erika talutti hikisen Benkun tallinovesta sisään ja vilkaisi minuun nopeasti, muttei sanonut mitään, mistä olin kiitollinen. Yksikin ilkeä tai ivallinen sana, ja rupeaisin ulvomaan.
- Janne tuli, sanoin kun talutin Kosimaa pihalle. - Mä menen kentälle, sano, että menee maneesiin tai maastoon tai tunkee ittensä hélvettiin täältä, mutta mä en halua edes nähdä sitä.
- Jaaha, kuului vastaus.

Pääsin Kosiman selkään vähemmällä yrittämisellä ja otin ohjat käsiini. Mielialani ei ollut paras mahdollinen ja tamma tunsi sen. Se narskutti kuolaimia ja sen korvat kääntyilivät edestakaisin sen tunnustellessa mielialaani.
- Sitten mennään, mutisin ja annoin tammalle pohkeita. Se toi mieleeni yhä enemmän Rockyn, ja päätin rentoutua. Rocky olisi seonnut, jos sen ratsastaja olisi tuntunut kireältä tai epävarmalta, ja arvelin Kosimankin hermostuvan siitä. Nyt olin hevosen selässä, en Jannen luona ja se siitä.

Kosimalla oli pehmeä ja sulava käynti, ja aurinkoinen kesäpäivä rupesi jokaisella hevosen ottamalla askelella näyttämään paljon valoisammalta. Kun maiskautin tamman raviin ja lopulta laukkaan, unohdin hetkessä kaikki minua painaneet asiat.
- Me tullaan myös, kuulin Jannen äänen äkkiä ja vastahakoisesti katkaisin Kosiman laukan. Mulkaisin poikaa, mutten viitsinyt sanoa mitään. Tämä oli ottanut Reginan, joka näytti hermostuneelta ja huolestuneelta samaan aikaan.
- No tulkaa, jouduin myöntymään ja komensin Kosiman taas käyntiin. En minä voisi poikaa häätääkään omalta pihaltaan pois omien kiukuttelujeni takia.

Ratsastamisestani tuli tökkivää ja rupesin hermoilemaan aivan turhasta. Niin teki Kosimakin. Kun se rupesi näkemään pieniä vihreitä miehiä ja pukitti korvat luimussa ja hyppeli vähän väliä sivulle, meinasin purskahtaa itkuun väsymyksestä, suuttumuksesta ja pettymyksestä.
- Vai tänne sä sankari eksyit, Erika huusi kauempaa ja talutti Seriä kentälle päin, enkä tiennyt kummalle meistä hän puhui. - Kai yksi mahtuu vielä mukaan?
- Tule vaan, Janne lupasi ja katsoi minuun. Hetken hän näytti siltä vanhalta, tutulta Jannelta, mutta sitten ruskeiden silmien katse koveni.
- Mä olinkin jo lähdössä, kuulin sanovani ja ratsastin portille. - Mä käyn maastossa kävelemässä.
- Onko sulla puhelin? Erika kysyi terävästi ja nyökkäsin.
- En mä ole kauaa.

Kosima tuntui rentoutuvan, kun pääsimme kireästä tunnelmasta pois ja niin kyllä minäkin. En ymmärtänyt Jannen käyttäytymistä ollenkaan, mitä minä muka olin sanonut tai tehnyt? En yhtään mitään.
- Pojat on ihan tyhmiä, mutisin ja sain vain pärskähdyksen vastaukseksi. Musta tamma käveli eteenpäin ja silloin tällöin yritti haukata puiden oksista maistiaisia.

Juuri silloin tunsin puhelimeni pärisevän ja Kosima hypähti hämmentyneenä eteenpäin. Sain pysyttyä satulassa, mutisin jotakin rauhoittavaa tammalle ja vastasin puhelimeen. Jos minua jo nyt kaivattaisiin takaisin, saisivat odottaa rauhassa.
- No Osku täällä, kuului tuttu ääni. - Mä ajattelin, että haluaisitko sä tulla mun ja Hennin sekä parin tyypin kanssa tänään rannalle? Meillä ois täällä oikein piknikki valmiina, että mitäs sanot?

Osku. Poika, jonka en ollut koskaan uskonut soittavan minulle enää. Olin ollut valmis toivottamaan soittajan hélvetin alimpaan pohjakattilaan, mutten mitenkään kehtaisi tehdä sitä nyt.
- Siis, joo, totta kai. Mun pitää vaan siivota talli ensin, siinä saattaa mennä aikaa.
- Ei se mitään, mekin ollaan menossa sinne vasta joskus kuuden pintaan. Mutta sä tulet?
- Joo, mä tulen, sanoin varmasti, sillä miksi minun olisikaan pitänyt kieltäytyä?

Lähettäjä: moimävaan 
Päivämäärä:   4.5.12 14:42:46

ahhhh lisää jatkoa, täähän on mahtava!

Lähettäjä: watti 
Päivämäärä:   4.5.12 21:00:34

Veeralle ton Oskun kaa jotain säpinää? :3

jatkoa!

pssst. MAALI 1-0 SUOMI JOHTAA, JIPII!

Lähettäjä: X 
Päivämäärä:   4.5.12 22:25:14

jatkoajatkoa;))

Lähettäjä: e 
Päivämäärä:   5.5.12 08:26:40

Oi tää on ihana, jatkoa vaan! <3

Lähettäjä: siru 
Päivämäärä:   5.5.12 12:19:04

Minäkin katsoin matsin, melko jännäksi meni 2 viimeistä erää!
=======================================================

Aurinko paistoi täydeltä terältä, vaikkei se lämmittänytkään yhtä paljon kuin iltapäivällä. Erika oli kirjaimellisesti räjähtänyt, kun karsinoiden siivouksen jälkeen olin sanonut lähteväni kylälle. Olin ruvennut pikkuhiljaa epäilemään, ettei sillä ihmisellä kaikki ollut täysin kotona. Olin kuitenkin lähtenyt, sillä itse olin työni siltä päivältä jo tehnyt. Minuthan oli palkattu hoitamaan tallia, ei ratsastamaan. Silti omaatuntoani kolkutti, kun tähyilin tuttuja kasvoja rannalta.

Istahdin istumaan ja tähyilin järvelle. Sillä järvihän se oli. Ainoa järvi. Hieman surkea näky, mutta kelpaisi paremman puutteessa. Näin nyt palanutta risukasaa siellä, missä kokko oli leimunnut vasta vähän aikaa sitten. Yhtäkkiä minulle meinasi tulla ihan hirveä ikävä kotiin. Melko naurettavaa ihmiselle, joka täyttäisi aivan parin kuukauden päästä kahdeksantoista, mutta en ollut soittanut äidillekään. Täytyisi muistaa soittaa tänään.
- Veera moi! kuulin tutun äänen ja ponkaisin ylös, sekä karistelin hiekkoja pois vaatteistani.
- Moi vaan, virnistin ja Henni kapsahti kaulaani halaten aivan kuin olisimme tunteneet kauemminkin. Sellaiseen en ollut tottunut, varsinkaan kun en ollut päästänyt juuri muita ihmisiä kunnolla lähelleni pariin vuoteen. Näin muitakin ihmisiä heilumassa kauempana ja nielaisin kerätäkseni rohkeutta. En ollut ollut ikinä hyvä saamaan ystäviä.
- Osaatko sä pelata lentopalloa? Henni kysyi mutkattomasti, enkä voinut kuin myöntyä. Ehkä täytyi joskus mennä muita ihmisiä puolitiehen vastaan, jos halusi tutustua uusiin ihmisiin.

Katseeni etsi kuitenkin hanakasti Oskua, hänhän minut tänne oli pyytänyt. Henni heitteli nimiä ilmaan ja minun täytyi vain yrittää yhdistää nimet kasvoihin ja yrittää edes muistaa ne jollain tavalla.
- Onks Osku missä? yritin kysyä huolettomana kun jengi juoksi jo lentopallon kanssa innoissaan mennäkseen sitä pelaamaan. Henni katsoi minua hieman pitkään, mutta vastasi kuitenkin.
- Sillä oli jotakin riitaa sen tyttöystävän kanssa ja se jäi selvittämään sitä. Se lupasi tulla myöhemmin. Tuutko sä pelaamaan? Me pelataan kyllä vähän epävirallisin säännöin, kun ei meitä ole kuutta kuutta vastaan.
- En mä niin taitava ole, naurahdin. - Jos mä katon hetken, mä oon aika puhki kun sain työt justiin tehtyä.
- Selvä sitten, Henni kuittasi ja ryntäsi muiden perään.

Minä sitten jänistin, mutta väsymys ainakin oli totta. Katselin, kun muut pelasivat. Arttu oli selvinnyt kahden päivän takaisesta juhlinnastaan selvästi hyvin, ainakin nyt poika pelasi lentopalloa, ja hänet sentään tunnistin pelaajista. Henni oli loistava pelaaja, vaikkei voinut pituudeltaan olla sataa viittäkymmentä senttiä pidempi. Tyttö kuitenkin pystyi hyppäämään korkealle ja oli paljon parempi lyömään palloa kuin suurin osa minulle toistaiseksi tuntemattomista ihmisistä.
- Mitä se täällä murjottaa? kuulin tutun äänen, enkä edes säpsähtänyt.
- En mä murjota, sanoin ja Osku istui viereeni. Tälle oli ehtinyt kasvaa vähän sänkeä naamaan ja hän näytti pienen hetken ajan väsyneeltä. En kuitenkaan kehdannut kysyä siitä tyttöystävästä, mistä Henni oli ohimennen maininnut. Varsinkaan, jos Oskulla ja tällä oli vielä ollut riitaa.
- Saitko sä työt tehdyksi? Osku taktisesti vaihtoi puheenaihetta ja huokaisin syvään.
- No sain, tallin osalta. Mutta yksi Erika varmaan hirttää mut kengännauhoistaan kattoon roikkumaan, niille jäi hevosia liikutettavaksi.
- Mutta eikös isäntäväki palaa ihan näinä päivinä? Osku ihmetteli.
- Joo, huomenna varmaan.

Toiset Oskun nähdessään keskeyttivät pelin ja tulivat istumaan kuka minnekin.
- Esittelittekö te jo ittenne? Veera näytti ihan eksyneeltä, raukka, Osku hymähti ja nolona yritin naurahtaa.
- Mä oon Ville, sanoi yksi poika, ja jotenkin heti tiesin tämän olevan se Ville, josta Iina oli juhannuksena puhunut. Hymyilin kohteliaasti pojalle, mutta sain niin murhaavan katseen tämän vieressä istuvalta tytöltä, että tajusin sen viestin heti. Näpit irti.
- Artun ja Hennin sä jo tunnetkin, sitten toi on Heidi, Anna - Osku osoitti minua mulkoilutta tyttöä - ja tää viimenen jätkä on Riku, Osku sanoi.
- Joo no mä oon Veera, jos se jäi jollekin epäselväksi, yritin vitsailla, mutta ilmeisesti en tainnut niin hauska ollakaan.
- Käydäänkö mun autolla kantamassa noi kamppeet pois, niin päästään syömään, Osku sanoi ja nousin mielelläni pois muiden katseiden alta.

Anna käpertyi niin tiukasti Villensä kainaloon, ettei ainakaan ollut epäselvää, kuka kenenkin kanssa oli. Heidi ja Riku muodostivat selvästi parin, ja hetken luulin Arttua Hennin poikaystäväksi, mutta häpeäkseni helpotuin, kun asia ei ollutkaan niin. Vaikken tyttöä tuntenutkaan, olisi hän saanut Arttua paremman koska tahansa. Lyhyt, musta tukka ja valtavat, tummaakin tummanruskeat silmät tekivät Hennistä varmasti suositun poikien keskuudessa. Hän oli hento, mutta kovaääninen ja suorasanainen, sen olin tämän lyhyen ajan aikana oppinut.
- Mä en voi olla kauaa, kun mun pitää mennä tekemään iltatalli ja aamutallille pitäis herätä kuudelta, tunnustin, kun Osku ojensi minulle jostakin huoltoasemalta ostettua kanasalaattia.
- Saako teillä käydä joskus katsomassa hevosia? Henni kysyi ja huomasin Annan, varsinaisen primadonnan pyörittelevän halveksuvasti silmiään.
- Totta kai saa, lupasin. - Ja se ois kivaakin, jos sä tulisit.
- Siinä tapauksessa mäkin tulen joskus, Osku hymyili ja katsoi minua suoraan silmiin. Melkein jäin tuijottamaan häntä sanattomana, keksimättä mitään hyvää letkautusta takaisin.
- Tule ihmeessä, sanoin vain ja sain Oskun hymyilemään vielä enemmän. Mitä ihmettä minä olin oikein tekemässä?

Outille ja Jarnolle vieraat eivät olisi este. Jassukin varmasti pitäisi siitä, jos hänen entinen ratsastuskaverinsa tulisi moikkaamaan. Mutta Janne. Sydäntä ihan särki, kun ajattelin, mitä mieltä Janne olisi jos raahaisin hänen ystävänsä heidän kotiinsa ja heidän talliinsa. Vai sanoisiko hän mitään, jos Erika pysyisi maisemissa?
- Saanko mä sun numeron sitten? Henni kysyi ja helpotuin, kun hän oli hiljaisuuden jälkeen ensimmäinen, joka puhui. Luettelin numeron hänelle ulkomuistista ja hän soitti omaan puhelimeeni hälärin. Osku ei ollut koko aikana puhunut mitään, ja sitten Arttu rupesi kertomaan kaikille halukkaille hänen juhannuksenjälkeisestä krapulastaan, joten minun ruokahaluni päättyi yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin.
- Sori, mutisin Oskulle ja laskin salaattirasian viltille. - Mulla ei vaan todellakaan ole nälkä.
- Mä ymmärrän. Mennäänkö kävelemään? Osku kysyi ja nousi vastausta odottamatta ylös. Ei hänen olisi edes tarvinnut sitä odottaakaan, sillä nousin heti salamana ylös.
- Ette jätä mua tänne! Henni vinkaisi, mutta jäi kuitenkin paikalleen istumaan kun me lähdimme kävelemään poispäin. Minä en ainakaan olisi jäänyt jos olisin ollut hän.

- Mikä sun horoskooppi on? kysyin, kun sain läähättäen Oskun kiinni. Joillekin oli vain suotu pitkät jalat ja nopea kävelyvauhti, se oli erittäin epäreilua. Oskun oli pakko naurahtaa. En tiennyt, mistä olin kysymyksen repäissyt, mutta siihen ei enää voinut vaikuttaa.
- Mä olen horoskooppimerkiltäni härkä, hän kuitenkin totesi ja yritin muistella mitä olin horoskoopista itse lukenut. En yleensä pitänyt horoskooppeja juuri minään, enkä kuluttanut aikaani yleensä niiden lukemiseenkaan.
- Kärsivällinen. Tyyni. Tiedätkö, joskus mä ihmettelen, miten mä en usko horoskooppeihin, sanoin ääneen ja Oskun oli vaikea peittää hymyään.
- Ai sekö on sun ensivaikutelma musta?
- No on! intin. - En mä muista muuta, mutta löisin vaikka vetoa, että kaikki luonteenpiirteet olisivat kuin sua varten tehtyjä.
- Selvä, Osku nauroi. - Kertoisiko neiti oman horoskooppimerkkinsä ja antaisi mun tehdä omat päätelmäni?
- Skorpioni.
- Itsevarma. Tulinen. Karismaattinen. Kyllä, mä voisin näin lyhyellä tutustumisajalla sanoa samaa susta, Osku totesi ja pysähtyi katsoen minua suoraan silmiin.

Miksi minun piti olla aina niin vaikea? Katsoin hämilläni poispäin ja purin huultani. Varsinainen idiootti, soimasin itseäni, mutta Osku ei sanonut mitään, vaan kietoi kätensä ympärilleni ja antoi minulle erittäin lämpimän halauksen.
- Tule, mä voin heittää sut kotiin, jos sulla on vielä talli hoitamatta.
- Westgårdeille, sanoin pettyneenä.
- No Westgårdeille. Mutta otetaan uusiksi joku kerta?
- Ehdottomasti, lupasin ja soin Oskulle hymyn, joka näytti toivottavasti sopivan ujolta ja ystävälliseltä.

Lähettäjä: minävaan 
Päivämäärä:   5.5.12 13:03:14

Oiiii<3 Rakastan tätä tarinaa! :D Janne on niin symppis!!

Lähettäjä: kakka 
Päivämäärä:   5.5.12 14:54:40

siis tää tarina on oikeesti samaan aikaan erittäin v-mäinen ja kuitenkin maailman paras ! jatkoo heti tänään eikös ? :))) hihii

Lähettäjä: ! 
Päivämäärä:   6.5.12 00:40:06

ahhhhh jatkooo!!!!!!!!!

Lähettäjä: siru 
Päivämäärä:   6.5.12 15:27:34

- Huomenta!

Työnsin ärtyneenä peittoa silmiltäni, mutta piristyin sekunneissa, kun huomasin kuka huoneeseeni oli kehdannut tunkea.
- Moi! Miten matka meni? kysyin ja pomppasin hieman unenpöpperössä sängystäni. Jassu halasi minua lempeästi.
- Matka meni tosi hyvin. Erika lupasi tehdä aamutallin ja äiti tuli hiipimään sun huoneeseen illalla viedäkseen herätyskellon pois, hän sanoi ja irtautui nauraen.
- Siis... täh? älähdin. - Kuinka paljon kello siis nyt on?
- Kymmenen. Mutta tuut nyt syömään meidän kanssa aamupalaa. Erika tulee siivoamaan sun kanssa karsinoita ja me liikutetaan hevosia. Paitsi Kosima. Haluaisitko sä ottaa sen?

Ja koska minulla ei ollut juuri varaa epäröidä tai kieltäytyä, vastasin vain:
- Joo, totta kai.

Tuntui hyvältä, kun talo oli taas täysi. Kaikki istuivat aamiaispöydässä, myös Erika. Outi pomppasi pöydästä halatakseen ja vastasin halaukseen. Jarnokin tuli rutistamaan minua ja yllätyksekseni Taistokin.
- Ihanaa nähdä teitä, sanoin ja istuin Iinan viereen. Sitten katsoin Erikaan ja omatuntoni rupesi kolkuttamaan.
- Kiitos, että sä teit aamutallin, sanoin nöyrästi ja Erika kohautti vain olkiaan.
- Ei siitä niin paljon vaivaa ollut, että kannattaisi numeroa lähteä tekemään.

En sanonut mitään. Oliko hän tosissaan? Muistin vihamielisen käytökseni tyttöä kohtaan ja minua hävetti. Mutta ajatus Jannen entisestä tyttöystävästä oli sietämätön. Oli se tavallaan vieläkin. Ja tosiaan, Janne! Poika haroi tummanruskeaa tukkaansa pöydän toisella puolella ja näytti erittäin vakavalta, melkeinpä surulliselta. Mitäköhän oli tapahtunut?

Ajatukseni keskeytti jostakin kuuluva ryminä ja Jarno nousi ylös.
- Tosiaan, Veera taitaa olla ainoa, joka ei oo nähnyt meidän yllätystä. Mä voisin käydä hakemassa sen näytille.
- Oi voi, olin kuulevinani Taiston uikahtavan, mutten voinut olla varma.

Äkkiä keittiön ovesta säntäsi pörröinen, mustanaamainen nelijalkainen otus. Turkki sillä oli jotakin punertavanruskean ja hiekanruskean väliltä, mutta naama oli pikimusta ja kieli lerpsutti hassussa virneessä.
- Koira! hihkaisin ja kuulostin varmaan kymmenenvuotiaalta. En mahtanut itselleni mitään vaan laskeuduin polvilleni keittiön lattialle. Pentu tuli määrätietoisesti syliini ja yritti vinkuen nuolla kasvojani. Jo nyt se painoi melko paljon, joten oletin sen kasvavan suureksi.
- Se on leonberginkoira, Jarno sanoi kuin ylpeä isä ja pentu urisi tyytyväisenä. - Siitä tulee melko iso, mutta tilaahan meillä on. Ja se on oikein kiltti ja lempeä koira. Iina on halunnut aina koiraa ja nyt päätimme Outin kanssa että koirahan se on hankittava.
- Joo, kun kaksi lasta on täysi-ikäisiä ja viimeinen ei itsekään ole siitä kovin kaukana, päätti Janne kommentoida.
- Sitä suuremmalla syyllä, kun te muutatte pois niin meille jää koira seuraksi, Outi sanoi ja kyykistyi viereeni lattialle. Koira suorastaan tärisi innosta, kun nyt sitä rapsutti yhden sijasta kaksi ihmistä.
- Mikä sen nimi on? kysyin haltioituneena.
- Me ei olla päätetty vielä, Iina sanoi ja tuli itsekin antamaan käsiään koiralle nuuskittavaksi. - Cheza olisi hyvä!
- Me ehditään tästä nimiasiasta tapella vielä myöhemminkin, Outi naurahti. - Mutta mä käyn tallissa katsomassa Vikiä ja yritän saada siihen ylläpitäjään jotain järkeä. Ei se ainakaan puhelimeen ole vastannut.

Minä päätin lähteä mukaan, vaikka olisin jäänyt silittämään pentuakin. Jos vaikka hevosia pitäisi laittaa muille valmiiksi tai jotain sen suuntaista.
- Katsotaas, Outi sanoi ja veti Vikin karsinanoven auki. Tamma katseli meitä uteliaana ja luimisti hiukan korviaan.
- Onko se aina ollut tommonen? kysyin ja Outi huokaisi.
- No on se aina hankala kieltämättä ollut. Että jos siellä ylläpitäjällä on tullut pahoja ongelmia, niin kyllä tää oli järkevin ratkaisu tuoda se tänne. Mutta silti, tämmöset yllätykset ei koskaan ole mukavia.

Viki nuuhki emäntänsä olkapäätä ja hitaasti sen korvat palautuivat eteenpäin. Outi hymyili.
- Joskus mä olen ajatellut, miksi meillä oikeastaan on hevosia, mutta sitten nämä itse muistuttavat pienillä teoillaan, että miksi. Vaikea sitä ulkopuoliselle on selittää, mutta kun on itse viettänyt paljon aikaa hevosten kanssa, ymmärtää sen melko varmasti.

Ajattelin kaikkia aamujani, jolloin hevoset olivat hörisseet ja halunneet huomiota. Miten kotoisa olo minulle hetkessä oli tullut. Se oli kuin olikin uskomatonta, enkä haluaisikaan vaihtaa näitä täällä kokemiani päiviä mihinkään muuhun.
- Laittaisitko mulle ja Jarnolle Serin ja Bingon valmiiksi? Outi äkkiä kysyi.
- Totta kai.

Arabi Seri oli melko hermoileva täysiverinen pakkaus, mutta muuten tamma oli oikein kiltti. Harjasin sen karvapeitettä omissa ajatuksissani, enkä kuullut, että joku oli tullut talliin.
- Mistä sä olet vihainen?

Säpsähdin ja sain tammankin hätkähtämään. Silittelin sen kaulaa ja mulkaisin kiukkuisesti Janneen.
- Teidän perheessä ei sitten osata olla säikyttelemättä, vai mitä?
- Ei näköjään, Janne myönsi.

Sitä seurasi hiljaisuus, enkä oikeastaan tiennyt, mitä sanoa. Mistäkö olin vihainen? Niin, luulin, että Janne tiesi sen itsekin.
- En mä ole vihainen, ehdin sanoa, mutta sitten Janne tuli Serin karsinaan ja melkein ravisteli minua olkapäistä. Hänen ruskeat silmänsä olivat kiukkuiset ja vakavat.
- Sä käyttäydyt kuin mua ei olisikaan! Mä oon tosi pahoillani miten töykeä mä olin juhannuksena. Oikeasti. Mä olin törppö. Anteeksi.

Tuijotin häntä silmiin. En olisi ikinä uskonut, että Janne tulisi pyytämään minulta jotakin anteeksi. Nuorempana hän ei ikinä olisi tullut, mutta nyt! Ja mikä minua olisi estänyt antamasta hänelle anteeksi? Ei mikään. Vihanpidon lopettamiseen tarvittaisiin aina kaksi.
- Niin sä kyllä olitkin, sanoin ja uskalsin hymyillä pienesti. Janne ei vastannut hymyyn, vaan kumartui eteenpäin ja äkkiä hän suuteli.

En tiennyt, säikähdinkö vai hämmästyinkö enemmän. Ensin aioin työntää hänet pois, mutta sitten vastasin suudelmaan kömpelösti, mutta vastasin kumminkin. Perhoset vatsassani lehahtivat lentoon, Antonin suudelma Linnanmäellä ei ollut mitään verrattuna tähän, enkä olisi halunnut tämän loppuvan ikinä. Mutta loppui se kuitenkin.
- Kiitos, Janne mutisi ja minun oli vaikea peittää hymyäni.
- Mistä?
- Tästä. Kaikesta. Siitä, että sä tulit takaisin.

Aukaisin suuni, mutta sanoja ei tullut ulos. Janne sen sanottuaan lähti karsinasta ja marssi tallinovesta ulos. Ehkei hän odottanutkaan minun puhuvan. Loppujen lopuksi kumpikaan meistä ei koskaan ollut ollut mikään sanaseppo.

Lähettäjä: tito_man 
Päivämäärä:   6.5.12 16:35:11

jeee vihdoinki ne pussas! :D

Lähettäjä: pinjaa- 
Päivämäärä:   6.5.12 16:53:48

AWWWWW jesjesjes ;D;D ei mitään Oskua tarvitte tähän säätämään, Janne&Veera yhteen ja sillä hyvä, piste!

Lähettäjä: kokkihattu 
Päivämäärä:   6.5.12 17:24:09

jeeee vihdoinki tapahtu se mitä oon ooottanu koko ajan :D !

Lähettäjä: :) 
Päivämäärä:   6.5.12 17:38:21

vihdoin! Janne on kyllä varsinainen @!#$ ollut mutta toivottavasti Veera ihastuu siihen oikeen kunnolla! Ja toi Osku on kiva, mutta mieluummin Veera ja Janne yhteen:D

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   6.5.12 18:21:40

up

Lähettäjä: watti 
Päivämäärä:   6.5.12 18:26:07

oonks mie ainoo joka haluis Veeran ja Oskun välille jotain? :o Taistooo! :DD:D pidät sen ehdottomasti mukana ja Oskun, niin minä pysyn tyytyväisenä, hahaha!;)

Lähettäjä: eiomalla 
Päivämäärä:   6.5.12 19:23:29

oij, toi janne on kyllä ihana:'3 jään seurailemaan tätä!

Lähettäjä: amalia 
Päivämäärä:   6.5.12 21:30:12

oooooo vihdoi kunno draamaa! :D lisää lisää! :))

Lähettäjä: x 
Päivämäärä:   6.5.12 21:59:22

muuten on ihan sama miten tarina jatkuu, mutta pidä Taisto mukana, se on aivan ihana!;))

Lähettäjä: :D 
Päivämäärä:   6.5.12 22:30:57

toinen pätkä pliis tänään, joookooo?:D

Lähettäjä: siru 
Päivämäärä:   6.5.12 22:46:57

http://forum.hevostalli.net/read.php?f=11&i=853275&t=853275 tein uuden kun ajattelin että tää saattais mennä yön aikana täyteen :)

Lähettäjä: pöl 
Päivämäärä:   6.5.12 23:44:14

Ihana!!!!!