|
Lähettäjä: Sennnu
Päivämäärä: 17.11.11 19:34:00
Niinpä vain reilu kuukausi jouluisen päätökseni jälkeen minulla oli sekä työpaikka että poikaystävä. Heli tosin valitti, että hän näki minua tuskin koskaan, mutta se ei pitänyt paikkaansa. Hän näki minua melkein yhtä paljon kuin ennenkin, sillä olin kyllä enimmäkseen kotona silloin, kun Teemu oli töissä, eli iltaisin.
- Mä haluan pitää juhlat, Heli sanoi. – Mulla on kohta synttärit.
- No tietysti me sitten pidetään juhlat, sanoin.
- Ketä kaikkia pyydetään?
Kohautin olkapäitäni. Jengi oli aina aika lailla sama. Minttu ja Viltsu, meidän molempien rakkaimmat ystävät. Eeva, Mikko ja Iitu, joiden kanssa usein kävimme ulkona, vaikka minä en itse asiassa pitänyt heistä ja etenkään Iitusta ollenkaan. En ollut pitänyt silloin, kun olimme olleet koulukavereita, enkä pitänyt vieläkään. Sitten mukana oli yleensä vähän vaihtelevasti opiskelukavereita tai muita sellaisia, joiden kanssa nyt oli ollut enemmän tekemisissä. Iitulla oli välillä joku seuralainen, joka yleensä oli erittäin sopimaton joukkoon.
- No samat vanhat kai, Teemu tietysti ja mä ajattelin pyytää pari työkaveria, Heli sanoi näyttäen harvinaisen kirkassilmäiseltä.
- Se… Santtu? arvasin haravoituani hetken muistiani. Heli ymmärtääkseni jakoi huoneen kolmen nuoren miehen kanssa, mutta vain Santun nimi sai hänen silmiinsä tuollaisen pilkkeen.
- Äh, mä pyydän tietysti kaikki meidän huoneesta. Santun, Heikin ja Marcon. Se ois muuten vähän liian osoittelevaa, eikö vaan?
- Teemu on varmaan töissä, huomautin.
- Sitä parempaa aikaahan sulla on juhlia. Onko sulla joitain ihmisiä, ketä pyytää, jos alkaa näyttää siltä, että tyttöjä tai poikia tulee liikaa? Siis jos joku ilmoittaakin tulevansa tyttö- tai poikaystävän kanssa. Miten se Teemun sisko?
- Sara? Voin mä tietysti sen pyytää, se on mukava, lupasin.
- Ja Leksa? Se on niin koristeellinen.
- Jos mä pyydän molemmat niin niistä ei ole mitään iloa, jos pitää olla tasajako, huomautin.
- Mutta sitten porukkaa on jo niin paljon, ettei sillä oikeastaan ole väliä. Miten sun työkaverit?
- En mä ole tutustunut vielä kehenkään niin hyvin, että voisin ketään pyytää mihinkään, sanoin torjuvasti. Se oli totta, olinhan ollut töissä vasta joitakin viikkoja.
- No lähdetään näillä. Laitetaan jotain hyvää syötävää ja kaikki saa tuoda omat juomansa niin kuin aina ja sitten lähdetään jonnekin, jos ne loppuu kesken.
- Ja toivottavasti sä järjestät ne semmoisena iltana, ettei mun tarvitse mennä aamuvuoroon seuraavana päivänä, toivoin.
- No tietysti mä katsoin sun työvuorolistasi ensimmäiseksi. Kahden viikon päästä sulla on perjantaina ja lauantaina vapaata.
- Ahaa. Mä uhraan perjantaini laittaakseni sun juhliin jotain hyvää syötävää ja lauantaini nukkumalla krapulaa.
- Niin, Heli sanoi hymyillen enkelimäisesti ja minä naurahdin.
- Älä sitten odota multa muuta synttärilahjaa.
Nyt, kun Heli oli ottanut Leksan puheeksi, tajusin, etten ollut jutellut hänen kanssaan ikiaikoihin. Viimeisin kerta oli ollut lakkiaisissani, kun hän ei ollut sen jälkeen ehtinyt vastata puheluihini. Hyvä niin, sillä olisin ryöpyttänyt häntä siitä, että hän oli järjestänyt Jerryn ja Liskon paikalle, vaikka tietenkin se oli lopulta ollut oikein hyvä sattuma. Mehän olisimme jäätyneet kuoliaiksi muuten. Ihan ensimmäiseksi kuitenkin soitin Teemulle.
- Meillä on Helin synttärijuhlat kahden viikon päästä perjantaina. Voitko sä pitää vapaata ja tulla mun kavaljeeriksi? kysyin.
- Sä aiot ilmeisesti olla siellä? Teemu arveli.
- Niin aion. Tietysti.
- No sitten kai munkin on yritettävä.
- Ei kai sua haittaa, jos mä pyydän Sarankin?
Pieni hiljaisuus sai minut miettimään, olinko kysynyt jotain ihan hassua, mutta sitten Teemu sanoi:
- Ei tietenkään, miksi mua haittaisi?
- Selvä, sanoin iloisesti ja Teemu sanoi, että hänen piti taas mennä. Minä etsin Saran puhelinnumeron. Hän tapasi soitella minulle, mutta kun olin aloittanut työt, en ollut ehtinyt hänen kanssaan tallille edes katsomaan uutta paikkaa, johon Luffe oli muuttanut. Minulla oli siitä vähän huono omatunto ja olin hyvilläni, kun saatoin nyt pyytää häntä kylään. Olisi ollut ikävää, jos Teemun sisko olisi kuvitellut, että yritin vältellä häntä.
- Mielelläni! Sara huudahti. – Mä jo ajattelin, että sä et tykkää musta tai jotain, kun sä aina sanot ei, kun mä soitan!
- Höpsö, sanoin, vaikka tunsinkin omatunnonpistoksen. – En mä sen takia oo aina kieltäytynyt tulemasta tallille, etten mä haluais. Mä en vaan ole ehtinyt – mähän olen nykyään töissä.
- No hienoa! Koska sä ehtisit? Meillä on niin kiva uus talli, että mä haluaisin esitellä sen kaikille!
- Öö, sanoin tuntien joutuneeni pussiin. – En mä tiedä. Koska sä siellä käyt?
- No vaikka huomenna mä olen menossa illalla. Onko sulla illalla aikaa?
- On, sanoin totuudenmukaisesti. Pääsisin puoli kolmelta töistä, nauttisin pari tuntia Teemun seurasta ja sen jälkeen minulla ei olisi mitään kummempaa.
- Loistavaa!
Kuuntelin ja kirjoitin muistiin ajo-ohjeet, jotka Sara antoi ja annoin Helille väliaikatiedotuksen.
- Teemu koittaa järjestää ja Sara tulee.
- Entä Leksa?
- No sille mä en ole vielä ehtinyt soittaa.
- No soita nyt sitten, hyvä ihminen!
- Niin soitankin!
Olin jättänyt Leksan viimeiseksi tahallani, kuin kirsikaksi jäätelöannoksen huipulle. Oli saattanut kulua pari-kolme kuukautta siitä, kun olimme viimeksi jutelleet, mutta sellaisia taukoja meillä oli ollut ennenkin ja hän oli yksi niistä ihmisistä, joista vilpittömästi pidin. Hän oli vähän itsekeskeinen, vähän tyly ja töksähtelevä, mutta uskoin vilpittömästi, että hän oli sellainen vain liian kauniin naamansa takia. Hänen piti yrittää jotenkin suojautua. Minulle hän kuitenkin oli ollut aina enemmän kuin hyvä ystävä. Ei ollut mitään, mitä en olisi Leksalle voinut kertoa. Hän oli nähnyt minut pahimmillani. Paksuna, masentuneena, sairaana, onnettomana.
- Mä annan sulle anteeksi, ilmoitin, kun hän varovasti vastasi.
- Minkä? kuului sieltäkin varovaisesti, syyllisestikin.
- Kaiken ja sen, ettei susta ole kuulunut mitään ikiaikoihin.
- Lähetinhän mä jouluna tekstarin.
- Phah. Semmosia ei lasketa.
- Ilmankos sä et vastannu.
- Vastasinhan!
Kinastelimme kaikessa ystävyydessä vähän aikaa, mutta sitten muistin asiani.
- Mahdatko sä päästä meille, kun Heli juhlii synttäreitään parin viikon päästä?
Leksa ei luvannut suoraan tulla, mutta ei hänellä ollut tapanakaan tehdä sellaisia sitoumuksia. Hän ilmestyisi, jos pystyisi ja jos häntä huvittaisi tai sitten ei.
- Kerro nyt, mitä sulle kuuluu. Susta ei ole kuulunut mitään pitkään aikaan, hän sanoi, kun Helin juhla-asia oli käsitelty ja hän oli kaiketikin kirjoittanut sen muistiin täyteen kalenteriinsa.
- Syy siihen ei ole mun, muistutin. – Mä yritin soittaa sulle ennen joulua sata kertaa.
- Mulla oli vähän kiirettä sillon, Leksa mutisi.
- Niin niin. Mä arvaan sun kiireesi. Mulle on tapahtunut vaikka mitä. Mä olen päässyt koulusta, saanut töitä ja tavannut jonkun.
- Niin kuin jonkun miehen?
- Nimenomaan.
- Ohoh. Mä olen jo alkanut uskoa, että sä aiot pysyä sinkkuna lopun elämääsi.
- Entäs itse? kysyin purevasti. Leksalla oli tyttöystäviä, tokikin, mutta kukaan heistä ei pysynyt kuvioissa kovin kauan. Puoli vuotta näytti jo olevan ikuisuus. Joko Leksa oli itse sitoutumiskammoinen tai sitten hän veti sitoutumiskammoisia ihmisiä puoleensa.
- Äh, mitäs minusta. Tapaanko mä sen, jos mä tulen?
- Luultavasti, kyllä se varmaan onnistuu saamaan vapaata siksi illaksi.
- No sitten mä tulen varmasti.
|