|
Lähettäjä: Sennnu
Päivämäärä: 9.11.11 17:09:32
Des, hienoa! Toimiiko se?
Puskista, meitä on monenlaisia. :D Ja Teemu nyt on tommonen. :D
---------
Iltapäivällä minun piti lähteä, sillä en ollut ajatellut tarpeeksi optimistisesti pakatakseni vaihtovaatteita ja aloin kaivata suihkua. Teemu tarjosi omaansa ja tarjoutui seuraksenikin, mutta minun oli kieltäydyttävä.
- Me ollaan menossa mun äidin luo syömään, selitin.
- Te? Me?
- Heli ja minä. Haluatko sä tulla mukaan? esitin uhkarohkeasti ja vilpillisesti. En todellakaan tarkoittanut sitä.
- En mä taida voida. Mua vähän niinku odotetaan töihin. Jos sä olisit jääny tänne, niin… mutta perhepäivällinen ei…
- Eikö sulla koskaan ole vapaata? naurahdin hänen hajanaiselle selittelylleen.
- Ei sillon, kun on näin rahakkaita päiviä.
- No niin. Sitä paitsi ellen mä koskaan menis pois, mä en vois tulla takasin, huomautin Peppi Pitkätossua lainaten.
- Mitä to on tarkottavinaan? Teemu nauroi.
- Se on filosofiaa!
- No älä loukkaannu. Mä en vaan haluaisi että sä lähdet. Tuletko sä illalla takasin?
- Voin tullakin, sanoin ajateltuani hetken. Seuraava päivä olisi sunnuntai ja minulla olisi joka tapauksessa vapaa.
- Muista sitten ottaa tossut.
- Ai, tiedossa lisää tupakkatuokioita?
- Jos se vaan minusta riippuu.
Hymyilin vielä, kun pääsin kotiin, vaikka matka olikin hidas ja monivaiheinen. Melkein kaduin, etten ollut soittanut Helille ja pyytänyt häntä hakemaan minua autollani, mutta toisaalta pitkä siirtymä antoi minulle aikaa valua normaalitasolle. Välillä kaduin, etten ollut jäänyt ja houkutellut Teemuakin lintsaamaan töistä, mutta toisaalta olin vakaasti sitä mieltä, että olisi mukavampaa palata sinne kuin pysyä siellä. Ratikassa pari pysäkkiä ennen kotia aloin pohtia, miksi. Minulla ei ollut juurikaan seurustelukokemuksia ja rakastumiskokemusteni perusteella minun olisi pitänyt jäädä Laajasaloon Teemuun takertuneena. Mutta nyt minun oli pakko tunnustaa, etten ollut enää sama tyttö, joka oli rakastunut Jerryyn. Olin realistisempi. Paskat, olin arempi. Kangistuin kauhusta, kun ajattelin, että Teemu lemppaisi minut, jos olisin liian innokas.
Heli oli eteisessä minua vastassa ja hän kirjaimellisesti hyppi tasajalkaa.
- Miksi sä et vastaa puhelimeen?
- En mä ole kuullu sen soivan, sanoin hätääntyneenä. – Miksi sä tanssit? Mikä hätänä?
- Ei mikään! Paitsi että kello on paljon!
- No eihän se nyt vielä oo paljon!
- No mutta Viltsu on soittanu jo kaks kertaa että ottaako ne mut kyytiin vai tuletko sä mukaan!
- Voi nuppu-kulta, naurahdin. – Mun akku on varmaan loppunu. Mikä on tän hetken status?
- Se, että mä soitan Viltsulle, että me tullaan omalla kyydillä. Jos sä olet ajokunnossa, siis.
- Voi, olen mä. Mä vaan haluan äkkiä käydä suihkussa, Puol tuntia.
Niin idioottimaiselta kuin se tuntuikin, äiti oli onnistunut tekemään uudenvuodenpäivästä jotain, joka oli minun päässäni hyvin lähellä sukujoulua. Se oli alkanut silloin, kun Minttu oli saanut Minean ja siitä lähtien se oli jatkunut. Minttu, Viltsu ja Heli eivät tietenkään jouluna päässeet sukujoulustaan toiseen joulupöytään, mutta uudenvuodenpäivänä heillä oli jo aikaa. Minä olisin mielelläni pistänyt äidin pitämään omat päivällisensä jonain muuna ajankohtana, sillä poikkeuksetta äiti oli krapulassa. Perttikin oli, mutta hänestä sen näki huonommin ja aina me saimme jotain hyvää ruokaa, joka ymmärtääkseni oli laitettu uuniin jo joskus edellisyönä. Näihin olosuhteisiin nähden olin tavallaan ylpeä siitä, että olin ajokunnossa. Olisin ollut jo monta tuntia sitten, jos vaan olisin miettinyt lähtemistä Teemun luota.
Nyt kävin pikasuihkussa, kuivasin hiukseni ja vaihdoin vaatteet. Heli oli jo valmiina ja tiesi kertoa, että Minttu ja Viltsu lapsineen olivat juuri startanneet.
- Mun äiti on aina ollut mun suurin trauma. Mä en jaksa uskoa, että mä käyn ja tulen käymään sen luona joka vitun vuoden ensimmäisenä päivänä, äyskin Helille, kun lähestyimme autopaikkaani. Vähän muodon vuoksi, mutta oli siinä siteeksi totta.
- No mutta eihän sun ole pakko.
- Ai?
- Musta se on kivaa, Mintusta ja sun mutsista se on kivaa. Mikä sua sinne raahaa, jos et sä kerran halua?
- Sinä ja Minttu ja lapset ja Viltsu!
- Ja äiti, Heli sanoi hiljaa ja hellästi.
- @!#$ you.
Älkää käsittäkö väärin. Minä rakastin äitiäni. Ei siitä päässyt mihinkään. Olin ruvennut pikkuhiljaa olemaan onnellinen siitä, että hän oli löytänyt Pertin, vaikka sen tunnustaminen olikin sitten ihan toinen juttu. Halusin tai en, en voinut jäädä pois bileistä, joihin Minttu, paras ystäväni, Viltsu, hänen miehensä ja Heli, edellisen serkku ja minun kämppikseni menivät joka vuoden ensimmäisenä päivänä. Tänä nimenomaisena uutenavuotena olisin ehkä saattanut jäädä pois, jos Teemulla olisi ollut vapaata, mutta ehkä en sittenkään. Minä rakastin rutiineja. Enemmänkin kuin rakastin, elin niistä. Voisin huonosti, jos joutuisin luopumaan niistä.
Tällä kertaa meille tarjottiin hirvenlihapataa, johon oli jossain vaiheessa heitetty sieniä mukaan, ja perunamuusia. Minä noukin sienet pois annoksestani ja syötin ne Vallulle, jolla ei ollut ennakkoluuloja minkään suhteen. Tietysti minä olin joutunut maistamaan mitä kamalimpia asioita koulussa, kuten etanoita ja simpukoita, mutta vapaaehtoisesti en söisi muuta kuin mistä pidin. Heli odotti siihen asti, että sain suuni täyteen ja julisti sitten:
- Henriikalla on mies!
Olin tiennyt, että hän tekisi sen, se oli käynyt matkalla niin selväksi, etten ollut viitsinyt paljon edes maanitella häntä vaikenemaan. Oli noloa olla mankumaija.
- Ai nytkö se on jo virallista? kysyi Minttu ennen kuin kukaan muu ehti edes avata suutaan. Äiti oli melkein yhtä nopea.
- Ihanko totta? Onpa kiva kuulla! Minkälainen kaveri se on?
- Ei mitenkään virallista, mitä sä sillä sitten tarkoitatkin, sanoin Mintulle.
- No tämmöstä julkistustilaisuutta!
- Toi siitä on vastuussa, sanoin ja osoitin Heliä. – Niin että julkistakoon vaan ihan rauhassa lisää.
- No, rykäisi Heli. – Sen nimi on Teemu. Me tavattiin se jouluaattona ja se näytti olevan menoa ensi silmäyksestä. Jos ne ei oo tavannu jonain päivänä niin ne on soitellu kerran tunnissa ja nyt Henriikka oli sen kanssa viimesen vuorokauden.
- En ihan, yritin oikaista, sillä en minä ihan kahtakymmentä neljää tuntia ollut ollut. Kaksikymmentä vain suunnilleen, vaikka ei sillä nyt suurta merkitystä ollut.
- Se on varmaan mukava sitten. Koska me tavataan se? kysyi äiti.
- No ette vielä! Ei viikossa vielä selviä, onko se tapaamiskelposta tyyppiä ollenkaan, puuskahdin.
Suoraan sanottuna minua riepoi se, että Teemua ja tarkemmin sanottuna minun mahdollista orastavaa rakkauselämääni käsiteltiin siinä kaikkien kuullen. Viltsun kuuntelemisen nyt olisin vielä juuri ja juuri kestänyt, ja hän keskittyikin ruokaan sen näköisenä, ettei ollut senttiäkään kiinnostunut, mutta äiti ja Pertti. Yh, oli yhtä inhottavaa antaa heidän ajatella, että minulla oli joku mies kuin ajatella, että hekin todennäköisesti harrastivat seksiä, vaikka olivat vanhoja ja pulleita.
Ei hitto. Minun ei olisi pitänyt ruveta ajattelemaan sitä. Ruokahaluni katosi kokonaan, enkä mitenkään saanut pistettyä suuhuni viimeisiä lihapalasia.
- Kiitos ruoasta, sanoin ja katselin ympärilleni. Muilla menisi vielä hyvän aikaa. – Jospa mä meen valmistelemaan sen ruunanrupukan alamittaisten riemastustuokiota varten, ehdotin tahallisen verhoilluin sanakääntein. Jos Minni ymmärtäisi, että puhuin lasten talutusratsastuksesta, hän ei takuulla söisi enää murenaakaan.
- Älä nyt kiirehdi! Jälkiruokaakin olisi, ja ethän sä kertonut vielä mitään siitä pojasta! äiti huudahti.
- Enkä aio kertoakaan. Mä menen pois niin te saatte tentata Heliltä kaiken, tuhahdin ja panin tyytyväisenä merkille muutaman nolostuneen ilmeen.
En minä ollut kovin loukkaantunut kaikkien uteliaisuudesta, vaan ehkä hiukan imarreltukin. Silti tilanne oli minusta epämukava ja lähdin siitä pois, kun kerran pystyin. Menin ulos ja lupaukseni mukaan hain Onnin tarhasta. Se oli karhumaisessa kunnossa ja näytti täysin tyytyväiseltä oloonsa, vaikka oli pakkasta, eikä sillä ollut loimea. Epäilin, ettei sitä ollut harjattu kunnolla talven tulon jälkeen ja minäkin vain lähinnä kampasin sen selän piikkisualla. Jos pakkaset kiristyisivät, se tarvitsisi kaikki karvansa. Ehdin hyvin myös satuloida ja suitsia sen ennen kuin muut tulivat ulos, lapset läähättäen ja vinkuen innostuksesta. He kuulostivat vähän koiranpennuilta.
- Nosta mut! Minni vaati kaikilta yleisesti eikä kai oikein keneltäkään erityisesti, mutta väistin taka-alalle ja annoin äidin huseerata lapsen kanssa.
- Jos mä joskus saan lapsia niin Mintun lapset on takuulla ykkösiä ja ne kakkosia, sanoin Helille puoliääneen.
- Älä esitä säälittävää, ei tietenkään ole.
- Niinhän Minttu ja minäkin ollaan, ykkönen ja kakkonen. Jos se ei olisi mun vanhin ystäväni, mä en ehkä sietäisi sitä.
- Niin niin, joo joo, Heli huokaisi. Olimme puhuneet aiheesta kymmeniä kertoja, ja kertaakaan en ollut saanut häntä uskomaan, että olin ihan tosissani.
|