|
Lähettäjä: Sennnu
Päivämäärä: 27.10.11 16:41:46
- Hei Henriikka!
Käännyin katsomaan ja näin Dannin, jolla oli sylissään iso kukkapaketti. Olin iloinen, että hän oli ensimmäinen, joka noteerasi minut. Hänellä oli pienin painolasti, sillä vaikka hän nyt ei varsinaisesti ollut ystäväni, hän oli ainakin aina käyttäytynyt minua kohtaan asiallisesti.
- Hei, sanoin sydämellisesti.
- Sori, että mä häiritsen, mutta mun pitää saada nää veteen. Onpa kiva nähdä sua!
Olin harkinnut itsekin sanoa jotain samansuuntaista, mutta olin ajatellut, että se olisi liian paksua. Nyt saatoin virnistää Dannille, joka yllättäen oli saanut sen kuulostamaan melkeinpä vilpittömältä.
- Samoin, vakuutin. Sanoin sen sen verran merkitsevästi, että jos Danni olisi ollut sarkastinen ja tarkoittanut päinvastaista, hän nolostuisi. Mutta ei hän nolostunut, nyökkäsi vain ja kaivoi paketista suuren kimpun punaisia ruusuja. Minä jatkoin artisokansydänten silpomista ja siirryin sitten paprikaan.
- Jumaliste, sähän olet näppärä, sanoi Danni, joka oli pysähtynyt katsomaan hommiani. Aloin vähän väsyä kaikkien ihmettelyyn. Olinko muka ollut niin kömpelö, että minua piti nyt ihmetellä kuin valkoista hirvenvasaa? Okei, olin minä, mutta tarvitsiko siitä joka käänteessä muistuttaa?
- Mä olen harjoitellut sitten viime näkemän. Oletko sä oppinut jotain uutta sitten viime näkemän? minulta livahti, vaikka en suurin surminkaan halunnut suututtaa Dannia. Tarvitsin puolelleni kaikki, jotka saatoin saada.
- Hitto, toi olikin hyvä kysymys, Danni totesi, mutta ei kuulostanut vihaiselta. – En kyllä mitään mainittavaa.
Sitten hän häipyi ja minä jatkoin työhöni ja kuuntelemiseen keskittymistä. Keskustelu oli siirtynyt olohuoneeseen ja aloin rauhoittua, kun kuulin Jerryn sanovan, että heidän pitäisi kiirehtiä, jos he aikoivat ehtiä ratsastamaan ennen vieraiden tuloa. Loukkaannuin kyllä myös – eikö hän aikonut kiinnittää minuun mitään huomiota? Mutta olkoon, ymmärsin minä paikkani ilmankin, päätin ja iskin veitseni pystyyn puiseen leikkuulautaan.
- Hui jessus, sä näytät vaaralliselta!
Se oli Cami, totesin alkaessani irrottaa veistä.
- Lipsahti, totesin.
- Voinko mä tehdä jotain? Mä en viitsi lähteä noiden kanssa tallille tässä mekossa, hän sanoi silitellen helmojaan. Totesin, että hän oli jo pukeutunut juhlaan, jos saattoi sanoa juhlapuvuksi lyhyttä mustaa trikoomekkoa musta-hopea-ruudullisten leggingsien päällä. Asu olisi sopinut hoikan kahdeksantoistavuotiaan ensimmäiselle diskoreissulle, mutta ilokseni saatoin sanoa, että Camin päällä se näytti vähintäänkin epäilyttävältä.
- Söpö mekko, totesin.
- Kiitos! tyttö sanoi tyytyväisenä hymyillen ja minulle tuli huono omatunto. Ettäs kehtasinkin.
- Enkä mä tarvitse apua. Tää on mun hommaa ja kaikki on hanskassa, lisäsin ja olin vähällä kaataa sitruunaisen mausteöljykastikkeen väärään salaattiin. Onneksi huomasin ajoissa.
- No mutta mä voin kai ruveta sentään keittämään kahvia. Täällä pitäisi jossain olla pari pumpputermaria, Cami sanoi reippaasti ja alkoi aukoa kaappeja.
- Tuolla, osoitin yhtä, sillä hän ei ilmeisestikään aikonut jättää minua rauhaan.
- Pärjäättekö te? Mä menen hetkeksi pitkäkseni, ennen kuin härdelli alkaa, tuli Jessi sanomaan. Cami ja minä vastasimme yhteen ääneen:
- Tietysti me pärjätään.
Cami osoittautui puheliaaksi. Hän kertoi minulle puolet elämäntarinaansa siinä ajassa, jonka vei yhden kahvipannullisen valuminen, ja aloin epäillä, tiesikö hän todellakin minun taustani. Hän ei puolella sanalla osoittanut sellaista vaan jaaritteli iloisesti omia asioitaan, pistäen aina noin joka viides minuutti väliin jonkin kysymyksen minulle. Vastailin mahdollisimman lyhyesti, sillä Camilla tuntui olevan aina jo seuraava asia kielen päällä. Aloin suhtautua häneen ylemmyydentuntoisen huvittuneesti. Mikä räpätäti! Mitä hittoa Jerry teki tuollaisen kanssa?
- Miten te oikeen tapasitte? kysyin, kun hän seuraavan kerran veti henkeä. Hän oli jo kertonut minulle asuneensa koko ikänsä Espoossa, kunnes oli muuttanut Helsinkiin opiskelemaan ja tiesin hänen sisarustensa, kissojensa ja kouluaikaisen hoitoponinsa nimet.
- Yksissä opiskelijabileissä. Tai monissakin, Cami naurahti.
- Ai, ootko säkin oikiksessa?
- En, mutta yliopistossa. Mutta mä valmistuin jo, filosofian maisteriksi.
Minulla oli käsitykseni filosofian maistereista ja se käsitys oli lähtöisin Viltsulta, joka myös oli sellainen. Heitä oli kuulemma liikaa ja suurin osa oli sellaisia vain, koska eivät olleet keksineet muuta, mitä tehdä tai päässeet parempaankaan tiedekuntaan.
- Ahaa, mun parhaan kaverin mies on kanssa. Mitä sä nyt teet? kysyin nitistäen houkutuksen toistaa Viltsun mielipiteet ääneen.
- Mä olen töissä pankissa, Cami kertoi auliisti. – Ja mitä se sun tuttu tekee? Mahdankohan mä tuntea sen?
- Jaa, tuskin, se on logopedi.
- Aa, sanoi Cami, mistä päättelin hänen tietävän, mitä se tarkoitti. Useimmat ihmiset eivät tienneet. – Ja nyt mä lakkaan papattamasta. Olisit sanonu mulle, että suu kiinni. Mä alan aina puhua ihan holtittomasti, kun mä olen hermostunut.
- Oletko sä hermostunut? kysyin.
- Tietysti olen. Etkö sä ole?
- Vähän, sanoin ajatellen Alissaa. Olisin halunnut jo tavata hänet, ettei sitä olisi tarvinnut odottaa. Yhtä mielelläni olisin mennyt koputtelemaan hammaslääkärin ovea keskiyöllä saadakseni särkevän hampaan kiskottua pois.
- Mikä helpotus, Cami huokaisi. – Mulla oli tosi epämukava olo, kun mä ajattelin, että tapaan sut nyt oikein kunnolla enkä vaan ohimennen. Kun ajattelee teidän historiaa.
Cami olikin arastellut minua. Tietysti, miksipä hän olisi Alissaa pelännyt, ehkä he olivat suorastaan ylimmät ystävät? En tiennyt pitikö minun olla loukkaantunut vai imarreltu, mutta sille piti nostaa hattua, että hän oli suoraa päätä tullut ottamaan härkää eli minua sarvista. Niin minunkin olisi pitänyt tehdä.
- Mitä sä mun historiasta, kun en minäkään, sanoin lyhyesti. – Ja kiitos avusta. Ehkä kannattaa keittää lisää vasta, kun toi on juotu. Turha seisottaa sitä.
- Niin tietysti. Mä voin tiskata.
En päässyt Camista eroon, mutta luojan kiitos hän tunnustuksensa jälkeen sulki suunsa ja antoi minulle rauhan tehdä vielä pikkuruisia kolmioleipiä, jotka olin jättänyt viimeisiksi, jotta saisin ne mahdollisimman tuoreina tarjolle. Sillä aikaa hän huitaisi koko keittiön kuntoon kadehdittavalla tehokkuudella. Hänelle ei takuulla vinoiltu täällä. Lopulta kaikki oli lopullisesti valmista ja istuin alas juomaan mukillisen kahvia ja odottamaan.
- Mene laittamaan vähän puuteria, jos sulla on, sanoin Camille. – Sun nenä kiiltää.
- Jessus, kiitos, kun sanoit, hän pelästyi ja häipyi lopultakin.
|