|
Lähettäjä: Sennnu
Päivämäärä: 9.10.11 11:18:04
Auts.
Eilisestä näköjään jäi hölmö pikku pätkä pois.
----------
Toinen saapuminen Mustaojalle sai minut miettimään, oliko sittenkin ollut erehdys tulla. Ruoanlaitto nyt oli rutiinia ja eiköhän iltatallikin sujuisi, mutta miten selviäisin yöstä siellä? Onneksi yläkerta oli sellaisessa kunnossa, ettei sinne ollut asiaa, siellä olisivat muistot voineet käydä kimppuun.
Ja höpsis, komensin itseäni ja tartuin ruokakasseihin. Jos jotain muistoja oli joskus ollut, olin märehtinyt ne jo silloin. Ei tämä nyt ollut mitä tahansa maalaistaloa kummempi paikka.
- Haluatko sä jotain nyt, kysyin Jessiltä, joka oli tullut katsomaan, mitä olin ostanut. – Mun on parasta mennä tallihommiin, sillä mulla menee niihin kuitenkin aikaa.
- Jos sä avaat mulle jogurttipurkin niin mä pärjään sen aikaa, hän sanoi ja tein niin.
- Pidä puhelin lähellä, jos mun tarvii kysyä jotakin varoitin mennessäni. Saattaisin sotkea hevoset keskenään, vaikka olin päivällä Alman neuvojen mukaan kirjoittanut ja piirtänyt muistiin tarhat, tallit ja karsinat sekä kuka kuului mihinkin. Alma oli luvannut laittaa kaikille valmiiksi tarjolle iltaheinät ja –ruoat, joten oikeastaan pääsisin todella helpolla.
Olin jo päivällä huomannut, että suuri osa hevosista oli kolmessa vuodessa vaihtunut. Ehkä sitä olisi voinut sanoa sukupolvenvaihdokseksi. Vanha Musti oli pantu pois, samoin vanhat poniruunat. Lämppäriruuna, jonka Alissa oli jostain minulle käsittämättömästä syystä joskus hankkinut, vaikka talli oli täynnä oikeasti hienoja hevosia, oli vielä jäljellä, mutta se asui varsojen kanssa pihatossa. Nuori ori Nötte oli myyty joitakin vuosia sitten Ruotsiin, sen tiesin, koska siitä oli kirjoitettu jopa Helsingin Sanomissa. Tai eihän se enää mikään nuori ollut, vaan kilpahevonen parhaassa iässä. Jäljellä oli tammoja, jotka muistin, ja paljon nuoria ja varsoja, joista en tiennyt mitään sekä Django, joka nyt oli tallin ainoa siitosori. Aloitin hommani siitä, sillä olihan se tavallaan paikan pomo, ja toivoin, ettei se keksisi mitään orimaisuuksia, vaikka oli pimeää ja satoi ja tuuli.
Sormet ja korvat jäässä päättelin hommani vajaata tuntia myöhemmin. Loimet olivat olleet märkiä ja painavia ja niiden raahaamiseen kuivatushuoneeseen oli mennyt yhtä paljon aikaa kuin hevosten hakemiseen, mutta kukaan ei ollut karannut ja uskoin kaikkien olevan oikeassa paikassakin. Koska Alma oli ollut niin kiltti, että oli omien hommiensa lisäksi laittanut heinät ja ruoat minulle valmiiksi, katsoin vielä, voisinko tehdä hänelle vastapalveluksen. Mutta ei, kaikki näytti olevan aamuakin varten valmiina. Voisin sammuttaa valot ja lähteä lämpöiseen suihkuun.
3. Puhetta
Sain Jessiltä luvan valita, halusinko asettua taloksi vierashuoneeseen, jonne Sarri ja Sunna olivat muuttaneet tavaransa remontin ajaksi vai työhuoneeseen, jonne oli kannettu jokin ullakolla olleista sängyistä pois tieltä. Valitsin työhuoneen ja totesin levitettyäni lakanat, ettei minua vielä väsyttänyt. Se saattaisi kostautua aamulla, mutta en nähnyt mitään järkeä heittelehtiä sängyssä tuijottamassa kattoa ja miettimässä, että olin Mustaojalla, kun voisin turruttaa ajatuksiani katselemalla telkkaria vähän aikaa.
Yllätyksekseni Jessi ei ollutkaan painunut sänkyyn, vaan liittyi seuraani tyynykasa terveessä kainalossaan ja sen näköisenä, ettei ihan heti aikonutkaan nukkumaan.
- Mä olen nukkunut tunnin unia kahden tunnin välein koko päivän, hän puolustautui. – Nyt just ei vaan jaksa maata enempää.
Hän saattoi puhua totta, mutta pelkäsin pahoin, että oikeastaan hänen tarkoituksensa oli ihan toinen, ja niinhän se oli.
- Nyt kerro kaikki, mitä sulle kuuluu! hän sanoi aurinkoisesti.
- Eiköhän Minttu ole kertonut tärkeimmät, arvelin jäykästi.
- Voi mutta Minttu ei ole käynyt täällä ikiaikoihin, ei sen jälkeen, kun ne kävi näyttämässä vauvaa. Siitä on pakko olla jo pari vuotta, koska niitä oli silloin vain yksi.
- No ei mulle tässä ole mitään uutta tapahtunutkaan. Kunhan käyn koulua ja se on kohta ohi, summasin.
- Mä hämmästyin vähän, kun kuulin, että sä oot ruvennu kokiksi.
- Sinä ja kaikki muut, hymähdin.
- Mistä sä sait semmosta päähäsi?
- Se oli äidin syy. Se alkoi jankuttaa niin kamalasti, että mä menin ensimmäiseen paikkaan, mihin oli joku sisään päässyt jättänyt tulematta, tunnustin. – Vaikka musta se ei kyllä ollut reilua. Mä olin hädin tuskin parantunut siitä rysäyksestä…
No niin, nyt Jessi oli jo saanut minut puhumaan onnettomuudestani, vaikkemme olleet vaihtaneet kuin muutaman lauseen. Mutta tietystikään se ei ollut mikään kielletty puheenaihe. Kyllä minä siitä saatoin keskustella, sehän oli jo vanha juttu.
- Ja mitä teille kaikille kuuluu? kysyin kuitenkin tekopirteästi vaihtaakseni puheenaihetta.
- No, Vesku ja minä vaan painetaan töitä vanhaan tapaan. Alissalla on edelleen lääkis kesken, mutta Danni oli jo vähän aikaa töissäkin ennen kuin päätti ruveta opiskelemaan lisää.
- Se oli jossain ulkomailla, Minttu sanoi, muistelin.
- Joo, se on Saksassa vähän aikaa. Jerryn pitäisi valmistua ens vuonna – kauheeta, miten aika menee nopeasti! Justhan se vasta alotti! Jessi totesi hämmästystä äänessään.
- Entäs kaksoset? kysyin. Olin nyt kuullut Jerrystä tasan sen verran kuin oli tarpeellista.
- Ne onkin sitten käytännöllisempää laatua.
- Eli ei menneet yliopistoon, arvasin. – Te mahdatte olla kauhean pettyneitä.
- Ei toki, Jessi sanoi kummissaan ja nolostuin.
- Mä vaan ajattelin, että kun te kaikki muut ootte noin kauheita opiskelemaan, lääkäreitä ja lakimiehiä…
- Ei me niin snobeja olla, Jessi nauroi. – Eikä sitä tiedä, mihin ne vielä päätyy. Ne pääsi onneksi kumpikin töihin heti kirjotusten jälkeen ja nyt ne miettii edelleen, että mitä niistä tulee isona. Jos kaikki olisi lääkäreitä ja lakimiehiä niin kuka niille laittaisi ruokaa ja korjaisi niiden autot ja vesiputket?
Ehkä Jessi tarkoitti sitä, ehkä hän sanoi sen vain, jotten tuntisi itseäni alamittaiseksi kokkikouluineni. Minua tavallaan ärsytti epäillä häntä koko ajan, mutta en voinut sille mitään.
- Ja Mintulla on jo kaksi lasta! Jessi päivitteli siirtyen näppärästi pois opiskeluaiheesta.
- Ne on ihania, myönsin ja mielelläni sen teinkin.
- Mä muistan, miten sitä jännitti, mitä sä sanot siihen, että ne päätti tehdä vauvan heti… niin pian.
- Mitä mä sanon? toistin ihmeissäni. Muistin kyllä olleeni hyvin hämmästynyt, kun Minttu oli kertonut minulle. Hän ei ollut ensiyrittämällä päässyt eläinlääketieteelliseen, joten he olivat päättäneet käyttää välivuoden vauvan tekemiseen.
- No kun sä olit just menettäny vauvan ja se alkoi odottaa.
- Ahaa, sanoin, vaikka en nähnyt ongelmaa. Ymmärsin kuitenkin, että jonkun mielestä siinä saattoi olla sellainen. Kuin Minttu olisi hieronut naamaani faktaa, että minulla ei ollutkaan lasta ja hänellä kohta olisi. Ihan niin kuin olisin muka halunnut! – Ei se mulle koskaan puhunut mitään sellasta, enkä mä osannut edes ajatella, että mun pitäisi jotenkin järkyttyä.
- Oletko sä jo asettunut aloillesi?
- Onko toi joku kiertotie kysyä, että onko mulla miestä, heitin takaisin.
- Taitaa olla, Jessi myönsi. – Vaikka eihän se tietysti mulle kuulu.
- Ei kuulukaan. Mutta ei. Mulla ei ole mitään käyttöä sellaiselle, sanoin ja nostin hiukan leukaani.
- Mä ymmärsin, että te tapailitte joskus Leksan kanssa.
Se oli totta, enkä yllättynyt siitä, että se oli tiedossa Mustaojallakin. Olin toivonutkin, että he kuulisivat. Siihen aikaan olin ollut niin katkera koko porukalle, että toivoin tyttöjen kieriskelevän kateudesta kipeinä ja ehkä Jerrynkin tuntevan jotain. Se ei kuitenkaan ollut mitään vakavaa. Itse asiassa se ei ollut ollut edes mainittavaa. Me olimme käyneet joitakin kertoja kahvilla ja ravintolassa ja Leksa oli auttanut minua muutossa, kun Heli ja minä olimme saaneet ensimmäisen asuntomme. Koko suhde ei ollut edennyt muutamaa suukkoa vakavammaksi, mikä oli hyvä ja juuri niin kuin halusinkin asian olevan. Epäilin, että jos olisimme oikeasti olleet rakastuneita, emme olisi nykyään puheväleissä ja se olisi ollut kamalan ikävää.
- Me ollaan vaan hyviä ystäviä, sanoin ympäripyöreästi jättäen Jessille täyden vapauden tulkita se miten halusi. – Ja nyt mä taidan kuitenkin lähteä nukkumaan, jos ne ukot tulee ennen sianpieremää.
- Mä olen joskus vähän liian tiedonhaluinen, Jessi sanoi anteeksipyytävästi.
- Voi, ei mua haittaa ollenkaan, valehtelin iloisesti.
|