|
Lähettäjä: Sennnu
Päivämäärä: 1.10.11 18:20:55
Kumma kyllä se toimi. Mietin epäuskoisena Jerryn sinisilmäisyyttä ja pohdin, oliko hän vain kiltti ja luottavainen vai yksinkertaisesti tyhmä. Päädyin ensimmäiseen vaihtoehtoon, sillä ainahan sitä uskoo rakastetustaan mieluummin hyvää. Sitä paitsi sillä tavalla kun Jerry oli kasvatettu, hän ei varmasti tiennyt maailman pahuudesta mitään. Hän jopa itse pyysi minua takaisin huoneeseensa nukkumaan.
- Huippua, sanoin aidosti kiitollisena. Kesäöiden piti olla lyhyitä ja valoisia eikä pilkkopimeitä, mutta itse en olisi uskaltanut vielä ehdottaa sitä. – Musta tuntuu, että mä saan siellä hengenahdistusta, lisäsin oikeuttaakseni ylenmääräisen ilahtumiseni.
- Niin, mä olen kuunnellu, kun sä aivastelet. Mun huoneessa on enemmän ilmaa. Ja hyttysiä.
- Joo. Tietysti mä nukun Leksan sängyssä, lupasin. Lattian yli oli lyhyt matka kumpaankin suuntaan, joskaan minä en aikonut nyt liikahtaa.
Siinä ne päivät sitten kuluivat. Jessi oli kesälomalla ja samoin talli-Alma, Veskukin jäisi heinäkuun alusta. Jerry vietti enimmän osan aikaa tallilla ja minä samoin, sillä juhannuksesta oli alkanut kunnollinen kesä eikä tehnyt mieli olla sisällä. Hoitelin hevosia tai katselin toisten ratsastamista, välillä vain löhöilin ja otin aurinkoa. Voi sanoa, että nautin elämästä niin paljon kuin niissä oloissa oli mahdollista. Seuraavaan inhottavaan neuvolakäyntiinkin oli vielä sen verran aikaa, ettei tarvinnut ruveta sitä stressaamaan, monta yötä vielä. Pienestä sitä ihminen oppii olemaan onnellinen.
Sapny varsoi mustan orivarsan täsmälleen kesä- ja heinäkuun taitteessa. Minä en ängennyt talliin katsomaan tapahtumaa, mutta katselin kyllä turvallisesti sisältä talosta käsin varsomiskameraa. Inhottavat yksityiskohdat eivät erottuneet mustavalkoisessa kuvassa niin räikeinä. Kolmas tamma, Vallon, paisui paisumistaan. Leksa kävi kameran kanssa, mutta minusta näytti kuin hänen intonsa kuvata olisi vähän hiipunut sen jälkeen, kun Irkku oli varsonut. Minua ei haitannut, minullahan oli koneellani jo viitisensataa kuvaa mahastani. Ne riittäisivät ihan mihin tahansa. Ei sillä että olisin niille mitään käyttöä keksinyt. Eräänä perjantaina tuli kengittäjä, kuten oli tullut joka kuun ensimmäisenä perjantaina. Minä muistelin syksyistä ensikohtaamistani Tentun kengittäjän kanssa ja nauroin omalle penskamaisuudelleni, samalla laskeskelin, paljonko rahaa Vesku joutui pulittamaan miehelle, joka teki koko päivän töitä pelkästään Mustaojan hevosten kanssa.
Tämäkään kengittäjä ei ollut pelottava sysimusta seppä suoraan Manalasta vaan ihan symppis nuorenpuoleinen mies, Ike nimeltään. Minä istuin katselemassa hänen touhujaan ja toin ja vein hevosia sitä mukaa kun hän sai niitä laitettua. Jerryn oli oikeastaan pitänyt hoitaa se, mutta olin ajanut hänet ratsastamaan, kun Demi oli saatu uuteen kenkään. Minusta oli ihan sopivaa antaa hänen ajatella, että vietin aikani mieluummin ilman häntä kohtuullisen miellyttävän kengittäjätyypin kanssa. Sitä paitsi olin muistanut Hurrin ja ruvennut miettimään, olisiko minusta ehkä kengittäjäksi. Jokin ammattihan minun kai pitäisi joskus hankkia. Tosin tuo näytti paljon rankemmalta hommalta kuin hevoshieronta.
- Sitten ois enää pari vuoltavaa, Ike sanoi siirtyessään kiinnittämään Daisyn viimeistä kenkää.
- Okei, kenet mä haen?
- Banya ja Teeter. Mutta ensin kyllä maistuisi kahvi.
Olimme tammatallissa, jonka perällä oli pieni huone ja sinne siirryin tekemään Iken toiveesta totta. Laitoin kahvinkeittimen pörisemään ja haistoin pienessä jääkaapissa olevaa maitopurkkia. Se oli joltain esihistorialliselta ajalta ja sai minut melkein oksentamaan: nyt, kun Alma oli kesälomalla, kukaan ei sattuneista syistä kahvitellut täällä tallissa.
- Tarviitko sä maitoa? huusin toiveikkaasti tallin puolelle. Jos Ike joisi mustana, minun ei tarvitsisi käydä hakemassa sitä.
- Joo, ellei ole kermaa.
Asia selvä. Lähdin käymään sisällä ja nappasin kermapurkin lisäksi mukaan vähän kakkua ja kaksoset. He saisivat nuoremmikseen käydä hakemassa Banyan ja Teeterin sisään. Minun puolestani Banya saisi pureskella ennemmin jompaakumpaa heistä kuin minua.
- Keitä sitten tarpeeksi kahvia, että mekin saadaan, Sarri komensi. – Me tullaan kahville Iken kanssa.
- Mä luulin, että te ootte ihastuneita Leksaan, heitin.
- Ihmisen täytyy pitää silmänsä auki eikä jumittua yhteen haaveeseen, Sunna sanoi opettavaisesti. Vilkaisin häntä epäillen mutta ei, ei hän varmaankaan ollut sitä minulle henkilökohtaisesti letkauttanut.
Ike oli sillä välin saanut Daisyn valmiiksi. Minä vein tuomiseni lepohuoneeseen ja lähdin sitten palauttamaan tamman ulos. Daisy laidunsi kaikkein kauimmaisella lohkolla, joten kun palasin talliin sen vietyäni, Ike ja kaksoset olivat jo juoneet ensimmäiset mukillisensa ja Jerrykin oli liittynyt seuraan. Pannun pohjalla oli vaivainen tippa.
- Kiitti kun jätitte mullekin, tuhahdin.
- Mutta ethän sä juo kahvia, Sarri huomautti.
- Sori, haluatko sä mun loput? Jerry kysyi ja tarjosi mukiaan. Pudistin päätäni.
- En, enhän mä juo kahvia.
- Älä viitti.
- No kun enhän mä oikeesti juo, naurahdin. Ei Sarrikaan ollut sitä pahalla sanonut, hän vilkutti silmää minulle.
- Eiköhän mennä jatkamaan hommia, sanoi Ike.
- Te saatte tiskata, kun joittekin, sanoin kaksosille ja lähdin palaamaan talliin.
Teeter kurkki ovenvieruskarsinasta huolestuneen näköisenä. Sehän ei juuri ollut tottunut olemaan tallissa. Minä en itse asiassa ollut nähnyt sitä sisällä kuin keväällä, kun Jessi oli päättänyt pestä sen toisen tallin vesiboksissa. Saattoikohan sitäkään oikein laskea. Mutta tietysti sen oli täytynyt tottua siihen, että sen kavioita hoidettiin, kyllä niitä oli takuulla katsottu jo monta kertaa sen vuoden mittaisen elämän aikana. Niinpä pistin sen enempää kummastelematta käytävälle kiinni ihan niin kuin muutkin vuorollaan. Se yritti kääntää päätään ja katsoa taaksepäin, mutta ketjut kummallakin puolen riimua estivät sitä, jolloin se käänsi korvansa sivulle ja näytti hullusti ihan murjottavalta pikkutytöltä. Rapsutin sitä leuan alta ja menin takaisin istumapaikalleni, jakkaralle sen karsinan eteen, jossa se oli äsken tepastellut ympyrää. Ike puki nahkaessun takaisin eteensä ja varsa kääntyili yrittäen edelleen nähdä taakseen. Ajattelin, että ehkä se tahtoi nähdä minut, mutta todennäköisesti se oli kiinnostuneempi Ikestä ja tämän työkaluista.
Sitten se nosti päätään niin, että ketjut kiristyivät ja yhtäkkiä se oli yhtä lihaskimppua, sen selkä köyristyi ja takapuoli painui, kun se korviaan luimistaen alkoi kiskoa. Sen kaviot liukuivat hiukan betonisella lattialla, mutta selvästi se oli päättänyt päästä irti. Ike äännähti jotain ja minä nousin vaistomaisesti seisomaan. En ollenkaan tiennyt, mitä tekisin, mutta jotain oli tehtävä, ennen kuin Teeter hajottaisi riimunsa tai niskanikamansa.
En ehtinyt astua kuin askeleen, ennen kuin ensimmäinen tapahtui. Riimu räjähti rikki ja varsa, joka oli kiskonut joka lihaksellaan lähestyi sentti sentiltä, kunnes minulla oli sylin täydeltä hevosen takapuolta. Se ei pysähtynyt siihen, vaan työnsi minua edellään kohti lattiaa. En mitenkään voinut väistää. Pääni kumahti lattiaan niin, että olin kuulevinani sateenkaaren verran värejä ja tajusin hämärästi, että olin hevosen alla. Sen paino litisti minua kovasti, mieleeni tuli piirrettyjen asfalttijyrät, joiden jäljiltä nousi maasta paperinukkeja. Kummallista kyllä, se ei koskenut kovinkaan paljon silloin, mutta järkeni sanoi, että pian koskisi ja kaikki mustui pieneksi hetkeksi. Sen täytyi olla vain hetkinen, sillä Teeter oli edelleen päälläni, kun havahduin siitä. Se alkoi räpiköidä pystyyn ja osui jollakin kavioistaan sääreeni, jossa tuntui terävä kipu, kuin pamahdus. Paljon hitaammin alkoi nousta tympeämpi kipu lantiolta, se ei ollut päässyt kuin kokeilevaan alkuun siinä vaiheessa, kun näin Teeterin päässeen jaloilleen. Se tapaili vielä hiukan tasapainoaan tallaten samalla vielä käsivarttani ja sitten se paineli ulos tallista niin kovaa kuin pääsi.
Säären kipu oli edelleen pahin, kun aloin ymmärtää, että nyt oli käynyt todella pahasti. Silmäni tuntuivat näkevän vain sumua ja vääristyneitä valojuovia ja kun Ike kumartui katsomaan minua, en saanut ulos ääntäkään, vaikka auoin suutani. Kaksoset ja Jerrykin ryntäsivät lepohuoneesta ja kuuntelin jotenkin poissaolevana, miten he puhuivat toistensa suuhun. Jonkun piti kuulemma mennä katsomaan, mihin asti Teeter oli juossut ja jonkun hakemaan Vesku ja Jessi. Minä sen kun makasin ja tunsin liian rankaksi yrittää nostaa edes kättäni. Pään kääntäminen oli jo niin raskasta, että jaksoin vaivoin kääntää sen sivulle, mutta en enää takaisin.
- Mihin sua sattuu? kysyi Jerry, mutta en osannut päättää, mitä vastaisin jos nyt olisin pystynyt vastaamaan. Hänen ilmeensä muuttui, jos mahdollista, vieläkin pelästyneemmäksi. Sitten Veskukin oli siinä ja tunsin itseni hyvin rauhalliseksi. Hän kyllä tietäisi, mitä tehdä. Jos jotakin oli tehtävissä. En ollut siitä ihan varma.
|