|
Lähettäjä: Sennnu
Päivämäärä: 15.9.11 22:38:38
Sry etten päässy ilmottautumaan - piti lähteä suoraan töistä ystin kanssa ulos ja töistähän mä en pääse kuin lukemaan kommentteja!
Flanu, en voi kertoa enempää, mutta kyse on ihmisestä, josta oli joskus puhe, kun etsit orille tallipaikkaa. Lotta ja Marina on myös sikäläisiä, noin vinkiksi.
---------
Ei, minun piti saada lisää tekemistä. Keräsin likaiset vaatteeni, joita en aiemmin ollut jaksanut viedä kellariin ja menin laittamaan ne pesukoneeseen. Sitten tutkin kellarin. Sunna oli sen alkujaan minulle näyttänyt, mutta en ollut kauheasti pannut merkille muuta kuin saunan, suihkun ja pesukoneen, joten kurkin kaikkien ovien taakse ja päädyin lopulta autotalliin. Siellä ei varmaan ikinä ollut ollutkaan autoja. Nyt se näytti hevostavaroihin keskittyneeltä kirpputorilta ja ilahduin. Täällä voisin takuulla siivota ihan niin paljon kuin haluaisin jäämättä kiinni siitä: huone oli sen näköinen, ettei kukaan ollut käynyt siellä vuoteen.
Luulen, että siivouspuuskani eivät olleet ihan terveellä pohjalla. Ei varmaan ollut normaalia uppoutua sellaiseen touhuun niin antaumuksella kuin mitä minulle aina tapahtui. Tyhjensin autotallia kiertävät hyllyt yksi kerrallaan vanhalle sohvalle, joka siellä myös oli ja pyyhin hyllyt, sitten järjestin kaiken takaisin sotilaalliseen järjestykseen. Suurin osa tavarasta oli erilaisia loimia, liian paksuja näin keväällä käytettäviksi. Viikkasin ne kaikki uudelleen koko- ja värijärjestykseen. Harjasin puhtaaksi pölystä kaikki suojat, joita oli monta korillista. Yksi laatikko oli täynnä erilaisia kuolaimia. Tutkin niitä ihmetellen, miten ja miksi niitä piti olla niin monennäköisiä ja pyyhin ne pölystä. Järjestin pärekorillisen pinteleitä pareittain tummimmista vaaleimpiin ja sitten löysin laatikollisen suitsia sun muita remmejä. Ne näyttivät käärmeen pesältä ja huokaisin. Ehkä Alissa oli oikeassa siinä, että varusteet tallissa kaipasivat pesemistä, mutta niin kaipasivat nämäkin. Jätin ne toistaiseksi, sillä en ollut vielä löytänyt satulasaippuaa tai mitään muuta vastaavaa. Varmasti täällä olisi sellaistakin, kunhan jatkaisin.
Lattialla oli iso arkku, jonka avasin osaamatta odottaa oikein mitään ja se oli melkein täynnä ruusukkeita. Herrajumala, että tämä väki oli kilpaillut! Nostelin niitä sieltä yksi kerrallaan esiin ja totesin, että kaikkien taakse oli kirjoitettu kuka ne oli saanut, mistä, millä hevosella ja koska. Minun oli pakko kaivaa ne kaikki esiin ja tutkia. Tein lattialle pitkiä ruusukevanoja, seitsemän jonoa kaikkiaan. Vanhimmat olivat Veskun ja niitä oli myös pisin jono, mutta kyllä lapsetkin olivat kunnostautuneet. Laskin päivämääriä ja vuosia ja totesin, että he kaikki olivat ratsastaneet kilpaa jo ennen kouluun menoaan. Jopa voittaneet ratsastuskilpailuja. Minä tunsin itseni niin riittämättömäksi. Miten hitossa Jerry saattaisi välittää minusta, kun hän itse oli tuollainen luonnonlahjakkuus enkä minä ollut ratsastanut yli kuukauteen? Olin hölmö, kun kuvittelinkaan mitään.
Paiskasin ruusukkeet takaisin arkkuun, vaikka olin ajatellut järjestää ne sinne henkilöittäin, mutta nyt minua ei enää huvittanut. Teki mieli vain painua sänkyyn ja vajota ahdistuksen alhoon ja niin olisin tehnytkin, ellei katseeni olisi osunut kuivausrumpuun mennessäni sen ohi. Se olisi valmis minuutin kuluttua ja saisin kyllä pyyhkeitä, jos jättäisin vaatteeni sinne seuraavan pyykkääjän kerättäviksi. Sitä paitsi ne rypistyisivät. Kulutin viisi minuuttia niiden summittaiseen viikkaamiseen ja kiipesin sitten ylös. Kaksoset olivat näköjään jo tulleet koulusta, enkä minä ollut vielä saanut edes vaatteita päälleni.
- Hei, haluatko sä ruokaa? tuli Sunna kysymään keittiön ovelta, kun Armi oli paljastanut minut ryntäämällä luokseni. Tyttö ei ollut pitkävihainen eikä ollut kiukutellut vappupäivän siivoamattomuudestani kuin parin yön yli.
- En, kiitos, sanoin.
- Mitä sä olet tehnyt? hän huudahti.
- Pessyt pyykkiä.
- Ei kun… sä olet ihan harmaa. Onko sulla hämähäkinverkkoa hiuksissa?
- Ei voi olla, pelästyin ja laskin vaatteeni ullakon portaille. Minun teki mieli pöllyttää hiuksiani ja samalla olla koskematta niihin – jos siellä oli hämähäkinverkkoa niin eikö siellä voinut olla myös hämähäkkejä? Kaikki karvani nousivat pystyyn inhosta. Joka tapauksessa vaaleansininen flanellipyjamani oli tosiaankin harmaa. Enpä ollut huomannut sitäkään. Keksin vain yhden ratkaisun. – Mun pitää mennä suihkuun, ilmoitin ja juoksin takaisin kellariin.
16. Neuvolassa
Aloin vältellä Alissaa, mikä tarkoitti sitä, että varustauduin jo illalla muutamalla ylimääräisellä voileivällä tai muulla sellaisella niinä päivinä, kun keittiön kalenterissa luki, että hänellä oli iltavuoro. Hänen vapaansa olivat hankalampia, mutta pyysin äitiä tuomaan minulle polkupyöräni, enkä siis ollut enää Mustaojan vanki. Niinä aamuina nousin aikaisin, sillä ei Alissakaan sentään vapaapäivinään huvitellut lähtemällä jo seitsemältä ratsastamaan. Kyllä hän nukkui yleensä ainakin yhdeksään, joten ehdin hyvin pois jaloista. Ryhdyin paikallisen kirjaston suurkuluttajaksi ja useimmiten sain istua siellä ihan rauhassa viisikin tuntia surffailemassa, ennen kuin koulusta pääsevät pikkupojat tulivat valtaamaan vapaat koneet pelatakseen jotain verkkopeliä. Korvani eivät kestäneet heidän kirosanojen värittämää mekkalaansa, joten siinä vaiheessa siirryin lukemaan lehtiä, kunnes löysin itseni selailemasta Tekniikan Maailmaa luettuani jo kaikki naistenlehdet. Tunsin itseni niin luuseriksi, että kyyneleet kohosivat silmiini enkä nähnyt lukea mitään.
Tietenkään en voinut välttää Alissan tapaamista täydellisesti, mutta iltaisin muidenkin ollessa kotona hän ei käynyt sillä lailla kimppuuni kuin jos olimme kahden. Hän saattoi kyllä heittää jotain niin yleisluontoista, ettei kukaan tajunnut sitä minuun kohdistetuksi kritiikiksi paitsi minä itse. Enimmäkseen hän tuntui syyttävän minua siitä, että olin laiska ja siivoton ja että käytin kaiken kaakaon. Yritin olla ylenkatseellinen ja huvittunut, mutta kyllä se hítto vie kävi psyyken päälle. Minun oli mahdotonta puolustautua vihjauksia vastaan ilman, että kaikki olisivat epäilleet minua vainoharhaiseksi ja aloin hyvin pian tuntea itseni täysin arvottomaksi. En muutenkaan voinut kovin hyvin. Äkkiä innokkaasti aloitettu pyöräily oli saanut lonkkani särkemään niin, että välillä minun oli vaikea saada yöllä nukuttua ja unen puute vain pahensi kaikkea. Aloin olla liian surkea edes toivomaan parannusta tai piristystä.
Sellaiseen elämäntilanteeseen osui se neuvolakäynti, jolle Vesku oli luvannut tulla mukaan. Minä itse olin sen aktiivisesti työntänyt pois mielestäni, mutta hänellä se selvästikin oli kalenterissa.
- Muistathan sä, että sulla on aika huomenna, hän kysyi minulta illalla, kun olimme kokoontuneet ruokapöytään. Minä olin yrittänyt viivytellä, kunnes muut olisivat syöneet silläkin uhalla, että joutuisin siivoamaan pöydän, mutta olin arvioinut heidän nälän määränsä väärin ja laskeutunut alakertaan liian aikaisin. Ainoastaan kaksoset olivat jo poistuneet.
- Aika? kysyin täysin muissa maailmoissa, mutta tajusin, ennen kuin Vesku ehti selittää. – Ai niin. Voi ei.
- Mä menen vasta sen jälkeen töihin, sehän oli jo yhdeksältä, Vesku jatkoi ja katsoi minua ystävällisesti.
- Mikä aika? kysyi Alissa niin ikään hyvin ystävällisesti. Ihan liian ystävällisesti.
- Neuvola-aika. Oli onni, että Henriikka sai täältä ajan ihan samalle päivälle kuin mitä oli Helsingissäkin annettu, eikä tarvinnut odottaa monta viikkoa ylimääräistä, Vesku sanoi. Hän oli tietenkin varannutkin sen ajan, muistin ja olin samalla kertaa kiitollinen ja kauhuissani. Vesku oli saattanut vedellä joistakin naruista tai sokaissut jonkun lääkärijargonilla soittaessaan sinne, mutta minulle se oli ihan sama. Minä en halunnut neuvolaan.
- Lupasitko sä Henriikalle kyydin? Sä myöhästyt töistä, huomautti Jessi, hänkin hyvin kiltisti. Minusta alkoi tuntua, että olin hukkumassa hunajaan.
- Lupasin, kun ei Jerry kerran ole täällä pitämässä huolta asioistaan.
Minusta tuntui, että nyt myös Jessi katsoi minua paheksuvasti, enkä saanut syödyksi oikein mitään, vaikka olin jo ehtinyt ottaa lautaselleni perunan ja vähän kalaa. Pyörittelin niitä, kunnes Jessi ja Alissa häipyivät ja pystyin taas harkitsemaan nielemistä.
- Oletko sä ihan kunnossa kysyi Vesku, joka oli santsannut vielä vähän minun jälkeeni. Hän katsoi minua tarkasti. – Sä näytät jotenkin vähän onttoposkiselta.
- Huomennahan sen kuulee, sanoin ilman mitään aikomusta juoruta, että Alissa teki elämäni helvetiksi. – Mulla on ollut vähän särkyä.
- Missä?
- Lonkissa.
- Tarvitsetko sä särkylääkettä? Mä katon, mitä meillä on sellasta, että säkin voit syödä, mies lupasi ja meni tutkimaan lääkekaappia huoneen nurkassa. Minä heivasin kiireesti sillä aikaa pottuni takaisin kattilaan, mutta kalan jouduin kääntämään suutani kohden, kun Vesku jo palasi. – Tästä ei pitäisi olla vauvalle mitään haittaa.
- Kiitos, sanoin katsoen pahvirasiaa. Mitähän tapahtuisi, jos ottaisin ne kaikki kerralla?
|