|
Lähettäjä: Sennnu
Päivämäärä: 29.3.11 18:16:31
Noiden lisäks mä oon nähny buffan siinä kansliarakennuksen kyljessä (kuten tossa) ja myös sen katolla, tai siis siellä ylhäällä.
---------------
Asiakkaita ei ollut ollut kovin paljon juuri sillä hetkellä ja jäin vielä hetkeksi ihmettelemään ostoksineni. Jerryn viimeinen tilaisuus oli nyt. Ja Jerry, ihana Jerry, käytti sen. Hän tuli juuri sieltä, mihin minä oli menossa ja selasi papereita, jotka hänellä oli muovikansiossa kädessään. Hän katsoi niistä ylös, ennen kuin minun oli pakko päättää antaisinko hänen törmätä minuun ja läikyttää kahvini kintuillemme, ja osasi pysähtyä ajoissa. Ehdin juuri kääntää katseeni pois, joten en jäänyt kiinni tuijottamisesta.
- Hei vaan hei, Jerry sanoi ihmeissään ja minäkin olin yllättyvinäni.
- Sä olet kuin kummituksen nähnyt, arvelin katsoen häntä tarkasti. Yli viikkoon en ollut nähnyt häntä, minulla oli paha vajaustila. Hän oli edelleen ruskettunut ja komea ja noihin silmiin voisi kuvitella sukeltavansa kuin syvään metsälampeen.
- Höpsis, et sä näytä kummitukselta.
- Kiitos, kai, sanoin toivoen, että se oli kohteliaisuus. – Vieläkö sä olet kummitätireissulla?
Se oli mielestäni oikein hyvä kysymys. Jos Jerry oli unohtanut, että oli luvannut soittaa minulle palattuaan, se ehkä palautuisi mieleen nyt. Enkä kuitenkaan syyttänyt, räyhännyt tai ollut muuten tyrkky.
- Itse asiassa olen, mä ratsastan täällä yhdellä sen hevosella.
- Mä mietinkin, että onko teillä uus hevonen, kun ei sun ratsun nimi sopinut millekään niistä hevosista, mitä mä näin teillä, sanoin minä, joka olin toki ihmetellyt asiaa monta päivää minkä kengittäjiltä olin ehtinyt. Muistin toki jo kaikkien Mustaojan hevosten kutsumanimet, mutta oikeathan saattoivat olla jotain ihan muuta.
- Joo ei, se on mun kummitädin.
- Mun kummitädillä ei ole kuin kissoja, naurahdin ja ajattelin Jerryn tätiä, jolla kenties oli takapihalla pörröinen torinhevonen tai vanha suokki. Mutta ei, sellainen ei Jerryn kummitäti voinut olla eikä ainakaan hänen hevosensa. Nämä kisat olivat sen verran korkeatasoiset, etten itsekään olisi voinut miettiä osallistumista kuin ensimmäiseen luokkaan, joka oli kisattu kaikessa hiljaisuudessa aamukahdeksalta. Enkä kyllä siihenkään, sillä vaikka se oli ollut helppo a, jota olin kilpaillut, se oli osa ponien kilpailusarjaa, johon minulla ei tietenkään ollut mitään asiaa.
- Mun pitäis… Jerry vihjaisi ja nyökkäsi kohden kansliaa.
- Joo ja mun kahvi jäähtyy, huomasin. – Ja sun kai pitää jo kohta ruveta ratsastamaankin.
- Joo. Oletko sä muuten… ei, et sä taida olla kisaamassa, Jerry päätteli vilkaistuaan shortsejani ja varvastossujani.
- En, ihan vaan yleisönä, nauroin ja osoitin Mintun suuntaan. – Me ollaan mun kaverin kanssa tuolla katsomon yläkulmassa. Tuu moikkaamaan, kun oot ratsastanu. Vai pitääkö sun olla narun jatkona koko iltapäivä?
- Ei tällä kertaa, Jerry sanoi ja hänen silmänsä pilkahtivat. – Meillä on henkilökuntaa mukana. Mä saatan tullakin, ellei sitten kotiväki keksi tarvita apua.
- Pirauta, ellet löydä meitä, vinkkasin ja lähdin. Minusta se oli tyylikäs poistuminen. Se ainakin palauttaisi Jerryn mieleen, että hänellä oli minun numeroni. Etenin viitisen askelta parhaiten harkittua mallikäyntiäni, mutta sitten en voinut olla pysähtymättä ja katsomatta taakseni. Jerry seisoi edelleen paikallaan ja katsoi perääni. Hyvä huuhkajanpelätin! Heilautin hänelle kättäni, onneksi sitä, jossa oli Mintun mehu, hän heilautti takaisin ja käännyimme molemmat jatkamaan omiin suuntiimme. Pakottauduin olemaan katsomatta uudestaan, vaikka jalkani kääntyivät melkein itsestään. Se oli hullu tunne.
- Ihan oikeesti, sulla meni niinku tunti! Minttu puuskahti, kun olin päässyt takaisin hänen luokseen.
- Sori! Sori sori sori! Mä jäin suustani kiinni, riemuitsin hengästyneenä, sillä tavalliseen tapaan käveleminen, kun teki mieli tanssia, oli yhtä rankkaa kuin juokseminen.
- Tää on ihan lämmin, Minttu paheksui käännellen mehuaan.
- No sori siitäkin! Mun kahvi on kylmää, auttaako se yhtään asiaa? nauroin ja Minttu katsoi minua.
- Mikä sua vaivaa?
- Ei mikään, vakuutin ja join puoli mukillista yhdellä kulauksella. Ei se nyt juomakelvotonta ollut, vaikka olikin jäähtynyt. Saatoinhan kuvitella, että se oli lämmennyttä jääkahvia.
Minttu ei yleensä ollut mitenkään hidasjärkinen, mutta nyt hän kuori mehupillin esiin muovista ja kaivoi kassistaan pussin sipsejä, ennen kuin kysyi:
- Ja kenen kanssa sä jäit suustasi kiinni niin, että kiherrät kuin mehiläispesä?
- Enkä kiherrä! kielsin, vaikka minusta tuntuikin suunnilleen siltä. Ihan kuin nauru olisi pörissyt kurkussani etsien tietä ulos vaikka korvien kautta ellei muualta pääsisi.
- No kenen? Täällä ei voi olla ketään meidän koulusta tuttuja, ne ei tulis ratsastuskilpailuihin. Eikä teidän tallilla ole ketään miespuolista paitsi Aleksi ja sen isä.
- Onhan Iiran isä, huomautin hihittäen.
- Sun puheista päätellen se ei ole mikään palkinto ja hei, Iiran isä! Sen täytyy olla sun isäs ikänen! Oletko sä hullu?
Koska Minttu näytti kauhistuneelta ja Jerry käveli parhaillaan takaisin päin katsomon edestä, kuten koko ajan olin odottanutkin hänen tekevän, osoitin mitään puhumatta sinne.
- Joku kilpailija? Minttu vinkaisi. – Miten…?
- Se on Jerry, hölmö, tiuskaisin, sillä rajansa kaikella. Minttu katsoi vähän aikaa valkoisissaan etenevää poikaa suu auki loksahtaneena ja huokaisi.
- No nyt mä tajuan. Miten mä en ennen tajunnu. Te tietysti tutustuitte, kun sä olit siellä kurssilla. Mikset sä ole sanonut mitään?
- Ei oo ollu oikeestaan mitään sanomista, sanoin vaatimattomana.
- Sun naamasta päätellen on, niin että anna kuulua!
|