|
Lähettäjä: Sennnu
Päivämäärä: 4.3.11 20:25:00
Muisto, mä en ollenkaan pidä pahana, jos ei samaistu Henriikkaan - mä oon yrittäny tehdä siitä vähän ristiriitaisemman hahmon kuin mun aiemmat.
Josko viikonlopun kunniaksi pidempi pätkä.
-----------
Se näky jotenkin jäädytti minut. Jäädytti ja puudutti. Siltikään en voinut lakata vilkuilemasta äidin touhuja ja häpesin suunnattomasti, kun hän lähti tanssimaan mustatukkaisen kanssa. Hän näytti ihan yhtä vanhalta, lihavalta ja typerältä kuin kaikki muutkin ja pahinta oli, että he eivät tanssineet kuten kaikki muut, tanssiotteella, vaan erillään kuin olisivat olleet teinejä diskossa. Minua alkoi kuvottaa.
Muilla ei näyttänyt olevan aikaa hävetä äitejään tai tätejään tai isiään, joten piilotin pahan oloni ja yritin olla pilaamatta tunnelmaa serkuiltani. He kyllästyivät katsomaan tanssivia vanhuksia ja tahtoivat ravintolaan, joten seurasin mukana. Juliaa ei käännytetty sieltä ulos ja ostimme siiderin mieheen, mikä onnistui mainiosti. Tosin minun ei tehnyt mieli juoda sitä. Minusta äiti oli käytöksestään päätellen jo kuluttanut perheen kiintiön tänään.
Ilta oli pitkä kuin vuosi vankilassa. Oluthanojen lähettyviltä löytyi muutama nuorempikin miestyyppi, joiden kanssa Nelli ja Aava kävivät tanssimassa, kun orkesteri välillä vaihtoi tangot ja humpat modernimpaan tanssimusiikkiin. Minä pidin seuraa Julialle. Hän ei halunnut tanssia vieraiden tyyppien kanssa, sillä hän sanoi, että Topi pahastuisi ja ettei hän kuitenkaan osaisi valehdella, ettei mitään ollut tapahtunut, jos olikin.
- Ei tanssimisessa ole mitään pahaa, sitä paitsi eihän nää ees soita hitaita, Aava ihmetteli.
- Mutta musta tuntuu, että jos mä tanssisin jonkun kanssa, mulle tulisi syyllinen olo ja Topi huomaisi sen ja alkaisi kuvitella ties mitä, Julia selitti.
- Ei sun tarvii tanssia. En mäkään aio, sanoin hänelle ja niin me kaksi pysyttelimme katselemassa ja lähetimme kaikki hakemaan pyrkivät niljaiset vanhat ukot pois viittaamalla poikaystäviimme.
- Sä taidat tosiaan olla rakastunu siihen Jerryyn, Julia sanoi lopulta, kun luonamme oli käynyt vaihteeksi pokkaamassa nuorenpuoleinen tyyppi, joka ei edes ollut kauhean pahan näköinen. Minä en voinut muuta kuin nyökätä, sillä minussa ei ollut tarpeeksi naista selittämään, etten suurin surminkaan tahtonut törmätä äitiin ja siihen ällöttävään ukkoon, jonka seuraan hän oli liimautunut. Hän olisi kyllä ilahtunut näkemisestäni hyvin kovaäänisesti, sitä en epäillyt. Ehkä minut olisi esitelty sille mustatukkaiselle, ehkä äiti olisi suorastaan ehdottanut parinvaihtoa, jotta saisimme tutustua toistemme tanssikavaljeereihin. Mikään ei tuntunut mahdottomalta, kun hän oli tuollaisessa hyperhiprakassa. Tämä oli ehdottomasti kamalin juhannukseni tähän mennessä. Tähän asti hän oli sentään enimmäkseen pitänyt minun tekemisiäni silmällä, nyt tunsinitseni ihan hylätyksi.
Orkesteri poistui kello yhdentoista aikoihin, mikä minusta oli turhan myöhään, mutta tanssivan yleisön protesteista päätellen ihan kesken kaiken. Oltiin kuitenkin luojan kiitos maalla, missä herättiin aikaisin aamulla tekemään mitä nyt sitten tehtiinkään. Mummolassa ei tehty mitään erityisempää kuin aamupuuroa, sillä siellä ei enää ollut eläimiä ja pellotkin oli suurimmaksi osaksi vuokrattu pois. Sakari kävi kyllä naapureiden pelloilla auttamassa, sillä hänellä oli edelleen pelit ja vehkeet, mutta ei hänkään sitä juhannuspäivänä tekisi.
- Juhlat on ohi, mä haluan kotiin, ilmoitin ja hieroin paljaita käsivarsiani. Alkoi olla viileätä. Toivomustani ei ollut helppo toteuttaa. Ketään sedistä tai tädeistä ei yhtäkkiä näkynyt missään. Äidin olin nähnyt valuvan sisään ravintolaan, joka ei vielä sulkenut oviaan, mutta hänestä nyt ei olisi ollut kuskiksi kuitenkaan.
- Mennään katsomaan jos isä ois menny autolle, Nelli sanoi väsyneesti. Hän näytti juhlineen jo ihan riittämiin myös.
Mutta auton luona ei ollut ketään. Se seisoi yksinään siinä, mihin Aava oli sen tullessamme jättänyt, eikä sen ympärillä enää näkynyt muitakaan oman porukan autoja. Tietystikin mummo ja lapset oli jo viety nukkumaan.
- Aava, aja meidät kotiin, rukoilin. – Onko sulla avaimet? Sano, että sulla on avaimet!
- On mulla omat avaimeni, Aava sanoi empien ja Julia keskeytti hänet.
- Älä nyt oo hölmö, Henriikka, se on juonu ainakin viis kaljaa! Soittakaa joku Antti-sedälle.
Nelli yritti, mutta hänen isänsä ei vastannut. Minua alkoi palella jo oikein tosissaan ja harkitsin hysteeristä kohtausta todeten sen tehottomaksi. Serkut varmaankin pitivät minusta, mutta eivät niin paljon, että heltyisivät tekemään niin kuin halusin, jos heittäytyisin kakaraksi.
- Nelli ajaa, ehdotin, mutta tämä puisti päätään.
- Mulla on huono olo – mäkin olen juonut ainakin viisi. Ja mun pitää mennä pissalle. Nyt.
Hän hoippui auton toiselle puolelle ja haarukoin mielessäni uusia vaihtoehtoja. Matkaa oli kymmenkunta kilometriä, mikä ei ollut autolla paljon mitään, mutta mahdoton käveltäväksi. Meillä oli kaikilla jos jonkinlaiset sandaletit ja omani hankasivat jo, vaikken ollut edes tanssinut. Taksi ei ollut vaihtoehto. Kylällä oli yksi taksikuski ja olin nähnyt hänet juuri ravintolan ovella. Minulla ei ollut mitään hajua, mistä asti taksi tulisi, jos sellaisen tilaisi tänne – tai mistä numerosta se tilattaisiin.
- Mä ajan, sanoin, sillä se tuntui olevan viimeinen vaihtoehto. Ainakin olin selvempi kuin muut, kun ei juoma ollut oikein maistunut.
- Ethän sä osaa, Julia huomautti.
- Miten niin? Mulla ei ole korttia, mutta tarkottaako se, etten mä osaa? kysyin. Tietystikään en osannut, en ollut ikinä kokeillut, mutta ei kai se niin kauhean vaikeata voinut olla. Olin kahdeksantoista vuotta istunut äidin kyydissä ja katsellut, miten hän ajoi. Tiesin, mistä pantiin vilkku päälle ja mihin kohden vaihdekeppiä siirrettiin milloinkin. – Aava voi istua mun vieressä ja neuvoa, lisäsin.
Kinastelimme vähän aikaa, mutta huomattavan pian ajatus oli kaikkien mielestä hyvä. Aava antoi minulle avainnippunsa ja liu’uin kuskinpaikalle ratin taakse vain huomatakseni, että käteni olivat alkaneet hikoilla.
- Neuvo mua, miten tää käynnistetään, sanoin Aavalle, joka istui viereiselle penkille, eikä pyyntöni herättänyt mitään epäilyksiä kenessäkään.
- Paina kytkin alas, vaihde vapaalle ja käännä avaimesta.
- Etkä sitten huuda mulle, lisäsin vanhojen peikkojen käydessä äkkiä kimppuuni.
- En tietystikään! Miksi mä huutasin sulle?
- Okei. Mikä on kytkin? Mä en muista.
Aava kertasi polkimien paikat ja minä liikautin vaihdekeppiä ja starttasin.
- Meidän nokka on väärään suuntaan. Mahtuuko tää kääntymään ympäri tässä tiellä? kysyin.
- Aja koulun pihalle ja käännä siellä, Julia ehdotti ja se oli oikein hyvä ehdotus. Sain auton liikkeelle ongelmitta ja kävin ajamassa kierroksen siellä, missä vasta äsken oli myyty makkaraa ja vohveleita. Sitten palasin tielle ja käänsin kohti mummolaa. Vasemmalle, sivumennen sanoen.
- Laita valot päälle, huomautti Nelli takapenkiltä. – Voi että, toivottavasti ei tuu poliiseja vastaan!
- Mitä ne täällä korvessa tekis kun ei täältä saa ees taksia, tuhahdin Aavan kurottuessa laittamaan valot.
Minä ajoin kuin ajoinkin koko matkan mummolaan. Tosin en hirvinnyt ajaa kovin kovaa enkä Aavan ehdotteluista huolimatta suostunut vaihtamaan kolmosvaihteelle, mutta taittui matka kakkosellakin paremmin kuin kävellen. Muutamia autoja meni ohitse tyytäten ja muristen ja säikäyttäen minut joka kerran, mutta poliiseja ei tosiaan näkynyt. Mummolan pihassa annoin auton rullata kohden sireenipensasta, jonka juurella se oli päivälläkin ollut ja säikähdin, että törmäisin siihen. Jarru oli yhtäkkiä hukassa. Auto hypähti ja sammui siihen, nokka pensaan sisällä. Minusta se oli oikein loistavasti parkkeerattu olosuhteet huomioon ottaen.
- Mä tein sen! ulvaisin ja valuin alemmas penkilläni, nostaen kädet kattoon.
- Niin teit, riemuitsivat serkut kanssani ja iloitsimme ja nauroimme autossa hyvän aikaa. Loppuviimeksi tämä ei ehkä ollutkaan ihan pelkästään páska juhannus.
- Tehdään vähän juhannustaikoja, keksi Julia ja sekin kuulosti hyvältä idealta paitsi että kukaan meistä ei muistanut muuta kuin sen iänikuisen kukkakimpun keräämisen, jonka olimme tehneet joka juhannus. Menimme tavalliseen tapaan verottamaan Kirstin kukkapenkkiä ja hiivimme sitten sisään, sillä kimpun keräämisen jälkeen ei saanut puhua, tai näkisi unessa jonkun ällöttävän tyypin. Minä laitoin rehut tyynyn alle melko luottavaisin mielin, sillä kenestäpä muusta minä voisin uneksia kuin Jerrystä?
|