|
Lähettäjä: Sennnu
Päivämäärä: 26.12.10 01:57:15
No niin, kiitokset kärsivällisyydestä! Tässä tämän tarinan loppupätkä. Mulla on uusi juttu hautumassa, mutta haluan päästä sen kanssa kunnolla liikkeelle, ennen kuin alan laittaa tänne. Alissa kiittää ja kuittaa.
--------
Koska Sarri ja Jerrykin olivat valuneet tallille ja vaikuttivat aika tarmokkailta, käytin tilaisuuden hyväkseni ja lähdin Armin kanssa sisään. Koira-parka oli pyörinyt mukanani tapansa mukaan koko aamun ja sen tassut alkoivat muistuttaa lumipalloja, kun se oli välillä suhteellisen lämpimässä tallissa sulamassa ja sitten ulkona lumessa. Se huokaisi tyytyväisenä, kun komensin sen sotkuiseen petiinsä eteisen nurkkaan sulattelemaan niitä. Itse heittäydyin sohvalle ja annoin rentouden valua lihaksiini. Se melkein teki kipeää. Suihku olisi ollut tarpeen ja ihanaa, mutta Armi olisi vaatinut päästä kanssani kellariin ja ajattelin antaa sen nuolla ensin tassunsa. Tosiasiassa minua laiskotti ja väsytti. Ensimmäisinä päivinä olin tallityöt hoidettuani simahtanut parin tunnin uupuneeseen uneen, mutta enää en ollut niin noviisi. Makaaminen tuntui hyvältä, mutta ei minua nukuttanut pahastikaan.
Ajatukseni harhailivat ja päätyivät, kuten tavallista, Helsinkiin. Soin pienen hetken miettiäkseni Kasimirin tekemisiä, ennen kuin hätistäisin hänet pois. Suututti se, miten kaveri aina hiipi takaisin päähäni. Okei, olin ollut… olin ihastunut häneen ja minulla oli usein ikävä vieläkin, mutta samalla olin vihainen hänelle siitä, ettei hän voinut täyttää vaatimuksiani ja että hänet oli niin ollen pakko unohtaa. En minä lopultakaan niin kovin paljon halunnut. Vain vähän sitoutumista minä olisin kaivannut. Tukea ja hyväksymistä. Yhtä huonosti Arska vastasi tarpeitani. Hän oli enemmänkin apuni tarpeessa tänä talvena kuin joku, johon saatoin turvata omine huolineni. Se söi ihastuksen kummasti, vaikka mielelläni autoinkin puolestani häntä. Enkä enää huolisi ketään, josta alusta asti olin epävarma. Juhana oli opettanut, etteivät asiat siitä ainakaan paranisi.
Ei, saisin kai totutella ajatukseen, että jäisin vanhaksipiiaksi, ajattelin kiukkuisesti ja vedin selkänojalta torkkupeiton päälleni. Mikä olisikaan sopivampi tulevaisuus minulle kuin ikisinkkuus, kun kerran olin viettänyt nuoruuteni neitsyenä? Kunhan unohtaisin viime vuoden, kuten toivoin pian tekeväni, voisin vaikka hakeutua nunnaluostariin, elleivät asiani hiljalleen alkaisi sujua paremmin.
Jos miesrintamalta ei kuulunut hyvää niin ei naispuolisistakaan. Riita Annin kanssa vaivasi minua kovasti ja olin yrittänyt soittaa hänelle vielä muutaman kerran saamatta vastausta. Joka kerran olin vannonut yrityksen olevan viimeisen, mutta nyt kaivoin taas puhelimen taskustani ja tutkailin sitä kahden vaiheilla. Mutta ei. Jokin ylpeys minullakin oli, eikä se kestäisi enää kovin monta hylättyä soittoyritystä.
Asia piti kuitenkin selvittää, sillä se painoi mieltäni kuin tikku sormessa. Anni ei halunnut puhua kanssani, mutta voisinhan minä kirjoittaa hänelle ja selvittää oman osuuteni Nevala-jutusta, jotta saisin rauhan mielelleni. Ajatus oli niin hyvä ja simppeli, että pamautin itseäni nyrkillä otsaan, kun en ollut sitä aiemmin keksinyt. Anni voisi tietysti olla lukematta sepustustani, mutta sillehän en enää voisi mitään. Ja kirjoittaisin oikean kirjeen, en sähköpostia. Yksi delete-nappulan painallus veisi vain sekunnin murto-osan, mutta käsinkirjoitettu paperikirje, joka tipahtaisi postiluukusta, oli nykyään niin harvinainen tapaus, että ehkä jopa Anni harkitsisi kahdesti sen välitöntä repimistä tai polttamista.
Innostuin ideastani niin, että loikkasin ylös sohvasta ja painuin saman tien etsimään paperia työhuoneesta. Olisi minulla kai jossain yläkerrassa ollut jotain aikojen takaista hevoskuvioitua kirjepaperia, mutta eiköhän tähän sopinut paremmin karu valkoinen aa-nelonen. Istuin sinne kirjoituspöydän ääreen ja aloin raapustaa. Sormia alkoi pian särkeä, mutta tuskin huomasin sitä, kun kuvailin, mitä ravintolassa oikeasti oli tapahtunut. Sitten tuntui kuin kynäni olisi saanut siivet ja piiskasin mielikuvitustani mitä somimpiin sanakäänteisiin, kun yritin Annia syyttelemättä selvittää, miltä minusta tuntui ja mitä ajattelin ystävyydestä. Olin hiljattain lukenut jostain oikein hyvän sitaatin, jonka kirjoitin paperin toisen sivun alalaitaan. Ystävyys, joka kuolee, ei ole koskaan syntynytkään.
En lukenut kirjoitelmaani vaan suljin sen sellaisenaan kirjekuoreen. Jos olisin löytänyt sieltä jonkin kohtalokkaan kirjoitusvirheen ja joutunut raapustamaan uusiksi, siitä olisi mennyt maku. Näin se oli hyvä ja aito ja uskoin, että jos Anni sen lukisi, hän leppyisi. Hommassa oli mennyt yllättävän paljon aikaa ja iltapäivä oli jo pitkällä, mutta halusin hoitaa asian kerralla. Otin eteisen lipastolta Jerryn autonavaimet ja hurautin kylälle ostamaan postimerkin ja laittamaan kuoren laatikkoon. Taputin keltaista pönttöä rohkaisevasti sen tehtyäni, toivoen, että se auttaisi viestiäni pääsemään perille Annin luo jo huomenna.
Vesku oli ehtinyt kotiin minun käydessäni asioilla. Hän oli ruvennut tekemään koko lailla lyhyttä päivää ja nyt, kun tulin ajatelleeksi asiaa, huolestuin hiukan. Muistin, miten hän oli ollut pitkään sairaana, kun me olimme olleet pieniä. Mitä jos se tapahtuisi uudestaan?
- Sä halusit puhua mun kanssa jostain, sanoin ja taisin kuulostaa syyttävältä tai ainakin epäluuloiselta.
- Niin halusinkin, mies sanoi hyväntuulisesti ja läimäytti uuninluukun kiinni.
- Oletko sä tehnyt ruokaakin? Mun piti käydä postittamassa yks kirje, puolustauduin, vaikkei tallimesen pestiini kuulunutkaan päivällisen valmistus. Olin kuitenkin useimmiten huolehtinut siitä.
- Kunhan laitoin eiliset safkat lämpiämään.
- Juustohunnun alle, arvasin, sillä Veskun juustonhimo oli perheen sisäinen vitsi.
- No muuten ois kai voinu käyttää vaan mikroa, vai mitä? Mitäs tallille kuuluu?
Raportoin lyhyesti melko tapahtumattoman päivän ja jäin vähäksi aikaa pohtimaan ääneen Charmin ja Sunnan täydellistä yhteensopimattomuutta, ennen kuin muistin taas.
- Mitä asiaa sulla oli?
- Mä olen vähän suunnitellut, Vesku aloitti ja hänen suupielensä ja äänensävynsä juorusivat, että asia olisi hauska. Ainakin hänen mielestään.
Niin se oli minustakin. Vesku oli tuuminut pitää ensin vähän osittaista ja sitten täydellistä virkavapaata kevään tullen. Ylimääräisen vapaa-ajan hän aikoi käyttää rakentamalla maneesin.
- Oma maneesi, voi hurja, sanoin kunnioittavasti ja vilkaisin ulos lumisateeseen. Eikö tätä tarvitsisi enää ensi talvena kestää? Syksyn pimeät loskakelitkin voisi sivuuttaa. – Mihin? Tonne pellolleko?
- Ei se pohja varmaan kestä. Tähän ylös, etupihalle.
- Ei meidän etupihalle mahdu maneesia!
- Ei nyt, pitää ensin kaataa vähän puita, Vesku sanoi tyytyväisen näköisenä ja nyökkäsi. – Keksitkö sä muuta kysyttävää?
Keksinhän minä, paljonkin.
- Miten me eletään ja rahotetaan joku maneesinrakennus, ellet sä ole töissä? aloitin.
- Myydään varsat ja otetaan pankista lainaa. Otetaan selvää mahdollisista tuista ja sponsoreista, Vesku lateli ja nosti toisen sormen pystyyn. – Muuta?
- Osaatko sä muka rakentaa?
- No ei se tietenkään oo mikään yhden miehen pikkuaskare. Kyllä siihen tarvii muutaman ammattimiehen avuksi, mutta mä aion olla nokkamiehenä ja katsoa, ettei ruokatunnit kovasti veny. Mutta jonkun pitää vastata tallista, ja mä tarkotan todella vastata, hän sanoi vakavasti ja ymmärsin, että siinä oli minun roolini.
- Mä hoidan, lupasin.
- Sä et hae muita kesätöitä? Se on tietysti paljon pyydetty, eihän tää ole ollenkaan sun alaa, ja siihen kuuluisi sitten enemmänkin. Ainakin kilpailemista.
- Kilpailemista? toistin.
- No Mustaojan porukan on hyvä olla esillä, jos me halutaan sponsorirahaa.
Ymmärsin ja aloin jakaa Veskun innostuksen. Lupasin empimättä olla haikailematta mihinkään terveyskeskukseen kesälomasijaiseksi ja jopa kaivaa esiin faktoja mahdollisista tuista, joita voisimme hakea.
- Mutta mä en soittele millekään sponsoreille että saadaanko me rahaa, varoitin. – Miten muuten, miksei me vaan pyydetä Hannalta?
Vesku irvisti ja puisti päätään.
- Mieluummin vasta sitten, jos jää viimeset viis tonnia puuttumaan.
Jatkoimme jutustelua yhä enemmän innostuen, kunnes Armi ravasi kynnet rapisten ovelle ilmaisten Jerryn ja kaksosten olevan tulossa tallista.
- Mitähän noi sanoo, huudahdin.
- Hyss, ei puhuta tästä vielä kenellekään. Ei etenkään Jessille.
- Mutta et kai sä vaan voi yhtäkkiä tuoda metsäkoneita tontille ja ilmottaa, että sä meet töihin seuraavan kerran syyskuussa?
- En. Mutta selvitetään ensin tää rahapuoli ja esitetään suunnitelma vasta sitten.
- Selvä, sanoin ja nousin mennäkseni yläkertaan koneeni kimppuun selvittämään, tahtoisiko Euroopan Unioni tai kuntayhtymä rakentaa meille ratsastushallin. Suuni vetäytyi väkisin pieneen hymyyn. Oli mukavaa jakaa salaisuus.
|