|
Lähettäjä: Sennnu
Päivämäärä: 23.9.10 23:20:59
Flanu: koska mitä väliä sillä ois ollu?
------------------------
Me palasimme sitten myöhemmin sunnuntai-iltana Helsinkiin. Vilkutin Dannille iloisesti Kalliossa, kun hän jäi kyydistä, ikään kuin kaikki asiat maailmassa olisivat olleet järjestyksessä. Ja olivathan ne tavallaan, ei siinä mitään. Koko Tirppa-juttu vaan oli sellainen, jota olisin halunnut puida hänen kanssaan, mutta en ollut voinut Mustaojalla. Dannista ei tiennyt. Hän olisi voinut mennä vääntämään Tirpan nenän niskaan, tai ruveta ruotimaan juttua koko perheen kuullen.
Ajoin sitten Tirpalle, enkä oikein tiennyt, miten päin olisin siellä ollut.
- Pistääkö sua jousi pyllyyn? Tirppa kysyi vähän ajan kuluttua, kun olin istunut vähän aikaa sohvan reunalla jäykkänä kuin suolapatsas. Hän itse oli purkanut reppunsa, tutkinut keittiön kaappeja ja romahtanut lopuksi viereeni kaukosäädin kädessään.
- Ei pistä, tokaisin.
- Mä kutittasin, mutten taida uskaltaa, Tirppa virnisti ja käänteli kanavia.
- Joo, älä uskalla, naurahdin väkinäisesti ja nousin hakemaan eteisen naulassa roikkuvasta laukustani puhelimen. Olin ihan tarkoituksella antanut sen olla siellä koko viikonlopun, sillä en ollut välittänyt tietää, yrittikö Juhana tavoitella minua. Olin tuuminut, ettei kukaan muu minua mitenkään kiireisissä asioissa voisi tavoitella, eikä siellä ollutkaan muita kuin pari vastaamatonta puhelua Annilta. Olin hiukan pettynyt. Näinkö pian Juhana oli päässyt lähdöstäni ylitse?
Soitin Annille saadakseni jotain tekemistä ja koska hän ei vielä tiennyt, että olimme eronneet. Kolme päivää sitten, hän repisi pelihousunsa sellaisesta tiedottamisesta.
- Lopultakin! hän sanoi, kun kerroin uutisen, eikä ruvennutkaan moittimaan minua.
- Sinäkin muruseni, puuskahdin. Anni oli sentään ollut enimmäkseen kohtelias tai ainakin neutraali, mitä Juhanaan tuli, mutta tuo kuulosti siltä, ettei hän ollut arvostanut poikaystävääni sen enempää kuin Dannikaan.
- Minäkin muruseni. Juhana ei ollu sulle se oikea.
- Ja sä tiedät sen mistä?
- Siitä, että sä et saanu viedä tallikamoja kotiin, tai siis sen luokse. Eihän semmosesta voi tulla mitään hyvää, Anni nauroi. – Ei vaan. Sä aloit olla jotenkin ahdistuneen olonen, enkä mä ainakaan keksiny muuta syytä kuin Juhanan. Olitko sä ahdistunut?
- Taisin mä olla, myönsin.
- Mitenkäs Juhana otti sen?
- Ensin se oli vihainen, sitten se oli surkea ja seuraavaksi taas vihainen, kerroin ja kuvailin, miten nöyrää poikaa hän oli ollut, kun olimme Veskun kanssa käyneet Tammistossa.
Annin asia oli alun perin ollut kysyä, haluaisinko käydä hoitamassa Kodiakia maanantaina ja tiistaina, sillä hänellä oli iso ja kiireinen urakka töissä. Liikuttaa sitä ei vielä tarvinnut niiden piikkien jälkeen, jotka se oli saanut klinikalla vuohisiinsa. Nyt hän tarjosi mahdollisuutta vielä innokkaammin sanoen, että tarvitsin varmastikin muuta ajateltavaa, etten pohtisi eroa.
- En mä ole sitä miettiny juuri ollenkaan, mutta voin mä mennä, lupasin. Kaipaisin tällä viikolla ajateltavaa, etten alkaisi jännittää koulun alkua. Olihan tässä asumisjärjestelyssä tietysti pohtimista, mutta en minä siihen aikonut enää kummemmin käyttää energiaa. Ellen tuntisi voivani olla täällä, ratkaisisin asian siirtämällä kimpsuni ja kampsuni jonkun muun niskoille tai häätämällä Lauran huoneestani.
- Mitä sä haluat katsoa? Tirppa kysyi, kun kiinnitin puhelimen telkkarin vieressä lojuvaan laturinjohtoon.
- Ihan sama, mutisin.
- Älä oo tylsä.
- No kun mulle on oikeesti ihan sama.
- Vai mentäskö kaljalle?
- Tirppa, oletko sä alkoholisti? kysyin ja katsoin häntä hitaasti.
- En tietystikään ole. Mä vaan ajattelin, että meidän ehkä tarttis puhua.
- Niinkö? Mikä järki ois mennä puhumaan jonnekin kuppilaan? Eikö tässä voi puhua?
- Musta tuntuu, että sä voit tarvita pari drinksua, että pääset oikeeseen puhevireeseen.
- Ehkä, jos sä tarkotat, että meidän pitäisi puhua siitä, että sä olet lesbo. Mutta eihän siinä oo mitään puhumista, saat olla ihan kaikessa rauhassa, sanoin töykeästi.
- Musta meidän pitää ehdottomasti puhua siitä, miten sä säikähdit sitä, ja sä näytät siltä, että niin sunkin mielestä.
Minusta alkoi tuntua, että Tirppa oli oikeassa, joten annoin periksi. Kävelimme lähimpään korttelikuppilaan, samaan, jossa olimme pysähtyneet silloin ensimmäisen illan kauppareissun päätteeksi. Hidasta etenemistä se oli, vaikka Tirppa väittikin nilkkansa olevan jo melkein ennallaan. Hän ontui silti näkyvästi ja lopulta tarjosin hänelle käsivarteni tueksi.
- Ois pitäny katkasta joku karahka kävelykepiksi, hän huohotti päästyämme perille.
- Istu alas, mä haen meille juotavaa, sanoin lyhyesti.
- Miksi sä olet noin vihanen mulle? hän kysyi, kun palasin kahden tuopin kanssa.
- En mä ole vihanen sulle, väitin. Käyttäydyin kyllä varmaankin erehdyttävästi kuin olisin, mutta jotenkin en voinut sille mitään. Minun oli pakko pitää piikit pystyssä, ettei hän tulisi lähemmäs.
- Sitten sä pelkäät mua kuollaksesi, raukka parka.
- En. Puhu vaan nyt, kun kerran ollaan täällä.
Tirppa alkoi taas kertoa lapsuudestaan. Tällä kertaa tarinassa vaan oli enemmän sävyjä kuin pari iltaa aikaisemmin. Hän sanoi aina tienneensä, että piti tytöistä enemmän kuin pojista ja oli kuvitellut pienenä olevansa jonkinlainen kummajainen. Teini-iässä hän oli ymmärtänyt, ettei ollutkaan ainoa laatuaan, mutta ei se siinä herkässä iässä lohduttanut. Kaikilla kavereilla oli poikaystäviä ja ihastuksia, eikä hän ollut uskaltanut poiketa joukosta kertomalla, että hänen ihastuksensa olivatkin tyttöjä.
- Oliko sulla sitten poikaystäviä? utelin, sillä tarina alkoi kiinnostaa minua.
- Oli tietysti. Montakin.
- Menitkö sä niiden kanssa sänkyyn?
- Muutaman, Tirppa sanoi ja irvisti kuin olisi muistellut jotain puistattavaa. – Sun olis pitäny nähdä yks niistä. Se nuoli aina huulensa, ennen kuin pussasi, tälleen, hän esitti ja näytti lipovan puoli naamaansa märäksi.
- Ei voinu, sanoin ja värähdin inhosta, mutta Tirppa vakuutti joka sanan olevan totta ja jatkoi kertomustaan. Hän oli pitänyt likaisen pikku salaisuutensa vuosikausia antamatta kenellekään aihetta ihmetellä muuta kuin poikaystävien lyhytaikaisuutta.
- Mutta nyt sä et ole enää kaapissa, totesin.
- Riippuu siitä, kuka katsoo. En mä ole vanhemmille kertonut vieläkään, vaikka mä luulenkin, että mutsi arvaa. Faija pilkkoisi mut pieniksi palasiksi paljain käsin, jos kuulisi, Tirppa sanoi ja siinä vaiheessa aloin tuntea syvää sääliä häntä kohtaan.
- Kenelle sä sitten kerroit? kysyin.
- Mun isoäiti arvasi. Se, joka kuoli pois. Se rohkaisi mua.
|