|
Lähettäjä: Sennnu
Päivämäärä: 24.8.10 12:32:43
Vaikkei salainen kohtaamisemme ollutkaan mitenkään paheksuttavassa mielessä salainen, jäimme komeasti kiinni. Aurinko oli siirtynyt jo niin paljon, että heti vajan kulman ympäri astuttuamme törmäsimme Rosaan ja Jessiin. Ensin mainittu levitti filttiä uuteen, varjoisaan paikkaan ja Jessi piti pelkkään vaippaan ja hattuun puettua vauvaa sylissään ihastuneen näköisenä. Kuvaan sopi hyvin, että Juhanakin lähestyi pitkin askelin.
- Siinähän sä olet, mä olen etsiny sua puoli tuntia, hän sanoi syyttävästi.
- En mä ole ollut puolta tuntia kateissa, itse olet, syytin takaisin. Jessi taisi uumoilla perheriitaa, sillä hän kiirehti keskeyttämään, ennen kuin ehdimme pidemmälle.
- Mä pyysin Rosaa joskus käymään Mustaojalla katsomassa meidän tallia, hän sanoi minulle. – Me ollaan juteltu pitkät pätkät siitä, millasta on yrittää sovittaa pieni vauva ja hevoset.
- Upeeta, loistavaa, sanoin sarkastisesti. Jotenkin en voinut kuvitella, että Mustaoja kiinnostaisi Rosaa. Toisaalta saatoin olla väärässäkin, olihan paikalla nimeä.
- Arska ainakin haluaisi, Rosa sanoi pisteliäästi, tai sitten kuvittelin vain. – Se on kovasti kiinnostunut Mustaojasta.
Huokaisin ja totesin tilanteen hävityksi. En olisi välittänyt ollenkaan siitä, että Juhana ja Arska tapaisivat, ei sen jälkeen, kun olin aikoja sitten kertonut Juhanalle ensirakkaudestani. Onneksi hän oli käynyt tallilla niin harvoin, ettei kohtaamista ollut siellä tapahtunut.
- Juhana, tässä on Rosa ja Arska, joiden tallilla Anni ja minä käydään ratsastamassa Kodiakilla, esittelin. Hän ojensi hyvinkasvatetusti kätensä, eikä hänen ilmeensä paljastanut mitään, joten huokaisin helpotuksesta. Olisi ollut inhottavaa vetää meidän ammoinen seurustelumme esiin, etenkin kun en tiennyt, tiesikö Rosa siitä.
- Koska me lähdetään kotiin? Juhana kysyi sen sijaan minulta. Hämmästyin kysymystä.
- Miten niin lähdetään? Meidänhän piti jäädä yöksi!
- Ei kai me semmosta sovittu. Mä olen ainakin ollu ihan vesilinjalla, että päästään lähtemään.
- No ei ainakaan ennen vaippaikäsiä, kivahdin ja vilkaisin murhanhimoisesti Roopea, jonka Jessi oli antanut takaisin Rosalle. – Tai mä en ainakaan, mene sinä keskenäs sitten, jos täällä on niin tuskallista olla!
Juhana taisi arvata menneensä vähän liian pitkälle ja pisti kätensä hartioideni ympärille.
- Ei sitten, jos sä olet sitä mieltä. Mennään sitten hakemaan juotavaa.
Lopulta menimme Mustaojalle yöksi. Annilta ei löytynyt yösijaa, sillä osa sukulaisista jäi sinne, mutta saimme kyydin Merin veljeltä, jonka Danni ja Meri olivat tilanneet kuskikseen viemään heidät jatkoille Jäkeen. Juhana tosin intti, että hän pystyisi hyvin ajamaan ne muutamat kilometrit, mitä matkaa oli, mutta olin nähnyt hänen juoneen ainakin kolme olutta, joten kielsin ehdottomasti. En myöskään suostunut kävelemään, mikä sekin olisi ollut mahdollisuuksien rajoissa, ellen minä olisi juonut niin paljon ja jos minulla olisi ollut paremmat kengät kuin korolliset sandaletit.
Olin kiukkuinen, mutta pidättäydyin räkyttämästä niin kauan, kun olimme alakerrassa. Ei siellä nukuttu vielä aikaisesta herätyksestä huolimatta, mutta niin vanhukset kuin Jerrykin olivat jo sängyssä. Luulen, että ainakin Jessi ja Vesku odottivat kaksosia, jotka olivat jossain vaiheessa lähteneet Annin luota viettääkseen loppuillan kavereidensa kanssa.
- Ai te, sanoi Jessi hiukan pettyneenä kurkistaessaan makuuhuoneestaan, kun tulimme sisään.
- Me vaan, totesin.
- Haluatteko te iltapalaa?
- Ei kiitos, tai jos halutaan niin me kyllä löydetään. Me mennään nukkumaan.
Oman huoneeni suhteellisessa yksityisyydessä avasin sanaisen arkkuni. Ymmärsin kyllä, että kiukkuni oli kännirähinää, mutta ei siitä päässyt mihinkään, että minulla oli Juhanalle sanomista.
- Miksi sä lähdit ollenkaan, jos sä kerran haluat lähteä kotiin, ennen kuin juhlat on ehtiny kunnolla alkaa? kysyin.
- Koska sä sanoit, että ellen mä lähde niin sä haluat erota, Juhana muistutti.
- Enkä sanonut! Tai en ainakaan tarkoittanut! Mutta musta on häijyä, että sä haluat vaan pistäytyä, kun on kysymys mun kavereista… niin, sä olisit tietysti halunnut kotiin niin ajoissa, että oisit voinu sitten jatkaa Tompan ja niiden muiden kanssa johonkin ravintolaan!
- Mutta mä jäin sun kanssa, hän sanoi, ja se oli niin totta, etten keksinyt enää mitään. Pallo niin sanoakseni valui vastapuolelle, joka lähti hyökkäykseen.
- Ja mitä sä teit sen jäppisen kanssa siellä piilossa?
- Juttelin, sanoin kylmästi.
- Sehän oli se, jonka perään sä itkit vielä keväällä? Tunnusta vaan!
- Mitä väliä sillä on, mitä joskus on tapahtunut? Enkä mä itkenyt.
- No joka tapauksessa katosit sen kanssa vaikka miten pitkäksi aikaa. Ei se Rosakaan teitä mitenkään leppeästi katellu.
- Sillä ei taida olla olemassakaan leppeää ilmettä, sanoin väsyneesti ja menin sänkyyn. Sammutin valon, joten Juhana ymmärsi seurata esimerkkiä hyvinkin vikkelästi.
- Sitä paitsi sä tuijotit ja kuolasit, muistin.
- Minä? Ketä?
- Sinä, kaikkia niitä puolialastomia tyttöjä.
- No hei anteeksi vaan, mutta toi nyt vaan on asioita, joille ei mies voi mitään. Sitä paitsi puolialastomilla tytöillähän sä mut houkuttelit mukaankin!
Tuhahdin ja käänsin hänelle selkäni. Minulla oli inhottava olo, että välillemme oli jo jonkin aikaa kerääntynyt jos jonkinlaista roskaa hiertämään. Kohta hiekkaa olisi rattaissa niin paljon, ettei mistään tulisi enää mitään. Samalla, kun vieläkin olin vihainen Juhanalle, pelkäsin jo ajatusta tyhjästä elämästä ilman häntä. Olin niin tottunut häneen. Mitä osaisin tehdä yksin? Ja eihän minulla ollut enää asuntoakaan.
- Alissa hei, ei riidellä, Juhana kuiskasi hyvin hiljaa korvaani ja otti minusta kiinni. Niihin mietteisiin se oli parempaa lääkettä kuin mikään muu. Minua oli melkein itkettänyt äsken, nyt minua itketti oikein kunnolla, joten en sanonut mitään, painauduin vain häntä vasten. Minulle tuli korvia myöten hyvä ja lämmin olo.
- Vieläksä mua? hän kuiskasi.
- Vielä, myönsin. Ei ollut muuta vastausta, ei sillä hetkellä.
- Kun me ollaan naimisissa niin ostetaan talo jostain korvesta.
- Miksi korvesta? kysyin ja kyyneleet katosivat. – Kauhee työmatka.
- No jostain täältäpäin vaikka. Mutta mä haluan sen ympärille aidan ja sitten portin. Ja siihen sellasen telkkarisysteemin, että eteisestä näkee, kuka soittaa kelloa ja voi päättää, avaako portin.
- Miksi ihmeessä? Kuusiaidanko? Se on kauhean synkkä.
- Ei kun oikean aidan, muurin vaikka. Mä en halua, että kuka tahansa voi kävellä koputtelemaan meidän ovea.
- Oletko sä ihan hullu? kysyin ja käännyin. – Mä haluan, että meillä on sellanen talo, johon kaverit voi poiketa aina, kun niitä huvittaa. Ja sitten mä haluan hopeapajuja.
- Ei niitä, ne roskaa kamalasti!
Ajattelin itseäni haravoimassa loputtomia hopeapajun lehtiä kaiket syksyt ja myönnyin.
- Okei, ei hopeapajuja. Mutta ei mitään ovikelloporttiakaan. Miten meidän lasten kaverit muuten pääsisi kylään, ja kaikki muutkaan?
Siihen Juhana ei vastannut, mutta sen sijaan hän suuteli minua oikein mallikkaasti. Se oli hellä ja viipyilevä suukko, ja hän toisti sen niin monta kertaa, ettei minua enää harmittanut rakastella hänen kanssaan.
|